language: Finnish

SININEN PÄIVÄKIRJA

Kirj.

Leo Tolstoi (Nuorempi) [Lev Lvovitš Tolstoy]

Suomentanut "Tampereen Sanomille"

A. L.

Tampereella, Majlund & Lyytisen kirjapainossa, 1898.

Wasilij Nikolajevitsh oli jo kaksi vuotta sitten käynyt läpi filosoofisen tiedekunnan luonnontieteellisen osaston. Hän jäi kuitenkin yliopistoon ja näytti antautuneen tieteelle kokonaan. Minun mielestäni ja siitä päättäen, mitä minä häntä tunsin, ei hänen kuitenkaan olisi pitänyt tehdä niin, sillä hän oli luonteeltaan liian vilkas, ja olisi voinut innostua mihin tekoon hyvänsä. Voidakseen menestyksellä harjoittaa tieteellisiä tutkimuksia, täytyy sen, jolla on vaan tavalliset, keskinkertaiset lahjat, antautua niille sokeasti ja unhoittaa kaikki muut puuhat. Mutta siihen Vasilij Nikolajevitsh'illa ei ollut voimia. Hän rakasti elämää ja taidetta, ja näitten hän helposti antoi hurmata itsensä. Hän soitti selloa, ja tämä lempityö saattoi hänet usein pitemmäksi aikaa unhoittamaan madot ja merieläimet, niin ettei hän niinkään pian palannut näihin takaisin. Siihen aikaan hän asui palvelijansa Aljoshkan kanssa nuorenmiehen-asunnossaan Moskovassa.

Me kokoonnuimme hyvin usein hänen luoksensa, mikä viimein aiheutti hänet määräämään meitä varten lauvantain saadakseen käyttää viikon muut päivät itse mielensä mukaan.

Varsinkin ylioppilaita, joita hän tunsi jokseenkin monta, kävi hänen luonansa.

Heidän joukossaan minäkin olin. Muutoin olin jo ennen muinoin usein tavannut Vasilij Nikolajevitshin erään tilanomistajan, meidän yhteisen naapurimme luona, ja olinhan sentähden ystävällisemmällä kannalla hänen kanssaan, kuin muut.

Eniten pidimme hänen totisesta ja totuudenmukaisesta katsantokannastaan kaikissa elämän ja omantunnon tärkeimissä kysymyksissä; me luotimme häneen ja seurasimme häntä. Varsinkin tämä hänen luonteensa ominaisuus, jota aniharvoin meissä tavataan, saattoi minut ihailemaan häntä. Hän ei pelännyt kosketella kysymyksiä, joita muutoin vaieten on tapa seurata, hän ajatteli paljon, ja seurasi tarkkuudella meidän yhteiskunnallisia tapahtumia, sekä muodosti itselleen oman jyrkän ja aina selvän mielipiteen asioista. Jotkut henkilöt pilkalla nimittivät häntä filosoofiksi ja saarnaajaksi, mutta nämät nimitykset eivät saaneet kannatusta eikä niitä käytetty meidän kesken; jos niitä taas käytettiin, kuului niissä enemän kunnioitusta ja myötätuntoisuutta kuin pilkkaa ja purevaa ivaa häntä kohtaan.

Vasilij puuttui usein lausuntoihin joita ei olisi sallittu toisen langettaa, mutta hän ei ollut ylipään toisten kaltainen, ja sehän seikka oli ehkä syynä, minkätähden hän sai puhua toisin kuin muut.

Eräänä lauantaina oli meitä kokoontunut hänen luokseen lähes kaksikymmentä henkeä; seuraan kuului ylioppilaita ja sellaisia, jotka jo olivat päättäneet opintonsa. Näitä viimemainittuja oli muutamia nuoria lääkärejä ja muuan nuori kirjallisuuden professori.

Me joimme teetä sitroonan ja korppujen kanssa, juttelimme ja poltimme sekä pohdimme tietysti monta eri asiaa. Tuntui kuumalta ja tukehduttavalta tupakansavussa hänen suuressa huoneessaan. Aljoshka, punainen paita yllä ja esiliina edessä, hiki pyöreillä kasvoillaan, tarjosi ahkerasti ja väsymättä teetä suurella tarjottimellansa.

Kaikki tunsivat täällä olevansa hyvällä mielellä ja vapaina, hilpeä mieliala antoi myös täällä kertaa seuralle erityisen lämpönsä ja kummallisen viehätyksensä.

Minä istuin nurkassa sohvalla, aukasin ylioppilastakkini napit ja kuuntelin keskustelua, siihen sekaantumatta; väittely näkyi vilkastumistaan vilkastuvan. Professorin ja toveriensa, lääkärien, kiihoittamana, joitten kanssa Vasilij Nikolajevitsh oli käynyt kymnaasiota, innostui hän, ja niin muodoin tuli keskustelun aineeksi kysymys, jota kaikki harrastivat.

— "Kuinka, eikö ole totta?" huudahti Vasilij Nikolajevitsh korottaen ääntänsä, nousten tuoliltaan ja kääntyen ystäväänsä, nuorta lääkäriä Forbunoffia kohden. "Eikö ole totta? Mikä tauti on nyt meidän yhteiskunnassamme yleisimpänä ja vaarallisimpana, ell'ei juuri aistillisuus?"

Sitten hän hillitsi ääntänsä ja jatkoi, samalla lämmöllä lausuen joka sanansa. Minä tiesin, että hän nyt ei taukoaisi puhumasta, ennenkuin hän tässä esitetyistä kysymyksistä olisi sanonut kaikki, mitä hän niistä ajatteli.

— "Aistillisuus", jatkoi hän, "on kauhea pahe meidän sukupolvessamme, mutta tämä seikka ei ole meille vielä tullut tarpeen selväksi. Minä käsitän tätä sanaa sen laveimmassa merkityksessä. Kaikkia meitä, ilman poikkeuksetta vaivaa tämä tauti, niin naimattomia kuin naineita, nuoria ja vanhoja. Emmekö me alinomaa kärsi siitä ja vieläpä kiusaamme itseämme sillä? Minä, te, jokainen meistä? Emmekö me kaikki tiedä, mitä hirveän kauheita hetkiä meidän täytyy kokea tämän sisällisen, usein voittamattonaan taistelun takia ja tämän meitä vallitsevan herruuden tähden. Vaan toiset eivät huomaa näitä synkkiä puolia, jotka aina pysyvät piilossa, mutta jos ne tulisivat valoon ja ihmisten silmät vihdoinkin avautuisivat näkemään tuota likaa omissa ja toisten sydämissä, niin he kauhistuisivat. Minä luulen, että he eivät tuntisi itseänsä eikä toisia. Mutta me kätkemme huolellisesti itseltämme ja kanssaihmisiltämme tautimme, paheemme ja himomme niinkuin pelkäisimme kajota niihin, kahlata tuossa loassa, ett'emme vaan siihen hukkuisi ja tukehtuisi siinä. Ja aistillisuus on meidän kaikesta kauhein tautimme, ei ainoastaan siitä syystä, että se vetää mukanaan toisia hirveitä tautia ja kuolettaa ruumiin, vaan myöskin sentähden, että se vaikuttaa meidän sieluumme. Se tahrii meidän huomaamattamme, sielumme ja tekee tehtävänsä varmasti ja hirmuisesti. Me olemme niin pilatut ja aina lapsuudestamme saakka niin turmeltuneet, että me heikkoutemme tähden emme tahdo ottaa niitä huomioon, me annamme vallan taudillemme ja olemme siihen niin tottuneet, että muutamissa tapauksissa emme voi ajatella voivamme olla rauhallisina; selvinä ja ilman tuota aistillisuutta, niinkuin juomari ei voi ajatella voivansa olla ilman viinaa. Ei kauan sitten, tunnusti eräs toverini minulle, ett'ei hän voinut katsella naista, tuntematta halua häneen. Kadulla hän ei anna yhdenkään naisen mennä ohitse tarkkaan katsomatta häneen. Mitä te sanotte siitä, hyvät herrat, eikö se ole kauheata?"

Vasilij Nikolajevitsh vaikeni. Hän häpesi usein, ja monesti tuntui siltä kuin hänestä se, mitä oli puhunut, olisi ollut liian pitkää; myöskin nyt huomasin hänen katseissaan samallaisen kainouden.

— "Minä luulen todellakin niin", lisäsi hän kainona, "mutta minä vähän kiivastuin, ja se ei käy päinsä. Suokaa anteeksi!"

Hän siveli valkoisella, hiukan talleroisella kädellään korkeata, hiestynyttä otsaansa ja antoi sitten sormensa solua tiheään, valkoiseen tukkaansa! Sitten hän hymyili meille rakastettuun tapaansa.

— "Kaikki tämä on selvää totuutta", huudahti vakaumuksella muudan nuori ylioppilas, joka istui minun vieressäni.

— "Mikä niin?" kysyi Vasilij Nikolajevitsh'

— "Kaikki, mitä te olette sanonut".

— "Niin juuri", vakuutti toinen.

— "Minä myönnän, että niin on", selitti nuori professori, joka vasta hiljan oli alkanut käydä seurassamme ja joka oli hyvin kuiva, ahdasmielinen henkilö. "Kuitenkaan ei siihen määrään, kuin Vasilij Nikolajevitsh sanoo, totta kyllä, että suhteettomasti kehittyvä aistillisuus vaikuttaa tosiaankin monessa tapauksessa… turmiollisesti, mutta minun mielestäni ei se ole pidettävä meidän kaikkien onnettomuuksiemme syynä; vaan syntyvät nämä päinvastoin meidän kasvatuksestamme, yhteiskunnan…"

"Oh niin". keskeytti Vasilij Nikolajevitsh rauhallisena, "sitä ei saa jättää huomioon ottamatta, tämä aistillisuus syntyy todellakin osaksi meidän kasvatuksestamme ja meidän olosuhteistamme, mutta jos kerran tämä pahe saa jalansijaa esimerkiksi minussa tahi teissä, niin meidän täytyy taistella sitä vastaan, eikä heikkoudessa alistua sen alle, ei tunnustaa sen valtaa ylitsemme, niinkuin minun toverini tekee, joka ei sano voivansa katsoa naiseen tuntematta samalla likaisia ajatuksia. Siinäpä juuri tuo kuilu, lika, hengellinen kuolema, että itsessämme tunnustamme paheen oikeudellisuuden. Jumalani, kuinka selvästi näen mielessäni erään onnettoman toverini; minä tunsin hänet ainoastaan kaksi kuukautta; hän kuoli minun silmäin! edessä. Hänen elämäkertansa on paras kuvaus sanoilleni. Hänen elämänsä on opettavainen ja samalla liikuttava esimerkki ".

