The Project Gutenberg eBook of Kun silmät aukenevat, by Henry Bordeaux

   I. Oikeudenkäynnin ensimäinen asiakirja.
  II. Ensimäiset tuomarit.
III. Kantaja.
  IV. Vastaaja.

TOINEN OSA

   I. Maailman nurjapuoli.
  II. Valvottu yö.
III. Albertin päiväkirja.
  IV. Anna de Sézery.
   V. Elisabetin herääminen.

KOLMAS OSA

   I. Ensi taival.
  II. Elisabetin päivä.
III. Rouva Molay-Norrois.
  IV. Uusi elämä.
   V. Kummittelija.
  VI. Rouva Derize.

NELJÄS OSA

   I. Palmusunnuntaina.
  II. Philippe Lagier'n salaperäinen matka.
III. Elisabet Pariisissa.
  IV. Paluu.
   V. Haamu.
  VI. Prémolin luostari.
VII. Auenneet silmät.

ENSI OSA

OIKEUDENKÄYNNIN ENSIMÄINEN ASIAKIRJA

Avioeron tai pesäeron haku alkaa oikeuden puheenjohtajalle osoitetulla anomuksella: aviomies, joka pyytää aviositeen katkaisemista tai löyhentämistä, esittää siinä lyhyesti valituksensa ja vaatii virkamiestä, kuten laki määrää, ennen lopullisia vihamielisyyksiä tekemään — melkein aina turhan — sovitteluyrityksen. Tämä oikeudenkäynnin ensimäinen asiakirja herättää maaseudulla yleisesti tavatonta huomiota asianajajain toimistoissa. Apulaiset kiiruhtavat jättämään pulpettinsa rientääkseen asiakirjan kimppuun, jonka he kohta saavat jäljennettäväkseen, ja maistellakseen ikänsä mukaisella mielihalulla häväistysjuttua, jonka esittäjät ovat heille tunnettuja. Pieni kuuma jahtisaalis tuodaan siinä aivan heidän eteensä, mutta heidän julmuutensa on ajattelematonta.

Täten Derizen juttu, joka aamulla tuli Tabourinin asianajotoimistoon Grenoblessa, hra Salvagen, asianajajain vanhimman, lähettämässä kuoressa, aiheutti, että isännän poissaollessa hänen neljä apulaistaan kirjanoppinut Vitrolle, Dauras, Lestaque ja juoksupoika Malaunay, kokoontuivat yhteen. He ryhtyivät lukemaan hartaan näköisinä, mikä aiheutui siitä, että riitapuolet olivat niin huomattavia henkilöitä, ja kunniasta, jonka tämä varsin pariisilainen juttu tuotti asianajotoimistolle.

— Taas uusi miehisen itsekkyyden uhri! huudahti Vitrolle johtopäätöksen tapaan.

Ensimäinen apulainen oli ritarillinen, naisten puolustaja ja täynnä nurkka-isänmaallisuutta, jota hänen arkistojentuntemuksensa yllytti. Olihan hän eräästä tilastollisesta julkaisusta huomannut — mistäpä ei tilasto käy ottamaan selvää? — että »Dauphinén maakunnassa petettyjen aviomiesten lukumäärä on pienempi kuin kaikkialla muualla», arvelu, jonka eräs vanha kirjailija nimeltä Châteaumières de Grenaille oli lausunut jo kuudennellatoista vuosisadalla, vakuuttaen, että »Grenoblessa puhutaan melkein ihmeenä naisesta, joka lemmenseikoissa hairahtuu ja pilaa mainettaan»? Ei tarvittu mitään vähempää kuin nämä oppineet tuet, jotta ensimäinen apulainen rohkenisi lausua jotain epäedullista hra Derizesta, jonka nauttima suuri historiantutkijan maine uhkasi vaikuttaa hänen arvosteluunsa.

— Pyh! odottakaamme vasta-iskua, väitti nuori Malaunay, joka seitsemän- tai kahdeksantoista vuoden ikäisenä kierreltyänsä monissa toimistoissa oli jo ehtinyt omaksua mitä syvimmän epäilyn kannan siveysasioihin nähden.

Mutta hänen epäilyjänsä siedettiin huonosti, ja hän sai pitää puoliansa kolmea virkatoveriansa vastaan, jotka olivat nähneet sievän ja levollisen rva Derizen kadulla, yleisessä puistossa ja Isère-joen rantakäytävillä ja vakuuttivat liikutetuin ja yksimielisin lausein uuden suojattinsa viattomuutta:

— Olkoon menneeksi minun puolestani, myönnytteli juoksupoika välinpitämättömästi. Muuten aavistin tämän jutun ennakolta.

Hän esitti tämän taantuvan ennustuksensa arvovallalla, jonka antaa lukematon määrä, ei virallisesta paperista, vaan ristiinrastiin retkeillyn kaupungin kohtauksista ammennettuja huomioita.

— Minkä johdosta? tiedustivat Dauras ja Lestaque, joilla ei ollut kuin yksi ajatus kahta miestä kohti.

— Minä kenties jäljensin jotain asiakirjaa. Eräänä päivänä hra Derize museossa näytteli tauluja vaimolleen. Minä olin heidän takanaan. He olivat pysähtyneet erään vanhan aivan kurttuisen taulun eteen, joka minusta oli näyttänyt hyvin rumalta ensi silmäyksellä …

— Minkä taiteilijan nimi siinä oli, kysyi Vitrolle, ennenkuin hän uskalsi ryhtyä sitä arvostamaan.

— Hän sanoi: »Katsokaa [Ranskassa kuten tunnettu aviopuolisot usein teitittelevät toisiaan] tätä muotokuvaa: miten siihen sisältyy kokonainen talonpojan elämä, jokapäiväisine taisteluineen, murheineen, ainaisine kihnuttamisineen, joka tuntuu sen sierettymistä näkyvän; miten sen lasimaisesta silmästä näkyy hänen unelmansa, ja kenties myös vähän alkohoolia …» Kaikki tämä esitettynä innostuksella. Ja vielä paljon muuta, jonka olen unohtanut. Minä näistä luennoista hyödyin. Rva Derize pysyi liikkumatonna kuin rajapyykki. Hän on kaunis, totta kyllä, mutta minusta hän on eloton. Näin toden totta tuon vanhuksen ilmielävänä seinälle ripustetun kehyksen sijasta.

— Odottakaa. Vanhuksen vieressä oli nainen avokaulaisessa puvussa. Punainen puku, jossa oli kaikenmoisia hetaleita hihansuissa ja vyötäisillä. Rva Derize tutkisteli vaatetusta, te ymmärrätte; hän vastasi: »Silkki näyttää sametin päällä hyvin hyvältä». Silloin mies kiukustuneena lopetti puheensa sanomatta sanaakaan enää.

Kuulijakunta puhkesi ylenkatseelliseen nauruun, mikä loukkasi Malaunayta, joka kerskasi tarkkanäköisyydellään ja oli kovin arkatuntoinen. Nämä esteetiset esitykset olivat hämmästyttäneet kirjurijoukkoa, jotka odottivat uskalletumpaa kaskua. Isännän saapuminen lopetti mielipiteiden vaihdon. Olematta iäkäs oli hra Tabourin iäkkään näköinen, koska hänen ulkoasunsa oli laiminlyöty ja ikäänkuin hänen salkkujensa tomun peitossa. Monasti hän oli kadehtinut useimpien virkatoveriensa kaljupäätä, nopeasti kammalla sukaistessaan liian runsasta tukkaansa, joka itsepintaisesti pysyi rumassa taitteessaan kuten epäkiitollinen maa joka menee umpeen auran jälkeen. Huolenpito toimistostaan vallitsi hänen mieltään, niin ettei hän joutanut pitämään kunnossa pukuaan, joka miten kuten verhosi hänen ruumistaan ja epämääräisesti otti osaa hänen eleihinsä. Liiketoimilla oli häneen sellainen lumoava vaikutus, ettei hän niitä koskaan sekoittanut niihin inhimillisiin murhenäytelmiin, joita ne verhosivat: hän tarkasteli niitä sellaisinaan, ikäänkuin erikoisina tärkeinä henkilöinä, jotka elivät jokainen käärössään, niin ettei hänen tarvinnut ottaa huomioonsa tuomioiden ja oikeudenkäynnin heijastuksia häväistyissä tai hävitetyissä kodeissa. Ammatti-ihmiset ovat melkein kaikki näin rakennettuja, ja sentähden ei heitä ammattinsa kuluta.

— Mitä uutta? kysyi hän ensimäiseltä apulaiselta. Vitrolle ojensi asiakirjan.

Tämä uutinen sytytti hra Tabourinin kasvoilla kaikenmoisia pyyteitä, niinkuin valo, tunkeutuessaan huonosti tuuletettuun huoneeseen, vetää puoleensa ja panee tanssimaan hiutaleiden lauman. Hän lähestyi ikkunaa voidakseen paremmin lukea hra Salvagen pientä käsialaa. Apulaiset tarkastivat häntä uteliaina, paitsi Malaunay, joka haki tilaisuutta päästäkseen ulos. Ulkona oli kaunis kesäkuinen päivänpaiste, joka houkutteli kävelylle.

Tabourinin toimisto sijaitsee Saint-André aukealla, ensi kerroksessa vastapäätä oikeuspalatsia. Sinne johtaa pimeä ja likainen käytävä, joka päättyy alastomiin portaisiin: ylelliset sisäänkäytävät, jotka ovat ominaiset Pariisille ja monille ulkomaan kaupungeille, useimmiten puuttuvat ranskalaisella maaseudulla. Avarat huoneustot, korkeakattoiset, väljät ja mukavat, ottavat tulijan surkean kehnosti vastaan.

Sensijaan kuin Grenette aukea ennen oli ja vieläkin pääasiassa on Grenoblen liikekeskus, tämä Saint-André aukea taas on sen sydän, koska uskonnollinen, yhteiskunnallinen ja oikeudellinen elämä on keskittynyt sinne ja lisäksi on kuvapatsaitten kautta edustettu. Dauphinen menneisyys elää siellä, mutta sitä täytyy jonkunverran hakea, sillä tässä entisessä pääkaupungissa vanha kaikkialla häviää uuden alle. Kun saavutte asemalle, ette näe muuta kuin äskettäin rakennettuja kaupunginkortteleita, taloja, jotka tuskin ovat valmiit, ja väljiä valtakatuja, joiden näkemä poikkeuksetta päättyy kaukaisten vuorten kehään. Se on kukoistava tehdaskaupunki, arvelette, eilispäivän lapsi vailla jaloa verhoa ja historiallista väriä. Katujakin on nimitetty uudestaan: täten Vanhain Jesuiittain katu jonka varrella Stendhal syntyi nykyään käy nimellä Jean Jaques Rousseaun katu. Muutamat varustetut portit, jotka aukenivat valleille on säälimättä purettu, mutta jälelläolevat kiinnittävät kulkijan mieltä, joka vähitellen, noudattaessaan Vihreänsaaren mutkittelevia puistokäytäviä, keksi ympärysmuurin jäljet, huomaa Mont-Rachais'n rinteelle takertuneet vallitukset, aavistaa tästä puolustuskoneistosta entisyyden taistelut ja valmistautuu, keskellä selkeätä sisäkaupunkia, kohtaamaan jonkun noista todistuskappaleista, jotka tulkitsevat rodun tunnelaatua vuosisatojen kuluessa ja joiden itsepintaisuus on kyennyt vastustamaan arkkitehtien ja insinöörien yrityksiä. Saint-André aukealla hänen tulisi lopulta olla tyydytetty, mutta itse asiassa hän ei ole sitä kuin puoleksi. Äärimäisenä lännessä on kaupungintalon paksu torni, joka oli konnetaabeli de Lesdiguières'n palatsi, ja sitten, kohoten yläpuolelle matalien talojen, jotka sitä puristavat ja peittävät sen oven, on kirkko, jonka kunnianarvoisaan, kahdeksankulmaiseen kivitorniin on taitehikkaasti tehty kaksinkertaiset ikkuna-aukot suippokaaren muotoon. Mutta oikeuspalatsilla, jossa Dauphinen maapäivät kokoontuivat, on puoleksi gootilainen, puoleksi renessanssityylinen etusivu, jonka pinta on täällä kaavittu, tuolla korjattu ja joka auringossakin hohtaa sitä uutuuden kylmyyttä, jonka vasta ajan patina sulattaa: korkeintaan pikkunen esiinpistävä kappeli lämmittää silmää onnellisen koristelunsa kautta. Ja taas patsas, joka esittää Bayardia kuolevana puunrunkoa vastaan nojaten, on tiellä tällä ahtaalla aukealla eikä siihen sovi.

Akkunastaan ei hra Tabourin ollut koskaan huomannut näitä monia muistomerkkejä. Siitä saakka kun hän asettui tähän asuntoon ei hän ollut välittänyt muusta kuin oikeuspalatsin läheisyydestä, mikä oli hänelle arvokas varsinkin silloin kun hänen leininsä häntä rääkkäsi. Hyvä oikeusjuttu, johon kuuluu arvioiminen, uloshaku, pakkoluovutus, »koko sävelasteikko» sanoi hän innostuneesti, ja joka aiheuttaa runsaita maksuja, sisältää, esiintyessään asianajotoimiston siniseen kuoreen suljettuna, kiinteämpää viehätystä kuin maakunnallinen menneisyys ja kaikki sen muistot. Hän luki siis asianajajan lähetyksen ilman tunteilevaa uteliaisuutta ja huomautti ainoastaan, että rva Derizen tarkoitus näytti olevan vaatia pesäeroa de piano, s.o. ilman edelläkäypää anomusta, mikä seikka halventaisi taksaa.

— Se luultavasti säilytetään esitettäväksi vasta sovitteluyrityksen jälkeen.

Hän piti selvänä, että oikeusjutun olemassaolo alkaa vasta kun se on pantu käyntiin. Sitten hän siirtyi omaan työhuoneeseensa, ja asetti yksitellen pöydälle riviin kääröt, joita hän arveli tarvitsevansa oikeussalissa kello yhdeksän. Tämän koneellisen työn aikana hänen sisäinen tyytyväisyytensä saattoi hänet hymyilemään: tämä Derizen juttu, koko Grenoble oli odottanut sitä kaksi kuukautta, siitä saakka kuin rva Derize, syntyisin Molay-Norrois, oli jättänyt Pariisin, asettuakseen asumaan vanhempiensa luo. Ensi viikkoina olivat ihmiset pidättäneet itseänsä; sitten suupaltit ystävät tahtoivat esittää selityksiä: hra Derize matkusteli, todetakseen jonkun teoksen lähteitä, hän ei ollut voinut ottaa vaimoaan ja lapsiaan mukaansa, mutta hän tulisi viettämään lomansa Uriagessa, kuten hänen tapansa oli. Vähitellen toinen tarinan muunnos oli levinnyt. Asioita tuntevat henkilöt ennustivat avioeroa. Tuleeko hän käymään oikeutta Grenoblessa vaiko Pariisissa? kysyivät heti itseltään lakimiehet. Hra Tabourinille tätä kysymystä ei enää esiintynyt: hän näyttelisi kaikkein miellyttävintä osaa jutussa, joka epäilemättä tuottaisi vähän, mutta saisi suuren kuuluisuuden, koska siinä oli osallisena tunnettu historioitsija Albert Derize ja Molay-Norrois'n perhe. Tyytyväisenä hän siis avasi oven, joka eroitti hänet yksityisasunnostaan, ilmoittaakseen asiasta rva Tabourinille, joka oli mielissään tästä tuoreesta uutisesta — siitä hän sai keskustelunaihetta kokonaiseksi päiväksi. Ja hra Tabourinin mielestä tämä aviollisen arvonannon aiheuttama tekonsa lisäsi oikeusjutun lainvoimaisuutta: jo ennen kuin se oli tullut julkisuuteen oli se pantu käyntiin, ja hyvin!

Palatessaan hän tapasi hra Lagier'n, joka odotti häntä toimistossa. Philippe Lagier, joka ei vielä ollut neljääkymmentä täyttänyt, oli Grenoblen mainehikkaimpia asianajajia siviilioikeudessa. Hän oli pieni ja hento, väri hänen kasvoillaan oli kuihtunut, mutta piirteet olivat hienot, hiukset jo harmahtavat; hän näytti veltolta, mutta oikeudessa hän piti puoliaan kaikkein voimakkaimpia vastaan. Läpeensä hermostuneena ja kuihtuneena hän kuitenkin oli väsymätön julkisessa esiintymisessään, ja yksinäisten hetkiensä masennuksesta hän vaikeni. Hänen virkatoverinsa tiesivät, miten työ hänelle oli helppoa, he tunsivat hänen nykyaikaisuutensa, joka yksinkertaistuta vanhat menettelytavat, poisti lauseparsien koristukset, eleet, aineesta poikkeamiset, lyhensi, täsmällisenti, selventi puolustuspuheen siihen määrään, että se olisi kelvannut valmiiksi tuomioksi; mutta yleisesti moitittiin hänen epäkunnioittavaa tapaansa keskustella, jota korosti silmään puristettu nauhaton monokkeli, hänen liioiteltua ylenkatsettaan ammattiasioita kohtaan, vieläpä hänen melkein vimmaista harrastustaan veistotaiteita kohtaan, joka anasti kaikki hänen joutilaat hetkensä, ja jonka tyydyttämiseksi, hän kiersi Italian ja Flanderin museot heti kun loma oli alkanut, voidakseen näiltä retkiltä tuoda tauluja, piirroksia ja kuvia, joita hänen työhuoneensa oli tulvillaan — seikka joka hänen ammattitoveriensa suureksi hämmästykseksi ei vähentänyt hänen liiketuttaviensa määrää. Tiedettiin että hän oli Albert Derizen läheinen ystävä, koulu- ja yliopistotoveri; tämä senvuoksi epäilemättä antaisi hänelle asiansa ajettavaksi. Pörröisenä, mutta suutansa hienostelevasti muikistaen hra Tabourin riensi häntä kunnioittavasti tervehtimään:

Hän liehakoi mielellään niitä, jotka saattoivat suosia häntä toimessaan. Philippe Lagier tapansa mukaan meni suoraan asiaan:

— Olen tavannut virkaveljeni Salvagen. Hän on teille lähettänyt
Derize-asiakirjan. Vaikkakin asianosaiset ovat kirjoissa Pariisissa,
olemme yksimieliset siitä, että pyydämme saada ottaa asian esille
Grenoblessa.

— Kiitän teitä, selitti asianajaja, ikäänkuin tähän toimenpiteeseen, jonka kautta oli tarkoitus välttää sanomalehtien julkisuutta, olisi ryhdytty yksinomaan hänen miellyttämisekseen.

Lagier asetteli monokkeliansa todetakseen vastauksen vakavuuden. Se oli sana, jonka hän aikoi lisätä lainopilliseen varastoonsa.

— Haluan nähdä sitä tähdellisistä syistä. Pyyntöni ei ole sopimaton, koska se huomenna esitetään puolustettavalleni. Olen ilmoittanut haluni hra Salvagelle.

Täytyi olla loukkaamatta näin arvovaltaista ja luottamusta nauttivaa miestä. Ensimäinen apulainen nousi ja ojensi paperin hra Lagier'lle, jonka hra Tabourin vei työhuoneeseensa jättäen hänet sinne. Asianajaja vaipui heti lukemaan seuraavaa:

»Grenoblen alioikeuden hra puheenjohtajalle rva Albert Derize, syntyisin Elisabet Molay-Norrois, asuva Pariisissa, Bara-katu 9, hra Albert Derizen puoliso, jonka luona hän oikeudellisesti asuu, mutta todellisuudessa oleskellen Grenoblessa, Quai de la République, vanhempiensa hra ja rva Molay-Norrais'n luona, saa kunnian esittää seuraavaa:

»Että hän on solminut avioliiton 25 päivänä toukokuuta 1897 hra Albert
Derize'n kanssa Grenoblen määrin edessä; Että tästä avioliitosta on
syntynyt kaksi lasta, Marie-Louise, 10 päivänä kesäkuuta 1898, ja
Philippe 8 päivänä tammikuuta 1901.

»Että 6 päivänä viimekulunutta huhtikuuta kantaja, jonka hänen puolisonsa aikaisemmin oli oikeuttanut avaamaan kaikki hänelle hänen poissaollessaan saapuneet sähkösanomat ja pikakirjeet, täten tuli saamaan tietoonsa erään kirjeen, jonka hra Derizelle tässä muodossa oli lähettänyt nti A. de S.; että tämä kirje, sekä itse siinä käytettyjen sanojen että siihen sisältyvien viittausten kautta aikaisempiin kohtauksiin ja kirjevaihtoon sisälsi ilmeisen todistuksen kirjeenvaihtajien välillä olevasta suhteesta; Että hra Derize, kutsuttuna antamaan selityksiä, heti tunnusti rikollisen tunteensa ja loukkaavan käytöksensä kautta pakoitti vaimon lapsineen jättämään perheasunnon ja vetäytymään vanhempiensa luo Grenobleen.

»Että puoliso sen jälkeen, tehtyänsä matkan Saksaan yhdessä rakastajattarensa kanssa, on asettunut Pariisiin tämän läheisyyteen ja jatkuvasti ylläpitää hänen kanssaan aviorikollista yhteyttä.

»Että kantaja näiden olosuhteiden vallitessa aikoo puolisoaan vastaan esittää pesäeron pyynnön: näiden syiden perusteella kantaja päättää … jne, jne».

Sitten seurasivat sovittelukohtausta koskevat lainopilliset kaavat, ja päivämäärä, kesäkuu 1905, ilman päivää, jonka paikka oli jätetty täyttämättä.

Philippe Lagier ei katsellut oikeusjuttuja samalta kannalta kuin talon isäntä hra Tabourin, joka ei ottanut huomioon muuta kuin niiden ulkokuoren ja niistä saamansa tulon. Hän kernaasti kuvitteli mielessään, mitä ne kätkivät sisäänsä, se on, ne inhimilliset ristiriidat, joita ne esittävät, ja teki sen enemmän uteliaisuudesta kuin myötätunnosta, sillä nämä ristiriidat kiinnittivät hänen mieltään ilman että ne yhtään järkyttivät hänen epäilyänsä, johon sisältyi pohjalla piilevää välinpitämättömyyttä, suuri annos kyllästymistä ja myöskin sellaisen levottoman ja pettyneen hengen salaista kapinaa, joka paremmin tietää arvonsa kuin mitä hän osaa kykyjään käyttää. Hän nousi. Puoleksi avoimesta ovesta hän näki asianajajan, joka jakoi tehtäviä apulaisilleen, ja välillä rauhoitteli kahta eräälle penkille painautunutta ja kovin nolostuneen näköistä talonpoikaa, joiden omaisuutta hän pakkoluovutti, ja jotka hänen ystävällisten ilmeittensä ja köyhän asunsa vaikutuksesta epäröivät päästää kuuluville valituksiaan ja huokauksiaan. Miksi hyväksi häiritä häntä muurahaispuuhissaan? Lagier meni ikkunan luo, päättäen odottaa häntä kärsivällisesti. Kaksi kyyhkystä, jotka nokkivat aurinkoisella aukealla, lähti lentoon erään käräjöitsijäjoukon jalkain edestä, joka saapui oikeuspalatsiin ennen ovien avaamista, ja asettuivat suippokaarien apilaskoristeelle, joka kaunistaa Saint-Andrén kirkontornia. Katsellessaan tätä hänen edessään kohoavaa liiallisesti korjailtua muistomerkkiä, joka muistutti hänen mieleensä Albert Derizen kiihkeät soimaukset arkkitehtejä vastaan, hän palautti mieleensä asiakirjan raskaiden ja vanhentuneiden lauseparsien läpi sen näytelmän kolme henkilöä, joka lähipäivinä, huvitettujen virkamiesten edessä, saisi ratkaisunsa. Omituisen yhteensattuman kautta kaikki kolme olivat hänen elämässään esittäneet jotain osaa, vaikka erilaista.

Hänelle Albert Derize oli noita ystäviä, joita koulu lapsuudenaikana antaa ja jotka vaisto valitsee varmuudella, mitä meidän myöhemmillä, liian harkituilla ja epäröivillä etsiskelyillämme tuskin enää on. Mikä loistava ura hänellä jo oli takanaan kolmenkymmenen yhdeksän vuotiaana! Opintonsa päätettyään hän vähäksi aikaa tuli Arsenaalin alakirjastonhoitajaksi. Pysyen kaukanakin uskollisena maakunnalleen hän julkaisi toisen toisensa jälkeen: Lesdiguières'n, vuorten kuninkaan historian, jossa tämä kuudennentoista vuosisadan ovela ja taipumaton veijari oli kuvattu havainnollisesti kuin romaanihenkilö, ja vuonna 1789 Vizillessä pidetyn kokouksen historian, joka sisälsi läpileikkauksen mielten ja olojen tilasta Dauphine'ssa vallankumouksen aattona. Siitä lähtien seurasi häntä menestys. Akademia antoi hänelle Gabert'in suuren palkinnon hänen nuoruudestaan huolimatta. Muuan kustantaja, joka luotti hänen vakuutukseensa puuhan menestyksestä, pani hänet erään kirjakaupallisen yrityksen etunenään, jonka tarpeellisuutta hän kauan oli julistanut kirjallisissa piireissä: se oli kuukausittain ilmestyvä sarja suurten miesten elämäkertoja, joiden piti olla lyhyitä, selviä, kaunopuheisia ja samalla tarkkoja, sekä halpoja, minkä yrityksen kautta hän aikoi puistaa nuoren polven hereille ja näiden esikuvien kautta yllyttää sitä täyttämään päivänsä paremmalla sisällöllä. Itse hän mielensä monensuuntaisuudessa, jota jokainen kaunis elämän työ viehätti, aikoi käsitellä muutamia kaikkein vaikuttavimmista ja kaikkein yllyttävimmistä, Pascalia, Lavoisier'ta, Marceauta, Beethovenia. Ja tästä johtajan toimestaan huolimatta hän jatkoi vuodesta vuoteen uupumattomalla uutteruudella tieteellisiä töitään: hän kirjoitti Työmiehen historian nykyaikaisessa yhteiskunnassa, joka valmiina käsitti kuusi nidosta ja joka oli suuremmoinen esitys yhtymien, työvälineiden, käsityön, taloudellisten ja siveellisten olosuhteiden muutoksista; Talonpojan historian yhdeksännellätoista vuosisadalla, jossa hän päästi valloilleen rakkautensa maahan, maanviljelystöihin, maaelämään, minkä hän oli perinyt maanmuokkaaja-esi-isiltään; sommittelemalla uudelleen kokoon hävinneet yhteiskunnat, ranskalaiset ja ulkomaalaiset, ja vertailemalla niitä uusiin yhteiskuntiin tämä esitys näytti isänperinnön ja perhesiteen vaikuttavan voiman. Teoksen tuli käsittää neljä nidosta: toinen oli juuri ilmestynyt. Oppineet sellaiset kuin Le Play, Fustel de Coulange, Taine olisivat ilolla tervehtineet tätä oppilasta, joka jo oli mestari; heitä olisi miellyttänyt hänen todellisuuden pohjalla pysyttelevä menetelmänsä, hänen oppineisuutensa, hänen kunnioituksensa tosiseikkoja kohtaan, ja Tainea, joka oli enemmän taiteilija kuin muut, olisi viehättänyt hänen hehkuva kirjoitustapansa ja hänen historiallisten kuvauksiensa väritys.

Ajatuksissaan kiitämällä tämän niin täyteläisen elämänuran läpi, ja kun me tällaisissa kuvitteluissa lopulta aina päädymme itseemme, Philippe Lagier päätteli:

— Hänellä on ollut menestystä. Ja kuitenkaan hän ylipäänsä ei ollut minua etevämpi:

Sillä vaikka tämä ystävyys oli niin vanha ja syvä, tuntui siinä pieni kateuden oka. Liian usein hän surkutteli näköpiirinsä ahtautta, ympäristönsä viheliäisyyttä, voidakseen olla kadehtimatta sitä ilmavampaa, vapaampaa elämää, jonka Albert Derize oli osannut itselleen valloittaa. Hän oli tämän veroinen järjen terävyydessä, ja häntä etevämpi kyvyssä yllättää tilanteita ja luonteita irooniselta puolelta ja heti nähdä, minkä verran niissä oli totuutta. Mutta kuinka tämä osasikaan antaa laajakantoisuutta kaikelle mitä hän käsitteli ja havaitsi, kuinka hänestä säteili tarttuva elämänrakkaus, mikä sisäinen hehku alituisesti loisti hänen silmistään! Kaikki tämä auttamattomasti siirsi Lagier'n toiseen riviin. Ja kun hänen innostuksensa antoi aihetta odottaa jotain erehdystä, liioittelua, virhettä, kuten milloin tähystellään liian kirein purjein kulkevan laivan vaarallista menoa, hän jollakin tarkkanäköisellä peräsimen käännöllä taas tavoitti oikean suunnan. Täytyi tunnustaa, että tässä harkitsevassa järjessä ja hehkuvassa sydämessä asui harvinainen voima, ja kyky elävöittää hetket pelkällä läsnäolollaan, kuten hänen kirjansa elävöittivät ne hänen lukijoilleen.

Philippe Lagier'n puolueeton vertailu keskeytyi siihen, että hra
Tabourin pistäytyi sisään.

— Olen heti käytettävinänne, hra asianajaja. Nuo ihmiset tuolla tahtoisivat säilyttää pakkoluovutetut maansa.

Hän puhui mainituista sinipuseroisista talonpojista. Hän hävisi uudelleen heitä vakuuttamaan. Asianajaja saattoi taas solmia ajatuslankansa ehjäksi. Hänen mieleensä muistui, mitenkä epämiellyttävästi hän oli hämmästynyt saadessaan tiedon Albertin ja Elisabet Molay-Norrois'n kihlauksesta. Hänellä oli itsellään tähän aikaan aikomus pyytää nuoren naisen kättä, mutta hän epäröi, koska hän piti häntä liian nuorena — tämä oli yhdeksäntoista vuotta — ja liiaksi maailmannaisena, päättäen hänen puvuistaan, liian säännöllisen sievänä pehmeävärisine ihoineen, ihmettelevine silmineen ja raikkaasti kukoistavine poskineen, mikä oli tulevan lihavuuden viehättävä, mutta uhkaava merkki. Hän arveli epävarmuutensa haihtuvan ajan mukana, ja hänen olisi täytynyt väkisin voittaa itsensä, mikä aina on vaikeata. Kuitenkin hän pian oli karkoittanut mielestään tämän pienen sentimentaalisen unelman; vieläpä hän itseään erikoisesti pakoittamatta oli saattanut hääpäivänä pitää maljapuheen, jossa hän tavanomaiseen puheenparteen mukautuen julisti aviopuolisot toinen toistansa varten luoduiksi. Ja olihan se tottakin! Tämä jo kuuluisa nuori mies, jonka Molay-Norrois'n perhe oli turhamaisuudesta hyväksynyt, vaikka hän perheasemaltaan oli heitä alempana, vei kotiinsa Pariisiin naisen, joka oli pystyvä tuottamaan hänelle kunniaa ja auttava häntä hänen helpossa nousussaan kohti mainetta.

Miksei hän, Lagier, ollut ensimäisenä esittäytynyt? Hän oli varakkaampi, hienompaa sukua, Grenoblen asukas — mitä etuja hänellä olikaan. Alituisesti häntä kutsuttiin taloon. Ja Albert oli tullut sinne vain sattumalta eräänä päivänä. Kohtalo tahtoi, että Albert joka kohdassa pääsi hänen edelleen. Avioero-anomus, joka saattoi Albertin alakynteen elvytti hänen entisen kaunansa. Hän tunsi houkutusta nauttia tästä onnettomuudesta, joka huomenna annettaisiin julkisuudelle alttiiksi. Mutta ankarana itselleen hän heti tuomitsi itseään tästä.

»Tulenko minä pettämään hänet, sen sijaan että minun tulee häntä puolustaa? Mutta mitä on oikeastaan tapahtunut. Olin luullut ymmärtäväni että heidän avioliittonsa ensi aikoina Albert ei ollut onnellinen. Aivan nuoret tytöt ovat liian houkkoja, jotta voisi olla onnellinen avioliiton ensi aikoina. Tuttavallisuudestamme huolimatta ei hän koskaan antanut pienintäkään viittausta hankauksesta, jonka minä aavistin, sitä surematta. Surematta, se on totta! ihminen ei ole täydellinen. Sitten heidän taivaansa on kirkastunut. Olen voinut huomata, että hän on ympäröinyt vaimonsa vähän alentuvaisella, mutta herkällä huolenpidolla, olen lakannut kiinnittämästä huomiota heidän onneensa ja olen suostunut olemaan heidän toisen lapsensa kummina …»

Näiden muistojen ärsyttämänä hän sysäsi oven auki ja ehti näkemään, mitenkä talonpojat poistuessaan hyvästelivät hra Tabourinia, puristellen käsissään hattujaan ja moneen kertaan häntä kiittäen. Mistä he häntä kiittelivät? Siitäkö, että hän oli karkoittanut heidät konnuiltaan? Tämä paholainen miehekseen ei ollut tyytyväinen siihen, että oli pakkoluovuttanut heidän maansa, vaan vaati vielä heidän kiitollisuuttaan.

Philippe Lagier luuli tätä kyynilliseksi pilaksi, mutta toimistossaan hra Tabourin ei koskaan puhunut muuta kuin vakavasti.

— Odottakaahan. On ensinnäkin muutettava kotipaikkailmoitus. Hra Salvage ja minä olemme yhtä mieltä siitä, että aiomme ottaa asian esille Grenoblessa, välttääksemme pariisilaisia selittelyttä; mutta jotta tämä siirto kävisi mahdolliseksi, on teidän merkittävä hra Derizen kotipaikaksi Saint-Martin d'Uriage, jossa hän omistaa maata ja joka kuuluu tähän tuomiopiiriin.

— Niinpä kyllä, niinpä kyllä, myönnytteli asianajaja, ojentaen käsivartensa ikäänkuin kääröä tavoittaakseen.

Mutta uusien liiketuttavien saapuminen keskeytti sananvaihdon, ja koska heillä oli tähdellisiä asioita, kävi hra Tabourin vaivantuneen näköiseksi. Philippi Lagier'n kävi häntä sääli, vaikka hän tavallisesti ei ollut kärsivällinen. Näytelmän kolmas henkilö, jonka hän tähän saakka oli pitänyt syrjässä, otti nyt hänen mielensä niin valtoihinsa, että hän sulki toimistoon vievän oven, tullakseen vähemmän häirityksi tässä kuvitellussa kohtauksessaan. Hän täydensi avioero-anomuksen paljastavat nimikirjaimet kokonaiseksi nimeksi. Anna de Sézery. Ja hän sai selvän kuvan nuoresta tytöstä, jonka hiuksilla oli tuo ruskea väri, mikä on kastanjan hedelmillä, kun ne putoavat puusta ennen korjuuta, jonka kasvoja oli mahdoton unohtaa suun pettyneen ilmeen takia, mikä oli niin omituisena vastakohtana heleiden poskien raikkaudelle, ja varsinkin soikeiden silmien takia, joista kultakipinät sädehtivät ja joiden hehkuvat pyyteet olivat niin vastakkaiset sille jonkummoiselle varhaisväsymykselle, jota hänen esiintymistapansa ilmaisi; vaikka hän oli solakka, kaunismuotoinen, voimakas, näytti hän uupuneena syntyneeltä, ikäänkuin hän pitäisi turhana yritystä tyydyttää liian suuria kaipauksiaan. Isänsä kera hän asui perhelinnassa Saint-Ismier'ssä, kylässä, joka on rakennettu kukkulalle, mikä vallitsee Granivaudanin avaraa laaksoa. Hänen vapaa käytöksensä, hänen uhkarohkeutensa ratsastusretkillä, hänen keskustelunsa, jossa hän toi julki laajan ja esteettömän lukeneisuutensa ja ilmaisi melkein oudoksuttavaa innostusta tämän maailman asioihin, hänen varsin epäiltävä, mutta näennäinen varallisuutensa, kaikki se kokosi hänen ympärilleen kirjavan ihailijaparven nuoria miehiä, johon Lagierkin kuului. Monen vuoden kuluessa hän oli Lagier'ssa herättänyt kiihkeän tunteen: häntä näytti miellyttävän tämän kylmä järki, joka kernaasti riipi maailman yltä pois valheellisen runoverhon ja toisinaan myöskin todellisen, ja kuitenkaan Lagier ei voinut uskoa olevansa suosittu enemmän kuin muut. Kuka saattoi sitä uskoa? Hän oli rakastanut häntä omalla tavallaan, täynnä empimistä ja epäluuloa, ja jos olisi ollut kysymys naimisiinmenosta hänen kanssaan, olisi hänessä herännyt lukemattomia vastasyitä. Mutta tuota naista ei silloin tyydyttänyt niin vähäpätöinen sielu, ja olisiko Lagier taas myöhemmin hänestä välittänyt? Albert Derize, jonka hän joskus saattoi ottamaan osaa kutsuihinsa, vaipui linnassa tutkimaan vanhoja asiakirjoja, jotka auttoivat häntä luomaan itselleen käsitystä muinaisesta Dauphinesta, ja kun hän otti osaa puheluun, kohteli hän nuorta tyttöä, hänen yltiöpäisyyksiään ja paradoksejaan toverin suorasukaisuudella ja vilpittömyydellä, jonka mielestään ei tarvitse osoittaa erikoista huomaavaisuutta. »Hän ajatteli jo silloin, muisti Philippe, pikku Elisabet Molayta, jota hän kohtasi kadulla tuntematta häntä. Ja vieläpä se oli hän, joka tytöstä puhumalla, saattoi minut kiinnittämään huomioni häneen.»

Isänsä kuollessa Anna de Sézerylle äkkiä selvisi pesän vararikko, joka jo oli vanha, mutta lykkäytynyt eteenpäin sen erikoisen voiman vaikutuksesta, mikä jonkun aikaa ylläpitää mureiksi käyneitä seiniä ja tilanteita, joiden perustus on ontto; päivästä päivään se kuitenkin oli käynyt yhä väistämättömämmäksi, ja siihen antoi selityksen eräs taitavasti salattu vanhuksen intohimo. Ihailijaparvi hajosi, linna myytiin, velkojat tyydytettiin melkein kokonaan — ja Anna de Sézery katosi. Ylväs kun oli, ei hän kenellekään antanut tietoa itsestään. Kerrottiin hänen ansaitsevan elatuksensa Englannissa antamalla soitto- ja kirjallisuustunteja eräässä ylhäisön tyttöjen täyshoitolassa. Vähitellen hänestä lakattiin puhumasta. Milloinkaan ei hän ollut käynyt kotiseudullaan. Kymmenen vuotta oli kulunut. Oliko siitä todella kymmenen vuotta? Ja jos niin oli, mitenkä saattoi hän niin suurella selvyydellä nähdä nämä liikuttavat, samalla kertaa surulliset ja kiihkoiset kasvot, niin nuoret ja niin epätoivoiset? Hänen täytyi nyt olla kolmenkymmenen kahden tai kolmen ikäinen. Ja nyt hän astui hänen elämäänsä tyvenesti kuin ainakin lapsuudenaikaiset vaikutelmat, jotka tuntevat lumousvoimansa.

Ja palatessaan hänen muistiinsa tämä outo kummittelija valitsi välittäjäkseen hänen parhaan ystävänsä. Kuinka Albert Derize oli mahtanut hänet löytää? Minkä äkillisen mielenmuutoksen kautta hän oli oppinut niin myöhään käsittämään tämän omituisen sekoituksen intomieltä ja masennusta? Hänet tunsi siitä intohimosta, jota hän herätti. Eivätkä hänen kullanvälkkyvät silmänsä muinoin vaatineet ehdotonta rakkautta, joka ei saanut pelätä kestettäviä tuskia eikä uhkaavia vaaroja? Ja keskellä huoneen vihreitä koteloita, jotka oli järjestetty säännöllisesti kuin ahdas porvarillinen elämä, Philippe Lagier, kyllästyneenä kohtaloonsa, kadehti sitä säälimätöntä onnea, jonka tämä nainen antoi.

Tämän onnen todistus hänellä oli mukanaan. Koneellisesti hän otti salkustaan ne kaksi kirjettä ja sähkösanoman, jotka hän oli saanut ystävältään avioliiton särkymisen jälkeen. Ne olivat kaksi lyhytsanaista lappusta, ilman mitään valituksia, mutta Albert oli liian ylpeä päästääkseen sellaisia näkyviin. Ensimäisessä hän pyysi Lagierta toimimaan hänen puolustus-asianajajanaan, siinä tapauksessa että vaaditaan avioeroa. Ja toisessa hän pyysi häntä välttämään Anna de Sézeryn nimen mainitsemista oikeudenkäynnin kuluessa ja tarjoutui vastapalveluksi alistumaan täydellisesti kaikkeen, mitä rva Derize lapsien suhteen vaati. Päinvastoin kuin olisi voinut odottaa hän asetti uuden intohimonsa kaikkien perhetunteittensa yläpuolelle, mutta halusi estää nuoren tytön nimeä tulemasta julkisuuteen, sillä hän ei tahtonut heittää varjoa hänen maineeseensa, koska hän ei tahtonut mennä naimisiin hänen kanssaan, vaan aikoi tästä lähtien elää laeista ja yhteiskunnasta riippumatta. Samana aamuna hän, saatuansa tietää vaikeuksista, jotka olivat hänen ehdotuksensa tiellä, oli sähköttänyt saapuvansa iltapikajunalla ja osoitteekseen ilmoittanut äitinsä asunnon, boulevard des Adieux.

Nämä olivat näytelmän kolme henkilöä. Saadakseen käsityksen itse näytelmästä riitti kenties lukea tuo todistuskappale, josta avioero-anomus sisälsi viittauksen. Niinpian kuin hra Tabourin taas ilmestyi, pyysi Philippe, jonka mielikuvitus oli joutunut liikkeelle, sitä häneltä.

— Emmekö voisi, kuten usein tehdään, sopia jostain muusta avioeron syystä? Me hyväksymme sen edeltäkäsin. Emme aio puolustautua.

— Te tiedätte, että oikeuden puheenjohtaja ei salli tällaista asian verhoamista molemminpuolisen suostumuksen kautta ja sitäpaitsi hra Salvage ei suostuisi vilpistelyyn. — Jospa puhuttelisin rva Derizeä?

— Hänen asianajajansa ilmoittaa minulle, ettei hän tahdo sekaantua mihinkään.

— Minun on kuitenkin tavattava häntä ennenkuin oikeudenkäynti on alkanut. Odottakaa huomiseen, ennenkuin laaditte anomuksenne valmiiksi. Sovittu, eikö niin?

— Hyvä, hyvä: ette te sitä menetä. On oikeuden istuntoaika. Tulkaa mukaani. Minun on puhuttava teidän kansanne kahdesta tai kolmesta muusta asiakirjasta.

Ja molemmat suuntasivat kulkunsa kohti oikeuspalatsia. Heti heidän mentyään kokoontuivat apulaiset vaihtamaan mielipiteitä.

— Hän on rakastunut rva Derizeen eikä tahdo voida ryhtyä ajamaan asiaa häntä vastaan.

— Mies rakastaa aina parhaan ystävänsä vaimoa. Sillä juoksupojan ihmistuntemus oli pessimistinen.

Ja he löivät vetoa Derizen avioerosta kuten kilpa-ajoista. Malaunay yksin pani vetoa sen puolesta, että aviomies voittaisi.

Täten katsojain välttämätön kuoro nauruillaan säesti kolmen ihmisen murhenäytelmää, jonka lakimiehet ryhtyivät laatimaan virallisen asiakirjan muotoon, yhtä ammattimaisella kaavamaisuudella kuin välinpitämättömyydellä.

ENSIMÄISET TUOMARIT

Molay-Norrois'n perheellä oli hallussaan Quai de la Républiquen varrella, ensi kerroksessa, avara huoneusto, jonka ikkunoista kahdeksan oli Isèreen päin. Joen vesi, joka virtaa nopeaan ja korkeudeltaan alituisesti muuttuu, milloin ollen matala, milloin pyrkien yli äyräiden, on peräisin suuren Aiquille Roussen jäätiköiltä eikä ole läpikuultavaa, mutta näyttää raikkaalta ja kylmältä. Sillan toisella puolen alkaa ahdas joen oikeanpuolinen kaupunginosa, jonka selustana on Rachais-vuoren muuri ja jota vallitsevat Sainte-Marie d'En-Haut'n linnakkeet ja luostari. Vercarsin vuori vasemmalla ja Saint-Eynardin oikealla ovat jokseenkin avaran taivaanrannan päätepisteinä. Tuntee olevansa suljettu niiden kehään, mutta tilavuutta ja hyvää ilmaa on silti.

Tämä huoneusto kuului vanhaan taloon, jonka Lesdiguières oli pannut kuntoon rakastajatartaan, Marie Vignonia varten; tämä oli erään silkkikauppiaan vaimo: mies, joka ei tähän ylellisyyteen suostunut, sai surmansa, Ja vaimo, joka siihen suostui mielellään, tuli myöhemmin konnetaabelin puolisoksi ja asettui asumaan hänen palatsiinsa. Mutta kuten Grenoblessa käy, ei menneisyys ollut jättänyt jälkiä, vaan taloa saattoi luulla uudeksi, tämä historiallinen muisto, joka muinoin oli houkutellut Albert Derizeä, oli saattanut hänet löytämään Elisabet Molayn, joka silloin vielä oli melkein lapsi.

Asianajajalle antamansa lupauksen mukaan saapui Philippe Lagier iltapäivällä suorittamaan arkaluontoista asiaansa rva Derizen luokse, kun hän portaissa kohtasi hra Molay-Norrois'n, joka oli tulossa niitä alas.

Kuudestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta ei hra Molay-Norrois ollut mikään vanhus. Hänen harvat hiuksensa ja Henrik IV tyyliin leikattu partansa reunustivat valkoisella hänen vereviä ystävällisen näköisiä kasvojaan. Vaaleansinisistä silmistä pilkahti pieni alakuloisuus, jota hymy ja ilmeiden ja eleiden luontainen iloisuus yritti peittää. Hän oli puettu huolellisesti, harmaaseen pitkääntakkiin, harmaaseen sylinterihattuun, kiiltokenkiin, joita puoleksi peittivät harmaat säärystimet, ja sotilaallisesta tottumuksesta — hän oli ollut ratsuväen upseeri — hän piti vartalonsa suorana ja melkein jäykkänä. Hänen laihuutensa teki hienon vaikutuksen ja auttoi häntä säilyttämään nuorekkaan ulkonäön, jota hän naisvalloituksissa käytti hyväkseen.

— Minä en tule vihollisena, sanoi Philippe. Tahtoisin keskustella rva tyttärenne kanssa välttääksemme tätä onnetonta oikeusjuttua. Te voisitte siinä olla meille apuna.

— Tyttäreni ei ole kotona. Talon naiset ovat rva Passerat'n luona, jolla tänään on vastaanottopäivänsä.

Philippe Lagier, joka oli alemmalla partaalla, nosti katseensa nähdäkseen puhuteltavaansa. Tämän ilme oli miellyttävä ja päivänpaisteinen, viaton kuin lapsen. Olihan hänen tunnettu suhteensa rva Passerathan ajan kuluessa tullut melkein kunnioitusta herättäväksi, ja hän kai tiesi paremmin kuin kukaan muu, mikä on sopivaisuuden sääntöjen mukaista ja mikä ei!

— Mutta jos tahdotte tulla minun kanssani, sanoi hra Molay-Norrois, niin menkäämme yhdessä. Meidän tarvitsee vain mennä Isèren poikki.

Tosiaankin oli vain mentävä Iséren poikki. Passerat-huvila on rakennettu joen toiselle rannalle, melkein kivisillan suuhun. Siihen kuuluu päärakennus, oikealla kyljellä siipirakennus ja vasemmalla pieni torni. Tämä ahdas torni, joka näytti turhalta ja rakennustaiteellisesti epäilyttävältä, oli kuitenkin saanut esittää vaatimatonta osaansa hälyytyspaikkana: väitettiin, että eräs sen ikkunoista, joka tavallisesti oli suljettu, merkitsevästi avautui, kun poissa oli hra Passerat, joka oli erään paikallisen Akademian esimies ja erinäisten tehdasyhtiöiden johtaja: Quai de la Républiquelta näkee varsin hyvästi vastapäätä olevalle Quai de Francelle. Talo, nuorena ja sirona keskellä vanhaa kaupunginosaa, ei ole vailla viehätystä, jonka sen asema sille antaa ja joka olisi voittanut, jos tätä yksinkertaisella tavalla olisi käytetty hyväksi. Se ikäänkuin takertuu kiinni kallioon, joka suojelee sitä tuulelta. Sinne tullaan ristikkoportin kautta, josta päästään kellarikerrokseen ja joka holvikäytävän kautta on yhteydessä taloushuoneiden ja autovajan kanssa. Tuore viiniköynnös verhoaa seiniä. Joenpuoleinen pengermä on muodostettu puutarhaksi, ja koko etusivun ikkunoista, varsinkin ylemmistä kerroksista, koska muutamat joen äyräälle istutetut akasiat jonkunverran häiritsevät katsetta, aukeaa Dauphinéen alppien mahtava näkemä, Belledonnan ja Sept-Laux'n koko vuorimassa, joiden lunta kesä ei aina sulata ja jotka aurinko panee hehkumaan. Kirkkaina talvi-iltoina, kun lumi auringonlaskussa alkaa välkkyä ja vaihtelee mantelikukan väreissä, hyväilee tämä näytelmä katsetta suloisemmilla soinnuilla kuin kaikki kevään merkit.

Sillalla hra Molay-Norrois pysähtyi avatakseen päivänvarjonsa ja lausui mietteensä:

— Kun ennenaikaan naitti tyttärensä, vapautui samalla kaikesta vastuunalaisuudesta. Nykyään lapset alituisesti mullistavat kotejansa eivätkä vanhemmat koskaan voi olla rauhallisia.

— Avioeron mahdottomuus merkitsi perheiden turvallisuutta. Avioliittoa pidettiin kunniassa silloinkin, kun siihen lyötiin haavoja. Sitä kohdeltiin huomaavaisuudella, kohteliaisuudella. Mutta ei ole enää olemassa kohteliaisuutta. Demokratia on hävittänyt sen.

— Kenties se johtuu siitä, että meillä on vähemmän aikaa käytettävissä sen hyväksi.

— Se aika ei olisi hukkaan heitetty, nuori mies. Mielissään tästä puhuttelutavasta asianajaja tunsi halua olla samaa mieltä. Komea vanhus puheli taas:

— Hienotuntoisuus, sivistynyt käytöstapa, elämäntaito ovat kadonneita ominaisuuksia. Huudetaan kaduilla sellaista mikä olisi salattava. Saatte nähdä, minkälaisen paperin teidän virkaveljenne, tuo jäykkä Salvage, perheeni vanha ystävä, on laatinut. Oli noita vanhoja ystäviä, virkamiehiä, asianajajia, lääkäreitä, mikä maanvaiva, hyvä ystävä! Heidän kanssaan täytyy neuvotella ja he käyttävät sitä hyväkseen, noiden vanhojen menettelytapojen nimessä, joita he ylläpitävät, saattaakseen teidät perikatoon, raahatakseen heidät oikeuteen, tehdäkseen teistä lopun.

— No mitä ajattelette siitä? Totuus! kaikki he ovat sen puolella. Ikäänkuin totuus saattaisi olla epähieno! Ikäänkuin yhteiskunta, joka on jonkunverran monimutkainen ja huolehtii elämänilostaan, voisi tulla toimeen ilman ulkokultaisuutta. Ja koko maailman he panevat noihin tunnustuksiin. Ennen aikaan vaiteliaisuus kuului hyvään tapaan.

— Mahdotonta. Pistäysin Pariisissa tapaamassa vävyäni; hän oli livistänyt Saksaan neitinsä kanssa. Poikani, Olivier ja Victor, tahtoivat haastaa hänet kaksintaisteluun. Se oli ajattelematonta, mutta jalosti tarkoitettu. Vaivoin sain heidät pidätetyiksi. Eikö se ole uskomatonta. Oppinut mies, kunnianhimoinen ihminen, menee turmelemaan tulevaisuutensa, kadottamaan mahdollisuutensa päästä Akademiaan. Tyhmyyksiensä kautta ei saa kotia turmella. Ja hän rakasti Elisabetia. Hän rakastaa häntä kenties vieläkin. Kuka ei ole rakastanut kahta naista yhtaikaa? Mutta kas tämä, hän on ylpeä. Kun hän kömpelyydessään on saattanut itsensä kiikkiin, niin hän sensijaan että kieltäisi, rupeaa itsepäiseksi. Minä tunnen hänet: hän ei palaa. Sitä sanotaan luonteen lujuudeksi — ja elämä ei ole muuta kuin tinkimistä!

— Naiset ovat hyvin kiihtyneitä. He yllyttävät toinen toistaan: he puhuvat asiasta kaiken aikaa. Minä olen ylläpitänyt heidän kärsivällisyyttään kaksi kuukautta, mutta nyt se on lopussa.

He saapuivat Passerat-huvilan edustalle. Philippe ei olisi halunnut tulla sisään.

— Ettekö voisi ilmoittaa rva tyttärellenne, että haluan häntä tavata?
Kello on neljä; kello kuusi tulen hänen luokseen.

Hän hoiti talonisännän tehtäviä, kuin olisi hän kotonaan. Rva Tabourin ei näyttänyt hukanneen aikaa: rva Passerat'n salongissa oli harvoin nähty niin suurta vierastulvaa kesäkuussa, jolloin ihmiset jo alkavat poistua kaupungista helteen takia, jonka vuorten kehä tuntuu sinne keskittävän; siirrytään ympäröiviin linnoihin, varjoisen Uriageen tai kaukaisempiin paikkoihin. Aviomies, jolla oli vain yksi intohimo, arkeologia, ei edes yrittänyt seurassa peittää pelästyneen kirjastorotan ilmettään, jota on häiritty nakertelemasta vanhoja kirjojaan: mutta torstaikutsussa hänellä kuitenkin oli vähän helpompi tulla toimeen, koska hän oli kiitollinen kaikille näille henkilöille siitä, että he tyytyivät lasiin mehua tai teetä ja johonkin leivokseen, kun hän sensijaan iltakutsuissa laski menojen suuruutta — sillä varallisuus ei estänyt häntä olemasta saita — mikä teki hänet toraiseksi. Puhumattakaan siitä että hän olisi ollut talon herra ei hänen mieltään enää kysytty missään asiassa, sillä tekosyyllä että hänen määräyksensä olivat vanhanaikaisia, kun sensijaan hra Molay-Norrois'n taipumusta perintömuotoihin miedonsi nykypäiväisten tarpeiden tarkka taju, ja hän sentähden nautti luottamusta, joka osaltaan oli vaikuttanut yllämainitun akkunatarinan leviämiseen. Ja molemmat olivat erikoisesti joutuneet pyörteeseen senjälkeen kun rva Passerat vihollisten ympäröimänä sai taistella yhtaikaa vuosia vastaan, joita kaikkiaan oli neljäkymmentäviisi ja kuihduttavaa laihuutta vastaan, joka samalla kun se oli edullinen korkeakaulaisissa puvuissa, oli suureksi vahingoksi avokaulaisissa. Hän hoiti itseään lihotakseen, mutta menetti saavutuksensa ruumiillisen levottomuutensa ja sisäisen kiintymyksensä kautta. Hän oli kaunis nainen, tukka ruskea, nenä käyrä, hän oli päättäväinen ja voimakasääninen. Häntä miellytti levittää iloa ympärilleen otettuaan ensin siitä hyvän osan itselleen. Itsevaltiaana ja hyväsydämisenä hän käsitteli elämää suoruudella, joka juuri häneltä itseltään puuttui, ja hänen arkaileva puolisonsa tuli, tahtoi tai ei, temmatuksi mukaan tämän häikäilemättömän menettelyn kautta, joka ratkaisi hänen epäröintinsä.

Molemmat tulokkaat tapasivat täyden salin. Keskipiste oli rva Derize, jota onniteltiin, syleiltiin, mieliteltiin, joka ei tiennyt, ketä hänen tuli kuunnella, hukkumaisillaan näihin rakas ystävä, pikku raukka, mieshirviöt huudahduksiin, jotka hän otti vastaan ilman ihastusta. Ei hänen äitinsä, joka ei mielellään jättänyt häntä yksin koettelemukseensa, eikä hän itse ollut aavistanut asianajajan petosta. He olivat tulleet kutsuun aavistamatta mitään.

— Seuramaailma panee aina syyn poissaolevaan niskoille, oli rva
Molay-Norrois vakuuttanut tyttärelleen. Säilytä asemasi mukainen
arvokkuus. Mutta pidä lujasti kiini siitä, että oikeus on puolellasi.
Vaikutusvaltainen rva Passerat on meille hyväntahtoinen.

Rva Molay-Norrois, miellyttävä, suora luonne ja niin ehdottoman uskollinen, että se saattoi tuottaa vaivaa ja tuntua sokeudelta, ei koskaan ollut harjaantunut tarkkanäköisyyteen. Hän oli varsin hyvin säilynyt viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta, asultaan varsin hieno huolimatta liiaksi puuteroiduista kasvoistaan, ja hänen esiintymisessään ilmeni samalla kertaa, mikä ei ole harvinaista, paljon ulkonaista toimeliaisuutta ja vähän persoonallisuutta, Hän saattoi huomaamattaan lukea uudelleen kirjan, jonka hän oli lukenut muutamia viikkoja aikaisemmin. Ylenmäärin herkässä vastaanottavaisuudessaan hän oli alttiina kaikille vaikutuksille, asioiden arvoasteet menivät häneltä sekaisin, ja täten hänestä vieraskäynti saattoi näyttää yhtä tähdelliseltä kuin joku lastensa tulevaisuutta koskeva päätös. Tällä hetkellä Elisabetin oikeusjuttu, jota hän yllytti taisteluun, kokonaan vallitsi hänen mieltään, mikä seikka ilmaisi hänen liikuttavaa luottamustaan omaan kohtaloonsa.

Vähän ymmällä näin suuresta menestyksestä hän kuitenkin saattoi todeta tyttärensä triumfin, ja koska hänellä oli hyvin suuri kunnioitus yleistä mielipidettä kohtaan, oli hän mielissään siitä että hän oli tietämättään aikaansaanut tämän pienen kansanäänestyksen seuramaailmassa. Oli vielä olemassa oikeus, joka puolusti viattomia ja häpeäpilkulla merkitsi syylliset. Sankarittareksi muuttunut rva Derize punasteli kuin nuori tyttö. Mutta naiset tottuvat nopeasti juhlatapoihin: näin kenties oli tapana menetellä avioero-tapauksissa, kuten tunkeudutaan sakaristoon vihkimyksen jälkeen, kuten murheellisin ilmein puristetaan omaisten kättä hautajaisten jälkeen. Hän mukautui niinhyvin kuin taisi tähän odottamattomaan juhlamenoon, ja hänen pidättyväisyytensä herätti hyväksymistä. Rakas lapsi ei valittanut, ei syyttänyt ketään. Hänen kauneutensa puhui hänen puolestaan. Hän oli vähän suurehko ja hänen pieni lihavuutensa pyöristi hänen olkapäidensä, hänen rintansa, hänen lanteidensa viivan; hänen pukunsa ja hattunsa olivat tummaa sinipunaista, jonka sävyä yksityisissä keskusteluissa kehuttiin erinomaisen maukkaaksi: hänen vaatimattoman hieno asunsa oli naisen, joka jotakuta omaista surematta tunsi huolen, murheen, kohtalon kovuuden. Hänen pieni päänsä, hänen silkkiset hiuksensa, lapsen hiukset, luonnostaan kiharat, mutta kammattuina liian kireälle, väriltään tuota vaalean tukan sävyä, joka on suloinen kuin hyväily, mustat silmät, joiden tummuutta tukan vastakkainen väri miedonsi, kaunismuotoinen, vaikka vähän ohut ja terävä nenä, englannittarien ihonväri, piirteet puhtaat ja ikäänkuin äsken pestyt, kasvoilla terveyden ja toimettoman kunniallisuuden ilme, tällaisena hän ei ilmaissut juuri muuta kuin hämmästynyttä ja tyytyväistä nuoruutta, tyytyväistä itseensä ja hämmästynyttä elämän odottamattomasta mutkallisuudesta, — elämän jonka hän epäilemättä oli aikonut suorittaa rauhallisesti, kuten yhtämittaisen matkan hyvissä ajoneuvoissa. Kahdenkymmenenseitsemän vuotiaana hän näytti kahdenkymmenen ikäiseltä, ja uraansa vasta alkavalta. Todellakin täytyi rva Passerat'lla olla suuri luontainen hyvyys tai ratkaiseva vaikutusvalta voidessaan ponnistuksetta suosia tätä lasta, joka omisti niin kadehdittavia iän ja ulkomuodon etuja.

Huomatessaan Philippe Lagier'n armottoman monokkelin rva Molay-Norrois ja rva Derize kokivat samaa vaivautuneen kainouden tunnetta ja sen vaikutuksesta lempeästi irroittautuivat lukuisien ja liian innokkaiden ystävättäriensä kehästä. Philippe koetti päästä kahdenkesken nuoren naisen kanssa, mutta onnistui vasta monen tempun jälkeen juuri kun tämä oli pois lähdössä.

— Keskusteluako haluatte? vastasi hän Philippe'n pyyntöön pienellä kurkkuäänellä, joka niin pian käy hermostuttavaksi, sopimattomalta kun se tuntuu kaikkeen vakavaan sananvaihtoon. Mutta te ette ole meidän puolellamme.

Hän ei käsittänyt miksi keskustelu olisi tarpeen, koska hänellä kerta kaikkiaan oli oma mielipiteensä, vieläpä sama kuin kaikkien muiden. Philippe ei hellittänyt: hänen vanha ystävyytensä antoi hänelle oikeuden sitä pyytää.

— On kysymys lapsistanne, jatkoi yhä Philippe, heidän huolenpidostaan.
Eikö teillä enää ole luottamusta minuun?

Rva Derize ei todellakaan saattanut epäillä hänen aikomustensa vilpittömyyttä. Kenties uteliaisuus, kenties se seikka, että hän oli katkaissut välit menneisyytensä kanssa vähemmän kuin itse aavistikaan, saattoi hänet äkkiä antamaan suostumuksensa ilman että asianajajan tarvitsi sen enempää ponnistella.

— Olkoon menneeksi. Tunnin kuluttua tapaatte minut vanhempieni luona, kotonani …

Ja hänen lähtönsä häntä innokkaasti kaitsevan äidin ja isän seurassa, joka oli ymmärtänyt välttämättömäksi antaa hänelle julkista tukeansa, oli oikea riemukulku, kuten sopii henkilöille, jotka päivän kuosi on korottanut kunniasijalle.

Tämä lähtö oli myös helpotus. Seurassa, jossa tuhlataan onnitteluja ja mielistelyjä, esiintyy aika ajoin tarve vapautua tästä kaikkia uuvuttavasta tunneliikutuksen tilasta. Mutta silti ei pyritä takaisin totuuden pohjalle. Seuramaailma elää liioitteluissa ja menee toisesta äärimäisyydestä toiseen; ensin tuhlattuaan niitä puolustukseen se nyt käyttää niitä iskeäkseen uhrejaan.

— Tiedetäänkö hänen nimensä, kysyi arkana rva Bonnard-Basson, jonka sementillä hankittu rikkaus polveutui eilispäivältä, ja joka oli päästetty seuraelämään varallisuutensa, hyväntahtoisuutensa ja nöyryytensä takia.

Anna de Sézery; koko maailma sen tiesi, ainakin koko maailma tahtoi olla sen tietävinään, koska se jää alakynteen, joka vasta saa uutisen tietää.

Joku mainitsi hänen nimensä, ja kaikki hyväksyivät sen tietäväisen näköisinä. Kuinka oli häntä arvosteltava? Hänen aateluutensa aiheutti hetkisen epäilyä. Ennenkuin mitään puhuttiin, syntyi salaperäinen yhteisymmärrys, ja se määräsi mielipiteiden suunnan. Joku naisista muisti miten hän nuorena tyttönä ennen oli riippumaton ja ylpeä ja mielellään asettui ennakkoluulojen yläpuolelle. Hän ei ollut jättänyt miellyttävää muistoa jälkeensä. Sittenhän hän oli vararikkoutunut ja sortunut niin syvälle, että hänen täytyi ottaa vastaan opettajan, niin, opettajan, melkein palvelijan paikka eikä hän enää ollut puolustettavissa. Hän oli itse säädystään vaipunut. Hänet kuvailtiin juonittelijaksi. Ihmiset, jotka elämässä saavat taistella suuria vastuksia vastaan ja hakea paikkoja ja suosituksia, tulevat helposti juonittelusta epäillyiksi. Väitettiin että hän suunnattomasti mielitteli miehiä, tietysti vaan päästäkseen naimisiin. Hän muka näet oli kiukuissaan siitä, että hän oli jäänyt vanhaksipiiaksi; kolmenkymmenenneljän tai -viiden vuotiaana — seura oli jalomielinen — käy vaikeaksi saada mies. Tämä liioiteltu luku jonka joku tomppeli oli esittänyt loukkaamisen tarkoituksessa, osui tuntuvaan osaan läsnäolijoita. Mutta kukaan ei ottanut sitä itseensä.

— Kolmekymmentä yksi, oikaisi ilman muuta Philippe Lagier. Sehän on nuoruutta nykyaikana.

Hän sai muutamia pahansuopia silmäniskuja, ja kerrottiin juttu eräästä vanhasta, leinin vaivaamasta miljonainomistaja lordista, jota hän muka oli saattanut tämän matkoilla; mutta kertojatar sekoitti mielivaltaisesti paikat ja päivämäärät eikä maininnut lähteitään, joten häneen lankesi epäilyn varjo. Ja koko tämän suunpurkamisen ajan Philippellä oli silmäinsä edessä, vielä selvempänä kuin eilen, nuo kauniit surumieliset kasvot, murheelliset silmät, joista kultakipinät sädehtivät.

— Saattaako hän naida hänet? kysyivät häneltä yhteisestä sopimuksesta rvat de Vimelle ja Bonnard-Basson, jotka hellä ystävyys yhdisti toisiinsa senjälkeen kuin jälkimäisen työteliäs puoliso oli edellisen tyhjäntoimittajamiehelle hankkinut edullisen johtajanpaikan.

— Ah, niin, sehän on tapa. Järjetön tapa, laukaisi eräs nuori närkästynyt nainen. Täytyy voida alkaa elämänsä uudelleen.

Eräs entinen oikeudenneuvos hra Prémeraux, joka kuului rva Passerat'n salonkiin kiinteästi kuin joku sen nojatuolista, kiiruhti tarjoamaan viisauttaan:

— Siinäpä näette, huudahdettiin. Te huomaatte, että neiti ymmärtää asiansa.

— Pykälä 298, joka siinä tapauksessa että ero johtui aviorikoksesta, kielsi syyllisen aviovaimon naimasta rikostoveriaan, on äskettäin kumottu.

— Tietysti. Nykyään kysytään lakimiehen neuvoa, ennenkuin ruvetaan rakastamaan.

Hra Prémeraux, jonka mielen kolme tai neljäkymmentä oikeuden palvelukseen käytettyä vuotta oli rauhoittanut, kadehti tätä nenäkkäisyyttä. Naiset, jotka huonosti ymmärsivät ironiaa, eivät kiinnittäneet mitään huomiota tähän lauseeseen, vaan keskustelu luisui luonnostaan Albert Derizeen. Voitaisiinko häntä arvostella ystävänsä läsnäollessa? Mitä vielä! Hra Lagier oli juuri hiljaisella äänellä puhutellut kaunista rva Derizeä: olihan se jo puolinainen petos? Vainuttiin, aavistettiin, toivottiin hänellä olevan salaista taipumusta rouvaa kohtaan, samalla ennustuskyvyllä, joka on muutamilla rouvilla, kun he pöytäsijoja valitsemalla osaavat yllättää sympatioja, herättää tunteita, ja tämän menettelyn kautta onnistuvat tekemään vastaanottonsa huvittavammiksi. Ennenkuin ryhdyttiin käsittelemään miestä, ylistettiin rouvaa. Hänen älykkäisyyttään kiitettiin vielä enemmän kuin hänen kauneuttaan, hänen alistuneisuuttaan enemmän kuin hänen nuoruuttaan.

— Kuinka hän varustettuna näin monella oivallisella ominaisuudella, jotka me kaikki tunnustamme, on saattanut naida miehen, joka on niin vaatimatonta sukuperää?

— Aivan niin, yhtyi rva Bonnard-Basson, joka polveutui menestyksen suosimista talokauppiaista.

Kuitenkin myönnettiin, että syytetyllä oli lieventäviä asianhaaroja puolellaan.

— Hän oli tunnettu, palkittu, melkein kuuluisa. Mutta eräs vanha rouva ratkaisi:

Olisi kuitenkin voitu käyttää hänen ikäänsä selitysperusteena, mutta se aihe oli jo liiaksi kulunut.

— Ei ole mitään ikävämpää kuin tällaiset säätyeroavaisuudet, lausui taas rikkiviisas rva de Vimelle. Mutta on ihan luonnollista, että alhaissäätyinen ja seikkailijatar yhtyvät ja vetävät toinen toistaan puoleensa.

Ja ollakseen vielä jyrkempi kuin tämänvuotinen ystävänsä rva Bonnard-Basson, joka luonnostaan orjailevana haki tilaisuutta tätä mielistelläkseen, rohkeni kaksinkertaisen nimensä perusteella lausua:

— Sanottakoon mitä tahansa, vain vanhat suvut osaavat olla aiheuttamatta häväistysjuttuja.

Hän unohti, että Sézeryn suku oli esittänyt huomattavaa osaa Dauphiné'n historiassa, ja varsinkin uskonsodissa, joihin he olivat ottaneet osaa Lesdiguières'n kanssa. Mutta logiikka ei ole seurakeskustelujen vahva puoli.

Philippe Lagier'n oli vaikea sietää näitä hyökkäyksiä. Vaikeneminen oli samaa kuin hyväksyminen, mutta miten vastata kaikille yht'aikaa? Hän ymmärsi hyvin, että näiden naisten pääperuste oli Albert Derizen syntyperä. Ja tämä peruste tuntui hänestä mitä omituisimmalta, kun hän tunsi hänen äitinsä, rva Derizen menneisyyden, mikä oli itse järjestys, uutteruus, kunniallisuus, ja sen korkean siveellisen tason, minkä aavisti ympärillään heti, kun astui hänen kotiinsa, jos vain pystyi tajuamaan henkistä ja siveellistä hienoutta.

— Oletteko lukeneet toisen nidoksen Talonpojan historiaa? kysyi hän astuakseen näyttämölle. Häneen voisi sovittaa rva de Staëlin sana maamiehestämme Mounierstä, joka hänen mielestään oli intohimo yhtyneenä järkeen.

— Se on värikästä ja se on täsmällistä. Sen menestys on ollut suuri.
Se käännetään kaikille kielille, kuten hänen Työmiehen historiansa.

— Herttuatar de Béard, joka on oppinut, on ottanut ne lempikirjoikseen.
Derizet seurustelivat heillä.

Beardit kuuluvat Ranskan suuriin sukuihin ja kaikkein vanhimpiin. Mutta mistä nykyään tunnetaan vanhat suvut? Älkää aina etsikö heitä arvonimien mukaan, se olisi karkea erehdys. Heidät tunnetaan siitä kunniallisuuden ja jalomielisyyden perinnöstä, jonka he ovat säilyttäneet. Ja juuri nämä ominaisuudet tavataan koskemattomina Derizeillä.

Rva de Vimelle, nenä ohuena kuin partaveitsen terä, ampui tämän viimeisen nuolen.

Ja hän käytti hyväkseen liikettä, joka syntyi virvoketarjottimien ympärillä, ottaakseen jäähyväiset. Hra Prémeraux yhtyi häneen portaissa.

— Pelkään että olette hankkinut itsellenne vihollisia, vihjasi varovainen oikeusneuvos.

— Kun naiset ovat kysymyksessä on vihollisuus aina parempi kuin välinpitämättömyys.

— Miksi tämä äkkipikainen tuomio? Toista ylistellään ja toista murjotaan tuntematta kiistan perusteitakaan.

— Se johtuu siitä, että rva Derize on tehnyt vieraskäyntejä, selitti hra Prémeraux. Enempää ei tarvita yleisen mielipiteen muuttamiseksi.

He saapuivat Kaupunginpuistoon, jonka katve, paahteisten katujen jälkeen, vuodatti miellyttävää vilpoisuutta heidän ylitseen. Se on pieni englantilaistyylinen puisto jonka puut, jalavat ja plataanit, ovat päässeet vapaasti kasvamaan ja oksaverkollaan kattavat kosteanvihreitä nurmikoita. Punanokkainen musta joutsen solui pienellä lammikolla pikku saarta kohti, jossa sen pesäpaikka oli. Kuului suihkulähteen solinaa. Kukkiva lehmuskuja levitti huumaavia tuoksuja kuin hienoa pölyä. Tänä helteisenä hetkenä puisto oli kuin rauhan, raukeuden ja suloisen unelmoimisen asumus.

Oikeusneuvos otti hatun päästään tervehtiäkseen tätä miellyttävää aistimusta, mutta Philippe Lagier ei ollut altis luonnonvaikutelmille.

— Ei, jatkoi hän aseita riisumatta, sanonpa teille, mikä se seuramaailmaa ärsyttää: se että yritetään olla ottamatta sitä lukuun.

— Seuramaailma on oikeassa, arveli entinen tuomari. Mutta Philippe ei häntä kuullut.

— Ajatelkaa toki: kohdellaan halveksuvasti yleistä mielipidettä ja taitoa mukauttaa huvi sovinnaisuuden vaatimuksiin! Niinpä seuramaailma kammoaa kaikkea rehellistä intohimoa. Mitä luulette rva Passerat'n siitä ajattelevan, joka yht'aikaa osaa omistaa kaksi aviomiestä, toisen taloudellista asemaansa, toisen ulkonaista edustusta varten?

— Armahtakaa minua ja vaietkaa. Syön päivällistä hänen luonaan joka sunnuntai ja hänen keittiönsä on paras Grenoblessa.

— Entä tuo pyöreä rva Bonnard-Basson, joka etsii hienommista rakastajaa keikaillakseen hänellä?

— Tai tuo kirpeä rva de Vimelle, joka tietää kirpeytensä, joka käyttää sitä hyväkseen puutteenalaisessa taloudessaan.

— Lukuunottamatta kaikkea mitä ei tiedetä. Elämää kokeneen suopealla hymyllä vanhus tyynnytteli kumppaniaan.

— Te kiihdytte. Elämän suuri vaikeus on tyytyminen osaansa. Kukin toivoo toisenlaista kohtaloa itselleen ja pyrkii omaansa muuttamaan, mutta tekee sen vain mutkikkaaksi. Tämä on suuri hairahdusten aiheuttaja. Joku määrä filosofiaa ja tinkimistä, uteliaisuutemme ja mielihalujemme kohtuullinen tyydyttäminen viljelemällä jotakin sellaista harrastusta, joka antaa sisällystä elämällemme ketään vahingoittamatta, taide, lueskelu, matkustus, pöydän ilot, seuraelämä, jopa hurjistelukin, taikkapa kohtuullinen rahapula, jokapäiväinen työ, lasten kasvatus, kas se riittää tyynnyttämään kiihkeimmätkin yltiöpäät. Mutta intohimo, se todellakin on peljättävä. Se riehuu sivistyneen yhteiskuntamme keskuudessa kuin sokea koruesineillä kukkuroidussa salissa. Se on ajettava ovesta ulos. Eipä se edes anna onnea niillekään lapsellisille olennoille, jotka siltä sitä odottavat.

— Minä? huudahti Philippe hämmästyneenä ja loukkaantuneena. Hän kuvitteli olevansa vapaa kaikista harhaluuloista.

— Juuri te! Tuomari ei saa olla juttuun sekaantunut. Ja te sekoitatte oman itsenne alituisesti arvosteluihinne. Mutta rauhoittukaa, useimmat ihmiset avaavat silmänsä vain kerran elämässä.

— Niin. Se tapahtuu heidän kuollessaan. Ja silloin kiiruhdetaan ne sulkemaan.

III.

KANTAJA

Tuntia myöhemmin Philippe Lagier pyysi päästä rva Derizen puheille. Oliko hän tapaava häntä yksinään vai rva Molay-Norrois'n seurassa? Hän tiesi, etteivät tähän kokemussyyt paljoa pystyneet, kun hän kerran oli piintynyt jyrkkään ja kaavamaiseen käsitykseensä, jota hänen miehensä ei kehdannut ruveta kumoamaan ja jonka häneen oli istuttanut jäykkä hra Salvage, yksi noita maaseudun tietäjiä, joille siveellisyyden valvonta kuuluu. Rva Molay-Norrois saattoi tehdä tyhjäksi suurimman osan hänen vaikutusvallastaan. Sensijaan hänen varsin tuttavallinen suhteensa nuoreen perheeseen, jonka hän usein oli ollut tilaisuudessa pyytämään luokseen Grenoblessa, ja jonka luo hänet ystävällisesti oli otettu asumaan hänen oleskellessaan Pariisissa, oikeuttivat hänet siihen tavattomaan toimenpiteeseen, jota hän juuri oli yrittämässä ja jota vain hän saattoi yrittää — ei suinkaan asianajajana, mikä olisi ollut sopimatonta, vaan ystävänä ennen jutun käyntiinpanoa. Hän aikoi vielä koettaa saada välien katkaisemisen vältetyksi, panna perustuksen sovinnolle. Molemmat asianosaiset olivat antaneet hänelle niin vähän selvitystä erimielisyyden syntymisen jälkeen. Hänen paras tiedonlähteensähän oli oikeuden puheenjohtajalle osoitettu anomus: se sisälsi täsmällisiä aikamääriä ja tosiseikkoja. Mutta ovatko tosiseikat ja aikamäärät koskaan selittäneet mitään tunteiden alalla? Kuinka paljon paremmin joku kasvojen ilme, joku uhmaa, vihaa tai tuskaa tulkitseva sana saattaa kuvastella näiden näytelmien sisäistä todellisuutta!

Ikkunasta katsellessaan, miten vuolas ja liejuinen Isère virtasi ohi, Philippe käytännön miehen tavoin, joka valmistuu kohtauksiin ja aavistaa esteet, tahtoi saada mielikuvan rva Derizen luonteensuunnasta. Ja hän huomasi, ettei hän tätä tuntenut. Persoonallisuus ilmenee siinä, että yksilö välittömästi vastaa olosuhteiden asettamiin kysymyksiin. Niistä voi aavistaa luonteen suoruuden tai vilpillisyyden, tyyneyden tai intomielen, ratkaisujen ylevämielisyyden tai oveluuden, paitsi kun ovat kysymyksessä sellaiset monimutkaiset luonteet, joita liialliset mietiskelyt ja epäröinnit ovat muovailleet ja jommoinen harvoin esiintyy nuorissa ihmisissä. Mutta useampivuotisesta seurustelusta huolimatta ei Albertin puoliso ollut hänelle antanut minkäänlaista tietoa itsestään, mikä ei johtunut erikoisesta pidättyväisyydestä, vaan siitä, että oli mahdoton tehdä mitään johtopäätöksiä näistä jokapäiväisistä, rakastettavista, kepeän pariisilaisen sulon sirostamista keskusteluista, jotka eivät milloinkaan olleet syviä eivätkä luontaisesti pulpahtelevia. Turhaan hän silmäänsä tavoitteli hänen rva Derizen henkisen olennon ääriviivoja — ne karttoivat hänen erittelyään, haihtuivat kuin savu tuuleen.

Rva Derize saapui hänen luokseen. Hän tuli yksinään, mutta heti hän turvautui rva Molay-Norrois'han.

— Tietysti, rauhoitteli Philippe, päättäen viivyttelemättä käyttää hyväkseen tätä lyhyttä kahdenoloa, jonka sattuma hänelle tarjosi.

Hän ei saanut hukata aikaa, ja kuitenkin he aluksi vaihtoivat muutamia tuollaisia joutavia vuorosanoja, jotka aina käyvät kiistan edellä — välttämättömältä näyttävä johdanto kuten kahakka ennen taistelua. Rva Derize kertoi rauhallisesti omasta ja lastensa terveydestä, ilmaisi pian lähtevänsä Uriageen, missä hän viettäisi kesänsä Grenoblen helteitä välttääkseen. Philippe tutkisteli häntä hämmästyneenä ja myös vähän ärtyneenä. Rva Derizellä oli yllään se hieno tumman sinipunainen puku, jota hän rva Passerat'n luona oli kuullut kehuttavan, ja nyt hän paremmin huomasi, miten hieno se oli. Mutta näitä arvoituksellisia ja viehättäviä kasvoja hän enimmin tutki. Ei elämä eikä viimeisten kuukausien suru ollut jättänyt niihin mitään jälkeä. Niin kauan kuin hän saattoi muistaa taaksepäin, oli hän aina nähnyt rva Derizen samanlaisena, kauniinvärisenä, puhtaana ja sileänä kuin kukka, ilman yhtäkään varjoa tai uurretta. Ei edes hänen vaaleain hiuksiensa ja mustain silmiensä vastakohta kyennyt herättämään erikoisuuden vaikutusta ja hänen olentonsa arvoitus tuntui yhä odottavan ratkaisuaan tulevaisuudelta eikä piilevän menneisyydessä.

Huomatessaan, että toinen häntä tarkasteli, rva Derize lievästi punastui. Veri tulvi helposti hänen poskilleen. Philippe selitti:

— Teidän tavaton nuoruutenne hämmästyttää minua joka kerran kuin tapaan teidät. Teitä varmaankin nimitetään neidiksi myymälässä.

— Se on totta, sanoi hän, ja minulla on suuria lapsia ja olen ollut kahdeksan vuotta naimisissa.

Philippe Lagier ei lisännyt, että jokainen kohtaus hänessä herätti melkein ärtyneen vaikutelman, johon sekaantui mielipahaa, itsepäistä myötätuntoa, ylenkatsetta ja vastustushalua; sitten koko tämä ristiriitaisten tunteiden hyöky taantui ritarillisesti suojelevaksi suopeudeksi ystävän kaunista rouvaa kohtaan.

Näiden jokapäiväisyyksien jälkeen Philippe tapansa mukaan äkisti kävi asiaansa.

