The Project Gutenberg eBook of Mistä ihmiset elävät
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Mistä ihmiset elävät
        ynnä muita kertomuksia

Author: Lev Lvovich Tolstoy

Translator: Toini Kalima

Release date: October 6, 2023 [eBook #71817]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MISTÄ IHMISET ELÄVÄT ***





MISTÄ IHMISET ELÄVÄT

ynnä muita kertomuksia


Kirj.

LEO TOLSTOI junior


Suomentanut

Toini Kalima





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1926.




SISÄLLYS:

Mistä ihmiset elävät
Pyhinvaeltajat
Koirani
    I. Buljka
   II. Buljka ja metsäkarju
  III. Fasaanit
   IV. Milton ja Buljka
    V. Kilpikonna
   VI. Buljka ja susi
  VII. Miten Buljkalle kävi Pjatigorskissa
 VIII. Buljkan ja Miltonin loppu
Karhunpyynti
Vankina Kaukasiassa






MISTÄ IHMISET ELÄVÄT


Me tiedämme siirtyneemme kuolemasta elämään, sillä me rakastamme
veljiä. Joka ei veljeänsä rakasta, pysyy kuolemassa. (1 Joh. kirje 3.14)

Jos nyt jollakin on tämän maailman hyvyyttä ja hän näkee veljensä
olevan puutteessa, mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan
rakkaus saattaa pysyä hänessä? (3.17)

Lapsukaiset, älkäämme rakastako sanalla tai kielellä, vaan teossa ja
totuudessa. (3.18)

Rakkaus on Jumalasta, ja jokainen, joka rakastaa, on Jumalasta syntynyt
ja tuntee Jumalan. (4.7)

Joka ei rakasta, hän ei tunne Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus. (4.8)

Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Jos me rakastamme toinen
toistamme, niin Jumala pysyy meissä. (4.12)

Jumala on rakkaus, ja joka pysyy rakkaudessa, hän pysyy Jumalassa, ja
Jumala pysyy hänessä. (4.16)

Jos joku sanoo: »Minä rakastan Jumalaa», mutta vikaa veljeänsä, niin
hän on valehtelija. Sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka on nähnyt,
kuinka hän voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt? (4.30)




I


Suutari asui vaimoineen ja lapsineen talonpojan luona vuokralaisena.
Hänellä ei ollut omaa taloa eikä maata, vaan hän elätti sekä itseään
että perhettään suutarin ammatilla. Leipä oli kallista ja työ
halpaa; kaikki, minkä työllä sai, meni heti ruokaan. Suutarilla
ja hänen vaimollaan oli vain yksi yhteinen turkki, ja tämä oli jo
melkein riekaleina. Suutari oli jo toista vuotta tuumiskellut ostaa
lampaannahkoja uuteen turkkiinsa.

Syksyksi oli häneltä säästynyt jonkin verran rahaa; vaimolla oli
arkussa kolmenruplan seteli, ja kylän talonpojat olivat hänelle lisäksi
velkaa viisi ruplaa ja kaksikymmentä kopeekkaa.

Eräänä aamuna suutari varustautui lähtemään kirkonkylään nahkoja
ostamaan. Paidan ylle hän veti vaimonsa vanutäytteisen, pumpulisen
mekon ja sen ylle verkakauhtanansa, pisti kolmiruplasen taskuunsa,
taittoi itselleen kepin, söi aamiaisen ja lähti matkaan. Hän ajatteli:
»Talonpojilta saan viisi ruplaa, siihen panen lisäksi omat kolme
ruplaani ja sillä rahalla ostan lampaannahkoja uuteen turkkiin.»

Suutari saapui kylään ja meni erään talonpojan luo, joka oli hänelle
velkaa; tämä ei ollut kotona, ja vaimo lupasi lähettää miehensä
tuomaan rahoja viikon varrella, mutta ei antanut kopeekkaakaan;
toinen velkamies, jonka luokse hän tuli, vannoi olevansa aivan
rahaton ja maksoi suutarille vain parikymmentä kopeekkaa saapasparin
korjaamisesta. Suutari olisi sitten ottanut lampaannahat velaksi, mutta
nahkuri ei tahtonut antaa hänelle velaksi mitään.

— Kunhan tuot rahat tänne, niin nahat saat, mitkä vain haluat; velkojen
perimisestä minä olen saanut tarpeekseni.

Niinpä jäivätkin turkkinahat hankkimatta; suutari sai vain parikymmentä
kopeekkaa perityksi ja eräältä talonpojalta vanhat huopokkaat nahalla
paikattaviksi.

Suutari tuli alakuloiseksi, joi viinaa kahdellakymmenellä kopeekalla
ja meni kotiin tuomatta nahkoja. Matkalla kirkonkylään tänä aamuna oli
hän ollut viluissaan; mutta nyt, kun hän oli saanut ryypyn, oli hänen
lämmin ilman turkkiakin. Niinpä hän astui tietä pitkin, kopautteli
kepillään jäisiä kiviä, heilutteli toisella kädellään huopasaappaita ja
puheli itsekseen:

— Minun on lämmin turkittakin. Suonissani polttaa viinan tilkka. En
tarvitsekaan turkkia.

Huolet ovat tipotiessään. Sellainen mies minä olen. Minäkö sitä
kaipaisin? Tulen minä hyvin toimeen turkittakin. Sitä minä en tarvitse
kuuna päivänä. Eukkoa se kyllä harmittaa. Onko tämä laitaa: minun
täytyy ahertaa toisen takia, ja tämä vain aina puijaa. Odotapas,
veitikka! Ellet hellitä minulle rahaa, niin minä otan lakin päästäsi,
otan! Onkos tämä nyt ihmisten tapoja? Kaksikymmenkopeekkaisen saa
tuskin lypsetyksi. Silläkö lailla aiot maksaa minulle koko velkasi!
Mihinkä on kahdestakymmenestä kopeekasta? Hyvä jos ryypyn saa. Puute
muka. Eikö minulla sitten ole puute? Onhan sinulla talo ja karjaa ja
kaikenlaista, mutta minulla on tässä kaikki; sinä syöt omaa leipää,
mutta minulla on ostoleipä — kolme ruplaa viikossa pelkkään leipään,
ota mistä otat. Kun tulen kotiin, on leipä lopussa. Hanki taas heti
puolitoista ruplaa. Omani minun on saatava, ei auta.

Lähestyessään tienristeyksessä olevaa rukouskappelia suutari näkee
jotakin valkeata välkkyvän kappelin takaa. On jo hämärä; suutari katsoo
tarkkaan sinnepäin, mutta ei voi erottaa, mikä siinä on. — Ei tässä
ole ollut minkäänlaista kiveä ennen. Onkohan se jokin elukka? Ei, ei
näytä elukalta. Pää näyttää ihmisen päältä, mutta kuinkahan se on niin
valkoinen? Mitäpä siellä ihminen tekisikään?

Suutari tuli lähemmäksi ja näki nyt ihan hyvin mikä siinä oli. Voi
ihmettä: alaston ihminen, kuollutko lienee ollut vai elävä, istui
liikkumattomana maassa nojaten rukousmajaan. Suutari säikähtyi ja
ajatteli itsekseen: »Ovat surmanneet, ryöstäneet ja jättäneet siihen
ruumiin. Parasta olla menemättä lähellekään, muuten sotkevat minut
vielä asiaan.»

Suutari jatkoi matkaansa. Kun hän oli kiertänyt kappelin, ei ruumista
enää näkynyt. Mutta kuljettuaan jonkun matkaa hän katsoi taakseen, ja
näki nyt miehen, jota hän oli luullut kuolleeksi, siirtyvän hiukan
rukousmajan vierestä ja katsovan häntä. Suutari säikähti vielä enemmän
ja ajatteli: »Tuleeko minun mennä sinne vai jatkaa matkaani? Jos menen
hänen luokseen, voi minulle käydä pahoin — kuka tietää, mikä hän on!
Hyvistä töistä ei hän ole tänne joutunut. Jos häntä lähestyn, voi
hän hyökätä tappamaan minut; ja silloin on turha yrittääkään paeta.
Ja ellei hän minua tapa, olen taas pulassa. Mitä sille alastomalle
on tehtävä? Enhän toki voi ottaa ainoita vaatteita yltäni ja antaa
hänelle. Kunpa pääsisin Jumalan avulla eroon koko miehestä!»

Suutari joudutti kulkuaan. Kun rukousmaja oli jo miltei joutunut
näkyvistä, heräsi hänen omatuntonsa.

Suutari pysähtyi jälleen ajatellen:

»Mitä sinä, Semjon, teetkään? Ihminen on huutavassa hukassa, ja sinä,
pelkuri, menet vain ohi. Vai oletko äkkiä rikastunut ja pelkäät, että
vievät rikkautesi? Kuulepas, Semjon, ei tämä vetele.»

Semjon kääntyi ja meni miehen luo.



II


Semjon tuli miehen luo ja katseli häntä: se oli nuori, vahva mies,
jossa ei näkynyt mitään vammaa tai mustelmia ja joka vain oli viluinen
ja peloissaan. Mies istui yhä vielä maassa rukousmajaan nojaten eikä
katsonutkaan Semjoniin; hän näytti niin voimattomalta kuin ei olisi
jaksanut avata silmiäänkään. Vasta kun Semjon seisoi aivan hänen
edessään, havahtui hän, käänsi päätään Semjonia kohti ja katsoi häneen.
Tämä hänen katseensa oli semmoinen, että Semjon tunsi heti pitävänsä
hänestä. Semjon heitti huopasaappaat maahan, irroitti vyönsä, laski sen
huopasaappaille ja riisui kauhtanan yltään.

— Nyt ei pitkiä puheita, virkkoi hän. — Pane nämä yllesi! Tee se
nopeasti!

Semjon tarttui miehen kyynäspäihin ja auttoi häntä nousemaan. Mies
nousi seisomaan, ja Semjon näki silloin puhtaan ruumiin, jäsenissä ei
ollut mitään vikaa eikä vammaa, ja kasvot olivat liikuttavan lempeät.
Semjon pani kauhtanan hänen ylleen. Kädet eivät ottaneet mennäkseen
hihoihin. Semjon sai ne vedetyksi hihoihin, kääri kauhtanan lämpimästi
hänen ympärilleen ja sitoi sen vyöllään kiinni.

Sitten Semjon otti rikkinäisen lakin päästään pannakseen sen miesparan
päähän. Mutta hänen päätään alkoi heti palella, ja hän tuumi itsekseen:
»Minä olen kaljupäinen, mutta hänen ohimoillaan on pitkät kiharat.»
— Hän painoi jälleen lakin päähänsä. Sen sijaan minä annan hänelle
huopasaappaat. — Hän kehoitti miestä istumaan ja veti saappaat hänen
jalkaansa.

Kun suutari oli näin pukenut miehen, sanoi hän tälle:

— No niin, hyvä mies.

Liikupas nyt, että vähän lämpenet. Tutkikoot sitten muut miten asiasi
ovat. Osaatkohan sinä edes kävellä?

Mies seisoo paikallaan katsoen ystävällisesti Semjoniin, mutta ei voi
sanoa sanaakaan.

— Minkätähden sinä et puhu mitään? Emmehän me toki voi tähän talveksi
jäädä. Katon alle on päästävä. Tässä on keppi, nojaa siihen, jos olet
heikko. Lähdetään!

Ja mies alkoi kävellä. Hän käveli vallan kevyesti ja pysyi hyvin
Semjonin rinnalla.

Heidän astuessaan Semjon kysyi häneltä:

— Mistä olet kotoisin?

— En ole täältäpäin.

— Täkäläiset minä kyllä tunnenkin kaikki. Miten sinä oikeastaan jouduit
kappelin taakse?

— En saa sanoa sitä.

— Ihmiset ovat kai tehneet sinulle pahaa?

— Ei kukaan ole tehnyt minulle pahaa. Jumala on minua rangaissut.

— Tietystihän kaikki tulee Jumalalta, niinpä kyllä; mutta täytyyhän
sinun jostakin elatuksesi saada. Mihin oikeastaan aiot lähteä?

— Se on yhdentekevää.

Semjon oli kovin ihmeissään. Mies ei näyttänyt miltään veijarilta:
hänen puheensa kuulosti ystävälliseltä ja lempeältä, mutta hän ei
halunnut puhua mitään itsestään. Semjon ajatteli:— Maailmassa sattuu
monenlaista. — Ja hän virkkoi miehelle:

— No, tulehan minun kotiini, voit siellä ainakin vähäisen toipua.

Semjon astui eteenpäin, ja muukalainen pysytteli hänen kintereillään.
Tuuli alkoi puhaltaa, se tunkeusi Semjonin paidan lävitse, ja
vilu haihdutti hänen päihtymyksensä. Semjon hieroskeli nenäänsä,
piteli käsillään kiinni mekkoaan edestä ja ajatteli: — Tässä nyt
on turkki! Läksin kotoa ostamaan turkkia ja tulen takaisin ilman
kauhtanaakin tuonpa vielä alastoman ihmisen mukanani. Matrjona ei ole
tästä hyvillään! — Ja Matrjonaa ajatellessaan tulee Semjon vallan
alakuloiseksi. Mutta kun hän katselee muukalaista ja ajattelee, miten
tämä katsoi häneen kappelin takaa, riemuitsee hänen sydämensä.



III.


Semjonin vaimo oli tänä iltana saanut kotiaskareensa tavallista
aikaisemmin tehdyksi. Hän oli pilkkonut puut, kantanut vettä kaivolta,
antanut lapsille ruokaa ja itsekin syönyt. Hän pohti paraikaa
mielessään, milloin panisi leipätaikinan: tänäänkö vai vasta huomenna?
Jotakuinkin suuri kimpale oli vielä jäljellä.

— Jos Semjon on syönyt kylällä päivällistä, — ajatteli hän itsekseen, —
eikä syö paljon illalliseksi, riittää leipä vielä huomisen yli.

Matrjona kääntelee ja pyörittelee leipää käsissään ja ajattelee: —
Kyllä minä jätän huomiseksi taikinanteon. Jauhojakin on enää vain
yhteen leipomiseen. Perjantaihin asti on koetettava tulla toimeen.

Matrjona korjaa leivän pöydästä ja istuutuu pöydän ääreen paikkaamaan
miehensä paitaa. Paikatessaan hän ajattelee, mitenkä hänen miehensä
matka mahtanee onnistua.

— Kunpa se nahkuri vain ei pettäisi häntä! Miehenihän on hyvin
yksinkertainen. Hän ei itse petä koskaan ketään, mutta pienikin lapsi
voi hänet puijata. Kahdeksan ruplaa ei ole mikään pieni asia. Sillä
rahalla voi jo saada oikein hyvän turkin. Vaikkapa parkitsemattomista
nahoista, turkki se kuitenkin on. Viime talvi oli vasta talvi, kun sai
tulla toimeen ilman turkkia. Ei joelle voinut lähteä eikä minnekään.
Semjon ottaa kaikki talon riekaleet ylleen, kun menee ulos, eikä
minulle jää enää mitään. Tänään lähtikin niin aikaisin, olisi jo aika
hänen palata. Kunpa se junkkari ei vain istuisi missään kapakassa!

Tuskin oli Matrjona ehtinyt ajatella tämän, kun askeleita jo kuului
portaista ja joku astui eteiseen. Matrjona pisti neulan kiinni paitaan
ja läksi katsomaan. Hän näki, että tulijoita oli kaksi: Semjon ja tämän
seurassa tuntematon talonpoika huopasaappaissa ja lakitta päin.

Matrjona tunsi paikalla miehessään viinan hajua. Hän ajatteli itsekseen:

— Enkös arvannut oikein: ryypyn on ottanut.

Ja kun hän näki miehensä tulevan ilman kauhtanaa, vain mekkoon
puettuna, tyhjin käsin, sanaakaan sanomatta ja hämillään tuijottavan
eteensä, lakkasi hänen sydämensä melkein sykkimästä. Hän ajatteli:
rahat on Semjon ryypännyt jonkun kulkurin kanssa ja tuo kumppaninsa
vielä kotiinkin.

Matrjona päästi molemmat tupaan ja tuli itsekin sisään. Hän näki
tuntemattoman nuoren, laihan miehen, jolla oli yllään Semjonin
kauhtana. Kauhtanan alta ei näkynyt paitaa, eikä päässä ollut lakkia.
Tultuaan tupaan muukalainen jäi liikkumattomana seisomaan ovensuuhun
eikä nostanut edes katsettaan. Matrjona ajatteli: — Ei taida olla
mikään hyvä ihminen, kun on niin arka.

Matrjona rypisti otsaansa, meni uunin luo ja odotti, mitä tulijat
tekisivät.

Semjon otti lakin päästään ja istuutui penkille, ikäänkuin asiat
olisivat olleet aivan kuin pitikin.

— No, Matrjona, etkö anna meille illallista?

Matrjona mutisi jotakin itsekseen. Hän seisoi liikkumatta uunin
vieressä ja katseli päätään pudistellen milloin toista, milloin toista.
Huomatessaan eukkonsa olevan huonolla tuulella ei Semjon ollut sitä
ollenkaan näkevinään. Hän tarttui vierasta käteen ja sanoi: — Istuhan
toki, veikkoseni, ruvetaan syömään.

Vieras istuutui penkille.

— Etkö olekaan tänään mitään keittänyt?

Matrjona suuttui.

— Keittänyt olen kyllä, vaikka en sinulle. Mistä ihmiset elävät — —
Näytpä juoneen tolkkusikin. Läksit turkkia hakemaan ja tulet takaisin
kauhtanattakin; tuot lisäksi vielä kotiin alastoman kulkurin. Ei
minulla ole illallista tuollaisille juopporateille.

— Annapas olla, Matrjona, älä pauhaa tyhjää! Kysyhän ensin, kuka tämä
mies on...

— Sano sinä, minne olet rahat hukannut?

Semjon otti kauhtanasta esiin setelin ja näytti sitä vaimolleen.

— Tässä rahat ovat; Trifonov ei maksanut velkaansa, lupasi huomenna
maksaa.

Matrjona joutui aivan suunniltaan: turkkia Semjon ei ollut ostanut ja
oli antanut kauhtanansakin alastomalle ja tuonut tämän mukanansa kotiin.

Hän otti setelin pöydältä, pani sen jälleen talteen kirstuun ja sanoi:

— Minulla ei ole antaa illallista. En minä ole mikään kaikkien
alastomien renttujen elättäjä.

— Voi, Matrjona, pidä toki kielesi kurissa ja kuule, mitä sinulle
sanotaan.

— Juopuneelta kollolta ei kuitenkaan saa kuulla järkevää puhetta!
Ihmekös jos olin vastahakoinen menemään sinulle, juopporähjälle;
äitimuori antoi minulle liinavaatetta myötäjäisiksi, ja sinä olet sen
juonut; nyt läksit kylään ostamaan turkkia ja rahat olet juonut.

Semjon aikoi selittää vaimolleen, että hän oli juonut vain
parillakymmenellä kopeekalla, ja hän aikoi kertoa mistä oli miehen
löytänyt. Mutta Matrjona ei antanut hänelle suunvuoroa, vaan puhui niin
paljon ja niin nopeasti, että näytti siltä kuin hänen suustaan olisi
tullut monta sanaa yht'aikaa. Kymmenenkin vuoden vanhat asiat otti hän
nyt puheeksi. Matrjona puhui puhumistaan ja hyökkäsi sitten Semjonia
kohti ja tarttui hänen hihaansa.

— Annapas tänne minun mekkoni; muuta minulla ei ole, ja senkin ainoan
sinä olet minulta ottanut. Anna tänne mekko, senkin vietävän koira!

Semjon riisui mekon yltään. Silloin toinen hiha kääntyi nurin. Matrjona
riuhtoi toista hihaa, niin että saumat rasahtivat. Hän otti mekkonsa,
viskasi sen päähänsä ja tarttui ovenripaan. Hän aikoi lähteä tiehensä,
mutta pysähtyikin äkkiä: hänen mielensä oli kovasti kuohuksissa ja hän
tahtoi purkaa sisuaan; samalla hänen teki kovasti mieli saada tietää,
kuka tuo tulija oli.



IV


Matrjona pysähtyi kynnykselle ja sanoi:

— Jos hän olisi kunnon ihminen, niin ei kuljeskelisi noin alastomana;
hänellä ei ole edes paitaa! Jos omatuntosi olisi puhdas, niin sanoisit
minulle, mistä olet tuon veitikan onkinut.

— No kuulehan nyt, kun minä kerron. Kun tulin kappelin ohitse, näin
hänet maassa alastomana ja paleltuneen näköisenä. Nyt ei ole kesä
eikä kukaan kulje alastomana huvikseen. Jumala johdatti minut hänen
luokseen, muuten hän olisi ollut kuoleman oma. Ei suinkaan häntä siihen
voinut jättää! Ja maailmassahan sattuu niin monenlaista. Annoin hänelle
vaatetta ja toin hänet tänne. Hillitse mielesi, Matrjona, älä tee
syntiä! Kaikkien meidän on kerran kuoltava.

Matrjona aikoi ruveta uudelleen sättimään. Mutta kun hän katsahti
tuntemattomaan mieheen, täytyi hänen vaieta. Vieras istui
liikkumattomana penkin päässä, kädet polvilla, pää kumarassa;
hänen silmänsä olivat kiinni ja kasvot vääntyivät kuin häntä olisi
tuskaisasti ahdistanut. Matrjona vaikeni, ja Semjon virkkoi:

— Matrjona, eikö sinussa olekaan Jumalaa?

Kun Matrjona kuuli nuo sanat ja vielä kerran katsahti vieraaseen,
lauhtui hänen sydämensä heti. Hän astui ovelta uunin luo ja otti esiin
illallisen. Hän asetti kulhon pöydälle, kaasi kaljaa siihen ja toi
viimeisen leipäkimpaleen. Hän ojensi veitsen ja pari lusikkaa.

— No, syökäähän!

Semjon työnsi vieraan lähemmäksi pöytää, leikkasi leipää, murensi sitä
kulhoon, ja he alkoivat syödä. Matrjona istuutui pöydän kulmaan, nojasi
käteensä ja katseli vierasta.

Ja hän tunsi säällä vierasta kohtaan, sillä vieras tuntui heti hänestä
rakkaalta. Vieraan kasvot muuttuivat äkkiä iloisiksi, kärsivä ilme
katosi, hän nosti katseensa ja hymyili Matrjonalle.

Kun he olivat syöneet, korjasi Matrjona ruuan pöydästä ja alkoi kysellä
vieraalta:

— Mistä kaukaa olet kotoisin?

— En ole täältäpäin.

— Miten jouduit maantielle?

— Sitä en saa sanoa.

— Kuka on sinut noin ryöstänyt?

— Jumala on minua rangaissut.

— Makasitko tosiaankin aivan alastomana maantiellä?

— Aivan alastomana, ja olin vähällä paleltua kuoliaaksi. Mutta
kun Semjon näki minut, tuli hänen sääli minua; hän antoi minulle
kauhtanansa ja otti minut mukaansa. Täällä olet sinä antanut minulle
ruokaa ja ollut hyvä minulle. Jumala senvuoksi teitä palkitkoon!

Matrjona nousi paikaltaan, otti ikkunalaudalta miehensä vanhan paidan,
jota juuri oli paikannut, ja ojensi sen vieraalle; hän löysi myöskin
alushousut ja antoi ne hänelle.

— Tässä saat, ota! Eihän sinulla näy olevan paitaakaan. Pue nämä yllesi
ja rupea pitkällesi mihin vain tahdot, penkille tahi uunille.

Vieras riisui kauhtanan ja veti paidan ja alushousut ylleen ja rupesi
penkille pitkälleen. Matrjona sammutti tulen, otti kauhtanan ja meni
levolle miehensä viereen.

Matrjona peitti itseään kauhtanan liepeellä, mutta ei voinut nukkua:
pakostakin ajatteli hän vain vierasta. Ajatellessaan, että vieras on
syönyt heidän viimeisen leipäpalansa ja ettei huomiseksi ole enää
mitään, että hän on lahjoittanut vieraalle paidan ja housut, tulee
hän alakuloiseksi; kun hän ajattelee vieraan hymyä, sykähtää hänen
sydämensä ilosta.

Matrjona oli kauan valveilla. Huomatessaan, ettei Semjonkaan nukkunut,
vaan veti kauhtanaa puoleensa, huudahti hän:

— Semjon!

— Hä?

— Me olemme syöneet leivät loppuun, enkä minä ole leiponut uutta. En
tiedä ollenkaan, miten huomisesta selvitään. Ehkäpä Malanja-kummi antaa
meille.

— Mitäs tässä huolehtimaan, ainahan sitä jotenkin.

Vaimo makasi hetkisen hiljaa, sitten hän taas virkkoi:

— Taitaa olla hyvä mies se vieras; kummallista vain, ettei hän kerro
mitään itsestään.

— Hän ei luultavasti saa mitään sanoa.

— Semjon!

— Hä?

— Me annamme muille, mutta minkätähden ei kukaan anna meille?

Siihen Semjon ei voinut mitään vastata. Hän virkkoi vain: »Lopetetaan
jo», — ja kääntyi ja nukahti.



V


Kun Semjon heräsi seuraavana aamuna, nukkuivat lapset vielä; Matrjona
oli mennyt naapurilta leipää lainaamaan. Eilinen vieras istui Semjonin
vanhassa paidassa penkillä ja tuijotti kattoon. Hänen kasvonsa
näyttivät iloisemmilta kuin edellisenä päivänä.

Semjon virkkoi:

— Niin, hyvä mies: vatsa vaatii leipää, ja alaston ruumis vaatii
vaatetta. Jouten ei kukaan elä. Osaatko tehdä työtä?

— En osaa mitään.

Semjon oli ihmeissään ja sanoi:

— Kunpa sinulla olisi vain halua. Ihminen oppii kaikkea.

— Jos ihmiset tekevät työtä, teen minäkin työtä.

— Mikä sinun nimesi on?

— Mihail.

— Jos et tahdo mainita mitään itsestäsi, Mihail, niin on se aivan sinun
oma asiasi. Mutta sinun täytyy elättää itseäsi jollakin, siitä ei
pääse. Jos teet minulle työtä, pidän minä sinut luonani.

— Palkitkoon sinua Jumala! Jään mielelläni oppiin sinun luoksesi.
Näytähän minulle, mitä minun on tehtävä.

Semjon otti pikilangan, kiersi sormensa ympäri ja näytti, miten
ommellaan.

— Ei tämä ole vaikeata, katsopas.

Mihail katseli, kiersi pikilankaa oikealla tavalla sormensa ympäri ja
teki aivan samoin kuin Semjon.

Sitten Semjon näytti hänelle, miten kahden pikilangan päät yhdistetään
toisiinsa. Senkin Mihail heti ymmärsi. Suutari näytti hänelle vielä
kuinka harjas työnnetään sisään ja kuinka pistokset tehdään. Mihail
osoittautui kaikessa hyvin oppivaiseksi.

Näyttipä Semjon hänelle mitä työtä tahansa, kaiken hän käsitti
paikalla. Kolmantena päivänä hän jo teki niin taitavasti työtä kuin
olisi koko ikänsä tehnyt saappaita. Hän teki kovasti työtä ja söi
vähän: ellei ollut työtä, istui hän vaiteliaana penkillä tuijottaen
kattoon. Hän ei milloinkaan mennyt kylälle, puhui vain sen verran
kuin oli välttämätöntä, ei laskenut koskaan leikkiä eikä nauranut.
Vain ensimmäisenä iltana oli nähty hänen hymyilevän, kun Matrjona toi
hänelle illallista.



VI


Päivä meni, toinen tuli, viikot kuluivat, ja sitten meni vuosi umpeen.
Mihail asui yhä vielä Semjonin luona tehden hänelle työtä. Pian
sanoivat kaikki, ettei matkojen päässä ollut parempaa suutaria kuin
Semjonin uusi oppipoika; kukaan ei muka osannut tehdä niin siistiä ja
kestävää työtä. Kaikkialta ympäristöstä tuli ihmisiä Semjonin luokse
teettämään itselleen saappaita, joten suutari sai kootuksi itselleen
jonkin verran omaisuutta.

Talvella istuivat Semjon ja Mihail kerran ikkunan ääressä tekemässä
työtä; äkkiä he kuulivat kulkusten kilinää ja näkivät kolmivaljakon
pysähtyvän mökin edustalle.

Renkipoika hyppäsi kuskipenkiltä ja avasi kuomureen. Reestä nousi
kallisarvoiseen turkkiin puettu ylhäinen herra. Hän astui Semjonin
mökkiä kohti ja tuli eteiseen. Matrjona riensi ulos ja tempasi hänelle
oven auki. Vieras herra kumartui, astui tupaan, ja kun hän kohotti
päätään, kosketti hänen päälakensa miltei kattoa; hän oli niin kookas,
että täytti kokonaisen huoneen nurkan.

Semjon nousi, kumarsi ja oli kovin ihmeissään nähdessään ylhäisen
herran. Hän ei ollut vielä milloinkaan nähnyt tällaisia ihmisiä. Semjon
oli laiha, Mihail oli myöskin laiha, ja Matrjona oli ohut kuin lastu.
Ylhäinen vieras näytti olevan kotoisin ihan toisesta maailmasta; hänen
kasvonsa olivat punaiset ja pulleat, kaula kuin härällä, ja hän näytti
olevan kuin rautamöhkäleestä valettu.

Vieras herra puhkui, riisui turkin yltään, istuutui penkille ja sanoi:

— Kuka täällä on mestari?

Semjon astui esiin ja virkkoi:

— Minä, teidän armonne.

Herra huusi renkipojalle:

— Fedjka, tuo tänne nahka!

Poika toi heti käärön. Herra otti sen häneltä, laski pöydälle ja sanoi:

— Avaa se!

Poika kääri sen auki. Herra osoitti sormellaan nahkaa ja virkkoi
Semjonille:

— Katsopas nyt tarkkaan, suutari, näetkö mitä tämä on?

— Näenhän minä, teidän armonne.

— Ymmärrätkö sinä, millaista nahkaa tämä on?

Semjon koetteli nahkaa ja sanoi:

— Hyvää nahkaa on.

— Pitäisi olla! Tällaista tavaraa et sinä, hölmö, ole tainnut
vielä eläessäsi nähdäkään. Tämä on ulkomaalaista tavaraa, maksaa
kaksikymmentä ruplaa.

Semjon säikähti ja sanoi:

— Missäpä minä olisin tällaista tavaraa nähnyt!

— No niin! Osaatko tehdä minulle tästä nahasta hyvin käyvät saappaat?

— Osaan kyllä, teidän armonne.

Vieras herra huusi hänelle:

— Helppo on sanoa. Oletko sinä selvillä, kenelle teet työn ja mitä
nahkaa tämä on? Sinun tulee tehdä minulle saappaat, jotka kestävät
vuoden, menemättä länttään ja puristamatta tai ratkeamatta mistään. Jos
osaat, niin käy työhön ja leikkaa; mutta ellet osaa, niin älä ensinkään
nahkaan kajoakaan! Minä sanon sinulle heti etukäteen: jos saappaat
menevät aikaisemmin rikki tai länttään, niin toimitan sinut vankilaan;
mutta elleivät mene rikki eikä länttään, maksan sinulle työstäsi
kymmenen ruplaa.