Vasilij Nikolajevitsh vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa. Surumielisyyden ilme kuvastui hänen ruskeissa silmissään, hänen ajatuksensa näkyi liitelevän surullisessa menneisyydessä.

"Mikä tapaus tuo on?" kysyi eräs ylioppilaista. "Ettekö tahtoisi kertoa sitä meille?"

"Minä ajattelin ylioppilasta", sanoi Vasilij Nikolajevitsh, "joka kuoli keuhkotautiin. Ei, hän ei kuollut oikeastaan keuhkotautiin, vaan luullakseni juuri tuohon aistillisuuteen, josta minä äsken puhuin. Sellaista tautia, terapiian oppikirjan mukaan, ei löydy monien muiden tautien rinnalla, semmoista kuin keuhkotauti, hökä, diabetes ja hermotaudit, ja kuitenkin moni näistä saavat alkunsa aistillisuudesta. Anna anteeksi, Gorbunoff", sanoi hän kääntyen ystävänsä, mustankiharaisen lääkärin puoleen, joka istui hänen vieressään, nojaten käteensä kaunista päätänsä, "minä saarnaan tässä niin itsetietoisena teille kaikille, sinulle ja Vasiljeff'ille ja Behmille, mutta minä toivon kuitenkin, että te suotte minulle anteeksi."

"Niin, niin, kyllä me suomme", huudahti hymyillen Vasiljeff, joka istui pöydän toisessa päässä.

Lääkäri ei sanonut mitään, veti taskustaan esiin kotelon ja otti siitä pienen sikaarin.

"No, kerrohan sitten meille tuon ylioppilaan elämäkerta", sanoi hän heti senjälkeen ja astui vitkalleen lähelle lamppua sytyttääksensä sikaarinsa. "Sinä olet jo kerran tätä ennen puhunut minun kanssani hänestä — se on hauska kertomus."

"Minä tapasin hänet toverini luona, jonka kanssa he olivat asuintoverit", alkoi Vasilij Nikolajevitsh. "Hän seisoi jo silloin toinen jalka haudassa. Hän oli laiha, kalpea, hänellä oli keuhkotautisen sisäänpainunut rinta ja suuret siniset silmät, ja hän teki heti tuttavuutemme ensi päivinä minuun hyvin voimallisen, jos kohta sekavan vaikutuksen, — minä tunsin vastustamatonta myötätuntoisuutta häneen ja samalla minun tuli häntä kovin sääli — ja tätä vaikutusta minä en unhoita koskaan".

"Nopeasti riutui hän jo silloin. Ei ollut enään toivoa pelastaa häntä. Synkkänä hän kulki mietteissään, äänetönnä edes ja takaisin huoneessa ja odotteli rauhallisena kuolemaa. Mutta minä muistan vieläkin, kuinka hän viime päivät, ennen kuolemaansa, iltapuhteessa aina ollen erittäin hermostunut, puhui lakkaamatta. Hän oli kiihkoinen ja lämmin ja minä vaan surkuttelin häntä… niin, sen minä teen vieläkin."

"Minä rakastin häntä kuin omaa veljeäni, me juttelimme usein monta tuntia ja olimme useimmiten samaa mieltä kaikista kysymyksistä. Hän kertoi minulle koko elämäkertansa; hän kuvasi tarkoin minulle ne kärsimykset, joita hän oli kärsinyt, elämänsuhteensa ja omantuntonsa taistelussa; myöskin minä uskoin hänelle rehellisesti salaisimmat ajatukseni. Hän jätti jälkeensä minulle päiväkirjan; jonka hän ensin luki minulle julki. Siinä oli lyhyt, hänen oma kirjoittamansa kertomus, ja tämä kuvaa paraiten hänen luonnettansa".

"Luenko teille tuon kertomuksen? Mahtaako teidän tulla ikävä?" kysyi
Vasilij Nikolajevitsh, kääntyen meidän puoleemme.

"Ei, ei," vastasimme me yhteen ääneen. "Lukekaa se meille, me pyydämme teitä".

Vasilij Nikolajevitsh meni kirjoituspöytänsä luo ja veti laatikosta vanhan kuluneen, sinisen kirjoitusvihon; istui pöytänsä ääreen ja valmistautui lukemaan.

"Näettekö?" alkoi hän jälleen, avaten kirjasen ja vetäen sen lähemmäksi likinäköisiä silmiään, "tämän on huonosti kirjoittanut henkilö, jolla ei ollut mitään harjoitusta, mutta se on kuitenkin vilpitön, ja sentähden minä annan 'siniselle päiväkirjalle' arvonsa. Vilpittömyys kiihoittaa miettimään, tulkoon se sitten mistä hyvänsä, ja herättää sielun voimat. Minä toivon, ettei se ikävystytä teitä", lisäsi Vasilij Nikolajevitsh ja rupesi lukemaan.

I

Asuin siihen aikaan, niinkuin monet muut ylioppilaat, yksin Moskovassa, kalustetussa huoneessa, kävin yliopistossa, kuuntelin luentoja, kohtasin tovereitani, kävin myöskin usein teaatterissa… sanalla sanoen, elin kuin ylioppilas, Mutta kuitenkin minä tunsin olevani hehkuva ja surunvoittoinen mieleltäni. Ei mikään minua huvittanut enkä minä välittänyt mistään, minä vietin päiväni, niinkuin toisetkin… yksitoikkoisesti ja välinpitämättömästi.

Minä en käsittänyt, mikä minulle silloin tapahtui. Vaikuttiko minuun alinomainen työskenteleminen istuessa tai oliko siihen syynä kaupunginelämä maalla-olon jälkeen, jossa oli vapaampaa ja enemmän liikettä, tai yksinäisyyskö, mikä lienee ollutkaan, en voi sitä selittää, mutta minä tunsin, että olin niin heikontunut sekä ruumiillisesti että siveellisesti ja henkisesti, että minusta usein oli kuin minä olisin voinut tehdä minkä rikoksen hyvänsä. Minä muistan vielä hyvin, kuinka minä tultuani kotia yliopistosta, otin kirjan käteeni ja luin sitä ymmärtämättäni siitä sanaakaan; kaikki pyöri silmäini edessä, kirjaimet juoksivat yhteen muodostaen keltaisia pilkkuja, minä rupesin haukottelemaan ja minun tuli uni. Silloin heittäydyin vuoteelleni, mutta uni poistui, minun pääni oli raskas, minä olin voimaton raukea; kun päivällinen asetettiin eteeni, puuttui minulta ruokahalu kokonaan, enkä minä syönyt mitään. Minä lähdin ulos kadulle poistaakseni tuon mielialani ja saadakseni vereni kulkemaan säännöllisemmin ruumiissani. Mutta ei täälläkään parantunut. Minä kävelin pitkin katuja, joilla liike oli vilkkain, katselin kauniita naisia, minun mielikuvitukseni kiihtyi, ja kaikenlaiset himoiset ajatukset valloittivat minut. Minulla ei ollut voimia vapautua noista likaisista ajatuksista, jotka siihen aikaan varsin usein tulivat mieleeni. Enkä näissä missään löytänyt itseltäni turvapaikkaa.

Minä olin sairas ruumiin ja sielun puolesta. Minä käsitin, että elämä kaupungissa viime vuosina, ensin kymnaasissa ja sitten yliopistossa, tarpeellisen ilman ja liikkeen puutteessa, jolloin sielu teki hyödytöntä työtä, ja jolloin tupakoittiin, käytiin teaatterissa, juotiin viiniä tahi viinaa, alinomaa kaikellaisten naisten kiihoittamana, naisten, joita minä jo silloin tunsin, mutta aina pelkäsin kuin tulta ja väistyin niin paljon kuin mahdollista… että tämä elämä turmelisi kokonaan minun mielialani.

Useimmat meistä — sekä ne, jotka jo ovat päättäneet opintonsa, että ne, jotka vielä lukevat — saavat kokea samallaisia kiusauksia ja tunnelmia, jotka rajoittuvat tylsämielisyyteen, vieläpä hulluuteenkin, niin että niinä moniaina hetkinä kyllästyneenä elämään tahtoisin ampua itseni, koko maailma kun näyttää niin ikävältä, vastenmieliseltä, ja kun ei mihinkään voi ryhtyä, ei edes ajatella mitään…. Minun silloinen mielialani ei ollut siis, luullakseni, kenellekään outo, vaan päinvastoin kaikille tuttu.

Kun minä eräänä päivänä väsyneenä, ilman mitään ajatusta, verkalleen vetelehdin kotia kohti, tapasin minä kadulla Aleksander Dmitrijevitshin, isäni ja koko perheemme vanhan ystävän.

Minä iloitsin suuresti tavatessani tätä rakasta, vanhaa ystävää, ja kun hän pyysi minua poikkeamaan hänen luoksensa hotelliin, jossa hän asui seurasin minä häntä mielelläni. Minä sain kuulla, että Aleksander Dmitrijevitsh oli tullut Moskovaan ainoastaan joksikuksi päiväksi ostaakseen ja tehdäkseen joitakuita kauppoja, ja että hän jo seuraavana päivänä aikoi palata kotia kartanoonsa.

Minä viivyin jokseenkin kauvan hänen luonansa ja puhuin yhdestä ja toisesta. Mehän emme olleetkaan tavanneet toisiamme pitkään aikaan ja meillä oli siis paljon juteltavaa. Ensin hän kyseli minulta toimistani ja aiheistani, kaikista minun omaisistani ja kuinka me jaksamme: sitten tein minä vuorostani hänelle kysymyksiä, ja hän kertoi minulle itsestään ja perheestään. Kummastuneena sain minä kuulla muun muassa, että hänellä jo oli kolme lasta.

