The Project Gutenberg eBook of Pasinkow, by Ivan Sergeevich Turgenev

Pietarissa eräänä talvena alkoi karnevaali ja jo ensimmäisenä päivänä minut kutsuttiin päivälliselle erään paraimman ystäväni luo. Siihen aikaan, kuin me olimme koulukumppaneja, oli hän meidän mielestämme arka ja kaino kuin nuori tyttö; mutta sittemmin hän osoitti, että kainous oli kaikkein vähimmin hänen vastuksinansa. Nyt hän jo on kuollut, kuten useimmat muutkin minun silloisista kumppaneistani.

Paitsi minua olivat herra Konstantin Aleksandrovits Asanov ja eräs siihen aikaan kuuluisa kirjailija luvanneet tulla. Se kuuluisa kirjailija ensin odotutti itseään hyvin kauan ja viimein lähetti sanan, että hän ei voinutkaan tulla, mutta hänen sijaansa tuli pieni vaaleaverinen herra, tuollainen ainiaan valmis, kutsumaton vieras, jollaisia Pietarissa on niin runsaasti.

Päivälliset kestivät sangen kauan, isäntä ei säästellyt viinejänsä ja ne alkoivat kohta näyttää tavallista vaikutustansa. Kaikki, mitä itsekullakin meistä oli mielessä — ja kelläpä ei olisi mitään? — tuli vähitellen ilmi. Isännältä katosi kainouden vivahdus kasvoista ja koko se umpimielisyys käytöksestä, joka muuten oli hänellä tapana. Silmät paloivat rohkeasti ja röyhkeästi, ja halpamainen, melkeinpä raaka hymy leikitteli hänen huulillansa. Valkoverinen herra nauroi tuon tuostakin rumaa naurua ja välistä aina kuului hänen kurkustaan omituista vinkumista. Mutta enimmän minä kummastelin kolmatta pöytäkumppania.

Herra Asanov, jonka käytös muuten aina oli erittäin kohtelias ja sievä, alkoi nyt äkisti pöyhkeillä ja heittelehtiä kuin huono maalaisnäyttelijä, pyyhkieli lakkaamatta käsillään otsaansa ja tukkaansa perin teeskentelevästi, kehui tuttavuuttansa ylhäisten kanssa ja puhui alinomaa eräästä sedästä, joka muka oli hyvin arvokas ja ylhäinen mies. Minä tuskin enää voin tuntea häntä. Hän koetti pilkatakin meitä ja yleensä osoitti niin vähän kunnioitusta seurakumppanejansa kohtaan kuin suinkin mahdollista.

"Kuulkaas, hyvä herra", sanoin minä, "koska me nyt olemme niin mitättömät teidän silmissänne, niin olisi varmaankin paras teidän mennä ylhäisen setänne luo. Vai eikö hän ehkä ota teitä vastaan?"

"Ja mitä ihmisiä nämä ovat", sanoi hän, "eihän näillä ole tuttuja yhdessäkään ylhäisessä perheessä eikä ainoatakaan tosi hienoa naista tuttuna! Mutta katsokaas, minulla", riemuitsi hän, temmaten rintataskustaan esiin suuren lompakon ja lyöden sitä kämmenellään, "tässä on minulla koko tukku kirjeitä nuorelta tytöltä, jonka vertaa te ette löydä koko maailmasta!"

Isäntä ja valkoverinen herra eivät pitäneet lukua Asanovin kerskailemisesta. He pitivät toinen toistaan kiinni nutun napeista ja kertoivat kumpikin omaa historiaansa, mutta kuulematta kumpikaan toisensa puhetta.

"Se on turhaa kerskaamista, te ylhäisen sedän veljenpoika", sanoin minä, siirtyen vähän lähemmäksi häntä. "Teillä ei suinkaan ole kirjeitä minkäänlaisia, luulen minä."

"Vai niin, luuletteko? tekö?" vastasi hän ja katsoi minuun, ylpeästi hymyillen. "No, mitä nämä sitte ovat?"

Hän avasi lompakkonsa ja näytti kymmenkuntaa kirjettä, joiden kuorissa oli hänen nimensä.

Tätä kirjoittaessani tunnen häpeän punan nousevan kasvoilleni. Itsetuntoni on pahassa ahdingossa. Kukapa voisikaan olla tuntematta pahaa mieltä silloin, kuin hänen täytyy tunnustaa jokin huono teko. Mutta sitä ei nyt enää käy auttaa… Kun aloin kertomustani, tiesin jo edeltäpäin, että minun täytyy eräässä kohdassa tuntea tätä häpeää. Niinpä rohkasen nyt mieleni ja teen tunnustukseni.

Se teko tapahtui varsin yksinkertaisesti. Minä käytin hyväkseni otollista hetkeä, jolloin Asanov puoli juovuksissa oli huolimattomasti heittänyt kirjeet kädestänsä samppanjasta lainehtivalle pöytäliinalle — olipa omakin pääni aika lailla pyörällä — ja luin hätäisesti yhden niistä kirjeistä.

Sydämmeni oli pakahtua katkerasta tunteesta. Ah, minähän olin itsekin rakastunut samaan nuoreen tyttöön, joka oli kirjoittanut nämä kirjeet Asanoville, enkä minä nyt enää saattanut epäillä, että tyttö rakasti häntä. Koko se ranskaksi kirjoitettu kirje huokui suurinta hellyyttä ja rakkautta.

"Rakas Konstantin!" oli siinä alussa, ja loppu kuului: "Ole varovainen, kuten tähän asti. Minä en koskaan tule kenenkään toisen omaksi kuin teidän."

"Ikään kuin ukonnuolen huumaamana istuin minä hetkisen liikahtamatta, mutta toinnuttuani hypähdin heti ylös tuoliltani ja syöksyin ulos huoneesta, sanomatta sanaakaan jäähyväsiksi edes isännällekään."

II.

Slotnitskin perhe oli ensimmäinen, jonka tuttavuuteen minä pääsin, muutettuani Moskovasta Pietariin. Heitä oli viisi henkilöä: isä ja äiti, poika ja kaksi tytärtä.

Isä oli jo harmaapää, mutta vielä voimakas mies, entinen upseeri, ja nyt hänellä oli sangen tärkeä virka hallinnossa. Aamupäivät hän istui virastossa, iltapuolella makasi pari tuntia ja sittemmin löi korttia klubissa. Kotonaan hän oli harvoin. Hän puhui sangen vähän ja senkin vastenmielisesti, katseli tukan alta puolittain välinpitämättömästi ja puolittain tyytymättömästi! eikä lukenut mitään muuta kuin matkakertomuksia ja maantiedettä. Milloin hän voi pahoin, sulkeutui hän omaan huoneesensa ja maalaeli pikku tauluja taikka ärsytteli vanhaa harmaata papukaijaa, jonka nimi oli Popka.

Hänen rouvansa oli kivulloinen, sairaan punakka nainen, silmät mustat, syvälle painuneet ja terävä nenä. Päivät päästänsä istui hän hiljaa sohvassa ja kirjaili sohvatyynyjä stramaljikankaasta. Mikäli saattoi huomata, pelkäsi hän hyvin miestänsä, aivan kuin hän olisi hautonut mielessään jotakin suurta pahaa, jonka hän itse oli tehnyt hänelle.

Vanhin tytär Varvara Nikolajevna, kahdeksantoista vuoden ikäinen, valkoverinen, uhkea tyttö, iho kirkas ja silmät siniset, istui lakkaamatta ikkunan edessä, ohikulkijoita katsellen. Nuori poika oli kasvatettavana keisarillisessa lyseossa ja pääsi sieltä kotiin ainoastaan pyhäpäiviksi. Kuten isällään, ei hänelläkään ollut tapana puhua sanaakaan tarpeettomasti, ja nuorin tytär Sofia Nikolajevna oli luonteeltaan aivan yhtä hiljainen.

Slotnitskin talossa vallitsi ainainen äänettömyys ja hiljaisuus, jota ainoastaan Popkan kimeä parunta häiritsi. Vieraat tottuivat pian linnun yksitoikkoiseen huutoon ja tunsivat sitte vain sitä tukalammaksi tuon äänettömyyden. Muuten tapahtuikin varsin harvoin, että vieraita kävi Slotnitskissa; eittämättä oli siellä hyvin ikävä oleskella.

Yksin huonekalutkin, salin punaiset ja keltaiset seinäpaperit, ruokasalin pitkä rottinkituolirivi, kauhtuneet kirjaellut sohvatyynyt tytön- ja koirankuvinensa, lamput sarvenmuotoisine koristuksineen, vanhuuttaan mustuneet muotokuvat seinillä, kaikki tyyni näytti kolkolta ja ikävältä ja herätti vastenmielisyyttä.

Saavuttuani Pietariin katsoin olevani velvollinen käymään tervehtimässä Slotnitskin perhettä, koska se oli sangen likeistä sukua minun äitini suvulle. Suurella vaivalla siedin viipyä siellä tuntikauden ja kauan kului, ennenkuin sinne uudestaan menin. Mutta vähitellen aloin minä käydä siellä yhä useammin, ja varsinainen, jättääkseni sanomatta ainoa vetovoima oli talon nuorin tytär Sofia Nikolajevna. Alussa hän ei ollut vaikuttanut minuun vähääkään, mutta viimein minä kokonaan rakastuin häneen.

Sofia oli pieni, hoikka ja laiha nuori tyttö kasvot kalpeat, paksu musta tukka ja suuret tummat silmät, vaikka ne melkein aina olivat puoliummessa. Ankarat, melkein terävät kasvojenpiirteet ja varsinkin lujasti yhteen puserretut huulet osoittivat lujuutta ja tahdonvoimaa. Kotiväen kesken pidettiinkin häntä "lujaluontoisena" tyttönä.

"Hän on vanhimman sisarensa Katarinan kaltainen", sanoi kerran rouva Slotnitski minulle kahden kesken (miehensä läsnä ollessa hän ei uskaltanutkaan lausua Katarinan nimeä). "Te ette tunne häntä. Hän on naimisissa kaukana Kaukaasiassa. Kolmentoista vuoden ijässä, ajatelkaas, rakastui hän nykyiseen mieheensä ja sanoi jo silloin ei koskaan menevänsä kellekään muulle. Vaikka me kuinka olisimme koettaneet saada häntä muuttamaan mieltänsä, niin ei siitä ollut apua. Hyvinpä helposti saattaisi samanlaisia tapahtua pikku Sonjetskalle. Jumala varjelkoon häntä sellaisesta uppiniskaisesta itsepäisyydestä! Kyllä minä olen hyvin huolissani hänestä. Hän vasta äsken täytti kuudennentoista vuotensa, enkä minä nytkään saa häntä tottelemaan."

Tietysti minä en oikeastaan rakastanut Sofiaa hänen lujatahtoisuutensa tähden. Mutta vaikka hän oli harvapuheinen ja kuivasanainen sekä ilman mitään elävyyttä, oli hänessä sentään omituista lumoavaa suloa, jotain avomielisyyttä, viattomuutta ja oikeudentuntoa, joka minussa herätti yhtä paljon ihmettelyä ja kunnioitusta kuin rakkauttakin.

Minusta oli myöskin näyttänyt, kuin tyttökin olisi suosinut minua. Sen luulon haihtuminen ja tieto, että hän rakasti toista oli minun nuorelle sydämmelleni kova ja tuskallinen isku.

Odottamaton havaintoni kummastutti minua sitä enemmän, kuin herra Asanow jotenkin harvoin kävi Slotnitskissa, ei läheskään yhtä usein kuin minä, eikä silloinkaan näyttänyt osoittavan Sonjetskalle mitään erityistä huomiota.

Herra Asanov oli kaunis ja vielä nuori mies, kasvojen piirteet elävät, vaikka vähän jäykkätekoiset, silmät loistavat, tukka tumma, otsa paljas ja valkoinen ja täyteläiset punakat huulet sieväin viiksien alla. Hänen käytöksensä oli siisti ja vakava eikä puoleen vetävä, hän puhui ja lausui arvosteluja levollisen varmasti ja osasi hyvin irvokkaan näköisenä olla vaiti. Nähtävästi oli hänellä itsestään sangen suuret ajatukset. Hän nauroi harvoin, mutta silloin aina puoliääneen ja hampaitten välisiä eikä tanssinut koskaan. Hänen vartalonsa oli sen verran kömpelömäinen, että se ei olisi näyttänyt tanssissa hyvältä. Nuorempana oli hän palvellut Poltavan rykmentissä ja oli häntä siellä pidetty kelpo upseerina.

"Onpa kaikissa tapauksissa kummallista", ajattelin minä maaten sohvallani sinä iltana, kuin olin palannut ystäväni päivällisiltä, "on kaikissa tapauksissa kummallista, että minä en ole huomannut niin mitään."

"Olkaa varovainen kuten tähän asti!" ne sanat Sofian kirjeestä johtuivat minulle äkisti mieleen. "Vai niin", ajattelin minä, "silläkö tavalla sitä menetellään! Katsos vain sitä viekasta pikku tyttöä! ja minä kun luulin häntä suoraksi ja rehelliseksi kuin kulta. Mutta malttakaas, kyllä minä näytän teille, minä…"

Juuri samana hetkenä, sen muistan varsin hyvin, aloin minä itkeä katkerasti enkä sitte saanut unta koko yönä.

III.

Ukko ei ollut itse kotona, rouva ei istunut tavallisessa paikassaan. Hän voi pahoin, oli syönyt liiaksi pannukakkuja edellisenä iltana ja nyt mennyt makuukamariin ja käynyt lepäämään.

Varvara seisoi ikkunan edessä katsellen ulos kadulle. Sofia käveli edes takaisin huoneessa, kädet ristissä rinnalla. Popka parkui.

"Vai niin, tekö se olette! hyvää päivää!" sanoi Varvara hitaasti ja säveästi heti minun astuessani saliin, mutta jatkoi puoliääneen: "Kas tuossa astuu mies, leivintaikina pään päällä!" Varvaralla oli tapana silloin tällöin lausua ikäänkuin itsekseen puoliääneen huomioita ohikulkijoista.