Semjon oli niin säikähtynyt, ettei ollenkaan tiennyt, mitä sanoa. Hän
kääntyi katsomaan Mihailiin,⁻ töytäisi häntä kyynärpäällään ja kuiskasi:

— Otetaanko?

Mihail nyökkäsi vain päätään kehoittaen ottamaan.

Semjon seurasi hänen neuvoaan ja otti tehdäkseen saappaat, jotka
kestäisivät vuoden ratkeamatta ja menemättä länttään.

Vieras herra huusi jälleen renkipojan luokseen ja käski häntä vetämään
saappaan vasemmasta jalasta. Hän ojensi jalkaansa ja sanoi: — Ota mitta!

Semjon harsi yhteen paperiliuskoja kymmenen versokin pituiseksi
mitaksi, silitti nauhaa sormillaan suoraksi, polvistui herran eteen,
pyyhki huolellisesti kätensä esiliinaan, jottei likaisi herran sukkaa,
ja ryhtyi ottamaan mittaa. Hän mittasi jalkapohjan, hän mittasi nilkan,
ja kun hänen tuli mitata pohkeesta ympärys, oli paperiliuska liian
lyhyt. Sääri oli pohkeen kohdalta paksu kuin tukki. Herra varoitti
vielä:— Katsokin, ettei varresta tule liian ahdas! — Semjon harsi vielä
uuden liuskan jatkoksi. Herra istui penkillä, liikutteli varpaitaan
sukan sisässä ja tarkasteli läsnäolevia. Nähdessään Mihailin hän kysyi:

— Kukas tuo mies on?

— Se on minun kisällini, joka saa tehdä saappaat.

— Katsokin, — sanoi herra kääntyen Mihailin puoleen, — katsokin, että
saappaat kestävät vuoden!

Semjonkin kääntyi katsomaan Mihailia: tämä ei ollenkaan katsonut
vieraaseen herraan, vaan tuijotti nurkkaan herran taakse kuin olisi
nähnyt siellä jonkun. Mihail katsoi kauan hellittämättä nurkkaan. Äkkiä
hän hymyili, ja silloin hänen kasvonsa aivan kirkastuivat.

— Mitä siinä virnistelet, tomppeli? Muistakin katsoa, että saappaat
tulevat ajoissa valmiiksi.

Mihail vastasi:

— Kyllä ne ovat valmiit silloin kun pitääkin.

— Hyvä on!

Herra veti jälleen saappaan jalkaansa, kietoi turkin ympärilleen
ja astui ovea kohti. Mutta hän unohti kumartua ja iski päänsä oven
kamanaan.

Vieras kiroili päätään, istuutui rekeen ja läksi ajamaan.

Hänen lähdettyään virkkoi Semjon:

— Kova on sillä pääkoppa! Ei sitä miestä kurikalla hengiltä saa.
Kamanan oli melkein särkeä, mutta eipä päähän paljoakaan näyttänyt
tuntuvan.

Ja Matrjona sanoi:

— Mikäs on ollessa terve kun noin pulskasti saa elää. Ei suinkaan
kuolemakaan mitään mahda semmoiselle moukarille.



VII


Ja Semjon sanoi Mihailille:

— Työn me nyt otimme tehdäksemme, kun ei tässä vain hullusti kävisi.
Kallis nahka, ja herra on vihainen. Leikki on kaukana, jos tulee virhe!
Sinulla on terävämmät silmät ja osaavammat kädet: tässä on mitta,
leikkaa nahka; minä auttelen sitten muussa.

Mihail totteli; hän otti nahan, jonka ylhäinen herra oli tuonut,
levitti pöydälle, käänsi sen kaksinkerroin, otti veitsen ja alkoi
leikata.

Matrjona tuli pöydän ääreen. Hän katseli, kuinka Mihail teki työtä, ja
oli ihmeissään. Hän ymmärsi jonkin verran suutarinammattia ja huomasi,
ettei Mihail leikannut nahasta varsisaappaita, vaan kevyitä, matalia
kenkiä.

Matrjona aikoi kysyä häneltä, mitä hän oikein tekee, mutta ajatteli
kuitenkin: »Ehkä minä en ymmärrä, miten ylhäisille tehdään saappaita.
Mihail tietää varmaan sen paremmin. Parasta, etten sekaannu koko
asiaan.»

Kun Mihail oli leikannut nahan, otti hän pikilangan ja alkoi ommella.
Hän ei kuitenkaan ommellut kahdella harjaksella, kuten saappaita
ommellaan, vaan yhdellä langalla, ikäänkuin olisi ommellut tohveleita.

Matrjona ihmetteli taaskin, mutta ei sekaantunut asiaan. Mihail ompeli
vain ompelemistaan. Kun päivällisaika oli käsissä, nousi Semjon
penkiltään ja näki, että Mihail oli kalliista nahasta ommellut parin
tohveleita.

Semjon oli kauhuissaan. — Mistä johtuu, — ajatteli hän itsekseen,
— että Mihail, joka ei ole kertaakaan vielä erehtynyt kokonaiseen
vuoteen, äkkiä saa aikaan tällaisen onnettomuuden? Vieras herra tilasi
korkeat varsisaappaat, mutta Mihail on tehnyt anturattomat tohvelit
ilman korkoja ja leikannut nahan vallan pilalle. Mikä minut nyt perii?
Tällaista nahkaa en minä löydä mistään.

Ja hän sanoi Mihailille:

— Mitä sinä olet tehnyt, hyvä mies? Nyt sitä ihmeessä ollaan. Herra
tilasi saappaat, mutta saappaatko nämä ovat?

Hän oli tuskin alkanut nuhdella, kun joku koputteli ulko-oven ripaa. He
katsoivat ulos ikkunasta ja näkivät miehen ratsun selässä pysähtyneen
mökin ulkopuolelle ja sitovan kiinni hevostaan. He avasivat oven:
ylhäisen herran renkipoika astui sisään.

— Hyvää päivää!

— Hyvää päivää! Mitä on asiaa?

— Herran rouva lähetti minut niiden saappaitten takia.

— Mitä sitten saappaista?

— Niin, herra ei tarvitse enää saappaita. Hän on lähtenyt tästä
elämästä.

— Mitä sinä puhut!

— Kun läksi teiltä, niin matkalla kuoli rekeen. Kun oli päästy kotiin
ja tultiin auttamaan herraa pois reestä, makasi tämä kuolleena ja
kankeana. Saimme hänet suurella vaivalla nostetuksi pois reestä.
Rouva lähetti minut sitten tänne: — Sano suutarille, että herra,
joka äskettäin kävi siellä ja jätti sinne nahkaa, ei enää tarvitse
saappaita; saappaiden sijaan olisi kiireesti ommeltava tohvelipari
ruumiille. Odota, kunnes tohvelit ovat valmiit, ja tuo ne mukanasi! Sen
takia minä olen nyt tullut tänne ja odotan, kunnes tohvelit valmistuvat.

Mihail otti pöydältä tähteeksi jääneet nahkapalaset, kääri ne kokoon,
otti myös valmiit tohvelit käteensä, löi niitä vastakkain, pyyhkäisi
esiliinallaan ja antoi ne pojalle. Poika otti tohvelit ja sanoi:

— Hyvästi, mestari ja emäntä. Hyvästi!

Mistä ihmiset elävät — 3



VIII


Niin kului toinen ja kolmas vuosi; ja Mihail oli jo kuudetta vuotta
Semjonin luona. Hänen elämäntapansa olivat pysyneet samanlaisina. Hän
ei milloinkaan mennyt kylälle, ei puhunut turhaa sanaa ja oli koko
aikana hymyillyt vain pari kertaa: ensimmäisen kerran silloin, kun
Matrjona toi hänelle illallisen pöytään, ja toisen kerran nähdessään
vieraan herran. Semjon oli apulaiseensa niin tyytyväinen, ettei hän
voinut mitään toivoa. Hän ei myöskään kysynyt enää milloinkaan, mistä
Mihail oli kotoisin; yhtä hän vain pelkäsi: kunpa ei Mihail vain
lähtisi hänen luotaan.

He istuivat kerran kaikki kotosalla. Matrjona keitti padassa ruokaa,
lapset hyppelivät penkeillä |a katselivat ulos ikkunoista. Semjon
ompeli ikkunan ääressä, Mihail löi toisen ikkunan ääressä nauloja
kengän korkoon.

Eräs pojista juoksi Mihailin luo, nojasi hänen olkapäähänsä ja katsoi
ulos ikkunasta.

— Mihail-setä, katsopas: kauppiaan rouva tulee varmaan tänne tyttöjensä
kanssa. Toinen tytöistä ontuu.

Kun poikanen oli tämän sanonut, laski Mihail työnsä kädestään, kääntyi
ikkunaa kohti ja katseli maantielle.

Semjon oli kummissaan. Mihail ei ollut vielä kertaakaan katsellut
maantielle, mutta nyt hän katsoi hellittämättä ikkunasta eikä näyttänyt
voivan irroittaa katsettaan. Semjon katsoi myös ikkunasta: hänen
mökkiään kohti tuli todellakin siististi puettu nainen taluttaen kahta
pientä tyttöstä. Tytöillä oli yllään turkistakki ja kirjava villaliina
päässä, ja he olivat niin toistensa näköisiä, että heitä tuskin saattoi
erottaa toisistaan. Toisella heistä oli vaivainen jalka ja hän ontui.
Nainen tuli eteiseen ja löysi haparoiden oven kädensijan. Hän antoi
tyttöjen ensin astua sisään ovesta ja tuli sitten itse tupaan.

— Hyvää päivää!

— Hyvää päivää! Mitä olisi asiaa?

Nainen istuutui pöydän ääreen, ja tyttöset painautuivat hänen polviaan
vasten: he näyttivät jonkin verran ujostelevan.

— Tahtoisin teettää tytöille kevääksi nahkakengät.

— Mikäpäs siinä! Ei sitä ole meillä vielä koskaan tehty kenkiä näin
pienille lapsille, mutta osataanhan ne tehdä. Minkälaiset vain
määräätte. Tältä minun apulaiseltani syntyy millainen kenkä tahansa.

Semjon kääntyi katsomaan Mihailia ja näki, että tämä oli laskenut työn
kädestään ja katsoi hellittämättä tyttöihin.

Semjon oli tästä kovin kummissaan. Olivathan tytöt tosin hyvin
herttaisia: mustasilmäisiä, punaposkisia, pyöreitä ja kauniisti
puettuja, mutta Semjon ei voinut sittenkään käsittää, minkätähden
Mihail niin heihin tuijotti, aivan kuin olisi heidät tuntenut ennestään.

Semjon oli ihmeissään ja alkoi naisen kanssa neuvotella hinnasta. Kun
siitä oli sovittu, laittoi Semjon paperinauhan ottaakseen mittaa.
Nainen otti ontuvan tytön syliinsä ja sanoi:

— Sinun täytyy ottaa mitta tämän kummastakin jalasta erikseen. Kipeän
jalan mukaan saat ommella yhden kengän ja terveen jalan mukaan kolme.
Tytöillä on aivan samanlaiset jalat. He ovat kaksosia.

Semjon otti mitan ja kysyi katsoen ontuvaa tyttöä:

— Miten jalka on tullut sellaiseksi, kun tyttö on noin kaunis? Onko se
syntymävika?

— Ei, äiti on maatessaan likistänyt sen vaivaiseksi.

Matrjona yhtyi puheeseen. Hänen teki kovasti mieli tietää, kuka tämä
nainen oli ja kenen lapset olivat.

— Etkö sinä olekaan heidän äitinsä?

— En, emäntä, en ole heidän äitinsä enkä edes heidän sukulaisensakaan;
nämä ovat vieraita lapsia, vaikka minä olen ottanut ne omikseni.

— Vieraita lapsia, ja sinä olet heille aivan kuin oma äiti?

— Kuinka en olisi heille kuin äiti! Minun rintaani ne ovat saaneet
molemmat, minä olen ne kasvattanut. Minulla oli kyllä oma lapsi, mutta
Jumala otti sen minulta. En rakastanut omaa lastanikaan niinkuin näitä
rakastan.

— Kenen lapsia he sitten ovat?



IX


Nainen tuli puheliaaksi ja virkkoi:

Kuusi vuotta sitten lapset menettivät samalla viikolla molemmat
vanhempansa: isä haudattiin tiistaina, kun jo perjantaina kuoli äiti.
Isä kuoli kolme päivää ennen lasten syntymää, äiti jo ennenkuin
oli päivääkään kulunut heidän syntymästään. Asuin siihen aikaan
kylässä mieheni kanssa, ja lasten vanhemmat olivat meidän lähimpiä
naapureitamme. Isä oli metsätöissä. Puu kaatui hänen päällensä, poikki
ruumiin iski niin kovalla voimalla, että sisälmykset puristuivat ulos.
Tuskin oli hänet kannettu kotiin, kun jo heitti henkensä. Samana
viikkona sai vaimo kaksoset, juuri nämä tytöt. Lasten vanhemmat olivat
köyhiä, yksinäisiä ihmisiä, ja vaimo oli aivan yksin kotona, ei ollut
ketään naisihmistä lähellä.

Hän oli yksin, kun lapset syntyivät, ja yksin, kun veti viimeisen
henkäyksensä.

Kun tulin seuraa vana aamuna häntä katsomaan, oli raukka jo jäykkänä.
Kuolemantuskissa vääntelehtiessään hän oli painanut sijoiltaan toisen
tyttösensä jalan. Kyläläisiä tuli mökkiin, ruumis pestiin ja puettiin,
tehtiin kirstu, ja vaimo haudattiin. Oli onneksi kunnon ihmisiä,
jotka tekivät kaiken. Tyttöset olivat nyt yksin maailmassa. Mihinkäs
heidät pannaan? Minä olin siihen aikaan kylässä ainoa, jolla oli
rintalapsi. Lapseni oli silloin kahdeksan viikon vanha. No, minä otin
lapset luokseni toistaiseksi. Kyläläiset neuvottelivat, mitä lapsille
oli tehtävä, ja sanoivat minulle: 'Pidä lapset toistaiseksi luonasi.
Marja,' sittenpähän mietitään mitä heille tehdään. Minä annoin ensin
rintaa terveelle lapselle, sillä ajattelin, ettei ensinkään kannata
imettää rampaa lasta, kuoleehan se kumminkin. Mutta minun oli kuitenkin
sääli toistakin lasta; minkätähden pitää viattoman raukan kärsiä? Ei
muuta kuin imettämään kumpaakin tyttöstä; ja niin minä sain ruokituksi
kaikki kolme — poikani ja nämä kaksoset. Olin niihin aikoihin nuori ja
vahva ja sain itse hyvää ruokaa. Ja Jumala antoi minulle niin paljon
maitoa, että sitä oli enemmän kuin riittämiin! Imetin aina kahta
yht'aikaa, ja kolmannen täytyi odottaa. Kun toinen näistä oli saanut
tarpeeksi, otin kolmannen rintaani vasten. Jumala näki hyväksi, että
nämä menestyivät, mutta omani sain haudata, kun se oli kahden vuoden
vanha. Useampia lapsia Jumala ei ole minulle antanut. Sittemmin on
meillä ollut hyvät päivät, ja asumme nykyjään täällä myllyssä, joka on
kauppiaan. Mieheni saa hyvän palkan, ja me elämme huoletonta elämää.
Omia lapsia meillä ei ole. Kuinka yksinäistä olisikaan elämäni, ellei
minulla olisi näitä lapsia! Kuinka en rakastaisi heitä! Eihän minulla
muita olekaan: he ovat minulle niinkuin vaha kynttilässä.

Nainen syleili toisella kädellään ontuvaa lasta ja pyyhkäisi toisella
kyyneleitä silmistään.

Matrjona huokasi ja sanoi:

— Totta on niinkuin sananlasku sanoo: isättä ja äidittä elää, mutta ei
Jumalatta.

Näin puheltiin, ja yht'äkkiä oli kuin salama olisi valaissut koko
huoneen. Valo tuli siitä nurkasta, missä Mihail istui. Kaikki
katsahtivat sinne: Mihail istui penkillään, kädet ristissä polvilla, ja
katsoi hymyillen ylöspäin.



X


Nainen lapsineen lähti tuvasta, Mihail nousi, pani työnsä syrjään,
riisui esiliinan, kumarsi suutarille ja tämän vaimolle ja virkkoi:

— Antakaa minulle anteeksi. Jumala on antanut minulle anteeksi, antakaa
tekin.

Ja suutarinväki näki miten Mihailista säteili valoa. Semjon kumarsi
hänelle ja sanoi:

— Minä huomaan, Mihail, ettet sinä ole mikään tavallinen ihminen. En
saa pakottaa sinua jäämään enkä saa kysyä sinulta mitään. Sano vain
yksi ainoa asia: Minkätähden olit synkkä, kun sinut löysin ja toin
sinut kotiini, mutta kun Matrjona tarjosi sinulle ruokaa, niin sinä
hymyilit ja olit siitä saakka iloisempi? Kun vieras herra tilasi
sinulta saappaat, hymyilit toisen kerran ja tulit vielä iloisemmaksi;
ja nyt kun vieras nainen tuli tyttöstensä kanssa, hymyilit kolmannen
kerran ja loistit ihan? Sanohan, Mihail, minkätähden sinusta säteilee
tämä valo ja minkätähden sinä hymyilit nuo kolme kertaa?

Ja Mihail vastasi:

— Minusta säteilee valoa sentähden, että Jumala rankaisi minua, mutta
on nyt antanut minulle anteeksi. Hymyilin kolme kertaa sentähden, että
minun oli päästävä perille kolmesta Jumalan sanasta. Nuo kolme Jumalan
sanaa olen nyt tullut ymmärtämään; ensimmäisen sanan minä sain tietää,
kun vaimosi armahti minua; hymyilin silloin ensimmäisen kerran. Toisen
sanan taas, kun rikas herra tilasi saappaat; silloin hymyilin toisen
kerran. Ja nyt nähdessäni tyttöset käsitin kolmannen ja viimeisen
Jumalan sanan ja hymyilin kolmannen kerran.

Ja Semjon virkkoi:

— Sanohan, Mihail, minkätähden Jumala on sinua rangaissut ja mitkä ovat
ne kolme Jumalan sanaa, jotta minäkin saisin tietää ne?

Ja Mihail vastasi:

— Jumala rankaisi minua sentähden, että olin tottelematon. Olin taivaan
enkeli, mutta en kuunnellut Jumalaa.

Olin taivaan, enkeli, ja Jumala lähetti minut maailmaan noutamaan erään
naisen sielua. Liidin alas maailmaan ja näin naisen makaavan sairaana
vuoteessaan; hän oli juuri synnyttänyt kaksoset, kaksi pientä tyttöstä.

Lapset liikahtelivat äitinsä vieressä, mutta äiti oli niin heikko,
ettei jaksanut ottaa heitä rintaansa vasten. Kun äiti näki minut,
ymmärsi hän, että Jumala oli minut lähettänyt noutamaan hänen sieluaan.
Hän itki ja virkkoi minulle: »Jumalan enkeli! Mieheni on vastikään
haudattu, hän jäi kaatuvan puun alle. Minulla ei ole sisarta, ei tätiä
eikä isoäitiä; ei ole ketään, joka voisi kasvattaa lapseni isoiksi.
Älä ota sieluani, anna minun elää, jotta voisin elättää ja kasvattaa
lapsiani. Ilman isää ja ilman äitiä he eivät voi elää.» Tein kuten
hän pyysi, ja panin toisen lapsista hänen rintaansa vasten ja toisen
hänen käsivarrelleen ja liidin ylös Jumalan luo. Tulin Jumalan luo
ja sanoin: En voi ottaa tuon äidin sielua. Isän surmasi kaatuva puu
metsässä, ja äiti synnytti kaksoset ja rukoilee, etten ottaisi hänen
sieluansa. Hän sanoo: 'Anna minun kasvattaa lapseni suuriksi! Ilman
isää ja ilman äitiä he eivät voi elää.' Ja niin jätin ottamatta tuon
äidin sielun. — Ja Herra sanoi minulle: 'Mene, tuo hänen sielunsa!
Sinä tulet käsittämään kolme sanaa: tulet ymmärtämään, mitä ihmisissä
on, mitä ihmisille ei ole annettu, ja mistä ihmiset elävät. Kun olet
sen oppinut, saat palata taivaaseen. Liidin jälleen maailmaan ja otin
äidiltä sielun.

Lapset putosivat hänen rinnoiltaan. Ruumis puristi toisen tyttösen
jalan vialliseksi. Kohosin kylän ylle kantaakseni sielun Jumalan luo;
mutta tuulenpuuska tarttuikin minuun, siipeni irtautuivat, sielu kohosi
yksin Jumalan luo, ja minä putosin maahan.



XI


Semjon ja Matrjona ymmärsivät nyt, ketä he olivat vaatettaneet ja
ruokkineet ja kuka oli asunut heidän luonaan; ja he itkivät pelosta ja
ilosta. Ja enkeli sanoi:

— Jäin kedolle makaamaan yksinäisenä ja alastomana. En ollut sitä
ennen tietänyt mitään ihmisten hädästä, en vilusta enkä nälästä;
nyt oli minusta itsestäni äkkiä tullut ihminen. Kärsin nälkää ja
vilua enkä tietänyt mitä tehdä. Näin kedolla kappelin, jonka ihmiset
olivat rakentaneet Jumalan kunniaksi; menin hakemaan sieltä suojaa.
Mutta kappeli oli suljettu, enkä päässyt sisään. Istuuduin kappelin
taakse ollakseni suojassa tuulelta. Tuli ilta, olin nälissäni ja
värjötin vilusta melkein kankeana. Näin silloin miehen kulkevan ohitse
maantiellä; hänellä oli kädessään huopokkaat, ja hän puhui itsekseen.
Hänen kasvonsa olivat ensimmäiset kuolevaiset ihmiskasvot, mitkä näin
ihmiseksi tultuani; ne tuntuivat minusta niin hirvittäviltä, että
käännyin poispäin. Ja minä kuulin, miten mies itsekseen puheli, kuinka
hänen oli suojattava ruumistaan talvella pakkasta vastaan, kuinka hänen
oli elätettävä vaimoaan ja lapsiaan.

Ajattelin silloin: minä olen viluun ja nälkään kuolemaisillani, mutta
tämä mies ajattelee vain miten hän saa hankituksi turkin itselleen ja
vaimolleen ja pidetyksi perheensä leivässä. Se ihminen ei varmaankaan
auta minua. Nähdessään minut muuttui mies tylyn näköiseksi ja meni
ohitse, ja hänen kasvonsa näyttivät minusta vielä kauheammilta. Tulin
epätoivoiseksi Äkkiä kuulen miehen palaavan. Katsoin häneen enkä ollut
häntä tuntea: äsken oli hänen kasvoissaan pelkkää kuolemaa; nyt ne
elivät, ja minä huomasin niissä Jumalan. Hän tuli minun luokseni,
vaatetti minut, otti minut mukaansa ja toi kotiinsa. Kotona tuli
meitä vastaan nainen, ja tämä alkoi puhua. Nainen oli vielä kauheampi
kuin mies. Hänen suustaan huokui kuoleman henki, ja se salpasi minun
hengitykseni. Hän aikoi ajaa minut ulos pakkaseen, ja minä tiesin hänen
kuolevan, jos hän tämän tekisi. Mutta mies puhui hänelle Jumalasta,
ja silloin vaimo muuttui äkkiä. Kun hän käski meidät illalliselle ja
katsoi minuun, näin minä kuoleman väistyneen hänen kasvoiltaan; hän oli
elävä, ja minä näin hänessä Jumalan.

Silloin minä ymmärsin Jumalan ensimmäisen sanan: 'Sinä olet ymmärtävä,
mitä ihmisissä on'. Ja minä sain nähdä, että ihmisissä on rakkaus. Minä
tulin iloiseksi, kun Jumala oli alkanut ilmaista minulle, mitä hän oli
luvannut, ja minä hymyilin ensimmäisen kerran. En tietänyt kuitenkaan
vielä kaikkea: en voinut vielä arvata, mitä ihmisille ei ole annettu ja
mistä ihmiset elävät.

Jäin asumaan teidän luoksenne. Vuoden kuluttua tuli mies tilaamaan
saappaita, joiden tuli kestää kokonainen vuosi ratkeamatta ompeleesta
ja menemättä länttään. Katsoin häneen ja näin hänen takanaan toverini,
kuolon enkelin. Kukaan muu ei nähnyt enkeliä; mutta minä tunsin hänet
ja tiesin, että hän oli jo ennen auringonlaskua ottava mukaansa rikkaan
miehen sielun. Ja minä ajattelin itsekseni: ihminen varustautuu
vuodeksi eteenpäin eikä tiedä, että hänen on jo tänään kuoltava.
Silloin muistin Jumalan toisen sanan:

— 'Tulet ymmärtämään, mitä ihmisille ei ole annettu'.

Mitä ihmisissä on, sen minä jo tiesin. Nyt minulle selvisi, mitä
ihmisille ei ole annettu. Ihmisten ei ole annettu tietää, mitä he
ruumistaan varten tarvitsevat. Ja minä hymyilin toisen kerran. Sillä
minä iloitsin, kun näin toverini enkelin ja kun Jumala oli ilmaissut
minulle toisenkin sanan.

Mutta tässä ei vielä ollut kaikki En vielä tiennyt, mistä ihmiset
elävät. Elin yhä vain odottaen, milloin Jumala ilmaisisi minulle
viimeisen sanan. Kuudentena vuotena tuli nainen kaksosineen; tunsin
tyttöset ja kuulin, miten he olivat jääneet eloon. Nähdessäni heidät,
ajattelin: Äiti rukoili minulta armoa lapsilleen, ja minä uskoin,
samoin kuin hänkin, etteivät lapset voisi elää ilman isää ja ilman
äitiä; mutta vieras nainen on kuitenkin nyt elättänyt ja kasvattanut
heidät. Naisen katsoessa niin hellästi ja liikutettuna vieraita lapsia
ja hänen itkiessään näin — minä hänessä elävän Jumalan ja ymmärsin,
mistä ihmiset elävät. Jumala oli ilmaissut minulle viimeisen sanan ja
antanut, minulle anteeksi. Ja minä hymyilin kolmannen kerran.



XII


Ja enkelin yltä putosivat maalliset vaatteet, ja hän verhoutui valoon,
niin ettei ihmissilmä voinut häneen katsoa. Ja hän puhui kovemmalla
äänellä, ja tuntui kuin se ääni olisi tullut taivaasta eikä hänestä. Ja
enkeli sanoi:

— Ymmärsin, etteivät ihmiset elä siitä, että pitävät huolta itsestään,
vaan rakkaudesta.

Äidin ei ollut suotu tietää, mitä hänen lapsensa tarvitsivat
elämässään. Rikkaan ei ollut suotu tietää, mitä hän itse tarvitsisi.
Eikä kenenkään ihmisen ole suotu tietää, tarvitseeko hän illaksi
saappaat vaiko ruumiskengät.

Ollessani ihmisenä en jäänyt eloon siitä, että huolehdin itsestäni,
vaan siitä, että miehessä, joka löysi minut maantieltä, ja hänen
vaimossaan oli rakkaus ja että he armahtivat minua ja pitivät minusta.
Orvot eivät jääneet eloon siksi, että heistä huolehdittiin, vaan
siksi, että vieraan naisen sydämessä oli rakkautta, siksi, että hän
sääli heitä ja kiintyi heihin. Sillä ihmiset eivät elä siitä, että
huolehtivat itsestään, vaan siitä, että heissä on rakkautta.

Tiesin kyllä ennestään, että Jumala on antanut ihmisille elämän ja että
hän tahtoo ihmisten elävän; nyt minä ymmärsin vielä muutakin.

Nyt minä ymmärsin vielä, ettei Jumala tahdo kenenkään ihmisen elävän
itseään varten, ja sentähden hän ei ole ilmaissut ihmisille, mitä kukin
heistä tarvitsee itseään varten; hän tahtoo ihmisten elävän toistensa
yhteydessä ja sovinnossa keskenään, sentähden hän on ilmaissut heille,
mitä he tarvitsevat kukin itselleen ja kaikki yhdessä.

Minä ymmärsin: ihmisistä vain näyttää siltä, kuin he eläisivät siitä,
että huolehtivat itsestään; mutta he elävätkin vain rakkaudesta. Joka
pysyy rakkaudessa, hän pysyy Jumalassa ja Jumala hänessä, sillä Jumala
on rakkaus.

Ja enkeli lauloi Korkeimman ylistystä, ja hänen äänensä sai mökin
vapisemaan ja katon aukenemaan, ja tulipatsas kohosi maasta taivaaseen.
Ja Semjon, hänen vaimonsa ja lapsensa lankesivat polvilleen. Ja enkelin
siivet liikahtivat, ja hän kohosi taivaaseen:

Kun Semjon jälleen tointui, oli tupa kaikin puolin ennallaan, mutta
tuvassa ei ollut ketään muuta kuin hän itse vaimoineen ja lapsineen.






PYHIINVAELTAJAT


Joh 4,19. Nainen sanoi hänelle: Herra, minä näen, että Sinä olet
profeetta.

20. Meidän isämme ovat kumartaen rukoilleet tällä vuorella: ja te
sanotte, että Jerusalemissa on se paikka, jossa tulee kumartaen
rukoilla.

21. Jeesus sanoi hänelle: Nainen, usko minua: tulee aika, jolloin ette
rukoile Isää tällä vuorella ettekä Jerusalemissa.

22. Te kumarratte sitä, jota ette tunne: me kumarramme sitä, jonka
tunnemme, sillä pelastus on juutalaisista.

23. Mutta tulee aika ja on jo, jolloin totiset rukoilijat rukoilevat
Isää hengessä ja totuudessa: sillä semmoisiksi Isä tahtoo rukoilijansa.



I


Kaksi vanhaa talonpoikaa tahtoi tehdä pyhiinvaellusmatkan Jerusalemiin.
Toinen heistä oli rikas, ja hänen nimensä oli Jefim Tarasytš Ševeljov.
Toinen talonpoika, Jelisei Bodrov nimeltään, oli vähemmissä varoissa.

Jefim oli järkevä, kunnon mies, ei maistanut viinaa, ei polttanut
tupakkaa, ei nuuskannut, ei kiroillut, oli luja ja ankara tavoissaan.
Kahteen eri jaksoon hän hoiti kylänvanhimman tointa ja hoiti niin
tunnollisesti, ettei puuttunut kopeekkaakaan kyläkassasta. Hänellä oli
suuri perhe: pari poikaa ja naimisissa oleva lapsenlapsi, jotka kaikki
asuivat hänen luonaan. Hän oli terve, vahva ja suora ryhdiltään, ja
hänellä oli kaunis täysiparta, johon alkoi ilmestyä harmaata vasta kun
hän oli seitsemännelläkymmenellä.