Ennenkuin myöhään illalla keventynein sydämmin jätin Aleksander
Dmitrijevitshin, valitin minä taaskin hänelle mielialaani.

"Sinähän voisit parantaa minut", sanoin hänelle puoleksi leikkiä laskien, "sinä olet itse niin terve ja onnellinen — mitä minun on tekeminen?"

"Niin, ystäväni, tämä ei käy päinsä", vastasi Aleksander Dmitrijevitsh osaaottavaisena, "sinun täytyy ylentää itsesi, sinä antaudut luultavasti liian paljon heikkoutesi valtaan; sitä vastaan kuitenkaan ei ole mitään keinoa, meidän kasvatuksessamme ja meidän elämänehdoissamme on — totta kyllä — hyvin paljon pahaa, mutta siltä ei saa heti ampua itseänsä. Täytyy olla mies, ystäväni! Ikävä, kun mies antaa virran noin viedä itseänsä. Tiedätkö mitä, seuraa minua maatilalleni; se ei ole kaukana täältä; ylihuomenna me olemme perillä, siellä sinä voit virkistyä juosten ulkona metsissä ja kiiveten vuorilla; se tekee sinulle hyvää, siellä saat myöskin metsästää. Minulla on hyvä metsästyskoira, vaikka en itse metsästä. Sinä kai olet metsästäjä?"

Ehdotus miellytti minua, ja minä suostuin. Elää maalla, käydä metsästämässä ja sillä tavoin koota voimia, sehän oli parasta, mitä olisin voinut tehdä. Minä olin jo päättänyt lähteä kotia, mutta meidän maatilamme oli liian kaukana Moskovasta. Tämä oli sitävastoin paljon mukavampaa.

Minä lupasin tulla Aleksander Dmitrijevitshin kanssa jo seuraavana päivänä, viikoksi.

"Sepä mainiota", huudahti hän riemastuneena, "sitten tulet tuntemaan myöskin vaimoni; hänelle ja lapsilleni sinun tulosi tuottaa suurta iloa. Minulla on tytär… Tanja…. hän on hurmaava… no, näethän sinä hänet itse".

II.

Minä olen tuntenut Aleksander Dmitrijevitshin yhtä kauvan kuin itsenikin. Hänen nimensä on yhteydessä monen muiston kanssa minun lapsuudenajaltani ja herättää mielessäni paljon rakkaita ja miellyttäviä asioita kaukaisesta menneisyydestä. Aleksander Dmitrijevitsh oli minun nuorempani siskojeni risti-isä, Aleksander Dmitrijevitsh kävi yhdessä isäni kanssa metsästämässä ja lähetti meille jouluksi suuria lahjoja. Kerran hän lahjoitti minun äidilleni suuren mustan hevosen, jonka toinen silmä oli valkoinen.

Jotakin suloista ja ihanaa on mielestäni hänen nimessään. Hänellä oli tapana käydä luonamme joka vuosi, lapsia hänellä ei ollut, ja hänen vaimoansa me emme tunteneet. Vaimo asui jossakin kaukana etelässä, eikä hän koskaan hänestä meille puhunut. Me tiesimme ainoastaan, että hänen vaimonsa oli aina sairas.

Kerran Aleksander Dmitrijevitsh tuli luoksemme suruissaan. Me kummastuimme siitä suuresti. Hänhän oli ennen aina ollut vallan toisellainen, oli iloinnut ja leikkinyt kanssamme. Hän kertoi meille, että hänen vaimonsa oli kuollut ja että hän nyt oli aivan yksin maailmassa. Vielä nyt minä tarkoin muistan kaiken tämän. Me itkimme silloin hiljaa lastenkamarissamme hänen tähtensä, sillä me surkuttelimme häntä.

Senjälkeen Aleksander Dmitrijevitsh alkoi käydä meidän luonamme yhä harvemmin, mutta sentään me rakastimme häntä, vaikka me olimme ajan mukana jo kasvaneet suuriksi. Minä muistan, miten käydessäni kahdeksaatoista rupesin teitittelemään häntä silloin kun hän tuli luoksemme ja kuinka hän pyysi minua edelleenkin puhuttelemaan häntä tuolla vanhalla, tuttavallisella "sinä"; ja niin se jäikin siihen päivään, kuin nyt on.

Aleksander Dmitrijevitsh oli lähes 50 vuotias, kun häneltä kuoli ensimmäinen vaimonsa. Hän ei ollut siis enään nuori, mutta kuitenkin oli hän vielä jokseenkin vilkas ja ruumiinsa puolesta vallankin reipas. Hänellä oli pieni vatsan alku; hänen tukkansa oli harmaa ja auttavan tiheä, mutta ylipäänsä hän näytti ikäiseksensä olevan nuori ja rivakka.

Jouduttuaan leskimieheksi Aleksander Dmitrijevitsh siirtyi maataloonsa ja uhrasi koko aikansa maanviljelykseen. Me emme olleet nähneet häntä pitkään aikaan, kun äkkiä saimme kuulla, että hän oli mennyt toisiin naimisiin nuoren tytön, Ljudmila Ivanovnan kanssa. Vanha tilanomistajatar, joka oli Aleksanderin naapuri, oli ottanut luoksensa Ljudmilan pienenä, niinkuin oman lapsensa; vanhan rouvan kuollessa jäi Ljudmila yksin maailmaan, ilman isää ja äitiä, joita hän ylipäänsä ei ollut koskaan tuntenut, ja Aleksander Dmitrijevitsh meni hänen kanssaan naimisiin, kuten minun äitini ilmoitti, "pelkästä armeliaisuudesta".

Meitä suuresti hämmästytti hänen naimisensa, olimmehan me siitä vähän vihaisiakin. Me aavistimme, ett'ei hän nyt enään kävisi meidän luonamme.

Heti jo naimisen ensi vuonna lahjoitti vaimo hänelle kaksoiset, ja Aleksander kirjoitti meille tämän tapauksen johdosta ihastusta uhkuvan kirjeen, josta selvästi näkyi, kuinka ylenmäärin onnellinen hän oli.

Nyt minä tapasin Aleksander Dmitrijevitshin, sittenkuin me emme olleet nähneet toisiamme puoleentoista vuoteen. Sitä ennen olin kohdannut häntä pari kertaa Moskovassa hänen sisarensa talossa, jossa minä seurustelin ja jonne hän usein tuli käymään tilaltansa. Minusta hän ei ollut, ei ainoastaan vanhentunut, vaan hän myöskin näytti reippaammalta ja nuoremmalta kuin ennen. Hän oli ajattanut poskipartansa, ja hänen hyväntahtoisissa pyöreissä kasvoissaan, joita kaunisti tiheät viikset, ilmeni rauha ja tyytyväisyys.

Kaksi päivää kohtauksemme jälkeen olimme jo hänen maatilallansa, joka sijaitsi T:n kuvernementin kaukaisimmassa sopessa.

Minä hurmaannuin heti maan hiljaisuudesta, josta en ollut saanut nauttia kahteen kuukauteen. Oli loppupuoli lokakuuta. Sää oli tyyni ja kirkas. Päivän heleä valo kirjasi koko luonnon; viheriät niityt, kellertävät metsät ja sinertävä taivas… kaikki oli ihanaa.

Kun me ajoimme pihalle ja astuimme yksikerroksiseen harmaaseen taloon, tuli iloiten meitä vastaan Aleksanderin koko perhe. Ainoastaan jo tuosta vastaanotosta, lasten riemuhuudoista, jotka kaikki heti häntä syleilivät ja melusta, minä ymmärsin millainen isä hän oli.

Aleksander Dmitrijevitsh esitti minut vaimollensa. Ljudmila Ivanovna oli mielestäni hyvin kaunis.

"Tässä on", sanoi hän vaimolleen osoittaen minua, "Semjon Petrovitshin poika, josta minä usein olen puhunut sinulle. Hän tahtoo koota meillä voimia, me pidämme hänestä hyvän huolen, lähetämme hänet metsästämään ja pidämme luonamme niin kauvan kuin suinkin; nuori mies ehkä käy iloisemmaksi."

"Minua ilahuttaa, minua ilahuttaa, meidän on niin ikävä, täällä maalla", sanoi Ljudmila Ivanovna, löi kättä ja vähän punastui.

Minä ihmettelin heti hänen puhettansa. Hän käytti samaa puheenpartta kuin palvelustytöt. Minä tiesin kyllä, että Aleksanderin vaimo ei kuulunut hienoimpaan seurapiiriin; mutta kuitenkin en olisi luullut, että hän tervehtisi minua tuohon jokapäiväiseen, liian nöyrään tapaan.

Minä vietiin pieneen, aivan yksinäiseen Aleksander Dmitrijevitshin työhuoneen vieressä olevaan huoneeseen. Minusta pidettiin heti huolta eikä unhoitettu vähäpätöisimpiäkään seikkoja, ja minä tunsin itseni kohta ensimmäisenä päivänä niin tyytyväiseksi, että minusta jo näytti, kuin minun epätietoisa synkkämielisyyteni ja luuloteltu sairauteni olisi täysin kadonnut.

III.

Täällä minä alotin nyt viettää varsin säännöllistä ja terveellistä elämää.

Kohta aamulla teetä juotuani lähdin pyssy olalla ja koira mukana ampumaan kyntölintuja, joita sielläpäin oli runsaasti, myöhäisestä syksystä huolimatta. Kello kolmatta käydessä palasin minä kotia. Koko iltapäivän vietin Aleksander Dmitrijevitshin ja hänen perheensä seurassa.

Me kävimme kartanon laveilla mailla, tarkastimme maanviljelystä ja illoin istuimme kaikin yhdessä ruokahuoneessa. Me puhuimme monista asioista, luimme ääneen tahi pelasimme shakkia, minä ja Aleksander Dmitrijevitsh.