"Hyvää päivää, Varvara Nikolajevna!" vastasin minä. "Hyvää päivää,
Sofia Nikolajevna! Mutta missä on Tatjana Vasiljevna?"

"Hän läksi vähän lepäämään. Meillä oli pannukakkuja eilen illalliseksi", sanoi Varvara, kääntymättä pois ikkunasta. "Miksi ette tulleet te tänne?… Kas, mihin ihmeelle tuo pikku notaari rientää?"

"Nyt tuo ihan varmaan tulee sisään portista!" huusi Varvara äkisti, käyden istumaan ikkunalle ja avaten ruudun.

Hän otti äkisti vaskirahan, joka oli ikkunalla vielä täynnä tuhkaa pienen vahakynttilän jäljeltä, pisti päänsä ulos ikkunasta ja heitti rahan alas kadulle. Sitte hän sulki ruudun ja hyppäsi jotenkin raskaasti alas lattialle.

"Eilen minä vietin päiväni sangen hupaisesti", aloin minä puhetta ja kävin mukavasti istumaan nojatuoliin. "Eräs ystäväni oli kutsunut minut luoksensa päivälliselle. Konstantin Aleksandrovits oli siellä myöskin."

Minä katsahdin Sofiaan. Ei vähintäkään väräystä näkynyt hänen kasvoistansa.

"Ja minun täytyy tunnustaa", jatkoin minä, "että me joimme aika lailla.
Kahdeksan pulloa neljään mieheen!"

"Oh, mitä sanotte! Kahdeksan pulloa!" toisti Sofia levollisesti ja pudisti hymyillen päätänsä.

"Niin, kahdeksan pulloa", lausuin minä uudestaan suutuksissani hänen välinpitämättömyydestään. "Ja tiedättekö mitä, Sofia Nikolajevna? Eipä syyttä sanota sananlaskussa: in vino veritas, elikkä meidän kielellä: kerkeä päihtyneen kieli."

"Katsokaas, Konstantin Aleksandrovits nauratti meitä kaikkia aika lailla, sen voitte uskoa. Ajatelkaahan! Yht'äkkiä alkaa hän sivellä käsillään vatsaansa ja tukkaansa ja sanoo: Katsokaahan minua toki hyvät ystävät, ei teillä tässä edessänne ole mikään mitätön mies! Ensinnäkin on minulla setä, hyvin, hyvin ylhäinen ja mahtava mies…"

"En, sitä en tosiaan muista! Minäkin lienen kallistellut vähän liiaksi lasia. Mutta puhuakseni vakavasti", sanoin minä omituisesti ääntäni korottaen, "niin onpa tosiaan vähän vaarallinen juoda niin paljon viiniä. Huomaamattaan aletaan sitte puhua milloin mitäkin ja siten tullaan sanoneeksi sellaistakin, jota ei pitäisi sanoa kellekään ihmiselle."

Minä katsoin häntä ja olin oikein suutuksissani. "Häntä voisi luulla pikku tytöksi, lapseksi", ajattelin minä, "mutta miten hyvin hän jaksaa hillitä itsensä! Aivan kuin kivestä. Mutta maltahan…

"Ettekö te tahtoisi vähän soittaa minulle? Ja muuten", lisäsin minä hiljempaan, "minulla on jotakin hyvin tärkeätä sanoa teille."

Vastaamatta sanaakaan astui Sofia saliin. Minä seurasin häntä. Hän avasi suuren pianon kannen.

Sofia alkoi soittaa. Hän soitti jotenkin huonosti, mutta tarkkaan ja tunnokkaasti. Hänen sisarensa soitteli vain tanssimusiikkia ja sitäkin harvoin. Ruvetessaan soittamaan astui hän tavallisesti hyvin hitaasti ja säveästi pianon luo, kävi mukavasti istumaan tuolille, ja silloin pieni saali, joka hänellä aina oli hartioilla, valui alas käsivarsille, ja alkoi sitte soittaa valssia reippaasti ja pauhaavasti. Mutta keskellä valssia lopettaa hän sen äkisti ja alkaa toisen yhtä sukkelaan ja pauhaavasti, kunnes hän viimein yhtäkkiä hengähtää syvään, nousee pois pianon edestä ja palaa ikkunan luo. Merkillinen ihminen hän oli, se hidasliikkeinen, kahdeksantoistavuotinen Varvara.

"Sofia Nikolajevna", sanoin minä, katsoen häntä sivulta, "minun täytyy ilmoittaa teille uutinen, joka on minulle hyvin ikävä."

"Niin, se, että minä olen tähän asti ollut erehdyksissä teistä, ihan kokonaan erehdyksissä."

"Millä tavalla sitte?" vastasi hän, yhä soittaen ja silmillään seuraten sormiansa.

"Minä luulin teitä rehelliseksi ja suora naiseksi. Minä en luullut teidän voivan salata tunteitanne enkä ymmärtävän petosta ja teeskentelemistä."

"Kuulkaahan vielä", jatkoin minä, "minä en voinut koskaan ajatella, että te tuon ikäisenä jo osaisitte niin mestarillisesti vehkeillä."

"Mitä te puhutte?" sanoi hän, katsomatta vieläkään minuun. "Vehkeilenkö minä?"

"Te olette olevinanne välinpitämätön eräästä miehestä, milloin hän on teidän seurassanne täällä kotona, ja kuitenkin kirjoittelette te kirjeitä hänelle!" lisäsin minä kuiskaten.

Sofia kalpeni, mutta ei kääntynyt katsomaan minuun. Hän soitti kappaleensa loppuun, nousi ylös ja pani pianon kiinni.

"Mihin te menette?" kysyin minä vähän levottomasti. "Ettekö vastaa mitään?"

"Mitäpä minä vastaisin. Enhän minä edes tiedä, mistä asiasta te puhuttekaan. Teeskennellä minä en osaa."

"Vai niin, ettekö tiedä, mistä asiasta minä puhun?" sanoin minä ja nousin myöskin seisomaan. "Jos sallitte, niin minä heti muistutan teille mieleen eräitä sanoja teidän kirjeestänne: Olkaa varovainen kuten tähänkin asti!"

"En minäkään olisi odottanut, että te, Sofia Nikolajevna, viitsisitte osoittaa suosiotanne miehelle, joka…"

Sofia kääntyi äkisti minuun päin ja minä tahtomattanikin astuin askeleen taa päin. Tytön muuten puoliumpinaiset silmät aukesivat kokonaan, harmin ja suuttumuksen salamoita leimahteli hienojen mustain silmäripsien alta.

"Jos niin on", sanoi hän, "niin tietäkää myöskin, että minä rakastan sitä miestä ja että minä en pidä vähääkään lukua siitä, mitä te ajattelette hänestä tai minun rakkaudestani häneen. Ja mitä teillä on siinä asiassa tekemistä? Mikä oikeus teillä on puhua minun kanssani sellaisista asioista? Ja jos minä olen kerran tehnyt päätöksen, niin…"

Minä jäin seisomaan, mutta samassa, kuin ovi sulkeutui nuoren tytön jäljestä, oli koko minun entinen suuttumukseni kadonnut. Silmänräpäyksessä oli se muuttunut ihan päinvastaiseksi häpeän ja itsehalveksimisen tunteeksi. Nyt vasta minä tajusin, miten perin sopimaton ja halpamainen minun käytökseni oli ollut, ja häpeässäni seisoin minä siinä, kädet kasvoilla, aivan kuin pahentavan häväistyksen kohtaamana. "Herranen aika, mitä minä olen tehnyt!" huokasin minä, sydämmestäni katuen.

"Anton Nikitits!" kuului neitsyen ääni tampuurista, "olkaa hyvä ja menkää heti tuomaan lasi vettä Sofia Nikolajevnalle."

"Mitä te puhelitte Sonjetskan kanssa?" kysyi Varvara levollisen säveästi tapansa mukaan, ja oltuaan hetkisen vaiti lisäsi hän puoliääneen: "Kas, tuossahan hän taas astuu se pikku notaari."

Minun kauhukseni, tosiaan suureksi kauhukseni astui Sofia juuri silloin vakavin askelin saliin. Hänen kasvonsa olivat kalpeammat kuin tavallisesti ja silmäluomet punaiset itkusta. Minua hän ei ollut huomaavinaankaan.

"Tules tänne, niin saat nähdä, Sonja!" sanoi Varvara. "Tuo pikku notaari kävelee lakkaamatta tästä ohitse."

Se oli minulle jo liiaksi! Minä riensin ulos enkä tosiaankaan tiedä, mitenkä minä pääsin kotiin.

Minun mieleni oli niin raskas ja katkera, että sitä en voi kavalakaan. Neljänkolmatta tunnin kuluessa kaksi sellaista julmaa iskua! Minä olin saanut tietää, että Sofia rakasti toista ja että minä olin ainiaaksi kadottanut hänen kunnioituksensa. Minä tunsin olevani niin nöyryytetty ja kukistettu, että en edes voinut olla suutuksissani itseenikään. Maaten sohvalla, kasvot seinään päin, antauduin nauttimaan harmini ja toivottomuuteni ensimmäisen purkauksen katkeruutta.

Yht'äkkiä kuulin astuntaa huoneeni lattialla. Minä nousin ylös. Tulija oli eräs lähimpiä ystäviäni, Jakov Pasinkov.

Minä kyllä olisin suuttunut kehen hyvänsä muuhun ihmiseen, joka olisi sinä päivänä tullut kutsumatta minun huoneeseni, mutta kerrassaan mahdoton oli minun suuttua Pasinkoviin. Päin vastoin surunkin vaiheella, joka niin katkerasti minua ahdisti, minä tosiaan ilostuin hänen tulostansa ja tervehdin häntä ystävällisesti. Vanhan tapansa mukaan astui hän pari kertaa edes takaisin huoneessa, puhkuen ja vetäen pitkiä jalkojaan jäljestänsä, seisoi sitte silmänräpäyksen ajan ääneti minun edessäni ja kävi viimein yhtä ääneti nurkkaan istumaan.

IV.

Minä olin hyvin kauan, melkein ihan lapsuudesta asti ollut hyvä tuttu Jakov Pasinkovin kanssa. Hän oli ollut kasvatettavana samassa yksityisessä oppilaitoksessa Moskovassa, saksalaisen Winterkellerin luona, jossa minäkin olin viettänyt kolme vuotta.

Jakovin isä, joka oli köyhä, virasta eronnut majori ja muuten hyvin rehellinen, mutta hiukan heikkomielinen mies, oli tullut herra Winterkellerin luo pienen, silloin seitsenvuotisen poikansa kanssa, maksanut hänestä vuoden maksun, mutta sitte matkustanut pois Moskovasta ja kadonnut, antamatta enää mitään tietoa itsestään. Tuon tuostakin kuului hämäriä kummallisia huhuja hänen vaiheistansa. Vasta kahdeksan vuoden kuluttua saatiin varmasti tietää hänen hukkuneen Irtish-joen tulvaan. Ei kukaan tiennyt, mikä hänet oli vienyt Siperiaan.

Jakovilla ei ollut ketään läheisiä sukulaisia. Hänen äitinsä oli kuollut jo hyvin kauan sitte. Sillä tavalla joutui hän jäämään Winterkellerin taloon. Oli hänellä tosiaan yksi etäinen sukulainen, jota hän sanoi "tädiksi", mutta hän oli niin köyhä, että alussa ei uskaltanut tulla tervehtimään nuorta sukulaistansa, kun pelkäsi, että poika tungettaisiin hänelle vastuksiksi.

Vaimovanhuksen pelko oli kuitenkin turha. Hyväsydämminen saksalainen piti Jakovin luonansa, antoi hänen opiskella ja syödä yhdessä toisten oppilasten kanssa (mutta arkipäivinä jätettiin aina jälkiruoka hänelle antamatta) ja teki hänelle vaatteita vanhoista nuuskanruskeista kapoista, joita hänen äitinsä, hyvin vanha, mutta vielä reipas ja toimelias liiviläisvaimo, oli käyttänyt.

Kaikkein näiden asianhaarain tähden ja varsinkin siitä syystä, että Jakovin asema koulussa oli muka alhaisempi, kohtelivat kumppanit tavallisesti häntä huolimattomasti ja halveksivasti. He katselivat häntä yli olkansa kuin köyhää poikaa, josta ei kukaan huolinut, ja sanoivat häntä milloin "akankapaksi", milloin "myssysankariksi", hänen tätinsä kun aina käytti kummallista pitsimyssyä, jonka päälaella törrötti keltainen nauhaviuhka kuin hernetukku, ja milloin "Jermakin pojaksi", koska hänen isänsä oli kulkenut Irtishiin kuten kuuluisa Jermak. Mutta huolimatta noista haukkumanimistä, hänen naurettavista vaatteistaan ja köyhyydestään kaikki kuitenkin pitivät hänestä paljon. Mahdoton tosiaan olikin olla häntä suosimatta. Parempi sydämmistä, nöyrempää ja uhraavaisempaa ihmistä tuskin vain on koskaan ollut maailmassa.

Kuin minä näin hänet ensi kerran, oli hän kuudentoista vuoden ijässä ja minä olin äsken täyttänyt kolmetoista. Minä olin silloin hyvin itserakas ja lellitelty poika, rikkaassa kodissa kasvanut. Niinpä minä heti kouluun tultuani kiiruhdin tekemään lähempää tuttavuutta erään ruhtinaan pojan kanssa, josta herra Winterkeller piti aivan erityistä huolta, ja parin muun ylhäissukuisen pojan kanssa. Kaikki muut pidätin minä kaukana itsestäni enkä Pasinkovia ottanut edes huomioonikaan. Sitä pitkää ja hoikkaa poikaa rumassa nutussaan ja lyhyissä housuissa, joiden alta näkyi karkeat, kuluneet puolisukat, katselin minä köyhän työmiehen pojan tai sellaisen palveluspojan vertaiseksi, jonka isäni oli minulle valinnut kotitilustemme maaorjain joukosta.