Jelisei ei ollut rikas eikä köyhä; nuoremmalla iällään hän oli tehnyt
kirvesmiehen töitä; vanhempana hän eli kotona ja hoiti mehiläisiä.
Hänellä oli kaksi poikaa; toinen teki työtä vieraissa paikoissa, toinen
asui isän luona. Jelisei oli hyväntahtoinen ja hilpeä luonteeltaan.
Joskus hän otti ryypyn, nuuskasi myöskin ja lauloi mielellään. Muuten
hän eli sävyisästi ja mitä parhaimmassa sovussa omaistensa ja naapurien
kanssa. Jelisei oli kooltaan pieni, mustaverinen, kähäräpartainen ja
aivan kaljupäinen kuten hänen samanniminen suojeluspyhimyksensäkin,
profeetta Elias.

Molemmat ukot olivat jo kauan sitten päättäneet tehdä yhteisen
pyhiinvaellusmatkan. Mutta Jefimiä esti aina lähtemästä milloin mikin
asia. Tuskin hän oli toisesta päässyt, kun toinen tuli tielle: milloin
oli lapsenlapsi naitettava, milloin odotettava että nuorempi poika
pääsee sotapalveluksesta; tai hän oli ryhtynyt rakentamaan uutta taloa.

Eräänä pyhäpäivänä vanhukset tapasivat toisensa ja istuutuivat
hirsikasalle juttelemaan.

— Milloin täytämme lupauksemme? kysyi Jelisei. Jefimin kasvot
synkkenivät, ja hän vastasi:

— Hm, meidän täytyy vielä lykätä matkaa vähän; tämä vuosi on sattunut
olemaan aika hankala. Kun aloin tupaa rakentaa, en uskonut sen tulevan
maksamaan juuri sataa ruplaa enempää; mutta siihen on jo mennyt
kolmisen sataa ruplaa, eikä se ole vieläkään valmis. Näkyy siinä
riittävän puuhaa kesään asti. Jos Jumala suo, niin varmasti lähdetään
kesällä matkaan.

— Minä olen sitä mieltä, virkkoi Jelisei, ettei sitä enää ole
lykättävä, vaan lähdetään heti. Kevät on ihan paras aika.

— On kyllä paras aika; mutta enhän minä voi jättää hommiani kesken?

— Voihan niistä muutkin pitää huolen. Jätä pojallesi.

— Ei se käy. Minun vanhemmasta pojastani ei ole: viinaan menevä mies.

— Ilman meitä heidän on kuitenkin tultava toimeen sitten, kuri me
makaamme mullassa. Parasta on antaa pojan ajoissa oppia.

— Niinpä kyllä, mutta mielellään sitä olisi näkemässä loppuun asti.

— Voi, hyvä mies! Kaikki ei tule milloinkaan valmiiksi! Kun meillä
tässä äskettäin eukot siivosivat ja siistivät pyhäksi, niin siinäkös
oli jos jonkinlaista puuhaa, tämä oli tehtävä, tuo oli tehtävä, aina
ilmestyi uutta eteen. Silloin vanhin miniäni, viisas nainen, sanoi:
»Hyvä on, että pyhä tulee eikä odota meitä, muuten ei tulisi valmista
koskaan, puuhasipa tässä vaikka miten.»

Jefim tuli miettiväiseksi ja virkkoi:

— Rakennukseen on jo mennyt paljon rahaa; eikä semmoiselle matkallekaan
ole lähteminen tyhjin käsin. Rahaa on sata ruplaakin.

Jelisein täytyi nauraa.

— Jätä jo nuo puheet, hyvä mies! Sinulla on kymmenkertaisesti minun
omaisuuteni ja vielä puhut rahasta. Sano minulle vain, milloin
lähdetään. Minulla ei ole rahaa, mutta jostakin sitä aina voi hankkia.

Tarasytškin hymyili:

— Kas sitä rikasta miestä! Mistä aiot sitten ottaa?

— Jotakin saan rapsituksi kotoakin; ja ellei se riitä, myyn naapurille
kymmenen mehiläispönttöä, jotka olivat näyttelyssä. Hän on jo kauan
pyytänyt niitä.

— Jos tulee hyvä mehiläisvuosi, niin sitten kadut perästäpäin!

— Kadun? En, hyvä mies! En minä ole vielä katunut elämässäni mitään
muuta kuin syntejä. Sielu se on sittenkin kaikkea muuta tärkeämpi.

— Niinpä kylläkin. Mutta paha on lähteä, kun ei kotona ole kunnossa
asiat.

— Pahempi on, kun ei sielun asiat ole kunnossa. Lupaus on tehty ja nyt
lähdetään, mitäs muuta.



II


Jelisei sai ystävänsä taipumaan. Jefim mietti ja harkitsi vielä asiaa
ja tuli seuraavana aamuna Jelisein luokse.

— No, lähdetään sitten, mitäs muuta. Sinä olet oikeassa. Kuolema ja
elämä ovat Jumalan kädessä. Meidän on lähdettävä, kun vielä olemme
elossa ja hyvissä voimissa.

Viikon kuluttua olivat miehet valmiit lähtemään. Tarasytšillä oli
rahaa kotona. Hän otti matkalle mukaansa sata ruplaa ja jätti kotiin
vaimolleen kaksi sataa.

Jelisei laittautui myös matkakuntoon. Hän myi näyttelyssä olleet
kymmenen mehiläispönttöä naapurilleen hunajasatoineen kaikkineen. Hän
sai niistä seitsemänkymmentä ruplaa. Puuttuvat kolmekymmentä ruplaa hän
keräsi kotoa kokoon: eukko antoi hänelle rahansa, jotka oli säästänyt
hautajaismenoihin, ja miniäkin antoi viimeiset kolikkonsa.

Jefim Tarasytš jätti poikansa huostaan kaikki talon asiat; hän neuvoi
tälle mistä ja miten paljon heinää oli niitettävä, mihin lantaa oli
ajettava ja kuinka uusi rakennus oli saatava katon alle. Hän huolehti
kaikesta, ei unohtanut pienintäkään seikkaa. Mutta Jelisei käski
vaimoaan vain erottamaan nuoren yhdyskunnan myydyistä mehiläispöntöistä
ja luovuttamaan ne rehellisesti ostajalle; kotiaskareista hän ei
puhunut ollenkaan mitään: kukin asia neuvoisi kyllä itse, miten siinä
oli tehtävä. »Teillä on nyt isännyys, hoitakaa asianne parhaanne
mukaan.»

Miehet laittautuivat matkaan. Kotiväki leipoi heille evääksi
lehikäisiä, ompeli heille matkareput, leikkasi jalkarievut. Miehet
panivat uudet kengät jalkaan ja ottivat vielä virsut varalta ja
alkoivat taivaltaa. Omaiset saattoivat heitä kylän laitaan, sanoivat
siellä jäähyväiset, ja pyhiinvaeltajat lähtivät taipaleelle.

Jelisei lähti matkalle iloisin mielin; tuskin oli kylä häipynyt
näkyvistä, kun hän jo unohti kaikki kotoiset huolensa. Hän ajatteli
vain, miten säilyisi koko ajan hyvä sopu matkakumppanin kanssa,
miten hän voisi aina puhua sävyisästi, kuinka rakkaudessa ja sovussa
saavuttaisiin matkan päähän ja samoin takaisin kotiin. Hän kuiskaili
kulkiessaan rukouksia ja luki ulkoa kohtia pyhimystaruista, mitkä
sattuivat muistumaan mieleen. Kun hän matkalla tahi jossakin
majatalossa joutui yhteen muiden kanssa, koetti hän olla oikein
ystävällinen ja puhua hurskaasti. Hän tunsi taivaltaessaan pelkkää
hiljaista iloa. Eräässä asiassa hän ei kuitenkaan onnistunut: hän
aikoi lopettaa nuuskaamisen ja oli sentähden jättänyt nuuskarasian
kotiin; mutta hänen oli hyvin vaikea olla ilman sitä. Matkalla
hänelle lahjoitettiin uusi nuuskarasia; hän jättäytyi silloin tällöin
toveristaan jälkeen, jottei johdattaisi tätä kiusaukseen, ja otti
hyppysellisen.

Myöskin Tarasytš käyttäytyi matkalla nuhteettomasti ja miehen lailla;
hän oli kaikessa säädyllinen eikä puhunut turhia. Mutta hänen mielensä
ei ollut kevyt. Hän ei voinut irroittaa ajatuksiaan kotiasioista.
Oliko hän muistanut mainita pojalleen kaikesta ja mahtoikohan poika
tehdä kaikki oikein ja käskyn mukaan? Nähdessään matkalla perunoita
istutettavan tahi lantaa ajettavan ajatteli hän, tekeeköhän poika
kaiken niinkuin hän neuvoi. Kunpa olisi voinut palata näyttämään
kaikkea ja itse tekemään.



III


Miehet olivat jo olleet viisi viikkoa matkalla; kotoa otetut uudet
virsut olivat he jo kuluttaneet loppuun ja oli täytynyt ostaa uudet.
He olivat tulleet vähävenäläismaille. Niin kauan kuin he olivat
olleet lähellä kotipaikkaa, oli heidän täytynyt maksaa yösijasta
ja ruuasta; vähävenäläiset kestitsivät heitä ilmaiseksi ja pitivät
kilvan pyhiinvaeltajia luonaan vierainaan. He tarjosivat yösijan,
antoivat ruokaa eivätkä tahtoneet mitään maksua; he antoivat vielä
leipää, jopa pannukakkujakin matkaevääksi. Niin saatiin kuljetuksi
noin seitsemänsataa virstaa, mutta sitten vaeltajat joutuivat
paikkakunnalle, jossa oli ollut katovuosi. Täälläkin annettiin
heille yösija maksutta, mutta mitään syötävää ei annettu. Väliin ei
rahallakaan voinut saada leipää. Heille kerrottiin, ettei mikään ollut
kasvanut viime vuonna. Rikkaat talonpojat olivat huutavassa hukassa ja
heidän oli täytynyt myydä kaikki, vähemmän varakkaat olivat joutuneet
puille paljaille, ja köyhät olivat joko siirtyneet muualle kerjäämään
tahi koettivat jotenkin tulla toimeen kotona. Talvella he olivat
syöneet akanoita ja saviheiniä.

Vanhukset olivat kerran yötä eräässä kauppalassa, ostivat sieltä
itselleen viisitoista naulaa leipää ja läksivät jatkamaan matkaa
ennen auringonnousua ehtiäkseen kulkea aamuviileässä mahdollisimman
pitkän matkan. Astuttuaan noin kymmenen virstaa he tulivat purolle. He
pysähtyivät lepäämään, ammensivat vettä kuppeihinsa, liottivat niissä
leipää, syödä nutustivat ja vaihtoivat jalkariepuja. He istuivat sitten
vielä hetken täysin levätäkseen. Jelisei otti esiin nuuskaa. Nähdessään
sen Jefim Tarasytš pudisti päätään ja sanoi moittivasti:— Miksi et
heitä pois tuota roskaa?

Jelisei huitaisi kädellään ja sanoi:

— Synti on ottanut niin valtaansa. Minkä sille voi!

He nousivat ja läksivät astumaan eteenpäin. Kuljettuaan jälleen
kymmenisen virstaa he tulivat isoon kylään. Oli jo tullut verrattain
kuuma. Jelisei oli näännyksissä; hän olisi jälleen tahtonut levätä
ja juoda hiukan vettä, mutta Jefim ei suostunut viivähtämään. Hän
oli rivakampi kulkemaan, ja Jelisein oli usein vaikea pysyä hänen
rinnallaan.

— Kun vain saisi pienen kulauksen vettä! virkkoi Jelisei.

— No, juo sitten! Minä en välitä.

Jelisei pysähtyi.

— Älä jää odottamaan minua! sanoi hän. — Minä käväisen vain kiireesti
tuossa talossa juomassa vettä. Kyllä minä saavutan.

— Hyvä on, vastasi Jefim.

Jefim Tarasytš kulki yksin eteenpäin, ja Jelisei meni mökkiä kohti.

Jelisei pysähtyi asumuksen eteen. Tämä oli vähäinen savimökki, alhaalta
musta, ylhäältä valkea; savi oli lohkeillut, ei ollut pitkään aikaan
sivelty uutta päälle; kattokin oli toiselta puolen rikki. Ovi oli
pihan puolella, Jelisei astui pihaan ja näki seinän vieressä maassa
makaavan parrattoman laihan miehen; paita oli pistetty housujen sisään
vähävenäläisten tapaan. Mies oli luultavasti ruvennut siimekseen
pitkälleen, mutta aurinko oli noussut korkeammalle ja poltti nyt hänen
päätään. Hän makasi liikkumattomana, silmät auki. Jelisei huusi hänelle
pyytäen vettä, mutta mies ei vastannut. »Lieneekö sairas vai tyly»,
ajatteli Jelisei astuen ovelle. Tuvasta kuului lapsen itku. Jelisei
koputti ja huusi:

— Laskekaa sisään!

Kukaan ei vastannut. Hän kolkutti sauvallaan ja huusi jälleen.

— Kristityt!

Kukaan ei liikahtanut.

— Jumalan palvelijat!

Ei mitään vastausta. Jelisei oli jo kääntyä takaisin, mutta kuuli
vaikeroinnin tapaista oven takaa. Eihän vain liene mitään pahaa
tapahtunut? Täytyy katsoa. Ja Jelisei astui tupaan.



IV


Hän painoi salpaa — ovi ei ollut lukossa. Hän avasi sen ja tuli
eteiseen. Tuvankin ovi oli auki. Vasemmalla oli uuni, suoraan edessä
oli nurkka pyhäinkuvineen ja pöytä; pöydän takana oli penkki. Penkillä
istui eukko huivitta päin, yllään vain paita, pää pöytää vasten. Hänen
vieressään seisoi laiha poika — kalpea kuin vaha, ruumis pöhöttyneenä;
hän itki, nyki eukkoa hihasta ja näytti ärjyen pyytävän häneltä
jotakin. Jelisei tuli lähemmäksi. Ilma oli tuvassa ummehtunut ja
raskas. Hän näki lavitsalla uunin takana naisen makaavan. Hän makasi
selällään, silmät ummessa, rinta koristen, toinen sääri koukistuen ja
ojentuen. Hän vääntelehti kouristuksissa, ja paha haju tuntui lähtevän
hänestä; hän ei itse päässyt liikkeelle, eikä kukaan voinut siivota
hänen vuodettaan. Eukko kohotti päätään ja huomasi tulijan.

— Mitä tahdot? Me emme voi antaa sinulle mitään, meillä ei ole mitään
itsellämme.

Hän puhui vähävenäjää, mutta Jelisei ymmärsi häntä kuitenkin. Hän meni
lähemmäksi vanhusta ja virkkoi:

— Tahtoisin vain pyytää vettä, Jumalan palvelijatar.

— Kukaan ei voi täällä antaa sinulle vettä. Meillä ei ole mitään
annettavaa. Mene muualle!

Jelisei kysyi:

— Eikö täällä ole ketään tervettä, joka voisi siistiä sairaan naisen
vuoteen?

— Ei ketään. Mies on ulkona pihalla kuolemassa, ja me täällä.

Kun poika näki vieraan, lakkasi hän itkemästä. Mutta kun hän kuuli
vanhuksen puhuvan, alkoi hän jälleen nykiä tätä hihasta ja pyysi:

— Leipää, isoäiti, leipää!

Jelisei olisi kysynyt vanhukselta muutakin, mutta samassa tuli mies
pihalta tupaan hoiperrellen kuin juopunut. Hän haparoi kädellään seinää
ja aikoi istuutua penkille, mutta istuikin viereen ja kaatui lattialle.
Hän ei yrittänytkään nousta, vaan alkoi puhua; hän puhui katkonaisesti
ja veti henkeään joka sanan jälkeen.

— Taudin kourissa ollaan ja nälkäkin on. Lapsi tuossa kuolee nälkään.

Mies osoitti poikaa heikosti nyökäyttämällä päätään ja itki.

Jelisei ravisteli selkäreppuaan, päästi käsivartensa hihnoista, viskasi
repun lattialle, nosti sen sitten penkille ja alkoi avata. Hän otti
esille leivän ja veitsen, leikkasi palasen ja ojensi miehelle. Mies ei
ottanut, vaan viittasi poikaan ja tyttöseen, joka seisoi uunin takana,
että heille annettaisiin. Jelisei antoi leipäpalan pojalle. Nähdessään
leivän tarttui poika siihen molemmilla pikku käsillään, painoi suunsa
ja nenänsä leipään ja alkoi ahnaasti syödä. Tyttönen tuli esiin uunin
takaa ja tuijotti hellittämättä leipään. Jelisei antoi myös hänelle
palasen. Hän leikkasi vielä viipaleen ja antoi eukolle. Vanhuskin alkoi
pureskella.

— Kunpa vielä saisi tilkkasen vettä! virkkoi vanhus. — Meillä on
kaikilla suu aivan kuivana. Eilen, vai liekö ollut tänään — en muista
— menin noutamaan vettä. Sain ämpärin vedetyksi ylös kaivosta, mutta
en jaksanut kantaa kotiin. Kaasin kaikki maahan ja kaaduin itsekin
viereen. Suurella vaivalla sain itseni laahatuksi kotiin. Ämpäri on
vieläkin siellä, jollei kukaan ole sitä vienyt.

Jelisei kysyi, missä kaivo on, ja vanhus selitti hänelle. Jelisei lähti
kaivolle, löysi ämpärin, toi vettä ja antoi mökin asukkaille juoda.
Lapset söivät vielä vähän leipää ja joivat vettä; eukkokin söi, mutta
mies ei tahtonut syödä. Hän sanoi ruuan tuntuvan vastenmieliseltä.

Sairas makasi vielä tiedottomana heittelehtien sinne tänne. Jelisei
meni kylään, löysi kauppapuodin ja osti hirssiryynejä, suolaa, jauhoja
ja voita; sitten hän haki kirveen, hakkasi puita ja sytytti tulen.
Tyttönen auttoi häntä. Jelisei keitti puuroa ja lientä ja antoi mökin
väelle syödä.



V


Mieskin söi nyt, eukko söi, lapset nuolivat vielä vadinkin tyhjäksi ja
rupesivat sitten kaulakkain nukkumaan.

Mies ja vaimo kertoivat nyt Jeliseille, kuinka he olivat tähän asemaan
joutuneet.

— Köyhiä oltiin jo ennestään, ja kun sitten tuli katovuosi, niin jo
syksyllä loppui kaikki, mitä meillä oli. Ja kun enää ei mitään ollut,
niin täytyi pyytää apua naapureilta ja hyviltä ihmisiltä. Aluksi vielä
toivat, mutta sitten eivät enää antaneet. Monella, joka olisi meille
mielellään antanut, ei itselläänkään ollut mitään. Meitä hävettikin
pyytää ihmisiltä: olimme joka taholle jo rahan, jauhojen ja leivän
velassa.

Mies kertoi etsineensä työtä, mutta sitä ei ollut: »Kaikki pyrkivät
työhön ruokapalkalla. Yhtenä päivänä on työtä, ja kaksi päivää menee
uuden työpaikan hakemiseen. Muori ja tyttö lähtivät täältä kauas
kerjuulle. Saalis oli hyvin huono, leipää kun ei ole kellään. Tulimme
kuitenkin yhä vielä jotenkuten toimeen ja uskoimme pääsevämme jollakin
tavoin uutiseen asti. Mutta keväällä ei kukaan enää antanut ruokaa.
Lisäksi vielä tuli tauti. Nyt oltiin ihan huutavassa hukassa. Jos
tänään on ruokaa, niin huomenna ja ylihuomenna ei ole mitään. Aloimme
syödä ruohoa. Tästä ruuasta vai mistä lie vaimo tullut sairaaksi.
Eukko on vuoteessa ja minäkin olen niin voimaton, että tuskin pysyn
jaloillani.»

— Minun oli nyt tehtävä kaikki yksin, virkkoi mökin muori. — En
jaksanut kuitenkaan kauan, sillä nälästä näännyin ihan tyyten. Tyttökin
on tullut heikoksi ja pelkää ihmisiä. Olisimme tahtoneet lähettää
hänet naapuriin, mutta hän ei mennyt; kyyhöttää nurkassa eikä lähde
minnekään. Toissapäivänä tuli eräs naapurin vaimo katsomaan, mutta kun
näki meidän kaikkien olevan sairaina ja nälässä, niin meni menojaan.
Hänen miehensä on lähtenyt pois kotoa eikä hänellä ole itselläänkään
mitään, millä ruokkisi pienet lapsensa. Niin makasimme tässä kaikki
kuolemaa odottamassa.

Kuultuaan tämän kaiken ei Jelisei lähtenyt vielä matkatoveriaan
tavoittamaan, vaan jäi yöksi heidän luokseen. Seuraavana aamuna hän
ryhtyi työhön kuin olisi itse ollut isäntä talossa. Hän auttoi muoria
taikinan teossa ja alustamisessa, lämmitti uunin ja läksi tytön kanssa
hankkimaan naapureilta kaikenlaista, mitä tarvittiin. Mökin väellä ei
ollut itsellään enää mitään; he olivat myyneet kaiken omaisuutensa,
talouskalunsa ja vaatteensakin; Jelisei hankki nyt kaikkein tärkeimmät
tavarat taloon; mitkä teki itse, mitkä taas osti. Näin kului päivä
ja toinenkin ja vielä kolmas päivä. Poika virkistyi jonkun verran ja
alkoi ryömiä penkkejä pitkin ja hyväillen lähestyä Jeliseitä. Tyttö oli
tullut hyvin iloiseksi mieleltään ja auttoi häntä kaikissa askareissa.
Hän kulki Jelisein jälestä joka askeleella ja kutsui häntä sedäksi.
Kun muori jälleen kykeni liikkumaan, meni hän naapurivaimon luokse.
Mies saattoi kuljeskella jo sisällä, mutta haparoi seiniä, kun häntä
horjutti. Vain sairas vaimo jäi vielä vuoteeseen; kolmantena päivänä
virkosi hänkin ja pyysi syötävää. Kun mökin väki oli näin pitkällä,
ajatteli Jelisei:— En tosiaankaan uskonut jääväni tänne näin pitkäksi
aikaa; nyt minun on lähdettävä jatkamaan matkaa. —




VI


Mutta kun hän neljäntenä päivänä aikoi lähteä, mietti hän: — Paaston
aika loppuu tänään; voinhan minä iltaan saakka olla täällä, ostan
heille jotakin juhlaksi ja lähden illalla jatkamaan matkaa. Jelisei
meni jälleen puotiin ja osti vehnäjauhoja, maitoa ja ihraa. Hän
auttoi muoria leipomisessa ja keittämisessä. Seuraavana aamuna hän
meni kirkkoon, tuli kirkosta kotiin ja söi talon väen kanssa juhlaksi
valmistettuja ruokia. Tänä päivänä nousi sairas vaimokin ja alkoi
liikkua tuvassa. Mies ajoi partansa ja pani puhtaan paidan ylleen —
muori oli pessyt sen hänelle — ja meni kylään rikkaan talonpojan luokse
pyytämään häneltä armoa: hän oli antanut tälle pantiksi heinäniittynsä
ja peltomaansa ja meni nyt pyytämään, että saisi nämä takaisin ennen
uutta satoa. Illalla hän tuli masentuneena takaisin ja alkoi itkeä.
Rikas talonpoika ei ollut suostunut pyyntöön, vaan oli sanonut: tuo
rahat, niin saat.

Jelisei tuli jälleen miettiväiseksi ja tuumi itsekseen, kuinka he nyt
voivat elää. Kun kaikki muut menevät heinää niittämään, täytyy heidän
jäädä kotiin, sillä heidän heinämaansa on pantattu. Kun vilja kypsyy
ja naapurit menevät sitä leikkaamaan — vilja on tänä vuonna kasvanut
hyvin, — eivät he voikaan lähteä, heidän peltotilkkunsa kun on pantattu
rikkaalle talonpojalle. Jos minä nyt jätän heidät, käy heidän taas
hullusti. — Jelisei mietti asiaa ankarasti; hän ei mennyt illalla,
vaan jäi vielä seuraavaan aamuun. Viimeisen yön hän vietti pihamaalla.
Hän luki iltarukouksensa, laskeutui levolle, mutta ei voinut nukkua.
Hänen täytyi viimeinkin lähteä, sillä häneltä oli jo mennyt paljon
aikaa ja hän oli kuluttanut paljon rahaa; mutta hänen oli mökin väkeä
sääli. — Kaikkia köyhiä ei voi kuitenkaan elättää! ajatteli hän. — En
aikonut muuta kuin tuoda heille vettä ja antaa leipäpalan; ja minä olen
mennyt näin pitkälle. Nyt ollaan siinä, että minun olisi lunastettava
heidän niittynsä ja peltonsakin. Ja kun se on tehty, on minun ostettava
lapsille lypsylehmä ja miehelle hevonen viljaa pellolta vetämään. Nyt
sinä olet kaulaa myöten suossa, hyvä mies, Jelisei Kusmitš! Tuuliajolla
olet, etkä tästä nyt selviä!»

Jelisei nousi, veti kauhtanan päänsä alta, suoristi sen ja otti
tupakkarasian esiin kauhtanan taskusta ja nuuskasi selvittääkseen
ajatuksiaan. Ei auttanut nuuska, hän aprikoi kauan sinne tänne eikä
päässyt mihinkään selvyyteen. Oli jatkettava matkaa, mutta samalla
oli tätä väkeä sääli. Eikä hän tietänyt, mitä oli tehtävä. Hän kääri
uudelleen kauhtanan päänsä alle ja koetti nukahtaa. Kylän kukot jo
alkoivat laulaa, kun hän vaipui uneen. Äkkiä hänestä tuntui, kuin joku
olisi herättänyt hänet. Hän huomasi olevansa aivan lähtövalmiina, reppu
selässä ja sauva kädessä portin edessä. Mutta portti oli vain sen
verran auki, että hän juuri mahtui kulkemaan siitä. Ja kun hän meni
portista, tarttui reppu portin saranaan. Ja hänen koettaessaan sitä
irroittaa sotkeutui jalkariepu pensaaseen ja kiertyi auki. Ja kun hän
yritti irroittaa jalkansa, näki hän, ettei hän ollutkaan takertunut
pensaaseen, vaan että pikku tyttö piti hänestä kiinni ja huusi: Setä,
hyvä setä, anna leipää! Hän katsoi jalkaansa ja näki pojan pitävän
jalasta kiinni, ja ikkunasta katselivat muori ja lasten isä.

Herätessään Jelisei sanoi ääneen itsekseen:— Minä lunastan niittymaan
ja peltotilkun ja ostan näille ihmisille hevosen ja lehmän. Jos lähden
meren taa etsimään Vapahtajaa, voin hänet helposti kadottaa sielustani.
Parasta on, että autan tätä väkeä.

Jelisei nukahti jälleen. Kun hän aikaisin aamulla heräsi, meni hän
heti rikkaan talonpojan luo ja osti häneltä takaisin niityn ja pellon.
Sitten hän osti viikatteen — viikatekin oli myyty — ja toi sen kotiin.
Hän lähetti miehen viikatteineen heinään ja meni kylälle. Kapakan
isännällä sattui juuri olemaan hevonen ja rattaat myytävinä. Jelisei
sopi hinnasta isännän kanssa ja meni sitten lehmää ostamaan. Hänen
edellään kulki kaksi kylän naista ja Jelisei kuuli heidän puhuvan
hänestä. Toinen naisista kertoi:

— Aluksi eivät ollenkaan tietäneet, mikä mies se on; luulivat häntä
tavalliseksi pyhiinvaeltajaksi. Hän tuli muka vain juomaan vettä
janoonsa, mutta sitten jäikin heidän luokseen asumaan. Sanovat hänen
ostaneen heille kaikkea. Näin omin silmin, kuinka hän osti kapakan
isännältä hevosen ja rattaat. Vielä on sellaisiakin ihmisiä maailmassa!
Täytyy mennä sitä ihmettä katsomaan.

Kun Jelisei kuuli heidän kiittelevän häntä, päätti hän jättää lehmän
oston. Hän palasi kapakoitsijan luo, maksoi vaaditun hinnan, valjasti
hevosen rattaiden eteen ja ajoi jauho-ostoksineen mökille. Nähdessään
hevosen oli hänen isäntäväkensä ihmeissään. He aavistivat hänen
ostaneen sen heille, mutta eivät rohjenneet sanoa sitä ääneen. Mies
tuli ulos porttia avaamaan.

— Mistä olet saanut tuon hevosen? kysyi hän.

— Minä olen sen ostanut, vastasi Jelisei. —

Sain huokealla. Leikkaahan vähän ruohoa hevoselle yöksi. Ja ota säkki
rattailta.

Mies riisui hevosen valjaista, niitti kantamuksen heiniä ja vei
seimeen. Mentiin nukkumaan. Jelisei laskeutui jälleen levolle
pihamaalle, reppunsa hän oli tuonut pihalle jo ennen iltaa. Kun kaikki
nukkuivat, nousi hän ylös, sitoi repun selkäänsä, veti kengät jalkaan,
pani kauhtanan ylleen ja läksi astumaan tavoittaakseen vielä Jefimin.




VII


Kun Jelisei oli kulkenut noin viisi virstaa, alkoi päivä sarastaa.
Hän istuutui puun suojaan, irroitti reppunsa ja laski rahansa.
Hänellä, oli enää vain seitsemäntoista ruplaa ja kaksikymmentä
kopeekkaa. Hän ajatteli: — Tällä rahalla ei voi päästä meren taa. Ja
jos minä kerjäämällä hankin matkarahat, voi se olla suurempi synti.
Jefim-veljeni pääsee sinne kyllä ilman minuakin ja sytyttää temppeliin
kynttilän minunkin puolestani. En saa velkaani varmaankaan tässä
elämässä suoritetuksi. Onneksi velkojani on hyväluontoinen eikä minua
ahdista.

Jelisei nousi, otti repun selkäänsä ja lähti kotiin. Hän kiersi
kylän, missä oli viime päivinä oleskellut, etteivät ihmiset näkisi.
Pian hän oli kotonaan. Menomatkalla oli käveleminen tuntunut hänestä
hyvin vaikealta, ja hänen oli usein ollut vaikea pysytellä Jefimin
rinnalla, mutta kotimatkalla hän ei ihmeekseen huomannut väsymyksestä
merkkiäkään. Astuminen oli hänestä nyt kuin lasten leikkiä. Hän
heilutti iloisena matkasauvaansa ja käveli usein seitsemänkymmentä
virstaa päivässä.

Kun Jelisei saapui kotiin, oli vilja jo korjattu. Omaiset iloitsivat
isän kotiintulosta. Alettiin kysellä, minkätähden hän oli jättänyt
matkatoverinsa, miksi hän oli palannut kotiin menemättä perille asti.
Mutta Jelisei ei puhunut mitään elämyksistään. Hän virkkoi vain:

— Ei näkynyt olleen Jumalan tahto. Menetin matkalla rahani ja jäin
jälkeen toveristani. Niinpä käännyin takaisin. Antakaa Kristuksen
tähden anteeksi!