Ljudmila Ivanovna istui sillä aikaa pöydän ääressä, usein hän myöskin soitti piaanoa ja säestäen lauloi puoliääneen romansseja. Silloin tällöin säestin minäkin hänen lauluansa. Illan tultua menivät lapset, tavallisesti Dunjashkan kanssa lastenkamariin. Vasta kahdeksan tienoissa tulivat he ruokasaliin ehtoollista syömään. Vanhimmat — kaksoiset, tyttö ja poika, jotka olivat laihat ja kalpeat — olivat äitinsä näköiset ja saamattomia sekä harvapuheiset, jota vastoin nuorin tytär, kolmivuotias Tanja, oli vallan toista ja sai kaikki ihmettelemään vilkkauttaan ja hilpeyttään. Aleksander Dmitrijevitsh rakasti häntä kiihkeästi. Hän otti hänet syliinsä ja leikki ja jutteli hänen kanssaan, vaikka hän hyvin vähän välitti toisista lapsistaan. Näytti siltä kuin Tanjakin olisi rakastanut isäänsä enemmän kuin toisia ja hyväili häntä erityisellä lempeydellä.

"No, Tanja kulta, juokse kilpaa minun kanssani", sanoi Aleksander
Dmitrijevitsh, kehoittaen tytärtänsä leikkimään.

"Kohta, kohta", vastasi Tanja sukkelaan, mutta sensijaan että hän olisi juossut kilpaa isänsä kanssa, juoksi hän liverrellen pois hänen luotaan.

"Sinähän juokset pois luotani".

"Sinä et saa minua kiinni, sinä et saa", huusi Tanja, juoksi pöydän taakse, taputti käsiään ja hyppäsi iloisena samalla paikalla.

"Ah, sinä rakas tyttöni", sanoi Aleksander Dmitrijevitsh lempeästi, kiiruhti hänen luoksensa, nosti hänet käsivarrelleen ja rupesi suutelemaan häntä.

"Isä, isä kulta". Lapsi toisti lukemattomia kertoja nämä hyväilynimet, kääntäen pois päätänsä, "isä kulta, kulta isä!"

Tämä pikku Tanja oli todellakin hurmaava, iloinen ja rakastettava olento. Hänen sointuva äänensä, hänen aina hymyilevät kasvonsa pienine, mustine silmineen, hänen kiehkurapäänsä ja tuo pieni vireä ja solakka vartalonsa viehättivät myöskin minut kokonaan. Ei voinut olla ilolla katselematta tuota lasta.

Hän tottui pian myöskin minuun, ja minä sain, niinkuin toisetkin, ottaa häntä syliini ja leikkiä hänen kanssansa. Varsinkin kuuntelin minä suureksi mielihyväkseni, kuinka hän kutsui isäänsä. Kun isä oli huoneessa, puhui Tanja ainoastaan hänen kanssansa ja toisti yhtä mittaa tuota hyväilevää "isä, isä kulta, kulta isä!"

Tuo "isä kulta" kuului erittäin ihanalta ja kujeelliselta. Ellei Tanjan ääntä kuulunut talossa, voi olla varma, että hän nukkui.

Aleksander Dmitrijevitsh näytti hyvin onnelliselta. Sittenkuin hänen oli täytynyt elää niin monta vuotta sairaan, lapsettoman vaimonsa kanssa, oli hän nyt saanut täyden perheen, johon hän oli kiintynyt sydämensä pohjasta. Hän sai nauttia iloja, joista hän ennen ei ollut uneksinutkaan.

Hän rakasti hellästi myöskin kaksoisiaan. Teetä juodessa meni hän usein heidän luoksensa, kumartui heidän yli, syleili heitä molempia samalla kertaa — he istuivat aina vieritysten — puhui heille helliä sanoja ja suuteli heitä.

Mutta hän virkkoi tavallisesti: "no, no, älkää olko noin synkän näköisiä, kyllä kaikki vielä hyvin käy" — ja silloin hänen äänessään kuului surumielisyyden vivahdus, sillä häntä suretti, etteivät hänen vanhimmat lapsensa olleet oikein niinkuin toiset lapset.

Silloin kaksoiset hymyilivät arasti ja kävivät iloisemmiksi.

Aleksander Dmitrijevitsh rakasti vaimoansa yli kaiken. Hän jumaloitsi häntä sokeasti, eikä siinä ollut tarpeeksi, että hän olisi huomannut vaimonsa virheitä, mutta hän ei uskaltanut ajatellakaan sitä mahdollisuutta, että niitä olisi voinut olla hänessäkin.

Minä muistan selvästi kuinka se minua ihmetytti.

Minä en olisi koskaan uskonut, että rakkaus voisi ulottua niin pitkälle. Hän seurasi vaimonsa joka askeletta ja jokainen pikkuseikka, joka koski Ljudmila Ivanovnaa, huoletti häntä.

"Mene kävelemään, kultani, sää on niin kaunis, muuten sinä nukut taas levottomasti", toisti hän joka aamu, kun oli juotu teetä.

"Ole kaikin muodoin syömättä kaalia, aarteeni, minä pelkään… sinähän valitit eilen", sanoi Aleksander hänelle päivällistä syödessämme.

"Sinä näytät niin kalpealta tänään, iapsukaiseni, tee minulle se palvelus, että menet levolle, sinä olet väsynyt", sanoi hän vaimollensa illalla.

Ja Ljndmila Ivanovna rypisti joka hänen sanallensa otsaansa, vaikk'ei hän vastannut mitään. Minä huomasin sen, mutta Aleksander Dmitrijevitsh ei ajatellut lainkaan sitä, että hänen rakkautensa kävisi hänen vaimollensa joskus vastukselliseksi. Joka kerta, kun Ljudmila Ivanovna soitti pianoa ja lauloi, innostui Aleksander Dmitrijevits sanomattomasti. Hän huomautti erittäin äänen puhtaasta soinnusta ja esittämisen sydämellisyydestä, ja tästä minunkin täytyi häntä kehua. Muutoin hän ei suinkaan laulanut huonosti.

"Laula tuo laulu, sinä tiedät, aarteeni", oli Aleksander Dmitrijevitshillä tapana sanoa joka ilta, "Oi armas enkelini, halaa minua. Se on minun lempiromanssini".

Ja Ljudmila lauloi miehensä lempiromanssin.

"Kuule", sanoi hän sitten, kääntyen minun puoleeni, "eikö se ole hurmaava?"

"Oi armas enkelini, halaa minua", lauloi hän tunteellisesta

"Jos sinä vaan tietäisit, kuinka hurmaavan kiltti ja lahjakas minun vaimoni on; ja hän on todellinen kaunotar — minun Ljudmilani — eikö totta?"

Mutta kaikkea tuota minä en voinut tietää. Minä en havainnut Ljudmilassa kaikkia näitä ominaisuuksia. Hän oli kyllä jokseenkin kaunis, mutta että hän olisi ollut viisas, hyvä ja lahjakas, sitä minä en voinut parhaimmallakaan tahdollani tunnustaa. Ljudmila Ivanovna muistutti minulle käytöksellään aina kissaa.

Lyhytkasvuinen, ryhti eteenpäin kallistunut, enemmän lihava kuin laiha, viheriäiset, viekkaat silmät, joissa aina piili jotakin kaksimielistä ja ilkeätä, oli Ljudmila. Hänellä oli punainen tiheä taaksepäin kammattu tukka. Hän liikkui hiljaa ja kuulumattomin askelin väljällänsä olevassa mustassa puvussaan. Jos hän puhui jonkun kanssa ystävällisesti, ei tietänyt, oliko hänen sanoillansa vilpitön tarkoitus, vai oliko ystävyyden osoitus pelkkää teeskentelyä. Jos hän oli sitten kenen kanssa tahansa yhdessä… lastensa tahi miehensä kanssa, niin ei olisi voinut päättää, oliko hän hyvä äiti ja vaimo, vai oliko hän ylipäänsä hyvä nainen vai ei. Minä en tullut sen viisaammaksi siinä suhteessa, rakastiko hän miestänsä ja lapsiansa.

Hän oli 24 vuoden vanha eikä ollut nauttinut erityistä sivistystä, lukuunottamatta sitä, että hän oli viettänyt kuukauden kasvatuskoulussa. Kotona vanhan, hyvin niukan sivistyksen saaneen tilanomistajattaren luona, joka eli yksinäisyydessä, oli vallan mahdoton täyttää hänen laiminlyötyä kasvatustansa; hän ei oppinut muuta kuin suolaamaan sieniä ja ruokkimaan kalkkunoita.

Mutta omasta mielestään oli Ljudmila hyvin sivistynyt ja maailmanviisas. Hän oli tietävinänsä Pietari Suuresta; hän näytti, että hänellä oli jotakin käsitystä nihilisteistä ja intelligenssistä ja että hän vielä tiesi sanoa, missä Ruotsi ja Norja ovat; hän osasi lausua nopeasti "charmant", hän lauloi ja soitti pianota. Huolimatta näistä kaikista ominaisuuksistaan, minun on suoraan tunnustaminen, että sydäntäni oikein kirveli ajatellessani, että Aleksander Dmitrijevitsh oli vaimokseen sattunut saamaan sellaisen naisen, joka ei lainkaan sopinut hänelle hienotunteiselle miehelle. Minusta hän olisi voinut valita itselleen sopivamman vaimon, mutta nähdessäni taas kuinka onnelliselta hän näytti kodissaan, luulottelin minä päättäneeni väärin.

"Miks'ei Ljudmila olisi sopiva vaimo Aleksander Dmitrijevitshille? Senkötähden ett'ei hän osaa puhua niin kauniisti ja että hän hymyilee niin kummallisesti? Siinä minä tuomitsen väärin."

IV.

Neljä päivää oli jo kulunut minun tulostani Aleksander Dmitrijevitsh oli erittäin hyvä ja hellä minua kohtaan. Hän arvasi kaikki minun toivomukseni, ennenkuin minä ehdin niitä ilmoittaakkaan. Hän otti selvän minun lempiruoistani ja piti huolen siitä, että minulle niitä tarjottiin.

Minä olin hänelle rakkaana vieraana, sillä hän oli tuntenut minun vanhempani niin kauan ja rakasti meidän kotiamme niinkuin omaansa. Sitä enemmän tahtoi hän olla minulle hyödyksi. Myöskin Ljudmila Ivanovna oli kohtelias ja hyvä minulle, vaikka hänen ystävyytensä näytti minusta teeskenneltyltä ja teki sentähden luonnollisesti minuun ikävän vaikutuksen.

Kun me eräänä iltana istuimme teepöydän ääressä, kysyi häneltä Aleksander Dmitrijevitsh, joka tapansa mukaan huolehti hänestä, minkätähden hän oli niin surullinen.