Pasinkov oli hyvin kohtelias kaikille, mutta ei koskaan koettanut tunkeutua kenenkään suosioon millään erityisillä keinoilla. Jos hänet karkoitettiin pois, hän ei nöyrtynyt eikä myöskään pahastunut, vaan pysyi etäämpänä ikään kuin odotellen, että toinen katuisi tylyyttänsä. Sellainen hän oli minuakin kohtaan, mutta kaksi kokonaista kuukautta kului, ennenkuin minun ylpeyteni lannistui ja minä käsitin, miten paljon parempi hän oli meitä muita.

Oli kirkas, kaunis kesäpäivä. Innokkaan ja väsyttävän pallipelin jälkeen menin minä pihasta pieneen puutarhaan, joka oli koulun oma, ja näin Pasinkovin istuvan penkillä korkean sireenipensaan alla.

Hän luki kirjaa. Astuessani hänen ohitsensa katsahdin kirjan kansiin ja luin saranoista nimen "Schillers Werke". Minä pysähdyin.

Minua hävettää vielä tänäkin päivänä, kun muistan, miten kopeaa ylpeyttä ja halveksimista oli ääneni kaiussa.

Pasinkov katsoi minuun pienillä, mutta paljon sanovilla silmillään ja vastasi:

Minä olin melkein pahastunut tuosta hänen kysymyksestään ja aioin astua edelleen, mutta olipa siinä kuitenkin jotain, käsittämätöntä itsellenikin, mitä se oli, joka minua pidätti lähtemästä.

"No, mitä Schillerin teosta te luette sitte?" kysyin minä samalla ylpeällä äänellä.

"Nyt minä luen Mielenmalttia. Se on erinomaisen kaunis kappale. Jos tahdotte, niin luen sen teille. Käykää istumaan tähän viereeni penkille."

Minä vitkastelin vähän, mutta kävin sentään istumaan. Pasinkov alkoi lukea.

Hän ilmeisesti osasi saksaa paljon paremmin kuin minä ja monessa paikassa täytyi hänen selittää, ajatusta minulle. Mutta minä en enää hävennyt omaa taitamattomuuttani enkä hänen taitavammuuttansa.

Siitä päivästä, siitä yhteisestä lukemisesta sireenein varjossa rakastin minä Pasinkovia koko nuoren sydämmeni innolla, liityin häneen ja katselin ylös häneen kaikessa, joka oli hyvää ja oikeata.

Muistanpa vielä tänäkin päivänä hyvin elävästi, minkä näköinen hän siiloin oli. Vähänpä hänen muotonsa muuttuikin vuosien kuluessa. Hän oli pitkä ja laiha ja jotenkin kömpelö, kapeat olkapäät ja syvälle painunut rinta tekivät hänet sairaan näköiseksi, vaikka hänellä ei ollut mitään syytä valitella pahoinvointia. Suuri, yläpuolelta aivan pyöreä pää oli aina vähän kallellaan toiselle puolelle ja pehmoinen vaalea tukka riippui ohuina kiehkuroina hänen hoikalla kaulallansa. Kasvot eivät olleet kauniit, vaan melkein naurettavat pitkän, paksun ja punaisen nenän tähden, joka riippui leveäin suorien huulien päällä. Mutta erinomaisen kaunis oli hänen avoin, kirkas otsansa, ja kun hän hymyili, loistivat hänen pienet, harmaat silmänsä niin lempeän sydämmellisesti ja ystävällisesti, että kun vain niihin katsoi, sydän oikein lämpeni ja ilostui.

Minä muistan myöskin varsin hyvin hänen hiljaisen ja tasaisen äänensä, joka oli hiukan käheä, mutta ei vastenmielisesti. Hän puhui yleensä vähän ja nähtävästi vaivalloisesti, mutta milloin hän hiukan lämpeni ja vilkastui, sujui puhe helposti ja vapaasti, ja — varsin kummallista katsella — hänen äänensä silloin hiljeni hiljenemistään, katse muuttui yhä enemmin sisälliseksi ja ikään kuin sammuvaksi ja koko muoto hiukan punastui. Sanoilla sellaisilla kuin "totuus", "hyvyys", "elämä", "tiede", "rakkaus" ei koskaan ollut mitään väärää kaikua Pasinkovin huulilla, lausuipa hän ne kuinka suurella innostuksella hyvänsä. Pakotta, ponnistuksetta nousi hänen henkensä ylös ihanteiden maailmaan. Hänen puhdas sielunsa oli joka hetki valmis astumaan "kauneuden pyhyyteen". Se odotti vain tulotervehdystä, sisällistä yhteyttä toisen sielun kanssa.

Pasinkov oli romantikko, viimeisiä romantikkoja kuin minä olen kohdannut matkallani. Nykyaikaan ovat kuten tietty romantikot melkein kokonaan kadonneet. Ainakaan niitä ei ole yhtään nykyajan nuorisossa. Sitä pahempi tälle nykyajan nuorisolle!

Sillä tavalla vietin minä kolme vuolta paraimmassa ystävyydessä Pasinkovin kanssa. Joka ajatuksen, jokaisen tunteen ilmoitimme me toinen toisellemme, me olimme, kuten sanotaan, yksi sydän ja yksi sielu. Niinpä minä sainkin eräänä päivänä tiedon hänen ensimmäisestä rakkaudestaan, ja minä muistan vielä, miten kiitollisen ja ihastuneen myötätuntoisesti minä kuuntelin hänen tunnustustansa.

Hänen kainon rakkautensa esine oli herra Winterkellerin sisarentytär, sievä, valkoverinen saksalaistyttö, jolla oli pienet pyöreät lapsenkasvot ja lempeät uskolliset sinisilmät. Hän oli hyvin hyvä ja tunteellinen tyttö, ihasteli Mattissonia, Ulandia ja Schilleriä ja saneli heidän runojaan varsin viehättävästi hennolla vaan kirkkaalla äänellä.

Pasinkovin rakkaus oli niin platoninen kuin mahdollista. Hän tapasi lemmittyänsä ainoastaan pyhäpäivinä, jolloin hän aina tuli panttileikkisille Winterkellerin lasten kanssa, ja silloinkin hän puhui hyvin vähän tytön kanssa. Ja kun tyttö kerran sanoi hänelle: "rakas herra Jakov", hän ei saanut unta koko seuraavana yönä pelkän onnentunteen tähden. Hän ei tullut hetkeäkään ajatelleeksi, että tyttö puhutteli kaikkia muitakin hänen kumppanejansa samalla tavalla: "rakas herra Se tai Se."

Muistan minä myöskin hänen surunsa ja murheensa, kun eräänä päivänä se uutinen kerrottiin koulussa, että neiti Fredrika — se oli tytön nimi — oli mennyt suuren teurastuslaitoksen ja lihakaupan omistajalle, herra Kniftukselle, joka oli sangen kaunis ja sivistynyt nuori mies, ja että hän ei ollut sitä tehnyt yksistään tottelevaisuudesta vanhempiansa kohtaan, vaan totisesta rakkaudesta.

Se oli kova isku minun ystäväparalleni, ja varsinkin oli hänelle katkera se päivä, jolloin nuorikot ensi kerran kävivät tervehtimässä eno Winterkelleriä. Entinen neiti, nykyinen rouva Fredrika esitteli miehellensä Pasinkovin, sanoen häntä nytkin "rakkaaksi herra Jakoviksi". Herra Kniftuksessa loisti ja paistoi kaikki tyyni, silmät, otsa ja hampaat, komeasti kammattu musta tukka, frakin metallinapit, kultavitjat, jotka riippuivat kauniissa kaaressa liivillä, yksinpä saappaatkin hänen suurehkoissa ja hyvin ulos päin pyrkivissä jaloissaan.

Pasinkov puristi hänen kättänsä ja toivotti täydestä sydämmestä — siitä olen ihan varma — hänelle pitkää häiriytymätöntä onnea.

Se tapahtui minun läsnä ollessani. Muistanpa, miten osaaottavasti ihmetellen minä katselin ystävääni. Hän näytti minusta oikealta sankarilta! Ja kun sitte jäimme kahden kesken, miten surumieliset olivatkaan kaikki meidän sanamme ja ajatuksemme!

Ero Pasinkovista oli ensimmäinen katkera suru minun elämässäni. Muutamia viikkoja ennen minun lähtöäni oli hän, kärsittyään paljon huolia ja vastuksia, pitkän, monesti aivan naurettavankin kirjeenvaihdon jälkeen monen asianomaisen viraston kanssa, viimeinkin saanut paperinsa selville, niin että pääsi yliopistoon. Hyväsydäminen saksalainen kustansi häntä ylioppilaanakin yhä edelleen, mutta vanhojen sadekappanuttujen ja housujen sijaan sai hän nyt kunnolliset vaatteet korvaukseksi monenlaisten ainetten opetuksesta kasvatusisänsä koulun nuorille oppilaille.

Minun seurusteluni hänen kanssansa jatkui aivan samalla tavalla kuin ennenkin aina viimeiseen hetkeen asti, kuin minä oleskelin herra Winterkellerin luona, vaikka meidän ikämme ero nyt tuli enemmin näkyviin kuin ennen ja vaikka minä aloin vähän kadehtia muutamia hänen uusia ylioppilaskumppanejansa. Hänen vaikutuksensa minuun oli aina ollut parasta lajia, mutta kovaksi onneksi sitä ei kestänyt kauan. Minä kerron vain yhden esimerkin siitä, minkä muutoksen parempaan päin hänen esimerkkinsä voi saada aikaan minussa. Lapsena olin minä tottunut valehtelemaan. Mutta Jakovin läsnä ollessa, jopa häntä vain muistellessanikin oli minun mahdoton saada kieltäni kääntymään valheesen.

Erityinen nautinto oli minusta kävellä hänen kanssansa pitkät matkat taikka vain astua hänen vieressään edes takaisin huoneessa ja kuunnella, mitenkä hän minuun katsomatta saneli runoja hiljaisella, sointuvalla äänellään. Minusta tuntui silloin, kuin me molemmat olisimme hitaasti ja vähitellen päässeet vapaaksi kaikista maallisista siteistä ja liidelleet kauas pois johonkin ihmeelliseen, salaperäisestä kauneudesta säteilevään seutuun.

Me istuimme yhdessä penkillä sireenipensaan alla; se oli aina tuosta ensikohtauksesta asti ollut meidän lempipaikkamme. Kaikki muut makasivat ja nukkuivat. Ääneti ja hiljaa olimme me nousseet ylös, pukeutuneet puolipimeässä ja hiipineet hiljaa ulos haaveksimaan. Ulkona taivasalla oli sangen lämmin, mutta tuon tuostakin tuli raitis tuulenpuuska ja me lähennyimme silloin vielä lähemmäksi toisiamme. Me puhuimme molemmat paljon ja innokkaasti, niin että me usein keskeytimme toisemme puhetta, mutta emme kiistelleet koskaan. Meidän yllämme loisti lukematon tähtijoukko. Jakov nosti silmänsä tummaa yötaivasta kohti, puristi minun kättäni ja saneli hiljaa vapisevalla äänellä:

    Ylhäällä avaruuden teillä
    Täht'joukot ijät' kiertelevät —
    Ja kaikki hoitaa Luojan valpas silmä.

Harras vavistus väräytti koko minun nuorta olentoani. Vavisten kuin vilusta kiersin minä käteni ystäväni kaulaan ja itkin. Sydämmeni oli täynnä yli taitojensa.

Mihinkä on paennut se nuori, haaveksiva innostus? Sinne pois, jonne nuoruuden aikakin on mennyt ja josta ei mikään enää palaa takaisin!

Kahdeksan vuoden kuluttua tapasin minä Pasinkovin Pietarissa. Minä olin silloin vähän ennen päättänyt antautua virkamiesuralle, ja eräs sukulainen, jolla oli jonkin verta vaikutusvaltaa, oli hankkinut minulle pienen paikan eräästä hallintovirastosta.

Meidän jälleen yhtymisemme tuli oikeaksi ilojuhlaksi. Minä en voi koskaan unhottaa sitä hetkeä. Eräänä päivänä keskitalvella istuen yksin huoneessani kuulin hänen äänensä tampuurista. Miten minä vavahdin sen rakkaan äänen kaiusta, miten sydämmeni sykki, kuin juoksin hänelle kaulaan, antamatta hänelle aikaa riisua turkkiansa tai edes päästää vyötäkään vyöltänsä! Miten innokkaasti minä häntä katselin kyynelien lävitse, jotka liikutuksesta vasten tahtoani nousivat pimittämään silmiäni!

Hän oli vähän vanhennut seitsemän viime vuoden kuluessa. Otsassa oli koko joukko hienoja ryppyjä, posket syvälle painuneet ja tukka harvennut, multa partaa ei ollut kasvanut ja hymy oli vielä ennallaan. Ja hänen naurunsa, tuo omituinen minulle niin rakas sisällinen, melkein nyyhkyttävä nauru oli myöskin sama kuin ennen.

Olipa meillä sinä päivänä puhumista, kyselemistä ja kertomista keskenämme! Miten paljon vanhoja lempirunoelmia me luimme toinen toisellemme!

Minä pyysin häntä muuttamaan minun luokseni asumaan, mutta siihen hän ei suostunut. Sen sijaan lupasi hän käydä tervehtimässä minua joka päivä ja sen lupauksensa hän myöskin piti.

Ei Pasinkov ollut sisällisestikään muuttunut. Hän oli yhä vielä sama romantikko kuin ennenkin. Vaikka elämän halla, kokemuksen kylmä viima oli viileksinyt hänen olemustansa sisäisimpiin komeroihin asti, niin se kaunis kukka, joka oli jo aikaisin alkanut juurtua hänen sydämmeensä, kuitenkin oli säilyttänyt hennon, raittiin kauneutensa kokonaisena, ihan eheänä. Minä en voinut hänessä huomata surua enkä huolia. Hän oli kuten ennenkin hiljainen ja äänetön, mutta aina hyväsydämminen ja ystävällinen kaikkia kohti.