— Oh tietysti, senjälkeen mitä on tapahtunut. Heti asianajaja ilmaisi aikeensa:

Rva Derize huomautti ettei hän puhunut anteeksiannosta, vaan oikeudesta ja hämmästyneenä hän toisti:

— Se on selvä. Minä olen tuntenut hänet ennen teitä. Oletteko koskaan tiennyt, miten vanha rva Derize, teidän anoppinne, oli velkaantuneessa asemassa miehensä kuoleman jälkeen. Onko Albert koskaan kertonut teille niistä uhrauksista ja itsekieltäymyksistä, joihin tämä ihailtava nainen sai alistua, voidakseen antaa pojalleen kunnon kasvatuksen, ja tämän omasta työteliäästä nuoruudesta, joka oli hyödyllinen ja tuloksekas jo silloin, kun me muut vain haaskasimme aikaamme. Miksi ette ole mennyt neuvottelemaan rva Derizen kanssa?

Hän oli innostunut, enemmän kuin oikeuden edessä. Se todisti ettei nuori nainen ollut hänelle yhdentekevä. Ja jos hän ei ollut hänelle yhdentekevä, miksi hyväksi tämä kömpelö yritys? Tunteillamme on omituiset tapansa purkautua ilmoille. Luonnollisella äänellä lausutulla sanalla rva Derize palautti keskustelun sävyn tavalliseksi:

Hän saattoi Philippen takaisin asiaan. Tämä katseli häntä, hänen ruusuisia kasvojaan, tarkkapiirteisiä ja rauhallisia, hänen liian hyvin siveltyjä hiuksiaan, hänen kauniita tyyniä silmiään ja tuota pientä ahdasta otsaa, joka oli suljettu kuin kielletty ovi. Ja tästä hetkestä alkaen, tuon ratkaisevan äänensävyn ja muistojensa ärsyttämänä hän ajoi ystävänsä asiaa käyttämättä tavallisia aseitaan, ivaa, terävyyttä, johdonmukaisuutta, vaan purevasti, mielikarvaudella, melkein suuresti kammoomallansa kaunopuheisuudella.

— Mennessään teidän kanssanne naimisiin, Albert lahjoitti teille nimen, joka oli miltei kuuluisa, — se on tullut siksi senjälkeen — sekä hänen työnsä että hänen lahjakkaisuutensa kautta, joka on samanarvoinen kuin omaisuus. Nuorelle runsaslahjaiselle naiselle merkitsee jotakin päästä näin väljään elämään, näin vaihtelevaan ja alati uudistuvaan, päästä tutustumaan aikamme ensi maisiin neroihin, nykyajan kaikkien suurten virtausten keskelle. On jonkun arvoista se että kaikkialla missä kulkeekin on uteliaisuuden ja myötätunnon esineenä, ettei tarvitse muuta kuin avata silmänsä ja korvansa saadakseen hengenravintoa, se minkä saamme tutustumalla suuriin henkiin, että täten saa ottaa osaa aikamme koko yleiseen elämään. Näyttää tuskin voivan olla kadehdittavampaa kohtaloa. Olen varma siitä, että monet ystävättäristänne viettävät uinuvaa elämää keskinkertaisuudessa.

Olihan se naisen luonnollinen vastaus. Yleinen elämä, nykyajan suuret virtaukset, mitä ne ovat muuta kuin merkityksettömiä ja onnen rinnalla vähän naurettavia sanoja. Elisabet ei ollut mennyt naimisiin auttaakseen puolisoaan saamaan vaikutusvaltaa, esittämään jotain osaa, vaan yksinkertaisesti ollakseen onnellinen. Mitä tahtoi tämä asianajaja liioitteluineen? Tämäpä vaan jatkoi:

— Puoliso, jonka vaimo kokonaan omistaa, on vähäpätöinen mies, hyvä rouva. Naisen elämä voi saada täyden sisällön rakkaudesta. Mutta me miehet tarvitsemme muita päämääriä. Eikä ole toista innostuttavampaa kuin se mikä Albertilla on.

— Hän oli enemmän näkyvissä, alttiimpana lähestymisille kuin muut.
Kenties onnenne tarvitsi suurempaa valvontaa.

Rva Derize palautti Albertin ystävän mieleen kaikki hänen omaksi hyväkseen puhuvat seikat, jotka tämä epäoikeutetusti unohti: hänen perheensä aseman, hänen suhteensa, hänen varallisuutensa. Hän ei mennyt naimisiin tyhjin käsin. Hänellä oli oikeus puolellaan. Koko Grenoble oli sitä mieltä. Albert Derize, joka oli halpaa syntyperää ja vailla omaisuutta, oli kaikkien mielestä tehnyt hyvän naimiskaupan ottaessaan puolisokseen nti Molay-Norrois'n. Molay-Norrois'n suvulla oli arvossapidetty nimi, ja he elivät jokseenkin komeasti. Totta kyllä hän kahden veljen takia, jotka kuluttivat paljon rahaa ja joista toinen oli upseeri, toinen lähetystön sihteeri, ei ollut saanut myötäjäisinä kuin kaksisataatuhatta frangia, joista neljäsosa vielä oli perimättä; ja hänen totunnaiset tapansa eivät sallineet hänelle mitään kieltäymyksiä asunsa, asuntonsa, palveluskuntansa suhteen, joten hänen puolisonsa niillä kolmella tai neljälläkymmenellä tuhannella frangilla, jotka hän vuosittain ansaitsi, jaksoi ainoastaan pitää hänet sillä tasolla, johon hän kuului. Mutta tuttuahan oli, että perheen varallisuus oli peräisin hänestä tai ainakin oli oleva: se oli tunnustettu tosiseikka, jota oli mahdoton kumota ja jota kaikki maailman työt eivät muuttaisi.

Huonosti vakuutettuna Philippe ravisti päätään. Albertin maineesta tuli tie huipuille ja hänen työnsä velvoitti. Ja melkein ärtyneenä hän katseli itsepäistä otsaa, joka puoleksi peittyi lapsentukan alle, näitä niin tyyniä, niin laupeita silmiä, joista heijastui järkähtämätön vakaumus.

Puolestaan vakuuttaakseen vastustajansa rva Derize lausui heidän yksinkertaisen väittelynsä ponsilauseena:

Näin esitettynä ristiriita kylläkin yksinkertaistui. Mutta asianajaja ei tahtonut sitä siten esitetyksi:

— Kuulkaa, rouva, puhun teille ystävänä, vilpittömänä ystävänä. Olen ollut asianajajana monessa avioerossa: enkä ole koskaan, kuuletteko, en koskaan nähnyt, että viat olisivat kokonaan toisen asianomaisen.

Hän ei lisännyt, mitä hänen kokemuksensa jo ammoin oli osoittanut; että kodin turvallisuus, sopu, eheys riippuu vaimosta enemmän kuin miehestä; vaimo rakentaa tai hajoittaa perheen kuten varallisuudenkin.

— Viat? Mitkä ovat minun vikani? kysyi rva Derize hymyillen. Olisin utelias tietämään sen.

Asianajaja oli ensimäinen, joka ei kohdellut häntä uhrina, joka ei surkutellut häntä kuin pientä rohkeata marttyyriä, ja vaikka hän tunsi ettei tämä vastustus ollut vihamielistä, hän kuitenkin pahastui siitä. Lopettaakseen lyhyeen hän selitti:

Hän pysähtyi, epäröiden tehdä huulille tullutta tunnustusta. Mitä lisäisi hän? Saadakseen sen tietää Philippe toisti vihjaisevalla äänellä.

— Ette ole. Rakastaa silloin kun teitä rakastetaan, kun tieltänne poistetaan kaikki ponnistus, kaikki vaivannäkö, kun elämänne tasoitetaan leveäksi tieksi, jolla ette voi kompastua, mitä vaikeaa se silloin on? Miten voi ihminen todistaa rakkautensa? Rakastamalla silloin kun on hyljätty, unohdettu, kun teidät on jätetty yksiksenne, taistelemaan kaikkien vaikeuksien kanssa, tai vieläpä silloin, kun sydämenne yli kuljetaan, se on rakastamista.

— Se on itsensä tahraamista. Minulla on ylpeyteni, kunnioitukseni itseäni kohtaan. Kukin ymmärtää sen omalla tavallaan.

Philippe vastasi melkein lyhyesti, kuin olisi hänelle tuottanut tiedotonta mielihyvää rouvan pahoinpiteleminen:

— Ei, hyvä rouva, Albert ei ole pyytänyt minua tekemään mitään sovitteluyrityksiä.

— Tehtäväni on toinen, lisäsi hän huomaamatta tätä huudahdusta, joka saattoi merkitä ylenkatsetta.

Samalla, kuin korostaen näitä sanoja, rva Molay-Norrois astui saliin. Hänellä oli vielä hattunsa ja päivänvarjonsa. Kuultuaan hra Lagier'n vieraskäynnistä, hän heti riensi avuksi tyttärelleen, jota hän yhä kohteli kuin pikkutyttöä ja jonka asioita hän mielellään vallitsi. Peli oli silloin menetetty, mutta se oli vietävä perille, koska se oli alettukin. Aikoessaan esittää ystävänsä toivomukset Philippe paremmin käsitti, miten uskallettua, melkein sopimatonta oli käydä käsiksi suoraan asiaan. Hän kuitenkin päätti niin tehdä. Olihan hän loppujen lopuksi vain välittäjä. Edelleen olosuhteet tekivät tämän ratkaisun järjellisimmäksi. Hän selitti naisille, minkä vaikean kysymyksen avioero lapsiin nähden aiheutti.

— Tietenkään hän ei tule niitä teiltä ottamaan. Mutta hän tulee vaatimaan ne luokseen muutamiksi kuukausiksi joka vuosi.

— Niin, ja mikä surullinen kohtalo lapsille, kun heistä kiistellään, kun heitä vedetään kahteen suuntaan.

— Ei, ei, en tahdo jakaa heitä hänen kanssaan. Hän on unohtanut meidät.
Jättäköön hän meidät tästä lähtien rauhaan.

Rva Derize ei tarvinnut äitinsä avustusta osatakseen puolustaa oikeuksiaan. Philippe Lagier luuli hetken sopivaksi ilmaistakseen ystävänsä toivomuksen:

— Niin suurta surua kuin se hänelle tuottaakin on hän valmis luopumaan isän-oikeuksistaan, alistumaan kaikkiin teidän vaatimuksiinne, mutta yhdellä ehdolla.

— Te tiedätte, että avio- tai pesäero oikeudessa voidaan saada, ja usein saadaan ilman että todellisia vaikuttimia mainitaan, vain siten, että esitetään jutun laadun mukainen loukkaava kirje tai syyksi mainitaan poistuminen kodista. Asianosaisten tarvitsee vain tehdä keskinäinen sopimus, jos tahtovat välttää häväistysjuttua, jos eivät halua antaa aineksia ilkeämielisille juoruille.

— Laki yleensä kyllä kieltää tällaiset keskinäiset sopimukset, mutta lainkäyttö sallii sellaisen tapahtua. Ja kuinka voitaisiin totuus saada selville? Tämän kautta oikeudenkäynti yksinkertaistuu, ja yleisö kääntää huomionsa pois jutusta, joka on muuttunut jokapäiväiseksi.

— No niin, Albert alistuu edeltäkäsin kaikkiin vaatimuksiin, joita te suvaitsette hänelle asettaa … sillä edellytyksellä ettei asiaa käsiteltäessä mainita mitään nimeä.

— Ah! pääsi välittömästi. Elisabetin huulilta, ja hänen silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä. Kaksi sekuntia myöhemmin kyyneleet olivat kuivaneet, ja viehättävät kasvot saaneet takaisin koskemattoman tuoreutensa, niin että Philippe saattoi epäillä, oliko tätä hetkellistä järkytystä ollutkaan.

Ja kääntyen tyttärensä puoleen hän yllytti tätä hylkäämään ehdotuksen:

— Sinun asiasi ei ole alistua ehtoihin, vaan sanella ne. Tuomarit, jotka ovat selvillä miehesi käytöksestä, kyllä tulevat jättämään lapset sinun huomaasi. Kuinka he voivat uskoa heidät, vaikkapa vain muutamiksi tunneiksi, miehelle, joka on hyljännyt heidät ja tuntematta omantunnon soimausta yhä vielä vain välittää rakastajattarestaan? Huono puoliso on huono isä.

— Itse hän on sen itseltään kieltänyt. Vaatiko hän heidät itselleen, kun tyttäreni lähti talosta? Ja hänhän selittää olevansa valmis luopumaan heistä ainiaaksi — ainiaaksi! — jos tuon naisen tahrattu maine pelastetaan! Eikö se ole kauheata?

— Te väärennätte, hyvä rouva, Albertin tunteita. On velvoituksia, joista ritarillinen mies ei voi vapautua menettämättä arvoansa.

Kääntyen rva Derizen puoleen, Philippe tulkitsi hänelle lyhyen kohdan
Albertin toisesta kirjeestä:

— Entäpä jos se on hellyyden muisto, harras kunnioitus, joka tekee hänelle vastenmieliseksi ruveta riistämään lapsia pois heidän äidiltään? Entä jos hän siten osoittaa jatkuvaa arvonantoaan ja luottamustaan? … Mitä tulee vuotuiseen määrärahaan, jonka hän aikoo heille varata, pyytää hän teitä itseänne määräämään sen suuruuden.

Tämä lauseen loppu, joka helpotti taloudellista järjestelyä, mihin nuoren naisen ajatus ei ollut vielä ollenkaan suuntautunut, aiheutti hänessä närkästystä.

Vähän hämmästyneenä tästä epäitsekkyydestä, joka hänestä näytti edellisistä vastauksista poikkeavalta, Philippe turvautui toiseen perusteeseen:

— Mitä etua teillä siitä on, jos aiheutatte häväistysjutun oikeuden edessä? Mitä hyötyä se teille tuottaa? Eikö teille riitä se, että ero langetetaan teidän eduksenne ja te itse saatte päättää sen seurauksista! Harkitkaa, jos haluatte, muutamia päiviä, rouva, ennenkuin teette päätöksen, joka voi olla seurauksiltaan niin tärkeä.

Elisabet silmäsi äitiinsä kuin neuvoa pyytääkseen. Hänen sileälle otsalleen oli uurtautunut pieni kohtisuora ryppy kulmakarvojen välille. Hänen kasvonsa, koko hänen ruumiinsa jännittyi tavattomaan, poikkeukselliseen tahdonponnistukseen, joka ei ollut missään yhteydessä hänen ilmeensä sievän lapsellisuuden ja hänen eleittensä tavallisen välinpitämättömyyden kanssa. Hän ei odottanut rva Molay-Norrois'n mielipiteen ilmaisua.

— Olen harkinnut valmiiksi, lausui hän. Hylkään ehdotuksen. En tahdo valehdella. Sanon koko totuuden; sen pahempi niille, joihin se osuu.

— Oikein! hyväksyi hänen äitinsä, samalla tuntien pienen omantunnonvaivan, koska hän jätti noudattamatta hra Molay-Norrois'n neuvoa, jonka tämä varoittaen oli antanut naisille tyttärensä paluusta saakka, nim. välttää ikävän huomion herättämistä. Mutta vanha rouva oli noita kunniallisia intomielisiä ja suoraluonteisia naisia, joita heidän vilkas tunne-elämänsä johtaa.

Philippe Lagier oli valmistautunut tähän vastaukseen. Nuoren naisen päättäväinen ja reipas käytös ei ollut hänelle vastenmielinen ja näytti hänestä olevan huomionarvoinen uutuus tässä ihmisessä. Hän ei hyljännyt sovittelua kostonhalusta ja katkeruudesta, vaan koska hänestä avioliiton särkymisen seuraukset olivat vähemmän merkitseviä kuin särkyminen itse. Totuushan antoi varsin varman toimintaohjeen, mutta miten vaikea sitä oli seurata ja vielä vaikeampi toisen omaksua? Elisabet, joka oli yksinkertainen ja harkitsi vähän, piti selvimpänä omaksua sen: ja ainakin hän valitsi sen omasta alotteestaan, olematta toisen vaikutuksen alaisena.

— Muuten, lisäsi rva Molay, hra Salvage on meille luvannut, että ero julistetaan pian, ilman anomuskirjan esittämistä.

— Se riippuu todistuskappaleesta, väitti asianajaja, joka on hallussanne ja jota minä en tunne.

— Niin, kirjeestä, johon on viitattu. Elisabet punastui kuin pahanteossa yllätettynä ja katsoi velvollisuudekseen antaa siitä selityksen:

— Se oli kirje, joka tuli pikasanoman kuoressa. Albertin poissaollessa avasin hänen pyynnöstään sähkö- ja pikasanomat ilmoittaakseni hänelle niiden sisällön. Kirjeitä en avannut koskaan. Hän oli pyytänyt minua tekemään tämän palveluksen avioliittomme ensi aikoina. Totta puhuen olin jo kauan sitten lakannut sitä hänelle tekemästä. Sinä päivänä hän kärsimättömästi odotti oikaisuvedoksia, joita ei kuulunut. Hän oli mennyt ulos. Minun tuli telefonoida hänelle kun ne saapuivat. Olin ajatellut, että hän sai niistä ilmoituksen. Se on sattuma. Täten sain tietää …

Hänelle näytti olevan tärkeätä osoittaa ettei hän pitänyt silmällä puolisonsa kirjevaihtoa ja että kaikki vakoilu olisi ollut hänelle arvotonta. Vielä enemmän kuin hänen sanansa ilmaisivat hänen kasvonsa vastalausetta jo sellaista ajatustakin kohtaan. Ja tämä mielen suoruus antoi hänen nuoruudelleen enemmän välitöntä viehätystä.

— Tahdotteko näyttää minulle tuon kirjeen? kysyi Philippe, joka joko uteliaisuudesta tai myötätunnosta meni vähän pitkälle tehtävänsä täyttämisessä.

— Saan lukea sen ennemmin tai myöhemmin. Jos annatte minun tutustua siihen, tulen minä yksin saamaan siitä tietoa ennen jutun alkuunpanoa. Muussa tapauksessa se joutuu kiertelemään asianajajain toimistoissa. Olen tullut tänne sovittelijana enkä asianajajana. Muistelen meidän hyviä suhteitamme. Ja jos olosuhteet ehdottomasti tuomitsevat Albertin, pyydän häntä valitsemaan toisen puolustajan.

— Ei, sanoi Elisabet lämminneenä, te olette hänen ystävänsä, on oikein että puolustatte häntä. Te olette jo sen alkanut. Olin juuri lähettämäisilläni pois tuon kirjeen teidän saapuessanne; asianajaja on jo kaksi kertaa pyytänyt minulta sitä. Minulla ei nyt enää ole salaisuuksia, elämäni on joutunut julkisuuden käsiin, kaikki on minulle yhdentekevää. Menen hakemaan sen teille.

Hän ei huomannut, että hän antoi julkisuuden käsiin toisen ihmisen elämän.

Hänen poissaollessaan rva Molay-Norrois tunnusti Philippelle, että hän kiiruhti viemään Uriageen nuoren naisen, jota pelkkä oikeudenkäynnin ajatus väsytti, ja pikkulapset, joiden tarvitsi päästä maalle. Philippe kyseli näitä, ja heti rouvan vihamieliset kasvot silisivät, ja niiden hyväntahtoisesta hymystä näkyi isoäiti, joka paljon seurustellessaan lasten kanssa saa takaisin luottavaa välittömyyttä.

— Kas tässä, lukekaa nopeaan, sanoi Elisabet palatessaan, ojentaen hänelle kirjekuoren, jota hänen sormensa tuskin pitelivät, ikäänkuin ne olisivat peläten koskettaneet palavaa kekälettä.

— Hra Lagier on kysellyt lapsia, selitti hänen äitinsä nopeasti. Missä he ovat?

— Huoneessani. Menkäämme niitä hakemaan, äiti. Philippe ymmärsi, etteivät he tahtoneet olla läsnä kun hän luki kirjettä, ja hänkin mieluummin oli kahden kesken entisen ihailtunsa kanssa.

Anna de Sézery, Elisabet Molay-Norrois, nämä hänen nuoruutensa helmet eivät lakanneet hänen mieltään liikuttamasta Albert Derizen elämän läpi. Mitä oli tullut Saint-Ismier'n nuoresta valtiattaresta, joka niin saattoi hämmästyttää ihmisen mielialojensa puuskilla? Niinkuin hän jo tämä aamuna oli tullut, hän nytkin saapui muistin kutsumana, soikeine kullanvälkkyvine silmineen, alaspäin taipuvine suupielineen, kasvoillaan tuo kaksinkertainen odotuksen ja välinpitämättömyyden ilme. Mutta yli näiden kasvojen oli ajan täytynyt käydä. Hän katseli käsialaa ja tunsi sen, vaikka se oli tullut pystymmäksi ja voimakkaammaksi, sen äkillisistä käänteistä, sen puolinaisista kirjaimista. Ja hän luki pysähtymättä nämä kahdeksan postipaperin sivua, jotka kahisivat hänen sormissaan kuin kellastuneet lehdet, jotka taittuvat askelten alla:

»Vasta eilenkö te minut jätitte, ystäväni, rakkaani? Minusta tuntuu, että siitä on kauan jo, ja kuten näette, tulen minä ensin teidän luoksenne. Minä niin pelkään nyt jokaista hetkeä, joka palaamatta menee; vuosieni lisänä ne pian riistävät minulta nuoruuteni. Kun olin pikku tyttö, joka ylpeili ihailijaparvesta ympärillään, ja kun te tulitte Saint-Ismier'hen, yritin joskus vähän keikailla teille miellyttääkseni teitä. Se ei ole luonteeni mukaista, ja minä osaan sitä niin huonosti, etten onnistunut. Ette varmaankaan silloin aavistanut hellyyttäni? Se on kymmenen vuotta vanhempi kuin teidän. Kaukaa se on saattanut teitä, kun ette siitä mitään tienneet. Ah jospa rakkaus riittäisi hävittämään ajan? Mutta eikö se että saa rakkautta, riitä valaisemaan pimeitä päiviä? Senjälkeen kuin olen sanonut hyvästit vanhalle talolleni Sézeryssä, joka myötiin, maalleni, puilleni, en juuri ole tiennyt muista kuin tällaisista. Kun laiva kuletti minua Englantiin, kumarruin sillalta katsomaan vettä ja unelmani kiisivät pois kuin vesi. Minusta tuntui että heitin sydämeni sinne syvyyteen. Kuinka paljon ylpeyttä on vaadittu jaksaakseni viettää tuota halpaa elämää. Ja mitä ponnistuksia — pelkään nyt, että ne ovat kuluttaneet minua ja saattavat kääntää teidät minusta pois — voidakseni saavuttaa sen työteliään elämäntason, joka on sallinut minun kohdata teidät. Kuinka mieluisia on minulle palauttaa muistiin tämä kohtaus. Siitä on vuosi. Te olitte saapunut Lontooseen, ottaaksenne osaa tuohon historiantutkijain kokoukseen. Muistatteko käyntimme Towerissa. Näen vieläkin mielessäni paikan, jossa kuningattaret Anna Boleyn ja Catherina Howard mestattiin. Te palautitte elämään nämä onnettomat vainajat, ja minäkin nousin haudastani: voin sen kernaasti nyt tunnustaa teille. Kellään toisella ihmisellä ei ole sellaista kykyä elävöittää menneisyys, kivet ja sydämetkin, jotka eivät kylliksi elä.

Kuitenkaan en yrittänyt uudestaan tavata teitä, kun kuukautta myöhemmin asetuin Pariisiin, saadessani tätini da Liévillen jättämän pienen perinnön, joka on tehnyt minut riippumattomaksi. Pelkäsin liiaksi teidän välinpitämättömyyttäni ja omaa muistoani. Sitten kesä eroitti meidät, ja minä tahdoin vapautua tunteesta, joka valtasi olentoni enemmän kuin ennen. Mutta syksyllä te palasitte. Se on niin levoton ja ohikiitävä aika, että joka päivä on raskas merkityksestään. Sielu on silloin täynnä ahdistusta, täynnä alistumista ja toivoa. Tuntee kulkevansa kohti kuolemaa ja toivovansa uudestisyntymistä. Minä puolestani en koskaan ole voinut olla iloinen syksyllä, varsinkaan nyt kun alituisesti huomaan, miten hauras ja epävakainen on haihtuva nuoruus.

»Kuinka olisin torjunut teidät, kun tarjouduitte näyttämään minulle tuntemattoman Pariisin, historiallisen Pariisin, jossa haamut vielä asuvat? Pikkutyttönä Sézeryssä rakastin esi-isäin kuvia, ja kun minua huvitti pelätä hiukan, kuvittelin heidän yöllä kummittelevan. Oi meidän viehättäviä kävelyjämme päivänpaahtamilla rantakäytävillä, tai syrjäkatuja myöten, jotka te tunsitte ja joilla kutsuitte eloon suuria varjoja! Entä Saint-Germain, Malmaison, ja tuo Chantilly, jossa kävimme myöhään syksyllä, kun metsä on lehdetön ja kun voi nähdä niin kauas sen sisään, sen sydämeen saakka. Jokainen meidän retkemme liitti meidät lujemmin toisiimme. Epäilemättä ne ravitsivat meidän tutkijavaistojamme, meidän älyllisiä pyyteitämme. Usein — muistatteko sitä? — käsittelimme toinen toisensa jälkeen noita merkillisiä olettamuksia, jotka tyydyttävät meidän ijäisyystarvettamme. Mutta rakkautta me molemmat janosimme! Minä, minä vapisen edelleen. Te vakuutitte minulle eilen illalla, että teidän elämänne ei enää voi olla vailla minun elämääni. Ja minun on teidän niin kauan kuin tahdotte. Lempeästi se virratkoon omaanne, sitä koskaan vahingoittamatta. Antakaa sen palvella teitä, sitä anastamatta. Jospa tietäisitte! Minulla ei enää ole luottamusta: se ei koskaan ole ollut erikoisen eloisa minussa, ja nämä viimeiset kymmenen vuotta ovat sen hävittäneet. En enää usko onneen, jonka voin tarjota, ja uhraisin elämäni teidän puolestanne. Kohdelkaa lempeydellä heikkouttani, rakkauttani: tunnen itseni niin vanhaksi, ja niin uudeksi yht'aikaa, ja minä rakastan teitä.

Käytännön mies on aina vähän epäilevällä kannalla rakkauskirjeiden tunteenpurkauksiin nähden. Tosiseikoista, jotka liittyvät melkein jokaiseen asiakirjakääröön, hän tietää, mikä kaunistelunhalu tai lyhytnäköisyys ne on sepittänyt. Mutta Philippe oli kylliksi ennen muinoin seurustellut Sézeryn linnassa tunteakseen nuoren tytön vilpittömyyden tästä intohimoisesta hehkusta ja tästä ennakolta valmiista alistumisesta. Hän aavisti hänessä vain lisääntynyttä alakuloisuutta ja ikäänkuin salaista ikävöintiä. Silmät varmaankin olivat vähemmän kullanvälkkyvät, suu enemmän uurtunut, koko ruumis laihempi. Yleensä hän varmaankin osaksi oli menettänyt ruumiillisen viehätyksensä, mikä seikka selitti hänen voittamattoman tulevaisuuden-pelkonsa, ja Lagier oli kylliksi julma nauttiakseen kaikista näistä kuvista, jotka tekivät hänet vähemmän tavoiteltavaksi.

Rva Derize palasi ensimäisenä molempine lapsineen. Hänen tietämättään tehty vertailu oli hänelle -eduksi. Viehättävässä seurassaan ja nuoruutensa koko loistossa Philippe arvosti hänet tavattoman puoleensa-vetäväksi.

— Te olette lukenut sen? kysyi hän, kun Philippe oli syleillyt
Marie-Louisea ja pikku Philippeä, kummipoikaansa.

— Kyllä, rouva, mutta tästä kirjeestä päättäen hän ei ollut Albertin rakastajatar.

Ammattitaitonsa ohjaamana Philippe oli keksinyt perusteen, jota hän koetti selittää rouvalle, ensin vakuuteltuaan aikomustensa vilpittömyyttä.

— Ah, rouva … Teidän, Albertin uhallakin etsin jotain keinoa välttää välien särkymistä. Minusta näyttää, että jos olisitte tahtoneet, olisitte helposti vieneet voiton teidän … kilpailijastanne. He rakastavat toisiaan vain aivoillaan. Kirjeessähän viitataan vain kohtauksiin, joita he ovat panneet toimeen yhdessä katsellakseen historiallisia paikkoja, ja se on saattanut heidät jonkunmoiseen yhteiseen henkiseen kiihoitukseen.

Rva Molay-Norrois vuorostaan astui sisään olematta erikoisen tervetullut. Muutamilla ihmisillä on etuoikeuksia. Lempeästi pyysi Elisabet häntä viemään lapset pois. Marie-Louisella, joka oli isänsä näköinen, oli tämän syvät silmät, aina täynnä uteliaisuutta, ja jonkunverran terävät piirteet, ja hän katseli ja kuunteli Philippeä tarkkaavasta; hänen varhaiskypsyytensä antoi äidille aihetta olla varuillaan, sillä heidän lähdettyään Pariisista hän usein teki nolostuttavia kysymyksiä. Pyöreä pikku poika taas itsepäisesti nyki tyynyn tupsua, jonka hän kiiruhti repimään irti saadakseen viedä jotain mukanaan.

Päästyään taas kahdenkesken asianajajan kanssa, nuori nainen pani kirjeen takaisin kuoreensa.

— Nyt kun te olette sen lukenut, ei asianajaja sitä enää tarvitse. Minä en enää näytä sitä muuta kuin viime hetkellä, eikö niin?

Täten meni myttyyn Tabourin'in asianajotoimiston apulaisten suunnitelma: kysymättä päämiehensä mieltä olivat nämä kahteen kertaan ja virallisella tavalla pyytäneet saada anomuskirjassa mainitun todistuskappaleen, ainoastaan siinä tieteellisessä tarkoituksessa, että voisivat muodostaa itselleen vakaumuksen.

Sitten Elisabet pyysi anteeksi, että hän oli ihan tavallinen nainen, ettei hänellä ollut mitään sielua, joka kulki kohti kuolemaa ja oli täynnä odotusta, mitään syksyn henkeä, ja ettei hän ymmärtänyt mitään psykologisista hienouksista. Mutta kun hän ei ollut tottunut ironiaan, ei hän kauan siinä pysytellyt.

— Niin, hän rohkeni sen tehdä. Hän valitti tiesi mitä kärsimiänsä kuviteltuja onnettomuuksia, joita hän turhaan yritti luetella. Ja kun häneltä kysyin: — Mitä teiltä sitten puuttuu? — vastasi hän: — Teiltä ei mitään, mutta minulta kaikki. — Sehän on järjetöntä puhetta. Ja kun minä uhkasin lähteä pois lapsineni, ei hän edes yrittänytkään pidättää minua. Ymmärrättekö nyt, että kaikki on välillämme lopussa? Nyt hän elää yhdessä tuon naisen kanssa, jota te pyydätte minua säästämään. Hän on melkein vanha, melkein ruma; pitäköön hänet. Minä en enää tahdo kuulla mistään puhuttavan. Kaikki on lopussa, ainiaaksi, niin ainiaaksi. Minun täytyy päästä rauhaan.

Hän vuodatti muutamia vilpittömiä kyyneleitä, kylliksi, jotta ne puhuivat hänen puolestaan, mutta ei niin paljon, että ne olisivat tahranneet hänen ihoaan. Mutta tämä kohtuullinen määrä ei ollut laskettu. Hänen itserakkautensa kärsi yhtä paljon kuin hänen rakkautensa. Philippe aavisti sen ja katseli suuremmalla mielenkiinnolla sileätä ja arvoituksellista pikku otsaa, jota hyvin suittu tukka varjosti, kauniita kyyneltyneitä silmiä ja koko hänen uhkuvaa nuoruuttaan, jota suru ei voinut rumentaa. Se antoi hänen lohdutteluilleen enemmän vakuutuksen pontta, ja hyvästellessään rva Derizeä ja rva Molay-Norroista, joka viivyttelemättä palasi tyttärensä luo kuin uskollinen vahtiväki, hänellä ei ollut mitään syytä onnitella itseään siitä vähän sekavasta tavasta, millä hän oli tehtävänsä täyttänyt. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa ystävänsä saapumista, ilmoittaakseen hänelle yrityksen rauenneen tyhjään. Anna de Sézery oli joutuva julkisen häväistyksen esineeksi. Elisabet Derize oli oikeudessa saava eron, joka jo nyt oli lopullinen.

Poistuessaan hän Isèren rantakäytävällä sivuutti pikku apulaisen Malaunayn tätä huomaamatta. Mutta tämä joka tunsi talon ja mielellään kuljeskeli sen seutuvilla, onnitteli tämän kohtauksen johdosta teräväjärkisyyttään: voitonvarmana hän nyökkäsi päätään, veti keuhkoihinsa tähän aikaan jo vilvastuvaa illan ilmaa ja sanoi itsekseen:

— Se on selvä: hän pettää suojattinsa. Oliko viisasta panna vetoa asiamiehen voiton puolesta?

IV.

VASTAAJA

Albert Derizen äiti piteli jonkun aikaa kädessään avattua sähkösanomaa, jossa hänen poikansa ilmoitti saapuvansa iltajunalla. Hän oli hämmästynyt ja tyytyväinen. Sitten hänen ensi huolensa oli mennä keittiöön, sillä hän kernaasti säästi kaiken lisävaivan palvelijattareltaan, joka oli melkein yhtä vanha kuin hänkin ja joka paikkaansa koskaan vaihtamatta oli palvellut häntä neljäkymmentä vuotta.

— Fauchette [Fauchette = pikku Fanny], syömme päivällisen vasta puoli kahdeksan.

Vanhus, jolle tämä siro ja ylen nuorekas nimi kuului, käänsi emäntäänsä päin pahasti sierettyneet kasvonsa, joita ällistys venytti:

Hänen luostarimaisen säännöllisessä päiväjärjestyksessään tällainen viivästys oli merkkitapaus, melkein skandaali. Mutta kuultuaan, että sen aiheutti Albert herra, hänen suunsa näytti venyvän korviin saakka jonkunmoisen hymyn vallassa, ja hänen pienet harmaat silmänsä räpyttelivät törröttävien kulmakarvojen alla kuin osuisi niihin liian voimakas valo. Vaikkakin Albert herra kaikin tavoin oli paljon varttunut, ei hän lakannut vanhukselle kuulumasta, koska tämä oli häntä syntymästä hoidellut. Kuvailipa vanhus häntä jatkuvasti pikkulapseksi mielessään ja rasitti häntä hänen saapuessaan joutavalla pikkuseikkoihin kohdistuvalla huolenpidollaan, hän muistutteli hänen mieleensä entisiä noloja tapauksia, mitenkä hän kerran esimerkiksi oli kärventänyt istuimensa, asettuessaan hiillosastialle. Vaikkakaan vanhus ei ollut tekemisissä juuri muun kuin kattiloidensa kanssa, oli hän kyllä huomannut, että rouvalla jonkun aikaa oli ollut huolia, ja olihan hän kuullut ilkeiden naapurien kertovan asioita jotka häntä tyrmistyttivät ja sisälsivät viittauksia johonkin noista häpeämättömistä naisista, joiden pelkkä näkeminen vaati häntä tekemään ristinmerkin! Heti hän aikoi mättää kadotetun pojan täyteen vihanneksia ja leivoksia ja ehdotti kaikkia ruokia, joita Albert herra entisajoista saakka oli kunnioittanut jollakin suosiolla, mitä seikkaa hän unohti yhtä vähän kuin sotilas voittojansa. Täytyi rajoittaa tämä into kotiliemeen, lihahyytelöön, parsaan ja ohukaisiin aprikoosihillon kanssa.

— Panemme hänet asumaan minun huoneeseeni lisäsi rva Derize. Minä otan esiin peitteitä ja lakanoita.

Ja molemmat vanhat naiset, jotka yhteinen antaumus liitti toisiinsa, valmistautuivat toimekkaasti parhaansa mukaan ottamaan vastaan nuorta miestä, joka vallitsi heidän äidillisiä sydämiään. Mutta sillä aikaa kuin Fauchette, kieli jonkunverran suusta ulkona, vaipui pitämään huolta paistinpannustaan, rva Derize, avatessaan kaappejaan ja suunnitellen huoneiden järjestelyä, ei voinut olla tuntematta levottomuutta. Hän oli heti tulkinnut onnelliseen suuntaan Albertin sähkösanoman: tämä paluu oli sovinnon alkusoitto, se merkitsi etääntymistä Pariisista, jota hän jo kaukaa kavahti, sitä tuntemattakin, huonona kaupunkina, jossa käsitykset totuudesta ja erehdyksestä vääristyvät ja lopuksi menevät sekaisin. Ajatus, että hän sai poikansa itselleen, kokonaan itselleen, oli myös hänelle mieleen. Tavallisesti hän vaimoineen ja lapsineen asettui asumaan Molay-Norrois'n perheeseen, jonka huoneusto oli mukavampi ja tilavampi. Tämä poikkeaminen totutusta tavasta, joka hänessä ei suinkaan herättänyt vastustusta, oli hänelle pieni korvaus. Kuinka hän oli poikaansa hellittelevä ja lellittelevä! Ei kuitenkaan liikaa: ei ensinnäkään pidä hemmotella miehiä, ja toiseksi hän ansaitsi saada toria. Ensi kerran, lakattuaan olemasta lapsi, oli Albert aiheuttanut hänelle todellista surua. Hän ei hyväksynyt, hän ei käsittänyt poikansa käytöstä. Hänen käsityksensä mukaan avioliitto oli särkymätön ja pyhä side, jonka kuolema yksin saattoi katkaista, ja jota, mitä häneen tuli, kuolemakaan ei ollut katkaissut, murtaessaan säälimättömästi onnen, joka oli kestänyt liian vähän aikaa. Miten kävi lasten, jos kummallakin puolisolla oli vapaus alkaa elämänsä uudestaan? Eiväthän he olleet pyytäneet päästä tähän maailmaan, ja eikö ollut niiden velvollisuus, jotka olivat heidät elämään toimittaneet, antaa heille se totinen valaistus, jota perheen perinnäinen elämä merkitsee? Onko koskaan mitään toteutettu ilman määrättyä päämäärää ja ehdotonta velvollisuuteensa alistumista. Tämän hän oli kirjoittanut pojalleen heti kuultuaan Elisabetin poistumisesta, ja petoksesta, joka oli sen aiheuttanut. Olipa hän itse tahtonut lähteä Pariisiin, mutta Albert oli hänelle ilmoittanut poistuvansa sieltä. Viisi kertaa hän hitaine, vielä varmoine askelineen oli mennyt miniänsä luo, mikä hänen ansiokseen luettakoon, taivuttaakseen tätä kärsivällisyyteen ja anteeksiantoon, alistuen Molay-Norrois'n perheen syyttelyihin ja heidän epäystävälliseksi käyneeseen kohteluunsa, erikoisesti ajaen Marie-Louisen ja Philippen, noiden viattomien uhrien asiaa. Mutta hänen ei ollut onnistunut liikuttaa Elisabetin mieltä eikä vakuuttaa häntä; tämän kaavamainen jyrkkä päätös oli voittamaton este. Toiselta puolen hän tunsi poikansa Albertin ehjän, käskevän, vieläpä ylpeän luonteen, jommoinen on tavallinen muita etevämmillä ihmisillä; se oli joskus tuottanut hänelle kärsimystä, hän kun oli niin luottava kiintymyksessään, mielenjaloudessaan ja suoruudessaan. Eikä voi vaatia muita sietämään sitä mitä äiti sietää. Kun Elisabet oli kärsimänsä loukkauksen jälkeen vetäytynyt pois, oli hän menetellyt oikeutensa mukaisesti. Albertin asia oli luopua intohimostaan ja solmia ehjiksi katkenneet siteet. Mutta hän tunsi hyvin, miten vaikea tämän oli taipua. Ja kun hän tarkemmin mietti, haihtui heikko toivo, minkä vähäinen sininen paperi oli hänessä herättänyt, niinkuin linnut, jotka lennossaan sattumalta ovat eksyneet huoneeseen ja kiihkeästi kaipaavat takaisin ulos.

Hänen kulkiessaan edestakaisin tunkeutui avatuista akkunoista hiukan vilpoisuutta huoneeseen keskipäivän helteen jälkeen. Kesäkuussa viipyy valo kauan, eikä vielä ollut iltakaan, vaan se välihetki, jolloin uupunut aurinko kiiruhtamatta valmistautuu painumaan taivaanrannan taa. Rva Derize vähän surkutellen totesi tämän lopun uhkan, vaikkakaan tuon ei tarvinnut olla välittömästi käsillä, vaan oikeutti vielä tekemään suunnitelmia. Oli käsillä hetki, jolloin hänellä oli tapana käydä läheisellä Saint-Rochin hautausmaalla. Vainajat saivat aina odottaa. Hän tyytyi panemaan vähän vettä maljakkoon, asettaen sen huoneen pesukaapille, erään valokuvan eteen, jonka piirteet aika oli tahrinut, ja jotka eivät olleet koskaan varmaankaan olleet erikoisen tarkat. Vieläpä hän vähän asetteli kukkia syrjään, jotta muotokuva tuli paremmin näkyviin.

»Tässä on, ajatteli vanha rouva, hänen isänsä hänelle puhuva. Jospa hän olisi voinut Albertin kasvattaa!»

Rva Derize asui kaupungin länsipäässä kaupunginosassa, joka melkein kuului maaseutuun. Boulevard des Adieux[= hyvästijättöjen puistokatu] noudattaa entisiä valleja, joille on istutettu suuria puita ja joiden rinteitä peittää nurmikko. Portti, joka sen katkaisee ja jolla on sama alakuloinen nimi [Boulevard des Adieux = hyvästijättöjen puistokatu], johtaa Vihreänsaareen kauniiseen kävelypuistoon, minkä läpi on mentävä, ennenkuin päästään hautausmaalle. Kaikkien hautajaissaattojen täytyy mennä tätä tietä. Kuoleman tietoisuus lepää seudun yllä. Senpätähden eivät vuokralaiset sinne mielellään pyrikään, vaikka sieltä näkee lehviä ja vihreitä rinteitä ja vasemmalla, lehtinurmien ja lehmusten oksain välitse, vähän Rachais'n ja Saint-Eyvardin vuorta, joiden kalliot auringon laskiessa tulevat loistavan värisiksi, ruusunkarvaisiksi ja sinipunaisiksi vuorotellen.

Rva Derizellä oli hallussaan pieni huoneustonsa, johon kuului kuusi huonetta toisessa kerroksessa boulevardin ja Lesdigueres'n kadun kulmassa, vasta poikansa naimisen jälkeen. Hän oli luullut elämäntehtävänsä silloin päätetyksi, ja poistunut tänne hautojen läheisyyteen. Siihen saakka hän, koska Albert oli hänen luonaan, oli asunut uusissa kaupunginosissa Saint-Andrén kävelypaikan läheisyydessä: nuoret ihmiset tarvitsevat nähdäkseen liikettä ja toimintaa eikä hiljaisia katuja ja tyhjyyden muistutuksia. Kun hän näki hänelle syntyvän uuden kodin ja tunsi miten hänen käydessään Grenoblessa Molay-Norrois'n seurapiiri, jonka turhamaisuutta tyydytti pojan lisääntyvä maine, veti häntä puoleensa ja vähän otti hänet valtaansakin, niin hän itsestään alkoi lähestyä sitä soppea, jonne sisältyi hänen nuoruutensa ja hänen onnensa. Siellä lepäsivät hänen vanhempansa, joita hän sai kiittää onnellisen lapsuuden kehittämästä vastustuskyvystä, hänen puolisonsa, jonka hän oli kadottanut nelivuotisen avioliiton jälkeen ja jonka muisto pysyi hänelle vielä elävänä kolmenkymmenenkuuden vuoden kuluttua. Hänestä tuntui ettei hänellä koskaan ollut aikaa surra häntä kyllikseen ja että hänellä oli velka maksettavana: vanhuuden lähestyessä me tarvitsemme aurinkoa ja lämpöä, ja me tavoitamme niitä parhailta menneiltä päiviltämme. Hänen puolisonsa oli päättänyt päivänsä työkykynsä täydessä kukoistuksessa, äkillisen, satunnaisen tapaturman häntä kohdatessa, juuri kun hän oli pannut pystyyn erään noita liikevoimalaitoksia, jotka nykyään ovat Dauphinén onni, ne kun käyttävät hyväkseen sen virtoja, sen valkoista kivihiiltä. Niittämättä siitä kunniaa, hän oli edeltäkävijä. Se oli toinen nousuyritys Derizein suvussa: isä jo oli suistunut ennenkuin hän oli saavuttanut menestystä. Täten suvut usein sisältävät epätäydellisiä luonnoksia johonkin jälkeläiseen, joka on heidät kunniaan korottava, tai katkaisee päinvastainen kohtalo niiden terveen kehityksen ja estää niitä puhkeamasta kukkaan.

On tunnettua, minkä vaarallisen kauden uusi teollisuus melkein aina saa läpikäydä käyntiinpanonsa alussa. Mieluummin kuin hän alistui uhkapeliin oli Albertin äiti, jolta itseltään puuttui kaikki varallisuus, vaatinut pesän selvitystä. Tämä selvitys ei ollut jättänyt hänen lapselleen muuta kuin Saint-Martin d'Uriagessa sijaitsevan maatilan; se oli melkein vuoristossa, ja siihen kuului asuinrakennus, maanviljelystä, metsää ja niittyä. Se ei tuottanut kuin vähän yli kaksi tuhatta markkaa eikä ollut kokonaan veloista vapaa Jos hän olisi ollut yksin, olisi hän vetäytynyt sinne: kirkon läheisyys ja maaseudun rauha houkuttelivat häntä. Albert oli vain kolmen vuotias. Hän oli tästä lähtien äidin päämäärä. Hän tahtoi pojan ottavan korvauksen isän ja isoisän rauenneista elämänaikeista. Saadakseen apulähteitä ja paremmin opettaakseen poikaansa hän aluksi avasi pienen lastenkoulun, ja kun poika varttui, hän hänelle pyysi ja sai Grenoblen postitoimistossa paikan, joka aluksi oli vaatimaton, mutta vähitellen muuttui hänen järjestysaistinsa, älykkäisyytensä ja hallinnollisen kykynsä mukaiseksi. Antamalla pojan etsiä omaa tehtäväänsä, löytää sen ja toteuttaa sitä, aavistamalla itse ensimäisenä hänen arvonsa, antoi äiti hänelle elämän toiseen kertaan. Poika korvasi hänen rakkautensa nopealla menestyksellään, kykynsä kehittymisellä, hellyydellään, joka tosin ei ollut pilvetön eikä alituinen, vaan hyvinkin pidätetty huonoina aikoina, mutta joka hetkittäin saattoi olla niin luottava, niin herkkä, niin syvä, että vanha rouva sitä ajatellessaan tunsi silmänsä kostuvan ja mielensä täyttyvän. Niinpiankuin poika alkoi ansaita, vaati hän äitiään luopumaan kaikesta työstä: hänenhän tuli astua äidin sijaan! Hänen mennessään naimisiin hänen isänperintönsä, Saint-Martinin maatila, jonka hän muuten oli vapauttanut kaikista kiinnityksistään, siirrettiin hänelle ja se antoi hänelle jonkunmoista ulkonaista asemaa Molay-Norrois'n perheen rinnalla. Mutta sen tulot hän edelleenkin luovutti äidilleen ja niihin hän vielä lisäsi pienen vuosikoron, salaa, sillä hän ei tahtonut sekoittaa ketään, ei vaimoaankaan sen ankaran taistelun kaikkiin sokkeloihin, jota hän äitineen oli kohtaloa vastaan käynyt, ettei siitä lankeisi mikään varjo liian aikaisin kuolleen isän muistolle.

Mikään ei niin toisiinsa liitä voimakkaita sieluja kuin yhdessä kestetyt koettelemukset. Jo pelkkä yhteinen ruumiillinen rasitus herättää toveruuden ja yhteisvastuun tunnetta. Näinä kamppailun vuosina olivat rva Derizen ja hänen poikansa välit tulleet poikkeuksellisen läheisiksi. Voidakseen seurata poikaa hänen opinnoissaan, oli äiti täydentänyt sivistystään. Millä opetuskyvyllä ja kunnioituksella poika olikaan häntä siinä auttanut, samalla kun hän edelleenkin pyysi äidiltä neuvoja pysyäkseen hänen oppilaanaan! Ja kuinka osasikaan jälkimäinen tyynnyttää hänen kunnianhimoiset pyyteensä, kehittää hänessä tuota niin vaikeasti saavutettavaa hyvettä, joka ponteville luonteille on vaikein oppia ja kuitenkin on niin välttämätön, ettei mikään into, mikään työnteon nopeus voi sitä korvata: kärsivällisyyttä. Ikäänkuin asettaisi äiti poikansa itseään korkeammalle, hän saattoi hänet karttamaan voimiensa hajoittamista, kykynsä pirstoamista ja hävittämistä sanomalehti- ja esitelmätoimen kautta, kaikkien tällaisten vähäpätöisten puuhain kautta, joissa ensi menestys yllyttää jatkamaan ja joihin tottuminen pian tulee vaaralliseksi, ne kun tyydyttävät toiminnantarvetta samalla kun ne antavat tälle miellyttävät rajat. Vaistomaisesti ja voimatta sitä itselleen selittää — häntähän itseään hymyilytti kun hän pojalleen tunnusti taikauskoisen kunnioituksensa paksuja kirjoja kohtaan — hän ymmärsi, että vain keskittyminen yhteen ainoaan aikeeseen, kestävyyden siihen yhtyessä, tekee pysyvästi arvokkaat tulokset mahdollisiksi. Täten äiti kehoitti poikaansa pitkällisten ponnistusten uralle ja epäilemättä osaltaan vaikutti Työmiehen historian syntymiseen, joka nykyään on niin hyödyllinen, ja Talonpojan historian muodostumiseen, jonka tuli antaa kuva talonpojan elämästä ja näyttää sen ikuinen ylevyys.

Kuitenkaan ei äiti koskaan suostunut seuraamaan poikaansa Pariisiin, joko siksi, että hän pelkäsi tuntevansa itsensä kodittomaksi totunnaisen ympäristönsä ulkopuolella, tai siksi että hän — harkiten siinä aivan oikein — ei tahtonut vallata paikkaa, joka pian tuli kuulumaan toiselle naiselle. Säännöllisen kirjevaihdon kautta hän nykyään kaukaa ylläpiti yhteyttä poikansa kanssa ja lomat liittivät heidät yhteen maatilalleen Saint-Martiniin. Albertin avioliitto toi mukanaan suuria muutoksia heidän niin suuressa määrin yhteiseen elämäänsä. Äiti mukautui siihen, mutta hän kärsi siitä kenenkään saamatta sitä tietää. Hänen ei edes tarvinnut vapaaehtoisesti supistaa vaikutusvaltaansa, niinkuin hän jo kauan sitten oli itsekseen luvannut tekevänsä. Albert oli hyvin rakastunut Elisabetiin, joka epäröi ja jonka vanhemmat antoivat hänen jonkun aikaa odottaa suostumustaan, ikäänkuin vielä enemmän korostaakseen, mitä suosiota he hänelle osoittivat, ja nuoruudelle ominaiselle kiihkolla ja unohtamiskyvyllä hän kokonaan kääntyi lempensä puoleen. Äiti luuli menettävänsä hänet kokonaan. Uusi perhe, jonka helmaan hän astui, oli loistavampi, viehättävämpi, eli hienommassa ympäristössä; se liehitteli häntä ja lumosi hänet. Hän ei ollut syntynyt kyllästyneenä, kuten tuollaiset velttoutuneet nuoret miehet, joita mikään ei hämmästytä eikä mikään huvita: mielihalulla hän maistoi seuraelämän ja ylellisyyden huvituksia. Kirjailijoissa ja taiteilijoissa, joiden kyky vaatii vaarinottoa ja ulkomaailman kosketusta, on usein joku tällainen puoli, joka on altis seuraelämän kaikkein jokapäiväisimmille viettelyksille. Molay-Norrois'n perheen suhteet olivat laajat, heidän vierasvaraisuutensa erinomainen. Katsellessaan nuorta vaimoaan Albert näki tuntemattoman valon loistavan elämänsä yli. Näihin aikoihin hänen äitinsä asettui asumaan boulevard des Adieuxlle ja alkoi lähestyä menneisyyttä, johon jo heittyy kuoleman varjo, kuten vaeltaja vielä valaistulta vuorelta laskeutuu tasangolle. Myöhemmin hän surren huomasi, ettei hänen miniänsä ollut täyttänyt hänen tärkeätä neuvonantajan paikkaansa, joka vaatii jokapäiväistä tarkkaavaisuutta ja ponnistusta. Hän pelkäsi, että Albert läpikokonaisessa luonteessaan menisi päähän saakka nykyistä onnetonta uraansa, sillä siltä se hänestä näytti. Kun äiti sentähden taas tarttui asioihin hienolla vaistolla ja lempeydellä, ei hän sillä yrittänyt uudelleen ottaa haltuunsa paikkaa, josta hän oli luopunut. Mutta kuitenkin kaikki palasi järjestykseen ja tyyntyi kuten vedet, joita myrsky uhkaa ja kuitenkin taas karttaa. Albert teki moninkerroin enemmän ansiotyötä, kaksinkertaisti tulonsa, saattoi helposti tyydyttää uudet menonsa, ja etsi vain tarkempaa yksinäisyyttä voidakseen sepittää suurta teostaan, joka edistyi hitaammin, mutta sai osakseen yhtä paljon teräväjärkisyyttä, hengen hehkua ja voimaa. Elisabet puolestaan valvoi lastensa ruumiillista terveyttä, teki vieraskäyntejä, esiintyi hienossa asussa ja säilytti kauniit kasvonsa ihmettelevinä ja tyveninä. Ja tämä onnen ulkokuori kätki sisäänsä sielunnäytelmän, joka äkkiä paljastui, ja joka äidissä aiheutti itsesoimauksia siitä, ettei hän ollut aavistanut sitä silloin, kun vaara olisi vielä ollut torjuttavissa …

Täten rva Derize odotti ja pelkäsi poikansa tuloa. Hän tulisi lämpimästi ottamaan hänet vastaan, se oli varma — hänen eristyksessäänhän sellainen tapaus oli juhla — mutta hän ei pojaltaan peittäisi paheksumistaan. Lapset varsinkaan eivät hänelle sallineet mitään empimistä. Koko äidillisellä arvovallallaan, vieläpä kaikkien entisten uhraustensa nimessä, joita hän tavallisesti niin vähän muisti, hän aikoi vastustaa tätä hylkäystä, joka ei saattanut olla lopullinen. Ja velvollisuuteensa kiintyen vaimoparka joka näki päivän laskevan ja hämärän yllättävän, tunsi alakuloisuuden ja pelon saavan yhä enemmän valtaa itsessään, ja tunsi itsensä sitä vanhemmaksi kuta enemmän tulonhetki lähestyi.

Huone oli valmis, päivällinen niinikään. Jopa alkoi Fauchette valitella junain järjestelmällistä myöhästymistä, kun ovikello soi.

Käytävän päässä, jonka lisääntyvässä hämärässä hänen tummaa pukuaan tuskin eroitti, äiti pidätti hengitystään, syvemmin liikutettuna kuin jos hän löytäisi lapsensa taudin jälkeen. Heti reipas ja varma tervehdys päivää, Fauchette palautti hänen tasapainonsa. Hänen rakas poikansa kenties ei ollut kovinkaan paljon muuttunut.

Hän nimitti häntä näin eikä äiti, silloinkuin hän erikoisesti tahtoi osoittaa hellyyttään hänelle, antaa hänelle takaisin holhoojavaltaansa niinkuin pikkupoikana ollessaan. Ensi sanallaan hän hellytti äitinsä sydämen. Tultuaan valaistuista portaista hän eroitti hänet huonosti täällä varjossa. Äiti astui eteenpäin ja he lankesivat toistensa kaulaan. Sitten poika vei hänet pieneen saliin missä oli valoa ja ottipa hän vielä pois lampun varjostimen nähdäkseen hänet paremmin. Joka käynnillään hän iloisin ilmein ryhtyi tähän pikku tarkasteluun ja hänen läpitunkeva katseensa, joka viipyi esineissä, arvosteli, olivatko terveys ja ikä varovasti pidelleet hänen vanhaa äitiään hänen poissaollessaan. Jälkimäinen käytti puolestaan hetkeä hyväkseen lukeakseen mitä voi, poikansa kasvoista.

Ruumiillisesti he olivat vain vähän toistensa kaltaisia: poika oli korkeavartaloinen ja hyvinmuodostunut, piirteet kauniit ja vähän karkeasti veistetyt, tilava otsa, jota jatkoi kaljun alku, ruskeat, pienet ja syvään vaipuneet silmät, joihin hänen olentonsa hehku keskittyi ja liikkeissä tuo sulavuus, joka antaa niin paljon viehätysvoimaa vielä nuorelle miehelle; äiti taas oli hento, kalpea, kuihtunut, riutunut, hänelläkin persoonallisuuden merkki silmissään, vaaleansinisessä katseessaan, joiden syvä ilme yht'aikaa tulkitsi tarkkanäköisyyttä ja mielenjaloutta — ikäänkuin merkkinä luontaisesta ja peruuttamattomasta sielun ylevyydestä yhtyneenä varmaan arvostelukykyyn.

Heidän päästessään keskinäiseen kosketukseen muutamien merkityksettömäin lauseiden välityksellä, ilmestyi Fauchette kasvoillaan rukoileva ja traagillinen ilme, josta he eivät voineet erehtyä: viivyttelemättä oli käytävä ruokasaliin. Sehän on hyvä keino päästä toistensa parempaan ymmärtämiseen ja yksimielisyyteen, ja kuitenkin he muutamien lauseiden jälkeen vaipuivat vaitioloon ja uudelleen tunsivat etääntyvänsä toisistaan. Molemmat ajattelivat he sitä, mistä eivät puhuneet. Palvelijattaren korjattua liemen pois rva Derize, joka itse hämmästyi tyyneyttä, mikä hänessä oli seurannut levottomuutta, ryhtyi oikopäätä hyökkäykseen.

Albert nosti painunutta päätään ja kaikkein arvovaltaisimmalla, kaikkein ratkaisevammalla äänenpainollaan hän vastasi:

Hänen äitinsä empi aina ennenkuin hän ryhtyi johonkin, mutta hänen kerran otettuaan askeleensa kaikki pelko haihtui. Pojan töykeä torjumus ei häntä pidättänyt.

— Kuule, Albert, alkoi hän, ihminen voi joutua viettelyksiin ja hairahtua. Uskon niin. Ilman Jumalan apua olemme kaikki heikkoja, ja sen sinä varmaan olet unohtanut. Mutta jolla on koti ja lapsia, hän kuuluu niille. Mikään maailmassa ei voi niistä vapauttaa.

Heti hän saattoi lukea kehoittelunsa tulokset poikansa kovettuneista piirteistä. Hänellä oli etäännyttävin, Iuokseenpäästämättömin ilmeensä: hänen ympärillään kohosivat korkeat muurit. Suosikkina ja voimakkaana hän ilmaisi ajatuksensa peittelemättä:

— En halunnut keskustella tästä kanssanne, äiti. Mitä se hyödyttäisi? Mutta te teette väärin tuomitessanne minua. Kotiliesi — nimikin sen jo sanoo — elää, lämmittää, valaisee. Mutta omani ääressä minä hengitin myrkkyä, joka vähitellen tukehdutti minut. Olen antanut Elisabetille hänelle sopivan elämän. Häneltä ei puuttunut mitään. Mutta minä tukehduin. En ole tavoitellut eroamme. Hän sen on tahtonut, ilman oikeutta. Itse asiassa olemme olleet toisistamme erossa jo vuosikausia, ja siihen on hän yksin vikapää.

— Eiköhän sinulta ole puuttunut kärsivällisyyttä hänen kanssaan? Ja kuinka voit verrata hairahdustasi hänen vikoihinsa, jos hänellä niitä on ollut vähäisiä.

— Se on totta. Mutta kuolema surmaa yhdellä iskulla. Se voi jättää elähdyttävän muiston jälelle. Se on vähemmän masentava kuin tällainen hidas ja pysähtymätön vajoaminen jokapäiväisyyteen, hirvittävään ikävystymiseen. Meidän välillämme oli paksut väliseinät.

— Ei, sinun kaltaisesi mies on aina vähän eristetty. Mitä merkitsevät tuollaiset tunteiden eroavaisuudet todellisten kärsimysten, sairauden, kurjuuden, kaikkien todellisten surujen rinnalla, joita kohtalo tuo mukanaan? Täytyy osata mukautua elämäänsä.

— Sinun asiasi on ymmärtää, ja sinä tulet kyllä sen tekemään, mutta liika myöhään.

Tämän keskustelun aikana Fauchette, edestakaisin kulkiessaan, oli joka hetki vähällä läikähyttää yli jonkun ruokalajin tai särkeä jonkun lautasen, sillä joka käynnillään hän kauhulla huomasi, että hänen isäntäväkensä oli epäsovussa. Hänen antimiinsa ei kiinnitetty mitään huomiota: ettei rouva sitä tehnyt, meni vielä mukiin, häntä olisi saattanut ruokkia keitetyllä lihalla ja perunoilla päivästä päivään ilman että hän olisi sitä huomannut, mutta Albert herra, joka pienenä oli sellainen herkkusuu ja jolla oli niin hieno maku, hän joka oli omansa panemaan arvoa lihahyytelölle! Siis oli todellakin siellä kaukana hänen päänsä pantu sekaisin, ja Pariisi oli sen tehnyt!

Jälkiruuan aikana Albert ensimäisenä katkaisi pitkällisen vaitiolon, joka oli seurannut hänen äitinsä viime sanoja, ja hän kysyi:

Ikäänkuin pyytääkseen anteeksi ettei hän vielä useammin ollut uudistanut sovitteluyrityksiään, hän lisäsi:

Poika oli vähällä syleillä äitiänsä tämän sanan vuoksi, joka itsestään oli tullut vaimoparan huulille:

Äiti katui, että oli ilmaissut ajatuksensa, ja taas he vaikenivat, Fauchetten heitä närkästyneenä katsellessa ja ryhtyessä toisella vapaalla kädellään korjaamaan pöytää: Albert herra oli ahminut ohukaisensa kuin lääkkeen, ilmaisematta mitään mielihyvää!

Kahvin, onnettoman keittäjättären viimeisen toivon tullessa, jonka hän tarjosi kiehuvana vanhan hyvän tavan mukaan, Albert vihdoin puhkesi lausumaan sanaa, jota hänen äitinsä odotti hänen tulostaan saakka ja joiden pelkkä viipyminen loukkasi häntä syvästi:

— Usein. Menen joskus Kaupunginpuistoon tavatakseni heitä. Mutta he eivät aina ole siellä.

Tämä sanottiin pohjattomalla alakuloisuudella, mutta ikäänkuin väistämättömän tosiseikan ilmauksena. Äiti nousi tuolistaan, tuli poikansa luo, ja pani molemmat kädet hänen hartioilleen:

— Emme voi ryöstää heitä itsellemme, mutisi hän matalalla äänellä ja jäykistyen. Se olisi vielä pahempaa.

— Ettekö luule, että se on minulle kyllin vaikeata? Äiti aavisti hänen mielenliikutuksensa ja kumartui vielä enemmän hänen puoleensa. Silloin poika otti hänet käsivarsiinsa:

— Äiti … Voi erehtyä rakkaudessaan, rakastaa useampia kertoja. Mutta äiti on vain yksi. En saa kiistellä heitä omaltaan.

— Marie-Louise, Philippe … luetteli vilpittömästi rva Derize, vedoten näiden kahden nimen voimaan.

— Oh! elkää riistäkö minulta rohkeuttani. Olen sen tarpeessa, vakuutan sen teille.

Hän sanoi sen hartaasti, hän pani ääneensä kaiken lämpönsä, hän ojensi käsivartensa kuin ottaakseen voiton itselleen. Fauchette, joka tuli ottamaan pois tarjotintaan, pysähtyi kynnykselle, tietämättä pitikö hänen näiden tunteenpurkausten edessä tulla sisään vaiko poistua. Albert puolestaan tiesi hyvin, että kaikki yritykset olivat turhia ja hänen tarvitsi vain, melkein arasti, lausua muutama sana, osoittaakseen niiden tyhjiin raukeamisen.

Ei ollut vielä ollut hänestä kysymys. Hänestä varmaankaan ei tuonnempana olisi enempää puhetta. Sillä pelkkä viittaus hänen olemassaoloonsa eroitti heidät toisistaan. Rva Derize vetäytyi vähän pois: mitä saattoi hän vastata? Mainitessaan lapset oli hän toivonut voittavansa kaikki esteet, mutta tuntematon este näytti säilyttäneen kaiken voimansa.

— Entä matkatavarasi? kysyi hän kotvan kuluttua, estääkseen painostavan raskaan vaitiolon loppumattomiin jatkumasta.

Näin aineelliset yksityisseikat saattavat selvittää jonkun tilanteen.
Hän selitti:

Mutta tämä vastustus ei tarkoittanut sitä iloa, johon äiti edeltäpäin oli vahvistanut, saadessaan hänet itselleen ja tavatessaan hänet suunnilleen samana kuin ennen. Se oli epäitsekäs valitus, joka melkein heti pääsi ilmoille tänä pelkona:

Fauchette, joka oli korjannut pöydän puhtaaksi ja kokosi muruja, säesti tätä huomautusta lohduttomalla ilmeellään. Albert ei hievahtanut. Hän oli tyytymätön ja sulkeutui itseensä.

— Milloinka palaat? kysyi äiti valmiina tyytymään pienimpäänkin ajan ropoon. Tänä kesänäkö?

Aikoiko hän siis jättää kaiken, vaimonsa, lapsensa, kotimaansa? Äiti oli kiusauksessa mutista: »Miksi siis olet ollenkaan tullut?» Hänen käyntinsä tuli uhkaavammaksi kuin hänen poissaolonsa. Tällä hetkellä soi ovikello. Se oli harvinaista näin myöhäisellä hetkellä.

Se on Philippe Lagier, sanoi Albert. Olen pyytänyt häntä viettämään illan täällä. Lähden takaisin pikajunalla kello kymmenen ja neljäkymmentä.

Rva Derize meni poikansa edellä saliin ottaakseen vastaan asianajajan. Philippe, joka tunsi kunnioitusta häntä kohtaan, kumarsi hänelle ja suuteli hänen kättään, mikä aina vähän hämmästytti vaimoparkaa. Hän ymmärsi Albertin tehneen Grenoblen matkan tätä kohtausta varten ja hänen aikovan palata lapsiaan näkemättä. Taistelu kai oli menetetty. Ja koska hänen läsnäolonsa oli turha, hän jätti molemmat miehet kahdenkesken. Asianajaja tunsi sääliä häntä kohtaan ja pidätti häntä hetken sanoakseen surkutellen:

Äidin epätoivo, jonka hän ymmärsi ja ystävän luottamus selkeennyttivät hänen tunteensa, joita entiset muistot ja Elisabetin kauneus olivat sekoittaneet.

Lagier esitti lyhyen kuvauksen päivästään, toisti varsin tarkkaan oikeuden puheenjohtajalle jätetyn anomuksen sisällön, ja kun hän ryhtyi kuvaamaan käyntiään Molay-Norrois'lla, hän koetti korostaa Elisabetia määräävää vaikutusta: vääryydellisen kohtalon alaisena tämä uskoi palvelevansa vain totuutta.

Albert, joka siihen saakka oli kuunnellut vaieten, hätkähti viimeisistä sanoistaan.

— Totuutta? Totuuttako hän tahtoo? Hyvä on, minäkin tulen sen sanomaan.
Heijastakaamme täysi valo sisäiseen elämäämme.

— Minä? En mistään ja kaikesta. Eikö elämässä ole muuta kuin juhlallisia tapauksia, joita on helppo merkitä ja määritellä? Suurimmat onnettomuudet eivät ole vaikeimmat sietää. Olen katsos yksinäisyydessäni — tarkoitan kotiani — päivästä päivään merkinnyt muistiin vaikutelmani näiden viime vuosien kuluessa. Sattumalta olen tuonut mukanani nämä vihot. Kas tässä, jätän ne sinun haltuusi. Sieltä löydät todisteluperusteita. Tulen täydentämään ne. Saat sanoa kaiken oikeuden edessä, koskapa hän vaatii kaiken sanottavaksi. Ja minä tulen kiistelemään häneltä lapsiamme.

— Olen äsken nähnyt heidät, sanoi asianajaja ottaessaan haltuunsa vihot. He voivat hyvin.

Jyrkällä eleellä Albert pysähdytti ystävänsä, ikäänkuin vakuuttaakseen, että tämä aihe kuului yksin hänelle:

Philippe Lagier, joka siis tuli ajamaan hänen asiaansa, aavisti kaiken välittelyn turhaksi. Ystävänsä synkällä otsalla, hänen silmäinsä kovassa katseessa, koko kiusatussa ja sisäänpäinkääntyneessä kasvojenilmeessä hän uteliaana näki sen intohimon tekemät merkit, josta Albert vaikeni. Ja tähän kieltäytymiseen siitä puhumasta sisältyi harvinainen kyky keskittyä yhteen ainoaan aiheeseen. Kaikki tunnustus on vähentämistä: se hajoittaa kipinän sitä pyhää tulta, jossa sielu tahtoo palaa. Näkymättömänä Anna de Sézery oli läsnä tässä huoneessa ja vallitsi heitä.

Elisabet oli lausunut saman ratkaisevan sanan. Se ei enää kaivannut muuta kuin oikeuden vahvistusta.

— Ja minä tulen pyytämään avioeroa, lausui Albert. Ja koska tahdotaan tahria hänen maineensa, menen naimisiin …

Hän pysähtyi äkkiä, nimeä lausumatta. Kirjoissaan hän usein oli osoittanut perhesiteen merkityksen ja purkamattoman avioliiton hyödyn, kuten hänen oppi-isänsä Auguste Comte. Millä arvovallalla saattaisi hän senjälkeen puolustaa tällaisia historiallisia johtopäätöksiä? Hän jatkoi:

— Ja nyt kysymykseen aineellisista järjestelyistä. Tietysti vaimoni taas ryhtyy hoitamaan omaisuuttaan. Olen jo pyytänyt notaariotamme palauttamaan sen hänelle. Ja minä aion antaa lapsilleni, siihen saakka kunnes oikeus jättää heidät minun haltuuni, ainakin joksikin osaksi vuotta, tuhannen frangin määrärahan kuukautta kohti.

Mitään vastaamatta hän meni kutsumaan äitiään, joka istui viereisessä huoneessa, liikkumattomana ja masentuneena katsellen kaikkia ystävällisen vastaanoton valmistelujaan, ainoata kaunista lakanaparia, joka huolellisesti oli menestyksen päiviltä säilytetty, maljakossa olevia kukkia, valokuvaa. Hän nousi ja seurasi poikaansa tottelevaisesti kuin tuomittu.

Lähtiessään Albert havaitsi äitinsä liikkumattomuuden ja kuiskasi hänen korvaansa puristaen häntä rintaansa vasten:

— Uskon teidän huomaanne Marie-Louisen ja Philippen. Kaukaa te pidätte heitä silmällä, te näette heidät joskus. Jos teidän täytyy sietää ikävyyksiä heidän tähtensä, siedättehän ne.

Ovi sulkeutui. Albert oli unohtanut Fauchetten, joka odotti vuoroaan ja pyyhki silmiään esiliinaansa. Hitaammin askelin rva Derize palasi takaisin pieneen tyhjään saliin. Hän meni akkunan ääreen, voidakseen vielä nähdä poikansa tämän poistuessa talosta. Hän ajatteli:

»Hän ei ole tullut minua varten, ei Elisabetia eikä lapsia varten. Kerran kuitenkin, tiedän sen, olen siitä varma, hän tulee heitä varten, meitä varten. Se tapahtuu kenties kyllä myöhään. Kunpa ei paha, jonka hän on tehnyt, silloin olisi korjaamaton!»

Alhaalta Albert kohottaessaan päätään, näki ikkunan valaistun neliön ja sen kehyksessä tumman hahmon. Mutta hän ei kuullut, mitenkä hänen äitinsä, eteenpäin kumartuneena, kutsui häntä rukoilevalla äänellä. Ja ajoneuvoissa, joihin hän ystävänsä kanssa astui asemalle mennäkseen, ei hän lausunut sanaakaan.

TOINEN OSA

MAAILMAN NURJAPUOLI

Heinäkuun alussa Kaupunginpuiston lehmukset Grenoblessa vielä levittivät, paitsi varjoaan, näivettyvien kukkiensa raskasta tuoksua. Ei enää juuri voinut löytää muualta kuin sieltä vähän suojaa ja vilpoisuutta auringon hyökkäyksiä vastaan, sieltä ja Vihreänsaaren puiden siimeksestä, minne kukaan ei mene, joten lastenhoitajattaret eivät mielellään suostu viemään sinne hoidokkejaan.

Heitettyään leipää mustalle joutsenelle, joka nappasi sen punaisella nokallaan ja vettä kohistellen, Marie-Louise ja Philippe, joita kehoitettiin lähtemään kotiin, hyvästelivät pikku ystäviään, Jeanne ja Renée de Crozet'a, jotka käyttivät tilaisuutta hyväkseen juhlallisesti ilmoittaakseen pikaisen poislähtönsä.

— Ja me Uriageen, vastasi Marie-Louise, joka ei koskaan jäänyt vastausta vaille.

Hän luuli musertaneensa Aix-les-Bainsin. Sillä hän oli mielellään muista ensimäinen. Kotimatkalla Philippe väitti:

— Niin onkin, mutta me menemme Uriageen. Vaan sinäpä nukut illalla kuin säkki.

— Isoisä sanoi niin. Minäpä kuuntelin ovenraosta. Ja minä sain tietää, että me menemme Uriageen eikä Saint-Martiniin. Ja isoäiti sanoi, että isä on meiltä kuollut.

Pikku sisar loi häneen ylemmyydentunteisen katseen ja alkoi pitää puhetta, koettaen sovittaa siihen jonkun harvinaisen puheenparren, joka oli jäänyt hänen korviinsa:

— Oikeastaan hän ei sitä ole. Eriskummaistahan se on: hän ei ole kuollut ensinkään ja meiltä hän on kuollut.

Isältään oli hän perinyt, uteliaisuutensa ja intonsa mukana, jonkunverran luottamusta tulevaisuuteen.

Lapsi ei ajatuksissaan äidin maallemuuttoaikeista erehtynyt. Tavallisesti Derizein perhe karttoi Pariisia heinäkuusta marraskuuhun ja vietti kesän ynnä osan syksyä Saint-Martinissä, joka on Chamrousse vuoren rinteille rakennettu kylä, kuusien ja kastanjien helmassa, Saint-Ferriolin linnan yläpuolella. He asuivat vanhassa kotitalossa, jonka Albert velkaantuneena oli perinyt: se oli avara huvilantapainen rakennus, parvekkeineen, jotka kiersivät kehässä sen ympäri ja akkuna-aukkoineen, jotka olivat täynnä metsän vihreyttä. Plataanikuja yhdisti sen kirkkoon. Vanhalla rouva Derizellä oli siellä huoneensa, sentähden olikin loma-aika hänelle paras osa vuotta. Kaiket päivät ulkosalla oleskelevain lasten kasvot ahavoituivat, heidän päivänpaahtamat poskensa punertuivat kuin villiomenat. Albert sai täydessä rauhassa kirjoittaa Talonpojan historiaansa, likeltä kuunnellen luonnon rauhoittavia ääniä, jotka soivat hänen kirjassaan. Mutta Elisabetista tuntui toisinaan, kun hämärä alkoi langeta äkillisemmin, että tätä maalaiselämää jatkui kovin pitkään: alhaalta laaksosta kohosi pienen huvittelevan kylpykaupungin juhlahumu ja vilkkaus; varsinkin pelkäsi hän yksinäisyyttä, joka pakoittaa ihmistä itsestään hakemaan hauskuutensa ja onnensa.

Molay-Norrois'n perhe puolestaan vuokrasi huvilan Uriagessa, jossa he kohtasivat suuren osan tuttua seurapiiriänsä. Kun helle teki Grenoblen sietämättömäksi, he helposti saivat tyttärensä tulemaan mukaansa:

— Miksi sulkeutuisit tuohon eristettyyn hökkeliin? Entä jos miehellesi pistäisi päähän tulla sinne? Tule meidän kanssamme niin voit olla rauhallisempi!

Elisabet oli noudattanut heidän neuvoaan. Miehensä poissaollessa hän uudelleen koki unohdettuja tunteita, pelkoa, levottomuutta. Ja Saint-Martinin talo pitkine käytävineen ja huonesokkeloineen ei herättänyt hänessä mitään mieltymystä yhtävähän kuin maaseudun mieleenpainuva hiljaisuus.

Uriage, joka sijaitsee kolmen tai neljän peninkulman päässä Grenoblesta ja neljänsadan viidenkymmenen metrin korkeudella — jotenka pääsy sinne on helppo — ja joka on aivan lähellä tasankoa, näyttää ylängöltä lainaavan ankaran ulkonäkönsä ja terveellisen ilmansa. Sinne tullaan jokseenkin ahtaan ja metsäisen solan kautta, jonka pohjalla juoksee rauhallinen puro, mille mielivaltaisesti on annettu nimi le Sonnant, soiva. Erään käännöksen jälkeen tie kohtaa pienen vuoren, jonka huippuna on Saint-Forriolin linna; puolustusmuureineen, joista on tehty pengermää, vanhoine tornineen ja päätyineen se on varsin sotaisen näköinen. Kun se on kaarrettu, päästään vihdoin Vaulnaveys'n laaksoon, jonne on sijoitettu kylpylä. Mainittua jotenkin ahdasta laaksoa, joka sijaitsee Croix de Chamroussen ja Quatre-Seigneurs'in vuoren välillä, on verrattu alukseen, jonka kokka olisi Saint-Ferriolin ja perä Vigillen linna. Jälkimäinen on kaksinverroin historiallinen: sen pani uudelleen kuntoon Lesdiguières, ja v. 1789 Dauphinen maapäivät ottivat sen haltuunsa. Se on kuin pieni vihanta keidas metsänrinteen ja niittyjen välillä. Veden runsauden vuoksi nurmi on sillä loistavaa kuin englantilaisella maaseudulla. Siellä täällä se on leikattu lyhyeksi tenniskenttiä ja kävelypaikkoja varten; onpa sinne laitettu eräs kilpa-ajoratakin.

Mélézes'in huvila, jonka Molay-Norrois'n perhe kesäkaudeksi vuokrasi, nojaa erääseen Chamroussen sivuhaaraan ja on viettävän tien varrella, joka Uriagesta kohoaa Saint-Ferriolin linnaan, joten se jonkunverran vallitsee laaksoa. Kuuset sen takana ja ruusupensaat sen edessä tekevät sen ympäristön vähän ristiriitaiseksi, kuten usein sattuu tällä maankulmalla: se muistuttaa kasvoja, joiden luontainen sulous peittyy juhlallisen ilmeen taakse.

Eräänä heinäkuun iltapäivänä rva Passerat'n automobiili toi heidän ovensa eteen Mélèzesin kesävieraat. Mainitulla rouvalla itsellään oli hallussaan naapurihuvila, missä hänen vieraanaan kävi vanha oikeusneuvos Prémereaux — häntä nimitettiin rouvan siveydenvartijaksi — ja Vimellen perhe, kun sensijaan Bonnard-Bassonit olivat asettuneet asumaan vähän alemma. Rouvat tekivät kaikenlaisia suunnitelmia, ja viimemainittu oli jo muukalaisten luettelosta löytänyt useampia ylhäisönimiä, joiden kantajien kanssa hän palavasti halusi päästä tuttavuuteen. Marie-Louise selitti heti että täällä oli paljon sievempää kuin Uriagessa; mutta kunnon Philippe, jonka pää oli vähän pyörällä nopeasta ajosta, pani vastaan. Elisabet huomasi varsinkin sen hänelle mieluisan seikan, että hän täällä saattoi välttää yksinäisyyttä. Kukaan tässä yhteydessä ei ajatellut Albertin äitiä, joka helteestä huolimatta oli jäänyt Grenobleen ja nyt saisi olla erossa lapsenlapsistaan. Parhaimmallakaan tahdolla ei muka kaikkien vaatimuksia voisi tyydyttää.

Erikoisen asemansa vuoksi Elisabet aikoi elää syrjässä. Hän oli ilmoittanut tästä äidilleen, joka hyväksyi hänen aikomuksensa. Ensiaikoina hän itse kävi kävelemässä pienokaisineen, pidättyi seurustelemasta tuttaviensa kanssa eikä vieraskäyntipäivinä tullut alas saliin. Kun hän eräänä aamuna Marie-Louisen ja Philippen seurassa meni kasinoon liittyvän nurmikon poikki, kuuli hän toruessaan tytärtään, joka oli poiminut kukan pensaikosta, kahden nuoren miehen keskustelevan tähän tapaan:

Hän punastui tästä tahallisen äänekkäästi lausutusta kohteliaisuudesta, mutta ei ollut tyytymätön siitä, että hänet huomattiin jonkun toisen seikan kuin kantamansa nimen vuoksi, joka painosti häntä. Hänen asianajajansa oli luvannut hänelle, että hänelle edullinen avioerotuomio julistettaisiin viivyttelemättä niin pian kuin oikeus jälleen kokoontuisi, sitä enemmän kuin vastapuoli ei vielä ollut esittänyt loppuvaatimustaan ja näinollen todennäköisesti jäisi oikeuteen saapumatta, mikä toisin sanoin merkitsi, että hänen miehensä ei tulisi puolustautumaan. Silloin olisi hänen aika järjestää uudelleen elämänsä. Siihen saakka oli vaan odotettava, koska mitään ei häneltä puuttunut ja koska hänellä oli ainakin näennäinen koti. Mutta tämä koti vilkastui päivästä päivään. Automobiiliretket seurasivat toisiaan ja niihin hänet lapsineen kutsuttiin. Hän koetti pysyä lujana: mutta siihen nämä panivat vastalauseensa vuoroin riehuen ja vuoroin häntä lellitellen, niin että hän lopuksi antoi myöten. Täten hän joutui pyörteeseen mukaan. Heidät vietiin katsomaan Vizillen linnaa, jonka suunnattomat harmaakivimassat kohoavat sinivihreän Romanchejärven yläpuolella, vanhaa Claix'n siltaa, jonka kaari on niin korkea, että se sulkee kehäänsä kokonaisen maiseman pieniä Leffreyn järviä, joiden tummansininen vesi on viehättävänä vastakohtana läheisten vuorten ankaruudelle. Vähitellen tällaiset pienet iltapäiväretket muuttuivat pitemmäksi matkoiksi: Grande Chartreuseen, Lauteret'n solaan Grand Galibier'n juurelle, tai Vercarsiin, viehättävään Pont-en-Royansiin, joka on kaivettu kallioon, äkkijyrkälle vedenpartaalle, mahtavien linnanraunioiden varjoon. Passerat'n neljänkymmenen hevosvoiman auto veti perässään Bonnard-Bassonin heikompaa konetta, jota harvinaisella taitavuudella ohjasi hra de Vimelle, yhtä lahjakkaana kaikissa ruumiinharjoituksissa kuin kykenemättömänä henkisiin ponnistuksiin. Ruokatavaroita kuletettiin mukaan ja aterioitiin hauskasti luonnon helmassa, puron partaalla, tai rynnättiin johonkin uinuvaan majataloon, joka rajusti herätettiin. Marie-Louise kokosi muistoja, huikaistakseen niillä Jeanne ja Renée de Crozet'n silmät, jotka Aix-les-Bains'istä olivat hänelle lähettäneet mahtipontisia kortteja. Kuinka voi illalla erota näin sydämellisten päivien jälkeen? Elisabet lausui tekosyyksi pienokaisten maatapanon, joiden silmäluomat tuuli vähitellen teki raskaiksi. Mutta yksinolo ei tuottanut hänelle mitään iloa. Sisäinen elämä ei ollut koskaan vetänyt häntä puoleensa, vaan oli hänelle erikoisen vastenmielinen. Häntä miellytti heittäytyä päivien vietäväksi, ja hän lakkasi pian puolustamasta vapauttaan.