"En minä ole surullinen", vastasi Ljudmila Ivanovna äreästi.

"Älä nyt suutu, armaani, en minä tarkoittanut loukata sinua", sanoi
Aleksander Dmitrijevitsh, kummastuen ja murheellisena.

"Ethän sinä loukkaa minua, mutta minä olen todellakin väsynyt sinun ijankaikkisiin kysymyksiisi; milloin minä olen kalpea, milloin surullinen, väliin yhtä, väliin toista…"

"Mutta kultani, kuinka sinä voit sanoa niin", sanoi Aleksander
Dmitrijevitsh nuhdellen.

Häntä näytti Ljudmilan tuo hänelle vallan odottamaton käytös suuresti hämmästyttävän. Surun ja kärsimyksen ilme painui hänen kasvoillensa. He olivat kumpikin vaiti. Minä katsahdin Ljudmila Ivanovnaan.

"Nyt vasta näkee mikä ihminen hän on", ajattelin minä. Äkkiä lähetti hän minulle tuskin näkyvän hymyn ja katsoi minuun viheriäisillä silmillänsä. Minä huomasin niissä pahan hohteen. Vaitiolo kävi tuskalliseksi.

Silloin juosta karkasivat lapset meluten huoneestansa ja tauvottivat hiljaisuuden.

"Isä, isä kulta, me rakennamme huoneita, pieniä kivihuoneita", huusi
Tanja.

Aleksander Dmitrijevitsh otti hänet syliinsä ja käveli hänen kanssaan hiljaa edes takaisin. Ljudmila Ivanovna seurasi heitä katseillaan.

"Se on todellakin sietämätöntä", rupesi hän valittamaan, kun Aleksander Tanja selässänsä oli poistunut huoneesta. "Aleksander Dmitrijevitsh (hän kutsui miestänsä aina niin, aivan kuin tunnustaen hänen henkistä etevämmyyttänsä) on toimissaan kaiket päivät, ja minä olen aina yksin, alinomaa yksin, ilman seuraa, ilman huvituksia. Minä iloitsen suuresti teidän käynnistänne luonamme. Ei kukaan ole tähän asti tullut tänne; rauhantuomari vaan silloin tällöin poikkeaa meille, mutta hänkin on jo vanha. Sitä paitsi Aleksander Dmitrijevitsh saattaa itsellensä liian paljon vaivaa minun tähteni, väliin minä väsyn kauheasti häneen…"

"Hänkin jo vanha…" minä toistin mielessäni Ljudmilan sanat — ne olivat törkeitä eikä suinkaan kauniita.

Hän istui teekeittiön luona ja tarjosi teetä.

"Aina minun täytyy jäädä kotia", jatkoi hän, "ainoastaan kerran olen minä ollut tanssiaisissa klubissa, siellä oli niin hauskaa… Ah, kuinka minun oli hauskaa! Siellä oli niin paljon upseeria… Pidättekö te tanssista?"

"Kyllä, joskus", vastasin minä vastahakoisesti.

Minä yhä vielä näin silmissäni Aleksander Dmitrijevitshin hyvänsuovat, surulliset kasvot.

Mutta eriskummallista kyllä, vaikka Ljudmila Ivanovnan valitukset ja hänen käytöksensä olivat minulle vastenmielisiä ja hänen raaka puheensa pahasti loukkasi minua, oli hänessä tällä hetkellä jotakin puoleensa vetävää, vieläpä viehättävääkin. Hän keskusteli nyt niin avosydämmisesti ja vilpittömästi minun kanssani, että minä oikein otin osaa hänen suruunsa ja minun tuli häntä sääli, hänen miehensä kun tarjosi hänelle niin vähän huvituksia.

"Miksi te ette pyydä Aleksander Dmitrijevitshiä käymään kanssanne paikassa ja toisessa; sitä hän ei varmaankaan kieltäisi teiltä", sanoin minä yhä enemmän osaa-ottavaisesti.

Minä rupesin ihailemaan hänen pientä ja pehmeätä kättänsä, jonka suonet näkyivät hyvin pirteästi ja jossa hän piti hopealusikkaa.

"Ah, en, minä en tahdo pyytää häntä siihen, minä tiedän, ettei hän
mielellänsä käy minun kanssani vieraissa, ja mitä se hyödyttäisikään…
Nythän te olette tullut tänne meidän luoksemme, ja minua ilahuttaa…"
Hän veti suunsa vinoon ja hymyili ainoastaan yhdellä suunkulmalla.

Minä katselin häntä. Meidän katseemme kohtasivat toisensa, ja nämät jokseenkin pitkälliset ja tutkivaiset katseet merkitsivät sekä hänellä että minulla jotakin epärehellistä. Minä tunsin, että minun sydämmeni kuohui. Täytymys, joka tähän asti oli leimannut seurusteluamme, oli tällä hetkellä täydelleen haihtunut ja antoi arvaamatonta sijaa molemminpuoliseen lähestymiseen.

Myöhemmin illalla, kun lapset olivat menneet, levolle, istuimme minä ja Aleksander shakkipöydän ääressä: mutta hän ei ollut iloinen eikä laskenut leikkiä niinkuin ennen. Ljudmila Ivanovna oli taas päinvastoin niin vilkas ettei koskaan ennen, hän lauloi paljon ja soitti valssin "Mennyt aika". Hänen poskiansa punotti ja hän puhui taukoamatta. Minä vastasin hänen yksinkertaisiin kokkapuheisiinsa, mutta minä huomasin, että vaikka Aleksander Dmitrijevitsh nauroi, häntä ei kuitenkaan miellyttänyt, että hänen vaimonsa laski leikkiä minun kanssani. Hän luotti kuitenkin minuun ja vaimoonsa, niin että ainoastaan nuo Ljudmilan edellisellä hetkellä lausutut sanat pahoittivat hänen mieltänsä ja ne, ne nyt turmelivat koko hänen iltansa. Sitä paitsi oli Aleksander Dmitrijevitsh sekä hengellisesti että ruumiillisesti likinäköinen eikä hän sentähden huomannut sitä, minkä minä äkkiä keksin ja minkä jokainen tulokas olisi heti huomannut, Niissä katseissa, joilla Ljudmila tarkasteli miestänsä, oli jotakin halveksivaa ja pahaa.

Kun me illalla erosimme toisistamme, piti Ljudmila minun kättäni omassa kädessään kauvemmin kuin muutoin ja hän puristi sitä kovemmin kuin ennen. Taas hän katsoi minuun niin kummallisesti, niinkuin ensin teepöydän ääressä, ja tuo katse sai minut rauhattomaksi. Aleksander Dmitrijevits sanoi surumielisenä minulle hyvää yötä, ja minä lähdin huoneeseeni.

Maata pantuani tunsin minä itseni rikolliseksi. Minun omatuntoni ei ollut puhdas ja rauhallinen. Minä olin näkevinäni edessäni tänä iltana kiihoittuneen Ljudmilan hänen viheriäisine, vetistyneine silmineen ja hänen rinnallaan Aleksander Dmitrijevitshin suuren hyväntahtoisen muodon ja murheelliset kasvot.

"Mutta millä ja ketä vastaan olen minä rikkonut?" ajattelin. "Hän vaan keikailee minun edessäni — siinä kaikki."

Mitään muuta ei voinutkaan tulla kysymykseen, ja minä koetin rauhoittaa itseäni sillä ajatuksella.

Mutta tietämättäni olin taas tuntevinani hänen valkoisen ja pehmeän kätensä minun kädessäni ja näkevinäni hänen kostean katseensa tähystävän minua.

"Niin, hänen käytöksensä minua kohtaan on todellakin muuttunut", ajattelin minä. "Ensi päivinä oli hän maltillinen, enkä minä käsittänyt häntä; nyt on vallan toista. Hän ei rakasta miestänsä, joka päinvastoin on hänelle vastenmielinen. Mutta kuinka hän on kaunis!… Mitä tyhmyyksiä tämä on?" ajattelin jälleen, "vai olenko minä tullut hulluksi? Hänhän on Aleksander Dmitrijevitshin vaimo!…"

Kun minä seuraavana aamuna astuin ruokahuoneeseen, olivat jo kaikki siellä koossa, ja kaikki näyttivät olevan parhaimmalla tuulella. Puolisot olivat rakentaneet rauhan. Aleksander Dmitrijevitsh oli jälleen iloisella ja hyvällä mielellään. Ljudmila Ivanovna taas oli kainona ja maltillisena. Hyväillen hän puhui miehensä kanssa ja oli minulle tyly. Mutta minä näin kyllä, että hän teeskenteli. Hän oli vaan näön vuoksi hellä miehellensä, mutta antoi minulle niinkuin edellisenäkin päivänä, salaisia silmäyksiä. Aleksander Dmitrijevitsh ei huomannut mitään.

Sinä päivänä piti hänen matkustaman kaupunkiin virkatoimissaan. Kun me olimme juoneet teetä, jätti hän meidät. Ljudmila Ivanovna painoi suutelon hänen sileäksi ajetulle poskelle.

"Ehkä minun täytyy jäädä kaupunkiin yöksi", sanoi Aleksander Dmitrijevitsh istuen vaunuissa, "minä kyllä en sitä luule, mutta pidä huoli, armaani, siitä ettei meidän ystävämme ole ikävä. No, minä palaan kotia jo illalla."

Rauhallisena ja tyytyväisenä jätti hän meidät.

Heti kun hän oli lähtenyt, menin minäkin kotoa niinkuin minulla oli joka päivä tapana tehdä, metsään ampumaan lintuja. Tänä päivänä se oli minusta erittäin mieleistä, melkeimpä välttämätöntä. Minä tahdoin päästä selville siitä, mikä minua kiusasi. Minä kuljin kauan pensastossa ja tiheän metsän rinteellä ja ammuin joitakuita kyntölintuja.

Mutta minä en voinut pitää ajatuksiani koossa, oliko siihen sitten syynä se, että minä olin väsynyt vaiko jotain muuta. Minä tunsin taas tuota entistä tahdonheikkoutta ja minä antauduin hiomisille ajatuksille, niille ajatuksille, joista jo olin kärsinyt Moskovassa. Minä ymmärsin, ett'ei itseänsä voi minnekään paeta.