Pietarissa eli hän kuin erämaassa, ei huolehtinut vähääkään vastaisesta elämästänsä eikä seurustellut juuri kenenkään kanssa.

Minä vein hänet Slotnitskin perheesen ja sitte kävi hän siellä sangen usein. Hän ei ollut itserakas, ei arka eikä kaino, mutta sielläkin, kuten kaikkialla muualla, oli hän yleensä hyvin äänetön ja hiljainen. Kuitenkin häntä mielellään nähtiin siellä vieraana. Ei ainoastaan Tatjana Vasiljevna, joka samoin oli hyvin hiljainen, vaan myöskin hänen vanha miehensä, jonka kanssa ei juuri ollut helppo seurustella, otti aina hänet ystävällisesti vastaan, ja molemmat harvapuheiset tytöt myöskin tottuivat kohta hänen hiljaiseen, ystävälliseen käytökseensä.

Usein oli hänellä tullessaan muutamia äsken ilmestyneitä runoelmia pitkän aina nuuskanruskean takkinsa takataskussa. Pitkään aikaan hän ei saa ottaneeksi esille kirjaansa, vaan istuu ja ojentelee päätänsä joka taholle kuin lintu, katsellakseen, oliko missään sopivaa nurkkaa, johon hän voisi vetäytyä syrjään. Hän yleensä mielellään istuu aina nurkassa. Löydettyään viimein pikku paikan jostakin sopukasta ottaa hän esiin kirjan ja alkaa lukea ensin hiljaa, melkein kuiskaavalla äänellä, sille vähitellen yhä kovemmin, keskeyttäen siiloin tällöin itseään jollakin lyhyellä huomautuksella tai huudahduksella.

Minä panin huomiooni, että sellaisissa tapauksissa Varvara mieluisemmin kuin hänen sisarensa lähestyi häntä ja kuunteli hänen lukemistansa, vaikka hän tosin ei ymmärtänytkään kaikkea. Yleensä Varvara hyvin vähän harrasti kirjallisuutta. Hän tavallisesti kävi istumaan juuri Pasinkovin eteen, laski leukansa käsien nojaan ja katseli häntä keskelle kasvoja eikä silmiin. Koko lukemisen aikana hän ei lausunut sanaakaan, mutta välistä veti syvän huokauksen.

Iltasilla, varsinkin pyhä- ja juhlapäivinä me olimme panttisilla. Silloin tuli tavallisesti lisäksi myöskin kaksi nuorta tyttöä, Slotnitskien sisaria ja etäisempiä sukulaisia sekä pari kadettia tai muita nuoria poikia. Tytöt olivat sievänlaiset, lyhyehköt, hyvin iloiset ja herkät nauramaan. Pojat varsin siivot ja käytökseltään siistit, ja silloin oli varsin iloista ja hupaista muuten niin äänettömässä ja hiljaisessa huoneessa.

Näiden leikkien aikana istui Pasinkov aina Tatjana Vasiljevnan vieressä. Heidän molempain tuli ajatella, "mitä sen piti tehdä, joka tunsi pantin omakseen", eikä se ollut mikään helppo tehtävä.

Sofia ei pitänyt suuteloista eikä muista hellyyden osoituksista, joilla pantti tavallisesti lunastetaan, ja Varvara suuttui milloin hänen piti etsiä tai arvata jotakin.

Molemmat nuoret sukulaiset nauroivat lakkaamatta, huolimatta mistään. Mitä ihmettä heillä saattoi ollakaan nauraa niin herkeämättä! Välistä minä oikein pahastuin heitä katsellessani, mutta Pasinkov vain hymyili ystävällisesti ja nyykytti päätänsä.

Ukko Slotnitski ei ottanut osaa meidän leikkeihimme, vaan istui huoneessaan ja katseli äreästi ja tyytymättömästi meitä avonaisesta ovesta. Mutta kerran sattui, että hän ihan yht'äkkiä kenenkään aavistamatta tuli ulos ja ehdotti, että se, joka tunsi pantin omakseen, tanssisi hänen kanssansa valssin. Tietysti ehdotus hyväksyttiin. Tatjana Vasiljevnan pantti tuli näkyviin. Hän joutui hyvin hämilleen ja punastui kuin viisitoista vuotinen tyttö; mutta hänen miehensä käski Sofiaa soittamaan, kumarsi rouvalleen ja tanssi hänen kanssansa vanhaan tapaan kolmen neljäsosan tahdissa kaksi kertaa salin ympäri.

Muistan varsin hyvin, miten hänen mustaveriset, kellertävät kasvonsa terävine pikku silmineen, joissa ei muuten koskaan näkynyt hymyä, milloin oli näkyvissä, milloin piilossa, hänen hitaasti pyöriessään, unhottamatta koskaan tavallista ankaruuttansa, joka hänen muodossansa asui. Tanssissa hän harppasi pitkiä askelia ja vähän hypähti joka uuden tahdin alussa, mutta hänen rouvansa liikutteli jalkojaan sukkelaan ja sievästi sekä ikään kuin pelosta painoi kasvojaan hänen rintaansa vasten.

Valssin loputtua vei hän hänet takaisin istuinpaikalleen, kumarsi, meni huoneesensa jälleen ja veti oven jälkeensä kiinni.

Sofia aikoi nyt nousta pois pianon edestä. Mutta Varvara pyysi häntä soittamaan edelleen, meni Pasinkovin luo ja ojentaen hänelle kätensä, sanoi hämillään hymyillen:

Pasinkov näytti hyvin kummastuneelta, mutta nousi heti, hän kun aina oli erinomaisen kohtelias, ja laski kätensä Varvaran vyötäisille. Vaan ensi askeleella hän jo lipesi ja kaatui, ja koettaessaan äkisti irrottautua naisestaan sysäsi hän kyynyspäällään sitä, pikku pöytää, jolla papukaijan häkki oli.

Häkki putosi lattialle, papukaija peljästyi ja alkoi huutaa: "kivääri käteen!" Siitä syntyi yleinen nauru. Ukko Slotnitski näyttäytyi huoneensa kynnyksellä, katsahti tyytymättömästi tuota epäjärjestystä ja paiskasi kiivaasti oven jäljestään kiinni. Aina siitä asti ei tarvittu muuta kuin mainita sitä tapausta Varvaran läsnäollessa, niin hän heti alkoi nauraa ja katsoa Pasinkoviin, ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa, että kerrassaan mahdoton oli keksiä mitään hauskempaa, kuin Pasinkov silloin teki.

Pasinkov rakasti suuresti musiikkia. Usein pyysi hän Sofia Nikolajevnaa soittamaan jotakin ja istui silloin nurkassa kuunnellen ja hiljaa hyräillen mukaan tuntehikkaimmissa paikoissa. Varsinkin ihasteli hän Schubertin "Tähtitaivasta". Hän vakuutti, että hänestä sitä kappaletta kuunnellessa aina tuntui, kuin yht'aikaa sävelien kanssa pitkät siniset valosäteet ampuisivat korkeudesta suorastaan häntä rintaan. Ja nyt minä katsellessani pilvetöntä tähtikirkasta yötaivasta en voi olla muistelematta Pasinkovia ja Schubertin säveliä.

Viimeksi johtuu minulle mieleen huvimatka, jonka teimme Slotnitskin perheen kanssa Pargalaan [suuren, kaunisseutuisen järven rannalle, joka on 1 1/2 peninkulman päässä Pietarista Viipuriin piin].

Me ajoimme koko seura kaksissa neljän istuttavissa ajurin vaunuissa, joissa oli c:n muotoiset vieterit, korkeat kuskinistuimet ja heinillä täytetyt istuintyynyt. Ruunit, kivulloiset hevoset, jotka ontuivat jokainen eri jalkaa, veivät meidät hitaassa juoksussa perille.

Me kävelimme kauan kauneissa hongikoissa, joimme maitoa suurista savipulloista ja söimme mansikoita sokurin kanssa. Ilma oli ihana. Varvara yleensä ei mielellään kävellyt paljoa, hän kun pian väsyi, mutta tällä kertaa hän ei jäänyt jäljelle meistä muista. Hän oli ottanut hatun päästään, tukka riippui vapaana, hitaisuus oli muuttunut elävyydeksi ja kasvoja kaunisti raitis puna. Tavattuaan metsässä kaksi pientä talonpoikaistyttöä istahti hän heti alas maahan, huusi tytöt luoksensa ja asetti heidät istumaan viereensä, mutta muuten ei osoittanut heille mitään ystävyyttä.

Sofia, jolla seurakumppanina oli herra Asanov, katsahti heihin kylmäkiskoisesti hymyillen, mutta ei huolinut heistä sen enempää. Ukko Slotnitski huomautti, että Varvara oli oikea "pesäkana", ja silloin Varvara heti nousi ylös ja astui edelleen. Pari kertaa tällä kävelyretkellä metsässä meni hän Pasinkovin luo ja sanoi:

"Jakov Ivanits, minulla on jotakin sanomista teille." Mutta mitä hänellä oli sanottavaa, Pasinkov ei saanut koskaan tietää.

Minä ilostuin hyvin Pasinkovin tulosta, mutta kun ajattelin, mitä olin tehnyt edellisenä päivänä, jouduin niin häpeihini, että käännyin jälleen seinään päin, sanomatta hänelle sanaakaan.

"Kyllä, kiitos kysymyksestäsi", mutisin minä hammasten välistä, "minun vain vähän kivistää päätäni."

Jakov ei enää kysellyt mitään, vaan otti kirjan, istahti nurkkaan ja rupesi lukemaan.

Siten kului toista tuntia. Minä jo olin ihan ryhtymässä kertomaan hänelle kaikki tyyni, kuin äkisti tampuurin kello soi, ilmoittaen jonkun tulevan.

Tampuurin ovi aukesi. Minä kuuntelin, Asanovin ääni kysyi minun palvelijaltani, olinko minä kotona.

Pasinkov nousi. Hän ei pitänyt Asanovista, jonka tähden hän minulle kuiskasi menevänsä sisähuoneesen ja käyvänsä minun sänkyyni odottamaan, ja hän meni.

Jo hänen kiihkosta punaisten kasvojensa muodosta sekä lyhyestä ja äreästä tervehdyksestään minä aavistin, että hän ei suinkaan ollut tullut vain huviksensa. "Mitähän tästäkin nyt tulee?" ajattelin minä itsekseni vähän levottomana.

"Hyvä herra", alkoi Asanov, käyden nojatuoliin istumaan, "minä tulin teidän luoksenne, että te saisitte tilaisuuden haihduttaa minulta eräitä epäilyksiä."

"Niin, minä tarkoitan yhtä tosi asiaa", vastasi hän pannen eri painoa joka sanalle. "Eilen minä näytin teille lompakkoani, jossa oli erään henkilön kirjeitä minulle. Tänään te olette nenäkkäästi ja sopimattomasti nuhdellen — huomatkaa tarkkaan: nenäkkäästi ja sopimattomasti nuhdellen — maininneet samalle henkilölle muutamia sanoja niistä kirjeistä, vaikka teillä ei ole ollut mitään oikeuden tapaistakaan sellaiseen, lievimmiten sanoen, kömpelöön käytökseen. Minä haluan sen tähden kuulla, miten te aiotte selittää tuon kaikin puolin moitittavan käytöksenne."

"Ja minä haluan tietää, mikä oikeus teillä on tällä tavoin tutkistella minua", vastasin minä, vavisten sekä häpeästä että kiukusta. "Jos te huviksenne sopimattomasti kerskailette ylhäisistä tuttavuuksistanne ja huvittavasta kirjeenvaihdostanne, mitä se minuun koskee? Vai eivätkö ehkä kaikki kirjeenne teillä enää ole tallella?"

"Kirjeet minulla kyllä on tallella, mutta minä olin eilisiltana sellaisessa tilassa, että te varsin helposti saatoitte…"

"Lyhyesti puhuen, hyvä herra", keskeytin minä ja puhuin tahallani niin kovasti kuin mahdollista, "minä pyydän teitä jättämään minua rauhaan, kuuletteko? Minä en tahdo mitään tietää enkä aio antaa teille mitään selityksiä käytöksestäni. Saatattehan mennä tiedustelemaan siltä eräältä henkilöltä, ehkä hän osaa selitellä teille asiat."

Asanov katsoi minuun, nähtävästi koettaen tehdä katsettaan pilkalliseksi ja läpitunkevan teräväksi, siveli viiksiänsä ja nousi hitaasti seisomaan.

"Minä tiedän nyt, mitä minun tulee ajatella", sanoi hän. "Teidän muotonne todistaa kyllin selvästi teitä vastaan. Mutta minä sanon teille, että oikea aatelismies ei tee sillä tavalla. Varkain lukea toisten kirjeitä ja sitte mennä nuoren, ylhäis-sukuisen naisen luo häiritsemään hänen rauhaansa…"

"Menkää hiiteen! sanon minä teille", tiuskasin ihan raivoisesti ja jalkaa polkien. "Lähettäkää tänne sekundanttinne, minä en aio teidän kanssanne vaihtaa enää sanaakaan."

"Te voitte säästää opetuksenne sellaiselle, joka niitä paremmin tarvitsee", vastasi Asanov kylmästi. "Minä aioin itsestänikin lähettää tänne sekundantit."

Uuvuksissa vaivuin minä sohvalle ja peitin kasvoni käsilläni. Joku koski minua olkapäähän. Minä katsahdin ylös. Se oli Pasinkov.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän. "Onko se tosiaankin totta? Oletko sinä lukenut toisten kirjeitä?"

Minulla ei ollut voimaa vastata, minä vain nyykäytin päätäni myöntävästi.