Hänen vanhempiensa täytyi vuorostaan kutsua luokseen henkilöt, joiden luona he olivat käyneet. Kun hän ilmestyi vihreänsinisessä puvussaan, jota hän ei ollut käyttänyt muuta kuin kerran herttuatar de Béardin luona, ennen tapausta, joka oli mullistanut hänen elämänsä, hän naivisti luuli huomaavansa naisten katseista, ettei tuo niin liikuttava myötätunto, jota häntä kohtaan kaikissa tilaisuuksissa oli osoitettu, kenties ollutkaan ollut niin ihan vilpitöntä. Heidän uudet miespuoliset tuttavuutensa liehuivat sangen innokkaasti hänen ympärillään, sillä vaivattomuudella, minkä antaa aviomiehen poissaolo. Vaikka hän oli vähemmän avokaulainen kuin muut naiset, tuli hän uudelleen hämilleen — mikä muistutti hänelle aikoja jolloin hän nuorena tyttönä astui seuraelämään — tuntiessaan hartiansa, joiden helmimäistä valkeutta todella ihailtiin, ja kaulansa alun, jossa sinisten suonien viiva juoksi täyteläisen ja sileän ihon alla, olevan katseille alttiina. Hänestä tuntui, ettei hänen paikkansa ollut täällä ja hänen menestyksensä poisti tämän vaikutelman vain puoleksi.

Se palasi häneen, kun hän eräänä päivänä oli lapsiensa kanssa jalkaisin kiivennyt Saint-Martin d'Uriageen. Suljettu päärakennus, jossa hän oli viettänyt niin monta rauhallista kesää, läheinen kirkko, koko tämän metsän helmassa piilevän taloryhmän lempeys liikuttivat hänen mieltään, joka oli paikkojen vaikutuksille yhtä altis kuin henkilöiden. Hän avasi kappelin oven, ja rukouksessaan — joka hänen kärsimättömien seuralaistensa takia oli varsin lyhyt — hän ehti kysyä, oliko tämä alituinen juhlakuume hänen asemassaan luonnollinen olotila, eivätkö nämä levottomat huvittelutavat helposti saattaneet pysyvästi vahingoittaa Marie-Louisen ja Philippen liian aikaisin herännyttä mielikuvitusta, sensijaan kun he kieriskelyssään nurmikolla ja naureskellessaan talonpoikaislasten kanssa saivat terveen mielen ja vankan sydämen yksinkertaisuuden. Hänen suureksi hämmästyksekseen pikkupoika heidän tullessaan plataanikujaan kainostelematta vaati ryhtymään paluumatkaan, mutta Marie-Louise kysyi, painautuen häntä vastoin, kovin punastuneena ja liikutettuna:

Äkkiä löytäessään tärkeän katkelman lyhyttä menneisyyttään tyttöseltä järkkyivät hermot ja hänen rintansa aaltoili:

— Kun olin lapsi, selitti hän jyrkällä äänellä, asuin täällä. Isä vei minut kauas vuoristoon. Hän kantoi minua selässään, kun olin väsynyt.

— Minua myös, väitti umpimähkään Philippe, joka ei tahtonut jäädä takapajulle.

— Hän nauroi kaiken aikaa, muisti vielä Marie-Louise. Heidän äitinsä antoi kaikessa hiljaisuudessa näiden mieleenpalautusten vallata mielensä. Hän kulki pitkin aitausta, joka suojeli hyljättyä kartanoa, hän katseli glysiiniköynnöksen kuihtuneita terttuja, epäjärjestykseen joutunutta puutarhaa ja kaikkia hylkäyksen surullisia merkkejä; sitten hän alakuloisuuden masentamana kuletti lapsensa polulle, joka monia mutkia tehden laskeutuu Uriagen linnaan ja ruohokentille. Illalla hän päänsäryn tekosyyllä viime hetkellä kieltäytyi eräästä kutsusta, johonka hän jo oli suostunut menemään. Mutta seuraavina päivinä tarjoutui uusia tilaisuuksia, ja pian hän lakkasi taistelemasta näin vuolasta virtaa vastaan. Pöytätoveriksi hänelle kernaasti valittiin kaikkein rakastettavimmat vieraat, salaisesti tarjoten hänelle tilaisuutta saada lohdutteluita, mutta hän ei näitä asetteluita huomannut. Elokuun 15:nnen jälkeen Philippe Lagier asettui asumaan ensimäiseen hotelliin, kasinon läheisyyteen. Hänen olonsa täällä ei ollut mitenkään kummeksittava. Hän käytti hyväkseen oikeudenkäynti-lomaa levähtääkseen tässä laaksossa, jossa saattoi hengittää vuori-ilmaa: joka vuosi on Grenoblen oikeus- ynnä muu virkamiehistö siellä runsaasti edustettuna. Hänet saarrettiin heti ja kuormitettiin kutsuilla, sillä hän toi mukanaan vähän lisää mielenkiintoisuutta rva Passerat'n pieneen piiriin. Hänen pureva älynsä, hänen alituinen ivansa, hänen matkansa ja taideharrastuksensa teki hänen puhelunsa vaihtelevaksi, mikä seikka saattoi etupäässä naiset hakemaan hänen seuraansa: näitähän viehättää pikku sota, minkä keskustelussa aiheuttavat älykkäät paradoksit tai oudot ja rohkeasti puolustetut väitteet. Lopuksi tämä seurapiiri yksimielisesti ja kenenkään johtamatta lähestytti toisiinsa Elisabetia ja hänen miehensä asianajajaa, yllyttääkseen tai suosiakseen tällaista niin mieltäkutkuttavaa kuhertelua.

Kiitäessään eräänä päivänä Uriagen läpi saavuttaakseen ennätyksen, pikku apulainen Malaunay punaisessa trikoossa ja pohkeet paljaina, kumartuneena pyöränsä yli kuin tahtoisi hän purra sen ohjaustankoa, eroitti kaikesta huolimatta nuoren naisen ja hänen seuralaisensa, jotka katselivat kilpailua, jotenka Tabourinin toimisto ja pian koko Grenoble uskoivat olevansa selvillä heidän suhteestaan.

Etsiessään Elisabetin seuraa Philippe Lagier yksinkertaisesti täytti tehtävää, joka päivästä päivään miellytti häntä yhä enemmän. Tuloksettoman sovittelujohdannon jälkeen oli erohaaste annettu. Albertin nimessä oli Philippen siihen vastattava. Mutta nyt Albert puolestaan alkoi vaatia avioeroa ja itse ryhtyä hyökkäämään. Ennenkuin hän ryhtyi laatimaan tätä yllättävää loppulausuntoa oli asianajaja pistäytynyt boulevard des Adieux'llä kysyäkseen Albertin äidin neuvoa, jota henkilöä hän piti korkeimmassa kunniassa:

— Poikanne aikoo, oli hän selittänyt rva Derizelle, seuraavalla tavalla vastata haasteeseen. Hän ei enää puolustaudu, hän hyökkää. Hän on antanut haltuuni päiväkirjan, jota hän avioliittoon mentyään on katkonaisesti kirjoittanut. Hän väittää että minä siitä löydän todistuksia jatkuvasta häneen kohdistuneesta loukkauksesta; mutta eroavaisuus mielensuunnassahan ei ole mikään avioeron syy. Ja sitten, saatanko käyttää sitä hyväkseni?

Vanha rouva oli pyytänyt saada lukea nämä vihot. Hänen poikansa oli antanut luvan. Rva Derize oli jättänyt ne takaisin Philippelle sanoen:

— Albert häpäisisi itsensä, jos hän julkisuudessa käyttäisi hyväkseen moisia kirjoittelulta. Ne soimaukset, jotka hän kohdistaa vaimoonsa, eivät oikeutta liikuta. Mutta kenties ne liikuttavat Elisabetin sydäntä. Hän on kunnon nainen, vaikka ikävä kyllä liian tarkkaamaton ja välinpitämätön kuten niin monet kunnon naiset. Jospa hänen silmänsä aukenisivat. Näyttäkää hänelle tämä päiväkirja! Yrittäkää saada häntä se lukemaan.

— Tämä päiväkirjako? oli asianajaja hämmästyneenä väittänyt vastaan.
Niinkö todella ajattelette? Alberthan kertoo siinä rakastumisensa.

— Asiain nykyisellä kannalla en tiedä enää muuta keinoa. Saakoon hän nähdä, miten hänen omaa elämäänsä tulkitaan. Hän saa nähdä, ettei rakastuminenkaan, jota syvästi paheksuu, mutta joka ei ole mitään rumaa, ole mitään häneen kuulumatonta, että sen on aiheuttanut hänen oma ajattelematon velttoutensa. Jos hän sen ymmärtää, on hän kenties saava rohkeutta anteeksiantoon, ennenkaikkea kärsivällisyyttä jaksaakseen odottaa. Ellei hän ymmärrä, on sittenkin parempi, että Albert oikeudessa menettää lapsensa, jotka hän jo on liiaksi laiminlyönyt, kuin että hän tuolla tavoin iskee heidän äitiään. En todellakaan näe muuta kuin tämän keinon lähestyttää heidät toisiinsa, niin omituinen ja vaarallinen kuin se lieneekin. Ystäväni, menkää Uriageen; luotan teihin. Omasta puolestani koetan saada Albertia lupaamaan, ettei hän puolustaudu, jos hänen on pakko vedota tällaisiin perusteihin.

— Ihmisillä ei ole valtaa eroittaa sitä, mitä Jumala on yhdistänyt. Vaikka elämä on lyhyt, antaa se kuitenkin intohimoillemme aikaa palaa loppuun ja vaikka myöhäänkin oppia tuntemaan oikea tie. Mutta avioero on korjaamaton. En tule kestämään sitä. Sanon sen hänelle tarpeen tullen.

Philippe oli kumartanut jäähyväisiksi. Tämä pieni rappeutunut huoneusto oli ainoa paikka maailmassa, minne hän ei ottanut epäilyään mukaansa. Ennenkuin hän luovutti aseensa kauniille viholliselleen, hän tahtoi häntä vaarinottaa ja tutkia. Hän kernaasti toimi jonkunverran hitaasti. Jos hän olisi ryhtynyt puuhaan aikaisemmin, olisi se vaara ollut tarjolla, että hänen katseissaan ja käytöksessään olisi ilmennyt hiukan levottomuutta. Mutta hänen saapuessaan Uriageen, oli nuoren naisen mieli jo seestynyt ja hän antoi huvittaa itseään. Hänen ympärilleen salaa järjestetty pieni liehittelijäparvi ei ollut hermostuttamatta asianajajaa. Siinä oli joukko vähäpätöisiä nuoria miehiä, joita vilisee kylpykaupungeissa, ja joita niin nuori ja turvaton nainen vastustamattomasti veti puoleensa. Kukapa ei olisi luullut häntä helpoksi saaliiksi, kun hänen säyseät vanhempansa, joiden aika meni seuraelämään, löyhtyneellä silmälläpidollaan tuskin suojelivat häntä? Elisabet sieti heitä, mutta ei heistä ihastunut. Philippe ampui heihin nuoliaan: katsomo huvitettuna sijoitti hänet mukavasti kaikkien näiden tavoittelijaan sijaan eikä nuori nainen suvainnut huomata heidän poisjäämistään.

Mitä tarvitsi hänen senjälkeen odottaa? Hänen sotatemppunsa jo odottamattomat seikat tuottivat hänelle tarpeellisia kohtauksia. Hän päätti jättää Elisabetille Albertin vihot. Tämä sai ne puistossa, missä mäntyjen ja lehtikuusien taustaa vastaan kukoistivat muutamat uudelleen puhjenneet ruusut: oltiin näet jo syyskuussa.

Philippe viritti äänensä pilkalliseen sävyyn, joka hävittää kaikki vakaumukset ja vähitellen tuo mukanaan henkistä turmeltumista, kun totutaan ottamasta mitään vakavasti.

— Oletteko unohtanut keskustelumme Grenoblessa? Sanoin teille, etten ollut toimintani kuluessa koskaan sattunut kohtaamaan avioerotapausta, missä kaikki viat olisivat toisella puolella. Te epäilitte, etten voisi mainita omianne. Nyt minä esitän ne teille.

— Kahdessa tunnissa te lukisitte nämä muistiinpanot. Te voitte lukea ne tänä iltana ja antaa ne minulle takaisin huomenna.

— Huomenna menemme automobiililla Sassenagen linnaan, ja iltamme ei myöskään ole joutilas.

Hän ei enää torjunut niitä yhtä jyrkästi: eihän niiden lukeminen velvoittanut häntä mihinkään.

— Te näette niistä ne moitteet, jotka minä loppulausunnossani esitän teitä vastaan.

Hän hämmästyi ja punastui, mikä aivan teki hänet nuoren tytön näköiseksi, joka alkaa uransa seuraelämässä.

Tämä ilmeinen hämmennys yllytti Philippe Lagier'ta vähän armottomasti vastaamaan:

— Hän puolustautuu niin tarmokkaasti, että hän vaati avio- eikä pesä-eroa.

— Niinkö! mutisi Elisabet, ja hänen poskilleen syöksynyt veri vetäytyi niistä nopeasti takaisin.

Philippe katui heti, että oli kiduttanut häntä. Oliko Albertin päätös, jolla oli puutteellista oikeudellista tukea, niin lopullinen, että hänen oli lupa käyttää sitä uhkana? Ja olihan hän itse päättänyt, alistuessaan näyttelemään kaksinaista osaa, luopua häntä oikeudessa avustamasta!

Mutta hän häpesi kysymystään ja kiiruhti vakuuttamaan välinpitämättömyyttään:

— Oh! se on minulle yhdentekevää. Tehköön hän mitä miellyttää: minulle hän on kuollut.

— Hyvä on, antakaa minulle nuo vihot. Silmäilen niitä, kun saan joutilaan hetken, ja palautan ne teille.

Samana iltana Elisabet, joka tavallisesti oli niin tasapainoinen ja tyyni, rva Passerat'n päivällisillä käyttäytyi hermostuneesti eikä Philippe epäillyt, etteikö hän viivyttelemättä ollut käynyt puolisonsa päiväkirjaan käsiksi. Jälkiruuan aikana hän vähän kumartui Elisabetiin päin —: mikä aiheutti, että rva de Vimelle pöydän toisessa päässä lausui pahansuovan huomautuksen, ja tiedusteli häneltä puoliääneen:

Philippe luuli, että hänen hämmästyksensä oli teeskennelty, ja nähdessään hänet niin hyväksi näyttelijättäreksi, hän vähän luopui nenäkkäästä suojelevaisuudestaan, jota hän osoitti hänen luuloteltua viattomuuttaan kohtaan. Mutta hän erehtyi. Elisabet oli huolellisesti järjestänyt Albertin vihkot ja aikoi ottaa ne aikanaan esille laatikostaan. Hänen luonnettaan oli mahdoton muuttaa. Tämä nainen oli järjestyksen ja logiikan ihminen, hän rakasti selviä tilanteita. Tämä paluu menneisyyteen ei häntä houkutellut. Mitä hänellä oli moitittavaa itseään kohtaan? Koko maailman mielipiteen mukaan: ei mitään, ei yhtään mitään. Mistä siis voitiin häntä syyttää, häntä, jota oli niin halpamaisesti petetty, vieläpä vähemmän nuoren ja vähemmän miellyttävän naisen takia kuin hän itse oli?

Toinen syy oli aiheuttanut hänen hämminkinsä. Hän oli tullut ensimäisenä, liian aikaisin, rva Passerat'n luokse, juuri välttääkseen heränneen uteliaisuutensa aiheuttamia kiusauksia. Alakerran sali ei ollut valaistu. Kävellessään huvilan edustalla olevan nurmikon poikki ja tehden sen kasteen takia varovasti, hän oli kuullut muutamia sanoja keskustelusta, jonka lausetavat ja sinuttelu olivat merkitseviä, ja avoimen akkunan läpi hän oli nähnyt tai pikemmin aavistanut ryhmän, jota hämärästä tuskin saattoi eroittaa, mutta jonka äänen sointu jo oli saattanut hänet tuntemaan. Enempää harkitsematta hän riensi pois, juoksi lyhyen matkan mikä hänet eroitti Mélèzes'ista ja sulkeutui huoneeseen ikäänkuin peittääkseen häpeää, minkä hänessä herätti tämän suhteen paljastus, josta hänellä tyttömäisessä harhakäsityksessään ei ollut koskaan ollut pienintäkään aavistusta. Kun hänen äitinsä tuli häntä etsimään, nuhdellen häntä viivyttelystään, hän ymmärsi, että hänen ehdottomasti tuli hillitä itsensä ja estää salaisuutta tulemasta ilmi. Kunhan vain naisparka, jota hän saattoi, aina jäisi sokeuteensa. Kun naiset saapuivat, otti rva Passerat heidät vastaan tuollaisilla liioitelluilla eleillä, jotka seuraelämässä ovat tulleet tavaksi, tarttui hyvän ystävänsä rva Molay-Norrois'n molempiin käsiin ja suuteli rakasta Elisabetia, joka liikkumattomana sieti hänen suutelonsa, mutta siitä tuli järkytetyksi koko illaksi. Tästä siis se levottomuus ja mielenliikutus, jonka Philippe Lagier'n asianymmärtävät silmät keksivät.

Ylihuomenna tämä, joka ei ollut häntä välillä tavannut, tiedusteli uudelleen:

Sen liikanimen hän antoi ystävänsä päiväkirjalle. Elisabet pyysi yhä lykkäystä, ja useampaan päivään he eivät tavanneet toisiaan. Hän pysytteli tosiaan enimmäkseen sisällä. Vieläpä hän oli tarjoutunut viemään vanhempansa Saint-Martiniin kesäkauden loppuajaksi. Mutta hänen isänsä otti tämän tarjouksen nauraen vastaan, eikä äiti vastustanut jälkimäistä missään.

Philippe luki hänen odottamattoman pidättyväisyytensä vihkojen lukemisen aiheuttaman vaikutelman ansioksi. Myöntämättä itselleen, että se häntä vähän ärsytti, hän ihmetellen huomasi, mikä valta Albertilla kaukaakin jatkuvasti oli vaimonsa ylitse. Ja ikäänkuin lisäyksensä tähän hermostukseen hänen ystävänsä ilmoitti hänelle Saksan leimaa kantavassa kirjeessä, että hän luopui puolustautumasta oikeudessa ja hylkäsi avioero aikomuksensa, joko seuraten äitinsä neuvoja tai siksi, että hänen järjestystä rakastavalle mielelleen siteitten täydellisen katkaisemisen julkiset seuraukset olivat vastenmielisiä, tai vihdoin siksi, että hän yhdessä Anna de Sézeryn kanssa oli päättänyt asettua lakien yläpuolelle.

Kun asianajajan vihdoin onnistui tavata Elisabetia, hän karttoi ilmaisemasta hänelle tätä uutta tilannetta, koska hän ei enää halunnut lähentää häntä puolisoonsa, eikä hän edes vaatinut takaisin vihkoja, vaan koetti häntä ainoastaan virkistää ja huvittaa keskustelullaan.

Vaivoin saattoi huomata syyskuun tulleen hämärän äkillisemmästä laskeutumisesta laaksoon, autereisemmiksi käyneistä vuorten harjaviivoista, jotka eivät enää niin tarkkoina piirtyneet taivaanrantaa vastaan, raikkaammaksi käyneestä ilmasta. Hyvin kasteltujen nurmikoiden yhtenäinen sametinkarva säilyi, ja alituisesti viheriöitseväin kuusiryhmien ei tarvitse pelätä syksyn uhkaa. Elisabet oli mennyt alas aina tenniskentälle saakka, mutta kieltäytynyt ottamasta osaa peliin. Vaistomaisesti hän haki paikkoja, joissa on elämää, joissa voi olla varma siitä, ettei tarvitse kuunnella omaa sydäntään tai ajatustaan. Nuori ruskeakutrinen tyttö, puettuna valkoiseen suoralaskoksiseen flanellipukuun, virkisti peliä naurullaan, huudahduksillaan, taitavuudellaan. Seisoessaan pallon tulosuuntaa arvaten, juostessaan sitä vastaanottamaan tai keskittäessään itsensä lähettääkseen sen takaisin koko voimallaan, hän joka liikkeessään saattoi arvoonsa solakan ruumiinsa kaarevat ja taipuisat viivat. Hänen ruumiinsa ikäänkuin esitti yhden veistokuvan toisensa jälkeen, ja sitä oli sula nautinto nähdä. Mutta tyttö tiesi sen, ja tuon tuostakin hän silmäsi Philippeen päin, jonka iän, varallisuuden ja elämänuran hän täsmälleen tunsi, sillä poliisi on nykyään täydellisempi kuin ennen. Elisabet, jonka alakuloisuus saattoi tarkkanäköisemmäksi, huomasi nämä pikku temput:

Näivettävällä puheellaan hän säesti kaikkia kuherteluita heidän ympärillään. Paraillaan hra de Vimelle hoikkana ja hienoasuisena poistui puiden alle rva Bonnard-Bassonin kanssa, joka ollen liian verevä usein sai pysähtyä hengähtämään. Nuoren naisen ranteet ja nilkat olivat koko seurapiirissä tanakkuuden maineessa:

— Hän on siitä huolimatta, selitti Philippe, ryhtynyt hankkimaan itselleen ylimyksellisiä suhteita.

Ennakolta suunnitellen oli rva de Vimelle itse lainannut miehensä ystävättärelleen kävelyä varten ennen päivällistä.

— Oo! Vararikkoutunut hra de Vimelle on sen lisäksi suurin aasi Pariisin ja Perun, Jaapanin ja Rooman välillä. Hänen rouvansa käyttää häntä miten miellyttää.

Nti Riviére, joka oli voittanut viimeisen erän, kuten kaikki edellisetkin, tuli toivottamaan hyvää iltaa. Hänen juoksusta lämminnyt tumma ihonsa peittyi ruusunpunaan, jonka saattoi aavistaa polttavan kuumaksi. Hänen valkeat hampaansa välkkyivät. Hänen silmänsä loistivat.

— Se on pelkkää peliä, selitti Philippe, kantapäillään kääntyen, halveksien saamiansa huomionosoituksia. Koko hänen sielunsa on hänen kasvoissaan.

Muutamia päiviä hän oli tutustuttanut nuorta naista heidän seurapiirinsä häväistysjuttuihin, antaen hänen ymmärtää niiden mitättömän merkityksen seurauksiinsa nähden. Hänen julkea ja lohduton pessimisminsä lankesi otolliseen maaperään. Tyttärellisen kunnioituksensa tultua järkytetyksi saattoi Elisabet uskoa olevansa harhaluuloista vapaa ja kyllästynyt.

Monien kädenpuristusten jälkeen tenniskenttä vähitellen jätettiin sikseen. Vuoriin osuivat vielä viistot auringonsäteet, mutta varjo täytti laakson. Valon ja varjon eroitti toisistaan suora viiva, joka siirtyi ja nousi. Kukaan ei ollut yhtynyt heidän seuraansa. He jäivät yksin jälelle, ikäänkuin osoitettaisiin huomaavaisuutta heidän kohtauksilleen. Epämääräisesti hämillään tästä eristyksestä Elisabet suuntasi heidän askeleensa Mélèzes'iin päin.

— Kun ilta täällä saapuu, tuntuu ikäänkuin vuoret lähestyisivät toisiaan, ja kuuset supistaisivat rivejään tukehduttaakseen meidät.

Rauhoittaakseen häntä Philippe lähestyi ja kuiskasi luottamusta herättävällä äänellä:

Philippe ei kiinnittänyt huomiota tähän epäykseen, vaan kumartuneena hänen puoleensa jatkoi äänellään, joka oli lakannut olemasta pureva ja aaltoilullaan ilmaisi taitehikasta sulavuutta, jolla hän oikeuden edessä saavutti niin vaihtelevia vaikutuksia:

— Te luulette elämänne loppuneeksi, kun se tuskin on alkanut. Ja elämä voi olla niin kaunis! …

Elisabet ei löytänyt mitään vastausta. Usein häntä säälitti oma itsensä; että kohtalo oli iskenyt häneen niin nuorena ja ilman syytä, se liikutti häntä kuten onnettomuus, jonka saa kuulla muilta. Aavistaen hänet heikentyneeksi tämän sisäisen masennuksen kautta, osoitti Philippe hänelle vuorten huippuja, jotka vielä ylvästelivät saamastaan valosta, sitten hän viittasi tasankoon, niittyihin ja metsiin, jotka rauhallisina vetäytyivät lepoon. Pari kolme ryhmää jokseenkin etäällä heistä — tunnettuja kuherteluja, joita yleinen myöntymys suosi — palasi huviloihin ja hotelleihin.

— Meidän on hyvä täällä, eikö totta? Kun tulin Uriageen, olitte te niin tavoiteltu, niin haluttu … Elisabet ei täsmälleen ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.

— Miksi niin? kysyi Elisabet viattomasti, kun he kulkivat erään kuusimetsikön läpi, joka peitti heidät näkyvistä.

Kuitenkaan Elisabet ei kiiruhtanut askeleitaan. Hetki ei ollut vielä tullut. Neljänkymmenen vuotiaan miehen mielistely on tarkkanäköisempää, taitavampaa, vähemmän päällekäypää kuin nuoren miehen. Sensijaan että Philippe olisi paljastanut itseään, hän poikkesi syrjään:

— Niinkö! … Jos olisitte ollut onnellinen, en minä olisi sitä muistanut. Tai en olisi koskaan muistuttanut sitä teidän mieleenne. Mutta en voi sietää vaivaa, joka näkyy kasvoistanne. Te olette niin nuori. Niin monta vuotta on teille tarjona voidaksenne korjata menneisyyden erehdykset.

Elisabet pysähtyi ahdistuneena, värisevänä. Niin monta vuotta … niin, aina isänsä vanhuuteen saakka. Menneisyyden erehdykset: syyssielu, Anna de Sézery. Siinä oli elämän kauneus.

Philippe näki häneen tuijottavien pelästyneiden silmien hämmennyksen ja erehtyneenä siitä elottomuudesta, joka oli vallannut Elisabetin siitä saakka kuin hän alkoi tehdä vihjauksiaan, hän rohkeni hellästi tarttua nuoren naisen ranteisiin.

Elisabet riistäytyi irti, koetti saada pysähtyneen hengityksensä käyntiin ja huusi sitten närkästyneenä:

Mutta Elisabet jo pakeni polkua myöten. Liikkumattomana, jäykistynein jaloin Philippe katseellaan seurasi hänen vaaleata hahmoansa, kunnes eräs puu äkkiä riisti sen hänen näkyvistään. Silloin hän tukea tavoitellen heittäytyi nurmikolle. Syvimmätkin tunteet hänellä järjestyivät ja taipuivat harkinnan vaatimusten edessä. Hän puolustautui niillä lieventävillä asianhaaroilla, joita vuorokauden hetki, vuoden aika, haihtuva nuoruus hänelle tarjosivat. Saattaako ihminen rankaisematta melkein joka päivä nähdä niin viehättävää nuorta naista, joka jo on sekaantunut hänen tunne-elämäänsä ja varmasti on hänen seurastaan huvitettu? Hän koetti, onnistumatta, tuntea sääliä omaa yksinäistä kohtaloaan kohtaan, jonka voimakas ajatuselämä teki herkäksi, jonka onnentavoittelu vääryydellisesti oli ehkäistynyt epäröinnin, liiallisen erittelyn, toivottomuuden kautta. Yksi ainoa ajatus, jota hän koetti torjua koko voimallaan, peitti alleen kaikki muut, kuten korkeampi ja nopeampi aalto hautaa alleen edelläkäyvät: hän oli pettänyt ystävänsä. Koettuaan vielä yhtenä tunneläikähdyksenä vihaa Albertia kohtaan, hän uppoutui itsehalveksuntaan, ja maahan painuneena, kasvot kätkettyinä, itsetunnossaan nöyryytettynä hän vuodatti epätoivoisia kyyneleitä. Tätä hetkeä hän ei enää voisi muististaan pyyhkiä pois; joka kerran kuin hän tutkistelisi itseään, tulisivat hänen ajatuksensa armottomasti kiertämään sen ympäri.

II.

VALVOTTU YÖ

Elisabet syöksyi huoneeseensa niinkuin lintu heittäytyy suojaan, kun ukkossade on ruoskinut kastellen sen siivet liian raskaiksi. Suu vähän vääntyneenä, huulet kuivina, jalat jäykkinä viimeisestä ponnistuksesta portaissa, hän pudottautui nojatuoliin, mihin kumartuneena hän paremmin saattoi kestää uupumustaan ja sydämensä levottomuutta. Hän joka kammosi väkivaltaisia tai pelkästään odottamattomia vaikutelmia, joka ei mitään niin tavoitellut kuin rauhaa, järjestystä ja päivien suloista yksitoikkoisuutta, hän tunsi, miten tuo kohtaus oli häntä järkyttänyt ja hirvittänyt. Hämärä, lempeä ystävällinen hämärä, joka verhosi hänet kuin vaippa, joka ei paina olkapäitä, lievensi hänen närkästystään, mutta saattoi hänet yhä enemmän puhuttelemaan itseään. Hän alkoi todellakin turvautua omaan itseensä kuin ystävättäreen, ja löysi siitä huojennusta, kun samalla hänen äitinsä astui huoneeseen tuskin sipaistuaan sormenpäillään ovea, kuin olisi melkein joutavaa täällä perheen keskuudessa ilmoittaa tulostaan.

Tämä tunsi hänelle outoa ikävystymistä siitä, ettei hänellä ollut mitään varmaa sopukkaa, johon hän vapaasti olisi voinut paeta, hän kun niin vähän oli ollut sellaisen tarpeessa, eikä erikoisesti kiirehtinyt vastaamaan. Hänen äitinsä keksi hänet piilostaan ja päästi heti ilmoille pelkoaan ja levottomuuttaan.

Mitenkä saattoi hän äidillistä intoa jäähdyttää? Rva Molay-Norrois oli jo sytyttämässä lamppua, sulkemassa akkunaan sääskien ja syyskuisen vilpoisuuden takia, ja ryhtyi tutkimaan rakkaita kasvoja, jotka niin huonosti osasivat mitään salata.

— Silmäsi ovat punaiset. Sinä olet itkenyt. Etkä ole minulle sanonut mitään!

— Päänsärkyä? Olet kävellyt ulkona koko iltapäivän. Sitä ei tehdä kuin päätä särkee. Sinulla on surua etkä käänny minun puoleeni.

Ensimäisen kerran nuori nainen ymmärsi, että omaistenkin keskuudessa voi joskus olla yksinään ja että kaikkein hellimmänkin henkilön läsnäolo voi muuttua häiritseväksi. Ensi kerran hän myös todellakin kiinnitti huomiota siihen äänensävyyn, jota häntä puhuteltaessa käytettiin, ja joka oli sama mikä soveltuu pikkutyttöjä rohkaistaessa, rauhoitettaessa tai hillittäessä. Minkä käsittämättömän hairahduksen kautta ihmiset häntä puhutellessaan jatkuvasti käyttivät sitä? Onnettomuus itse oli kypsyttänyt häntä, ja häntä kohdeltiin lapsena. Hänen masentunut mielensä ärtyi siitä, kuin haava, johon taitamattoman hoidon kautta vuodatetaan myrkkyä.

Hänen äitinsä joutui ymmälleen, hämmästyi, loukkaantui, ja lopuksi hän, pulasta päästäkseen, vetosi voimakkaampaan vaikuttimeen:

— Me syömme tänään päivällistä Vimellellä, sinulla on aikaa vain valmistuaksesi.

— Kuinka? Sinähän olet ottanut vastaan heidän kutsunsa. On liian myöhä peruuttaa. Sinä olet jo kerran aikaisemmin viime hetkellä vetäytynyt pois. Ja juuri sanoit minulle, ettet ole sairas. Ei, ei, on tultava mukaan, se on välttämätöntä.

— En tule kuitenkaan, toisti Elisabet tuntemattomalla arvovaltaisella äänenpainolla.

Rva Molay-Norrois'n maailmassa ei ollut olemassa suuria ja pieniä tapahtumia. Hän pani samalle tasolle seuraelämän velvollisuudet ja ne jotka syntyvät merkitsevistä elämän olosuhteista. Hänen tyttärensä vastustus loukkasi hänen kunnioitustaan seuraelämän lakeja kohtaan, samoinkuin se jäähdytti hänen kiihtymystään, joka näyttäytyi voimattomaksi. Hän koetti taivuttaa tytärtään lempeällä väkivallalla, joka vähitellen ärtyi, ja se oli turhaa.

Hänen lähdettyään ja hetken itse surkuteltuaan tätä väärinkäsitystä alkoi Elisabet jonkunverran nautinnolla uppoutua surumielisyyteensä. Hänet tempasi siitä pois isänsä, joka ei edes koputtanut, vaan ilman muuta astui sisään, sirona, loistavana, hymyilevänä, katse virkeänä, parta viuhkamaisesti kammattuna, ruusunnuppu iltatakin napinlävessä.

Isä ei kiinnittänyt mitään huomiota tähän vihamieliseen ilmeeseen. Elisabetin mukautuvaan ja sulavaan luonteeseen katsoen hänen ei tarvinnut arkailla.

— Mikä nyt, pienokainen, kysyi hän leikkisästi. Hermot ovat kiihtyneet, tehdään lakko, saatetaan äiti itkemään. Totta on, että siihen ei paljon tarvita.

Nojatuoliinsa käpertyneenä Elisabet ei viitsinyt vastata, vaan vieläpä melkein veti huulensakin sisään voidakseen paremmin sulkea suunsa, niin hän pelkäsi puhumista. Mitä hän sanoisi, siitä ei isällä ollut aavistusta, kun hän siinä iltapuvussa keikkui valkohapsistaan huolimatta — muussa tapauksessa hän ei olisi tytärtään edelleen siihen yllyttänyt.

— Oletko sairas? … Etkö? Muuten, naisten vaivat… Tulepas vaan kanssamme. Vimellet loukkaantuvat, jos jäät pois. Philippe Lagier tulee sinua huvittamaan. Hänellä on älyä ja vauhtia. Hän vähän mielistelee sinua, se Philippe Lagier, he, he!

Tämä lausuttiin niin jyrkällä äänenpainolla, että hra Molay-Norrois äkkiä lopetti kujeilunsa. Ilmeisesti tämä pienokainen oli huonolla tuulella, ja parempihan oli antaa hänen jurottaa niinkuin häntä halutti. Elämäntaito oli häviämässä, koska ihmiset eivät enää osanneet salata mielipahaansa, kantaa sitä ulkonaisesti tyynin ilmein, ollakseen sillä vaivaamatta lähimaistaan: pianpa joudutaan seuraelämässäkin siihen, että kaikki surkeudet tehdään yhteisiksi, ja kasvoilla annetaan näkyä sen epäjärjestyksen, jota ulkoasussa pyritään välttämään. Ja siihen johtaa välttämättä kauan kestänyt kansanvallan aika! Hän ei tämän jälkeen ajatellut muuta kuin turvallista peräytymistä. Onneksi hän sai vähän mielenvirkistystä yhä edelleen nuorennäköisestä kuvastaan, jonka lasikaapin ovi heijasti.

Hyvästelyyn sisältyvä moite riitti hänen isälliselle arvontunnolleen, ja jo käytävässä hänen mielensä seestyi.

Näin häirittynä Elisabet vaivaloisesti etsi kadottamaansa ajatuslankaa, kun hänen lapsensa, saatuaan kuulla hänen kotiin tulostaan, suorastaan syöksyivät huoneeseen. He palasivat kävelyltä ja naulapohjaisine jalkineilleen he saivat aikaan ison metelin. He hämmästyivät, kun eivät nähneet äitiään iltapuvussa.

— Oi, oi! huusi iloisena Philippe joka pauhasi paksulla äänellään kuin kello.

Mikään ei hänelle ollut niin mieleen kuin antaa määräyksiä, lukuunottamatta kertomuksien kuuntelemista ja veljensä kiusottelemista.

Pöydässä hän täytti emännän velvollisuudet äitiään kohtaan aivankuin hän olisi kutsunut tämän. Äidin huviin sekaantui vähän katkeruutta, hän näki siinä arvostelua alituisesta poissaolostaan. Ollen kiihtyneellä mielellä hän myös huomasi, että lapset olivat liiaksi hemmoteltuja ja liiaksi milloin minkin palvelijan huomaan jätettyjä, niin että he olivat kadottaneet paljon hyviä tapojaan: toinen kopeili ylellisyydellä, joka heitä ympäröi ja varsinkin Passerat'n perheen komeilla ajoneuvoilla, lumotakseen vaatimattomampien leikkitoveriensa silmät; toinen kävi sormineen käsiksi lautasensa sisältöön ja sekoitti puheeseensa kyökkimurretta. Viitsimättä nyt heitä torua hän itsekseen päätti tarkemmin pitää heitä silmällä, ja nyt aluksi hän itse toimitti heidät makuulle, mitä seikkaa pikku Philippe käytti hyväkseen tehdäkseen kuperkeikkoja paitasillaan, jotta saisi äidilleen näyttää oppimansa temput.

Heti sänkyyn päästyään, kokoonkääriytyneenä ja polvet melkein kasvojen tasalla, pikku mies vaipui uneen, ja totta on, että hän päästyään asentoonsa liikahti yhtä vähän kuin säkki, minkä johdosta Marie-Louise halveksi häntä. Tämä sensijaan itsepäisesti vastusti unen tuloa eikä alistunut siihen, ennenkuin silmäluomilla ei enää ollut voimaa nousta päästääkseen silmään yölampun valoa.

Elisabet oli istuutunut hänen viereensä ja aikoi tyynnyttää hänet läsnäolollaan.

Hän puhui harvoin isästään. Tämä mielenpalautus hämmästytti nuorta naista eikä ollut hänelle mieleen.

— Niin, siitä, jolla oli vain yksi silmä keskellä otsaa, joka puhkaistiin hirrellä — joka päästi vangit menemään.

Kuin hyvä metsänhakkaaja Albert Derize mielellään kaasi kansantarinain metsää, Iliadia, Odysseiaa, Rolandin laulua, saadakseen sieltä leikkikaluja lapsilleen.

— Tahdotko kuulla kertomuksen onnenmaljasta? Oli kerran ritari, jolla oli surullinen vaimo linnassaan. Ja metsästysretkellä hän nukkui. Ja silloin hän näki haltiattaria, jotka tanssivat. Osaavatko haltiattaret tanssia?

— Ja sitten yksi niistä oli kaikkein kaunein. Ja hänellä oli kädessä kultainen malja, timanteilla koristettu.

Hänen äitinsä kumartui katsomaan oliko tyttö vaipunut uneen, mutta pikku ääni, yhä hennompana, jatkoi hetken kuluttua:

— Silloin ritari riisti sen hänen kädestään. Ja hän ratsasti pois ja pääsi pakoon, ja hän antoi sen lahjaksi.

— Rouvalle … joka oli surullisena linnassa … Ja ritari vaipui uneen metsästysretkellä.

Kertomus jatkui täten kuin rengas, mutta pitkäripsiset luomet lakkasivat räpyttämästä kuin pienet siivet, ja muutaman äkillisen liikahduksen jälkeen lapsi nukahti vaaleat kiharat tyynyllään.

Liikkumattomana jäi Elisabet pitkäksi aikaa vertaamaan toisiinsa Marie-Louisen ja hänen veljensä unta. Edellisellä oli hehkuvampi mielikuvitus, herkempi tunteellisuus, joka kaipasi tyynnyttelyä ja tukea. Tämä tehtävä jäi äidin huoleksi yksinään nyt kun Albert oli poissa. Albert? Missä hän olikaan tällä hetkellä? Kuinka oli hän saattanut hyljätä heidät? Elisabet ei häntä rakastanut, mutta tunsi että talo silloin kun hän siellä oli, oli ollut tanakampi, myrskyjä vastaan paremmin varustettu.

Päästäkseen tästä muistosta, joka lasten luona häntä vaivasi, hän nousi ja siirtyi viereiseen omaan huoneeseensa. Hän veti mennessään välioven kiinni, sulkematta sitä kokonaan, joten hän saattoi kuulla pienimmänkin äänen, samalla kun hän katkaisi ilman virtailun. Näihin varakeinoihin ryhdyttyään hän kiiruhti avaamaan akkunan, sillä hänestä tuntui tukahduttavalta.

Kuu oli noussut, mutta katto kätki sen, eikä voinut nähdä muuta kuin sen valon, joka vuoti yli seudun. Varjottomat nurmikentät häipyivät etäisyyteen, yhtenäisinä, tasaisina ja kalpeina, vain siellä täällä joidenkin puuryhmäin katkaisemina, jotka yössä näyttivät oudoilta salakokouksilta. Harvoja tähtiä värjyi etäisimmällä taivaanrannalla, kykenemättä muodostamaan selvään näkyviä kuvioita. Ja naapurihuvilan, Passerat'n huvilan yläpuolella näkyi lehtikuusi, joka taaksepäin kääntyneine oksineen loi seinälle intialaista temppeliä muistuttavan varjokuvan.

Tämä hiljaisuus ja rauha, jota Elisabet parvekkeella hengitti yhdessä ruusupensaikkojen tuoksun kanssa, keskeytyi kasinolla toimeenpantuun ilotulitukseen. Kovalla sähinällä kiisivät raketit ilmaan, hajaantuivat ja putosivat värikkäänä sateena, jonka vaikutuksen kuutamo puoleksi pilasi. Ja heti seurasi huutoja, kättentaputuksia, koko juhlahälinä, johon fanfaarin torventoitotukset sekaantuivat.

Elisabet palasi huoneeseensa. Hänelle riitti hänen oman sydämensä häly. Mikään ei voinut heikentää sitä inhon tunnetta, jonka Philippe Lagierin äskeinen tunnustus oli häneen jättänyt, ja jota hän kaikkialla raahasi mukanaan, huoneesta huoneeseen. Hän joi yhdellä siemauksella lasin vettä, johon hän oli kaatanut muutaman pisaran aniksensekaista ammoniakkia, karkoittaakseen tuhkan maun huuliltaan. Mutta hänen huulensa kuivuivat heti. Unohdettu, odottamaton, melkein hassunkurinen lapsuudenmuisto tarjosi arvaamatta konkreetisen kuvan hänen mielialalleen. Pikkutyttönä hän oli eräästä jumalaistarustosta lukenut, että oli olemassa pukinjalkaisia ihmisiä, joita nimitettiin fauneiksi; tästä erikoisuudesta huvitettuna oli hän kuluttanut kokonaisen päivän katsellakseen kadulla ohikulkevain askeleita. »Oletko tavannut niitä?» kysyi häneltä seuraavana päivänä hänen paras ystävänsä ja uskottunsa, Blanche Servin. Päästäkseen jyrkästi kumoamasta kirjansa oppeja hän vastasi: »Sitä ei voi tietää, kun ihmisillä on jalkineet». Meidän mielialallamme on niin suuri vaikutus asioidentulkintaamme, että tämä vanha mieleenpalautus, sensijaan, että se olisi johtanut hänen huomionsa muualle, tyydytti hänen vihamielisyyttään ja yllytti hänen intoaan. Ihmisen tuli selvästi nähdä elämään: hyvä on! hän oli avannut silmänsä eikä havainnut ympärillään muuta kuin lokaa ja halpamaisimpia laskelmia, joita näennäinen säädyllisyys tuskin peitti. Joku rouva otti itselleen rakastajan — ei rakkaudesta, vaan keikailuhalusta. Joku toinen käytti hyväkseen miehensä suhdetta. Vanhus — hänen isänsä! — antoi rakastajattarensa vaimolleen ja tyttärelleen ystävättäreksi. Ja mitä tulee siihen kunniaan, josta miehet väittävät tekevänsä uskonnon, silloinkin kun he ovat hyljänneet kaikki muut elämänsäännöt, — hän tiesi, mitä siitä oli ajateltava, koska asianajaja, Albertin neuvonantaja ja läheinen ystävä kurjasti aikoi käyttää hyväkseen omia palveluksiaan tarjoutumalla lohduttajaksi. Ei ollut siis mitään muuta vaihtoehtoa kuin hänen äitinsä ynnä hänen oma sokeutensa ennen eroa ja kaikkien näiden ilkeiden asiain näkeminen, jotka kävivät hänen kimppuunsa kuin painajainen. Nähdä selvästi — se oli siinä, että vältti kasvojen valhetta, katseli maahan, ja keksi pukinjälet. Hyi!

Huokaus, sitten puoliksi tukahdutettu huuto, jotka hän kuuli viereisestä huoneesta, päästivät hänet inhostaan, johon hän luisui kuin valmiiseen uraan, pakoittivat hänet nousemaan nojatuolistaan ja käymään aivan äidillisellä huolenpidolla lapsien luo. Pikku poika ei ollut liikahtanutkaan: hän pysyi samassa epämukavassa asennossa. Marie-Louise se unessaan liikahti. Elisabet asetti paikoilleen peitteen, jonka lapsi oli työntänyt yltään, ja istuutui molempien vuoteiden väliin. Yölampun valossa hän kauan katseli vuorotellen oikeaan ja vasempaan, verraten toisiinsa näiden uinuvain kasvojen liikkumattomia piirteitä: toinen tuntui olevan aivan omiaan tähän syvään lepoon, toinen liikahti ja ilmehti vielä olemassaolon puolittain jättäneenäkin, ikäänkuin hänen mielikuvituksensa pysyisi hereillä suljettujen suonien takanakin ja jatkaisi näytelmiään lamput sammutettuina ja näyttämö pimeänä.

— Mitähän tulee näistä rakkaistani? — ajatteli hän unohtaen itsensä. Ja äkkiä tulevaisuuden pelko alkoi ahdistaa häntä. Vähän ajan kuluttua he alkaisivat käydä elämän koulua, yksin, aivan yksin. Äidin valppaus ei heitä auttaisi siinä yhtään. He alkaisivat uudelleen ikuisen kokeen, joka kuolee kunkin mukana. Heitä kohtaisivat samat surut, he kokisivat samat katkeruudet, tuntisivat samat epätoivot. Sillä maailma ei heitä varten muuttuisi. Hänelle se oli paljastunut todellisessa hahmossaan. Ah! ainakin hänen tuli, ellei hän voinutkaan opastaa näitä ja seurata heitä matkallaan, valmistaa heitä, vahvistamalla heitä, heidän vastustuskykyään pettymysten tullessa, varsinkin tätä tyttöä, jonka ilot ja surut olivat äärimäisen hehkuvia ja joka ei aina osannut leikeissään oikein hyvin eroittaa omia kuvitteluitaan todellisuudesta, mikä koskaan ei ollut kyllin kaunis eikä kyllin valmis tyydyttämään hänen oikkujaan.

Yölamppu antoi huoneen esineille, liekin heikosti lekoittaessa, levotonta eloa ja pidensi varjot kattoon saakka. Elisabet tunsi itsensä vaarojen saartamaksi, ja hänestä tuntui, että hänen täytyi puolustaa lapsiaan, jotka olivat uhattuja kuten hänkin. Lähdettyään Pariisista hän vastustelematta oli antautunut uuteen elämään, joka oli valmistettu hänelle ja jonka tarjooma jokapäiväinen mielenvirkistys peitti hänen näkyvistään vaikeudet. Mutta tämä hänen, tämä Philippen ja Marie-Louisen uusi elämä vaati häneltä joka hetki tarkkaavaisuutta ja huolenpitoa. Tällä kertaa hän näki sen kasvoista kasvoihin ja pelkäsi sitä. Käsivarret liikkumattomina pitkin ruumista hän antautui mielenmasennuksen valtaan samalla hetkellä, jolloin hän oivalsi, miten tärkeätä rohkeus oli. Milloinkaan, milloinkaan hän ei osaisi mukautua siihen elämään joka häntä odotti, hän joka ei ollut valmistunut, ei kasvatuksensa eikä lahjojensa puolesta muuta kuin ihan tavalliseen elämäntapaan.

Onnen malja, mikä iva tänä iltana? Oli toki liian suuri vääryys saada tällainen isku, syyttä, viatta, nuoruutensa kukoistuksessa, kun velvollisuudet olivat niin suuret ja apu niin vähäinen. Koko epätoivonsa voimalla hän soimasi Albertia, joka oli hänet niin kurjasti jättänyt. Epäilemättä hän ei ollut huonompi kuin muutkaan, heikko kuten muutkin, halujensa orja ja julma itsekkäisyydessään. Nyt hän sen tiesi. Mutta Albert oli pettänyt hänet.

— Mitä olen hänelle tehnyt, mitä olen siis hänelle tehnyt? hän toisti itsekseen silmät kyynelissä.

Hän muisti vihot, jotka Philippe Lagier oli hänelle jättänyt, ja joiden piti sisältää vastaus — mikähän ulkokultainen vastaus? — hänen kysymykseensä. Kun kamarineitsyt tuli hänen paikalleen lasten vuoteen ääreen, meni hän huoneeseensa ja sytytti lampun. Tuskan puistamana, mieli katkeruutta tulvillaan, hermot kipeästi värisevinä, hän ryhtyi lukemiseensa, joka oli pitävä hänet valveilla myöhään yöhön.

III.

ALBERTIN PÄIVÄKIRJA

Albert Derizen vihot, jotka Philippe Lagier oli jättänyt Elisabetille, sisälsivät päiväkirjan hänen elämästään alkaen tammikuusta 1902 huhtikuuhun 1905, eli heidän avioliittonsa kuudennesta vuodesta eron aiheuttaneeseen kohtaukseen. Tottuneena säännöllisyyteen Elisabet avasi ensimäisen vihon ensimäiseltä sivulta. Totta puhuen se oli kummallinen päiväkirja, ja siitä oli vaikea selviytyä. Alussa hän ei tavannut muuta kuin historiallisia muistiinpanoja, todellisesta elämästä tehtyjä havaintoja, sanomalehtikirjoitusten, esitelmien, kirjojen, kiireellisesti, muutamin rivein laadittuja suunnitelmia, lyhyitä selontekoja käynneistä joillakin historiallisilla paikoilla, kaikkea tuollaista tuottavalle kirjailijalle välttämätöntä valmistavaa työtä, joka tarjoaa hänen aivoilleen niiden tarvitsemaa päivittäistä ravintoa. Heti se tympäisi Elisabetia, joka oli huonosti tottunut itse ottamaan selkoa asioista. Taaskin tämä palaaminen kuolleeseen menneisyyteen tuntui hänestä turhalta. Hän oli jo vähällä jättää lukunsa, kun pieni sinisellä kynällä tehty risti veti hänen huomionsa puoleensa. Päivämäärä, joka myös oli kynänvedolla alleviivattu lisäsi hänen mielenkiintoaan: 25 p. toukok. 1903. Se oli heidän häittensä vuosipäivä. Viereiset neljä kapeampaa riviä varmaan tarkoittivat kiinnittää sen muistiin. Hämmästyen Elisabet otti selvää näistä neljästä säkeestä:

On kurjaa huokaella, itkeä ja pyytää. Lujana kanna taakkaa, jonka selkääs syytää sun kova kohtalosi alla tähtien ja, niinkuin minä, kärsi, kuole vaieten.

Mikään selitys ei seurannut tätä huolestuttavaa lainausta, joka ainakin hääpäiväksi oli kummallinen. Mitä se oikein tarkoitti? Minkä valituksen, minkä salaisen tuskan ilmaus se oli? Miksi tämä sininen risti oli siinä merkkinä? Elisebet hätkähti koko ruumiissaan, kuten jänis, joka turvallisesta piilostaan äkkiä kuulee koirien lähestyvän. Hän epäröi, lähteäkö tielle, jonka hän aavisti vaaralliseksi. Koska hänen käsityksensä miehensä petoksesta ei voinut muuttua, niin minkä hyväksi tämä tuskallinen retki menneisyyteen? Hän käänsi lehteä: taas sininen risti uuden kohdan vieressä, joka oli varustettu lainausmerkeillä!

»Oi teitä, nuoruuteni kuvat ja näyt, oi te lemmenkatseet, jumalaiset hetket, kuinka nopeaan te olette haihtuneet! Nyt muistelen teitä kuin vainajia.»

Elisabet koetti rauhoittua lainausmerkkeihin vetoamalla. Albert käytti näitä vihkoja muistinapuna, johon hän jäljensi ajatukset ja kuvat, mitkä kirjoissa herättivät hänen huomiotaan. Mitä huomiota silloin kannatti kiinnittää kirjalliseen pessimismiin, joka oli vailla yhteyttä todellisuuden kanssa? Sillä todellisuus toukokuussa 1903 ei ollut hänelle, Elisabetille, ollut muuta kuin sarja rauhallisia päiviä, ilman tapahtumia, ilman erikoisuuksia, päiviä sellaisia joita hän rakasti elää. Hän tarkasteli jatkoa, ja näki sinisten ristien lisääntyvän, ja niiden sijalle vähitellen tulevan katkonaisia viivoja, jotka ulottuivat pitkin koko sivun reunan. Philippe Lagier epäilemättä oli näin merkinnyt kohdat, joita hän aikoi käyttää hyväkseen oikeudenkäynnissä ja jotka näin ollen koskivat aviollista näytelmää, minkä alkua hän etsi varsin kaukaa. Elisabet ymmärsi, että Lagier näki viittauksen siihen niissä kohdissa, jotka olivat häntä loukanneet. Hänen siis tarvitsi vain noudattaa näitä tienviittoja.

Seuraavan ristin kohdalla hän ei enää voinut ylläpitää kuvittelultaan. Hänen omat muistonsa tulivat avuksi. Kesäkuussa 1903 Albert oli erään yhteiskunnallisen yrityksen hyväksi pitänyt Pariisissa esitelmän avioliitosta, jonka menestys oli ollut niin suuremmoinen, että hänen oli täytynyt toistaa se maaseudulla ja ulkomailla. Mutta tämän esitelmän johtavat aatteet löytyivät järjestämättöminä vihosta, josta Elisabet saattoi lukea seuraavaa:

»Naisen kasvatuksesta. — Kaksinkertainen vaara on vältettävä: sellainen kasvatus joka liiaksi painostaa naista, joka tekee hänestä heikon ja tunteilevan olennon, mutta hyvän taloudenhoitajan, hienotuntoisen ja varman seuralaisen, joka on huonosti selvillä miehensä puuhista ja talouden pikkuseikkoihin vajonnut, kykenemätön taas puolestaan muovailemaan miehiä ja naisia; ja sellainen kasvatus, joka pyrkii luomaan miehen kilpailijaa ja rikkoo perheen ehjyyden riistämällä siltä luonnollisen johtajansa. — Edellisessä tapauksessa nainen pitää avioliittoa muuttumattomana seikkana, lopullisena ratkaisuna. Hän ei ymmärrä, että onni on joka päivä voitettavissa ja menetettävissä, ja vaatii jatkuvaa huolenpitoa, alituista tarkkaavaisuutta. Hän lapsellisesti kuvittelee, että hänen miehensä omistus on hänelle kerta kaikkiaan vakuutettu oikeudellisen asiakirjan kautta. Senjälkeen hän ponnistuksista luopuen antaa asioiden mennä menojaan. Mitä voitaisiinkaan sinä aikana matkaansaattaa, minkä nämä naiset kuluttavat tyhjänpäiväisyyteen. Taloudenhoito toki menee latuaan, ja ateriat tarjotaan aikanaan. Mutta älyllisesti ja henkisesti mies on yksin. Nuori tyttö, joka ei ole päättänyt kehittää henkeänsä, ei ole oikeutettu myöntymään henkisesti etevän miehen kosintaan. — Jälkimäisessä tapauksessa nainen käsittää avioliiton tilaisuudeksi jossa hänen persoonallisuutensa pääsee vallitsemaan. Hänestä tulee heti kilpailija, jolla lisäksi on kaikki edut puolellaan. Mies jonka tulee toteuttaa elämänsuunnitelmansa — ja vastakohtana naisen elämälle ei miehen elämän yksinomaisena päämääränä voi koskaan olla rakkaus — kaipaa työnsä tehtyään kotoista lepoa, turvallisuutta, luottavaisuutta. Naisen asia on ymmärtää miehen elämä, tehdä se omakseen, kaunistaa sitä. Hänen luontaisen järkevyytensä tulee olla miehen pidäkkeenä, mutta ei kutistaa häntä. — Avioliitto solmitaan aineellisten soveliaisuusnäkökohtien perusteella; heti kun se on saatu pystyyn, kohdellaan sitä huolimattomasti. Ja sitten eräänä päivänä ihmetellään, kun huomataan itsensä toinen toisellensa vieraiksi. Hauras liitto! ja sen tekevät vielä hauraammaksi sukueroavaisuudet, sitä enemmän kuin nainen usein on enemmän kiintynyt omaansa eikä anna nimensiirron vaikuttaa itseensä. Naisten velttous ja ajattelemattomuus turmelee koteja enemmän kuin heidän väärä itsenäisyytensä ja heidän lemmenhimonsa. Valppaana pysyminen on puolet elämäntaidosta …»

Nämähän olivat vain yleisiä aatteita kasvatuksesta, vähän hajanaisia vielä, ja nainen aina empii asettamasta teorioja yhteyteen tosiseikkojen kanssa, jotka ovat ne aiheuttaneet, ja niitä suoranaisesti soveltamasta. Mutta muutamat alempana olevat rivit paljastivat selvästi esitelmöitsijän tarkoituksen.

»Tätä tullaan kuulemaan rauhallisesti, toimettomasti, poistuessa otetaan pikku ystävättäriltä vastaan onnittelulta mitä viehättävimmällä hymyllä, eikä mitään ymmärretä».

Tämä osui ja Elisabet nosti päätään. Hän muisti tämän esitelmän, jonka hänen miehensä oli lausunut vähän ylenkatseellisella, mutta ei loukkaavalla äänellä. Hän ei todellakaan ollut välittänyt ymmärtää muuta kuin että oli miellyttävää olla muita ylinnä ja hyvin liehakoituna. Toimettomana ja haluttomana oman mielipiteen muodostamiseen hän kernaasti myönsi kaikkien kuulemiensa puhujien olevan oikeassa. Mutta mitäpä hän olisi epäillyt, kun häntä ei oltu varoitettu? Ja mitä tarkoittivat nämä vihjaukset ja nämä pidätykset? Hän ei sitä vieläkään käsittänyt. Mitkä olivat hänen vikansa? Mitä moitteita häntä vastaan esitettiin? Lainauksilla ja yleisillä väitteillä ei hänelle voitu antaa tietoa niistä. Miksei puhua selvemmin?

Hän tarttui vihkoon uudelleen, hermostuneemmin, tällä kertaa tähystellen pienintäkin merkkiä, niinkuin varuillaan oleva vahtimies väijyy vihollista, jota hän pelkää ja jonka hän tietää tulevan.

Päiväkirjan jatko oli päivätty Saint-Martin-d'Uriagessa. Kesän tultua he olivat poistuneet Pariisista. Albertin, joka kirjoitteli Talonpojan historiaansa, ei enää ollut tarvis tehdä muistiinpanoja muista asioista, ja kokonainen pitkä katkelma käsitteli yksinomaan hänen sisäistä elämäänsä. Joko siksi, että hän vähitellen tottui suoraan puhumaan alakuloisuudestaan, tai siksi, että tämä alakuloisuus lisääntyessään teki hänet vähemmän itseään hillitseväksi, hän vähitellen, epäröiden, kadotti kainoutensa, joka esti häntä itseäänkään varten panemasta paperille sisäisiä asioitaan, ja joka tähän asti oli saattanut hänet piiloutumaan kirjallisten muisteloiden tai nimettömän valituksen varjoon:

Elokuu 1903. — »Vielä nykyään on maailmassa tilaa suurille sieluille. Niitä varten, jotka ovat yksin tai kaksin, on vielä paljon joutilaita paikkoja, joissa hiljaisten merien tuoksu henkää».

Yksin tai kaksin? Mistä Nietzsche onkaan saanut tällaisen luottamuksen rakkauteen? Joka tahtoo tuntea ajatuksensa elävää läsnäoloa, hän tarvitsee yksinäisyyttä. Sillä meidän ajatuksemme on mustasukkainen, levoton ja arka. Me olemme yksin kokiessamme korkeimpia tunteitamme. Taide, luonto, metafysiikka, menneisyytemme edellyttävät, jotta voisimme niihin tunkeutua, että me yksin katselemme niitä kasvoista kasvoihin. On tärkeätä avioliitossa säilyttää tämä yksinäisyytensä koskemattomana. Yhteiseen perintöön ei voi panna henkistä voimaansa. Naisellisen taidon asia kenties on kunnioittaa sitä, vetäytymällä syrjään sen edestä. Ellei hän vetäydy syrjään, hän painostaa sitä, heikontaa sitä, tappaa sen.

Mutta mistä johtuu silloin tuo ehdottoman henkisen yhteyden unelma, ja miksi tämä alakuloisuus, joka toisinaan voi olla niin katkera siitä, ettei tuo unelma ole toteutunut, kun sen seikan päinvastoin tulisi olla meille mieleen?

10 p. elokuuta. — Kävellyt pikku Marie-Louisen kanssa kastanjametsässä, Chamraussevuoren rinteillä. Pienistä kauriinjaloistaan hiustensa päähän asti hän aivan värisee elämää. Kun hän oli alkamaisillaan puhua, kehoitettiin häntä kättelemällä tervehtimään henkilöitä, jotka olivat huomaavaisia häntä kohtaan ja toivottivat hänelle hyvää päivää. Ja kun tuuli puisteli oksia, niin tyttö, vakuutettuna että nämä eleet tarkoittivat häntä, kohteliaasti vastasi heidän tervehdykseensä ojentamalla käsivartensa.

Äsken hän juoksi edelleni. Hänen jo pitkät kiharansa heilahtelivat juoksun tahdissa. Hän pysähtyi poimiakseen kukan, ruohon, tai vain maata, ja vei kaiken kasvoilleen. Saattaisi sanoa että hän viisivuotiaana tahtoi ottaa haltuunsa koko maailman. Kun hän palasi sanoi hän minulle:

Minäkin, pikku tyttö, olen rakastanut kaikkea lemmen välityksellä, joka antaa täyteläisyytensä jokaiselle vaikutelmalle, jonka todellisuus meissä herättää. Nyt minua huvittaa seurata sinun kehitystäsi. Minun nuoruuteni on kuollut ja minä olen kolmenkymmenen seitsemän vuotias. Mutta mitäpä se minua liikuttaa. Huvittele sinä.

15 p. elokuuta. — Juhlapäivän johdosta vein Elisabetin ja Marie-Louisen kirkkoon. Kuluttaakseni aikaa messun kestäessä avasin penkille unohtuneen rukouskirjan. Olisin tarvinnut pihtiä, niin likainen ja kulunut se oli. Silmäni kiintyivät tähän raamatunlauseeseen: — Valvokaa ja rukoilkaa, sillä henki on altis, mutta liha on heikko, ja vähän edempänä toiseen: — Maailma käy perikatoon, koskei se harkitse sydämessään.

Siinä on ajateltavaa. Nämä lauseet ovat viisaita elämänohjeita. Sensijaan että valvoisimme, me annamme tottumuksen nukuttaa, tylsyttää tunteemme, kutistuttaa ne, heikentää ne. Harkitseminen merkitsee, että pysymme toimivina sisäisessä elämässämme, joka liian usein kuihtuu jokapäiväisten pikku puuhien keskellä. Me puudumme ilolle sensijaan että ylläpitäisimme tunnekykyämme.

Katselen ympärilleni. Kaikki nämä kelpo naiset lukevat tekstiä tai hakevat rukouksia. Kirjain riittää heille. Harkitseminen, valvominen — sekin on rukoilemista.

Ja tuo toinen sana, jota en ole koskaan voinut lukea väristystä tuntematta: Minä olen ylösnousemus ja elämä…

18 p. elokuuta. — Kuinka monet naiset, kykenemättöminä näkemään asiat oikeissa mitoissaan, tuntevatkaan palvelijattaren vaihdoksesta enemmän ikävyyttä kuin jostakin todellisesta surusta! Jospa he edes osaisivat olla niistä asioista puhumatta! Mutta koti on alttiina heidän ruikutuksilleen. Valmistaisin mieluummin vuoteeni ja pesisin huoneeni kuin munkki kuin täällä keskellä ylellisyyttä siedän tätä koko olentoni kutistumista, jonka pitkät turhanpäiväiset sananvaihdot ja palvelijarettelöt aiheuttavat. Emmehän me keskustele kenenkään kanssa vaatetuksemme yksityiskohdista. Samoin ei kodin järjestelyn tulisi herättää huomiota muuten kuin täsmällisellä ja miellyttävällä ulkonäöllään kuten hyvin pestyt kasvot. Pieni salaperäisyys soveltuu tälle sisäiselle hallitukselle. Mutta on parempi että tämä hallitus vaikka julkisenakin on olemassa, kuin että siitä luovuttaisiin kokonaan.

19 p. elokuuta. — Rakastan sitä mikä on odottamatonta, mutta Elisabet sitä kammoo. Philippe Lagier kiipesi tänä aamuna Uriageen meitä katsomaan. Tietysti minä pidätin hänet aamiaiselle. Pitkään aikaan en ollut puhellut niin suurella mielihyvällä. Yhdessä ollessamme me annamme mielikuvitustemme kiitää kuin ratsujen esteettömällä kentällä. Hän on sukkela, hieno, tarkkaälyinen, ja pystyy ironiaan, joka hyvästi paljastaa sanojen, käsitysten ja ihmisten nurean puolen. Hän vain ei ollut ilmoittanut meille tulostaan, ja keittäjätär on lähtenyt tiehensä. Olemme nähtävästi syöneet huonon aamiaisen. Minä en ole sitä huomannut eikä Philippe myöskään. Mutta hänen lähdettyään minä sain kuulla valituksia, ikäänkuin olisin tehnyt tyhmästi pidättäessäni ystäväni. Täten luonnollisuus hukkuu liialliseen huolehtimiseen.

30 p. elokuuta. — Kuinka vaikeata on varjella vapauttaan. Kymmeneen päivään en nyt ole voinut kirjoittaa riviäkään Talonpoikaani. Molay-Norrois'n perheen saapuminen Uriageen on mullistanut meidän tyynen elämämme, joka oli niin edullinen sille keskittymiselle, mitä pitkäaikainen työ vaatii. En voi kieltää Elisabetia ottamasta vastaan ja käymästä katsomassa vanhempiaan. Meidän tavallinen täkäläinen elämäntapamme on jokseenkin vakavaa niin nuorelle ihmiselle. Nyt on alituisia kutsuja, retkiä, juhlia. Hänen molemmat lomalla olevat veljensä ovat väsymättömiä eivätkä jätä meitä rauhaan. Ja minä olen niin heikko, minä jota pidetään tahtoihmisenä, että minä hukkaan aikaani turhaan, enkä kärsi siitä. Voidakseni syventyä työhöni, minä tarvitsen ulkoilma-elämää, pieniä retkiä vuorille ja metsiin, ja illalla vähän keskustelua tai musiikkia. Illalla on edessä ikävystyttävä kasino, ja päivällä on meidän erakkomajamme tullut laakson joutilaiden ihmisten kävelyiden päämääräksi. Asianajaja, lääkäri, virkamies saattaa vedota ammatillisiin velvollisuuksiinsa. Minulle sanotaan, että minähän voin lykätä työn huomiseen. Taloni ei ole turvassa tungettelijoilta, ja kuitenkin seudulla on älyniekkoja heidän käytettävänään.

Meidän poissaollessamme pitää äitini huolta lapsistamme Saint-Martinissa. Eilen illalla jäin yksikseni hänen kanssaan, onnistuttuani välttämään muutamain teikarien illatsun. Me juttelimme siihen saakka, kunnes Elisabet palasi, veljensä Olivier'n saattamana: se oli noita entisajan viehättäviä puheluita, joissa mieli muistoista johtuu tutkisteluihin, jommoisia minulla ei ole ollut naimisiin mentyäni. Elisabet hämmästyi nähdessään meidät niin virkeinä tällä myöhäisellä hetkellä. Vaikka kolme vuotta on kulunut, ei hän tunne äitiäni. Hän ei tule häntä koskaan tuntemaan. Jos minä onnettomuudekseni menettäisin hänet, miten yksinäni saisinkaan häntä surra. Elisabetin arvostelukyky ei tunkeudu pintaa syvemmälle, ja kuinkapa kuvittelisi hän niin yksinkertaisen ulkokuoren kätkevän niin etevän naisen? Hänen vanhempansa pakoittavat minut mukautumaan suhteisiinsa ja mielihaluihinsa. Minun tulee muka jatkuvasti osoittaa heille hämmästystäni ja kiitollisuuttani siitä, että he ovat hyväksyneet minut. Mutta miksi minä toiselta puolen yhä edelleen kallistan korvani heidän suosiolleen ja kohteliaisuuksilleen? Käyttäkööt he hyväkseen mainettani, jos sitä haluavat, mutta lakatkoot pitämästä minua näytteillä muka suosiessaan minua.

Ah Jumala! miten yksinään ihminen on tässä kahdenelämässä, ja mikä iva väittää kykenevänsä jotain vaikuttamaan aikaansa, kun kuuden vuoden kuluttua ei ole vaikuttanut mitään omassa kodissaan!

22 p. syyskuuta. — Muutamien sadepäivien jälkeen appivanhempani ovat palanneet Grenobleen, ja heidän mukanaan koko heidän seurapiirinsä. Pääsen taas rauhassa jatkamaan työtäni. Mutta Elisabet ikävystyy. En voi syyttää häntä keikailusta, en typerästä kuosin ihailusta, en liioitellusta huvinhalusta. Hänellä vain on tarve alituisesti saada ajankulukkeekseen joutavia pikkuseikkoja, ja tällainen pyyde on minulle sietämätön. Turhaan koetan saada häntä huvitetuksi lukemisesta, musiikista, uhkaavan syksyn aiheuttamista valonvaihdoksista, jopa työstänikin. Hän kuuntelee siivosti ja ajattelee muuta. Älykkäisyyttä häneltä ei puutu, mutta hän kammoo käyttää sitä. Hän tarvitsee rajoja, joihin voi kädellä koskea. Ja kun minä tahdon poistaa ne, hän heti rakentaa uusia.

12 p. lokak. — Äitini vuorostaan on tahtonut lähteä, pyynnöstäni huolimatta. Hän on aavistanut, vaikkei koskaan ole siitä puhunut, onneni repeämän. Tämä säännötön lähtö tekee sen minulle selväksi. Iltaisin puhelin mieluummin hänen kuin Elisabetin kanssa. Päivätyön jälkeen keskustelun tarjooma mielen puolilepo tyynnyttää ja virkistää minua. Ikä ei ole vähentänyt äitini intohimoista mielenkiintoa elämän kysymyksiin. Ja kaikkia asioita tarkastelee hän ylevältä näkökulmalta, mikä lyö leimansa keskusteluihin. Toinen pysyi syrjässä, kirjaillen jotain liinaa. Silloin hän ei ole halunnut häiritä kotielämäämme. Äitiparka, hän ei ole ymmärtänyt että hän jättää minut yksinäisyyteeni.

25 p. lokakuuta. — Olen yöhön saakka kävellyt Cham-rauseen sivuharjanteita pitkin. Kulkiessani kastanjametsän läpi, murtui askelteni alle jo paksu kerros kuolleita lehtiä. Rakastan kuulla sitä kipeätä valitusta. Ja ennenkuin menin sisään, annoin vielä laaksosta nousevain varjojen verhota itseni. Tämä hämärän tuoma eristys yhtyi muuhun eristykseeni.

Muutamissa päivissä syksy on muuttanut tämän seudun toiseksi. Molemmilta vastakkaisilta kukkuloilta hohtaa kokonainen väriasteikko, haalistuneesta vihreästä tummaan purppuraan saakka. Suuremmoinen kukkavihko, jossa asuu niiden kukkien alakuloisuus, joita pyhäinmiesten päivänä pannaan haudalle! Olin metsässä auringon laskiessa ja näin kauan vihreän ruskon puunrunkojen välistä. Sillä lehdettömät puut päästävät enemmän taivaanrantaa näkyviin kuten me iän mukana näemme kauemmas.

Tällä samalla paikalla olen ottanut osaa moniin muihin syksyn juhliin, ilman että minua tämä tuomitun kauneuden paljous on liikuttanut. Päinvastoin tunsin julmaa iloa musertaessani lehtikasoja, jotka olivat määrätyt kohta maatumaan. Olin nuorempi, ja nuoruus kätki minulta kuoleman, kenties myös rakkauden.

Olen tuntenut nämä lopun uhkaukset kipeästi kuin haavan. Olin taas tyydyttämätön ja täynnä halua. Minusta tuntui että palatessani saattoi lukea levottomuuteni kasvoiltani. Mutta lähimpämme eivät koskaan huomaa niitä sielunnäytelmiä, joita me läpikäymme. Kuinkapa hän huomaisikaan? Eilen illalla kerroin vanhan kertomuksen Pygmalionista Marie-Louiselle, joka aina tahtoo kuulla kuvauksia ja pakoittaa minut käymään ryöstöretkillä legendain ja jumalaistarujen joukossa; päästessäni kertomuksessani eteenpäin, otin itseni siihen mukaan. Minäkin olen pyytänyt rakkautta elävöittämään Galatean, mutta Galatea on jäänyt tunteettomaksi kuin kivijumalatar. Enkö ole tyytynyt kohtalooni, ja eikö hän ole kotini koristus? Enkö ole päättänyt hakea muualta niitä elämäntuntuja, jotka ovat välttämättömät voimakkaille hengille ja joita meille onneksi tarjoavat luonto, taide, ajattelu ja koko edesmenneen ihmisyys virran kulku. Intohimo on samaa kuin elää rajusti, ja tätä voimaa ei ole muulla kuin rakkaudella.

Mutta rakkaus ei voi tavallisessa elämässä kestää. Taikka täytyisi sitä hoitaa kuin puutarhaa, sensijaan että se jätetään päivien huomaan, joista jokainen vie siitä pirstaleen mukanaan. Huomata sen lasku, sen vähittäinen surkastuminen, sen luonteen muuttuminen on kenties pahempi kuin kadottaa se. Viimeiseksi jää ruumiillinen yhdysside, aiheuttamineen kierouksineen ja nöyryytyksineen. Ymmärryskin pysyy kauan orjuutettuna. Mutta uuvutettuna se ei enää puolustaudu. Kieltäytyisinkö siis myöntämästä itselleni näitä tappioita, näitä kurjuuksia ja näitä heikkouksia, jotka saattavat minut purkamaan mieleni, kaiken työni, suunnitelmieni, kunnianhimoni, ja tämänkin työn jälkeen, kun tiedän, ettei minua tulla seuraamaan eikä ymmärtämään? Irvikuva se on henkisestä läheisyydestä, jota ei ole enää, mutta jonka ulkokuori on ehjä. Eikö minun pitäisi ainakin käyttää tarmoni jäännöstä varjellakseni sieluani? …

Hämmästyneenä tästä myöhäisestä paluusta hän sisään astuessani nauraen kysyi:

Hänen naurunsa oli siro ja raikas, nuoren tytön nauru. Mutta pohjalta hän oli levoton, sen näin hyvin. Ulkonainen turvallisuuteni huolettaa häntä, enemmän kuin on syytä. Miksei hän sen enempää välitä yhteiselämästämme, jonka repeämää hän ei aavastakaan, niin sokea hän on!

Illalla kun keskustelu pysähtyi, mikä tapahtuu usein äitini lähdön jälkeen, hän kysyi minulta:

Tavallisesti koetan pitkittää myöhempään oleskeluamme täällä, sen rauhallisuus kun on niin edullinen työlleni. Mutta Pariisissa, tuossa levottomuudessa, joka näyttää toimeliaisuudelta, tuossa ulkonaisessa liikunnossa, joka kuluttaa aikamme ja kääntää huomiomme pois itsestämme, on piilevä ero meidän molempien välillä tuntuva vähemmän, ja ihminen ei mielellään katsele sitä syksyn saapuessa …

27 päivänä lokak. — Niin, tämä eristys ei voi enää jatkua. Mitään henkistä yhteyttä ei enää välillämme ole. Hellyyteni esti minua sitä itselleni tunnustamasta. Meidän vähäpätöiset keskustelumme tulevat minulle sietämättömiksi. Turhaan koetan häntä kohottaa maan kamaralta. Aina Elisabet antaa itsensä pudota takaisin. Hän kuuntelee minua hajamielisesti, vastaa tuskin, tai ryhtyy toiseen aineeseen, johonkin vaivaa vaatimattomaan itsekohtaiseen aineeseen. Ei edes hänen liian ohut äänensäkään sovellu syvällisen elämän sanoja lausumaan. Yritän lukea hänelle ääneen, ja hän keskeyttää minut turhan tautta. Joku lapsista on kutsunut häntä, jokin ääni kuuluu ulkoa, ja siitä on otettava selko. Ja jos minä loukkaannun, niin hän hämmästyy ja minä saan kaiken syyn.

Kun minä löydän historiasta, taikkapa sanomalehdistä — meidän niin eloisa aikamme ei sellaisia puutu — jonkun sellaisen jalomielisyyden tai rohkeuden ilmauksen, joka saattaa mieleni hehkumaan, palan halusta tulkita hänelle tunnettani. Hän on kuin marmori asioita kohtaan, jotka eivät koske häntä läheltä.

Hän antaa kulua ajan, ikäänkuin saisimme aina elää, nuoruuden, ikäänkuin se olisi vailla arvoa, rakkautemme, ikäänkuin se ei olisi meidän säilytettävämme. Ja hänen ilmeetön kauneutensa ärsyttää minua kuin muistona orjuudestani. Joskus minä sairaloisen hävityshalun yllyttämänä vaanin, kiihotan esiin jonkun tuollaisen typerän mietteen, joissa niin monet naiset paljastavat itsensä ja aiheuttavat meidät halveksimaan heitä. Mutta hän ei edes ole ymmärtämätön, niin että se antaisi minulle vapauteni. Hän on heittänyt mielensä kesannoksi kuin hyljätyn kauniin vainion. Hänen isänsä on liiaksi maailmanmies, hänen äitinsä harrastus kohdistuu liiaksi isään — ja miten turhaan! —, niin etteivät he aikanaan ole harjaannuttaneet häntä käyttämään oikein elämäänsä. Minä olen siihen puuttunut vasta kun se jo oli kiteytynyt kaavaansa. Tämä tunteen ja tahdon tylsyys jäähdyttää hänen sydämensä ja aivonsa kuin pakkanen sulan veden. Ja itse voitettuna en enää tunne itsessäni voimaa murtaakseni tämän jään. Mikä kohtalon isku tarvittaisiinkaan sitä taittamaan? …

28 päivänä lokak. — Huomenna lähdemme. Viimeinen kävely lapsukaisteni kanssa. Elisabet on sanonut syyksi matka-arkkujen pakkauksen päästäkseen mukaan tulemasta. Hänellä on aina jokin tekosyy, jonka nojalla hän voi hyljätä ehdotukseni lähteä ulos kanssani. Ruumiinliikunta ei miellytä häntä. Hän ei välitä saada raitista ilmaa muuta kuin vaunuissa tai automobiilissa taikkapa istuen puutarhassa niinkauan kuin kesää kestää. Rasitus on hänelle tuntematon, kunnon rasitus, joka antaa meille tilaisuuden mitata vastustuskykymme määrää, saada luottamusta itseemme. Hän on suhteestamme hävittänyt sen toveruuden ja sen ruumiillisen iloisuuden, jotka syntyvät juuri yhdessä kestetyistä rasituksista.

Olen pienokaisille kertonut heidän mielikertomuksensa, vanhan skotlantilaisen legendan nimeltä Onnen malja. Meidän maljassamme on halkeama, josta kaikki neste on vuotanut pois, mutta sitä ei ensi silmäyksellä huomaa. Mutta onko tämä hyödytön kysymys muodostunut aivan pakkoajatukseksi minulle? Tämä syksyn murheellinen kauneus, jota tänä iltana olen kukkulalta viimeisen kerran katsellut, ahdistaa sydäntäni. Ellen olekaan onnellinen, en ainakaan ole koskaan niin halunnut sitä olla … Vihko loppui tähän viimeiseen Saint-Martin-d'Uriagessa vietettyyn iltaan. Elisabet tahtoi, ennenkuin hän ryhtyi seuraavaan, hengähtää, viipyä vähän, levähtää. Hän tunsi rintansa kohoavan kiivaasti ja mielensä joutuneen sekasortoon. Näin syytetyksi tultuaan hän tahtoi puhdistautua omissa silmissään, ja etsi erehdystä ja kieroutta tästä uusien ajatusten kaaoksesta. Mutta se oli ikään kuin liian raskas taakka, jota hän ei jaksanut nostaa, ja tällaisesta ponnistuksesta päästäkseen hän mieluummin riensi jatkamaan lukuaan, aikoen myöhemmin kerta kaikkiaan vastata näihin moitteisiin.