Minä olin täydelleen Ljudmila Ivanovnan ja hänen viheliäisten silmiensä ja polttavien käsiensä vallassa.

Voi tuntua kummalliselta, mutta hänen kuvansa oli painunut niin syvälle minun mielikuvitukseeni, että minä en voinut ainoastaan vapautua siitä, vaan minä myös en nähnyt enkä ajatellutkaan mitään muuta. Minä koetin vakuuttaa itselleni, että Aleksander Dmitrijevitsh oli minun vanha ystäväni, ett'ei minulla ollut oikeutta ajatella hänen vaimoansa sillä tavoin, että minä olin paatunut ja turmeltunut olento, jos voisin antautua moisten ajatusten valtaan… mutta mikään ei auttanut. Minä tiesin, mitä naisia hän oli. Minä käsitin nyt hänen käytöksensä minua kohtaan, mutta minulta jo puuttui voimia ajatella hänestä toisella tavoin.

"Mutta hänhän on Aleksander Dmitrijevitshin vaimo, tuon hyvän ja rakastettavan miehen, joka on kantanut minua ja minun veljiäni käsillänsä", toistin minä rauhoittuakseni.

"Sehän on halpamaista ja inhoittavaa", sanoin minä itsekseni, ja sitä seuraa omantunnon vaivat ja tuskat".

"Tietenkin… niinkin… mutta… hän on niin hurmaava! …"

Ja jälleen jouduin riettaiden ajatusten ja himojen valtaan.

Sillä tapaa minä kiusaamistani kiusasin itseäni kuleskellen ympäri metsässä. Eläin oli minussa herännyt ja se kärsi hirveästi. Minä tahdoin ajaa pois itsestäni sen, mikä minua kiusasi, mutta voimat puuttuivat minulta. Ljudmilan ja minun välilläni oli solmittu näkymätön sähkövirta, enkä minä enää jaksanut sitä katkaista.

V

Kun olin menossa kotia, kello kahden vaiheilla päivällä, tuli Ljudmila Ivanovna minua vastaan kartanon läheisyydessä. Hänen kanssansa olivat hänen kaksoisensa, hän oli ilman hattua, mutta hän oli heittänyt päällensä mustan lämpöisen viitan.

"Oletteko te väsynyt?" kysyi hän minulta. "Me päätimme tulla teitä vastaan. Teidän ystävänne Tanja ei tahtonut tulla mukaan; vaan mieluummin jäädä kotia lapsentytön kanssa; hänen on ikävä, kun hänen isänsä on poissa. Miten ihana on ilma tänä päivänä!"

"Kyllä", sanoin minä ja tunsin, kuinka hänen odottamaton tulonsa hermostutti minua.

"Minä olen ajatellut teitä koko päivän", sanoin minä; nuo sanat pääsivät suustani huomaamattani.

"Vai niin? Ja minä teitä. Se on totta. Tulkaa nyt kotia, niin me syömme päivällistä."

Me kävimme toistemme rinnalla. Hän uhkui verevyyttä ja nuoruutta. Tuoksu hänen ruumiistaan ja haju kuihtuneista koivunlehdistä ja kosteasta maasta yhteisesti myrkyttivät hermojani ja riistivät minun tahdonvoimani viimeisenkin jäännöksen. Kaksoiset juoksivat edellämme, suuret kummikalossit pienissä ohutsäärisissä jaloissaan.

"Tiedättekö, minulla on kerrottavana teille uutinen", sanoi Ljudmila Ivanovna hetkisen oltuamme vaiti, kääntäen päänsä minua kohden ja katsoen minua suoraan silmiin.

"Mikä uutinen?"

"Arvatkaa!"

"Koskeekohan se Aleksander Dmitrijevitshiä?"

"Aivan niin, ja mitä luulette sen tietävän?"

"Eikö hän tule tänään kaupungista kotia?"

"Te olette arvannut oikein. Vaunut palasivat äsken, ja kuski toi minulle kirjeen, mieheni kirjoittaa, että hänellä on tärkeitä asioita kaupungissa toimitettavana ja tulee sentähden kotia vasta huomenna."

"Mahdotonta", huudahdin minä epäillen.

"Totta se on, minä vakuutan…" kuinka minä osasinkaan arvata uutisen jonka hän tahtoi ilmoittaa minulle. Luultavasti hänen keikailemisensa ja sen salaperäisyyden tähden, jolla hän siitä puhui. Olihan sitä paitse itse Aleksander Dmitrijevitsh lähtiessään sanonut tulevansa kotia ehkä vasta seuraavana päivänä.

Tultuamme kotia, söimme päivällistä ja sitten kävelimme lasten kanssa puutarhassa. Kello 5 joimme teetä. Illalla istuin salissa hänen kanssaan kahden. Minä luin sanomalehteä ja hän kirjaili korko-ompelua.

"Ei, minun täytyy matkustaa jo tänä päivänä iltajunassa", päätin minä ja yhä vaan luin, ymmärtämättä mitä luin. "Sehän on kauheata, hänhän antaa minun selvästi ymmärtää… Aleksander Dmitrijevitsh parka… ja minäkin… mutta kauheinta tässä on se, ettei hän näe mitään; senpä tähden kaikki näyttää niin yksinkertaiselta".

"Aikanne kuluu teiltä Moskovassa kai hyvin hauskasti?" kysyi Ljudmila
Ivanovna ja hänen silmistään loisti samalla kummallinen valo.

"Oh niin, tavallansa", vastasin minä.

"Ja minun on täällä niin ikävä", jatkoi hän, nostamatta silmiänsä työstään. "Aleksander Dmitrijevitsh on kaikessa tapauksessa jo vanha… minä kyllä kunnioitan häntä suuresti, mutta kuitenkin… hänhän voisi minulle olla isänä. — —"

"Jo vanha… voisi olla isänä…" toistin minä mielessäni, "en, minä en erehdy."

Samassa hän näytti minusta vastenmieliseltä. Kun hän erityisellä äänenpainolla lausui sanan "vanha" ja useamman kerran toisti saman sanan, oli hän minusta inhottava. Minä ponnistin viimeiset voimani ja nousin seisoalleni.

"Tiedättekö", sanoin hänelle päättäväisenä, "minä matkustan heti; olen vallan unhoittanut, että olen siihen pakoitettu. Minä kyllä lupasin Aleksander Dmitrijevitshille viipyä täällä vielä pari päivää, mutta sitä en kuitenkaan nyt voi."

Hän katseli minua hämmästyneenä.

"Mutta kaikin mokomin, se ei käy päinsä. Mitä Aleksandnr Dmitrijevitsh ajattelisi. Jääkää, minä pyydän."

Hän kävi levottomaksi.

"Ei, minun täytyy lähteä. Minun täytyy pyytää teitä heti käskemään valjastamaan hevoset vaunujen eteen", toistin minä vakavasti.

"Mikä teidän on?" kysyi hän mielitellen ja tarkoittavaisesti, päästyään hämmästyksestään.

Hän nousi sohvasta, lähestyi minua, tuli viereeni ja tarjosi minulle kätensä. Hänen silmänsä tummenivat, ja hän veti silmäluomensa hiukan yhteen.

Lastenkamarista kaikui korvissamme Tanjan heleä ääni.

"Ei, sehän ei käy päinsä", sanoin minä hänelle, tarttuen hänen käteensä ja puristaen sitä, "se ei saa tapahtua, se ei saa tapahtua!"

Huolimatta vastustuksestani halusin tuona hetkenä sulkea hänet syliini; hän tunsi laitani ja kuiskasi:

"Rakkahin ystäväni, se saa tapahtua, se saa…"

Hän laski olkapäilleni kätensä, joka hänellä oli vapaana, ja lähenti kasvonsa puoleksi avonaisine huulineen minun kasvoihini. Jotkut pitkät, pehmeät hiukset, jotka peittivät hänen otsaansa, koskettivat silmiäni.

"Illemmalla", kuiskasi hän, yhdellä hyppäyksellä, kuin kissa, vetäytyen luotani.

Sydäntäni tykytti. Minä en voinut enää hallita itseäni.

"Vartokaa, vartokaa!" huusin minä hänelle korottaen käsiäni häntä kohden, sillä nyt minä tahdoin että hän olisi jäänyt läheisyyteeni.

"Ei nyt on vuoro teidän vartoa", sanoi hän nauraen. "Te kummallinen mies…"

Ja nauraen poistui hän huoneesta.

Me söimme illallista. Tanja oli iloinen, kuin ainakin; kaksoiset istuivat ääneti. Mieltäni kirveli, enkä koko aikana puhunut sanaakaan.

"Lankeenkohan nyt minäkin… olenko jo niin syvälle paatunut?" Tämä ajatus ja toiset samallaiset pyörivät mielessäni. "Enköhän saa itseäni hillityksi? Sitten on kaikki mennyttä."

"Jumalani, ovatko sitten kaikki ihmiset voimattomia näissä tapauksissa!"

Ljudmila Ivanovna kehoitti minua säestämään lauluansa, kunnes lapset nukkuisivat. Tahdotonna tottelin häntä tohuisen aistillisuuden valtaamana. Hänen mielensä oli kovin liikutettu ja alinomaa hän nojasi minuun.

"Hän lauloi joitakuita lauluja, mutta minä olin saanut tarpeeksi hänen laulustaan; äänensä kuului minusta yksitoikkoiselta enkä kuunnellut lauluansa. Olihan vaan niin suloista tuntea hänen ruumiinsa lämmön niin lähellä selkäni takana, ja minä tunsin polttavan halun saada vetää häntä vielä lähemmäksi itseäni.

"Me menimme saliin. Ensin täytyi antaa lasten ja Dundjashkan nukkua… Kuinka Aleksander Dmitrijevitsh sallikaan minun olla hänen kanssaan kahden? Ehkä hän kuitenkin palaa kotia meidän sitä aavistamattamme", päätin minä ja ilmoitin Ljudmilalle epäilykseni.

"Ehkä Aleksander Dmitrijevitsh tulee äkki-arvaamatta kotia nähdäkseen, miten me täällä aikaamme vietämme", sanoin puoleksi leikillisesti.

Hän nauroi.

"Ah ei, sitä hän ei tee koskaan; hän ei koskaan valehtele, ja luulenpa, että hän on jäänyt tänään kaupunkiin minun tähteni, että minä tänä iltana saisin olla teidän kanssanne kahden kesken ja hankkisin itselleni huvituksen. Hän on oikullinen, eikä näe mitään, miesparka."

Hän naurahti taas äänekkäämmin ja teeskennellen.

Aleksander Dmitrijevitshin käytöstapa oli minulle käsittämätön. Uskoin kuitenkin Ljudmilan sanoja enkä sen enempää puhunut siitä.

"Kuka tiesi?", päätin itsekseni, "vaikkapa hänellä olisikin ollut kaupungissa tehtäviä, mutta ehkä Ljudmilakin on oikeassa; mahdoton on tunkeutua ihmissieluun ja sen salaisuuksia tutkia."

Saadakseni aikamme kulumaan, pyysin Ljudmilan pelaamaan kanssani "tammea." Hän suostui, ja me istuimme sohvaan. Hänen valkoinen kätensä kosketteli kättäni, hänen napeloita siirtäessään. Polvemme viistäytyivät. Levotonna hän yhä vääntelihe paikallansa. Hänen poskillansa puna yhä kirkkaammin hohti ja kosteilla silmillään hän minua yhä tarkasteli.

Jo kävi kello yhtätoista. Nyt voi varmuudella otaksua, ettei Aleksander Dmitrijevitsh enää palaisi. Kauhistumistani kauhistuin, kun täytyi siinä hänen kanssaan kahden olla, mutta en voinut myöskään mennä tieheni. Ei ollut enää minulla valtaa itseni yli, vaan kiihoituin vaan kiihoittumistani.

"Mitä te siinä teette?… Pettäjä!.. huudahti Ljudmila, kun leikilläni otin häneltä napelon.

"En minä…"

"Antakaa se heti takaisin!"

Hän tarttui käteeni koettaen avata nyrkkini.

Tuo kosketus vei minulta viimeisenkin malttini. Minä siirryin ihan lähelle häntä, kiivaasti tartuin hänen olkapäihinsä ja vedin häntä luokseni kaikilla voimillani.

"Ei, päästäkää, jääkää paikallenne… tyttö on viereisessä huoneessa", sanoi hän kuiskaten, riistihe irti ja uhkasi minua sormellaan.

Terävästi tuijottaen minuun, osoitti hän sormellaan ruokahuoneen selällään olevaa ovea; siellä oli pöytä vielä katettuna.

Minä päästin hänet, ja huokasin syvään. Hän heittihe loikomaan sohvan selkää vasten hymyillen teeskentelevästi.

Minä nousin divoonilta ja rupesin rauhoittuakseni kävelemään edestakaisin huoneessa.

Ruokahuoneessa näyttäytyi Dunjashka.

"Nukkuvatko lapset?" kysyi Ljudmila Ivanovna niin tyynenä kuin ei mitään olisi tapahtunut.

"Nukkuvat", vastasi Dunjashka lyhyesti, korjaten ruoat pöydältä.

"Sitten menen minäkin levolle", sanoi Ljudmila, niin että Dunjashkan piti kuuleman, "minä olen väsynyt."

Mutta hän jäi kuitenkin istumaan paikallensa.

"Aleksander Dmitrijevitshia ei vaan kuulu tänä iltana kotia", sanoi hän valitellen.

Dunjashka pian katosi ruokahuoneesta, sammutettuaan Ljudmilan käskystä lamput käytävissä. Minä yhä vaan levottomana kävin edestakaisin, sillä tunsin, etten voinut olla rauhallisena.

Oi kurjuuttani! Kuinka kipeästi koskeakaan ja kuinka surkeata onkaan olla eläimenä, tuntea eläimellisen saavan valtoihinsa kaiken inhimillisen meissä, koko meidän olentomme, tuntea sen tappavan ja huumaavan meissä kaiken järkevän ja inhimillisen. Eikö millään tavoin voi sitä voittaa, karkoittaa, kukistaa? Sehän on surkeata ja masentavaa.

Talossa vallitsi hiljaisuus; levolle oli Dunjashkakin mennyt. Me vaan olimme kahden. Minä kuulin sydämmeni kovin lyövän. En tietänyt mikä olisi tapahtuva ja odotin.

"Tästähän kuitenkin täytyy tulla loppu", lohdutin mieltäni, ihaillen
Ljudmilan rintaa ja kaulaa. "Loppu tästä tulee tavalla tai toisella".

Hetkisen kuluttua Ljudmila Ivanovna nousi seisoallen. Hän oli nähtävästi odottanut juuri tätä hetkeä.

"Me tavataan vielä", kuiskasi hän äkkiä korvaani; "minä tulen; menkää vaan huoneesenne."

Hän kiiruhti pois ruokahuoneesta, ja heti sen jälkeen kuulin lastenhuoneen oven narisevan.

"Jumalani, kuinka syvälle olemme langenneet! Minä tulen…" kaikui vielä minun korvissani. Minä tunsin olevani niin kiihoittunut, kuin olisin valmistautunut hirveimpään rikokseen.

Ymmärtämättäni oikein mitä tein, menin huoneeseni, riisuin siellä kiireesti ja heittäydyin vuoteelleni. Tahallani sammutin kynttilän ja jätin Aleksander Dmitrijevitshin työhuoneen oven selälleen.

Kuun valo tunkeutui ikkunasta huoneesen. Minä makasin silmät auki polttaen paperossin toisensa perään. Olin kuumeessa.

"Nythän kaikki on yhdentekevää, on jo myöhäistä…" tämä ajatus ei jättänyt minua. "Hän tulee kohta, hän tulee kohta! … ah, joudu, joudu."

Viereisessä huoneessa kuun valo muodosti lattialle ja huonekaluille kaksi valkoista pilkkua, joissa leveänä ja mustana akkunapuite kuvastui.

Minä katsahdin tuohon salaperäisesti valaistuun huoneeseen. Aleksander Dmitrijevitshin kirjoituspöytä, sille asetettuine kynttiläjalkoineen ja koirineen pronssista, hänen nahalla peitetty nojatuolinsa ja hänen kirjakaappinsa, kaikki tuo saattoi käsittämättömän pelon minuun. Koko ruumistani värisytti. Päässäni sekaisin vierivät ajatukset toisensa perään.

"Hän tulee kohta… kohta… jouduhan… tule, tule… niin kyllä, olen häijy, irstas, mutta sille nyt en voi enää mitään… joudu, joudu… nyt on jo myöhäistä."

Kului puoli tuntia täynnä tuskallista ja jännittävää odotusta. En luullut ajasta tulevan koskaan loppua. Minä kuuntelin. Talossa oli hiljaa kuin haudassa.

"Heti ovi avataan ja hän tulee. Lapset ja Dunjashka nukkuvat kyllä raskaasti. Ulko-ovi on lukossa, eikä kukaan voi nähdä meitä…"

"Joudu, joudu… mutta tulehan…" kerroin taukoamatta, tuntien tuskallisen pistoksen sydämessäni.

Minä kohotin yläruumistani, nojautuen kyynäspäilleni; silloin kuulin lastenhuoneen oven hyvin hiljaa narisevan.

"Hän on ollut makuuhuoneessaan ja tulee nyt lastenhuoneen kautta, siellä ensin katsottuaan, että kaikki on kunnossa."

Sydämmeni aaltoili. Olin valmis sulkemaan hänet syliin ja kohoutuin vielä enemmän. Hirveä kiihoitus sai veren kiehumaan suonissani.

Mutta silloin tapahtui jotain aavistamatonta. Hiipien tuli joku ruokahuoneen kautta suoraan minua kohden; kuului niinkuin pienet avonaiset jalat olisivat hissutelleet lattialla.

Ensi silmänräpäyksessä en voinut päästä selville siitä, mitä näin; luulin jo tulevani mielipuoleksi.

Aleksander Dmitrijevitshin huoneesen astui avojaloin pieni olento, käsivarret ja kaula paljaina. Kuun valaisemalle paikalle se seisahtui, arasti katsoen ympärillensä huoneessa. Tarkemmin sitä katsottuani, tunsin sen; se oli Tanja. Hänen mustat silmänsä loistivat kuutamossa ja olivat auki selällään; tukkansa oli hajallaan. Vielä kerran katsahti hän hämillään ja peloissaan ympärillensä.

"Isä kulta, kulta isä", kuului hänen äänensä, rauhallisena, mutta selvänä… "Hän on poissa", lisäsi hän sitten surullisesti, hymyillen kauhistuneena.

Tuota hymyä en unhoita koskaan… Vielä hetkisen seisoi hän siinä, sitten hän juosta hissutteli paljailla pikku jaloillaan huoneesta.

Ensin en käsittänyt tuosta mitään; se oli jotain käsittämätöntä.

"Mitä tämä on?" kysyin itseltäni. "Olisikohan tuo ollut pelkkää mielenkuvitusta? … Tanja?… Isä kulta, kulta isä!… Niin, se oli hän. Mutta kuinka olisi hän tullut tänne yksin keskellä yötä?… Kuutamo yössä?… Käyneekö hän unissaan?…"

Muuta selitystä ei ollut.

"Hän on kai noussut vuoteeltaan ja kiiruhtanut tänne. Onhan Aleksander
Dmitrijevitsh kertonut minulle, että Tanjan on niin tapana tehdä…
Mutta Ljudmila Ivanovna?… Hän lienee vielä makuuhuoneessaan. Miksei
hän siellä olisi?… Ah niin, hänhän tahtoi tulla minun luokseni…
Jumala, mitä olen aikeissa tekemään?"

"Mitä olen aikonut tehdä?… Mikä minun oikeastaan oli?… Olenko sairas, vai olenko tullut mielipuoleksi?"

Minua puistatti ja samalla minä selvisin.

Minä en osaa kertoa kaikkea, mikä sinä hetkenä heräsi minussa, mutta minä häpesin siihen määrään ja tunsin sellaisen kauhun siitä, mitä olin aikonut tehdä, kuin en ole koskaan ennen elämässäni tuntenut. Minä juoksin vuoteeltani ja sytytettyäni kynttilän rupesin kiireesti pukeutumaan.