"Sofia Nikolajevna", vastasin minä sellaisella äänellä, kuin syytetty vastaa tuomarillensa.

"Ainoastaan tunteiden kiihko voi olla jonkin verran puolustuksenasi", sanoi hän viimein. "Rakastatko sinä häntä, sitä nuorta tyttöä?"

"Olen, olen, olen", keskeytin minä toivottomasti. "Sinulla on kyllin syytä halveksia minua."

Pasinkov käänsi silmänsä alas ja katsoi kauan lattiaan, niitä väräyttämättä.

"No hyvä, tämä täytyy selvitellä jälleen", sanoi hän, nostaen päänsä pystyyn.

"Mutta minä en sitä salli! Mitenkä se olisi mahdollista kaiken sen jälkeen, mitä me äsken puhelimme? Mitä hän ajattelisi!"

"Onko sinusta sitte parempi mennä vielä pitemmälle tässä ikävässä asiassa, saattaa itsesi turmioon ja nuori tyttö pahaan huutoon?"

Minä koetan näyttää hänelle asiata järkevässä valossa. "Minä sanon hänelle, että sinä pyydät hänellä anteeksi, että…"

Minä katsoin Pasinkoviin. Hänen kasvojensa levollinen ja ankara, mutta surullinen muoto liikutti minua kovin. Sellaisena minä en ollut häntä ennen nähnyt, Vastaamatta kävin minä ihan ääneti istumaan sohvalle.

Miten tuskissani minä odotteita hänen palaamistansa! Miten sietämättömän hitaasti kuluivat minuutit ja hetket! Viimein hän palasi myöhään illalla.

"Mitä sanoi hän? Oliko hän vaativainen ja pöyhkeä, arvattavasti?" utelin minä hätäisesti.

"Ei, sitä en voi sanoa. Minä odotin paljon enempää vastusta. Hän ei ole niin tyhjä eikä ylpeä kuitenkaan, kuin minä hänestä luulin."

"Ja sitte, kävitkö kenenkään muunkin luona?" kysyin minä hetkisen päästä.

"Sofia Nikolajevna on hyvä ja ymmärtäväinen tyttö. Niin, hän on tosiaankin hyvä tyttö. Alussa oli hän hyvin levoton, mutta sitte tyyntyi. Muuten meidän keskustelumme ei kestänytkään kauempaa kuin viisi minuuttia."

"Ja nyt minä tietysti en enää saata käydä heillä?" sanoin minä murheissani.

"Miksi et? Silloin tällöin sinä kyllä saatat käydä siellä, ja sinun pitääkin käydä, ett'ei saataisi aihetta lörpötyksiin ja väärin käsityksiin.

"Voi Jakov, sinä et nyt voi muuta kuin halveksia minua!" vaikeroin minä, jaksaen töin tuskin pidättää kyyneliäni.

"Minäkö? halveksia sinua?" Hänen hyvistä, ystävällisistä silmistään alkoi loistaa hellintä rakkautta. "Halveksia sinua! Kuinka saatatkaan sinä ajatella niin? Oliko sitte sinun niin helppo kestää tätä iskua? Etkö sinä sitte enää olekaan tuskissasi?"

Hän ojensi minulle kätensä ja minä heittäydyin nyyhkien hänen rinnoilleen.

Muutamien päivien kuluttua, joina minä hyvin huomasin, että Pasinkov ei ollut hyvällä mielellä kuten tavallisesti, päätin minä viimein lähteä käymään Slotnitskissa.

Vaikea olisi sanoin kuvata, mitä minä tunsin astuessani saliin. Minä muistan, että tuskin voin erottaa perheen jäseniä toisistaan ja että ääni takertui minulle kurkkuun joka kerran, kuin yritin puhumaan.

Sofian ei ollut myöskään helpompi olla. Hän koetti pakottaa itseään puhelemaan minun kanssani, mutta hänen silmänsä karttoivat minun katsettani ja päin vastoin, ja jokaisessa hänen liikkeessään, koko hänen olemuksessaan oli selvästi huomattavaa pakkoa ja — miksikään lausuisi totuutta — salaista inhoa. Minä kiiruhdinkin vapauttamaan niin pian kuin mahdollista sekä häntä että itseäni siitä kiusallisesta tilasta.

Tämä yhtyminen onneksi olikin viimeinen ennen hänen häitänsä Asanovin kanssa. Äkisti tapahtui muutos minun omassa elämässäni ja vei minut pois Venäjänmaan toiseen laitaan, niin että minun täytyi pitkäksi ajaksi erota Pietarista, Slotnitskeista ja, ikävintä kaikesta, myöskin hyvästä ystävästäni Jakov Pasinkovista.

VI.

Seitsemän vuotta oli kulunut. Minä en katso tarpeelliseksi kertoa, mitä minulle oli tapahtunut koko sinä aikana. Minä olin vaellellut ympäri Venäjänmaata, ollut kaukana etäisissä erämaissa, ja Jumalan olkoon kiitos, ne etäiset erämaat eivät olekaan niin hirvittävät, kuin moni luulee. Keskellä suurinta saloa kasvaa tuulen kaatamien puiden alla ja tiheiköissä kuitenkin varsin monta kaunista ja tuoksuvaa kukkaa.

Eräänä päivänä aikaisin keväällä matkustin minä virkatoimissa pienen piirikaupungin läpi eräässä Itä-Venäjän etäisessä kuvernementissa. Torin poikki ajaessa minä mitään ajattelematta tirkistellessäni ulos himmeästi vaununikkunasta yhtäkkiä näin miehen, jonka kasvot näyttivät minusta erittäin tutuilta.

Hän seisoi erään puodin erässä eikä hänellä näyttänyt olevan mitään erityistä tekemistä. Minä katselin häntä tarkemmin ja suureksi ilokseni tunsin hänet Pasinkovin palvelijaksi Jeliseiksi.

"Hyvää päivää, ystäväni!" sanoin minä, töin tuskin jaksaen hillitä liikutustani. "Oletko sinä täällä herrasi kanssa?"

"Niin, minä se olen", vastasi hän hitaasti, mutta heti sitte riemastui:
"Ah, oletteko se te, pikku isä! Ja minä kun en ollut tuntea teitä!"

"Sen minä kyllä teen! Olkaa hyvä, lähtekää minun kanssani. Me asumme tuossa ravintolassa."

Jelisei, synnyltänsä kalmukkilainen, oli muodoltaan erittäin vastenmielisen, melkeinpä hurjan näköinen, mutta kuitenkin oli hän perin hyväsydämminen ja ymmärtäväinen mies. Hän oli jo kymmenen vuotta ollut Pasinkovin palveluksessa ja rakasti häntä rajattomasti.

"Voi, pikku isä, huonosti, hyvin huonosti!" vastasi hän huoaten. "Te ette suinkaan tunne häntä enää. Näyttää, kuin hänellä ei enää olisi pitkää elonaikaa jäljellä. Juuri sentähden me vain oleskelemmekin täällä, että hän on niin heikko. Me olemme matkalla Odessaan, näettäkös, oikein kunnolliseen parannuslaitokseen."

"Niin, se on varma, se. Jakov Ivanitsilla oli siellä hyvä paikka. Mutta siellä hän myöskin sai haavansa."

Tällä välin olimme saapuneet ravintolaan, ja Jelisei riensi edeltä ilmoittamaan minun tuloani.

Ensi vuosina eromme jälkeen olimme Pasinkov ja minä hyvin usein kirjoittaneet toinen toisellemme, mutta viimeinen kirje, kuin minä olin saanut häneltä, oli nyt neljä vuotta vanha, ja siitä saakka minä en ollut millään muullakaan tavalla saanut mitään tietoa hänestä.

"Olkaa hyvä, tulkaa ylös, olkaa niin hyvä!" huusi Jelisei rapuilta.
"Jakov Ivanits ikävöitsee teitä nähdäksensä."

Nopein askelin juoksin minä huonoja, heiluvia rappusia ylös ja astuin pieneen puolipimeään huoneesen. Sydämmeni sykähti rinnassani. Kapeassa sängyssä, kappa peitteenä, makasi Pasinkov kalpeana kuin ruumis ja ojensi toista paljasta, laihaa käsivarttansa minua kohti.

Minä riensin vuoteen viereen ja puristin hänen kättänsä huumeen tapaisella kiihkolla, mutta en saanut pitkään aikaan sanotuksi sanaakaan.

"Oh, ei mitään hätää", vastasi hän heikolla äänellä. "Minä olen vähän sairas, siinä kaikki tyyni. Mutta miten ihmeellä sinä tulit tänne?"

Minä kävin istumaan luolille Pasinkovin vuoteen viereen ja katsoin kauan hänen kasvojansa, päästämättä irti hänen kättään. Minä kyllä tunsin rakkaat kasvot, silmäin katse ja muodon hymy olivat entisellään, mutta muuten näkyi koko olennossa selviä taudin hävityksen jälkiä.

"Minä en ole ajellut partaani kolmeen päivään", sanoi hän, "enkä luullakseni kammannut tukkaanikaan, mutta muuten ei ole mitään hätää."

"Sanos minulle, Jakov", aloin minä, "mitä juttuja ne olivat, joita
Jelisei minulle kertoi. Oletko sinä haavoitettu?"

"Niin, se on kokonainen historia", vastasi hän, "ja minä sitte kerron sen sinulle. Minä olen tosiaankin haavoitettu, ja arvaapas, mistä aseesta. Nuolesta!"

"Niin, nuolesta, en tuollaisesta tarumaisesta Amorin nuolesta, vaan oikeasta ampumanuolesta, joka oli tehty jostakin notkeasta puusta, päässä taidokkaasti tehty kärki. Omituisen tunteen vaikuttaa sellainen nuoli, varsinkin kun se sattuu rintaan ja tunkeutuu keuhkoihin asti."

"Aivan yksinkertaisesti. Kuten tiedät, on aina ollut vähän naurettava, vähän hullunkurinen koko minun elämäni. Muistathan, mikä naurettava kirjeenvaihto minulla oli virastojen kanssa, ennenkuin sain paperini ylioppilaaksi pyrkiessäni, ja samoin on tosiaankin ihan hullunkurista, että minä haavoituin nuolesta. Kukapa tavallinen ihminen meidän valistuneena aikanamme enää antaisi itseänsä nuolen haavoittaa? Ja huomaa, se ei tapahtunut sattumasta eikä missään urheilun harjoituksessa, vaan tosi taistelussa."

"Malta, malta, kyllä saat kuulla", keskeytti hän. "Tiedäthän, että minut kohta sinun lähdettyäsi Pietarista siirrettiin Novgorodiin. Siellä minä asuin jotenkin kauan, ja totta puhuakseni minulla oli siellä hyvin ikävä, vaikka minä tapasinkin…" — hän huokasi syvään — "mutta siitä saamme puhua toiste. Kaksi vuotta sitte sain minä toisen, varsin edullisen paikan. Se tosin oli vähän liian kaukana, Irkutskin kuvernementissa, mutta mitäpä siitä! Nähtävästi oli sallimuksen tarkoitus, että minun kuten isänikin piti joutua Siperiaan. Mutta onpa se kuitenkin ihana maa se Siperia! Rikas, komea, suurenmoinen, sen voi kuka hyvänsä todistaa, joka on siellä käynyt. Minä viihdyin erinomaisen hyvin. Minulla oli komennettavana koko joukko siellä syntyneitä asujamia, mutta pahaksi onneksi muutamille heistä, kymmenkunnalle varmaankin, johtui mieleen ruveta salakuljettajiksi ja kiellettyjen tavarain kauppiaiksi. Minut lähetettiin ottamaan heitä kiinni. Sen minä ihan oikein teinkin, mutta silloin yksi heistä varmaankin pelkästä tyhmyydestä ja ajattelemattomuudesta ryhtyi tekemään vastarintaa ja ampui minua nuolella rintaan. Minä tosiaankin olin vähällä siihen kuolla, mutta viimein sentään toinnuin ja aloin parata. Nyt minä matkustan Odessaan voimistumaan siellä kokonaan. Hallitus, jolle minä olen suuressa kiitollisuuden velassa, myönsi minulle pienen erityisen matkarahan sitä varten."

Väsyksissä puheen ponnistuksesta laski Pasinkov päänsä painumaan alas tyynylle ja vaikeni. Heikko puna kirkasti hänen kasvojansa ja silmät painuivat kiinni.

"Ja nyt", jatkoi Pasinkov, avaten silmänsä, mutta pää vielä tyynyn varassa, "olen minä jo toista viikkoa maannut tähän pikku komeroon suljettuna. Luullakseni lienen jollakin tavalla vilustunut. Piirilääkäri hoitelee minua. Hänet kyllä saat kohta nähdä luullakseni. Hän näyttää ymmärtävän asian varsin hyvästi. Muuten minä olen iloissani tästä sattumasta, sillä mitenpä minä muulla tavalla olisin saanutkaan nähdä sinua."

Hän otti minua kädestä ja puristi sitä heikosti. Hänen kätensä, äsken jääkylmä, oli nyt polttava kuumeesta.

"Kerro minulle jotakin itsestäsi", alkoi hän jälleen ja työnsi kapan pois ryntäiltänsä. "Kukapa muistaakaan, kuinka pitkään aikaan emme ole nähneet toisiamme."

Minä täytin hänen toivonsa, vaikka vain estääkseni häntä puhumasta, ja aloin kertoa. Ensin hän kuunteli minua hyvin tarkkaavasti, mutta pyysi sitte vähän vettä juodaksensa, sulki silmänsä ja alkoi levottomasti liikahdella vuoteellaan.

Minä kehoitin häntä vähän nukkumaan ja sanoin, ett'en aikonut ennen lähteä edelleen, kuin hän paranisi, vaan asettua ravintolaan viereiseen huoneesen.

"Tässä on kaikki hyvin huonoa", alkoi Pasinkov estellä, mutta minä painoin hiljaa hänen huulensa kiinni ja läksin pois huoneesta.