Hän kuuli ulko-oven avautuvan ja vanhempiensa hillitysti keskustelevan. Heti hän sammutti valon, jottei hänen äitinsä tulisi kiusaukseen pistäytyä hänen huoneeseensa nähdessään hänen valvovan. Ollessaan tässä kuumeisessa henkisen hämmennyksen tilassa hän ei olisi sietänyt kenenkään läsnäoloa. Ja hämärässä hän kohdisti kaiken kiihoittuneen tarkkaavaisuutensa kuunnellakseen, mitenkä taloon vähitellen tuli hiljaisuus. Silloin hän uudelleen sytytti pienen lamppunsa, jonka lasi melkein oli ehtinyt jäähtyä. Kello oli yksitoista. Vaikka siihen menisi koko yö, tahtoi hän päästä nämä odottamattomat tunnustukset loppuun saakka.

Toisessa vihossa Albert, Pariisiin palanneena, näytti jättäneen maalle alakuloisuutensa. Pienet siniset ristit puuttuivat, eikä alussa ollut nähtävänä muuta kuin historiallisia muistiinpanoja, milloin luonnos jostakin kuulusta miehestä, jostakin eduskunnan istunnosta, jokin lyhyt matkakuvaus, tai sanomalehtikirjoituksen aihe. Vähitellen alkoi merkkejä näkyä uudestaan. Luottaen niiden varmaan opastukseen, Elisabet yhdisti toisiinsa nämä hajanaiset kohdat.

Joulukuussa. — Olin kuulemassa Orfeusta. Gluck yhtaikaa saa minut hehkumaan ja tyynnyttää minut. Mielenliikutus, jonka hän herättää, vahvistaa mieltä sensijaan että se sitä heikontaisi. Tunnen tarvetta kuunnella hänen tai sitten Beethovenin musiikkia. Avioliittoni ensi aikoina pyysin Elisabetia iltaisin soittamaan minulle sonaatteja. Mutta hänellä ei ole muuta kuin sormet. Vähitellen kuin salaisesta sopimuksesta me jätimme sikseen tämän iltapuuhan. Samoin olemme lopettaneet käyntimme museoissa ja matkamme: Elisabetia ne uuvuttivat suuresti ja hänen, valituksensa hermostuttivat minua. Nykyään me kumpikin liikumme omalla suunnallamme. Hän pysyy mieluummin rauhallisissa perheasioissaan kuin ottaa osaa ystävieni rohkeisiin keskusteluihin. Hänen kauneutensa saa ohikulkijat katsomaan taakseen, seuraelämässä kerää hän parven ympärilleen, varsinkin kun hän astuu sisään — sillä kiemailuun ja keskusteluun hän ei viitsi kuluttaa voimiaan, hänelle riittää, kun hän rauhassa saa nauttia valoista, puvuista ja omasta menestyksestään, — mutta minä luotan hänen välinpitämättömyyteensä ja hänen vilpittömyyteensä.

Minulla oli vieressäni parvella vaalea, ei enää nuori, ja vähän kuihtunut nainen. Hänen lempeät ja jokapäiväiset piirteensä eivät levossa ollessaan vetäneet puoleensa katsetta, joka niistä tavoitti vain velton ja ikävystyneen ilmeen. Mutta sattumalta minä erään näytöksen jälkeen käännyin häneen päin. Näin hänet kokonaan muuttuneena. Hänen vilkas ilmeensä, hänen silmäinsä hehku ilmaisi hänen mielenliikutuksensa. Hän särpi nykyhetkeä sieluunsa koko jännittyneellä ruumiillaan, koko terästyneellä hengellään. Minkä muutoksen mielihyvä voi kasvoissa synnyttää, ja miten se paljastaa luonteen! Osoitin häntä Elisabetille.

Joulukuu. — Pusertaa elämästä kaikki, mitä suurin voimainponnistus voi siitä pusertaa, siinäkin on vielä onnea, ainoa joka kokonaan riippuu meistä itsestämme.

Helmikuu 1904. — Talonpojan historian ensi nidos ja Pascalin elämä ovat ilmestyneet molempien kustantajieni toimesta lyhyen väliajan perästä. Ne ovat jylhiä ja intohimoisia kirjoja, huonosti omansa naisia miellyttämään. Senvuoksi en ymmärräkään miksi saan niin paljon kirjeitä niiden johdosta. Useimmat näistä eivät sisällä mitään mielenkiintoista. Muutamat osoittavat, että kirjoittaja on hämmästyttävästi syventynyt teoksiini. Pariisin melskeessä se on luettava ansioksi.

En luule Elisabetin vielä leikanneen auki omia kappaleitaan. Luettuani hänelle iltaisin Saint-Martinissä muutamia lukuja, joihin olin tyytyväinen, ja hänen nähtyään korjausarkkien luvun, hänellä on kaikki syy välttää tätä päivätyötä. Pohjaltaan hän ei rakasta muuta elämää kuin sitä, minkä sattuma, ei hänen oma halunsa, on hänelle valmistanut. Grenoblessa, harmaassa ja hämärässä ympäristössä, hän oli onnellisempi. Hänen kohtalonsa käy hänelle yli voimain. Pariisi vaatii alituista ponnistusta, ja pariisilaiset ovat niin kestäviä senvuoksi, että tapahtuu alituista nopeaa valintaa, joka pian syrjäyttää tai musertaa heikot.

Kirjat, jotka ehdotan hänelle luettaviksi, hän selailee läpi tai ei lopeta niitä. Näin kerran, miten hän pysähtyi erään italialaisen romaanin viimeistä edelliselle sivulle, joka oli saattanut minut intoihini. Hän ei tuntenut tarvetta päästä selville juonen ratkaisusta. Mutta sensijaan hän palvoo teatteria, josta minä vain vähän nautin: siellähän tarvitsee vain istuutua nojatuoliinsa, niin tuodaan mielenliikutuksenne valmiina tarjottimella.

Helmikuu. — Iltakutsu rva de B:n luona. Miksi he minua oikein tavoittelevat? Siksikö, etten minä lähentele heitä? Maineeni vetää heitä puoleensa. Lapsellista uteliaisuutta: ikäänkuin ei löydettäisi parasta mitä kirjailijassa on, hänen teoksistaan. He aavistavat minun henkisen yksinäisyyteni. Eräs heistä sanoi minulle: »Teidän Pascalissamme on ylistetty yksinäisyyttä. Voisi sanoa, että se saattaa teidät haltioihinne, ja että te halveksitte naisia.» Halu siis pukeutuu ylenkatseen muotoon.

Maaliskuu. — Pieni seikkailun alku rva B:n kanssa. Minua miellyttää hänen mustain hiuksiensa ja hohtavanvalkoisen niskansa vastakohta, ja koko se elämänvoima, joka hänestä säteilee. Mutta hän on jonkunverran jokapäiväinen, kuten usein on näiden kauniiden olentojen laita, jotka elävät iloa varten.

Olen turhaan koettanut saattaa Elisabetia mustasukkaiseksi. Hän näyttää jakavan ihmiset kahteen ryhmään: kunniallisiin ihmisiin ja muihin, ja me kuulumme edelliseen ryhmään, joka on täysin turvallinen. Hän ei tunnusta mitään sovittelua, mitään vivahdusta, mitään halua, mitään intohimoa. Mutta minun ajatukseni on vapaa.

30 päivänä maalisk. — Kevät on tullut päivälleen tänä vuonna, mikä on harvinaista. Vaalea valo, kevyt auer leijuu katujen ja aukeain yllä. Puut peittyvät silmuihin ja hiirenkorvaan. Kävellessään, mihinkä talven kuluessa on tullut tottumattomaksi, tuntee miellyttävää raukeutta, ikäänkuin olisi riemastus painava.

Katselen ohikäyviä naisia, jotka ovat käyneet solakammiksi ohentuneessa vaatetuksessaan. Joku heistä, se on varma, on astuva elämääni, kuin avonaiseen puutarhaan. Haen silmilläni: kuka, pysähtymättä valitsemaan ketään. Viatonta kuvittelua, joka lepuuttaa ajatuksiani.

Huhtikuu. — Kuka? Olen hetkittäin kuin metsästäjä väijyksissä. Ja sitten taas heitän sikseen tämän hyödyttömän takaa-ajon.

Ensi lempeni kuvaa tunne-elämäni laatua. Olin viidentoista vuotias, ja nuori tyttö, jota rakastin, oli seitsemän- tai kahdeksantoista. Katselin häntä kaukaa, enkä uskaltanut puhutella häntä. Jo hänen pelkkä näkemisensä tuotti minulle iloa, jota vaivoin saatoin kestää. Kuinka olisin halunnut enempää? Tyttö arvasi tunteeni, ja hän tarjosi minulle sydämensä. Mutta minä työnsin hänet luotani, vakuuttaen hänelle että hän petti itseään uskoessaan minua rakastavansa. En voinut sallia, että rakkauteni lakkaisi olemasta kohottavaa kärsimystä.

Kun Elisabet käveli Grenoblen kaduilla, pysähdyin, en siksi, että voisin kauemmin häntä katsella, vaan koska en voinut astua eteenpäin.

Olen taas tässä kaihon ja odotuksen tilassa, eikä tunteellani ole esinettä. Kaikki ajatukseni ojentuvat tulevaisuuteen. Elisabet, Elisabet, kun te tulitte, luulin näkeväni päivännousun takananne. Miksi olette antanut varjojen langeta? Lietemme ääressä henkää kuolema ja yö. En voi enää kauemmin kestää tätä välitilaa, joka ei ole kärsimystä eikä iloa, tätä jähmettyneisyyttä, johon vajoon. Ettekö näe vaaraa? Jospa henkisen toimintakykyni lähteet näin kuihdutettuina menevät tukkoon? Miehen aivot ovat herkkä koneisto. Kömpelö käsi riittää saattamaan sen epäkuntoon. Nytkin jo minä uupumuksesta ryhdyn esitelmiin, sanomalehtikirjoituksiin, pikku tutkielmiin, kaikkiin näihin nopeasti käyviin töihin, jotka antavat meille itsellemme väärän kuvan toimintakyvystämme. Mutta te ette kyennyt antamaan minulle enempää rakkautta, ette minulle ettekä kenellekään …

25 päivänä huhtik. — Ensi viikolla on historioitsijain kokous Lontoossa. Minulta pyydetään esitelmää talonpojan tilasta Ranskassa ennen vallankumousta. Tähän ilmoitukseen päättyi Albert Derizen toinen vihko.

IV.

ANNA DE SÉZERY.

Vain yksi vihko oli enää jälellä. Sen ensimäisellä valkoiseksi jätetyllä sivulla oli tämä lyijykynällä tehty huomautus: Hävitettävä lukematta, kuin varovaisuuskeinona tapaturman varalta.

Omantunnontarkkana Elisabet epäröi kääntää lehteä. Oliko hänellä oikeutta mennä eteenpäin? Mutta Philippe Lagier, joka sanoi olevansa Albertin valtuutettu, ei ollut pannut mitään rajoituksia jättäessään hänen haltuunsa käärön. Valmistauduttiin siis siihen, että hän tutustuisi siihen kokonaisuudessaan. Ja itse asiassa hänen epäröintiinsä liittyi vaistomaista pelkoa. Hän aavisti, että olisi vähemmän kysymystä hänestä ja enemmän eräästä toisesta, ja jo edeltäpäin hän kaipasi syytöksiä, joita häneen oli kohdistettu, ja joita hän kenties ei enää tapaisi. Lopuksi hän tunsi suurta vastenmielisyyttä kuulla puhuttavan tästä naisesta, joka oli astumaisillaan näyttämölle, naisesta jonka hän tahtoi unohtaa ja jota hän halveksi.

Mutta hän oli kadottanut sorean tyyneytensä, sisäisen rauhansa, ja yritettyään turhaan vapautua heränneen uteliaisuutensa vallasta, hän kiihkeästi kävi luettavaansa käsiksi.

Ei ollut enää ristejä. Täyttämättä jäänyt vihko oli kokonaisuudessaan omistettu Albertin sisäisen elämän, hänen uuden elämänsä kuvaukselle.

Lontoossa, 3 päivänä toukok. 1904. — Imperial Instituten saliin, Kensingtonissa, jossa pidin esitelmäni talonpojan tilasta ennen vallankumousta, mahtuu tuhatkunta ihmistä. Hallitus oli lähettänyt sinne edustajansa. Lordimaijori, Cityn sheriffit, Ranskan lähettiläs ja pääkonsuli, Kuninkaallisen Akademian lähetystö oli kuulijain joukossa. Pieni ranskalainen talonpoikaisparka, jota minä näin kuljettelen kautta pääkaupunkien, kuinka kadehdinkaan toisinaan työtäsi, jota saat tehdä vapaan taivaan alla, ja otsasi hedelmällistä hikeä. Asianajaja ja valtiomies saavat puhuessaan kokea taistelun yllykettä, sensijaan kuin minulla esitelmöidessäni usein on joutavan paraadin vaikutelma.

Jälestäpäin minut esitettiin koko tälle viralliselle maailmalle ja suurelle naisjoukolle, luonnollisesti. Minun puutteellinen englanninkielentaitoni mutkisti toimitusta paljon. Tämän ohimarssinnan loppupäässä, joka oli samantapainen kuin meillä Ranskassa toimitetaan sakaristossa, suurissa vihkiäisissä, lähestyi minua nuori nainen ja lausui ranskaksi.

— Se johtuu siitä, että te juuri olette nuorentanut minua kymmenen vuotta, puhuessanne Dauphinésta, jota en ole saanut nähdä. Kiitän teitä.

— Huomenna olemme kutsutut Historialliseen seuraan, ja illalla Ranskan lähetystöön.

— Minä olen saanut kutsun lähetystöön. Huomenna siis tavataan. Jätän teidät ihailijattarienne haltuun.

Hän poistui hänelle ominaisella välinpitämättömällä ja veltolla tavalla, niinkuin hän käveli meidän pienillä vuoriretkeilyillämmekin, jolloin en koskaan nähnyt häntä uupuneena. Hänen mustasulkainen hattunsa ei kyennyt peittämään hänen vaaleiden kastanjanväristen hiustensa hehkuvaa väriä.

4 päivänä toukok. — En päässyt hänen seuraansa ennenkuin vasta jokseenkin myöhään illalla. En paljonkaan ole oma herrani. Pöydässä näin kaukaa hänet keimailevan naapurinsa kanssa, jonka puhtaaksi ajellut kasvot minusta näyttivät vähäpätöisiltä, niiden jokseenkin runsaasta verevyydestä huolimatta.

Hänellä oli malvanvärinen puku, tuota sinipunervaa väriä, joka muistuttaa hortensian himmentyneitä sävyjä. Hänen kävellessään kaikki hänen ruumiinsa viivat tuntuivat nauttivan vapaudestaan. Olan yli menevä nauha jätti hänen hartiansa kaarevan viivan paljaaksi. Olisin luullut häntä laihemmaksi. Hänen ihonvärinsä sopeutui hyvin puvun vaaleaan sinipunervaan; sen sävy oli vähän kullankarvainen, kuin olisi aurinko sitä hyväillyt.

Vaikka eilen tunsin hänet epäröimättä — hänhän on niin erikoinen! — niin kuitenkin vain kohteliaisuudesta vähensin hänen ikäänsä kymmenen vuotta. Mutta tänä iltana hän on yhtä nuori kuin käydessäni Saint-Ismièrin linnassa. On totta, että Saint-Ismier'ssä huomioni tuskin kiintyi häneen. Mihin olinkaan niin kiintynyt? Kuinka mielenkiintoista on kymmenen vuoden kuluttua jonkun ihmisen kasvoilta löytää elämän jättämät jäljet, ja kuinka lohdullista on elvyttää niihin nuoruuden voima. Kuitenkin on hän muuttunut. Siellä kotona häntä pidettiin nuorena riippumattomana tyttönä, uskalikkona niinhyvin tunteen kuin ajattelun alalla. Nyt minusta hänessä on enemmän hillintää, naisellista viehkeyttä; hänestä uhoo sellaisten ihmisten määrittelemätön tuntu, joiden elämässä on syvyyksiä ja joiden luottamus tulee vähitellen voittaa. Sillä näillä soikeilla silmillä on pitkät ripset suojellakseen niiden epävarmaa katsetta, näillä silmillä, joissa rakastunut Philippe Lagier uskoi näkevänsä kultakipunoita.

Ympärillämme oli englannittaria, joiden ihonväriä ei voi verrata muuta kuin päivänlaskun kultaamaan lumeen. Hän ei ollut kaunein, puuttuipa siitä paljonkin, ja tuskin saattoi häntä sanoa kauniiksi ollenkaan. Tiedän toisen naisen, joka paremmin sietäisi vertailun vastakohtineen mustain silmäinsä ja lastenhiustensa välillä. Mutta edellisen viehätystä ei huomaakaan muuta kuin vähitellen. Hän on niiden vesien kaltainen, joiden läpikuultavuuden aluksi kieltää, koskei pohjaa näy. Hänen kasvoillaan esim., jotka eivät tee niin nuorta vaikutusta kuin hänen ruumiinsa, on niin vaihteleva ilme! Levätessään hän ilmaisee ne kolmekymmentä ikävuottaan, jotka hän varmaan on täyttänyt. Silloin hänen alaspainuneet suupielensä, sinertävä siimakehä, joka antaa katseelle alakuloisen sävyn, pienet rypyt kulmakarvojen yhtymäkohdassa paljastavat ne taistelun ja huolen vuodet, joita minä en tunne, mutta jotka saatan kuvitella. Hänen innostuessaan — hän puheli minulle kirjastani Beethovenin elämä — nämä murheelliset merkit häipyvät ja unohtuvat. Kullankarvainen iho värittyy hienosti, ja silmissä huomaan minäkin kultakipunoita, valopilkkuja, jotka eivät johdu lamppujen heijastumisesta silmäterään, vaan sisäisestä hehkusta. Hänen vakavansävyinen äänensä vihdoin, jonka nousun ja laskun lievä englantilainen murteellisuus on tehnyt laulavammaksi, ja joka ryhtyy ranskalaisiin sanoihin korostamatta niitä, ikäänkuin se epäröisi ottaa niitä, kun ei ole niitä pitkään aikaan käyttänyt — tämä ääni säestää niitä soitolla, joka muistossa antaa niille lisää merkitystä.

Tällaiset viralliset illatsut päästävät ihmisen eristymään joukon humuun kuin metsän hiljaisuuteen.

Tulee ikä, jolloin tunteittemme alalla kaikki paikat ovat vallatut. Ihminen silloin ei kohtaa uusia naiskasvojakaan jonkunverran ihmettelemättä ja vaivautumatta tästä joutavasta häiriöstä. Mutta vuosien kuluttua tavatessamme jonkun, jonka todellista arvoa emme ole aavistaneet, ja joka meille oli pelkästään miellyttävä, tällaisen ihmisen löydöllä on yhdistyneenä uutuuden viehätykseen se etu, että se liittyy omaan menneeseen nuoruuteemme ja on luontainen osa siitä.

— Jos haluatte, vastasi hän minulle aikeitaan ilmaisematta. Hänen olentoonsa oli palannut sen entinen melkein tuskallinen liikkumattomuus.

Minulta kului enemmän kuin häneltä aikaa hyvästelyyn, esittämäni muka virallisen osan vuoksi. Kun poistuin lähetystöstä, en enää häntä tavannut. Hän oli jo asettunut tuollaisiin kahden suuren pyörän väliin ripustettuihin rattaisiin, joita nimitetään hansome'iksi. Hän kutsui minua ja minä nousin hänen viereensä. Me ajoimme Hyde-Parkin läpi, ja sen kostea vihreys välkkyi paikotellen sähkölamppujen valossa, joita vallitsevan hienon sumun takia ympäröitsi monivärinen valokehä. Silloin tällöin sivuutimme nopeat ajoneuvot, mutta puisto oli melkein autio. Oli jo myöhä. Vilkkaan keskustelumme jälkeen vaikenimme nyt. Keskellä tätä suunnattoman suurta kaupunkia, jonka kieltä huonosti osaan, koin yksinäisyyden tunnetta, joka vastustamattomasti muistutti mieleeni syyskävelyni Dauphinen metsässä. Mutta nyt eivät jaloissani kahisseet kuolleet lehdet, vaan vuodet. Ajatuksemme kulkivat samaa rataa, sillä hän keskeytti hiljaisuuden sanomalla:

— Epäröin, saapuako tänä iltana. Olisin ollut oikeassa. Minusta tuntuu, ikäänkuin olisin tehnyt pyhiinvaellusmatkan Saint-Ismier'hen. Se oli niin kaukana, ja nyt taas niin lähellä.

Katselin häntä. Miten voimakkaasti vaikuttaakaan meihin kärsimyksen ilme kasvoilla, joiden ääriviivat meitä miellyttävät. Mutta hän jo kieltäytyi ajatustaan enempää paljastamasta ja kysyi melkein välinpitämättömänä:

— En, vasta ylihuomenna. Tahdon nähdä Lontoon Towerin ja käydä
Kansallisgalleriassa.

— Odottakaahan. Minä olen vapaa huomenna. Minäpä tulen teitä hakemaan huomenna hotellistanne. Hotelli?…

— Kello kymmenen. Tower ei ole avoinna ennenkuin kello kymmenen. Tulen teidän oppaaksenne. Tahdotteko?

— Mielelläni. Kukaan täällä ei ymmärrä minun englantiani. Ja te syötte aamiaista kanssani.

— Niin Bolton Gardens. Minun luonani. Minun hallussani on eräs hotellin huvimaja. Onko teillä lyijykynää, korttia. Sukkelaan. Tulemme perille. Tässä osoitteeni.

Sangen leveä katu, jota noudatimme, Bolton Gardens, oli reunustettu yksityishotelleilla, joiden edessä oli pikku puutarha. Rattaat pysähtyivät. Nti de Sézery sanoi minulle: näkemiin, hyppäsi harvinaisella notkeudella korkealta astinlaudalta alas ja huusi ilmaan ajurille, jota en nähnyt, Northumberland-kadun nimen. Hän nousi portaita ylös kadottaessani hänet näkyvistä.

Olin huomisillaksi kutsuttu lady Barlettin luo yhdessä englantilaisen valioseuran kanssa. Tämä etujeni ja seuravelvollisuuksieni unohtaminen on jokseenkin koulupoikamaista. Hansomit kävivät runsaammiksi. Ne luisuivat jalkakäytävillä olevien lyhtyjen välillä, hevosen juostessa pitkin askelin, ikäänkuin vapaana, niin keveät ovat rattaat. Melkein jokaisessa saatoin eroittaa miehen ja naisen iltavaipassa. Lähestyin teatterien tienoota, joista ihmiset tähän aikaan poistuivat. Tässä Lontoon vilinässä puristin rintaani vastaan erästä uutta ajatusta.

5 päivänä toukok. — Tuskin tunnen historioitsijalle mielenkiintoisempaa paikkaa kuin Lontoon Tower. Englannin menneisyys täynnä verta ja kauhua on jäänyt sen viimeiseksi vangiksi. Sen kaksitoista tornia, jotka sisäpihaa ympäröivät ja joiden muureja aamu-usva hyväili, muistuttavat mustia kantajia, jotka saattoivat ruumiita. Ne suojelivat Edward IV:n, Richard III:n, Henrik VIII:n, Maria Tudorin rikoksia. Niiden ei tarvitse soimata itseään mistään: kullakin on kaameat muistonsa.

Minulla oli erikoinen lupa käydä katsomassa Saint Peter ad Vincula-kirkkoa ja viereistä hautausmaata, josta Macaulay on sanonut, ettei maailmassa ole surun väkevämmin kyllästämää paikkaa, koska kuoleman siellä tekee vielä raskaammaksi äärettömän onnettomuuden ja hirvittävien kohtaloiden muisto. Kirkkoon, joka on liian korjattu, on haudattu Anna Boleyn, Catherine Howard ja Jane Grey, joka teloitettiin seitsemäntoista vuotiaana ja joka lyhyessä nuoruudessaankaan ei hetkeäkään lakannut aavistamasta mestauslavaa. Meille näytettiin tarkalleen se paikka, jossa kaikki kolme teloitettiin.

Tämä käynti oli minussa herättänyt jonkunmoisen historiallisen päihtymyksen. Minä tein jonkunverran haltioituneena saattajattarelleni selkoa Yorkin ja Tudorin sukujen synkeistä vaiheista. Äkkiä, peläten joutuvani naurettavaksi, keskeytin puheeni:

Ja minä silmäsin häntä. Näen hänet vieläkin sellaisena kuin silloin: kasvot kohotettuina minuun päin ja ikäänkuin pienentyneinä tarkkaavaisuuden vaikutuksesta, soikeat silmät vain vähän avoimina, ikäänkuin puristaen kokoon loistettansa niinkuin ikkunaverhot, jotka puoleksi suljettuina antavat määrätyn muodon niistä huolimatta sisääntunkeutuville auringon säteille. Hän viivähti silmänräpäyksen tai kaksi ennenkuin hän vastasi minulle hymyillen.

— Olisin mielelläni itkenyt Jane Greyn kohtaloa. Se on vahinko: lumous on haihtunut.

Kun lähdimme Towerista, kohtasi meitä sen kihisevän Cityn sijasta, jonka läpi me tullessamme olimme hitaasti käyneet, täysi erämaa. Vastakohta oli hämmästyttävä. Hän selitti minulle:

— Tänään on lauantai ja vielä lisäksi puolipäivä. Kaikki pankit, kaikki kauppahuoneet, kaikki pörssit suljetaan tänään puolenpäivän aikaan. Viikottainen lepo kestää kolmekymmentäkuusi tuntia. Englantilainen syöksyy päistikkaa liiketoimiinsa, suorittaa ne kuumeisella kiireellä ja hakee sitten lepoa.

En uskaltanut tehdä hänelle kysymyksiä. Sulasta suosiosta, hyvin ystävällisesti hän muutamin sanoin selitti minulle, kuinka hän oli saavuttanut riippumattomuutensa, meidän syödessämme aamiaista hotellin suuressa hallissa. Eräs vanha ystävätär — Saint-Ismier'n ajoilta — joka oli naimisissa Lontoossa, oli suositellut häntä miss Pearsonille.

— Niin, miss Pearson on merkitsevä henkilö täällä. Ettekö nähnyt häntä lähetystössä? Hän johtaa erästä nuorten tyttöjen sisäoppilaitosta. Mutta se ei ole ranskalaiseen tapaan muodostettu. Se ei ota kuin kaksikymmentäviisi valittua oppilasta kauniiseen hotelliinsa, johon te eilen minua saatoitte. Se on hyvin kallis, maksu on kaksisataaneljäkymmentä puntaa. Siellä ei ole muita kuin ylhäisön nuoria tyttöjä. Lontoon parhaat opettajat tulevat sinne pitämään luentoja. Siellä ratsastetaan, seurustellaan. Olen opettanut siellä soitantoa ja ranskalaista kirjallisuutta. Minun pelastukseni on ollut se, että olen vähän liikaa rakastanut Beethovenia ja Chateaubriandia. Nyt olen miss Pearsonin ystävä ja osuuskumppani; hän on yhtä hyvä kuin älykäs. Tänä iltana saatte syödä päivällistä hänen kanssaan.

— Emme, Englannissa pidetään enemmän riippumattomuudesta. Hän on antanut haltuuni huvimajan, jolla on oma uloskäytävä. Mutta me käymme usein toistemme luona.

Lopettaakseen nämä niukat tunnustuksensa hän lisäsi hymyillen, mutta vähän punastuen.

— Minä ansaitsen paljon rahaa. Ainakin ollakseni nainen. Olisitteko voinut uskoa, käydessänne isäni luona, että minä pystyisin tulkitsemaan meidän vanhoja asiakirjojamme teidän Dauphinén-historiaanne varten. Sillä te teitte pilaa minun oppineisuudestani, joka oli jokseenkin kirjava ja satunnainen.

— Kyllä vaan! Minä olin teille silloin varsin vastenmielinen, tunnustakaa pois.

Oli varsin turhaa yrittää kohteliaisuuksilla muuttaa toisenlaisiksi niitä toverillisia suhteita, jotka me eilen olimme solmineet ja jotka niin hyvin soveltuvat englantilaisiin tapoihin. Hän oli kyllin ymmärtäväinen ollakseen niihin kiinnittämättä mitään huomiota, ja omaa ajatuskulkuaan noudattaen hän lopuksi sanoi:

— Te lähditte jokseenkin äkkiä, kahdeksan, yhdeksän vuotta takaperin.
Liityittekö heti miss Pearsoniin?

Hän silmäsi minuun, sitten hän painoi päänsä munaputingin yli, joka oli tuotu hänen eteensä. Mutta sensijaan että hän lusikallaan olisi ottanut vaniljasosetta, hän koneellisesti vei suuhunsa leivänpalan. Seurasin hänen eleitään. Näin uudelleen samat masennuksen merkit, jotka eilen olivat herättäneet huomiotani; ja vaikka en osaisi selittää millä perusteella, olin heti varma, ehdottoman varma siitä, että hän näiden kolmen tuntemattoman vuoden kuluessa ei aina ollut syönyt kyllikseen.

— Emme enää ole mitään velkaa sinne kotiin, sanoi hän hieman voittoisella ilmeellä. Voin siis palata sinne, milloin haluan.

Annoin näiden viime sanojen jäädä vastausta vaille. Ymmärsin ne paremmin kuin kukaan. Minäkin olen mielihyväkseni voinut työni tuotteilla tyydyttää isäni viimeisen velallisen. Mutta tiedän, ettei ihminen näistä maineettomista taisteluista pyydä itselleen kiitosta eikä sääliä, ja minä säästin hänet molemmilta.

Meidän tarvitsi vain mennä Trafalgar Squaren yli päästäksemme Kansallisgalleriaan. Minun oli pakko tyytyä katsomaan vain muutamia englantilaisten mestarien tauluja. Minulla on koko joukko ystäviä hajalla ympäri maailmaa. Gainsborough'n Musidora, tuo yhtaikaa heleän ja hekumallisen kauneuden runoelma, Romneyn lady Hamilton, liehittelevä bakkantinainen kullankarvaisine ihoineen, molemmat haihtuvina ja hehkuvina vaaleine kutrineen, ikäänkuin päivän kirkkauteen sulautuen, sitten muutamia Turner'in merimaalauksia, ulapalla näkyviä ilotulituksia, joiden valonpaljous tekee muut muodot hämäriksi, — nähdäkseni kaiken tuon uudestaan, olisin valmis toistamaan matkan. Saattajattareni hengitti taidetta sieluunsa kuin luonnollista ilmakehäänsä. Yhteinen innostus liitti meidät toisiimme. Yhteisesti me tulkitsimme vaikutelmiamme. Harvoin olen museossa kokenut sellaista mielihyvää, sillä sitä lisäsi se ilo, jota tunsin hänen kokevan.

— Teiltä puuttuu, sanoi hän minulle, englantilaisen maaseudun tuntemus. Se saattaisi teidät vielä paremmin ymmärtämään maalaajiamme. Nurmikoille ja puille antaa ilman kosteus erikoisen loisteen. Ratsastusretkeni ovat saattaneet minut huomaamaan sen. Tällaiset retket ovat minun paras ajankulukkeeni. Minä vaan en ole yksin eikä hevonen ole omani.

Minun läsnäoloni kaiken aikaa herätti hänessä eloon entisyyden muistoja. Hänen katseensa himmeni, ja hänen ylistäessään minulle tuota valaistua kosteutta, vertasin sitä näihin silmiin, jotka verhottuina tulivat ilmehikkäämmiksi.

Minulla oli vaikeata jättää hänet vähäksikin aikaa, minähän kohta menisin häntä tapaamaan. Muutamassa tunnissa ehtii tavallisesti kyllästyä parhaaseenkin seuraan, ja tarvitaan taitoa osatakseen lähteä aikanaan ja jättääkseen miellyttävän vaikutelman jälkeensä. Meidän tuttavallisuutemme taas jatkuessaan paljasti minulle uusia puolia hänessä.

En tavannut häntä yksinään. Miss Pearson ja hra Portal, ranskankielen opettaja, olivat myös kutsutut. Jälkimäinen oli hyvin nuori, varsin hieno mies ja varmasti rakastunut nti de Sézery'in. Mitä tulee miss Pearsoniin, niin odotin tapaavani vanhan opettajattaren, mutta tämä oli näöltään tuskin neljänkymmenen ikäinen, ja hänen hieno, vaikka tumma vaatetuksensa kantoi enemmän suurmaailman naisen kuin oppilaitoksen johtajattaren leimaa. Päivällisen jälkeen hän näytti meille ohjelmaa, jolla oli tämä päällekirjoitus: Kuninkaalliset meri- ja sotaturnajaiset, ja tarjoutui viemään meidät Olympian saliin, missä tämä ratsasnäyte esitettiin.

— Teille on, hän vakuutti minulle, tämä näytelmä huvittavampi kuin kaikki meidän teatterimme. Minulla on aitio.

Täten päätettiin tehdä. Minulle osoitettiin se suosio, että pääsin samaan hansomiin kuin miss Pearson, mutta koko matkan kuluessa hän ei minulle puhunut mistään muusta kuin nti de Sézerystä.

— Hän on, miten sanottekaan? hyvin lumoava nuori nainen. Te tunnette hänet ennen minua. Hän on uskollinen ja äärimäisyyksiin menevä. Kun hänet tutustutettiin minuun, tahtoi hän lähteä Indiaan, antautuakseen sairasten ja lasten hoitoon. Vieläkin hän silloin tällöin pyytää päästä lähtemään. Suurella vaivalla saan hänet pidätetyksi. Hän ei ole luotu tavallista elämää varten. Lord Howard, tiedättekö? ette; no niin, arvossapidetty miljoonanomistaja lord Howard on pyytänyt häntä vaimokseen. Nti de Sézery olisi tullut merkitseväksi henkilöksi Englannissa. Hän hylkäsi tarjouksen. Lord Howard on iäkäs. Hra Portal on varaton ja maineeton, mutta nuori ja rakastettava. Hän on jumaloinut nti de Sézery'ä jo kauan. Tämä kuuntelee nuoren miehen kosintaa, mutta ei tee päätöstään.

— Niin, meillä kuunnellaan kauan nuoria miehiä, ennenkuin päätetään. Teidän luonanne sensijaan täytyy heti myöntää tai kieltää, kun ei vielä tunne omaa mieltään.

Näiden tunnustusten tekemästä epämiellyttävästä vaikutuksesta saatoin huomata, että nti de Sézery, jolle kenties en ollut omistanut yhtään ajatusta yhdeksän vuoden kuluessa, ei ollut tarvinnut kuin kaksi päivää lakatakseen olemasta minulle yhdentekevä. Olin tyytyväinen tavatessamme toisen parin saliin tullessa, mutta olin olevinani erikoisen huvitettu miss Pearsonin puhelusta.

Tämä ratsasnäyte — ratsuväen, tykistöpatterien ja lopuksi meriväen tykistön kilpailu — kuvasi minulle englantilaista imperialismia. Olympiaan mahtuu kymmenentuhatta katsojaa. Se oli kukkurallaan yleisöä. Eläköönhuutoja kohotettiin voittajille. Meriväki varsinkin herätti innostusta. Suunnaton ylpeys paisutti ja kiihoitti tämän joukon mieltä, kun toinen toisensa jälkeen marssivat ohi sotilassoittokunnat, kuninkaallinen kaarti punaisissa puvuissaan, kummallisissa karvapäähineissään, skotlantilaiset lievetakeissaan ja sääret paljaina. Säkkipillit herättivät mielessäni eloon surumielisiä maisemia ja tarinoita, mutta terävä-ääniset huilut puistattivat hermojani kuin Rudyard Kiplingin kertomukset. Ne vallitsivat rumpujen pärinää, vaikka palikat putosivat ylhäältä koko käsivarren korkeudelta kireille nahoille kuin tahtoisivat ne särkeä nämä.

Tudorien aikaisten turnajaisten näyte saattoi meidät lähtemään pois ja me menimme juomaan teetä nti de Sézeryn luo. Kutsuin naisia pistäytymään Pariisissa. He lupasivat suopeasti epätodennäköisen käyntinsä, ja tämä oli hyvästimme. Hra Portal saattoi minua, ja tarjoutui näyttämään minulle yöllistä Piccadillyä, mutta minulla oli kiire päästä yksikseni, saadakseni itsekseni selvitellä tämän päivän tulokset.

6 päivänä toukok. — Merellä katselin Doveriin päin, niinkauan kuin saatoin nähdä sen rantaharjut ja linnakkeet.

Toukokuu. — Saatan paremmin sietää kotiani. En odota mitään, mutta ajatukseni ovat löytäneet suunnan.

12 päivänä kesäk. — Kellään naisella ei ole hänen samalla kertaa notkeata ja velttoa käyntiään, ei hänen kultakipunaisia soikeita silmiään, eikä hänen äänensä epäröiviä muuntelulta. Kävellessäni Pariisissa en voi sekoittaa häntä kehenkään toiseen kulkijaan. Tänä iltana menin Luxembourgin puiston läpi; noudattaessani pengermää, joka on Medicien suihkulähteen yläpuolella, hämmästyin tuntiessani hänet, ja vieläpä hämmästyksessäni annoin hänen mennä ohi, kunnes hän pysähtyi, punastui ja ojensi minulle kätensä:

Te täällä neiti? Te pistäytte meilläkin kenties? Barakatu on aivan tässä lähellä.

Liian suorasukaisena jättääkseen minut epätietoisuuteen päämäärästään, hän selitti:

— Niin, sanoi hän hymyillen, Cassini katu tähtitornin vieressä. Vanhanaikaisella tädilläni de Liévillellä on siellä pieni huoneusto. Hän on minulle jättänyt vuokraoikeutensa, ehdolla että luovun opetustoimestani. Vanha naisparka, hän saattoi vaivoin sietää minun lankeemustani, kuten hän sitä nimitti. Hän on ainoa sukulainen, joka perheen vararikossa on minulle osoittanut jotain myötätuntoa. Hän tarjoutui ottamaan minut luokseen, mutta minä pidin riippumattomuudesta enemmän.

— Minun täytyy jättää Lontoo, alkaa uutta elämää. Se on vähän myöhään.
Minun iälläni.

Vastakohtana hänen nuorelle naurulleen oli hänen surupukunsa, hänen huomautuksensa iästään. Kuitenkaan ei hän antanut minulle suoraa vastausta.

— En olisi koskaan tahtonut palata Ranskaan. Tämä paluu panee mieleni kuohuksiin enemmän kuin olisin aavistanut. Se riistää minulta rohkeuteni ja päättäväisyyteni, joka minulle siellä oli luonnollinen. Kuinka voimme olla erilaisia eri seutujen vaikutuksesta. Täällä tunnen itseni aivan heikoksi.

Soimasin häntä siitä ettei hän ollut minulle ilmoittanut tuloansa, tarjosin hänelle palveluksiani, ja kutsuin hänet aamiaiselle seuraavaksi päiväksi. Hän antoi paljon pyytää itseään ja myöntyi. Vuorotellen viehättyneenä ja huolestuneena on hän päättämättömämpi ja tarmottomampi kuin Englannissa.

Keskustellessamme olimme pysähtyneet kaiteen ääreen, joka reunustaa pengermää. Kahden geranium-maljakon välistä näimme jalkaimme juuressa suuren keskusaltaan, kukkakiehkurat ja taustana puiden lehvistön, joka rajoittaa puiston näköpiiriä. Loistavaa pärskettä suihkusi kastelutorvista. Lapset leikkivät. Voimaton vanhus, vaimonsa tukemana, hengitti ahneesti ja ikäänkuin viimeistä kertaa illan ilmaa. Kyyhkyset tavoittelivat toisiaan päittemme päällä, ja niistä yksi asettui kivijumalattaren ojennetulle kädelle. Oli se hurmaava hetki, jolloin maailma näyttää kullanhohtoiselta, ja jolloin miehen aivot työn jälkeen huonosti puolustautuvat tällaisten aistimusten suloa vastaan.

Katselin häntä, hänen poistuessaan Tähtitornin katua myöten, kunnes hän katosi näkyvistä. Kuitenkin hän oli minulle enemmän mieleen Lontoossa, urhoollisesti taistelevana ja hieman kukistettuna.

13 päivänä kesäk. — Pyytäessäni häntä käymään meillä, ei minulla ollut muuta ajatusta kuin solmia miellyttäviä suhteita ja vieläpä antaa Elisabetille ystävätär, jolla olisi häneen terveellinen vaikutus toimeliaan älynsä ja sen viehättävän eloisuuden kautta, jota hänen läsnäolonsa herättää. Todellakaan ei minulla ollut muuta ajatusta. Siinäkin tapauksessa, että hän herätti minussa intohimoisempaa mielenkiintoa itseään kohtaan, oli tämä tunne ainaiseksi jäävä sielun sisäiseen kammioon, jossa jokainen on vapaa. Olisin yksinäni kokenut sen hehkun ja katkeruuden.

Anna de Sézeryn lähdettyä kyselin Elisabetilta hänen saamaansa vaikutelmaa. Olin aamulla tehnyt selkoa tästä kohtalosta: mitenkä hän kohtalon iskun saatuaan taas oli kohottautunut pystyyn.

— Niin, tiedän että hän on ollut kaunis, vastasi Elisabet minulle.
Mutta hänellä on esim. vähän hiuksia ja liian suuri suu.

Minä en ollut sitä huomannut. Mutta minä tunnen hänen silmänsä, hänen kasvonsa, hänen vartalonsa. Miksi niin kohtuuton arvostelu? Minä en kysynyt hänen ulkonaista kuvaansa! Kun kaikki on tehty helpoksi, kun ei ole tarvittu ponnistusta eikä vaivaa, miksi esiintyä niin surkean ylenkatseellisesti? On sanoja niin kömpelöitä, että ne kiintyvät muistiimme kuin rajapyykit ja osoittavat meille, mikä etäisyys meidät eroittaa heistä, jotka ovat ne lausuneet.

25 päivänä kesäk. — Tämän epäonnistuneen yrityksen jälkeen en enää yrittänyt houkutella Anna de Sézeryä kotiini. Olemme melkein naapureita: käyn häntä katsomassa Cassini-kadulla. Se on pieni autio katu, jonka suun Tähtitorninkadun puut peittävät näkymättömiin. Kukaan ei siellä kulje, ja siellä voi kuvitella olevansa kaukana Pariisista. Molemmat olemme lähdössä pois, hän Lontooseen, missä hänen on katkaistava siteet menneisyytensä kanssa ja minä maalle. Jokainen käynti saattaa olla viimeinen. Mutta lähtömme lykkäytyvät päivästä päivään. Työni jälkeen tapaan hänet illalla hänen palatessaan asioiltaan, ja meille molemmille soveltuu raukeudessamme pieni pakinahetki hyvin.

— Englannissa, huomautti hän minulle melkein tämän uuden ystävyyden alussa, voisin usein kutsua teidät luokseni ilman että se olisi sopimatonta. Täällä, en tiedä…

Mutta mehän kohta lähdemme! Ja ilman tuttavuuttamme hän olisi hukkunut
Pariisiin kuten minä elämääni.

27 päivänä kesäk. — Pikku Maria-Louise tiedusteli minulta, miksen enää iltasin vie häntä kävelylle.

29 päivänä kesäk. — Kävin Anna de Sézeryn kanssa Carnavalet'n museossa. Vallankumouksen historia on tunteita kiihoittava aihe, josta voi ammentaa loppumattomasti.

On päätetty, että minä ensi talvena tulen näyttämään hänelle kokonaisen tuntemattoman Pariisin, joka kantaa merkkiä vuosisadoista ja suurista miehistä. Hänen kanssaan ei puhelulla ole rajoja. Olemme aina hieman vaivautuneet saapuessani; mutta ensimäinen keskustelunaihe karkoittaa sen. Hän vakuuttaa minulle, että minä saatan hänet elämään älyllistä elämää, joka on tuntematon Lontoossa.

— Olen kolmenkymmenen ikäinen. Pelkään etten enää voi päättää. Kun minä olin aivan nuori, vaadin niin paljon elämältä, ja rakkaudelta!

— Miksi niin? Menkää minun puolestani jonain päivänä Saint-Ismier'hen. Te sanotte minulle sitten palattuanne, eikö linnaa ole uusittu, eikö puiston puita ole karsittu tai kaadettu, eikö minun entinen tienooni ole muutettu toisennäköiseksi. Haluan että niin olisi.

Olen jättänyt hänelle huonot hyvästit. Eron tunne jähmetti sanat huulilleni. Entä hän? Englantilaiset tavat ovat totuttaneet hänet tällaisiin toverisuhteisiin, tällaisiin ystävyyksien, jotka ovat harvinaisempia ja vaikeampia meillä. Minun ymmärtäväisyyteni ja hänen luontainen nuoruutensa on toivoakseni tekevä meidän ystävyytemme pitkä-ikäiseksi.

Saint-Martin d'Uriage. — Heinäkuu. — Kirje Lontoosta, luottavainen ja tyyni, liian tyyni, kuten tuollaiset kesäpäivät, joita kammoan, jolloin ei ainoakaan lehti liiku poutaisessa ilmassa.

Elokuu. — Nykyään saapuvat hänen kirjeensä säännöllisesti kanavan toiselta puolen. Täällä on totuttu näkemään näitä englantilaisia postimerkkejä. Onhan luonnollista, että viime matkani on minulle jättänyt suhteita ylläpidettäviksi.

Syyskuu. — Viikosta viikkoon tämä omituinen ystävyys kasvaa lujemmaksi, etäisyydestä huolimatta, joka meidät eroittaa. Ja minä mukaudun siihen, mitä tämä ystävyys pakostakin sisältää toteutumatonta ja epätäydellistä, sen mielenkiintoisuuden takia, minkä se antaa elämälleni. Näinä syyskuun päivinä, joiden himmentynyt kirkkaus jo on lopun merkki, sattuu minulle, että olen hänelle uskoton, että unohdan hänet katsellessani ensimäisten lehtien leijumista maahan, niiden irtautuessa ilman näkyväistä syytä, taikka illan ahdistavaa rauhaa. Ellei juuri hän minun tietämättäni anna näille vaikutelmille uutta mielenkiintoisuutta? Meidän rakkautemme laajentuu siinä määrin, että se tahtoo sekaantua kaikkeen, mitä ajatuksistamme pärskähtelee jokaiseen neljään ilmansuuntaan ja kaikkeen, mikä luonnossa lakkaamatta vaikuttaa aisteihimme, ja vihdoin se yhteen ainoaan pisteeseen kokoaa kaiken kykymme tuntea. Olenko todella kirjoittanut: meidän rakkautemme?

28 päivänä syyskuuta. — Hänen kirjeensä on päivätty Pariisissa. Hän on lopullisesti jättänyt Englannin. — »Kymmenen vuotta jätän taakseni, hän sanoo minulle, vuodet jotka ovat kaikille heidän kauneimpansa, ja jotka minusta tuntuvat olevan kypsän ikäni vuodet. Olenko vanhapiika vaiko vasta-alkaja? En tiedä enää. Näen nuoruuteni takanani, enkä ole siitä nauttinut. Olen niin paljon elänyt, ja niin vähän! Elämäni on keventynyt, olen huoleton ja heikko myöskin. Kanavan tällä puolen kadotan kaiken luottamuksen itseeni, ja huomaan olevani epävarma. Kaipaan englantilaista elämäntapaa. Ranskassa te ette kyllin tunne ulkoilmaelämän iloa, riippumattomuutta, suhteiden suoruutta. Täten me olemme toisillemme antaneet ystävyytemme: tiedättekö, että se suuresti velvoittaa meitä ja että se on vakava keskinen sopimus? Pelkään, ettette ole siitä kyllin selvillä, ja ennenkuin tapaamme, muistutan teille siitä …»

Oliko viimeisten kirjeitteni sävy tullut liian intohimoiseksi? Ajatukseni kiitävät häntä kohti kuin nuolet. Eivätkö ne osuisi hänen sydämeensä?

Pariisi, 15 päivänä lokak. — Olen tullut Pariisiin historiallisia tutkimuksiani varten, joita ilman teokseni ei mennyt eteenpäin. Olen jättänyt vaimoni ja lapseni Grenobleen: me yhdymme marraskuun alussa.

Ei, minä olen tullut nähdäkseni häntä, ja minä saan nähdä häntä vapaasti joka päivä, samaan aikaan illalla.

18 päivänä lokak. — Meillä on ollut ensimäinen keskustelumme. Hän oli lehdestä lukenut, että eräs hänen englantilainen ystävättärensä, joka oli eronnut miehestään, oli mennyt uusiin naimisiin.

— Minulla ei ole uskontoa. Katolisuushan muuten ei salli avioeroa missään tapauksessa. On muita syitä.

Selvitin hänelle syyni: yhteiskunnallinen etu ja perheen perustava merkitys. Niitä vastaan hän luonnollisesti esiintoi yksilön oikeudet.

— Tulee ennen kaikkea olla rehellinen. Perhe ei voi pysyä koossa ilman rehellisyyttä.

Jo Dauphinéssa hän taittoi peitsensä näitä muuttumattomuusperiaatteita vastaan, joita ei nykyään voi puolustaa olematta rohkea. Elämä on vahvistanut häntä tässä uhmamielisyydessä.

— Tunteemme voivat muuttua, sanoin hänelle. Tosiseikat, jotka ovat niistä johtuneet eivät muutu. Nämä tosiseikat ovat voineet aikaansaada vastuunalaisuutta, synnyttää velvoituksia.

Minä puolustin tuota niin pilkattua viheliäistä valhetta, joka tekee ihmisten olon rauhalliseksi yhteiskunnassa, koska kaikki eivät siedä kuulla totuutta. Hetkisen hän inhosi minua. En voinut sitä sietää, vaan luovuin tästä pilkallisesta sävystä, joka liian helposti sallii meidän kevytmielisyydellä käsitellä vakavia asioita.

— Me emme ole vapaita muuta kuin sisäelämässämme. Avioliiton päätarkoitus ei ole aviopuolisoiden onni.

— Niin, ei ole. Se on perheen perustaminen, se on lapsi. Se antaa avioliitolle sen määräävän luonteen. Lapsen syntymisen jälkeen tämän olemus lakkaa olemasta sarja kokeita. Se lopettaa sen tunteellisen levottomuuden kauden, josta luonto ei yhtään välitä. Ja jos se ei sitä lopeta, niin se ainakin ylläpitää selvää suuntaa, josta emme enää vaurioitta voi poistua.

Hänen kuunnellessaan vastaamatta otin hänen pöydältään nidoksen
Byronia, jota hän käänsi.

— Varokaa näitä romantikkoja. Heidän antimensa ovat myrkyllisiä. He tekevät maailmasta meidän henkemme heijastuksen. Siten meillä, »toteuttaaksemme» itsemme, on kaikki oikeudet. Meidän persoonallisuutemme heidän mielestään antaa maailmalle sen arvon. Jota ohjattavampi se on, sitä voimakkaammalta se heistä tuntuu. Heillä on heikot sydämet niinkuin heikot aivotkin.

Älyllisen tottumukseni mukaisesti olin innostunut puolustaessani näin yhteiskunnallista järjestystä, jolle olin uhrannut niin paljon ajattelua ja vaivaa. Kullanhohtavilla silmillään, joihin voi kiteytyä kaihoisa ja kaihtava ilme, ja jotka silloin muistuttavat villieläinten ilmettä häkissään, hän katseli minua sanattomana, ja hänen katseensa vaivasi minua.

— Entä jos rakkaus tulee liian myöhään, sanoi hän vihdoin, eikö se ansaitse mitään uhrausta?

En ollut ottanut huomioon sitä, mikä aina on otettava huomioon, vaikka kuinka älykäs nainen olisi kysymyksessä; yleisten aatteidemme välitön sovittaminen tapahtuvaan elämään.

— Niin, sanoi hän laulavalla äänellään, kotiliesi kytee kauan hiljaisena tulena. Ja sydämensä voi aina murtaa. Eikö totta?

Nämä sanat hän lausui täydellisesti vapaana kaikista itsekohtaisista vihjauksista. Minulla ei ollut oikeutta nähdä siinä tunnustusta, jota väristen odotin. Minä senvuoksi vaikenin. Antautuessani tähän keskusteluun en ollut odottanut tulevani lyödyksi omilla aseillani.

Avonaisesta akkunasta saapui hämärä, vaikkakaan läheiset kadun puut, ollen jo puoleksi lehdettöminä, eivät enää tee päivänlaskua aikaisemmaksi. Ja lähtiessäni hänen luotaan oli mielessäni sanomaton epävarmuus ja masennus.

20 päivänä lokak. — Kukaan ei tiedä minun palanneen Pariisiin. Kuitenkin pistäysin tänään, kun nti de Sézeryn ovi oli kiinni, vanhan ystäväni tri Heaumen luona, jonka liialliset aivoponnistukset ovat auttamattomasti kuluttaneet loppuun. Tapasin hänet istuutuneena tai ennemminkin kytkettynä työpöytänsä ääreen, josta hän ei enää kykene nousemaan. Vain hänen silmänsä ovat eloisat ja tuskalliset. Jo matkan päästä tuntee että hänen poskensa ovat kylmät. Äärimäisellä voimainponnistuksella hän yrittää saada valmiiksi esitystä hermotaudeista. Senjälkeen on kuolema hänet korjaava.

— Jos lakkaan tekemästä työtä, tulee vaivani sietämättömäksi, hän sanoi.

Hänen vaivansa on onneton avioliitto, joka vähitellen on murtanut hänet. Lastensa takia on hän kärsinyt kaiken valittamatta. Ihailin häntä tähän saakka: nyt häntä säälin.

22 päivänä lokak. — Ulkoelämän puute oli Annan terveydelle vahingoksi. Nykyään lähdemme ulos yhdessä joka iltapäivä. Palattuamme juomme teetä ja hän laulaa minulle Griegiä tai Schumannia tai minulle tuntemattomia uusien venäläisten säveltäjien Mussargskyn tai Rimsky Korsakovin palasia. Hänen hyvä sävelmuistinsa sallii meidän olla sytyttämättä lamppuja, ennenkuin täysi yö on saapunut. Hämärän helmassa on hyvä olla. Mutta hänen puolipimeässä salissaan hänen äänensä on puristuksissa kuten hänen sielunsa hänen elämässään.

Pariisi on suloinen salatuille tunteille. Siellä tuntee olevansa eksynyt ja vapaa kuin erämaassa.

Milloin minkin historiallisen tai romaanihenkilön johdosta me usein tulemme puhuneeksi rakkaudesta. Lopuksi minä täydellä vakavuudella asetin hänelle tämän kysymyksen, joka minua vaivasi:

Tämä kohtaus tapahtui Luxembourgin puistossa päivän laskiessa. Nuori nainen oli kääntänyt päänsä pois. Häntä vastapäätä, syystuulen raastamien puiden takana oli leimuava taivas. Rummun päryytys ilmoitti meille että oli lähdettävä. Katselin tuota viehkeää ja taipuisaa ruumista, jota jo oli hyväilty. Kuinka olisin voinut sitä epäillä? Hänen naisellinen viehätyksensä on niin ehdoton. Olen aina muistava tämän paikan, jossa olen hirvittävästi kärsinyt mustasukkaisuutta.

23 päivänä lokak. — En voi enää vallita tunne-elämääni. Keskellä töitänikin lähtevät ajatukseni pakosta liitelemään, eivätkä ne palaa takaisin muuta kuin haavoittuneina tai raukeina. Näen, mitenkä ajaudun virran mukana.

En tavoitellut mitään monimutkaista onnea. Mutta hän, jonka elämännäkemystä olen koettanut väljentää, ei koskaan saata tietää, kuinka suuresti olen pettynyt hänen suhteensa. En pyytänyt häneltä mitään mahdottomia. Olisi riittänyt, jos hän olisi mukautunut asemaansa. Mutta usein ei käsitetä mitä merkitsee tämä sana: mukautua.

Onko varma, etten ole hakemassa vääriä puolustelulta intohimolle, joka valtaa minut? Elisabet on pysytellyt syrjässä olennaisesta elämästäni. Ellei hän olisi sitä tehnyt, olisinko silloin varmempi sydämestäni? Sieluumme jää aina joku meille tuntematon ala, jonka olosuhteet paljastavat meille, ja hämmästyksellä me nuoruuden haihtuessa huomaamme, miten täynnä me olemme haluja ja miten tahtomme on heikko.

Voimattomana koen tätä ristiriitaisten tunteitten luodetta ja vuoksea. Eikö kukin niistä ilmaise jotakin minuuteni osaa? Onnelliset ne, jotka kykenevät muovailemaan olentonsa ehjäksi yhteydeksi ja jotka tuntevat rajansa! Olen jättänyt vanhat työni sikseen ryhtyäkseni uuteen. Käyn innolla siihen käsiksi ja äkkiä taas pysähdyn uupuneena. Vuorotellen tunnen itseni voimakkaammaksi, vuorotellen heikommaksi. Intoutuminen ei ole muuta kuin ohimenevä tila, ja sen ulkopuolella en enää ole mitään.

25 päivänä lokak. — Jokainen päivä joka menee, on minulle lähenevän eron ja etääntymisen merkki. Vapautemme rajoitus on minulle oleva tuskallinen. Ja vuodenajan epävakaisuus yhtyy siihen levottomuuteen, joka minussa lisääntyy.

Tänä iltana oli niin kaunista, että me menimme Boulognen metsään avonaisissa vaunuissa. Meidän täytyy kauan valita hevosia, lähtiessämme yhdessä ulos: hän ei siedä ajurin lyövän niitä.

Kävelimme jonkun aikaa vierekkäin Mortemartin lehtokujaa, Auteuilin puolessa. Sitä tietä kuljetaan vähän, ja kellastuneita lehtiä ei oltu poistettu. Niitä oli kasoittain tien syrjässä. Tuulenhenkäys kieritti niitä, ja sitten ne taas laskeutuivat lepoon. Ne jotka vielä riippuivat oksista vapisivat värisevin äänin. Odotimme näkevämme niiden putoovan. Pois lähtiessämme osoitti Anna niitä minulle:

Ja silloin niistä yksi irtaantui, ikäänkuin epäröi hetkisen ja vaipui sitten polvilleni kuin kuolettavasti haavoitettu perhonen. Se oli aivan kullanhohtava pyökin lehti. Katselin Annaa ja huomasin hänen kalpeutensa.

— Hiukan. Päivä oli laskenut meidän huomaamattamme. Maasta uhosi epämiellyttävä kosteus; aamullinen sade ei ollut ehtinyt haihtua. Puiden alla leijui sumu. Ilman, jota hengitimme, täytyi olla täynnä höyryjä. Paremman puutteessa pyysin ajurilta peitteen ja verhosin sillä ystäväni hartiat. Hän ei estellyt, vaan hymyili minulle kiitokseksi. Tässä oudossa vaatetuksessa vaikutti minuun hänen viehätyksensä herkemmin kuin koskaan. Porte Dauphinén kohdalla löysimme suljetut vaunut.

28 päivänä lokak. — Miksi olenkaan puhunut? Hän oli suostunut viettämään päivän Chantillyssä. Huomenna emme enää voisi sitä tehdä. Söimme aamiaista vartijan luona, Reine Blanche nimisen linnan luona. Päivä oli niin leuto, että saatoimme jäädä taivasalle, mistä meillä oli näköala yli Camellen säännöllisen lammen ja metsänrinteiden epävarmoine ääriviivoineen. Aina metsän sisustaan saakka saatoimme eroittaa puiden mustat rungot, yhä solakampina kuta edempänä ne olivat, samalla kuin tanner oli täynnä niiden vesoja. Niissä oli kuitenkin kylliksi lehtiä, jotta silmäämme loistivat kaukaa kuin kukkavihkona niiden kullan- ja kuparinhohtoiset värisävyt.

Ehdotin, että jalkaisin kävelisimme erästä hiekottamatonta tietä. Hänen hatustaan riippui, niskassa liehuen, noita valkeita huntuja, joita naisilla nykyään on ja jotka tuntuvat saattelevan kasvoja ilmassa kuin lokit laivaa merellä. Silloin tällöin katselin hänen kävelyään. Hän astui niin keveästi yli keltaisten lehtien, että ne tuskin kahisivat. Seurasin hänen liikkeittensä pehmeyttä. Hänen soikeista kullanhohtavista silmistään säihkyi ilo. Aurinko paistoi jo vinottain — päivät ovat tulleet niin lyhyiksi! — metsään, jonka näköpiirin se meille valaisi. Miellyttävä metsä, jonka laajuus ei ole ahdistava kuten saksalaisten metsäin ja jonka säännöllisyys lepuuttaa ja rauhoittaa sensijaan, että se vaikuttaisi painostavasti, ja joka houkuttelee metsästyksiin, juhliin, haaveileviin kävelyihin. Tien poikki kulkeva hirvi katseli meitä pelotta. Tablen tienristeyksessä näimme kaikki siitä lähtevät kaksitoista tietä tyhjinä; lehväholviensa alla ne muistuttivat kahtatoista ohutta sädettä.

Paluumme oli hitaampi. Tunsin hänen olevan hyvin lähellä itseäni. Minun ei olisi tarvinnut muuta kuin kumartua hiukan tavoittaakseni hänet käsivarsiini. Mutta hänen silmäinsä ilme jää usein vähän etäiseksi. Hidastutin vielä askeleita ja sanoin hänelle:

Hän ymmärsi heti mihin minä tahdoin tällä päästä. Hänen kasvonsa ovat liiaksi ilmehikkäät, etten niistä lukisi hänen mielialaansa. Ne olivat sekasortoiset. Hän koetti estää minua sanomasta enempää.

Se oli liian myöhään. Hän sai tietää, mikä paikka hänellä minun sydämessäni oli. Yhteenpuristetuin hampain, kokonaan väristen ja jännitettynä, yllätettynä kuin vesi joka jäätyy, hän kuunteli rakkaudentunnustustani. Olenko siis erehtynyt, nähdessäni miten hän jälkeenpäin laukesi ja keventyi? Hän ei salannut minulta hämmennystään eikä iloaankaan:

— Minun olisi pitänyt keskeyttää teidät, mutta en rohjennut. Antakaa minulle anteeksi. En ole ollut onnellinen, ja on niin mairittelevaa naiselle kuulla miehen sellaisen kuin te sanovan minulle tällaista; se on minulle kuin päivänpaiste joka lankee metsään. En ole osannut vastustaa sitä. Olkaa suopea minulle. Miksi olette tullut niin myöhään elämääni.

— Palatkaamme takaisin, sanoin vähän jyrkästi. Pariisin juna lähtee, kello viisi.

Ja minä selitin hänelle rauhallisesti, kuin välttämättömänä järjestelynä, että oli parempi meidän lakata toisiamme näkemästä, ainakin joksikin aikaa. Olin hämmästynyt levollisuutta, joka minussa seurasi haltioitumista. Hän pani vastaan pontevasti, melkein väkivaltaisesti.

— Ei, en tahdo kadottaa teitä. Te olette tullut välttämättömäksi minun henkiselle elämälleni. Sen jälkeen kuin olen teidät kohdannut, ovat synkät päiväni käyneet valoisiksi. En tahdo langeta takaisin entiseen välinpitämättömyyden tilaani. Tämä odottamaton purkaus hämmästytti minua:

— Niin. Se ei teille ole vaikeaa. Nähdessänne minut usein, ei teiltä ole jäävä huomaamatta, että minä en enää ole kaunis. Vilpitön ystävyys ei ole mikään mahdottomuus. Ettekö tahdo yrittää? Minä pyydän teitä.

Hänen pyynnössään tuntui outo hellittämättömyys. Minkä kumman käänteen kautta se nyt oli hän, joka rukoili minua. Minä sanoin lopuksi:

Tämän keskustelun kuluessa hämy lisääntyi. Oksien lomitse siinti punainen rusko. Täytyi kiiruhtaa, kylmyyttä välttääkseen. Vaunuissa me vaan katselimme puhelematta. Vähitellen valo, joka oli puunrunkojen taustaverhona, oheni, ja metsä syleili meitä salaperäisempänä. Pyöristä ei lähtenyt mitään ääntä, ei kuulunut muuta kuin hevosten kavionkapse niiden vaipuessa tien paksuun hiekkaan. Se oli kaiuton, säännöllinen ääni. Mikään ei hajoittanut tunteitamme. Tartuin hänen käteensä, joka oli jäänyt paljaaksi ja vein sen huulilleni. Se oli jääkylmä; kuitenkin sen kosketus oli minulle polttava.

— Olemmehan ystäviä, eikö niin? sanoi hän minulle myöhemmin, erotessaan minusta.

Hän hymyili. Pelkäsin olevani narri enkä luvannut mitään. Luonnon, taiteen antamat vaikutelmat, jotka jo monen pitkän vuoden kuluessa olen saanut yksin kokea, jotka halusin yksin kokea, voidakseni paremmin imeä niistä mehun, ne minä nyt haluan kokea hänen kanssaan. Hän on lisännyt hengityskelpoisen ilman määrää sisäisessä maailmassani.

Marraskuu. — En ole juuri poistunut kotoa viimeisenä viitenätoista päivänä. Koetin vaipua työhöni. Siihen aikaan päivästä, jolloin minulla oli tapana käydä häntä katsomassa, valtasi minut ikäänkuin kuumekohtaus. Voimatta kestää enempää, minä sanoin sen hänelle eilen illalla:

— Miksi ette tule tänne, vastasi hän minulle nauraen. Minä antaisin teille kiniiniä.

Joulukuu. — Joka kerran kuin palaan Cassini-kadulta, kun astun kynnykseni yli, tuntuu minusta, että panen naamion kasvoilleni, että kätken varastettua esinettä. Se on tuskallisen häpeän tunne. Mutta saamani vastaanotto poistaa sen minulta heti. Ei voi verrata toisiinsa sitä älyllistä kiihoitusta, minkä minulle antavat loppumattomat puheluni Annan kanssa, ja sitä latteata lepoa mikä minua kotona odottaa. Minä tarvitsen nykyään tätä levottomuutta, tätä hehkua tunteakseni eläväni. Ja minä totun tähän kaksinaiseen elämään.

Kuinka saattaa nainen tällä tavoin sokeasti alistua pahimpaan eroista, henkiseen eroon. Oltuani seitsemän vuotta naimisissa minä yhä vielä sitä ihmettelen. Hän on vailla uteliaisuutta kuten epäluuloakin. Elämän jokapäiväinen nuotti tyydyttää häntä. Katselin häntä juuri lampun ääressä. Hän näyttää tuskin kahdenkymmenen ikäiseltä, eikä hänen muuttumattomista kasvoistaan heijastu mitään sydämen levottomuutta, mitään persoonallista ajatusta. Hän ei huomaa minun outoa iloani eikä epätoivoani. Hän on minua muinoin katsellut kerran kaikkiaan, enkä nyt ymmärrä, miten olen saattanut häntä miellyttää. En enää usko hänen rakkauteensa. Kuitenkin olen niin heikko ja niin mutkikas, että hänen nuoruutensa yhä liikuttaa minua, ja että minun niin turha haluni koettaa elävöittää häntä ei ole kokonaan hävinnyt. Olen rakastanut häntä liiaksi, jotta hänen onnensa tai vaivansa koskaan voisivat tulla minulle yhdentekeviksi, ja minä heittäydyn nautinnolla vaaraan, joka meitä uhkaa. Kuta nuorempia me olemme, sitä vähemmän me kykenemme näkemään tunteittemme esinettä semmoisena kuin se on. Me muovailemme sen, me luomme sen uudelleen mielemme mukaan, ja kun meille selviää erehdyksemme, niin me syytämme tätä esinettä sensijaan että syyttäisimme omaa harhanäön kykyämme. Mehän voisimme vielä käyttää hyväksemme totuutta, jolla toisenlaisenakin yhä on viehätyksensä. Mutta me emme anna sille anteeksi että se on pettänyt meidät.

Mikä minussa herättää intohimoista harrastusta, ei edes liikuta Elisabetia. Hän ei tiedä mitään elämän rikkaudesta tai hän halveksii sitä. Huolimattomuudesta tai välinpitämättömyydestä hän ei viitsi siitä ammentaa, ja kutistaa sen yhä ahtaammaksi kun minä koen sitä laajentaa. Me elämme vierekkäin, mutta hän ei tiedä minusta mitään eikä tule koskaan tietämään. Välillämme ei ole mitään vaikeuksia eikä mitään tuttavallisuutta. Se on kotinurkan rauhaa, samaa rauhaa kuin niin monissa muissa kodeissa, jotka salaisesti ovat hajaantuneet, useinkaan tietämättä miksi. Lapset ja Pariisin hälinä verhoavat riittävästi näennäisellä sovulla tämän salaisen kuilun.

28 päivänä jouluk. — Marie-Louise ja Philippe ovat kutsutut kahteen lastennäytäntöön samana päivänä. Philippen luonteen mukaista olisi jäädä pois molemmista, mutta hänen sisarensa ei aio luopua kummastakaan. Häntä kehoitetaan valitsemaan; hän siirtyy ajatuksissaan toisesta toiseen, ja kun hänen päätöstään pidetään valmiina, niin hän peruuttaa sen. Hänen ilontarpeena ei mukaudu »paikan yhteyteen».

Kuinka hyvin hänet ymmärrän, ja miten elämä on riittämätön meitä tyydyttämään.

Tällaisina perhejuhlain päivinä Anna on niin surullinen, ja tahtoo peittää sen minulta.

— Ei voi olla kaiholla muistelematta englantilaista joulua, sanoi hän minulle hymyllä, jonka hänen suunsa alaspäin kääntyneet suupielet osoittivat pakoitetuksi.

Pari kolme englantilaista ystävätärtä on tullut häntä ohimennessään ylitsevuotavalla sydämellä syleilemään. Heidän lähdettyään, minä kysyin:

Hän purskahti nauruun. Minun syksyllinen kiihoitukseni on lauennut tai ennemminkin kiteytynyt minuun, kuten ruskeat lehdet Gallé'n maljakon reunoissa, jonka olen hänelle muistoksi lahjoittanut. Minkä olin luullut mahdottomaksi, toteutui vähitellen. Vaikeasti määriteltävä, vähän epävarma, mutta kestävä side kasvaa välillemme. Minulle on arvokkaampi hänen katseensa kuin hänen silmänsä, hänen äänensä kuin hänen huulensa, hänen ystävyytensä kuin minun pyyteeni.

2 päivänä tammik. — Tri Heaume kuoli eilen, huolimatta tästä niin sopimattomasta ajankohdasta. Näin hänet kuolinvuoteellaan. Hän oli taas ryhdikäs kuin ennen. Hänen kasvoillaan oli ylevä rauha ja seesteys, mikä on hämmästyttävä huomata piirteissä, joita ei ole koskaan nähnyt muuta kuin vaivattuina ja tuskallisina, — joka hämmästyttää ja vetää puoleensa.

Pohjaltaan hän jumaloi elämää. Se oli hänen ainoa uskontonsa. Sensijaan että olisi lopettanut hermotautien esityksensä, hän oli aloittanut tutkimusta mielenliikutusten laeista. Hän kartutti syitä pidentää päiviänsä, ja senvuoksi hän ei pelännyt olla uskoton suurelle työlleen, kuten kaikki maailmassa oli ollut uskoton hänelle.

Hänen vieressään valitteli hänen vaimonsa, ikäänkuin ei olisi koskaan tajunnut tämän nyt sammuvan hengen harvinaista voimaa.

Tunto kaikesta tässä tuhotusta voimasta ei antanut minulle rauhaa, vaan menin Annan luo purkamaan mietteitäni. Vaietessammekin pääsevät ajatuksemme kuuluville. Kotonani ei omillani ole kaikua.

Tammikuu. — Kävimme yhdessä Conciergerie-vankilassa. Eräs hänen esi-isistään on mestattu tässä pihassa, syyskuun murhien ensi päivänä.

Keskustelumme ovat alussa aina jonkunverran hajanaisia. Hänen huoleton ilmeensä saattaa minut liiaksi olemaan varuillani; mutta pian näen taas hänen vilpittömyytensä, hänen syvän sielunsa. Tarvitaan aina aikaa ehtiäksemme mukautua toisiimme.

Hän ei yritä herättää luottamustani kertomustaan kohtaan. Minä tiedustan umpimähkään:

— Tahdotteko tietää? Eräässä asianajotoimistossa. — Ilmestykselle omituinen paikka.

— Niin, minua neuvottiin luopumaan isäni perinnöstä. Hän katseli minuun vakavasti, näyttäen minulle haavaansa. Kuolleet yllyttävät meitä aina alistumaan. Heillä ei ole siitä ikävyyksiä. Siihen aikaan uskoin, ettei ole hyödyttömiä uhrauksia.

Ja hänen kullanhohtavat silmänsä tuijottivat minuun rohkeasti kuin uhittelisi hän minua. Muistin hänen ylvään eleensä Lontoossa hänen tunnustaessaan minulle, että hän oli suorittanut perheen viimeisen velan.

Kävellessämme pitkin rantakäytävää, Notre-Dame-kirkon takana hän alkoi puhua minulle lapsuudestaan ja ensi nuoruudestaan Dauphinessa. Siihen aiheeseen hän harvoin käy käsiksi. Hän muistaa tarkemmin kuin minä meidän entiset kohtauksemme. Hän palauttaa muistiini unohtuneita seikkoja. Minä olin silloin arka, raju ja ylpeä.

— Teidän intohimoisen halunne nähdä asiat niinkuin ne ovat, mutta Philippe Lagier'llahan oli sama halu; varsinkin teidän voimanne, joka esti teitä koskaan kokemasta välinpitämättömyyden tilaa, tuon voiman, josta lukemattomat elämän lähdesuonet kumpuavat.

25 päivänä tammik. — Loppuneet ovat kävelymme Pariisissa, meidän nopeat puhelumme takan ääressä, ainakin vähäksi aikaa. Hän lähtee tänä iltana Lontooseen, minne miss Pearson on kutsunut hänet viettämään kuusi viikkoa.

Jokin asia, joka on vaikeampi kuin hänen lähtönsä, tekee hyvästijättömme surulliseksi. Löydämmekö tämän vähän monensekaisen ystävyyden, joka meille on antanut harvinaisia iloja, koskemattomana hänen palatessaan? Ilmaisin hänelle epäilykseni.

— Olen puoleksi englantilainen, vastasi hän. Tuo maa on niin puoleensavetävä sen kautta, että se opettaa ihmisiä hallitsemaan itsensä, ja senkautta, että ihmistenkeskeisten suhteitten suoruus siellä on niiden kestävyydentakeena. Eikö teidän ole tätä maata kiittäminen ystävyydestä, josta puhutte? Ranskatar ei olisi teiltä sitä pyytänyt.

— Onko tämä teidän ainoa ystävyytenne, Anna? En tunne elämäänne siellä meren takana. Mutta minä olen levoton. Levoton ja mustasukkainen.

— Eikö teillä ole luottamusta minuun? Se, mikä minussa on olennaista, sehän on teidän.

26 päivänä maalisk. — Kun näin hänet taas kahden kuukauden kuluttua, saatoin todeta lähtöhetken aavistuksen oikeaksi. Jokin selittämätön tai selittämättä jäänyt seikka on muuttanut suhteemme toisenlaiseksi. Anna käyttäytyy hillitymmin, hän melkein kaihtaa minua hetkittäin. Onkohan pelkkä aika riittävä palauttamaan sopusointuisen yhteisymmärryksemme entiselleen.

Hänen kirjeensä, vaikka ne olivat pitkät ja monet ja täynnä yksityisseikkoja hänen elämästään, antoivat minun aavistaa sitä. Jokin toinen tunne on valtaamaisillaan hänet tai pelkää hän sitoa itseään, koska rakastaa riippumattomuuttaan.

2 päivänä huhtik. — Vähitellen meidän entinen puheluintomme on lähentänyt meidät toisiimme. Hänen mielensä hehkuu ja hän on taas entisensä, mutta äkkiä hänen kasvonsa jähmettyvät kuin katuisi hän antautumistaan. Hänessä tapahtuu kohtalokas näytelmä, josta minä en tiedä mitään.

5 päivänä huhtik. — Tiedän nyt. Ja paljastuksen tuottaman järkytyksen jälkeen viivyn minä onnellisessa raukeuden tilassa, jolloin ihminen ylläpitää ja syventää vaikutelmaa, jota hän tahtoo pysyttää nykyisyydessä eikä jättää menneisyyden huomaan.

Tänä aamuna sain kirjeen miss Pearsonilta, missä tämä pyytää minua käyttämään vaikutusvaltaani Annaan yllyttääkseni häntä naimisiin, mainitun lord Howardin kanssa, joka jo kauan on häntä tavoitellut. Hra Portalista ei enää puhuta. Englannissa kysymykset varallisuudesta, asemasta, suhteista ovat etualalla. Miss Pearson luetteli kaikki tällaisen liiton edut, joka antaisi ystävättärellemme hänelle tulevan aseman. Hän vetosi pontevasti siihen luottamukseen, mitä nti de Sézery oli osoittanut minua kohtaan.

Tämä outo tehtävä saattoi mieleni hämmennyksiin. Kuitenkin menin Annan luo tavalliseen aikaani ja ojensin hänelle kirjeen ilman muuta. Näen vieläkin mielessäni, mitenkä hänen silmissään leimahti.

— Miss Pearson kyllästyttää minua, sanoi hän suuttuen. Hänellä ei ollut oikeutta tähän. Miksi esti hän minua lähtemästä Intiaan?

Se että hän näin tylysti työnsi luotaan ystävyyteni, loukkasi minua.
Nousin lähteäkseni.

Hän riensi minua pidättämään. En koskaan vielä ollut nähnyt häntä niin haltioissaan enkä niin kalpeana. Hänen kullanhohtavat silmänsä verhoutuivat. Niiden kärsivä ilme riisuu aseet käsistäni.

Heti loisto taas palasi hänen katseeseensa ja valaisi koko hänen kasvojaan, jotka ilmeen näin vaihtuessa ilmaisevat hänen ajatuksensa. En voinut olla sitä huomaamatta.

— Ei ole kysymys minusta, Anna. Tämä avioliitto antaisi teille, joskaan ei nuoruudessa uneksimaanne iloa, kuitenkin rauhaa ja sitä virkistystä, jonka oman maun ja persoonallisen arvon mukainen asema helposti tuottaa.

— Te uhraatte sen? Minä en enää pysty sellaiseen uhraukseen. Elämä on pyytänyt minulta liiaksi niitä.

Hän oli aivan lähellä minua. Minun ei tarvinnut muuta kuin ojentaa käsivarteni, kun hän jo nojautui rintaani vasten ja painoi päänsä olalleni.

Tunsin miten hän värisi kiireestä kantapäähän. Miten kauan pysyimme siinä asennossa? Näiden sekasortoisten hetkien yllä lepäsi raskas paino, vuosien paino. Huoneessa jatkui huhtikuun iltahämärä, kevään kutsu. Rakkautemme saattoi meidät vapisemaan toistemme sylissä. Kun hän taas hillitsi itseänsä, kohotti hän hieman alaspäin taipuneita kasvojaan ja hymyili minulle pienen mielistelevän tytön hymyä. Kosketin huulillani hänen hehkuvaa poskeaan. Olisin tahtonut ylettyä hänen huuliinsa, tavoittaa niistä äänen joka oli paljastanut hänen salaisuutensa. Hän ei sallinut minun tehdä sitä. Äkillisellä liikkeellä hän etääntyi minusta.

Näin väritti alakuloisuus onnemme. Mitenkä voimme nyt yhdistää tulevaisuuden menneisyyteen? Älkäämme katselko niin kauas. Tyytykäämme tänä iltana tuntemaan kaikella voimallamme. Huomenna teemme pysyvät päätökset.

6 päivänä huhtik.— Kello yksitoista illalla. — Kotini on murtunut. Koskaan en olisi itse murtanut sitä, ja Anna tiesi sen. En voi kuvailla tuon kohtauksen kauheutta. Olen aivan lamaannuksissa. Marie-Louise, Philippe, enkö enää koskaan saa teitä nähdä. Mutta sallinko riistää heidät itseltäni? Elisabet on käsittänyt väärin, rumentanut, tahrannut rakkautemme: silloin minä panin vastaan. Hän soimasi minua valheistani, ja hän oli kykenemätön käsittämään tai kuulemaan totuutta elämästämme. Hän on niin tahtonut: minä olen vapaa. Eikä minua jätä ajatus: kuinka ei Anna antautuisi minulle, nyt kun minulla ei ole jälellä muuta kuin rakkauteni …

ELISABETIN HERÄÄMINEN

Vihossa oli enää vain valkeita sivuja jälellä. Albert oli jättänyt päiväkirjansa tähän, ja tämä äkillinen vaikeneminen, näin pitkällisen tunnustuksen jälkeen, sekin oli omalla tavallaan kaunopuheinen. Elisabet käänsi lehdet aina viimeiseen saakka, tavoittaen sellaista tuskaa, joka olisi toistaiseksi vapauttanut hänet ajattelemasta. Viimeiselle sivulle päästyään hän kadotti kaiken ulkonaisen tekosyyn päästäkseen ajatuksiaan pakoon. Hän katseli kelloa: se oli kolme aamulla. Ruumis kuumeisena hän koneellisesti laahusti akkunan luo, jonka hän avasi. Menehtymäisillään hän haki tukea, hän tahtoi huutaa jonkun avukseen. Yön hiljaisuus pidätti häntä ääneen valittamasta. Kuutamon sijasta, jonka hän äsken oli nähnyt paistavan, hän huomasi vastassaan pimeyden ja palasi takaisin sammuttaakseen lamppunsa. Sitten hän nojasi kyynäspäihin ja katseli ulos.

Hän ei voinut eroittaa muuta kuin niittyjen epämääräisen rinteen, ja laakson toisella puolella vuorien hämärän massan. Mutta taivaan avaruudesta, tummasta kuin sametti, loistivat lukemattomat tähdet. Joka kerran kun hän palasi iltakutsuista oli hän saattanut nähdä tämänkaltaisia öitä. Kuitenkin tämä yö oli ainoa laatuaan, oli uusi. Ahneesti hengitti hän lauhaa yöilmaa. Puutarhan ruusupensastot ja puiston kuuset täyttivät sen hyvällä terveellisellä tuoksulla, joka hyväili häntä kuin ystävän käsi. Liiaksi kuumentuneella poskellaan hän tunsi kylmän ja suloisen kosketuksen, ja hän nojautui enemmän ulos, paremmin tunteakseen sen suomaa huojennusta. Ja kiitollisena hän huomasi kaikki nämä tähdet, joiden nimetön paljous ei koskaan ollut huvittanut häntä muuta kuin kokonaisuutena, hän näki niiden erilaiset valot, niiden alituisen värjynnän. Niistä varsinkin yksi, joka tuikki lähellä Quatre-Seigneurs vuoren harjaa, vaihtui nopeasti valoltaan, ollen vuorotellen vihreä ja punainen kuin opaali. Täten yö, jossa hänen välinpitämättömyytensä tähän saakka oli nähnyt vain elottoman kaaoksen, liikutti häntä, tuntui säälivän ja tukevan häntä kuin elävä olento, kuin ainoa elävä olento, joka kykeni huojentamaan hänen epätoivoaan.