Hän antoi eukolleen rahat takaisin ja kyseli kotioloista: kaikki oli
niinkuin pitikin, talousasiat olivat kaikin puolin kunnossa, ja kaikki
elivät rauhassa ja sovussa.

Jefimin omaiset kuulivat jo samana päivänä Jelisein paluusta; he
tulivat häneltä kysymään, mitä hän tiesi toveristaan.

— Jefim oli terve ja pirteä. Me erosimme kolme päivää ennen Pietarin
päivää. Aioin ensin lähteä häntä tavoittamaan, mutta satuin
onnettomuudeksi kadottamaan rahani, ja milläpäs sitä sitten jatkoi
matkaa. Käännyin sentähden takaisin.

Kaikki olivat ihmeissään: niin viisas mies oli käyttäytynyt niin
typerästi! Oli lähtenyt matkalle eikä mennyt perille, oli vain
kadottanut rahansa. Kummasteltiin ja unohdettiin vähitellen. Jeliseikin
unohti, Hän kulki taas kotiaskareissa: hankki poikansa avulla puita
koko talveksi, pui naisten kanssa viljan, pani vajoihin uudet katot
ja hoiteli mehiläisiään. Kymmenen mehiläispönttöä yhteiskuntineen hän
antoi naapurille. Eukko olisi tahtonut häneltä salata, kuinka monta
uutta parvea oli tullut myydyistä pesistä; mutta Jelisei tiesi itse,
mitkä yhdyskunnat olivat uusia, ja hän antoi naapurille kymmenen
pöntön sijasta seitsemäntoista. Kun syyspuuhat olivat ohi, lähetti hän
poikansa työansiolle ja istuutui itse punomaan virsuja ja kaivertamaan
mehiläispönttöjä.




VIII


Jelisein jäädessä mökkiin sairaiden luokse odotti Jefim häntä
kokonaisen päivän. Hän astui vain lyhyen matkan eteenpäin ja jäi
maantien reunalle istumaan; hän odotti odottamistaan, nukahti, heräsi,
istui vielä hetken — mutta toveria ei vieläkään näkynyt. Hän tähysteli
melkein silmät päästään. Aurinko laski — Jeliseitä ei vieläkään näkynyt.

Jefim ajatteli itsekseen:— Onkohan hän mahtanut kävellä minun ohitseni
tahi ajanut ohitse (jos joku on ottanut hänet rattailleen), kun nukuin,
eikä ole minua huomannut? Mutta olisihan hänen pitänyt minut nähdä!
Arolla näkee hyvin kauas. Jos minä nyt käännyn takaisin, voi hän joutua
kauas edelleni. Vielä pahempi on eksyä toisistaan.

Parasta lienee mennä eteenpäin ja odottaa häntä ensi majapaikassa.

Hän tuli kylään ja pyysi kymmenniekkaa heti ilmoittamaan, jos kylään
tulisi pieni kaljupäinen ukko. Mutta Jeliseitä ei kuulunut. Jefim astui
eteenpäin ja kyseli kaikilta, eivätkö olleet nähneet vanhaa kaljupäistä
miestä. Kukaan ei ollut nähnyt. Jefim oli ihmeissään ja lähti yksin
eteenpäin. Hän arveli tapaavansa Jelisein Odessassa tahi laivalla eikä
ajatellut asiaa sen enempää.

Matkalla hän sai seuralaisekseen erään pyhiinvaeltajan. Tällä oli
yllään munkin hilkka ja kaapu ja hänen hiuksensa olivat pitkät kuin
papin. Hän oli käynyt pyhän Athos-vuoren luostarissa ja matkasi jo
toista kertaa Jerusalemiin. He tapasivat toisensa eräässä majatalossa,
alkoivat puhella keskenään ja läksivät yhdessä eteenpäin.

Terveinä ja reippain mielin he saapuivat Odessaan. Täällä heidän täytyi
odottaa kolme päivää laivan lähtöä. Moni muu pyhiinvaeltaja — niitä oli
tullut kaikilta suunnilta — odotti siellä heidän kanssaan. Jefim kyseli
jokaiselta Jeliseitä, mutta kukaan ei ollut häntä nähnyt.

Pyhiinvaeltaja neuvoi Jefimille, miten merimatka voitaisiin tehdä
maksutta. Jefim ei tahtonut kuitenkaan häntä kuunnella, vaan virkkoi:

— Minä maksan mieluummin rehellisesti merimatkasta; sitä vartenhan minä
olen juuri säästänytkin.

Hän maksoi neljäkymmentä ruplaa meno- ja paluulipusta ja osti
leipää ja silliä evääksi matkalle. Kun laiva oli lastattu, pääsivät
pyhiinvaeltajat sinne. Jefim ja hänen uusi matkatoverinsa astuivat
myöskin laivaan. Ankkuri nostettiin, ja laiva lähti aavalle merelle.
Ensimmäisenä päivänä meni matka varsin hyvin, mutta illalla nousi
tuuli, alkoi sataa, laiva keinui puolelle ja toiselle, ja aallot
huuhtelivat usein kantta. Matkustajat kävivät levottomiksi, naiset
parkuivat, ja moni arkaluontoinen mies juoksenteli sinne tänne turvaa
etsien. Jefim oli myös peloissaan, mutta ei tahtonut sitä näyttää;
hän istui koko yön ja koko seuraavan päivän samassa paikassa, minne
oli laivaan tullessaan istuutunut. Hänen vieressään istui useita
miehiä Tambovin tienoilta. Hän, kuten tambovilaisetkin, piteli
matkalaukkuaan käsissään eikä puhunut sanaakaan. Kolmantena päivänä
oli tyyni, viidentenä laiva laski Konstantinopolin satamaan. Jotkut
pyhiinvaeltajista menivät maihin katsomaan pyhän Sofian temppeliä,
jonka herroina turkkilaiset nyt ovat. Mutta Jefim ei mennyt, vaan jäi
istumaan laivaan. Vuorokauden oli laiva Konstantinopolissa, sitten
se jatkoi matkaansa. Se poikkesi vielä Smyrnaan ja Aleksandriaan ja
saapui onnellisesti Jaffan kaupunkiin. Jaffassa täytyi pyhiinvaeltajien
astua laivasta ja kulkea seitsemänkymmentä virstaa jalan Jerusalemiin.
Laivasta astuminen oli pyhiinvaeltajista kovin pelottavaa: laiva oli
korkea, ja pyhiinvaeltajien täytyi hypätä laivan kannelta veneeseen.
Vene keinui sinne tänne, niin että helposti saattoi pudota veteen.
Pari pyhiinvaeltajaa kastuikin perinpohjin, mutta kaikki pääsivät
kuitenkin onnellisesti maihin. Astuttiin eteenpäin ja neljäntenä
päivänä saavuttiin Jerusalemiin. Lähdettiin venäläiseen majataloon,
joka oli kaupungin portin edustalla, näytettiin passit ja syötiin
päivällistä. Sitten Jefim lähti pyhiinvaeltajan opastamana pyhiin
paikkoihin. Vapahtajan hautaa katsomaan ei vielä päästetty. He
joutuivat patriarkan luostariin, jonne kaikki pyhiinvaeltajat
kerääntyivät; siellä asetettiin miespuoliset ja naispuoliset eri
ryhmään. Kaikkien käskettiin riisua jalkineet ja istuutua piiriin.
Munkki pyyhinliinoineen saapui pesemään jalkoja; hän pesi, pyyhki ja
suuteli ja teki niin jokaiselle. Jefiminkin jalkoja hän pyyhki ja
suuteli. He olivat ilta- ja aamujumalanpalveluksessa, rukoilivat,
asettivat kynttilöitä pyhäinkuvain eteen ja antoivat uhrilahjoja
vanhempainsa puolesta. Siellä heille annettiin ruokaa ja tarjottiin
viiniä. Aamulla he menivät kammioon, jossa Neitsyt Maria varustautui
pakenemaan Egyptiin. He toivat kynttilöitä pyhäinkuvain eteen ja olivat
läsnä jumalanpalveluksessa. He lähtivät täältä Abrahamin luostariin
ja näkivät puutarhan, ja kohdan, missä Abraham aikoi uhrata poikansa
Herralle. Sitten he kävivät paikassa, missä Kristus ilmestyi Maria
Magdalenalle, ja Jakobin, Herran veljen, kirkossa. Pyhiinvaeltaja
näytti Jefimille kaikki pyhät paikat ja sanoi hänelle kaikkialla,
kuinka paljon rahaa oli uhrattava. Kun he olivat palanneet majataloon
ja päässeet jo levolle, alkoi pyhiinvaeltaja äkkiä voihkia ja kopeloida
vaatteitaan. Lopulta hän valitti:

— Minulta on viety kukkaro. Siinä oli kaksikymmentäkolme ruplaa: kaksi
kymmenen ruplan seteliä ja kolme ruplaa pientä rahaa.

Hän valitteli vielä kauan. Asia ei kuitenkaan ollut autettavissa, ja
kaikki rupesivat levolle.




IX


Jefim pani myös pitkäkseen. Mutta syntiset ajatukset alkoivat
kiusata häntä. Hän ajatteli itsekseen, ettei hänen toveriltaan
pyhiinvaeltajalta ole tainnut kukaan ryöstää rahoja ja ettei hänellä
ole niitä ollutkaan. Sillä hän ei ollut missään maksanut mitään. Hän on
antanut minun maksaa joka paikassa, itse ei ole penniäkään hellittänyt,
onpa vielä lainannutkin minulta ruplan.

Ja tätä miettiessään hän alkaa soimata itseään: — Minkätähden minä
rupean toista ihmistä epäilemään? Se on suuri synti. Minun täytyy olla
ajattelematta koko asiaa.

Mutta sittenkin tulee taas mieleen, miten pyhiinvaeltaja pälyili hänen
rahojaan ja miten uskomattomalta tuntui koko juttu, että häneltä,
oli kukkaro varastettu. Ja Jefim ajattelee jälleen: — Hänellä ei ole
varmaankaan rahaa ollutkaan. Se on petkutusta.

Seuraavana päivänä mentiin isoon Ylösnousemuksen kirkkoon Pyhälle
Haudalle. Pyhiinvaeltaja pysyy koko ajan Jefimin seurassa.

Tultiin temppeliin. Suuri joukko pyhiinvaeltajia seisoi ulkopuolella:
venäläisiä ja kaikenlaisia muita kansallisuuksia, kreikkalaisia,
armenialaisia, turkkilaisia ja syyrialaisia. Heitä oli tavattoman
paljon. Jefim kulki väkijoukossa Pyhästä portista. Munkki opasti heitä.
Hän vei heidät turkkilaisen vahdin ohi paikkaan, missä Vapahtaja
oli otettu ristiltä ja hänen ruumiinsa voideltu. Siinä kohdassa oli
yhdeksän suurta haarakynttiläjalkaa palavin kynttilöin. Opas näytteli
ja selitteli kaikki. Jefim lahjoitti tännekin kynttilän. Matkatoveri
vei hänet sitten oikealle portaita ylös siihen kohtaan Golgataa,
missä risti oli seisonut. Jefim vaipui täällä rukoukseen. Sitten
näytettiin hänelle halkeama, joka oli syntynyt, kun maa oli auennut
manalaan saakka, ja kohta, missä Vapahtaja oli ristiinnaulittu. Hänelle
näytettiin Aatamin hauta, missä Kristuksen veri vuoti Aatamin luille.
He tulivat sitten kivelle, missä Kristus oli istunut, kun hänen
päähänsä pantiin orjantappurakruunu; sitten paalun luo, mihin hänet
oli sidottu, kun häntä piestiin. Jefim näki myös kiven, missä oli
kaksi syvennystä, Vapahtajan jalkain jäljet. Hänelle olisi tahdottu
vielä jotakin näyttää, mutta muut kiiruhtivat Kristuksen haudan
kappeliin, missä vierasuskoisten jumalanpalvelus juuri oli päättynyt ja
oikeauskoisten alkoi. Jefim tuli muun väen mukana tänne.

Hän olisi tahtonut päästä pyhiinvaeltajasta eroon, syntiset
ajatukset kun yhä vielä häntä ahdistivat, mutta matkatoveri oli joka
askeleella hänen kintereillään ja seisoi nytkin hänen vieressään
päiväjumalanpalveluksessa hautakappelissa. He olisivat halunneet
tunkeutua lähemmäksi eteenpäin, mutta eivät enää päässeet; tungos
oli niin suuri, ettei voinut liikkua eteen- eikä taaksepäin. Ja kun
Jefim siinä seisoo, katsoo eteenpäin ja rukoilee, haparoi hän samalla
koko ajan rahakukkaroaan. Hän ajattelee kahta asiaa: ensiksikin, että
matkatoveri pettää häntä; toiseksi, että ellei tämä ole valehdellut,
vaan rahakukkarojuttu onkin tosi, niin kuka takaa, ettei hänelle
itselleen käy samoin.




X


Jefim seisoo keskellä tungosta, rukoilee ja katsoo eteenpäin kappeliin,
missä on pyhä hauta, jonka yläpuolella palaa kolmekymmentäkuusi
lamppua. Jefim seisoo siinä katsellen ihmisten päiden yli... Mitä
ihmettä! Kaikkien pyhiinvaeltajien edessä, aivan lamppujen alla, on
lyhyt, vanha mies karkeasta kankaasta tehdyssä kauhtanassa; kalju
päälaki hohtaa suurena pälvenä aivan kuin Jelisei Bodrovin pää. — Hän
on todellakin aivan Jelisein näköinen, — ajattelee Jefim mielessään.
— Mutta Jelisei se ei voi mitenkään olla. Mitenkä hän olisi ehtinyt
Jerusalemiin ennen minua! Odessasta oli laiva lähtenyt viimeksi viikkoa
aikaisemmin kuin meidän laivamme. Sillä laivalla hän ei ole mitenkään
voinut tulla. Meidän laivassamme hän ei ainakaan ollut. Minähän näin
kaikki pyhiinvaeltajat.

Jefim oli tuskin ehtinyt näin päätellä, kun tuo mies alkoi rukoilla.
Hän kumartui kolme kertaa: kerran eteenpäin Jumalalle ja sitten
oikealle ja vasemmalle oikeauskoiselle kristikunnalle. Ja kun hän
käänsi päänsä oikealle, näki Jefim todellakin ystävänsä Jelisei
Bodrovin. Hän tunsi tämän mustan kiharan parran, josta pilkisti
harmaata poskien kohdalla, silmäkulmat, silmät, nenän ja koko kasvot —
Jelisei Bodrov ilmielävänä.

Jefim tuli hyvin iloiseksi, kun oli jälleen tavannut matkakumppaninsa,
ja ihmetteli samalla, miten tämä oli päässyt perille ennen häntä.

— Kas sitä Bodrovia, kuinkahan se on päässyt noin eteen! ajatteli hän
itsekseen. — On varmaan saanut sellaisen toverin, joka on toimittanut
hänet sinne. Minäpä tapaan hänet ulko-ovella. Annan matkapassit
pyhiinvaeltajalle ja yhdyn Jeliseihin. Hän toimittaa varmasti minutkin
lähemmäksi.

Jefim koetti nyt pitää varansa, ettei Jelisei pääsisi näkyvistä.
Jumalanpalvelus oli päättynyt, ihmisjoukko tunkeutui eteenpäin
saadakseen suudella ristiä, ja Jefim työntyi väkijoukossa syrjään.
Hänet valtasi taaskin pelko, että häneltä viedään rahakukkaro. Koko
ajan hän koetteli kukkaroaan ja ponnisteli päästäkseen tungoksesta
ulkoilmaan. Hän pääsi ulos ja kierteli etsien Jeliseitä sekä
ulkopuolelta että sisältä. Temppelin kammioissa oli paljon kaikenlaista
väkeä: muutamat söivät täällä ja joivat viiniä, makasivat ja lukivat.
Jeliseitä ei vain näkynyt missään. Jefim palasi majataloon, mutta ei
löytänyt Jeliseitä. Tänä iltana ei pyhiinvaeltajakaan tullut enää
majapaikkaan. Hän oli kadonnut antamatta takaisin lainaamaansa ruplaa.
Jefim oli nyt yksin.

Seuraavana päivänä Jefim meni jälleen Vapahtajan haudalle erään
tambovilaisen vanhuksen seurassa — tämä tambovilainen oli tullut
samassa laivassa. Hän yritti päästä lähemmäs eteen, mutta työntyi
tungoksessa aina poispäin. Hän jäi erään pylvään ääreen rukoilemaan. Ja
katsellessaan siinä eteensä hän näkee taaskin aivan Pyhän haudan luona,
lamppujen alla, Jelisein seisovan. Hän on levittänyt kätensä niinkuin
pappi alttarilla, ja kalju päälaki hohtaa. — No, nyt, — ajattelee
Jefim, — tällä kertaa en hellitä silmiäni hänestä. — Hän tunkeutui
väkijoukon läpi ja pääsi eturiviin. Mutta Jelisei ei ohut enää siellä.

Kolmantena päivänä Jefim menee jumalanpalvelukseen ja näkee jälleen
pyhässä paikassa Jelisein. Hän seisoo nytkin käsivarret levällään ja
katse ylöspäin suunnattuna, kuin näkisi jotakin ylhäällä. Ja kalju
päälaki hohtaa ja loistaa. — Nyt, — ajattelee Jefim, — nyt hän ei
ainakaan pääse karkuun. Minä asetun ulko-ovelle ja tartun siellä kiinni
hänen käsivarteensa. Meidän on mahdotonta siellä sivuuttaa huomaamatta
toisiamme. — Jefim seisoi ulko-ovella, seisoi puoli päivää, koko
ihmisjoukko kulki hänen ohitseen, mutta Jeliseitä ei näkynyt.

Jefim viipyi Jerusalemissa kuusi viikkoa ja kävi kaikissa pyhissä
paikoissa: Betlehemissä, Betaniassa ja Jordanilla; Vapahtajan haudalla
hän antoi leimata sinetillä uuden paidan, missä hänet kerran oli
haudattava. Hän otti myös mukaansa pienen pullollisen Jordanin vettä,
samoin multaa ja kynttilöitä pyhistä paikoista, jakeli rahansa ja jätti
itselleen vain sen verran kuin kotimatkaan tarvittiin. Ja Jefim lähti
paluumatkalle. Hän astui jalan Jaffaan, matkusti laivassa Odessaan ja
kulki sieltä taas kotiin jalan.




XI


Jefim vaelsi samaa tietä kuin mennessäänkin. Kun hän läheni kotia,
valtasi hänet huoli omaisista: kuinkahan nämä ovat tulleet toimeen
hänen poissaollessaan? — Vuodessa ehtii paljon tapahtua, — ajattelee
hän itsekseen. Koko elämä menee ihmiseltä kuntoonpanemiseen, mutta
hävittämiseen tarvitaan hyvin vähän aikaa. Kuinkahan poika lienee
hoitanut taloa? Millainen mahtoi olla kevät, miten on karjan laita
ollut talvella, kuinka uusi rakennus on onnistunut? Jefim tuli samoille
tienoille, missä oli edellisenä vuonna joutunut eroon Jeliseistä.
Asukkaita ei voinut enää tuntea samoiksi. Kuka edellisenä vuonna oli
nähnyt nälkää, eli nyt herroiksi. Vilja oli kasvanut hyvin, ihmiset
olivat taas päässeet hyvään alkuun ja näyttivät unohtaneen entisen
surkeuden. Iltapuolella päivää Jefim joutui samaan kylään, missä
oli Jeliseistä eronnut. Hän oli tuskin ennättänyt kylään, kun pieni
valkeaan paitaan puettu tyttönen juoksi ulos mökistä huutaen hänelle:

— Isoisä, isoisä, tulehan meille!

Jefim aikoi lähteä eteenpäin, mutta tyttönen tarttui hänen kauhtanansa
liepeisiin ja veti hymyillen hänet mökkiä kohti.

Portaille tuli myös nainen ja poika; he viittailivat hänelle ja
pyysivät häntä tulemaan sisään.

— Poikkea meille, ukko. Saat meillä illallista ja voit olla meillä yötä.

Jefim meni sisään. »Voinhan kysellä samalla Jeliseistä: eiköhän se vain
poikennutkin juuri tähän mökkiin juomaan vettä.» Jefim astui tupaan,
mökin vaimo auttoi repun hänen selästään, toi hänelle pesuvettä ja
tarjosi hänelle paikan pöydässä. Hän kantoi pöydälle maitoa, rieskaa ja
puuroa. Jefim kiitti ja kehui mökin väkeä, kun niin vieraanvaraisesti
ottivat pyhiinvaeltajia luokseen.

Vaimo pudisti päätään ja virkkoi:

— Täytyy kai meidän olla ystävällisiä jokaiselle pyhiinvaeltajalle,
sillä pyhiinvaeltajalta olemme oppineet, miten on elettävä. Elimme
synnissä ja Jumala rankaisi meitä siksi niin, että odotimme vain
kuolemaa. Viime kesänä makasimme kaikki sairaina nälästä. Olisimme
olleet hukassa, mutta Jumala lähetti luoksemme samanlaisen vanhuksen
kuin sinä. Eräänä päivänä hän tuli luoksemme vain janoissaan juomaan,
mutta kun näki meidät, tuli hänen meitä sääli ja hän jäi luoksemme.
Hän antoi meille juotavaa ja syötävää, sai meidät virkoamaan, lunasti
pantatun maan, osti hevosen ja rattaat ja jätti ne meille.

Tupaan tuli vanha muori. Hän keskeytti vaimon puheen ja virkkoi:

— Me emme tiedä itsekään, oliko hän ihminen vai Jumalan enkeli.
Kaikkia hän rakasti, kaikkia sääli. Ja hän lähti luotamme mitään
sanomatta. Emme tiedä kenelle saisimme rukoilla Jumalan siunausta.
Näen edessäni ihan kuin tässä nyt tapahtuisi miten minä makaan tuossa
ja odotan kuolemaa, ja äkkiä tulee vanha, kaljupäinen maalaisukko
sisään pyytämään vettä juodakseen. Minä syntinen vielä ajattelin:
mokomat kuljeksijat! — Mutta tämäpäs kun näki meidät, riisui heti repun
selästään, pani sen tänne tähän kohtaan, avasi.

Tyttönen keskeytti muorin:

— Ei, isoäiti, hän laski repun ensin maahan keskelle tupaa ja nosti
sitten penkille.

Ja niin alettiin kiistellä ja muistella kaikkea mitä ukko oli tehnyt
ja sanonut: missä hän oli istunut, missä nukkunut, mitä hän oli
toimittanut ja mitä kenellekin puhunut.

Yöksi tuli myös mökin isäntä hevosella kotiin. Hänkin kertoi Jelisein
olosta heillä.

— Ellei hän olisi tullut luoksemme, virkkoi hän, — olisimme varmaan
kuolleet kaikki synteinemme. Olimme nääntymäisillämme, näimme kuoleman
edessämme, olimme nyreissämme Jumalalle ja ihmisille. Hän auttoi meidät
jälleen pystyyn, ja hänen kauttaan tuli Jumala taas meidän näkyviimme
ja me saimme takaisin uskomme hyviin ihmisiin. Kristus olkoon hänelle
armollinen! Ennen elettiin vain päivästä toiseen kuin mitkäkin elukat;
hän teki meidät taas ihmisiksi.

Mökin väki antoi Jefimille syötävää ja juotavaa, he laittoivat hänelle
makuusijan ja laskeutuivat itsekin levolle.

Jefim makaa vuoteellaan, mutta ei saa unta; hänen täytyi siinä
maatessaan aina vain ajatella Jeliseitä, jonka hän näki kolme kertaa
Jerusalemissa Vapahtajan haudalla.

— Tässä talossa, ajatteli hän, — hän pääsi minun edelleni. En tiedä,
onko minun uhrini, kelvannut taivaassa vai eikö; hänen uhrinsa on
varmasti ollut otollinen Herralle.

Aamulla Jefim erosi mökin väestä. He antoivat hänelle evääksi
piirakoita ja menivät työhönsä. Ja Jefim jatkoi matkaansa.




XII


Jefim oli ollut poissa tasan vuoden. Kun hän palasi kotiin, oli taas
kevät.

Hän tuli kotiin iltapäivällä. Poika ei ollut kotona: hän istui
kapakassa. Kun hän vihdoin palasi kotiin vähän päissään, alkoi Jefim
tiedustella häneltä kotiasioita. Jefim huomasi heti, että poika oli
hoitanut huonosti taloutta: rahat hän oli hävittänyt ja kaikki toimet
laiminlyönyt. Kun isä nuhteli häntä, tuli poika röyhkeäksi.

— Olisit itse hoitanut asiat, virkkoi poika. — Mutta sinä läksit maita
kiertämään ja otit mukaasi kaikki rahat. Minunko niistä on tehtävä
tiliä!

Vanhus vihastui ja antoi pojalleen selkäsaunan.

Seuraavana aamuna Jefim Tarasytš meni kylänvanhimman luo puhelemaan
pojastaan. Kulkiessaan Jelisein talon ohitse hän näki Jelisein vaimon
seisovan portailla. Tämä tervehti häntä virkkaen:

— Hyvää päivää, naapuri! Hyvin on tainnut matka mennä?

Jefim Tarasytš pysähtyi ja sanoi:

— Matkani meni. Jumalan kiitos, onnellisesti; sinun ukostasi vain
eksyin matkalla, mutta hän kuuluu tulleen kotiin.

Muori oli hyvin puhelias ja alkoi kertoa:

— Hän on jo aikoja sitten palannut, hyvä mies. Taisi tulla siinä kohta
Marian päivän jälkeen. Me tulimme iloisiksi, kun Jumala toimitti hänet
jälleen kotiin; meillä oli niin ikävä, kun hän oli poissa. Ei hänestä
tosin enää paljon työhön ole, parhain ikä on jo ohi. Mutta talon pää
hän yhä on, meidän on nyt taas paljon hupaisampaa. Poikakin tuli, niin
iloiseksi. Isän poissa ollessa, sanoi hän, tuntuu elämä samalta kuin
silmät vailla valoa. Kun hän ei ole kotona, ei elämä ole meille mikään
ilo, ystäväiseni, niin me rakastamme häntä ja olemme häneen kiintyneet.

— No, onko hän nyt kotona?

— Kotona on, mehiläistarhassa parvea korjaamassa. Mehiläiset menestyvät
nykyjään hyvin, sanoo hän. Niin kuuluvat höystyvän, ettei ukko
ole semmoista ennen nähnyt. Jumala ei varmaankaan katso ensinkään
syntejämme, kun niin on armollinen, sanoo hän. Käy häntä katsomaan,
ystävä; jo nyt ukko tuleekin iloiseksi!

Jefim astuu pihamaan poikki mehiläistarhaan Jelisein luo. Hän
tulee tarhaan ja näkee Jelisein seisovan koivun suojassa verkotta
ja käsineittä, harmaa kauhtana yllään, käsivarret levitettyinä,
ja katsovan ylöspäin kalju päälaki hohtaen. Aivan samalla tavalla
hän oli seisonut Jerusalemissa Vapahtajan haudalla; ja samoin kuin
Jerusalemissa valo loisti häneen, paistoi nyt aurinko koivun lehvistön
lävitse; hänen päänsä yllä liitelee kultaisia mehiläisiä, muodostaen
kultaseppeleen, eivätkä ne pistä häntä.

Jefim jää seisomaan.

Jelisein muori huusi miehelleen:

— Naapuri on tullut sinua katsomaan!

Jelisei katsoi ympärilleen, ilostui kovin ja meni Jefimiä kohti.
Kulkiessaan hän otti varovasti parrastaan muutamia mehiläisiä.

— Jumalan rauha, Jefim! Jumalan rauha, ystävä, miten kävi matka?

— Jalat tekivät matkan; toin sinulle myös vettä Jordanista. Mutta
lienevätkö vaivani olleet Herralle otolliset.

Jefim vaikeni hetkiseksi, sitten hän sanoi:

— Jalkani olivat Jerusalemissa, mutta oliko minun sieluni myöskin, vai
jonkun muun.

— Anna Jumalan päättää, Jefim, anna Jumalan päättää.

— Kotimatkalla poikkesin mökkiin, jossa eksyin sinusta menomatkalla..

Jelisei säikähti ja keskeytti Jefimin:

— Anna Jumalan päättää, ystävä, anna Jumalan päättää. Käyhän tupaan,
niin kestitsen hunajalla.

Jelisei sekoitti pois koko jutun ja alkoi jutella kotiasioista.

Jefim huokasi eikä enää puhunut vähävenäläisen mökin väestä eikä
myöskään siitä, että oli nähnyt Jelisein Jerusalemissa. Ja hän käsitti,
että Jumala on määrännyt jokaiselle ihmiselle veron, jota meidän on
kuolemaamme asti suoritettava rakkaudella ja hyvillä töillä.






KOIRANI




I

BULJKA.


Minulla oli Buljka-niminen pieni verikoira. Se oli aivan musta,
etukäpälän päät vain olivat valkoiset. Kaikilla verikoirilla on
alaleuka pitempi kuin yläleuka ja ylähampaat jäävät alahampaiden
taakse, mutta Buljkalla työntyivät alahampaat niin kauas eteenpäin,
että saattoi pistää sormen ylä- ja alahampaiden väliin. Buljkan kuono
oli leveä, silmät olivat suuret, mustat ja kiiluvat, valkeat hampaat
törröttivät aina näkyvissä. Se oli neekerin näköinen. Buljka oli
rauhaarakastava eikä purrut, mutta samalla se oli vahva ja sitkeä.
Kun se kävi johonkin kiinni, puri se hampaat yhteen ja jäi riepuna
riippumaan, joten sitä ei saanut temmatuksi irti; se oli pureutunut
kiinni lujasti kuin punkki.

Kerran se päästettiin karhun kimppuun. Se tarttui lujasti hampaineen
karhun korvaan ja jäi iilimadon tavoin riippumaan siihen. Karhu löi
sitä käpälillään, heitteli sitä puolelta toiselle, mutta ei saanut
sitä irtautumaan; vihdoin se teki kuperkeikan rutistaakseen Buljkan
kuoliaaksi allensa. Buljka pysyi sittenkin karhussa kiinni ja hellitti
vasta, kun sitä oli kylmällä vedellä valeltu.

— Minä olin saanut sen nuorena pentuna ja kasvattanut itse isoksi. Kun
matkustin Kaukasiaan, en tahtonut ottaa sitä mukaan; läksin huomaamatta
matkalle ja annoin sulkea Buljkan lukon taakse. Kun ensimmäisessä
majatalossa siirryin toisille rattaille, näin äkkiä jotakin mustaa
ja kiiltävää kiitävän maantietä pitkin. Se oli Buljka messinkisine
kaulaketjuineen. Tupruna se kiiri majataloa kohti. Se syöksyi minun
kimppuuni, nuoli kättäni ja ojentautui pitkäkseen rattaiden varjoon.
Kieli riippui kämmenen pituudelta kuonosta. Milloin koira veti kielensä
sisään niellen sylkeä, milloin pisti sen taas kämmenen verran ulos.
Se huohotti hengästyneenä, ja sen kyljet suorastaan hytkyivät. Se
kiemurteli puolelle ja toiselle ja koputteli maata hännällään.

Sain myöhemmin tietää, että se minun lähdettyäni oli särkenyt ikkunan,
hypännyt ulos ja juossut keskipäivän paahteessa parikymmentä virstaa
jäljestäni maantietä pitkin.




II

BULJKA JA METSÄKARJU.


Läksimme kerran Kaukasiassa villisikoja metsästämään, ja Buljka juoksi
minun mukaani. Ajokoirat olivat tuskin päässeet riistan jäljille,
kun Buljka kirmasi metsään haukuntaa kohti ja katosi näkyvistä. Oli
marraskuu, jolloin villisiat ja karjut tavallisesti ovat hyvin lihavia.

Kaukasian metsissä, missä villisiat asustavat, on paljon herkullisia
hedelmiä ja marjoja: viinirypäleitä, käpyjä, omenia, päärynöitä,
vaapukoita, tammenterhoja, tuomenmarjoja. Kun kaikki nämä hedelmät ovat
kypsiä ja ensimmäisen pakkasen puremia, syövät villisiat niitä minkä
jaksavat ja tulevat lihaviksi.

Tuollainen villisika on tällöin usein niin lihava, ettei se kauan
jaksa juosta koiria pakoon. Kun sitä on ajettu pari tuntia takaa,
tunkeutuu se pensaikkoon ja jää paikoilleen. Metsästäjät rientävät
sitten sille paikalle, johon se on pysähtynyt, ja ampuvat. Koirien
haukunnasta saattaa huomata, vieläkö villisika juoksee vai onko se jo
pysähtynyt. Niin kauan kuin se juoksee, uikuttavat koirat niinkuin
niitä piestäisiin; kun se pysähtyy, haukkuvat ne taas sitä kuin ihmistä
ja ulvahtelevat.

Samoilin tällä retkelläni kauan metsässä, mutta minun ei onnistunut
kertaakaan päästä villisian jäljille. Vihdoin kuulin ajokoirien
yhtämittaista haukuntaa ja ulvontaa ja kiiruhdin sinne päin, mistä
tämä kuului. Olin jo melkein lähellä metsäsikaa ja kuulin jo rapinaa
pensaista. Karju ärhenteli koiria luotaan. Haukunnasta kuulin
kuitenkin, etteivät ne olleet hyökänneet sen kimppuun, vaan kiertelivät
sen ympärillä. Äkkiä kuulin jotakin kahisevan takanani ja näin Buljkan.
Se oli nähtävästi joutunut eroon ajokoirista ja eksynyt, nyt se oli
varmaan kuullut niiden haukunnan ja vihurina syöksynyt tänne samoin
kuin minäkin. Se juoksi metsäniityn korkeassa ruohikossa, enkä nähnyt
muuta kuin sen mustan pään ja kielen valkeiden hampaiden välistä.
Huusin sitä, mutta se ei katsonut minuun, se pääsi minusta edelle ja
katosi pensaikkoon. Juoksin sen jäljestä, mutta kuta kauemmas tulin,
sitä tiheämmäksi muuttui metsä. Puitten oksat nykäisivät lakin päästäni
ja pieksivät kasvojani, oratuomien piikit repivät vaatteitani. Olin jo
aivan lähellä sitä kohtaa, mistä haukunta kuului, mutta en voinut nähdä
mitään.

Äkkiä kuulin koirien haukkuvan kovemmin, kuului kovaa rätinää ja
karjun huohottamista ja pärskymistä. Luulin Buljkan hyökänneen siihen
kiinni ja rimpuilevan sen kimpussa. Ponnistin viimeiset voimani ja
kiiruhdin tiheikön läpi paikalle. Viidakossa näin kirjavan ajokoiran,
joka haukkui ja ulvoi liikkumatta paikaltaan, ja siitä kolmen askeleen
päässä liikkui ja hyöri jotakin mustaa.

Tullessani lähemmäksi huomasin karjun ja kuulin Buljkan kimeästi
vikisevän. Karju alkoi röhkiä ja hyökkäsi ajokoiraa kohti. Koira painoi
häntänsä koipien väliin ja hypähti syrjään. Nyt näin karjun kyljen
ja pään. Tähtäsin lantiota kohti ja ammuin. Huomasin laukaukseni
osuneen. Karju röhki ja vain ryske kuului, kun se pakeni viidakosta.
Koirat ajoivat sitä takaa ulisten ja haukkuen; raivasin itselleni
tietä viidakkoon niiden jäljestä. Äkkiä kuulin ja näin jotakin melkein
jaloissani. Se oli Buljka. Se makasi ulisten kyljellään. Sen alla oli
verilätäkkö. Arvelin koiran olevan mennyttä kalua. En ehtinyt ajatella
sitä sen enempää, vaan raivasin itselleni tietä eteenpäin. Näin pian
karjun. Koirat hyökkäsivät takaa sen kimppuun ja se kääntyi milloin
toiselle, milloin toiselle puolelle. Nähdessään minut hyökkäsi karju
minua kohti. Ammuin nyt toistamiseen aivan läheltä, niin että sen
harjakset syttyivät; karju röhähti, horjui ja lysähti koko painollaan
raskaasti maahan.

Kun tulin lähemmäksi, oli karju jo kuollut, mutta sen ruumis kuitenkin
vielä silloin tällöin nytkähteli. Koirat repivät sen mahaa ja jalkoja,
toiset latkivat haavoista virtaavaa verta.

Mieleeni muistui nyt Buljka, ja minä menin sitä etsimään. Se ryömi
vaikeroiden minua kohti. Menin sen luokse ja tarkastin sen haavaa.
Vatsa oli viilletty auki, ja kokonainen suolivyyhti riippui repeämästä
ja laahasi kuihtuneilla lehdillä. Kun toverit tulivat luokseni,
pistimme Buljkan suolet takaisin paikoilleen ja ompelimme vatsan
kiinni. Kun ompelimme sen vatsaa ja pistimme neulan nahan läpi, nuoli
se koko ajan käsiäni.

Karju sidottiin kiinni hevosen häntään, jotta se saataisiin
kuljetetuksi metsästä, Buljka pantiin hevosen selkään ja tuotiin
siten kotiin. Kuusi viikkoa Buljka oli sairaana, mutta parani sitten
täydellisesti.




III

FASAANIT.


Kaukasiassa sanotaan villejä kanoja fasaaneiksi. Niitä on niin paljon,
että ne ovat tavallisia kanoja huokeampia. Fasaaneja metsästetään
»kaihtimella», »puusta» ja lintukoiralla. Kaihdinta käytetään tällä
tapaa: kehykseen pingoitetaan purjekangasta, kehyksen puoliväliin
kiinnitetään poikkipiena ja purjekankaaseen tehdään aukko. Kaihtimin ja
pyssyin varustettuna mennään aamuhämärässä metsään. Kaihdinta kannetaan
kilpenä edessä, ja purjekankaan aukosta tähystetään fasaaneja. Nämä
tulevat hakemaan itselleen ravintoa metsäniityiltä varhain aamulla.
Joskus tapaa kokonaisen perheen — kanan poikineen, väliin kukon ja
kanan yhdessä, väliin muutamia kukkoja.

Fasaanit eivät näe ihmistä; kaihdinta ne taas eivät pelkää, joten sen
turvissa voi tulla aivan lähelle. Metsästäjä asettaa kaihtimen maahan,
pistää kiväärin kaihtimen aukon läpi ja ampuu.

»Puusta» metsästetään näin: annetaan pihakoiran juosta metsään ja
kuljetaan sen jäljessä. Nähtyään fasaanin koira hyökkää ottamaan sitä
kiinni. Fasaani lentää puuhun, ja koira alkaa haukkua. Metsästäjä
kulkee haukuntaa kohti ja ampuu puussa olevan fasaanin. Tällainen
metsästys olisi hyvin helppoa, jos fasaani laskeutuisi yksinäiseen
puuhun, niin että se olisi näkyvissä. Mutta fasaanit lentävät aina
tuuheisiin puihin ja tiheikköön ja piiloutuvat oksien taakse heti kun
näkevät metsästäjän. On usein hyvin vaikea päästä sankassa metsässä sen
puun luokse, missä fasaani istuu, ja vielä vaikeampaa on nähdä sitä.
Niin kauan kuin koira yksin haukkuu fasaania, ei tämä sitä pelkää: se
istuu oksallaan, vieläpä pöyhkeillen kohentaa höyheniään ja räpyttää
siipiään. Mutta heti kun se huomaa ihmisen, kyykistyy se matalaksi
oksaa pitkin, niin että ainoastaan tottunut metsästäjä voi sen huomata;
tottumaton ei ihan vierestäkään näe mitään.

Kun kasakat metsästäessään lähestyvät fasaaneja, peittävät he lakillaan
kasvonsa eivätkä katso ylöspäin. Fasaani näet pelkää kivääriä kantavaa
ihmistä, mutta eniten se kuitenkin pelkää ihmisen silmiä.

Lintukoiralla metsästetään näin: otetaan lintukoira mukaan ja
kuljetaan metsässä sen jäljessä. Koira vainuaa, mistä fasaanit ovat
aamuhämärässä hakeneet itselleen ruokaa, ja etsii jäljet. Niin
sikinsokin kuin fasaanit ovatkin metsässä liikkuneet, löytää hyvä koira
kuitenkin aina tuoreimman jäljen ja tietää minne linnut ovat lähteneet
ravintopaikalta. Kuta kauemmas koira seuraa jälkiä, sitä selvemmin se
vainuaa ja löytää paikan, missä fasaani päivällä istuu, tai ruohikon,
jossa se kävelee. Tullessaan lähemmäksi uskoo se fasaanin olevan aivan
edessä; se kulkee yhä varovaisemmin eteenpäin, jottei säikähdyttäisi
lintua, ja pysähtyy vähänväliä hyökätäkseen yhdellä hyppäyksellä sen
kimppuun. Kun koira on tullut aivan lähelle, pyrähtää fasaani lentoon
ja metsästäjä ampuu.




IV

MILTON JA BULJKA.


Fasaaninmetsästykseen hankin itselleni lintukoiran. Tämän nimi oli
Milton; se oli korkea, hintelä, väriltään harmaa, mutta täplikkäinen,
sillä oli pitkät huulet ja korvat, ja se oli hyvin vahva ja viisas.
Buljkan kanssa se oli aina sovinnossa. Ainoakaan koira ei ahdistanut
Buljkaa. Tämän ei tarvinnut muuta kuin näyttää hampaitaan, kun muut
koirat painoivat häntänsä koipien väliin ja livistivät tiehensä.
Milton oli mukanani, kun olin kerran fasaaneja metsästämässä.
Yht'äkkiä ilmestyikin Buljka juosten luokseni metsään. Koetin ajaa
sitä pois, mutta en voinut. Oli myös liian pitkä matka lähteä
viemään sitä kotiin. Arvelin, ettei se tulisi minua häiritsemään, ja
kuljin eteenpäin. Tuskin oli Milton vielä ehtinyt löytää ruohikosta
fasaanin jälkiäkään, kun Buljka jo ryntäsi eteenpäin juoksennellen
joka haaralle. Se olisi tahtonut pyrähdyttää fasaanin lentoon ennen
Miltonia. Vainuten ruohikossa se kierteli ja kaarteli, mutta kun sillä
oli huono hajuaisti, ei se voinut yksin löytää jälkiä: se katseli vähän
väliä Miltoniin ja juoksi sinne, minne Milton meni. Heti kun Milton
alkoi seurata jälkiä, juoksi Buljka sen edelle. Huusin sitä takaisin,
löin sitä, mutta en voinut sille mitään. Se juoksi aina vain edelle
Miltonia häiritsemään heti, kun tämä alkoi vainuta. Olin jo aikeissa
kääntyä kotiin, metsästysretkeni kun oli tällä kertaa mielestäni mennyt
pilalle, mutta Milton keksi paremman keinon: se tiesi miten Buljkan
johtaisi harhaan. Se teki näin: heti kun Buljka alkoi juosta Miltonin
valitsemaan suuntaan, jätti Milton sen, kääntyi ja oli löytävinään
jälkiä toiselta suunnalta. Buljka hyökkäsi heti sinne, mutta Milton
katsoi minuun, heilutti häntäänsä ja lähti taas edellisiä, oikeita
jälkiä seuraamaan. Buljka kääntyi taas seuraamaan Miltonia ja juoksi
edelle, mutta Milton vei sen vähän matkaa syrjään, eksytti sen täten,
ja vei minut jälleen oikealle jäljelle. Näin se petkutti Buljkaa koko
ajan antamatta sen turmella metsästysonnea.



V

KILPIKONNA.


Menin kerran Miltonin kanssa metsälle. Häntä ojolla ja korviaan
höristäen alkoi koira vainuta jotakin metsänreunassa. Latasin kiväärini
ja astuin jäljessä. Arvelin sen vainunneen joko peltopyyn, fasaanin
tahi jäniksen. Mutta Milton ei mennytkään metsään, vaan aholle. Kuljin
sen perästä katsellen eteenpäin. Äkkiä näin, mitä se oli etsinyt.
Meidän edessämme juoksi keskikokoinen kilpikonna, lakin suuruinen.
Paljas tummanharmaa pää pitkän kaulan varassa pisti esiin kuin kukasta
emi. Kilpikonna otti paljailla jaloillaan pitkiä askeleita, mutta sen
selän peitti panssari.

Nähdessään koiran piilotti se jalkansa ja päänsä ja kätkeytyi
ruohikkoon, niin että vain kuori enää oli näkyvissä. Milton hyökkäsi
sen kimppuun ja alkoi sitä jyrsiä, mutta ei saanut purruksi poikki,
sillä kilpikonnalla on samanlainen kuori vatsassa kuin selässäkin; vain
edessä, takana ja sivuilla on aukkoja mistä se pistää päänsä, jalkansa
ja häntänsä esiin.

Otin kilpikonnan Miltonilta ja tarkastelin, miten sen selkä oli
kirjailtu, minkälainen sen kilpi oli ja miten se vetäytyi kuoreensa.
Kun pitelee sitä käsissään ja katsoo kuoren alle, niin näkee sen
sisässä kuin kellarissa jotakin mustaa, elävää. Heitin kilpikonnan
ruohikkoon ja läksin astumaan eteenpäin; mutta Milton ei halunnut sitä
jättää, vaan kuljetti sitä yhä hampaissaan tullessaan minun perästäni.
Äkkiä koira vingahti ja heitti sen irti. Kilpikonna oli pistänyt
käpälän esiin ja raapinut sen suuta. Milton äkämystyi, alkoi haukkua,
tarttui siihen taas hampaineen ja rupesi kantamaan. Komensin Miltonia
laskemaan kilpikonnan maahan, mutta Milton ei kuullut minua. Otin
siltä kilpikonnan ja viskasin menemään. Mutta Milton ei vaan jättänyt
kilpikonnaa rauhaan. Se alkoi kaivaa kuoppaa sen viereen; kun kuoppa
oli valmis, työnsi se käpälällään kilpikonnan siihen ja loi sen umpeen.

Kilpikonnat elävät sekä maalla että vedessä, aivan kuin tarhakäärmeet
ja sammakot. Ne laskevat munansa maahan, mutta eivät niitä haudo; munat
halkeavat itsestään samoin kuin kalan mäti, ja niistä puikahtaa ulos
pieniä kilpikonnia. On teevadin kokoisia kilpikonnia ja myös suuria,
kolmen kyynärän pituisia ja parikymmentä sentneriä painavia. Isot
kilpikonnat elävät meressä.

Jokainen kilpikonna laskee keväisin sadoittain munia. Kilpi ei ole
muuta kuin eläimen kylkiluut. Ihmisillä ja muilla eläimillä kylkiluut
ovat erillään toisistaan, mutta kilpikonnalla ne ovat kasvaneet yhteen
kuoreksi. Tärkein eroavaisuus on siinä, että kylkiluut kaikilla muilla
eläimillä ovat ruumiin sisässä, lihan peittäminä, mutta kilpikonnalla
ne ovat päälläpäin ja liha niiden alla.



VI

BULJKA JA SUSI.


Kun läksin Kaukasiasta, oli siellä vielä sota, ja yöllä oli vaarallista
matkustaa ilman saattovartiostoa.

Aikomukseni oli lähteä matkaan mahdollisimman aikaisin aamulla, enkä
sen vuoksi mennyt illalla ollenkaan levolle.

Ystäväni tuli sanomaan minulle jäähyväisiä, ja me istuimme koko illan
ja koko yön majan edessä kylätien varrella.

Oli usvainen kuutamoyö ja niin valoisaa, että saattoi lukea, vaikka kuu
olikin näkymättömänä.

Kuulimme äkkiä keskellä yötä porsaan vinkuvan vastapäätä olevassa
pihassa.

Jompikumpi meistä huusi: — Susi on porsaan kimpussa!

Riensin mökkiin, sieppasin ladatun kiväärin ja syöksyin kadulle.
Ihmisiä seisoi sen majan portin luona, jonka pihalla porsas vinkui,
ja he huusivat minulle: »Tänne!» Milton ryntäsi minun jälkeeni: se
arveli varmaankin minun lähtevän metsästämään, kun näki kiväärini;
mutta Buljka heristi lyhyitä korviaan, hyppeli edestakaisin, kuin
olisi tahtonut kysyä, kehen sen tuli hampaineen iskeä. Lähestyessäni
aitaa näin pedon juoksevan minua kohti pihan toiselta puolelta. Se oli
susi. Se juoksi aidan luo ja hyppäsi sille. Väistyin hiukan syrjään ja
pidin kiväärini ampumavalmiina. Painoin liipasinta kun susi hypähti
aidalta minua kohti, mutta kivääri ei lauennut. Susi ei pysähtynyt,
vaan livahti kylätien poikki. Milton ja Buljka syöksyivät sen jälkeen.
Milton oli jo aivan lähellä, mutta näytti pelkäävän käydä suden
kimppuun; Buljka ei taas voinut sitä saavuttaa, niin nopeasti kuin
se juoksikin lyhyillä jaloillaan. Me juoksimme minkä pääsimme suden
jälkeen, mutta susi ja koirat katosivat näkyvistämme. Kuulimme vasta
ojan luota kylän päästä katkonaista haukuntaa ja ulvontaa ja näimme
usvaisessa kuutamossa, miten pölyä tuprusi ilmaan tällä kohtaa ja
miten koirat suden kanssa temmelsivät. Kun pääsimme ojaan saakka, ei
susi enää ollut siellä, ja koirat palasivat häntä koholla ja äkäisen
näköisinä meidän luoksemme. Buljka mörisi ja töykkäsi minua päällään:
se halusi nähtävästi kertoa minulle jotakin, mutta ei voinut.

Tarkastimme koiria ja huomasimme Buljkan päässä pienen haavan. Se oli
varmaan ojan tällä puolen saavuttanut suden, mutta ei ehtinyt tarttua
siihen kiinni; susi oli purrut sitä ja juossut tiehensä. Haava ei ollut
suuri eikä asia näyttänyt vaaralliselta.

Käännyimme takaisin kotiin ja istuimme juttelemaan siitä, mitä oli
tapahtunut. Harmittelin, ettei kivääri ollut lauennut, ja ajattelin
yhä vain sitä, että susi olisi varmasti jäänyt siihen paikkaan,
ellei kivääri olisi pettänyt. Ystäväni ihmetteli kuinka susi oli
joutunut pihaan. Eräs vanha kasakka arveli, ettei siinä ollut mitään
kummallista: se ei ollut ollenkaan mikään susi, vaan noita, joka oli
taikonut kiväärin. Näin istuimme juttelemassa. Koirat ryntäsivät äkkiä
esiin, ja me näimme jälleen saman suden keskellä maantietä; tällä
kerralla se kuitenkin meidän huudostamme livahti niin pian tiehensä,
etteivät koirat voineet sitä saavuttaa.

Vanha kasakka oli nyt lujasti vakuutettu, ettei se ollutkaan mikään
susi, vaan noita, minä taas ajattelin, oliko susi vesikauhuinen: en
ollut vielä koskaan kuullut tahi nähnyt, että susi, joka kerran on
ajettu tiehensä, taas palaisi takaisin ihmisten ilmoille.

Kaiken varalta siroittelin Buljkan haavaan vähän ruutia, jonka sytytin.
Ruuti leimahti ja poltti kipeän paikan.

Poltin haavan ruudilla polttaakseni pois myrkyllisen syljen, ellei se
jo ollut päässyt vereen. Mutta jos sylki oli jo ehtinyt vereen, niin
leviäisi myrkky veren mukana koko ruumiiseen, ja silloin koiraa ei
voitaisi enää parantaa.




VII

MITEN BULJKALLE KÄVI PJATIGORSKISSA.


En lähtenyt kasakkakylästä suoraan Venäjälle, vaan ensiksi
Pjatigorskiin, minne jäin pariksi kuukaudeksi. Miltonin minä lahjoitin
vanhalle kasakalle, joka myös oli metsästäjä, mutta Buljkan otin
mukaani Pjatigorskiin.

Pjatigorsk (suomeksi: Viisivuorela) on saanut tämän nimen siksi,
että se on Bestau nimisellä vuorella. Tämä nimi on tatarilainen:
_bes_ on suomeksi viisi, ja _tau_ vuori. Tästä vuoresta virtaa
kuumaa rikkivettä. Vesi on kiehuvan kuumaa, ja sillä kohdalla, missä
se pursuaa vuoresta, leijailee aina vesihöyryä kuin teekeittiön
yläpuolella. Koko seutu, jossa tämä kaupunki on, on hyvin
sievää. Vuorista virtaa kuumia lähteitä; vuoren juurella virtaa
Podkumok-niminen puro. Vuoren rinteitä peittävät metsät, ympärillä
on vainioita, ja etäisyydessä häämöttävät aina Kaukasian korkeat
vuoret. Näillä vuorilla ei lumi sula milloinkaan, ja ne ovat valkeat
kuin sokeri. Korkean, valkeaa sokeritoppaa muistuttavan Elbrus-vuoren
saattaa kirkkaalla ilmalla nähdä kaikkialta. Kuumille lähteille tulee
runsaasti kylpyvieraita. Lehtimajoja ja suojuskattoja on järjestetty
lähteille ja niiden ympäri on istutettu puutarhoja ja tehty käytäviä.
Aamuisin soittaa soittokunta ja ihmiset joko juovat vettä, kylpevät
tahi kävelevät.

Itse kaupunki on vuorella, ja vuoren juurella on esikaupunki. Minä
asuin esikaupungissa pienessä talossa. Rakennus oli pihalla, ikkunoiden
edessä puutarha, ja puutarhassa olivat talon isännän omistamat
mehiläiset, ei puupöntöissä, niinkuin Venäjällä, vaan pyöreissä
koreissa. Mehiläiset olivat täällä niin kesyjä, että tavallisesti
istuin Buljkan kanssa puutarhassa mehiläispesien välissä.

Buljka tepasteli pesien lomitse, kummasteli mehiläisiä, nuuski,
kuunteli niiden surinaa, mutta liikkui niin varovasti niiden parissa,
ettei häirinnyt mehiläisiä joten ne eivät tehneet sille mitään.
Palattuani eräänä aamuna terveyslähteeltä istuuduin puutarhaan juomaan
kahvia. Buljka alkoi raapia korvan taustaansa, ja sen kaulanauha
helisi. Helinä teki mehiläiset levottomiksi, minkä tähden riisuin
Buljkalta kaulanauhan. Vähän myöhemmin kuulin peloittavaa hälinää.
Koirat haukkuivat, ulvoivat, vikisivät, ihmiset huusivat, ja tuo hälinä
tuli kaupungista ja läheni vuorelta yhä enemmän esikaupunkiamme. Buljka
oli tauonnut raapimasta itseään, laskenut leveän, valkohampaisen
päänsä valkoisille etukäpälilleen, asettanut kielen oikeaan asentoon
ja makasi rauhallisena minun vieressäni. Kuullessaan hälinän käsitti
se nähtävästi, mistä oli kysymys; se heristi korviaan, näytti
hampaitaan, hypähti seisomaan ja murisi. Hälinä vain lähestyi. Kuului
siltä kuin kaikki kaupungin koirat olisivat ulvoneet, haukkuneet ja
vikisseet. Menin portille katsomaan; talon emäntä tuli myöskin ulos.
Kysyin häneltä, mitä se oli. Hän vastasi, että kuritushuoneen vangit
kulkevat tappamassa koiria. Koirat olivat peloittavasti lisääntyneet,
ja kaupungin viranomaiset olivat antaneet määräyksen, että kaikki
kaupungin koirat oli tapettava.

— Mitä? Tappavatko ne Buljkankin, jos tapaavat?

— Ei. Niitä ei saa tappaa, joilla on kaulanauha.

Kun puhelin emännän kanssa, lähestyivät vangit pihaamme.

Sotilaita kulki edellä, ja heidän jäljessään astui neljä kahleissa
olevaa vankia. Parilla vangilla oli käsissään pitkät rautakoukut
ja kahdella ryhmysauvat. Talomme edustalla veti eräs vangeista
rautakoukullaan toisen pienistä pihakoirista keskelle katua ja toinen
alkoi sitä ryhmysauvallaan pieksää. Koira ulvoi hirvittävästi, ja
vangit huusivat ja nauroivat. Rautakoukkuniekka käänsi koiran; kun
hän huomasi sen jo kuolleeksi, veti hän koukun siitä irti ja katsoi
ympärilleen, eikö toista koiraa ollut näkyvissä.

Samassa Buljka syöksyi päätäpahkaa vankiin kiinni, niinkuin sen tapana
oli käydä karhun kimppuun. Mieleeni juolahti, ettei sillä nyt ollut
kaulanauhaa, ja minä huusin: »Buljka, tänne!» Huusin myöskin vangeille,
etteivät he pieksäisi Buljkaani. Mutta nähdessään Buljkan vanki nauroi,
ojensi taitavasti koukkunsa ja sai sillä kiinni Buljkan lantiosta.
Buljka ponnisteli päästäkseen takaisin, mutta vanki veti sitä luokseen
ja sanoi toiselle:

»Iskepäs!» Toinen kohotti jo ryhmysauvaa, ja Buljka olisi varmasti
lyöty kuoliaaksi, mutta se ponnisti kaikki voimansa, nahka lantiosta
repesi, ja koira livahti häntä koipien välissä ja koivessa punainen
haava puutarhanportista taloon ja ryömi vuoteeni alle.

Se sai kiittää hengestään sitä, että nahka repesi siitä, mihin koukku
oli iskenyt.




VIII

BULJKAN JA MILTONIN LOPPU.


Buljkan ja Miltonin päivät päättyivät samoihin aikoihin. Vanha kasakka
ei osannut oikein käyttää Miltonia. Sen sijaan että olisi ottanut
sen mukaansa vain linnustusretkille, käytti hän sitä metsäsikoja
metsästämään. Samana syksynä kaksivuotias metsäkarju viilsi siltä
vatsan auki torahampaillaan. Kukaan ei osannut ommella haavaa umpeen,
ja Milton heitti henkensä. Buljkakaan ei elänyt kauan sen jälkeen, kun
oli pelastunut vankien käsistä. Mainitun elämyksensä jälkeen se kävi
alakuloiseksi ja sai pahan tavan nuolla kaikkea, mitä eteen sattui;
se nuoleskeli muun muassa käsiäni, mutta aivan toisin kuin se oli
ennen nuollut tahtoessaan osoittaa minulle rakkauttaan. Se nuoli nyt
kauan ja painoi samalla lujasti kielellään, myöhemmin se myös alkoi
haukkoa hampaillaan. Se tunsi nähtävästi tarvetta saada purra kättäni,
mutta ei tahtonut sitä tehdä. En antanut sille enää kättäni. Se rupesi
nyt nuoleskelemaan saappaitani ja pöydänjalkaa, myöhemmin myöskin
puraisemaan. Tätä kesti pari päivää, mutta kolmantena se katosi, sitä
ei sen koommin näkynyt eikä kuulunut.

Kukaan ei ollut voinut sitä varastaa, eikä se myöskään voinut ilman
muuta livistää tiehensä, tämä tapahtui kuuden viikon kuluttua siitä,
kun susi oli sitä purrut. Susi oli siis tosiaankin ollut vesikauhuinen.
Buljka oli saanut vesikauhun ja juossut tiehensä. Sillä oli se, mitä
metsästäjät sanovat »hiljaiseksi raivoksi». Vesikauhua sairastava
eläin saa kouristuksia kurkkuun. Vesikauhuiset eläimet tahtovat juoda,
mutta eivät voi sitä tehdä, sillä kouristukset käyvät juodessa vielä
pahemmiksi. Ne ärtyvät raivoisiksi janosta ja tuskasta ja alkavat
purra. Buljkassa nämä kouristukset varmaankin alkoivat, kun se ensin
nuoleskeli kättäni ja pöydänjalkaa ja sitten alkoi purra.

Ratsastin kaikkialla ympäristössä kysellen Buljkaa, mutta en voinut
saada tietää, minne se oli joutunut ja miten se oli päättänyt päivänsä.
Jos se olisi juossut ja purrut niinkuin muut vesikauhuiset koirat,
niin olisin varmasti kuullut siitä jotakin. Mutta se oli varmaankin
ryöminyt jonnekin pensaikkoon ja oli siellä heittänyt henkensä.
Metsästäjät sanovat, että viisas koira, joka on saanut vesikauhun,
juoksee pelloille tai metsään, etsii sieltä erikoisen parantavan yrtin,
kieriskelee aamukasteessa ja tulee terveeksi. Buljka ei luultavasti
parantunut. Se oli kadonnut eikä palannut milloinkaan.






KARHUNPYYNTI


Olimme karhuja pyytämässä. Ystäväni sai ammutuksi karhun, mutta luoti
sattui pehmeään ruumiinosaan. Haavasta tippui jonkin verran verta
lumelle, mutta karhu pääsi pakoon.

Keräännyimme yhteen metsässä ja neuvottelimme, mitä olisi tehtävä:
oliko meidän nyt heti lähdettävä tuota karhua etsimään vai oliko
odotettava kolme päivää, kunnes se taas rauhoittuisi ja kävisi makuulle.

Kysyimme karhunmetsästykseen tottuneilta talonpojilta, olikohan karhu
nyt ollenkaan saarrettavissa. Vanha karhunpyydystäjä sanoi: — Ei ole,
sen täytyy nyt saada rauhoittua; viiden päivän kuluttua voidaan se
saartaa; mutta jos sitä nyt ajetaan takaa, tehdään se vain araksi eikä
se käy makuulle.

Mutta nuori karhunpyytäjä väitti vastaan ja vakuutti, että karhun
saisi kyllä nyt saarroksiin: — Tässä lumessa ei karhu pääse kovinkaan
kauas, se kun on lihava. Se käy pitkälleen hyvin pian. Ja ellei se käy
makuulle, niin tavoitan sen kyllä suksilla.

Ystävänikään ei tahtonut lähteä nyt karhun ajoon, vaan neuvoi
odottamaan.

— Mitäs me tässä väittelemme, virkoin minä. — Tehköön kukin niinkuin
tahtoo, minä lähden Demjanin kanssa seuraamaan jälkiä. Jos tavoitamme,
niin hyvä, jollei, niin mitäs tuosta, tänään ei voi muuhunkaan ryhtyä,
eikä nyt ole myöhäkään.

Ja niin me teimmekin.

Toverimme lähtivät reellä kylään; minä ja Demjan otimme leipää evääksi
ja jäimme metsään.

Muiden lähdettyä Demjan ja minä tarkastimme kiväärimme, sidoimme
turkkimme vyöllä ja läksimme seuraamaan karhun jälkiä. Sää oli
kaunis: oli tyyni pakkanen. Suksilla oli kuitenkin hyvin vaikea
päästä eteenpäin: lumi oli möyheää ja sitä oli paksulta. Metsässä ei
lumi vielä ollut yhtään painunut, sitäpaitsi oli satanut lunta juuri
edellisenä päivänä, ja sukset upposivat lumeen neljännes kyynärää ja
enemmänkin.

Karhun jäljet saattoi nähdä jo kaukaa. Näkyi selvästi, missä karhu oli
astunut ja missä se oli vajonnut lumeen vatsaa myöten ja möyhinyt sitä.
Aluksi seurasimme jälkiä sankassa metsässä; kun sitten jäljet häipyivät
matalaan näreikköön, pysähtyi Demjan sanoen: — Nyt täytyy meidän jättää
jäljet. Se tulee luultavasti tänne makuulle. Se on jo istahdellut, sen
huomaa lumesta. — Jätetään jäljet ja tehdään kierros. Mutta meidän on
oltava hyvin hiljaa, ei saa huutaa ei yskiä; muuten me säikäytämme sen.

Teimme kierroksen vasemmalle. Kun olimme astuneet suunnilleen
viisisataa askelta näimme karhun jäljet taas edessämme. — Seurasimme
niitä jälleen, ja ne veivät meidät maantielle. Jäimme maantielle
seisomaan ja tarkastimme, mihin suuntaan karhu oli jatkanut matkaansa.
Näimme siellä täällä maantiellä karhun koko kämmenen ja varpaiden
jäljet, paikoittain taas talonpoikaisvirsun jälkiä. Karhu oli
nähtävästi kulkenut kylälle päin.

Kuljimme maantietä pitkin. Silloin Demjan virkkoi: — Nyt ei meidän
tarvitse ensinkään tarkastella tietä, näemmehän me lumesta, missä karhu
on poikennut syrjään tiestä. Jossakin se poikkeaa, eihän karhu kylään
mene. Näin me olimme kulkeneet virstan verran tietä pitkin, kun näimme
ihmeeksemme karhun jäljet, mutta ne eivät vieneet maantieltä metsään,
vaan metsästä maantielle: varpaat olivat tielle päin. Sanoin, että
ne ovat toisen karhun jälkiä. Demjan katsoi niitä tarkkaan, mietti
hetken ja virkkoi: —Ei, se on ihan sama karhu, mutta se tahtoo puijata
meidät. Se on lähtenyt maantieltä takaperin. — Seurasimme jälkiä;
hän oli oikeassa. Karhu oli astunut takaperin tieltä noin kymmenen
askelta, kääntynyt erään kuusen takana ja sitten kulkenut suoraan
eteenpäin. Demjan pysähtyi ja virkkoi: — Nyt me saamme luultavasti sen
kierretyksi. Se ei voi käydä makuulle minnekään muualle kuin tälle
suolle. Lähdetään yrittämään!

Läksimme kiertämään tiheän näreikön läpi. Olin jo hyvin väsynyt ja
hiihtäminen kävi hyvin vaikeaksi. Milloin takerruin katajapensaaseen,
milloin joutui kuusenoksa jalkojen väliin, suksi luiskahti joskus jalan
alta ja joskus töksähdin lumen peitossa olevaan kantoon tahi pölkkyyn.
Olin nääntyä. Riisuin turkin yltäni; olin hiestä märkä. Demjan liukui
kuin veneellä soutaen. Sukset luistivat hänen allaan kuin itsestään.
Hän ei takertunut mihinkään; suksi ei milloinkaan luiskahtanut jalan
alta. Hän otti vielä minun turkkini olalleen ja hoputti minua joutumaan.

Teimme suunnilleen kolmen virstan kierroksen ja tulimme suon toiselle
puolelle. Aloin jäädä jälkeen — sukset luiskahtivat aina alta tai
menivät ristiin. Demjan pysähtyi äkkiä eteeni ja viittasi kädellään: —
Kuuletko miten harakka räkättää ryteikössä; se vainuaa karhun. Siellä
se on.

Poikkesimme syrjään, kuljimme vielä virstan verran ja jouduimme taaskin
vanhoille jäljille. Olimme täten tehneet kierroksen karhun ympäri, ja
se oli jäänyt tekemämme piirin sisäpuolelle. Pysähdyimme. Otin lakin
päästäni ja otin kaikki vaatteet auki: oli niin kuuma kuin saunassa,
ja olin märkä kuin hiiri. Demjankin oli vallan punainen ja pyyhkäisi
hihallaan hikeä kasvoiltaan. — Herra, virkkoi hän, — olemme tehneet
tehtävämme, nyt on levättävä.

Mutta metsän takaa punersi jo iltarusko. Istuuduimme suksille
lepäämään. Otimme repusta leipää ja suolaa; söin ensin vähäisen lunta
ja kävin sitten leipään käsiksi. Se maistui minusta paremmalta kuin
milloinkaan ennen. Istuimme näin hetken. Alkoi tulla hämärä. Kysyin
Demjanilta, onko kylään pitkä matka. — On noin kaksitoista virstaa.
Joudumme sinne yöksi, mutta nyt täytyy levätä. Ota, herra, turkki
yllesi, muuten vilustut.

Demjan taittoi muutamia kuusenoksia, tallasi lumen kovaksi ja teki
vuoteen; rupesimme pitkällemme vierekkäin ja panimme kädet ristiin pään
alle. Enkä ollenkaan tiedä, miten sitten äkkiä nukahdin. Heräsin noin
parin tunnin kuluttua. Kuulin jotakin rasahtavan.

Olin nukkunut sikeästi ja kokonaan unohtanut, missä olin. Katselin
ympärilleni — mitä ihmettä, missä minä olenkaan? Näen ympärilläni
valkean palatsin valkoisin pilarein, ja kaikki välkkyy ja kimmeltää.
Katson ylöspäin — ylläni minä näen valkeita kaaria ja juovia ja kaarien
välistä teräksisen katoksen monin kirjavin valoin. Katsoin ympärilleni
ja muistin, että olimme metsässä. Olin pitänyt lumitaakan painamia
oksia palatsina; valot olivat oksien lomitse tuikkivat tähtöset.

Yöllä tuli kaikki huurteeseen: oksat muuttuivat huurteisiksi, turkkini
tuli huurteiseksi, Demjankin oli huurteesta vallan valkoisena, ja
ylhäällä sateli huurretta. Herätin Demjanin. Nousimme suksillemme
ja läksimme hiihtämään. Metsässä oli aivan hiljaista, kuulimme vain
suksien liukumisen lumella ja jonkun puun silloin tällöin pakkasessa
paukahtavan, niin että koko metsä kajahti. Yhden ainoan kerran rasahti
aivan lähellä; jokin eläin juoksi ohitsemme. Ajattelin kohta, että se
on karhu. Hiihdimme paikalle, mistä rasahdus oli kuulunut, ja näimme
jäniksen jäljet. Nuoria haapoja oli ylt'ympäriltä jyrsitty. Täällä
olivat jänikset käyneet syömässä.

Tulimme jälleen maantielle, sidoimme sukset kiinni ruumiiseemme ja
astuimme tietä pitkin. Pääsimme helposti eteenpäin. Sukset kolisivat
takanamme kovaksi ajetulla tiellä, lumi narisi saappaiden alla, hyinen
huurre takertui hahtuvina kasvoihin. Tähdet näyttivät rientävän meitä
vastaan puitten oksia pitkin, ne syttyivät ja sammuivat jälleen, koko
taivas oli täynnä eloa.

Ystäväni nukkui. Herätin hänet. Kerroimme hänelle, miten olimme
saartaneet karhun ja käskimme isännän hankkia seuraavaksi aamuksi
talonpoikia ajamaan sitä takaa. Söimme illallista ja menimme nukkumaan.

Olin niin väsynyt, että olisin voinut nukkua päivälliseen saakka, mutta
ystäväni herätti minut. Hypähdin pystyyn ja näin ystäväni jo valmiiksi
pukeutuneena puuhaamassa kiväärinsä ääressä.

— Missä Demjan on?

Hän oli jo kauan ollut metsässä. Hän oli käynyt tarkastamassa
saarrosta, oli pistäytynyt kotona ja lähtenyt jälleen talonpoikien
kanssa. Peseydyin, pukeuduin ja latasin kiväärini; istuuduimme rekeen
ja läksimme matkaan.

Pakkanen oli vieläkin kova, ilma ihan tyyni, ja aurinko pysyi
näkymättömänä; taivaalla souti pilvenhattara, ja huurretta sateli.

Ajoimme noin kolmen virstan verran maantietä ja lähestyimme metsää.
Katsomme sinne päin — näemme sinisen savukiemuran nousevan ilmaan, ja
ympärillä seisoo talonpoikia ja talonpoikaisnaisia nuijineen.

Astuimme reestä ja lähestyimme heitä. Talonpojat istuivat siinä
perunoita paistamassa naisten kanssa leikkiä laskien.

Demjankin oli heidän joukossaan. He nousivat seisomaan, ja Demjan vei
heidät pois, asettaen heidät pitkin sitä piiriä, jonka edellisenä
päivänä olimme tehneet. Miehet ja naiset, yhteensä kolmekymmentä
henkeä, asettuivat suoraan riviin, — he olivat vyötäisiään myöten
lumessa ja katosivat metsään; ystäväni ja minä seurasimme sitten heidän
jäljessään.

Tie oli tosin jo tallattu, mutta kulkeminen ei ollut helppoa; sen
sijaan ei voinut minnekään kaatua, — uomassa käveli kuin kahden muurin
välissä.

Näin kuljimme suunnilleen puoli virstaa eteenpäin; silloin näimme
Demjanin hiihtävän kiireesti vastakkaiselta taholta vastaamme ja
viittoilevan meitä luokseen.

Me menimme hänen luokseen, ja hän osoitti meille paikat, mihin meidän
oli asetuttava. Menin paikalleni ja katsoin ympärilleni.

Vasemmalla on korkeaa näreikköä; näen kauas näreikön läpi ja huomaan
puitten takana erään talonpojan tumman hahmon. Minua vastapäätä on
tiheää, nuorta kuusikkoa, suunnilleen miehen korkuista. Lumiset oksat
ovat riipuksissa. Metsikön läpi kulkee lumettunut polku, joka päättyy
aivan minun eteeni. Oikealla on taas tiheää kuusikkoa ja sen takana
aho. Ja minä voin nähdä, miten Demjan asettaa ystäväni tälle niitylle.

Tutkin kumpaakin kivääriäni, viritän hanat ja harkitsen sitten
mihin olisi paras asettua seisomaan. Kolmen askeleen päässä minusta
taaksepäin kasvaa kookas kuusi. Aion siirtyä kuusen juurelle ja asettaa
toisen kiväärin kuusta vasten. Menin kuusen luo, vajosin lumeen polviin
saakka, tallasin kovaksi puolentoista sylen pituisen alan ja jäin
siihen seisomaan. Toisen kiväärin otin käteeni ja toisen asetin, hanat
vedettyinä, kuusta vasten. Vedin tikarini tupesta ja pistin sen jälleen
sisään koetellakseni, olisiko se helposti saatavissa, jos tarve vaatisi.

Tuskin olin päässyt mukavasti asettumaan paikalleni, kun kuulin
Demjanin huutavan metsässä: »Se lähti, se lähti! Se tulee!» Ja
talonpojat alkoivat kohta huutaa: »Se tulee! Huu-huu-uu!» huusivat
miehet. »Ai! Hih, hii!» huusivat naiset kimeästi.

Karhu oli saarroksissa. Demjan ajoi sitä eteenpäin. Kaikkialla
ympärilläni huusivat talonpojat, vain ystäväni ja minä seisoimme
vaiti ja liikkumattomina odottaen karhua. Seison paikallani, katson
eteenpäin, ja sydämeni sykkii. Nojaan kivääriini ja vapisen. Nyt se
heti hypähtää näkyviin, ajattelen itsekseni, minä tähtään ja ammun, ja
se kaatuu. Äkkiä kuulen, miten jotakin tupsahtaa vasemmalla lumeen,
mutta kaukana minusta. Katselen korkeaa näreikköä: noin viidenkymmenen
askeleen päässä on puitten takana jotakin suurta ja mustaa. Tähtään
ja odotan. Ajattelen itsekseni, eiköhän se tule lähemmäksi? Näen
sen korvien vavahtavan, se kääntyy ja menee takaisin päin. Nyt voin
nähdä sen sivulta kokonaan. Jopa on kookas karhu! Tähtään aivan liian
hätäisesti, ja pam! Kuulen, miten kuulani sattuu puunrunkoon. Näen
savun lävitse, miten karhu syöksyy takaa-ajajien ketjua kohti ja katoaa
metsään. Nyt, ajattelen minä, olen pilannut asiani, nyt se ei enää
tule luokseni; joko tulee toverini sen ampumaan tahi sitten se hyökkää
talonpoikia kohti, missään tapauksessa se ei tule minua kohti. — Seison
siinä, olen uudelleen ladannut kiväärini ja kuuntelen. Talonpojat
huutavat joka puolelta, mutta oikealla, lähellä ystävääni, huutaa eräs
nainen erikoisen äänekkäästi: »Tuossa se on! Tuossa se on! Tuossa se
on! Tänne!-Tänne! Ai-ai-ai!»

Hän näkee varmaan karhun aivan edessään. En odota sitä enää, vaan
katson oikealle ystävääni päin. Näen Demjanin juoksevan sauva
kädessä, ilman suksia, polkua pitkin ystäväni luo, kyyristyvän hänen
viereensä ja osoittavan jotakin kepillään, ikäänkuin tähtäisi. Näen
ystäväni tähtäävän siihen suuntaan, minne Demjan viittaa. Pam! Nyt
hän sai sattumaan, ajattelen itsekseni. Mutta näen, ettei ystäväni
juoksekaan karhun luo. Joko hän on ampunut ihan harhaan tahi vain vähän
haavoittanut. Karhu menee varmaan takaisin, minun luokseni se ei tule
ainakaan. Mutta mitä tämä on? Kuulen äkkiä miten jokin porhaltaa minua
kohti, aivan lähellä tupruaa lumi, kuulen puhkumista, katson eteenpäin:
se ryykäisee polkua, joka tulee kuusikon läpi suoraan minua kohti, ja
se näyttää olevan suunniltaan pelosta. Nyt se on minusta vain viiden
askeleen päässä, näen sen kokonaan — mustan rinnan ja jättiläiskokoisen
punertavanvivahteisen pään. Se rynnistää suoraan minua kohti ja viskaa
lunta joka puolelle. Huomaan sen silmistä, ettei se näe minua ja että
se puskee eteenpäin umpimähkään vain pelkonsa ajamana. Mutta se syöksyy
suoraan kuusta kohti, jonka juurella seison. Tähtään, laukaisen, mutta
se on tullut vielä lähemmäksi. Huomaan ampuneeni ohitse, se ei sitä
kuitenkaan huomaa, vaan ryntää suoraan minua kohti näkemättä minua
vieläkään. Lasken kiväärini hiukan alemmaksi, se jo melkein koskettaa
karhun päätä — pam. Huomaan laukauksen kyllä osuneen, mutta en ole
saanut sitä hengiltä.

Se nosti päätään, veti korvat sisään päin, kiristeli hampaitaan ja
törmäsi suoraan minuun päin. Tartuin toiseen kivääriini, mutta olin
sen tuskin saanut käteeni, kun karhu jo oli heittänyt minut lumeen
ja hypännyt ylitseni. Hyvä on, ajattelen itsekseni, että se viskasi
minut kumoon. Koetan nousta, mutta tunnen, että jokin painaa minua;
en voi nousta. Se oli juossut niin kovaa vauhtia, ettei voinut
heti pysähtyä, vaan loikkasi ylitseni; mutta sitten se kääntyi ja
vyörytti koko ruhollaan minut allensa. Tunnen olevani jonkin raskaan
painon alla, tunnen jotakin lämmintä kasvoillani, tunnen sen ottavan
kasvoni kokonaan kitaansa, nenäni on jo sen suussa, tunnen sen kuuman
hengityksen ja veren tuoksua. Se painaa käpälillään hartioitani niin
lujasti, etten voi liikahtaa. Koetan vain vetää pääni rintaani vasten
sen kidasta, käännän nenäni ja silmäni pois. Mutta se aikoo juuri
tarttua silmiin ja nenään. Tunnen sen tarttuneen ylähampaillaan otsaani
juuri hiusmarron alapuolelta ja alahampaillaan silmien alta, tunnen sen
puristavan hampaitaan yhteen ja painavan. On kuin päätäni leikattaisiin
puukoilla; koetan sitä torjua, yritän päästä vapaaksi, mutta se jyrsii
minua kuin koira ja haukkoo vähän väliä. Sain kerran pääni vapaaksi,
mutta se tarttui siihen jälleen. Nyt olen mennyttä miestä, ajattelin.
Äkkiä tunnen helpotusta. Katson ympärilleni: sitä ei enää näy, se on
hypähtänyt pystyyn ja juossut tiehensä.

Kun ystäväni ja Demjan huomasivat karhun viskanneen minut lumeen,
riensivät he luokseni. Ystäväni tahtoi tulla mahdollisimman nopeasti
avukseni, mutta teki erehdyksen: sen sijaan että olisi juossut
tallattua polkua pitkin alkoi hän juosta suoraan lumikinoksen poikki ja
vajosi siihen. Hänen yrittäessään nousta, jyrsi karhu minua koko ajan.
Mutta Demjan, jolla ei ollut kivääriä, vaan ainoastaan keppi, juoksi
polkua pitkin huutaen: »Se on tappanut herran! Se on tappanut herran!»
Hän juoksi, huutaen karhulle: — Sinä hullu, mitä teet! Mitä teet! Anna
olla! Anna olla!

Karhu totteli, jätti minut makaamaan ja juoksi tiehensä. Kun nousin,
oli lumessa niin paljon verta kuin olisi lammas siinä teurastettu,
liha riippui riekaleina kasvoiltani, mutta pelkästä jännityksestä en
tuntenut ollenkaan kipua.

Ystäväni tuli luokseni, ja talonpojatkin kerääntyivät ympärilleni.
He tutkivat haavojani ja pesivät niitä lumella. Mutta minä en
ollenkaan muistanut haavojani, vaan kysyin:— Missä karhu on? Minne
se on joutunut? Äkkiä kuulemme: Tuossa se on, tuossa se on! Näemme
karhun taas pyyhältävän meitä kohti. Tartumme taas kivääreihin, mutta
ennenkuin kukaan on vielä ehtinyt ampua on se jo tiessään. Karhu
oli vimmastunut ja aikonut tulla uudelleen minua jyrsimään, mutta
nähdessään ihmisjoukon oli se pelästynyt. Huomasimme jäljistä että sen
päästä vuoti verta, aloimme ajaa sitä takaa, mutta päätäni pakotti ja
me talsimme kaupunkiin lääkäriin.

Lääkäri ompeli silkillä haavani umpeen, ja ne rupesivat paranemaan.

Kuukauden kuluttua läksimme taas liikkeelle samaa karhua tavoittamaan;
minun ei kuitenkaan onnistunut sitä tappaa. Karhu ei tullut
saarroksesta esille, vaan kulki hirvittävällä äänellä möristen sen
sisäpuolella. Demjan teki siitä lopun. Minun laukaukseni oli sattunut
sen alaleukaan ja vienyt siltä hampaan.

Tämä karhu oli hyvin suuri ja sillä oli kaunis, musta turkki. Annoin
parkita sen, ja sen talja on huoneeni lattialla. Haavat otsassani ovat
parantuneet, arvet tuskin näkyvätkään.






VANKINA KAUKASIASSA




I


Kaukasiassa palveli upseerina Žilin niminen aatelismies.

Hän sai kirjeen kotoaan vanhalta äidiltään, joka kirjoitti:

— Minä olen jo käynyt vanhaksi ja tahtoisin ennen kuolemaani nähdä
rakkaan poikani vielä kerran. Tulethan sanomaan minulle jäähyväiset ja
saattamaan minut hautaan. Sitten voit taas kyllä palata toimeesi. Olen
katsonut sinulle morsiamenkin, viisaan, kauniin ja varakkaan. Ja jos
tyttö on mieleisesi, niin nait hänet ja ehkäpä jäätkin tänne kokonaan.

Žilin mietti itsekseen:

— Muori on tosiaankin jo raihnas; eipä tiedä, saisiko enää myöhemmin
nähdäkään. Täytynee lähteä; ja jos tyttö on hyvä, niin miksikäs ei
vaikka naimisiin.

Hän meni everstin luo pyytämään lomaa, sanoi tovereilleen jäähyväiset,
hankki miehille erojaisiksi neljä ämpäriä viinaa ja valmistautui
lähtemään.

Kaukasiassa vallitsi siihen aikaan sotatila. Teillä ei päässyt
liikkumaan päivällä eikä yöllä. Heti kun venäläinen poistui
linnoituksesta, ottivat tatarit hänet hengiltä tahi raastoivat
vuorille. Oli järjestetty niin, että sotilasvartio kulki kahdesti
viikossa linnoituksesta toiseen. Edessä ja takana kulkivat sotamiehet,
keskellä muu väki.

Oli kesä. Aamunkoitteessa kuormahevoset kokoontuivat linnoituksen
taakse ja lähtivät vartioväen saavuttua liikkeelle. Žilin ratsasti ja
kärryt, jotka kuljettivat hänen tavaroitaan, seurasivat kuormastoa.

Heillä oli edessään kahdenkymmenen viiden virstan matka. Kuormasto
kulki hitaasti; milloin pysähtyivät sotamiehet, milloin irtausi pyörä
jostakin vankkurista tai hevonen tahtoi hengähtää, jolloin kaikki
jäivät odottamaan.

Keskipäivä oli jo ohi, mutta kuormasto oli ehtinyt vasta puolitiehen.
Tie pölysi, aurinko paahtoi helteisesti, eikä varjopaikkaa missään. Aro
ihan autio, ei puuta, ei pensasta tien vieressä.

Žilin ratsasti edellä ja pysähtyi odottamaan kuormastoa. Hän kuulee
takanaan torven toitotuksen, — taas ovat seisahtuneet. Hän tuumiskelee:
»Mitähän, jos jättäisin koko joukon ja lähtisin yksin? Ratsu minulla
on hyvä, — pyyhällän tieheni, jos tatareja kohtaisin. Vai olisikohan
jäätävä odottamaan?...»

Žilin odottaa ja miettii. Samalla ratsastaa siihen toinen upseeri,
Kostylin, pyssy selässä. Tämä alkaa esittää:

— Lähdetään me ajamaan kahden, Žilin! Kuka tässä enää jaksaa odottaa;
on nälkä ja näännyttävän kuuma, — paita on likomärkänä.

Kostylin olikin jykevä, pullea ja punakka mies — hiki valui hänestä
ihan virtanaan. Žilin mietti vielä asiaa ja virkahti sitten:

— Onko kivääri ladattu?

— On.

— No, lähdetään sitten. Mutta se päätetään, että koko ajan yksissä!

Niin lähtivät he edeltäpäin ratsastamaan. Tie kulki aroa pitkin, he
juttelivat yhtä ja toista ja tähystelivät vähänväliä ympärilleen. Seutu
oli tasaista, näkyi kauas.

Aro loppui, ja nyt kulki tie kahden vuoren välisessä solassa. Žilin
virkkoi toverilleen:

— Mennäänpäs vilkaisemaan tuonne vuorille, muuten ne voivat kapsahtaa
aavistamatta niskaamme.

— Ei kannata! Ratsastetaan vain eteenpäin, ehdotti Kostylin. Mutta
Žilin ei hellittänyt.

— No, — sanoi hän, — odottele sinä täällä alhaalla, minä käyn siellä
vilkaisemassa.

Ja hän käänsi hevosensa vasemmalle vuorelle päin. Žilinin ratsu
oli rotueläin; hän oli maksanut siitä sata ruplaa ostaessaan sen
varsana ja kouluuttanut sen itse. Lentäen kiidättää se hänet ylös
rinnettä. Mutta tuskin hän oli päässyt ylös, kun hän jo näki aivan
edessään kolmisenkymmentä ratsastavaa tataria. Hän kääntyi takaisin,
mutta tatarit olivat jo huomanneet hänet, karauttivat häntä kohti
ja rupesivat kiireisesti päästelemään pyssyjänsä kantimista. Žilin
kannusti ratsunsa mitä hurjimpaan laukkaan rinnettä alas ja huusi
Kostylinille:

— Lataa pyssysi! ja ajatteli samalla: »Nyt ratsuni, älä väsy äläkä
taita jalkaasi. Jos kompastut, olemme hukassa. Saisinpa kiväärini
käsiini, niin puoleni pitäisin».

Mutta Kostylin ei jäänyt suinkaan odottamaan, kun näki tatarit —
nuolena hän heti karautti linnoitusta kohti. Hän pieksi hevosta
ruoskallaan antaen iskuja milloin puolelle, milloin toiselle.
Pölypilven läpi vain erotti, miten hevosen häntä huiski ilmassa.

Žilin huomasi, että leikki oli kaukana. Kivääri oli luisunut maahan,
eikä pelkästä sapelista ollut paljoa apua. Hän käänsi hevosensa
sotamiessaattuetta kohti ja aikoi paeta, mutta vastaan pyyhälsikin
kuusi miestä. Hänen hevosensa oli kyllä hyvä, mutta tatareilla oli
vielä paremmat, ja pakotie oli katkaistu. Hän koetti kääntää hevostaan
palaamaan takaisin, mutta ratsu oli saanut jo jalat alleen eikä sitä
saanut enää millään pysähtymään, — se lensi suoraan vihollista kohti.
Punapartainen tatari ratsasti harmaan hevosen selässä hänen luokseen ja
ulvoi virnistellen ilkeästi ja pyssy valmiina.

— Asia on selvä, — tuumi Žilin, — kyllä ne juuttaat tunnetaan; jos
joudun elävänä heidän kynsiinsä, niin kuoppaan pistävät ja ruoskivat.
Hengissä en antaudu!

Žilin ei ollut ruumiiltaan roteva, mutta hän oli uljas ja sisukas. Hän
tempasi sapelinsa ja karautti suoraan punapartaa kohti ajatellen: »Minä
survon hänet hevosen jalkoihin tai silvon kappaleiksi sapelillani.»

Mutta ennenkuin hän vielä ehti perille, koetettiin häntä takaa
ampua. Laukaus sattui hevoseen, joka kaatui hänen allaan. Se suistui
päistikkaa maahan, ja sen lysähtäessä kumoon jäi Žilinin jalka hevosen
alle.

Hän yritti nousta, mutta silloin oli jo kaksi ilkeältä löyhkäävää
tataria hänen kimpussaan vääntäen hänen käsiään selän taakse. — Hän
riuhtaisi itsensä irti, mutta kohta hyökkäsi kolme muuta hevosen
selästä hänen niskaansa ja alkoi pyssynperällä mätkiä häntä päähän.
Maailma musteni silmissä, ja hän alkoi hoiperrella. Tatarit kävivät
häneen käsiksi, ottivat satulavyöt, sitoivat hänen kätensä selän taa
ja raastoivat hänet satulaan. Hatun he heittivät menemään, saappaat
kiskoivat jalasta, kopeloivat koko ruumiin, rahat ja kellon veivät ja
vaatteet repivät riekaleiksi. Žilin vilkaisi hevoseensa. Se poloinen
sätkytteli jalkojansa paikallaan, mihin se oli kyljelleen kaatunut,
eikä päässyt jaloilleen; päässä ammotti suuri reikä, josta vuotava
tumma veri tahrasi leveältä pölyisen maan.

Muuan tatari meni hevosen luo irroittaakseen satulan. Eläinraukka yhä
potki, — mies tempasi tikarinsa ja viilsi siltä kaulan poikki. Kuului
kurkusta tulevaa pihinää, ruumiin läpi kävi heikko värinä, ja henki oli
poissa.

Tatarit ottivat satulan ja valjaat. Punapartainen tatari keikahti
hevosensa selkään, ja toiset nostivat Žilinin hänen taakseen satulaan;
ja jotta hän ei pääsisi putoamaan, köyttivät he hänet hihnalla kiinni
tatarin vyöhön ja lähtivät viemään vuorille.

Žilin istua kyykötti tatarin takana, hänen ruumiinsa heilahteli ja
kasvot töksähtivät vasten tatarin löyhkäävää selkää. Muuta ei hän
nähnytkään edessään kuin tatarin leveät hartiat, suonikkaan kaulan ja
lakin alta lyhyeksi kerityn sinertävän niskan. Žilinin pää oli lyöty
puhki; verta oli hyytynyt hänen ohimoilleen. Siinä hevosen selässä ei
päässyt parempaan asentoon eikä voinut verta pyyhkiä. Kädet olivat
kiskotut niin taakse, että olkaniveliä pakotti.

He ratsastivat kauan vuorelta vuorelle, kahlasivat erään virran yli ja
tulivat vihdoin tielle, joka vei pitkin notkelmaa.

Žilin koetti painaa mieleensä tien, jota kuljettiin, — mutta silmille
oli liimautunut verta, eikä hän voinut edes kääntyäkään.

Alkoi jo hämärtää. Kahlattiin vielä erään vähäisen joen poikki,
alettiin nousta kivistä vuoren rinnettä. Tuoksahti savulta, ja jostakin
kuului koirien haukuntaa.

He olivat saapuneet tatarilaiskylään. Tatarit hyppäsivät satuloistaan;
kylän lapsia kokoontui kohta aika liuta ympärille; nämä tunkeutuivat
Žilinin luo, älisivät, ilakoivat ja alkoivat heitellä häntä kivillä..

Tatari hätisti lapset pois, nosti Žilinin satulasta ja huusi renkiään.
Pihalle tuli nogaijilainen, jolla oli hyvin ulkonevat poskipäät ja
yllään vain paita, sekin rikkinäinen, niin että rinta paistoi paljaana.
Isäntä lähetti hänet jonnekin. Hetken kuluttua palasi renki takaisin
tuoden jalkapuut: kaksi rautarenkailla yhteensidottua tammipölkkyä,
toisessa renkaassa lukko.

Zilinin kädet päästettiin vapaiksi. Jalkapuut tungettiin hänen
sääriinsä ja hänet vietiin vajaan, työnnettiin sinne ja ovi lyötiin
kiinni. Žilin kaatui lautakasalle. Siinä pimeässä hän haparoi käsillään
koettaakseen mikä paikka oli pehmein ja heittäytyi nukkumaan.




II


Žilin ei saanut koko yönä unta silmiinsä. Yöt olivat lyhyet. Valojuova
tunkeutui seinänraosta vajaan — aamu siis valkeni. Žilin nousi ylös ja
paremmin nähdäkseen kaiversi rakoa suuremmaksi.

Raosta näkyi tie, joka kulki vuoren juurta pitkin; oikealla oli
tatarilaismaja, ja sen vieressä kasvoi kaksi puuta. Musta koira
loikoi tiellä, ja vuohi vuonineen tepasteli pihalla hännäntynkäänsä
heilutellen. Vuoren rinnettä nousi nuori tatarilaisvaimo. Kirjava paita
oli vyötäisiltä sidottu, hänellä oli jalassa housut ja saappaat. Pää
oli kauhtanan peitossa, ja pään päällä hän kantoi vettä metallisessa
vesiruukussa. Lanteet notkahtelivat hänen käydessään — ja hän talutti
kädestä paitasillaan tepsuttelevaa keropäistä poikavekaraa. Vaimo astui
vesiastioineen tupaan, josta tuli ulos eilinen punapartainen tatari,
yllään silkkinen pusero; miehen vyöstä riippui hopeainen väkipuukko,
jalassa hänellä oli paljaat matalat kengät ja päässä korkea, musta,
taaksepäin kallistuva lammasnahkalakki. Hän venytteli jäseniään ja
siveli punaista partaansa siinä seisoessaan. Hetkisen kuluttua hän
virkkoi jotakin rengilleen ja poistui.

Sitten ajoi ohitse pari poikasta hevosia juottamaan. Hevosten sieraimet
olivat kuolaiset. Tuvasta juoksi paitasillaan vielä muutamia keropäitä
poikasia, nämä kokoontuivat vajan eteen ja yrittivät tunkea kuivaa
risua seinänraosta sisään. Žilin karjaisi heille, jolloin naskalit
kirkuen juoksivat tiehensä, paljaat sääret vilkkuen.

Mutta Žilinin oli kova jano, kieli oli ihan tarttua kiinni kitalakeen.
»Tulisivat edes katsomaan», toivoi hän. Samassa hän kuuli ovea
avattavan. Punapartainen tatari astui vajaan päin, seurassaan toinen
lyhyempi, mustaverinen mies, jolla oli kirkkaat, tummat silmät ja
parta lyhyeksi ajeltu. Suu tällä seuralaisella oli iloisessa hymyssä
ja kasvoilla väikkyi hilpeä hyvätuulisuus. Tämä tummaverinen oli vielä
uljaammassa asussa: puseropaita oli sinistä silkkiä ja reunuksilla
koristettu. Vyöllä riippui suuri hopeainen väkipuukko ja jalassa
oli punaiset, hopeasuiset sahviaanikengät. Näiden ohuiden kenkien
päällä oli vielä toiset paksummat kengät. Päässä oli korkea valkea
lammasnahkalakki.

Punapartainen tatari astui sisään, puhui jotakin aivan kuin äkäpäissään
ja seisahtui nojaamaan oven kamanaa vasten; tikariansa heilutellen hän
mulkoili vihaisesti kulmiensa alta kuin mikäkin susi.

Mutta musta mies, vilkas ja notkea kuin vietereillä liikkuva, astui
suoraan Žilinin eteen, kävi kyykkysilleen ja virnistellen alkoi
taputella häntä olalle. Hän seikkasi nopeasti omaa kieltään, mulkoili
silmillään ja hoki yhtämittaa: »Karašoo urus! Karašoo urus!»

Žilin ei ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestaan ja hän virkkoi vain:
»Antakaa vettä, antakaa juotavaa!»

Mutta tuo mustaverinen vain nauroi ja höpötti: »Karašoo urus!»

Žilin koetti nyt sekä huulillaan että käsillään selittää, että hänen
oli jano.

Vihdoinkin ymmärsi mustaverinen mies, nauraa hohotti ja huusi tupaan
jollekin:— Dina!

Pihan poikki juoksi iältään kolmentoista tienoissa oleva tyttönen
— hintelä, kasvoiltaan tummaa miestä muistuttava, arvatenkin hänen
tyttärensä. Tytönkin silmät olivat mustat ja säkenöivät ja piirteet
sievät. Hänellä oli yllään leveähihainen paidantapainen väljä sininen
mekko. Pääntietä, helmoja ja hihansuita koristi nauha. Leveät housut
ja kengät oli jalassa ja näiden kenkien päällä toiset, korkeakantaiset
päällyskengät. Kaulassa riippui venäläisistä puoliruplasista tehty
helminauha. Päähinettä ei hänellä ollut; musta tukka oli palmikolla ja
siihen oli kiinnitetty joukko helyjä ja hopeainen ruplan raha.

Isä käski häntä jonnekin, ja tyttönen juoksi pois, palaten heti
takaisin peltiruukku mukanaan. Hän ojensi juoma-astian vieraalle ja
laskeutui kyykkysilleen, niin että olkapäät painuivat polvia alemmaksi.
Siinä silmät selällään hän töllisteli Žiliniä tämän ahmiessa vettä, —
aivan kuin olisi nähnyt edessään ihmeellisen petoeläimen.

Žilin ojensi tyhjän ruukun takaisin tytölle, joka lennähti menemään
kuin villi vuorikauris. Isäkin naurahti, kutsui häntä takaisin ja
lähetti uudelleen jonnekin. Tyttö otti ruukun, juoksi pois ja palasi
heti kohta takaisin tuoden pyöreällä lautatarjottimella kappaleen
hiivaleipää; hän istui jälleen kyykkysillään eikä hellittänyt
katsettaan Žilinistä.

Tatarit poistuivat ja sulkivat oven jälleen.

Hetkisen kuluttua tuli nogaijilaisrenki Žilinin luo ja sanoi:— Hei,
isäntä, hei!

Ei hänkään osannut venäjää. Žilin ymmärsi kuitenkin, että hänen oli
lähdettävä johonkin.

Žilin lähti kulkea kompuroimaan jalkapuissa; oli vaikea liikkua,
puut kiersivät jalkaa sivulle. Edellä kulki nogaijilainen.
Saavuttiin tatarilaiskylään, jossa näkyi kymmenkunta taloa ja pieni
muhamettilaiskappeli. Erään majan edessä seisoi kolme satuloitua
hevosta, joita poikaset pitelivät suitsista kiinni. Tästä talosta
lennähti esiin mustaverinen tatari ja viittasi Žiliniä luokseen.
Hän solkkasi yhä nauraen outoa kieltään ja kääntyi takaisin tupaan.
Žilin astui perästä. Pirtti oli siisti, valkeat saviseinät hohtivat.
Etuseinälle oli asetettu kirjavia höyhenpatjoja, joiden kummallakin
puolella riippui kallisarvoisia ryijyjä, niihin oli kiinnitetty
pyssyjä, pistooleja ja tšerkessiläismiekkoja — kaikki hopeaisia.
Toisella seinällä oli permannon tasalla pieni uuni. Savilattia oli
puhdas ja sileä kuin riihen permanto, ja etunurkka oli huovan ja
sen päälle pantujen mattojen peitossa; matoilla oli vielä pehmeitä
höyhentyynyjä. Koko seurue, musta- ja punapartainen tatari sekä kolme
muuta, istui matoilla paljaat matalat kengät jalassa. Selkänojana oli
kullakin höyhentyyny ja heillä oli edessään pyöreällä puulautasella
hirssiohukaisia ja voisulaa sekä tuopissa tatarilais-olutta, buzaa. He
söivät ohukaisia paljain sormin niin että rasva tippui näpeistä.

Musta mies hypähti seisoalleen ja käski asettaa Žilinin istumaan
syrjempään semmoiselle kohdalle lattiaa, missä ei ollut mattoa; sitten
hän siirtyi takaisin matolle ja kestitsi vieraitaan ohukaisilla ja
oluella. Renki vei Žilinin istumaan savipermannolle ja heitti sitten
päällimmäiset kengät jaloistaan ovensuuhun ja istuutui huopapeitteelle
lähelle isäntiä. Hän istui siinä ja vesissä suin katseli näiden syöntiä.

Tatarien syödessä ohukaisia astui sisään tatarilasvaimo, yllään
samantapainen mekko kuin tytölläkin. Housut oli hänelläkin jalassa ja
pää liinaan käärittynä. Hän vei pois ruuan tähteet ja ojensi sitten
pesuastian ja ohutkaulaisen vesiruukun miehille. Pestyään kätensä
tatarit panivat ne ristiin, heittäytyivät polvilleen, ja kaikkiin
ilmansuuntiin hoilottaen lukivat rukouksensa. Tämän jälkeen he alkoivat
keskustella omalla kielellään. Sitten yksi vieraista kääntyi Žilinin
puoleen ja puhui venäjäksi:

— Sinut otti vangiksi Kazi-Muhamed, — hän selitti osoittaen
punapartaista tataria. — Hän sinut on antanut Abdul-Muratille, — hän
osoitti nyt mustaa miestä. — Abdul-Murat on nyt isäntäsi.

Žilin ei virka tähän sanaakaan. Abdul-Murat alkaa nyt puhua polittaa ja
nauraa hohottaen, hän viittoo Žilinille ja hokee: »Soldat urus! Karašoo
urus!»

Tulkki selitti: »Hän käskee sinua kirjoittamaan kotiisi ja lunnaita
pyytämään. Heti kun rahat lähettävät, päästää hän sinut vapaaksi.»

Žilin mietti hetkisen ja virkkoi:

— No, paljonko hän sitten vaatii lunnaita?

Tatarit vaihtoivat jonkin sanan, ja tulkki vastasi:

— Kolmetuhatta ruplaa.

— Ei, sanoi siihen Žilin, — sitä en voi hankkia.

Abdul hypähti jälleen pystyyn, huitoi käsiään ja puhui jotakin
Žilinille — aivan kuin tämän olisi täytynyt ymmärtää. Tulkki selitti
venäjäksi: — Paljonko sitten lupaat? Žilin mietti hetkisen ja vastasi:—
Viisisataa. Tatarit alkoivat puhua vilkkaasti, kaikki yhtaikaa. Abdul
kirkui punaparralle, niin että sylki pärskyi suusta.

Mutta tämä vain rypisteli kulmiaan ja naksutteli kieltään.

Vihdoin sai tulkki suunvuoron:

— Ei isäntä tyydy viiteensataan. Hän maksoi sinusta itsekin kaksisataa;
Kazi-Muhamed oli sen verran velkaa. Vähintään kolmetuhatta tahtoo.
Ellet kirjoita, sullovat sinut kuoppaan ja pehmittävät luusi piiskalla.

— Älkää luulko säikäyttävänne — tuumi Žilin itsekseen, — pelko pilaisi
asian kokonaan.

Hänkin hypähti pystyyn ja virkkoi:

— Sano tuolle turjakkeelle, että jos peloittelemaan rupeaa, en anna
kopeekkaakaan enkä kirjoita sanaakaan. En ole ennenkään pelännyt teitä
heittiöitä enkä pelkää nytkään!

Tulkki käänsi hänen sanansa heille, ja he alkoivat jälleen läplättää.

Kauan siinä pälpätettiin; sitten nousi mustaverinen mies ylös ja astui
Žilinin eteen.

— Urus džigit, džigit urus, virkkoi hän.

Džigit merkitsee heidän kielessään uljasta, rohkeata. Itsekin hän
oikein naurahti ja sanoi sitten jotakin tulkille, joka jälleen virkkoi
Žilinille.

— Anna tuhat ruplaa!

Žilin ei hellittänyt: — Viisisataa, enempää ei. Jos tapatte, niin ette
sitäkään saa.

Tatarit juttelivat keskenään hetkisen ja lähettivät rengin jonnekin;
he vilkuilivat milloin Žiliniin milloin ovelle. Pian palasikin renki
ja häntä seurasi lihavahko, rääsyinen mies, avojaloin hänkin ja
jalkapuissa.

Žiliniltä pääsi huudahdus, — mies oli Kostylin. Hänkin siis oli
joutunut vangiksi. Heidät pantiin istumaan vierekkäin ja he alkoivat
haastella keskenään. Tatarit katselivat heitä äänettöminä. Žilin
kertoi, miten hänen oli käynyt, ja Kostylin selitti taas, että hänen
hevosensa lyyhistyi maahan, pyssy teki tenän ja tämä Abdul otti hänet
kiinni.

Abdul hypähti äkkiä seisoalleen ja sanoi jotakin osoittaen Kostylinia.
Heille ilmoitettiin, että heillä oli nyt molemmilla sama isäntä ja että
se pääsee ensiksi vapaaksi, joka antaa ensin rahat.

— Kuulehan, — puhui hän Žilinille, — sinä pidät elämää, mutta sinun
toverisi on lauhkea kuin lammas; hän kirjoitti jo kotiinsakin,
viisituhatta lähettävät hänestä. Häntä aletaan ruokkiakin hyvin eikä
tehdä mitään pahaa.

Žilin vastasi:

— Tehköön toverini niinkuin tahtoo, hän saattaa olla rikas, mutta minä
en ole. Siinä pysyn, mitä olen sanonut. Tappakaa, jos tahdotte — paljoa
ette siitä kostu, mutta viittäsataa enempää en kotoani pyydä.

Tatarit olivat hetken vaiti. Äkkiä pyörähti Abdul jaloilleen, toi
lippaan, josta otti kynän, paperipalan ja mustetta. Ojentaen ne
Žilinille ja lyöden häntä olalle hän viittasi: — Kirjoita! Hän suostui
nyt viiteensataan.

— Maltahan, — virkkoi Žilin tulkille — sano hänelle, että meille on
annettava hyvää ruokaa, kunnolliset vaatteet ja jalkineet. Ja vielä,
että antaa meidän olla yhdessä, — niin on hauskempi — ja että päästää
jalkapuut.

Hän katsahti isäntään ja nauroi. Tämäkin myhäili kuunnellessaan ja
virkkoi:

— Vaatteiksi saat parasta mitä on: oikein tšerkessiläistamineet ja
saappaat, vaikka naimaan lähtisit! Saatte syödä kuin ruhtinaat. Jos
tahtovat yhdessä asua, asukoot vajassa molemmat. Mutta jalkapuita ei
päästetä, — karkaavat vielä. Vain yöksi otetaan pois. — Hän hypähti
aivan heidän eteensä ja taputteli olalle sanoen:— Jos sinu hyvä, — minu
hyvä!

Žilin kirjoitti kirjeen, mutta kirjoitti tahallaan sellaisen osoitteen,
ettei se voinut tulla perille. Itsekseen tuumaili: »Minä karkaan!»

Molemmat vietiin samaan vajaan. Sinne tuotiin myös kupo maissiolkia,
vesiruukku, leipää, kahdet vanhat tšerkessiläisvaatteet ja rikkinäiset
sotamiehen saappaat. Ne oli ilmeisesti kiskottu tatarien tappamien
sotamiesten jaloista. Yöksi irrotettiin jalkapuut, ja heidät teljettiin
vajaan.




III


Kokonaisen kuukauden Žilin eli näin tovereineen. Isäntä yhä vain
naureskeli: »Jos sinu, Ivan, hyvä, — minu, Abdulin, hyvä». Mutta ruoka
oli kehnoa, — ainoastaan hapattamatonta hirssileipää joskus hiukan
kakkaraksi paistettua, toisinaan taas aivan pelkkää taikinaa.

Kostylin kirjoitti uudelleen kotiinsa, odotteli rahakirjettä ja ikävöi.
Päiväkaudet hän istui vajassa ja laski päiviä, milloin kirjeen pitäisi
saapua, tahi nukkui. Mutta Žilin tiesi, ettei hänen kirjeensä tullut
perille, eikä toista enää kirjoittanut.

»Mistä äitimuori semmoiset rahat ottaisi minun lunnaikseni», hän
mietti. »Tähän asti on enimmäkseen elänyt minun lähettämistäni
rahoista. Ja jos saisikin miten kokoon viisisataa, niin sitten olisi
puilla paljailla. Ehkäpä hyvässä lykyssä suoriudun tästä omin neuvoin.»

Kaikki paikat hän tutki ja tarkasteli, miettien miten pääsisi
karkaamaan.

Hän käveli vihellellen kartanolla, välistä istuutui jotakin
näpertelemään; teki savinukkeja ja punoi koreja vitsaksista. Žilin oli
ihmeen kätevä, oikea mestari kaikkeen tällaiseen.

Muovailipa hän kerran savesta nuken, jolla oli oikein nenä, kädet ja
jalat, vieläpä tatarilainen mekkokin yllä, ja pisti sen seisomaan
katolle.

Tatarilaistyttöjä kulki ohi, he menivät kaivolle. Talon tytär Dina
huomasi nuken ja kutsui toverinsakin sitä katsomaan. Kaikki laskivat
astiansa maahan, katsoivat ja nauroivat. Žilin otti nuken ja tarjosi
sitä heille, mutta he vain nauroivat, eivätkä uskaltaneet siihen
koskea. Hän pani sen takaisin katolle ja meni vajaan nähdäkseen, mitä
seuraisi.

Dina juoksi nuken luo, vilkaisi ympärilleen, sieppasi lelun ja livisti
tiehensä.

Aamulla päivän sarastaessa Žilin näki Dinan tulevan portaille nukke
kädessään. Nukke oli nyt koristettu punaisilla tilkuilla ja hän
tuuditteli sitä kuin lasta ainakin, hyräillen sille kehtolaulua.

Kohta tuli äitikin ulos, alkoi torua häntä, tempasi nuken hänen
kädestään, löi sen kappaleiksi ja lähetti Dinan jotakin toimittamaan.

Žilin teki vielä toisenkin nuken, entistä paremman, ja lahjoitti sen
Dinalle. Tyttö toi kerran ruukun Žilinille, laski astian maahan ja
istuutui katselemaan häntä. Hän osoitti nauraen astiaa.

»Mikähän sitä niin huvittaa?» ajattelee Žilin. Hän otti astian ja
rupesi juomaan luullen astiassa olevan vettä. Mutta siinä olikin
maitoa. Hän joi maidon ja virkkoi: Hyvää oli!» Tästäpä tyttö vasta
riemastui!

— Hyvä, Ivan, hyvä! — sanoi hän hypähtäen seisoalleen, taputti käsiään
ja juoksi pois.

Siitä lähtien hän toi joka päivä salaa Žilinille maitoa. Ja kun tatarit
tekivät vuohenmaidosta juustoja, joita kuivatettiin katolla, kiidätti
hän niitäkin varkain Žilinille. Kerran isäntä tappoi pässin, ja tyttö
toi hihassaan viipaleen lampaan paistia vangille heittäen sen ovesta ja
juosten heti tiehensä.

Sattui kerran kauhea ukonilma; vettä satoi tunnin ajan kuin saavista
kaataen. Purot pursuivat sameina. Mistä ennen pääsi kahlaamalla, siinä
oli nyt vettä kolmen arssinan syvyydeltä ja virta käänteli kiviä.
Kaikkialla virtasi puroja, ja vuorilla kävi veden pauhu. Sadekuuron
mentyä ohi virtasi ojia kylän joka haaralla. Žilin pyysi isännältä
veitsen, teki telan sivulaudat ja niiden väliin veisti rattaan. Rattaan
kummallekin puolelle hän kiinnitti nuken.

Tyttöset toivat hänelle tilkkuja, ja hän vaatetti niillä nuket;
toisesta teki tytön, toisen puki pojaksi. Sitten hän kiinnitti vehkeet
telaan ja asetti puroon. Ratas alkoi pyöriä ja nuket hypähdellä.

Koko kylä oli kohta siinä koolla: poikia, tyttöjä, vanhoja eukkoja ja
ikämiehiäkin. Kaikki solkkasivat vierasta kieltään.

— Ai urus, ai Ivan!

Abdulilla sattui olemaan rikkinäinen kello. Hän kutsui Žilinin
luokseen, näytteli hänelle kelloa ja melskasi jotakin.

Žilin sanoi heti:

— Annahan tänne, niin korjataan.

Hän otti kellon, väänteli veitsellä rattaat auki, pani ne jälleen
paikoilleen ja antoi kellon takaisin. Kello käydä naksutti.

Isäntä ihastui tästä; toi vanhan, rikkinäisen alusmekkonsa ja lahjoitti
sen Žilinille. Mitäs muuta kuin ota — kelpasihan se yöllä peitteeksi.

Tästä lähtien Žilinin kätevyydestä kulki maine, että hän oli oikea
mestari. Alkoi tulla väkeä hänen luokseen kaukaisista kylistä; ken toi
pyssyn tai pistoolinlukon, ken kellorähjän korjattavaksi. Toipa isäntä
hänelle työkalujakin, hohtimet, poran ja viilan.

Kerran eräs tatari sairastui, ja heti tultiin Žiliniä pyytämään:
»Tulehan parantamaan!» Žilinillä ei ollut aavistustakaan miten oli
lääkittävä, mutta hän meni kuitenkin katsomaan potilasta tuumien:
»Tottapahan siitä omia aikojaan paranee.» Hän meni vajaan, otti vettä,
sekoitti siihen hiekkaa ja lausui puoliääneen jotakin tatarien kuullen,
antaen sitten juoman sairaalle. — Onneksi hänen maineelleen potilas
parani.

Žilin alkoi jo vähän ymmärtää heidän kieltäänkin. Toiset, jotka jo
olivat tutummiksi käyneet, kutsuivat häntä tuttavallisesti nimeltä:
»Ivan». Muut taas pälyilivät häneen kuin villipetoon.

Punapartainen tatari ei sietänyt Žiliniä. Heti kun hän vain sattui
tämän näkemään, synkistyivät miehen kasvot ja hän kääntyi poispäin tai
alkoi ärhennellä. Olipa täällä vielä eräs ukkokin, hän ei tosin asunut
itse kylässä, vaan tuli aina jostakin vuoren juurelta. Žilin näki hänet
vain silloin, kun hän kulki talon ohi moskeijaan Allahia kumartamaan.
Tämä oli lyhyt mies, lakin ympäri oli kierretty valkea liina, suipoksi
leikattu parta ja viikset olivat valkeat kuin untuva. Kasvot olivat
ryppyjä täynnä ja tiilenpunaiset. Nenä oli käyrä kuin haukan nokka,
harmaat silmät kiiluivat ilkeästi ja hampaattomasta suusta törrötti
vain kaksi torahammasta. Turbaani päässään hän mennä köpitteli
sauvaansa nojaten ja tähyili ympärilleen kuin susi. Huomatessaan
Žilinin hän murahti ja kääntyi pois.

Kerran Žilin lähti vuoren juurelle katselemaan ukon asuntoa. Hän
kulki polkua pitkin jonkin matkaa ja näki kiviaidan ympäröimän
puutarhapahasen; aidan takana kasvoi kirsikka- ja persikkapuita ja
vähän etempänä oli pieni, tasakattoinen hökkeli. Hän astui lähemmäksi,
näki oljista punottuja mehiläispönttöjä vierekkäin; mehiläiset
lentelivät suristen niiden ympärillä. Ukko oli polvillaan maassa,
hääräillen mehiläispesän ääressä. Žilin nousi siitä hiukan ylemmäs
katsomaan ja sattui kolistamaan jalkapuitaan. Ukko vilkaisi taakseen,
älähti, vetäisi vyöltä pistoolin ja laukaisi Žiliniä kohden. Tämä ehti
töintuskin painautua kiven taakse suojaan.

Ukko tuli kantelemaan isännälle. Tämä kutsui Žilinin luokseen ja
naurussa suin kysyi:

— Mitä sinulla oli tekemistä ukon luona?

— Kävinpähän vain katsomassa, miten ukko siellä elelee. En minä hänelle
mitään pahaa tehnyt.

Isäntä kertoi ukolle Žilinin vastauksen.

Mutta äijä oli vain kiukuissaan, murisi jotakin torahampaat törröllä ja
pui nyrkkiä Žilinille.

Kaikkea Žilin ei ymmärtänyt, sen hän kuitenkin tajusi, että ukko käski
isäntää tappamaan venäläiset eikä pitämään heitä talossaan. Lopulta
ukko lähti kotiinsa.

Žilin alkoi kysellä isännältä lähemmin ukosta, mikä hän oikein oli.
Isäntä selitti:

— Siinä vasta mies oli! Ei olekaan hänen veroistaan džigittiä näillä
mailla, monta venäläistä on ottanut hengiltä ja rikas oli aikoinaan.
Kolme eukkoa on ukolla ollut ja kahdeksan poikaa. Kylässä asuivat
kaikki yhdessä. Saapuivat sitten venäläiset, hävittivät kylän ja
tappoivat seitsemän poikaa. Yksi poika vain jäi henkiin ja antautui
venäläisille. Ukko matkusti perästä ja heittäytyi itsekin venäläisten
armoille. Eleli heidän parissaan kolmisen kuukautta, löysi sieltä
poikansa, surmasi hänet omin käsin ja sitten pakeni. Sen päivän jälkeen
ei ole enää sotaa käynyt, vaan Mekkaan matkusti Allahia rukoilemaan.
Siksi nyt turbaania kantaa. Mekassa käynyttä sanotaan Hadziksi, ja
sellaisilla on turbaani päässä. Ukko ei suosi teikäläisiä. Käskee
tappamaan sinut, mutta minun ei käy sitä tekeminen, kun olen maksanut
sinusta rahat. Pidän sinusta, Ivan, en hennoisi tappaa, en edes luotani
laskea, ellen olisi antanut sanaani. — Isäntä nauraa virnisteli
virkkaessaan venäjäksi: »Sinu, Ivan, hyvä, minu, Abdul, hyvä.»




IV


Žilin eleli näin jälleen kuukauden päivät. Hän käveli päivisin ympäri
aulia (kylää) tai askarteli jotakin. Mutta kun yö saapui ja aulissa
kaikki äänet vaikenivat, hän vajassaan tonki maata kaivellen. Kivet
tekivät kaivaessa vastusta, mutta hän kuopi kivet irti viilan tyngällä
ja sai lopulta kaivetuksi seinän alle aukon, josta sopivana hetkenä
voi ryömiä ulos. »Kunpa vain tuntisin, seudut ja tietäisin, mihin päin
lähteä», hän mietiskeli. »Tataritpa eivät virka mitään.»

Žilin päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen, kun isäntä lähti matkalle.
Hän meni iltapäivällä aulin taa vuorelle seutua tarkastelemaan. Mutta
isäntä oli, lähtiessään käskenyt poikansa vartioida Žiliniä eikä
päästää häntä näkyvistä. Poika juoksi nyt ihan Žilinin kintereillä
kirkuen:

— Älä mene! Isä kielsi laskemasta. Taikka minä huudan ihmisiä!

Žilin rupesi poikaa taivuttelemaan.

— Enhän minä kauas mene, virkkoi hän, — nousen vain tuonne vuorelle;
haen lääkeruohoja, niitä tarvitaan. Tule mukaan. Enhän minä jalkapuissa
pakoon pääse. Huomenna sitten teen sinulle jousen ja nuolia.

Poika taipui ja he lähtivät. Vuori näytti olevan lähellä, mutta
jalkapuissa oli työlästä kompuroida. Kiipeäminen oli kova urakka.
Viimein oltiin vuorella, Žilin istahti ja alkoi tarkastella seutua.
Eteläpuolella, vajan takana notkossa, oli parvi hevosia, ja alempana
syvänteessä näkyi toinen tatarilaiskylä. Sen takana kohosi toinen
vuori, vielä jyrkempi, ja sen takana taas vuori. Vuorten välissä
siinsi metsä ja sitten oli taas vuoria, yhä korkeampia, ja kaikkein
korkeimmat olivat lumipeitteisiä, valkeita kuin sokeri. Yksi niistä
kohosi muita korkeammalle; sillä näytti olevan aivan kuin hattu päässä.
Katsoipa itään tai länteen, aina vain näkyi samanlaisia vuorenhuippuja;
siellä täällä pilkotti rotkoista tatarilaiskyliä, joista nousi savu.
»Tämä kaikki on nyt sitä heidän puoltaan», mietti Žilin. Sitten hän
alkoi silmäillä venäläiselle puolelle: alhaalla virtasi joki — ja sen
rannalla näkyi tatarilaiskylä puutarhoineen. Joella oli naisia pyykkiä
huuhtomassa, he näyttivät pieniltä kuin nuket. Kylän takana alempana
oli vuori ja sen takana vielä toisia metsän peittämiä vuoria. Mutta
kahden vuoren välitse siinsi etäällä tasanko, ja siellä hyvin kaukana
näkyi aivan kuin savu nousevan. Žilin koetti muistella ja palauttaa
mieleensä mistäpäin aurinko nousi ja mihin se laski silloin kun hän oli
linnoituksessa. Hän katseli yhä ja hänestä tuntui varmalta, että heidän
linnoituksensa oli juuri tässä laaksossa. Tuonne, noiden kahden vuoren
väliin oli siis koetettava paeta.

Aurinko alkoi jo mennä mailleen. Punertava hohde levisi vuorten
lumihuipuille, ja lumettomat vuoret tummenivat. Notkoista kohosi
sumua, mutta tasanko, jossa linnoituksen täytyi olla, leimusi pelkkänä
tulimerenä laskevan auringon valossa. Žilin terästi katseensa,
jotakin häämötti etäällä alangolta, sieltä nousi todellakin savua
rakennuksesta. Hän uskoi nyt varmasti, että sen täytyi tulla juuri
heidän linnoituksestaan.

Jo alkoi olla myöhä. Tatarilainen mulla huusi iltahuutonsa. Karjaa
ajettiin kotiin, — lehmät ammuivat. Poika kirkui yhtenään: »Lähdetään
jo», mutta Žilin ei olisi vielä tahtonut lähteä.

He palasivat kotiin. »Hyvä on», ajattelee Žilin, »nyt tunnen tien,
ei muuta kuin karkuun!» Jo samana yönä hän tahtoi karata. Yöt olivat
pimeät — oli uudenkuun aika. Pahaksi onneksi saapuivat tatarit
yöksi kotiin. Näin retkiltään palatessaan he tavallisesti ajavat
laumaa edellään ja pitävät iloa. Mutta nyt he eivät olleet saaneet
mitään käsiinsä, ainoastaan erään tatarin ruumis roikkui satulassa;
— vainaja oli punaparran veli. He olivat kokoontuneet kuljettamaan
vainajaa hautaan ja olivat äkeissään. Žilinkin tuli katsomaan. Kuollut
käärittiin palttinaan, kannettiin kylän taakse plataanipuiden alle ja
laskettiin nurmelle. Mullakin saapui siihen, ja kaikki sitoivat liinan
lakkiinsa ja kävivät istumaan kyykkyyn vierekkäin kuolleen ääreen.

Etumaisena oli mulla, hänen takanaan kolme turbaanipäistä ukkoa ja
näiden takana vielä muita tatareja. Kaikki istuivat äänettöminä, päät
painuneina rinnalle. He olivat kauan ääneti.

Vihdoin mulla kohotti katseensa ja lausui:

— Allah! — Hän sanoi vain tämän ainoan sanan, ja kaikki painoivat
jälleen päänsä ja olivat kauan vaiti istuen liikkumatta.

Mulla kohotti taas päänsä:

— Allah! — ja kaikki toistivat:— Allah! — vaieten jälleen. Kuollut
makasi nurmella liikkumattomana, ja toverit kyyköttivät ympärillä.
Kukaan ei hievahdakaan. Tuulenhenki ainoastaan hiukan leyhytteli
plataanin lehtiä. Sitten mulla luki rukouksen; kaikki nousivat ylös,
nostivat kuolleen ja kantoivat käsillään haudan reunalle. Hauta ei
ollut tavallinen, se oli kaivettu kellarin tapaisesti törmään. Miehet
tarttuivat kuollutta sääriin ja kainaloihin, laskivat hiljalleen
hautaan istuvaan asentoon ja asettivat kädet vatsalle.

Nogaijilainen toi sylyksen vihreitä kaisloja. Näillä täytettiin hauta,
se luotiin kiireesti umpeen, kumpu tasoitettiin ja pään puolelle
pystytettiin kivi. Sitten maa tallattiin, ja kaikki istuutuivat taas
vierekkäin haudan ääreen ja olivat kauan ääneti.

— Allah! Allah! Allah! — Saattajat huokasivat ja nousivat.

Punapartainen tatari jakeli ukoille rahaa, hypähti ylös ja
sivallettuaan kolme kertaa piiskalla otsaansa lähti kotiinsa.

Seuraavana aamuna Žilin näki punaparran taluttavan tammaa kylän taakse
ja kolmen muun tatarin kulkevan hänen perässään. Tultuaan kylän taakse
punaparta heitti takin yltään, kääri paidanhihansa ylös — käsivarret
olivat vankat — veti tikarinsa vyöltään ja hioi sitä kovasimeen. —
Tatarit tempoivat tamman päätä taaksepäin, punaparta astui luokse ja
viilsi eläimeltä kurkun poikki, kaatoi tamman pitkälleen ja alkoi
nylkeä elukkaa tunkemalla nyrkkinsä nahan alle. Tuli akkoja ja tyttöjä
suolia ja sisälmyksiä puhdistamaan. Miehet paloittelivat sitten hevosen
kappaleiksi ja laahasivat tupaan. Ja koko kylän väki saapui punaparran
taloon vainajan muistoa viettämään.

Kolme päivää syötiin sitten tamman lihaa, juotiin tatarilaisolutta
ja vietettiin vainajan muistoa. Kaikki tatarit olivat kotosalla.
Neljäntenä päivänä Žilin näki päivällisen tienoissa miesten hommaavan
lähtöä jonnekin. Talutettiin hevosia pihalle, varustauduttiin.
Kymmenkunta miestä lähti matkalle, punaparta heidän mukanaan.
Ainoastaan Abdul jäi kotiin. Yöt olivat vielä pimeät, uusi kuu oli
vastikään syntynyt.

— Nyt, tuumi Žilin, on tullut karkaamisen hetki. — Hän puhui asiasta
Kostylinillekin. Mutta tätä yritys peloitti.

— Mihin me tästä karkaamme? Kun emme tunne edes tietäkään.

— Minä kyllä tunnen tien.

— Mutta yössä ei ehditä perillekään.

— Ollaan metsässä yötä, jollei ehditä. On minulla jokunen kakkarakin
säästettynä. Sitäkö tässä rupeaa istumaan? Kuka tietää lähettävätkö
rahojakaan. Ja tatarit ovat nyt kiukuissaan, kun venäläiset ovat
tappaneet heidän miehensä.

Kostylin tuumaili kotvan aikaa.

— No, olkoon menneeksi.

Žilin ryömi aukon suulle ja kaivoi sitä suuremmaksi, jotta Kostylinkin
mahtuisi. He istuivat sitten odottamaan, kunnes kylässä äänet
vaikenivat.

Kun ei koko aulista enää kuulunut ihmisääntä, Žilin ryömi vajasta
seinän alitse. Hän kuiskasi Kostylinille: »Ryömi!» Kostylinkin pääsi
reijästä, mutta jalallaan tuli potkaisseeksi kiveä ja kolistelleeksi.
Isännällä oli talon vahtina kirjava koira, hyvin äkäinen, Uljašin
niminen. Tätä Žilin oli jo etukäteen vartavasten syötellyt. Koira kuuli
nyt kolinan, ärähti haukkumaan ja ryntäsi vajan luo perässään vielä
muitakin koiria. Žilin vihelsi hiljalleen ja heitti piirakan palan
koiran eteen. Uljašin tunsikin jo hänet, alkoi heiluttaa häntäänsä ja
lakkasi haukkumasta.

Isäntä kuuli tupaan haukunnan ja huusi sieltä koiralle: — Uskii! Uskii!
Uljašin!

Mutta Žilin syyhytteli koiran niskaa. Koira oli ääneti, hankasi itseään
hänen polviansa vasten ja heilutteli häntäänsä.

Nurkan takana he sitten istuivat odotellen. Kaikki oli taas hiljaista;
kuului ainoastaan lampaan yninää karsinasta ja alhaalla kivien lomitse
virtaavan veden kuohu. Oli pimeä, tähdet kiiluivat korkealla taivaalla;
vuoren takaa alkoi uusi kuu punertavana kohota, sakarat ylöspäin.
Notkoissa leijaili maidonvalkeana sumu.

Žilin nousi ja virkkoi toverilleen: »No, veliseni, nyt!»

He lähtivät astumaan, mutta juuri kun he olivat päässeet liikkeelle,
kuulivat he katolta papin huutavan: »Allah! Besmillah! Il rahman!»
Väki siis meni moskeijaan. Miehet istuutuivat taas, painautuen seinän
viereen. He istuivat kauan ja odottivat, kunnes kaikki moskeijaan
menijät olivat kulkeneet ohi. Taas oli hiljaista.

— No, Herra meitä auttakoon! — He tekivät ristinmerkin ja läksivät.
He kulkivat pihan poikki jyrkkää rinnettä alas joelle, kahlasivat
sen poikki ja kulkivat notkoa pitkin eteenpäin. Alhaalla laaksoissa
leijaili sakea sumu, ylhäällä pään päällä tuikkivat tähdet. Niiden
mukaan Žilin ohjasi suunnan. Sumu oli viileää, ja oli kevyt kävellä,
saappaat vain olivat epämukavat, länttään astutut. Žilin heitti ne
jalastaan menemään ja kulki paljain jaloin. Hän hyppelehti kiveltä
kivelle ja katsahti tähtiin. Kostylinin oli vaikea seurata.

— Älä mene niin kovasti, pyysi hän. Kirotut ruojut kalvavat jalkani
verille.

— Heitä menemään, niin on kevyempi kulkea.

Kostylin käveli avojaloin, — mutta entistä huonommin kävi kulku. Hän
löi jalkansa kiviin, ja jäi yhä jälemmäs. Žilin virkkoi:

— Vähät naarmuista, ne paranevat; mutta jos saavat kiinni, niin leikki
on lopussa, tappavat.

Kostylin ei virkkanut mitään, kulki vain ähkien. He kulkivat kauas
notkoa pitkin. Yhtäkkiä kuuluu oikealta koirien haukuntaa. Žilin
pysähtyi, katseli ympärilleen, kiipesi vuorelle, kopeloiden käsillään.

— Ohhoh, harhaan olemme menneet, sanoi hän.

— Me olemme kulkeneet liiaksi oikealle. Tuolla on vieras kylä, näin
sen vuorelta; on mentävä takaisin vasemmalle, vuoren rinnettä. Tuolla
täytyy olla metsä.

Mutta Kostylin sanoi:

— Odotahan toki hiukan, levähdetään; jalkani ovat ihan verillä.

— Voi veikkoseni, kyllä ne paranevat; koeta hyppiä kevyemmin. Tällä
lailla.

Ja Žilin juoksi takaisin ja kääntyi vasemmalle vuoren kylkeä pitkin
metsään. Kostylin jäi jälkeen ja kulki ähkien. Žilin hoputti häntä
vähänväliä eikä pysähtynyt.

He nousivat jälleen vuorelle. Aivan oikein — siinä olikin metsän reuna.
He painautuivat metsään ja repivät okaihin siekaleiksi viimeiset
vaaterääsynsä. Lopulta he osuivat polulle ja lähtivät kulkemaan sitä
pitkin.

— Seis! — Tieltä kuului kavion kapsetta. He seisahtuivat kuuntelemaan.
Kuului kuin hevosen askelten töminää. Sitten oli hiljaista. He
lähtivät liikkeelle, ja töminä kuului uudelleen. He pysähtyivät, ja
sekin taas lakkasi kuulumasta. Žilin heittäytyi pitkälleen maahan ja
koetti katsella valoa vasten, — tiellä seisoi jokin. Se näytti ihan
hevoselta, ja oli kuin sen selässä olisi joku istunut, mutta se ei
näyttänyt oikein ihmiseltä. Kuului hevosen korskumista. — Mitä ihmettä!
— Žilin vihelsi hiljalleen, — se ryntäsi metsään ja ryske kävi, kun se
tuulispäänä katkoi mennessään oksia.

Kostylin aivan lyyhistyi maahan. Mutta Žilin virkkoi nauraen:

— Se oli hirvi. Kuuletko miten se sarvillaan katkoo oksia. Me
pelkäsimme sitä ja se meitä.

He kulkivat yhä eteenpäin. Linnut alkoivat puissa liikehtiä, aamuun ei
ollut enää pitkälti. Miehet eivät oikein tienneet, olivatko he oikealla
tiellä vai ei. Žilinistä tuntui kuin hänet olisi tuotu tätä samaa tietä
kylään ja että toverien luo oli noin kymmenkunta virstaa. Varma ei hän
tiestä kuitenkaan ollut, kun yö oli vielä pimeä. He tulivat vihdoin
aholle. Kostylin istuutui ja puhui:

— Tee niinkuin tahdot, mutta minä en jaksa enää astua, jalkani eivät
nouse.

Žilin alkoi häntä innostaa. — Ei tule mitään, vastasi Kostylin. — En
jaksa.

Žilin kiukustui, sylkäisi ja alkoi sättiä:

— Lähdenpähän sitten yksin. Hyvästi!

Kostylin hypähti pystyyn, alkaen kiiruhtaa jäljestä. He olivat
kulkeneet noin neljä virstaa. Sumu metsässä tiheni tihenemistään, ei
mitään voinut erottaa ympärillä, tuskin tähtiäkään enää näkyi.

Yht'äkkiä kuului taas hevosen kavioiden töminää. Kengät kilahtelivat
kiviä vasten. Žilin heittäytyi vatsalleen ja kuunteli korva maassa.

— Tosiaankin, joku ratsastaa tänne meihin päin.

He juoksivat tieltä pensaikkoon odottamaan. Žilin ryömi tielle päin
katsoakseen, — tatari ajoi ratsain lehmää edellään, mutisten jotakin
nenäänsä itsekseen. Nyt hän oli ohi. Žilin palasi Kostylinin luo.

— No, ei hätää, — nouse, lähdetään!

Kostylin yritti nousta, mutta kaatui jälleen.

— En voi, — jumal'auta, en jaksa; voimani, ovat lopussa.

Pullea, tukeva mies oli helposti hiestynyt. Kylmässä sumussa jalat
kolhiutuneina verille hän nääntyi tyyten. Žilin koetti auttaa häntä
pystyyn, mutta Kostylinilta pääsi tuskanhuuto:

— Älä, koskee!

Žilinkin oli jähmettyä.

— Hittoako sinä huudat? Tatari tuossa lähellä vielä kuulee. — Samalla
hän ajatteli: »Onpa mies tosiaan uupunut; mitä oikein olisi tehtävä? Ei
käy ystävää jättäminenkään.» Hän virkkoi Kostylinille:

— No, nousehan, käy selkääni, — minä kannan, koska sinä et voi kävellä.

Hän nosti Kostylinin selkäänsä, piteli reisistä kiinni ja lähti tietä
pitkin laahustamaan.

— Älä kurista kurkkuani. Herran tähden; pitele olkapäistä!

Žilinin oli raskasta kulkea, hänenkin jalkansa olivat verillä ja hän
oli ihan uupumaisillaan. Hän kumartui, kohotteli Kostylinin paremmin
selkäänsä ja kantaa retuutti häntä pitkin tietä.

Tatari näkyi kuulleen Kostylinin huudon. Žilin kuuli jonkun ratsastavan
perässään ja huutavan jotakin tatarin kielellä. Hän heittäytyi
pensaikkoon tien viereen. Tatari tempasi pyssynsä ja laukaisi. Ei toki
onneksi sattunut. Tatari vihelsi omalla tavallaan ja ratsasti pois
tietä pitkin.

— Nyt kävi hullusti, veikkoseni, virkkoi Žilin. — Se koira kerää heti
tatarit ajamaan meitä takaa. Ellemme ehdi vielä kolmisen virstaa, niin
olemme hukassa. Hän ajatteli itsekseen: »Piruko minua riivasi ottamaan
tuon pölkyn niskaani? Yksin olisin jo kauan sitten ollut turvassa.»

Kostylin kehoitti häntä:

— Lähde yksin, mitä sinä jäät minun takiani kuolemaan?

— En, en lähde yksin, en jätä toveriani!

Žilin otti taas Kostylinin selkäänsä. Virstan verran he kulkivat näin
edelleen. Metsää jatkui yhä, ei laitaa näkynyt. Sumu alkoi jo hälvetä
leijaillen kevyinä hattaroina ilmassa, eikä tähtiäkään enää näkynyt.
Žilin alkoi tuskastua.

He joutuivat tien vieressä olevalle lähteelle, joka oli kivillä
reunustettu. He pysähtyivät sen ääreen ja Žilin laski Kostylinin maahan.

— Annahan, kun hiukan juon ja huoahdan. Maistetaan kakkaraa. Varmaankin
ollaan jo lähellä.

Kun hän kumartui juomaan, kuulivat he jälleen takanansa kavioiden
kapsetta. He painautuivat tieltä oikealle pensaikkoon ja heittäytyivät
jyrkänteen alle pitkälleen.

Kuului tatarien puhetta. Nämä olivat pysähtyneet samaan kohtaan, mistä
Žilin ja Kostylin olivat poikenneet tieltä. He keskustelivat hetkisen
ja sitten usuttivat koiria. Toverukset kuuntelivat, pensaissa rapisi ja
samassa juoksi vieras koira suoraapäätä heitä kohti. Se pysähtyi äkkiä
ja alkoi haukkua.

Tataritkin tunkeutuivat pensaikkoon — vieraita näkyivät olevan.
Pakolaiset otettiin kiinni, pantiin köysiin, kiskottiin satulaan ja
toimitettiin matkaan.

Kun he olivat ratsastaneet kolmisen virstaa, tuli Abdul isäntä vastaan
kahden muun tatarin seuraamana. Tulijat puhuivat jonkin sanan,
siirsivät karkurit omien hevosten selkään ja lähtivät viemään takaisin
kylään.

Abdulin suu ei vetäytynyt nauruun eikä hän virkkanut heille sanaakaan
koko matkalla.

Päivän koittaessa tultiin perille auliin, ja karkurit jätettiin pihalle
istumaan. Heidän ympärilleen kokoontui heti lapsilauma, joka kirkuen
heitti heitä kivillä ja huitoi raipoilla.

Tatarit kokoontuivat piiriin pihalle; heidän joukossaan oli
vuorenjuurella asuva ukkokin. He alkoivat puhella. Žilin kuuli, että
puhe koski heitä ja että pohdittiin mitä vangeille oli tehtävä. Toiset
neuvoivat lähettämään heidät kauemmaksi vuorille, ukko taas kehoitti
tappamaan. Mutta Abdul ei suostunut:— Minä olen maksanut heistä
rahat ja tahdon saada lunnaat! Ukko vain vakuutteli: — Eivät maksa
kopeekkaakaan, tuhoa vain tekevät. Synti on ruokkia venäläistä. Parasta
on tappaa — sillä pääset!

He hajaantuivat. Isäntä astui Žilinin luo ja alkoi puhella hänelle:

— Ellei teidän lunnaitanne parin viikon päästä lähetetä, pehmitän
nahkanne piiskalla. Mutta jos vielä kerran karkaamaan rupeat, tapan
sinut kuin koiran. Kirjoita kirje ja tee se kunnollisesti.

Vangeille tuotiin paperia, ja he kirjoittivat. Heidät kytkettiin
jalkapuuhun ja laahattiin moskeijan taakse, missä heidät heitettiin
viiden arssinan syvyiseen kuoppaan.




VI


Heidän elämänsä oli nyt niin tukalaa kuin suinkin. Jalkapuista
ei päästetty eikä heitä laskettu ollenkaan raittiiseen ilmaan
jaloittelemaan. Heille heitettiin kuoppaan kuin koirille melkein
paistamatonta taikinaa ja tuotiin ruukussa vettä. Kuopassa oli
raskas, kostea, löyhkäävä ilma; Kostylin tuli ihan sairaaksi, rupesi
pöhöttymään koko mies, ja ruumista alkoi kovasti särkeä; hän milloin
voihki, milloin taas yritti nukkua. Žilininkin mieli oli ihan lamassa;
asiat olivat nyt huonolla kannalla. Eikä hän keksinyt keinoa, millä
olisi täältä selvin nyt. Hän ryhtyi kuopimaan reikää, mutta ei tiennyt
minne mullan heittäisi. Isäntä huomasi sen ja uhkasi tappaa.

Kyyröttäessään kerran kuopassaan hän muisteli taas entistä
vapaanaoloaan ja ikävöi. Samassa putosi piirakas suoraan hänen
polvilleen, pian senjälkeen tipahti toinen ja kirsikoita vielä lisäksi.
Hän katsahti ylös ja huomasi siellä Dinan. Tämä katseli häntä hetkisen,
nauroi ja juoksi sitten tiehensä. Žilinin päähän juolahti heti:

— Jospa tuo Dina auttaisi!

Hän puhdisti kuopan nurkan, kaivoi esiin savea ja alkoi muovailla
nukkeja.

Hän valmisti ihmisiä, hevosia, koiria ja ajatteli itsekseen: — Kun Dina
taas tulee, heitän nämä hänelle.

Dinaa ei kuulunut koko seuraavana päivänä. Sen sijaan Žilin kuuli
kavioiden kapsetta; ratsastajat ajoivat ohitse, ja tatarit kokoontuivat
moskeijan luokse. Siinä he kiistelivät, huusivat ja puhuivat jotakin
venäläisistä. Žilin erotti ukon äänen. Hän ei saanut sanoista tarkoin
selvää, mutta sen verran hän arvasi, että venäläisiä oli tullut
lähitienoille ja että tatarit pelkäsivät heidän saapuvan kylään ja
olivat nyt ymmällä mihin panisivat vangit ja mitä näille oli tehtävä.

He keskustelivat Žilin kuuli kopinaa ja näki Dinan hetkisen
ja poistuivat. Äkkiä ylhäältä. Hän katsahti ylös kyykistyvän
kuopan reunalle; tytön polvet olivat korvia korkeammalla. Tyttö
kurottautui, kaulahelmet riippuivat, heiluivat kuopan yläpuolella,
ja silmät loistivat kuin kaksi tähteä. Hän vetäisi hihastaan kaksi
juustopiirakkaa ja heitti Žilinille. Žilin otti ne ja virkkoi:

— Miksi et ole pitkään aikaan käynytkään? Minä olen tehnyt sinulle
leikkikalujakin. Ota! — Hän alkoi viskellä niitä yksitellen tytölle.

Mutta tyttö pudisti vain päätään eikä katsonutkaan niitä.

— En minä tahdo! — virkkoi hän. Hän oli ääneti ja istui.

Sittenhän jatkoi:— Ivan, he tahtovat sinut tappaa! — Hän osoitti
kädellään kaulaansa.

— Kuka tahtoo tappaa?

— Isä. Ukot yllyttävät. Mutta minun on sinua sääli.

Žilin vastasi:

— No, jos käy sääliksi, niin tuohan sitten minulle pitkä seiväs.

Tyttö pudisti vain päätään: — En voi!

Žilin rukoili häntä kädet ristissä:

— Hyvä, kiltti Dina, tuo seiväs!

— En voi, vastasi tyttö. Näkevät, kaikki ovat kotona. — Samalla hän
juoksi pois.

Ilta tuli, ja Žilin istui miettien: — Mitenhän tässä käy? Yhtämittaa
hän katseli aukon suulle. Taivaalla tuikkivat tähdet, mutta kuu ei
ollut vielä noussut. Mulla huusi iltahuutonsa, sitten pii taas kaikki
hiljaista. Žilin oli vaipumaisillaan uneen ajatellen: tyttö pelkää.

Äkkiä rupesi hänen päälleen tipahtelemaan savikokkareita; hän katsahti
ylöspäin: pitkä seiväs töksähteli kuopan reunaan, töksähti, alkoi
laskeutua ja painui kuoppaan. Žilin ihastui kovasti, tempasi seipään
käteensä ja laski sen jälleen maahan. Kylläpä olikin aika seiväs! Hän
oli nähnyt sen ennen talonkatolla.

Hän katsoi jälleen ylöspäin, — tähdet tuikkivat korkealla taivaalla;
mutta Dinan silmät loistivat pimeässä kuopan reunalla kuin kissan
silmät. Hän kurotti päänsä yli kuopan reunan ja kuiskasi: — Ivan, Ivan!
Kädellään hän viittaili lakkaamatta suutaan kohti antaen siten merkin
olla hiljaa.

— Mitä? kysyi Žilin.

— Kaikki muut ovat menneet, kaksi on vain jäänyt kotiin.

Žilin virkkoi Kostylinille:

— No, lähdetäänpäs, yritetään viimeisen kerran; minä kyllä nostan sinut.

Kostylin ei ottanut puhetta kuuleviin korviinsa.

— Ei, ei minusta ole lähtijäksi. Mihinkä minä tästä, kun en kykene edes
kääntymäänkään.

— No, hyvästi sitten, erotaan ikiystävinä! Hän suuteli Kostyliniä.

Žilin tarttui seipääseen, pyysi Dinaa pitämään sitä pystyssä ja alkoi
kiivetä ylös. Mutta jalkapuut tekivät haittaa, ja hän luiskahti pari
kertaa takaisin. Kostylinkin kohottautui auttamaan, ja kun Dinakin
nauraen kiskoi häntä kaikin voimin paidan pieluksesta, pääsi hän
viimein ylös.

Žilin ojensi seipään Dinalle sanoen:

— Vie paikoilleen, Dina; jos huomataan sen olevan poissa, saat selkääsi.

Dina vei seipään pois, ja Žilin lähti kulkemaan vuoren juurelle päin.
Kompuroituaan jyrkänteen alle hän haki terävän kiven ja koetti ruhjoa
jalkapuiden lukkoa. Mutta se oli vahva, iskut eivät siihen pystyneet,
eikä siihen tahtonut oikein päästä käsiksikään. Äkkiä hän kuuli jonkun
juoksevan vuoren rinnettä alas kevyesti hyppelehtien. — Kaiketi taas
Dina! hän ajatteli. Tyttönen juoksikin hänen luokseen ja otti häneltä
kiven virkkaen:

— Annahan kun minä!

Dina laskeutui polvilleen ja alkoi kivellä nakutella lukkoa. Mutta
kädet olivat hennot kuin varvut, eikä niissä ollut voimaa ollenkaan.
Hän heitti kiven kädestään ja puhkesi itkuun. Žilin kävi taas
vuorostaan käsiksi lukkoon, ja Dina kyykistyi hänen viereensä pitäen
häntä kiinni hartioista. Žilin kohotti katseensa ja näki vasemmalta
vuoren takaa tulevan kirkkaan kajastuksen taivaanrannalla. Kuu oli
nousemaisillaan. — Rotkon poikki metsään on päästävä, ennenkuin kuu
ehtii kokonaan nousta, hän ajatteli ja nousi seisoalleen viskaten kiven
kädestään. — Täytyy lähteä vaikka kahleissa.

— Hyvästi, Dina kulta. En unohda sinua koskaan. — Dina kavahtaa häneen
kiinni ja kopeloi käsillään löytääkseen paikan, mihin pistäisi hänelle
piirakoita. Žilin otti ne tytöltä.

— Kiitos, kaikkea sinä keksitkin. Kuka sinulle tästälähtien
leikkikaluja tekee, puheli hän silittäen tytön hiuksia.

Dina purskahti itkuun ja kätki kasvot käsiinsä. Hän juoksi sitten
vuorelle ja hyppelehti kuin vuorikauris kiveltä kivelle. Pimeässä
kuului vain palmikon heiluvien helyjen ja rahojen helinä.

Žilin teki ristinmerkin, piti lukosta kiinni, jottei se kalisisi,
ja läksi kulkemaan tietä pitkin. Hän laahasi jalkojaan eteenpäin ja
katseli alinomaa nousevan kuun kajastusta taivaanrannalla. Tien hän
tunsi hyvästi. Vain noin kahdeksan virstaa oli matkaa suoraa tietä.
Kunpa joutuisi metsään, ennenkuin kuu nousta. Hän kahlasi erään puron
poikki, — kajastus taivaalla jo vaaleni vuoren takana. Kulkiessaan
notkon poikki Žilin yhä silmäili taivaanrantaa: kuuta ei vielä näkynyt.
Mutta kajastus kirkastui kirkastumistaan, ja rotkon toinen puoli
kävi yhä valoisammaksi. Metsän varjo siirtyi vuoren juurelle läheten
häntä koko ajan. Varjon turvissa Žilin samosi eteenpäin. Hän kiiruhti
kulkuaan, mutta kuu näytti vielä nopeammin kohoavan; oikeallakin
puolella se jo valaisi puiden latvoja. Žilin lähestyi metsää, ja kuukin
jo kohosi vuorten takaa. Oli kirkasta ja valoisaa kuin päivällä.
Puitten lehdetkin saattoi selvästi nähdä. Vuorilla oli äänetöntä ja
valoisaa ja kuolon hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Kuului ainoastaan
puron lirinää alhaalta.

Žilin pääsi metsän suojaan kohtaamatta mitään tiellä. Hän valitsi
metsässä pimeimmän paikan ja istuutui lepäämään.

Syötyään kakkaran ja levähdettyään hän haki kiven ja rupesi jälleen
kalkuttelemaan jalkapuita rikki. Kädet ihan menivät verille, mutta
lukko ei särkynyt. Hän nousi taas ja lähti astumaan polkua pitkin.
Virstan verran kuljettuaan hän tunsi voimainsa olevan ihan lopussa;
jalkoja ihan särki. Kun kymmenenkin askelta sai astutuksi, täytyi
hänen aina taas pysähtyä. — Ei auta, ajatteli hän, — täytyy kompuroida
niin kauan kuin voimat riittävät. Jos käyn istumaan, en kykene enää
nousemaan. Linnoitukseen asti en jaksa kulkea. Mutta kun päivä alkaa
sarastaa, käyn metsään makaamaan ja yön tullen jatkan taas matkaani.

Koko yön hän kulki. Vain kaksi ratsastavaa tataria sattui tulemaan
vastaan, mutta Žilin piilottautui puun taakse kuultuaan jo kaukaa äänet.

Kuutamo alkoi jo vaaleta ja kaste nousta maahan; auringonnousu oli
lähellä. Žilin ei vielä ehtinyt metsän laitaan. — No, astunpahan
vielä kolmisenkymmentä askelta, sitten painaudun metsään istumaan.
— Kuljettuaan tämän verran hän huomasikin metsän loppuvan. Hän tuli
aukealle metsästä; oli ihan valoisaa. Aro ja linnoitus olivat hänen
edessään alhaalla aivan kuin kämmenellä. Vasemmalla aivan lähellä
vuorenjuurta näkyi tulia; ne olivat juuri sammumaisillaan, niistä
levisi savu ja niiden ääressä näkyi ihmisiä.

Žilin katseli tarkemmin, näki pyssyjen vilahtelevan, kasakoita,
sotamiehiä.

Hänen mielensä kävi iloiseksi, ja hän ponnisti viimeiset voimansa
lähtiessään kulkemaan vuorenkylkeä alas. — Herra varjelkoon, tuolla
aukealla joutumasta ratsastavan tatarin näkyviin; en pääsisi pakoon,
vaikka jo olenkin lähellä!

Tuskin hän ehti tätä ajatella, kun huomasi vasemmalla kummulla,
muutaman kivenheiton päässä kolmen tatarin seisovan. Nämä huomasivat
hänet ja lähtivät kiitämään häntä kohti. Häneltä oli sydän ihan
pakahtua. Hän viittoili käsillään ja huusi minkä suinkin ääntä sai
tovereilleen:

— Hyvät miehet! Pelastakaa! Toverit!

Ja kasakat kuulivat, he keikahtivat hevostensa selkään ja ratsastivat
häntä kohti ja tatareja vastaan.

Kasakat olivat etäällä, tatarit aivan lähellä. Žilin ponnisti viimeiset
voimansa, piteli jalkapuistaan kiinni ja juoksi kasakoita kohti.
Nääntyneenä hän teki ristinmerkin ja huusi:

— Hyvät miehet! Ystävät! Ystävät!

Kasakoita oli noin viisitoista.

Tatarit pelästyivät ja pysähtyivät, ennenkuin olivat hänet
tavoittaneet. Žilin riensi suinpäin kasakkain luo.

Kasakat ympäröivät hänet joka puolelta kysellen:— Kuka? Mitä miehiä?
Ja mistä? Mutta väsymyksestä ja mielenliikutuksesta menehtyneenä Žilin
vain itki ja toisti yhtenään:

— Ystävät! Ystävät!

Sotamiehetkin saapuivat paikalle ja ympäröivät hänet. Kuka antoi
leipää, kuka puuroa, kuka viinaa, joku peitteli päällysnutullaan, joku
alkoi särkeä jalkapuita.

Upseerit tunsivat hänet ja veivät linnoitukseen. Sotamiesten kesken
syntyi suuri riemu, toverit kokoontuivat kaikki Žilinin luo.

Žilin kertoi heille tarkoin, miten hänelle oli käynyt, ja virkkoi
lopuksi:

— Semmoinen oli minun naimamatkani. Eipä näyttänyt olevan Luojan tahto.

Ja hän jäi edelleen palvelemaan Kaukasiaan.

Kostylinista vaaditut viisituhatta saatiin suoritetuksi vasta kuukauden
kuluttua. Mies-parka oli silloin melkein kuoleman kielissä.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MISTÄ IHMISET ELÄVÄT ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.