"Kuinka oikeastaan on, Jelisei? Hänhän on ihan kuolemaisillaan, kuten näyttää?" kysyin minä uskolliselta palvelijalta.

Minä maksoin rahat kyytimiehelle, joka oli tällä aikaa odotellut torilla, ja saatuani sitte vähällä vaivalla tavarani järjestykseen Pasinkovin huoneen viereen, menin hiljaa hänen huoneesensa katsomaan, nukkuiko hän.

Ovessa kohtasin ison, lihavan ja kömpelön miehen. Hänen suurista, rokonarpisista ja leveistä kasvoistaan ei näkynyt mitään muuta kuin laiskuutta ja unteloisuutta. Pikku silmät näyttivät melkein kiinni liimatuilta ja huulet loistivat kuin juuri makaamasta noustua.

Lihava mies suurella ponnistuksella pingoitti ylös otsaansa ja kulmiaan, kun koetti katsoa minuun.

"Olisitteko, herra tohtori, hyvä ja tulisitte minun huoneeseni; se on tässä vieressä. Jakov Ivanits makaa nyt, kuten näyttää; minä olen hänen vanha ystävänsä ja tahtoisin puhella teidän kanssanne hänen taudistaan, joka minua huolettaa kovin."

"Kyllä, tietysti", vastasi lääkäri sen näköisenä, kuin olisi sanonut: "Miksi suotta lörpöttelette niin paljon, kyllä minä vähemmälläkin tulisin."

"Olkaa hyvä, sanokaa, herra tohtori", aloin minä heti, kuin hän pääsi istumaan suureen, mukavaan nojatuoliin, "millainen on ystäväni tila? Onko hän vaarassa?"

Myönnän, että minua vähän inhotti tuon lihavan lääkärin levollinen, unelias muoto.

"Siispä kaiketi täytyy", alotin uudestaan, "ryhtyä joihinkin erityisiin keinoihin, kutsua joku toinen lääkäri neuvottelemaan, vai mitä? Jotain kaiketi on tehtävä, herra tohtori."

"Neuvottelemaan, niin, se kävisi päinsä, miksikä ei, saatettaisiin kutsua Ivan Jefremits."

Lääkäri puhui vaivalloisesti ja lakkaamatta puhkaen. Suuri vatsa nousi ja laski joka sanalle, aivan kuin hän olisi tarvinnut sen erityistä apua, saadakseen esiin sanoja.

"Eikö kävisi lähettää noutamaan lääkäriä kuvernementin pääkaupungista?
Siellä varmaankin on monta taitavaa lääkäriä."

"Taitavimpanako? Oli siellä tohtori Kolrabus, mutta hänet on varmaankin siirretty jonnekin muuanne. Muuten minä luulen, ett'ei ollenkaan tarvitse lähettää noutamaan ketään."

"Hän on haavoittunut, keuhkot ovat vialla. Sitte hän on vilustunut, saanut kuumetta ja sen mukaan kaikkea muuta pahoin vointia. Hänellä ei ole mitään terveyttä varastossa, ja ilman sitä, kuten tiedätte, ei kestetä niin ankaraa iskua."

"Saatettaisiin ehkä koettaa homolopatiaa", alkoi jälleen puhetta lihava lääkäri, katsahtaen minuun sivulta.

"Mitäpä siitä, että olenkin täysi lääkäri. Ettekö ehkä luule minun sillä ymmärtävän homoiopatiaakin? Kyllä, yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä. Täällä on apteekkari, joka parantelee homolopatialla eikä hän ole edes suorittanut mitään tieteellistä tutkintoakaan."

"Tuopa ei kuulu hyvältä ", ajattelin minä itsekseni, mutta jatkoin kuuluvasti:

Minä en seurannut häntä. Luultavasti en olisi sietänyt nähdä sellaista lääkäriä ystäväni sairasvuoteen vieressä.

Minä soittamalla kutsuin palvelijani ja annoin hänelle käskyn heti matkustaa kuvernementin pääkaupunkiin, etsiä sieltä paras lääkäri ja kaikin mokomin tuoda hänet kanssansa.

"Minä puolestani, herra tohtori, olen päättänyt lähettää noutamaan kuvernementin pääkaupungista parasta lääkäriä. Minä en suinkaan epäile teidän taitoanne, mutta tiedättehän itse, mitä sananlasku sanoo: Kahdet silmät enemmän näkee kuin yhdet."

"Vai niin, no, siinä teitte hyvin, siinä", vastasi hän ja läksi hitaasti laskeutumaan alas rappusia.

"Minua", jatkoi Pasinkov, "miellyttää hänen ihmetyttävä levollisuutensa. Lääkärin sopiikin varsinkin hyvin olla hidasluontoinen ja rauhallinen, eikö totta? Se vaikuttaa sairaassa luottamusta ja antaa toivoa."

Vastoin luuloani oli Pasinkov paljon parempi illan suussa. Hän käski Jelisein laittaa teekeittiön kuntoon, kutsui minua luoksensa teelle ja sanoi itsekin juovansa kupin. Ihan nähtävästi tunsi hän itsensä iloiseksi ja varmaksi pikaisesta parantamisestaan. Kuitenkin koetin minä niin paljon kuin mahdollista estää häntä puhumasta, ja kun huomasin, että hän ei mielellään tahtonut pysyä vaiti ja hiljaa, ehdotin minä, että lukisin hänelle jotakin.

"Niin, tee niin, siitä tulee hauskaa!" vastasi hän iloisesti. "Kuten ennen Winterkellerissä, muistatko? Mutta mitä lukisimme? Katso tuolta ikkunalta, siellä minun kirjani ovat."

"Ah, se on ihmeellistä, kaunista! Mutta Lermontov on myöskin oikea runoilija. Tiedäpäs, ystäväni, avaa kirja sattumalta ja lue siitä paikasta, joka tulee auki."

Minä avasin kirjan, mutta jouduin vähän hämilleni ja levottomaksi, kun avautui "Testamentti". Minä yritin kääntämään lehteä, mutta Pasinkov huomasi sen ja huusi:

"Ihana runoelma", sanoi Pasinkov hiljaa heti, kuin minä lopetin viime värsyn. "Ihana runoelma! Mutta olipa se kuitenkin kummallista", jatkoi hän puhettaan, oltuaan hiukan aikaa vaiti, "että sinulle juuri sattui aukeamaan Testamentti. Hyvin ihmeellistä!"

Minä aloin lukea toista Lermontovin runoelmaa, mutta Pasinkov ei sitä enää kuunnellut, katsoi syrjään ja toisti vielä pariin kertaan: "Ihmeellistä, hyvin ihmeellistä!" Minä päästin kirjan putoamaan polvilleni.

"Sinulla on naapurina nainen", alkoi hän hiljaa sanella, mutta kääntyi sitte äkisti minuun päin ja kysyi: "Muistatko Sofia Slotnitskia?"

"Niin tosiaankin, sinä kirjoitit siitä. Hänen isänsä, antoiko hän hänelle viimein anteeksi?"

"Siitä minä en mitään tiedä, mutta luultavasti he ovat. He asuvat maalla Tulan kuvernementissa. Minä kerran matkustin heidän maatilansa ohitse, mutta en huolinut käydä heitä tervehtimässä."

"Sanos minulle nyt, muistathan, silloin et tahtonut vastata kysymykseeni. Kerroitko hänelle, että minä rakastin häntä?"

"Minä sanoin hänelle kaikki, koko totuuden. Minä puhuin aina totta hänen kanssansa. Kaikki teeskenteleminen hänen edessään olisi ollut synti."

"Mutta minä, ystäväni", sanoi hän, huulet vapisevina liikutuksesta, "minä en olen sinun kaltaisesi. Minä en ole koskaan voinut enkä ole tahtonutkaan unhottaa häntä."

"Kuinka!" lausuin ilmi sanomatonta kummastustani. "Oletko sinä rakastanut häntä?"

"Niin, minä olen rakastanut häntä", sanoi Pasinkov hitaasti ja nosti molemmat kätensä päänsä päälle, "ja miten minä olen rakastanut häntä, tietää yksin Jumala. Minä en ole puhunut sitä kellekään ihmiselle, enkä oikeastaan aikonut puhua sitä nytkään, mutta olkoon menneeksi! Minullahan ei enää ole pitkää elonaikaa, sanotaan."

Pasinkovin odottamaton tunnustus kummastutti minua niin, että en saanut sanaakaan suustani, ja alinomaa palasi takaisin sama ajatus: "Kuinka se voi olla mahdollista ja ihan minun aavistamattani siitä vähääkään!"

"Niin, minä rakastin häntä", jatkoi hän ikään kuin puhuen itsekseen. "Minä en edes silloinkaan lakannut rakastamasta, kuin sain tietää, että hän rakasti Asanovia. Mutta se tuntui katkeralta. Jospa hän edes olisi rakastanut sinua, olisin minä ainakin voinut iloita sinun tähtesi, mutta Asanovia! Mitä olikaan siinä miehessä sellaista, joka saattoi herättää tytössä rakkautta? Ei mitään, se oli vain Asanovin onni, että niin tapahtui. Ja tulla omille tunteilleen uskottomaksi, luopua omasta rakkaudestaan, sitä Sofia ei voinut. Rehellinen, uskollinen sielu ei koskaan muutu."

Minä johduin muistelemaan Asanovin käyntiä minun luonani tuon onnettomuuden päivän iltapuolella ja Pasinkovin sekautumista asiaan, ja tahtomattani alkoi mielessäni kuohua syvää sääliä, niin että minä lausuin:

"Ja kaiken sen sinä sait tietää minulta, ystävä parka, etkä sinä sanallakaan, et ainoallakaan äänen väräyksellä ilmaissut, mitä sinä itse kärsit, läksit vain selvittelemään asiata hänen kanssansa."

"Niin, sitä selitystä hänelle", jatkoi Pasinkov, "minä en voi koskaan unhottaa. Silloin minä vasta sain tietää, silloin vasta minä ymmärsin, mitä se sana: mielenmaltti, merkitsi, jonka minä jo kauan sitä ennen olin valinnut elämäni tunnussanaksi. Mutta ainiaan on hän yksin ollut minun unelmani, minun ihanteeni. Ja köyhä se on, joka elää ikänsä ilman ihannetta!"

Minä katsoin Pasinkovia. Hänen silmänsä näyttivät katselevan kauas etäisyyteen ja säteilevän kuumeen loistosta.

"Minä rakastin häntä", jatkoi hän, "sitä hiljaista, uskollista, luopääsemätöntä ja lahjomatonta olentoa. Kun hän läksi Moskovasta, olin minä vähällä tulla mielipuoleksi surusta. Siitä saakka minä en ole koskaan rakastanut ketään muuta."

Ja äkisti kääntyen painoi hän kasvonsa syvälle tyynyn sisään ja itki hiljaa.

Minä riensin hänen vuoteensa luo ja kumarruin lähelle häntä, koettaen lohduttaa…

"Ei tässä mitään hätää ole", sanoi hän, nostaen päätänsä ja pudistaen tukan pois silmiltään, "jo se nyt on ohitse. Se tuntui vähän katkeralta, oma itseni säälitti minua vähän. Mutta mitäpä siitä, se on runojen syy kaikki tyyni. Lue jotakin muuta minulle, jotain vähän iloisempaa."

Minä otin Lermontovin jälleen käsiini ja aloin sukkelaan selata lehtiä edes takaisin. Mutta aina sain näkyviin sellaisia kappaleita, jotka olisivat saattaneet uudestaan liikuttaa sairaan mieltä. Viimein luin minä "Terekin lahjat".

"Kaunopuheista helyä!" sanoi sairas ystäväni koulumestarin äänellä, "mutta on siinä sentään monta kaunistakin paikkaa. Minä olen itse viime aikoina koettanut kirjoitella runomitalla ja alotin runoelman, jolle aioin panna nimeksi 'Elämän kalkki', mutta ei siitä tullut mitään. Me, ystäväni, saatamme tuntea samaan tapaan runoilijain kanssa, mutta emme itse runoella. Vaan nyt minä olen vähän väsyksissä ja koetan hiukan nukkua; etkö luule, että se olisi hyvä? Onpa se kuitenkin ihana asia, se uni ja sitte unennäöt. Koko meidän elämämme on pelkkää unta ja paras osa elämästä on uni ja unennäöt."

Minä seisoin hetkisen hänen vuoteensa vieressä. En luullut hänen nukkuvan niin pian, mutta vähitellen muuttuivat henkäykset yhtä pitemmiksi ja tasaisemmiksi. Hiljaa poistuin minä huoneesta, menin omaan huoneeseni ja heittäydyin pitkäkseni sohvalle.

Kauan pyöri ajatuksissani se, mitä nyt olin Pasinkovilta kuullut. Koko joukko vanhoja muistoja palasi mieleeni ja kummastutti nyt minua, mutta viimein minäkin nukuin.

Äkisti tunsin minä jonkun nykivän minua käsivarresta. Minä nousin istumaan. Se oli Jelisei.

Minä riensin Pasinkovin huoneesen. Hän ei maannut, vaan istui vuoteellaan kumarruksissa eteen päin, leikitteli käsillään peitteen päällä, hymyili ja puhui, puhui lakkaamatta niin heikolla ja kaiuttomalla äänellä kuin tuulen suhina kaislikossa. Silmät hapuilivat ympäri huonetta. Yölampun heikko valo, jota lattialla varjosti pystyyn asetettu kirja, teki kattoon liikkumattoman valopaikan. Sairaan kasvot näyttivät puolipimeässä vielä kalpeammilta kuin ennen.

Minä menin vuoteen viereen, puhuttelin häntä nimeltään, mutta en saanut mitään vastausta. Minä kuuntelin tarkkaan hänen sekavaa puhettansa. Hän haaveksi Siperiasta ja sen metsistä. Välistä tuli järkevääkin ajatusta puheesen.