Mutta tämä sama yö, jonka ylevää, ääretöntä tyyneyttä hän yksinäisenä ja turvattomana huusi avukseen, ympäröi kesäisellä raikkaudellaan Albertin ja Annan rakkautta. Äkillisesti muuttaen mieltään hän kammoksui sitä ja toivotteli tulevaksi päivää, joka ollen rakastaville vähemmän suopea, samalla olisi hänelle vähemmän tuskallinen. Kestettyään viisi kuukautta alistuvaisuudella ja tyyneydellä sitä, että hänet oli hyljätty, hänen mielensä nyt nousi kapinaan, ja hän väänteli käsiään, syytäen soimauksiaan pimeyteen. Tietämättömyys, loukattu omanarvontunto, ylenkatse eivät enää suojelleet häntä mustasukkaista vimmaa vastaan, joka valtasi hänet. He olivat yhdessä tällä hetkellä, iho ihoa vastaan, ja nyt myöhään hän ymmärsi sen intohimon voiman, joka oli kiidättänyt heidät toisiaan kohti, ja jonka hän itse lähtönsä kautta oli päästänyt valloilleen. Nyt hän kuvitteli mieleensä tämän Anna de Sézeryn jonka hän oli kodissaan ottanut vastaan olematta varuillaan hänen hehkuvan elämänintonsa suhteen, jota hän ei ollut katsellut muuta kuin huomatakseen hänen puutteensa, jota hän siihen saakka ei ollut ajatellut muuta kuin mitä alhaisimpien juonien punojaksi. Hän oli nyt näkevinään hänen kullanhohtavat silmänsä, hänen mielenliikutuksia janoavat kasvonsa, hänestä uhoavan henkevän nautinnonhimon. Hän vihasi tätä ihmistä, samalla kun hän teki hänelle oikeutta: kun väkivaltainen tunne valtaa meidät, lakkaamme olemasta pikkumaisia. Hän yllytti kärsimystään, kuin olisi hänet nyt juuri petetty.

Huhuileva huuto, joka kaikui jonkun matkan päässä, värähdytti koko hänen olemustaan. Se oli huhuilu, joita paimenet huutavat toisilleen kummulta kummulle; se oli venytetty, ikävöivä huuto ja sitä seurasi kimeä juoksutus, joka tuntui pilkkaavan edellistä. Se uudistui kerran, sitten toisen, yhä etäisempänä ja heikompana. Hiljaisuus antoi sille hyvän taustan, korosti sen kaksinkertaista, yhtaikaa ivallista ja kärsivää sävyä. Oliko se lemmen merkki vai jonkun paimenen lähtö? Elisabet, mieli tasapainosta poissa, odotti sen toistuvan. Ajatusten suuntaaminen omaan itseen uuvutti häntä niin, että hän halusi lepuuttaa mieltään jollakin ulkonaisella ilmiöllä, jollakin särehtivällä soitolla, joka tulkitsisi hänen tuskaansa. Mutta hiljaisuus palautti hänet takaisin yksinäiseen rakkauteensa. Oliko hän ennenkin tuntenut rakkautta, vai kokiko hän sitä nyt, näin haavoitettuna, ensi kerran? Se poisti vastustamattomalla, jyrkällä ja varmalla eleellä kaiken sen inhon, joka oli hänessä kasaantunut viime viikkojen kuluessa, kun hänelle paljastui kaikki salattu viheliäisyys ympäristössään. Philippe Lagier'llekin hän antoi anteeksi hänen häpeämättömän tunnustuksensa, senjohdosta mitä tämä oli hänelle lausunut Grenoblessa — se palasi hänen mieleensä kuin toteutunut ennustus.

— Rakastaa silloin kuin teitä rakastetaan, oli hän sanonut, silloin kuin teitä varjellaan kaikilta vaikeuksilta ja vaivoilta, mitä ansiota teillä siitä on! Rakastaa silloin kuin teidät on hyljätty, petetty, unohdettu, kun sydäntänne poljetaan, se vasta on rakkautta.

Miksi hänen mielensä silloin oli noussut kapinaan näitä niin sattuvia sanoja vastaan? Albert oli kaiken yötä polkenut hänen sydäntään: oliko hän koskaan rakastanut häntä kuten tänä yönä, jolloin hänen silmänsä aukenivat selkiselälleen elämän pimeyteen. Aamu, jolloin Albert ensi kerran oli kuiskannut hänen korvaansa sanat, joita jokainen nuori tyttö odottaa ja joista hän ei hämmästy, iltapäivä, jolloin hänen sulhasensa arasti oli koskettanut huulillaan hänen poskeaan Saint-Martin-d'Uriagessa, ilta, jolloin hän oli tullut Albertin vaimoksi, osaamatta edes tarjota hänelle hellyyttänsä, mikään ei tuonut hänen mieleensä muistoja, jotka voimassa olisivat olleet häntä nyt murtavan masennuksen veroisia. Täytyikö ihmisen kadottaa onnensa, ymmärtääkseen sen arvoa? Ja olipa hän kadottanut sen, sitä vieläkään ymmärtämättä. Jotta hänen nöyryytyksensä olisi täydellinen, oli hänen vielä opittava tuntemaan toinen rakkaus, joka jäi häneen kuin tarttuva tauti ja jonka hehku uhkasi tuhota hänet.

Yön viimeisten tuntien lisääntyvä viive ei pystynyt tyynnyttämään hänen verensä kuumetta. Koskettaessaan hänen kasvojaan lämpeni tuulenhenki. Hän puristi molemmin käsin akkunapieliä pysyäkseen pystyssä. Tämä ajatusten ja niin raskaiden ja yhtaikaisten ajatusten paino musersi hänet. Kuiskaukset, sitten pienet tukahdutetut nyyhkytykset, jotka kuuluivat lastenkamarista, saattoivat hänet tarkkaavasti kääntymään ympäri, mutta eivät saaneet häntä poistumaan paikaltaan. — Vastoin tapaansa hän ei lähestynyt väliovea, vaan apuun rientämättä antoi Marie-Louisen, jonka äänen hän kuuli, taistella painajaista vastaan. Hän sulkeutui mykkänä epätoivoonsa, ja Albertin päiväkirjan itsekkäisyydessään niin julma viimeinen lause tuli sekin hänelle ymmärrettäväksi. Kun hän pystyi menemään tytön luo, oli tämä jo rauhoittunut.

»Onnen … malja …» ajatteli Elisabet muistellen viimeisiä sanoja, mitä lapsi oli lausunut.

Hän oli sitä pidellyt käsissään, jumalaista maljaa. Hän oli saanut sen kuin aarteen, johon hänellä oli oikeus, ja tuskin siihen silmäten hän hajamielisesti oli siitä nauttinut, ja sitten oli hän antanut riistää sen itseltään.

Kuinka hän ei edes ollut aavistanut, mitä kaikkea ihmisoleminen voi sisältää? Hän ei enää puolustautunut Albertin soimauksilta. Puolustautuminen oli samaa kuin lisätä kilpailijan vaikutusta. Mieluummin hän itse oli syyllinen. Totta se oli, hänen luonaan tuntui kuoleman henkäys eikä elämän hehku. Lämpöisen kirkkauden sijasta siellä viipyi yö ja kylmyys.

»Miksei, vaikeroi hän menneisyyttään tuomiten, miksei hän ole sanonut sitä minulle. Minä olin niin nuori, niin lapsellinen ja tietämätön. Enkö olisi voinut muuttaa tapojani? Nuoret tytöt eivät tiedä sellaista. Heille ei sanota, että jokaisen pitää rakentaa talonsa, varjella liettänsä. He kasaavat kiviä umpimähkään ja ensi tuuli hajoittaa heidän tuhkansa. On väärin, ettei heitä auteta.»

Mutta hänen muistonsa antoi hänelle epäröimättä vastauksen. Hänen mieleensä palautuivat kaikki ne tapaukset, niin lukuisat varsinkin heidän avioliittonsa alussa, jolloin Albert oli koettanut puistella hänet hereille tunnottomuudestaan, antaa hänelle hieman elämäntarmoa. Matkalla, takan ääressä, talvella Pariisissa, Saint-Martinin pengermällä kesällä, Albert elävöitti häntä varten menneisyyden, luonnon, taiteen, kirjat, haihtuvan nykyhetken. Miten paljon aikaa ja voimia hän olikaan käyttänyt herättääkseen hänen mielenkiintoaan, saadakseen häntä innostumaan, lisätäkseen hänen päiviensä arvoa. Liikutettuna hän sieltä etsi ja löysi hellyyden ilmauksia.

»Hän on rakastanut minua. Hän on rakastanut minua ennen tuota toista. Kun hän minulle innostuksella ja tunteella puheli mielitöistään tai entisistä oloista, puhui hän minulle rakkaudesta. Ymmärtääkseen elämää täytyy rakastaa, täytyy rakastaa. Nyt sen havaitsen.»

Hän oli elämää vastaan asettanut sen muurin, jota vastaan on turha hyökätä: liikkumattomuuden voiman. Hänen vastustuksensa oli kestänyt joka hetki. Elämä oli hänelle merkinnyt: olla virran vietävänä. Mutta täyttihän hän joka päivä perheenemännän tavalliset tehtävät ja äidin velvollisuudet, jotka nekin olivat niin helpot. Miksi vaatia enempää? Katkeruus, joka joskus ilmeni hänen puolisossaan, jonka tämä vapaasti voitti, mutta joka usein ilmestyi hänen piirteisiinsä kun hän astui kotiinsa, loukkasi Elisabetia kuin vääryys. Nyt hän ymmärsi sen. Hänen kodistaan puuttui elävä henki, jopa iloinen mielikin, joka olisi tehnyt halvimmatkin puuhat, vaatimattomimmatkin toimet merkityksellisiksi, joka olisi levittänyt ympärilleen sitä sopusointua, mielen keveyttä ja seesteyttä, mikä sallii ajatuksen miehen päästä mietiskelyittensä päähän saakka, keskittää ne ja levittää ne sitten julkisuuteen, ei hämärin lausein, vaan tyynellä arvovallalla, mikä kykenee levähdyttämään ja virkistämään muita ihmisiä ja hetkeksi heille pysähdyttämään ohikiitävän ajan, selvittääkseen heille sen tarkoituksen. Täten Elisabetille sekavassa ja intohimoisessa näkemyksessä selveni se osa, jota kohtalo häneltä odotti, ja jota hän ei ollut täyttänyt.

Hänen lapsensakin olivat osanneet panna enemmän arvoa isäänsä. Ottaessaan hänet vastaan nauruillaan ja ilonhuudahduksillaan ja alituisesti vaatiessaan häntä keksimään uusia leikkejä tai kertomuksia, he vaistomaisesti osoittivat hänelle tulevaa huomiota. He tunsivat, mitenkä hänen läsnäolonsa, hänen koskaan raukeamaton toimeliaisuutensa saattoi tehdä heidän elämänilonsa kaksinkertaiseksi. Ja Albert itse ei koskaan kohdannut muuta kuin velttoutta tai välinpitämättömyyttä, ikäänkuin hän voimastaan huolimatta ei joskus vuorostaan kokisi välttämättömän levon ja virkistyksen tarvetta. Vuodesta vuoteen oli hän tuntenut itsensä yhä yksinäisemmäksi ja tyydyttämättömämmäksi. Ja toiset naiset, jotka vainusivat tämän eristyneisyyden, vaanivat ja tunnustelivat sitä, juuri täten tunnustaen hänen ylemmyytensä. Ja Elisabet ei ollut aavistanut tätä uhkaa päänsä päällä. Hän ei ollut oivaltanut Anna de Sézeryn aikeita, niin oivallettavat kuin ne olivatkin. Mahdotonta oli kieltää, että hän itse oli onnettomuutensa alku ja syy.

Äkkiä hän vetäytyi pois akkunasta, nähden edessään kuin ilmestyksenä kaikkein julmimman kohdan päiväkirjasta, sen joka antoi niin syvän silmäyksen miehen sydämeen, mutta joka kuvasi rakkauden mysteeriota ja kohtalokkuutta, joka uskalsi sanoa, ettei ihminen koskaan, ei edes onnessakaan, voi olla varma pyyteestään. Elisabet ojensi käsivartensa eteenpäin torjuakseen tätä. Ei, ei, hänelle olisi riittänyt, voidakseen voittaa kilpailijansa, jos hän olisi ollut varuillaan. Mutta hänet oli yllätetty unessa ja aseetonna. Hänen tappionsa oli kai korjaamaton. Toinen oli liian hyvin ymmärtänyt sen minkä hän itse oli laiminlyönyt. Päästyään tälle viimeiselle pysäkille ohjattoman ajatuksensa päättömässä riennossa hän raukeni epätoivoonsa. Miksei häntä oltu yhtä julmasti haavoitettu silloin kuin hän sai tiedon puolisonsa petoksesta? Tuska oli siis kuten rakkauskin kuilu, jonka syvyyttä ei koskaan voitu tyystin mitata. Tämä mietintä, jota hän ei ohjannut, vaan joka tempasi hänet mukaansa, ja joka oli verrattavissa kuolinvalvontaan jonkun sukulaisvainajan vuoteen ääressä, muunsi hetkellisesti hänen käsityskykynsä, mutta ei hänen uskallustaan. Hän näki selvästi itseensä, mutta osasi paremmin arvioida heikkoutensa ja heittäytyi sen valtaan. Miksi hyväksi huomata erehdyksensä niin myöhään, kun kaikki on kadotettu?

Yö poistui hiipivin askelin. Vuorten parmailla alkoi kuultaa aikainen aamunsarastus, kullanhohtavana vihreällä, niin raikkaalla ja puhtaalla taivaalla. Tähtijoukot hajosivat, hupenivat eetteriin, kuin lumi päivänpaisteessa. Kyynelien huuhtomilla kasvoillaan tunsi Elisabet äkkiä auringon. Häirittynä kärsimyksessään hän värisi ja nosti kätensä silmilleen ikäänkuin torjuakseen niistä tämän uskaliaan kosketuksen. Mutta sormien lomitse tunkeutui valo. Ja hänen ympärillään virkosi uuteen eloon puutarha, niitty, metsä, koko luonto. Puut, jotka äsken vielä muodostivat yhtenäisen massan, erkanivat toisistaan ja seisoivat vierekkäin kullanvälkkyvässä kirkkaudessa, joka kohosi ja valtasi taivaan. Lehdoissa linnut täysin kurkuin ylistivät päivän paluuta. Elämä otti epäröimättä, varmalla eleellä, haltuun alueensa. Silloin hänetkin valtasi mieletön elämän halu.

Elää? hän ei sitä osannut, mutta hän aikoi koettaa. Hän aikoi taistella kömpelyyttään, tietämättömyyttään, tunnottomuuttaan vastaan. Itsensä hyväksi? Se oli liian myöhään. Lastensa hyväksi, jotka eivät saaneet olla samanlaisia kuin hän. Mutta eikö ollut kovaa, että jo oli pakko ajatella toisten onnea eikä omaansa? Arkana hän lähestyi kuvastintaan, ja aamurusko kulmillaan kuten kukkasilla, hän näki kasvonsa niin tuoreina, vaikka kalpeina ja punasilmäisinä, että toivo lävisti hänen sydämensä kuin auringon vasama. »Minä olen niin nuori. Hän ei ole niin nuori kuin minä.» Hän yritti hymyillä kuvalleen, mutta ei onnistunut. Puhkeava päivä valeli hänet hehkuvalla loistollaan. Kuitenkin hän värisi kylmästä: »Päivä, elämä. Ne eivät lämmitä minua.» Kääntyen kuvastimesta pois hän keskitti ajatuksensa, uupuneen ajatusparkansa yhteen ainoaan pisteeseen, josta tuli hänen toimintansa kiinnekohta kuten aurinko oli maailman:

»Nyt, niin nyt tiedän, että rakastan häntä. Enkä odota häneltä mitään muuta kuin kärsimystä.»

Ja tässä kärsimyksestä haltioitumisessa hän epämääräisesti ymmärsi, että elämä joka häntä nyt odotti jo oli toinen kuin ennen.

KOLMAS OSA

ENSI TAIVAL

Saksalainen tarina, joka tahtoo näyttää että aika on puhtaasti sovinnainen suure, kertoo erään nuoren munkin ihmeellisen seikkailun: kun tämä epäili iäisyyttä, houkutteli linnunlaulu hänet luostarin läheiseen metsään. Tämä laulu oli niin hurmaava, ettei sitä kyllästynyt kuulemaan. Kun munkki palasi kotiinsa, ei hän tuntenut siellä ketään ja hänen muistojensa perusteella saatettiin laskea, että kolmesataa vuotta oli täytynyt kulua hänen lähdöstään. Hän oli luullut ne muutamiksi minuuteiksi.

Valvotun yön jälkeen tunsi Elisabet olevansa niin uupunut, että hän päinvastoin luuli tuntevansa hartioillaan pitkien vuosien taakan. Hän ei ollut kypsynyt tunkeutumaan niin syvälle elämän metsään. Hän oli niin kiinteästi etsinyt tietään, että hän oli kuollakseen raukea. Hänen terveytensä sai siitä vaurion, ja hänen täytyi jäädä vuoteeseen useammaksi päiväksi. Hänen sairautensa luettiin ensimäisten syysiltojen petollisuuden syyksi, ne kun teeskentelevät kesän leutoutta, mutta ovat jo kylmät. Tämä pakollinen lepo salli hänen kypsyttää päätöksiään elämänsä muuttamisesta. Hän tunsi, ettei hän voisi sietää niitä vieraskäyntejä, jotka jo uhkasivat häntä toipilaana, ja hänen oli mahdoton uudelleen alkaa seuraelämän paraadia, jonka turhuuden hänen uudet ajatuksensa hänelle selvästi osoittivat. Heti kun hän pääsi voimiinsa, hän ilmaisi aikomuksensa asettua Saint-Martin-d'Uriageen.

— Se on mieletöntä, väitti hänen isänsä vastaan, vuoristossa ei voi asua syksyllä, varsinkaan silloin, kun juuri on päässyt kunnon kuumeesta. Ja mitä sanoisivat ystävämme?

— Ensinnäkään se ei ole vuoristoa. Raikkaampi ilma toisi minulle terveyteni takaisin, ja vahvistaisi lapsia. Lopuksi tahdon vähemmän nähdä seuramaailmaa. Minun asemassani on parempi niin. Ja tehän kävisitte usein meillä.

— Albertin luona, oikaisi kuivasti rva Molay-Norrois, joka ihmetteli tavatessaan tyttäressään välinpitämättömän mukaantuvaisuuden sijasta näin määrättyä tahtoa.

— Silloinhan otatte minut luoksenne, isä. Tyytyväisenä tähän osoitukseen asemansa merkityksestä ei isä enempää väittänyt vastaan.

Saint-Martinin maalaisen rakennuksen ovet avattiin taas. Iloisin mielenpurkauksin lapset taas löysivät nämä puiset parvekkeet, jotka kiersivät ympäri seinien. Suuri puutarha, yksinkertaisen aitauksen ympäröimänä, eroitti sen maantiestä. Se oli hyljätty puisto, jossa umpimähkään versoi hedelmäpuita, villikasveja ja kukkia. Talon puolella kuusiryhmät, lehtimaja, puro antoivat sille hoidettua luonnetta. Vastapäätä pihaporttia johti plataanikuja kirkkoon, minkä uusi pääosa nojautui vanhaan romaanilaiseen kellotapuliin, joka kivikattoineen oli viimeinen jäte vanhasta kappelista.

Saint-Martinin kylä on rakennettu eräälle Chamroussen rinteiden pengermälle. Kokonainen vihanta meri niittyjä ja havumetsikköjä näyttää tulvivan näiden mökkien yli hukuttaakseen ne. Alhaalla on ensimäisenä Saint-Ferriolin linna, joka viehättävällä ylimielisyydellä on majoitettu metsäiselle vuorenniemekkeelle, ja joka on olevinaan pikku varustus tornineen, päätyineen, päällekkäisine pengermineen. Kaksisataa metriä sen yläpuolella leviää Uriagen raikas laakso. Tästä eristetystä näköpaikasta vallitsee katse laajaa alaa, jota kaukana rajoittavat Dracin ja Chartreusen vuoret. Kun läheinen kello helähytti viimeisen iltasoittonsa, näki Elisabet, joka juuri oli saanut huoneensa järjestykseen, akkunastaan karjan kotiinpaluun ja tasangolta kohoavan hämärän. Seudun rauha oli niin täydellinen, että se valtasi hänen sydämensä.

Kasinon ja hotellien tulet syttyivät. Hän oli tyytyväinen siitä, että hän oli kaikesta tästä kaukana. Täällä hän paremmin pääsisi oman itsensä valtijaaksi. Eräs vaikutelma, joka polveutui hänen avioliittonsa ensi ajoilta, palasi kuin itsestään hänen muistoonsa. Heidän katsellessaan samankaltaista iltaa oli Albert tarttunut hänen käteensä viedäkseen sen huulilleen:

— Katso, sanoi hän, miten olemme eroitetut maailmasta. Kun minulla on työni ja sinut, en kaipaa mitään.

Elisabet ei ollut ymmärtänyt, mitä onnen täyteläisyyttä Albert häneltä odotti, eikä, että tämä niin yksinkertainen onni oli tarkkaan varjeltava.

Yö rupesi ilvehtimään hänen kanssaan. Kun hänen piti nukkua tässä vanhassa rakennuksessa pitkine käytävineen, avaroine huoneineen, pelästyi hän, kuin voisi joka nurkassa piillä joku tuntematon vaara. Hän ei uskaltanut tutkia paikkoja, eikä heittäytyä unen helmaan. Kauan hän kuuli käytävään asetetun vanhan kellon tuntilyönnit, joista jokainen tuntui hajoittavan sen ja ilmoittavan haamujen lähestymistä. Albertin aikana ei hän koskaan ollut tuntenut pelkoa. Hänen täytyi nyt oppia aivan uudestaan olemaan rohkea ja terästämään heikkouttaan.

Marie-Louise ja Philippe olivat pian saaneet kyllikseen muuton eduista. Pikku maalaisten seura, lintukarjan houkutus siemenaterialle, riihien ja maanviljelyskalujen salaisuudet, tallien miellyttävä lämpö, huvitus, jota tarjosi lehmien seuraileminen laitumella, pelästyneen hoitajattaren valvonnan alla, saattoivat heidät vain muutamiksi päiviksi unohtamaan automobiiliretkensä ja lastentanssiaisensa kasinolla. Käskevästi he vaativat takaisin nämä hienostuneemmat huvituksensa. Heidän äitinsä yritti tehdä heidän kanssaan kävelyretkiä Prémoliin, Oursièren putoukselle ja kastanjametsiin. Mutta hän ei osannut eroittaa syötäviä sieniä myrkyllisistä, ja väsymättömät lapset tahtoivat viedä hänet liian kauas: kävelemiseen huonosti tottuneena hän uupui ennen heitä. Tämä kaksinkertainen alemmuus vahingoitti hänen arvoaan heidän silmissään. Hän teki tappionsa täydelliseksi yrittäessään lukea heille kertomuksia. Saint-Martinin kirjasto, joka oli umpimähkään kerätty valkoisille kuusilaudoille, sisälsi kaikenlaisia vanhoja oudonnäköisiä kirjoja, ritariromaaneja, kansan satukokoelmia, ranskalaisia ja muita kansanlauluja. Elisabet oli usein nähnyt miehensä luovan niihin nopean katseen ja ottavan sieltä jonkun nidoksen, jonka hän luuli umpimähkään valituksi, ja josta lähti outoja sankareita liikkeelle. Kun hän tahtoi tehdä samoin, selvisi hänelle tietämättömyytensä.

— Sinä et osaa, sinä, selitti Marie-Louise alentuvaisesti. Isä osasi.
Ja sitten, hän ei lukenut, hän kertoi. Se on hauskempaa.

Miten vaikeata olikaan pysyä päätöksessään. Valvontayön tuskallisen haltioitumisen jälkeen, joka niin oli yllyttänyt hänen haluansa muuttaa elämänsä ja uhrautua, hän nyt kompastui jokapäiväisiin pikkuesteisiin ja jo napisi niitä vastaan. Milloinkaan ei hän saavuttaisi päämäärää, jonka hän oli itselleen asettanut. Miksi hyväksi tavoitella sitä? Albert ei saisi tietää tästä mitään. Heidän eronsa oli auttamaton. Toinen rakkaus oli ottanut Albertin valtaansa. Näin masennettuna hän luopui kaikesta vastustuksesta ja heittäytyi välinpitämättömäksi. Taikka hän lisäsi kärsimystään ärsyttämättä sitä kuin haavaa turhilla kosketuksilla. Ja valot, jotka hän illalla näki, vetivät häntä puoleensa. Hän aikoi jo laskeutua laaksoon vielä täydellisemmin luopuakseen päätöksestä, jonka hän oli tehnyt tuskallisessa unettomuudessaan. Vain itserakkaus enää pidätti häntä: hän kuvitteli näkevänsä rva Passerat'n ja rva de Vimellen ivalliset katseet.

Eräänä päivänä, jolloin hän alakuloisena käveli pitkin plataanikujaa, minkä puun raskaat lehvät ensimäisinä värittyvät syksyn saapuessa, hän pistäytyi kappelin selkoselällään kutsuvasta ovesta sisään. Sunnuntaisia jumalanpalveluksia lukuunottamatta, jolloin hän vei sinne lapset, ei hän koskaan käynyt siellä. Hän yritti rukoilla, mutta mitään rukousta ei tullut hänen huulilleen, vaan ainoastaan valituksia ja syytöksiä kohtaloaan vastaan. Hänen mieleensä muistui eräs Albertin lausuma: epäuskostaan huolimatta tämä tunnusti uskonnollisen uskon vaikuttavaksi voimaksi, mutta hän kielsi tämän uskon olemassaolon kaikissa niissä, joiden elämä, ainakin tärkeissä elämänkohdissa, ei siitä todistanut. Ja hän lisäsi ettei hän juuri ollut tavannut muuta kuin äidillään tätä mielen alituista ylevyyttä kaikkein vähäpätöisimmissäkin puuhissa, joiden luonteen sisäisen ilon ilme muutti. Tämä aiheutti Elisabetissa omantunnon pistoksen. Hänellä ei ollut mitään tietoja rva Derizesta lähdettyään Grenoblesta. Joka vuosi tämä vietti kesän Saint-Martinissä. Kuinka oli hän mahtanut sietää helteen? Miksi tällä tavoin riistää häneltä maaseudun ilma ja lapsenlasten seura? Miksi iskeä häntä, miksi rangaista häntä erheestä, johonka hän oli osaton ja jonka hän jyrkästi oli tuominnut? Elisabet häpesi laiminlyöntiään ja lupasi itsekseen korjata sen huomispäivänä, niinkauan kuin selkeän syyskuun lämpö ja valo sen vielä sallivat. Tämä oli hänen rukouksensa.

Seuraavana päivänä hän aikaisin antoi puettaa lapset, jotka ihastuivat päästessään Grenobleen. Mutta lähtöhetkellä Marie-Louise loi vakavan katseen tyhjälle maantielle:

— Raitiovaunuun? toistivat lapset närkästyneinä. Passerat'n perheen koneen hemmottelemina ei heitä tämä kulkumuoto miellyttänyt. Kun heidän boulevard des Adieuxllä piti nousta pimeään porraskäytävään, he uudelleen tekivät tenän.

Lapset eivät mielellään liity voitettujen riviin: elämä työntää heitä eteenpäin. Elisabet sai vaivoin heidät vaikenemaan. Hän tuli jo levottomaksi ajatellessaan, mitenkä anoppi ottaisi hänet vastaan, eikä hän enää ollut mielissään siitä, että toi mukanaan nämä kaksi löyhäsuuta. Vanha Fauchette, joka avasi oven, näytti nuorelle naiselle juroa naamaa; mutta nähdessään missä seurassa tämä tuli, hän silisi. Rva Derize otti hänet vastaan tasaisella ja lempeällä tavallaan, ikäänkuin hän ei olisi huomannutkaan, miten yksin hänet oli jätetty. Tällä tavoin hän poisti kaikki anteeksipyynnöt ja nolostukset. Hän ihaili pienokaisten punaisia poskia, jotka pysyivät hiljaisina, puolittain isoäidin ijäkkäisyyden herättämän vaistomaisen etääntymisen, puolittain häntä kohtaan tuntemansa myötätunnon vallassa.

— Olemme käymässä vain. Tulemme syömään aamiaista luoksenne, rakas äiti.

— Te saatte kehnon aterian, oli jo rva Derize vastannut tyynellä äänellään, mutta sen pahempi teille.

— Minulla on mukana piirakas ja Chamrussen metsän mansikoita, joista te pidätte.

— Ikäänkuin ei talossa olisi heille ruokaa, napisi vielä palvelustyttö, joka ei johdonmukaisuudesta piitannut.

Tämä muonitus ei ollut turha. Aterian kestäessä Elisabet huomasi tuollaisista pikkuseikoista, joita vain naiset osaavat oivaltaa tai aavistaa, että emännän hyvinvointi oli vähentynyt. Hän katseli häntä tarkkaavaisemmin ja totesi hänen kasvoillaan muutoksia, joita hän tullessaan ei ollut huomannut. Hän luki sen painostavan kesähelteen syyksi, joka vanhan naisen oli täytynyt sietää poistumatta kaupungista, minkä vuorten kehä ympäröi ikäänkuin keskittääkseen tähän tasankoon auringon säteet. Kuinka väärin hän olikaan tehnyt, kun ei ollut ehdottanut hänelle muuttoa ylös Saint-Martiniin, minkä terveellisessä ilmassa hän joka vuosi lepäsi. Heti aamiaisen jälestä hän esitti tarjouksen, joka oli hänen sydämellään.

— Se on vähän myöhään väitti rva Derize, joka samalla heti punastui, peläten että tämä tulkittaisiin valitukseksi.

Mutta tämä heikko verenlaine ei kauan värittänyt hänen poskipäitään.
Hän lisäsi:

— Meillä on vielä osa syyskuuta ja lokakuu. Syksy on usein tulvillaan kauniita päiviä. Kirkko on parin askeleen päässä talosta. Ja teillä olisi lapsetkin. Tulkaa, minä pyydän teitä.

Korjatessaan pois pöydästä Fauchette yhä oli ristiriitaisten tunteitten vallassa ja kalisutti astioita. Rouva olisi voitu kutsua aikaisemmin, mutta joku viikko vuoristossa saattoi vielä tehdä hänelle hyvää.

Rva Derize, joka vähän ihmetteli tätä hellittämättömyyttä, katseli miniäänsä hyväsydämisesti. Hän kysyi itseltään mistä tämä odottamaton mielenilmaus johtui. Oliko hänellä ollut syytä jättää Albertin vihot Philippe Lagierille, jotta tämä antaisi ne nuorelle rouvalle? Hän oli suuresti soimannut uhkarohkeuttaan. Usein hän oli senjohdosta tuntenut omantunnonvaivoja, ja vähän pelkoa. Saattoiko hän nyt rauhoittua, ja vieläpä kenties nähdä hämärässä tulevaisuudessa valonpilkahdusta.

— Olisin tyytyväinen, jos pääsen luoksenne myöhemmin, myönnytti hän lopuksi.

— Ei, ei. Me ryöstämme teidät. Te lähdette tänä iltana meidän kanssamme.

Heikkojen ja arkain ihmisten tavoin Elisabet esiintyi hermostuneen itsepäisesti. Horjuva tahto ei tavoittele muuta kuin välittömiä päämääriä.

— No niin! Pankaamme siis käärömme kuntoon, vastasi melkein iloisesti vanha rouva, joka oivalsi tämän mielentilan.

Kun Uriagessa saatiin kuulla vanhan rva Derizen saapumisesta, paheksui Molay-Norrois'n seurapiiri yksimielisesti Elisabetin käytöstä. Se oli mieletön liikatunteellinen myönnytys. Olisi ollut parempi edelleenkin pysyä jyrkkänä. Saint-Martinissä kävi vähän vieraita. Kukaan ei välittänyt tavata vanhaa rouvaa, joka syntyperältään kuului melkein-rahvaaseen. Hra Passerat, joka muinoin oli ollut tilaisuudessa puhelemaan hänen kanssaan, puolusti häntä, mutta tapansa mukaan arkaillen.

Philippe Lagier, joka oli lähtenyt Firenzeen surkean tappionsa jälkeisenä päivänä, ei ollut enää siellä herättämässä kunnioitusta vanhaa ystävätärtään kohtaan. Kuitenkin rva Molay-Norrois alkoi useammin käydä tyttärensä luona, vieläpä lähennellä Albertin äitiäkin. Päähänpistoonsa piintyneenä Elisabet kohtuuttomasti jätti huomaamatta nämä niin ansiolliset ponnistukset. Toinen näytelmä tapahtui hänen lähettyvillään, hänen sitä aavistamatta.

Ei puhuttu koskaan hänestä, joka Saint-Martinista oli poissa, mutta hänen ajatuksensa tuntui asuvan talossa. Hän oli alituisesti molempien naisten mielessä, joista toinen, nuori, vaikeni ylpeydestä, sensijaan kun toinen hienotuntoisuudesta oli puhumatta, kaunistellen lapsienkin edessä, ollakseen rikkomatta suunnitelmaa vastaan, jonka hän ymmärsi samalla kun hän sitä valitti. Rva Derize ei verrannut miniänsä vikoja poikansa vikoihin. Hän olisi yksinkertaisesti halunnut taivuttaa Elisabetia suopeamielisyyteen. Sisäelämässään järjestyneenä ja luottamatta luvattomien intohimojen kestävyyteen, hän ei voinut olla uskomatta Albertin paluuseen.

Kaksi viikkoa näin jännittynyt tilanne jatkui. Varsinkin illalla, Marie-Louisen ja Philippen mentyä maata, se oli melkein sietämätön. Molemmat naiset työskentelivät saman lampun valossa: toinen, varustettuna silmälaseilla ja eteenpäin kumartuneena, kutoi paksua liinakangasta, jonka oli määrä talvella lämmittää varattoman naapurin pienokaista, toinen oikoisena, etäältä katsoen, ompeli korutyötä, veltosti ja ilottomasti. He vaihtoivat muutamia merkityksettömiä lauseita, sitten keskustelu katkesi. Yöllisen maaseudun hiljaisuus ympäröi heidät, tunki heidän lävitseen, jähmetytti heidät.

»Miksei hän puhu minulle? mietti Elisabet, ärsyttäen mielensä haavaa.
Albert väitti häntä niin paljon minun moistani tomppelia etevämmäksi.
Mutta hän ei tahdo tehdä mitään minun puolestani. Minä en ole sen
arvoinen. Mutta miksi hän sitten suostui tulemaan?»

»Hän kärsii, sanoi tämä. Hän kärsisi vähemmän, jos hän uskoisi minulle salaisuutensa, jonka aavistan samalla kun pelkään erehtyväni. Minun tulisi lähestyä häntä, vetää hänet puoleeni, rauhoittaa häntä, enkä minä uskalla sitä tehdä. Tunnen, miten taakka painaa ja ahdistaa rintaani. Huuleni ovat aukeamaisillaan, ne aukeavat, mutta minä jään mykäksi. Miksi, Jumalani, on minulla niin vähän rohkeutta?»

Voitettuna Elisabet päätti ensimäisenä puhua, plataanikujassa jossa jo muutamat keltalehdet murtuivat naisten keveiden askelten alla:

— Äiti, tiedättekö, missä hän nyt on? Mielenliikutuksen järkyttämänä
Albertin äiti vastasi nopeaan:

Tämä köyhä lause putosi kuin jokin plataanin raskas lehti, jonka pieninkin tuulenhenki irroittaa. Ja siinä oli kaikki. Tilaisuus, jota he niin olivat odottaneet, oli mennyt ohi.

Illalla Elisabet meni makuulle vasta hyvin myöhään. Hän palasi saliin senjälkeen kuin hänen anoppinsa oli vetäytynyt huoneeseensa, ja mielensä kuumuutta jäähdyttääkseen hän yritti lukea jotain kirjaa. Paremmin keskittääkseen tarkkaavaisuuttaan hän pani kädet molemmin puolin kasvojaan. Puoli tuntia kului siten, ilman että hän käänsi lehteä. Hän luki aina samat sanat:

Hänen mieleensä muistuivat ne muutamat matkat, joilla hän oli ollut miehensä mukana, Saksassa, Münchenissä ja Nürnbergissä, Tourainessa, Loiren partaalla olevissa linnoissa. Lähtö herätti Albertissa uhkuvaa iloa, »valloitusiloa», sanoi hän, hän meni ottamaan haltuunsa uusia maita. Museoissa, historiallisesti merkityksellisen maiseman edessä, hän innostui ja selitteli, hän asetti keskinäiseen yhteyteen asioita tavalla, jota Elisabet ei yrittänytkään ymmärtää. Vähitellen tämä hyvä tuuli muuttui. Hän tuli hajamieliseksi, vaipui itseensä, lakkasi ilmaisemasta vaikutelmiansa. Ja paluu oli vaitelias ja pettynyt. Miksi?

Miksi? Elisabet ei ollut sitä koskaan itseltään kysynyt. Turtuneena ja toimettomana hän asetti itselleen niin vähän kysymyksiä, eikä yrittänyt elää omaa elämäänsä, eikä edes Albertin. Mitä seuraa hän tälle tarjosi? Tuskin oli hän näin itseltään kysynyt, kun unohdettuja pikkuseikkoja runsaasti palasi hänen mieleensä. Miten paljon matkatavaraa hänellä pitikään olla muassaan! Ja minkä merkityksen saivat joka hetki ne tuhannet epämukavuudet, joita kukaan matkustaja ei voi välttää! Hän tarvitsi niin monenlaisia asioita, ja hän valitteli kaikkea, ikäänkuin Albert olisi saattanut estää junia savuamasta, pilviä satamasta, aurinkoa paahtamasta, hotellikeittiön tarjoomasta huonoa ruokaa, kauppiaita petkuttamasta, naisia pitämästä suuria päähineitä teatterissa, ja väsymystä tulemasta. Pahin oli, ettei hänellä ollut mitään uteliaisuutta. Uteliaisuus on kiihoke, joka tekee tyhjiksi matkustuksen ikävyydet mielenliikutusten hyväksi, jotka meitä määränpäässä odottavat.

»Mikään ei teille ole mielenkiintoista» oli Albert todennut pakoitetusti nauraen. Elisabet ymmärsi nyt minkä erehdyksen hän oli tehnyt, asettaessaan samaan tasoon elämän pikku tarpeet ja sen, mitä siinä on merkityksellistä, oleellista ja uutta. Mutta useimmat naiset tekevät tämän erehdyksen, ja se oli hänellä puolustuksena. Mutta minkä arvoinen oli se puolustus kun hänellä oli aviomiehenä Albert, joka niin usein oli tarjoutunut häntä opastamaan?

Elisabet nousi, hitaasti, etsiäkseen jostain sanakirjasta, sitten karttateoksesta tätä salaperäistä Irunia. Hän löysi sen Pyreneain espanjanpuoliselta rinteeltä, Baskinmaan sydämestä. Tätä matkaa Albert oli kauan suunnitellut. Se oli hänelle välttämätön sepittääkseen erästä Talonpoikansa nidosta. Siellä vuorten kätkössä, sanoi hän, olivat säilyneet alkuperäisessä puhtaudessaan perheelliset perintötavat. Hän oli kerran ehdottanut Elisabetille, että tämä lähtisi mukaan, mutta kovin laimeasti, ja edeltäkäsin ilmoittaen hänelle, että majatalot siellä ovat kokonaan vailla mukavuuksia. Espanjaa käsittelevästä Baedekeristä, jonka Albert ennakolta oli itselleen varustanut, hän luki tämän Bidassoa-joen huuhteleman tienoon ylistyksiä, ja muistutuksen Guipuzcoan maakunnassa vallitsevista erikoisista tavoista. Nämä omituiset tavat, jotka ennen olivat huvittaneet häntä, tekivät hänet mietteliääksi. Hän, joka niinsanoen ei koskaan ollut harjoittanut mielikuvitustaan, hän näki selvästi tiellä, jonka lehdettömät pensaikot eroittivat joesta, värikkäämmän ja lämpöisemmän illan ympäröimänä kuin Dauphinén illat olivat, Iruniin kulkevat talonpoikaisrattaat, ja näiden rattaiden takaistuimella, toisiinsa puristuneina Anna de Sézeryn ja Albertin, joka verhosi seuralaisensa hartiat huonolla hevospeitteellä. »Koskaan ei hänen viehätyksensä ollut minuun herkemmin vaikuttanut kuin hänen ollessaan näin oudosti verhottuna». Tämä päiväkirjan pikku lause oli jähmettynyt hänen sydämeensä. Kilpailija varmaankaan ei matkalla käyttäytynyt millään tavoin vaateliaasti kuten hän eikä huolimattomasti luonut ylistettyjen kullanhohteisten silmiensä katsetta vaihtuviin ilmiöihin.

Elisabet vaipui uneen näiden tuskallisten mielikuvien saattamana. Seuraavana päivänä hän murjotti vanhalle rouvalle, jonka syyksi hän luki painajaisensa. Postiaikana hän yllätti itsensä tutkimasta lähetyksiä, nähdäkseen oliko Albert mahdollisesti kirjoittanut äidilleen. Eräänä päivänä sellainen saapui, siinä oli Pariisin postileima. Se hänen mieltään hieman kevensi, ikäänkuin täytyisi noiden ihmisten läheisyyden, mikä häntä kidutti, olla nyt palattua vähentynyt.

Vaivautuneisuus, joka oli päässyt syntymään hänen ja hänen anoppinsa väliin tiheni kuin läpinäkymättömäksi usvaksi, jonka läpi kumpikaan ei eroittanut toisen todellisia tunteita. Mitä tukea Elisabetilla oli toisen läsnäolosta. Kaikki mikä hänessä muistutti Albertia ärsytti ja hermostutti häntä, ja kaikki hänelle häntä muistutti. Kävikö rva Derizelle selväksi välittelynsä hyödyttömyys? Hän ilmaisi halunsa olevan palata Grenobleen. Lokakuu uhkasi kylmällä. Lähtöpäivänä rva Derize vihdoin, voittaen arkuutensa, sai sanotuksi Elisabetille, mitä hän oli aikonut jo tulonsa jälkeisenä päivänä sanoa:

— Lapseni, olkaa luottavainen ja kärsivällinen. Hetkenne tulee. Se ei voi jäädä tulematta. Te vaan ette saa tuolla tavoin syventyä suruunne.

— En ymmärrä teitä, äiti. Minulla ei ole surua, enkä minä ajattele sitä koskaan.

— Te erehdytte. Ei ollut oikein, että teiltä hänen syynsä takia riistettäisiin lapsenlasten seura.

Albertin äiti, joka oli kuluttanut kaiken rohkeutensa, lähti jo alakuloisesti peräytymään, kun Elisabet puolestaan puhkesi kyyneliin.

— Minä tiedän, mistä se johtuu ja rakastan teitä enemmän senvuoksi. Tulen aina olemaan kanssanne. Mutta miksi vielä lisäätte onnettomuuttanne? Odottakaa kestävyydellä, mutta tyyneesti. Käyttäkää paljon harrastusta Marie-Louisea ja Philippeä kohtaan. He ovat teidän toivonaiheenne, ja te olette heille kaikki tällä hetkellä. Olkaa toimekas, hyvin toimekas. Tehkää päivänne työstä uupuneiksi ja rukoilkaa.

— Palatkaa pian Grenobleen. Tulen teitä opettamaan. Hyvästi, lapseni,
Jumala teitä varjelkoon.

Molemmat naiset syleilivät toisiaan. Elisabet seurasi katseillaan rattaita, jotka veivät rva Derizen Uriageen, kunnes käänteessä kastanja kätki hänet.

Tämän lähdön jälkeen tuli hänen vanhempiensa vuoro; he pakenivat pois autioituneesta Uriagesta. Eristettynä ja kärsimyksen muokkaamana Elisabet haki alakuloisia mielialoja, joita syksyn tullessa kohoaa maasta joka askeleella ja joita hän ennen piti runoilijain keksintöinä. Hän ymmärsi samoilla paikoilla kuin Albert sen, mitä tämä oli kokenut kaksi vuotta aikaisemmin, epätäydellisen ja ylenannetun elämän onnettomuutta, joka niin voimakkaasti kykenee meille tekemään luonnon eläväksi. Plataanikuja, joka oli tulvillaan paksuja ja sitkeitä lehtiä, ei enää peittänyt näkyvistä kappelia, joka yhä selvemmin kutsui luokseen; mutta se ei ollut hänen kävelypaikkansa. Häntä miellyttivät enemmän tiet, jotka hukkuvat kastanjametsän siimekseen, ja mistä silloin tällöin näkee villit vuoret. Mutta pelosta hän ei uskaltautunut kauas. Hänen lapsensa ihmettelivät hänen muuttunutta mielialaansa. Hän välitti vähemmän heistä kuin omasta huolestaan. Illalla kun karja palasi ja kerääntyi liian ahtaan juoma-altaan ympäri, oli hänelle vastenmielinen näiden elukoiden ja näiden paimenten henkimä rauha. Lokakuu ympäröitsi hänet alakuloisuudella, josta hän löysi viehätystä. Nautinnolla hän repi haavaansa.

Koko hänen kotiinsa painui tämän hänen heikkoutensa leima. Eräänä päivänä vihdoin hän sai tietoja Grenoblesta. Levottomana, kun häntä ei kuulunut, kirjoitti rva Derize hänelle innokkaan kirjeen, jonka loppu saattoi Elisabetia vähän oivaltamaan asemaa: »Rakas Elisabet, sanoi vanha rouva, nykyinen vuodenaika ja tuo eristys eivät ole teille miksikään hyödyksi. Ja te ette ajattele Marie-Louisea ja Philippeä. On aika jo kiinnittää huomiota heidän koulunkäyntiinsä ja antaa heille työ- ja leikkitoverinsa. Te itse olette vähän huvituksien ja seuran tarpeessa. Palatkaa Grenobleen, pyydän teitä. Mehän tapaamme usein, eikö totta? Ellette te tule tällä viikolla, niin minä tulen itse teitä hakemaan. Sillä minä olen huolissani teistä, lapseni.»

Masentuneessa tilassaan oli hän altis ensimäiselle vaikutukselle. Hän kiirehti valmistuksiaan, molempien pienokaisten ilonhuutojen säestämänä, jotka olivat saaneet kyllikseen maaseudun huveista.

Kun oli aika astua ajoneuvoihin, ei Elisabetilla enää ollut halua lähteä. Kaupungissa häntä odotti jokapäiväinen elämä, vanhempiensa koti, jossa hän ei viihtynyt, ja avioerojuttu, jonka suhteen hän jo oli saanut asianajajaltaan useampia vastausta vaille jääneitä tiedusteluja. Hän kadottaisi sen kärsimisvapautensa, joka oli käynyt hänelle rakkaaksi. Hänen täytyisi huolehtia lapsistaan, käyttää päivänsä hyödyllisesti, kun hän sensijaan täällä oli saanut antautua suruunsa.

Kun hän kadotti näkyvistään Saint-Ferriolin linnan, joka vallitsee Uriagen laaksoa, ja kulki pitkin Gièren salatietä, jonka seinämiä peittivät kullanväriset pensaat, tuntui hänestä, ikäänkuin hänen oma olemassaolonsakin supistuisi, ja kuin hän etääntyisi rakkaudestaan, jonka hän sekoitti yhteen tuskansa kanssa. Lapset nauroivat, ja tämä nauru loukkasi häntä. Hän palasi tosielämään, jossa teot ovat tärkeämmät kuin halut ja murehtimiset.

II.

ELISABETIN PÄIVÄ

Tietäen että heidän päämiehensä söi aamiaista kaupungilla, jossain kunnon ravintolassa, aloittivat hra Tabourinin apulaiset iltapäivän korttipelillä. Yleisön halveksunta, joka on ranskalaiselle pikkuvirkamiehelle tunnusmerkillistä, oli hän sitten yksityisen tai valtion palveluksessa, vaikutti etteivät he viitsineet keskeyttää tai salata ajankulukettaan, kun ovelle koputettiin.

— Sisään, sanoi epäselvällä äänellä Vitrolle, tyytymättömänä siitä ettei hänellä ollut valttia.

Mutta virkakumppaniensa vihoiksi jätti juoksupoika Malaunay pelipöydän rientääkseen ottamaan vastaan tunkeilijaa, jota hän kunnioittavasti tervehti. He ymmärsivät hänen eleensä tuntiessaan nuoren rva Derizen; talviaurinko, joka tulvi sisään ikkunasta valaisi hänen keltaisten turkiksiensa ja vaaleiden silkkisten hiustensa vastakohtaa. Huolimatta paksusta vaipastaan hän näytti pitemmältä. Kylmä ulkoilma oli punertanut hänen poskensa. Musta, reunalta kohoava hattu, jota vain yksi sulka koristi, antoi hänelle vallan englantilaisen muotokuvan ilmeen. Saatuaan kuulla hra Tabourinin olevan poissa, hän näytti hämmästyneeltä.

Hänet vietiin toimiston viereiseen huoneeseen. Ja peli jatkui. Kun se loppui, ehdottivat Lestaque ja Dauras, jotka olivat voittaneet, toista. Ensimäinen apulainen varovaisuudesta kieltäytyi, ja kukin ryhtyi ilman intoa kääröihinsä. Paremman puutteessa pakistiin, välittämättä odotuksesta, joka venyi. Asiatuttava, joka odottaa puheillepääsyä, oli hän miten mieleen tahansa, mikä on sen luonnollisempaa!

— Derizen juttu. Minä olen yksin lyönyt vetoa sen puolesta, että aviomies voittaa.

Lestaque ja Dauras, jotka ajattelivat vähän, mutta yhdessä, pistivät väliin:

— Näin on sen laita, selitti tärkeän näköisenä ensimäinen apulainen. Oikeuden puheenjohtajalle osoitetun anomuksen jälkeen on tehty pöytäkirja sovitteluyrityksen raukeamisesta. Hra Derize ei ole esiintynyt, ja rva Derize on toistaiseksi saanut hoitoonsa lapset, ynnä eläkkeen. Me olemme antaneet haasteen viime lokakuulla. Hra Derize ei ole antanut loppulausuntoaan ja me olemme tammikuussa. Lykkäys loppulausunnon antamista varten on kulunut loppuun, juttu tulee esille toisen asianomaisen poisjäämisen perusteella. Meillä on käytettävänä kirjallinen todistuskappale. Avioero on selvä.

— Ei. Rva Derize pitää sen hallussaan. Hän ei vastaa kirjeisiimme, ja jutun viivästyminen johtuu hänen vaiteliaisuudestaan. Oletan, että hän nyt tuo sen meille. On jo aika.

— Mitäkö hän tekee? vastasi Malaunay, jonka liikkuvaiset kasvot ilmaisivat himoa ja ihailua. Hän kuhertelee kauniin vihollisensa kanssa. Uriagessa olivat he alituisesti toistensa seurassa.

— He peittävät pelinsä. Ja teidän on tunnustaminen, että rva Derize ei näytä erittäin innokkaalta saamaan aikaan avioeroa.

— No niin, hän lohduttautuu. Lohdutettuna hän sopii miehensä kanssa.
Siitä tulee kaksimiehinen perhe. Pariisissa se on tapana.

Sillä pikku apulainen, jonka Pariisi lumosi, ihaili sen kevytmielisiä tapoja. Aina odottaen jotain uutta tapahtumaa ja silmä kernaasti oveen kohdistettuna, hänellä tuskin oli aikaa puoliääneen kuiskata: Huomio! Isäntä astui huoneeseen. Hra Tabourin oli einehtinyt hyvin, jopa liiankin hyvin. Hänen naamansa oli ruusunpunainen laakeiden hiusten alla, joita hänen oli täytynyt runsaasti kastutella kukistaakseen näiden luontaisen kapinallisuuden. Sensijaan että hän uudenaikaiseen tapaan olisi käyttänyt ylös saakka napitettavia liivejä, jotka sopivasti peittävät paidan, oli hänellä avara rintamus, jonka hän paikoitellen oli tahrannut, niin vilkkaat ja varomattomat olivat hänen eleensä. Malaunayn häntä tutkivasti katsellessa hän teeskenteli maailmanmiehen välinpitämättömyyttä, joka lopettelee sikariaan, mutta ensimäisen apulaisen ensi sana saattoi hänen oman luontonsa esille:

— Rva Albert Derize odottaa teitä huoneessanne. Heti ajatteli hän vain asiatuttaviaan.

— Aha! Rouva tekee lopultakin päätöksensä. On jo aika saada toimeen ratkaisu toisen asianosaisen poisjäämisen perusteella.

Viimeinen kiireellinen puhaus, ja hän katosi. Muutama hetki myöhemmin koputettiin toimiston ovelle.

— Asianajaja Lagier, ilmoitti juoksupoika piloillaan. Hän se olikin.
Apulaisia halutti nauraa, mutta uusi tulokas osasi vaatia arvonantoa.
Ja heidän oli pakko hillitä iloansa.

— Kyllä, herra asianajaja, vastasi Vitrolle. Hän on huoneessaan rva
Derizen kanssa. Käyn ilmoittamassa teidät.

Hän siis ei halunnut kohdata rva Derizeä? Apulaiset, joiden suunnittelut se pani sekaisin, ihmettelivät. Heidän päämiehensä saapui silloin sopivasti huoneeseen suojatteineen. Hra Tabourinillä oli se ilme, minkä huonojen uutisten kuuleminen hänelle antoi ja sitä kartuttivat vielä hänen kiinni liimaantuneet hiuksensa. Lähdössään yllätettynä Philippe Lagier teki vaivaantuneen perääntymisliikahduksen, mikä ei voinut jäädä huomaamatta niin tarkalta havaintojen tekijältä kuin Malaunay oli, mutta nuori rouva, tuskin huomattavasti epäröityään, kiiruhti häntä vastaan:

— Hra Lagier, sanoi hän, minulla on juuri teille puhuttavaa. Tahdotteko saattaa minua muutamia askeleita.

Mihin oli joutunut se itsensä hillitseminen, jonka ei koskaan oltu nähty häneltä puuttuvan? Mistä tämä mielenliikutus aivan tavallisissa olosuhteissa? Hän pääsi senverran tasapainoon, että saattoi tervehtiä asianajajaa ja hänen apulaisiaan hyvästiksi, ennenkuin hän poistui kauniin rva Derizen takana. Hra Tabourinillä oli toisia asioita päässään huomatakseen näitä vivahduksia. Tuskin oli ovi suljettu, kuin hän traagillisesti ilmoitti apulaisilleen.

Vitrolle, Lestaque ja Dauras olivat, kuten odottaa sopii, hämmästyneen näköisiä. Mutta juoksupoika uskalsi ilmaista sopimatonta iloa ja julisti:

Isäntä, joka ei käsittänyt mitään, katseli häntä kiireestä kantapäähän ja toisti koneellisesti:

— Kaikissa toimistoissa tehdään niin. Mitä mielenkiintoa olisi meillä johonkin oikeusjuttuun, ellemme saisi lyödä siitä vetoa. Rva Derize pyysi avioeroa. Mutta hänen miehensä ei pyytänyt mitään. Panin vetoa jälkimäisen puolesta. Mitään ei tapahdukaan. Siis: minä olen voittanut.

Ja jättäen hra Tabourinin hämmennykseensä, hän kääntyi tovereittensa puoleen.

— Kukin teistä on velvollinen tarjoamaan minulle päivällisen minun valitsemassani ravintolassa. Kolme päivällistä, mikä mainio onni.

Toiset panivat vastaan. Närkästynyt, mutta herkkusuu asianajaja horjui hetkisen päivälliskutsun ja asemansa vaatiman arvokkuuden välillä. Jälkimäinen voitti, ja hän antoi vihalleen vallan.

— Olkaa varuillanne, herra. Te ette pitele asioita vakavasti, ja minä olen jo huomannut teissä vaarallisen taipumuksen nautintoihin. Voitittehan äsken Commercekahvilassa toisen vedon siitä, miten kauan aikaa saattaa yhtä sikaria polttaa? Miten kauan! Teidän iällänne minä olisin lyönyt vetoa siitä, miten nopeaan sen voi tehdä. Te olette käyttänyt tuohon enemmän kuin tunnin. Tietäkää, että tämä jo riittäisi antamaan teille matkapassit täältä. Talon etujen pitää olla sen virkailijoille pyhiä, enkä minä salli apulaisteni hankkivan itselleen voittoa siitä, että minä menetän juttuni.

Ja pidettyään tämän puheen, johon hän purki tyytymättömyytensä ja joka sivumennen sanoen oli hänelle terveellinen — hän tarvitsi kohtuullista ruumiinharjoitusta helpoittaakseen ruuansulatustaan — hän enemmittä puheitta jakoi masentuneille kuulijoilleen heidän tehtävänsä.

Saint-André aukea on parin askeleen päässä Quai de la Républiqueltä, missä Molay-Norrois'n perhe asui. Sensijaan että olisi mennyt Isèreen päin, Elisabet suuntasi askeleensa kaupunginpuistoa kohti. Philippe Lagier, joka kulki hänen vieressään sanomatta sanaakaan, ihmetteli:

— Ettekö sitä tiennyt? Olen vuokrannut huoneuston Haxo-kadulta, melkein kasvitieteellistä puutarhaa vastapäätä.

— Minua on senjohdosta paljon moitittu. Kuitenkin on parempi näin. Tapaan vanhempani melkein joka päivä, mutta lapsiaan kasvattaakseen tarvitsee äiti jonkunverran vapautta.

Kaupunginpuisto oli ikäänkuin pakkasen lamauttama. Talojen yli kohoten kuvastivat talvista, vaaleansinistä, kalpeaa taivasta vastaan viuhkamaiset jalavat ja plataanit hentoja oksiaan ja vesojaan. Lammikon vesi oli jäätynyt, ja jäähän oli täytynyt hakata pieni reikä, missä musta joutsen saattoi uida: mutta tuntien olevansa vanki se uskalsi tuskin liikuttaa jalkojaan. Elisabetin rinnalla käydessään muisti Philippe sitä viime kesän päivää, jolloin hän oikeusneuvos Prémereux'n edessä oli puolustanut intohimon asiaa Molay-Norrois'n lukuisaa puoluetta vastaan.

He tuskin puhelivat kulkiessaan pitkin väkirikkaampia katuja, jotka sieltä johtavat Perustuslain aukealle, mistä Haxo-katu lähtee. Tämä säännöllisen muotoinen aukea, jota julkiset rakennukset ympäröivät, oli melkein autio, ja Haxo-katu oli vielä tyhjempi.

— Tuolla se on, sanoi Elisabet, kun he saapuivat erään korkean, jokseenkin vaatimattoman näköisen talon kohdalle, lähellä Boulevard des Alpes'ia, jota reunustavat muinaisten vallien ruohoiset rinteet.

He nousivat neljänteen kerrokseen. Elisabet meni vieraansa edellä sisähuoneisiin.

— Salissa ei ole tulta. Suokaa anteeksi, hyvä herra, että otan teidät vastaan tässä huoneessa. Se on meidän lukukammiomme.

Se oli yksinkertaisesti kalustettu työhuone, jonka täytti suuri musteen tahrima pöytä, ja jonka ikkunasta näki kasvitieteelliseen puutarhaan.

— Lapseni kirjoittavat täällä tehtävänsä. Marie-Louise ainakin, sillä teidän kummipoikanne ei vielä osaa muuta kuin huvitella.

Elisabetia näytti vaivaavan jokin, jota hän olisi tahtonut sanoa, sitä kuitenkaan sanomatta. Philippe Lagier tunsi tuon, eikä voinut häntä auttaa. Muistaen Uriagen metsäpolkua, missä hän oli kokenut nöyryytyksen ja häpeän, ei hän voinut käsittää kuinka hän nyt saattoi olla kahden kesken nuoren naisen kanssa. Tämä oli koettanut hymyillä sanoessaan »kummipoikanne», mikä heitä yhdisti. Se oli niin vaivautunut hymy, että Lagier päätti puhua, antaakseen tälle yhdessäololle päämäärän, joka siltä puuttui.

— Olen saanut, rouva, kirjeen puolisoltanne, Albertilta. Se juuri aiheutti käyntini asianajajanne luo, missä teidät tapasin. Albertin notaari Grenoblessa, hra Randon, ilmoittaa hänelle joka kuukausi, että te kieltäydytte ottamasta vastaan eläkettä, jonka hän säännöllisesti lähettää.

— Ihmetellen kysyy hän syytä siihen, ja hän pyytää minua vaikuttamaan teihin niin, että te suostuisitte siihen, omaksi eduksenne, tai, ellette te siitä välitä, Marie-Louisen ja Philippen eduksi, joista teidän on huoli pidettävä.

Esitettyään tämän selityksen arvovaltaisuudella, jonka hämminki muutti jyrkkyydeksi, Philippe katseli nuorta naista, jonka hän näki olevan poissa tasapainosta. Tultaessa taivasalta huoneen kuumaan ilmaan oli veri noussut hänen päähänsä, tai aiheutui hänen punastuksensa hämmennyksestä, johon vastaus hänet jo edeltäpäin saattoi. Näin kasvot hohtaen ja silmät kyyneleistä kosteina Elisabet veti syvään henkeä kuin ahdistaisi hänen rintaansa ja sai suurella vaivalla sanotuksi:

— Puolisoni on itse hävittänyt kotinsa. Hän on riistänyt meiltä henkisen tukensa. Silloin tahdon tulla toimeen myös ilman hänen aineellista tukeaan.

— On kymmenes kuu kulumassa. Notaari on jo saanut kymmenentuhatta frangia teidän tilillenne. Hän ei tahdo niitä säilyttää.

— Albert ei tule ottamaan niitä vastaan; te tunnette hänet hyvin.
Hänellä on ylpeytensä … kuten teillä.

Välinpitämättömällä eleellä Elisabet osoitti, ettei tämä rahakysymys häntä liikuttanut. Kuitenkin Philippe Lagier'n vastaus, siihen sisältyvä vihjaus Albertin epäitsekkääseen luonteeseen, oli hänelle salaisesti mieleen. Se auttoi hänet saamaan pois mielestään ne epämieluisat muistot, joita asianajajan läsnäolo uhkasi hänessä herättää. Tämä alkoi uudestaan, mutta vähemmän varmana:

— Sallitteko minulle yhden kysymyksen? Eikö tämä eläke, joka on lainmukainen, jonka te voitte ja joka teidän tulee ottaa vastaan, ole teille välttämätön?

Elisabet selvitti asemansa koruttomasti. Hän oli saanut myötäjäisinä kaksi sataa tuhatta frangia, joiden korkotulot riittivät hänelle. Hän lisäsi, etteivät hänen vanhempansa vielä olleet luovuttaneet hänelle viimeistä neljännestä, ja että hänellä oli käytettävänään vain kuusituhatta frangia korkoja. Philippe todellisuudessa tiesi tämän, mutta hän tyytyi sanomaan:

— Hänen asumansa huoneusto ei todellakaan muistuttanut Bara-kadun huoneustoa Pariisissa eikä Molay-Norrois'n huoneustoa Isèren rannalla.

— Totun siihen kyllä, vastasi Elisabet hymyillen. Se ei ole mitään.
Minulla ei tarvitse olla näädännahkaisia turkiksia.

Se mitä hänellä oli yllään, puki häntä niin hyvin, oli niin loistavan edullinen hänen kasvojensa sävylle, että Lagier'ta halutti panna vastaan. Mutta hän oli menettänyt oikeutensa siihen, ja hän vaikeni.

— Lasteni kasvatus, jatkoi Elisabet, ei tästä vähennyksestä mitenkään tule kärsimään. Olen luvannut sen itselleni, ja minä tulen pitämään sanani. Katsokaa: olen jo alkanut. Korjaan Marie-Louisen tehtävät, ja annan hänelle tunteja.

— Se antaa työtä minulle. Täytyy omistautua muiden elämälle, kun omalla elämällä ei enää ole mitään päämäärää.

Elisabet oli noussut. Lagier luuli, että se oli kehoitus lähtöön. Mutta Elisabet oli avannut erään pöytälaatikon, ja palasi hänen luokseen, antaakseen hänelle huolellisesti taitetun käärön, joka oli hänelle tuttu.

— Olen pyytänyt teitä saattamaan minua antaakseni teille hra Derizen vihot. Kiitän teitä siitä, että lainasitte ne minulle. Minä olen pitänyt niitä varsin kauan, mutta te ette ole vaatinut niitä minulta.

— Ja tässä, lisäsi Elisabet, kirje, joka oli hänelle osoitettu ja jonka minä oikeudettomasti pidätin. Annattehan sen hänelle takaisin?

Hämmästyneenä kieltäytyi Philippe ottamasta vastaan kirjettä, joka hänelle ojennettiin:

Ensi kerran hän tämän keskustelun kuluessa käytti miehensä etunimeä. Se oli hänen mielenliikutuksensa ainoa merkki.

— Niinkö! mutisi Philippe, joka ei ollut tätä uutista odottanut.
Tietääkö Albert sen?

— Kävin juuri ilmoittamassa siitä asianajajalleni. Albertin asianajaja vuorostaan ilmoittaa siitä hänelle.

Tämän jälkeen oli Lagier'n otettava jäähyväiset. Seistessään Elisabetin edessä, ei hän tiennyt, mitenkä osoittaa tälle kunnioitustaan. Tämän satunnaisen kohtauksen kuluessa hän kaiken aikaa oli etsinyt tilaisuutta saada anteeksiantoa. Muistojensa tuottamaan nöyryytykseen liittyi hänessä nöyryyttävä tietoisuus kykenemättömyydestään nyt, jolloin hän kaikkein hartaimmin olisi halunnut käyttää älynsä kekseliäisyyttä hyväkseen. Mutta häntä odotti vielä yksi yllätys. Elisabet ojensi hänelle kätensä, ja äänen vähän väristessä sanoi selitykseksi:

— Tahdoin myös, hyvä herra, sanoa teille, että olen unohtanut teidän viimeiset sananne Uriagessa. Antakaa minulle kättä. Te olette luullut minusta väärin: syy oli minun. Yksinäisen naisen tulee olla niin varovainen. Jääkää Albertin ystäväksi, ja olkaa vähän minunkin. Me tapaamme toisiamme harvoin. Minä en muista muuta kuin ne totuudet, jotka kerran tulivat teidän suustanne, ja jotka saattoivat minut miettimään: osuudesta, joka ihmisellä itsellään on onnettomuuteensa.

— Tulen olemaan teidän anteeksiantonne arvoinen. Jos tietäisitte, mitä inhoa olen poissaollessani tuntenut! Nyt tunnen mieleni nuoremmaksi, keveämmäksi. Ah! itsehalveksunta on raskasta kantaa.

— Vaiti! lausui Elisabet sormi suulla, jottei hän jatkaisi moista aihetta, eikä siihen koskaan palaisi.

Kun hän oli lähtenyt, riisui Elisabet hattunsa ja turkiksensa. Hänen poskensa olivat hehkuvat ja hänen kätensä jäiset. Lapset, joita heidän hoitajattarensa oli kävelyttänyt vihreällä saarella, palaisivat pian: heti hän aikoi ryhtyä heidän kanssaan heidän jokapäiväisiin puuhiinsa, jotka häntä toisinaan niin väsyttivät. Hän istuutui lähelle uunia, nojasi tuolinsa selustaan ja jäi liikkumattomana tähän asentoon, niinkuin jännityksen lauetessa äärimäisen ponnistuksen jälkeen. Ennenkuin hän uudestaan ryhtyi puuhaan, hän tunsi suunnatonta tarvetta levätä, olla ajattelematta, olla toimimatta. Hämärä tiheni, mutta hän ei sytyttänyt lamppua. Vastassaan hän akkunasta näki puiston puiden tuollapuolen Belledonnevuoren lumen, jota iltarusko punasi ja jonka väri oli kuin kevätkukkien. Näin auringon hyväilemänä saivat jäätiköt eloa, ja kuitenkin saattoi! jo kaukaa, ylen kirkkaassa ilmassa, aavistaa niiden kylmyyden. Kaikkien näiden ansiokkaiden ponnistusten pohjalla, jotka näyttivät elävöittävän hänen säälittävää yksinäistä elämäänsä, hän täten tunsi kuoleman piilevän.

Miten paljon uljuutta hän olikaan osoittanut vähitellen voittaessaan luontaisen velttoutensa, saadakseen aikaan niin monet päätökset, joiden ylevämielisyys ei häntä enää senjälkeen ylläpitänyt, kun hän oli saanut ne pystyyn. Mitään korvausta, mitään toivoa ei hänelle suotu. Kaukana hänestä, vieretyksin nauttivat Albert ja hänen rakastajattarensa vapaasti lemmestään. Kuitenkin, heidän oli saatava tietoonsa hänen ylevämielisyytensä, hänen ylpeytensä, hänen uusi ja vaikea elämänsä. Hän pakoittaisi heidät muistamaan. Olihan hänkin tämän päivän kuluessa täyttänyt mittansa! Sisälsikö Annan elämäkerta, joka niin suurella ihailulla oli hänelle tarjoiltu, paremmin täytettyä sivua? Tämä itsensä vertaaminen kilpailijaansa yllytti hänen mustasukkaisuuttaan, vuodatti myrkkyä hänen haavaansa ja siten palautti hänelle vähän tarmoaan. Hänen lapsensa, jotka riensivät häntä syleilemään puolipimeään, joka peitti hänet, haihduttivat lopunkin hänen lamaannuksestaan. Hän mietti, että Albertin äiti tulisi häntä hyväksymään ja kiittämään, ja tästä hänelle niin oudosta toimeliaisuudesta, joka hänen nuorekkaan huolettomalta olennoltaan oli vaatinut voimanponnistuksen, minkä aiheuttaman kulutuksen hän näin jälestäpäin tunsi, hän kaikista epätoivonaiheistaan huolimatta löysi uupumuksen levon, joka antaa ruumiille terveellistä harjoitusta. Ja tämä ennen kokematon vaikutelma oli hänelle samalla kertaa ihmettelyn esine ja helpotus.

III

ROUVA MOLAY-NORROIS

Grenobleen palattuaan oli Elisabet esittänyt syyksi uuden kotinsa pystyttämisen voidakseen olla ottamatta vieraita vastaan. Mutta vanhempiensa neuvosta, joita Elisabetin suureksi hämmästykseksi hänen anoppinsa kannatti, hän oli päättänyt valita itselleen vastaanottopäivän. Pariisissa hän heikosti pani tahtoaan liikkeelle ylläpitääkseen miehelleen hyödyllisiä tai mieluisia suhteita, asettaen niiden edelle omat perhesuhteensa. Albert vähitellen oli jättänyt hänet vapaaksi ja vieraantunut seuraelämästä. Mutta kun hän nyt aikoi käyttää hyväkseen uutta asemaansa, joka niin soveltui hänen luontaiselle mielentylsyydelleen, käytiin kaikilta tahoilta häntä estämään. Molay-Norrois'n perheen käsitysten mukaan oli olemassa pyhiä velvollisuuksia seuraelämää kohtaan, ja rva Derize kehoitti häntä välttämään eristymistä.

— Minulla on luottamus siihen, oli tämä hänelle sanonut, että tulevaisuutenne on käyvä valoisaksi. Mutta teidän täytyy järjestää olemassaolonne luonnolliseksi. Ei ole hyvä olla alituisesti kahdenkesken muistojensa kanssa.

— Oh! minähän olen rutivanha ja menneisyys saa riittää minulle.
Marie-Louise ja Philippe saavat ystäviä, joiden vanhemmat te tunnette.
Te olette aiheuttanut minulle suuren ilon, luopuessanne avioerosta.

— Koska te kannatte Albertin nimeä, on oikein, että myötätunto, yleinen arvonanto kohdistuu teihin. Jos Jumala sallii, että te vielä kerran alatte säännöllistä elämää …

— En koskaan ala säännöllistä elämää Albertin kanssa. Hän on tehnyt minulle liian paljon pahaa.

Mutta tämän vastalauseen jälkeen hän, vähemmän oman mielipiteensä vuoksi kuin heikkoudesta ja ajanvietteen tarpeesta oli alistunut noudattamaan rva Derizen neuvoa. Hän tuli siitä palkituksi jo ensimäisen vieraskäynnin kautta. Eräs hänen entinen koulutoverinsa, — Blanche Servin, joka oli mennyt naimisiin pikkuvirkamiehen, hra Vernier'n kanssa ja jonka hän oli kadottanut näkyvistä — uskalsi, tietäessään hänet onnettomaksi, tulla häntä tervehtimään, mitä hän aikaisemmin ei ollut uskaltanut, katsoen heidän asemansa erilaisuuteen. Tämä oli noita ensi silmäyksellä vaatimattomia ihmisiä, joilla on aikaa antautua moniin hyviin harrastuksiin koskeivät milloinkaan ajattele itseään. Elisabet ihmetteli hänen hienotunteista käytöstään, hänen säteilevää hyvyyttään, hänen lempeää iloisuuttaan, jolla hän kantoi kaikki vastuksien ja lapsien rasittaman elämänsä vaivat. Mitä tämä ihminen olikaan vaatimattomasta elämänosastaan voinut tehdä? Elisabet lupasi itsekseen käydä hänen luonaan ja viedä mukana Philippen ja Marie-Louisen. Vähän ajan kuluttua tuli Molay-Norrois'n perheen seurapiiri. Aina toimekas ja kiiruinen rva Passerat saapui ensimäisenä, vanhan oikeusneuvos Prémeraux'n, kangistuneen ihailijansa saattamana, jota hän raahasi mukanaan senjälkeen kuin hra Molay-Norrois, leinikohtauksen yllättämänä, oli pakoitettu pysymään huoneessaan. Viehättävällä tavallaan rva Passerat tutki paikat ja riensi ikkunaan, näköalaa arvostaakseen.

— Puita, puita, kaikkia lajeja. Ja Belledonne taivaanrannassa. Se on suurenmoista. Mutta kuinka te olette viehättävä, pienokaiseni. Se on oikein että aina hankitte vaatetuksenne Pariisista.

— Tämä on viimetalvinen puku, selitti Elisabet, jonka asu oli vastakohtana vaatimattomalle kalustolle. Olen antanut korjata sen täällä.

— Mikä viattomuus. Ei sellaisista asioista puhuta. Vaikka Elisabet oli päättänyt suhtautua kylmästi kaikkiin lähentelyihin, täytyi hänen kuitenkin myöntää vieraansa notkeus ja viehätys. Mutta käsiteltyään loppuun jokapäiväiset aiheensa ja saavuttaakseen toisen karttavan luottamuksen, tämä antoi ymmärtää, suopein ilmein, että hän tiesi haasteen peruutuksesta. Ilmeisesti Tabourinin toimisto ei säilyttänyt mitään salaisuuksia.

— Niin, lisäsi hän, tehän olette vain toistaiseksi asettunut tänne. Te aiotte pian palata Pariisiin.

— En usko sitä, rouva, vastasi Elisabet, jäykistyen, kun näin yritettiin tunkeutua hänen sisäiseen elämäänsä.

— Niinpä niin! Isänne tulee siitä ihastumaan. Hänellä on niin paljon arvostelukykyä, teidän isällänne, niin suuri kokemus. Katsokaa lapseni, kestääkseen tarvitsevat intohimot loistavaa verhoa, elämää ja salongin komeutta. Miehet ovat niin turhamaisia. Teidän puolisonne on mennyt ulkopuolelle seuramaailman: sellainen retki ei kauan kestä.

— Te tiedätte, rouva, paremmin kuin minä kestävätkö ne. Mutta sallittehan minun jäädä oman tapaukseni tuomariksi.

Hän hämmästyi itsekin sanottuaan tämän kaksimielisen lauseen, joka päättyi puolinaiseen uhkaukseen. Rva Passerat hämmästyi, epäröi, tarkoittiko vihjaus häntä, tuli epäluuloiseksi ja ajatteli: »Pahin vesi on se joka uinuu».

Rouvat de Vimelle ja Bonnard-Basson, joita heidän miestensä yhteiset liiketoimet likeisesti liittivät toisiinsa, lähtivät samoissa ajoneuvoissa kaukaiselle Haxo-kadulle päästäkseen. Vähemmän suurmaailman naisina kuin rva Passerat ja senkautta enemmän alttiina maaseutumaiselle kateudelle he totesivat hiljaisella tyydytyksellä talon ulkoasun ja kerrosten lukumäärän. Tuskin he olivat päässeet sisälle, kun puhellessaan jo arvostivat kalustoa, mutta epämieltymyksellä näkivät Elisabetin arvokkaan puvun, josta näkyi pariisilainen syntyperänsä leima ja joka pisti silmiin vaatimattoman ympäristönsä keskuudesta, ja tämän vastakohdan he arvelivat osoittavan huonoa makua.

Tavanmukaisten kohteliaisuuksien jälkeen rva de Vimelle ymmärtäväisen näköisenä veikisteli, sillaikaa kun hänen ystävättärensä veti ilmaa keuhkoihinsa, jotka portaissa olivat hengästyneet.

— Olemme saaneet kuulla, rouva, teidän uudesta päätöksestänne. Se on mainiota. Te teette tyhjäksi vastapuolen temput.

— Kaikki, kiiruhti rva Bonnard-Basson vakuuttamaan, oikein osoittaakseen, ettei hänen enää kannattanut mitään salata.

— No niin! Kolmen vuoden kuluttua tuomiosta muuttaisi puolisonne pesäeron avioeroksi ja naisi rikoskumppaninsa. Te riistätte häneltä pohjan jalkain alta luopuessanne jutusta.

Ja loukkaantuneena Elisabet kysyi itseltään, millä oikeudella ihmiset niin röyhkeästi tunkeutuivat hänen sydämensä levottomiin ja epävarmoihin asioihin. Hän antoi heidän ymmärtää tämän, varsin jyrkästi. Rva de Vimelle ryhtyi vastaamaan hänelle:

— Hyvä jumala, rouva, avioerohan on kuin kirja tai rikos: se kuuluu yleiselle mielipiteelle.

Näiden naisten lähdettyä Elisabet, joka heistä oli saanut vihamiehiä, vertasi heitä vaatimattomaan Blanche Vernier'hen, joka ei ollut kuiskannut sanaakaan hänen kierosta asemastaan, vaan hänelle oli omasta alotteestaan tarjonnut varman, luotettavan ja toimeliaan ystävyytensä. Jokapäiväisen elämän painon alla näki hän asioiden ulkokuoren vähitellen murtuvan ja tulevan esille totuuden, joka opitaan ymmärtämään pitkän ja ankaran oppiajan kuluessa.

Hän ei enää odottanut ketään. Rva de Crozet, jonka lapset hän oli pyytänyt luokseen Marie-Louisen ja Philippen tovereiksi, oli kieltäytynyt kuivin sanoin, joista helposti huomasi, ettei hän tahtonut olla tekemisissä miehestään eronneen naisen kanssa. Tämä ensi kolaus oli hänelle varsin tuntuva. Oliko se ennustus tulevista?

Oli jo myöhä, kun hänen äitinsä tuli käynnilleen. Elisabet ei ollut kysynyt häneltä neuvoa luopuessaan oikeuksistaan ja hän tunsi siitä omantunnonvaivoja. Tällainen tapaus sattuu usein perheiden historiassa: nainen pysyy avioliittonsa jälkeen jatkuvasti vanhempiensa ja varsinkin äitinsä holhokkina, silloinkin kun he eivät tätä vaikutusvaltaa tavoittele. Hän pyytää joka asiassa heidän väliintuloaan. Sitten hän eräänä päivänä äkkiä riistäytyy siitä vapaaksi, välittämättä vanhempien kärsivästä ihmettelystä, minkä näin jyrkkä muutos luonnollisesti herättää. Uriagessa kokemansa epätoivon jälkeen oli Elisabet lopultakin hankkinut itselleen vapautensa. Tuntien, että häntä huonosti ymmärrettiin, huomaten, että hänelle oli muinoin annettu huonoja neuvoja, hän töykeästi oli ruvennut riippumattomaksi. Suru teki hänet itsekkääksi, kuten heikoille luonteille käy, ja silloin hän ei huomannut muita. Rva Molay-Norrois oli kärsinyt tyttärensä tylyydestä, jonka olosuhteet tekivät hänelle erikoisen vaikeaksi kestää, mutta ei osannut muuta kuin ahdistaa häntä kömpelöillä syytöksillä. Ja kuilu heidän välillään syveni päivä päivältä. He eivät enää vaihtaneet muuta kuin merkityksettömiä lauseita, kuin huudahduksia rotkon partaalta toiselle. Elisabet kyseli isänsä terveydentilaa.

— Hänellä on ikävä vuoteessaan, selitti hänen äitinsä. Hän on hyvin kärsimätön. Minä luen hänelle ääneen. Hän on alituisesti niin ajanvietteen tarpeessa, hän on niin vähän tottunut kärsimään.

Mitä olikaan heillä enää sanottavaa, sivuutettuaan tämän harrastustensa ainoan yhtymäkohdan? Rva Molay-Norrois epäröi, sitten hän kuiskasi arasti, katsellen seinäverhoa, ikäänkuin lieventääkseen tekonsa rohkeutta:

Tämä viimeinen sana, joka saattoi olla harkitsematta lausuttu, tarkoitettu ilman määrättyä merkitystä yleensä tämänkaltaisten tapausten johdosta, koneellisesti sanottu, kun vaikeneminen jatkui, se järkytti Elisabetia syvästi ja hän katseli tarkkaavasti äitiään. Yhdellä silmäyksellä hän näillä vielä nuorilla kasvoilla, jotka ennen syksyä olivat olleet lempeät ja hymyilevät, huomasi surun jälkiä, jotka hän olisi saattanut niissä nähdä jo muutamien kuukausien kuluessa. Elisabet ei epäillyt, ei voinut epäillä huomionsa todenperäisyyttä.

Molemmat haiset syleilivät toisiaan kauan. Onnettomuus palautti heidän entisen läheisen suhteensa, ajalta, jolloin toinen heistä ei ollut muuta kuin pikku tyttö. Mitään puhumatta olivat he ymmärtäneet toisensa. Tyttärellisestä kainoudesta ja muistaen tylyyttään Uriagessa Elisabet ei uskaltanut tiedustella mitään äidiltään, vaan kyseli itseltään miten kauan tämä oli mahtanut elää kauheine salaisuuksineen. Kuinka olemmekaan vieraita toinen toisellemme! Kuinka vähän osaamme aavistaa rakkaittemme vaikeimpiakaan murheita, ja kuinka vaikeaa on täsmällisesti nähdä ja ymmärtää! Täyttää joku velvollisuus on helpompaa kuin oivaltaa se, eikä kukaan harjoita eikä kehitä itsessään tätä hienoa ja mutkikasta ymmärtämisen taitoa. Rva Molay-Norrois ensimäisenä huomasi selittelyn välttämättömäksi:

— Niin. Kun sinä tulit Pariisista Albertin … petoksen jälkeen, esitin heti kuin selvänä asiana että teidän eronne oli välttämätön. Yllytin sinua sensijaan että olisin sinua tyynnyttänyt. Minulla oli vielä, iästäni huolimatta, niin paljon harhakuvitelmia elämästä ja onnesta. Nyt ei minulla niitä enää ole, ymmärräthän. Olin niin vähän ajatellut asioita! Anna minulle anteeksi erehdykseni!

Elisabet peitti suudelmilla nämä säälittävät silmät, joista kyyneleet valuivat. Matalalla äänellä hän kysyi:

Hän epäröi hetken, sitten hän tahtoi puolustautua, kuin olisi häntä syytetty:

— On liian myöhään. Kolmenkymmenen kolmen vuotisen avioliiton jälkeen. Sinun ja veljesi tähden, heidän tulevaisuutensa tähden minun käteni ovat sidotut. Mitä olisin saattanut tehdä? En ole puhunut mitään. Hän ei ole mitään huomannut. Hän on vähän itsekäs. Kuitenkin, olen kovasti kärsinyt. Ja sitten, koko menneisyys on myrkytetty. Minulla ei enää ole muistoja.

— Rakas äiti, älkää puhuko enää. Nojatkaa minuun. Jääkää siihen kuin olisin minä teidän äitinne.

— Ei. Kuule vielä. Sinun tulee tietää. Vika ei ole yksinomaan hänen. Kun hän oli sotaväessä ja hänet muutettiin toiseen majoituskaupunkiin, yllytin minä häntä pyytämään eroa. Hän oli joutilas ja niin kiehtova! Minä annoin elämän mennä menojaan. Olen tehnyt väärin. Onnettomuuksissa, jotka meitä kohtaavat, on usein vähän meidän omaa syytämme.

— Nyt hän on sairas ja vanhuus odottaa. Surullista se on ajatella, mutta vanhuus ja sairaus tekevät työtä minun hyväkseni. Hän ei enää niin kernaasti tule. Isäsi pitää minut mieluummin hoitajanaan. Sekin on jo jotain.

Hän yritti hymyillä, siinä täysin onnistumatta. Elisabet piteli jatkuvasti hänen käsiään, eikä väsynyt hänen murtuneilla poloisilla kasvoillaan huomaamasta murheen merkkejä, jotka hänelle olivat eläviä soimauksia. Kiintymyksestään huolimatta hän muutamien kuukausien kuluessa oli niin kierosti arvostellut äitiään, ja nyt tämä antoi hänelle opetuksen kestävyyden, vaiteliaisuuden, kieltäymisen, alistumisen taidossa. Mutta alistuapa hän juuri ei tahtonut. Kun äiti kysyi häneltä, mitä hän aikoi tehdä, hän vastasi:

— En enää laadi suunnitelmia. Yhtenä päivänä toivon, toisena nousee mieleni kapinaan, tai annan kaiken mennä menojaan. En ole vielä valinnut tietäni.

— Rakas lapsi, meillä ei ole valittavana kuin yksi. Ymmärrän sen selvästi nyt. Ja minä olen neuvonut sinua siltä poikkeamaan.

— Oi ette te ole sitä tehnyt äiti. Mutta on toinen tie: uusi elämä, jolla ei ole mitään yhteyttä menneisyyteen. Sitä minä en halua. Naisille kuten me se on mahdoton.

Talvi kului Elisabetilta näissä tarmon ja lannistuksen vaihteluissa. Mutta heikkoudessaankin täytyi häneltä vielä riittää voimia toisille ihmisille, jotka olivat hänestä riippuvaisia. Tulihan hänen virkistää isäänsä, tukea äitiänsä, hillitä, sitä kuitenkaan kukistamatta, Marie-Louisen rikasta ja pursuavaa luonnetta ja kehittää pikku Philippen vähemmän toimeliasta olentoa. Kaikki nämä huolet kiinnittivät hänen mieltään, täyttivät hänen päivänsä, estivät häntä liiaksi tuntemasta yksinäisyyttään, mutta eivät häntä tyydyttäneet, ja toisinaan masensivat hänet. Hänelle sattui, että hän illalla laskeutui levolle epätoivoissaan, että hän heittäytyi tuskan valtaan ehjemmin kuin ennen rakkauden, ja että hän aamulla heräsi saman epätoivon vallassa. Käynti rouva Derizen luona, joka otti hänet hellästi vastaan, joka antoi hänelle jänteviä ja käytännöllisiä neuvoja ja koetti kääntää hänen mieltään Jumalan puoleen, antoi hänelle vähän kärsivällisyyttään takaisin. Vanha rouva oli keksinyt keinon millä puhua hänelle Albertista edullisesti: hän kertoi hänelle Albertista lapsena, kaikenmoisia unohtuneita pikkutapauksia, ylläpitääkseen hänessä vähemmän katkeria muistoja kuin ne, mitä hänelle miehestään oli jäänyt. Eräällä iltapäiväkävelyllä Marie-Louise tapansa mukaan vaati häneltä jotain uusia kertomuksia ja silloin Elisabet tuli esittäneeksi yhden näistä lapsellisista jutuista, ja pian hän miltei vastoin tahtoaan joutui puhelemaan lapsilleen heidän isästään.

Kun hän eräänä päivänä tyttärineen kulki yli Perustuslain aukean, ehdotti hän tälle, että mentäisiin museoon.

Ensimäisessä salissa Marie-Louise asettui oikopäätä nti de Barrelin loisteliaan muotokuvan eteen, jonka Largillière on maalannut: hymyilevä ja kaunisteltu nainen ylellisessä punaisessa asussaan loisti kuin kyltti.

Heti Elisabetin mieleen muistui, mitä hänen omassa mielessään oli liikkunut, kun Albert tässä samassa museossa koetti valita hänelle sellaisia tauluja, jotka kehittäisivät hänen makuaan. Hän haki Fragonardin vanhusta, jonka täytyi olla likellä Largillièrea, ja katseli sitä tarkkaavasti. Hänen ei ollut tarvis pakoittaa itseään ollakseen huvitettu näistä sierettyneistä kasvoista, jotka lyhyesti esittävät ahkeran, uneksivaisen ja hieman juopottelevan talonpojan koko elämäntarinan. Kuinka tällaiset oikeat taideteokset, joita muka ainoastaan valiot osaavat ihailla, päinvastoin ovat helposti tajuttavia. Tarvitsi vain asettaa ne suhteisiin elämän kanssa, tarkastella niitä tämän sellaisenaan liian laajan ja aina jonkunverran haihtuvan elämän täsmällisempinä, paremmin keskitettyinä kuvina. Nämä olivat Albertin lausetapoja, joilla hän tulkitsi käsitystapaansa. Elisabet vei Marie-Louisen vanhan muotokuvan luo:

— Jätä tuo jähmettynyt olento. Katsele tätä. Miten se on paljon ilmehikkäämpi! Saint-Martinissa meillä oli naapuri, joka sitä muistutti. Hän hukkui erääseen puroon, markkinailtana, mutta kirkossa ei kukaan laulanut paremmin kuin hän. Hän ei ollut mikään huono ihminen. Hän joi liikaa, ja sai ankaran rangaistuksen.

Toisella kertaa, Elisabetin alettua uudelleen soitto-opintonsa, jotka hän oli vienyt jokseenkin pitkälle, mutta kutakuinkin koneellisella tavalla, hän ryhtyi soittamaan Beethovenin l'appassionata sonaattia, niinkuin sitä syystä nimitetään, ja hän eli sen niin voimakkaasti, että se pani hänet unohtamaan vaivansa, tai ennemminkin antoi sille pateettisen ilmaisun. Tuskaisen allegron, jota kuitenkin toistuen valaisee hehkuva ja surullinen rakkaussävel, ja andanten jälkeen, joka kohoo yli ihmiselon rajusäiden seesteyteen saakka, hän alkoi kolmatta, epätoivoisten kutsujen katkaisemaa osaa, kun hän kuuli Marie-Louisen itkevän; hän oli unohtanut tämän läsnäolon.

Elisabet oli siis osannut tulkita tunnettaan ja vaikuttaa tyttärensä syvän tunteellisuuden kehittymiseen, jonka lapsi oli perinyt isältään ja joka vakaantuneena saattoi hänelle olla jalojen ilojen ja itsetunnon lähteenä. Kun Albert myöhemmin kohtaisi lapsensa, olisi hänen pakko tunnustaa, että ollessaan kaukana hänestä hänen lapsensa eivät olleet kutistuneet. Tämä oli oleva hyljätyn vaimon kosto.

Keväällä Elisabet, joka tuontuostakin piti silmällä kirjakauppojen näyteakkunoita, näki esillepantuna miehensä uuden kirjan, Talonpojan historian kolmannen nidoksen. Se oli ensimäinen, minkä hän heidän eronsa jälkeen julkaisi. Milloinkaan ei hän niin hehkuvasti ollut halunnut lukea jotain kirjaa. Hän kulki edestakaisin myymälän edustalla, haluten ostaa sen ja rohkenematta kuitenkaan. Grenoblessa hän oli liiaksi tunnettu, jotta tämä osto olisi jäänyt huomaamatta ja voinut olla tulematta kaupungin puheenaineeksi. Mitä tehdä? Hänen uteliaisuutensa oli niin kiihkeä, ettei se jättänyt häntä rauhaan. Hän keksi lähellä taloaan, Strassburg-kadulla, pienen viheliäisen kirjakaupan, jossa varmaankaan ei tiedetty hänen nimeään. Hän puikahti myymälään iltahämärässä:

— Olkaa hyvä, antakaa minulle Albert Derizen Talonpojan historian viimeinen nidos.

Elisabetia, joka vaivoin oli saanut nämät tavut lausutuksi, ärsytti se, että niitä ylenkatsottiin. Hän poistui kiittämättä, ja meni suoraan kaupungin suurimpaan kirjakauppaan Victor-Hugo aukealla, mistä hän peittelemättä osti haluamansa kirjan. Kun hän kiireisin askelin poistui saaliineen, yllätti hänet oikeusneuvos Prémeraux, joka naisille kohteliaana kuten aina riensi häntä tervehtimään. Tavanmukaisten kohteliaisuuksien jälkeen hän viittasi kääröön:

Elisabet punastui ja kun hän ei keksinyt mitään valhetta, hän käänsi puheen toisaalle. Heti kun hän pääsi vapaaksi, hän riensi kotiinsa piiloon. Milloinkaan ei hän ollut sellaisella ahneudella käynyt luettavaansa käsiksi. Kun hänen lastensa kyselyt häntä häiritsivät, odotti hän iltavalvontaansa, saadakseen siihen kokonaan antautua.

Se oli kuten edellisetkin, varsin oppinut kirja, mutta niin hyvin sommiteltu, että se kohosi ja rakentui kuin muistopatsas sitä mukaa kuin käänsi lehteä, ja uhkuen valoa ja havainnoilla kyllästettynä, se muistutti vanhoja rakennuskiviä, joiden kuori, niin monen auringonkierron hyväilemänä ja rajusään koettelemana, kantaa ihmistahdon merkkejä. Elisabetille tämä väri ja tämä selkeys, jonka kautta tavallisesti Albertin persoonallisuus ilmeni, oli outo, kun hän kiihkoissaan tajusi sen uudella voimalla, ja hän kuvitteli, että ne erikoisesti olivat tämän viimeisen nidoksen kaunistuksena. Hän tahtoi lukea sen kammotun innostajattaren ansioksi ja joutui täten mitä pahimman masennuksen valtaan. Läähättäen, ahdistuneena, kirjansa kiusaamana ja kykenemättömänä siitä irtautumaan hän keskellä yötä joutui viimeiseen lukuun, joka käsitteli Baskinmaan tapoja ja esitti ne rodun kaikkein voimakkaimmaksi ylläpitäjäksi, maan ja suvunhengen säilyttäjiksi. Tekijä esiintoi omat havaintonsa perintätiedon ja -tavan mahdista toimivana voimana. Edeltäjiensä tavoin hän esitti Melongon perheen historian, ja Espanjaan siirtyen hän kertoi muita esimerkkejä maan kunnioituksesta yhtyneenä perheenpään kunnioitukseen. Kirja päättyi jonkinmoiseen hymniin rodun ja kotiturpeen kunniaksi.

Epäilemättä nämä johtopäätökset eivät olleet vailla ironiaansa. Mikä aiheutti hänet, joka niitä tulkitsi niin mahdikkaasti, juhlallisin, täsmällisin lausein, esiintymään niiden ajajana? Hän osoitti mikä vaikutus koossapysymisellä on perheeseen, kiinteydellä perintötapaan, erottamattomuudella avioliittoon, ja itse hän, tahallaan eläen yhteiskunnan laidalla, oli jättänyt vaimonsa ja lapsensa ja kävi Baskinmaassa, kootakseen sieltä tämän aatesadon, rakastajattarensa seurassa. Asiantuntevalle lukijalle tämän näytelmän täytyi olla huvittava. Tottahan on, että niin monet säännöllistä yhteiskunnallista elämää viettävät kirjoittavat anarkistisia kirjoja, että joskus vastakohtana sopii odottaa järjestyksen opetuksia säännötöntä elämää viettävien puolelta, joiden yksityiselämän viallisuus ei ole yllättänyt muuta kuin heidän sydämensä tai aistinsa, aivoja turmelematta. On niin helppoa ja houkuttelevaa korottaa omat intohimonsa uskonkappaleiksi, muuttaa yksityiset vastoinkäymisensä yleisiksi puutteiksi, yleistää omat erehdyksensä, että kyky vastustaa tätä houkutusta, kyky selvästi nähdä yksityisen kokemuksensa epäluotettavuus, jo sisältää harvinaista ajatuksen voimaa.

Kun Elisabet sulki kirjan, ei tämän vastakohdan ironia ollut edes hipaissut häntä. Mutta huomatessaan, ettei Albert ollut muuttanut mieltään yhteiskunnallisissa erittelyissään ja järkähtämättä, suuremmalla lämmöllä, mutta myös kuumeisemmalla kiihkolla, mitä hän tosin ei huomannut, pysyi uskollisena alkuperäiselle suunnitelmalle, jonka perusteet Elisabet muisti hänen esittäneen, silloin hänestä tuntui, että joskin puolison sydän oli menetetty, kuitenkin älyllinen side vielä yhdisti puolisoa hyljättyihin, ja että hän oli tullut hiukan vähemmän petetyksi.

UUSI ELÄMÄ

Toukokuun lopussa Elisabet jätti Grenoblen asettuakseen Saint-Martinin vanhaan taloon. Hänen tyttärensä terveys, jota vaivasi verenvähyys ja hermoheikkous, teki ilmanmuutoksen tarpeelliseksi, ja lääkäri neuvoi lähtemään vuoristoon. Elisabet ehdotti vanhemmilleen, tosin salaisella taka-ajatuksella, että nämä ottaisivat vastaan hänen vieraanvaraisuutensa. Hra Molay-Norrois pysyi jäykkänä.

— Me menemme Uriageen pahojen helteiden ajaksi, se on tietty. Mutta kun vielä on täysi talvi!

— Elä missään tapauksessa ota lukuun minua. Vanha herra piti arvossa maaseutua vain mikäli siellä oli kaupungin tavat ja paljon ihmisiä, ja senvuoksi hän odotti että pienen kylpypaikan hotellit tulisivat täyteen. Tämän onnistumattoman yrityksen jälkeen Elisabet pyysi rouva Derizeä seurakseen.

— Me tulemme olemaan teidän vierainanne, sanoi hän. Olen päättänyt olla mitään Albertilta ottamatta, ja Saint-Martinin tila kuuluu hänelle. Marie-Louisen sairaus pakoittaa minut lieventämään jyrkkyyttäni. Jos te olisitte kanssamme siellä, ei minun olisi tarvis soimata itseäni.

— Miksi soimata? Albertilla ei ole muuta kotia kuin yksi, teidän. Hän on velvollinen antamaan teille avustusta.

— En, isän on huolehdittava lapsistaan. Tämä ero koskee niin kipeästi minuun. Yhtä kipeästi kuin teihin. Hän ei kenties tiedä sitä kylliksi.

— Mistä minä puhuisin hänelle, ellen hänen velvollisuudestaan? Kuolemaani saakka hän on kuuleva valitukseni, jos hän itsepäisesti pysyy väärällä tiellään.

— Te ette ymmärrä hänen ajatustansa. Ylpeät eivät mielellään sitä paljasta, ja hänen rikkomuksensa paaduttaa hänet ylpeyteensä. Kun olemme poikenneet pois totuudesta, niin erehdyksemme luonnollisesti yllyttää uhmaamme. Mutta rauhoittukaa, Elisabet. Kun kirjeissäni on kysymys teistä ja lapsista, osaan menetellä niin, ettei teidän ylpeytenne siitä joudu kärsimään. Haluan ainoastaan pitää vireillä hänen muistoaan ja katumustaan.

— Se kenties uinuu nyt, mutta se on heräävä. Kullakin meistä on hetkensä, ja varsinkin silloin, kun me lisäämme elämän onnettomuuksiin, jotka jo kyllä ovat riittävät, ne jotka me itse aiheutamme.

— Ikä alkaa painaa minua. Joka päivä anon Jumalalta sitä armoa, että saisin nähdä teidät sovussa ennenkuin kuolen.

Rva Derize katseli häntä kuin palaisi hän itse jostain kaukaa, ja hetken vaiettuaan hän hymyillen sanoi:

Rouvien elämä Saint-Martin-d'Uriagessa oli vaatimatonta ja yksivakaista. Lasten hoito, joidenkin kirjojen luku, kävelyt, ja illalla musiikki ja pitkät puhelut täyttivät heidän päivänsä eivätkä jatkuneet kovin myöhään. Usein rva Derize kulki plataanitietä, joka päättyi kappeliin. Koska Elisabet ei tullut hänen mukaansa sinne, valitsi hän mieluimmin sen ajan, jolloin tämä kävelytti ulkosalla Marie-Louisea ja Philippeä, kulkien heidän kanssaan ympäristön metsissä tai niityillä. Hänen jalkojaan alkoi pian uuvuttaa, mutta hänen henkensä, joka oli pysynyt toimeliaana, jopa hehkuvana aina vanhuuteen saakka, ei tiennyt uupumuksesta.

Muistaen miten Albert vihoissaan oli ylistänyt ruumiillisen rasituksen siunauksia, Elisabet joka päivä ulotti kävelyretkensä yhä pitemmälle. Alussa hän sai ivallisia huomautuksia Marie-Louisen puolelta, joka livisti kuin jänis pitkin tietä ja soimasi äitiään ja Philippeä heidän hitaudestaan. Vähitellen hän paremmin harjaannuttuaan suoritti huomattavia matkoja ja häntä alkoi uudella tavalla huvittaa tämä ruumiinliike, jota hän ennen oli halveksinut. Chamroussen rinteillä, — niin kaukana kotoa kuin hänen poikansa pikku jalat vain sallivat, — hän hämmästyksellä huomasi, kuin näkisi hän sen nyt ensi kertaa, minkälaisia korkeita suippokaaria muodostavat suorarunkoiset katedraalin pylväitä muistuttavat kuuset. Se herätti hänessä uskonnollista mielialaa. Luonto lakkasi olemasta hänen tuskansa säestäjä, kuten se edellisenä syksynä oli ollut.

Melkein joka ilta hän parvekkeelta ihmetellen katseli valon häipymistä. Karja ja sen paimenet, jotka tunkeilivat kaivon ympärillä, herättivät hänessä tuota rauhan tunnelmaa, joka maaseudulla leviää päivän painuessa kuin hieno tuoksu.

Marie-Louise lopuksi huomasi, että hänen äitinsä käveli melkein yhtä hyvin kuin hän itse.

Nuori rouva keräsi hameensa ja koetti. Hänen lapsensa, jotka eivät koskaan olleet nähneet häntä näin lennossa, puhkesivat siitä riemuhuutoihin ja unohtivat juosta kilpaa. Tämä hänen uusi kykynsä herätti heidän innostustaan.

— Toden totta, päätti pikku tyttö, sinulta ei enää puutu muuta kuin rotko.

Tämä oli salaperäinen ja jylhä paikka, jota tyttö itse ei olisi edes osannut löytää, jonne hänen isänsä kerran oli vienyt hänet ja josta heidän oli ollut vaikea päästä pois, toisiinsa kietoutuneiden oksien, piikkien ja kivien takia. Tytöllä oli siitä sankarillinen muisto, jota hän käytti lumotakseen ympäristöään erikoisissa tapauksissa.

Saatuaan näistä saavutuksista kuulla kertoi Albertin äiti urotöistä, joita poika anivarhaisessa nuoruudessaan oli tehnyt: mitenkähän oli rakastanut vuoristoa, sen ilmaa, sen valtavien näköalojen ja varsinkin sen tarjoomien vaarojen vuoksi. Opittuaan aikaisemmin tuntemaan miehensä lapsuuden Elisabet nyt sai tietoonsa hänen nuoruutensakin, joka ei koskaan ollut herättänyt hänen uteliaisuuttaan. Sen ohessa hänen täytyy tyydyttää lasten vaatimukset, nämä kun tahtoivat yhä uusia seikkailukertomuksia. Niinpä hän uudelleen tutki kirjaston hyllyt, jotka verhosivat ylhäältä alas saakka kokonaisen huoneen, minne hän ennen ei juuri pistäytynyt. Mutta nyt hän teki sen järjestelmällisemmin ja todellakin haluten päästä tulokseen; hän oli milloin polvillaan lattialla, milloin kiipesi korkeille portaille. Monien yritysten jälkeen hän löysi sieltä nidoksen Dauphinén satuja ja alkoi niitä kömpelösti kertoella, mutta pian hän kokemuksen opettamana kykeni käyttämään säästeliäästi tehokohtia ja muodostelemaan juonen ratkaisun onnelliseen suuntaan, niin ettei hän murehduttanut Marie-Louisea, joka liiaksi oli kiintynyt kuviteltuihin henkilöihinsä, kun sensijaan Philippe filosofisemmin kantoi näiden onnettomuudet. Paholainen, joka rakensi muurin Vizillen puiston ympäri ja jota marsalkka de Lesdiguières veti nenästä, haltiatar Melusina, jonka alueen muodostavat Sassenagen luolat, ja jonka tyttären, merenneidon, rakkaus teki naiseksi, nämä erikoisesti valtasivat lasten mielikuvituksen, koska he edellisenä vuonna itse olivat käyneet näillä loihtuisilla paikoilla Passerat'n automobiilissa, mikä heille riitti antaakseen tarulle todellisuustehoa.

— Olisi voitu kertoa minulle hänen historiansa, silloin kun me olimme luolassa. On tyhmää kävellä luolassa, puhumatta haltiattaresta mitään.

Elisabetin ajatus kohdistui itsestään Albertiin, jota tämä huomautus olisi huvittanut. Kuinka olisikaan ollut historioitsijan mieleen tämä naivi arvostelu niistä monista matkailijoista, jotka retkeilevät kautta maan näkemättä mitään muuta kuin ulkokuoren, tietämättä mistään muusta kuin silmää enemmän tai vähemmän viehättävistä muodoista. Mitä Philippeen tuli, miellytti häntä enemmän paholainen, joka rakensi muurit yhdessä yössä ja jolle maksettiin apinarahalla.

Kun nuori rouva kerran oli päässyt kirjastoon käsiksi, tottui hän sitä selailemaan. Käytettyään sitä lastensa hyväksi, hän itse haki sieltä huvitusta. Hän luki uudelleen muutamia miehensä teoksia, jotka hän ennen oli velvollisuudesta kiireesti käynyt läpi, ja mieltyi niihin. Sitte hän erikoisesti kiintyi elämäkertoihin ja muistelmiin, jotka senkautta että ne ovat välittömässä kosketuksessa elämän kanssa paremmin soveltuivat hänen enemmän realistiseen kuin kuvausvoimaiseen luonteeseensa. Ja vähitellen, ilman että hänelle itselleenkään oli selvillä olentonsa asteettainen muuntuminen, hän paremmin ymmärsi, mitenkä ihmisten jättämät jäljet tuntuvat kaikkialla vanhoissa sivistysmaissa, mikä merkitys on menneisyydellä, suurilla miehillä, muistomerkeillä ja taiteentuotteilla. Omituisen vaiheen kautta hänen harrastuksensa kehittyivät samoiksi kuin hänen puolisonsa, nyt kun hän oli tästä eroitettu, epäilemättä ainiaaksi. Puolison henkinen vaikutus, joka ei ollut jättänyt häneen mitään jälkeä kahdeksanvuotisen avioliiton kuluessa, tuntui nyt etäisyydestä eikä tämä koskaan tietäisi siitä mitään.

Käytettyään sisäelämänsä hyväksi hankkimiansa uusia näköaloja maailmaan, hän oli kypsempi keskusteluunkin ja hänelle sattui iltaisin, että hän oli valveilla ohi tavallisen maatamenoaikansa, keskustellen anoppinsa kanssa, jonka mielenylevyys hänelle nyt lopulta selvisi, asioista jotka aikaisemmin eivät olisi kiinnittäneet hänen mieltään hetkeäkään. Kunnes kelloon katsahtaen toinen heistä huomautti.

Ja uupuneena Elisabet pian vaipui uneen, sensijaan että hän vain sitä vapaammin ja sitä tuskallisemmin olisi jatkanut vaivojansa yön pimeydessä, mitä vaarallista tapaa hän kauan oli harjoittanut.

Niiden opinalkeiden joukossa, joita molemmat toinen toistaan auttaen lapsille antoivat, oli hän itselleen varannut soitannon, jonka harrastuksen hän koetti heissä herättää, laulamalla heille ja panemalla heidät yhä uudelleen esittämään kansanlauluja, jotka niin helposti painuvat muistiin. Muutamina päivinä talo oli tulvillaan laulua, ja kylän lapset pysähtyivät portille niitä kuullakseen. Pikku Philippe linkosi sävelten läpi kantavan kelloäänensä kuin pallon keilapelissä, ja sävelet sortuivat suurella melulla. Hänen sisarensa loukkaantui, mutta riita loppui nauruun.

Tämä iloisuus näytti merkitsevän hyvää erään vanhan talonpojan, Claude Ferray'n mielestä, joka vankkureineen kulki tiellä ja nähdessään rauta-aidan takana vanhemman rva Derizen puuhaavan puutarhassa, vanhan naapurin oikeudella kysyi häneltä:

— Hyvä on! Taloon tarvitaan mies. Pellolle mies, keittiöön vaimo, ja molemmat tenavia ruokkimaan.

Ja tämän huomautuksen tehtyään hän pani härkävaljakkonsa liikkeelle ja jatkoi matkaansa.

Tällaisia olivat hyvät päivät. Mutta niitä oli huonojakin. Tultuaan herkistyneemmäksi ja tunteellisemmaksi joutui Elisabet helposti luulevaisuuden ja ärtyisyyden valtaan; pikkuseikoista hän sai aihetta syviin suruihin, tai vaipui hän takaisin entiseen velttouteensa. Hän sai tuta mielen voimatonta uhmaa, joka murtaa meidät, kun se panee meidät hyökkäämään kohtalon välinpitämättömyyttä vastaan, ja epätoivon tiloja, joiden kuiluun ihmissydän syöksee. Tällaisina hetkinä hän toivoi saavansa sanoman Albertin kuolemasta, jottei hänen tarvitsisi kärsiä sellaisia mustasukkaisuuden tuskia. Hienotunteisesti, sanoitta, vihjauksitta, kuin sairaanhoitajatar, jonka käyntiä ei huoneessa kuule, ja joka ei kuitenkaan koskaan ole joutilaana, rva Derize hoiteli hänen haavojaan.

Heinäkuun helteet toivat Uriagen pikku kylpypaikalle seuraelämänsä takaisin. Mutta Molay-Norrois'n perhe ei siinä enää ollut määräävänä. Nämä asettuivat taas Mélèzes huvilaan, rinteelle joka johtaa Saint-Ferriolin linnaan, mutta Passerat'n perhe muutti huvilaa ja vuokrasi sellaisen itselleen laaksosta, Vaulnaveyn puolelta. He seurustelivat yhä edelleen keskenään, mutta vähemmän innokkaasti kuin ennen. Vimellein välityksellä Passerat'n perhe hankki itselleen ylhäisötuttavuuksia. Hra Molay-Norrois, jonka hänen viimeinen leinikohtauksensa oli pakoittanut tarkkaan terveydenhoitoon, ei voinut olla tunnustamatta, että hän vain kotonaan jaksoi hyvin, ja hän osasi olla siitä kiitollinen vaimolleen. Terveyden huolto oli hänen mielestään poistanut kaikki muut harrastukset. Hän hoiti itseään samalla innolla ja raffinoidulla taidolla, jolla hän ennen oli pyrkinyt naisia miellyttämään ja hän tarjosi itselleen nyt lääkärintutkimuksia ja lääkkeitä kuten ennen salaisia lemmeniloja. Tietenkään hän ei ollut luopunut seuramaailmasta, mutta hän alisti sen tilansa vaatimuksiin eikä siitä nauttinut muuta kuin kohtuudella. Hän, joka ennen oli käyttänyt tunteja ulkoasuunsa ja pani liikkeelle uusia kuoseja, löysi samaa viehätystä kuin ennen pikku hurjastelusta pukeutuessaan tohveleihinsa ja polttaessaan piipullisen päivällisen päälle, samalla kun hän tyydytyksellä totesi, että ruuansulatus sujui esteettömästi. Rva Molay-Norrois, joka nyt piti itse huolta liemistään ja soseistaan — uusi työ hänelle — alkoi jälleen tulla toivehikkaaksi, ja halusi miehensä parantuvan, vaikka ei liian äkkiä eikä liian täydellisesti. Heidän kaksi poikaansa, Olivier ja Victor, tulivat peräkkäin lomalle ja käyttäytyivät Elisabetia kohtaan lempeän suojelevasti, mikä tätä vähän painosti. Mutta mistään iloistaan eivät he hänen hyväkseen luopuneet, ja kumpikaan ei ajatellutkaan supistaa elämäntapaansa, mikä kenties olisi heidän vanhemmilleen tehnyt mahdolliseksi järjestää lopullisesti nuoren rouvan myötäjäisseikan, mitä tämä, joka tahallaan turvautui vain omiin apulähteisiinsä, kuitenkaan ei ollut koskaan vaatinut.

Automobiiliretket alkoivat uudestaan. Derizet kutsuttiin mukaan. Elisabet, joka ei tahtonut totuttaa lapsiaan ylellisyyteen, kieltäytyi ottamasta niihin osaa, esittäen syyksi, että lääkäri piti kävelyretkiä terveellisempinä. Kun hän jokseenkin usein käveli Saint-Martinista alas, käydäkseen katsomaan isäänsä ja äitiänsä, hän eräänä päivänä kohtasi varjoisella kastanjatiellä molemmat nuoret miehet, jotka edellisenä vuonna olivat tunteneet hänet ja häntä niin mieltäosottavasti ylistäneet. Puettuna valkoiseen flanellipukuun, joka väljyydellään lisäsi hänen nuorekkuuttaan, hän piteli Philippeä kädestä, kun taas Marie-Louise, huomattuaan mustikoita sammalikossa oli kiivennyt rinteelle ja jäänyt vähän jälkeen. Nuoret miehet katselivat häntä julkeudella, jota nykyiset tavat valitettavasti eivät enää pidä huonon kasvatuksen merkkinä. Vastoin tahtoa nousi veri Elisabetin kasvoilleen. Hän tahtoi kiiruhtaa ja kääntyi taitamattomasti kutsuakseen tytärtään. Miehet olivat myös kääntyneet ja viivyttivät askeleitaan. Marie-Louise riensi hänen luokseen täyttä laukkaa, ja ilmoitti heti:

— Pikku tyhmyri, sensijaan että puhut joutavia, olisi parempi, jos ensi kerralla et jäisi jälkeen.

— Toinen heistä oli tumma ja toinen keltainen. Tumma sanoi näin: »Hän on menettänyt; hän on laihempi». Mitä sinä olet menettänyt? Ja keltainen vastasi: »Hän on kauniimpi».

Enemmän kuin kuusitoista kuukautta oli hän nyt elänyt erillään puolisostaan. Hän oli todellakin paljon muuttunut, mutta sitä hän ei ollut tehnyt itselleen selväksi, paitsi kun hänen oli täytynyt korjauttaa vanhoja pukujaan, joita hän säästäväisyydestä tahtoi vielä käyttää. Hoikentuneena, laihtuneena, hän näytti venyneeltä kuin vanat, jotka solakkuudellaan lisäävät kukan suloa. Kävelyn tottumus oli antanut hänen vartaloon nähden vähän pitkille jaloilleen lisää notkeutta ja sulavuutta. Hänen pitkänomainen ja hyvin valkoinen kaulansa, jota hän tavallisesti piti paljaana, kannatti paremmin hänen päätään. Olisi saattanut sanoa, että hän vaatteen lailla oli pudottanut päältään liikalihavuuden, joka raskautti ja veltostutti hänen ruumistaan. Molay-Norrois'n perheystävät enimmäkseen häntä surkuttelivat, arvellen, että hän kuihtuu ja että se oli suuri vahinko niin kauniille naiselle. Mutta ulkoilma ja hänen luontainen terveytensä onneksi puolustivat häntä hänen henkisen kärsimyksensä uhkaavaa hävitystyötä vastaan. Mutta ne eivät olleet tätä voineet estää uurtelemasta hänen kasvojaan niiden täydessä kukkeudessa. Molemmille puolille pientä suuta oli kaksi kurttua kaivertunut. Hänen kasvonsa olivat soukistuneet. Kulmakarvojen välillä näkyi pieni ryppy. Mutta varsinkin hänen tummat silmänsä, joita niitä ympäröivä sininen kehä suurensi, kuvastelivat syvempää elämää. Se joka osasi katsella, näki aina niiden milloin ikävöivässä, milloin intohimoisessa ilmeessä vähän pelkoa ja kaipausta, kuten vangittujen kauriiden lempeässä katseessa, jotka katsojan kädestä syödessään pelkäävät pahoinpitelyä ja muistavat vapaita kotimetsiään. Veren aaltoilukin hänen poskillaan oli nopeampi; se tulvi ja vetäytyi takaisin melkein samalla hetkellä. Jopa hänen äänensäkin oli saanut vakavamman sävyn; se oli kuin askelta matalampi. Niin muuttuneena, väljine pukuineen ja suurine kesähattuineen, hän yhä enemmän muistutti englantilaisia muotokuvia, jotka antavat naisille niin paljon suloa ja arvokkuutta yht'aikaa. Mutta se olisi ollut sellainen muotokuva, jota uudelleen käydään katsomaan, koska katsoja ei ole varma siitä, että hän yhdellä kertaa on käsittänyt sen kauneuden olemuksen.

Se uusi rauha, jonka hän nyt löysi Mélèzesistä, oli hänelle mieleen hänen äitinsä takia. Mutta hän ei ollut huvitettu juoruista, joita kierteli Uriagessa kuten kaikissa kylpypaikoissa, Mitä se häntä liikutti, että vanha rva de Vimelle ei enää vakavissaan voinut teeskennellä tietämättömyyttä miehensä rakkaussuhteesta, tai että rva Passerat oli koroittanut oikeusneuvos Prémeraux'n keittiöittensä katsastajan arvoon? Eräänä päivänä hän sai kuulla Philippe Lagier'n tulevasta avioliitosta; tämä oli jonkun aikaa sitten asettunut asumaan Puistohotelliin.

Hän muisti nuoren tytön, joka löi verkkopalloa liikkein, joiden sopusointuisuus oli tarkoitettu katsojain nähtäväksi. Ennenkuin hän kiipesi takaisin Saint-Martiniin hän teki mutkan mennäkseen aina leikkipaikalle asti. Neiti Rivière löi pallojansa hytkyen naurunpurskahduksista, joista elämänilo lauloi, kun sensijaan hänen pelitoverinsa Philippe Lagier, teeskennellen palvelevaa ritaria, peittelemättä ahmi häntä silmillään.

— Mutta hänen lyöntinsä epäonnistui. Ja vallastaan vakuutettuna suostui nuori tyttö napisematta menettämään pelin.

»Nyt jo!» ajatteli Elisabet, noudattaessaan kastanjatietä, joka vei hänet yksinäisyyteensä. Kuinka pian ihminen unohdettiin. Ja rakkaudentunnustukset, mikä valhe! Hymy, joka paljasti välkkyvät hampaat, raikas iho, ranteen liike riittivät sytyttämään uuden pyyteen kaikkein hehkuvimman tunteen sijalle. Mutta kenties hän kuului niihin, jotka eivät herätä kestävää intohimoa. Kenties hän ei jättänyt muuta kuin vaihtuvan vaikutelman, joka pian hävisi, kuten hän joskus oli kuullut sanottavan eräänlaisista naisista puhtain liikkumattomin piirtein. Hän lisäsi tämän pienen itserakkautensa haavan siihen, josta hän kärsi ja joka pysyi auki.

Muutamia päiviä senjälkeen häntä pyydettiin päivällisille Mélèzes'iin eräiden henkilöiden kanssa; hän joutui istumaan pyöristetyn pöydän toiseen päähän Philippe Lagier'n viereen, jolla puolestaan oli naapurina nti Rivière. Tuliko Elisabet kenties liehitelleeksi häntä? Asianajaja kääntyi hänen puoleensa ja kiinnittääkseen hänen huomiotaan hän käytti hyväkseen kaikkia miellyttämään harjaantuneen älyn apuneuvoja. Hän oli ihmeen taitava miellyttävässä keskustelussa, joka antaa kaikille aiheille värikkyyttä ja viehätystä ja jonka pohjalla tuntuu piilevän mairitteleva myötätunto. Lamppujen ja vaaleiden pukujen loiste, paljaat olkapäät, lämmin ja kuitenkin terveellinen ilma, joka tulvi avatusta ovesta muodostivat kokonaisuuden, jossa elämä tuntui paisuvan ilon ilmapiirissä. Elisabet kuunteli Philippeä, jonka älykkäät piirteet eivät olleet vailla viehätystään muuta kuin levätessään. Tämän vieressä istuessaan hän ei enää muistanut kohtausta, joka oli heidät eroittanut. Unohtaen vaivansa, tuuditettuna, onnellisena, hän nautti menestyksestään. Äkkiä hän, kohottaessaan päätään, kohtasi nti Rivièren kiinteän katseen, jonka hän saattoi huomata pöydän muodon vuoksi. Katse oli masentunut, siitä ei tulvinut viha, vaan epätoivo ja ihailu. Se ilmaisi niin selvästi: »Te olette liian kaunis; tiedän hyvin etten voi taistella teitä vastaan, säälikää minua!» että se järkytti hänen mieltään, kun se saattoi hänet menemään itseensä. Täten hän siis hetken ajan oli täysin mielin nauttinut vallastaan toisen miehen yli, jonka sammuneen tai heikentyneen intohimon hän itserakkaudesta oli yrittänyt uudelleen sytyttää ja samalla hän oli tuntenut, mitenkä tämän miehen puhelu oli riistänyt hänet valtaansa, vaikka hänellä oli syytä olla varuillaan häntä kohtaan. Ja vielä lisäksi oli tarjolla vaara, että hän häikäilemättömästi murtaisi toisen sydämen. Hän häpesi turhamaisuuttaan, ja vielä enemmän hän pelästyi heikkouttaan, josta hän soimasi itseään kuin se olisi ollut petos. Kääntyen pois Philippestä, hän jätti hänet nti Rivièren haltuun, mutta Philippen into seisahtui. Illatsun lopussa Elisabet kieltäytyi, kun tämä tarjoutui saattamaan häntä Saint-Martiniin. Kun hän öisellä tiellä kulki sen paikan ohi, missä hän edellisenä vuonna oli tuntenut itsensä niin loukatuksi, tuntui hänen äskeinen käytöksensä hänestä käsittämättömältä, ja nöyryytys, jonka se tuotti hänelle hänen omissa silmissään, teki hänet samalla kertaa sekä lempeämmäksi toisten virheitä kohtaan että huolellisemmaksi omaan käytökseensä nähden.

KUMMITTELIJA

Ensimäiset syyssateet hajoittivat Uriagen kylpyvieraat. Hra Molay-Norrois ei ollut odottanut edes syyskuun loppua sääliäkseen tavaransa ja lähteäkseen tiehensä…

— Ettekö tunne, mitenkä on kostea, hyvä ystävä, sanoi hän kaksikymmentä kertaa päivässä vaimolleen, silloinkin kun oli poutainen, vaikka viileämpi sää. Kosteus kerääntyy tänne ahtaaseen laaksoon. Lähdetään kaupunkiin, missä saamme lämmintä.

Vähän vastustettuaan rva Molay-Norrois suostui. Tietenkin hänelle oli arvokas tyttärensä ja lapsenlastensa läheisyys, mutta vielä enemmän hoidokkinsa tyytyväisyys. Pian Elisabet Saint-Martinistä löysi saman yksinäisyyden, joka häntä edellisenä vuonna niin oli miellyttänyt. Vanha rva Derize, joka vähän kärsi leinistä eikä tahtonut mahdollisesti joutua taakaksi miniälleen tässä vähävaraisessa kylässä, oli palannut Grenobleen lokakuun alussa.

— Tulkaa pian luokseni, oli hän neuvonut lähtiessään. Yksinäisyys ei teidän iällänne ole mikään hyvä opastaja.

Mutta tenavat jaksoivat mainiosti, ja Elisabet antoi mielensä vaipua huumaannukseen, jonka syksyn viimeiset aurinkoiset päivät ja luonnon mielenlumo hänelle antoivat. Tämä vuodenaika, syvempien metsien näkeminen, voimakkaammat mielialat, joita hän koki, täyttivät hänet alakuloisuudella, joka tyydytti häntä. Mutta hän huomasi heikkoutensa, pelästyi sitä ja koetti taistella sitä vastaan. Jottei hänen niin pian tarvitsisi alistua kaupungin orjuuteen, hän pyysi Blanche Vernier'tä lapsineen viettämään viikon tai pari Saint-Martinissä. Nämä, luvultaan neljä, alistuivat viivyttelemättä Marie-Louisen ja Philippen ikeenalaisuuteen, jotka olivat heistä edellä taitavuudessa ja kekseliäisyydessä. Elisabetille tuotti muutaman päivän virkistystä se vilpitön ilo, jolla hänen ystävättärensä seurasi maatöitä, mistä hän oli kovin tietämätön, ja jolla hän taivalsi yksinäisiä polkuja, missä hänen melkein kokonaan kaupunkilaiset tottumuksensa saattoivat hänet huomaamaan liioiteltua viehätystä. Sitten hän kyllästyi hänen huudahduksiinsa, hänen liioitteluinansa, hänen herttaisuuteensakin, joka oli hieman jokapäiväinen. Hän kyllästyi siihen, koska hän herkistyneenä ja yksinäisenä oli arempi ja vastaanottavampi tänä masennusta yllyttävänä vuodenaikana. Yhä useammin hän saattoi jättää Blanchen haltuun lapsilauman, ja jäädä yksin tulkitsemaan murhettaan soitannolla, lukemaan kirjoja, niitä lopettamatta, joiden tarttuvan alakuloisuuden hän tunsi, jopa vielä hyödyttömämmin vaipumaan mietteisiinsä ilman päämäärää, ilman toivoa, ilman rajoja, vain saadakseen mielihyvällä tuottaa itselleen mahdollisimman paljon kärsimystä. Tästä ikävöimisen tilasta herätessään hän tunnusti itselleen, ettei hän toki voinut jäädä maalle ijäksi.

Kun hän eräänä päivänä oli tällä tavoin jäänyt yksin kotiin hän huomasi siitä, millä tavoin lapset tulivat sisään, ja Blanche Vernier'n ilmeestä, että jotain oli tapahtunut kävelyn kuluessa. Marie-Louise, vähän hämmentyneenä, koetti olla salaperäisen ja varovaisen näköinen, mikä ei voinut jäädä keneltäkään huomaamatta, kun sensijaan paksu Philippe paisui haljetakseen tärkeydestänsä. Toiset tahtoivat selittää, että maantiellä oli tavattu eräs herra, — merkillinen ilmiö Saint-Martinissä tähän vuodenaikaan; — mutta tyttönen keskeytti heidät jyrkästi, sanoen käskevällä äänellä:

Tenavien yhteenkasaantuneiden päiden yläpuolella Blanche teki toimekkaita merkkejä, joista ei voinut mitään ymmärtää.

— Menkää syömään ruokasaliin, komensi Elisabet kärsimättömänä, ja salin tyhjennyttyä hän kysyi ystävältään: — Mitä on tapahtunut? Ei suinkaan mitään vakavaa?

— Katso, me kuljimme alaspäin kohti Saint-Ferriolin linnaa ja kohtasimme tiellä erään herran. —

— Odota … herran, jota minä en tunne. Elisabet hermostuen kyseli kiihkeästi:

— Tiedäthän sinä, miehet, en minä oikein osaa eroittaa heitä toisistaan. Minusta hän näytti isolta, laihanpuoliselta, kasvot jyrkkäpiirteiset, ilme sotilaallinen. Tunnetko?

— Hän katseli meitä ohimennessään, ja sitten, kun me olimme käyneet muutaman askeleen eteenpäin, hän kääntyi ja kutsui »Marie-Louise». Tyttäresi kohotti päätänsä ja juoksi sitten hänen luokseen.

— Olethan toki ymmärtänyt, ettei hän ollut mikään tuntematon. Minä tietenkään en sitä ymmärtänyt, vaan huusin hänelle ja pysähdyin. Mutta lapsi ei kiinnittänyt mitään huomiota minun puheisiini. Hän antoi merkkejä veljelleen, jotta tämä tulisi heidän luokseen. Silloin minä astuin eteenpäin puuttuakseni suoranaisemmin asiaan, mikä on luettava ansiokseni, sillä tiedäthän arkuuteni. »Nämä lapset ovat uskotut minun huomaani, herra. — Annan heidät teille takaisin, rouva, vastasi hän tervehtien minua erittäin kohteliaasti. Olen heille sukua ja saatan heitä puhutella.» Hän oli hyvin liikutettu. Hän piteli Marie-Louisea ja Philippeä kädestä. Luulenpa melkein, että hänellä oli kyyneleet silmissä.

— Minä olen hieman lyhytnäköinen ja pelkään aina olevani epähieno tirkistellessäni. Sitten hän syleili pienokaisia intohimoisesti, melkein rajusti. Minun kävi sääli, olin vähällä itkeä minäkin, minultahan pääsee itku niin helposti. »Tulkaa meidän kanssamme», sanoi hänelle Marie-Louise. — Minä en voi. — Äiti ei ole saanut nähdä teitä. — Minun on pakko lähteä. — Nytkö jo? Eihän tämä ole mikään käynti. Palaattehan te? — Kyllä. Hän poistui nopeasti. Luulin hänen jo hävinneen kastanjoiden taa, mutta kun käännyin ympäri, näin miten hän seurasi meitä katseellaan.

— Minä olin uskonut lapseni sinun huomaasi. Sinun ei olisi pitänyt jättää heitä.

Soimaus oli ilmeisen epäoikeutettu. Terävänäköisyyden sijasta Blanche Vernier'llä oli sydämen vaisto, joka tajuaa tekojemme tai tunteittemme hämärät syyt. Aavistaen ystävänsä mielenjärkytyksen hän puolustautumatta sieti tämän järjettömän syytöksen. Elisabetilta pani se ajatus, että hän olisi saattanut kohdata puolisonsa, kaikki jäsenet vapisemaan, eikä hän hämmennyksessään tiennyt toivoiko vai pelkäsikö hän tätä kohtausta.

— Kuule, sanoi hän lempeämmällä äänellä. Mene lasten luo ja lähetä tänne Marie-Louise.

Muutama hetki myöhemmin pienokainen astui sisään, ei, kuten tavallisesti, nenä ilmassa ja kasvot loistavina, tanssiaskelin, joilla hän mielellään talossa liikkui ja jotka panivat hänen vaaleat kiharansa heilahtelemaan, vaan väkinäisesti kulkien ja silmät alas luotuina. Äiti veti hänet kiivaasti luokseen ja tarttui häntä käsivarsiin:

— Et ketään? Kuinka saatat pettää äitiäsi. Se on väärin. Se on hyvin väärin.

Pienokainen oli hyvin kestänyt osassaan uhkaavan äänensävyn edessä, mutta tämä surunpurkaus pani hänet siitä luopumaan. Ja sittenhän hänellä oli suuri uutinen ilmoitettavana:

Marie-Louise puhkesi itkuun ja häntä täytyi lohduttaa. Mikä oli saattanut hänet tällä tavoin vaikenemaan — seikka jota hän ei osannut itselleen selittää —, oli jonkinmoinen epämääräinen aavistus vanhempiensa erosta, joita hänen täytyi rakastaa erikseen, salassa toisiltaan, pelosta että hän heitä muuten vaivaisi. Omistaa yhdessä isä ja äiti, kuten oli laita hänen pikku toveriensa, sitä ei ollut ajatteleminen! Ja kuitenkin molemmat elivät. Tämän iltapäivän kohtaus oli hänestä haihduttanut epäilykset, joita hänelle joskus oli tullut tämän isän olemassaolosta, jota hän ei koskaan nähnyt, ja jonka hän oli kuullut kerrottavan jopa kuolleeksi. Mutta nämä mutkikkaat asiat aiheuttivat hänessä levottomuutta, mikä oli hänen ikäiselleen liikaa. Elisabet jatkoi kyselyään, tällä kertaa lempeämmin:

— Minä en katsonut häneen, kun hän meni ohitsemme Mutta jälestäpäin hän kutsui minua …

— Hän huudahti minulle: »Marie-Louise». Minä kohotin päätäni ja juoksin. Kun minä oli aivan lähellä häntä, huusin: »Isä!» Hän syleili minua, niin kovasti, että olin läkähtyä. Ja hän kostutti poskeni, koska hän itki. Miksi, äiti?

— Miksei hän ole tullut aikaisemmin. Hän kysyi minulta: »Entä Philippe?» Silloin minä huusin: »Philippe!» Philippe tuli, mutta sanoi vaan: »Mikä on?» Rouva Blanche tuli myös. He kiistelivät.

— No eivät juuri kiistelleet, mutta ainakin katselivat karsaasti toisiaan. Silloin isä lähti.

Hän puristi intohimoisesti tytärtään rintaansa vastaan ja peitti suudelmilla nämä kasvot, joita Albert oli suudellut. Voimakas hellyyden tunne pani hänet kuiskaamaan lapsen korvaan:

— Hän on luvannut, että hän tulee uudelleen. Toivothan sinä että hän tulee?

— Sinun ja Philippen vuoksi, kyllä, kenties. Kerran, kun kauan aikaa on kulunut.

Vähitellen rauhoituttuaan Elisabet lähetti Marie-Louisen, joka oli liiaksi kiihoittunut, leikkikumppaniensa seuraan. Itse hän voimatta aivan päästä tasapainoon, käveli edestakaisin talossa. Lopuksi hän pistäytyi ulkokynnyksellä. Sieltä hän, suorana, liikkumattomana, valmiina palaamaan takaisin sisään, tutkisteli tietä ja puita. Albert harhaili kenties vielä täällä ympäristössä eikä saanut lähtöä tehdyksi tältä seudulta, jonka täytyi tuoda hänen mieleensä lapsuus ja niin paljon muistoja. Niin paljon muistoja? Ei, hän oli nähnyt lapsensa; mikään ei saattanut häntä pidättää. Hän oli lähtenyt, tietenkin. Kuitenkin hän näytti olevan surullinen, Marie-Louise oli sen huomannut. Jos hän yht'äkkiä ilmestyisi tielle, tuohon hänen eteensä, tähän käänteeseen, mitä tekisi silloin hän, Elisabet? Hän ei sitä tiennyt, hän ei päättänyt mitään, ja aika kului.

Ilta tuli, syysilta, äkillinen ja melkein jäätävä. Hän haki liinan verhotakseen sillä olkapäänsä ja yhä tuijotti älyttömästi eteensä ikäänkuin hän ennen päivänlaskua kutsuisi luokseen vaaraa, jota hän pelkäsi. Varjo, joka jo peitti laakson, kiipesi vuorelle, yllätti tumman, tiheän kuusimetsän, joka auttoi yötä. Päivänlaskussa punaiset vaakasuorat juovat viiruttivat taivaan. Quatre-Seigneurs vuoren yläpuolella näyttäytyi ensimäinen tähti.

Elisabet ei saanut lähdetyksi sisään. Valon siirto antoi näennäistä liikettä tien pensaille ja puille. Joka hetki hän näki jonkun tulevan, joka epäröiden jäi paikoilleen, jalat portaille pysähtyneinä. Monien hairahdusten jälkeen hänen täytyi tunnustaa itselleen, että hän nyt todella näki ihmishaamun etenevän tiellä. Pelko kangisti hänen polvensa. Ei, hän se ei ollut; se oli käyrä, hento, hidas nainen. Se oli Albertin äiti. Vaivaloisesti hän ponnisteli eteenpäin, huohottaen, raukein jaloin, murtuneena uupumuksesta. Rauhoittunut Elisabet suurella ponnistuksella riistäytyi paikaltaan, riensi hänen luokseen, huomasi että hän oli vallan lopussa, tarjosi hänelle käsivartensa, toi hänet sisään ja istutti hänet lieden ääreen.

— Miksi ette ole ilmoittanut minulle, äiti? Olisin lähettänyt isännän raitiovaunulta hakemaan teitä rattaineen. Uriagessa ei enää ole vaunuja, ja teidän on täytynyt jalan kiivetä tänne.

Rva Derize hymyili tavalla joka ilmaisi: »Olen niin usein kulkenut vaunnuitta!» Mutta hän ei ollut oikein arvioinut ikäänsä eikä voimiansa, ja sai vaivoin hengityksensä tasaantumaan. Marie-Louise, Philippe ja pikku Vernier't, jotka häntä ympäröivät, katselivat häntä ihmetellen kuten lapset katselevat vanhuutta ja sairautta. Elisabet pyysi ystäväänsä Blanchea viemään ne pois. Jäätyään yksin anoppinsa kanssa, jolle hän valmisti kupin kiehuvaa rommilla sekoitettua teetä, hän huomasi tämän vähitellen virkistyvän, ojentuvan, saavan kasvoilleen taas vanhan ja ylevän, vaikkakin alakuloisuuden värittämän tyyneytensä, jolla hän otti vastaan kaikki kohtalon käänteet. Elisabet kysyi silloin itseltään, mikä mahtoi olla syynä tähän lähtöön Grenoblesta, ja eikö tämä odottamaton käynti ollut yhteydessä Albertin tulon kanssa. Rva Derize ei antanut hänen odottaa selitystä, jota hän itse oli halukas heti antamaan:

— Elisabet, poikani on viettänyt kolme päivää minun luonani. Hän on paljon muuttunut. Hän on kiusaantunut, levoton, hermostunut. Hän ei ole onnellinen.

Ja Albertin äiti kumartui miniäänsä päin, äkkinäisestä verentulvasta tummentunein poskin, mikä oli vastakohtana hänen kalpeudelleen, kiintein ja kuumeesta loistavin silmin, kiihoittuneena, tavalla joka hänellä oli outo.

Elisabet kertoi Marie-Louisen ja Philippen lyhyen kohtauksen isänsä kanssa. Tuoliinsa nojautuen pääsi rva Derize häntä kuunnellessaan liikakiihoituksestaan.

— Ajattelin juuri, hän sanoi, että hän olisi täällä, että te olitte sovinnossa, että hän ei saattanut lähteä takaisin. Olin onnellinen, niin onnellinen.

— En tiedä enää. Olen niin väsynyt kärsimään. Ja sitten, kuinka voin antaa anteeksi, kuinka voin unohtaa? Hän on mennyt tuon naisen luo.

— Lapseni, jos rukoilisitte Jumalaa kuten minä, niin toivonne vahvistuisi. Luvattomat intohimot eivät voi antaa onnea. Onni on samaa kuin mielen rauha. Ne ovat kykenemättömiä sitä suomaan.

— Ne antavat elämään lisää hehkua. En tiedä mitä ajatella. Se riittää tekemään ne kestäviksi, kadehdittaviksi, kuolemankin tuottaviksi.

— Jos olisitte saattanut katsella ja kuunnella häntä, ette näin puhuisi. Minua varten hän ei ole Grenobleen tullut. Hän ajatteli siellä tapaavansa pienokaiset. Hän ei aavistanut, että te jäisitte vuoristoon näin myöhään. Ja kun hänen tänä aamuna piti lähteä Italiaan, hänen halunsa saada nähdä lapsia saattoi hänet kiipeämään tänne sen enempää ajattelematta. Hän ei ole unohtanut mitään.

— Te Elisabet? Mutta ettekö ole ymmärtänyt, että teidän vuoksenne hän tähän saakka ei koskaan ole vaatinut lapsia luokseen.

— Hän ei ole koskaan pyytänyt tavata heitä. Jos hän olisi pyytänyt, en minä olisi kieltänyt. Hän ei toki voinut ottaa heitä luokseen Pariisiin.

— Kuulkaa Elisabet. Kaikki nämä päivät hän ahdisti minua heitä koskevilla kysymyksillä. Heidän muistonsa ei jättänyt häntä yhtään rauhaan.

— Koska hän ei tahtonut saattaa sekasortoa teidän elämäänne, asettaa teille tuskallisia tehtäviä, muistuttaa teille sidettä, jonka hän uskoo tuottavan teille kärsimystä.

Hän lisäsi pyytävällä äänensävyllä, ikäänkuin suojellakseen poikaansa:

— Eilen minä pyysin, ettei hän panisi mitään ratkaisevaa estettä teidän ja hänen välille.

— Hän vastasi, vähän epäröityään: »Lupaan sen teille. Mutta Elisabetilla on siihen oikeus.» Elisabet, minä luulen, että hän paalaa luoksenne. Ettekö auttaisi häntä?

Nuori nainen kääntyi pois, hänen kasvoilleen tuli pelästynyt ilme, joka niiltä harvoin puuttui:

— Mitä tahdotte minun tekevän, äiti? En minä voi kiistellä häntä tuolta naiselta. En osaisi.

— Ei, mutta luvatkaa minulle te puolestanne, että jos hän eräänä päivänä tulee, niin te otatte hänet vastaan, sallitte hänen tulla, huolimatta menneestä.

— Jos minä tulisin sairaaksi? Silloin hänen täytyisi tulla ja nähdä teitä.

Rva Derize oli niin kalpea ja kuihtunut, että tämä olettamus tuntui todellisuudelta. Nähden hänen pahoinvointinsa lisääntyvän tuli Elisabet levottomaksi, taivutti hänet vuoteeseen ja hoiti häntä. Illalla kun vanha rouva makasi kuumeessa, hän pani kätensä seuralaisensa kumartuneen pään päälle.

ROUVA DERIZE

Kahdeksantoista kuukauden kuluttua Elisabet nyt odotti puolisoaan. Se surullinen tapaus, joka heidät yhdisti, oli saanut alkunsa sinä iltana, jolloin Albertin äiti liian kiireesti oli kiivennyt Saint-Martiniin. Ahdistuksessa vietetyn yön jälkeen nuori rouva vaaraa aavistaen ja vaistomaisesti tehden kaikkein viisaimman ratkaisun oli sähköittänyt vanhemmilleen ja lääkärilleen Grenobleen. Hän pyysi pikaista apua ja ymmärtäen, että täytyi viivyttelemättä, niinkauan kuin se vielä oli mahdollista, jättää tämä kylä joka oli niin etäällä kaikista apulähteistä, hän vaati lähetettäväksi kaikkein mukavimmat kulkuneuvot. Hra Molay-Norrois — ja hänen rouvansa ei siinä yhtään pannut vastaan — ilmoitti heti rva Passerat'lle, kuinka hyödyllinen tässä tapauksessa hänen automobiilinsa olisi, ja järjestämiskyvyllään ja nopealla toimeenpanolla, josta hän niin usein oli antanut näytteitä seurajuhlissaan, tämä lainasi neljäkymmentä hevosvoimaansa, jonka hän muutti sairasvaunuksi, sijoitti sinne viran puolesta lääkärin, vara-apteekin, ja lähetti kaiken Uriagen vuoristoon.

— Ensi kertaa matkustan tällaisessa koneessa, mutisi sairas hymyillen, kun hänet kannettiin vaunuun valmistetulle vuoteelle.

Iltapäivällä hänet sijoitettiin kotiinsa boulevard des Adieux'lle, ja hänen miniänsä ryhtyi häntä hoitamaan. Seuraavana päivänä Blanche Vernier vuorostaan saapui kaupunkiin, lapsien kanssa, joita hän tarjoutui hoitamaan. Lääkäri arveli, että oli kysymys verentungoksesta keuhkoihin, joka viidenteen päivään mennessä ei käynyt pahemmaksi. Grenobleen tultuaan Elisabet oli pyytänyt Philippe Lagier'ta sähköittämään Albertille Pariisiin. Kun mitään vastausta ei kuulunut hän lähetti uusia sähkösanomia, jotka hänelle palautettiin huomautuksella: Poissaoleva. Sairas ei kysyttäessä voinut antaa mitään täsmällisiä tietoja. Hänen poikansa oli jättäessään hänet puhunut pikaisesta matkasta Piemontiin ja paluusta Pariisiin Simplonin kautta.

Saapui postikortti, jossa oli tuntemattoman italialaisen kylän nimi. Se löydettiin erikoiskartalta Ivréen lähistöltä. Vanhaa menettelyänsä noudattaen matkailija kulki maa seutua ristiin rastiin hankkiakseen tietoja kirjaansa varten. Uusi sattuman kaupalla lähetetty sähkösanoma ei häntä saavuttanut. Lopuksi hän kirjoitti Aostasta ja hänen kirjeensä ilmaisi, että hän siellä viettäisi viikon. Hänelle ilmoitettiin heti ja hän sähköitti, että hän saapuisi kiiruimman kaupalla. Se oli kahdeksantena päivänä ja hänen äitinsä oli kuollut päivää ennen. Hänelle ei sitä sanottu, mutta hänet valmistettiin siihen.

Rva Derize olisi epäilemättä voinut kestää taudin, jonka oireet alussa eivät antaneet aihetta suureen levottomuuteen, ellei olisi ollut kysymyksessä hänen iäkkäisyytensä ja varsinkin se kulutus, minkä aiheuttavat ajan pitkään aineelliset huolet, mielenmasennus ja henkiset kärsimykset. Puolisonsa kuoltua hän oli saanut kokea kaikki vararikon vaivat, työn pakon ja kaikki mitä jaloimman äidillisen kunnianhimon aiheuttamat velvoitukset. Tämä poika, jonka pelkkä ajatteleminen antoi ryhtiä hänen murtuneeseen elämäänsä, jonka kehitystä hän oli valmistanut ja jonka menestymistä hän oli seurannut niin suurella ilolla ja luottamuksella, nyt tämä poika puolestaan oli ollut hänelle vaivaksi, laiminlyödessään velvollisuuden, jota hän piti kaikkein pyhimpänä, tehtävän, joka hänen synnynnäisessä roduntajussaan tuntui kaikkein tärkeimmältä: perheperinnön vakaannuttaminen ja jatkaminen. Rva Derize oli katkerasti soimannut itseään siitä liiasta hienotuntoisuudesta, mikä oli estänyt häntä toimimasta välittäjänä Albertin ja Elisabetin välillä, jonka jälkimäisen piilevän kunnon — niin sanoi hän itselleen viimeisinä aikoinaan — hänen olisi pitänyt aavistaa, olihan murrosaika sen vähitellen paljastanut. Tämä ero oli hitaasti heikentänyt ja murtanut hänet. Hän oli kuluttanut voimansa rukouksiin ja uskossaan uhrien hyötyyn hän oli tarjonnut itsensä sovitukseksi, jotta Jumala aikaansaisi hänen tuhlaajapoikansa palauksen, kuten hän häntä aivan itsekseen kutsui. Miten kiireesti hän olikaan rientänyt Saint-Martiniin, poikansa viime käynnin jälkeen, elvyttääkseen Elisabetin riutuvaa toivoa! Tiellä hän oli uhmannut uupumusta, joka mursi hänen jalkansa, pysähtyen tuon tuostakin hengähtääkseen, vain siitä ajatuksesta tukea saaden, että hän voisi tuolle hyljätylle tuoda vähän lohdutusta. Hetkisen hän oli uskonut, että Albert oli ehättänyt ennen häntä. Ja tämä oli tullut, mutta ei ollut jäänyt. Silloin hänellä oli ollut se omituisen kiihoittunut ajatus, että hänen kuolemansa kenties aikaansaisi sen, mitä hänen elämänsä ei ollut voinut toteuttaa.

Joskaan ei aivan ensi hetkestä, niin kuitenkin jo toisesta päivästä lähtien hän ymmärsi, hän yksin, että loppu oli käsissä ja valmistui siihen. Tauti otti hänet huomaansa, häntä pusertamatta, tekemättä hänelle väkivaltaa, joka poistaa ajatuskyvyn ja hävittää ymmärryksen, kun voimaton ruumis kamppailee viime taistelussa. Hän jätti maallisen, selvin päin ja täysin sydämin. Hänen rauhallisuutensa oli yllättävä, melkein kauhistava ympäristölleen. Hän pyysi uskonnon lohdutusta, ja otti sen vastaan hurskaudella, joka oli kuin hänen sielunsa luontainen hengähdys.

Se oli hänen puolisonsa nimi, jota kukaan ei ollut pitkään aikaan kuullut hänen lausuvan. Hän kainosteli näyttää sisimpiä tunteitaan. Tämä rauhallisesti lausuttu nimi todisti hänen henkisen rakkautensa kestävyydestä, jonka iäisyys tulisi tyydyttämään. Taikka hän kysyi:

Tällä hän tarkoitti poikaansa. Ja vain tämä kysymys, -jonka hän usein lausui, kykeni synkentämään hänen kuultavat silmänsä ja hänen liikkumattomat piirteensä, jotka ikäänkuin olivat jähmettyneet kuolemaa valmistavaan tyvenyyteen. Kolmantena päivänä hän tyynnyttävistä lääkärinlausunnoista huolimatta alkoi antaa muutamia viittauksia siitä, mitä hänen lähdettyään oli tehtävä. Vanhalle vastustelevalle Fauchettelle hän levollisesti ilmoitti, mistä oli liinat ja viimeinen vaatetus otettava. Hän pyysi vaatimattomia hautajaisia, kukitta ja seppeleittä. Hän näki Marie-Louisen ja Philippen, koettaen heille hymyillä, ja pyysi ettei heitä enää hänen luokseen tuotaisi.

Elisabet, jota avusti rva Molay-Norrois miten parhaiten taisi, ei jättänyt häntä päivin eikä öin; häntä hoitamaan ja valvomaan hänellä riitti voimaa melkein käsittämättömästi, niinkuin naisten käy tautivuoteen ääressä.

Lähestyessään häntä Elisabet tunsi jonkunmoista pelkoa, nähdessään hänet niin levollisena ja ikäänkuin lauenneena. Kun hän kerran ei voinut kuulla hänen elämästä poiskääntyneen äänellä annettuja neuvojaan, hän puhkesi nyyhkytyksiin:

— Elkää hyljätkö minua, äiti, rukoili hän. Mitä minä voin ilman teitä.
Te olette vielä Albertia.

— Minä en teitä hylkää, sanoi kuoleva varmasti. Ja äärettömällä hellyydellä hän heikosti lisäsi:

— Tyttäreni. Minä olen ennen surrut sitä, ettei minulla ollut tytärtä.
Mitenkä ihminen turhaan kiiruhtaa valittamaan.

Sitten hän näytti saavan vähän voimia, vieläpä tartuttavaa voimaa, pyytääkseen:

— Elisabet, kerran hän tulee takaisin, siitä olen varma. Luvatkaa minulle, että te silloin annatte hänelle anteeksi, annatte anteeksi rajoituksitta.

— Hyvä, sanoi rva Derize. Jos hän olisi täällä, olisin koettanut yhdistää teidän kätenne. Epäilemättä hetki ei vielä ole tullut, ei vielä.

Viidentenä päivänä hän näytti luopuvan ajatuksesta, että saisi nähdä poikaansa. Silloin katkesi viimeinen side. Hän kutsutti luokseen Philippe Lagier'n, joka joka päivä kävi kysymässä hänen vointiaan. Heidän keskustelunsa, joka tapahtui todistajitta, oli hyvin lyhyt, koska puhelu jo rasitti häntä. Hän antoi Philippen tehtäväksi ilmoittaa ystävälleen Elisabetin uhrautuvaisuudesta ja hänessä tapahtuneesta muutoksesta. Kenenpä muun hän olisi tähän tarkoitukseen valinnut, ja kuinka hän sydämensä puhtaudessa olisi osannut aavistaa, minkälaista sekasortoa Philippe tunsi mielessään, sekasortoa, jonka hän vielä aivan äskettäin oli arvostellut sulhasmiehelle aivan sopimattomaksi. Suurin ponnistuksin ja vähänväliä vaieten rva Derize vielä lisäsi seuraavan omituisen tunnustuksen, joka osoitti missä määrin hän oli tutkistellut kaikkia sovittelun mahdollisuuksia:

— Albertin ollessa täällä viime matkallaan muutamia päiviä sitten, minä ymmärsin, ettei hän ollut onnellinen. Olin siihen valmistunut. Onni ei ole kestävä ulkopuolella totuuden. Silloin ajattelin, että menisin Pariisiin tapaamaan tuota naista.

— Niin häntä. Olen paljon miettinyt. Albert ei ole voinut katkaista niin monia siteitä jonkun viheliäisen lemmen takia. Tiedän että hän on kykenemätön mihinkään alhaiseen, mutta intohimoinen ja ylpeä. Nyt ei tästä suunnitelmasta enää tule mitään.

— Minä en parannu. Tulkaa lähemmäksi. Tahtoisin, että te kuulisitte sen minkä olisin hänelle sanonut, tuolle naiselle. Omasta alotteestaan Albert ei tule häntä jättämään. Ymmärrän sen: hän on korvannut oikean laiminlyömänsä velvollisuuden toisella, jonka kahleet hän itse on takonut yhä lujemmiksi. Tekipä kuinka tahansa, milloinkaan ei elämässä pääse velvollisuuksista. Olisin sanonut tälle naiselle: »Olkoon teidän rakkautenne millainen tahansa, ei se kuitenkaan voi tehdä häntä onnelliseksi. Te olette sen huomannut, ennen minua. Te olette ollut syyllinen rakastaessanne häntä, kun hän ei ollut vapaa. Jos rakkautenne on sitä, mitä minä uskon sen olevan, sen täytyy pystyä uhraukseenkin, salaiseen uhraukseen. Olkaa jalomielinen. Minä tulen teitä siunaamaan ja …»

Hengenahdistus pysähdytti hänet eikä hän jaksanut loppuun esittää tätä tiedonantoaan, johon sisältyi niin paljon älykkäisyyttä ja sellainen usko sankarillisuuteen. Philippe palasi takaisin vähän myöhemmin, mutta sairaan tila oli huonontunut. Tämä koetti vielä kerran selittää hänelle jotain, josta Philippe ei saanut selvää, sillä hän lausui jo epäselvästi monet sanat. Tahtoiko hän Philippen hänen sijastaan suorittavan tämän omituisen tehtävän? Seuraavana päivänä, joka tuli hänen kuolinpäiväkseen, hän näytti kokonaan muuttuneelta, ikäänkuin välinpitämättömältä kaikkea kohtaan, mitä hänen ympärillään tapahtui. Jo edeltäpäin hän lepäsi rauhassaan. Hänen huulensa, jotka vielä liikkuivat, osoittivat, että hän rukoili. Hän ei kiinnittänyt huomiota Albertin kirjeeseen, jonka Elisabet luki. Kuitenkin hän käänsi silmänsä tämän puoleen, jonka kärsimys saattoi huonosti näkemään, koetti asettaa kätensä hänen vaipuneelle päälleen, mutta käsi putosi epävarmalla eleellä. Kun hän ei enää liikkunut, ruvettiin lukemaan kuolevain rukouksia. Ja hänen viimeinen huokauksensa säesti viimeistä säettä.

Uupumuksen masentamana ja hermojensa vallassa Elisabet äänekkäästi huusi häntä nimeltä, ikäänkuin hän hänet kadottaessaan kadottaisi rakkautensa toiseen kertaan, jääden tällä kertaa turvatta. Hänen vanhempansa, jotka olivat pitäneet liioiteltuna hänen tyttärellistä uhrautuvaisuuttaan, mistä heidän vävynsä, kuten kaupungilla juoruttiin, oli puhunut ylenkatseellisesti, koettivat viedä hänet mukanaan.

— Nyt, sanoi hänelle rva Molay-Norrois, levottomana hänen tilastaan ja
haluten tyynnyttää hänen liikakiihoitustaan: nyt jää meidän kanssamme.
Sinä olet täyttänyt velvollisuutesi ja enemmän kuin velvollisuutesi.
Sinun tulee huolehtia terveydestäsi itseäsi ja lapsiasi varten.

Mutta kuka ottaisi vastaan Albertin, kun tämä saapuisi epätoivo sydämessä? Kuka kertoisi hänelle taudin kulun, kuvaisi hänelle vainajan viime hetket, kertoisi hänelle tämän viimeiset ajatukset ja antaisi sen lohdutuksen, joka on omansa voimakkaille sieluille ja joka on siinä, että juo kärsimyksen kalkin pohjaan saakka? Ei, ei, hän ei vielä ollut suorittanut tehtäväänsä loppuun. Lain mukaan, joskaan ei tosiasiallisesti, hän oli Albertin vaimo. Hän jää tänne, lievittääkseen ensi iskua, uskollisesti siirtääkseen äidiltä saamainsa sanojen, ja neuvojen määrän pojalle. Häntä syytettäisiin arvokkuuden puutteesta, mitä se häntä liikuttaisi? Rva Derize oli tyytyväinen häneen.

Hän oli laskenut että Albert saapuisi aamujunalla, kello kahdeksan. Ennen kello kahdeksaa hän meni boulevard des Adieux'lle. Siitä huolimatta hänen sydämensä löi, hän vapisi, pelkäsi, mutta jäi paikoilleen. Philippe, joka oli mennyt asemalle, toi Albertin, jolle hän oli ilmoittanut kohtalokkaan uutisen. Matkan varrella hän vaunuissa oli puhunut melkein yksin. Heidän soittaessaan Fauchette raukein askelin meni avaamaan ovea.

— Fauchette raukka, sanoi Albert häntä puristaessaan. Se oli hänen ensimäinen mielenliikutusta ilmaiseva sanansa.

Albert luuli että oli kysymys hänen äidistään ja astui sisään. Hän kohtasi Elisabetin, joka oli pystyssä ja käveli häntä vastaan. Albertilta pääsi tahtomattaan hämmästyksen liikahdus, ikäänkuin hän ei tätä tuntisi. Hän ei löytänyt sitä Elisabetia, jonka hän oli jättänyt kahdeksantoista kuukautta aikaisemmin, ei hänen vähän raskasta ja velttoa kauneuttaan, hänen täyteläisiä ja ilmeettömiä kasvojaan, vaan uuden Elisabetin, joka oli hoikentunut ja sorjistunut, mitä vaikutusta musta puku vielä lisäsi, ihonväri unettomuuden raukaisemana, silmät tummakehäisinä ja piirteet uurtuneina, kaikki voimakkaan sielunelämän leimaamana, joka korvasi kärsimyksen tuottamat vauriot. Philippe Lagier, joka seurasi Albertia, ei ollut uskonut Elisabetilla olevan rohkeutta jäädä tänne. Vapaampine katseineen, vaikka hänkin järkytettynä, Philippe huomasi, että Elisabetilla oli yllään hänen vartalolleen edullinen puku. Kellon soidessa tämä oli vavissut niin kovasti, että hänen oli täytynyt nojata huonekaluihin. Sitten hänestä äkkiä kaikki tuntui käyvän yksinkertaisemmaksi. Velvollisuus, joka hänen oli täytettävä, ei voinut loukata hänen arvokkuuttaan. Hän täyttää sen ja vetäytyy syrjään. Ihminen kuvittelee edeltäpäin vaikeuksia, jotka siliävät itsestään. Ja nähdessään nyt puolisonsa näissä olosuhteissa, hän heti tunsi, kun tämä oli saapunut, sydämensä vallan levolliseksi. Soinnuttomammaksi käyneellä äänellään, sillä sekin oli muuttunut, hän sanoi heti, nimeä lausumatta:

— Hän odotti teitä. Koska minulla oli onni auttaa häntä teidän sijastanne, puhun teille hänestä, hänen viimeisistä päivistään, jos niin haluatte.

Kun Philippe tervehdittyään näytti aikovan vetäytyä pois, pidätti
Elisabet häntä hetkisen, melkein anoen hänen suojelustaan:

He jäivät kahden, vastatusten, Albert mykistyneenä, liikkumattomana, Elisabet suoriutuen hämästyttävän sujuvasti tästä kohtauksesta, joka niin oli häntä peloittanut.

— Olin sähköttänyt Pariisiin, selitti Elisabet. Emme tienneet, mistä tavata teidät. Lopuksi tuli teidän kirjeenne Aostasta.

Kuivin huulin ja kasvot tuskan jännittäminä, jonka valtaan hän ei tahtonut antautua, Albert mutisi:

— Lähtiessäni hänen luotaan kotvan aikaa sitten hän oli niin hyvissä voimissa. Minulla ei ollut mitään aavistusta asiasta. Luulin saavani pitää hänet vielä kauan.

— Niin, emme ajattele, että ne, joita me rakastamme, voisivat meidät jättää… Te olette varmaan uupunut? Te ette ole nukkunut ettekä syönyt. Haluatteko nauttia jotain? Sitten puhumme hänestä.

Hän saattoi Albertin vainajan huoneeseen, polvistui hetkeksi vuoteen ääreen, viitaten nunnaa, joka valvoi vainajaa, seuraamaan itseään. Hän oli oikein ymmärtänyt Albertin halun. Kun hän tuli vakuutetuksi siitä että oli yksin, hänen tuskansa tempasi hänet mukaansa kuin virta tokeensa. Vainaja joka lepäsi siinä, suljetuin silmin, surkastuneena ja valkoisena, kädet ristin päälle liitettyinä, — ja kuinka kuihtuneet kädet! — jonka otsa ja posket, hänen niitä turhaan suudellessaan, vain jäätivät hänen suunsa kuin kylmä, mutta pehmeä marmori, joka ei enää kuulisi häntä, ei näkisi häntä, ei enää puhuisi hänelle, hän oli kaksinkerroin synnyttänyt hänet maailmaan. Annettuaan hänelle elämän ollessaan avuttomana ja varatonna, hän oli ruokkinut, kehittänyt, vahvistanut häntä. Albert sai kiittää häntä henkisestä voimastaan, terveestä arvostelukyvystään, rohkeudestaan, millä hän ryhtyi pitkällisiin töihin, jotka vaativat kestävää mieltä, mitä niin harvoilla on. Kuinka läheisiä he olivatkaan toisilleen olleet monina vuosina, työteliäimpinä, onnellisimpina vuosina. Hän palautti ne muistiinsa hellyydellä, jota vain yksi sana saattoi tulkita, ja joka hiljaisuudessa kaikui kuin valitus:

Hän todisti hänen hyväkseen. Nyt tämä todistaja häneltä puuttui, ja osat hänen omaa elämäänsä kadottivat merkityksensä ja tärkeytensä. Hänen kerallaan hän hautaisi oman lapsuutensa ja nuoruutensa, kokonaisen jakson kuulaita päiviä kuin hänen katseensa ennen, kokonaisen jakson loistavia päiviä, joita hän ei ollut sittemmin saanut takaisin, ei koskaan saisi takaisin. Ja hän ei ollut saanut sulkea hänen silmiään.

Mutta kenties oli parempi, ettei se ollut hän. Kuilu oli auennut heidän välilleen. Äiti oli jo kauan sitten lakannut lausumasta hänelle moitteitaan. Mutta hänen ajatuksensa suunta oli hänelle vastakkainen, ja heidän keskustelunsa, jotka ennen olivat olleet niin tuttavalliset ja syvät ja olivat voimakkaasti vaikuttaneet häneen, olivat suureksi osaksi menettäneet mielenkiintonsa ja virkistävyytensä. Nyt moni unohtunut yksityiskohta palasi hänen muistiinsa, moni surullinen ele, moni epäsuorasti rukoileva sana. Niin, hän, Albert, oli raskauttanut hänen viimeiset kuukautensa surulla, jonka painon hän valittamatta kesti, mutta joka ajanpitkään oli masentanut hänet. Hän ei voinut itkeä tuntematta salaista omantunnon vaivaa. Ennen muinoin, aivan nuorena miehenä oli Albertille sattunut, että hän antoi myöten väkivaltaiselle luonteelleen, jota hän vaivoin hillitsi, ja puhutteli äitiään tylysti. Mitä häpeää hän nyt senjohdosta tunsikaan! Mutta äiti, joka karttoi loukkaamasta hänen ylpeyttään, tuli hänen luokseen niinpian kuin hän oli tyyntynyt, väistääkseen häneltä ensi askeleen. Silloin hän vapaasti saattoi korjata erheensä. Mutta nyt he olivat ijäksi eroitetut, ilman kunnollista sovintoa.

Hänen epätoivonsa saavutti huippunsa ja hän tunsi murtuneensa, kun Elisabet lempeästi lähestyi häntä. Tämä istutti hänet tuoliin, ja liian raukeana vastustaakseen hän ilman muuta totteli. Heidän ajatuksensa, jotka niin kauan olivat olleet erillään, yhdisti sama kärsimys. Se oli noita mittaamattomia kärsimyksiä, joiden ainoa helpoitus on itkeminen yhdessä, mutta heidän kyyneleensä eivät voineet toisiinsa sekaantua. Saman surun kohtaamina oli heiltä kielletty syleily, joka olisi heitä keventänyt, jonka tavalliset ystävätkin keskenään vaihtavat. Albert tunsi täten entistä enemmän eristyksensä.

»Kukaan, hän sanoi itsekseen, suruaan yllyttääkseen, ei tule tietämään mitä minä olen menettänyt. Minä yksin ymmärsin, mikä tahto asui tässä ruumiissa, joka niin hentona lepää liinan alla, mikä hehku oli hänen silmissään, ja minä yksin vien niiden muiston mukanani. Anna ei voinut minua saattaa. Matkan takaa hän valittaa suruani, mutta hän ei tuntenut äitiä. Hän ei tiennyt hänestä muuta kuin hänen vihamielisyytensä ja hänen jäykän suoruutensa. Meidän rakkautemme on aseeton tämän vainajan edessä, joka kuuluu vain minulle. Ja hän, joka täällä on, on minulle vain muukalainen.»

Muukalainen, jota vainajan hänelle ystävällinen läsnäolo suojeli, alkoi hänelle puoliääneen kertoa taudin alusta ja sen perättäisistä vaiheista. Hän mainitsi potilaan kylmäverisyyden, hänen tyyneytensä, hänen valmistuksensa, hänen halunsa nähdä poikaansa, hyvästin, jonka hän tälle oli jättänyt. Hän jätti sikseen kaikki, mikä koski heidän eroaan ja hänen omaa uhrautuvaisuuttaan. Hän puhui sellaisella hienotunteisuudella, sellaisella tyttärellisellä hartaudella, että Albert häntä kuunnellessaan tunsi sitä huojennusta, joka meille kärsimyksessämme voi tulla vain tämän kärsimyksen syvenemisestä. Hän ei voinut enää tehdä vääryyttä hänelle, vaan mutisi:

— Te olette täyttänyt minun sijani. Tiedän että te olette ollut hänelle tyttären asemessa. Kaikissa kirjeissään hän sanoi minulle sen. Nyt uskon sen. Kiitän teitä. Kuullessaan tämän ensimäisen vähemmin välinpitämättömän sanan, jonka kiitollisuus ja sovinnaisuus yhdessä aiheuttivat, Elisabet luuli, ettei hän enää jaksaisi pysyä osassaan. Kyyneleet ja hänen heikkoutensa masensivat hänet, mutta koneellisesti hän silmäsi tyynyllä lepääviin yleviin kasvoihin ja tunsi siitä äkillistä tyyntymistä.

— Minä olen tuottanut hänelle paljon kärsimystä, lisäsi Albert, taipuen tähän tunnustukseen senjohdosta mitä hän oli kuullut, ja melkein vasten tahtoaan ja itsekseen.

Mitä hän tällä tarkoitti? Kun Albert aikoi sitä tulkita, hän lisäsi, ymmärtäen, ettei tämä kahdenolo voinut enempää jatkua:

Albert seurasi häntä pois huoneesta. Hän vei hänet ruokasaliin, minne
Fauchette oli valmistanut aterian.

— Teidän tulee murkinoida ja lämmitellä. On jo kylmä. Minä käyn lasteni luo. Ystäväni Blanche Vernier on ottanut heidät luokseen. En uskalla tuoda heitä tänne. He ovat niin pieniä!

— Marie-Louise, Philippe, lausui Albert hitaasti, hellyydellä, joka järkytti koko hänen olemustaan.

— Mutta te voitte käydä heitä katsomassa siellä missä he ovat, tai vanhempieni tai Philippe Lagier'n luona, kuten haluatte.

Elisabet sai puhua yksin, suu jännitettynä, kasvot ponnistuksesta kireinä. Albert vain vastasi. Lupauksensa mukaisesti Philippe Lagier saapui päästämään heidät ahdingostaan. Sillaikaa kuin tämä koetti itselleen tehdä selvää, hieman säälitellen itseänsä, heidän keskinäisistä tunteistaan, ja kun Albert nälästään huolimatta turhaan yritti syödä, Elisabet pukeutui lähteäkseen.

— Ystävämme, sanoi hän kääntyen puolisoonsa, on hyväntahtoisesti luvannut pitää kaikesta huolta. Ylihuomenna ovat juhlallisuudet. Tulen olemaan läsnä. Näkemiin.

Molemmat miehet näkivät hänen poistuvan, mutta eivät tällä hetkellä vaihtaneet mitään sanoja tästä asiasta. Ennenkuin Elisabet jätti huoneuston, hän pistäytyi vainajaa katsomassa. Täällä hän raukeni voimattomuuteen.

Tähän avunhuutoon sisältyi kaikki mielenjärkytys, minkä oli aiheuttanut puolison näkeminen ja minkä hän oli salannut, uudelleen eloon heränneen rakkauden tuskallinen raasto. Mutta toistamiseen vainajan tyyneys rauhoitti hänen sydämensä.

Iltapäivällä Albert tapasi lapsensa Philippe Lagier'n luona. Kohtauksen alussa pelkkä heidän syleilynsä, heidän nykyisyytensä ja entisyytensä vertailu — Saint-Martinin tiellä hän tuskin oli saanut hetkeksi puristaa heidät syliinsä — herätti hänessä hellyttävää iloa, joka hänen tuskallisessa mielentilassaan vaikutti häneen ylenmäärin voimakkaasti ja aiheutti hänessä jonkunmoisen kuumeen. Hän hämmästyi, kun lapset kertoivat hänelle haltiatar Melusinan ja de Lesdiguièresin seikkailun.

Hän odotti saavansa molempien lasten kasvatuksessa todeta naisellista välinpitämättömyyttä ja velttoutta, mutta hän huomasikin kuinka odottamattomasti he olivat kehittyneet, sekä hengen että ruumiin vireydessä, mihinkä hänellä ei ollut mitään osaa. Hänen väistymisensä ei ollut aiheuttanut mitään turmiollista seurausta. Sensijaan että hän olisi antanut siitä kunnian Elisabetille, hän ärtyi: sillä meille on katkeraa todeta, miten vähän meidän poissapysymisemme vaikuttaa. Pikku poika kyllästyi ensimäisenä näihin mielenpurkauksiin, ja teki kysymyksiä, jotka kohdistuivat hänen oman elämänsä hämäriin tapahtumiin, ja jotka olivat ratkaisemattomia sille, joka niihin ei ollut suoranaisesti sekaantunut. Marie-Louisekin vähitellen jätti herttaisuutensa ja mielijohteensa selittääkseen veljelleen, ettei isä voinut tietää, että isä lyhyesti sanoen ei ollut kuin puolinainen isä, tietämätön ja kaukainen, puutteellisesti selvillä heidän teoistaan ja toimistaan. Tämä oli hänen selittelyjensä tarkoitus, joita hän esitti pienellä käskevällä terävällä äänellään. Äiti, hän, ei koskaan heitä jättänyt paitsi kun hän meni hoitamaan isoäitiä.

— Minä se olen muukalainen täällä, ajatteli Albert, täten peittelemättä pahoinpideltynä.

Ihminen ei valloita puolelleen lapsia, ei edes omiaankaan, yhdessä tunnissa. Hän jätti Marie-Louisen ja Philippen sydän raskaana pettymyksestä, hermot tuskaantuneina. Heti kun hän oli lakannut näkemästä heidän rakkaita päitään, valtasi hänet halu ottaa heidät taas luokseen, pitää heidät huomassaan puhumatta enää mitään, joka voisi heitä eroittaa. Ja kun hän palasi äitinsä taloon, toi hän sinne sydämessään murheen lisää, pohjattoman alakuloisuuden, jota Annan rakkaus voisi vaimentaa yhtä vähän kuin hänen pojansuruaan. Iltaan saakka hän pysyi kuolinhuoneessa ja kyllästi mielensä epätoivolla, riistäytyessään irti tunteista, jotka toinen toisensa jälkeen olivat hänen elämäänsä yllyttäneet. Seuraava päivä, jonka hän käytti samalla tavoin, oli hänelle vielä katkerampi. Hän sai kirjeen ja sähkösanoman Annalta, joka odotti häntä Lyonissa. Hän luki ne hajamielisesti ja vääryydellisessä hengessä: mitä saattoi Anna tietää hänen ajatuksistaan.

Kun hän hautajaisaamuna näki Elisabetin, joka tuli hoitamaan talon emännyyttä, hän toivoi erehtyneensä toissapäivänä, kun tämän kasvot hänestä olivat näyttäneet muuttuneilta, eloisammilta, kun hän niissä yksin oli nähnyt omaansa verrattavaa tuskaa. Elisabet kysyi tunkeilematta hänen tilaansa, mutta hänen katseensa, koko hänen levoton, yhtaikaa ystävällinen ja pelästynyt käytöksensä ilmaisi hänen sääliään. Molay-Norrois'n perhe saapui vuorostaan ja olivat täydellisiä hienossa myötätunnossaan vävyään kohtaan. Sitten tuli muita sukulaisia ja ystäviä. Albert oli taas joutunut niihin perhesuhteisiin ja yhteiskunnalliseen ympäristöön, jonka kanssa hän oli luullut kaikki siteet katkaisseensa. Ja hänen ylpeydelleen se oli katkera pala.

Grenoblessa kiersi huhu että rva Derizen kuolema oli keskenään sovittanut eronneet aviopuolisot. Kukin lukuisan saaton osanottajista aikoi koota merkkejä tästä: meidän säälintunteisiimmehan liittyy niin paljon uteliaisuutta ja odottamatonta välinpitämättömyyttä. Alkaen rva Passerat'sta, joka lainattuaan automobiilinsa sairaalle pöyhistellen esiintyi asianosaisena, aina pikku juoksupoika Malaunay'hin saakka, jonka hänen vetonsa teki asiasta huvitetuksi, hautajaissaatto oli tarkkaavaisen huomion esineenä. Elisabet tahtoi asettua sukulaisten joukkoon, jotka johtivat surusaattoa, puolisonsa ja isänsä taakse, ruumisvaunun jälkeen. Täten hän ilmaisi, paitsi kiintymystään vainajaan, järkähtämätöntä uskollisuuttaan nimeään kohtaan.

Hautausmaa on vähän matkan päässä katedraalista, joka on boulevard des Adieux'n seurakuntakirkko. Oli vain mentävä vanhan valliportin läpi, pitkin Vihreänsaaren käytäviä, joka oli täynnä hevosten kavioiden ja saaton askeleiden alla murtuvia lehtiä. Hetki jolloin arkku lasketaan hautaan on katkerimpia, mikä voi rakastavaa sydäntä kohdata. Vaistomaisesti Albert nosti käden silmilleen. Mutta mielessään hän kesken tuskaansa näki Elisabetin järkytettynä. Muistiko hän tätä päiväkirjansa lausetta: »Hän ei tunne äitiäni eikä tule häntä koskaan tuntemaan. Jos minulle sattuisi se onnettomuus, että menettäisin hänet, saisinko yksin surra häntä?»

Palattua Elisabet murtuneisuudestaan huolimatta otti Albertin sijasta vastaan kutsuttujen valittelut ja nousi sitten portaita ylös antaakseen ohjeensa vanhalle palvelustytölle. Albert tuli heti hänen jälkeensä, Philippe Lagier'n saattamana. Ilman heikkoutta täytettyään tehtävän, jonka hän oli itselleen asettanut, Elisabet tervehti Philippeä sanomalla: »Näkemiin» ja senjälkeen kääntyen miehensä puoleen:

— Nyt, hyvästi, hän sanoi. Olkaa rohkea. Ymmärtämättä kaikki oli loppunut, mutta levottomana Albert kysyi:

— Kotiini. Tahdotteko että lähetän luoksenne lapset? Albert epäröi, sitten hän vastasi soinnuttomalla äänellä.

Elisabet kumarsi. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. He eivät enää näkisi toisiaan.

Kun hän oli poistunut, astui Albert jonkun askeleen eteenpäin kutsuakseen häntä. Mitä olisi hän hänelle sanonut? Levottomana hän kulki ristiin rastiin huoneessa puhumatta mitään. Minkälaisia mielialoja, pelkästään tuskallisia, hän muutaman tunnin kuluessa olikaan saanut kokea! Liikkumattomana ja mykkänä hänen ystävänsä helposti saattoi seurata hänen ajatuksensa kulkua, mutta ymmärrettävästä taipumuksesta häntä enemmän säälitti rouva.

Fauchette tuli ilmoittamaan aamiaisesta. Albert katseli häntä, näytti miettivän, ja tehtyään ratkaisunsa, hän selitti täsmällisellä äänellään.

Frauchette järkähti kuin vanha huonekalu, jonka puu rätisee. Mielellään hän olisi tehnyt ristinmerkin ajatellessaan joutuvansa tähän kadotuksen kaupunkiin, varmaankin palvelemaan huonosti elävää naista, ja päätänsä puistellen hän mutisi:

— Oi ei, herra Albert. Pienokaiset vain ovat siellä, ja sittenhän rva Elisabet on ollut niin hyvä! Te ette tiedä mitenkä hän on hoitanut rouvaa. Yöt päivät hän on ollut hänen luonaan.

— Tiedän. Aamiainen oli pikainen ja äänetön. Salissa, minne molemmat herrat senjälkeen palasivat, Albert yhä enemmän katkeruuteensa vaipuen ja lopultakin päästäen valloilleen tunteittensa tulvan, tunnusti kuin itsekseen:

— Hylkääkö hän yhä eläkkeen, jonka joka kuukausi talletan notaarini luo.

— Minun olisi pitänyt vaatia häneltä lupaus, että hän suostuu ottamaan sen. Hänellä ei ole oikeutta riistää minulta tilaisuutta ylläpitää lapsiani. Se on väärin.

Philippe, jonka tunne oli puhdistunut niin että hän saattoi seurata Elisabetin rohkeata ponnistusta ja johon rva Derizen viimeiset puheet vaikuttivat, tahtoi jalomielisesti koettaa aikaansaada lähentymistä, ja jatkoi ylistelyä, joka Fauchetten oli täytynyt jättää kesken. Hän kuvasi molempien naisten elämän Grenoblessa ja Saint-Martinissa, heidän tuttavallisuutensa, nuoremman hartaan uhrautuvaisuuden, joka oli antanut toisen värin vainajan viimeiselle vuodelle. Turhaan häntä keskeyttivät toisen lyhyet: tiedän, tiedän.

Albert joka taas oli ruvennut kävelemään, pysähtyi äkkiä. Hänellä oli se kasvojen ilme, joka hänellä oli vihastuessaan, kun hänen väkivaltainen luonteenlaatunsa ennenmuinoin sai hänet valtaansa sietämättömän ristiriidan häntä kohdatessa. Kuitenkin hän näytti hillitsevän itsensä, ja vain loukkaava ylenkatse tuntui tässä hänen vihjauksessaan:

— Kyllä, sanoi hän tyyneesti, tunnen Elisabetia kohtaan ihailevaa palvontaa. Nimitä sitä millä nimellä haluat.

Ja liikutettuna omasta hetkellisestä epäitsekkyydestään, joka taivutti häntä jalomielisyyteen ja haluten myös sovittaa entisen petoksensa, hän nousi ja meni ojentamaan kätensä ystävälleen, joka ei vastustellut:

Albert vastasi hänen puristukseensa, kiitollisuudella mitä tunnemme niitä kohtaan, jotka ovat pelastaneet meidät huonosta teosta:

— Tein vääryyttä. Ne olivat halpamaisia nimettömiä kirjeitä, joita minä tuskin luin. Ja sitten on tämä kuolema palauttanut minulle niin paljon muistoja, jotka luulin kaukaisemmiksi, sammuneemmiksi. Kotilieteni tummuneesta tuhkasta on vähäinen liekki vielä leimahtanut!

— En. Mutta en ole voinut nähdä äitiäni kuolinvuoteellaan, vaimoani, lapsiani tuntematta kaipausta tätä selkeätä elämää kohtaan, joka olisi voinut olla minun. Ymmärrätkö! Elisabet on sulkenut äitini silmät; hän saa yksin kasvattaa Marie-Louisea ja pikku Philippeä. Eilen hän puhui minulle sellaisella mielenliikutuksella ja hienotuntoisuudella! En ollut tuskassani yksin. Hän on paljon muuttunut. Hän on kauniimpi. Ja omituisen vaiheen kautta hän nyt näyttää hankkineen tai saaneen ne ominaisuudet, joita ennen toivoin hänellä olevan, nyt kun me emme voi olla muuta kuin muukalaisia toisillemme.

— On, kuolema. Vakuutan sinulle, että eilen kadehdin äitiäni. Hänen kasvonsa olivat niin rauhalliset, niin tyyneet, niin puhtaat. Silloin ei ihminen kärsi enää. Ennen kaikkea, ei aiheuta toisille kärsimyksiä. Niin, se on yksi ratkaisu. Olen sitä ajatellut.

— Toissa päivänä, eilen, vielä tänä aamuna. Se ajatus tulee minulle palaamaan. Elisabet tulee vapaaksi. Hän ansaitsee olla vapaa, olla onnellinen. Nyt en voi siihen mitään, enkä edes toivo hänen sitä olevan, niin olen itsekäs ja epäjohdonmukainen.

— Minä olen häntä rakastanut. Täällä painaa minua menneisyys; minä hengitän sitä kaikilla huokosillani.

— En tiedä. Kenties en koskaan. Kuten useimmat ihmiset, minä en ole ohjannut elämääni. En voi siinä muuttaa mitään, ja kun astun yli tämän kynnyksen, olen omissa silmissäni viheliäinen. Se on sietämätöntä.

Heidän äitinsä ei ole minulle kyllin yhdentekevä, jotta rohkenisin kiistellä niitä häneltä. He ovat tulleet hänen päämääräkseen. Kuinka voisin heidät häneltä riistää?

— Elän ulkopuolella omaa perhettäni. Kuinka voisin lopullisesti musertaa vaimoni vaatimalla häneltä tätä jakoa? Ja sitten, hänen vikansa eivät enää ole mitään omieni rinnalla.

— Olen kadottanut äitini saamatta häntä nähdä. Olen kadottanut lapseni, kotini, rauhani. Juuri äsken puhuin kuolemasta. Ja sinä kysyt minulta olenko onnellinen.

— Se ei ollut tarkoitettu loukkaukseksi, Albert. Rakkaudessahan on sellainen vallitseva voima, että se hehkuu halusta alistaa allensa suurimmatkin onnettomuutemme tai se antaa meille voimaa kestää ne. Sitä rakkautta et sinä ole kokenut tai et enää koe.

— Sinä erehdyt: tunnen sitä vieläkin. Mutta rakkaus ei koskaan ole täyttänyt kokonaan miehen elämää.

— Turha jatkaa. En luovu siitä ennenkuin kuolemassa. Juuri äsken kun puhuin kuolemasta, tarkoitin kuolemaa hänen kanssaan. Hän seuraisi minua minne tahansa, ja siihenkin saakka.

— Ymmärrän. Sinä olet hänelle kaikki, mutta ei päinvastoin. Kuinka Te saatte kärsiä, kaikki poikkeuksetta!

— Kuule, en ole pelkuri. Mutta minä en ole kokonaan vastuussa kohtalostani. Olosuhteet ovat tahtoneet, että minä todellakin olen Annalle kaikki. Minä en häntä hylkää, tapahtukoon mitä tahansa.

— En. Mitä sanoisinkaan hänelle? Että hän katkaiskoon meidän lailliset siteemme, että hän koettakoon rakentaa itselleen oman onnensa, — hän on niin nuori, niin kaunis, niin lumoava, — ja että minä en enää saa merkitä hänelle mitään.

Koko iltapäivän Elisabet kotiinsa hautaantuneena odotti että jokin epämääräinen tapahtuma saattaisi hänet kohtaamaan puolisonsa. Hän ei saattanut uskoa, että tämä lähtisi häntä näkemättä. Olihan hän avustanut hänen äitiään, vielä tänä aamuna yhdessä hänen kanssaan tulkinnut tuskaansa? Kuinka saattaisi hän olla kyllin julma lähteäkseen ilman muuta?

Päivä laski hänen näin odottaessaan jännittyneenä ja liikkumattomana, samalla tuolilla, korva valmiina tavoittamaan pienimmänkin melun, silmät turhaan kiinnitettyinä oveen. Hän tiesi että Albertin oli lähdettävä pikajunalla kello kymmenen ja neljäkymmentä. Hän aavisti, että Anna de Sézery oli jossain lähistöllä. Kun hetki saapui, hän meni lastensa huoneeseen, totesi että he nukkuivat, jätti heidät hoitajattaren huomaan, ja ottaen kiiruusti hattunsa ja vaippansa hän riensi asemalle.

Vailla ylpeyttä, nöyryytettynä, voitettuna, hän nyt kiiruhti tarjoomaan tuolle kiittämättömälle ja uskottomalle sydäntä, jonka tämä oli murtanut. Odotussalista hän ei häntä löytänyt. Rohkenematta mennä salin läpi päästääkseen junasillalle hän, jo innossaan jäähtyneenä, vetäytyi varjoon ulkopuolelle ja tarkasteli saapuvia ajoneuvoja. Lopuksi hän näki Albertin ja Phiiippen sellaisista astuvan, ja vetäytyi vielä enemmän syrjään jäädäkseen huomaamatta. Lyhdyn valossa hän selvemmin eroitti Albertin ankarat kasvot, kun tämä maksoi ajurin. Häveten heikkouttaan hän pakeni pois niinpian kuin he olivat menneet.

Eräs jokseenkin hienosti puettu mieshenkilö, — Grenoblen rikkaita hansikastehtailijoita, jotka Lyonista tai Pariisista saavat runsaat tulonsa, ja jotka ammattinsa kautta kovin mielellään käsittelevät naisia tuttavallisesti, — lähti huomattuaan hänen epävarman käytöksensä ja hänen vartalonsa, häntä seuraamaan ja rohkeni hämärämmällä Lesdiguiéres-kadulla puhutella häntä. Hän ei kuulunut Elisabetin seurapiiriin eikä tämä häntä tuntenut.

Mies nauroi, katseli häntä röyhkeästi, mutta nolostui, kun näki
Elisabetin kauneuden, joka vaikutti häneen vasten tahtoaan.
Typertyneenä Elisabet pysähtyi ja murti suuta sanoja löytämättä.
Lopulta hän tointui ja huusi:

Hänen kauhistuneet kasvonsa ja silmänsä, vielä enemmän kuin hänen sanansa, ajoivat pois tunkeilijan. Hän laahautui porraskäytäväänsä saakka; hänen jalkansa eivät tahtoneet häntä kannattaa. Tämä viimeinen loukkaus saattoi hänen nöyryytyksensä huippuunsa. Hän vaipui kaikkein mustimpaan epätoivoon. Nyt hän puolestaan ikävöi kuolemaa:

Päästyään huoneeseensa kuin takaa-ajettu eläin pesäänsä, murtuneena niin monen yön valvonnasta ja rasituksesta, niin monen ponnistuksen turhuudesta, napisten Jumalaa vastaan, joka oli hänet hyljännyt, hän vaipui matolle vuoteensa ääreen, ja siellä hän kasaan vaipuneena, koneellisesti kesken nyyhkytyksiään toisti sanoja, jotka suojelivat häntä kuoleman kaipaustaan vastaan, jotka vastoin tahtoaan kiinnittivät hänet elämään.

NELJÄS OSA

PALMUSUNNUNTAINA

Maaliskuun lopussa vallitsee talvi vielä vuoristoseuduissa. Kuitenkin Grenoble, lumisen taivaanrannan ympäröimänä, virkosi uuteen eloon palmusunnuntaina, aran auringon alla, joka kalpealle taivaalle antoi helmiäisen hohdetta. Katedraalin pääoven edessä kaukaa, jopa Alppien toiselta puolen saapuneet kauppiaat kevään etujoukkona näyttivät ja tarjosivat messuun meneville uskovaisille vihreitä oksakimppujaan, kuollutta pikku metsäänsä, joka hajaantui ohikulkijain sekaan, syntyäkseen uudelleen kirkossa, missä kaikki nämä palmut kukoistivat kuulijain käsissä.

Ja olihan siinä jo siunausta, että sai nähdä kaiken tämän tuoreen vehreyden, kun puissa ei vielä ollut silmujakaan.

Elisabet, joka vei kirkkoon Marie-Louisen ja Philippen — tämä jälkimäinen oli luvannut olla siivosti jumalanpalveluksen aikana — pysähtyi erään tällaisen tiskin eteen valitakseen kolme oksaa. Hajamielisyydessään hän antoi enemmän rahaa, kuin ruskea ryysyinen tyttö häneltä pyysi.

Marie-Louise, joka vasemmassa kädessään puristi kolehtiin tarkoitettua rahaa, ojensi sen muukalaiselle, joka otti sen vastaan huomaamattaan, kun hän suu auki ja silmät selällään tuijotti nuoreen rouvaan.

— Entä minä? Etkö tahdo kiittää minua? kysyi loukkaantuneena lapsi, joka ei tahtonut hyväntekeväisyytensä jäävän salaiseksi.

Luisa purskahti nauruun. Viattomille silmineen hän oli varsin ovela, ja innoissaan käyttäen äidinkieltään hän sormellaan osoitti ihailunsa esinettä:

Elisabetin posket punastuivat. Kiitos osui häneen kuin kukat, joita juhlissa heitetään kasvoille ja jotka mairittelevat ja koskevat samalla. Hän kiiruhti lapsia:

Philippe Lagier, joka seisoi torilla ja oli seurannut kohtausta, puhutteli häntä, mutta viittaamatta siihen mitä oli kuullut, ollakseen häntä hätyyttämättä. He olivat alhaalla aitauksen luona. Elisabet pani jalkansa ensimäiselle portaalle.

— Kyllä … Se ihmetyttää teitä? Minä rakastan katolilaisia juhlia. Ne ovat verrattoman runollisia. Tänään menen kirkkoon kevättä hakemaan.

Elisabet hymyili, tuota surullista ja keskenkatkeavaa hymyä, joka sointui yhteen hänen pelästyneen ilmeensä kanssa. Uskoiko hän Jumalaan? Hän aikoi astua portaita edelleen, kun Philippe pysähdytti hänet, hyvin kunnioittavasti, vaikka pienellä mielenliikutuksella:

— Kuulkaa rouva, minusta te olette muuttunut … Elisabet tahtoi tehdä pilaa:

— Niin, italialaisilla on se etuoikeus, että he saavat huutaa sen mitä me tyydymme ajattelemaan. Ei ole kysymys siitä. Talvi on jonkunverran järkyttänyt teidän terveyttänne: se on ilmeistä. Täytyy kysyä lääkäriltä …

Hän hävisi eteiseen. Oltuaan hetkisen ymmällä Philippe päätti seurata häntä ja asettui messun ajaksi muutamia rivejä hänen taakseen, jottei hän epäilisi hänen läsnäoloaan. Lapset oli vaatetettu erinomaisen huolellisesti; mutta sensijaan oli hänellä itsellään vaatimaton musta puku, jolla täytyi olla pitkä käytäntö takanaan ja joka alkoi käydä kiiltäväksi. Kun hän oli siirtänyt suruharsonsa eteen, olkapäälle, saattoi Philippe nähdä hänen vaaleita hiuksiaan, tuota niin viehättävää silkkistä lapsentukkaa ja pilkahduksen hänen valkoista niskaansa. Kun hän nousi tai polvistui jumalanpalvelusmenojen mukaan, Philippe huomasi hänen liikkeittensä taipuvaisuuden ja hänen nuorta tyttöä muistuttavan sulonsa, johon epäpuhtaat pyyteet eivät uskalla nostaa katsettaan. Silloin tällöin Philippe näki hänen kasvojensa ääriviivan, hänen loistavan profiilinsa tumman hatun ja puvun välillä. Miten vähän hän muistutti Albert Derizen kukoistavaa, mutta välinpitämätöntä ja velttoa rouvaa? Suru ja huoli omasta elämästään olivat veistäneet hänen piirteensä ja hänen käyntiliikkeensäkin. Hänen solakka ruumiinsa ojentui kuin pitkä kukanvanamo. Laihuudessaan, joka alkoi herättää levottomuutta, hän säilytti nuorekkaisuutensa, joka hänellä ennen johtui kaikkien harrastusten puutteesta, ja joka nyt aiheutui jonkunlaisesta peräytymisestä elämän synkkien paljastusten edessä.

»Hän tulee murtumaan, ajatteli Philippe, tämä elämä surmaa hänet. Mitä tehdä hänen hyväkseen?»

Mikään itsekäs pyyde ei häntä yllyttänyt. Hänen uskottomassa ja kaipaavassa sydämessään Elisabet oli hänen hurskautensa, — madonna, johon pikku italiatar oli tätä verrannut.

Talvi, joka oli seurannut rva Derizen kuolemaa — noita pitkiä talvia, joita Alppien seutu saa kokea — ei ollut lempeä Elisabetille. Hän oli kadottanut lujimman tukensa, sen tarttuvan rohkeuden, joka virtaa rauhallisesti kestetystä koettelemuksesta, ja samalla viimeisen vaikuttavan siteen, joka yhdisti hänet puolisoonsa. Näin hän oli jatkanut vaikeammaksi käynyttä tietään. Kuten tämä vuorien ympäröimä Grenoblen tasanko tuntui kylmemmältä jäätikkökehässään, niin hänkin tunsi ympärillään lohduttomuuden ja yksinäisyyden kuin korkean muurin. Tosin kyllä rva Molay-Norrois, aavistaen tämän vaarallisen mielentilan, oli runsaammin osoittanut hänelle äidillistä hellyyttään, mutta tehnyt sen toimettoman luonteensa mukaisella tavalla, enemmän valitteluina kuin tekoina. Olihan tällä erinomaisella naisella täysi työ miehestään, jonka sairaus katkeroitti ja joka alistumatta näki vanhuuden tulevan. Aina oli kotona hänen huvinsa ollut tyrannina. Mutta hänen pahuutensakin oli parempi kuin hänen petoksensa. Hän olisi vielä voinut sietää iän hävitykset, jos hän olisi voinut saattaa rva Passerat'n niistä osallisiksi sensijaan kuin hän nyt kiukukseen sai nähdä tämän voittoja; rva Passerat käytti hyväkseen laihuuttaan nuorentaakseen asuaan ja riisti lihavalta rva Bonnard-Bassonilta hra de Vimellen huomaavaisuudet. Joku jumala suojeli häntä näissä yrityksissä. Tämä viimeinen valloitus saattoi hra Molay-Norrois'n kiukun huippuunsa, mikä yllytti hänen pahaa vertansa ja huonoja tuuliaan. Mitä lohdutusta saattoi niin koeteltu sielu antaa?

Tietenkään Elisabet ei ollut lakannut täyttämästä tehtävää, jonka hän oli itselleen asettanut: antaa lapsilleen ensimäiset opinalkeet. Marie-Louise kävi yhdeksättä, ja Philippe oli kuusivuotias. Oli valmistettava heidän tulevaisuuttaan, joka oli altis elämän ensi askeleiden vaikutuksille. Hän tahtoi, että heidän lapsuutensa olisi eloisa ja uuttera, muistaessaan minkälaista veltostuttavaa lepoa hän oli kohdannut omassaan, ja aikoi totuttaa heitä löytämään ilonsa aivan jokapäiväisistä olosuhteista. Mutta heidänkin parissaan ollessaan hänen mielialansa oikutteli. Masennuksesta se äkkiä muuttui kuumeiseksi huvittelun ja uurastuksen kiihkoksi. Tuleehan ihmisen elää joka päivä! Mitättömyyksistä hän nauroi ja itki hermostuneesti. Kuumeisesti hän yhdellä kertaa kulutti liiallisen tarmonsa, sitten hän vaipui takaisin ikävöintiinsä. Hän tosin noudatti itselleen asettamaansa suuntaviivaa, mutta eteni nykäyksittäin, milloin hitaasti, milloin täyttä lentoa.

Vajonneena kaipaukseensa ja suruunsa hän ei välittänyt tavata ketään, ystäväänsä Blanche Vernier'tä lukuunottamatta, jonka hienotuntoinen kiintymys oli viihtyisä mutta vaikutukseton, ja jonka neljä lasta jo itsekseen muodostivat kokonaisen leikki- ja opiskelujoukon. Olipa hänen täytynyt torjua tunkeileva hra de Vimelle, joka äkkiä oli ruvennut ottamaan häntä suojelukseensa. Kyllästyneenä jokapäiväiseen rakastajattareensa ja epäkiitolliseen osaan, jota hän tämän vierellä esitti, hän oli aikonut ottaa kunniallisen korvauksen mielistelemällä naista, jota kukaan ei puolustanut. Hänen luontainen turhamaisuutensa antoi hänelle harhaluuloja omista mahdollisuuksistaan. Tultuaan torjutuksi hän taas tyytyi kypsään ja levottomaan rva Passerat'n, helpompaan suhteeseen, joka samalla antaisi hänelle enemmän mainetta. Epäonnistuneen yrityksensä hän kosti kielimällä seuraelämässä Philippe Lagier'n Haxo-kadulle tekemistä, itse teossa harvoista käynneistä. Miehensä neuvosta rva Molay-Norrois huomautti tästä tyttärelleen.

Elisabet loukkaantui. Mentyään itseensä hän ei voinut pitää itseään aivan syyttömänä. Totta oli, että nämä Philippen käynnit olivat hänelle mieleen enemmän kuin hän tahtoi itselleen tunnustaa. Philippe astui sisään arasti, peläten ettei häntä otettaisi vastaan, ja alkoi puhumalla jokapäiväisyyksiä. Sitten hän muutti äänensävyn, ja antoi kaiken sielunsa, joka oli terävä ja sukkela ja joka tämän uuden tunteen vaikutuksesta laajeni, sai enemmän väljyyttä. Se mitä hän puhui, sisälsi paitsi alinomaista hehkua, joka niin oivallisesti kirvoitti nuoren naisen ahtaasta elonkehästään, ihailua, jota hän ei enää koskaan suoranaisesti tulkinnut. Jonkunmoisessa mystillisessä haltioitumisessaan, jonka hellyys synnyttää silloin kun se on sidottu puhtaasti inhimillisiin suhteisiin, Philippe keksi ylläpitää hänessä toivoa, jonka kaikki järki ja hänen sydämensä tuomitsivat vääräksi. Philippe oli päättänyt säännöllisesti kirjoittaa ystävälleen. Alussa Albertilta tuli vain ylimalkaisia vastauksia; vähitellen hän kuitenkin oli ruvennut paljastamaan mieltänsä, ja hänen katkerista ja kovista kirjeistään ei onni uhonnut; nyt se oli hän joka tiedusteli uutisia lapsistaan. Täten Philippe Lagier'n vilpitön ystävyys solmi uudelleen rva Derizen kuoleman kautta katkenneen siteen. Elisabet ei ollut tehnyt itselleen selväksi, mitenkä hän rakkautensa itsekkäisyydessä käytti hyväkseen tätä ystävyyttä. Hänen äitinsä huomautus, joka ensin sai hänet kuohuksiin, selvitti hänelle sen. Hän ei saanut antaa itseään alttiiksi kaupungin juoruille, asemassaan, joka vaati varovaisuutta joka hetki. Todellisen kunniallisuuden rinnalla on olemassa ulkonäön kunniallisuus, josta naiset nykyään kernaasti vähättelevät. Varsinkaan hänellä ei ollut oikeutta käyttää hyväkseen tunnetta joka olkoon se miten kunnioittava tahansa, oli näin suuremmoinen uhrautuvaisuuden pohja ja joka kaikesta huolimatta hiveli hänen ylpeyttään hänen ollessaan tässä hyljätyn tilassa, joka on niin loukkaava naiselle parhaassa kukostuksessaan.

Saatuaan hienotuntoisen huomautuksen ei Philippe senjälkeen ilmestynyt Haxo-kadulle kuin silloin tällöin. Hänelle tämä oli kova pettymys. Täällä hän todellakin oli elänyt sisältörikkaita hetkiä, tuntenut uhrautumisen huuman, joka on kaikkein juovuttavin. Täten nähtyään Elisabetin viimeksi melkein kuukausi sitten, oli hänelle anteeksiannettavaa, että oli pysähtynyt katedraalin torille suuren messun aikana, sillä ajatuksella, että hän kohtaisi Elisabetin, ja hän oli paremmin kuin joku perhetuttava voinut todeta hänen laihtumisensa ja kaikki hänessä näkyvät kulutuksen merkit.

Jumalanpalveluksen kestäessä Philippe mietti, miten hän voisi häntä auttaa. Olisiko paikallaan ilmastonmuutos, oleskelu Provincessa, jollain tuollaisella seudulla, missä riittää avata silmänsä saadakseen sieluunsa valon ja kirkkaan avaruuden ilon? Se olisi ollut sopivaa, mutta Elisabet kieltäytyi itsepäisesti ottamasta vastaan Albertin avustusta, ja hänen rajoitetut varansa pakoittivat hänet vaatimattomaan, ylellisyyttä karttavaan elämään. Kenties hän saisi Molay-Norrois'n perheen viemään hänet mukanaan jonnekin? Kuinka nämä eivät huomanneet, mitenkä hän kuihtui? Entä kuinka Albert oli saattanut lähteä pois ilman, että häneen vaikutti Elisabetin uusi viehätys, hänen haurautensa? Täten Philippe häntä säälitellen katseli. Hänen rukouksensa pysähtyivät Elisabetiin. Tämä oli ikäänkuin se pyhä lipas, johon hostian tavoin sisältyi puhdas uhrautumisen halu, minkä Philippe oli hänelle velkaa.

Yhtä turha oli Elisabetin yritys seurata jumalanpalvelusta. Vuorotellen hänen muistonsa ja hänen pelkonsa keskeyttivät hänen rukouksensa. Muisto vei hänet kymmenen vuotta taaksepäin, hänen kihlausaikaansa, samanlaiseen palmusunnuntaihin. Se oli aurinkoisena huhtikuun päivänä. Mutta hän ei tuntenut iloa siitä että oli alle kahdenkymmenen vuotias ja että hän rakasti. Albert oli saattanut häntä ja hänen vanhempiaan tähän samaan kirkkoon. Kaupustelijat silloinkin tarjosivat vihertäviä oksiaan. Ajattelemattomana hän pysyi vieraana tunteelle, johon joku toinen, ymmärtäväisempi tai huomaavaisempi, olisi hurmaantuneena antautunut. Hän ymmärsi — nyt kymmenen vuoden kuluttua — minkä tilaisuuden yhteiseen riemuun hän oli antanut mennä hukkaan, kun hän oli suhtautunut välinpitämättömästi siihen onnelliseen tapaukseen, että kevään uudistus, jonka vertauskuva tämä uskonnollinen juhla oli, ja heidän hellyytensä puhkeaminen sattuivat yhteen.

— Katsokaa, oli Albert hänelle sanonut, kaikkia näitä viheriöiviä vesoja, jotka ovat maassa teitä varten. Näyttää kuin kulkisitte keskellä kevättä.

— Niin, on palmusunnuntai, oli hän vastannut. Tämä, ylen yksinkertainen selitys, poisti yllätyksen.

Olihan muka rakkaus jotain, joka kuuluu tytöille, ja josta ei seuraa mitään vaivaa? Hänen sulhasensa oli ihaillut tätä tyyneyttä, jossa itiönä piili heidän eronsa. Miksi oli hän odottanut, kunnes hänet petettiin, ennenkuin hän ymmärsi, mitenkä meidän tulee huolehtia onnestamme. Miksi ei koetettu, silloin kun vielä oli aika, vastustaa tätä hänen velttouttaan, joka kytkee meidät valmiisiin uriin ja estää meitä kohoamasta sinne, missä valo ja vapaa näköpiiri ovat? Ainakin hän osaisi varjella lapsensa omasta erehdyksestään. Heidän ei olisi tarvis käydä epätoivon kautta ennenkuin he saisivat auki elämään näkevät silmänsä. Hän osaisi säilyttää heidän tunnevoimansa, heidän tuoreutensa, mutta he olisivat kuin nuoret asestetut sotilaat, eivätkä veltot ja turtuneet.

Oliko hänellä tämä kyky? Samana aamuna juuri hän pukeutuessaan oli todennut laihuutensa ja kalpeutensa ja sukiessaan hiuksensa hänen oli täytynyt alkaa useampia kertoja, käsivarret kun olivat raskaat ja jonkun käsittämättömän heikkouden lamaamat. Philippe Lagier'n huomio oli oikea. Näin tarkkanäköisen havaitsijan huomautus täytti hänet kauhulla, kun se nyt palasi hänen muistiinsa. Häntä kenties uhkasi vaara. Mutta mitä se häntä liikutti, jatkuiko hänen elämänsä vähemmän tai kauemmin aikaa? Viimeinen kuva, jonka hän säilytti Albertista, oli kuva matkustajasta, joka poistuu katsomatta taakseen, ja edes aavistamatta sitä nöyryytettyä rakkautta, joka varjossa nyyhkytti parin askeleen päässä. Miksi hän siis niin halusi elää? Hänen jälkeensä ottaisi Albert haltuunsa Marie-Louisen ja Philippen, hänen omaisuutensa, lihan hänen lihastaan, hänen uuden elämänsisältönsä. Se oli hänen oikeutensa. Ja hän menisi naimisiin tuon naisen kanssa. Ja tuo nainen tulisi hänen lastensa äidiksi. Oh, ei, ei, hän ei voinut kuvitella sitä kauhun väristystä tuntematta. Hänen oli pakko elää, maksoi mitä maksoi.

Kun uskovaiset nousivat saadakseen papin siunauksen, pysyi Elisabet yhä polvillaan, pää kätkettynä, hartiat itkusta täristen. Lapsi toisti kysymyksensä, ja sujautti lempeästi kätensä äitinsä käsivarsien väliin hyväilläkseen hänen poskeaan.

— Miksi sinä itket? Philippe on siivo. Ja minä rakastan sinua, rakastan kovin.

Lapsen vuoksi Elisabet heti pakoitti itsensä levolliseksi. Hän pudotti harsonsa, peittääkseen kostuneet silmänsä, ja noustessaan pystyyn hän hymyili:

Tämä ponnistus palautti hänen mielensä rukoukseen. Kiihkeästi rukoillen ja pyytäen hän kääntyi Jumalan puoleen.

Vähitellen rauhoittuen hän itsekseen lupasi käydä lääkärissä, hoitaa terveyttään, paremmin vastustaa unettomuutta. Philippe, joka oli huomannut hänen mielenliikutuksensa, ei uskaltanut puhutella häntä pois mentäissä. Katse, jonka hän Elisabetiin loi tervehtiessään häntä, oli niin tulvillaan kunnioitusta ja myötätuntoa, että tämän valtasi levottomuus. Portaiden juurella pikku Luisa heilutti vihreää vesaansa ja huusi:

Liikutettuna ja virkistyneenä tästä ihailusta Elisabet antoi hänelle pienen valkean rahan. Mutta hän kohautti olkapäitään. Häntä ei enää kevät odottanut.

PHILIPPE LAGIER'N SALAPERÄINEN MATKA

Pari kolme päivää tämän palmusunnuntain jälkeen Philippe Lagier Molay-Norrois'lla käydessään sai kuulla, että lääkäri oli määrännyt Elisabetille ehdottoman levon ja arvellut, että ellei häntä juuri vaara uhannut, hän ainakin oli kuihtumistilassa, joka hinnalla millä hyvänsä oli lopetettava, sekä senvuoksi ottanut Elisabetin pysyvään hoitoonsa. Philippe epäröi, miten hänen nyt oli meneteltävä, ja päätti sitten ilmoittaa asiasta Albertille. Sensijaan että hän olisi saanut odottamansa vastauksen, hän näki ystävän itsensä saapuvan luokseen. Sehän oli merkki varsin voimakkaasta levottomuudesta. Hän ei siis ollut väärässä, ylläpitäessään nuoren naisen toivoa, ja mitä epäitsekkyyttä vaatikaan ystävyys!

Hänen välityksellään Albert lasten edun nimessä pyysi kohtausta, mistä Elisabet kieltäytyi. Hänen sairautensa, joka painosti hänen mieltään, teki hänet paluupyrkimyksille vähemmän suopeaksi. »Onko Albert vapaa?» oli Elisabet kysynyt. Ja kun hän ei voinut saada myöntävää vastausta, niin mitä silloin hyödytti tällainen kohtaus, joka ei voinut olla muuta kuin tuskallinen eikä toisi mitään muutosta heidän keskinäisiin suhteisiinsa? Eikö etääntymys ollut viisainta? Näin syrjäytettynä Albert antoi pyytää Elisabetia ottamaan vastaan hänen avustuksensa: ilmastonmuutos olisi eduksi hänelle, eduksi Marie-Louiselle ja tämän pikku veljelle. Kun Philippe toi hänelle uudelleen kieltävän vastauksen, hän joutui niin vimmoihinsa, että ystävä pelästyi ja turhaan koetti häntä hillitä. Albert jo puheli oikeudenkäynnin aloittamisesta uudelleen, isänoikeuksiensa puolustamisesta, avioeron pyytämisestä.

Albert ei kenellekään maininnut, miten hän vietti seuraavan päivän. Se oli hänelle julma ja terveellinen. Hän meni Saint-Roch'in hautausmaalle, missä vierekkäin lepäsivät hänen vanhempansa, joita ei kuolema ollut eroittanut, Kaupunginpuistoon, missä hän harhaili pitkät hetket, tarkastellen leikkiviä lapsia, tietämättä että hänen omansa olivat kutsutut Blanche Vernier'n luo, ja Haxo-kadulle, missä hän katseli suljetuita akkunoita. Tylyn sattuman tehdessä kaikkialla hänen aikeensa tyhjiksi hän harhaili Grenoblessa kuin muukalainen, joka on kylliksi tutkistellut sen nähtävyyksiä, eikä enää tiedä mitä tehdä. Ennenkuin hän lähti pois, hän pyysi anteeksi Philippeltä:

— Tein väärin eilen. Koeta ymmärtää minua. Minä en kylvä ympärilleni muuta kuin kärsimystä ja onnettomuutta. En voi kohtalolleni mitään. Parempi on minun olla koskaan palaamatta. Tulethan sinä puolestasi katsomaan minua Pariisiin?

— Kyllä. Olen luvannut äidilleni, etten koskaan vastoin Elisabetin tahtoa eroa, ja Anna halveksii meidän lakejamme.

Talonpojan historian viimeinen nidos oli ilmestynyt edellisessä kuussa, ja johtaen huomion teokseen kokonaisuudessaan se sanomalehdistössä aiheutti lukuisia tutkielmia, jopa kiihkeitä väittelyltäkin. Eduskunnassa se oli aiheuttanut lakiehdotuksen perheomaisuuden koskemattomuudesta. Eräs vanha valtiomies, jonka liika pitkällinen vanhuus oli työntänyt unhoon, kuoli ja jätti tyhjän paikan Akademiaan, jonka johdosta sanomalehdet, tämän äänekkään menestyksen yllyttäminä ja asianomaista tiedustelematta, olivat panneet ehdolle Albert Derizen. Philippen kysymyksiin tämä rajoittui vastaamaan:

— Minun nykyisissä olosuhteissani se on mahdotonta. Ja mitä minua kunnia liikuttaa!

Hän jätti ystävälleen omistuksella varustetun kappaleen kirjaansa annettavaksi Marie-Louiselle. Lapsen välityksellä hän tarkoitti Elisabetia. Potilas todellakin antautui sitä lukemaan. Sen sävy oli hänestä kirpeämpi, katkerampi, se toi esiin arvovaltansa peittelemättä, melkein röyhkeästi. Johtopäätökset isänperinnön, perheen, jälkisäädös-vapauden merkityksestä, kotikonnun suhteesta perintötapaan, olivat yhtä kiinteät kuin ensi nidoksissa, omaten kenties vähemmän vakuuttavaa voimaa, mutta ne oli esitetty jännitetymmällä tarmolla ja paikoitellen ärtyneellä sävyllä, joka pukeutui ylpeään ja kuvitteluista vapaaseen kaunopuheisuuteen.

Elisabetin terveys pääsi voitolle tästä murroksesta, joka oli johtunut liiallisesta henkisestä rasituksesta, mutta häntä vaivasivat jatkuvasti hermohäiriöt, hän pysyi vähäverisenä ja kaikille turmiollisille vaikutuksille alttiina. Hänen lääkärinsä, joka tunsi hänet lapsuudestaan saakka, ja psykologina tutki hänen tapaustaan, ei näyttänyt tyytyväiseltä:

— Tämä epävarmuuden tila tuo mukanaan epäsäännöllisyyttä kaikkiin elämäntoimintoihin. Ratkaistu tilanne, lopullinen avioero olisi parempi. Iskun kestettyään hän palaisi säännölliseen elämäntapaansa. Hän on niin nuori.

Mutta Elisabet ei tahtonut kuulla puhuttavan mistään. Hän riutuisi turhaan niin kauan kuin hänellä voimia riittäisi. Saatuaan aiheen käydä häntä katsomassa Philippe huomasi Talonpojan historian sohvapöydällä.

— Miehet voivat muuttaa tunteitaan, ilman että heidän ajatuksensa muuttuu. Naiset eivät.

Nyt se oli hän, joka lausui yleisiä mietelmiä. Philippe näytti vaipuvan ajatuksiinsa, punnitsevan vaikeata seikkaa, ja pohdintansa tuloksena hän yksinkertaisesti totesi:

— Olen varma siitä. Ja minä tiedän keinon, millä saattaa hänet teille takaisin.

Elisabet ojentautui pystyyn tyynyiltä, joilla hän oli puoleksi levännyt, punaisin poskin ja kuumeesta hohtavin silmin:

— Pyydän teitä, jättäkää tuo. Hän on hävittänyt kotinsa, siis on hänen se rakennettava. Ja nyt …

Philippen palvelusintoon tämä toivottomuus koski kipeästi, ja hän muutti toisaanne keskustelun, joka vaivasi Elisabetia:

— En, keväthän on tullut. Heti kun tulee lämmin, me lähdemme
Saint-Martiniin.

— Se on vuoristoa, ja siellä on aina vaara, että kylmät säät palaavat.
Te hoidatte itseänne varsin huonosti.

Hän viittasi välinpitämättömästi, mutta hänen liian raskas käsivartensa ei tehnyt elettä loppuun, ja ikäänkuin edes tulevaisuus ei hänen mieltään kiinnittäisi, hän sanoi tietoisten sairasten tavalla hymyillen, mikä miedontaa heidän lauseittensa vakavuutta:

— Saatte nähdä, että pian olen entiselläni. Terveyteni on vahva …
Joka tapauksessa olen kirjoittanut jälkisäädökseni.

— Uskon lapset äitini huostaan. Ymmärrättehän: en tahdo että se olisi tuo nainen … Autattehan äitiä voittamaan esteet, eikö totta?

Philippe nousi, voimatta enää hillitä mielenliikutustaan, samalla kun hänen sääliinsä sekaantui hänen toivoton rakkautensa.

Käyttäen hyväkseen pääsiäisloman aiheuttamaa keskeytystä oikeudenkäynnissä Philippe seuraavana päivänä astui Pariisin junaan ilmoittamatta kenellekään matkastaan. Hänen poissaolonsa, joka tuskin saattoi herättää huomiota, kesti muutamia päiviä. Grenoblessa ei sitä kukaan epäillyt. Asianajaja ei koskaan ollut erikoisen avomielinen, ja hänen tulonsa ja menonsa pitivät kernaasti salaisuutensa hallussaan. Heti palattuaan hän meni Haxo-kadulle. Vähitellen Elisabet palasi tavanmukaiseen elämäänsä, mutta hitaasti se tapahtui. Lyhyeksi katkaisemansa käynnin lopussa Philippe teki seuraavan kysymyksen:

— Jos he eroaisivat, mitä te silloin tekisitte? Hän karttoi antamasta vastausta:

— Jos hän olisi vapaa, jos hän palaisi luoksemme. Elisabet kiinnitti häneen taudin suurentamat silmänsä, joista synkkä hehku valaisi:

Tuskin oli hän sanonut nämä sanat, kun hän tunsi pettävänsä jotain. Hänen epätoivonsa siis peruutti lupauksen, jonka hän oli antanut rva Derizen kuolinvuoteen ääressä. Hän oli luvannut antaa anteeksi, ilman mitään rajoituksia antaa anteeksi. Ja nyt jo hän lankesi uudestaan, lausui tuon liian myöhään, joka on heikkojen veruke. Philippe lähti, Elisabet soimasi itseään siitä, mutta hän oli niin raukea. Olihan hän jo liikaa sietänyt, liikaa odottanut! Jos ihminen kerran on alkanut kieltäymyksen ja uhrautumisen tietä käydä, eikä hän silloin saa enää ollenkaan pysähtyä, pitääkö hänen loppumattomasti kiivetä Golgataansa? Paeta, palata menneisyyteen, tavoitella muualta omakohtaisen avun mahdollisuutta, sitä hän ei enää voinut, mutta niinkuin liiaksi sälytetty elukka vastamäessä hangoittelee hän tunsi puuttuvansa voimia ja rohkeutta mennäkseen eteenpäin. Hän ei tiennyt että ihminen jaksaa kulkea paljon pitemmän matkan väsyneenä kuin oli matka ennenkuin hän tunsi väsymystä. Nousussa vaatii aina loppu suurimman ponnistuksen.

Kevään heikon yrityksen jälkeen tuuli ja sade olivat ottaneet haltuunsa Grenoblen. Matalan taivaan alla saattoi tuskin eroittaa läheisiä vuoria. Muutto Saint-Martiniin lykkäytyi täten, vaikka Elisabet kiiruhtikin lähtöä ja kaipasi ulkoilmaa. Toukokuun ensi päivinä hän säänmuutoksen rohkaisemana alkoi valmistuksensa. Mutta hänen suunnitelmansa muutti kirje jonka hän sai 8 päivänä, ja jonka osoite oli: Rouva Albert Derize, synt. Molay-Norrois, boulevard des Adieux, mistä se toimitettiin hänelle. Se oli postileimattu Englannissa. Sen käsiala ei ollut hänelle aivan tuntematon ja teki hänet heti levottomaksi. Hän piteli sitä kädessään epäluuloisesti ennenkuin avasi sen, ja kun hän päätti murtaa kuoren, oli hänellä paha aavistus. Hän ei ollut erehtynyt: tämä hieno paperi, nämä ensin pystyt, sitten kaltevat kirjaimet olivat, kun hän ne ensi kerran kohtasi, murtaneet hänen elämänsä. Hän käänsi lehdet, joita oli monta, ja luki allekirjoituksen: Anna de Sézery. Silloin hän antoi kirjeen pudota kädestään. Kuinka uskallettiin kirjoittaa hänelle tuolta taholta. Millä oikeudella häntä näin loukattiin? Ahdistuneena hän istuutui, mutta vastustamattomasti hänen katseensa kohdistui maahan. Lopuksi hän kumartui ja tavoitti maassa makaavan paperin. Muutama kuukausi aikaisemmin hän ei olisi päättänyt sitä lukea. Mutta hänellä ei ollut enää mitään toivottavaa eikä mitään pelättävää. Kun murheen ylenpalttisuus meitä kohtaa, me joskus kadotamme ahtaan tunnon omasta arvokkuudestamme, jolla me varjelemme sisäistä elämäämme. Epäluulolla ja vastenmielisyydellä hän aloitti tämän kummallisen lukemisen, valmiina keskeyttämään sen ja jättämään sen sikseen, jos hän kohtaisi pienimmänkin ärsyttävän sanan. Mutta hän jaksoi loppuun saakka horjumatta.

»Kun te saatte tämän kirjeen, olen minä lähtenyt matkalle kaukaiseen määräpaikkaan, jonne kukaan ei voi minua seurata ja josta en koskaan palaa. Tämä on minun anteeksipyyntöni siitä, että rohkenen lähettää tämän kirjeen teille, ja, uskokaa minua, se velvoittaa teitä lukemaan sen loppuun.

Elettyäni Englannissa, olen tottunut puhumaan suoraan. Niinpä en myöskään ole halunnut ketään kolmatta välittäjäksemme, silläkin uhalla että loukkaan hienotunteisuuttanne. Meitä vallitsevat olosuhteet eivät mahdu hienotuntoisuuden vähäisiin puitteisiin, vaan vaativat ennen muuta rohkeutta. Minä olen enemmän nyt sen tarpeessa kuin te. Jos puhun teille jostain menneistä asioista, johtuu se siitä, että se voi olla teille avuksi tulevaisuudessa. Jos teidän on tehtävä joku päätös, täytyy teidän ensin olla asioista selvillä.

Minä en enää voi mitään, minä puolestani, hänen onnensa hyväksi, mutta te, te voitte siinä paljon. Tähän sisältyy koko totuus, ja meidän tulee antaa tämän olla vaikuttimenamme. Minä olen rakastanut häntä ennen teitä, ja enemmän kuin kukaan nainen on häntä koskaan rakastanut. Sen ylpeän tunnon minä vien mukanani maailman ääreen. Hän on ollut minun ainoa ajatukseni. Kun kohtasin hänet kymmenen vuoden poissaolon jälkeen, aioin tästä tuntemattomasta ensi rakkaudesta tehdä vilpittömän ystävyyden. Mutta te otitte minut huonosti vastaan, eikä hän itse minua auttanut. Tällaisia sydämen asioita on niin vaikea käsittää ja hallita, ja varsinkin Ranskassa Teidän lähdettyänne Pariisista odotin teidän paluutanne. Te ette palannut, ja minä luulin teidän lopullisesti eronneen. Hän oli niin onneton, ja minun tähteni! Mitä saatoin tehdä, kun rakastin häntä? Englannissa me kauan punnitsemme päätöksiämme, ja sitten ratkaisemme lopullisesti. Teidän keskuudessanne epävarmuus voi jatkua läpi elämän.

Olin alistunut siihen, että tulin sysätyksi yhteiskunnan ulkopuolelle. Hänen yhteiskunnalliset vakaumuksensa, teidän lapsenne, minun perheperintöni kadottamani uskonnollisen uskon sijasta, kaikki yhdessä on saanut meidät luopumaan laillisesta yhteydestä. Omantuntoni edessä olin hänen vaimonsa, hänen henkensä ja hänen sydämensä oikea kumppani: vähän minua liikutti, että jäin hänen varjoonsa. Viime syksynä ymmärsin, että tämäkin onni oli uhattu. Se oli muutama päivä ennen hänen äitinsä kuolemaa: hän oli tavannut lapsensa eräällä oman kotiseutunsa polulla. En tiennyt sen siteen murtumatonta voimaa, joka yhdisti hänet lapsiinsa. Kuinka olisin sen tiennyt? Äitiäni en ole tuntenut ja isäni ei välittänyt minun kiintymyksestäni.

Rouva Derizen kuolema vaikutti vielä enemmän henkiseen eroomme. Hän kantoi surunsa yksin, enkä minä voinut puhuakaan hänelle äidistään hänen ärtymättään. Naiselle on hyvin tuskallista tällä tavoin jäädä ulkopuolelle kokonaista osaa — olin sanoa puolisonsa — elämää. Hän tosin koetti lieventää pahaa, jota hän minulle teki. Hänen tuskansa oli välillämme kuin muuri, ja sellaisia ei saa olla ihmisten välillä, jotka rakastavat toisiaan. Lopuksi minä tänä talvena tulin sairaaksi. Ensimäisten Lontoon vuosieni puutteet ja ponnistukset eivät olleet jättäneet minuun näkyväisiä jälkiä, pelkästään sisäistä kuluneisuutta ja vastustuskyvyn vähentymistä. Olen luullut, että rakkaus palauttaisi minulle nuoruuteni. Ensimäinen sairauteni, ensimäiset luottamukseni saamat iskut ovat kasvoillani paljastaneet näiden pahojen vuosien jättämät jäljet. Ja kun minä ärtyynnyin saattamaan itseni perikatoon, niin minä näytin ne hänelle toisen toisensa jälkeen. Minä en enää ole mikään nuori nainen kuten te, ja päivät merkitsevät minulle paljon. Tästä tunnustuksesta voitte arvostella, olenko itselleni luvannut olla rehellinen.

Ulkonaisesti elämämme ei muuttunut. Hänen vaietessaan seurasin hänen ajatustensa uraa. Kuolleet ja elävät, menneisyys ja tulevaisuus houkuttelivat häntä Dauphinéhen. Matkalla vain mielemme olivat sopusoinnussa. Täytyisi aina olla matkalla, kun elää tavallisen elämän ulkopuolella, mutta eihän aina voi matkustaa. Muutamista hänen lausekatkelmistaan, hänen harrastuksistaan, hänen viime matkastaan Grenobleen, minä aavistin, että hän teissä oli löytänyt uuden naisen. Omituisen käänteen kautta te nyt tulitte minun kilpailijakseni. En ollut kuvitellut, että te olisitte niin uskollinen, niin rohkea, että niin päättävästi pystyisitte odottamaan ja käyttämään hyväksenne onnettomuutta. Se ruumiillinen muisto joka minulla teistä oli, jo se oli sangen usein riittänyt aiheuttamaan minussa pelkoa. Koska te pakoititte minut matkan päästä itseänne ihailemaan, minä kammosin teitä siihen päivään saakka, jolloin minä — niin tuskallisesti — tunsin, että te vielä voisitte sen, mitä minä en enää voinut ja että minulla vain on jälellä sanoa se teille.

Hänen viimeinen kirjansa lopullisesti avasi minun silmäni. Minä olen siitä turhaan etsinyt sitä viehättävää, säälivää heikkoutta, sitä tahdon taipumista, minkä olen tavannut kaikilla kirjailijoilla, jotka kohtalo tai heidän oma taipumuksensa on vienyt ulkopuolelle järjestetyn elämän. Siinä ei ollut kysymys muusta kuin perheestä, kotikonnusta, isänvallasta, kestävyydestä, perinnöstä ja vainajista. Syvimmän ajattelunsa hän antaa kirjoissaan. Sen mikä meille on yhteistä hän on vain pannut lauluun, joka on mieltämurtavan surullinen. Lopuksi sanomalehdet puhuivat hänen ehdokkuudestaan Akademiaan. Minä pelkäsin saavani vahvistuksen siitä, kun kaksi hänen sikäläistä ystäväänsä eräänä päivänä kävi hänen luonaan. Hän ei puhunut minulle mitään tästä kohtauksesta, jonka tarkoitus oli liika ilmeinen. Minun oli pakko tiedustella häneltä, ja hän vältti asiaa jo ensi sanaa sanoessani. Epäilemättä teidän eronne, ristiriita hänen vakaumustensa ja hänen kirjojensa välillä tekivät hänelle kaiken yrityksen vaikeaksi. Hänen vihamielisestä ilmeestään päättelin että hän oli kunnianhimoinen tai tuskastunut.

Täten kaikki liittoutui minua vastaan. Hän luuli velvollisuuksien sitovan itseään, ikäänkuin rakkaudessa olisi sellaisia. Eräänä päivänä hän ehdotti minulle, että kuolisimme yhdessä, vaikka pieninkin onni riittää meitä pidättämään. Senjälkeen rupesin ajattelemaan, että häviäisin hänen elämästään. Mitä olisin tehnyt muuta? Englantilaista elämää saan myös kiittää käytännöllisestä arvostelukyvystäni. Koska hän ei voi teitä unohtaa, ei teitä eikä lapsiansa, koska minun rakkauteni ei hänelle riitä, niin minun lähtöni saattaa hänen kohtalonsa takaisin luonnolliseen uraansa, ja minä olen tottunut yksin kulkemaan tietäni. Muulloin hän olisi huomannut minun valmisteluni, joita pitkitin, odottaen yhä edullisempaa hetkeä. Eilen, sateisena aamuna, kun hän oli oleva poissa koko päivän, astuin Lontoon junaan ja tänä iltana menen laivaan Liverpoolissa. Hän ei koskaan saa tietää minne minä menen: minä olen ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin, jotta se jäisi salaisuudeksi hänelle.

Minusta on näyttänyt, että tämä selittely voisi täsmälleen määrätä meidän keskinäisen suhteemme, että tällainen selonteko paremmin valaisisi teille, mitenkä teidän on toimittava. En ole tahtonut teille tehdä sitä pahaa minkä olen tehnyt, ja sen te teette minulle takaisin, niinikään tahtomattanne. Unohtakaa se, unohtakaa minut: ihminen ei ajattele kuolemaa silloin, kun hän täysin käsivarsin pitelee elämää, ja kun hän odottaa rakkautta. Innostakoon teitä omanne, rouva, niinkuin minun omani on minua innostanut!

Epätoivostaan ja uhrautuvasta hengestään huolimatta tähän kirjeeseen kuitenkin sisältyi itsepuolustelua, jota vailla ihmisten on niin vaikea esittää omia tekojaan, jaloimpia ja epäitsekkäimpiäkin. Anna ei ollut itse keksinyt tätä pakenemisen ajatusta. Toinen oli hänelle osoittanut tämän tuskallisen tien. Mutta mitä on pelkkä ajatus sen toteuttamisen rinnalla? Hän jätti myös mainitsematta että hänen viittaamansa tauti oli jättänyt häneen synkän mielialan, joka oli jokseenkin epäedullinen rakkaudelle ja että jos Albertin hellyys oli sen johdosta muuttunut, niin oli tarvittu kaikki luottamusta puuttuvan intohimon epäluuloisuus huomaamaan sen läpi hänen alituinen hyvyytensä. Mikään huomio ei sen enemmän kirvele mieltä kuin se, että me kohtaamme hyvyyttä siinä, missä olemme odottaneet toista tunnetta.

Elisabet ei yhtään epäillyt lukemansa kirjeen vilpittömyyttä. Sen rehellinen äänenpaino ja ylevämielisyys liikuttivat häntä, joskin sen suojeleva sävy häntä loukkasi. Kaikki hänen jäsenensä värisivät. Unohtaen vastenmielisyytensä sen naisen kosketusta kohtaan, joka oli häneltä ryöstänyt puolison, hän tahtoi lukea uudelleen nti de Sézeryn kirjeen. Mutta äskeisen uhman sijasta tämä toinen lukema aiheutti hänessä mustasukkaisuuden puuskan, joka puistatti hänen hermojaan, ei sitä ruumiillista mustasukkaisuutta, joka miehellä esiintyy väkivaltaisempana kuin naisella, jonka kuitenkin hänkin nyt myöhään oli saanut oppia tuntemaan, vaan jonkunlaista salaperäistä kateutta, pyhää vihaa tätä kilpailijaa kohtaan, joka väitti menevänsä hänestä edelle rakkaudessa, jonkunmoista uhrautumisen kiihkoa.

Hänelle ei Annan häviäminen merkinnyt ratkaisua. Vapaana ollen Albert saattoi, hänen tuli rakentaa koti uudelleen ja palata. Hän suostuisi antamaan tälle anteeksi, niin, hän antaisi anteeksi rajoituksitta. Mutta mitä oli, tämä anteeksianto toisen uhrautumisen rinnalla? Rva Derize sanoi hänelle eräänä päivänä menevänsä poikaansa hakemaan. Hyvä on, hän, Elisabet ei jää jalomielisyydessä takapajulle! Hän ei odota Albertin paluuta, hän ei puhu mitään anteeksiannosta, hän menee itse ottamaan entisen paikkansa haltuunsa. Ja mikä nöyryytys mennä tavoittamaan tätä toisen jäleltä vielä lämmintä paikkaa. Saattaako hän todella alistua siihen? Tarvitaan enemmän rohkeutta tavallisen elämän jokapäiväisiä olosuhteita, kuin suuria yrityksiä ja sankarillisia eleitä varten. Hyvä on, häneltä ei tämä rohkeus ole puuttuva. Mikään uhraus ei ole oleva hänen omansa veroinen.

Rakastajatar voi ilmaista rakkauttaan vapaaehtoisesti vetäytymällä pois elämästä, jolle hän on vastuksena ja jonka onni ei enää riipu hänestä. Vaimon puolestaan tulee ilmaista omansa pysymällä hellittämättä kiintymyksessään. Täten Elisabet, masennettuna ja intoutuneena, yllytti itseään luopumaan toimettomuudestaan.

III

ELISABET PARIISISSA

Varovaisesti hän viivytteli lähtöään kolme viikkoa. Pitihän antaa päivien langeta, kuin mullan hautaan, eron jälkeen, joka oli saattanut olla julma? Philippe Lagier, jonka esittämää osaa hän ei aavistanut, oli tullut ilmoittamaan hänelle eräästä Albertin turhanpäiväisestä matkasta Lontooseen.

— Hän tulee pian palaamaan, vakuutti hän äänenä, jossa katkeruus ja ironia yhtyivät. Antakaa hänelle säännönmukainen pieni suruaika.

Mutta Elisabet ei hänelle uskonut suunnitelmiaan. Sikäli kuin päivät kuluivat, lisääntyi hänen pelkonsa ja epäröintinsä. Eikö ollut parempi odottaa? Saattaisiko Anna de Sézery niin pian joutua unhoon? Mutta rva Derizen muisto, lasten tulevaisuus, voimakas uhrautumisen halu ja rakkaus ikäänkuin työnsivät häntä selkään, pakoittivat häntä lähtemään. Niin, hän säästää puolisoltaan ensiaskeleen, hän menee häntä hakemaan, hän tuo hänet kotiin. Tämä ylevämielinen tehtävä yllytti häntä kuumeisesti ja vei hänet niin mukaansa, ettei hän edes yrittänyt kuvitella minkälaisen vastaanoton hän saisi.

Toukokuun lopussa hän peläten, että Albert tekisi jotain uusia matkoja tai yksinäisyydessään saisi pahoja yllykkeitä, päätti lähteä. Vanha Fauchette, joka oli käsketty vaikenemaan, katseli avonaista matka-arkkua säikkyen.

— Pariisi, Pariisi! mutisi hän, kuin mainitsisi hän jonkun ilmestyskirjan pedon.

— Vaiti! sanoi Elisabet, joka ei vielä ollut maininnut puheliaille Marie-Louiselle ja Philippelle matkan päämäärää, jolle hän otti heidät mukaan hyödyllisinä liittolaisina. Nämä paraikaa kiistelivät tästä:

Ja heitä kuunnellessaan äiti asetti kauneimman mustan pukunsa, varoen sitä kurttaamasta, arkun ylimpään osastoon, joka oli pullollaan.

Päästyään junaan — toisen luokan vaunuun — lapset eivät enää voineet hillitä iloaan.

— Pariisiin mennään! huusi paksu poika kuin olisi hän ratkaissut pulmallisen kysymyksen. Ja hänen pyöreästä suustaan nämä kaksi salaperäistä tavuuta sujahtivat kuin kultapallo.

Marie-Louise katseli tarkkaavasta äitiään ja ojensi kasvonsa häntä kohtaan. Heidän poskissaan oli yhtäläinen puhdas iho, ja heidän vaaleat hiuksensa sekaantuivat toisiinsa.

Hän hymyili. Hän oli voitosta varma. Se että hän nyt toimi, etenevän junan liike antoivat hänelle sankaruuden kepeätä esimakua, jota sodassa tuntee joukkue suojassaan ennenkuin se hyökkää kuulasateeseen.

Pariisissa hän lapsineen asettui perhehotelliin Saint-Germain boulevardin varrella, melkein vastapäätä Saint-Germain-des-Prés kirkkoa.

— Entä Luxembourgin puisto? tiedusteli Marie-Louise, joka vielä kahden vuoden kuluttua muisti entisiä kävelypaikkoja. Vavisten Elisabet vei sinne lapset. Hän käveli sen läpi epäilemättä joka päivä, ja saattoi kohdata heidät siellä. Hän kiiruhti takaisin hotelliin. Tulonsa jälkeisenä päivänä hän saneli seuraavan kirjeen tyttärelleen:

Olen Pariisissa äidin kanssa, ja Philippe myöskin. Olemme tulleet käymään lääkärissä. Mutta tulettehan te meitä katsomaan. Meidän täytyy lähteä takaisin pian; ei siis saa viivytellä. Suutelen teitä. Tyttärenne

Puhe lääkäristä ei ollut mikään väärä tekosyy. Nuori rouva oli tahtonut käyttää hyväkseen oleskeluaan täällä, antaakseen erään tuntemansa spesialistin tutkia tyttärensä hermostunutta luonnetta, joka oli tarmokas, mutta liian altis vaikutuksille, kenties senjohdosta, että hän liian aikaisin oli ymmärtänyt äitinsä surun ja oman lapsenelämänsä omituisuuden. Lääkäri oli häntä rauhoittanut, neuvoen häntä käyttämään hyväkseen maaseudun hyvää ilmaa ja vähän opiskelua; sitten hän äkkiä oli kääntynyt Elisabetin puoleen:

— Sydäntä ei vaivaa mikään. Mutta valtimo on aivan säännötön. Milloin se rientää täyttä karkua, milloin se pysähtyy eikä sitä enää tunne. Te olette paljon muuttunut … Tiedän, tiedän. Lääke? se ei riipu minusta.

Vanha herra, joka oli puolittain selvillä Derizen erosta, lopetti näillä sanoilla:

Albert sai tyttärensä kirjeen Bara-kadulle. Hän ei ollut muuttanut asuntoa. Ennen Annan salaperäistä pakoa hänen oli tapana syödä päivällistä Cassini-kadulla, ja aina aamulla taas Anna tuli murkinoimaan hänen luokseen. Usein hän myös vei tämän mukanaan Montparnasse boulevardin ruokaloihin, joissa taiteilijain on tapana käydä ja jotka muistuttavat kaupungin ympäristön ulkoravintoloita. Kevään tullen hän vuokrasi Ville d'Avraysta, Seivres'in suunnalta pienen huvilan, joka oli puiden piilossa ja köynnöksen verhoama ja heidän läheisyytensä oli täydellisempi. Tullessaan kotiin toukokuun 6 päivänä illalla, valmistaakseen heidän pian tapahtuvaa muuttoaan sinne, hän Cassini-kadun ovenvartijalta oli saanut tämän hyvästelykirjeen:

»Elämäni kuului sinulle niinkauan kuin se saattoi tehdä sinua onnelliseksi. Nyt kun se ei sitä enää voi, ja kun minä olen tästä aivan varma, niin anna minulle anteeksi, että minä lähden takaisin vapauteeni. Hyvästi ainiaaksi.

Tämä häviäminen vaikutti Albertiin musertavasti. Se äänetön epäsopu, joka hänen äitinsä kuoleman jälkeen oli päässyt tunkeutumaan heidän välilleen, joskus pettymystä tulkitsevat ilmeet, jotka hän oli huomannut, antamatta niille kylliksi merkitystä, ystävättärensä alas painuneissa suupielissä ja soikeissa silmissä, se luottamuksen puute, jota tämä aina oli ilmaissut iloa kohtaan heidän intohimonsa hehkuvimpanakin aikana, aiheuttivat hänet ilman muuta kuvittelemaan mitä pahimpia onnettomuuksia. Hän pääsi kylliksi aikaisin pohjoiselle asemalle iltajunaan ehtiäkseen. Seuraavana päivänä hän, minkä levottoman matkan jälkeen! astui junasta Charing-Cross asemalla, mistä hän oikopäätä ajoi Bladen Lodgeen, neiti Pearsonin luo. Jos Anna eli, hän varmaankin oli hakenut pakopaikkaa täältä. Masentuneina hetkinään hän tunsi koti-ikävää Englantiin. Kun Albert nousi portaita, oli hän aavistavinaan rakastettunsa läsnäolon näiden muurien toisella puolen. Ovella hän toimitteli asiaansa huonolla englanninkielellä. Neiti ei ollut jalkeilla tällaiseen aikaan, eikä ollut antanut mitään määräyksiä. Hän esitti korttinsa ja odotti kauan salissa, josta oli näköala pikkuiseen puistoon. Hän saattoi kuvitella siellä näkevänsä ystävättärensä ääripiirteet, jota Bladen Lodge oli miellyttänyt.

»Hän on täällä, minä saan häntä nähdä», toisteli hän itsekseen sykkivin sydämin. Vihdoin neiti Pearson astui sisään. Lausuttuaan muutamia kohteliaisuuksia ja selittelyitä, Albert heti kyseli nti de Sézerytä, ikäänkuin hänellä olisi oikeus tähän ja kuin kaikki teeskentely näissä oloissa olisi sopimaton.

— Hän ei ole täällä, selitti nti Pearson, jonka täsmälliset ja muodolliset kasvot aamusta alkaen olivat jyrkästi suljetut.

— Ettekö tiedä sitä? … Mutta olettehan kuitenkin nähnyt hänet? … Minne hän on kätkeytynyt? Minulla on oikeus saada tietää se? … Ettekö ole nähnyt häntä? … Silloin … Mutta ymmärtäkää toki, että minulla on syytä pelätä pahinta …

Miss Pearson käsitti, mikä ahdistus pusersi tätä miestä, ja lieventäen jyrkkyyttään hän luovutti salaisuudestaan täsmälleen sen mitä hän saattoi siitä luovuttaa:

— Teidän ei yhtään tarvitse pelätä hänen henkeänsä, herra. Nyt on minulta turha kysellä enempää. En vastaa teille.

Kuitenkin hän koetti, kaunopuheisesti, intohimoisesti, epätoivoisesti, mutta ei saavuttanut mitään. Miss Pearsonin hetkellinen myötätunto ei murtanut hänen uskollisuuttaan. Albert sai poistua enemmittä tiedoitta. Mutta hänen aavistuksensa oli oikea. Anna oli paennut Ranskasta, Anna oli Englannissa, ja kenties Bladen Lodgessa, mistä hän ei voinut päästä varmuuteen. Kaiken päivää hän käytti älykkäisyyttään ja voimiaan poliisin epäkiitolliseen tehtävään, antoi pitää silmällä Balton Gardensin satamaa, kävi hra Portalin luona, joka ei tiennyt mistään, kyseli lord Howardia, joka metsästeli tiloillaan Skottlannissa: masennuksessaan hän kuvitteli että nti de Sézery, näin jättäessään hänet ja salatessaan olopaikkansa, oli kyllästynyt epäsäännölliseen elämäänsä, aikoi itse ohjata kohtaloaan ja järjestää sen ominpäin. Lopen uupuneena hän illalla tuskin sai levättyä muutamia tunteja, olematta sen pitemmällä tiedusteluissaan. Seuraavana päivänä hän alkoi ne uudestaan, ranskalaisen asiamiehen avustamana, ja muuttaen toimintasuuntaansa hän astui Liverpoolin junaan. Laivayhtiöiden luetteloista hän katseli Amerikaan tai Indiaan lähteväin matkustajain nimet: Annan nimeä siellä ei näkynyt. Mutta tämä oli saattanut salata sen. Hän kyseli virkailijoilta. Kuinka olisi mahdollista muistaa naisen kasvoja, ääriviivoja näissä olosuhteissa? Kuitenkin eräälle miss Lewishamilla oli ollut vaaleat hiukset. Entä kullanhohtavat silmät? Yhtiössä ei tiedetty, että oli olemassa kullanhohtavia silmiä. Hän palasi Southamptonin kautta, alkoi uudestaan saman tutkimuksen — yhtä turhaan. Anna oli kadotettu. Niinkuin intohimojen historiassa usein tapahtuu, Albert omisti poissaolevalle kaikki ne ajatuksensa, jotka hän oli tältä vähitellen vieroittanut. Heidän viimeiset kuukautensa eivät olleet olleet onnelliset. Sairaudestaan lähtien Anna oli pysynyt raukeana ja tavallisesti surullisena. Alituisesti hän toisen kuullen soimasi lakastuvaa nuoruuttaan ja kukoistustaan. Albert sieti kärsivällisyydellä nämä valittelut, jotka melkein kaikki johtuivat liiasta arkatuntoisuudesta ja sellaisten ihmisten luontaisesta alakuloisuudesta, jotka ovat liian aikaisin ja valmistumattomina saaneet kestää kohtalon kovuutta ja nöyryytyksiä. Mutta kukaan työteliäs mies ei osaa kokonaan peittää ikävystymistä, jota hän kokee kodissaan, eikä epämieltymystään, kun hän saa kuunnella vaikeroimisia. Vain älyllinen elämä edelleenkin jaksoi heissä herättää yhteistä innostusta. Joku Talonpojan historian luku, jonkun suuren miehen elämäkerta aiheutti heille loppumattomia keskusteluja. Kuitenkaan ei hän Annan hyväksi peruuttanut ainoatakaan yhteiskunnallista järjestystä puolustavista aatteistaan, eikä tämä osannut enää vallata hänen mieltään puolelleen. Klassillisen taiteen puhtaat viivat, kokemuksen ratkaiseva mahti vetivät Albertia puoleensa, kun sensijaan Anna uhmamielisesti kallistui sekasortoisia muotoja ihailemaan ja häipyi todellisuudesta kaikkiin haavemaailmoihin. Kyllästyneinä toisiaan kolhimaan he toisinaan kutsuivat avukseen muinaisen rakkautensa ja heltyivät siitä, uskaltamatta toisilleen tunnustaa, että se oli turmeltunut. Ja liian usein Albert hajamielisenä antoi ajatustensa kulkea suuntaan, jonne toinen ei voinut häntä seurata, mutta jonka tämä hyvin tunsi. Annan hylkäämänä hän ei tahtonut olla tälle kiitollisuudenvelassa vapaudesta, jota hän niin usein oli kaivannut, ja Annan muistosta hän nyt takoi itselleen kahleensa.

L'Observatoirekatu ja pikku Cassinikatu, Montemartin lehtokuja Boulognen metsässä, tie joka Chantillyhin yhdistää Reine Blanchen lammikon, ne näkivät nyt hänen pyhiinvaelluksensa. Tässä sopivassa ympäristössä hän paremmin saattoi palauttaa mieleensä kullanvälkkyvät soikeat silmät, kärsivänilmeisen suun, samalla kertaa raukean ja kepeän käynnin. Kaikkialla puhkeavan kevään sijasta hän olisi toivonut syksyä, jonka ilmehikäs sulo oli heitä niin miellyttänyt. Täten tunteemme kuollessaan masentavat meitä, ja hän luuli rakkaudeksi hellyttävän tuntonsa siitä, että oli rakastanut.

Marie-Louisen kirje tuli liian aikaisin, keskelle hänen vaivaansa, voidakseen siirtää hänen huomionsa siitä pois. Milloinkaan ei hänen ajatuksensa ollut puolen tai kenties kokonaisen vuoden kuluessa ollut niin etäällä omaisistaan, ja nämä olivat huonosti valinneet hetkensä. Miksi häntä yksinäisyydessään häirittiin? Hän ei voinut kieltäytyä tätä kutsua noudattamasta, mutta hän teki sen vastahakoisesti. Hotellissa hän kysyi rva Derizeä. Hänet vietiin pieneen alikerroksen saliin, josta näkyi SaintGermain-des-Prés kirkko, sen terävä kellotorni ja sen vanhat harmaat kivet kukkivien hevoskastanjoiden jo tuuheiksi käyneiden oksien lomitse. Tämä oli rauhallinen soppi, syrjässä Pariisin melusta. Elisabet lähetti hänelle etujoukkona molemmat lapset. Kuinka hän olisi voinut ottaa heidät huonosti vastaan? Marie-Louise kertoi hänelle käynnin lääkärissä, ja Philippe kuvasi hänelle Eläintarhan kummia. Kun hänen vaimonsa vuorostaan ilmestyi, kasvot vähän pelästyneinä, oli hän kyllin julma tehdäkseen ilmeensä tylyksi.

»Hän tietää, että minut on hyljätty, ajatteli hän ärtyneenä. Hän tulee minua hakemaan. Hän riemuitsee voitostaan.»

Nyt tavatessaan miehensä Elisabet ei enää tuntenut lähtöhetken intoutumista ja toivoa. Hänellä oli se tunne mielen lamaantumisesta, minkä kaikki ne hyvin tietävät, jotka ollessaan täynnä asiaansa ja sen esittämisestä liikutettuina kohtaavatkin välinpitämättömyyttä tai vihamielisyyttä: heidän puheensa ei enää ole vakuuttava, heidän sanansa menettävät hehkunsa. Niin hyvin kun saattoi hän selitti heidän matkansa.

Vaikka Albert pysytteli kylmäkiskoisena ja tämä sekaantuminen hänen elämäänsä häntä vaivasi, niin koski hänen mieleensä kuitenkin enemmän kuin hän antoi näkyä Elisabetin piirteissä huomaamansa muutos ja hänen ruumiinsa laihtuminen. Hentoudessaan, notkeudessaan ja kalpeudessaan hän näytti voivan murtua ensimäisestä kohtalon iskusta. Tämä hauraus, joka häntä veti puoleensa ja herätti hänessä voittamatonta levottomuutta, harmitti häntä samalla. Hän ei ollut vielä kyllikseen häntä kiusannut, vaan yhdisti hänet jo omiin tulevaisuuden kuviinsa ja miehisessä itsekkyydessään halusi hänen pysyvän etäisenä ja uskollisena. Muutamien merkityksettömien sanojen jälkeen Albert ei voinut hillitä itseään kysymästä.

Hän lähetti lapset leikkimään huoneen perälle, mutta tyttö kääntyi usein heihin päin.

Katkeralla äänenpainolla Albert viittasi hänen ristiriitaiseen käytökseensä:

— Grenoblessa te viime kuussa kieltäydyitte ottamasta minua vastaan, ja nyt te tulette yllättämään minua täällä.

Tämä uhma poisti Elisabetin arkuuden ja pelon. Hän ei enää epäröinyt lausua totuutta. Koska mies tahallaan vaikeni, eikö hänen tullut muistuttaa tälle vaimon-oikeuksiaan ja lasten olemassaolosta aiheutuvia velvoituksia? Hän aikoi avata miehelleen sydämensä, mutta tämä oli sen taas tylysti sulkenut. Miten hillitysti, miten kainosti hän osasikaan puolustaa ottamaansa askelta, ja miten onnellisesti välttämättömyys herätti hänessä ehdotuksen, jota hän ei ollut valmistanut, vaan jonka hän äkkiä keksi sanoessaan ensi sanansa!

— Olen tullut, koska te nyt olette vapaa. Sen vuoksi minusta on näyttänyt että meidän tulisi, Marie-Louisen ja Philippen tulevaisuuden tähden ja myöskin teidän tulevaisuutenne tähden tehdä ainakin näennäinen sovinto. Olen yhä edelleen teidän vaimonne. Minä olen muinoin ollut sitä hyvin huonosti. Olen ymmärtänyt sen nyt, liian myöhään. Mutta olen niin paljon kärsinyt. En soimaa teitä mistään. Joskus minä kenties voin unohtaa, me voimme unohtaa. En tiedä … Joka tapauksessa te voisitte täksi kesäksi ottaa haltuunne äitinne huoneuston boulevard des Adieux'illa. Saint-Martin ei ole kaukana Grenoblesta. Joskus kiipeäisitte sinne meitä katsomaan. Onko se mahdotonta?

Mitenkä hän osasi säilyttää arvokkaisuutensa tässä nöyryytyksessään, jota hän niin vähän ansaitsi ja jonka hänelle täytyi olla niin raskas kantaa! Albert ei ollut kokonaan voinut poistaa häntä muistostaan muuta kuin petoksensa ensi kuukausina, ja kun hän sittemmin oli nähnyt vaimonsa olosuhteissa, joissa mielemme on herkempi ottamaan vastaan kuvia, niin se hienostunut ja puhdistunut sulo, jonka hän hämmästyksekseen huomasi vaimossaan, liian usein vallitsi hänen mieltään Annan vieressä viipyessään. Mutta miehen sydän on niin monisokkeloinen: nyt vapaana ollessaan hän vimmastuneena torjui luotaan ratkaisun, jota hän ikeenalaisena oli ikävöinyt. Hänen romaanimaisen suhteensa aiheuttama ylpeys, ajatus että hän nyt toistamiseen saa alistua kuulemaan hellyyden opetuksia, sisäinen etääntyminen, joka meissä aina syntyy, kun saamme nähdä, mitenkä todellisuus vallitsee meitä ikäänkuin asioiden väistämätön ja loogillinen ketju, kaikki tämä sulki hänet itseensä ja teki kaiken ulkonaisen vaikutuksen häneen tehottomaksi.

Heti kohtauksen alusta saakka Elisabet oli aavistanut että hänen yrityksensä oli tuomittu raukeamaan tyhjiin, ja kuitenkin tämä koski häneen kipeästi:

Hän käänsi päänsä lapsiin päin, jotka akkunasta katselivat läheisten kastanjoiden terttuja, ja heti hän poikkesi toiseen asiaan. Vanhoja syytöksiä, joita hän usein oli itsekseen märehtinyt, tuli hänen mieleensä:

— Miksi olette estänyt minua antamasta apuani heidän kasvatukseensa? En voinut tehdä heidän hyväkseen muuta kuin sen ja sen te olette minulta riistänyt.

— Olin ottanut sen tehtäväkseni. Te olitte hyljännyt meidät. Ovatko he huonosti kasvatetut?

— En ole hyljännyt teitä. Te lähditte pois, te, ja te veitte lapsemme pois. Luuletteko, etten rakastanut heitä yhtäpaljon kuin tekin? Se etten ole vaatinut heitä hoitooni, edes osaksi vuotta, se on tapahtunut teidän tähtenne, etten lisäisi teidän yksinäisyyttänne, ja äitini tähden, joka rukoili minua jättämään heidät teille. Ettekö siis sitä tiennyt? Ettekö ole sitä aavistanut? Kuinka olette voinut uskoa, etten minä välitä teistä? Hyljätessänne minun avustukseni olette antanut minulle oikeuteni takaisin. Nyt minä olen vapaa, nyt minä tahdon saada lapset luokseni, tahdon saada heistä osani.

Hän oli kiihoittunut aste asteelta; hänen sydämensä ja hänen aivojensa sekasorto saattoi hänet tasapainosta pois.

Molemmat pienokaiset riensivät äitinsä luo, ja jo kaukaa Marie-Louise oli huutanut:

— Kaksi vuotta ovat he nyt olleet kokonaan minun, yksinomaan minun. Te ette uskalla ottaa heitä minulta. Minä en jaa heitä toisen kanssa.

Albert pysähytti äkkiä sanatulvansa, kuin hevonen jonka laukka äkkiä katkeaa.

Ensi kertaa hän lausui tämän nimen. Pelostaan huolimatta Elisabet siitä värähti. Albert vaipui nojatuoliin pöydän ääressä, mihin hän nojasi. Hänen suuttumuksensa oli haihtunut.

— Marie-Louise on oikeassa. Kukaan ei ole enemmän kuin minä halunnut antaa onnea, ja kaikkialla minä levitän kärsimystä. Kohtalo niin tahtoo. Ainakaan en minä ole onnellinen. Mitä tekisin? Kuinka sen tietäisin? Elisabet, teidän olisi parempi karttaa minua, unohtaa minut, alkaa uudestaan elämänne.

Elisabet työnsi lapsia häntä kohti, mutta nämä tottelivat huonosti. Tämä heikkouden tunnustus oli järkyttävä, kun se tuli miehen suusta, joka niin oli ylistellyt tahdon, kestävyyden, tarmon merkitystä yleisessä ja yksityisessä elämässä. Elisabet tunsi sen, ja häntä halutti ojentaa hänelle käsivartensa, mutta salainen vaisto neuvoi häntä olemaan heltymättä vielä.

— Oi, kuiskasi hän koruttomasti, minä en kuulu niihin, jotka alkavat elämänsä uudestaan.

Ja kuitenkin hän oli alkanut sen uudestaan — tosin kulkeakseen suoraan eteenpäin entistä uraa. Albert ponnisti tahtoaan antaakseen hänelle siitä tunnustuksen:

— Niin, te olette yksinänne auttanut äitiäni, ja yksin te kasvatatte lapsemme. Ja minä, minä en voi mitään teidän hyväksenne, en mitään muuta kuin valittaa kohtaloanne.

— En ole tullut hakemaan teidän sääliänne. Teidän äitinne tahtoi kerran tehdä tämän matkan. Senvuoksi minä olen sen tehnyt.

Heidän hyvästinsä oli surkuteltava. Kaksi kertaa Albert otti lapset syliinsä, sitten hän tahtoi ojentaa kätensä Elisabetille, joka antoi omiensa riippua alallaan.

— Joskus myöhemmin … sanoi Albert. Joskus … Mutta se tulee olemaan liian myöhään. Teidän kärsivällisyydellänne on rajansa.

Elisabet ajatteli: »Rakkaudella ei niitä ole», eikä vastannut mitään, koska Albert epäili häntä ja koska tämän sydän oli toisaalla. Albertin viimeinen sana oli näkemiin, joka pääsi pujahtamaan hänen huuliltaan ja jonka Elisabet huomasi. Kuinka kauan häntä täten pakoitettaisiinkaan yhä suurempaan itsekieltämykseen, ja yhä vaan pidettäisiin epätoivon äärellä, aseman helpponematta?

Albert oli tullut aamulla, ja illalla he lähtivät. Iltapäivällä Elisabetille tuotiin kotiin useampia lähetyksiä, jotka sisälsivät kaikenmoisia erinomaisia Marie-Louiselle ja Philippelle tarkoitettuja leikkikaluja, ynnä vielä huolellisesti valittuja kuvakirjoja, jotka antaisivat heille käsitystä historiasta ja taiteesta. Albert ei ollut koskaan unohtanut lähettää lahjoja Grenobleen uudenvuodenpäiväksi, mutta tällä kertaa hän oli rosvonnut kaupat ja ryhtynyt matkan päästä houkuttelemaan lapsia puolelleen.

— Tämä ei ole pikku joulu, selitti pojanvekara sisarelleen, tämä on iso joulu.

Ja tyttönen myönsi, että isä oli hieno. Itseään varten Elisabet löysi eräästä rasiasta sormuksen, jonka kannassa oli musta jalokivi.

— Onko se kihlasormus, kysyi Marie-Louise, joka usein puhui naimisista nukeilleen.

PALUU

Tabourinin toimisto oli kansalaissodan vallassa. Sittenkuin ensimäinen apulainen Vitrolle ja erottamattomat Dauras ja Lestaque olivat kieltäytyneet juoksupoika Malaunaylle myöntämästä hänen voittoaan vedossa jonka he olivat Derizen jutussa lyöneet, teki tämä kaikenlaisia häijyjä kepposia tovereilleen, jotka vastasivat sortamalla häntä ja juonittelemalla häntä vastaan. Asianajaja oli odottanut monta kuukautta ennenkuin hän oli pyyhkinyt jutun pois luetteloista, ja vain pyytänyt sen lykkäämistä, kunnes puheenjohtaja, kiusaantuneena alinomaan sitä kuulemaan, antoi poistaa sen. Kun asianajaja syyskuun alussa lähti lomalle, kävivät vihamielisyydet kaksinkertaisiksi. Eräs Saint-Martin-d'Uriagesta tuleva asiatuttava palautti rauhan eräällä aivan odottamattomalla tavalla. Hän oli Derizen maapaikan naapuri, jonka veden hän viekkaasti aikoi kääntää omaksi edukseen.

Täten häntä kutsuttiin kotiseudullaan, missä joka perhe oli tuntenut hänet aivan lapsesta.

Sovinto oli siis tapahtunut tosiseikka, ja Albert Derize oli voittanut juttunsa paraimmalla tavalla mitä voi ajatella. Täten saatuaan todistetuksi väitteensä, nuori Malaunay kopeasti osoitti tovereilleen, ettei heidän epäilyksensä ollut kyennyt horjuttamaan häntä. Näitä se vähän hävetti, ja Vitrolle teki heidän puolestaan seuraavan ehdotuksen:

— Mennään sunnuntaina Saint-Martiniin ja otetaan itse varma selko asiain tilasta. Jos onnistumme näkemään puolisot yhdessä, niin suoritamme heti paikalla, ensimäisessä Uriagen hotellissa, voiton. Onko se päätetty?

Seuraavana sunnuntaina heidän ensimäinen yllätyksensä oli se, että he kohtasivat Albert Derizen raitiovaunussa. Vaikka hän oli vähän harmaantunut, he tunsivat hänet kaukaisesta ilmeestään, pään asennostaan, ja notkeista liikkeistään, joiden kautta hän vaikutti nuorelta. Junan pysähtyessä hän nopeasti astui vaunusta, karttoi Casinoa, ja poikkesi polulle, joka kiertää Saint-Ferriolin linnan ympäri. Hän ei ollut kiinnittänyt heihin mitään huomiota.

Loukkaantuneet kilpailijat vastoin ilmeisyyttä koettivat esiintyä epäuskoisina. Päätettiin helteestä huolimatta iltapäivällä kiivetä Saint-Martiniin, asettua jollekin niitylle ja tehdä huomioita. Kuinka voisi viettää sunnuntain maalla ilman jotain lemmentarkoitusta, ja jos oma sydän on tyhjä, niin voihan toisten lemmenpuuhia tarkastella. Odotus venyi kovin pitkäksi. Talonpoikia meni ryhmitellen ohi, kapakasta tullen ja hoiperrellen ja hävisi vähitellen näkyvistä.

Mutta kello kuuden ajoissa iltapäivällä, auringon laskiessa, Albert ja Elisabet ilmestyivät tielle, Marie-Louisen käydessä edellä, kanervia sylissä, ja Philippen ratsastaessa salolla. Tämän perhekuvaelman edessä mikään epääminen ei enää ollut mahdollinen.

Ja neljä apulaista vaelsi läpi kenttien Uriageen. Malaunay, joka oli hartaasti miettinyt ruokalistaa, tilasi puistohotellissa arvokkaan juhlapäivällisen, jonka hänen toverinsa kolmisin maksoivat. Mikä olikaan heidän hämmästyksensä, kun he kello kymmenen tienoissa palatessaan Grenobleen viimeisellä raitiovaunulla, jonkunverran kiihtyneinä liian runsaista juomista, huomasivat istuvansa kasvoista kasvoihin Albert Derizen kanssa?

— Se oli vaan vieraskäynti, totesivat Lestaque ja Dauras, rahojaan säälien.

Vaimonsa lähdettyä Albert oli viettänyt kolme kesäkuukautta Pariisissa melkein täydellisessä yksinäisyydessä. Tiedot, jotka hän oli kerännyt itselleen Anna de Sézeryn paosta, viittasivat kaikki Bladen Lodgeen. Ilman että Albert oli mitään epäillyt, oli tämä voinut jättää huoneustonsa, päästä irtaimistostaan, saattaa loppuun lähdön monimutkaiset valmistukset; kuinka Annaa oli täytynyt surettaa hänen puutteellinen rakkautensa! Toimisto, jonne tämä oli tallettanut varansa, oli saanut määräyksen siirtää ne Lontooseen miss Pearsonin nimelle, ja samaan paikkaan oli hänen postinsa osoitettava. Toistamiseen Albert meni yli kanavan ja rukoili miss Pearsonia. Mutta tämä ei suostunut hänelle antamaan mitään täsmällistä tietoa. Anna ei ollut Lontoossa, Albert ei koskaan tulisi häntä näkemään, ja siinä kaikki. Häntä kehoitettiin rauhoittumaan, unohtamaan, vaikenemaan; vakuutettiin, että olisi parempi niin.

Albert palasi Pariisiin. Täytyihän mukautua todellisuuteen! Yksinään hän oli ottava päiväin taakan hartioilleen, horjumatta. Hän heittäytyi uuden työn kimppuun. Mutta iltasin, heikontuneena, hän usein tunsi itsensä niin masentuneeksi, että hän toivoi kaiken loppuvan.

Annasta hän luultavasti ei saisi koskaan tietää. Anna eli, hän saattoi elää kaukana hänestä, ja jätti hänet tämän luonnottoman, tämän julman epävarmuuden valtaan, jossa hän kamppaili kuin painajaisen kanssa. Mutta miksi Elisabetkin vaikeni? Elisabet oli tässä paossa osallisena, hän joka ei ollut suostunut jättämään heitä mielenliikutuksensa valtaan, ja joka oli ottanut ajan ja muiston liittolaisikseen. Tietäen Albertin vapaaksi tämä oli sopivaa tilaisuutta odottamatta tullut muistuttamaan hänelle velvollisuuksiaan. Jos hän, Albert, oli kieltäytynyt tätä seuraamasta, niin oliko tällä silti oikeutta uudelleen ottaa haltuunsa heidän lapsensa? Hänellä oli oikeus saada tietoja heidän terveydestään, heidän opiskelustaan, heidän lomistaan. Koska hänen ajatuksensa tästä Pariisin helteestä ja autiudesta vastoin hänen tahtoaan menivät kohti Elisabetia, hän yllytti itseään puolustamaan oikeuksiaan, ja sai itsensä vakuutetuksi siitä, ettei hänen tullut sietää, että niitä ylenkatsottiin. Nyt ei mikään estänyt häntä joka vuosi muutamiksi kuukausiksi vaatimasta luokseen tytärtään ja poikaansa. Hän aikoi mennä Grenobleen, ja vieläpä Saint-Martiniin heitä hakemaan. Täten hän näkisi taas Elisabetin, jota hän ajatteli vaan uudelleen vaivata. Mutta vaivata häntä, se oli ainoa tilaisuus nähdä häntä, nähdä hänen liikuttavat silmänsä, hänen pelästyneet kasvonsa, koko hänen jännittyneen, hennon ja hauraan ruumiinsa, kun hän ei ollut sitä tuntenut muuten kuin välinpitämättömänä ja jäisenä. Muutamina valoisampina hetkinään hän soimasi itseään siitä että niin paljon huolehti Elisabetista, kuin olisi se ollut uusi uskomaton petos. Mutta miksei hän kirjoittanut? Oliko hän siis kyllästynyt uskollisuuteensa?

Väsyneenä mielen levottomuudesta, joka oli sietämätön luonteeltaan päättäväiselle miehelle, Albert elokuun lopussa päätti lähteä Dauphinéhen sovussa järjestääkseen tämän kysymyksen lapsien hoidosta. Ehdotukset, jotka ihminen ensin torjuu luotaan, alkavat toisinaan vähitellen vaikuttaa, raivaavat itselleen hiljakseen tien. Elisabet oli puhunut hänelle siitä, että hän asettuisi asumaan boulevard des Adieux'lle, rva Derizen vapaaseen huoneustoon, ja kiipeisi sieltä jonakin päivänä Saint-Martin d'Uriageen. Jättäen Pariisin, missä boulevardien ja puistojen lehvät jo alkoivat kellastua, Albert piiloutui Grenobleen boulevard des Adieuxlle. Siellä hän heti tunsi ahdistuneen rauhaa, jota pesässään kokee takaa-ajettu peto. Vaikuttipa äidin muisteleminen häneen voimistavasti. Hänen onnistui uppoutua historiallisiin muistiinpanoihinsa, jotka hän oli tuonut mukanaan. Kun helle oli raskas ja painostava, hän vain iltasin teki muutamia kävelyjä. Ensi kerralla hän kävi läheisellä Saint-Rochin hautausmaalla. Sitten hän lähti Saint-Ismier'hen, ja saattoi tuskin tuntea vanhaa linnaa, niin se oli korjattu, uudestaan suunniteltua puistoa, puurivejä, joista suuri osa oli kaadettu antaakseen tilaa näköaloille: Anna de Sézeryn lupaus oli toteutunut, hänen lähdettyään esineetkin olivat muuttuneet ja menettäneet viehätyksensä. Täällä oli Anna häntä ensin rakastanut. Mutta tämä hänen mieleen palauttamansa menneisyys ei tuonut hänelle mitään toivomiaan muistoja, vaan päinvastoin herätti hänessä toisia rinnakkaisia muistoja, kuten metsästäjä kulkiessaan ajaa liikkeelle odottamattoman saaliin, joka pakoittaa hänet toiseen väijyntään. Tähän aikaan hän kohtasi kaduilla rva Molay-Norrois'n, jota hän ei rohjennut edes tervehtiä. Nämä pyhiinvaellukset veivät toiseen tulokseen, kuin oli tarkoitettu. Lontoon Tower ja Hyde Park, Montemartin puistokuja ja Chantilly, Pariisin rantakäytävät, Observatoirekatu, joka laskee Luxembourgin puistoon kuin virta mereen, Ville d'Avrayn metsät, toiset suuren kaupungin kulmat ja sen ympäristö, siinä oli Annalle varattu alue. Dauphiné ei nuorelle naiselle kuulunut, hänen alkuperästään huolimatta. Tottuneena kiinnittämään huomiota maisemien ja ihmiselämän keskinäiseen suhteeseen, antamaan sielua ilmiöille, Albert tietämättään joutui kotiseudun vaikutuksen alaiseksi. Joka askeleella palasivat hänen mieleensä menneet taistelun vuodet, onnelliset vuodet, loistavan kuustoistavuotiaan lapsen, Elisabetin, kuva, hänen oma nuoruutensa. Yksinäisyydestään hän oli kulkemassa rinteelle, mitä myöten hänen ajatuksensa jo luisuivat. Hän tahtoi pysähtyä, palata Pariisiin, mutta ei saanut päättäneeksi. Mutta miksei hän kirjoittanut mitään.

Voimatta enää pidättää itseään hän eräänä sunnuntaiaamuna kiipesi Saint-Martiniin, avasi veräjän, meni puutarhan poikki, soitti ovella, vaikka se oli puoliavoinna. Hän epäröi astua kotiinsa, ilmoittamatta tuloaan. Vanha palvelija tuli kompuroiden avaamaan:

Hän suuteli poskea, joka oli ryppyinen kuin vanha omena, ja tunsi siitä iloa. Tässä ihmisessähän ylettyi nykyisyyteen menneisyys, joka ilman häntä jo tuntui etääntyneeltä. Fauchette selitti että rouva oli päämessussa lasten kanssa.

Hän näki maalaisen salin pöydällä kirjoja ja nuottivihkoja pianolla. Tämä tarkastelu tyydytti häntä. Avattujen akkunoiden läpi hän hedelmäpuiden oksien välistä, jotka raskaasti kantoivat satoaan, saattoi nähdä Quatre-Seigneursin kukkulan, ja siitä oikealla Isèren laakson suun ja Chartreusen vuoren autereiset ääriviivat. Taivaanranta siinsi sinisessä hämyssä, jommoinen alkusyksyllä rupeaa miedontamaan kesän loistavaa kirkkautta. Hänen mielensä oli jo uudistanut tuttavuutta kaiken tämän kanssa, kun palvelija, joka oli jättänyt hänet toimiensa tähden, palasi huoneeseen, otsallaan pilvi. Hän alkoi kierrellä Albertin ympäri, kyhnien päätään. Ajatuksiinsa vaipuneena tämä ei häntä huomannut. Lopuksi vanha suu rävähti auki sanoakseen:

— Herra varmaan syö aamiaista täällä. Vaikka minulla ei ole muuta kuin riisiä ja keitettyä lihaa porkkanoiden kanssa.

— Rauhoittuneena Fauchette siirtyi takaisin kyökkiin. Yleensähän herra Albert ei koskaan tehnyt vaikeuksia ruuan suhteen, ja sattui, että hän aivan innostui ihan jokapäiväisistä laitteista. Mutta sill'aikaa ajatteli Albert: »Minua ei ole kutsuttu, ja Fauchetten ruokalista tekee minut nälkäiseksi». Ympäröivän maaseudun rauha teki hänen mielensä hyväksi. Odotus jatkui, hän meni ulos talosta ja teki isännän-kierroksen tilallaan. Hänen vuokralaisensa, vähän laimeita kunnon ihmisiä, ottivat hänet mielenliikutuksella vastaan ja kutsuivat häntä juomaan lasin.

Todellakin hän pian huomasi naapurien tunkeilut: toinen istutti päärynäpuita vähintäin kahden metrin päähän rajaviivasta, toinen käänsi omalle maalleen erään lähteen.

— Kas vaan! Minun poissaoloani käytetään hyväksi! Kuinkapa maalaiskylässä ei olisi väärinkäytetty naisen tietämättömyyttä? Toiminnassaan äkkipikaisena kuten aina hän meni tunkeilijain luo, joita hän ankarasti kovisteli ja uhkasi oikeudenkäynnillä. Heti tiedettiin koko Saint-Martinissa, että hän oli palannut ja että oli leikki kaukana.

Puolipäivän aikaan hän palasi taloon. Pienen kirkon kellot helisivät iloisesti kaksiäänisinä; se kaikui kuin olisi heleitä lintuja päästetty lentoon vanhasta kellotornista. Mikä viehättävä vastaanotto! Hän näki siinä hyvän enteen. Elisabet oli lapsineen palannut. Salin kynnykseltä hän näki, mitenkä tämä päästi alas akkunoiden auringonsuojukset helteen takia. Auringonsäde valaisi hänen vaaleita hiuksiaan ja taipunutta niskaansa, jonka kaulasta vähän uurrettu musta puku jätti paljaaksi.

Vaikka Elisabet oli saanut tiedon hänen käynnistään, hän kääntyi ympäri syvästi punastuen. Kellot soivat yhä. Tämä kotiinpaluu sai merkityksen, jota Albert ei ollut ottanut lukuun. Molemmat muistivat avioliittonsa ensi aikoja. »Työni ja sinä», sanoi Albert silloin. Elisabet oli ymmärtänyt, mutta liian myöhään, minkä onnen hän oli laiminlyönyt. Nyt oli vielä kovin aikaista hänen sitä uudelleen yrittääkseen ja tulisiko se koskaan onnistumaan? Nopeasti päästen tasapainoon hän iloisella äänensävyllä toivotti Albertin tervetulleeksi. Tälle olisi ollut enemmän mieleen, jos tervehdys olisi ollut vähemmän sujuva, vaikkapa väkinäinenkin.

— Mennään syömään aamiaista, sanoi Elisabet melkein heti, ikäänkuin hän ei panisi kysymykseenkään, ettei tarjousta hyväksyttäisi, mikä olikin paras tapa voittaa aseman vaikeus.

Pohjoiseenpäin antavassa ruokasalissa saattoi akkuna kernaasti jäädä auki. Sieltä oli näköala niityille ja Chamroussen havumetsiin. Albert näki vastassaan kaiken tämän vihannan. Mikään ei paremmin viritä mieltä levollisuuteen ja hyvinvointiin kuin tällaiset kasviateriat maalla, kuunnellessa virtaavan veden solinaa ja tuulen liikahuttamien oksien heikkoa rapinaa, mikä yksin kertoo ulkomaailman rauhallisesta elämästä. Pitkiin aikoihin ei Albertin mieli ollut sillätavoin laskeutunut lepoon. Ja kuinka kepeästi Elisabet oli osannut helpoittaa tätä niin tukalaa paluuta! Kun Albert iltapäivällä teki lähtöä, ei tämä häntä pidättänyt, ja se häntä hämmästytti. Elisabet ei näyttänyt edes kuulevan, kun Marie-Louise puheli siitä, että saatettaisiin isää Saint-Ferriolin linnaan. Oikeastaan Elisabet oli häntä kohdellut kuin kutsuttua vierasta, naisena, joka osaa emännän taidon ja peittää ilonsa tai ikävänsä: ainakin tämä oli se uusi vaikutelma jonka Albert vei mukanaan. Kenties Elisabet oli kyllästynyt odotukseen eikä enää niin paljon välittänyt sovinnosta. Albert ei tässä suuresti erehtynyt. Kahden ja puolen vuoden kuluessa Elisabet oli käynyt läpi niin pitkän ponnistusten sarjan, niin hehkuvasti tavoitellut päämääräänsä, että hän oli päätynyt näennäiseen tunteettomuuteen, jommoisessa tilassa kaikki tulee meille yhdentekeväksi, kun meillä ei enää ole soimauksia itseemme kohdistettavina eikä voimia käytettävinä. Nyt tuli tapahtumaan se, minkä tapahtua täytyi! Hän ei enää yhtään ponnistaisi. Hänen epäonnistumisensa Pariisissa oli hänessä joksikin ajaksi taittanut sen siveellisen jousen, jonka hän niin suurella vaivalla oli olennossaan jännittänyt.

Albert palasi seuraavana sunnuntaina, tietämättään koko Tabourinin toimiston saattamana. Tekosyyn tähän toiseen käyntiin sai hän siitä, ettei hän ensi kerralla ollut käsitellyt kysymystä lapsista, eikä hän kuitenkaan saanut siitä puhutuksi. Hän palasi sitten useamman kerran viikon kuluessa.

— Siksi että sinä tulet aamulla ja lähdet illalla, kuten luostarin puoli-hoitolaiset.

Kun eräänä päivänä jonkun hankkijan lasku esitettiin hänen läsnäollessaan, hän kiiruhti sitä maksamaan, yhtaikaa niin nopeana ja niin arkana, että Elisabet ei pannut vastaan. Ja se että hän tällä tavoin taas sai ottaa osaa perheen talouteen, tuotti hänelle mielihyvää ja lähensi häntä vähän enemmän vaimoonsa.

Annan häviämisestä oli kulunut neljä tai viisi kuukautta. Usein Albert arvioi tätä ajanmatkaa, hämmästyksellä huomaten sen niin lyhyeksi. Silloin hän tunki ajatuksensa takaisin. Vähitellen hän sai takaisin entisen valtansa Marie-Louisen ja Philippen yli, keksimällä heille leikkejä ja kertomuksia. Pienokaiset, jotka tämä elämän kaunistamisen taito houkutteli puolelleen, jättivät äitinsä, joka siitä salassa loukkaantui, mutta milloinka oppii ihminen rakastamaan epäitsekkäästi? Mutta joskin tämä lapsellinen ilonpito Albertia virkisti, oli hän kuitenkin kyllin vilpitön ja terävänäköinen ollakseen kauempaa itseltään salaamatta, että Elisabet häntä ennen muuta houkutteli Saint-Martiniin. Hän löysi tämän Marie-Louisen lauselmien, Philippen kysymysten, omien sanojensa takaa. Nuori rouva lakkasi pidättämästä itseään heidän keskusteluissaan. Hän antoi henkisten saavutustensa, rajoitetun, mutta selkeän ja tarkan ymmärryksen vapaammin päästä oikeuksiinsa, silti niitä mitenkään tarjolla pitämättä. Mitä enemmän Albert oppi häntä tuntemaan, sitä suuremmalla innolla hän koetti häntä valloittaa. Elisabet ei häntä työntänyt luotaan eikä rohkaissut, mutta häntä mairitteli tämä omituinen liehittely, jossa toinen pani liikkeelle kaikki henkisen voimansa, ja ylpeä hän oli myöskin, saadessaan miehelleen näyttää, miten hän oli kehittynyt, toisen tietämättä. Elisabetia puolestaan tämä odotus sekä kyllästytti että miellytti, ja Albertia tämä odottamaton kylmäkiskoisuus milloin ärsytti, milloin hän taas itsekseen lupasi kukistaa sen ja päästä aseman herraksi. Ja pian heidän sydämensä sekaantuivat tähän.

Lukuunottamatta Philippe Lagier'ta, joka usein oli poissa, ei Albert nähnyt muita kuin Elisabetia. Tähän tuttavallisuuteen viehättyneenä, jota niin harvat miehet voivat vastustaa, hän puheli tulevaisuuden tuumistaan, suunnitelluista teoksistaan. Eräänä päivänä hän toi mukanaan käsikirjoituksen nimeltä Pasteurin elämä yleistajuisesti esitettynä, jota hän valmisteli elämäkertasarjaansa varten. Hän luki sen ääneen, ja kun hän oli sen lopettanut odottaen nöyrästi jotakin kiitosta, Elisabet antoi hänelle parhaan, nimittäin syvän mielenliikutuksen, jonka se hänessä herätti niin ettei hän saanut sanaa suustaan, tämä kuvaus läpeensä selkeästä ja voimakkaasti eletystä tieteellisestä elämänurasta. Toisella kertaa Albert ei salannut huonoa tuultaan, koska kaiken maailman Vernier't olivat jo koko päiväksi asettuneet Saint-Martiniin kun hän sinne saapui. Blanchen mies, jonka turhamaisuutta liehakoi se että hän sai olla suuren miehen seurassa, oli kaiken aikaa hänen kimpussaan, ja vaikka Albert halusi olla rakastettava vaimonsa ystäviä kohtaan, tuskastui hän tästä.

— Mikä teitä vaivaa tänään? kysyi häneltä Elisabet, kun hän teki lähtöä.

Soimaus oli niin koomillinen, että Elisabet purskahti nauruun. Mutta Albert ei ottanut osaa tähän iloon. Ja sinä iltana Elisabet seurasi häntä katseellaan kauemmin kuin hän saattoi häntä nähdä. Albert ei kääntynyt, sillä hän upotti kiihkoisasti mielensä Annan muisteloon ja lupasi itsekseen luopuvansa kaikesta uudesta elämästä. Mutta kaksi päivää myöhemmin hän jäi yli päivällisenkin, mitä hän ei vielä ollut rohjennut tehdä muuta kuin sunnuntaisin. Pyynnön saatuaan Elisabet avasi pianon ja soitti hänelle sonate appassionatan, joka Marie-Louiselle oli paljastanut melankolian viehätyksen. Albert oli asettunut hänen taakseen. Soitanto vaikutti häneen syvästi. Historiallisten tutkimustensa rinnalla hän aina oli varannut sille osan aikaansa, ja se oli hänen teoksiinsakin jättänyt merkkinsä. Viimeisen soinnun kaikuessa hän kumartui ja kuiskasi: — Antakaa minulle anteeksi, Elisabet. Tämä oli kaikkein järkyttävin tunnustus sellaisen ylpeän miehen suusta. Elisabet nousi heti seisoalle hänen eteensä. Mustiin puettuna, kasvot varjossa, hän ojentui kuin kukka, joka pitkine varsineen tavoittaa päivää kohti. Hänen suuret silmänsä, jotka olivat selkosen selällään, hänen hämmästyneet silmänsä loistivat jo läpi hämärän. Hänen näennäisestä tunteettomuudestaan ei ollut jälkeäkään, ja Albert näki hänet hauraana, murtuvaisena, kykenemättömänä kauemmin kestämään tätä epävarmuuden tilaa, sellaisena kuin hän oli hänet nähnyt äitinsä kuolinvuoteen ääressä, tai pariisilaisen hotellin pienessä salissa. Heltyneenä hän toisti:

Elisabet murti suutaan, ja hän näki ihmeekseen sen jännittyvän samalla tavoin kuin Annalla.

— Te tiedätte hyvin, vastasi hän, ja Albert huomasi paremmin hänen hillityn äänenpainonsa, te tiedätte hyvin, että minä olen antanut anteeksi: Minullakin oli vikani.

Albert vastasi nopeasti, katkerasti tuntien julmuutensa, raukkamaisuutensa; mutta ihminen ei saisi rakastaa kuin yhden kerran, jottei hän olisi raukkamainen ja julma, ja silloinkin …

— En tiennyt silloin, kuinka teitä rakastin. Te olette minun nuoruuteni vaimo, Elisabet, ja koko minun hellyyteni on koskematon.

Ja hänen suuret silmänsä tuijottivat Albertiin vainoavasti. Oliko hetki tullut? Valmiina lankeamaan hänen syliinsä, pettävin voimin, Elisabet odotti yhtä ainoata sanaa:

Albert tahtoi vetää hänet luokseen, painaen hänet rintaansa vastaan. Niin monet siteet kasvoivat eheiksi heidän välilleen: saattoiko kuilu kokonaan täyttyä? Lukiko Elisabet tämän sekasortoisen sydämen pohjaan saakka. Hän aavisti toisen pyyteen, ja torjui hänet luotaan, mutta ei väkivaltaisesti:

— Elisabet, muista, kuka olet. Olen rakastanut sinua. Ja hiljempaa, kuin omantunnon painamana, hän lisäsi:

— Jos rakastatte minua, niin lähtekää tänä iltana, elkää jääkö tänne.
Pyydän teiltä sitä, jos rakastatte minua.

Silmät, hänen liian selvänäköiset silmänsä rukoilivat häntä enemmän kuin sanat.

— Niin, Elisabet, täytyy osoittaa ansaitsevansa teidät. Raskain sydämin, puutteellisesti vapautuneena toisesta lemmestä, jonka hetkellinen intoutuminen saattoi verholla peittää, mutta ei hävittää, Albert poistui yöhön, joka oli tumma ja tähtikirkas. Kynnykseltä Elisabet koetti tunkea läpi hämäryyden, kuunnella hänen askeltensa kaikua. Sekasortoisin mielin, ruumis rakkaudesta väristen, hän ajatteli:

HAAMU

Poikkeuksellinen sää oli pitkittänyt tavallista enemmän Uriagen kylpykautta. Oltiin syyskuun viime päivissä, ja vuoret kylpivät valossa. Kuinka olisi voitu jättää näin tyyni ja lempeä luonto?

Helteen elähyttämänä ja perhe-elämään viehättyneenä hra Molay-Norrois päätti ennen kylpijäin pian odotettavaa lähtöä lyödä suuren iskunsa. Hän käytti vanhaa vaikutustaan rva Passerat'han, jotta tämä pyytäisi Albertin ja Elisabetin viimeisille juhlallisille aamiaisille, jotka rva Passerat valmistautui tarjoamaan ennenkuin palattiin Grenobleen. Tämä olisi sovinnon julkinen, virallinen tunnustus, ja tämän valtioviisauden kautta hra Molay-Norrois olisi hyvin ansainnut kotiväkensä kiitollisuuden.

Kun tämä yhteiskutsu yllätti Albert Derizen ja hänen vaimonsa, suostuivat he ottamaan sen vastaan, vaikkakin heille oli vastenmielistä olla kaikkien katseiden maalitauluna. Heidän lastensa vuoksi oli hyvää ja hyödyllistä, että heidät nähtiin yhdessä, ja että maailman silmissä heidän eronsa oli loppunut. Mutta heidät otettiin vastaan kuin eivät he koskaan olisi olleet yleisen uteliaisuuden esineenä. Toinen seikkailu oli keskusteluissa anastanut heidän entisen sijansa. Ankaran vaitiololupauksen varassa kerrottiin, että kun hyötyänsä katsova rva de Vimelle ei ollut huomannut miehensä uudesta suhteesta itselleen olevan mitään etua, hän oli päättänyt tehdä tästä lopun uhkaamalla panna toimeen häväistysjutun rva Bonnard-Bassonin kirjeiden avulla, jotka hän oli anastanut.

— Miten mielitte! oli hra de Vimelle kyynillisesti vastannut. Tuo rouva ei minua enää huvita.

Liian kokeneena pelätäkseen vähintäkään vaaraa omasta puolestaan, ja senlisäksi henkivartiostonsa, herrojen Molay-Norrois ja Prémerauxm tukemana, joihin vielä vahvistukseksi liittyi hänen puolisonsa, uskoi hän kyllä voivansa estää tämän kirjavan seuran, jonka hän oli pöytänsä ympärille koonnut, toisiaan raatelemasta. Todellakaan ei mitään tapahtunut ja Derizein sovinto sai virallisen vahvistuksensa. Elisabetin äiti, joka pani paljon painoa yleiseen mielipiteeseen, oli tyytyväinen tähän tulokseen; se auttoi häntä kestämään toisia koettelemuksia, joita hänen puolisonsa keimaileva käytös hänelle tuotti. Albert puolestaan koetti olla mieliksi rouvalleen, joka hentokuteisessa puvussaan, arvokkuudessaan ja sulossaan paljon muistutti englantilaisia muotokuvia, jommoisten sopusointuisuudesta hän niin suuresti nautti, ja kaikkia pöytäkumppaneja viehätti hänen keskustelutaitonsa, joka oli erinomainen, kun hän vaan tahtoi nähdä vaivaa.

Philippe Lagier, joka jonkun aikaa oli oleskellut Uriagessa, vastasi ystävälleen, vieressään istuvan nti Rivièren suureksi mielihyväksi, joka kuunteli häntä, samalla kun hän usein levottomuudella katseli Albertin rouvaa. Kun aamiaisten jälkeen tarjottiin kahvia puutarhassa, lähestyi nuori tyttö rva Derizeä:

— Rouva, sanoi hän, kuin pakoittaisi hänet ihailu tähän tunnustukseen, te ette koskaan ole ollut näin kaunis.

Tämä viaton kohteliaisuus, joka toisen suusta tulleena olisi ollut hänelle vastenmielinen, saattoi Elisabetin punastumaan. Totta oli, että hänen puhdasihoiset kasvonsa säteilivät, valo hyväili hänen vaaleita hiuksiaan ja tumman puvun vastakohta oli kasvojen ja hiusten loistolle edullinen. Tummat silmät näyttivät tulleen niin suuriksi, ottavan niin suuren alan kasvoista, kun posket olivat tulleet vähemmän täyteläisiksi. Ne yksin riittivät muuttamaan piirteiden ilmeen, antamaan niille hehkuvampaa ja korkeampaa elämää.

Hänhän oli muuttunut eikä sitä ollut vaikea huomata. Edellisten vuosien keimailut olivat saattaneet hänet hakemaan toista tunnetta. Hän oli tavoitellut Philippe Lagier'ta ollen nuori varaton tyttö, joka oli päättänyt järjestää elämänsä avioliittonsa kautta ja tehdä hyvän naimiskaupan. Lagier'lla ei enää ollut oma nuoruutensa tallella, ja tälle hän tarjosi omansa. Vähitellen hän oli käsittänyt sen mikä tässä miehessä oli erikoista, kuinka hänen epäilyynsä sisältyi jokapäiväisyyden ylenkatsetta ja älyllistä viehätystä. Näin oli hän joutunut kulkemaan odottamattoman uran, ja vaikka hän kohtasi ylenkatsetta, niin hänen avartunut sydämensä aukeni rakkaudelle. Hänen äitinsä, joka oli vanhaa alkuperää, mutta jonka apulähteet tiedettiin varsin keskinkertaisiksi, huomasi surumielin tämän suunnitelman raukeavan tyhjään, josta hän oli toivonut itselleen vanhuuden turvaa. Jonkun verran epäröiden Elisabet kyseli itseltään, voisiko hänen välittelyllään olla mitään vaikutusta.

Ja tämä kiitti häntä, anoen hänen apuansa vilpittömin, luottavaisin katsein.

Aivankuin osoittaakseen hänelle hänen merkityksensä lähestyi nuoren tytön poistuttua rva Derizeä Philippe Lagier:

Kotiin kiivetessään Elisabet ajatteli: »Minkä neuvon?… Tulen puhumaan hänelle Berthe Riverestä.» Philippe yhä herätti hänessä hieman levottomuutta hänessä usein ilmenevän henkisen monimutkaisuuden ja sokkeloisuuden vuoksi. Elisabet halusi ilmoittaa tästä aikeesta puolisolleen, joka saatteli häntä, mutta kunnioittaen toisen salaisuutta ja varsinkin koskei hän vielä kokonaan uskaltanut ilmaista itseään Albertille, hän ei rohjennut tätä tehdä. Seuraavana päivänä Philippe meni Saint-Martiniin. Elisabet istui käsitöineen puutarhassa, sillaikaa kun lapset leikkivät nurmikolla muutaman askeleen päässä. Hän käytti hyväkseen viimeisiä kauniita päiviä ja leutoa säätä pysytelläkseen ulkona suuren osan iltapäivää. Läheisen lähteen säännöllinen solina oli hänen seuranaan, ilman että se pääsi vaikuttamaan hänen ajatustensa kulkuun. Päivänpaisteessa kypsyivät omenat ja päärynät puiden oksilla. Lehtien väri jo muuttui, ja ainoat kukat, joita kedoilla oli, olivat myrkkyliljat.

Marie-Louise huomasi ensimäisenä Philippen. Miten kauan lieneekään tämä katsellut nuorta rouvaa, jonka kasvoja kehysti suuri päähine! Elisabet vähän pahastui tästä epähienoudesta, sitä enemmän kuin hän, vaikkei sitä itselleenkään myöntänyt, odotti Albertia, joka hänestä edellisenä päivänä oli näyttänyt hermostuneelta. Niinpä Elisabet kiiruhtikin pakoittamaan häntä viivyttelemättä ilmaisemaan käyntinsä tarkoituksen:

Philippe tunsi epämääräistä vihamielisyyttä mutta ei sitä pannut pahakseen. Minkä hän aikoi sanoa, sen hän sanoisi, maksoi mitä maksoi, sillä hän oli tehnyt päätöksensä pitkien epäröintien jälkeen:

— Näin on asia, rouva. Minun täytyy tällä hetkellä tehdä tärkeä ratkaisu. Minua suuresti liikuttaa tunne jonka paljon enemmän olosuhteet kuin minun persoonani on virittänyt ja jonka kestävyys, herätettyään minun ihmettelyäni, ei minulle enää ole yhdentekevä. Minun iälläni se on harvinainen suosio.

— Olen neljänkymmenen vuotias. Nti Rivière on kahdenkymmenenkahden tai kolmen. Varmaan se on harvinainen suosio, jota epäilemättä en enää kohtaisi, jos minä työnnän sen luotani.

Ja kun Philippe ei vastannut, vaan tuijotti häneen omituisesti hymyillen, toisti hän:

— Miksi tekisitte niin? Berthe Rivière on rakkautenne arvoinen, sen vakuutan teille. Tunne josta te puhutte ja jonka voimaa hän ei alussa aavistanut, on hänet vähitellen muovaillut. Hän on selvästi nähnyt itseensä. Kahdessa vuodessa hän on muuttunut. Hän on nyt yhtä hillitty ja vakava kuin sievä. Toivon hänestä teille vaimoa.

Hän lämpeni ylistelyssään. Philippe katseli häneen, kuin punnitseisi hän sanojaan, ja äkkiä hän lausahti:

— Niin, mutta minun sydämeni ei ole vapaa. Elisabet punastui, sillaikaa kuin toinen, silmät maahan luotuina, jatkoi:

— Vaikka tosin toivoton intohimo, joka on sen vallannut, on puhdistunut, muuttunut palvonnaksi, uskonnoksi.

— Antakaa minun lopettaa, rouva. En koskaan enää tule näistä asioista puhumaan. Eikä ole kysymys vain minusta. Olen jonkun aikaa usein kysynyt itseltäni, eikö toinen enemmän inhimillinen tunne voisi olla olemassa tämän rinnalla ja riittäisi täyttämään vaihtamaani onnen ja uskollisuuden lupausta. Teidän uskonne ei estä teitä rakastamasta. Mutta olisiko se aivan vilpitöntä?

Nähdessään Elisabetin tässä rauhallisessa ympäristössä, Philippe oli vastoin tahtoaan hieman muuttanut aikeensa toteuttamistapaa. Elisabet tahtoi nousta ja jättää hänelle hyvästit, jotta hän ymmärtäisi, että ensimäinen uskottomuus oli jo tuo epäsuora tunnustus, joka hänen oli täytynyt kuulla. Mutta hän muisti, että Philippe ensimäisenä oli oikaissut hänen elämänkäsitystään ja antoi hänelle toistamiseen anteeksi, ja jäi paikoilleen. Mutta hän pani vastaukseensa arvokkuuden, jonka täytyi pitää Philippen matkan päässä, samalla kun se tälle näytti tien, jota hänen oli kuljettava:

— Teidän asianne on tuntea itsenne. Tämä … ystävyys ei enää saa vallita teitä. Te unohdatte sen, kun ette enää näe häntä, joka sen herätti.

— Niin. Hän lähtee pois. Menkää naimisiin tämän nuoren tytön kanssa, joka kuten juuri sanoitte, ei ole teille yhdentekevä, jota te tulette rakastamaan, jota te kenties jo rakastatte. Mutta naikaa hänet ilman taka-ajatuksia.

— Ilman taka-ajatuksia. Hän on niin nuori. Katsokaa häntä eikä menneisyyttä. Eläkää lähellä häntä ja muovailkaa hänen henkeään kärsivällisyydellä. Olkoon elämänne selkeän suora, ilman mitään sivuhyppäyksiä. Siinä on onnen salaisuus.

Philippe kumartui ja tahtoi suudella hänen kättään. Lempeästi hän veti sen pois. Ei edes tätä nöyrää hyväilyä nainen sallinut hänelle. Pitkä hiljaisuus, joka seurasi, verhosi heidät kuin iltahämärä ruohoiset rinteet ympärillä, ja kumpikin sen kuluessa vaipui omiin mietteisiinsä. Ilma oli tyyni, luonto liikkumaton. Puusta putosi hedelmä kolahtaen maahan ja se sai heidät hätkähtämään kuin ajan muistutus. Elisabet mietti kaikkia näitä vuosia, joina hän oli jäänyt vaille onneaan, kun hän ennen ei ollut tiennyt jokapäiväisen ponnistuksen merkitystä, ja ajatteli, mikä taika ja loihtu voisi poistaa hänen elämästään nämä viimeiset vuodet ja palauttaisi hänelle kuultavat päivät, nykyisten sekasortoisten ja pilvisten sijaan. Philippe taas toisti itsekseen toisen lausumaa kahta sanaa:

Hän tulisi lähtemään Pariisiin Albertin kanssa. Sovinto, jota hän eilispäivän jälkeen ei juuri voinut epäillä, vaikka oli sitä kauan epäillyt, oli siis lopullinen. Viedäkseen mukanaan täsmällisemmän ja myös armottomamman kuvan, hän tutkisteli nuorta naista, joka istui majansa edustalla, puiston lehvien ympäröimänä, ja jota kaikki maaseudun rauha hyväili. Huolimatta lievästä kalpeudestaan ja laihuudestaan, joka pian häviäisi, suuressa päähineessään, nuorekkaine kasvoineen, sylissään kukkia, joita Marie-Louise oli tuonut, hän tänä syysiltana viritti saman odotuksen tunnelman, jonka aiheuttaa keväällä kukkiva maa. Philippe vastakohtaisuuden vuoksi vertasi häntä toiseen naiseen, jonka hän oli nähnyt keskellä kevään kukkeutta kaiken syksyn masennuksen painamana. Se oli Anna de Sézery, Luxembourgin puiston parvekkeella, viime huhtikuun lopulla. Philippe oli saattanut häntä Observratoire-kadulta Clunyhin Albertin poissaollessa, ja tätä kohtausta, jonka hän kärsivällisyydellä ja taidolla oli saanut aikaan, hän oli merkillisesti käyttänyt hyväkseen. Kulkiessaan pitkin boulevardia hän puusta puuhun lykkäsi tuonnemmaksi tunnustustaan. Kun he puistossa noudattivat kiviaitausta, josta näkyy yli suuren lammikon ja palatsin, hän äkkiä pysähtyi.

— Minulla on puhuttavaa teille, neiti. Epäröimättä kuvitteli nainen jotain vakavaa, vieläkin vakavampaa kuin kaikki mitä toinen saattoi sanoa, ja hänen kysymyksensä oli siitä todistuksena:

Rakkaudella, jonka hän nyt matkan päästä paremmin tajusi ja jonka vain hänen melkein salaperäinen intohimonsa Elisabetia kohtaan saattoi selittää, Philippe kuvasi Annalle viimeisen keskustelunsa Albertin äidin kanssa ja tämän liikuttavaa suunnitelmaa lähteä vaatimaan poikaansa rakastajattarelta, jonka oli ajan mennen täytynyt tulla vakuutetuksi rakkautensa voimattomuudesta. Puhuessaan hän saattoi huomata, mitenkä toisen kasvot synkkenivät, mitenkä hänen kullanhohtavat silmänsä kadottivat hehkunsa. Mutta Anna ei pannut vastaan:

— Niin, niin se on, sanoi hän koruttomasti. Olen sitä ajatellut. Kunhan vaan Albert ei saa siitä mitään tietää, eikö totta? Hyvästi, hyvä herra. Te olette haavoittanut minua. Jatkan tietäni yksin.

Philippen oli täytynyt näin jättää hänet, huolimatta yrityksestään saattaa häntä, lievittääkseen antamansa iskun kipeyttä. Useampaan kertaa Philippe kääntyi nähdäkseen hänet nojautuneena kiviaitausta vastaan, kahden maljakon välillä, yhä pienempänä, ja minkä ylenanneton pikku olennon hänen viime katseensa tavoittikaan! Häveten esittämäänsä osaa, Philippe ei rohjennut näyttäytyä Annan ja Albertin seurassa, vaan esitti jonkun syyn, joka muka pakoitti hänet lähtemään. Mutta hänen tunnustuksensa oli saavuttanut päämääränsä. Se vain kiiruhti tapahtumaa, joka olisi sattunut aikaisemmin tai myöhemmin, ja kenties liika myöhään. Pääasiassa oli Elisabetin kiittäminen Philippeä puolisonsa vapaudesta, onnensa ylösnousemuksesta. Niin, Philippe oli häntä uskollisesti palvellut. Tämä ylevämielisyyskin, josta Elisabet ei mitään tiennyt, yhdisti heitä hänen tahtomattaan. Milloinkaan Philippe ei häntä unohtaisi. Hän tulisi olemaan hänen tuskallinen salaisuutensa, hänen madonnansa, eikä kukaan saisi siitä koskaan tietää. Mutta voisiko Albert kokonaan unohtaa Anna de Sézeryn. Eivätkö useimmat miehet povessaan kanna jotain salaista haavaa, joka pahoina päivinä taas aukenee?

Tämä vaitiolo ei voinut enää jatkua. Philippe katkaisi sen seuraavin hämärin sanoin:

Elisabet ilmeisesti ajatteli Anna de Sézerytä, koska hän selvällä levottomuudella heti kysyi:

— Indiassa, Poonessa. Se on jonkunmoinen epäkirkollinen turvakoti, Epiphany-School, jossa hoidetaan sairaita ja kasvatetaan hyljättyjä lapsia. Jokapäiväinen elämänkohtalo ei ollut hänelle tarkoitettu.

Miksi oli tuo nainen kirjoittanut juuri Philippelle? Elisabet aavisti, ettei tämä ollut aivan osaton Annan pakoon ja enempää ajattelematta hän kysyi, täynnä pelkoa jo siksi, että oli kuullut tuota naista mainittavan:

— Voitteko toistaa minulle tämän kirjeen sisällön? Philippe otti sen salkusta ja ojensi sen hänelle:

— Lukekaa se ja hävittäkää se. Vastasin siihen jo eilen. Hän ei tule enää koskaan kirjoittamaan.

Hän sai juuri kuoren käteensä, kun Albert käytyänsä talon läpi astui puistoon.

— Olen hakenut teitä, sanoi tämä vaimolleen. Nähdessään Philippen hänen kasvonsa synkkenivät.

Edellisenä päivänä, rva Passerat'n aamiaisella hän oli vaivoin sietänyt, että muutkin kuin hän itse olivat Elisabetin viehätysvoimalle alttiina, ja kärsimättömyydessään turhaan yritettyään odottaa ylihuomiseen, hän ei voinut päättää päiväänsä ennenkuin kiipesi Saint-Martiniin Elisabetia katsomaan. Hän näki tämän hieman hämillään, kirje kädessä. Pari sanaa sanottuaan Philippe nousi ja jätti Elisabetille hyvästi:

Hän puristi ystävänsä kättä, jota hänen ei ollut vaikea estää itseään saattamasta. Niinpiankuin hän oli poistunut, Albert palasi rouvansa luo ja kysyi kuivakiskoisesti:

Albert ei huomannut, että tämä lause loukkasi toista. Elisabet keskeytti hänet moittivasti:

— Hänpä on tunnustanut minulle, että hän on palvonut teitä. Hän on ensimäisenä ymmärtänyt teidät, hän on aavistanut sen sisäisen voiman, jota minä en osannut herättää eloon. Minä olen mustasukkainen hänelle, hirvittävän mustasukkainen, en siksi, että epäilisin teidän ainoallakaan sanalla rohkaisseen häntä, — en ole epäillyt tätä hetkeäkään ollessanne yksin ja hyljättynä — vaan koska minä en salli että joku toinen voisi teitä nyt paremmin ymmärtää ja enemmän rakastaa kuin minä.

— Minun pitäisi langeta polvilleni teidän eteenne, ja toisinaan minua haluttaa pusertaa teidät rintaani vastaan ja tukehduttaa nuo vuodet, jotka ovat särkeneet meidän rakkautemme.

— Oh! minä herätän teissä vaan pelkoa. Minä näen sen teidän silmistänne. Mutta minä en rohkene koskea edes teidän sormenpäihinne. Siitä saakka kuin olen täällä, silloinkin kun me olemme vierekkäin, on välillämme kuilu, jonka yli emme pääse. Elisabet! Elisabet! Olen hyvin onneton.

Voitettuna tahtoi Elisabet käydä hänen luokseen, ja nurmikolle putosi kirje, jonka hän oli unohtanut. Koneellisesti kumartui Albert sitä ottamaan, sen hänelle antaakseen. Hämmentyneenä Elisabet otti sen hänen kädestään. Albert ei ollut edes silmännyt käsialaa, mutta Elisabetin hehku oli jäähtynyt.

— Hyvästi! sanoi Albert jyrkästi, nähdessään Elisabetin pysähtyvän, ja hän poistui kiiruusti puutarhasta, heittäytyäkseen tielle.

Laskeutuva ilta kätki hänet. Nimi, jota he eivät olleet edes lausuneet, riitti eroittamaan heidät. Menneisyyttä ei hävitä ajan eikä paikan etäisyys. Anna de Sézery oli yhä läsnä, heidän välillään.

PREMOLIN LUOSTARI

Kahdeksan päivää Elisabet odotti Albertin uutta käyntiä tämän omituisen mustasukkaisuuskohtauksen jälkeen. Joka aamu siihen aikaan, jolloin hän tavallisesti saapui, Elisabet vei lapset tielle aina polulle saakka, joka kiertää Saint-Ferriolin linnan ympäri, laskeutuakseen sieltä mutkitellen ketoja myöten Uriageen.

— Etkö näe häntä? kysyi hän alituiseen Marie-Louiselta, jolla oli tarkat silmät.

Mutta oli palattava takaisin aamiaiselle ilman häntä. Levottomana tästä yhä venyvästä poissaolosta Elisabet lähti Grenobleen. Hän löysi miehensä boulevard des Adieux'lta, missä tämä yritti työskennellä ja hämmästyi hänen piirteittensä uupuneisuutta. Miksei hän enää palannut? Albert selitti hänelle, että tämä puolinainen ero oli tuskallisempi hänelle kuin täydellinen ero, ja että oli valittava: joko oli alettava uudestaan yhteinen elämä tai oli lopullisesti tunnustettava se mahdottomaksi.

Seuraavana päivänä hän saapui kirjoineen ja matkatavaroineen. Omituinen ajankohta vuoristo-oleskelulle, huomautti muulinajaja, joka kuletti tavaroita. Oltiin jo lokakuussa ja viimeiset kylpijät olivat lähteneet tiehensä. Saint-Martinin vanha rakennus oli niin tilava, että Elisabet saattoi miehelleen varustaa pienen huoneuston ylempään kerrokseen. Elisabet oli hänet kutsunut, he asuivat saman katon alla, mutta he eivät voineet rakkaudelleen antautua. Murtumaton voima pidätti heitä.

»Hän elää siellä kaukana, ajatteli Elisabet. Muistaneeko Albert häntä usein?»

Ja nähdessään vaimonsa niin hauraana, kalpein poskin, hellin, pelästynein silmin, Albert paremmin saattoi arvioida kaiken pahan, jonka oli hänelle tehnyt, ja kohteli häntä kuin liian hentoa morsiantaan, jota ei saa varomatta pidellä.

»Ensi suutelomme on tuleva hänen puoleltaan, toivoi Albert. Onko hän unohtanut? …»

Mutta itse hän ei ollut unohtanut eikä epäilemättä koskaan unohtaisi Anna de Sézerytä, vaikkakin tämän äkillinen lähtö ei jättänyt hänen muistoaan muuttumattomaksi. Hän oli ollut katkelma miehen elämässä, jommoinen voi antaa pysyvää hehkua tunteelle ja jommoisia miehet muistostaan hakevat, kun he tahtovat todisteita siitä, että ovat eläneet voimakasta elämää. Mutta Albert oli ottanut hänestä kaiken, mitä hänessä oli otettavaa. Annalla ei enää ollut mitään vaikutusta häneen. Jos Anna olisi palannut, ei hän ollenkaan olisi saanut entistä mahtiaan takaisin. Sensijaan Elisabetissa, hänen entisessä rakastetussaan, muinaisten pyyteitten ja muinaisten pettymysten lisäksi tuli uusi outo viehätys ja sulo. Elisabet oli samalla kertaa elävä kuva hänen nuoruudestaan ja uusi nainen, jonka löytö häntä hurmasi.

Tuhansin sitein solmiutuva tuttavallisuus yhdisti heidän elämänsä. Eräänä päivänä Elisabet hieman punastuen pyysi Albertin ottamaan haltuunsa hänen omaisuutensa hoidon. Täten hän luopui riippumattomuudestaan, asettui taas miehensä holhouksen alaiseksi, palautti hänelle huolenpidon perheestä, ja tämän taakan alla Albert tunsi elämänsä keveämmäksi. Päivät kuluivat yksivakaisesti. Päivätyön jälkeen tehtiin pitkiä kävelyjä lasten kanssa, illalla soitettiin, lueskeltiin, ja laadittiin tulevaisuuden suunnitelmia, joita he eivät enää tehneet muuta kuin yhteisesti. Syksy eteni, mutta he eivät puhuneet lähdöstä. Yksinäisyys ja sen keralla onni ympäröi Saint-Martinin erakkomajaa. Mitä he odottivat, ennenkuin avasivat sille oven?

Ennenkuin lokakuu päättyi, antoi se syksylle kauneuden, jota kesä yksitoikkoisessa loistossaan ei tunne, ja jossa kuin kukkavihkossa ovat tekijöinä täyteläiset värit, kuulas ilma ja kuolevan luonnon sulo.

— Isä, sinä olet kerran luvannut minulle, muistutti Marie-Louise, että viet minut Premolin luostariin.

Premolin luostari on hyljätty raunio havumetsän keskellä parin kolmen tunnin matkan päässä Saint-Martinista. Ensin kuletaan Chamroussen avonaisia ketoja pitkin, sitten käydään metsään. Seuraavana päivänä Albert järjesti tämän pienen retken. Siihen oli aikomus käyttää koko päivä — sää oli niin leuto! — ja talon aasi vuokrattaisiin kantamaan selässään Philippeä ynnä eväskoria. Eräs pieni paimen kylästä, hieman yksinkertainen mutta luotettava, joka pilan vuoksi kantoi liikanimeä Pikkuaivot, taluttaisi elukkaa ohjaksista.

Aamulla lähdettiin kiirettä pitämättä. Lapset alkoivat kiistellä siitä, kumpi saisi istua selässä, mutta pian molemmat mieluummin kävelivät. He aikoivat voittoisin askelin käydä maailman ääreen. Albert ajatteli hauskan kävelyn, yhteisen miellyttävän rasituksen, valon ja luonnon liittolaisuuden edullisesti vaikuttavan Elisabetiin ja hänessä herättävän luottamusta itseään kohtaan. Päivänsuojaa saadakseen Elisabet oli pukenut ylleen suuren päähineensä, joka teki hänet nuoren tytön näköiseksi. Valkoinen kaula kohosi mustan puvun murteesta. Hän piti kädessään sauvaa, joka epäilemättä soveltui rotkon tarkoitukseen, mutta hän ei osannut sitä oikein käyttää. Albert pysähtyi hetkisen, paremmin katsellakseen vaimoaan, ja hän ihaili tämän saavuttamaa notkeutta.

Päivä oli verraton, niitä jolloin ihminen toivoisi voivansa pysähdyttää ajan ja pusertaa siitä sen sulon, niin mahdottomalta näyttää, että ne voisivat uudistua.

Taivaan kirkkaan sinistä taustaa vastaan eroittui heidän edessään päärynäpuu, jonka lehdet olivat punakeltaiset ja niin heleän väriset, että niitä olisi voinut luulla kukiksi. Ei edes keväällä, kun sen oksilla oli kukkien hieno lumi, se voinut tarjota miellyttävämpää näkyä.

Senjälkeen tuli metsä, ja heti se sai lapset vaikenemaan. Rinne oli jokseenkin jyrkkä, kuusia kasvava, joista toiset nousivat alhaalta, ahnaasti ojentuen päivää kohti. Siellä oli satavuotiaita jättiläismäisine runkoineen, jotka toisten yli kohoten riistivät niiltä mehun, ilman ja valon ja sulkivat ne varjoon puoleksi läkähtyneinä, sairaina ja surkastuneina. Puiden välistä matkailijat näkivät taivaan ja Dracin vuorten pilkoittavan, joiden hienon rajaviivan kauniin syyssään sininen auer saattoi epäselvästi näkymään. He kuulivat pulppuavan veden hopeisen solinan, ja joskus joku näistä pikku lähteistä rohkeni virrata yli ahtaan muulitien, jonka kiviä halkoreet olivat hanganneet niin että ne loistivat kuin teräs.

— Eikö täällä ole ketään? kysyi paksu Philippe, epämääräisen levottomana, etsien suojaa aasin takaa.

Ja todellakin näkyi maassa makaavan kuorittuja hirsiä, toiset ehjinä, pitkinä ja valkoisina, toiset jo kuljetusta varten paloiteltuina, todistamassa ihmisen läsnäoloa. Ja pikku karavaani sivuutti puunhakkaajan, joka istui eräällä metsän kauneimmista rungoista, minkä hän juuri oli kaatanut toveriensa viereen.

— Päivää Claude, sanoi Albert, joka kulki viimeisenä ja tunsi naapurinsa Ferrazin. Vahinko kaataa niin kauniita puita. Tarvitaan sata vuotta sellaisen syntymiseen.

— Prémolin vuorelta ei niitä puutu, vastasi talonpoika. Ja tällä minä ruokin pesäni.

— No, ei ne taida vielä olla lopussa, teidän iällänne? Kun rouvannekin on niin kaunis!

Ja hän puhkesi nauruun luontaisella koruttomuudella, joka ei ole loukkaava. Elisabetin posket punoittivat, mutta hän ei voinut pidättää hymyään.

Uuden nousun jälkeen vihdoin päästiin raunioille. Luostarin paikan olivat taidolla valinneet muinaiset munkit, jotka osasivat yhdistää seutujen jylhyyden ja pyhyyden, maineensa ynnä mietiskelyn ja mielenylennyksen tarpeensa. Kolmella puolella kuusiset rinteet muodostavat kaaren tasaisen aukeaman ympäri. Neljännellä puolella aukeaa maan vähän kohottua, laakso jota tuskin huomaa, joka ylenkatseellisesti on jätetty syrjään kuin maailman turhat houkutukset. Vanhat, yhdenneltätoista vuosisadalta polveutuvat rakennukset on vallankumous hävittänyt. Siitä ei aluksi huomaa muuta kuin koristeoven, joka on korjattu ja liitetty luostarin paikalle rakennetun metsänhoitajan talon etusivuun; mutta silvotut rauniot, jotka ovat peittyneet vattupensaiden, villikasvien ja metsänkin alle, pilkistävät esiin siellä täällä, laajalla alueella, kuin pahoinpidellyn ruumiin jäännökset.

Marie-Louise ja Philippe, jotka olivat käyneet katsomassa Grande-Chartreuse luostaria Passerat'n perheen kanssa, olivat kovin pettyneet. Rauniot eivät ole lapsia varten. Heille pitää olla hyvin rakennettuja taloja, ja mitä uudempia ne ovat, sitä enemmän ne heitä viehättävät, sillä elämä kutsuu heitä. Mutta he lohduttautuivat saadessaan auttaa kattamaan pöytää kivilohkareelle, jota puupölkyt kannattivat; tämä maalainen pöytä keksittiin lehvien kätköstä, nurmikon toisesta päästä, vartijan asunnon takaa. Tämä suostui valmistamaan munakkaan, joka täydensi aamiaista; senjälkeen hän vei tenavat, Pikkuaivot mukaan luettuna, katsomaan pihattoaan ja kaniinihäkkiään, josta hän oli kovin ylpeä.

Albert tunsi seudun käytyään siellä ensi nuoruudessaan. Astuttuaan muutamia askeleita vuoria kohti, jotka eroittivat heidät kaikesta ihmisasumuksesta, Elisabetilta pääsi hämmästyksen huudahdus. Heidän edessään kohotti ehjä luostarinkaari solakkaa käyräänsä puiden tiheän holvin alla, jättiläismäisten, aina vihreiden lehtikuusien, valkoisten, hopealehtisten koivujen suojassa. Sammaleen ja kukkasten verhoamaa muuria saattoi tuskin kaikesta tästä kasvullisuuden paljoudesta eroittaa. Kasvoipa sen päällä, kuin selvällä tantereella, siellä täällä vaivaiskuusia, jotka paljain juurin takertuen kiviin kiinni pyrkivät niitä lohkaisemaan irti. Kuinka ne saattoivat vielä pysyä paikoillaan? Minkä ihmeen kautta aika oli säästänyt tätä puhdasviivaista kaarta, joka kehykseensä käsitti kokonaisen kaistaleen metsää ynnä kulman taivastakin, ja joka seisoi siinä kuin jonkun puutarhan pylväskuja. Metsä oli jo ottanut sen haltuunsa ja kietoutui sen ympäri ja pian se olisi tukehtunut tämän syleilyyn ja hajonnut ruohostoon, niin että täytyisi kumartua maahan sen jälkiä löytääkseen. Täten se uhattuna ja ahdistettuna, mutta syksyn hyväilemänä, kaikella sulollaan palautti mieleen ihmisen mahtia luonnon keskellä, mutta sen perikadon saattoi aavistaa.

Elisabet katseli kaarta, ja vähän hänen takanaan Albert pidätti kaiken mielenliikutuksensa vaimoansa nähdäkseen.

»Minä pelkään, ajatteli Albert. Hän on niin hauras! Kaksi vuotta jo, pian kolme, hän on elänyt alituisen levottomuuden vallassa. Kuinka hän lieneekään uupunut! Hän on rauhan tarpeessa. Olen pystyvä hänelle sitä antamaan. Nyt, niin, nyt hän on yksin minun kanssani elämässäni, kuten olemme täällä vain kahden …»

Elisabet oli kääntynyt häneen päin ja suurissa silmissä, jotka kiinteästi katsoivat häneen, hän ei nyt nähnyt niiden tavallista epämääräisen pelästynyttä ilmettä, vaan kauhua, kauhua, jonka aiheuttaa meissä välittömästi uhkaava vaara tai päälletunkeva näky. Yhdellä hyppäyksellä hän oli vaimonsa luona:

Elisabet irrottautui hänen syleilystään, ja kuin olisi harhanäky häntä ahdistanut, hän ojensi kätensä kuin osoittaakseen jotakin tai jotakuta, jota Albert ei nähnyt.

— Hän on aina välillämme. Kun te illalla luette minulle, kun te sanotte, että rakastatte minua, kun te viette minua kävelemään. Nyt te tahdoitte näyttää minulle nämä rauniot, antaa meille yhteisiä vaikutelmia. Mutta hän ei salli sitä, hän on luonamme.

Nimeltään kutsuttuna, jota kumpikaan heistä ei vielä ollut uskaltanut lausua, kaukainen nuori nainen kullanhohtavine silmineen näytti todellakin kohoavan maasta puiden alle, luostarikaaren kehykseen. Mutta Albert karkoitti päättävästi haamun:

— Kuule, Elisabet. Meidän välillämme ei ole mitään, ei edes häntä. Hän on lähtenyt ainiaaksi. Jättäkäämme hänet sikseen. Sinä olet minun nuoruuteni vaimo. Sinä olet yksinäsi niin kauan pitänyt yllä kotiamme. Älä nyt sinä puolestasi ryhdy sitä hävittämään pelkän varjon takia. Rakastin ennen sinun suljettua otsaasi. Kun minä luulin sen tyhjäksi, etsin muualta onnea, jonka emme usko löytyvän kätemme ulottuvilla, ja joka vaatii, jotta voisimme sen löydettyämme sitä ylläpitää, niin paljon oppiaikaa ja jokapäiväistä valvontaa. Nyt osaan lukea sieluasi. En ollut erehtynyt, kun valitsin sinut. Sinä olit kuitenkin se, jonka tuli kiinnittää itseensä minun elämäni, koko elämäni. Rakastan sinua ja vannotan sinua unohtamaan.

Elisabet oli väristen kuunnellut häntä, ojentuen häntä kohtaan kuin metsän solakat koivut, jotka taipuivat valoon päin. Viime sana antoi hänelle vastustuskykynsä takaisin:

— Hänen vierellään ajattelin sinua, Elisabet. Sinun vierelläsi en ajattele häntä.

— Ei, te ette saata unohtaa. Ja minä en tahdo, että onnestani saan kiittää hänen uhraustaan. Olen teidän palattuanne koettanut unohtaa. En voi.

Ihmetellen ja ahdistuneena tämän salaperäisen vihjauksen johdosta
Albert kysyi:

Ja yhä samalla pelästyneellä ja ahdistuneella äänellä hän lisäsi tämän hämärän ilmoituksen:

Albert ei saanut mitään muuta selitystä. Oli palattava metsänhoitajan taloon. Lapset haettiin ja alettiin painua kohti Saint-Martinia. Paluu oli yhtä säälittävän surullinen kuin meno oli ollut iloinen. Vaistomaisesti lapset ottivat osaa vaikenevien vanhempiensa suruun. He aavistivat heitä taas eroittavan kuilun. Jopa kääntyi erään tien mutkassa Marie-Louise isänsä puoleen kysyen:

Hän ei saanut vastausta. Albert vaipui ajatuksiinsa eikä hajamielisenä pitänyt tiestä huolta. Päivä painui iltaan. Tähän vuodenaikaan ne ovat niin lyhyet. Hämärä, joka alhaalla verhosi laaksojen syvennykset, alkoi eroittaa erikseen vuorten siintäviä autereisia huippuja. Premolin metsästä tultiin kedoille, missä kukkavihkoina kohosivat kastanjat kullan- ja ruosteenkarvaisine lehvineen. Vähän umpimähkään kulkien retkeilijät poikkesivat oikotielle, millä pian huomasivat eksyneensä.

Hän kääntyi miehensä puoleen niin suurella antaumuksella ja turvallisuudella, että tämä siinä näki merkin tulevastakin luottamuksesta. Hän käyttäytyi niin herkän naisellisesti asettumaan miehensä turviin, ja miten hyvin hän kuitenkin oli osannut hallita talonsa, sillä aikaa kuin hän oli jättänyt sen omiin hoteisiinsa. Albert pääsi helposti suunnasta selville. Mutta oli pakko taas kiivetä rinnettä ylös. Yö yllätti heidät tiellä. Aasi, selässään molemmat lapset, eteni laimeasti ja pimeyttä kammoksuva paksu Philippe vaati parempaa saattajaa kuin Pikkuaivot olivat.

Kuitenkin Elisabet viivytti askeleitaan. Tuntien hänet raukeaksi, sääli Albert häntä yhä enemmän, ja hellitteli häntä lemmellä, joka ympäröi ja huuhtoo esinettään kuin meri saarta. Vihdoin retkikunta saapui Saint-Martiniin, juomaan ajettujen karjalaumojen saattamana ja niihin ikäänkuin hukkuen. Hämärässä eteni hitaasti lehmäin ja lampaiden virta. Paimenet kutsuivat hajaantuneita elukoitaan. Puukaukaloon johdetun veden ympärillä oli tungos suurin. Mutta tämä epäjärjestyskin oli rauhallista. Illan lepo laskeutui yli tämän vuoristonsopen.

VII

AUENNEET SILMÄT

Päivällisen jälkeen, jonka yhteinen rasitus kaikesta huolimatta teki sydämelliseksi, Elisabet vei Marie-Louisen ja Philippen pois, itse toimittaakseen heidät makuulle. Hetkeä myöhemmin hän yksinään palasi saliin, jossa hänen miehensä, takan edessä liikkumattomana, ahdistuneena, odotti hänen paluutaan, ja ojensi tälle kaksi kirjettä. Hänellä oli sama pelokas ilme, jonka Albert oli nähnyt Premolin raunioilla.

Albert luki ensin Elisabetin Anna de Sézeryltä saaman kirjeen, ja niinkuin myrsky panee järven uinuvat vedet liikkeelle, niin herätti tämän tietoisen luopumisen paljastus eloon kaikki hänen hehkuvat muistonsa, jotka hän oli sydämeensä haudannut. Hetken hän taipui niiden alle, ne valtasivat hänet, veivät hänet mukaansa. Mitä oli tuosta naisesta tullut, jonka hän ei ollut aavistanut sellaiseen uhraukseen pystyväksi? Toinen, Philippe Lagier'lle osoitettu kirje, sen hänelle ilmaisi. Indiassa, turvakodissa hän suoritti laupeudensisaren tehtäviä ja löysi siitä sisällystä poikkeukselliselle sielulleen. Eikä hän tulisi enää kirjoittamaan. Naisen vaistolla hän sieltä kaukaa aavisti, miten hänen rakastajansa vastustaisi onneansa, ja antoi tämän ymmärtää, minkälaista mielenrauhaa hän uudessa elämässään löysi, ynnä ilmaisi halunsa saada kuulla, ettei hänen uhrauksensa ollut jäänyt vaikutuksetta.

Epävarmuus voi teidän keskuudessanne jatkua läpi elämän, oli hän sanonut kilpailijattarelleen, jota hän hieman masensi ylevämielisyydellään. Albert vihasi epävarmuutta, ja hänen oli pakko päättää ennen Elisabetin paluuta. Olosuhteet eivät sallineet hänen epäröidä nyt kun hänen kuohuva mielensä etsi suuntaa. Olihan Elisabet yhtä ylevämielinen kuin nti de Sézerykin, kun hän ei tahtonut takaisin saamastaan asemasta kiittää epävarmaa tilannetta, vaan palautti toiselle hänen entisen vaikutusvoimansa! Minkälaista ylemmyyttä molemmat osoittivatkaan rakkaudessaan! Olkoon mies minkälainen tahansa, tällä kilparadalla hän aina joutuu tappiolle, ja jos hän tahtoo aiheuttaa edullisen tuomion itsestään, on hänen pakko käyttää jatkuvia ponnistuksia, luodakseen siten jonkin kestävän teoksen, jonkun tanakan rakennuksen: rakkaus ei koskaan valtaa häntä kokonaan eikä ainiaaksi.

Aika kului. Kuinka oli hänen otettava Elisabet vastaan? Hän ei voinut muuta kuin sulkea tämä syliinsä, palauttaa häneen luottamus ja mielenrauha. Ja hänen oli Elisabetilta salattava oma haavansa. Anna kaukaisena, kadotettuna, pakonsa ihannoimana jäisi hänen elämäänsä kuin salaperäiseksi jumaluudeksi, jolle salaa osoitetaan kunnioitusta. Monet mies-sydämet kätkevät tällaista idealia eikä kukaan sitä aavista, kun he käyvät jokapäiväiseen työhönsä. Se on itsekunkin salattu puutarha. Erikseen oli hän hoitava tätä salattua puutarhaansa eikä antava vaimolleen aihetta pienimpäänkään epäilykseen, pienimpäänkään kärsimykseen.

Näin pitkälle hän oli päässyt päätöksissään, kun hän näki edessään Elisabetin. Tämä oli tullut huoneeseen hänen huomaamattaan. Odottaen sanaa, jonka hän lausuisi, Elisabet jännittyi häntä kohti, ruumis taipuen levottomuudesta kuin vanamo, jota kukan raskaus painaa. Silloin Albert otti molemmat kirjeet ja heitti ne tuleen. He näkivät niiden käpristyvän, muuntuvan ja muuttuvan tuhaksi ja kun kaikki oli lopussa, hän veti Elisabetin luokseen, koettaen hymyillä, jottei herättäisi hänessä levottomuutta:

Mutta Elisabet katseli häntä suurilla kysyvillä silmillään, ja tämä katse vaivasi häntä. Albert tunsi sen tunkeutuvan itseensä terävänä tutkaimena. Elisabet oli liian paljon miettinyt, kärsinyt ja elänyt, jotta hän näki miehensä syvimmätkin ajatukset. Tämä ponnistus, jonka järkyttävä jälki näkyi Elisabetin kasvoista, jonka kautta hän kivi kiveltä oli uudelleen rakentanut heidän hävitetyn kotinsa, se voitti Albertin ja hän pelkäsi valehdella vaimolleen, ja ottaen lempeästi tämän kasvot käsiensä väliin, tuodakseen hänet lähemmäksi itseään, hän kuiskasi hänen korvaansa:

— Elisabet, älä katso minuun niin. Niin, tuo Annan kirje on koskenut minuun. Mutta se on mennyttä nyt, vannon sen sinulle. Oli hänen rakkautensa mikä tahansa, me kuljimme hänen kanssaan kohti kuolemaa. Sinun kanssasi menemme kohti elämää.

Hänen vaivansa, hänen raskas vaivansa ei ollut turha ollut. Hän oli rakentanut eheäksi perheen, joka oli hänen huomaansa jätetty. Tuskallisesti hän oli oppinut, että me olemme paljon enemmän vastuunalaisia pikkuseikoista kuin suurista, joissa olosuhteilla on suurempi osuus, ja että meidän tulee päivästä päivään itse solmia onnemme hauras ketju. Tulevaisuus oli antava hänelle korvauksen. Nuoruutensa harhakuvaa hän ei ollut voinut ylläpitää. Mutta hän ymmärsi paremmin, ja hänen miehensä hänen kanssaan, inhimillisen hellyyden vastustuskyvyn, kun sitä ylläpitää pyhä lupaus ja lasten näkyvä side. Tarmolla, jota hän ei itsekään olisi voinut aavistaa, hän oli tehnyt kaikkein vaikeimman työn, rakentanut uudelleen sen, mikä oli hävitetty. Ja tämä työ oli muuttanut hänet toiseksi, oli tehnyt hänet enemmän rakkauden arvoiseksi, kehittänyt kukkaansa hänen sulonsa ja ymmärryksensä. Tämän kestävän rohkeutensa ynnä nuoruutensa kautta hän oli voittanut kilpailijansa ja hänen puolisonsa tunsi sen, intohimonsa kahleiden vihdoin kirvottua.

Tämä Albertin sana oli senjälkeen tulkitseva hänen sydämensä äänen ja hän sulki huulillaan silmät, jotka vähitellen olivat auenneet kohti elämää.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUN SILMÄT AUKENEVAT ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.