"Minä lähden heti kohta, tuossa tuokiossa", päätin vahvasti ja vakavasti. Äkkiä minä taas tulin kokonaan tunnoilleni.

"Oli kuin olisi ollut ilmestys, joka oli ihan minua varten tarkoitettu", toistin itsekseni.

"Mikä paatunut ilkiö minä olenkaan!" huudahdin itsekseni täydellä vakaumuksella. "Kuinka olenkaan niin langennut ja ilettävä ja heikko!… Ja sinä, tyttöseni, sinä puhdas, rakas lapsi, sinä olet pelastanut minun huudollasi: 'kulta isä, isä kulta'!"

Minä kumarsin ottamaan saappaat vuoteen toisesta päästä.

"Kuinka, oletteko pukeutumaisillanne?" kysyi äkkiä joku vieressäni.

Vavahtaen hyppäsin seisomaan. Ovessa seisoi Ljudmila Ivanovna tuijottaen minuun. Hänen kasvoissaan ilmeni levottomuus ja hämmennys. Hän oli heti minusta huomannut, että jotakin oli tapahtunut.

"Mitä nyt?" kysyi hän epävarmalla äänellä.

En tietänyt, mitä minun piti hänelle vastaaman.

"Menkää täältä, Jumalan tähden", sanoin hänelle äkkiä liikutettuna, niinkuin olisin puhunut vaan itsekseni, "minä lähden heti… Hän tuli työhuoneesen paitasillaan, seisahtui ja huudahti äkkiä 'kulta isä, isä kulta'… hän on poissa… oli kuin ilmestys… hän on pelastanut meidät… ymmärrättekö?… Mutta menkäähän pois täältä, minä pyydän teitä".

Ensin alussa hän ei ymmärtänyt mitään, hämmästyneenä vaan tuijotti minuun. Kuinka kurjalta ja inhoittavalta hän nyt minusta näyttäkään!

"Kuka tuli tänne? Mitä te puhutte?" kysyi hän minulta hiljaisella äänellä ja katsellen minua, niinkuin olisin ollut mielipuolena.

"Tanja, Tanja! Ettekö te vieläkään ymmärrä minua? Hän kävi unissa."

"Tanja?" kertoi hän.

Mutta minä huomasin, että hän vallan hyvin ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Hän kääntyi äkkiä ja katosi työhuoneeseen.

"Odottakaa kaikella muotoa, älkää lähtekö", sanoi hän hetken kuluttua piilopaikastaan hiljaisella ja rukoilevalla äänellä. "Jumala tiesi, mitä Aleksander Dmitrijevitsh vielä taitaisi luulla… jättäkää matkanne ainakin huomisaamuksi. Minä rukoilen teitä, älkää nyt matkustako!"

Minä en ottanut huomiooni hänen sanojansa, pikaisesti vaan yhä pukeuduin. Pian hän vaikeni.

"Voiko luulla lankeavansa niin syvälle", ajattelin halveksien itseäni ja mieleni ollessa kauhistuneena, "lankeavansa niin syvälle, että ainoastaan sokea kohtalo voi meitä pelastaa ja avata silmämme."

Olin pukeutunut ja menin työhuoneesen. Nojaten seinää vasten seisoi siellä Ljudmila Ivanovna ääneti ja odottaen minua. Hän rupesi taas rukoilemaan minua, etten lähtisi nyt, vaan viipyisin seuraavaan aamuun. Hän näytti kovin levottomalta ja puhui hiljaa syyllisen äänellä. Hänen tuskansa vaikutti minuun. Minun tuli häntä sääli, vaikka hän yhä vielä olikin minusta sanomattoman vastenmielinen.

"Hän on oikeassa", päätin minä, "minkätähden tekisin hänelle pahaa ja — mikä olisi vielä pahempi — pahoittaisin Aleksander Dmitrijevitsh paran mieltä herättäen hänen epäilyksiään. Saatanhan yhtä hyvin lähteä huomenna… Ylipäänsä se ei paljoakaan vaikuta asiaan."

"Olkoon menneeksi, minä jään vielä huomiseen", sanoin minä.

Ljudmila Ivanovna meni vaieten Aleksander Dmitrijevitshin pöydän luo ja seisoi siinä vartalo eteenpäin nojautuneena. Kirkas kuutamo tunkeusi ikkunasta valaisten hänen tuuheata tukkaansa.

Minä menin takaisin huoneeseni. Kynnyksellä seisahduin ja katsoin vielä kerran taakseni.

"Ihmeellinen nainen", päätin, katsellen Ljudmila Ivanovnan liikkumatonta, syyntunnon painamaa vartaloa, "minä en ymmärrä häntä".

Minun piti juuri vetää ovi lukkoon, kun Ljudmila Ivanovna äkkiä ojensihe ja kuulumattomin kissantapaisin askelin astui eteeni korottaen kätensä minua kohden.

"Rakas ystäväni, tämä kaikkihan on vaan tyhmyyttä", sanoi hän äkkiä ja imarrellen. "Miksi olette niin liikutettu? Älkää ajatelko sitä enää. Saanenhan nyt tulla?"

Hän lähestyi minua, verkallen nostaen oikeata kättänsä, niinkuin olisi tahtonut laskea sen rinnalleni ja mielitellen minua katseellaan. Olin jo vähällä antaa hänelle perää. Silloin tunsin itsessäni varoituksen ja minä peräydyin hänestä niinkuin paatuneen ihmisen edestä samalla torjuen häntä kädelläni luotani. Hän horjahtui tuosta odottamattomasta lyönnistäni, kompastui ja oli jo kaatua. Mutta heti hän taas pääsi tasapainoon ja juoksi pikaa työhuoneesen.

"Houkkio!" suhisi hän katsellen minua salamoitsevilla silmillään ja puristaen minulle nyrkkiä, "minä en luullut teidän olevan sellainen houkkio, niin tuhma, niin sivistymätön ja…"

Minä vedin kiireesti huoneeni oven kiinni ja salpasin sen…

* * * * *

Seuraavana aamuna palasi Aleksander Dmitrijevitsh kaupungista, ja samana päivänä illalla lähdin minä asemalle, huolimatta hänen pyynnöstään, että vielä jäisin hänen luoksensa.

Syyksi sanoin vaan ehdottomasti, täytyi olla seuraavana päivänä läsnä yliopistossa, seikka, jonka muka olin kokonaan unhoittanut.

Aleksander Dmitrijevitsh ei niinmuodoin huomannut mitään, jos kohta häntä ihmetyttikin äkkinäinen poislähtöni.

Siten estelyni kyllä kävi täydestä, mutta minä en voinut enää katsoa häntä suoraan silmiin.

Vähät minä enää Ljudmilan kanssa puhuin, mutta hän oli niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.

Jättäessäni hänelle hyvästi, huomasin katseessa, jonka hän loi minuun, ainoastaan närkästymistä ja kylmää halveksimista.

Minä palasin Moskovaan, josta olin lähtenyt hakemaan parannusta taudilleni… Mutta millaisena palasinkaan?… Silminnähtävästi ei tämä parannustapa ollut oikea tätä tautia varten. Hoidon täytyi alkaa toiseen tapaan, mutta kuinka?.. Toisentaakko nuorison elämäntavat ja kasvatuksen?… Niin on!

Mutta minä puolestani olen jo kasvatettu, olen täysi mies, eikä minun auta muu kuin taistella kovaa ja tuskallista taistelua itseäni vastaan…

* * * * *

"Tähän päättyy kertomus", sanoi Vasilij Nikolajevitsh, katsellen yhä sinistä päiväkirjaa, joka minusta näytti vapisevan hänen kädessään. Minun ei ole ollut helppo lukea sitä, varsinkin tietäessäni, miten poika paran vastedes kävi.

"Hän kuoli, niinkuin jo kerroin, keuhkotautiin. Pian sen jälkeen, kun hän oli kirjoittanut tämän kertomuksen, heittäytyi hän auttamattomasti heikkoutensa valtaan. Silloin en vielä tuntenut häntä. Kuitenkin kuulin silloin tällöin kerrottavan, että hän eli hyvin irstaisesti, turmellen siten sekä ruumiinsa että sielunsa. Hän vietti koko aikansa kapakoissa ja kaupungin syrjäosissa olevissa taloissa, juoden ja seurustellen siellä kaikemmoisten naisten kanssa. Hän sai hyvin vaarallisen keuhkotaudin. Silloin hän selvisi jälleen. Siihen aikaan minä tutustuin häneen. Muistan vielä kuinka, kuin näin hänet viimeisen kerran vuoteellaan makaavan ja syvästi hengittävän, en voinut katsella häntä, vaan poistuin huoneesta. Viimeisiä sanoja, jotka kuulin hänen lausuvan, en unhoita koskaan. Hänen huulensa olivat kuivat, ja ainoastaan suurella vaivalla hän kuiskasi minulle:

"Näetkö, veliseni, minä en osannut hillitä itseäni, aistillisuuteni on saattanut minut perikatoon; minun olisi pitänyt taistella."

Sen jälkeen hän ei enää lausunut sanaakaan.

Usein olen päätellyt, että hän yhä eläisi ja taistelisi, jos vaan aikoinaan olisi löytänyt tuen. Mutta harva meistä se on joka sellaisen tuen löytää… näemmehän jokainen päivä ympärillämme ihmisten lankeavan… toinen vetää alinomaa mukaansa toisen… Mieltäni liikutti varsinkin tuo heikkouden ja ainaisen innostuksen yhteensovitus hänen luonteessaan sekä ne ankarat vaatimukset, jotka hän vaati itseltään, ja hänen tahtonsa tehdä oikein. Hän tiesi, että se oli hänen elämänsä korkein tehtävä, pyrkien alinomaa voittamaan tuon eläimellisen, joka saattoi hänelle ja meille kaikille saattaa tuskaa. Mutta onneton nääntyi taistelussa.

Vasilij Nikolajevitsh vaikeni. Kohta kävi keskustelu yleiseksi. Kello oli jo 12 yöllä, kun uninen Aljoshka sulki oven jälkeemme.

Parin päivän päästä poikkesin Vasilij Nikolajevitshin luo pyytämään häntä lainaamaan minulle sinisen päiväkirjan, saadakseni jäljennöksen kertomuksesta.