"Millaiset puut!" kuiskasi hän, "ylös taivaasen saakka!… Miten paljo härmää niiden oksilla!… Hopea… Lunta… Tuossa on pikku jälkiä… Tuo on jänis ja tuo valkoinen kärppä… Ei, isä se oli, joka karkasi minun paperieni kanssa… Kas tuossa hän on… Ei, hän on tuolla… Minun täytyy juosta jäljestä… Kuu paistaa niin, kirkkaasti… Minun täytyy lähteä ja saada pois paperini… Ah, katsos pieni kukka… Purppuran punainen pikku kukka… Tuollahan seisoo Sofia… Kuules pikku kellojen helinää, pakanen se niin helisee… Ah, ei, ne on noita tyhmiä tilhiä, jotka hyppivät ja visertelevät pensaissa… Katsos vain kultakerttuja… Huh, miten on kylmä!… Katsos, tuollahan on Asanov. Ai, hän onkin kanuuna, vaskinen kanuuna, mutta lava on vihreä. Sentähden häntä juuri niin suuresti suositaan… Oliko se lentotähti? Ei, se oli lentävä nuoli… Voi se sattui minulle ihan kohti sydämmeen… Kuka sen ampui? Sinäkö, pikku Sonja?"

Hän kumarsi päänsä alemmaksi ja alkoi mutista epäselviä sanoja. Minä katsoin Jeliseitä. Hän seisoi, kädet seljän takana, ja katsoi hyvin osanottavasti herraansa.

"Kuinka on, veli, onko sinusta tullut käytöllinen mies?" kysyi sairas äkisti ja katsoi minuun niin selvästi ja ajattelevasti, että minä tahtomattani säpsähdin ja yritin vastaamaan hänelle, mutta hän jatkoi heti: "Minä, ystäväni, en ole tullut käytölliseksi mieheksi… Minkäpä sille voi? Minä olen syntynyt haaveksijaksi… Haaveksiminen, mielikuvitus… Mitä on mielikuvitus? Sohakevitsin talonpoika [eräs henkilö Gogolin romaanissa: 'Kuolleet sielut'], se on mielikuvitus… Voi voi!"

Pasinkov houraili lähelle aamua. Viimein hän rauhoittui, laski päänsä tyynylle ja nukkui.

Minä palasin huoneeseni, kävin vuoteelle ja väsyneenä yön valvonnasta ja levottomuudesta vaivuin minä heti raskaasen uneen.

"Voi, pikku isä", sanoi hän vapisevalla äänellä, "näyttää siltä, kuin
Jakov Ivanits olisi juuri kuolemaisillaan."

Hän makasi ihan hiljaa ja liikahtamatta. Aamun harmaassa hämärässä näytti hän jo nyt kuolleelta. Hän katsoi minuun ja tunsi minut.

"Jää hyvästi!" kuiskasi hän, "minä tunnen kuolevani! Kerro terveisiä
Sofialle!"

"Mitä tämä on?" virkahti hän äkisti kovemmalla äänellä. "Katsokaahan… meri… kultainen meri, siniset saaret, marmoritemppeli, palmuja, suitsutusta…"

Puolen tunnin kuluttua hän oli kuollut. Jelisei heittäytyi itkien maahan vuoteen viereen. Minä suljin kuolleen ystäväni silmät.

Pieni silkkikotelo riippui hänellä kaulassa mustasta nauhasta. Minä otin sen.

Kolmen päivän kuluttua hänet haudattiin. Jaloin ihmissydän, kuin minä koskaan olin tuntenut, oli siten ainiaaksi peitetty haudan syvyyteen. Minä itse ensimmäiseksi heitin kourallisen multaa hänen tomunsa päälle.

VII.

Tärkeät asiat pakottivat minua matkustamaan Moskovaan, ja sinne saavuttuani asetuin erääsen kaupungin etevimpään ravintolaan.

Eräänä päivänä asteessani porstuan poikki satuin katsahtamaan mustaan tauluun, jossa matkustavaisten nimet olivat kirjoitettuna, ja olinpa silloin vähällä huudahtaa. Kahdennentoista numeron vieressä oli liidulla hyvin selvään kirjoitettuna Sofia Nikolajevna Asanov.

Viime aikoina olin minä sattumalta saanut kuulla koko joukon ikäviä asioita hänen miehestään. Hän oli alkanut juoda ja pelata, oli menettänyt kaiken omaisuutensa ja eli yleensä hyvin huonosti. Hänen vaimostaan sitä vastoin puhuttiin suurella kunnioituksella.

Minä en voinut lukea tuota lyhyttä uutista taululta, tuntematta liikutusta. Sydämmeni sykki kovasti ja ammoin sitte kylmenneet tunteet alkoivat ikään kuin uudestaan herätä elämään. Minä palasin huoneeseni ja päätin niin pian kuin mahdollista käydä tervehtimässä Sofia Nikolajevnaa.

"Onhan siitä jo kauvan, kuin me erosimme", ajattelin, "luultavasti hän jo on unhottanut kaikki, mitä silloin oli meidän välillämme."

Minä lähetin Jelisein, jonka olin Pasinkovin kuoleman jälkeen ottanut omaan palvelukseeni, viemään hänelle nimikorttiani ja kysymään, oliko hän kotona ja salliko hän minun tulla tervehtimään.

Muutaman silmänräpäyksen kuluttua palasi Jelisei ja ilmoitti Sofia
Nikolajevnan olevan kotona ja tahtovan ottaa vastaan minut.

Minun astuessani hänen huoneesensa seisoi hän keskellä lattiaa ottamassa jäähyväisiä pitkäkasvuiselta, voimakasvartaloiselta herralta.

"Kuten tahdotte", sanoi se herra karkealla ja kovalla äänellä, "mutta hän ei suinkaan ole sellainen mies, joka ei tuottaisi mitään vahinkoa. Hän on ihminen, joka ei ketään eikä mitään hyödytä, ja hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa on jokainen sellainen ihminen vahingollinen, eittämättä vahingollinen olento."

"Onpa siitä jo aikaa, kuin me viimeksi näimme toinen toisemme", sanoi hän. "Olkaa hyvä, käykää istumaan."

Niinä parina minuuttina, jotka olivat kuluneet minun tulostani asti, oli minulla ollut kylliksi tilaisuutta tarkemmin katsella Sofia Nikolajevnaa. Nähdä pitkän ajan perästä kasvot, joiden joka piirre on ollut niin rakas ja tuttu, tuntea ne piirteet eikä kuitenkaan oikein tuntea niitä, ikään kuin entisen, vielä unhottumattoman kuvan sijaan olisi tullut toinen, hyvin samankaltainen, mutta kuitenkin vieras kuva, ja huomata silmänräpäyksessä kaikki nuo ajan hampaiden uudet jäljet, eikö sellainen jälleen näkeminen herätä varsin suruisia tunteita! Ja minä itse varmaankin olen yhtä paljon muuttunut, ajattelee kukin itsekseen.

Muuten Sofia Nikolajevna ei suinkaan ollut vanhennut, mutta silloin, kuin minä hänet viimeksi näin, hän oli äsken täyttänyt kuusitoista vuotta ja siitä oli jo kulunut koko kymmenen vuotta. Kasvojenpiirteet olivat tulleet säännöllisemmiksi ja ankarammiksi. Kuten ennenkin näkyi niistä suoravaisuutta ja lujuutta, mutta entisen levollisuuden sijassa oli nyt salaisen surun ja levottomuuden merkkejä. Silmät olivat käyneet syvemmiksi ja mustemmiksi. Hän alkoi olla äitinsä näköinen.

"Me olemme molemmat paljon muuttuneet", sanoi hän. "Missä te olette olleet koko tämän ajan?"

"Minä olen vaeltanut minkä missäkin, kaikkialla", vastasin minä. "Ja oletteko te ainiaan oleskelleet maatilallanne?"

"Äitini on kuollut, mutta isäni elää yhä vielä Pietarissa. Veljelläni on paikka virastossa, ja Vanja asuu heidän tykönänsä."

"Miehenikö?" vastasi hän äkisti. "Hän on nykyään Etelä-Venäjällä markkinamatkoilla. Kuten tiedätte, rakasti hän aina hevosia, ja on nyt perustanut tammakartanon. Siihen hän nyt matkustelee ostamassa hevosia."

Juuri silloin aukeni äkisti ovi ja huoneesen astui kahdeksanvuotinen tyttö, kasvot pienet, kapeat ja elävät, silmät suuret, tummanharmaat ja tukka kammattu kiinalaisten tapaan. Nähtyään minut hän hiukan niiasi ja juoksi sitte Sofia Nikolajevnan luo.

"Tässä saan esitellä pikku tyttäreni", sanoi Sofia Nikolajevna, ottaen häntä kiinni pienestä, pyöreästä leuasta. "Hän ei tahtonut mitenkään jäädä kotiin, vaan kiusautui väkisin mukaan."

Tyttönen katsoi minua suurilla, vilkkailla silmillään, sulkien ne välistä puoleksi, ikäänkuin voidakseen paremmin tarkastaa minua.

"Eikö ole reipas pikku tyttö minulla?" jatkoi Sofia Nikolajevna. "Hän ei pelkää mitään, ja hyvin sukkela hän on lukemaan, saatan minä sanoa hänen kiitokseksensa."

"Tietysti", virkkoi Sofia Nikolajevna keskeyttäen ja hänen tyttärensä yhä katsoi häneen tarkkaavasti, "mieheni tietysti rakastaa suuresti lapsiansa."

Lydian pienet, järkevät kasvot värähtivät omituisesti vaikka hyvin nopeasti. Hän käänsi katseensa alas päin ja hymy leikitteli hänen pienillä huulillansa.

"Sanokaas", virkkoi Sofia Nikolajevna äkisti melkein yhteen jatkoon edellisen puheensa kanssa, "oletteko täällä asioimismatkalla?"

"Niin, olen minäkin. Mieheni poissa ollessa, arvaattehan, minun tietysti täytyy hoitaa koko joukko asioita."

Me olimme molemmat vaiti ja Lydia pani kätensä hyvin arvokkaasti ristiin ryntäilleen.

"Sanokaas", alkoi Sofia Nikolajevna uudestaan, "minä muistan, että teillä oli ystävä, mikä hänen nimensä nyt taas olikaan? Hän näytti niin hyvältä ja ystävälliseltä ja aina hän tahtoi lukea meille runoutta. Hän oli hyvin haaveksivan näköinen."

"Kuollutko, joko kuollut!" toisteli Sofia Nikolajevna hiljaa. "Ah, vahinko, vahinko miestä."

"Te surkuttelette hänen kuolemaansa nyt", aloin minä kehitellä keskustelua, "mutta mitäpäs olisitte sanoneet, jos olisitte tunteneet häntä siten, kuin minä tunsin. Mutta sallikaa minun kysyä, kuinka tulitte nyt puhumaan hänestä?"

"Niin, enpä tiedä oikein itsekään." Sofia Nikolajevnan katse kääntyi alas päin. "Lydia", sanoi hän, "mene opettajatätisi luo!"

Minä aloin kertoa. Lyhyin piirtein kuvasin minä ystäväni koko elämän, koettaen tehdä niin tarkan kuvan, kuin suinkin osasin, hänen sisällisesti olemuksestaan ja kerroin lopuksi meidän viimeisen yhtymisemme ja hänen kuolemansa.

"Niin, sellainen hän oli", lausuin viimeksi, "se mies, joka nyt on mennyt pois ilman kiitosta, huomiota ja ihmisten hyväksymistä! Ja ehkäpä ei maksa vaivaakaan valitella tuota puutetta. Sillä mitäpä merkitsee ihmisten kiitos? Mutta minusta tuntuu tuskalliselta, jopa loukkaavaltakin, että sellaisen miehen, jolla on sydän niin täynnä rakkautta ja hellyyttä, piti kuolla, saamatta kertaakaan maistaa vastarakkauden autuutta, voimatta herättää hellää myötätuntoisuutta yhdenkään naisen sydämmessä, joka olisi ollut kyllin arvokas hänelle. Olkoonpa niinkin, että mies sellainen, kuin me muut, ei myöskään saa maistaa tätä autuutta, hän ei sitä ansaitsekaan, mutta Pasinkov! Ja enkö minä ole elämässäni tavannut monta sataa miestä, joita ei käy millään tavalla verrata häneen, mutta joita kuitenkin nuoret, jalot naiset ovat rakastaneet! Täytyykö viimeinkin uskoa, että muutamia vikoja, esimerkiksi itserakkautta tai kevytmielisyyttä, täytyy välttämättä olla miehessä, ennenkuin nainen voi kiinnittää sydämmensä häneen? Taikka pelkääkö rakkaus täydellisyyttä, minä tarkoitan: inhimillistä, täällä maan päällä mahdollista täydellisyyttä, katsooko se sitä vieraaksi ja vaaralliseksi?"

Sofia Nikolajevna kuunteli minua loppuun asti, kääntämättä ankaraa, tutkivaa katsettansa pois minusta. Hänen huulensa olivat kovasti yhteen puristetut ja välistä rypisti hän hiukan kulmiansa.

"Minkä tähden oletatte", sanoi hän, oltuaan hetkisen vaiti, "ett'ei kukaan nainen rakastanut, teidän ystäväänne?"

Sofia Nikolajevna aikoi sanoa jotakin, mutta pysyi vaiti. Hän näytti taistelevan sisällistä taistelua itsensä kanssa.

"Ja kuitenkin olette siinä luulossanne väärässä", sanoi hän viimein. "Minä tunnen nuoren naisen, joka sydämmestään rakasti teidän ystävävainajatanne ja rakastaa häntä vieläkin, ja hänen kuolemansa sanoma koskee häneen kovasti."

"Minä sanon loppuun teidän ajatuksenne", jatkoi Sofia Nikolajevna, "hän teidän mielestänne kylmä, välinpitämätön, säveä olento, hän rakasti teidän ystäväänne. Juuri sentähden hän ei ole mennyt naimisiin eikä myöskään koskaan mene. Tähän hetkeen asti ei ole kukaan muu kuin minä tiennyt hänen salaisuuttansa. Varja ennemmin kuolisi kuin itse puhuisi sitä kellekään. Meidän perheessämme osataan olla vaiti ja kärsiä."

Minä katsoin kauan ja tutkivasti Sofia Nikolajevnaa. Viimeisten sanojensa katkeralla ääntämisellä oli hän itse tahtomattaan ilmaissut tuskallisen salaisuuden.

"Teidän sananne kummastuttavat minua hyvin", sanoin minä viimein, "mutta tietäkääs, Sofia Nikolajevna, jos en pelkäisi johdattavani teille mieleen ikäviä muistoja, voisin minäkin vuorostani saada teidät yhtä suuresti kummastumaan."

"Ei, te ette voikaan käsittää minun puhettani", sanoin minä, nousten ylös, "ja minä pyydän sen tähden saada suullisen selityksen sijasta lähettää teille yhden ainoan pikku kotelon."

Minä kumarsin jäähyväisiksi ja palasin huoneeseni, otin käsille sen pienen silkkikotelon, jonka olin ottanut Pasinkovilta hänen kuolinvuoteellaan, ja lähetin sen Sofia Nikolajevnalle ynnä seuraavan kirjeen:

"Tätä koteloa kantoi ystävävainajani lakkaamatta ja vasta kuolinhetkenään pyysi hän minua ottamaan sitä haltuuni. Siinä on pieni kirje teiltä hänelle, sisällykseltään aivan mitätön, kuten itse huomaatte, jos viitsitte lukea sen. Hän kantoi sitä siitä syystä, että hän rakasti teitä sydämmestänsä. Vasta kuolemansa edellisenä iltana hän minulle ilmaisi elämänsä salaisuuden. Ja miksikä ette nyt, kun hän on kuollut, tekin saattaisi saada tietää, että hänenkin sydämmensä oli teidän omanne."

"Kyllä kaiketi hän on lukenut. Kammarineitsyt otti sen minulta ja antoi hänelle."

"Luopääsemätön!" ajattelin minä itsekseni ja samassa johtuivat mieleeni
Pasinkovin viimeiset sanat hänestä.

Mutta Jelisei ei mennyt, vaan seisoi paikoillaan ja hymyili erittäin omituisella tavalla.

"Kun herra vainaja oli Novgorodissa", jatkoi Jelisei, nojaten toisella kädellään ovenpieleen, "tutustui hän, jos niin saan sanoa, erääsen tyttöön. Se sama tyttö se nyt tahtoisi päästä teidän puheillenne. Muutama päivä sitte tapasin minä hänet kadulla ja sanoin hänelle: 'Tule sinä vain; jos herra sallii, kyllä minä päästän sinut sisään'."

"Tietysti minä otan hänet vastaan, pyydä häntä tulemaan sisään. Mutta, maltahan vielä, millainen tyttö se on?"

"Yksinkertainen, köyhä tyttö, käsityöläisen tytär, venäläinen tietysti."

"Kyllä hän piti hänestä aina. Ja tyttö, niin, kun hän sai tietää, että herra oli kuollut, oli hän joutua surusta aivan mielettömäksi. Muuten ei ole mitään sanottavaa hänestä. Hyvä ja kelpo tyttö hän on."

Jelisei meni ja palasi heti takaisin, seurassaan nuori tyttö, yllä kirjava karttuunileninki ja suuri tummavärinen huivi, joka puoleksi peitti hänen kasvonsa ja ulottui alas aina vyötäisiin asti. Nähtyään minut kainostui hän ja yritti peräytymään.

Hän näytti olevan kahden- ja kolmen kolmatta välillä. Pienet, pyöreät kasvot olivat varsin tavalliset, mutta hyvin miellyttävät, silmät pienet, siniset ja iho terve. Pienet kädet olivat hyvin kauniit ja ihan puhtaat ja koko puku siisti ja kelvollinen.

Enempää käskettämättä istahti hän teeskentelemättä tuolin laidalle.
Minun viittauksestani jätti Jelisei meidät kahden kesken.

"Niin", sanoi hän ja pisti molemmat kätensä huivin nurkkien alle. "Vasta minä toissa päivänä sain Jelisei Timofejitsilta kuulla, että hän on kuollut. Siperiaan lähtiessään lupasi Jakov Ivanits kirjoittaa minulle ja kahdesti hän kirjoittikin, mutta ei sitte enää. Minä olisin tahtonut matkustaa hänen luoksensa Siperiaan, mutta hän ei tahtonut."

"Minä asuin yhdessä äitini ja naidun sisareni kanssa. Mutta sitte rupesi äitini minulle pahaksi ja sisarelleni alkoi asunto käydä ahtaaksi, hänellä kun oli monta lasta: niinpä minun täytyi muuttaa pois. Minä luotin, aina Jakov Pasinkoviin enkä toivonut mitään muuta kuin saada katsella häntä. Hän oli aina niin hyvä ja ystävällinen minua kohtaan. Kysykää Jelisei Timofejitsilta, hän kyllä tietää."

"Rakas pikku Maria!" oli siinä kirjoitettuna suurilla, selvillä kirjaimilla. "Eilen nojasit pikku päätäsi minun päätäni vasten, ja kun kysyin, miksi niin teit, vastasit sinä: minä tahdon kuulla, mitä te ajattelette. Nyt minä sanon sinulle, mitä ajattelin. Minä ajattelin: miten olisi hyvä, että Maria oppisi lukemaan ja kirjoittamaan! Silloin sinä osaisit itse lukea tämänkin kirjeen."

"Sen hän kirjoitti minulle", sanoi hän "kun hän vielä oli Novgorodissa ja ryhtyi opettamaan minua lukemaan ja kirjoittamaan. Katsokaa toisiakin kirjeitä. On siellä niitä Siperiastakin. Olkaa hyvä ja lukekaa ne."

Minä luin kaikki kirjeet. Ne olivat kaikki kirjoitetut hyvin ystävällisesti, jopa hellästikin. Ensimmäisessä Siperiasta lähetetyssä kirjeessä nimitti Pasinkov Mariaa paraaksi ystäväkseen, lupasi lähettää hänelle rahaa Siperian matkaa varten ja lopussa olivat seuraavat rivit:

"Minä suutelon sinun sieviä pikku käsiäsi. Täällä ei ole ainoatakaan tyttöä, jolla olisi sellaiset kädet kuin sinulla. Eivätkä he ole sinun kaltaisiasi päänsäkään, vielä vähemmin sydämmensä puolesta. Lue niitä kirjoja, jotka minä annoin sinulle ja muistele välistä minua. Minä en unhota sinua. Sinä olet ainoa, ihan ainoa, joka vähän pidät minusta. Sen tähden minäkin olen yksistään sinun omasi!"

"Kyliä näen, että hän oli hyvin rakastunut teihin", sanoin minä antaessani tytölle kirjeet takaisin.

"Niin, kyllä hän piti paljon minusta", vastasi Maria kainosti ja kätki kirjeet huolellisesti taskuunsa, kyynelien sill'aikaa hiljaa juostessa pitkin hänen poskiansa. "Minä luotin aina häneen. Jos Jumala olisi antanut hänen elää, hän ei suinkaan olisi hyljännyt minua. Antakoon Jumala hänelle ijankaikkisen autuuden taivaan valtakunnassa."

"Nykyään minä asun täällä Moskovassa. Minä tulin tänne palvelijaksi eräälle leskirouvalle, mutta olen nyt paikan puutteessa. Minä kävin Jakov Ivanitsin tädin luona, mutta hän on itsekin hyvin köyhä eikä voinut auttaa minua. Jakov Ivanits puhui usein teistä", sanoi hän nousten ja syvään niiaten, "hän rakasti teitä ja muisteli teitä usein. Kun tässä eräänä päivänä lapasin Jelisei Timofejitsin, ajattelin minä: Mahdollisesti te ehkä autatte minua koska minulla nyt ei ole paikkaa eikä turvaa."

"Sen minä tietysti teenkin, Maria… Suokaa anteeksi, mikä te olette isänne nimeltä?"

"Minä teen, mitä suinkin voin teidän avuksenne, Maria Petrovna", jatkoin minä, "ikävä vain että minä olen täällä matkalla enkä tunne täällä montakaan hyvää perhettä."

"Jospa minä vain saisin paikan, millaisen hyvänsä. Minä en osaa leikata, mutta ommella minä osaan mitä hyvänsä; voisin minä ottaa lapsiakin hoitaakseni."

"Jospa minä voisin antaa hänelle vähän rahaa", ajattelin minä itsekseni, "mutta mitenkähän se kävisi päinsä?"

"Kuulkaas, Maria Petrovna", aloin minä vähän neuvottomasti, "minä pyydän, älkää pahastuko, mutta tiedättehän Pasinkovin omista sanoista, mitenkä hyvät ystävät me olimme. Antakaa minun sen tähden tarjota teille vain pieni, mitätön summa, ensimmäisiksi tarpeiksi, kunnes saatte paikan."

"Mitä minä rahalla tekisin?" sanoi hän tuskin kuuluvasti. "Parempi olisi, jos hankkisitte minulle paikan."

"Minä koetan hankkia teille paikkaa, mutta mitään varmaa lupausta minä teille en voi antaa. Mutta ajatelkaa, ihan te todella tekisitte väärin, jos ette ottaisi vastaan minun vähäistä apuani. Enhän minä ole teille vieras. Ottakaa vain minulta yhteisen ystävä vainajamme tähden."

Minä käännyin, otin muutamia paperirahoja lompakostani ja tarjosin niitä hänelle.

Hitaasti nosti hän ylös päänsä, katsoi suruisesti minua suoraan silmiin ja ojensi hiljaa kätensä.

Minä panin rahat kylmään, valkoiseen pikku käteen. Ääneti veti hän sen takaisin ja katsoi alas lattiaan.

"Ja muistakaa, Maria Petrovna, jos toistekin tarvitsette apua, niin kääntykää ihan epäilemättä minun puoleeni. Minä annan teille osoitteeni."

"Kiitän nöyrimmästi", sanoi hän ja jatkoi vähän ajan päästä: "Puhuiko hän koskaan teille minusta?"

"Minä näin häntä pitkän ajan perästä, vasta hänen kuolemansa edellisenä päivänä. Muuten en muista oikein, mutta luullakseni hän puhui teistä."

Maria siveli hitaasti kädellään tukkaansa ja toista poskeansa ja näytti miettivän jotakin. Mutta sitte sanoi hän ainoastaan lyhyeen: "hyvästi", ja läksi.

Minä istahdin pöydän viereen ja vaivuin suruisiin ajatuksiin muistelemaan tätä Mariaa, hänen suhdettansa Pasinkoviin, hänen kirjeitänsä, Varvara Nikolajevnan salaista rakkautta häneen. "Ystävä parka!" huokasin itsekseni. Koko hänen elämänsä kulki sisällisen katseeni ohitse, hänen lapsuutensa, hänen nuoruutensa, neiti Fredrika. "Elämä ei sinulle antanut paljoa iloa, ystävä parka!"

Seuraavana päivänä kävin uudestaan tervehtimässä Sofia Nikolajevnaa.
Minä sain odottaa hetkisen etuhuoneessa ja kun pääsin sisään, istui
Lydia jo äitinsä sivulla. Minä ymmärsin heti, että Sofia Nikolajevna ei
halunnut jatkaa eilistä keskusteluainetta.

Minä aloin puhella, mutta mistä, en tosiaankaan enää muista, luultavasti kaupungin juoruista, asioimisista ja muusta sellaisesta.

Pikku Lydia pisti usein sanan väliin ja katsoi silloin aina veitikkamaisesti hymyillen minuun. Toisin ajoin ilmestyi äkisti erittäin hullunkurista vakavuutta ja arvokkaisuutta hänen pienille, eläville kasvoillensa. Se pieni viisas tyttö kyllä aavisti, että äiti oli tahallaan ottanut hänet viereensä minun vierailuajakseni.

"Minä en antanut teille mitään vastausta kirjeesenne eilisiltana", sanoi hän puoli ääneen ja pysähtyi kynnykselle, "mutta mitäpä minä olisin vastannutkaan? Elämämme ei riipu meistä itsestämme, mutta meillä on kaikilla luja ankkuripaikka, josta meitä mitkään tuulet eivät voi kiskoa irti, jos itse emme tahdo, ja se on: velvollisuudentunto."

Minä kumarsin ääneti hänen sanojensa hyväksymisen merkiksi ja erosin nuoresta, oikein ajattelevasta, lujaluontoisesta vaimosta.

Koko illan pysyin kotona omassa huoneessani, mutta en ajatellut Sofia Nikolajevnaa. Minä ajattelin vain rakasta, ainiaan unhottumatonta ystävääni, viimeistä romantikkoa. Hämäriä, epäselviä tunteita, milloin katkeria ja surumielisiä, milloin helliä ja sydämmellisiä, aaltoili rinnassani, tuottaen milloin nautintoa, milloin tuskaa, ja niistä sydämmen kielistä, jotka eivät vielä olleet höltyneet, värisi ihmeellisiä säveliä sisällisen korvani kuultavaksi.

Rauha sinun tomullesi, sinä epäkäytöllinen mies, sinä hyväsydämminen ihannoitsija. Antakoon kaikkein lahjain Antaja kaikille käytöllisille herroille, joille sinä aina pysyit vieraana ja jotka nyt ehkä nauravat sinun muistollesi, antakoon Hän heille edes sadannenkaan osan niistä puhtaista nautinnoista, jotka epäsuopean kohtalon käsissä ja tylyjen ihmisten keskellä kuitenkin sulostuttivat sinun hiljaista ja nöyrää elämääsi!

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PASINKOW ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Pasinkow

PASINKOW

AATTO S.

I.

II.

III.

IV.

V.

VI.

VII.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE