The Project Gutenberg eBook of Sandi, by Edgar Wallace

Kuninkaan kasvatus
Kivenpitäjät
Monrovian Bosambo
Unelias mies
Erityiskirjeenvaihtaja
Tanssikivet
Kauniiden unien metsä
Akasavalaiset
Paholaismetsä
Mlinon rakkaus
Poppamies
Yksinäinen
Näkijä
Sodan koirat

KUNINKAAN KASVATUS

Komissaari Sanders oli niin huokeasti siirtynyt läntiseen Keski-Afrikkaan, ettei hän oikein osannut sanoa, milloin hän oli tullut takamaihin. Jo paljon ennen kuin Britannian hallitus oli määrännyt hänet pitämään isällistä huolta noin neljännesmiljoonasta ihmissyöjästä, jotka kymmenen vuotta aikaisemmin olivat suhtautuneet valkoisiin miehiin niinkuin me suhtaudumme sarvikuonoon, hän oli tavannut basutot, tsulut, ringot, pondot, matabele-, masona-, barotse- ja betsuana-kansat ynnä hottentotit. Sitten uteliaisuus ja viehätys veti häntä pohjoiseen ja länteen päin, ja hän tapasi angolakansan, vielä pohjoisempana Kongon väen, lännessä masai-kansan ja saapui lopuksi kääpiöheimojen kautta alueelleen.

Kaikkien näiden heimojen eroavuudet ovat vain Sandersin kaltaisten miesten tiedossa.

Väri ei merkitse paljoakaan, vaikkakin toiset ovat ruskeita ja toiset keltaisia ja muutamat — vaikka harvat — sysimustia. Eroavuus on luonteessa. Tsulut olivat miehiä ja basutot olivat miehiä, vaikka heidän vakava luottamuksensa oli lapsellista. Fetsiä päässään pitävät mustat miehet olivat ovelia, mutta luotettavia, kun taas Kultarannikon ruskeahkot miehet, jotka puhuivat englantia ja sanoivat toisiaan »herroiksi», olivat Sandersin kauhistus.

Elettyään niin kauan suurten lapsien keskuudessa hän oli tietenkin tullut jonkin verran samanlaiseksi kuin he, lapselliseksi. Kerran Lontoossa hänelle tehtiin kepponen, ja vain hänen luontainen suorasukaisuutensa pelasti hänet naurettavasta pälkähästä. Kun näet kultaaja näytti hänelle raskasta metalliharkkoa, hän vei tämän suoraa päätä poliisiasemalle ja syytti miestä luvattomasta kultakaupasta. Sanders tiesi, että harkko oli kultaa, mutta hän ei ollut varma, oliko se saatu rehellisin keinoin. Hänen hämmästyksensä, kun hän huomasi »kullan» olevan lehtikultaa, oli liikuttava.

Sandersista voidaan sanoa, että hän oli valtiomies, mikä merkitsee sitä, että hänen mielessään ei ihmishengellä ollut vakiintunutta arvoa. Kun hän näki sivistyksen puussa kuihtuneen lehvän tai näki ohdakkeen kasvavan »kukkiensa» joukossa, hän poimi sen pois pysähtymättä ajattelemaan, oliko sillä ehkä oikeus elää. Kun mies, olipa hän päällikkö tai orja, oli esimerkillään saattanut maan rauhan vaaraan, kävi Sanders käsiksi häneen. Vielä elävän sukupolven aikana isisiläiset sanoivat häntä Ogani Isisiksi, joka merkitsee »pientä teurastuslintua», ja totta puhuen Sanders olikin siihen aikaan nopea hirttämään. Hän hallitsi kolmensadan mailin päässä sivistyksen liepeiltä eläviä ihmisiä. Toiminnan arkuutta tai rangaistuksen toimeenpanon lykkäämistä, jompaakumpaa näistä kahdesta olisivat nuo ihmiset, joilla ei ollut voimaa tehdä johtopäätöksiä, ei halua pyytää anteeksi eikä taipumusta erityiseen armeliaisuuteen, luulleet heikkoudeksi.

Maassa, joka sijaitsee Togo-maan rajoilla, ymmärretään rangaistuksella kipua tai kuolemaa, ei muuta.

Kerran muuan hupsu komissaari nousi vastavirtaa Akasavaan — joka on maan nimi — ja kokeili siveellisellä rangaistuksella.

Oli syntynyt kiihkeä jupakka. Muutamat Akasavan miehet olivat käyneet joen yli Ochorin puolella varastamassa naisia ja vuohia, ja luullakseni oli kaksi miestä tapettu, mutta se on toinen asia. Vuohet ja naiset elivät ja huusivat äänekkäästi kostoa. He huusivat niin kovaa, että se kuului päämajaan asti, ja komissaari Niceman — se ei ollut hänen nimensä, mutta se kelpaa tähän — meni katsomaan, mistä ääni aiheutui. Hän tapasi Ochorin kansan suuttuneena, mutta vielä enemmän peloissaan.

— Jos, sanoi heidän puhujansa, — he haluavat palauttaa vuohemme, niin pitäkööt naiset, sillä vuohet ovat arvokkaita.

Komissaari Nicemanilla oli sitten pitkä, pitkä palaver, neuvottelu, joka kesti päivän toisensa jälkeen, Akasavan miesten ja heidän päällikkönsä kanssa, ja lopuksi siveellinen saarna vaikutti: miehet lupasivat tiettynä päivänä ja tietyllä tunnilla, kun kuu oli neljänneksessä ja vuorovesi tarpeeksi korkealla, palauttaa naiset ja myös vuohet.

Niin herra Niceman palasi päämajaan ihaillen itseään rajattomasti ja kirjoittaen kyvyistään ja hallitustaidostaan sekä alkuasukkaiden tuntemuksestaan pitkän raportin, joka on myöhemmin julkaistu Sinisessä Kirjassa 7943-96 (Africa).

Tapahtui, että herra Niceman heti sen jälkeen meni kotiin Englantiin, ja niinpä hän ei kuullut Ochorin väen vihaa ja kiukkua, kun nämä eivät saaneet naisiaan eivätkä vuohiaan. Sanders, joka kymmenellä hausasotilaalla ja malarianpuuskalla varustettuna työskenteli Isisi-joen tienoilla, sai heliosanoman:

Sanders kokosi sälynsä, nautti 25 grainia kiniiniä ja jättäen kesken hyvän työnsä — hän haeskeli Mbeliä, poppamiestä, joka oli myrkyttänyt erään ystävän — meni maan poikki Akasavaan.

— Keskustelemme siitä, sanoi päällikkö. — Kutsun päämiehet ja neuvonantajat.

— Älä kutsu ketään, sanoi Sanders lyhyesti. — Lähetä varastamasi naiset ja vuohet takaisin Ochoriin.

— Herra, sanoi päällikkö, — täyden kuun aikana, tapamme mukaan, kun vuorovesi on tarpeeksi korkealla ja kaikki merkit ja paholaiset ovat suotuisia, täytän käskysi.

— Päällikkö, sanoi Sanders naputtaen toisen mustapuuarkkua kävelykepillään, — kuu ja joki, paholaiset tai jumalat, nuo naiset ja vuohet menevät takaisin Ochorin kansalle auringon laskiessa, tai minä sidon sinut puuhun ja pieksän sinut verille.

— Luulen sinua valehtelijaksi, sanoi Sanders puolueettomasti, ja palaver oli päättynyt.

Samana yönä naiset ja vuohet palasivat Ochoriin, ja Sanders valmistautui lähtöön.

Hän kutsui päällikön erilleen, koska ei tahtonut häväistä häntä ja vähentää hänen valtaansa kansan keskuudessa.

— Päällikkö, sanoi hän, — matka Akasavaan on pitkä, ja minulla on paljon työtä. Toivon, ettet sinä pakota minua enää saapumaan tänne.

Sanders hymyili salaa, kokosi kymmenen hausaansa ja meni takaisin
Isisi-joelle jatkamaan Mbelin etsimistä.

Monestakaan syystä se ei ollut hauskaa etsintää, ja oli myös syitä luulla Isisin kuninkaan itsensä suojelevan murhaajaa. Tälle tiedolle saapui vahvistus eräänä aamuna, kun Sanders Suurelle joelle leiriytyneenä oli aamiaisella nauttien säilykemaitoa ja paahdettua leipää. Saapui kiireesti Sato-Koto, kuninkaan veli, hyvin järkyttyneenä, sillä hän oli paossa kuninkaan vihaa. Hän lateli julki kaikki uutiset, jotka eivät liikuttaneet Sandersia vähääkään. Mutta se, mitä hän kertoi kuninkaan luona oleskelevasta poppamiehestä, oli todella mielenkiintoista, ja Sanders lähetti päämajaan viestin, ja kun se oli sinne saapunut, päämajasta lähetettiin hra Niceman — joka oli aikanaan palannut Lontoosta — moraalisella saarnalla taivuttamaan Isisin kuningasta.

Kokoamistamme todisteista käy ilmi, että kuningas ei ollut hellämielinen. On epäämätön totuus, että Nicemanin pää, pistettynä seipääseen kuninkaan majan eteen, todisti kuninkaan ylevää luonnetta.

Neljä sotalaivaa purjehti Simonstownista ja yksi Sierra Leonesta, ja vajaassa kuukaudessa kuningas, joka oli tappanut vieraansa, toivoi, ettei olisi sitä tehnyt.

— Luulen, sanoi tämä mies, — että teidän on kaivettava jostakin uusi kuningas, olemme melkein tappaneet edellisen.

Ei ollut vaikeata löytää tarjokkaita avoimeen virkaan. Sato-Koto, kuolleen kuninkaan veli, ilmoitti olevansa halukas ottamaan vastaan viran melko nopeasti.

— Sanon ei, vastasi Sanders arvelematta. — Kuninkaalla on poika, yhdeksänvuotias, kuninkuus on hänen. Sato-Koto saa toistaiseksi olla sijaishallitsija.

Ja niin se asia oli järjestetty Sato-Koton nyreästi suostuessa. Uusi kuningas löytyi metsästä naisten joukosta, ja hän yritti vastustella, mutta Sanders talutti hänet korvasta kylään.

— Hyvä, sanoi Sanders, — sinä olet nyt kuningas Peter. Hallitse tätä maata viisaasti ja tarkoin tapojen ja lakien mukaan. Sinä et saa tehdä pahaa kenellekään, et häväistä ketään, et saa tappaa, et käydä sotaa etkä vahingoittaa mitään, joka tekee elämän elämisen arvoiseksi, ja jos sinä rikot tätä vastaan, Herra sinua varjelkoon!

Siten tehtiin kuningas Peter itsevaltiaaksi Isisissä, ja Sanders meni takaisin päämajaan pienen merisotilas- ja hausa-armeijansa kanssa, sillä Mbeli, poppamies, oli tapettu kylää valloitettaessa, ja Sandersin työ oli loppunut.

Isisin kylän valloittaminen ja nuoren kuninkaan kruunaaminen kerrottiin Lontoon lehdissä, eikä siinä ollut mitään unohdettu. Mukanaolleet erityiskirjeenvaihtajat olivat kuvanneet sen niin, että monet iäkkäät naiset itkivät ja moni nuori nainen sanoi: »Kuinka kaunista!» ja kuvausten synnyttämät moninaiset tunteet johtivat siihen, että nti Clinton Calbraith, joka oli maisteri ja hyvin kaunis, lähetettiin paikalle. Hän tuli orvon kuninkaan »äidiksi», holhoojaksi ja ystäväksi. Hän maksoi itse matkansa, mutta kirjat ja koulutarvikkeet, jotka täyttivät kaksi laatikkoa, oli ostettu erään lastenlehden kustannuksella. Sanders tapasi hänet maihinnousupaikalla uteliaana näkemään, miltä valkea nainen näyttää.

Sanders antoi hänen käytettäväkseen majan ja lähetti erään rannikkolaiskirjurin vaimon häntä kaitsemaan.

— Niin, nti Calbraith, sanoi Sanders sinä iltana ruokapöydässä, — mitä te haluatte tehdä Peterille?

— Alamme aivan yksinkertaisilla asioilla — oikealla lastentarhalla, ja hiljalleen siitä ylöspäin. Opetan hänelle aakkosia, hieman kasvioppia — hra Sanders, te nauratte.

— En, en nauranut, kiirehti Sanders rauhoittamaan häntä. — Minun kasvoni aina näyttävät siltä — hm… illalla. Mutta sanokaa, osaatteko te kieltä, suahelia, bomongoa, ringiä?

— Niin, opetelkaa kieli. — Neiti Calbraith nyökkäsi. Menkää kotiin ja opetelkaa sitä. — Neiti rypisti kulmiaan. — Se vie tieltä suunnilleen kaksikymmentäviisi vuotta.

— Herra Sanders, sanoi hän ylhäisesti, — laskette leikkiä — teette pilaa minusta.

— Taivas varjelkoon! sanoi Sanders tyynesti, — olisinko minä todella niin sukkela.

Kertomuksen loppu, mikäli se koskee nti Clinton Calbraithia, oli se, että hän meni Isisiin, oli siellä kolme päivää ja tuli takaisin kauhuissaan.

— Hän ei ole lapsi, sanoi hän kauhistuneena, — hän on pieni… pieni paholainen.

— Kuningas? Se on kamalaa! Hän asuu multamajassa ja kulkee alastomana.
Jos olisin sen tiennyt!

— Tietysti tiesin, että hän oli musta, jatkoi neiti, ja minä tiesin sen… se oli aivan kauheaa.

— Tosi on, rakas neiti, sanoi Sanders, — että Peter ei ollut niin ihana kuin te kuvittelitte, hän ei ollut jalo, kirkassilmäinen lapsi, hän elää likaisesti — eikö niin?

Tämä ei ollut ainoa yritys kasvattaa Peteriä. Kuukausia jälkeenpäin, kun neiti Calbraith oli mennyt kotiin ja oli toimeliaasti kirjoittamassa kuuluisaa kirjaansa »Yksin Afrikassa, kirj. Englantilaisnainen», Sanders kuuli toisesta kasvatusotteesta. Kaksi etiopialaista lähetyssaarnaajaa oli tullut Isisiin takateitä. Etiopialaisen lähetysseuran muodostavat kristityt mustat miehet, jotka yksinkertaisesti perustaen uskontunnustuksensa Pyhään Sanaan saarnaavat tasa-arvoisuuden evankeliumia. Musta mies on arkipäivinä yhtä hyvä kuin valkoinenkin, mutta sunnuntaisin jopa parempikin, jos hän kuuluu Reformeerattuun etiopialaiseen kirkkoon.

He tulivat Isisiin ja pääsivät heti kansan suosioon, sillä heidän puheensa miellytti sangen suuresti Sato-Kotoa ja kuninkaan neuvonantajia.

Sanders lähetti hakemaan lähetyssaarnaajia. Ensi kerralla he kieltäytyivät tulemasta, mutta toisella kerralla he tulivat, sillä Sandersin lähettämä sanoma oli lyhyt ja jyrkkä.

— Emme ymmärrä teidän menettelynne luonnetta, sanoi toinen. — Se tuntuu olevan ristiriidassa toimittamamme asian vapauden kanssa.

— Ymmärrätte minua paremmin, sanoi Sanders, joka tunsi miehensä, — kun sanon teille, että en salli teidän saarnaavan harhaoppeja kansani keskuudessa.

— Harhaoppeja, hra Sanders! sanoivat neekerit värisevin äänin. — Se on vakava syytös.

Sanders otti paperin pöytänsä laatikosta; keskustelu tapahtui hänen työhuoneessaan.

— Sinä ja sinä päivänä, hän sanoi, — te puhuitte tätä, tätä ja tätä.

Toisin sanoen hän syytti heitä tasa-arvoisuuden rajan ylittämisestä ja siirtymisestä poliittisen kiihotuksen alueelle.

— Tahdotteko jättää pakanat pimeyteen? kysyi lähetyssaarnaaja. — Onko kantamamme kynttilä liian valoisa?

Siten hän toimeenpani etiopialaisten siirron heidän tärkeimmän työnsä näyttämöltä, mistä sitten tehtiin välikysymys Englannin parlamentissa.

Sitten saapui Akasavan päällikkö — vanha ystävä kasvattamaan kuningas Peteriä. Akasava rajoittuu tämän kuninkaan alueisiin, ja päällikkö tuli antamaan hänelle opastusta sotilaallisissa asioissa.

— Olet suuri kuningas! sanoi hän unisilmäiselle pojalle, joka istui valtaistuimella katsellen häntä suu ihmetyksestä ammollaan.

— Kun sinä käyt, maa vapisee sinun jalkojesi alla, mahtava joki, joka vyöryy alas suureen veteen, jakautuu sinun käskystäsi, metsän puut vapisevat ja pedot hiipivät piiloon, kun sinun voimasi lähtee rajojen ulkopuolelle.

— Valkoiset miehet pelkäävät sinua, jatkoi Akasavan päällikkö. — He värisevät ja kätkeytyvät sinun äänesi kuullessaan.

Silloin päällikkö kertoi hänelle pelkurien maasta, jossa oli maan aarteita, vuohia ja naisia, paljon.

— Koska minä olen orja, sanoi päällikkö, — Sandin orja, ja hän löisi minua. Mutta sinua, herra, joka olet suuri, kuninkaitten päämies, Sandi ei voi lyödä sinun suuruutesi tähden.

— Minun on tehtävä jotakin Peterille, kirjoitti Sanders lähiaikoina hallitukselle. — Se pikku pentele on lähtenyt sotapoluille onnetonta Oclioria vastaan. Olisin hyvilläni, jos lähettäisitte minulle sata miestä, konekiväärin ja kimpun rottinkia; luulen, että minun täytyy ruveta kasvattamaan Peteriä itse.

— Herra, enkö puhunut totta? sanoi Akasavan päällikkö voitonriemuisesti. — Sandi ei ole tehnyt mitään. Me olemme hävittäneet Ochorin kylän, ottaneet heidän kalleutensa, ja valkea mies on mykkä sinun suuruutesi edessä! Odotetaan täysikuuta, ja minä näytän sinulle toisen kylän.

— Olet suuri mies, sanoi kuningas, — ja jonakin päivänä rakennan sinulle majan palatsini varjoon.

Kun kuu oli kutistunut ja kadonnut ja tullut takaisin hopealla siveltynä möhkäleenä itäiselle taivaalle, kokoontuivat Isisin sotilaat varustettuina keihäin ja leveäteräisin miekoin, ingola yllään ja multaa hiuksissaan.

He tanssivat suuren tanssin valtavan tulen loimossa, ja kaikki naiset seisoivat ympärillä taputtaen käsiään tahdissa.

— Herra, päivän matkan päässä täältä on Sandi; hänellä on mukanaan sata sotilasta ja messinkitykki, joka sanoo:'Ha-ha-ha-ha!'

Hiljaisuus vallitsi joukossa, kunnes sen keskeytti Akasavan päällikön ääni.

— Luulen, että minun on mentävä kotiin, sanoi hän. — Tuntuu kuin olisin sairas, ja nyt on myös se aika vuodesta, jolloin minun vuoheni saavat vohlia.

— Älä pelkää, sanoi Sato-Koto julmasti. — Kuninkaan varjo kätkee sinut, ja hän on niin voimakas, että maa vapisee hänen jalkainsa alla, mahtavat vedet jakautuvat hänen astuakseen, ja vieläpä valkeat miehetkin pelkäävät häntä.

— Vaikkakin, epäsi päällikkö, — mutta minun täytyy mennä, sillä minun nuorin poikani on sairastumaisillaan kuumeeseen, ja hän kaipaa minua koko ajan.

Sanders ei tullut seuraavana päivänä, eikä vielä seuraavanakaan. Hän liikkui vitkaan, kulkien maita myöten, joissa monet väärinkäsitykset odottivat selvitystään. Kun hän saapui lähetettyään sanantuojan edeltä käsin tulostaan ilmoittamaan, oli kylä rauhan toimissa.

Naiset hienonsivat viljaa, miehet tupakoivat, pikkulapset leikkivät ja pitivät ääntä kaduilla.

Hän pysähtyi kylän laitaan pääkatua hallitsevalle kukkulalle ja lähetti hakemaan sijaishallitsijaa.

— Miksi minun täytyy haettaa sinut? hän kysyi. Miksi kuningas pysyy kylässä, kun minä saavun? Tämä on häpeä.

— Herra, sanoi Sato-Koto, — eihän ole soveliasta, että suuri kuningas alentuisi niin paljon.

Sanders ei ollut huvittunut eikä vihainen. Hän oli tekemisissä kapinaa hautovien ihmisten kanssa, eivätkä hänen omat tunteensa merkinneet mitään maan rauhan rinnalla.

— Näyttää siltä, kuin kuninkaalla olisi ollut huonoja neuvonantajia, hän sanoi, ja Sato-Koto kumarsi vaivalloisesti.

Majansa edessä istuva kuningas Peter tervehti herra komissaaria alasluoduin katsein.

Puoliympyrään majan edustalle asettuneet Sandersin sotilaat ajoivat kansan loitolle.

— Kuningas, sanoi Sanders; hänellä oli kädessään tuttu rottinkiruoko, jota hän puhuessaan pyöritti ilmassa, niin että se vinkui. — Nouse!

Ulvoen ja tanssien, koettaen käsillään torjua iskuja kuningas Peter itki poskensa turvoksiin.

— Ampukaa se mies, jos hän sekaantuu, sanoi Sanders päästämättä kuningasta.

— Minä menen takaisin metsään, sanoi Sanders. Pian tulee sinun luoksesi sanantuoja ja ilmoittaa, että herra komissaari on matkalla. Ymmärrätkö?

— Sitten sinä lähdet neuvonantajinesi ja vanhoine miehinesi ja odotat minun tuloani tavan mukaan. Onko selvä?

Puolen tunnin päästä tuli sanantuoja vakavana, ja kuningas saattueineen meni mäennyppylälle valkoista miestä vastaan.

Tästä alkoi kuningas Peterin kasvatus, sillä siten hänet opetettiin tottelemaan.

— Sinä otat vaimosi, lapsesi, palvelijasi ja omaisuutesi ja menet
Ikanin kylään, jossa olet niin kauan kunnes annan sinulle luvan palata.
Palaver on päättynyt.

— Herra, jos joku sanoo minun tehneen väärin, niin hän on valehtelija, sanoi päällikkö.

— Sitten minä olen valehtelija! sanoi Sanders. — Sillä niinä sanon, että sinä olet paha mies ja täynnä juonia.

— Jos, sanoi päällikkö, — sinä määräät minut menemään kylääni, niinkuin olet määrännyt Sato-Koton, niin menen, koska hän, joka on minun isäni, ei ole minuun tyytyväinen.

— Määrään niin, sanoi Sanders, — ja lisäksi sinun sielusi tähden kaksikymmentä kepiniskua. Sitä paitsi tahdon muistuttaa sinulle, että alhaalla Tembelissä on kylä, jossa hallitukselle uskottomat ja laittomuuksia tehneet miehet tekevät työtä kahleissa.

Oli vielä paljon selvitystä vaativia seikkoja, mutta ne olivat pienempiä, ja kun ne kaikki oli ratkaistu Sandersin tyydytykseksi, mutta ei mitenkään asianomaisten tyytyväisyydeksi, komissaari käänsi huomionsa jälleen kuninkaan kasvatukseen.

— Peter, sanoi hän, — huomenna menen takaisin omaan kylääni jättäen sinut ilman neuvonantajia.

— Herra, miten tulen toimeen ilman neuvonantajia, sillä olen vain poika? kysyi kuningas masentuneena.

— Sanomalla itsellesi, kun mies tulee sinulta pyytämään oikeutta: 'Jos olisin tämä mies, miten voisin pyytää kuninkaalta oikeutta?'

— Olen hyvin nuori, hän sanoi, — ja tänään on ulkokylistä tullut monta miestä etsimään suojaa vihollisiaan vastaan.

— Hyvä, sanoi Sanders. — Tänään istun kuninkaan oikealla puolella ja opettelen häneltä viisautta.

Kylän takana on kumpu. Paljon käytetty polku johtaa sille ja ylhäällä on seinätön katos. Kummulle näkyy leveä joki hiekkarantoineen, joilla krokotiilit makailevat kita auki; Akasavan puolelta näkyy kohoava maaperä, kukkula toisensa yläpuolella, elävöittävän vihreyden peittämänä. Tässä majassa istuu kuningas oikeutta kutsuen asialliset eteensä. Sato-Koton tapana oli seisoa kuninkaan vieressä neuvoen.

Oli mies, joka oli ostanut vaimon maksaen kokonaista tuhat putkea ja kaksi säkillistä suolaa. Mies oli elänyt vaimon kanssa kolme kuukautta, kun tämä lähti talosta.

— Koska, sanoi mies filosofisesti, — hänellä oli rakastaja. Sen vuoksi,
Viisauden voimakas aurinko, haluan saada takaisin putkeni ja suolani.

— Tämä on viisas kysymys, hän lisäsi ja kutsui isän, suulaan ja vilkkaan vanhuksen.

— Niin, kuningas, sanoi tämä, — myin tämän naisen, tyttäreni; mistä tiesin hänen luonteensa? Tietenkin täytän sopimukseni, kun nainen menee miehelle. Miten voi isä toimia, jos puoliso kerran epäonnistuu?

— Näyttää siltä, Mbleni, että tämä nainen, sinun tyttäresi, eli monta vuotta sinun majassasi, ja jos sinä et tunne hänen mieltään, niin sinä olet suuri hupsu tai hän on kovin juonikas. Sen vuoksi tuomitsen, että sinä myit tämän naisen tietäen hänen virheensä. Kuitenkin kantakoon myös puoliso osan vahingosta. Sinä otat takaisin tyttäresi ja palautat viisisataa putkea ja yhden säkillisen suolaa, ja jos käy niin, että sinä saat tyttäresi jälleen naimisiin, saat maksaa puolet hänen hinnastaan tälle miehelle.

Hyvin, hyvin hitaasti hän antoi tuomionsa, arvellen, ajatellen, silmäten siiloin tällöin vierellänsä istuvaan valkoiseen mieheen.

— Herra ja kuningas, sanoi uusi valittaja, — eräs mies on pannut pahan kirouksen minun ja perheeni yli, niin että he sairastavat.

Tässä oli nuorelle tuomarille hieman pulmallinen kysymys, ja hän selvitteli asiaa mielessään vaiteliaana, Sandersin tarjoamatta apuaan.

— Sitten sinäkin saat kirota häntä, sanoi kuningas, sitten nähdään, kumman kirous on voimakkaampi.

Sanders irvisti kämmeneensä, ja kuningas, nähdessään hänen hymyilevän, hymyili myös.

Tästä lähtien oli Peterin kehitys nopeaa, ja päämajaan tuli aika ajoin tietoja kuninkaasta, joka oli kuin Salomo tuomioissaan.

Niin viisas hän oli, (ken tiesi eri tapauksiin liittyneet sivuseikat?) niin jalo, niin rauhallinen, että Akasavan päällikkö, jonka oli säännöllisesti suoritettava veronsa, käytti sitä hyväkseen eikä lähettänyt viljaa eikä kalaa ja teki sitten matkan kaukaiseen Ikaniin, jossa kohtasi kuninkaan sedän Sato-Koton ja sopi hänen kanssaan yhteistoiminnasta. Kunnes sato oli kypsä, kuningas sivuutti ensimmäisen laiminlyönnin, mutta toisesta hän ryhtyi toimiin; ei Akasava eikä Ikan lähettänyt, ja Isisin kansa tuli rikkomuksesta tyytymättömäksi, murisi, ja kuningas istui majansa yksinäisyydessä miettien sopivaa ja tehokasta keinoa.

— Olen pahoillani, että vaivaan teitä, kirjoitti Sanders hallitukselle, — mutta minun pitäisi lainata teidän hausojanne Isisiä varten. Siellä on ollut kiivas jupakka, ja Peter on mennyt Ikaniin ja lakaissut setänsä pois; väliaikana hän kävi Akasavassa antamassa heille pahemman iskun kuin he koskaan ovat saaneet. Hyväksyn täydellisesti Peterin työn, sillä luulen hänen toimineen kiinteästi oikeuden vaatimusten mukaan, ja minä haluan tehdä työt aikanaan — ja oli aika ottaa Sato-Koto hengiltä — vaikkakin minun täytyy antaa Peterille ojennus asioiden tilasta. Akasavan päällikkö piileskelee viidakossa.

Peter tuli takaisin pääkaupunkiinsa lyhyen, mutta perinpohjaisen retkensä jälkeen jättäen jälkeensä kaksi aluetta, jotka olivat olleet hänen katkeran vierailunsa alaiset.

— Kaikkien valkoisten miesten lakien mukaan olen tehnyt väärin Sandille, hän sanoi, — sillä hän sanoi minulle, etten saa sotia, ja minä olen tappanut setäni, joka oli koira, ja ajanut Akasavan päällikön metsään. Mutta Sandi sanoi minulle myös, että minun tulee tehdä, mikä on oikein, ja minä olen tehnyt oikeuksieni mukaan, sillä olen hävittänyt miehen, joka saattoi minun kansani häpeään. Nyt minusta tuntuu siltä kuin olisi vain yksi asia tehtävä: mentävä Sandin luo, kerrottava hänelle totuus ja annettava hänen tuomita.

— Herra ja kuningas, sanoi vanhin neuvonantajista, — entä jos Sandi panee sinut kahlejoukkoon?

— Huomenna se tapahtuu, sanoi kuningas ja antoi määräyksen matkavalmistuksiin ryhtymisestä.

Puolimatkassa päämajaan he tapasivat toisensa, kuningas Peter menossa myötävirtaa ja Sanders nousten jokea.

Ei sanaakaan puhuttu Peterin rikoksesta ennen auringonlaskua, mutta kun sininen savu nousi hausojen ja sotilaiden tulista ja kun koko pieni leiri metsänaukeamalla lörpötteli, Sanders otti kuningasta kainalosta ja vei hänet metsäpolulle.

— Herra, sanoi kuningas, — hän pakeni metsään kiroten minua, ja monta huonoa miestä meni hänen kanssaan.

He puhuivat monista asioista, kunnes aurinko loi pitkät varjot, ja sitten he kääntyivät takaisin. He olivat neljänsadan sylen päässä leiristä ja miesten kaikuvasta naurusta, ja tulista kantautui heidän luokseen hieno savu ja haju, kun Akasavan päällikkö astui puun takaa suoraan heidän polulleen.

— Nyt tapamme Isisin kuninkaan, ja valkoisen miehen niin ikään. — Ääni oli päällikön, mutta Sanders ei kiinnittänyt huomiota keskusteluun, sillä hänen päässään oli villejä pörriäisiä ja ankara kipu; hän oli sairas.

— Jos tapatte minut, se on pieni asia, sanoi kuninkaan ääni, — sillä monta miestä on minun paikalleni, mutta jos tapatte Sandin, tapatte ihmisten isän, eikä ole miestä hänen sijaansa.

— Hän pieksisi sinua, pikku kuningas, sanoi Akasavan päällikkö pisteliäästi.

— Voin heittää hänet jokeen, sanoi joku ääni hetken kuluttua, — niin ettei hänen jälkiänsä löydetä eikä kukaan voi tuoda hänen kuolemaansa meidän majamme eteen.

— Entä kuningas? sanoi toinen. Sitten kuului oksien rapinaa ja miesten ääniä.

— He etsivät, kuiskasi ääni. — Kuningas, jos puhut nyt, niin tapan sinut.

— Tapa! sanoi nuoren kuninkaan kirkas ääni, ja hän huusi:— O, Msabo,
Beteli! Sandi on täällä!

Kaksi päivää jälkeenpäin hän istui vuoteellaan ja halusi selitystä. Nuori tohtori, vasiten päämajasta saapunut, oli hänen luonaan, kun hän heräsi.

— Kuningas, hän sanoi pidättyvästi. — Niin, he tappoivat kuninkaan, mutta hän pelasti teidän henkenne. Kai te tiedätte sen?

— Kyllä, hän oli niin toimessaan tappamassa teitä, ettei hän huomannut lähteä pakoon. Kuningas heittäytyi teidän päällenne ja suojeli teitä ruumiillaan.

Sandersin ääni oli karski ja hänen käytöksensä useimmiten tyly, mutta nyt hänen kylmyytensä oli julmaa.

Hän kuuli tohtorin liikahtavan, kuuli hytin oven käyvän, sitten hän kääntyi seinään päin ja itki.

KIVENPITÄJÄT

Afrikan metsissä Ikeli-joen varrella Ochorissa elää kansa, jota alkuasukaskielillä sanotaan »kivenpitäjiksi».

Tarina kertoo, että kala-kala, monta vuotta sitten, oli olemassa kummallinen laakakivi, »johon oli piirretty paholaisen merkit» (niin sanoo vakava alkuasukastarinoitsija kirjoituksesta) ja joka oli hyvin kunnioitettu ja ylistetty osaksi suuren taikavoimansa ja osaksi sen vuoksi, että sitä vartioi kaksi mahtavaa henkeä.

Se oli suuren metsän ihmiselle erityisen arvokas jumala, mutta akasavalaiset, jotka eivät olleet hentomielisiä eivätkä alistuvaisia ja jotka sitä paitsi olivat jumalien tarpeessa, hyökkäsivät eräänä punaisena aamuna Ochoriin ja veivät mennessään kiven ja muun, mitä irti saivat. Otaksuttavasti »messinkihenget» menivät myös mukana. Kiven anastus oli suuritöinen homma, sillä se oli kiinnitetty kallioon harmaalla laastilla, ja monta keihäänkärkeä katkesi, ennen kuin se oli saatu irti. Mutta lopuksi se oli kuitenkin viety pois, ja useita vuosia saivat akasavalaiset nauttia tämän pyhän omaisuuden tuottamia siunauksia. Sitten yhtäkkiä kivi katosi, ja sen mukana meni myös omistajain onni. Sillä kiven katoamiseen liittyy brittiläisten tulo, ja se oli akasavalaisille paha asia.

Noina kaukaisina aikoina tuli maahan mitätön mies, jolla oli yllään valkoinen puku, ja hänen seurassaan oli kuusi sotilasta, Hän toi rauhan ja hyvän ystävyyden sanoman, puhui uudesta kuninkaasta ja uudesta laista. Akasavalaiset kuuntelivat hämmästyneinä ja pyöräpäisinä, mutta kun he selvisivät, he leikkasivat hänen päänsä poikki, samoin sotilaiden. Se näytti ainoalta keinolta silloisessa tilanteessa.

Sitten eräänä aamuna Akasava heräsi huomatakseen koko kylän olevan täynnä outoa valkoista väkeä, joka oli tullut jokea vastavirtaa höyrylaivoilla. Heitä oli liian monta, jotta olisi voitu väitellä, ja niinpä kansa istui vaiteliaana, hieman peloissaan ja hyvin kummissaan, kun kaksi mustaa sotilasta sitoi akasavalaisten silloisen päällikön kädet ja jalat ja piti häntä kaulasta nuorassa riippumassa, kunnes hän kuoli.

Paha onni ei loppunut edes siihen: tuli huono vuosi, jolloin maniokkijuuri oli täynnä kuolemanvettä (sinihappoa), vuohet kuolivat ja odottamaton hirmumyrsky hävitti tähkäpäät. Tällaisissa tapauksissa on olemassa aina yksi korvauskeino. Jos ei ole, mitä tarvitaan, mennään ja otetaan. Niinkuin lukemattomat kerrat ennenkin akasavalaiset menivät Ochoriin, ottivat runsaasti viljaa ja jättivät paikalle monta kuollutta miestä ja miestä, jotka rukoilivat kuolemaa. Aikanaan tulivat sitten valkoiset miehet höyrylaivoineen, pienine messinkitykkeineen ja tuttuine väkipyörineen ja köysineen, jotka he kiinnittivät tuttuun puuhun ja käyttivät tuttuun tapaan.

— Näyttää siltä, sanoi uusi päällikkö (joka myöhemmin hirtettiin Isisin kuninkaan tappamisesta), — että valkeain miesten laki on säädetty, jotta heikko mies saisi voiton vahvemmasta. Se on hullua, mutta lienee heidän mieleensä.

Ensi työkseen hän kaatoi hirttopuun; se oli liian hirveä ja muistutti liian paljon edesmenneiden kohtalosta. Sitten hän ryhtyi tutkimaan akasavalaisten onnettomuuden syytä. Asia selvisi pian. Suuri kivi oli varastettu, niinkuin hän hyvin tiesi, ja parannus riippui yksinomaan varkaan löytämisestä. Onnettomia ochorilaisia epäiltiin.

— Jos menemme heidän luokseen ja tapamme heitä vain vähän, mutta poltamme paljon, sanoi Akasavan päällikkö miettiväisesti, — niin he epäilemättä kertovat meille, missä tämä jumalakivi on, ja ehkä Suuret antavat meille anteeksi.

— Kun minun nuoruusvuosinani, sanoi eräs vanha neuvonantaja, — pahat miehet eivät kertoneet, mihin varastettu tavara oli kätketty, pantiin kuumia kekäleitä heidän käsiinsä ja ne sidottiin lujasti.

— Se on erinomaisen hyvä tapa, sanoi toinen mies ja nyökäytti päätään mieltymystä osoittaakseen. — Myös miesten sitominen sotilasmuurahaisten tielle on erinomainen keino saada heidät puheliaiksi.

— Kuitenkaan emme voi mennä Ochoria vastaan monesta syystä, sanoi päällikkö, — ja niistä tärkein on se, ettemme pääse helposti heidän kimppuunsa kiveä vartioivien henkien tähden, vaikka en muista henkien olleen kovin voimakkaita, kun kivi oli meidän hallussamme, hän lisäsi toiveikkaasti.

Seurannut pieni sotaretki on kerrottu, samoin kuin kiven etsintäkin, lyhyesti virallisissa tiedonannoissa. Etsintä oli tuloksetonta, ja akasavalaisten oli tyydyttävä ottamaan mukaansa mitä käteen osui.

Siitä, miten alikomissaari Niceman ja sitten Sanders itse tulivat, olen jo kertonut. Se tapahtui kauan sitten, niinkuin alkuasukkaat sanovat: kala-kala, ja sen jälkeen tapahtui monta asiaa, jotka saattoivat kiven häipymään ihmisten ajatuksista.

Aikain vieriessä Akasavan päällikkö sai kuolemanrangaistuksen monista pahoista töistään ja rauha tuli siihen maahan, joka on Togo-maan liepeillä.

Sanders on hämmästynyt kaksi kertaa eläissään. Toinen tapahtui Ikelillä, joka paikallisella kielellä merkitsee »pikku jokea». Se ei ole lainkaan pieni joki, vaan päinvastoin leveä, väkevä, voimakas ja mahtava virta, joka kohisee, kihisee ja pauhaa vyöryessään mutkaista tietään merta kohden. Sanders istui pienen laivansa kannella katoksen alla ja katseli nopeasti kiitävää virtaa. Hän oli tyytyväinen mies, sillä maa oli hiljainen ja tähkäpäät olivat kypsät. Ei mitään rikkomuksiakaan ollut tehty. Bofabissa vain oli unitautia ja Akasavassa beriberiä ja Isisissä joku oli keksinyt uuden jumalan, jota he jokea päämajaan tulleitten tietojen mukaan palvoivat yötä päivää.

Hän ei moittinut uusia jumalia, sillä kaikki jumalat olivat hyvin avuliaita. Milini, Isisin uusi päällikkö, oli lähettänyt hänelle sanan:

— Herra, sanoi hänen sanantuojansa, — tämä uusi jumala elää laatikossa, jota papit kantavat olkapäillään. Se on pitkä ja niin leveä, että siinä on neljä lovea, joihin seipäät pannaan, ja sen sisällä oleva jumala on hyvin vahva ja täynnä suuruutta.

— Ko-ko, sanoi Sanders kohteliaasti, — kerro kuninkaalle, sinun herrallesi, että niin kauan kuin tämä jumala noudattaa lakia, hän saa elää Isisin maassa veroa maksamatta. Mutta jos hän kehoittaa nuoria miehiä lähtemään sotaan, tulen minä ja tuon tullessani paljon vahvemman jumalan, joka syö teidän jumalanne. Palaver on päättynyt.

Sanders ojensi jalkansa laivan reunukselle ja pohti tämän uuden jumalan ilmestymistä. Milloin olikaan viimeinen ilmestynyt? Ngombin maassa oli vuosia sitten yksi, ilkeä jumala, joka eli majassa kenenkään uskaltamatta sitä lähestyä; olipa ollut toinenkin, joka tuli pauhulla vaatien uhria, ihmisuhria. Se oli erittäin paha jumala ja maksoi Britannian hallitukselle kuusisataatuhatta puntaa, koska viidakossa taisteltiin ja maa oli rauhaton. Mutta ylipäänsä jumalat olivat hyviä, eivät tehneet pahaa kenellekään, sillä uusien jumalien tapana on saapua heti, kun jyvät ovat kypsät eikä sadekausi vielä ole alkanut.

Näin Sanders ajatteli istuessaan pienen »Zairen» keulakannella, pingotetun kangaskatoksen alla.

Seuraavana päivänä ennen auringon nousua hän käänsi höyrylaivan keulan vastavirtaan haluten nähdä Ochorin vointia. Ochori oli liian lähellä Akasavaa, jotta sillä olisi ollut hyvät oltavat, ja sitä paitsi puuttui hyvää ohjausta. Hyvin hitaasti kulki laiva, sillä virta oli vastainen ja voimakas. Kahden päivän päästä Sanders tuli Lukatiin, jossa nuorella Carterilla oli asemapaikka.

Alikomissaari tuli rannalle yöpukeissaan, iso aurinkohattu takaraivolla ja tervehti päällikköään meluisasti.

— No? sanoi Sanders, ja Carter kertoi hänelle kaikki uutiset. Ebidissä oli neuvottelu, Bofabin Otabo oli kuollut sairauteen, kaksi leopardia hätyytteli ulkokyliä, ja…

— Tiedättekö mitään Isisin jumalasta? hän kysyi äkkiä; ja Sanders sanoi, että hän oli kuullut siitä.

— Se on teidän vanha ystävänne, sanoi Carter. — Minun mieheni kertovat, että tämä vanha jumalalaatikko sisältää Ochorin kiven.

Hän nautti aamiaisen alaisensa kanssa, tarkasti hänen pienen, kolmikymmenmiehisen joukkueensa, kävi hänen talossaan, ihmetteli hänen makeita perunoitaan ja maisteli hänen tomaattejaan.

Sitten hän meni takaisin laivalle ja kirjoitti lyhyen tiedonannon mitä tiheimmällä käsialalla mitä kapeimmalle paperiliuskalle.

— Tuo minulle n:o 14, sanoi hän palvelijalleen, ja Abibu toi hänelle kyyhkysen.

— Pieni lintu, sanoi Sanders käärien huolellisesti kirjeensä pienen pikalähetin punaisen jalan ympäri ja kiinnittäen sen kuminauhalla, — sinun on lennettävä kaksisataa mailia ennen huomisen auringon nousua — ja varo haukkoja.

Sitten hän otti kyyhkysen käteensä, meni laivan perään ja heitti linnun ilmaan.

Hänen kaksitoistamiehinen -miehistönsä istui patansa vieressä — sen padan, joka aina kiehuu.

— Joka! kutsui hän, ja hänen puolialaston koneenkäyttäjänsä tuli hyppien alas rinnettä.

Ei ollut epäilemistäkään tämän uuden jumalan äärettömästä voimasta. Kolmen tunnin päässä kaupungista »Zaire» saavutti pitkän kanootin, jota neljä miestä meloi vastavirtaa laulaen surulaulua. Sanders muisti sivuuttaneensa kylän, jossa naiset itkivät Joen rannalla vihreät lehvät ruumiinsa peittona.

Hän hiljensi, kunnes tuli heidän kohdalleen, ja huomasi kanootin pohjalla kuolleen ja jäykistyneen miehen.

— Joki ja pikku saaret ovat kuolleita varten, sanoi Sanders ärtyisästi.
— On hullua viedä kuollutta elävien luo.

— Herra, sanoi mies, joka oli puhunut, — Isisissä on jumala, joka henkii elämää. Tämä mies — hän osoitti ruumista sormellaan — on minun veljeni, joka kuoli äkkiä leopardin kautta. Hän kuoli niin nopeasti, ettei hän ehtinyt meille kertoa, mihin oli kätkenyt suolansa ja putkensa. Viemme sen tähden hänet Isisiin, että uusi jumala antaisi häneen juuri niin paljon henkeä kuin tarvitaan, että hän tekisi sukulaisilleen hyvin.

— Keskelle jokea, sanoi Sanders tyynesti ja osoitti sellaiselle yksinäiselle saarelle, joka oli mitä runsaimman viheriän kasvullisuuden peittämä ja juuri kuin tehty hautausmaaksi. — Mikä on nimesi?

— Mene sitten, Nkema, hän sanoi antaen laivan mennä hiljaa eteenpäin ja katsellen, miten kanootti käänsi keulansa osoitettua saarta kohti ja jätti lastinsa sinne.

Sitten hän soitti koneen täyteen vauhtiin, ohjasi kauemmas hiekkasärkistä ja tuli kulkuväylälle.

Tämä kivi oli aivan erikoinen fetissi ja vaati erityistä käsittelyä. Hän tiesi, että kivi oli olemassa. Siitä oli lukemattomia tarinoita, ja eräs tutkija oli katsellut sitä suurennuslasinsa läpi. Myös hän oli kuullut »messinkiputkisista hengistä» — noista mielikuvituksellisista ja sotaisista varjoista, jotka johtivat rauhan miehet taiston teille — paitsi ei ochorilaisia, jotka eivät koskaan sotineet ja joita ei mikään henkien paljous voinut johtaa väkivallan töihin.

Niinkuin huomataan, Sanders otti luonnonkansat vakavalta kannalta, mikä sivumennen sanoen on hyvän hallitsemistaidon salaisuus. Hänelle henget olivat tekijöitä ja epäjumalat toimivia olioita. Vähemmän tietävä mies olisi hymyillyt, mutta Sanders ei hymyillyt, sillä hänellä oli suuri vastuu niskoillaan. Hän saapui Isisin kaupunkiin iltapäivällä ja huomasi jo kaukaa, että jotakin erityistä oli tekeillä. Tavallisesti häntä vastassa oli suuri joukko naisia ja lapsia, kun hän saapui rannalle, mutta nyt ei ollut muita kuin kuningas ja kourallinen miehiä, kun hän käänsi laivansa keskivirrasta rantaan.

— Herra, sanoi kuningas, — minä en ole tämän kaupungin kuningas uuden jumalan vuoksi; ihmiset ovat kokoontuneet kukkulan tuonnemmalle rinteelle ja he istuvat yöt ja päivät katselemassa jumalalaatikkoa.

— Viime yönä, sanoi kuningas, — 'kivenpitäjät' näyttäytyivät kulkien kylän läpi.

Hän värisi, ja suuret hikikarpalot vierivät hänen otsalleen, sillä henget ovat kauhea asia.

— Koko tämä juttu kivenpitäjistä on hullutusta, sanoi Sanders kylmästi.
— Pikkulapset ja naiset ovat nähneet ne.

— Herra, näin ne itse, sanoi kuningas yksivakaasti, ja Sanders hämmästyi, sillä kuningas oli vakava mies.

— Teissä on itse paholainen! sanoi Sanders englanniksi; sitten: —
Minkälaisia henkiä ne olivat?

— Herra, sanoi kuningas, — ne olivat valkonaamaisia, niinkuin sinun ylhäisyytesi. Heillä oli messinki päässään ja messinkiä rinnassaan Heidän reitensä olivat paljaat, mutta sääret olivat messingillä peitetyt.

— Kaikenlaisiin henkiin on yleensäkin vaikea uskoa, sanoi Sanders ärtyneenä, — mutta messinkihenkiin en usko millään ehdolla. — Hän puhui jälleen englantia kuten aina, kun hän puhui itsekseen, ja kuningas oli vaiti, sillä hän ei ymmärtänyt sitä.

— Niillä oli miekat, sanoi kuningas, — samanlaiset kuin ne, joita Ngombin norsunmetsästäjät käyttävät. Leveä ja lyhyt, ja heidän kädessään oli kilpi. — Sanders oli hämmästynyt.

— Ja ne huusivat 'sotaa', jatkoi päällikkö. — Tämä on suurin häpeä, sillä minun nuoret mieheni tanssivat kuolontanssia ja maalaavat ruumistaan maalilla ja puhuvat hurjasti.

Hän ajatteli polttaen mustan sikarin toisen jälkeen; sitten hän kutsui
Abibun, palvelijansa.

— Nyt luotan sinuun. Mene miesten luo ja ota selvä heidän jumalistaan. Jos kysyn heiltä itse, niin he kohteliaisuudesta valehtelevat ja mainitsevat sen tai tämän jumalan, koska luulevat minun pitävän siitä.

Abibu valitsi ateria-ajan, kun aurinko oli mennyt pois ja maailma oli harmaa ja puut liikkumattomat. Hän tuli takaisin tietoineen, kun Sanders oli juomassa toista kahvikuppiaan pienen kansihytin yksinäisyydessä.

— Herra, hän ilmoitti; — kolmella miehellä ei ole lainkaan jumalaa, kolmella on erityinen perhejumala, kaksi on enemmän tai vähemmän kristittyä ja neljä hausaa on minun uskoani.

— Herra, hän sanoi, — minä seuraan profeettaa, uskon vain yhteen
Jumalaan, voimakkaaseen ja laupiaaseen.

— Se on hyvä, sanoi Sanders. — Anna nyt miesten lastata puita, ja Joka saa pitää höyryä kuun nousuun, jolloin kaikki on valmista lähtöön.

Kymmenen aikaan kellonsa mukaan hän kutsui neljä hausaansa, antoi heille kullekin lyhyen karbiinin ja olkavyön. Sitten joukko lähti maalle.

— Sinä pysyt täällä, Milini, hän komensi, — eikä sinua syytetä milloinkaan siitä, mitä tapahtuu tänä yönä.

Kadut olivat sysimustat, mutta Abibu valaisi lyhdyllä tietä. Vain silloin tällöin he sivuuttivat majan, jossa oltiin kotona. Tavallisesti he näkivät hiilloksen hohteesta, että asunnot olivat tyhjiä. Kerran sairas nainen huusi heille, kun he menivät ohi. Hänen aikansa oli lähellä, sanoi hän, eikä ketään ollut auttamassa häntä hänen vaikeana hetkenään.

— Jumala auttaa sinua, sisar! sanoi Sanders, joka pelkäsi syntymisen salaisuutta. — Minä lähetän naisen sinun luoksesi. Mikä on nimesi?

— He eivät tule, sanoi kärsivä ääni. — Tänä yönä miehet lähtevät sotaan, ja naiset odottavat suurta tanssia.

Joukko tuli kylän laitaan. Heidän edessään taivaan pronssikajastusta vasten piirtyi pienen kummun tumma muoto, ja sitä he hakivat.

Pronssi tuli punaiseksi ja kohosi, muuttui jälleen pronssiksi tulen hulmutessa kummun takana milloin kirkkaammin, milloin himmeämmin. Tultuaan kukkulan harjalle Sanders näki edessään koko näytelmän.

Metsän laidan ja kukkulan juuren välillä oli laajahko tasanko.
Vasemmalla oli joki, oikealla taas oli metsä ja suo.

Aivan tasangon keskellä paloi suuri tuli. Sen edessä, seipäillä, oli laatikko.

Suuri piiri, istuen liikkumatta kyykyllään, vaiteliaana; miehiä, naisia, lapsia, pienokaisia, jotka riippuivat äideissään; suuri ihmiskehä, jonka napana oli tuli ja laatikko.

Keskellä oli aukea, josta pääsi käsiksi laatikkoon — aukea, jossa alastomia miehiä kulki kulkueessa. Nämä pitivät yllä tulta, ja Sanders näki heidän kuljettavan polttoainetta. Pysyen joukon takana hän raivasi tien aukealle. Sitten hän silmäsi miehiinsä.

— On kirjoitettu, sanoi hän kanolaisten kummallisella arabian kielellä, — että meidän on kannettava pois tämä väärä jumala. Pääseekö kukaan meistä tästä seikkailusta elävänä, vai kuolemmeko tässä, on Allahin vallassa, joka tietää kaiken.

Sitten hän astui päättävästi aukeata pitkin. Hän oli vaihtanut valkean pukunsa virkapukuun, eikä joukko huomannut häntä, ennen kuin hän tuli hausainsa kanssa laatikon luo. Tulen kuumuus oli kauhea, polttava. Läheltä hän näki laatikon lautojen taipuneen kuumuudesta ja raosta hän näki ohuen laakakiven.

— Ottakaa laatikko nopeasti, ja hausat kohottivat sen olkapäilleen. Siihen asti koko ihmisjoukko oli istunut äänetönnä ihmetellen, mutta kun sotilaat kohottivat taakkansa, kajahti vihan huuto tuhansista kurkuista, ja miehet hypähtivät seisomaan.

— Isisin kansa, sanoi Sanders, — älköön yksikään liikahtako, kunnes jumalakivi on mennyt ohi, sillä kuolema kohtaa nopeasti sen, joka asettuu jumalien tielle.

Hänellä oli pistooli kummassakin kädessään, ja se jumaluus, jota hän ajatteli, ei ollut laatikossa.

Kansa epäröi liikehtien kärsimättömänä, niinkuin joukko liikehtii epäröidessään.

Nopein askelin miehet veivät kuormansa aukeaman läpi; he olivat jo häiriytymättä menneet melkein joukon ohi, kun eräs vanha nainen astui esiin ja tarttui Sandersin käteen.

— Vien hänet oikeaan paikkaan, sanoi Sanders, — sillä hallitus on määrännyt minut sen pitäjäksi.

— Anna tunnus! karjui nainen, ja kansa huusi hänen mukanaan: — Tunnus, herra!

— Tämä olkoon teille tunnukseksi, sanoi Sanders, muistaen kärsivän naisen, — Jumalan armosta Ifabille, Adakon puolisolle, syntyy poikalapsi.

Hän kuuli puheen sorinaa; hän kuuli viestiään kerrattavan suusta suuhun kautta koko joukon, hän näki ryhmän naisia kiiruhtavan takaisin kylään, sitten hän antoi käskyn marssia eteenpäin. Kuului murinaa, ja joku syvä-ääninen mies aloitti sotalaulun, mutta kukaan ei yhtynyt häneen. Joku — mahdollisesti sama mies — kalautti keihästä kilpeä vasten, mutta hänen esimerkkiään ei seurattu. Sanders tuli kylän kadulle. Hänen ympärillään oli sellainen tungos, että hän vaivoin saattoi seurata laatikkoa. Joki oli näkyvissä; kuu nousi kelmeänä, kultaisena pallona yli puiden, levitti hopeataan veteen, ja sitten kuului vihan mylvintä.

— Hän valehtelee! Hän valehtelee! Ifabille, Akadon vaimolle, syntyi tyttölapsi.

Sanders kääntyi äkkiä; hänen huulensa vetäytyivät irvistykseen, ja hänen valkeat hampaansa välkkyivät.

— Jos joku mies kohottaa keihäänsä, sanoi hän puhuen hyvin nopeasti, — niin hän on kuoleman oma.

Hetken vain joukko epäröi, sitten, kun sotilaat ottivat jumalalaatikon olalleen, hyökkäsivät kaikki karjuen eteenpäin.

Muuan ääni huusi jotain; kuin taikavoimasta melu vaimeni, kansanjoukko hajaantui taaksepäin ja sivuille rynnäten toinen toisensa yli ja pyrki nopeasti pakoon.

Sanders seisoi ladattu pistooli kummassakin kädessään ja ihmetteli suu avoinna.

Keskellä katua tuli kävellen kaksi miestä. He olivat pukeutuneet lyhyisiin hameihin, jotka jättivät polvet paljaiksi; päässä oli suuri messinkikypäri, ja messinkihaarniska suojeli rintaa.

— Ellei tämä ole kuumetta, niin se on hulluutta, sillä hän näki kaksi roomalaista centuriota, raskas miekka kupeella riippuen.

Hän seisoi vielä, ja he sivuuttivat hänet niin läheltä, että hän näki kilvestä karkeat kirjaimet:

AUGUSTUS CAE.

Kun laiva tuli Lukatiin, Sanders ei vielä ollut oikein selvillä, sillä hänen ruumiinlämpönsä oli normaali eikä kuumetta enempää kuin aurinkoa voinut syyttää harhanäyn aiheuttajaksi. Sitä paitsi hänen miehensä olivat nähneet saman ilmestyksen.

Hän löysi valtuudet, jotka kyyhkynen oli tuonut, mutta ne olivat nyt tarpeettomat.

— Ihmeellinen juttu, sanoi hän Carterille kertoessaan tarinaa, — mutta otetaanpa kivi, ehkä se voi tuoda selityksen asiaan. Centurioita — pah!

Otettuna päivänvaloon kivi näytti olevan harmaata graniittia, jota
Sanders ei ollut nähnyt ennen.

— Tässä on 'paholaisen merkkejä', sanoi hän, kun kivi pyöräytettiin ympäri. — Mahdollisesti — ah!

Ei ihme, että hän hämmästyi, sillä kivessä oli kirjaimia, ja Carter näki puhallettuaan tomun pois:

MARIUS ET AUGUSTUS CENT NERO IMPERAT IN DEUS DULCE

Sinä yönä Sanders käyttelemällä unohtunutta latinaansa ja täyttämällä kuluneet paikat arvaamalla sai kokoon seuraavan käännöksen:

»Marius ja Augustus, Neron, keisarin ja hallitsijan,
centuriot, nukkukaa rauhassa jumalien kanssa.

»Me olemme ne, jotka tulivat Hanno Karthagolaisen löytämien villien maiden taa…

»Marcus Septimus meni Egyptiin, ja hänen kanssaan Decimus Superbus, mutta keisarin tahdosta ja jumalien armosta me purjehdimme takaisin mustiin meriin… Täällä me elimme aluksemme kärsittyä haaksirikon barbaarien kunnioittamina ja opettaen heille sotataitoa.

»… Te, jotka tulette jälkeemme… viekää tervehdys Roomaan Cato
Hippocritukselle, joka asuu… portin luona…»

Sanders pudisti päätään, kun oli lukemisen lopettanut, ja sanoi, että se oli »vallan kummallista».

MONROVIAN BOSAMBO

Monta vuotta ovat Ochorin miehet olleet äitelänä komediana Afrikan siirtomaamurhenäytelmässä. Nyt ei enää voida nauraa ochorilaisille. Eikä yön pikkutunneilla kalatulien ääressä keskusteleva pieni unelias seurue saata ilostua kuullessaan tarinoita Ochorista ja ochorilaisista. Kaikki tämä on tapahtunut Liberian hallituksen suosiollisella myötävaikutuksella, vaikkakaan Liberian hallitus ei ole siitä tietoinen.

Kaikella kunnioituksella Liberian tasavaltaa kohtaan sanon, että monrovialaiset, Liberian pääkaupungin asukkaat, ovat suuria valehtelijoita ja varkaita luonnostaan.

Kerran, sanottakoon se valtion kunniaksi, hankittiin sotalaiva — muistaakseni sen lahjoitti joku laivanomistaja, joka ei siitä välittänyt. Hallitus nimitti kolme amiraalia, neljätoista kapteenia ja niin monta upseeria kuin laivaan sopi, ja kaikilla oli mitä loistavin virkapuku. Hallitus aikoi nimittää myös miehistön, mutta laiva ei ollut tarpeeksi suuri, että siihen olisi mahtunut upseerien lisäksi ainoatakaan miestä.

Kerran tämä mustan tasavallan pieni sotalaiva meni merelle, amiraalit ja kapteenit lämmittivät ja ohjasivat sitä — tämä jälkimmäinen oli uutta ja viehättävää.

Laiva törmäsi kariin sataman suulla ja meni pohjaan. Upseerit pelastuivat helposti, sillä monrovialaiset uivat kuin kalat mutta merivesi pilasi heidän kauniit pukunsa. Esitykseen, että ryhdyttäisiin laivaa pelastamaan, hallitus viisaasti sanoi:

— Me tiedämme, missä se on, sanoi presidentti (hän istui Hallituspalatsissa syöden sardiineja sormineen), — ja jos joskus sitä tarvitsemme, on hyvä tietää sen olevan niin lähellä.

Asiassa ei olisi tehty mitään enempää, mutta Britannian amiraliteetti sanoi, että hylky oli laivankululle vaarallinen, ja määräsi hylyn paikalle pantavaksi poijun.

Liberian hallitus murisi jotakin kulungeista, mutta painostuksesta (luulen sotalaiva »Dwarfin» kapteenin, joka oli kirpeäkielinen mies, sanoneen jotakin) he suostuivat, ja paikalle asetettiin kellopoiju.

Se soi kauniisti ja rauhoittavasti — poijun kello nimittäin — ja monrovialaiset pitivät sitä kulunkien veroisena.

Mutta kaikki monrovialaiset eivät ole v. 1821 vapautettuja amerikkalaisia orjia, jotka ovat asettuneet Liberiaan. On myös kansalaisia, joita liberialaiset sanovat »alkuasukkaiksi», ja näistä huomatuimpia ovat krulaiset, jotka eivät maksa veroja, kiusaavat hallitusta ja niistävät silloin tällöin virallisen tasavallan nenää.

Poijun paikoilleen asettamisen jälkeisenä päivänä Monrovia heräsi huomaten, että täydellinen hiljaisuus vallitsi lahdella huolimatta korkeasta merenkäynnistä. Kello oli vaiti, ja kaksi ent. amiraalia, jotka myivät kaloja rannalla, lainasi veneen ja souti tarkastamaan. Selitys oli yksinkertainen: kello oli varastettu.

— Tulkoon Belsebubi, joka on kaiken synnin alku ja juuri, varastelevien krulaisten päälle!

Toinen kello asetettiin. Se varastettiin samana yönä. Pantiin vielä yksi kello, ja veneellinen amiraaleja asetettiin vartioimaan sitä. He istuivat läpi yön keinuen aalloilla ja yksitoikkoinen kling-klang-klong oli musiikkia heidän korvissaan. Se soi koko yön, mutta aamulla varhain, pimeänä hetkenä ennen auringon nousua, kellon ääni tuntui heikkenevän.

Mutta selitys oli se, että kello oli kulkenut heistä poispäin, sillä puolinaisiin toimenpiteihin kyllästyneinä krulaiset olivat ottaneet koko poijun mukaansa kelloineen ja kaikkineen, eikä vielä tänäkään päivänä ole paikalla merkkiä osoittamassa, missä kohdin Monrovian satamassa muinainen sotalaiva mätänee.

Tämän varkauden suunnittelija ja toimeenpanija oli muuan Bosambo, jolla oli kolme vaimoa. Näistä yksi, syntyään kongolainen ja uskoton, ilmoitti asiasta poliisille, ja muodollisuuksien mukaan Bosambo vangittiin ja vietiin korkeimpaan oikeuteen, jossa hänet havaittiin syylliseksi »varkauteen ja valtionkavallukseen» ja tuomittiin kymmenen vuoden pakkotyöhön.

— Ystäväni, sanoi hän, — minulla on metsässä suuri ju-ju, ja jos sinä et heti laske minua vapaaksi, sinä ja vaimosi kuolette kurjan kuoleman.

— Sinun ju-justasi minä en tiedä mitään, sanoi vartija mietteliäästi. — Minä saan kaksi dollaria viikossa vartijantoimestani, mutta jos lasken sinut vapaaksi, en saa mitään.

— Tiedän paikan, johon on kätketty paljon hopeaa, sanoi Bosambo ylpeästi. — Sinä ja minä menemme siihen paikkaan, ja me tulemme rikkaiksi.

— Jos sinä tiesit, missä on hopeaa, miksi varastit kelloja, jotka ovat messinkiä ja melkein arvottomia? kysyi hänen mielikuvitukseton vartijansa.

— Huomaan, että sinun sydämesi on kivinen, sanoi Bosambo ja meni metsäalueelle hakkaamaan puita valtion laskuun.

Neljä kuukautta tämän jälkeen sai Sanders, Isisin, Ikelin ja Akasavan maiden pääkomissaari, monistetun kuvauksen ja ilmoituksen:

Tiedustellaan — H. Y. Liberian Presidentin julkaisemalla kuulutuksella Bosambo Krulaista, joka pakeni pakkotyölaitoksesta lähellä Monroviaa, tapettuaan vartijan. Hänen otaksutaan tulevan teidän maitanne kohti.»

Sanders pani asiakirjan muiden samanlaisten joukkoon — ne eivät olleet harvinaisia tapauksia — ja ryhtyi jälleen pohtimaan ikuista Ochorin arvoitusta.

Nyt, niinkuin aina, ochorilaiset olivat pahassa pulassa. Koko Afrikassa ei ole niin onnetonta kansaa kuin ochorilaiset. Fingot, jotka olivat orjia nimeltään ja tavoiltaan, olivat julmia kuin masait verrattuina ochorilaisiin.

Sanders oli hieman kärsimätön, ja kolmimiehinen lähetystö, joka oli matkannut päämajaan valittamaan kansan vaivoja, tapasi hänet epäystävällisenä.

— Herra, ei kukaan jätä meitä rauhaan, sanoi yksi. — Isisiläiset, ngombilaiset kaukaisista maista, kaikki tulevat luoksemme vaatien sitä ja tätä, ja me annamme peloissamme.

— Pelkäämme kuolemaa ja kipua ja polttamista ja vaimojemme ryöstämistä, sanoi toinen.

— Minä olen päällikkö, sanoi vanhanpuoleinen mies, jolla oli leopardinnahka yllään.

— Mene takaisin kansasi luo, päällikkö, jos todellakin olet päällikkö etkä vanha hävytön akka; mene takaisin ja vie mennessäsi jumala — voimakas jumala — joka katsoo sinun etujasi ja vartioi sinua niinkuin minä. Tämä jumala sinun pitää asettaa kyläsi laitaan niin, että aurinko puolen päivän aikana tulee olemaan sitä vastapäätä. Merkitse paikka, johon sinun on se asetettava, ja puolen yön aikana sinun pitää se menoin ja uhritoimituksin asettaa paikalleen. Ja sen jälkeen sinun ja sinun kansasi ryöstäjät joutuvat tämän jumalan vihan alaisiksi.

Sanders sanoi tämän hyvin vakavasti, ja lähetystön jäsenet olivat hyvin liikutuksissaan. Mutta enemmän he olivat liikuttuneita, kun Sanders ennen heidän lähtöään antoi heille paksun seipään, jonka päähän oli kiinnitetty lauta. Lautaan oli piirretty merkkejä.

He kantoivat aarrettaan kuusi päivää metsän läpi ja kuljettivat sitä kanootissa neljä päivää ylös jokea, kunnes tulivat Ochoriin. Siellä se kuun valossa ja uhraten yhden vuohen sijasta kaksi (varmuuden vuoksi) asetettiin siten, että taulu salaperäisine kirjoituksineen oli keskipäivällä aurinkoon päin.

Uutiset kulkevat takamaissa nopeasti, ja Isisin ja Akasavan kylissä kerrottiin pian, että ochorilaiset olivat valkean taikavoiman erityisessä suojeluksessa. He olivat aina olleet suojatut, sillä moni mies, joka oli viehättynyt tappamaan ochorilaisia, oli kuollut valkoisen miehen käden kautta.

— Minä en usko, että Sandi on tehnyt tämän, sanoi Akasavan päällikkö. — Mennään joen poikki ja katsotaan omin silmin, ja jos he ovat valehdelleet, pieksämme heitä kepeillä, vaikkakaan emme voi tappaa yhtään miestä Sandin ja hänen hirmuisuutensa vuoksi.

Niin he menivät joen yli ja marssivat, kunnes tulivat Ochorin kaupungin näkyville, ja ochorilaiset kuullessaan akasavalaisten olevan tulossa pakenivat metsiin ja kätkeytyivät tapansa mukaan.

Akasavalaiset etenivät, kunnes tulivat maahan pystytetylle seipäälle ja näkivät laudan, johon oli piirretty »paholaisen merkit».

Sen edessä he seisoivat hiljaa ja peloissaan, ja sitä palvottuaan ja uhrattuaan sille kanan (joka oli ochorilaisten laillista omaisuutta) he palasivat.

Tämän jälkeen tuli joukko Isisistä, ja heidän täytyi kulkea Akasavan kautta.

— Mitä on tämä puhe Ochorista? kysyi isisiläisten päällikkö, ja
Akasavan päällikkö kertoi hänelle.

— Se on pahaa puhetta, sanoivat akasavalaiset, jotka kokoontuivat neuvotteluun. — Nämä Isisin koirat sanovat meitä valehtelijoiksi.

Kuitenkaan ei tullut verenvuodatusta, ja aamulla isisiläiset jatkoivat matkaansa.

Ochorilaiset näkivät heidän tulevan ja kätkeytyivät metsään, mutta varovaisuus oli tarpeeton, sillä isisiläiset lähtivät heti takaisin. Muut kansat tekivät pyhiinvaellusretkiä Ochoriin, ngombit, bokelit ja metsän pikkumiehet, jotka olivat niin arkoja, että tulivat yöllä, ja ochorilaiset alkoivat tuntea suuren tärkeytensä.

Sitten Bosambo, krulainen ja suuri seikkailija, ilmestyi näyttämölle kuljettuaan kahdeksansataa mailia villejä maita hartaasti toivoen, että aika pimentäisi Liberian hallituksen muistin ja toisi hänet sattumalta maahan, jossa rieska ja hunaja vuotaa.

Bosambo oli eläissään kokenut monia. Hän oli ollut kyökkimestarina Elder Dempster linjalla, koulumestarina lähetyskoulussa — hän oli ylpeä siitä, että hän omisti kirjan »Pyhimysten elämä», tunnustus edistyksestä — hänen varastossaan oli hieman englannin kielen taitoakin.

Vieraanvarainen Ochori otti hänet vastaan sydämellisesti, ruokki häntä manokilla ja sokeriruo'olla ja kertoi hänelle Sandin taikuudesta. Syötyään Bosambo käveli seipään luo ja luki kirjoituksen:

PÄÄSY KIELLETTY!

— Tämä taika, sanoi hän päällikölle, — on hyvä taika. Minä tiedän sen, sillä minulla on valkean miehen verta suonissani.

Todistaakseen tämän hän häväisi aivan viattoman Sierra Leonessa palvelevan brittiläisen virkamiehen tekemällä hänet isäkseen.

Ochori oli syvästi liikuttunut. He kaivoivat esiin tarinoita omista urotöistään, jotka alkoivat siitä, että Tiganobeni, suuri kuningas, tuli ammoisina aikoina pohjoisesta ja hävitti kaiken maan Isisiin asti.

Bosambo kuunteli — tarinan kertominen vei kaksi yötä ja niiden välisen päivän, sillä Ochorin virallisella kertojalla on vain yksi kertomatapa — ja kun se oli lopussa, Bosambo sanoi itselleen:

— Kerran vuodessa, herra, sanoi päällikkö, — kahdentenatoista kuukautena tai vähän myöhemmin.

— Kun nykyinen kuu on täysi, kolme kuukautta sitten; hän käy suurien sateiden jälkeen.

— Sitten, sanoi Bosambo jälleen itsekseen, — minä olen turvassa yhdeksäksi kuukaudeksi.

He rakensivat hänelle majan, istuttivat hänelle banaanitarhan ja kylvivät hänelle siemenen. Sitten hän pyysi vaimokseen päällikön tytärtä, ja vaikka hänellä ei ollut millä maksaa, tuli tytär hänelle. Muut kansat huomasivat, että vieras asui Ochorissa, sillä uutiset leviävät nopeasti, mutta sitten, kun hän meni naimisiin, ja vielä päällikön tyttären kanssa, oli miehen pakosta oltava ochorilainen, ja sellaisena tuli tieto päämajaan. Sitten Ochorin päällikkö kuoli. Hän kuoli äkkiä joihinkin tuskiin, mutta sellaiset kuolemat ovat yleisiä, ja hänen poikansa rupesi hallitsemaan. Lyhyen hallitusajan jälkeen poikakin kuoli, ja Bosambo kutsui koolle vanhat ja viisaat miehet ja maan päämiehet.

— Näyttää siltä kuin Ochorin monet jumalat olisivat tyytymättömiä teihin, sanoi hän, — ja minulle on unessa sanottu, että minä tulen Ochorin päämieheksi. Sen vuoksi kumartakaa minua tavan mukaan, ja minä teen teidät suuriksi miehiksi.

Luonteenomaista ochorilaisille oli, ettei kukaan vastustanut, vaikka joukossa oli kolme miestä, jotka tapoja noudattaen olisivat voineet vaatia päällikkyyttä.

— Etabo? kertasi hän (siten Bosambo nimitti itseään). — En muista miestä — saako hän miehiin selkärankaa; en tiedä, kuka hän on.

— Hänellä on hyvin omituisia tapoja, ilmoitti alkuasukasvakooja Sandersille. — Joka päivä hän kokoaa kylän miehet ja panee heidät kävelemään pelebin (pöydän) ohi, jolla on monta munaa. Hänen komentonsa mukaan jokainen mies ohikulkiessaan ottaa munan niin nopeasti, ettei yksikään silmä sitä näe. Ja jos mies on kömpelö tai särkee munan tai on hidas, tämä uusi päällikkö panee häpeän hänen päällensä piesten häntä.

— Se on leikkiä, sanoi Sanders; mutta eläissään hän ei ollut nähnyt sellaista leikkiä. Uutinen toisensa jälkeen tämän uuden päällikön hullutuksista tuli hänen korviinsa. Joskus hän vei ochorilaiset yöllä ulos ja opetti heille sellaisia asioita, joista he eivät ennen olleet tietäneet mitään. Siten hän opetti heille, millä tavalla heidän piti ottaa vuohi niin, ettei se voinut huutaa. Ja myös sen, miten he voivat ryömiä vatsallaan tuuma tuumalta aikaansaamatta mitään ääniä. Ochorilaiset tekivät kaiken tämän muristen ääneensä vääryyttä ja ankaraa työtä vastaan.

— Minä repeän, ennen kuin ymmärrän tätä! sanoi Sanders rypistäen kulmiaan, kun viimeiset tiedot tulivat. — Joillekuille muille se olisi sodan merkki, mutta ochorilaiset!

Huolimatta käsityksistään ochorilaisten sotakuntoisuudesta hän piti hausansa valmiina.

Mutta sotaa ei tullut. Sen sijaan akasavalaiset valittivat, että »metsässä oli paljon leopardeja».

Leopardeista ei haittaa, ajatteli Sanders, ja akasavalaiset olivatkin kyllin hyviä metsästäjiä lopettaakseen tämän jupakan ilman apua. Seuraava tieto oli hälyttävä. Kahdessa viikossa nämä leopardit olivat vieneet kuusikymmentä vuohta, kaksikymmentä säkkiä suolaa ja paljon norsunhampaita.

Leopardit syövät vuohia, ja ehkäpä on hienostuneita leopardeja, jotka eivät syö vuohia suolatta, mutta leopardit eivät vie norsunhampaita edes hammastikuikseen. Sanders kiiruhti niin ollen jokea vastavirtaan, koska pikkuasiat ovat tärkeitä seudulla, jossa ihmiset pureksivat hyttystä, mutta nielevät kokonaisen karavaanin.

— Herra, se on totta, sanoi Akasavan päällikkö hieman järkyttyneenä. — Nämä vuohet katoavat yö yöltä, vaikka me vartioimme niitä, samoin suola ja norsunluu, koska me emme niitä vartioineet.

— Mutta leopardit eivät vie näitä esineitä, sanoi Sanders vihaisena. —
Ne ovat varkaita.

— Kuka voisi varastaa? hän kysyi. — Ngombi on kaukana, samoin Isisi.
Ochorilaiset ovat hulluja ja pelkureita.

— Tahdon puhua tämän uuden päällikön kanssa, hän sanoi ja meni joen poikki samana päivänä.

Lähettäen sananviejän ilmoittamaan tulostaan hän odotti kahden mailin päässä kylästä, ja neuvonantajat ja viisaat miehet tulivat häntä vastaan tuoden kalaa ja hedelmiä.

— Tänään hän tuli sairaaksi, ja hän kaatui maahan voihkien. Olemme kantaneet hänet majaansa.

He johtivat hänet päällikön majan ovelle, ja Sanders meni sisään. Oli hyvin pimeä, ja pimeimmässä nurkassa makasi sairas mies. Sanders kumartui hänen ylitseen, koetti hänen valtimoaan, tunnusteli niskasta korvan takaa unitaudin merkkejä, mutta ei havainnut mitään oireita. Mutta paljaalla olkapäällä, kun hänen sormensa hipoivat miehen lihaa, hän tunsi omituisen säännöllisen arven, sitten hän löysi toisen ja pääsi selville niistä. Liberian hallituksen vankien polttomerkki oli hänelle tuttu.

— Tule ulos valoon, Monrovian Bosambo, sanoi hän; ja Bosambo nousi kuuliaisesti ja seurasi komissaaria ulos majasta.

He seisoivat toisiaan katsellen useita minuutteja; sitten Sanders sanoi
Pippurirannan murteella:

Sanders ei sanonut mitään, vaan naputteli kepillään kenkänsä kärkeä ja katseli ajattelevana maahan.

— Kun sinä olet tehnyt näistä varkaita, niin voitko tehdä heistä miehiä? kysyi hän hetken kuluttua.

— Luulen, että he voivat tapella nyt, sillä he ovat ylpeitä ryöstettyään Akasavan, sanoi Bosambo.

— Ei varkautta eikä murhia, hän sanoi. — Päälliköt ja päällikön pojat eivät saa enää kuolla äkkiä, hän lisäsi merkitsevästi.

— Mitä tulee varastamiinne vuohiin, ne saatte pitää, samoin hampaat ja suolan, sillä jos te viette ne takaisin Akasavaan, niin akasavalaisten vatsa tulee täyteen vihaa, ja se merkitsisi sotaa.

— Sitten sinä saat jäädä, sillä huomaan sinut toimeliaaksi mieheksi, ja
Ochori tarvitsee sinunlaistasi. Mutta jos…

— Herra, sydänvereni kautta teen kuten toivot, sanoi Bosambo, — sillä minä olen aina toivonut saavani olla brittiläisten alainen päällikkö.

Sanders oli puolimatkassa päämajaan, ennen kuin hän kaipasi kaukoputkeaan ja ihmetteli, minne oli voinut pudottaa sen. Samalla hetkellä Bosambo näytteli kiikaria ihmetteleville miehilleen.

— Tästä päivästä eteenpäin, sanoi Bosambo, — ei enää saa nostaa vuohia eikä varastaa mitään. Olen luvannut sen Sandille, ja rakkautensa merkiksi hän antoi minulle nämä taikalasit, jotka tuovat esineet lähelle, katsokaa.

— Minulla on syytä tuntea hänet, sanoi Bosambo ylhäisesti, — sillä olen hänen poikansa.

UNELIAS MIES

Sattui, että kun Sanders joutui silloin tällöin kosketuksiin ulkomaailman kanssa, hän totesi jollakin lailla ärtyen, että kaukaisten metsien ja hiljaisen, väreilevän, sinisen meren takana oli miehiä ja naisia, jotka asuivat taloissa ja tarkasti karttoivat sellaisia asioita kuin väkivaltainen kuolema ja muut kauheat tapaukset, jotka Sandersille olivat jokapäiväisiä.

Hän oli tekemisissä ihmisten kanssa, jotka enimmäkseen olivat epäjohdonmukaisia ja uskoivat henkiin. Kun hallitsee sellaisia heimoja, ovat perustuslain määräykset jokseenkin tarpeettomia.

On olemassa yksi laji miehiä, jotka voivat hallita alkuasukkaita viisaasti, ja sitä lajia esittää tässä Sanders.

Kerran tuli nuori mies Englannista monet suositukset taskussaan. Siirtomaaministeriö lähetti hänet Sandersin alikomissaarina hallitsemaan muuatta aluetta. Hän oli lainopin kandidaatti, oli lukenut tieteitä ja tottunut järjestelmälliseen työskentelyyn suahelin kielen, bakteriologian ja lääkeopin alalla. Hän oli hyvin vakava nuori mies, ja tulonsa jälkeisen yön hän piti (kauheasti haukottelevaa) Sandersia valveilla esittäessään järjestelmää, jolla alkuasukkaasta voitiin tehdä — ei henkisesti, mutta kuitenkin ulkokohtaisesti kunnon kansalainen.

Sanders ei kohteliaisuudesta tehnyt vastaväitteitä, vaan lähetti nuoren miehen tavaroineen ylämaan asemalle, ja antoi hänelle virallisen siunauksensa.

Torrington — tämä oli nuoren miehen nimi — asettui Etebiin ja aloitti työnsä opettamalla pakanoille koneopin alkeita. Toisin sanoen hän luennoi heille suahelilla — jota he puolinaisesti ymmärsivät — padan avulla höyrystä. He ymmärsivät kattilaa koskevan osan, mutta eivät voineet täysin päästä selville siitä, mitä lihaa hän keitti, ja kun hän neljännenkymmenennen kerran selitti, että hän keitti pelkkää vettä, he silmäilivät toisiinsa merkitsevästi ja olivat yksimielisiä siitä, että hänen päänsä ei ollut aivan selvä.

He eivät sanoneet tätä hänelle vasten naamaa, sillä ihmissyöjillä on tapoja — vaikkakin heidän ruokalistansa jättää paljon toivomisen varaa.

Hra Torrington koetti opettaa heille kemiaa, selvittämällä, miten rikkihappo sokeriin sekoitettuna synnytti Su2, Su4 tai jonkin sellaisen sanan. Palkinnoksi hän voitti suosiota taikurina ja useammassa kuin yhdessä majassa häntä kunnioitettiin ja kohdeltiin Suurena ja Kirkkaana Paholaisena — jollainen hän oli muutamassa suhteessa. Mutta ensi kerralla, kun hänen kemiansa, lakinsa ja teoriansa joutuivat kosketuksiin asukkaiden henkien kanssa, ne menivät päin mäntyyn. Silloin tuli Sanders — Sanders, joka oli unohtanut vähäiset kemian tietonsa ja joka lainopin ylioppilaana oli ollut huonoissa kirjoissa.

Isisissä oli nuori mies, joka ennusti eräänä päivänä, että silloin ja silloin, sillä ja sillä tunnilla joki nousee ja hukuttaa ihmiset. Kun hra Torrington kuuli tästä, niin hän hymyili eikä aluksi välittänyt koko jutusta. Mutta hänen mieleensä johtui, että tässä olisi mainio tilaisuus paljastaa raakalaisille osa siitä tieteestä, johon hän oli niin innostunut.

Asukkaat eivät tulleet vakuuttuneiksi, vaan valmistautuivat jättämään kylän, kun Sanders tuli näyttämölle. Hän haetti ennustajan, joka oli hermosairas nuorukainen, ja rakennutti joen rannalle puisen vankikopin, johon nuorukainen teljettiin.

— Sinä pysyt täällä, sanoi Sanders, — ja kun joki nousee, sinun täytyy ennustaa sen laskevan jälleen, sillä muuten sinä hukut.

Minkä jälkeen kansa asettui jälleen paikalleen katsomaan, miten joki nousee ja hukuttaa profeetan ja täyttää hänen ennustuksensa. Mutta tähän vuodenaikaan joki säännöllisesti laski, ja profeetta oli monien muiden lailla menettänyt maineen omalla maallaan.

Sanders meni pois, ja hieman myrtyneenä Torrington ryhtyi jatkamaan kokeitaan. Ensin hän otti kokeilun alaiseksi unitaudin ja työskenteli ahkerasti kolme kuukautta, eikä hänestä välittänyt kukaan, paitsi eräs herrasmies, josta tulee puhe seuraavassa. Sitten hän yhtäkkiä lopetti nämä kokeilunsa ja aloitti toisia.

Hän ajatteli rokotusta, mutta ensimmäinen lapsi, jonka hän rokotti, kuoli kuristustautiin, ja Torrington pakeni jokea alas kertomaan Sandersille tarinaa asukkaista, jotka raivosivat ja vaativat hänen vertansa. Sitten Torrington meni Eurooppaan.

— Maa on nyt hiljainen, kirjoitti Sanders hallitukselle kyynillisesti. — On selviteltävä monta jupakkaa, mutta mikään ei ole kiireellinen. Isisiläiset ovat tavallista hiljaisempia, ja Bosambo, monrovialainen, josta olen kirjoittanut Teille, on nykyään Ochorin päällikkönä. Varkauksia ei ole tehty kolmeen kuukauteen. Olisin kiitollinen, jos minulle annettaisiin täydellinen selvitys eräästä matkueesta, joka tällä hetkellä kuljeksii tässä maassa Isisin Etsintäyhtiön lukuun.

Ihmeellistä kyllä Torrington oli unohtanut, että eräs tämän matkueen jäsen oli hänen unitautikokeiluihinsa hyvin kiintynyt.

Isisin Etsintäyhtiö oli syntynyt ja kehkeytynyt eräässä Lontoon hienostokorttelin talossa, jonka omistajan etunimi oli Isidore. Kerran hän söi päivällistä erään hyvän ystävän kanssa, joka nimitti itseään McPhersoniksi muina vuoden päivinä paitsi juutalaisten pääsiäisenä, jolloin hän sanoi olevansa syntyään Isaacs — ja silloin tuli puhe mainioista toiminimistä ja hra McPherson sanoi, että Isisin Etsintä oli ollut hänen mielessään vuosia. Isisi löydettiin kartan avulla. Se oli yksi niistä kartoista, joihin oli merkitty, maan päätuotteet, ja yli Isisin oli kirjoitettu komein kirjaimin: Kumia, Kolapähkinöitä, Mahonkia ja Tupakkaa.

— Siellä on eräs päällikkö, jonka kanssa olen ollut kirjeenvaihdossa, sanoi McPherson sikariaan pureskellen, — voisimme saada häneltä jonkinlaisia valtauksia. Se täytyy tehdä hiljaisuudessa, sillä maa on brittiläistä suojelusaluetta. Meidän täytyy lähettää paikalle mies, joka kokoo tavaran ja valtaa alueen, ja saamme yhtiön syntymään ennen kuin kukaan aavistaakaan.

Toimeenpannun etsinnän jälkeen löydettiin Claude Hyall Cuthbert; hän oli nuori mies, joka oli saanut laajoissa piireissä Afrikan-tuntijan maineen, sillä hän oli kerran ollut vähällä ampua leijonan Ugandassa.

Cuthbert, joka pelmusi myötäänsä osakkeissa ja kupongeissa, oli halukas liittymään kaikenkaltaisiin yhtiöihin, ja käsitettyään, että hänen osuutensa yhtiöissä oli toimittaa alueen valtaus, hän ilomielin luovutti yhtiölle seitsemäntuhatta puntaa, joista hrat Isidore ja McPherson palauttivat hänelle hyvin ystävällisesti neljätuhatta matkakulunkien peittämiseksi.

— Tapahtui mitä tahansa, me olemme hyvällä puolella, — mikä oli aivan totta.

— Mitä tahansa teetkin, pysy erilläsi tuosta kirotusta komissaari Sandersista. Hän on niitä, jotka sekaantuvat joka paikkaan ja sotkevat…

— Tiedän, sanoi Cuthbert viisaasti. — Tämä ei ole minun ensimmäinen
Afrikan-matkani. Enkö ole kertonut teille leijonasta, jonka ammuin
Ugandassa?

Outo valkoinen mies tuli Sandersin alueelle. Tämä valkoinen mies, joka oli Cuthbert, kulki Vihreää kuoleman tietä, mutta hän ei sitä tietänyt. Hän »heitti naamansa metsään», kuten alkuasukkaat sanoivat, ja nauroi, ja Otembin kylän väki, joka seisoi majain ovilla, katseli häntä äänetönnä ihmetyksestä.

Se oli lavea polku suurten puiden keskellä, ja vihreä pintakasvullisuus kylpi auringon muodostamissa valoläiskissä, ja kukoistava tie, joka suuresti muistutti puistotietä, oli todella kaunis.

Nbeki, tämän Otembin kylän päällikkö, hyvin vanha mies, meni polulle, kun valkoinen mies lähti matkaan.

— Valkoinen mies, sanoi hän vakavasti, — tämä on helvetin tie, jonka varrella asuu monenlaisia paholaisia. Yön kera tulee katumus ja aamunkoiton kera itseviha, joka on pahempi kuin kuolema.

Cuthbert, jonka suahelin kieli oli vajavaista ja joka ei osannut bomongoa lainkaan, irvisti happamesti, kun hänen rannikkolaistulkkinsa käänsi lauseen hänelle.

— Neekerilurjus sanoo, tämä on paha paikka, ei hyvä; hän sanoo, sinä hyvin pian kuolet.

— Käske hänen mennä pätsiin, sanoi Cuthbert raikkaasti, — ja kuulepa, kysy häneltä, missä kumia on. Sano hänelle, että tutkimme koko metsän, ja kysy, missä norsut ovat. Missä on niiden leikkipaikka?

Cuthbert oli lujaharteinen ja raskasrakenteinen, ja hänen leveän lakin peittämät kasvonsa hohtivat lämpimästi.

— Sano valkoiselle miehelle, sanoi päällikkö hiljaa, että kumia ei ole lähempänä kuin seitsemän päivän päässä, että me emme tiedä norsunluuta; norsuja oli täällä kalakala, mutta ei enää.

— Hän valehtelee, päätteli Cuthbert. — Pane nämä penteleet liikkeelle, tulkki. Hi, alapa', avanti, trek!

»Nämä penteleet», pitkä jono, ottivat taakkansa vastaanpanematta. He olivat hyviä kantajia, ja vain kaksi oli kuollut matkallelähdön jälkeen.

Cuthbert seisoi ja katsoi lähtöä käytellen nahjuksiin säälimättä keppiä. Sitten hän kääntyi lähteäkseen.

— Sano hänelle, että hän on yksinkertainen aasi! sanoi Cuthbert ja seurasi kantajiaan.

Karavaanin seuraama luonnonpolku kulki melkein suoraan metsän poikki. Se oli omituinen tie, sillä se oli hyvin pehmeä, ja ainoa vika oli, että se oli jonkinlainen kärpästen pesäpaikka — pienten mustien kärpästen, jotka olivat kooltaan kuin tutut kotikärpäset, ehkä hieman isompia.

Ne olivat alkuasukkaiden kauhistus monestakin syystä, mutta pääasiassa siksi, että ne pistivät. Ne eivät kauhistuttaneet Cuthbertia, joka oli pukeutunut lujaan pukuun; siitä huolimatta oli kuitenkin hetkiä, jolloin kärpäset löysivät tien hänen panssarinsa läpi ja saattoivat hänet kiukkuiseksi. Tämä polku oli kymmenen mailin pituinen ja kävely sitä myöten oli hupaista. Sitten tutkija poikkesi metsään kulkien toista polkua myöten, joka oli hyvin tehty, mutta vaivalloisempi.

Kiertoteitä hra Cuthbert tuli Sandersin alueelle ja oli iloinen, ettei tavannut tätä. Hänen karavaanissaan oli kuusikymmentä miestä ja tulkki, ja hän pääsi matkansa päämäärään, joka oli huomattavan suurta aluetta hallitsevan kuuluisan päällikön kylä — Bosambon, ochorilaisen, ei vähemmän; ent. krulaisen, Elder Dempster linjan kyökkimestarin, päällikön jumalan armosta, mutta silti mielenkiintoisen henkilön. Bosambo, siitä saatte olla varmat, tuli ulos tervehtimään vierastaan.

— Sano hänelle, sanoi Cuthbert tulkilleen, — että olen iloinen tavatessani suuren päällikön.

— Herra päällikkö, sanoi tulkki Bosambolle, — tämä valkoinen mies on hullu ja hänellä on paljon rahaa.

— Sano hänelle, sanoi Cuthbert lähetin arvokkuudella, — että olen tullut tuomaan hänelle arvokkaita lahjoja.

— Valkoinen mies sanoo, sanoi tulkki, — että jos hän voi olla varma sinun kunnollisuudestasi, niin sinä voit saada häneltä lahjoja. — Sitten tulkki jatkoi varovasti: — Kun olen ainoa mies, joka voin puhua puolestasi, tehdään sopimus. Sinä annat minulle kolmanneksen siitä, mitä hän tarjoaa. Sitten minä kehoitan häntä jatkamaan antamista, sillä hän on hullujen ihmisten isä.

Hän antoi merkin vartijoilleen, ja nämä ottivat kiinni onnettoman tulkin ja veivät hänet pois. Cuthbert veti raivoissaan pistoolin esiin.

— Herra, sanoi Bosambo, — älä tee pila. Tämä kirottu neekeri, hän paha mies; hän pane sinä puhua paha asia. Minä puhu englanti hyvin. Sinä istu alas. Me puhu.

Niin Cuthbert asettui Ochorin kylään, ja kolme päivää hän antoi lahjoja, ja Bosambo myi hänelle alueita. Bosambo myi Ochorin; se oli pieni asia. Hän myi oikeudet Isisin metsiin, hän myi Akasavan, hän vuokrasi Lulungon ja »sen luonnontuotteet» — kirjoitan tämän nykyään siirtomaaministeriössä säilytettävästä sopimuskirjasta, jonka alla on Bosambon harakanvarvasmerkki — ja hän lisäsi siihen vielä, hieman ajateltuaan, myös Ikelin maat.

Se oli hyvin yksinkertaista kaupantekoa; tietävämpi mies kuin Cuthbert olisi ruvennut aavistamaan pahaa mainiosta menestyksestään, mutta Cuthbert oli liian tyytyväinen itseensä epäilläkseen mitään.

Kerrotaan, että hänen eronsa Bosambosta oli liikuttava; että Bosambo itki ja syleili hyväntekijänsä jalkoja.

Olkoon sen laita kuinka tahansa, »vuokrakirjat» taskussaan Cuthbert lähti matkaamaan rannikolle karttaen Sandersia. Hän tuli Etebiin ja tapasi alikomissaarin, joka otti hänet vastaan avosylin. Täällä Cuthbert oleili viikon.

Hra Torrington oli näihin aikoihin ahkerassa työssä unitaudin hävittämiseksi: Siihen asti Cuthbert oli ollut siinä käsityksessä, että se oli miellyttävä tauti, jonka pääasiallisin ilmenemismuoto oli kivuton uni. Hän jäi vielä toiseksi viikoksi, sillä Torrington oli perustanut amatöörisairaalan ja otti päivittäin vastaan satakunta sairasta, ja Cuthbert näki kauheita asioita.

— Ja se tulee tsetsekärpäsen puremasta? sanoi Cuthbert. — Näyttäkää minulle tsetse.

Torrington täytti pyynnön, ja kun Cuthbert näki kärpäsen, hän tuli valkeaksi huuliltaankin.

— Ei siitä seuraa, aloitti Torrington; mutta Cuthbert oli meluten ja kiihkeänä matkalla kantajiensa leiriin.

— Ottakaa kantamuksenne! karjui hän. — Pois tästä kirotusta maasta niin pian kuin pääsemme!

Torrington koetti saada hänet tyyntymään käyttäen filosofista tyyneyttä, mutta hän ei ollut tyynnytettävissä.

Hän jätti Etebin sinä yönä ja leiriytyi metsään. Kolme päivää myöhemmin hän tuli lähetysasemalle, jossa valitti päänkipua ja pistoksia niskassa (hän ei ollut suotta oleillut Torringtonin sairaalassa). Lähetyssaarnaaja, joka päätteli miehen hermostuneisuudesta ja ulkonäöstä, että hän oli sairastunut malariaan, käski hänen levätä jonkin päivän, mutta Cuthbert tahtoi päästä rannikolle. Kahdenkymmenen mailin päässä lähetysasemalta Cuthbert lähetti kantajansa pois ja sanoi, että hän kulkisi viimeiset sata mailia yksin.

Tähän omituiseen ehdotukseen alkuasukkaat suostuivat — sinä päivänä
Cuthbert hävisi ihmisten näkyvistä.

Sanders oli lyhyellä oikomatkalla metsän läpi välttääkseen joen lukemattomia kiemuroita ja mutkia, kun hän äkkiä tuli kuoleman kylään — neljä pientä majaa, jotka oli nopeasti kyhätty kokoon sekavan aluskasvullisuuden keskelle. Hän huudahti, mutta kukaan ei vastannut. Hän oli liian väsynyt mennäkseen mihinkään noista viheliäisistä majoista.

Hän tunsi nämä metsän pikku kylät. Alkuasukkaiden tapa oli viedä vanhat ja kuolevat — erittäinkin ne, jotka kuolivat uneliaasti — kaukaisiin metsiin, ihmisten saavuttamattomiin, ja jättää heidät varustettuina viikon ruoalla ja juomalla kuoleman synkkään yksinäisyyteen.

Hän huusi jälleen, mutta vain metsä vastasi hänelle. Virkeä, äänekäs metsä, joka oli täynnä salaperäistä elämää. Paikalla paloi vielä eloa osoittava tuli.

Sanders jatkoi matkaansa asetettuaan paikalle ruokaa sitä miestä varten, joka oli tehnyt tulen.

Hän oli matkalla tutkimaan Cuthbertin äkillistä katoamista. Se oli laatuaan neljäs matka, jonka hän oli tehnyt. Oli pidetty lukemattomia neuvotteluja.

Bosambo, Ochorin päällikkö, oli vastahakoisesti luovuttanut lahjansa, jotka oli saanut, ja tunnustanut syntinsä.

Herra, sanoi hän, — kun minä olin rannikkoihmisten parissa, minä opin kirjoittamisen konstit — se on kirottu lahja -; muuten koko tätä juttua ei olisi tapahtunutkaan. Sillä kun halusin näyttää miehilleni, miten suuri mies minä olen, niin kirjoitin kirjeen englantilaiseen tyyliin ja lähetin sen viestinviejällä rannikolle ja sieltä edelleen Sierra Leoneen ja kerroin heille menestyksestäni. Sillä tavoin Lontoon ihmiset tulivat tietämään tämän maan rikkaudet.

— Sinä orja ja orjan poika, sanoi Sanders, — jonka minä otin vankilasta johtamaan Ochoria, miksi sinä petit tätä valkoista miestä myymällä hänelle sellaista, mikä ei ollut sinun?

— Herra! sanoi Bosambo yksinkertaisesti, — minulla ei ollut mitään muuta myytävää.

Mutta ei ollut jälkeäkään Cuthbertin olinpaikasta, ei lähetysasemalla eikä kantajilla, jotka pidätettiin epäilyksenalaisina. Yksi mies olisi voinut valaista tilannetta, mutta Torrington oli kotona mekaniikan opettajan apulaisena (enemmän paikallaan siellä) ja käytti joutoaikansa luentoihin »bantuheimojen vaeltelusta».

Niinpä Sandersin neljännen tiedustelun tulos oli yhtä laiha kuin kolmannenkin ja toisen ja ensimmäisen, ja hän lähti omia jälkiään päämajaan jotensakin myrtyneenä.

Hän noudatti ennen kulkemaansa polkua ja tuli Kuoleman leirille myöhään iltapäivällä. Tuli paloi vielä, mutta hänen asettamansa ruoka oli kadonnut. Hän huusi majaan bomongoksi, mutta kukaan ei vastannut. Hän odotti hetken ja antoi sitten käskyn panna paikalle lisää ruokaa.

— Kurja pentele! sanoi Sanders ja käski marssia eteenpäin. Hän oli itse ottanut puolikymmentä askelta, kun hän pysähtyi. Hänen jaloissaan kimalsi jotakin päivänsäteissä. Hän kumartui ja otti sen ylös. Se oli ammuttu patruuna. Hän tutki sitä huolellisesti ja haistoi sitä: se oli ammuttu äskettäin. Sitten hän löysi toisen. Ne oli tehty Lee-Metfordissa ja niissä oli merkki »07», joka merkitsi sitä, että ne eivät olleet vielä vuodenkaan vanhoja.

Hän seisoi vielä pienet messinkihylsyt käsissään, kun Abibu tuli hänen luokseen.

— Onko se arvoitus? kysyi Sanders ärtyisästi, sillä hän pohti ammuskysymystä.

Viidenkymmenen metrin päässä oli puu, jonka juurella oli köysiin sidottuina kaksi pientä rimpuilevaa ja kauhistunutta mustaa marakattia.

Ne irvistivät hurjasti, kun Sanders lähestyi niitä. Hän katsoi ammuksista marakatteihin ja marakateista ammuksiin, ja sitten hän alkoi tutkia ruohoa. Hän löysi vielä kaksi tyhjää patruunaa ja ruostuneen veitsen, jollainen on jokaisen tutkijan taskussa.

Sitten hän meni takaisin sen majan luo, jonka edessä tuli paloi, ja sanoi lempeästi:

— Jättäkää minut rauhaan! Olen tullut tänne kuolemaan! sanoi murtunut ääni.

— Tulkaa ulos ja olkaa ihmisiksi, sanoi Sanders kylmästi. — Kuolla voitte myöhemminkin.

Jonkin hetken kuluttua ilmestyi majasta riutunut mies, jolla oli pitkä tukka ja kuukauden parta, ja hän seisoi avuttomana komissaarin edessä.

Toinen pudisti päätään väsyneesti. Hän oli säälittävän näköinen. Hänen pukunsa oli likainen; itse hän oli pesemätön.

— Unitautia, sanoi hän väsyneesti. — Tunsin sen tulevan — näin, millainen kauhea tauti se on — en halunnut olla taakkana! Oi Jumalani! Mikä hullu minä olin tullessani tähän viheliäiseen maahan!

— Se on hyvin luultavaa, sanoi Sanders. — Mutta kuka sanoi, että se oli unitautia?

— Jos teissä on unitauti, sanoi Sanders tutkimuksensa päätyttyä, — niin minua vaivaa uskonnollinen mania… Mies, olette hupsu!

Cuthbertin näössä oli kuitenkin jotakin hämmästyttävää. Hän oli tylsä, raskas, kömpelö. Hänen liikkeensä olivat hitaat ja horrosmaiset.

Sanders katseli häntä, kun hän otti repaleisesta taskustaan mustan puupiipun ja piinallisen hitaasti täytti sen tupakkapussistaan.

— Minussa on se, uskokaa pois, mutisi Cuthbert ja sytytti piippunsa tulesta. — Tiesin sen (savut), kun tuo kunnon (savut) Torrington kuvasi tuntomerkit (hän veti savut); — tunsin olevani tylsä ja uninen (savut), otin pari marakattia ja panin niihin vertani — (savut) ja ne tulivat uneliaiksi, nekin — varma merkki…

— Ystävä antoi minulle — päällikköystävä, Bosambo. Alkuasukkaiden tupakkaa, mutta ei hullumpaa — hän antoi minulle pahuksen paljon.

— Sitä minäkin, sanoi Sanders ja ojentaen kätensä otti pussin ja pisti sen taskuunsa.

Kun Sanders oli saanut Cuthbertin varmasti kotimatkalla olevan höyrylaivan kannelle, hän otti kaksikymmentä hausaa ja lähti Ochoriin vangitsemaan Bosamboa, ja hän luuli Bosambon pakenevan; mutta julkea päällikkö odotti hänen tuloaan ja suoritti tavanmukaiset kunnianosoitukset.

— Minä tunnustan antaneeni valkealle miehelle hamppua, sanoi hän. — Minä poltan sitä itse tulematta sairaaksi. Mistä tiesin, että se saattaisi hänet nukkumaan?

— Viime kuussa, herra, tulit kysymään minulta, miksi annoin hänelle Isisin maat ja oikeudet jokeen, jotka eivät olleet minun annettavissani. Nyt tulet kysymään, miksi annoin valkealle miehelle alkuasukkaan tupakkaa. — Herra, se oli minun antamistani tavaroista ainoa, joka oli minun omaani.

ERITYISKIRJEENVAIHTAJA

Hänen jalosukuisuudellaan George Tacklella oli onni olla isänsä poika; ja täytyykin sanoa, että hänellä ei ollut mitään sitä vastaan. Isässään, joka oli sanomalehden omistaja (ties miten monen kuolleen ja hävinneen Lontoon lehden kokoomus), Georgella oli omalaatuinen »voima», jossa ei ollut paljonkaan toivomisen varaa, ja kun parlamentissa käsiteltiin Lukatissa tapahtuneita hirmutöitä, George avasi kirjansa, huomasi, että brittiläisellä alueella oli sen niminen paikka, ja vaati heti, että hänet oli lähetettävä tutkimaan näitä hirmutöitä, jotka olivat englantilaisen sivistyksen häpeäpilkku.

Hänen isänsä, jolla oli aivan väärät käsitykset poikansa kyvyistä, suostui ja ehdotti, että George menisi toimitukseen ja »ottaisi selvän asianhaaroista». Georgea hymyilytti, että häntä neuvottiin asiassa, josta hän oli täysin selvillä, ja lupasi; mutta sanomalehden toimitus ei nähnyt häntä, ja toimitussihteeri, joka oli varustautunut runsaalla saksitus-, lentolehtis-, kartta- ja terveysneuvovarastolla, närkästyi kuultuaan, että lupaava nuorukainen oli matkustanut ottamatta asiasta sen tarkempaa selvää kuin minkä tavallinen kuolevainen sai lukemalla ohimennen jokapäiväisiä sanomalehtiä.

H.J. George Tackle on varoittava esimerkki kaikille sanomalehtimiehille siitä, miten voi käydä, kun sanomalehden omistaja antaa isäntunteiden vaikuttaa enemmän kuin terveen järjen arvostelun.

Kaikki, mitä George Tackle tiesi asiasta, oli se, että Lukatissa oli sattunut neljä hirveää barbarismin ilmausta alkuasukkaita kohtaan ja että paikallinen komissaari oli syyllinen tapahtumiin. George Tackle ajatteli, että tässä oli kaikki, mitä oli tarpeen tietää. Mutta siinä hän teki suuren erehdyksen.

Lukatissa tapahtui, kuten komissaari Sanders vallan hyvin tiesi, kaikenlaisia asioita hänen laskuunsa. Kerran hän kävi seudulla jättäen sen mitä syvimmän rauhan valtaan, ja Carterille, hänen apulaiselleen, joka jäi paikalle, asukkaat rakensivat kauniin majan ja istuttivat sen ympärille kauniin puutarhan, kaiken omasta aloitteestaan.

Eräänä päivänä, kun Carter juuri oli kirjoittanut lämpimän raportin väkensä kehityksestä ja siitä, miten sydämenasiakseen he olivat ottaneet uuden hallituksensa hyvinvoinnin, kylän päällikkö Olari tuli hänen luokseen.

Carter oli kävelyllä kylän hyvinlakaistulla kadulla kädet taskuissa ja aurinkokypärä työnnettynä niskaan, sillä aurinko laski hänen taakseen.

— Isä, sanoi päällikkö Olari, — olen tuonut nämä miehet katsomaan sinua.

Hän viittasi kädellään kuuteen vieraaseen sotilaaseen, joilla oli keihäät ja kilvet ja jotka tarkastelivat häntä osoittaen mielenkiinnon merkkejä.

— He haluavat, sanoi Olari, — nähdä sen ihmeellisen pienen mustan jumalan, joka on minun isäni taskussa, jotta he voivat kertoa kansalleen sen ihmeellisestä voimasta.

— Sano miehillesi, sanoi Carter hyväntuulisena, että jumala ei ole minun mukanani. Jos he tulevat minun majaani, niin näytän heille sen ihmeet.

Minkä jälkeen Olari kohotti keihäänsä ja lävisti Carterin, ja kuusi sotilasta hyökkäsi myös esiin. Carter taisteli urheasti, mutta hän oli aseeton.

Kun Sanders kuuli alaisensa kuolemasta, ei hän raivostunut eikä alkanut kiroilla. Hän istui leveällä kuistillaan päämajassa, kun pölyinen sanantuoja saapui. Hän nousi huulet yhteenpuristettuina ja kulmat rypyssä sormien kirjettä — se oli Tollemachelta, Bokarin poliisipäälliköltä — ja alkoi kävellä verannalla.

Hän ei lähettänyt viestiä Olarille; hän ei valmistellut kostoretkeä; hän jatkoi asiakirjain kirjoittamista, hausain katsastusta, päivällisensä syömistä, niinkuin Carter ei olisi koskaan elänyt eikä kuollut. Kaiken tämän kertoivat Olarin vakoojat, ja päällikkö oli kiitollinen.

Kun Lukati oli kahdensadan mailin päässä päämajasta, villin ja vuorisen taipaleen takana, ei ollut helppoa varustaa retkikuntaa, ja Britannian hallitus, niin rikas kuin se onkin, ei voi kuluttaa sataatuhatta puntaa alivirkamiehensä kuoleman kostamiseen. Sanders tiesi tämän vallan hyvin, joten hän käytti aikansa ottamalla selville Carterin murhaajain nimet. Kun hänellä oli ne tiedossaan, hän meni seitsemänkymmenen mailin päähän viidakkoon poppamies Kelebin luo, jonka nimi oli tunnettu koko rannikolla Dakarista aina itäisen Togo-maan rajoille asti.

— Tässä ovat niiden miesten nimet, jotka ovat tehneet minulle häpeän, sanoi hän, — mutta eritoten Olari, Lukatin kansan päällikkö.

— Tahdon lukea loitsut Olarille, sanoi poppamies, — hyvin pahat loitsut, ja näille miehille. Maksu on kuusi puntaa.

Sanders antoi rahan ja »pudotti» kaksi viinapulloa ja palasen oikeaa kangasta. Sitten hän palasi päämajaan.

Eräänä yönä kävi kuiske Lukatin kylän läpi, ja miehet kertoivat uutista väristen kauhusta ja silmäillen taaksensa.

Olari kuuli uutiset naisiltaan ja tuli majastaan ulos kuunvaloon kauheasti hourien.

Seuraavana päivänä hän sairastui ja viidentenä päivänä hän oli vähällä kuolla tuskiin, samoin kuin ne kuusi miestä, jotka olivat avullisina Carterin tappamisessa. Että he eivät kuolleet, ei ollut poppamiehen vika, joka selitti matkan hänen ja hänen uhriensa välillä olevan liian pitkän.

Sanders puolestaan oli tyytyväinen sanoen, että tuskatkin olivat halpoja ja että hänelle tuottaisi tyydytystä vielä kirjoittaa »finis» Olarille omalla kädellään.

Viikko tämän jälkeen Abibu, Sandersin paras palvelija, sairastui.
Kuumeesta ei ollut merkkiäkään, mies alkoi vain muuten kuihtua.

Tiedusteltuaan Sanders sai selville, että Abibu oli suututtanut poppamies Kelebin ja että tohtori oli lähettänyt hänelle kuolemansanoman.

— Minulla on syytä luulla, sanoi hän, — että sinä et ole taitava miesten tappamisessa.

— Herra, sanoi Kelebi puolustellen, — minun taikani eivät mene vuorien yli, muuten Olari ja hänen ystävänsä olisivat kuolleet.

— Olkoon sen laita miten tahansa, sanoi Sanders, — puhun nyt läheisemmästä taiasta, ja sanon sinulle, että sinä päivänä, jona Abibu kuolee, minä hirtän sinut.

— Isä, sanoi Kelebi painavasti, — jos niin on, niin Abibu jää elämään.

Sanders antoi hänelle punnan ja ratsasti takaisin päämajaan tavaten palvelijansa tervehtymässä.

Kerron tämän palan Sandersin historiaa, koska se on omiaan kuvaamaan, miten Sanders vietti suurimman osan elämästään ja koska siten paremmin voi arvostella aseman huvittavuutta jalosuk. George Tacklen tullessa.

Sanders oli aamiaisella talonsa parvekkeella. Paikaltaan hän näki puutarhansa kauneuden läpi palan laveaa, henkäilevää, öljymäistä merta, joka levittäytyi kultaisen auringon polttavan paahteen alla. Kolmen mailin päässä oli höyrylaiva (vain viisisylisessä vedessä), ja Sanders tunsi sen kaukoputkellaan Elder Dempster-linjan laivaksi, joka toi tavallisesti hänen kuukausipostinsa. Kun hänen pöydällään ei vielä ollut yhtään kirjettä, vaikka laiva oli ollut siellä jo kaksi tuntia, hän oli kiitollinen, sillä hän oli jo elänyt loppuun sen kaihoisan elämänosan, jolloin kirjeet ovat iloisia tapahtumia.

Kun ei ollut kirjeitä, ei hän odottanut vieraitakaan, joten jalosuk.
Georgen ilmestyminen puutarhaan oli hämmästyttävä.

George huolittelihe, tarkisti hattunsa ja hankaili tahroja puhtaasta valkeasta puvustaan ja astui kuistin ylimmälle portaalle.

— Terve! sanoi tulija. — Nimeni on Tackle — George Tackle. — Hän hymyili, niinkuin liiat sanat olisivat olleet vaarallisia kuulijan mielenkiinnolle.

Sanders kumarsi (se oli hänelle liiaksi juhlallista). Hän arveli, että tulija odotti sitä.

— Olen tutkimusmatkalla, jatkoi jalosuk. George. Kuten epäilemättä olette kuullut, isäni on »Courier»-nimisen sanomalehden omistaja, joten katsoin parhaaksi tulla katsomaan asiaa itse. En epäile lainkaan, etteikö koko juttu olisi liioiteltu…

— Odottakaapa, sanoi Sanders, joka hieman aavisti. Luullakseni olette jonkinlainen sanomalehden kirjeenvaihtaja?

— Alkuasukkaiden kohtelua ja sen sellaista, sanoi jalosuk. George helpottuneena.

— Tiedätte — sanomalehtikertomukset — lähetyssaarnaajat, hän nopeasti sanoi hämmästyen joltisestikin todetessaan, että juuri tämä mies jos kukaan oli vastuussa niistä teoista, joita hän oli tullut tutkimaan.

— Tietysti, keskeytti George innokkaasti, — käännämme kaiken hyvin, mikäli se teitä koskee.

— Kiitoksia paljon! — Sandersin kiitollisuus oli hieman väkinäistä, mutta hän ojensi kätensä. — No niin, toivotan teille onnea — kertokaapa, miten pääsette alkuun.

— Mutta, anteeksi, sanoi hän, — heittäkää pois tuollaiset. Mihin minä asetun?

— No, sanoi Sanders käärien huolellisesti ruokaliinansa, — en ole läheskään niin iloinen teidän tulostanne.

— Koska olette minun vastuullani — vihaan liikaa vastuunalaisuutta. Pystyttäkää telttanne mihin tahdotte — mutta minä en osoita teille minkäänlaista vieraanvaraisuutta, niinkuin näytte toivovan.

— Ilmoittakaa siitä minun isoäitini neititädille, sanoi Sanders kohteliaasti.

Puoli tuntia myöhemmin hän näki jalosuk. George Tacklen palaavan laivalle, joka oli tuonut hänet Isisi Bassamiin, ja nauroi. George menee hallitukseen ja saa siellä kokea myrskyn, jonka rinnalla Saharan samumit ovat Arabian länsituulosia.

Sanders oli sekä hämmästynyt että loukkaantunut. Hänen alueellaan ei ollut koskaan ollut puhettakaan julmuuksista, ja hän oli kummissaan, sillä hän ei aavistanut, mitkä huhut olivat tuoneet »erityiskirjeenvaihtajan» tutkimusmatkoille — olisiko se johtunut Olarin rankaisemisesta?

— Mene nopeasti laivalle ja vie kirje sille herralle, joka juuri lähti täältä, sanoi hän palvelijalle ja kiiruhti kirjoittamaan paperilappua:

— Olen pahoillani, kirjoitti hän, — olin Teille melkein raaka — tietämättä, mitä pahusta täältä haitte. Ylenmääräinen uteliaisuus kehoittaa minua tarjoamaan Teille asunnon majassani siihen asti, kunnes saatte tilaisuuden toimittaa tutkimuksenne.

— Oikea tapa kohdella näitä miehiä, sanoi hän Elder Dempster-kapteenille, — on osoittaa heille, ettei olla aivan tyhjästä kotoisin. Luulen hänen nöyrtyneen.

Elder Dempster-kapteeni, joka tunsi Sandersin, hymyili salaa, mutta ei puhunut mitään. Toistamiseen erityiskirjeenvaihtajan matkatavarapaljous sälytettiin hyökyveneeseen, ja hra George viittasi jäähyväiset laivassa oleville ystävilleen.

Elder Dempster-laivuri, joka nojasi komentosillan kaiteeseen, katseli mainingeissa nousevaa ja laskevaa venettä.

— Siellä menee mies, joka hakee rettelöitä, sanoi hän, — enkä ottaisi vastatakseni puolestakaan siitä sopasta, mitä hän keittää. Onko se siunattu ankkuri ylhäällä, herra Simmons? Puoli vauhtia eteenpäin, kurssi länsi, herra, mikä onkaan nimenne…

Se oli voittokulku H. J. Georgelle. Kymmenen virkapukuista poliisimiestä odotti rannalla ottaakseen haltuunsa hänen tavaransa, ja Sanders tuli puutarhan veräjälle vastaanottamaan häntä.

— Asia on niin… aloitti Sanders kömpelösti, mutta mahtava hra George viittasi kädellään.

Sanders oli hämmästynyt, mutta enemmän hän hämmästyi, kun kirjeenvaihtaja ei enää ruvennut puhumaan koko asiasta.

— Koska olen teidän vieraananne, sanoi hra George jalosti, — tunnen, että on parempi, jos kuulustelen riippumattomia henkilöitä. Aion mikäli mahdollista koettaa asettua teidän sijaanne, ottaa selvän kaikista vallinneista olosuhteista…

— Katsokaas, sanoi hän myöhemmin, — kysyn teiltä vain kahta asiaa.
Missä otaksutaan näiden raakuuksien tapahtuneen?

— Niitä oli monta, sanoi kirjeenvaihtaja ja otti esiin muistikirjansa. — Ymmärrätte, että mieluummin olisin keskustelematta kanssanne tästä asiasta, mutta kuten tahdotte. Hän luki:— Wastambon Efembi.

Hra George luki kuusi muuta tapausta, joista jokainen tasoitti rypyn
Sandersin otsalta.

— Voin ilmoittaa teille erään asian, joka säästää teiltä paljon vaivaa.

— Olen sitä mieltä, ettette puhuisi mitään, sanoi hra George parhaimmalla tuomarintyylillään.

— Tällä asemalla on lukuisia miehiä, jotka ovat minun ystäviäni. En halua salata teiltä totuutta — täällä on O'Neill, joka palvelee hausaväessä, tohtori Kennedy, tutkimusjoukkueen päällikkö, ja puoli tusinaa muita. Ettekö halua kuulustella heitä?

Neljän hausan saattamana ja mukanaan viisikymmentä naapurikylistä pestattua kantajaa hra George painui sisämaahan, ja Sanders katseli hänen lähtöään.

— En voi tietenkään taata teidän henkeänne, sanoi hän erottaessa, — ja minun täytyy huomauttaa teille, että hallitus ei vastaa teille matkan varrella sattuvista vahingoista.

— Ymmärrän, sanoi hra George, — mutta minua ei pelotella. Minä polveudun…

— Huomaan sen, keskeytti Sanders hänen sukumuistelonsa. — Mutta viimeinen matkailija, joka 'syötiin' viidakossa, oli d'Argy, ja hän polveutui Vilhelm Valloittajasta.

Kirjeenvaihtaja valitsi suoran tien Lukatiin ja saapui kolmen päivän päästä Mfabon kylään, jossa asui kuuluisa poppamies Kelebi.

George pystytti telttansa kylän ulkopuolelle ja meni neljän hausansa saattamana tervehtimään päällikköä, mikä oli hänen ensimmäinen erehdyksensä, sillä hänen olisi pitänyt kutsua päällikkö luokseen; ja jos hän meni jonkun luo, hänen olisi pitänyt mennä poppamiehen luo, joka oli suurempi mies kuin neljäkymmentä päällikköä yhteensä.

Jonkin ajan kuluttua hän huomasi kuitenkin istuvansa kyykyllään maassa poppamiehen majan edessä keskustellen Sierra Leonesta tuomansa tulkin välityksellä tämän kuuluisan henkilön kanssa.

— Sano hänelle, sanoi George tulkilleen, — että olen suuri valkoinen päällikkö, jonka sydän vuotaa verta alkuasukkaiden puolesta.

Hän ei vain lyönyt ihmisiä, selitti poppamies avoimesti, vaan oli tapauksia, että hän poltti heitä elävältä.

— Tämä on vakava syytös, sanoi George pudistaen päätään varoittavasti, mutta siitä huolimatta hän kirjoitti muistikirjaansa: »Haastatellut Kelebiä, arvossapidettyä alkuasukastohtoria, joka kertoo:— Olen koko ikäni asunut tällä alueella enkä ole koskaan tavannut niin julmaa miestä kuin Sandi (Sanders). Muistan tapauksen, jolloin hän hukutti miehen; hänen nimensä olen unohtanut; toisen kerran hän poltti arvokkaan alkuasukkaan elävältä, kun tämä kieltäytyi opastamasta häntä ja hänen hausojaan metsän läpi. Muistan myös, miten hän kerran poltti koko kylän aiheuttaen asukkaille suuren vahingon.

»Alueen koko kansa huokaa hänen ikeensä alla, sillä kerran toisensa jälkeen hän tulee vaatien rahaa ja viljaa, ja jos hän ei saa, mitä vaatii, hän pieksää asukkaita, kunnes he huutavat ääneen.»

(Melkein luulen, että tämä oli totta, sillä Sanders ei hevillä saanut kerätyksi majaveroa, joka oli saatava hallitukselle.)

Hän pudisti poppamiehen kättä, ja tämä iäkäs villi näytti hämmästyneeltä ja kysyi jotakin bomongoksi.

— En suinkaan, sanoi George. — Hän saa olla tyytyväinen siihen, että hän palvelee ihmisyyttä, että hän auttaa vajonneita ihmisiä.

Poppamies sanoi jotakin, mutta tulkki oli kyllin viisas jättääkseen sen kääntämättä.

— Mikäli minä huomaan, sanoi Sanders, — hän kokoaa sellaista kuolonsaalisluetteloa, että sen rinnalla suuren ruttoajan luettelot näyttävät terveyskylpylän ilmoitukselta.

— Hän on mennyt Lukatiin, ja minä olen huolissani, — ja Sanders näyttikin siltä.

Hausakapteeni nyökkäsi, sillä kaikenlaisia tietoja oli tullut Lukatista. Siellä oli saatu hyvä sato, ja hyvä sato tuo laiskuuden, ja laiskuus tuo pahat ajatukset. Siellä oli myös tanssittu paholaistansseja, ja Bokarin alueen hiljaiset miehet, jotka asuvat Lukatin naapureina, olivat kadottaneet naisia.

— Olen saanut vapaat kädet kukistaa kapinan alueellani, sanoi Sanders, — ja merkit viittaavat kapinaan. Mitä sanotte? Ilmoitammeko ja pyydämme apuväkeä, vai luotammeko onneemme?

— Se on teidän niskoillanne, sanoi hausakapteeni, enkä halua neuvoa teitä. Jos asiat menevät sekaisin, saatte potkut; mutta jos asia olisi minun, niin menisin kuin ammuttu — tietysti.

— Lähdetään, sanoi Sanders ja puolta tuntia, myöhemmin viesti kulki hausariveissä, ja Sanders kirjoitti viestiä päällikölleen kaukaiseen Lagokseen.

George, sanottakoon se, ei ajatellut muuta kuin olevansa tervetullut
Lukatin kylään.

Päällikkö Olari oli tervehtinyt häntä kohteliaasti ja kertonut hänelle tarinoita Sandersin raakuudesta — tarinoita, niinkuin George kirjoitti, »jotka, jos olivat tosia, ovat kuolemanisku brittiläiselle rehellisyydelle mustissa siirtomaissa».

George oli kuukauden vieraana Lukatissa. Hän oli ajatellut viipyä enintään kolme päivää, mutta aina oli ollut syitä hänen viipymiseensä.

Kerran kantajat karkasivat, toisen kerran tiet eivät olleet turvalliset, kerran Olari pyysi häntä jäämään näkemään nuorten miesten tanssia. George ei tietänyt, että hänen nelimiehinen hausajoukkonsa oli levoton, koska hänen tulkkinsa — samanlainen hullu kuin hän itsekin ei voinut tulkita ennustuksia. George ei tietänyt sellaisen tanssin merkitystä, johon ainakin kuusi poppamiestä otti osaa, eikä sen rappeutuneen majan tarinaa, joka oli kylän laidassa. Jos hän olisi vaivautunut tutkimaan majaa, hän olisi löytänyt pöydän, tuolin, vuoteen ja pöydältä raportin, pölyn ja sateen tuhriman, joka alkoi:

»Minulla on kunnia ilmoittaa Teidän Ylhäisyydellenne, että alkuasukkaat yhä edelleenkin jatkavat toimeliasta ja rauhallista elämäänsä!»

Sillä, tässä majassa oli elänyt Carter, alikomissaari; ja alkuasukkaat, joilla on oma käsityksensä kuolemasta, eivät olleet kajonneet mihinkään.

Kuukausi läheni loppuaan, kun George haistoi isäntänsä äänessä jonkinlaista julkeutta ja villien kohtelussa jotakin tunkeilevaa.

Tanssit olivat nyt jokaöisiä, ja tahdikas jalkojen töminä, keihäiden kalistaminen ruokokilpiä vasten ja tanssijain laulun loppumaton melu pitivät hänet valveilla läpi yön. Sanantuojia tuli Olarin luo päivittäin hyvin kaukaa, ja kerran hän heräsi keskellä yötä huutoihin. Hän hyppäsi ylös vuoteestaan ja veti syrjään telttansa oviverhon ja näki kuutta alastonta naista raahattavan kylän läpi — Bokariin tehdyn ryöstöretken saalis. Hän pukeutui tuskan ja kauhunhien valuessa selkää pitkin ja meni päällikön majaan, onneksi ilman tulkkia, sillä se, mitä päällikkö sanoi, olisi tuottanut hänelle halvauksen.

Aamulla tuon epämiellyttävän tapauksen jälkeen hän marssitti neljä hausaansa ja vielä saatavissa olevat kantajansa ja valmistautui matkaan.

— Herra, sanoi Olari, kun vaatimus oli tulkittu, mieluummin toivoisin sinun jäävän. Maa on täynnä pahoja ihmisiä, ja minulla on vielä sinulle paljon kertomista Sandin pirullisuudesta. Sitä paitsi, sanoi päällikkö, tänä yönä on sinun kunniaksesi suuri tanssi.

Hän osoitti kolmea orjaa, jotka pystyttivät suurta paalua keskelle kylän katua.

— Tämän jälkeen annan sinun mennä, sanoi Olari, — sillä sinä olet minun isäni ja minun äitini.

Hra George epäröi, kun yhtäkkiä kadun kumpaankin päähän ilmestyi kuin taikaiskusta kaksikymmentä matkalla nuhrautunutta hausaa. He seisoivat hetken asennossa, hajaantuivat sivuillepäin, ja kummankin joukon keskellä kiilsi konekiväärin vesivaippa.

Päällikkö ei sanonut mitään, katsoi vain ensin toiseen suuntaan ja sitten toiseen, ja hänen ruskeat kasvonsa muuttuivat likaisenharmaiksi. Sanders asteli hitaasti ryhmää kohti. Hänen partansa oli ajamaton, hänen pukunsa oli okaitten repimä, kädessä hänellä oli pitkäpiippuinen pistooli.

— Luulen, Olari, sanoi Sanders, — että sinä olet ollut päällikkönä liian kauan.

— Herra, isäni oli päällikkönä ennen minua, ja sitä ennen hänen isänsä,
Olari sanoi kasvot vääristyneinä.

— Entä Tagondo, minun ystäväni? kysyi Sanders käyttäen Carterista hänen alkuasukasnimitystään.

— Herra, hän kuoli, sanoi Olari, — hän kuoli mongotautiin — aivan tautiin.

— Varmaan, sanoi Sanders nyökäyttäen päätään, varmaan sinä kuolet samaan tautiin.

Hän näki hra Georgen katsovan toisesta toiseen hämmästyneenä ja heittäytyi kirjeenvaihtajan jalkoihin.

George ymmärsi asian; hänen tulkkinsa sanoi hänelle lopun; ja kun hausapalvelija ojensi kätensä tarttuakseen päällikköön, hän työnsi sen pois, sillä hän oli jo unohtanut päällikköä kohtaan tuntemansa pelon.

— Kuulkaahan, Sanders — sanon, että olette jo rangaissut tätä raukkaa tarpeeksi!

— Ottakaa tuo mies, kersantti, sanoi Sanders terävästi; ja hausa tarttui Olariin ja heitti hänet menemään.

— Saatte vastata tästä! karjui jalosuk. George Tackle pyhän vihan vallassa.

— Siitä, mitä olette tehnyt, sanoi kirjeenvaihtaja (tämä tapahtui kuukautta myöhemmin, ja hän oli menossa kotimatkalla olevalle höyrylaivalle), — saatte vastata!

— Haluan vain huomauttaa teille, sanoi Sanders, että jollen olisi saapunut viime hetkessä, olisitte te saanut vastata — he olivat aikeissa uhrata teidät seuraavana yönä. Ettekö nähnyt paalua?

— Se on valhe! sanoi toinen. — Tiedoitan kautta Englannin teidän töitänne. Teidän alueenne tila on sivistyksen tahra!

— Ei ole epäilemistäkään, sanoi tuomari, joka istui oikeutta Sandersin jutussa »Courieria» ym. vastaan, että syytetty Tackle kirjoitti joukon häväiseviä ja herjaavia kirjoituksia, ja minun nähdäkseni raskauttavin asianhaara jutussa on se, että kun hän oli menossa tutkimaan Lukatissa vallitsevaa asiaintilaa, hän ei edes ottanut selvää, missä Lukati oli. Kuten teille on sanottu, arvoisa lautakunta, on Länsi-Afrikassa kokonaista neljä Lukatia, ja se, jonne vastaajan piti mennä, oli Togo-maassa. En tiedä, miten hän erehtyi menemään Britannian Länsi-Afrikan Lukatiin saksalaisen Togo-maan Lukatin asemesta, mutta osoittaakseen täydellisesti viattoman brittiläisen viranomaisen syyllisyyttä hän on esiintuonut joukon todistamattomia väitteitä, joista jokainen on kantajaa häpäisevä, mutta vielä enemmän häpeällinen sille sanomalehdelle, joka suuressa tietämättömyydessään julkaisi ne.

Lautakunta tuomitsi Sandersille maksettavaksi yhdeksäntuhattaseitsemänsataaviisikymmentä puntaa.

TANSSIKIVET

Sankarien tulisi olla kookkaita ja viehättäviä, tulisilmäisiä; Sanders ei ollut erittäin kookas, hän oli keltakasvoinen ja sitä paitsi harmaatukkainen. Sankarien tulisi olla jalosukuisia ja täynnä korulauseita, sillä sellaiset lumoavat naisia, jotka tulevat heidän näköpiiriinsä; Sanders oli kärsimätön mies, joka kiroili pienimmästäkin syystä, eikä hän lainkaan sopinut naisille.

Kun joku asettaa miehen valtaistuimelle, vaikka se olisikin vain lantin arvoinen puujakkara, hän ottaa niskoilleen vastuun, joka painaa paljon enemmän kuin se henkilökohtainen kunnioitus, jota hän nauttii teoistaan. Toledossa on suuren kuninkaantekijän hauta, joka kuninkaantekijä eli tarpeeksi kauan huomatakseen merkityksettömyytensä. Messinkilevyyn kaiverrettu muistokirjoitus julistaa kaunopuheisesti elämän ja inhimillisten pyrkimysten viisautta.

Sanders oli alkuaikoinaan kuninkaantekijä. Hän oli avullisena muutamia kukistettaessa, joten hänen hyvityksen lakia seuraten oli otettava osaa jälleenrakentamistyöhön.

Hän kukisti Esindinin, Matabinin, Tsakin — mainitakseni kolme — ja avusti ammoisina aikoina Lo Benguelan, Suuren Härän, kukistamista.

Hän oli epäämättä kuninkaantekijä — voisi lukea selvin kirjaimin: »Tasavaltalaisuus» siitä hyväntahtoisesta irvistyksestä, jolla hän heitä teki — mutta ne kuninkaat olivat pieniä — se on brittiläisen Afrikan-hallinnon tapa: he kukistivat suuret kuninkaat ja asettavat sijalle useita pieniä, mikä on varmempaa.

Jossakin 12. pohjoisella leveys- ja 0. pituusasteella on maa, joka on siitä omituinen, että se on englantilainen, ranskalainen, saksalainen ja italialainen riippuen siitä, mistä kartasta katsotaan.

Sinä aikana, josta kirjoitan, se ei kuulunut kenellekään, vaan sitä hallitsi Suuren kuninkaan puolesta Mensikilimbili. Suuri kuningas oli voimakas itsevaltias ja hyvin julma. Hänen alueensa ulottui »kuunnoususta auringonlaskuun», ja hänellä oli rajaton valta.

Hänellä oli hovi, ja hän istui norsunluisella valtaistuimella pitäen arvonsa mukaisen leopardinnahan yllä kultaisista ja helakanpunaisista langoista kudottua vaippaa. Hänellä oli kolmesataa vaimoa ja neljäkymmentätuhatta sotamiestä, ja hänen tuttavuutensa valkoisten miesten kanssa alkoi ranskalaisen lähetyskunnan tullessa, joka lahjoitti hänelle silinterihatun, posetiivin ja satatuhatta frangia kullassa.

Eteläisten maiden pikku kuninkaat puhuivat hänestä henkeään pidättäen, hänen nimeänsä mainittiin kuiskaten kuin jumalaa, hän oli vallan ja voiman symboli — isisiläiset, jotka itse olivat jommoinenkin kansa ja sillä kerskailivat, tunnustivat itsensä alemmiksi, kun Jitingin kuningaskunta mainittiin.

Ranskalaisen lähetyskunnan jälkeen Sanders meni Limbiluun vieden ystävyyden lahjoja ja hyvän tahdon viestiä.

Kaksi päivää odotettuaan hän sai tietää, että majesteetti halusi nähdä hänet, ja hänet vietiin kuninkaan eteen.

Kuningas oli vanha mies, siveetön ukko, jos Sanders yleensä oli luonteentutkija, ja hän osoitti selviä kiukun ja halveksumisen merkkejä, kun komissaari levitti lahjansa.

— Ja mitä nämä ovat, valkea mies? sanoi kuningas. — Leikkikaluja naisilleni vai lahjoja pikku päälliköilleni?

— Nämä ovat sinun ylhäisyydellesi, sanoi Sanders hiljaa, — kansalta, joka ei mittaa ystävyyttä lahjojen kalleuden mukaan.

— Sano, valkea mies, sanoi hän, — oletko vaelluksillasi koskaan nähnyt yhtä suurta kuningasta kuin minä?

Kuningas rypisti kulmiaan, ja häntä ympäröivät pyhät miehet tuhisivat vihasta.

— Sen valehtelet, sanoi kuningas kylmästi, — sillä ei ole suurempaa kuningasta kuin minä olen.

— Antakaa valkoisen miehen sanoa, kuka on suurempi, ärähti eräs vanhempi neuvonantaja, ja kuului hyväksymisen mutinaa.

— Herra, sanoi Sanders katsoen valtaistuimella istuvaa iäkästä miestä silmiin, — olen nähnyt Lo Benin.

— Hänestä olen kuullut, sanoi hän, — hän oli suuri kuningas ja kansojen syöjä — kenet vielä?

— Humaus kävi läpi joukon, sillä nimi Ketsevaio oli eräs sellainen, jonka maine kantautui pohjoiseen.

— Mutta valkeita kuninkaita! intti kuningas. — Onko maailmassa valkeata kuningasta, jonka nimi saa miehet vapisemaan, kun se mainitaan?

Sanders hymyili sisimmässään, hän tiesi kyllä sellaisen kuninkaan, mutta hän vastasi, ettei ollut koskaan nähnyt sellaista kuningasta.

— Ja sotajoukko, sanoi kuningas, — oletko koskaan nähnyt sellaista sotajoukkoa kuin minun?

Ja niin hän kävi läpi koko omaisuutensa; ja Sanders huomatessaan valheen säästävän hänet selkkauksista valehteli ja julisti kuningas Limbilin maailman suurimmaksi kuninkaaksi, parhaan armeijan päälliköksi ja mahtavan kuningaskunnan valtiaaksi.

Sanottakoon, että Jitingin hallitsijalla oli virheissäänkin oikeamielisyyttä, sillä tyytyen alueittensa laajuuteen suuri kuningas teki julmuutensa, epäoikeutetut tekonsa ja kävi pikku sotansa oman valtakuntansa rajojen sisäpuolella. Hän haki siitä huvitusta.

Eräänä päivänä, kun maailma oli viileä ja ilma oli täynnä Afrikan kevään hienoa tuoksua, Sanders oli matkalla pienten maakuntien halki. Ne ovat niitä maita, jotka ovat kaukana suurilta joilta. Maita, jotka ovat kansainvälisten rajojen halkomia tai ulottuvat jonnekin erämaihin ja joihin kartoittaja on merkinnyt: »Englannin suojeluksen alla».

Se oli aina hupaisa matka — Sanders teki sen kerran vuodessa — sillä tie kulki outoja jokia myöten harvinaisten maisemien halki ohi kylien, joissa ei koskaan ollut nähty muita valkoisia miehiä kuin Sanders. Kuukauden matkattuaan komissaari tuli Ikeliin, joka on suuren kuninkaan valtion vieressä, ja vanhimmat ja päälliköt ottivat hänet kohteliaasti vastaan.

— Herra, olet tullut hyvään aikaan, sanoi päällikkö, — tänä iltana
Daihili tanssii.

He kertoivat hänelle; myöhemmin he toivat hänet komissaarin nähtäväksi, itsetietoisen tytön, hävyttömän nenäkkään, hän ajatteli, alkuasukkaaksi.

Hento tyttö, tavallisia naisia hieman pitempi, muodoltaan säännöllinen, eivätkä hänen kasvonsa olleet eurooppalaiseltakaan kannalta epämiellyttävät, ja hän oli käytökseltään hieno, jokaiselta liikkeeltään sopusuhtainen. Sikariaan imeskelevä Sanders heitti häneen yhden silmäyksen.

— Sitä en luule, sanoi varovainen komissaari, — mutta epäilemättä sinun tanssisi on hyvin ihmeellistä.

— Herra, sanoi tyttö ylpeähkösti, — kun minä tanssin, miehet tulevat hulluiksi ja menettävät järkensä. Tänä iltana, kun kuu on korkealla, näytän sinulle kolmen rakastajan tanssin.

— Tänä iltana, sanoi Sanders lyhyesti, — minä olen vuoteessa ja luullakseni — nukun.

Tyttö rypisti otsaansa hieman, otti hieman nenäänsä, sillä hän oli viidentoista ikäinen nainen eikä millään muotoa toisenlainen kuin maailman muut naiset. Tätä Sanders ei tietänyt, ja vaikka olisi tietänytkin, tokkopa se olisi häntä paljoa auttanut.

Maatessaan sinä iltana vuoteessaan hän kuuli tomtomin äänen ja käsien tahdikkaan taputuksen ja nukahti ajatellen, mikä olisi sellaisen tytön loppu, joka tanssi niin, että miehet tulevat hulluiksi.

Hän oli päällikön tytär, ja lähtiessään Sanders sanoi muutaman sanan hänestä.

— Tämä sinun tyttäresi on viidentoista vanha, ja olisi parempi, että hän olisi naimisissa.

— Herra, hänellä on monta rakastajaa, mutta kukaan ei ole tarpeeksi rikas voidakseen ostaa hänet, sanoi ylpeä isä, — sillä hän on suuri tanssija. Kaukaiset päämiehet ja päälliköt tulevat katsomaan häntä. — Hän alensi ääntään ja katsoi ympärilleen. — Sanotaan, kuiskasi hän, että Suuri on puhunut hänestä. Ehkä hän lähettää noutamaan tyttöä ja lahjoittaa sitä ja tätä. Siinä tapauksessa, lisäsi päällikkö toiveikkaasti, — minä tingin ja kaupitsen, pidän häntä jännityksessä, ja joka päivä hinta nousee…

— Jos Suuri tarvitsee häntä, niin anna hänen mennä, sanoi Sanders, — sillä rahalahjan sijasta hän voi lähettää armeijan. En tahdo sotia enkä naisjupakkaa, joka on pahempi kuin sota, maassani — huomaa se päällikkö.

Sanders palasi oman väkensä luo hiljoilleen. Hän viipyi yli viikon Isisissä selvittelemässä erästä poppajuttua; Belembissä (Isisin maassa) hän pysähtyi kolmeksi päiväksi selvittämään erästä puujumalan tekemää murhaa. Hän jakoi oikeutta ja Abibu, poliisikersantti, valikoi ja käytteli kankeimpia ruokojaan tuomitun pieksämiseen, kun Ikelin päällikkö tuli paeten jokea myötävirtaa kolmella kanootilla, ja Sanders, joka paikaltaan näki loputtoman joen, arvasi, että oli sattunut selkkaus, ja tiesi, millainen selkkaus se oli.

Oikeutta, vaati päällikkö, kasvot vihasta ja pelosta väristen, — oikeutta Suurta vastaan, tyttöjen varasta, kaupunkien hävittäjää — tulkoon kuolema hänelle, Iwa!

Vielä samana päivänä, jona Sanders oli lähtenyt, oli suuren kuninkaan sanantuoja tullut mukanaan sata sotilasta, vaatimaan tanssivaa tyttöä. Suunnitelmansa mukaan päällikkö oli alkanut tinkiä ehtoja. Tarjotut lahjat olivat aivan liian pienet. Tyttö oli sadantuhannen putken — ei, tuhannen suolasäkin arvoinen.

— Olit hullu, sanoi Sanders kylmästi. — Ei mikään nainen ole tuhannen suolasäkin arvoinen.

— No, voi niin olla, myönsi vihastunut isä, — mutta olisihan ollut hullua sanoa ensin liian pieni hinta.

Tinkimistä oli jatkunut koko yön ja seuraavan päivän, ja lopuksi suuren kuninkaan lähetystö oli käynyt kärsimättömäksi.

— Lähettäkää hakemaan naista, sanoi lähetti, ja kutsuttuna saapui Daihili, kylläkin kainona, mutta luoden tunteettomaan lähettiin rohkaisevia silmäyksiä ja pannen liikkeelle koko hurmausvoimansa.

Minkä jälkeen neuvottelussa läsnä olleet aseistetut sotilaat saarsivat tytön.

— On selvää, sanoi Sanders, — että on tehty vääryyttä, sillä ei kukaan mies saa naista maksamatta siitä. Ajattelen, lisäsi hän harrastaen eräänlaatuista huumoria, joka joskus sai hänet valtaansa, — että miehen tulee maksaa kahdesti, kerran naisen isälle ja sitten koko ikänsä vaimolleen — mutta olkoon sen laita miten tahansa.

Kuusi viikkoa myöhemmin, miettimisen jälkeen, Sanders lähetti sananviejän Suuren kuninkaan luo vaatimaan naisen hintaa.

Mitä sanantuojalle tapahtui, jätän mieluummin kertomatta. Mies tapettiin, on ainakin sanottava. Juuri ennen kuolemaansa, kun kuoleman tuntu jo oli hänen kasvoillaan ja hänen kurja ruumiinsa oli laskeutumassa ikuiseen lepoon, hänet vietiin erääseen paikkaan kuninkaan majan eteen, ja Daihili tanssi henkien tanssin. Tämä tiedetään.

Sanders ei tehnyt mitään; eikä Britannian hallitus tehnyt mitään, mutta kiireellisiä nootteja vaihdettiin lähettiläiden ja ministerien kesken Pariisissa, ja siihen loppui koko juttu.

Kaksi Ikelin vakoojaa meni suuren kuninkaan maahan. Toinen tuli takaisin kertoen, että tanssiva tyttö oli kuninkaan mielivaimo ja että hänen oikkunsa hallitsivat kansojen kohtaloita. Hän ilmoitti myös, että tämän solakan tanssivan tytön vuoksi monet miehet, neuvonantajat ja sodanpäämiehet olivat kuolleet kuoleman.

Nähtävästi hänen kiinnisaamisensa aiheutti sen, että tyttö lähetti sotajoukon Ikeliin, sillä hän ehkä luuli oman kansansa vakoilevan häntä.

Eräänä päivänä suuren kuninkaan soturit saartoivat Ikelin kylän, eikä yksikään mies, nainen eikä lapsi välttänyt kohtaloaan.

Tihutyöstä ei Sanders kuullut pitkiin aikoihin mitään. Syy oli yksinkertainen: ei ollut ketään, joka olisi tuonut tiedon, sillä Ikeli on syrjäinen. Eräänä päivänä kuitenkin, kun isisiläinen metsästysjoukko oli norsuja hakemassa, se tuli paikalle, jossa oli palaneen haju ja paljon luurankoja — ja siten Sanders sai tietää…

— Emme voi, kirjoitti monsieur Léon Marchassa, siirtomaaministeri, — ottaa vastuullemme Jitingin kuninkaan tekoja, ja hallitukseni suhtautuu mitä suurimmalla myötätunnolla jokaiseen yritykseen, jonka Hänen Majesteettinsa hallitus tekee maan rauhoittamiseksi.

Mutta Britannian hallitus ei tehnyt mitään, sillä sota on kallista lystiä, ja Sanders päivitteli ja kiroili isäntiään sydämensä pohjasta.

Hän meni henkensä uhalla Jitingin rajalle mukanaan kaksikymmentä poliisimiestä ja lähetti sananviejän — jitingiläisen sananviejän — kuninkaan luo. Häikäilemättömyydellä, joka ei ollut hänen pienimpiä avujaan, hän vaati kuningasta neuvotteluun.

Tämä seikkailu näytti alun pitäen menestyksettömältä, sillä juuri kun »Zaire» höyrysi rajan yli, Sanders odottamatta tuli erään rosvojoukkueen jäljille. Joukkueen merkeistä ei voitu erehtyä.

— Mieleni tekee palata takaisin ja rangaista tuota kirottua Bosamboa, Ochorin päällikköä, sanoi hän kersantti Abibulle, — sillä vannottuaan lukuisten jumalien ja paholaisten kautta pitävänsä rauhan, kas — hän käy ryöstämässä vieraissa valtakunnissa.

— Hän ei pääse mihinkään, sanoi Abibu. — Sitä paitsi hän on lähellä, sillä hänen tulensa ovat vielä lämpimät.

Hän piti höyryä pikku laivassaan — hän oli valinnut ainoan paikan, jossa joki koski Jitingin rajaa — ja odotti valmiina tekemään häpeällisen, vaikka laillisen leikkauksen.

Hänen ällistyksekseen hänen vakoojansa toivat sanan, että kuningas oli tulossa. Hän arveli tämän olevan tanssivan tytön ansiota, sillä tällä, niinkuin naisilla ainakin, oli hyvä muisti, ja hänellä oli jonkin verran selvittämättömiä asioita komissaari Sandersin kanssa.

Suuri kuningas saapui, ja jokea ympäröivien ketojen poikki Sanders katseli kulkuetta sekavin tuntein. Kuningas pysähtyi sadan metrin päähän joesta, ja hänen suuri punainen sateenvarjonsa oli keskellä sotilasriviä, joka ulottui kolmesataa metriä kummallekin kädelle.

Sitten yksi ryhmä erkani joukosta ja tuli joen rannalla olevan puun luo, johon oli kiinnitetty Englannin lippu.

— Suuri kuningas odottaa sinua, valkea mies, ja tarjoaa sinulle varjonsa suojaa, sanoi kuninkaan lähetti, ja Sanders nyökkäsi. Hän käveli hitaasti joukkoa kohti ja tuli vanhan miehen eteen, joka istui taljakasalla kuin apina päivänpaisteessa.

— Herra kuningas, elä ikuisesti, sanoi Sanders kohottaessaan kätensä tervehdykseen ja huomasi samalla tytön tarkastelevan häntä kulmat rypyssä.

— Mikä on halusi, valkea mies? kysyi vanha kuningas. — Mitä suuria lahjoja sinä tuot, kun kutsut minua kulkemaan monen päivän matkan.

— Herra, en tuo lahjoja, sanoi Sanders kopeasti, vaan viestin kuninkaalta, joka on sinua suurempi, jonka sotilaat ovat lukuisammat rannan hiekkaa ja jonka maat ulottuvat etelästä pohjoiseen, lännestä itään.

— Ei ole sellaista kuningasta, kärisi vanha mies. Sinä valehtelet, valkea mies, ja minä leikkaan sinun kielesi viipaleiksi.

— Tämä on viestini, sanoi Sanders. Hän seisoi vapaana, käsi valkean virkapukunsa taskussa, ja kuningas oli lähempänä kuolemaa kuin aavistikaan. — Minun herrani sanoo: Koska tämä jitingin suuri kuningas on syönyt Ikelin kansan, koska hän on mennyt rajain yli ja tehnyt vahinkoa minun kansalleni, minun mieleni on paha. Kuitenkin, jos suuri kuningas tahtoo maksaa sakkoa karjaa tuhat päätä ja sallia alueelleen vapaan pääsyn sotilailleni ja komissaareilleni, tahdon elää rauhassa hänen kanssaan.

— Sandi, sanoi hän, — kerran sinä tuotit minulle häpeän, sillä kun minä tanssin sinulle, sinä nukuit.

— Sinulle, Daihili, sanoi Sanders yksikantaan, — minä en puhu mitään; en keskustele naisten kanssa, sillä se ei ole tapa. Vielä vähemmän minä puhun tanssivien tyttöjen kanssa. Minulla on asiaa kuningas Limbilille.

Kuningas puhui nopeasti kätensä takaa eräälle hänen puoleensa kumartuneelle miehelle, ja Sanders, jonka käsi yhä oli taskussa, päästi coltpistoolinsa varmistimen.

Tytön puhuessa Sanders katseli koko ajan syrjäsilmin kuninkaan kanssa puhuvaa miestä. Hän näki miehen katoavan sotilaiden joukkoon ja valmistautui pahimpaan.

— Koska minä en saa tanssia sinulle, puhui tyttö, minun herrani kuningas tahtoo, että sinä tanssit minulle.

— Se on hupaista, sanoi Sanders; sitten hän näki sotilasrivin kummankin pään vyöryvän eteenpäin ja veti esiin pistoolinsa.

Kuninkaaseen tähdätty laukaus meni hänen ohitseen ja mursi takana olevalta sotilaalta jalan.

Juttu oli alusta pitäen ollut toivoton. Sanders totesi sen jotenkin filosofisesti, kun hän makasi pitkänään paljaalla maalla, sidottuna kuin varis ja tuntien olonsa epämukavaksi. Kohta ensimmäisen laukauksen pamahdettua Abibu oli saamiensa ohjeitten mukaan kääntänyt laivan keulan myötävirtaan; tämä oli ainoa vähäinen lohdutus, joka hänellä oli tässä tilanteessa.

Koko pitkän päivän hän makasi aseistetun sotajoukon keskellä paahtavan auringon alla odottaen kuolemaa, joka tulisi yhdessä tai toisessa julmassa muodossa.

Hän ei tuntenut pettymystä, sillä tämä oli seikkailun ajateltavin loppu. Iltapuolella he antoivat hänelle vettä, joka oli mitä tervetulleinta. Vartijain leikinlaskusta hän sai selville, että ilta oli valittu hänen kuolemansa ajaksi, mutta tapaa hän ei voinut arvata.

Makuulta hän saattoi päätään kääntämällä nähdä kuninkaan teltan, ja koko iltapäivän miehet olivat touhussa kooten laakakiviä teltan eteen. Ne olivat kaikki samanmuotoisia, ja niitä näyttiin hakattavan ja muodosteltavan johonkin tarkoitukseen. Hän kysyi vartijalta.

— Ne ovat tanssikivet, valkea mies, sanoi sotilas, ne ovat kaupungin läheiseltä vuorelta.

Pimeän tullen sytytettiin suuri tuli; sitä katsellessaan hän kuuli
»Zairen» paosta ja oli mielissään.

Hän torkkui, kun hänet nostettiin seisomaan, hänen siteensä irrotettiin ja hänet vietiin kuninkaan eteen. Sitten hän näki, miten häntä aiottiin kiduttaa.

Laakakivet otettiin tulesta puuseipäillä ja asetettiin kömpelön lavan muotoon teltan eteen.

— Valkea mies, sanoi kuningas, kun raa'at kädet kiskoivat kengät komissaarin jalasta, — nainen Daihili haluaa nähdä sinun tanssivan.

— Ole varma siitä, kuningas, sanoi Sanders hampaittensa välistä, — että jonakin päivänä sinä saat tanssia helvetissä vähemmän miellyttävässä seurassa tanssittuasi sitä ennen nuoran päässä.

— Jos sinä elät tanssin läpi, sanoi kuningas, — niin sinä tulet surulliseksi.

Lavaa ympäröivät sotilaat, joiden keihäät olivat ojennetut keskustaan päin, ja teltan edessä olevat olivat kyykistyneet, jotteivät estäisi Suuren näköalaa.

— Tanssi! sanoi kuningas, ja Sanders työnnettiin eteenpäin. Ensimmäinen kivi, jolle hän astui, oli vain hieman lämmin, ja hän seisoi sillä, kunnes hänet keihäällä työnnettiin eteenpäin. Seuraava oli tulisen kuuma, ja hän hypähti karjaisten; hän putosi toiselle, joka oli vielä kuumempi, ja hyppäsi jälleen…

— Heittäkää vettä hänen päällensä, sanoi huvittunut kuningas, kun he vetivät kiviltä raukean miehen, jonka vaatteet savusivat hänen maatessaan muodottomassa asennossa.

— Tanssi jälleen, sanoi kuningas uudestaan — kuu metsässä välähti keltainen tulisuihku.

Abibun konekivääri toimi viidenkymmenen metrin päässä, ja hänen mukanaan oli viisisataa Ochorin miestä tuon päällikköjen päällikön, Bosambon, johtamina.

Hetken Jitingi vastusteli, mutta sitten, kun ochorilaiset hyökkäsivät päästäen karjunnan, josta kolmasosa oli pelon aiheuttama, kuninkaan soturit hajaantuivat ja pakenivat.

Sanders kannettiin höyrylaivalle nopeasti, sillä jitingiläiset kokoontuivat, ja he olivat erinomaisia yötaistelijoita. Sanders istui laivan kannella ja hoiteli palaneita jalkojaan kiroillen ahkerasti, kuuli ochorilaisten tölmäävän kanootteihinsa ja hausain äänekkäästi haalaavan konekivääriä laivaan, ja sitten hän jälleen pyörtyi.

— Herra, sanoi Bosambo seuraavana aamuna, monta kuukautta sitten sinä syytit ochorilaisia sanoen, että he eivät osaa tapella. Se oli totta, mutta noina kaukaisina aikoina ei ollut Bosambo päällikkönä. Nyt kun minä olen opettanut heitä ja pannut tulta heidän vatsaansa, he ovat voittaneet Suuren kuninkaan sotilaat.

Hän oli mahtava, sillä hänen hartioillaan oli kultalangoista kudottu ja sinisellä kirjailtu mantteli, joka edellisenä iltana ei vielä ollut hänen.

— Bosambo, sanoi Sanders, — vaikka minulla on sinun kanssasi paljon selviteltäviä asioita siksi, että olet rikkonut lakia lähtemällä sotajalalle, olen kiitollinen, että toisen omaisuuden himoaminen toi sinut näille maille. Mistä sait tuon viitan? tiukkasi hän.

— Varastin sen, sanoi Bosambo peittelemättä, — Suuren kuninkaan teltasta; otin myös mukaani yhden niistä kivistä, joilla minun herrani ei tahtonut seisoa. Toin sen ajatellen, että se olisi todistuskappale.

Sanders nyökkäsi ja pureskeli irvistellen sikariaan. »Jolla minun herrani ei tahtonut seisoa», oli sattuvasti sanottu.

Se oli kestänyt kuumuuden kylläkin hyvin, mutta luja käsittely oli murtanut yhden kulman; ja Sanders katsoi tätä murtunutta kulmaa vakavasti ja pitkään.

— Tässä, sanoi hän, — on sellainen todistuskappale, jota yksikään oikea brittiläinen hallitus ei voi sivuuttaa — minä näen Limbilin lopun.

Sadeaika ja kevät olivat tulleet, ennen kuin Sanders jälleen seisoi suuren kuninkaan edessä. Kaikkialla hänen ympärillään oli hävitystä ja kuolemaa. Kenttä oli täynnä kuolleitten ruumiita, ja suuri kaupunki oli savuavina raunioina. Vasemmalla oli leirissä kolme hausarykmenttiä, oikealla kaksi afrikkalaista kivääripataljoonaa, ja heidän leikinlaskunsa kuului läpi ilman.

— Olen vanha mies, mutisi kuningas, mutta tyttö, joka seisoi hänen sivullaan, ei puhunut mitään. Hänen silmänsä eivät vain siirtyneet Sandersin tiilenpunaisilta kasvoilta pois.

— Vanha sinä olet, sanoi tämä, — mutta et kuitenkaan liian vanha kuolemaan.

— Olen suuri kuningas, sanoi toinen, — eikä ole kohtuullista, että suuri kuningas hirtetään.

— Mutta jos sinä jäät elämään, sanoi Sanders, — niin toiset suuret kuninkaat sanovat: Saamme tehdä näitä julmuuksia, ja suuruutemme tähden me saamme elää.

— Sinun! sanoi Sanders ja katsoi häneen. — Ho, hi, sanoi hän, kuin olisi vasta huomannut hänet. — Sinä olet tanssiva tyttö? Sinulle emme tee mitään, Daihili, koska sinä et ole mitään.

— Minä en voi ymmärtää, sanoi eversti, — miksi meidät niin äkkiä määrättiin tänne. Se on vuosia ollut tarpeen — mutta miksi tämä nopea toiminta?

— Ihmeellistä kansaa, ne englantilaiset, sanoi hän myhäillen. — Vanhus Limbili varastaa Britannian alamaisia, ja minä ilmoitan siitä. 'Hyvin paha', sanoo Englanti. Hän hävittää kokonaisen kansan. 'Valitettavaa', sanoo Englanti. Hän panee minut tanssimaan oikeilla Haadeksen kivillä. 'Pitäkää sitä pilana', sanoo Englanti, mutta kun minä sanon, että nämä kivet sisältävät puhdasta kultaa ja että olemme tavanneet Keski-Afrikan rikkaimman alueen, niin täällä on armeija puolessa vuodessa!

Itse puolestani luulen, että Sanders ei ollut aivan oikeassa näin sanoessaan. Joka tapauksessa sodat maksavat rahaa, ja kostosodat ovat tunnetusti hyödyttömiä.

KAUNIIDEN UNIEN METSÄ

Sanders oli pysähtynyt ottamaan puita ollessaan matkalla kokoamaan veroja ja jakamaan oikeutta sen kansan keskuudessa, joka asuu Isisin alajuoksun varrella.

Hänen laivansa oli kiinnitetty joen rantaan. Tässä oli pieni lahti, ja joen nopeat pyörteet olivat tässä muuttuneet tasaiseksi virraksi; siitä huolimatta hän tarkasti köysien rannalla olevat kiinnikkeet, ennen kuin astui »Zairen» kannelle johtavalle kapealle lankulle. Kannelle oli pinottu puita valmiiksi huomenna alkavaa matkaa varten. Joka, koneenkäyttäjä, oli asettanut uuden vesimittarin, niinkuin hän oli käskenyt, ja koneet olivat puhdistetut. Sanders nyökkäsi hyväksyvästi. Hän astui parin tai kolmen nukkuvan yli ja tuli rannalle. — Taitaapa olla aika mennä sisään, mutisi hän ja katsoi kelloa. Se oli yhdeksän. Hän seisoi hetken jyrkän rinteen harjalla ja katsoi joen yli. Yö oli synkkä, mutta hän näki toisella rannalla olevan metsän piirteet. Hän näki tähdikkään taivaan ja tähtien kalpean heijastuksen vedessä. Sitten hän meni telttaansa ja pukeutui hiljalleen yöpukuunsa. Hän nieli kaksi pilleriä, joi lasin vettä ja pisti päänsä ulos teltan ovesta. — Ho, Sokani, hän sanoi puhuen murretta, — anna lokalin soida!

Hän kuuli liikkuvien miesten äänet, naurunpurskahdukset, kun hänen leikinlaskuaan kerrottiin, sillä kambulilaiset ovat pilantekoa ymmärtävää väkeä, ja sitten keppien terävän rätinän alkuasukasrummun — onton puunrungon — kylkeen. Se löi tulisesti — kiihkeästi, elottomasti, silloin tällöin matalammin, kun rumpali, käyttäen koko taitonsa, lähetti unenviestiä leiriin.

Muutamassa kiihkeässä paikassa lokali vaikeni, ja Sanders kääntyi huoaten tyytyväisenä ja sulki silmänsä äkkiä hän nousi istualleen. Hän oli torkkunut, mutta nyt hän oli aivan valveilla.

Hän kuunteli, sitten hän nousi vuoteesta, ja veti jalkaan hyttyssaappaansa. Hän astui yön pimeyteen ja tapasi N'keman, koneenkäyttäjän, odottamasta.

— Kuulin, sanoi Sanders hämmästynyt ilme kasvoillaan, — mutta emmehän ole minkään kylän lähettyvillä.

Yöstä kuului sata kuisketta, mutta niiden yli kuului selvästi vastaavan rummun heikko pärinä. Valkea mies rypisti otsaansa kärsimättömästi. — Ei yhtään kylää lähempänä kuin Bongindanga, sanoi hän, — ei edes kalakyliä, metsät ovat autiot.

Alkuasukas kohotti sormeaan varoittavasti ja kumarsi päätään, kuulostellen. Hän luki rummun lähettämää viestiä. Sanders odotti; hän tiesi tämän alkuasukkaiden sähkölennättimen kantavan viestiä poluttomilla mailla.

— Hän on hullu, luki N'kema, — hän istuu Onnellisten ajatusten metsässä eikä tahdo liikkua.

Sanders maiskautti huuliaan kärsimättömästi. — Ei yksikään valkea mies istu Onnellisten ajatusten metsässä, sanoi hän puoliksi itsekseen, — ellei hän ole hullu.

Mutta kaukainen rumpu kertasi yksitoikkoisesti uutistaan. Täällä on todellakin, Afrikan ihanimmassa osassa, leiriytyneenä keskelle Vihreää kuoleman tietä, valkea mies — Onnellisten ajatusten metsässä — sairas valkea mies.

Niin rumpu jatkoi ja jatkoi, kunnes Sanders kutsui oman lokali-miehensä ja lähetti vastauksen joen poikki; sitten hän alkoi kiireesti pukeutua.

Metsässä makasi hyvin sairas mies. Hän oli itse valinnut leiripaikkansa. Se oli aukealla, lähellä särkkää, joka pistäytyi korkean norsunheinän välistä rantaan. Mainward valitsi sen juuri ennen kuin sairaus tuli, koska se oli kaunis. Tämä ei ollut mikään pätevä syy; mutta Mainward oli haaveellinen luonne, ja hänen elämänsä oli ollut kauniiden leiripaikkojen valintaa ja vaaran halveksumista. — Hän oli, sanoi eräs sanomalehti kertoessaan siitä tapauksesta, joka oli pakottanut hänet pakenemaan lain kouraa Afrikan villeihin maihin, mielikuvituksen uhri. Mainward luotti liiaksi paljon itseensä; se oli yksi syy, miksi hän valitsi tämän kuoleman alueen Iturissa, jota alkuasukkaat sanovat »Maaksi, jossa kaikki pahat ajatukset tulevat hyviksi ajatuksiksi» ja jonka kauppiaat ja matkailijat ovat runollisesti nimittäneet »Kauniiden unien metsäksi». Liiallinen itseluottamus oli pääasiallisesti syynä Mainwardin kohtaloon — liiallinen luottamus omien hevostensa hyvyyteen ja voittamattomuuteen, liiallinen luottamus omaan kykyynsä hankkia rahaa tappioittensa peittämiseksi — hän oli ollut erään pankin johtaja — liiallinen luottamus omaan voimaan hankkia itselleen erään naisen rakkaus, naisen, joka miehen kukistuessa katsoi häneen kylmästi ja pyysi anteeksi, mutta hän ei ollut uskonut Mainwardilla todella olleen sellaisia tunteita häntä kohtaan.

— Miksi sinä pidät sellaista kirotunmoista elämää, hä? tiuskaisi hän. —
Olet hyvin hullu mies, Abibu.

— Lakkaa, kuulitko? raivosi raskaspäinen mies. Tuo ääni tekee minut hulluksi! Sano heille, että lopettavat rummuttamisen.

Lokali lakkasi muutenkin, sillä kuuntelijat sairaan miehen leirissä olivat kuulleet Sandersin kaukaisen vastauksen.

— Tule tänne, Abibu — tahdon hieman maitoa; avaa uusi tölkki ja käske kokin laittaa minulle hieman lientä.

Palvelija jätti hänet mutisemaan ja kierittelemään kyljeltä toiselle vaapperalla leirivuoteella. Mainwardilla oli ajateltavana monta omituista asiaa. Kummallista, miten kaikki melusivat äänekkäästi; kummallista, miten kaikki työnsivät syrjään toinen toisiaan huutaen omia asioitaan. Olihan siinä tosin vararikko ja pankissa tehty huomio — siitä tarkastajasta oli vaikea selvitä — ja Ethel ja hevoset ja — ja…

Kauniiden unien laakso! Siitä olisi tullut kaunis kirja, jos Mainward olisi osannut kirjoittaa, mutta onnettomuudeksi hän ei osannut. Hän saattoi allekirjoittaa papereita, hän saattoi kirjoittaa nimensä: »Kolmen kuukauden kuluttua tästä päivästä maksakaa -». Hän osasi myös kirjoittaa toisten nimiä; hän kirosi ja päivitteli sitä ajatellessaan.

Mutta tämä oli metsä, jossa pahat ajatukset tulivat hyviksi ajatuksiksi, ja, Jumala tietää, hänen päänsä oli täynnä. Hän halusi rauhaa ja unta ja onnea — hän ikävöi onnea suuresti. Otaksutaan, että ori olisi voittanut suuren kilpa-ajon? Se ei ollut voittanut (hän kirosi pahaa muistoa), mutta otaksutaan? Otaksutaan, että hän olisi tavannut ystävän, joka olisi lainannut hänelle kuusitoistatuhatta puntaa, tai vaikkapa vain Ethel..

Mutta sairas mies ei kuullut »Zairen» perärattaan loisketta, kun pieni laiva halkoi virtaa — häntä ihmetytti, että aamu koitti, ja vastenmielisesti hän tunnusti itselleen, että hän oli nukkunut. Hän sulki silmänsä jälleen ja näki ihmeellistä unta. Tuli lyhyt, ruskettunut mies, jolla oli sileäksi ajellut kasvot ja valkea aurinkokypärä ja keltainen päällystakki yöpuvun päällä.

— Roskaiselta, sanoo Mainward, — erittäinkin Ethelin vuoksi; luuletteko hänen tehneen kauniisti, kun johti minut siihen luuloon, että pitää minusta hirveästi, ja sitten viime hetkellä puijasi minua?

— Kauheaa, sanoo vieras valkea mies vakavasti, mutta heittäkää hänet mielestänne nyt; hän ei ole ajattelemisen arvoinen. Mitä sanotte tästä?

Hän näytti pientä, vihertävää pilleriä, joka oli hänen etusormensa ja peukalonsa välissä, ja Mainward nauroi heikosti.

— Roskaa, sanoi hän. — Olette Kauniiden unien metsän tonttuja. Mikä se on? Rakkauspilleri?

— Ja nyt, sanoi vieras (tämä tapahtui kuusi tuntia myöhemmin), — on parasta, että poikani sijoittavat teidät laivaan ja vievät rannikolle.

Mainward pudisti päätään. Hän oli herännyt ärtyisänä ja surkean heikkona.

— Kunnon mies, teette kovin ystävällisesti, kun tulette luokseni — kai olette tohtori.

— Päinvastoin, olen tämän alueen komissaari, sanoi hän ajattelemattomasti, — mutta sanoitte…

— Pahuksen on juuri se sana, jota minäkin olisin käyttänyt. Hyvä mies, tämä on Kongon ruttopesä, tämä on Afrikan kaikkien kuolemaa tuottavien kärpästen ja lutikoiden koti.

Hän viittasi kädellään tuoreenvihreän metsänaukion kätkettyihin näköaloihin, suuriin köynnöskasveihin, joita leirituli valaisi.

— Katsokaa tuota ruohoa, sanoi hän, — se on kotimaan ruohoa — siinä on tämän houkutteleva puoli; olin itse melkein leiriytyä tänne. Tulkaa, ystäväni, antakaa minun viedä teidät omaan leiriini.

— Olen hyvin kiitollinen, mutta aion viipyä täällä päivän tai pari. Haluan nähdä tämän paikan yliluonnollisen vaikutuksen, sanoi hän väsyneesti hymyillen. Minulla on paljon parannusta kaipaavia ajatuksia.

— Katsokaas, sanoi Sanders lujasti, — tiedätte erinomaisen hyvin, mistä tämä paikka on saanut nimensä. Sitä sanotaan Onnellisten unien metsäksi, koska täällä kuume liikuskelee; täällä asuvat sitä paitsi kaikki taudit beriberistä aina unitautiin asti. Ette herää niistä unista, joita täällä näette. Mies, minä tunnen tämän maan, ja te olette tulokas; olette tullut tänne päästäksenne maailmasta ja aloittaaksenne uudelleen.

— Oh, tiedän kaikki — enkö sanonut, että olen komissaari? Olin Englannissa niihin aikoihin, kun teidän alkoi käydä huonosti, ja lopun olen lukenut sanomalehdistä, joita silloin tällöin saan. Mutta se ei merkitse minulle mitään. Olen täällä auttaakseni teitä alkuun. Jos haluatte tehdä itsemurhan, niin miksi tulitte Afrikkaan sitä tekemään? Olkaa järkevä ja muuttakaa leirinne. Lähetän laivan takaisin noutamaan miehiänne. Tuletteko?

— En, sanoi Mainward jörösti. — En halua, en kykene; sitä paitsi en ole varustautunut matkaan.

Näin perusteltua kieltoa Sanders ei voinut vastustaa. Hän ei ollut siinä suhteessa liian varma itsestäänkään, ja hän mietti, ennen kuin jatkoi.

— Hyvä, sanoi hän vihdoin, — sanotaan, että viivytte päivän valmistuaksenne. Tulen huomenna ja tuon sairastuolin teitä varten — onko sovittu?

Hän näki komissaarin kävelevän läpi leirin puhuen miehelle toisensa jälkeen oudolla kielellä. Mestarillinen mies, ajatteli Mainward. Olisiko hän voittanut Ethelin? Hän tarkasteli vierasta oudoin silmin ja näki omien laiskojen kantajiensa hyppivän hänen sanoistaan.

— Hyvää yötä, sanoi Sandersin ääni, ja Mainward kohotti katseensa. —
Ottakaa toinen pilleri, niin olette huomenna yhtä terve kuin nostokone.
Minun täytyy palata leirilleni tänä yönä, muuten minun varastostani on
puolet huomenna varastettu; mutta jos teitä huvittaa, niin minä jään…

— Ei, ei, vastasi toinen nopeasti. Hän halusi olla yksin. Hänellä oli paljon asioita selviteltävänä itselleen. Esimerkiksi Ethelin pulma.

Sanders hymyili. — Älkää puhuko tyhmyyksiä! sanoi hän hyväntuulisesti. — Tämä on kaikki veljenrakkautta. Valkea valkoisen, heimo heimon puolesta, eikö niin? Olemme aivan yksin täällä, eikä meidän väristämme ihmistä ole viidensadan mailin matkalla. Hyvää yötä, ja muistakaa ottaa pilleri…

Mainward paneutui pitkäkseen, kun kuuli lähdön. Hän luuli kuulevansa kellon helähtävän. Se oli varmaan konehuoneen merkinantolaite. Sitten hän kuuli rattaan puk-a-puk-äänen — siitä oli siis höyrylaiva saanut nimensä.

Sitten häneen alkoi hiipiä kummallinen tunne. Hän ei havainnut, milloin se alkoi. Hänellä oli tänä päivänä ollut kylliksi kokemuksia. Senpä vuoksi hän vavahti mielihyvästä todetessaan olevansa onnellinen.

Hän avasi silmänsä ja katsoi ympärilleen. Hänen vuoteensa oli kannettu aukealle, ja hän avasi hyttysverkon nähdäkseen paremmin, Pieni mies tuli ripeästi hänen luokseen kävellen sametinhienolla ruoholla, joka vietti aukealta poispäin, ja Mainward vihelsi!

Se oli todellakin Atty: sama ryppyinen Atty kuin muinoin, mutta ei enää niin nolo kuin mihin Mainward oli tottunut. Pieni mies oli pukeutunut valkeaan ajopukuunsa, hänen pienet kaulussaappaansa olivat mutaiset, ja hänen silkkitakillaan oli jälkiä kovasta ajosta. Hän kosketti kevyesti piiskallaan lakkiaan ja heitti toisella käsivarrellaan olleen kilparatsastussatulan maahan.

— Mitä, Atty, sanoi Mainward hymyillen, — mitä ihmettä sinä teet täällä?

— Ajajien huoneeseen on vain lyhyt matka, herra, sanoi pieni mies. — Minut on juuri punnittu. Minä arvelin, että hevonen tekisi sen, ja se teki.

Mainward nyökkäsi viisaasti. — Minä tiesin, että se tekee, hän sanoi. —
Oliko sinun hyvä ratsastaa sillä?

— Sillä ei koskaan ole hyvä ratsastaa, irvisti jockey. — Mutta se juoksi kyllä sievästi. Päästyään johtoon se hieman epäröi, mutta kun minä näytin sille piiskaa, niin se juoksi kuin nuoli. Luulin kerran, että muuan toinen voittaisi meidät — jouduin sisään, mutta minä pyöräytin sen ympäri, eikä meillä ollut lainkaan vaikeuksia. Voitimme kymmenen pituuden verran.

— Voitit kymmenen pituuden verran, ihmetteli Mainward. — Hyvä, sinä olet tehnyt minulle hyvän työn, Atty. Tämä voitto pelastaa minut suurimmasta pulasta, mihin huoleton mies on koskaan joutunut — en unohda sinua, Atty.

— Olen siitä varma, herra, sanoi pieni jockey kiitollisena. — Mutta suokaa nyt anteeksi…

Mainward nyökkäsi ja katseli häntä, kun hän liikkui nopeasti puiden välitse.

Aukealla oli nyt paljon ihmisiä, ja Mainward silmäili murheellisena pukuaan. — Mikä aasi minä olin, kun tulin tänne tässä asussa, mutisi hän hämmennyksissään. — Pitihän minun tietää, että tapaan täällä kaikki nämä.

Yksi oli, jota hän ei halunnut nähdä, ja nähdessään arkasilmäisen ja isonenäisen Venn-vekkulin Mainward koetti välttää huomatuksi tulemista. Mutta Venn huomasi hänet ja tuli kompastellen puihin, suuri käsi ojennettuna ja silmät loistaen.

— Lämmin paikka, hä? — Venn otti päästään loistavan silkkipytyn ja kuivasi otsaansa laajalla silkkinenäliinalla. — Mutta katsos, siitä rahasta…

— Sitä en tarkoittanut, sanoi toinen. — Jokunen sata sinne tai tänne ei merkitse mitään. Mutta sinä halusit suurempaa summaa…

— Tiedän, tiedän, sanoi Venn nopeasti, — mutta se oli ennen kuin kafferit alkoivat tanssia. Toveri, sinä saat sen!

Hän sanoi tämän eriskummallisella äänellä seisoen sääret hajallaan, hattu työnnettynä takaraivolle ja paksut kädet ojennettuina; ja Mainward nauroi hillittömästi.

— Tai kaksikymmentä, sanoi toinen merkitsevästi. Halusin näyttää sinulle. — Joku kutsui häntä, ja hän kiiruhti ylös vihreää rinnettä, pysähtyi ja kääntyi esittämään havainnollisesti ystävyytensä Mainwardiin ja halunsa palvella tätä.

Mainward nauroi matalaa, käheätä ilon naurua. Venn! Venn ja hänen kirotut kysymyksensä ja puheensa takuista. Hyvä! Hyvä!

Sitten hänen ilonsa keskeytyi, hän vavahti, hänen sydämensä löi kiivaammin ja kiivaammin, ja omituinen heikkous valtasi hänet.

Hän käveli aukealla, valkea, hento olento. Mainward kuuli hänen hameensa kahinan, kun hän käveli ruoholla — valkea, vyötäisillä vihreä vyö ja ylt'yleensä kultakirjailuja. Mainward tarkasteli jokaista yksityiskohtaa kiihottuneena — hänen vyöstään riippuvia kultakoristeita, hänen kaulaansa peittävää pitsikaulusta…

Mutta hänen silmistään loisti hellyys — nuo rakkaat silmät painuivat hänen aran katseensa edessä.

Nainen ei katsonut häneen, mutta hän näki poskien hohtavan ja kuuli väräjävän äänen, ja hänet valtasi hurja toivo. — Minä käyttäydyin pahasti, rakas — niin pahasti.

Ethel puristautui hänen rintaansa vasten, ja hänen läheisyytensä sekoitti Mainwardin ajatukset.

— Minun oli tultava. — Ethelin kuuma poski oli hänen poskellaan. —
Rakastan sinua niin.

— Minua — rakastat minua? Tarkoitatko sitä? Hän vapisi onnesta, ja hänen äänensä petti. — Rakas!

Ethel käänsi kasvonsa häneen päin, ja hänen huulensa olivat niin lähellä. Mainward kuuli hänen sydämensä lyövän yhtä kiihkeästi kuin omansakin, suuteli häntä huulia, silmiä ja rakkaita hiuksia…

Sanders hyppäsi maalle juuri auringon noustessa ja asteli miettivästi leirille. Abibu, joka kyykötti peitetyn vuoteen ääressä, ei noussut. Sanders tuli vuoteen ääreen, veti hyttysverkon syrjään ja kumartui makaavan miehen yli.

Sitten hän laski verkon paikalleen, sytytti piippunsa hitaasti ja silmäsi Abibuun.

— Herra, sanoi hän puhuen arabiaa, jolla kielellä voidaan ilmaista paljon kaunista, — tämä mies oli onnellinen; hän käveli Onnellisten ajatusten metsässä; miksi olisin kutsunut hänet maahan, jossa ei ole aurinkoa eikä onnea, vaan yö, kipu ja tuskia.

— Olen Profeetan seuraaja, sanoi Abibu, kanopoika, — ja kaikki, mitä tapahtuu, tapahtuu Jumalan viisaasta tahdosta.

AKASAVALAISET

Joka ei ymmärrä, miten hyvästä voi nousta paha, ottakoon lapion ja menköön rehevälle nurmikolle, jota ei ihmiskäsi ole koskenut sitten aikojen alun. Siinä on pehmeätä, hienoa ruohoa, mutta ei nokkosia eikä voimakkaita, pahoja rikkaruohoja. Se on Jumalan käden jäljeltä. Kääntäkää sen pinta lapiolla parantaaksenne Hänen kättensä työtä, ja seuraavana kesänä — maan peitteenä on rikkaruohoa ja nokkosia, rönsyjä ja karkealehtisiä kasveja.

Lapio on herättänyt piilevän paheen siemenen, antanut voimaa sille tuhoavalle elämälle, joka on vuosia nukkunut näkymättömissä… Kahdessakymmenessä vuodessa, jos harjoitetaan järkiperäistä viljelystä, voidaan rikkaruohot hävittää ja saada ruohikko ennalleen, mutta siinä on paljon työtä.

Hyvässä aikomuksessa voidaan ruveta kääntämään alkukantaista turvetta; voidaan kuvitella, että siinä kasvaa ruusupensaita, missä ennen oli pelkkä nurmikko; tulos on melkein aina sama.

Kerron tämän vertauksena lähetyssaarnaajasta ja hänen työstään. Lähetyssaarnaaja oli kelpo mies, mutta vääränvärinen. Hänellä oli suuria ajatuksia velvollisuuksistaan veljiänsä kohtaan; hän oli innostunut pappispukunsa mukaiseen työhön, mutta, kuten Sanders aivan oikein sanoi, Intia ei ole Afrikka.

Kenneth McDolan tuli komissaari Sandersin luo mukanaan suosituskirje uudelta hallitukselta.

Sanders oli aterioimassa eräänä aamuna, kun hänen palvelijansa, joka oli samalla kersantti, Abibu, toi hänelle kortin. Se oli hieno kortti, pyöreäkulmainen ja kultareunainen, ja keskelle oli painettu vanhanaikaisilla kirjaimilla:

Alle oli piirretty lyijykynällä: »Lyhyellä käynnillä». — Sanders tuhahti kärsimättömästi, sillä »pastori» tarkoitti »lähetyssaarnaajaa», ja lähetyssaarnaaja voi tarkoittaa vaikka mitä. Hän katsoi uudestaan korttia ja rypisti. Vanhanmallinen kirjasinlaji ja pastorius ei sopinut pyöreihin kulmiin ja kullattuihin reunoihin.

— Herra, sanoi Abibu, — hän on kuistilla. Potkinko hänet ulos? — Abibu sanoi tämän hyvin luonnollisesti ja suorasukaisesti, ja Sanders tuijotti häneen.

— Synnin lapsi! sanoi hän vakavasti, — sillä tavoinko sinä puhut
Jumalan miehistä ja samalla valkeista miehistä.

— Tällä miehellä on Jumalan miehen puku, sanoi Abibu rauhallisesti, — mutta hän musta mies ja sen vuoksi merkityksetön.

— Valkeita lähetyssaarnaajia kyllä, sanoi hän äkäisenä, — mutta mustia lähetyssaarnaajia minä en kärsi.

Pastori Kenneth istui Sandersin nojatuolissa, jalka huolimattomasti heitettynä tuolin laidan yli, niin että silkkisukka tuli näkyviin. Hänen sormiensa päät olivat toisiaan vasten, ja hyväntahtoisen kärsivällisesti hän tarkasteli pientä vihreätä puutarhaa, joka oli komissaarin erityinen ilo.

Hän oli hyvin musta, hyvin musta, mutta hänen käytöksensä oli vaivaton ja maltillinen.

— Ah, herra komissaari, sanoi hän virheettömällä englannin kielellä, — olen kuullut teistä paljon.

— Ylös siitä tuolista! sanoi Sanders, josta pikkuasiat eivät olleet mainitsemisen arvoisia. — Ja nouskaa, kun tulen luoksenne! Mitä haluatte?

Pastori Kenneth nousi vikkelästi, hän käsitti tilanteen niin nopeasti, ettei sitä arvaa se, joka ei tiedä, kuinka syvä on sivistyneen raakalaisen sivistys.

— Olen lyhyellä käynnillä, hän sanoi nöyrällä äänellä. — Otan rannikon pikku kaupungit ja kylät pitäen jumalanpalveluksia ja pyydän lupaa saada puhua alaisillenne ihmisille.

Tämä ei ollut se puhe, jonka hän oli valmistanut. Hän oli tullut suoraan Englannista, jossa hän oli Bayswater-yhdistyksen päämiehiä ja jossa myös hänen jumaluusopilliset saavutuksensa olivat tehneet hänet huomatuksi ja melko kuuluisaksi laajemmissakin piireissä.

— Saatte puhua alaisilleni, sanoi Sanders, — mutta ette saa häiritä kanomiehiä ettekä hausoja, koska he ovat profeetanuskoisia.

— Lopettakaa, sanoi Sanders lyhyeen, — keskustelu on lopussa. — Hän pyörähti kantapäillään ja meni huoneeseensa.

— Sukunimen antoi minulle Sierra Leonessa eräs hyväsydäminen valkea mies, joka otti minut hoiviinsa ja kasvatti minut kuin oman poikansa, vastasi hän.

Seuraavana päivänä lähetyssaarnaaja ilmoitti aikovansa lähteä matkalle. Hän tuli katsomaan Sandersia kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ehkä hän luuli komissaarin hieman häpeävän, mutta jos hän niin luuli, hän erehtyi, sillä Sanders oli parantumaton.

— Teillä on suosituskirje hallitukselta, niin etten voi teitä estää, sanoi hän.

— Täällä on minulle työtä, sanoi lähetyssaarnaaja, — auttavaa ja pelastavaa työtä. Intiassa suunnilleen neljäsataatuhatta…

— Tämä ei ole Intia, sanoi Sanders lyhyesti; ja niine hyvineen neekerisaarnaaja marssi tiehensä.

Ne, jotka tuntevat akasavalaiset, tuntevat heidät pääasiallisesti laiskuudestaan — tai verikostostaan tai heitä kohtaavien sukuhäväistysten sovittamisesta tai toisten vuohien varastamisesta, joissa kaikissa he osoittavat tarmoa ja selittämätöntä reippautta. »Hän on akasavalainen — hän osoittaa jalallaan» on sananpartena Yläjoella, ja tämä sananparsi juontaa alkunsa hämärästä muinaisuudesta, jolloin (niinkuin tarina kertoo) muuan vieras tapasi tämän heimon miehen makaamasta metsässä.

— Ystävä, sanoi vieras, — olen eksyksissä. Näytä tie joelle. — Ja akasavalainen soturi kohotti toisen jalkansa maasta ja osoitti varpaallaan polkua.

Vaikka tästä jutusta puuttuukin hieman huumoria, sitä pidetään hilpeyttä herättävien juttujen parhaana aina Bamasta Lado-maahan asti.

Kuusi kuukautta sen jälkeen kun pastori Kenneth McDolan oli lähtenyt asemapaikalleen, Sandersin päämajaan tuli surullinen lähetystö saapuen kahdella kanootilla sydänyöllä ja odottaen häntä, kun hän tuli kylvystään talonsa leveälle kuistille aamulla — juroja ja synkkiä miehiä, jotka kyyköttivät puisella verannalla ja silmäilivät häntä mitä surkeimmin ilmein.

— Herra, olemme akasavalaisia, sanoi puhemies, ja olemme tulleet pitkän matkan.

— Tiedän sen, sanoi Sanders kuivasti, — ellei Akasava ole muuttanut paikkaa viime yönä. Mitä haette?

— Herra, kärsimme nälkää, sanoi puhuja, — viljamme on mennyt, eikä joessa ole kalaa; sen tähden tulimme luoksesi, sillä sinä olet isämme.

Tämä oli mitä harvinaisin pyyntö, sillä Keski-Afrikan neekeri ei juuri näe nälkää, eikä sitä paitsi Yläjoelta ollut kuulunut tietoja katovuodesta.

— Kaikki tämä tuntuu valheelta, sanoi Sanders miettivästi, — sillä miten voi kato tulla Akasavan maahan, kun Isisissä on sato enemmän kuin riittävä? Sitä paitsi kalat eivät jätä kutupaikkojaan, ja jos jättävätkin, niin niitä voidaan seurata.

— Herra, meillä on ollut paljon sairautta, hän sanoi, — ja kun me hoidimme toinen toistamme, niin kylvöaika oli ohi; ja mitä kalaan tulee, niin meidän nuoret miehemme surivat liian paljon kuolleita lähteäkseen niin pitkille matkoille.

— Sen tähden päällikkömme lähetti meidät pyytämään sinua pelastamaan meidät, sillä me kärsimme nälkää.

Mies puhui jossakin määrin luottavaisena, ja tämä oli kaikkein ihmeellisintä. Sanders oli hämmästynyt ja täydellisesti ymmällä. Sillä hänen päivittäisen elämänsä säännöttömyydelläkin oli säännöllisyytensä. Mutta tämä oli aivan uusi ja outo tilanne. Sellaiset asiat tietävät vaikeuksia, ja hän päätti ottaa asiasta perin juurin selvän.

— Minulla ei ole teille mitään annettavaa, sanoi hän, — paitsi tätä neuvoa: menkää nopeasti takaisin sinne mistä tulittekin, ja viekää minun sanani päällikölle. Tulen itse jälkeenpäin toimittamaan tutkimuksen.

Miehet eivät olleet tyytyväisiä, vaan eräs vanhempi, iän painama mies, jonka pää oli tuhkanharmaa, puhui.

— On sanottu, herra, mutisi hän hampaattomasta suustaan, — että muissa maissa, kun kansa näkee nälkää, tulee monta valkeaa miestä, ja he tuovat viljaa ja hyvää syötävää.

Palatessaan hänellä oli suuri sarvikuononnahkainen ruoska, ja lähetystö, joka sen nähdessään menetti juhlallisuutensa, pakeni nopeasti.

Sanders näki kahden kanootin melovan ylös virtaa, ja hänen hymynsä oli epäilemättä hyväntuulen hymyä. Samana yönä »Zaire» lähti akasavalaisten maahan vieden kirjeen pastori Kenneth McDolanille. Kirje oli lyhyt, mutta sävyltään helposti ymmärrettävä.

»Hyvä herra» — kuului se — »te seuraatte tämän tuojaa päämajaan tavaroinenne. Teidän kieltäytyessänne noudattamasta pyyntöäni olen käskenyt kersanttini vangita Teidät. Kunnioittavasti

— Ja syy, minkä tähden lähetän teidät pois tästä maasta, sanoi Sanders, — on se, että olette ajanut alaisteni päähän typeriä ajatuksia.

— Ette ole Keski-Afrikassa Intian Hyväntekeväisyysyhdistyksen palveluksessa.

— Olen lähettänyt heille sanan, että tulen Akasavaan, hän sanoi irvistäen, — ja että otan ensimmäisen kärsivän näköisen miehen, jonka näen, ja pieksän hänet verille.

Seuraavana päivänä lähetyssaarnaaja lähti, pitkin jokivartta hajautuneiden valkeiden lähetyssaarnaajien — sanottakoon se — helpotukseksi, sillä niin oudolta kuin tuntuukin, mustaan takkiin ja silkkisukkiin pukeutunutta neekerisaarnaajaa kohdellaan epäluuloisesti.

Lupauksensa mukaan Sanders teki matkan, mutta hän ei tavannut ketään rangaistavaa, sillä hän tuli kerta kaikkiaan hyvinravittuun yhteiskuntaan, joka oli viettänyt kokonaisen viikon kaivaessaan ruokatavaroita piilopaikoistaan, joihin ne oli liian innokkaan maineenhakijan esityksestä kätketty.

Mutta hän ei ollut läheskään onnellinen. On huomattava, että kun kajotaan alkuasukaselämän hitaaseen kulkuun, tapahtuu kaikenlaisia asioita. Ei voida suoraan sanoa, että ne tapahtumat, jotka sattuivat pastori Kenneth McDolanin vetäydyttyä julkisesta elämästä, olivat suoranaisia seurauksia hänen pyrinnöistään saavuttaa mainetta Akasavassa. Mutta hän oli kylvänyt siemenen, josta kasvoi käsitys, että joku oli vastuunalainen heidän hyvinvoinnistaan — hän oli pystyttänyt köyhyyden kauniin kuvan, uuden ja ihmeellisen jumalan. Lyhyen oleskelunsa aikana hän oli istuttanut pakanain mieliin hämärän, epämääräisen ja haparoivan käsitteen inhimillisestä veljeydestä.

Sanders havaitsi tämän, kun hän palatessaan tarkastusmatkaltaan tapasi joella ajelehtivan kanootin, jossa mahallaan makaava mies vetelästi ohjaili alustaan laiskoin melanvedoin.

Sanders, joka oli komentosillalla, veti nyöristä, josta höyrypilli saatiin soimaan, sillä kanootti oli hänen väylällään. Varoituksesta huolimatta mies ei yrittänytkään poistua väylältä, ja kun molemmat olivat menossa myötävirtaa, pääsi höyrylaiva vain pyörähtämällä ja särkkää hipaisemalla ajamasta pientä alusta upoksiin.

— Ottakaa mies laivaan, sanoi Sanders, ja kun kanootti oli kursailematta vedetty keksillä laivan viereen ja mies kovakouraisesti kiskottu laivaan, Sanders alkoi raivota.

— Kirotusta laiskuudestasi, sanoi hän, — huomaan sinut akasavalaiseksi; mutta ei sinulla sittenkään ole mitään syytä vallata keskijokea itsellesi.

— Herra, sinun jumaliesi kirjassa on kirjoitettu, sanoi mies, — että joki on kaikkia varten, mustia ja valkeita, koska kaikki olemme yhdenvertaisia valkoisten jumalain silmissä.

— Kun sinä olet kuollut ja minä olen kuollut, sanoi hän, — me olemme samanarvoiset, mutta niin kauan kuin minä liikun ja sinä liikut, minä annan sinulle kymmenen iskua ruoskalla oikaistakseni sitä pahaa oppia, joka on sinun sisälläsi.

Sanders tunsi, alkuasukkaan mielen paremmin kuin kukaan muu, ja hän vietti tietyn ajan joka päivä seuraavan kuukauden aikana kiroillen pastori Kenneth McDolania. Siihen asti ei kuitenkaan ollut vielä tehty korjaamattomia erehdyksiä, mutta Sanders ei ollut niitä miehiä, jotka yllätetään torkkumasta. Hänen pikku kuningaskuntansa kaukaisimpiin osiin lähetettiin salaisia asiamiehiä, ja Sanders istui odottamassa tietoja.

Ensimmäiset uutiset olivat hyviä; vakoojat lähettivät rauhansanomia ja tietoja normaaleista oloista; sitten tiedot kävivät vähemmän tyydyttäviksi. Akasava sijaitsi pahassa paikassa, sillä se oli alueen keskellä, mielettömän kiihotuksen keskus, kuten Sanders oli jo ennen huomannut.

Vakoojien lähettämät tai tuomat uutiset koskivat salaisia kokouksia ja heimojen välisiä lähettejä, lähettejä, jotka hiipivät kylistä hiljaisina öinä, metsän syvyydessä toimitetuista uskonnollisista menoista ja muista hälyttävistä asioista.

Tigili, ngombien kuningas, valmisteli salaista matkaa. Hän uhrasi vuohen ja hankki hyvät enteet; samoin kolme poppamiestä antoi vakavina suotuisan ennustuksen.

Päällikkö lähti jokea myötävirtaa eräänä yönä mukanaan neljätoista soutajaa, rumpali, hänen etevimmät päämiehensä ja kaksi hänen vaimoistaan, ja hän tuli Akasavan kaupunkiin seuraavana iltana auringon laskiessa.

— Veli, sanoi Akasavan päällikkö, — olen peittänyt jouseni marakatin nahalla.

Näin salaperäisellä tavalla he puhuivat melkein koko tunnin, ja se oli heille suureksi avuksi.

Majan varjossa makasi puolialaston mies, joka näytti nukkuvan, pää käsivarrella ja jalat mukavasti ristissä.

Eräs Akasavan vartija näki hänet ja aikoi keihäällä sysäten saada hänet nousemaan, mutta kun hän vain silmäsi unisesti, niin akasavalainen luuli häntä Tigilin miehiksi ja jätti hänet rauhaan.

Kun kuningas ja päällikkö lopettivat neuvottelun, nousi Tigili majan lattialta ja meni takaisin kanoottiinsa, ja Akasavan päällikkö seisoi rannalla katsellen, miten pieni alus poistui samaa tietä kuin oli tullutkin.

Nukkuja nousi äänettömästi ja meni toista polkua rantaan. Juuri kylän ulkopuolella hänen oli mentävä polun yli kuunvalossa, ja siinä hänet kohtasi mies.

Tämä mies oli akasavalainen soturi ja aseistettu, ja nukkuja seisahtui kuuliaisena kuultuaan käskyn.

Sotilas olisi huutanut, mutta teräksenluja käsi kuristi Itänen kurkkuaan. Vartija päästi sellaisen äänen kuin pieni joki aiheuttaa juostessaan viettävää kivikkoa alas, sitten hänen jalkansa taipuivat, ja hän kaatui.

Nukkuja kumartui hänen ylitseen, pyyhki veistään kuolleen paljaaseen olkapäähän ja jatkoi matkaansa joelle. Pensaikosta hän löysi kanootin, irrotti sitä kiinnittävän köyden ja astuen siihen potkaisi sen kulkemaan myötävirtaa.

— Ja mitä kaikesta tästä? kysyi Sanders. Hän seisoi kuistillaan, ja hänen edessään oli vakooja, notkea nuori mies, yllään hausapoliisin kersantinpuku.

— Herra, se on salainen seura, ja he aikovat ryhtyä suureen tappamiseen, sanoi kersantti.

Komissaari käyskeli kuistillaan pää rinnalle laskettuna, kädet selän takana.

Hän tunsi nämä salaseurat kyllä hyvin, vaikka hänen alueensa oli ollut niistä vapaa. Hän tiesi niiden sienennopean kasvun; kuinka ne nousivat tyhjästä valmiiksilaadituin ohjein ja opastuksin. Hän tiesi, mikä vaikutus niillä oli pitkin Liberian rannikkoa; hän tunsi Nigerian »vaiteliaat» ja oli tavannut Kasain »valkonaamat». Ja nyt oli kirous tullut hänen alueelleen. Se tiesi sotaa, kahdenkymmenen vuoden työn tärvelemistä — sellaisten miesten työn, jotka kuolivat ja kuolivat iloisina luottaen siihen, että he olivat tuoneet rauhan maahan — se tiesi koko hänen valtansa kukistumista.

— Ota laiva, sanoi hän, — ja mene nopeasti Ochoriin, kerro Bosambolle, päällikölle, että aion tulla hänen luokseen. Palaver on päättynyt. — Hän tiesi voivansa luottaa Bosamboon, jos pahin tapahtuisi.

Odottaessaan hän lähetti pitkän selonteon hallitukselle, joka eleli rauhassa sata mailia kauempana rannikolla. Hänellä oli maajohto pitkin merenrantaa, ja kun se oli kunnossa, niin se oli suureksi siunaukseksi. Onneksi se oli nyt, mutta oli aikoja, jolloin kulkevat norsulaumat olivat kaataneet pylväät ja sotkeneet johdot mailin tai parin matkalta toivottomaksi vyyhdeksi.

»Ryhtykää mitä pontevimmin hävittämään seuraa. Jos on tarpeen, niin vangitkaa Tigili. Lähetämme teille neljäsataa miestä ja tykkiveneen; kai voitte järjestää asian ilman jalkaväkeä.

Sanders käveli pitkän matkan meren rannalla ajatellen tilannetta ja ratkaisua. Jos heimot valmistautuivat sotaan, niin ne aloittaisivat yhtaikaa toiminnan, yleisen nousun. Hän pudisti päätään. Neljäsataa miestä ja tykkivene enemmän tai vähemmän ei vaikuttanut sinne eikä tänne. Saattoi toivoa, että kahakat syntyisivät toinen toisensa jälkeen — hän selviäisi akasavalaisista, hän selviäisi Isisistä ja Akasavasta yhtaikaa; Ochorista hän oli varma — se oli lohdutus — mutta toiset? Jälleen hän pudisti päätään. Ehkä akasavalaisten luontainen laiskuus pitäisi heidät poissa pelistä.

Hän lienee ratkaissut asian äkkiä, sillä hän pysähtyi kävellessään, seisoi hiljaa ajatellen perusteellisesti pää kumarassa. Sitten hän kääntyi ja palasi nopeasti huoneeseensa.

Mikä päivä oli valittu kapinan yhteiselle alkamiselle, ei ole tarkoin tiedossa. Tiedetään, että akasavalaiset, ngombilaiset, isisiläiset ja bolekilaiset valmistautuivat kaikessa hiljaisuudessa suurta tappamista varten, kun kuultiin suuret uutiset.

Kanootti oli kaatunut Isisi-joella, ja nopea virta oli vienyt komissaarin mennessään, ja vaikka miehet juoksivat rantoja edestakaisin, ei hänestä nähty mitään muuta merkkiä kuin näkyvistä hitaasti pyörähdellen uiva korkkihattu.

Niin kertoi eräs akasavalainen, joka oli kuullut sen hausoilta, ja heti soi lokali terävästi, ja kylien päämiehet tulivat huohottaen neuvottelumajaan tapaamaan Akasavan ylintä päällikköä.

— Sandi on kuollut, sanoi päällikkö vakavasti. — Hän oli meidän isämme ja äitimme ja kantoi meitä käsillään; me rakastimme häntä ja teimme monta vastenmielistä tekoa hänelle rakkautemme tähden. Mutta kun hän nyt on kuollut eikä ole ketään, joka sanoisi meille 'kyllä' tai 'ei', niin se hetki, josta olen teille salaa puhunut, on tullut; otetaan sen vuoksi aseet ja lähdetään, ensiksi jumalanmiesten luo, jotka rukoilevat ja taikovat meitä vettä pirskottaen, sitten Ochorin päällikköä vastaan, joka on monta vuotta tehnyt meille häpeää.

— Herra, sanoi eräs pieni päällikkö Ochorin rajakylistä, — onko se viisasta: herramme Sandihan on sanonut, ettei saa olla sotaa?

— Herramme Sandi on kuollut, sanoi ylin päällikkö viisaasti, — ja kun hän on kuollut, ei meitä suuresti liikuta, mitä hän on sanonut. Sitä paitsi, lisäsi hän, kun hänen päähänsä tuli eräs ajatus, — viime yönä näin Sandin unissani; hän seisoi suuren tulen keskellä ja sanoi minulle: Mene ja tuo minulle Ochorin päällikön pää.

Sinä yönä kahdenkymmenen kylän miehet tanssivat tappamistanssin, ja Akasavan suuri tuli paloi punaisena hiekkaisella rannalla läheisessä ruohikossa oleskelevan virtahepoperheen suureksi ihmeeksi.

Harmajana aamuna Akasavan päällikkö kokosi kuusisataa keihästä ja kuusikymmentä kanoottia ja piti puheen:

— Ensiksi me tuhoamme lähetysmiehet, sillä he ovat valkoisia, eikä ole oikein, että he elävät ja Sandi on kuollut; sitten menemme Bosambon, Ochorin päällikön luo. Kun sateet tulivat vohlimisen aikaan, hän, joka on vierasmaalainen eikä ole lainkaan ihmisen sukua, toi monta pahaa miestä kanssaan ja hävitti kalakylämme, ja Sandi sanoi, että sotia ei saa. Nyt Sandi on kuollut ja epäilemättä helvetissä, eikä kukaan ole meitä estämässä.

Joen mutkan ympäri tuli hitaasti vastavirtaa pyrkivän »Zairen» keula. Huomata sopii, että sen liehuva pieni lippu ei ollut puolitangossa. Tämän seikan oikea merkitys ei ollut akasavalaisille oikein selvillä. Hitaasti tuli pieni alus rantaan, lankku sysättiin esiin, ja sitä pitkin tuli hyvin rivakkana ja valkeana, pieni luukeppi hopeanupista sormien välissä heiluen, hra komissaari Sanders hyvin elävänä, ja kaksi kiiltävää konekivääriä oli maalle työnnetyn lankun kummallakin puolen laivan, kannella.

Kansa katseli peloissaan ja hämmästyksissään tätä maihinnousua,
Akasavan päällikkö hieman lähempänä kuin hänen maalatut sotilaansa.

Sandersin kasvoilla oli viaton hämmästys. — Päällikkö, sanoi hän, — teet minulle suuren kunnian, kun kokoat nuoret miehesi vastaanottamaan minua; kuitenkin näkisin heidät mieluummin pelloillaan työssä.

Hän kulki pitkin runsaasti maalattujen sotilaiden muodostamia rivejä sellaisin hitain askelin kuin olisi hän ollut kunniakaartia tarkastava ylhäinen henkilö.

— Minä huomaan, sanoi hän olkansa yli päällikölle, joka odottamattomasta näystä hämmästyneenä seurasi häntä, — että joka miehellä on tappokeihäs, myös sotakilpi ja monella sitä paitsi ngombilaiset miekat.

— Herra, se on totta, sanoi päällikkö päästen järjilleen, — sillä me menemme norsuja metsästämään suureen metsään.

— Monella on myös pieniä ihmisenluita kaulassa riippumassa, ja ne eivät ole norsuja varten.

Hän sanoi tämän venytellen, myhäillen, kun hän jatkoi tarkastustaan, ja päällikkö oli ymmällä.

— Kerrotaan, änkytti hän, — sanotaan… vakooja tuli ja kertoi meille… että ochorilaiset hankkivat sotaa, ja me pelkäsimme…

— Omituinen, sanoi Sanders puoliksi itsekseen, todella omituinen on tämä tarina, sillä tulen suoraan Ochorin kaupungista, enkä nähnyt siellä muuta kuin miehiä, jotka olivat pelloillaan tai metsillä; sitä paitsi päällikkö on sairas, kuumeessa.

— Herra, sanoi Akasavan päällikkö, — ehkä miehet ovat meille valehdelleet — sellaistahan tapahtuu…

— Se on tosi, sanoi Sanders vakavasti. — Tämä on valheitten maa; jotkut sanovat minun kuolleen: ja kaikkialla kerrotaan, että maassa ei ole lakia, vaan miehet saavat tappaa ja sotia halunsa mukaan.

— Vaikka minä kuolen tällä minuutilla, sanoi päällikkö, — vaikka joki muuttuisi tuleksi ja täyttäisi minun mahani, vaikka joka puu muuttuisi tiikeriksi ja uhkaisi minua, vannon, etten ole ajatellut sotaa.

— Varokaa henkeänne, sanoi hän hiljaa, — te, jotka menette metsästämään norsuja, sillä suureen metsään on pitkä matka, monta suota täytyy samota ja monen joen poikki on uitava. Olen mielissäni, että ehdin ajoissa sanomaan teille hyvästit.

Vallitsi syvä hiljaisuus, sillä tämä norsunmetsästys oli päällikön keksimä juttu. Suureen metsään oli kahden kuukauden matka, toinen sinne ja toinen takaisin, ja sitä paitsi se oli kirottua maata, eivätkä akasavalaiset ole miehiä, jotka rakastavat pitkiä matkoja muuten paitsi jokea pitkin myötävirtaan.

— Herra, haluamme lykätä matkamme sinun kunniaksesi, sillä jos me menemme, niin kuinka voimme neuvotella kanssasi?

— Älkööt miehet keskeyttäkö metsästysmatkaansa, sanoi hän. — Mene rauhassa, päällikkö, ja sinä saat monta hammasta. — Hän näki valon välähtävän päällikön kasvoilla, mutta jatkoi:— Minä lähetän kanssanne hausakersantin, joka voi tuoda minulle tiedon sinun urotöistäsi — valo katosi päällikön silmistä — siliä varmaan on monta valehtelijaa, jotka sanovat, ettet sinä ole koskaan käynytkään isossa metsässä, ja minulla täytyy olla todisteita siitä, että olet siellä käynyt.

Vielä epäröi päällikkö, ja odottavat rivit kuuntelivat kumartuen innoissaan eteenpäin, kunnes niissä ei enää ollut järjestetyn armeijan, vaan roskajoukon leima.

Sandersin huulilla oli vielä hymy, mutta kasvot olivat vakavat, ja hänen silmissään oli teräksinen kajastus, jonka päällikkö tunsi.

— Sinä menet tänään, mies, sanoi Sanders alentaen ääntään, kunnes hän melkein kuiskaili, — tai sinun sotilaasi marssivat uuden päällikön käskeminä ja sinä roikut puussa.

— Herra, me lähdemme, sanoi mies alistuvasti, vaikka me olemme huonoja marssimaan ja meidän jalkamme ovat hellät.

Sanders, joka muisti akasavalaisten laiskuuden, huomasi hänen kasvojensa väänteet.

— Veristynein jaloin te voitte levätä, sanoi hän merkitsevästi, — mutta veristynein selin ette voi marssia ettekä levätä — menkää!

Seuraavan aamun hämärissä ngombilaiset saapuivat kahdellakymmenellä viidellä sotakanootilla liittyäkseen akasavalaisiin ystäviinsä, mutta tapasivat kylässä vain naiset ja vanhukset, ja yllätetyn Tigilin, kuninkaan, hausat saarsivat rannalla.

PAHOLAISMETSÄ

Neljän päivän päässä Msakidangasta, jos alkuasukastietoihin on luottamista, on kiemurteleva joki, joka tulee Ngombi-maahan. Alkuasukkaat sanovat, että se on purjehduskelpoinen kuivanakin aikana.

Bongindassa olevat lähetyssaarnaajat nauravat tälle tiedolle; ja Arburt, tämän lähetysaseman johtaja, kuunteli eräänä iltana hienoinen hymy silmännurkassa Elebin kertomuksia joen latvoilla sijaitsevasta aarremaasta ja oli ystävällisen epäuskoinen.

— Jos on niin, että norsunluuta on tässä paikassa, sanoi hän, — tai suuri aarre odottaa kaivajaansa, niin mene Sandin luo, sillä tämä aarre kuuluu hallitukselle. Mutta sinä, Elebi, kiinnitä sydämesi enemmän Jumalan taivaallisiin rikkauksiin ja ajatuksesi omaan kelvottomuuteesi päästäksesi Hänen valtakuntaansa ja anna norsunluun olla.

Sanders tunsi Elebin pyörremyrskyntyyppisenä alkuasukassaarnaajana, riehahtelevana, äänekkäänä jumalanpalveluksen aputoimitsijana. Hän oli haltioitumisensa hetkinä käännyttänyt monta. Mutta oli myös vastavaikutuksen päiviä, jolloin Elebi murjotti multamajassaan ja kohteli kristinoppia kylmästi.

Tämä uusi uskonto oli työlästä. Sitä ei voinut harjoittaa kerrallaan koko viikon osalle ja sitten istua. Piti aina mennä eteenpäin koskaan väsymättä, koskaan poikkeamatta oikealta tieltä, pidättyä niin paljosta, että siihen kyllästyi, jättää tekemättä sellaista, jota mieluummin olisi tehnyt.

— Uskonto on vankeutta, murisi Elebi juttelunsa jälkeen ja kohautti leveitä mustia hartioitaan.

Majassa hänen tapansa oli vaihtaa eurooppalainen puku vyötärövaatteeseen ja peitteeseen, sillä Elebi oli villi — jäljittelevä villi — barbaari. Kerran saarnatessaan Paholaisten joella hän oli uskonnollisessa innostuksessaan iskenyt erästä ivaajaa taittaen tämän käden, ja muuan raivostunut Sanders oli vanginnut hänet, piessyt ja sakottanut tuhannella putkella. Tämän jälkeen Elebiä pidettiin englantilaisten lähetyssaarnaajien piireissä kristinopin marttyyrinä, sillä hän osasi valehdella mainiosti ja hänen rangaistustaan pidettiin kauheana raakuutena.

Mutta norsunluu oli haudattuna kolmen päivän päässä Salaiselta joelta; tätä Elebi mietiskeli tuijotellessaan majassaan yötä päivää savuavaa tukkia. Kolmen päivän päässä joen takana, paikalla, jossa oli kaksi hautaa, maa oli täynnä paholaisia, ja Elebi värisi sitä ajatellessaan; mutta kun hän oli lähetyssaarnaaja ja syvästi uskovainen ja sitä paitsi (vaivalloisesti alkuasukaskielelle käännetyn) Roomalaiskirjeen omistaja, hän ei paljoa pelännyt. Hän pelkäsi enemmän muuatta kaukaisessa päämajassa oleksivaa valkeata paholaista, jota voitiin odottaa Salaiselle joelle, kun sateet olivat tulleet ja menneet.

Elebillä oli tietenkin yksi vaimo valkoisen miehen tavan mukaan, mutta tyttö, joka tuli majaan höyryävä kalakuppi kädessään, ei ollut se nainen, jonka lähetyssaarnaajat tunnustivat hänen vaimokseen.

— Pyhässä tarkoituksessa? kysyi Sikini, joka oli joutunut miehen vaikutusvaltaan hänen uskonnollisina aikoinaan.

— Tulen rätinä on vaimon kielen kaltainen, tuumi Elebi, — ja helpompi on pitää kansi kiehuvan padan päällä kuin salaisuus naisen sydämessä.

Elebi tunsi hyvin jokivarren sananlaskut, ja tyttö nauroi, sillä hän oli miehen mielivaimo ja tiesi, että aikanaan hän kyllä saisi kaiken tietää.

— Sikini, sanoi mies äkkiä, — tiedät, että pidin sinut luonani, vaikka Verenottaja tahtoi, että minun piti lähettää sinut pois. (Arburtilla oli mikroskooppi, ja hän vietti iltansa tutkimalla joukkonsa jäsenten verta tautien selville saamiseksi.)

— Sinä tiedät, että valehtelin isälleni ja suojelijalleni sanoen: Majassani pitää oleman vain yksi vaimo, Tombolo, rannikolta tullut nainen.

— Sen tähden minä kerron sinulle, että lähden Salaisen joen taa, kolmen päivän päähän ja jätän kanootin paikkaan, jossa on kaksi hautaa.

— Siinä maassa on paljon hampaita, vastasi Elebi, norsunluuta, jota ihmiset ovat tuoneet sinne kaukaisista maista ja kätkeneet, peläten erästä Kivenmurtajaa. (Bula Matidi, »kivenmurskaaja», on Kongon hallituksen nimitys asukasten kesken.) Tulen takaisin rikkaana, ostan monta vaimoa, jotka odottavat sinua ja palvelevat sinua, ja sitten minä en enää ole kristitty, vaan palvelen punaista jumalaa, niinkuin isäni teki ja isoisäni.

Elebi kertoi tytölle asioita, joita hän ei ollut kertonut Arburtille — mistä norsunluu oli peräisin, ketkä sitä vartioivat ja kuinka hän aikoi sen anastaa.

Ennen kuin lähetysaseman lokali seuraavana aamuna soi, hän oli lipunut kanootillaan tiehensä; ja Arburt kuullessaan tiedon huokasi ja sanoi häntä kiittämättömäksi kerjäläiseksi — sillä Arburt oli inhimillinen. Sanders, joka myös oli inhimillinen, lähetti nopean lähetin vangitsemaan Elebiä, sillä ei ole hyvä, että kalleuksia etsivät alkuasukkaat kuljeksivat vierailla alueilla; sellaiset retket tietävät sotaa, ja sota tiesi — ainakin Sandersille — vakavaa virallista kirjeenvaihtoa, jota hänen sielunsa vihasi.

Ken tahtoo seurata Elebin retkeä, melokoon aina Okauun asti, jossa Barina tapaa Lapoin, valitkoon vasemmanpuoleisen joen, sivuuttakoon Valkean paholaisen putouksen ja seuratkoon kuohuvaa virtaa, kunnes tulee norsujen leikkipaikalle. Siellä on metsä hävitetty, jotta nuo väkevät voisivat lyödä leikkiä; rannalle on siroteltu puunrunkoja, joita möyryävä norsu on kiskonut maasta juurineen ja huolimattomasti heittänyt syrjään. Maassa ei ole ruohikkoa eikä viidakkoa, se on mutainen tasanko, jolla näkyy norsujen jälkiä.

Elebi veti kanoottinsa rannalle, otti varovasti padan, joka oli täynnä kuumia kekäleitä, tyhjensi sen sisällyksen maahan ja keräsi siihen lisäksi kuivia risuja ja kuivia puita. Sitten hän valmisti itselleen pidot ja kävi nukkumaan.

Kuljeksiva pantteri tuli yöllä nuuskien, mutta Elebi nousi ja kohensi tulta. Aamulla hän etsi särkkää, joka johti Salaiselle joelle, ja löysi sen virtaheporuohon peittämänä.

Elebillä oli Ngombissa lukemattomia ystäviä. He olivat kokoontuneet Tambangon kylään — kylän päällikön suureksi kiukuksi — sillä Elebin ystävät laskivat kätensä kaikille tavaroille, joita he halusivat, sillä he olivat vieraita ja hyvin aseistettuja, ja sitä paitsi heitä oli kolme yhtä kylän miestä vastaan. Yksi, Osako, saattoi päällikön erittäinkin pelon valtaan, sillä hän puhui vähän, mutta käveli uhkaavana Tambangon kadulla käyrä veitsi kyynärtaipeessaan. Osako oli suuri ja notkea. Toinen leveä hartia kiilsi alastomana, ja hänen voimakaslihaksisissa käsivarsissaan ei ollut koristeita. Hänen tuuhea tukkansa oli niin laastaroitu savella, että se muistutti eurooppalaisnaisen tukkalaitetta, ja hänen ruumiinsa oli ingolamullalla sivelty.

— Hanki minulle kolme miestä, kun herra Elebi tulee, ja he saavat johdattaa meidät Salaisen joen maahan.

— Mutta, herra, siunasi päällikkö, — ei kukaan voi mennä Salaisen joen maahan paholaisten vuoksi.

— Kolme miestä, sanoi Osako pehmeästi, — kolme nuorta miestä, joilla on nopeat jalat, silmät kuin ngombeilla ja suut vaiteliaat kuin kuolleilla.

— Paholaisten vuoksi, kertasi päällikkö heikosti, mutta Osako katsoi suoraan eteensä ja harppoi edelleen.

Kun aurinko paistoi tulipunaisena maailman yllä, kun joki oli tulinen virta ja pitkät varjot lankesivat aukeille, Elebi tuli kylään. Hän tuli yksinään etelästä eikä hänellä ollut merkkiäkään siitä, että hän oli lähtenyt sivistyksen levitysleiriltä. Paitsi vyötärövaatetta hänellä oli yllään vain olkapäiltä riippuva pantterintalja; muuten hän oli alasti.

Kylän laidassa oli neuvottelumaja, kumpareella sijaitseva hatara maja, ja herra Elebi kutsui sinne kapteeninsa ja kylän päällikön. Hän puhui.

— Kala-kala, aloitti hän, ja se merkitsee kauan sitten, ennen kuin valkeat miehet tulivat ja kun arabialaiset tulivat alas jokia pohjoisista maista varastamaan naisia ja norsunluuta, hautasivat Salaisen joen asukkaat rikkautensa Paholaisten paikkaan. Naisiaan he eivät voineet haudata, ja niinpä he menettivät ne. Nyt ovat kaikki Salaisen joen asukkaat kuolleet. Arabit tappoivat joitakuita, Bula Matidi tappoi enemmän, mutta tauti tappoi loput. Missä heillä oli kylänsä, siinä kasvaa korkea ruoho ja heidän tarhoissaan vain kehrääjälintu puhuu. Minä tiedän tämän paikan, sillä minä näin unissani näyn ja…

Hänen puheensa loppuosa oli eurooppalaiselta kannalta katsoen jumalanpilkkaa, sillä Elebi oli kokenut maallikkosaarnaaja ja hänellä oli kerkeä kieli.

Kun hän oli lopettanut, puhui Tambangon päällikkö. Siellä oli tavattomasti paholaisia. Ei ollut epäilemistäkään, etteikö koko metsä ollut mitä laajin paholaisuuden pesäpaikka. Jotkut olivat julmakasvoisia ja korkeita kuin kumipuu — pitempiä, sillä he käyttivät kumipuuta keppinään; toiset olivat pieniä, niin pieniä, että ne ratsastivat mehiläisten siivillä, mutta kaikki olivat voimallisia, hyvin kauheita ja hyvin mahtavia aarteen vartijoita. Niiden suurin huvi oli eksyttää matkamiehiä: miehet menivät metsään etsimään kopaalia ja kumia eivätkä koskaan palanneet, koska metsään johti tuhat tietä, mutta takaisin ei yhtään.

— Tietenkin siellä on paholaisia, sanoi hän, — niihin luettuna piru, se vanha, joka on Jumalan vihollinen. Olen paljon puuhaillut paholaisten ulosajamisessa pyhässä ominaisuudessani Sanan palvelijana. Pienimmistä paholaisista en minä tiedä, mutta epäilemättä niitä on. Sen vuoksi kai on parasta, että kaikin rukoilemme.

Hänen sanansa mukaan koko joukko lankesi polvilleen kylän nähden, ja Elebi rukoili hitaasti, mutta vakavasti, että pimeyden pahat voimat eivät tulisi esteeksi ja että suuri työ kävisi häiriöittä.

Minkä jälkeen varmemmaksi vakuudeksi joukko uhrasi kaksi lintua päällikön majan edessä olevalle jumalankuvalle, ja likainen poppamies voiteli Elebin ihmisrasvalla.

— Menemme Ochorin kautta, sanoi Elebi, joka oli jonkin verran sotapäällikkö. — Tämä Ochorin kansa antaa meille ruokaa ja oppaita matkalle, koska he ovat pelkureita ja tyhmää kansaa.

Hän sanoi päällikölle jäähyväiset ja jatkoi matkaansa, Osako ja sotilaat hänen jäljessään. Niin meni kaksi päivää. Tunnin päässä Ochorin kylästä hän ryhtyi neuvottelemaan.

— Kun tunnen maailmaa, hän sanoi, — olen kuullut ochorilaisista, jotka ovat orjia; heidän päällikkönsä on saatava lankeamaan minun jalkoihini. Kun sellaiselle miehelle kuin minulle, joka tunnen valkoisten miesten tavat, tulee osoittaa kunniaa, niin lähetetään viestinviejä sanomaan, että herra Elebi tulee, ja kehoittamaan heitä tappamaan monta vuohta meille valmiiksi.

— Se on hyvää puhetta, sanoi Osako, hänen luutnanttinsa, ja viesti lähetettiin.

Kerrotaan, että Elebin viestinviejä tuli Monrovian Bosambon, Ochorin päällikön luo, kun tämä oli sellaisessa alakuloisessa mielentilassa, johon toiminnan miehet joutuvat, kun heidän mielestään elämä on liian hiljaista.

Bosambon tapa oli — ja tapa, jota hänen alaisensa hieman pelkäsivät — kiroilla englanniksi ääneensä, kun jotakin oli vinossa, tai sellaisissa tilaisuuksissa, kun ei ollut toivottavaa, että hänen ajatuksensa tulisivat vieraitten tietoon.

Hän istui ovensa edessä ja kuunteli vaiteliaana ja lyhyttä piippuaan poltellen, kun viestintuoja kuvaili suurta vierailijaa ja sitä rajatonta kunniaa, joka nyt oli tuleva ochorilaisten osaksi.

— Herra päällikkö, sanoi hän, — minun herrani on suuri ja tietää valkoisten miesten tavat.

— Minä tiedän myös yhtä ja toista valkeista miehistä, sanoi Bosambo tyvenesti jokivarren kielellä, — koska minulla on monta valkeaa ystävää, erittäinkin Sandi, joka on naimisissa veljeni vaimon sisaren kanssa ja siis hieman sukua minulle. Olen myös, Bosambo jatkoi tunnustellen, — puristanut sen suuren valkean kuninkaan kättä, joka asuu ison veden takana, ja hän on antanut minulle paljon lahjoja.

Tällaisen tarinan sananviejä toi hitaasti etenevän karavaanin luo, ja
Elebi kummasteli ja pelästyi hieman.

— Kummallista, sanoi hän, — ei kukaan vielä ole tuntenut Ochorin päällikköä, joka ei olisi ollut koira ja koiran penikka — mennään katsomaan tätä Bosamboa. Käskitkö hänen tulla tapaamaan minua?

— En, vastasi sananviejä, — hän oli niin suuri ja ylpeä, koska Sandi oli mennyt naimisiin hänen veljensä vaimon sisaren kanssa; minä en uskaltanut sanoa hänelle.

Ochorin kylän laidassa on paikka, johon Sanders kerran käski pystyttää varoitustaulun, ja siinä Elebi ihastuneena tapasi päällikön odottamassa. Kylän neuvottelumajassa oli pitkä ja vakava palaver, jonka aikana Elebi kertoi niin paljon tarinaansa kuin oli tarpeen ja Bosambo uskoi niin paljon kuin hän voi.

— Herra päällikkö, sanoi Elebi, — olen menossa pitkälle matkalle sellaisen pyhän hengen suojeluksessa, josta sinä et tiedä mitään, koska se on valkoisten miesten erityinen salaisuus.

— Ei ole salaisuutta, jota minä en tietäisi, sanoi Bosambo, — ja jos sinä puhut hengistä, niin minä puhun erinäisistä pyhimyksistä, myös Neitsyestä, joka on erittäin kunnioitettu valkoisten miesten kesken.

— En vain Paavalista ja Pietarista, vaan myös Johanneksesta, Luukkaasta, Matteuksesta, Antoniuksesta ja Tuomaasta, vastasi Bosambo nopeasti. Hän ei suotta ollut käynyt katolista koulua. Elebi oli hämillään.

— Jätämme nämä uskon asiat viimeisiksi, sanoi Elebi viisaasti. — Huomaan, että olet viisas mies. Minä olen menossa etsimään suurta aarretta. Kaikki, mitä kerroin sinulle äsken, oli valhetta. Puhutaan kuin veljet. Olen matkalla Paholaismetsään, jossa kukaan mies ei ole käynyt vuosikausiin. Pyydän sinua sen vuoksi antamaan minulle ruokaa ja kymmenen miestä kantajiksi.

— Ruokaa voit saada, mutta et miehiä, sanoi Bosambo, — sillä olen luvannut Sandille, joka, niinkuin tiedät, on veljeni vaimon sisaren mies, että yksikään minun miehistäni ei poistu tästä maasta.

Tähän oli Elebin tyytyminen, sillä uusi henki oli tullut Ochoriin sitten hänen viime käyntinsä, ja näiden entisten orjain silmissä oli kiilto, joka pelotti. Sitä paitsi he olivat hyvin aseistetut.

Aamulla joukko lähti matkaan, ja Bosambo, joka ei ottanut mitään vastuulleen, katseli heidän matkalle lähtöään. Hän huomasi, että retkikunnan tavaroiden joukossa oli kaksi suurta koria täynnä pieniä punaisia kankaanpalasia.

— Tämä on minun taikani, sanoi Elebi salaperäisesti, kun häneltä kysyttiin, — jospa vain tietäisit sen voiman.

Päivänmatkan päässä Ochorista seurue tuli Suuren metsän ensimmäisille linjoille. Kumipuuryhmä oli metsän laidassa, ja siinä paljastui Elebin kangaskappalekorien taika.

Joka viidensadan askelen päässä joukko pysähtyi, ja Elebi sitoi kangaspalasen puunoksaan.

— Täten, sanoi hän luutnantilleen, — olemme riippumattomat jumalista, eikä meidän tarvitse pelätä paholaisia, sillä jos emme löydä norsunluuta, löydämme ainakin paluutien.

(Lähetyssaarnaajat olivat kerran kokeilleet samalla keinolla Bongindan ja Suuren joen välisissä metsissä, mutta siinä maassa ei ollut paholaisia.)

Kaksi päivää marssittuaan he tulivat hautapaikalle. Siinä oli ollut kylä, sillä Isisin palmut kasvoivat loistavasti, ja kun sysäsi ruohon syrjään, näki mädäntyneitä kattoja. Kookospalmuissa oli myös tuhansia kehrääjälintuja, ja lähellä oli banaanipuutarha.

Metsässä, jonkin matkan päässä kylästä, he tapasivat vanhuksen, niin vanhan, että hänet olisi voinut kohottaa kahdella sormella.

— Mihin käyvät nuoret miehet voimissaan, mutisi hän lapsellisesti, — pienten paholaisten maahan? Kuka johtaa heidät takaisin naistensa luo? Ei kukaan, sillä paholaiset eksyttävät heidät, avaavat uusia teitä ja sulkevat entisiä, O, ko, ko!

— Isä, sanoi Elebi, heiluttaen kädessään punaista kangaskappaletta, — tämä on valkean miehen taika; me palaamme samaa tietä kuin tulimmekin.

Silloin mies alkoi kirota ja sinkautti tuhat kuolemaa, ja Elebin seuralaiset peräytyivät kauhistuneina.

— Olet elänyt liian kauan, sanoi Elebi hiljaa ja pisti keihäänsä vanhuksen niskan läpi.

He löysivät norsunluun kuljettuaan kaksi päivää tappopaikalta. Se oli haudattu kumpuun, jonka päällä kasvoi tiheä ruohikko, ja siinä oli tavaraa meikäläisen laskun mukaan miljoonan arvosta.

— Mennään takaisin ja noudetaan kantajia, sanoi Elebi, — ja viedään mukanamme niin monta hammasta kuin jaksamme kantaa.

Kahta tuntia myöhemmin seurue aloitti paluumatkansa seuraten polkua, jolla joka viidensadan askelen päässä oli punainen kankaanpala.

Heillä oli valittavanaan monta polkua, polkuja sellaisia, jotka näyttivät ihmiskäden tekemiltä, ja Elebi oli iloinen turvattuaan paluutien.

— Se oli veli Olambo Kinhassasta, hänellä on mongotauti, sanoi pelästynyt ääni, ja Elebi kutsui koolle neuvottelun.

— Valkoiset miehet parantavat tätä tautia monella tavalla, sanoi hän viisaasti, — antamalla muutamanlaisia pulvereita ja pistelemällä neuloja käsivarsiin. Mutta lääkkeen antaminen sairaalle silloin, kun hän on jo hullu, on turhaa — niin olen kuullut lähetysaseman isien sanovan, koska hulluus tulee vasta kuoleman lähestyessä.

— Hän oli illalla aivan terve, sanoi pelästynyt ääni. — Metsässä on monenlaisia paholaisia, kysytään häneltä, mitä hän on nähnyt.

Niin joukko meni karjuvan ja vääntelehtivän olennon luo, joka makasi pahoinpideltynä ja sidottuna maassa, ja puhui hänen kanssaan. Heidän oli vaikeata päästä alkuun, sillä hän laverteli, karjui, nauroi ja kirkui herkeämättä.

— Paholaiset, karjui hullu. — Ji! Näin kuusi paholaista, joilla oli tuli suussa — kuolema sinulle, Elebi! Koira…

— Jos tässä olisi vettä, mutisi Elebi, — voisimme hukuttaa hänet, mutta koska ei ole muuta kuin maata ja metsää, niin viekää hänet pois leiristä, ja minä teen hänestä vaiteliaan.

He kantoivat mielipuolen pois — kahdeksan vahvaa miestä kiikutti häntä metsän läpi, ja he tulivat takaisin jätettyään Elebin yksin sairaan kanssa. Huuto lakkasi pian, ja Elebi palasi pyyhkien käsiään leopardinnahkaan.

Ennen aamun hämärää seurue oli liikkeellä. He marssivat vajaan mailin ja pysähtyivät.

— Ei ole mitään merkkejä, herra, ilmoitti johtaja, ja Elebi sanoi, että hän on hullu.

Mutta punaista kangasta ei ollut, ei merkkiäkään siitä. He kulkivat toisen mailin yhtä huono onni mukanaan.

— Olemme lähteneet väärää polkua. Palataan, sanoi Elebi, ja seurue suuntasi askelensa takaisin yöleiripaikalle. Koko se päivä tutkittiin seutua kolmen mailin laajuudelta, mutta ei yhtään merkkiä ollut jäljistä.

— Olemme kaikki ngombilaisia, sanoi Elebi, — lähdetään huomenna kulkemaan pitäen aurinkoa selkämme takana; ngombilaiset eivät pelkää mitään metsässä mutta en voi sittenkään ymmärtää, miksi valkean miehen taika petti.

— Paholaiset vaativat joskus uhria, sanoi hän merkitsevästi, — viisas vuohi vaikenee, kun pappi lähestyy laumaa.

Aamulla tehtiin suuri havainto. Kangaskappale löytyi aivan leirin laidasta. Se oli keskellä polkua, ja Elebi huusi ilosta.

Jälleen karavaani lähti matkalle. Mailin päässä toinen pieni kangaskappale sattui hänen silmäänsä, puolen mailin päässä jälleen yksi.

Mutta yksikään niistä ei ollut sillä paikalla, mihin hän oli ne pannut, ja jokaisessa oli merkkejä kovakouraisesta pitelemisestä, mikä ihmetytti uskonveljeä kovasti. Joskus tilkkuja ei ollut lainkaan, mutta ne saatettiin sitten löytää hakemisen jälkeen jonkin matkan päässä polulta, ja matkaa voitiin jatkaa.

Kun aurinko oli jo laskemaisillaan, Elebi pysähtyi ja hämmästyi. Hänen edessään kulki hänen pitkä varjonsa: aurinko oli hänen takanaan, kun sen piti olla edessä.

— Olemme matkalla väärään suuntaan, sanoi hän, ja miehet pudottivat kuormansa ja tuijottivat häneen.

— Epäilemättä, sanoi Elebi hetken kuluttua, — tämä on paholaisen työtä — rukoillaan.

Hän rukoili vakavana ääneen kaksikymmentä minuuttia, ja pimeys oli tullut, ennen kuin hän lopetti.

He jäivät yöksi paikalle, jolla oli viimeinen punainen ohje, ja aamulla he palasivat ennen kulkemaansa tietä. Ruokaa oli paljon, mutta vettä oli vaikeaa saada, ja siinä piili vaara. He olivat kulkeneet vajaan mailin, kun tilkut katosivat tyystin, ja he kulkivat avuttomina ympyrässä.

— Tästä ei nähtävästi pääse enää rukouksella, vaan uhraamalla, päätti
Elebi, ja he teurastivat yhden oppaista.

Kolmantena yönä sen jälkeen Osako, Elebin ystävä, ryömi hiljaa sinne, missä Elebi nukkui, ja ratkaisi edellisenä päivänä nousseen kiistan siitä, kuka oli joukon johtaja.

— Herra, sanoi Monrovian Bosambo, — tein kaiken, mitä minun käskit tehdä.

Sanders istui päällikön majan edessä kokoonpantavassa tuolissaan ja nyökkäsi.

— Kun sain sanasi, että minun oli etsittävä Elebi — hän kun oli hallituksen vihollinen eikä kuullut sinun sanaasi — otin viisikymmentä nuorta miestäni ja seurasin hänen jälkiään. Ensin oli helppoa kulkea, sillä hän oli sitonut puihin punaisia kankaita löytääkseen tien takaisin, mutta sitten se oli vaikeampaa, sillä n'kema, joka elää metsässä…

— Marakatit, herra, nyökkäsi Bosambo, — pienet mustat marakatit, jotka pitävät kirkkaista väreistä, ne olivat tulleet puista ja repineet kankaat ja vieneet ne kotiinsa marakattien tavan mukaan. Niin Elebi miehineen eksyi, ja minä löysin heidän luunsa, sillä minä tunnen metsän tiet.

Bosambo ajatteli majansa lattian alle haudattua norsunluuta eikä väittänyt vastaan.

MLINON RAKKAUS

Kun mies rakastaa naista, olkoonpa tämä sitten elävä tai kuollut, syvä ja ihana muisto tai hyvin suloinen todellisuus, hän voi hyvin helposti ansaita »naisvihaajan» nimen — hätiköity tuomio, jonka kevytmieliset langettavat jokaisesta, jonka rakkaudelta puuttuu häilyväisyyttä ja joka ei toitota tunteitaan. Ne, jotka eivät tunteneet tarpeeksi Sandersia päästäkseen perille hänen luonteestaan, sanoivat häntä naisvihaajaksi, mutta Sanders ei millään tavoin ollut naisvihaaja, sillä hän ei kantanut kaunaa naisia kohtaan, ja hän oli viaton salaisiin rakkaussuhteisiin.

Ludley-niminen nuorukainen oli ollut Sandersin apulaisena kolme kuukautta, ja sen jälkeen tämä lähetti noutamaan häntä — hänen asemapaikkansa oli Isisin kaupunki.

— Olen kuullut asioita, sanoi Sanders lyhyesti; hänen oli hieman vaikea olla, mutta hän ei paljastanut sitä.

— Oh, asioita, sanoi hän ja lisäsi:— Menkää kotiin ja ottakaa vaimoksenne se sievä tyttö, josta tapanne oli jutustaa, kun tulitte tänne.

— Katsokaa, esimies, hän sanoi puolittain vihaisena, puolittain puolustellen, — ette varmaankaan tee mitään juttua — tiedättehän, että sellaista tapahtuu mustissa maissa — heittäkää se hiiteen, ettehän te suinkaan aikone ruveta tapojeni tuomariksi, vai mitä?

— Teidän tavoistanne ei kannata huolehtia, sanoi hän. — Saatte olla vaikka maailman ansioitunein paholainen — mitä ette kuitenkaan tietääkseni ole — enkä minä ryhtyisi teitä parantamaan. Ei. Huolehdin vain näiden ihmissyöjien tavoista. Menkää kotiin ja naimisiin, crescit sub pondere virtus — tähän lauseeseen tapaatte käännöksen sivistyssanakirjasta. Mitä tulee mustien maissa tehtyihin tekoihin — sellaiset työt voivat käydä laatuun Belgian Kongossa tai Togo-maassa, mutta ne eivät sovi tähän osaan aarniometsää.

Hän ei kertonut kenellekään kotiinpaluunsa pohjimmaista syytä, koska se ei olisi kuulostanut kauniilta. Hän oli säädyllinen poika, niinkuin hänenlaisensa pojat yleensä ovat, eikä hän sanonut Sandersista sen enempää kuin että tämä oli naisvihaaja.

Hänen lähtönsä jälkeen sattuneet tapaukset todistavat, miten vähän on eroa valkean ja mustan järjenjuoksulla. Nähtyään näet apulaisensa kotiinpalaavan laivan kannella Sanders nousi jokea Isisiin ja tapasi siellä naisen, jonka nimi oli Mlino.

Ylipäänsä musta nainen on kasvoiltaan hirvittävä, mutta Mlino ei ollut tavallinen nainen, kuten pian huomataan. Isisiläiset, joiden muisti on erityisessä maineessa, kertoivat Mlinon polveutuvan arabialaisista — sillä isisiläinen isä kertoo muistitietonsa pojalleen — ja totisesti: jos hienosti muodostunut nenä ja sievät huulet todistavat jotakin, niin ne todistivat, että Mlino ei kuulunut bantuneekereihin.

Hän tuli Sandersin luo, kun tämä lähetti hakemaan häntä, vilkkaana, epäilevänä ja hyvin varovaisena.

— Herra, missä on Lidingi? — Tämä oli se nimi, jonka alkuasukkaat lähinnä saivat Ludleyn nimestä.

— Sinä lähetit hänet, herra, sanoi tyttö nopeasti, eikä Sanders vastannut.

— Herra, jatkoi hän, ja Sanders ihmetteli hänen äänensä katkeruutta, — sinun sanotaan vihaavan naisia.

— Silloin valehdellaan, sanoi Sanders. — En vihaa naisia; pikemminkin kunnioitan heitä suuresti, sillä he laskeutuvat helvetin kuiluihin, kun he synnyttävät lapsia. Myös pidän heitä suuressa arvossa siitä syystä, että he ovat muuten hyvin oikeamielisiä.

Tyttö ei sanonut mitään. Hän laski päänsä kumaraan, kunnes poski oli paljaalla, ruskealla rinnalla, mutta hän katsoi Sandersia kulmiensa alta, ja hänen silmissään oli omituinen kiilto. Jonkinlainen hämmennys syntyi Sandersin sydämessä — oliko jotakin tapahtunut? Hän kirosi Ludley'a ja henkäisi rukouksen, että laiva painuisi pohjaan hänen kanssaan. Mutta tytön sanat palauttivat tasapainon.

— Saatoin Lidingin rakastamaan itseäni, sanoi tyttö, — vaikka hän oli suuri herra ja minä olin orja; olisin voinut myös laskeutua helvettiin, sillä jonakin päivänä toivoin saavani lapsen, mutta nyt en sitä koskaan saa.

Hän olisi lohduttanut tyttöä jollakin sanalla, mutta tämä kääntyi äkkiä ja meni pois. Sanders katseli miellyttävää olentoa, joka kulki pitkin katua, ja meni takaisin laivaansa.

Hän oli kulkenut kymmenen mailia myötävirtaa, kun hän vasta muisti, että hän oli jättänyt tyttöä varten kehystämänsä valokuvan tälle antamatta.

— Tämäpä kummallista, sanoi Sanders hieman ihmeissään, — huomaan käyväni huonomuistiseksi.

Kolmea kuukautta myöhemmin nuori Penson tuli Englannista Ludleyn tilalle. Hän oli tervekasvoinen nuorukainen, täynnä innostusta, ja oli palvellut kokelaana kaksi vuotta Sierra Leonessa.

— Teidän on mentävä Isisiin, sanoi Sanders, — ja minun on kehoitettava teitä olemaan varovainen.

— Mikä on vikana? kysyi nuorukainen uteliaana. Ovatko ne penteleet kapinatuulella?

— Minun tietääkseni eivät, sanoi Sanders nostaen jalkansa kuistin aidalle, — he eivät ole… Teidän ei tarvitse varoa verenvuodatusta, vaan rakkautta.

Ja hän kertoi Mlinon tarinan, vaikkakaan se ei ollut erityisen mairitteleva brittiläiselle virkamiehelle.

— Teihin luotan kyllä, sanoi Sanders, — mutta en luota tuohon naiseen. Kirjoittakaa minulle silloin tällöin; jos ette kirjoita hänestä, niin alan epäillä ja tulen sinne hyvin pahalla päällä.

— Voitte luottaa minuun, sanoi nuori Penson jälleen, sillä hän oli juuri siinä iässä, jolloin mies on hyvin varma itsestään.

Huomattakoon, että siitä hetkestä, jolloin hän lähti päämajasta, siihen asti kun hän muutamia kuukausia myöhemmin palasi sinne, hän ei kirjoittanut sanaakaan suoravartaloisesta, hennosta tytöstä, jolla oli ihmeelliset silmät. Muita tietoja saapui kyllä, virallisia tiedonantoja, täsmällisiä ja teräviä, mutta ei sanaakaan Mlinosta, ja Sanders huolestui.

Sitten tuli kylläkin ällistyttäviä uutisia, kummallisia tarinoita vääristä rangaistuksista tai alikomissaarin toimeenpanemista kurittamisista, ja Sanders otti laivansa ja lähti vastavirtaa siltä jalalta.

Hän astui maihin jonkin matkan päässä kylästä ja käveli rantaa pitkin. Se ei ollut helppoa kävelyä, sillä maa on niillä paikoin tiheän kasvillisuuden peittämä. Sitten hänen eteensä ilmestyi afrikkalainen idylli — nuori mies istui soittaen kirkuvaa viulua Mlinon huviksi, joka makasi kasvot maahan päin ruohikossa, poskea käteen nojaten.

— Tuhannen paholaisen nimessä! sanoi Sanders vihaisena; ja poika hypähti kaatuneelta puulta, jolla hän istui, ja katsoi Sandersia tyynesti, nähtävästi hämmästymättä. Sanders katsoi tyttöön ja viittasi.

— No, te valkoisen miehen voimakas perikuva, hän jatkoi, kun tyttö oli mennyt (hitaasti ja vastahakoisesti), — mitä minä olen kuullut Osakon pieksemisestä?

— Hän löi Mlinoa, sanoi hän äänellä, joka osoitti hänen otaksuvan olevansa täysin oikeassa.

— Mistä päättelen, että hän on tämän neekerinaisen onneton puoliso — tämän naisen, jota te juuri huvititte, kun minä tulin?

— Älkää olko raakimus, sanoi toinen karskisti. Tiedän, että hän on neekeri ja sen sellaista, mutta omaiseni siellä kotona tottuvat pian hänen väriinsä.

— Menkää laivaani, sanoi Sanders tyynenä. — Tietäkää, että olette minun vankini.

Sanders toi hänet päämajaan vaivautumatta tiedustelemaan häneltä selitystä Osakon pieksemisestä, eikä sanaakaan lausuttu Mlinosta, ennen kuin he olivat päämajassa.

— Arvelin teidän tekevän sen, sanoi toinen kuuliaisena. Hänen itseluottamuksensa oli häipynyt jokimatkalla ja hän oli nyt hyvin järkyttynyt.

— Minä olin varmaan hullu, myönsi hän päivää ennen kuin satamaan saapui Englantiin lähtevä laiva, — siitä hetkestä, kun rakastuin häneen — taivahan luoja, mikä aasi olinkin!

— Niin olitte, myönsi Sanders ja saattoi häntä laivaan keventynein sydämin.

»En halua alikomissaaria Isisiin», hän kirjoitti kiihdyksissään hallitukselle. »Luulen työssäni olevan kylliksi ilman brittiläisten virkamiesten paimentamisesta johtuvaa lisähupiakin.»

Hän teki erityisen matkan Isisiin selvittämään asioita, ja Mlino tuli kutsumatta hänen puheilleen.

— Kun haluan puhua kanssasi, Mlino, sanoi Sanders, — niin lähetän hakemaan sinua.

— Rakastin häntä, sanoi tyttö tunteikkaammin kuin Sanders luuli alkuasukkaan voivan tehdä.

— Se on muutamien naisten tapa, sanoi hän. — Kun minä rakastan, niin rakastan rajusti, ja kun vihaan, niin vihaan aina ja aina — vihaan sinua, herra.

— Jos olisit mies, sanoi raivostunut komissaari, — niin sitoisin ja pieksäisin sinut.

On muistettava, että Sanders oli koko alueen herra; hänen vallassaan oli asukkaiden elämä ja kuolema, eikä yksikään mies uskaltanut arvioida tai olla noudattamatta hänen käskyjään. Jos Mlino olisi ollut mies, kuten hän sanoi, niin hän olisi saanut kärsiä majesteettirikoksestaan — ei ole parempaa sanaa kuvaamaan tytön menettelyä — mutta hän oli nainen, vieläpä erityisen huomattu nainen, ja tiesi sitä paitsi oman voimansa.

Sanders ei nähnyt tyttöä kolmeen päivään, jotka hän vietti kylässä, eikä (ja tämä on kummallisinta) hän puhunut päällikön kanssa mitään tytöstä. Hän sai tietää naisen olevan Osakon mielivaimo, että hänellä oli monta rakastajaa ja että hän piti Osakoa pilkkanaan, mutta Sanders ei halunnut kuulla hänestä puhuttavan. Kerran hän näki tytön tulevan häntä kohti ja poistui tieltä välttääkseen tapaamisen. Hän tiesi sen suureksi heikkoudenosoitukseksi, mutta hän ei voinut vastustaa äkillistä päähänpistoaan antaa tytölle tietä.

Sanders oli palaamassa hiljoilleen tältä käynniltään ohjaten itse laivaansa ja tutkien joen kavalia hiekkasärkkiä. Hän mietti vain Mlinon arvoitusta, kun Isisi-joen rannalla olevasta viidakosta kuului jonkinlainen »huh» ja ilma oli täynnä lentäviä raudankappaleita. Yksi sattui hänen hyttiinsä ja pirstoi laudan sälöiksi, veteen putosi useita, yksi hipaisi kersantti Abibun päätä ja vei mennessään hänen päähineensä.

Sanders antoi konehuoneeseen merkin »takaisin», halukkaana näkemään, mistä aiheutui tämä väkipyssyllä tehty valemurhayritys häntä kohtaan, ja Abibu hypähti paljain päin keulaan ja riisui peitteen kiiltävältä konekivääriltä.

Sitten neljä hausasotilasta hyppäsi veteen ja kahlasi rannalle pitäen kiväärejä koholla toisella kädellään ja ammuksia toisella, ja Sanders seisoi laivan reunalla urheilukivääri kainalossaan.

Laukauksen ampuja oli hyvin valinnut tappopaikan. Pensaikko oli hyvin tiheä, maihinnousupaikka oli mudassa kasvavan karhean ruohon peitossa, puita oli tiheässä ja kiemurtelevat köynnöskasvit muodostivat muurin, joka olisi ollut valkealle miehelle läpipääsemätön.

Mutta hausat pääsivät — he tapasivat miehen savuava pyssy kädessään tyynesti odottamasta.

Hän oli isisiläisiä — filosofista kansaa — ja hän luovutti aseensa estelemättä.

— Luulen, sanoi hän kersantti Abibulle, kun he kiirehtivät joen rinnettä rannalle, — että tämä tietää kuolemaa.

— Kuolemaa ja sen jälkeen helvetin tuskia, sanoi Abibu, joka oli katkeroitunut päähineensä kadottamisesta; hän oli saanut maksaa siitä viisi frangia Ranskan siirtomaissa.

Sanders pani kiväärinsä pois, kun hän näki vangin. Hän toimitti epävirallisen kuulustelun pirstotussa kansihytissä.

— Millä erityisellä paholaisosastolla minä olen työskennellyt? kysyi hän.

— Herra, vastasi hän, — minun asiani ei ole ymmärtää sellaista. Minulle sanotaan:'Tapa' — ja minä tapan.

Sanders ei enää hukannut aikaa kyselemiseen. Mies pantiin rautoihin, laivan keula käännettiin myötävirtaan, ja komissaari ryhtyi jälleen pitämään perää.

Bfanin ja Lakololin puolitiessä hän tuli puunottopaikalle. Hän pani miehensä uudistamaan polttopuuvarastoa.

Hän oli hämmennyksissään, ei siksi, että mies yritti tappaa hänet, eikä siksikään, että hänen pieni keulahyttinsä oli täynnä puunsälöjä ja lasinsiruja siihen sattuneen raudanpalan jäljiltä, vaan siksi, että hän haistoi selkkauksia siellä, missä oli luullut kaiken olevan rauhallista ja sovinnollista.

Hänen oli valvottava kuuttatoista erilaista ja erillistä heimoa, joilla jokaisella oli omat tavat ja oma kieli. He olivat erilaisia, eivät niinkuin ranskalainen ja italialainen, vaan niinkuin venäläinen ja turkkilainen.

Ennen englantilaisten maahantuloa siellä tapeltiin tappelemasta päästyäkin, murhattiin, ryöstettiin, tehtiin joukkomurhia ja muita tihutöitä, mutta sitten kaikki muuttui. Maassa oli rauha.

Sanders valikoi huolella pitkän, ohuen sikarin kotelostaan, nipisti siitä pään ja sytytti sen.

Vanki istui »Zairen» kannella lähellä miesten suojia. Hänet oli kahlittu jalkaraudoilla renkaaseen, eikä hän näyttänyt lainkaan alakuloiselta. Hra komissaari ilmaantui kannelle kokoonpantava tuoli mukanaan, istuutui sille ja aloitti kuulustelun.

Tämän enempää ei Sanders saanut tietää, ja myöhemmin Isisissä toimitetussa kuulustelussa ei Sanders saanut tietää mitään, sillä kun mies tuotiin Mlinon eteen, niin hän sanoi, ettei tuntenut tyttöä.

Sanders asettui sijoilleen hyvin hämmentyneenä, ja Isisin Bofabi lähetettiin vankileiriin joen suulle. Sillä kannalla olivat asiat kolme kuukautta, ja Sanders sai kuulla tytöstä vain sen verran, että hänellä oli uusi rakastaja, Tebeki, joka oli Akasavan päällikkö.

Kolme kuukautta oli rauhallista ja tyyntä, ja sitten Tebeki, joka himoitsi lähimmäisensä vaimoa, otti kolmesataa keihäsmiestä ja tuli Isisin maalle, poltti mielitiettynsä kylän, ristiinnaulitsi hänen miehensä ja vei naisen mukanaan.

Tämän tapauksen kunniaksi Tebeki toimeenpani juhlan ja oluttanssin. Suuria ja häpeämättömiä juominkeja kesti viisi päivää, ja metsänkaistale, joka on Isisin ja alemman joen välillä, muuttui pikku helvetiksi.

Viidennen päivän iltana Tebeki istuutui miettimään tilannetta. Hän oli juuri ottamassa selvää tekonsa oikeutuksesta, kun Sanders astui näyttämölle, Mutta kauheammilta näyttivät ne kymmenen hausaa ja konekivääri, jotka seurasivat pientä ruskeakasvoista miestä.

Sanders tuli Tebekin majalle ja kutsui hänet ulos, ja Tebeki tuli auringonvaloon sameasilmäisenä ja horjuen, silmiään räpytellen.

— Säästä minut valheiltasi, sanoi Sanders kylmästi ja antoi merkin hausoille.

Sitten hän katsoi ympärilleen hakien sopivaa puuta. Majan takana oli yksi — suuri kumipuu.

— Puolen tunnin päästä hirtän sinut, sanoi Sanders kylmästi ja katsoi kelloaan.

Majasta astui solakka tyttö, joka seisoi katsellen ryhmää kummissaan; sitten hän astui esiin ja laski kätensä Tebekin paljaalle olalle.

Sanders ei kauhistunut, hän paljasti hampaansa armottomaan hymyyn ja silmäsi tyttöä.

— Löydät toisen miehen, Mlino, sanoi hän, — yhtä pian kuin tämänkin. — Sitten hän kääntyi antamaan hirtto-ohjeita. Mutta nainen seurasi häntä ja laski lujasti kätensä hänen olalleen.

— Herra, sanoi hän, — jos joku kärsi vääryyttä Osakon kuoleman kautta, enkö se ole minä, hänen vaimonsa? Mutta kuitenkin sanon: laske Tebeki vapaaksi, sillä rakastan häntä.

— Voit mennä hemmettiin, sanoi Sanders kohteliaasti, — väsyn sinuun ja sinun rakastajiisi.

Hän hirtti Tebekin ripeästi ja tunteettomasti, ja mies kuoli heti, sillä Sanders oli hyvin perehtynyt tämänlaatuiseen hommaan. Sitten hän ja hausat marssivat pois ja naisen kuolonlaulu kaikui heidän edetessään heikommin ja heikommin. Sanders leiriytyi sinä yönä Puukummulle, josta oli näköala joen kiemurtelevaa uomaa pitkin, ja aamulla hänen palvelijansa tuli sanomaan hänelle, että Osakon vaimo halusi nähdä häntä.

— Kun olen aiheuttanut kuoleman Osakolle, miehelleni, ja Tebekille, rakastajalleni, ovat ihmiset ajaneet minut pois. Jokainen käsi on minua vastaan, ja jos jään siihen maahan, niin kuolen.

— Tulen sinun kanssasi, kunnes tulet Sandar-joelle, joka juoksee
Kongoon. Siellä on minulla veljiä.

— Tämä kaikki voi olla totta, sanoi Sanders kärsimättömänä. — Toisaalta tiedän sinun sydämesi olevan täynnä vihaa, koska olen riistänyt sinulta kaksi miestä ja hirtättänyt kolmannen. Siitä huolimatta saat tulla mukanani Sandar-joelle asti, mutta sinä et saa mielistellä minun miehiäni etkä puhua heidän kanssaan.

Tyttö nyökkäsi ja lähti, ja. Sanders antoi käskyn siitä, miten häntä oli kohdeltava.

Keskellä yötä tuli Abibu, joka oli sekä Sandersin palvelija että hausakersantti, Sandersin telttaan, ja komissaari hyppäsi vuoteesta ja tempaisi konemaisesti pistoolinsa.

— Kersantti, sanoi raivostunut Sanders, — jos herätät minut keskellä yötä tuollaisiin juttuihin, niin halkaisen pääsi.

— Käyköön sen kuinka tahansa, sanoi kersantti vakaasti, — hän on noita, sillä hän on puhunut minun miehilleni ja tehnyt ihmeitä — saanut heidät näkemään heidän omat lapsensa ja muita kaukaisia asioita.

— Onko minun mukanani lapsilauma? kysyi Sanders. — Toivon, jatkoi hän melkeinpä raa'asti, — että olisin ottanut krulaisia tai bušmanneja — — kersantti rypisti kulmiaan — tai Isisin hulluja ihmisiä, ennen kuin otin puoli komppaniaa kuninkaan hausoja.

— Tuokaa nainen luokseni, sanoi Sanders. Hän puki vaatteet ylleen ja sytytti telttalamppunsa.

Hetken kuluttua hän kuuli paljaiden jalkojen ääntä, tyttö tuli telttaan ja katseli häntä vaieten.

— Mlino, sanoi Sanders, — sanoin sinulle, ettet saisi puhua miesteni kanssa.

Teltan ovella seisova kersantti nyökkäsi. — Tembeli, Sekambanon poika, puhui hänen kanssaan rikkoen siten käskyn, ja toiset seurasivat hänen esimerkkiään.

— Kirotut bušmannit! noitui Sanders. — Ottakaa se Tembeli, Sekambanon poika, sitokaa hänet puuhun ja antakaa hänelle kaksikymmentä lyöntiä.

Kersantti teki kunniaa, veti esiin messinkikantisen muistikirjan ja teki työlään muistiinpanon.

— Mitä sinuun tulee, sanoi Sanders naiselle, — niin sinä lopetat kirotun noitumisesi tai menettelen sinun kanssasi samalla tavoin — alaki?

Kaksi hausaa sitoi Tembelin puuhun, ja kersantti antoi hänelle kaksikymmentäyksi lyöntiä virtahevonhihnalla — ylimääräisen oman harkintansa mukaan.

Aamulla kersantti ilmoitti, että Tembeli oli yöllä kuollut, ja Sanders tuli huoliinsa.

— Se johtuu tuosta naisesta, sanoi kersantti viisaasti. — Hän on noita; huomasin sen heti, kun hän tuli joukkoon.

He hautasivat Tembelin, Sekambanon pojan, ja Sanders kirjoitti hänen kuolemastaan kolme raporttia, jotka hän kaikki repi.

Sinä yönä joukko pysähtyi lähelle kylää, ja Sanders lähetti naisen saattajien kera päällikön luo käskien tämän saattaa Mlinon turvallisesti Sandar-joelle. Puolen tunnin päästä hän palasi saattajineen, ja kersantti Abibu selosti tilannetta.

— Naisen pirullisuutta, sanoi kersantti. — Lokali on kertonut hänelle
Tebekin tarinan, eikä hän halua ottaa naista.

Sanders kiroili lujasti viisi minuuttia, sitten hän meni haastattelemaan kylän päällikköä.

Haastattelu oli lyhyt ja täsmällinen. Sanders tunsi alkuasukkaansa hyvin eikä tehnyt erehdyksiä.

— Päällikkö, sanoi hän keskustelun loputtua, — voin menetellä kahdella tavoin: joko rangaista sinua tottelemattomuudesta tai kulkea omaa tietäni.

— Herra, sanoi toinen vakavasti, — vaikka sytytät kyläni, en huoli
Mlino-naisesta.

Hän jatkoi matkaansa seuraavan päivän koitossa. Nainen kulki jonkin matkaa joukon edellä, Sandersin silmälläpidon alaisena. Kun he pysähtyivät keskipäivällä lepäämään, tuli eräs hausa sanomaan, että kuollut mies riippui puussa. Sanders meni heti miehen kanssa hirttopaikalle, sillä hän oli vastuussa alueen tapahtumista.

— Missä? kysyi hän, ja mies osoitti muuatta suoraa kumipuuta, joka yksinään seisoi aukealla.

— Missä? kysyi Sanders taas, sillä missään ei ollut merkkiäkään hirttäytyneestä. Mies osoitti jälleen puuta, ja Sanders rypisti kulmiaan.

— Mene ja kosketa hänen jalkojaan, sanoi komissaari, ja hieman epäröityään mies meni hitaasti puun luo ja ojensi kätensä. Mutta hän haparoi vain tyhjää ilmaa, mikäli Sanders voi huomata.

— Siellä ei ole hirtettyä miestä, sanoi Sanders kylmästi (sillä hän alkoi huomata tyynen käyttäytymisen olevan tarpeen), — ei mitään muuta kuin puu ja varjoja.

— Niin on, sanoi Sanders hiljaa, — meidän täytyy tutkia tämä asia. — Ja hän antoi merkin palata leirille.

Sanders nyökkäsi. — Sanopas minulle, mihin hautasitte Tembelin,
Sekambanon pojan?

— Lähdemme jälkiämme takaisin sille leiripaikalle, jossa nainen yhtyi meihin, hän sanoi.

He marssivat auringon laskuun asti, ja kun kaksi miestä pystytti telttaa, kuljeskeli Sanders leirin ympärillä. Miehet istuivat ruokapatojensa ääressä, mutta nainen Mlino istui erillään kyynärpäät polvilla ja kasvot käsiin peitettynä.

— Mlino, sanoi Sanders hänelle, pysähtyen äkkiä hänen eteensä, — montako miestä olet tappanut eläissäsi?

Nainen katsoi häneen pitkään ja kiinteästi, ja Sanders tuijotti vastaan; sitten Mlino laski silmänsä.

Komissaari ei ollut ruoskinut ketään, eikä hän ollut määrännyt kenellekään rangaistusta, mutta hän vastasi asiaan kuuluvasti: — Tahdon nähdä hänet.

Leirin laidassa oli maassa makaavan olennon ympärillä pieni ryhmä.
Hausat väistyivät syrjemmäksi, kun Sanders tuli, ja näyttivät synkiltä;
kuului mutinaa. Sanders ei huomannut, että Mlino katsoi kummallisesti
Ahmidiin, hausaan, joka sieppasi kiväärinsä ja katosi pensaikkoon.

Komissaari kumartui makaavan miehen yli, koetti hänen rintaansa ja havaitsi sydämen toiminnan pysähtyneen.

Hän palasi parkitsemattomasta nahasta tehty laatikko mukanaan, ja Sanders avasi sen, otti ammoniakkipullon ja piti sitä miehen nenän alla. Se ei vaikuttanut mitään.

— Katsotaan, sanoi Sanders vain, kun koe epäonnistui. Hän otti pienen ihoruiskun ja täytti sen strykniiniliuoksella. Tämän hän siekailematta ruiskutti sotilaan selkään. Tuossa tuokiossa mies kavahti istumaan.

— Ota neljä miestä ja palaa sinne, mihin jätitte Tembelin. Elleivät leopardit ole syöneet häntä, niin tapaatte hänet tiellä, sillä hän on nyt jo herännyt.

— Nainen, sanoi hän, — minusta näyttää, että sinä olet noita, vaikka olen tavannut sinun kaltaisiasi ennenkin. — Sandersin kasvot menivät valkeiksi. — En voi ruoskia sinua, koska olet nainen, mutta voin tappaa sinut.

Heidän silmänsä tapasivat toisensa taistellen, ja niin he tuijottivat toisiansa hetken, joka tuntui Sandersista tuhannelta vuodelta mutta joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli vain vajaa minuutti.

Se oli puoliksi laukeamassa — Sandersin peukalo oli hanalla — kun pensaikossa pamahti kivääri ja nainen kaatui suulleen sanaakaan sanomatta.

— Luulen, sanoi Sanders myöhemmin, — että otit kiväärin minut tappaaksesi, kun olit Mlinon vaikutuksen alla, ja siksi en tee syytöstä sinua vastaan.

POPPAMIES

Mikään ei ihmetyttänyt Sandersia niin paljon kuin tavallisten eurooppalaisten tietämättömyys Afrikan alkuasukkaita koskevista asioista. Harvinaisia asioita tapahtui »mustalla alueella» — siksi rannikkoviranomaiset sanoivat Sandersin aluetta — hämmästyttäviä, salaperäisiä asioita, mutta Sanders ei milloinkaan hämmästynyt. Hän ohjaili kansaa, joka uskoi henkiin ja henkilöityneihin paholaisiin, ja hän ymmärsi heidän käsityskantansa, sillä hän tiesi olevan vaikeata kuvailla kaikkea ihmiselämän pahuutta ihmisolentojen aikaansaamaksi.

Sanders oli levoton mies, niin ajattelivat hänestä hänen hallittavansa, ja hieman hullu; tämä oli myös alkuasukkaiden käsityskanta. Ja mikä oli pahinta, hänen hulluudessaan ei ollut mitään järjestelmää.

Muita komissaareja saattoi odottaa vierailulle sateiden jälkeen, ja he lähettivät etukäteen sanan tulostaan. Tämä oli hyvä tapa — isisiläiset, ochorilaiset ja ngombilaiset, kaikki suostuivat tähän sangen mielellään — koska tiedon saavuttua komissaarin tulosta oli mahdollista silittää erehdysten jäljet, puhdistaa ja silitellä hullutusten mainingit.

Kamalaa oli astua lampaan majasta nousevan auringon kirkkauteen yliöisen hulluttelun humalan kolotellessa päässä ja ilmaistessa syyllisyyttä, ja seisoa kasvoista kasvoihin kylmän, järkähtämättömän, pienen, ruskeakasvoisen miehen kanssa, jonka yllä oli häikäisevän valkea puku. Kädessä oleva keppi naksahteli ennustavasti hänen sääreensä, ja takana seisoi aina neljä nopeaan palvelukseen valmista sinipukuista hausaa.

Kerran Sanders tuli Ngombin kylään aamunkoitteessa, kun hänen kaikkien tunnettujen laskelmien mukaan olisi pitänyt nukkua huoneessaan suunnilleen kolmensadan mailin päässä jokea myötävirtaan.

Sanders kuljeskeli kylän katua juuri kun aurinko oli puiden latvain tasalla ja pitkät varjot lankesivat keltaisesta valovirrasta.

Kylä oli autio ja hiljainen, mikä oli paha merkki ja kertoi yöllisistä juomingeista. Sanders käveli, kunnes tuli neuvottelumajan edessä olevalle aukealle, jossa sammuneen tulen mustat kekäleet hiljalleen savusivat.

Hän lähetti laivasta hakemaan koko hausajoukkoa; sitten hän meni päällikön majaan ja potki tätä, kunnes hän heräsi.

— Telemi, Oarin poika, sanoi Sanders, — sano, miksi minun ei pitäisi hirttää sinua, ihmissyöjä ja peto.

— Herra, sanoi päällikkö, — me söimme tämän miehen, koska hän oli vihamiehemme, joka varasteli kylässä öisin ja vei pois vuohemme ja koiramme. Sitä paitsi emme tietäneet, että sinä olit niin lähellä.

Lokali herätti kylän, ja äänettömän joukon edessä kuritettiin Ngombin päällikkö tunnollisesti.

— Vain hyeenat ja krokotiilit syövät toisiaan, sanoi hän, — sekä jotkin kalat. (Kaikki vavahtivat siliä ngombilaisten vertaaminen kaloihin on murhaava häväistys.)

— En pidä ihmissyöjistä, ja kuninkaan hallitus vihaa heitä. Sen vuoksi, jos saan kuulla — ja minulla on monta vakoojaa — että syötte ihmisiä, olkootpa he sitten ystäviä tai vihollisia, niin tulen pian ja lyön kipeästi; ja jos se tapahtuu uudelleen, niin tuon mukanani köyden, etsin puun, ja tässä maassa on silloin murtuneita majoja.

Kuultuaan uhkauksen murtuneista majoista he värisivät jälleen, sillä Ngombissa on tapana särkeä kuolleen miehen majan seinät, jotta hänen henkensä saisi vapauden.

Sanders vei päällikön pois jalkaraudoissa ja tämä mies joutui aikanaan rannikolla olevaan pieneen työsiirtolaan; siellä hän viisi vuotta työskenteli toisten päälliköiden kanssa, joilla oli tunnollaan sekalaisia kolttosia.

Yläjoen seuduilla Sandersista käytettiin pitkää ja monimutkaista nimeä, jonka voisi kääntää: »Mies, jolla on uskoton vaimo» — Bosambosta lähtenyt sutkaus ja sangen nokkela, koska Sanders kuului naineen hänen sukulaisiaan.

Pohjoisessa ja etelässä, idässä ja lännessä hän kulki. Hän liikkui yöllä ja päivällä. Joskus hänen laivansa kulki vasten virtaa, ja pienet, rikkomuksia tehneet kalakylät tarkastelivat sitä salaa.

— Menkää, sanoi Sarala, joka oli Akasavan päämiehiä, — menkää kolmen tunnin matka ja vahtikaa Sandin paluuta. Heti hänen laivansa tultua näkyviin — sen näette kukkulalta joen mutkasta — palatkaa ja varoittakaa minua, sillä haluan noudattaa erästä isieni tapaa, joka ei ole Sandille mieleen.

Hän puhui kahdelle nuorelle miehelleen, ja he lähtivät. Sinä yönä tanssittiin ja rummutettiin ja tuli paloi; ja päämiehen poika toi esikoisensa, kymmenen tunnin ikäisen, joka kirkui äänekkäästi kuin aavistaen kohtalonsa, ja laski sen isänsä jalkojen eteen.

— Kansa, sanoi pieni päällikkö, — kaikki viisaat sanovat ja ovat sanoneet sitten aikojen alun, että esikoisella on oma erityinen onnensa. Me uhraamme sen vuoksi tämän jumalille ja paholaisille, ja palkinnoksi siitä saamme hyvän onnen.

Hän sanoi sanan pojalle, joka otti leveäteräisen keihään ja alkoi kaivaa maahan kuoppaa. Siihen laskettiin lapsi elävänä, ja sen pienet jalat potkivat löyhää multaa.

— Oi jumalat ja paholaiset, sanoi vanha mies, emme vuodata verta, jotta tämä lapsi tulisi luoksesi viattomana.

Sitten poika siirsi jalallaan multaa niin, että se putosi lapsen jaloille; ja sitten astui tulen loimoon Sanders, ja päällikön poika peräytyi.

Sanders poltti ohutta sikaria, ja hän poltti kokonaisen minuutin sanomatta sanaakaan, ja minuutti oli pitkä aika. Sitten hän astui haudalle, kumartui ja nosti pikkulapsen varovasti, sillä hän oli tottuneempi käsittelemään miehiä kuin lapsia, ravisti sitä hiukan karistaakseen mullan pois ja ojensi sen eräälle naiselle.

— Vie se äidilleen, sanoi hän, — ja käske hänen lähettää se aamulla elävänä nähdäkseni, muuten hänen on parasta etsiä itselleen uusi puoliso.

Sanders siveli poskeaan miettivänä, ja vanhus tarkkasi häntä pelokkain silmin.

— Sinä menet Bosambon, Ochorin päällikön, luo ja sanot hänelle, että minä olen lähettänyt sinut, ja sinä saat hoitaa hänen puutarhaansa ja kantaa hänen vesiänsä, kunnes kuolet, sanoi Sanders.

— Jos olisit nuorempi, niin se tapahtuisi vielä pikemmin, sanoi
Sanders. — Poikasi asiassa odotamme huomisaamuun.

Taka-alalla olleet hausat veivät nuoremman miehen Sandersin pystyttämälle leirille, joka sijaitsi alempana joen rannalla (ohikulkenut vene oli omiansa saattamaan päällikön epäilyksenalaiseksi), ja aamulla, kun tuli tieto, että lapsi oli kuollut — järkytyksestä, vammoista vai vilustumisesta, siitä ei Sanders vaivautunut ottamaan selkoa — päällikön poika hirtettiin.

Kerron nämä tarinat Joen Sandersista, jotta hänestä voitaisiin muodostaa käsitys ja huomata, millainen työ hänellä oli suoritettavanaan. Jos hän olikin nopea rankaisemaan, niin hän työskenteli hallitsemiensa ihmisten käsitysten mukaisesti, sillä heillä ei ollut muistia: eilispäivä vikoineen, erehdyksineen ja tekoineen oli kaukana takanapäin, ja miestä rangaistiin syyttömästi, jos häntä rangaistiin sellaisesta rikoksesta, jonka hän oli unohtanut.

Suuren erehdyksen tekeminen on mahdollista, mutta Sanders ei tehnyt sellaista koskaan, vaikka hän kerran olikin vähällä tehdä.

Sanders selitti näkökantansa professori sir George Carsleylle, kun tämä huomattu tiedemies odottamatta saapui päämajaan Britannian hallituksen asialle tutkimaan troopillisia tauteja itse paikalla.

— Muuan sanomalehtimies väitti minun kohtelevan alaisiani niinkuin koiria, sanoi Sanders hitaasti, sillä hän puhui äidinkieltään, kieltä, jota hän harvoin kuuli. — Niin kai teenkin. Toisin sanoen kohtelen heitä niinkuin he olisivat kunnollisia koiria, joita ei yhtenä silmänräpäyksenä silitellä ja toisena potkita, joita ei käsketä makaamaan salin sohvamatolle yhtenä päivänä ja ajeta toisena pois eteisen ovimatolta.

Sir George ei vastannut. Hän oli vaitelias mies, hänellä oli jonkin verran kokemuksia rannikolta, ja hän oli elänyt vuosia Keski-Afrikan yksinäisyydessä tutkien malariahyttysen tapoja.

Sanders ei myöskään keskustellut paljoa, mutta ne kolme päivää, jotka professori vietti päämajassa, olivat kauhistuttavan hiljaisia.

— Haluan tutkia poppamiehiä, sanoi hän. — Luulen, että maailmassa ei minulle koskaan voitaisi osoittaa suurempaa kunniaa kuin olisi se, että alkuasukkaat nimittäisivät minut poppamieheksi.

Sanders luuli tiedemiehen laskevan leikkiä, mutta kun toinen palasi asiaan yhä uudelleen, vakavana, totisena ja itsepintaisena, niin Sanders kertoi hänelle kaikki kuulemansa tarinat poppamiehistä ja heidän kolttosistaan.

— Mutta ettehän te suinkaan luule voivanne oppia mitään näiltä miehiltä? kysyi Sanders puoliksi leikillään.

— Päinvastoin, sanoi professori vakavana, — luulen voivani tehdä huomattavia lääkeopillisia huomioita seurustellessani heidän kanssaan.

— Sitten te olette yksinkertainen vanha aasi, sanoi Sanders; mutta sen hän sanoi itsekseen.

Kalpea professori jätti hänet neljännen päivän lopulla, ja lukuunottamatta virallista tiedonantoa, että hän oli saapunut rajalle, ei tiedemiehestä kuulunut mitään kuuteen kuukauteen, kunnes eräänä iltana tuli uutinen, että kalpeakasvoinen vanhus oli uponnut kanootin kaatuessa. Hän oli yksin lähtenyt tutkimusmatkalle mukanaan jokin tieteellinen koje, eikä hänestä kuultu enää sen jälkeen mitään, kunnes hänen tuohikanoottinsa löydettiin kumollaan uiskentelemasta joelta.

Sir Georgesta ei löydetty jälkeäkään, ja aikanaan Sanders kokoili kuolleen jäämistön ja lähetti sen Englantiin.

Tähän murhenäytelmään liittyy kaksi huomattavaa tosiasiaa. Toinen oli se, että Sanders ei papereista eikä päiväkirjoista löytänyt minkäänlaisia tieteellisten tutkimusten tuloksia, lukuunottamatta muistikirjaa; toinen oli se, että pieneen kirjaansa tiedemies oli huolellisesti kerännyt ne tarinat, joita Sanders oli hänelle kertonut poppamiehistä. (Sanders tiesi itse sepittäneensä ainakin yhden tarinan professorin huvitukseksi.)

Meni kuusi enemmän tai vähemmän rauhallista kuukautta, ja sitten alkoi se tapausten sarja, joka loihti esiin tarinan Paholaismiehestä.

Siellä oli isisiläinen nainen, joka vihasi miestään, vaikka tämä oli hyvä puoliso, rakensi hänelle majan ja pani vanhemman vaimon palvelemaan häntä. Mies antoi hänelle monta lahjaa, muun muassa messinkisen kaularenkaan, joka painoi monta naulaa ja saattoi hänet kadehdittavimmaksi naiseksi Isisi-joen varrella. Mutta naisen viha miestä, kohtaan oli leppymätön; ja eräänä aamuna hän tuli majastaan näyttäen säikähtyneeltä ja pelokkaalta, ja alkoi vapisevin äänin laulaa kuolemanlaulua konemaisesti ajaen päähänsä pieniä kourallisia multaa, ja kyläläiset menivät majaan ja löysivät miehen jäykkänä ja tuijottavana, tuskanirvistys kuolleilla kasvoillaan ja helvetin tuskat silmissään.

Kahden päivän kuluessa he hautasivat hänet Keskijoelle; ja kun ruumista kuljettava kanootti katosi näkyvistä joen mutkaan, niin nainen astui veteen ja huuhtoi mullan ruumiiltaan ja riisti surulehvät vyöltään.

Sitten hän meni kylään kevein askelin, sillä hänen vihaamansa mies oli kuollut, ja se oli lorun loppu.

Neljä päivää myöhemmin tuli julma, kalpea- ja ruskeakasvoinen, melkein punatukkainen pieni Sanders.

— Mfasa, hän sanoi seisoen naisen majan ovella ja katsoen häneen, kun hän teeskennellyn välinpitämättömästi hienonsi jyviään, — sinun miehesi sanotaan kuolleen.

— Minun mielestäni liiankin äkilliseen, sanoi Sanders ja katosi majan pimeyteen. Pian hän tuli takaisin valoon ja katsoi naiseen. Hänen kädessään oli pieni lasiputki, jonka eurooppalaiset tuntevat hyvin, mutta joka on pakanakylässä huomattava löytö.

— Minulla on jumala, sanoi Sanders, — ja minun jumalani kertoi minulle, että sinä olet myrkyttänyt miehesi, Mfasa.

— En osaa sitä sanoa, sanoi Sanders salamyhkäisesti, sillä hänellä ei ollut todisteita epäluulonsa tueksi, ja hän kutsui heti paikalle kylän päällikön.

Odotettiin hiukan; nainen hieroi jyviään hitaasti, pysähtyen silloin tällöin pyyhkimään kädenselällä hikeä otsaltaan, ja Sanders, hellekypärä takaraivolla, puoliksi poltettu sikari suussa, kädet tungettuina syvälle taskuihin ja ihmettelyn rypistys kasvoillaan, katseli naista.

Päällikkö tuli nopeasti, mutta vastahakoisesti, viivyttyään etsimässä sinistä sotilastakkiaan, jota hän piti suurissa tilaisuuksissa.

Päällikkö meni pois kiitollisin mielin, sillä joella oli tapahtunut salaisia asioita, joista hän luuli joutuvansa vastaamaan.

— Mfasa, mene laivaani, sanoi Sanders, ja nainen laski kädestään hierinkiven, nousi ja meni kuuliaisesti laivaan. Sanders seurasi hitaasti ja mietti monia asioita. Jos hän ilmiantaisi naisen kylän vanhemmille, niin hänet kivitettäisiin kuoliaaksi; jos hän veisi hänet päämajaan, niin ei olisi varma, millä lailla hänet tuomittiin. Ei ollut paikkaa, mihin hänet olisi voinut panna, mutta hänen paikoilleen jättämisensäkin olisi ollut tien raivaamista pahuudelle.

Nainen odotti häntä »Zairen» kannella, suora, sopusuhtainen kahdeksantoistavuotias tyttö, peloton, uhmaava.

— Herra, en tappanut häntä, hän kuoli tautiin, sanoi nainen yhtä itsepintaisesti kuin ennenkin.

Sanders käveli kapealla kannella pää rinnalle painuneena, sillä tämä oli ankara kysymys. Sitten hän nosti katseensa.

— Voit mennä, sanoi hän; ja hieman hämmästyneenä nainen meni kapeaa lankkua myöten rannalle ja katosi pensaikkoon.

Kolme viikkoa myöhemmin Sandersin vakoojat toivat tiedon, että ihmisiä kuoli joukoittain Yläjoella. Kukaan ei tiennyt, miksi he kuolivat, sillä mies istui illalla vahvana ja iloisena illalliselleen, ja katso! aamulla, kun hänen ystävänsä menivät herättämään häntä, ei häntä voinut herättää, sillä hän oli auttamattomasti kuollut.

— Tämä kehittyy kulkutaudiksi, sanoi Sanders hausakapteenille. — Siellä myrkytetään suuressa mittakaavassa, ja minä aion mennä etsimään sen miehen, jolla aineet ovat.

Sattui niin, että seuraava ilmoitettu tapaus sattui Isisin kylässä. Nainen oli kuollut, ja tällä kertaa Sanders epäili kuolleen miestä, kuuluisaa pahantekijää.

— Herra, sanoi mies, — hän kuoli tautiin. Illalla hän oli terve, mutta aamun pimeänä hetkenä hän kääntyi unessaan sanoen :ah, oh! ja heti hän kuoli.

— Tuokaa köysi, sanoi hän eräälle miehelleen, ja kun köysi tuotiin, kiipesi Abibu kumipuun alimmalle oksalle kiinnittäen siihen taitavasti väkipyörän ja köyden.

— Okali, sanoi Sanders, — aion hirttää sinut vaimosi murhasta, sillä minulla on kiire eikä ole aikaa tutkia; ja vaikka sinä et olisikaan syyllinen, olet syyllinen moneen muuhun kolttoseen — sen vuoksi on syytä hirttää sinut.

Mies oli kauhusta harmaa, kun silmukka pujotettiin hänen kaulaansa ja kädet sidottiin selän taa.

— Herra, hän oli paha vaimo ja hänellä oli monta rakastajaa, änkytti hän. — En aikonut tappaa häntä, mutta Paholaismies sanoi, että sellainen lääke panee hänet unohtamaan rakastajansa.

— Herra, hän on paholainen, joka on näillä tienoin suuressa kunniassa.
Hän liikkuu koko ajan metsässä ja antaa monia ihmeellisiä lääkkeitä.

— Herra, ei kukaan tiedä. Hän tulee ja menee kuin aave, ja hänen jumalansa on paljon voimakkaampi kuin tuhat paholaista. Herra, annoin naiselle, vaimolleni, mitä Paholaismies antoi minulle, ja hän kuoli. Mistä minä tiesin, että hän kuolee?

— Tse' gli, sanoi Sanders lyhyesti köyden päässä oleville miehille, ja tse' gli merkitsee paikallisella kielellä: »Vetäkää.»

Sanders oli vaihtelevalla päällä, ja häntä hiukan kiukutti, koska hän huomasi itsekin olevansa epävakainen.

Miehen huulet olivat kuivat. Hän ei voinut enää muuta kuin pudistaa päätänsä avuttomana.

— Päästäkää hänet, sanoi Sanders. Ja Abibu päästi silmukan ja irrotti hänen kätensä.

— Jos sinä olet valehdellut minulle, sanoi Sanders, — niin sinä kuolet auringon laskiessa. Kerro ensin Paholaismiehestä, sillä olen halukas tekemään hänen kanssaan tuttavuutta.

Hän antoi miehelle kymmenen minuuttia aikaa selvitä pelostaan ja haetti sitten hänet.

— Herra, sanoi hän, — en tiedä mitään muuta Paholaismiehestä, kuin että hän on maailman suurin poppamies, ja öisin, kun kuu on ylhäällä ja muutamat tähdet tietyillä paikoillaan, hän tulee kuin aave, ja me kaikki pelkäämme. Sitten ne, jotka tarvitsevat häntä, menevät metsään, ja hän antaa meille tarpeemme mukaan.

— Herra, se oli kristalliputkessa, jollaisessa valkeat miehet pitävät lääkkeitään. Tuon sen sinulle.

Hän meni majaansa ja palasi muutaman minuutin kuluttua mukanaan pieni lasiputki, juuri samanlainen kuin sekin, joka oli Sandersin hallussa. Komissaari otti sen ja haistoi. Siinä oli hieno mantelin haju, ja Sanders vihelsi, sillä hän tunsi sinihapon jälkihajun. Ja se ei ole niitä lääkkeitä, joita poppamiehet tuntevat, vielä vähemmin käyttävät.

»Voin vain arvella», Sanders kirjoitti päämajaan, »että jonkin väärinkäytöksen vuoksi sir George Carsley vainajan lääkearkku on joutunut jonkun alkuasukastohtorin haltuun. Muistanette, että laatikko oli professorin matkassa, kun hän hukkui. Se on ehkä ajautunut rantaan ja joku on sen löytänyt… Tällä välin teen uutterasti tiedusteluja saadakseni selville, kuka on tämä Paholaismies, joka näyttää äkkiä päässeen suureen maineeseen.»

Sandersille alkoivat, unettomat yöt, nopeitten marssien, joutuisien jokimatkojen, odottamattomien kyliinsaapumisten, metsäisten valvomisien ja outojen koskien laskun öitä. Mutta hän ei tavannut Paholaismiestä, vaikka hän kuuli monia mielenkiintoisia asioita. Voimakkain hänen taikakapineistaan oli laatikko, »näin pieni», sanoi joku, joka oli sen nähnyt, ja piirsi kuusituumaisen neliön. Tässä rasiassa asui pieni vahingonhaluinen jumala, joka nipisteli ja repi (kuitenkin jälkeä jättämättä), joka saattoi pistellä neuloja ihmisruumiiseen niin, ettei koskaan tullut verta.

— Minä luovun tästä, sanoi Sanders epätoivoisena ja palasi asemalleen pohtimaan asiaa selväksi.

Hän istui eräänä iltana päivällisellään, kun kaukaa joelta kuului rummun ääni. Se ei ollut tavallista lokaliääntä, vaan sarjoittaisia lyöntejä, ja astuen äänettömästi ovelle hän kuunteli.

Hän oli lainannut hausamerkinantajia päämajasta ja asettanut heitä joen varteen. Hiljaisessa yössä kuuluu rummun ääni kauas, mutta rautapuukeppien rätinä onttoon puunrunkoon kuuluu kauemmaksi.

Se kaikui kuin kaukaisen härkälauman mylvintä, mutta Sanders otti selvän kirjaimista.

Kun hän oli kirjoittamassa tiedonantoa valkoisen takkinsa liepeelle, tuli Abibu juosten polkua pitkin.

Sanders otti vain pistoolinsa seinältä ja heitti päällystakin kainaloonsa, sillä hänen matkakapineensa olivat jo »Zairella» — olivat olleet jo kolme päivää.

Pimeässä hänen laivansa terävä keula kääntyi joelle, ja kymmenen minuutin kuluttua viestin saapumisesta alus kynti jo jokea vastavirtaan.

Aamu tapasi sen puupaikalla, jossa miehet kuumeisen kiireesti pinosivat sen kannelle puita, kunnes se näytti halkoalukselta.

Sitten matkalle jälleen pysähtyen vain kuulemaan sinne tänne joelle siroteltujen vakoojien vahvistuksia tulevasta uhrista.

Sanders tuli Unien metsän laitaan keskiyöllä ja pysähtyi. Hänen mukanaan oli kymmenen hausapoliisia, ja näiden etunenässä hän astui maalle metsän pimentoon. Yksi sotilas kulki edellä etsien polkua, ja yhdessä rivissä joukkue aloitti kaksituntisen marssin. Kerran he tapasivat kaksi leopardia taistelemassa, kerran he kompastuivat polulla makaavaan puhveliin. Kahdesti heitä häiritsivät oudot pedot, jotka hävisivät pensaikkoon heidän tullessaan ja kulkivat nuuskien heidän jälkiään, kunnes Sanders valaisi niitä kohti sähkölampullaan. Hiipien he tulivat uhripaikalle.

Ainakin kuusisataa henkeä kyykki puoliympyrässä puunpökkelöistä rakennetun alttarin ympärillä. Suuret tulet paloivat ja räiskyivät alttarin kahta puolta; mutta Sanders katseli Paholaismiestä, joka nojasi alttarille makaamaan asetetun, nähtävästi nukkuvan nuoren tytön yli.

Kerran paholaismiehellä oli ollut sivistyneen miehen puku, nyt hänellä oli ryysyt yllään. Hän seisoi siinä lyhyihin liiveihin pukeutuneena, valkea parta sekaisena ja kampaamattomana, kasvot kalpeina ja omituinen tuli silmissään. Hänen kädessään oli kiiltävä veitsi, ja hän puhui — kummallista kyllä, englantia.

— Tämä, hyvät herrat, sanoi hän nojaten kömpelösti tehtyä, alttaria vasten ja puhuen varmana kuin ainakin mies, joka on pitänyt monta samanlaista luentoa, — on vakava trypanosomiatapaus. Voitte huomata kasvojen muuttuneen värin, hämärät silmäterät, ja nyt voitte havaita rauhasten epänormaalisuuden, joka on varma tuntomerkki.

— Voin sanoa eläneeni pitkän ajan alkuasukkaiden keskuudessa. Minulla oli Keski-Afrikassa kunnioitetun poppamiehen asema…

Hän pysähtyi ja siveli kädellään kulmiaan, koettaen muistella jotakin; sitten hän tapasi jälleen kadotetun lankansa.

Koko hänen puheensa ajan puolialaston yleisö istui vaiteliaana ja peloissaan, ymmärtämättä mitään muuta kuin että sen edessä oli valkokasvoinen poppamies, joka ei ollut tullut mistään ja oli matkaansaattanut ihmeitä — hänen taikalaatikkonsa osoittautui sähköpatteriksi — ryhtyen nyt toimittamaan omituisia menoja.

— Herrat, jatkoi mies naputtaen uhrinsa rintaa veitsensä päällä, — aion toimittaa leikkauksen…

Sanders astui piilopaikastaan ja meni vakavana väliaikaisen leikkauspöydän ääreen.

— Professori, sanoi hän hiljaa, ja mielipuoli katsoi häneen hämmästyksestä silmiään rypistäen.

— Keskeytätte leikkauksen, sanoi hän ponnekkaasti, — panen vastalauseeni…

Sanders tarttui hänen kainaloonsa, ja sir George Carsley, suuri tiedemies, suuren lontoolaisen sairaalan neuvotteleva lääkäri ja monen troopillisia tauteja käsittelevän kirjan tekijä, läksi hänen mukaansa kuin lapsi.

YKSINÄINEN

Komissaari Sanders oli elänyt niin kauan alkuasukasten parissa, että hän oli imenyt itseensä suuressa määrin heidän yksinkertaisuuttaan, Vielä enemmän: hän oli saanut vaarallisen voiman tietää asioita, joita hän ei olisi tietänyt, ellei hänellä olisi ollut sitä aavistamisen kykyä, joka on kaikkien alkuasukkaiden synnyinlahja.

Hän oli lähettänyt kolme vakoojaa Isisiin — joka on kaukana päämajasta ja hankalan taipalen takana — ja kahden kuukauden jälkeen he palasivat yksissä tuoden hyviä tietoja.

— Herra, sanon, että Isisi on hiljainen, intti yksi vakooja, — eikä siellä ole puhettakaan sodasta.

— Herra, sanoi mies, — menin metsään, maan rajoille, eikä siellä ole puhettakaan sodasta. Päälliköt ja päämiehet kertoivat minulle niin.

— Tietenkin olet suuri vakooja, ivasi Sanders, — ja miten menit päälliköiden ja päämiesten luo? Ja miten he tervehtivät sinua? 'Hei! Sandin salainen vakooja?' Hah!

Kädellään viitaten hän käski miesten mennä, pani kypärän päähänsä ja meni hausain luo, jotka pelailivat vaikeitten kasarmiensa varjossa.

— Isisissä on kommelluksia, sanoi hän. — Haistan sen. En tiedä, mitä se on — mutta siellä on jonkinlaista sekamelskaa.

— Kuusikymmentä, siihen luettuna rammat ja vaivaiset, sanoi hausaupseeri ja nieli palturillisen kiniiniä irvistäen.

— Voin tarvita niitä, sanoi hän. — Lähden silmäämään, mikä isisiläisiä vaivaa.

Henkien joesta erkanevan joen varrelle Imgani, Yksinäinen, rakensi talon. Hän rakensi sen oikeaan tapaan, varastaen puun viiden mailin päässä olevasta kylästä. Tässä kylässä oli sattunut monta kuolemantapausta taudin vuoksi, ja Ylijoen tapa on se, että kun mies kuolee, hänen majansa kuolee myös.

Ei yksikään mies hae suojaa sellaisen kirotun katon varjosta, jonka alla Henki istuu mietiskellen; kuolleen miehen aseet särjetään ja sirotellaan hänen haudalleen, ja hänen vaimojensa padat asetetaan sinne myös.

Pian tuulien ja sateiden yhteisvaikutuksesta ruokokatto vaipuu ja painuu, ovenpielet mätänevät; norsunruoho, korkea ja vahva, nousee seinän ja katon raoista; tulee sitten hieman tavallista vahvempi tuuli ja vahvempi sade, ja metsä on lakaissut ruman paikan puhtaaksi.

Imgani, joka sanoi olevansa ngombilaisia eikä pelännyt paholaisia — ei ainakaan Isisin paholaisia — varasti ovenpieliä ja alkuasukasköyttä pelkäämättä. Hän varasti niitä öisin, kun kuu oli puiden takana, ja ivasi kuolleita henkiä sättien niitä pahoilla ja häväisevillä nimillä.

Kuitenkin hän teki työtänsä varovasti; sillä vaikka hän ei ottanutkaan lukuun henkiä, piti hän silti suuressa arvossa eläviä isisiläisiä, jotka olisivat saattaneet hänet alttiiksi kuolemalle, jos hänen hommansa olisi tullut ilmi, vaikka, kummallista kyllä, hän pelkäsi kuolemaa vähimmin.

Niin hän varasti kirottuja pönkkiä ja kirottuja kattopuita, olisipa varastanut katotkin, mutta ne olivat hyvin vanhoja ja täynnä hämähäkkejä.

Hän tuli ja otti kaikkia näitä esineitä kantaen ne viiden mailin matkan joen haaraan, ja siellä hän hiljalleen rakensi pienen talon. Päivät hän nukkui, yöllä hän metsästi eläimiä ja pyyti kaloja, mutta hän ei yrittänytkään pyydystää suuria lepakoita, jotka tulivat joen keskellä olevilta saarilta, vaikka ne ovat hyvin maukkaita ja herkkua alkuasukkaiden kesken.

Eräänä päivänä juuri ennen auringonlaskua hän meni metsästämään seebroja. Hänellä oli kaksi pitkää metsästyskeihästä, jollaiset parhaat tehdään Ngombissa, punottu kilpi, ja hänen selässään riippui nahkahihnassa kuivattuja kaloja, jotka hän oli pyytänyt joesta.

Imgani oli keskikasvuinen mies, muuten rakenteeltaan keskulainen, mutta hartioiltaan leveä. Hänen ihonsa kiilsi terveyttä, ja hänen astuntansa oli kevyt. Kun hän käveli, niin hänen selkälihaksensa liikkuivat ja kehräsivät kuin hyvinkasvatetun täysiverisen juoksijan lihakset.

Hän oli puolitiessä metsässä, kun hän tapasi tytön. Tämä kantoi maniokkikimppua päänsä päällä ja käveli miellyttävästi.

Kun tyttö näki Imganin, hän pysähtyi heti ja kuoleman ja sitäkin pahemman pelko tuli hänen silmiinsä, sillä hän tiesi Imganin olevan hylkiön, jolla ei ollut omaisia eikä sukulaisia. Sellaiset miehet ovat pahempia kuin ingalit, jotka nousevat ruohikosta ja iskevät myrkkyhampaansa ihmisen sääreen.

He seisoivat tarkastellen toinen toistaan, mies nojaten molemmin käsin keihäisiinsä, poski kärkiä vasten; tyttö vapisi.

— Herra, menen joen rannalla olevaan kylään, sillä tämä on tie sinne, hätäili tyttö.

— Huomaan, että pelkäät minua — enkä kuitenkaan halua mitään sinulta. Minä olen Imgani, joka merkitsee Yksinäinen, eivätkä minua himoita vaimot eivätkä naiset, koska olen liian ylhäinen mies sellaiseen. Olet turvassa, juurensyöjä, sillä jos haluan, voin täyttää tämän metsän päälliköntyttärillä, jotka kaikki juoksevat minun perässäni.

Tytön pelko oli hävinnyt, ja hän katseli Imgania kummissaan. Tunnustipa hän mielessään miehen kerskailun voivan olla aiheellista. Ehkä hän oli hieman ottanut nenäänsä, sillä hän sanoi kylläkin pistävästi, käyttäen isisiläistä sananlaskua:

— Vain vuohi määkii leopardin kidan jo ollessa avattuna — isisiläiset lihovat vieraiden kustannuksella.

— Alajuoksun varrella sanotaan isisiläisten myyvän miehiä arabeille, sanoi mies miettivänä. — Se on pahaa puhetta; voit mennä.

— Juurensyöjä, sanoi hän, — jos miehet kysyvät, kuka olen, niin sano, että olen Imgani Yksinäinen, joka on ruhtinas ruhtinaiden joukossa; aikoinani olen tappanut monta miestä, niin monta, etten muistakaan. Sano myös, että talostani joen rannalla, jonka olen rakentanut, niin kauas kuin silmä kantaa, joka suunnalle, ulottuu minun kuningaskuntani, älköönkä kukaan astuko sinne muuten kuin kantaen käsissään lahjoja, sillä olen hyvin kauhea ja julma.

Nyt oli kylässä monta miestä, jotka halusivat olla mieliksi tytölle, joka kantoi juuria, sillä hän oli päällikön tytär ja sitä paitsi neljäntoistavuotias, naimisiinmenoiässä. Kun hän siis tuli juosten kylän kadulle puoleksi hermostuneena pelosta, itkien ja nyyhkyttäen, ei häneltä puuttunut myötätuntoa eikä palvelijoita, jotka olivat halukkaat tappamaan loukkaajan.

Keihästä ja lyhyttä miekkaa heiluttaen kuusi miestä tanssi päällikön ja päällikön tyttären edessä (miltä tämä tuntui tytöstä, voi jokainen nainen kertoa), ja yksi heistä, Ekebi, jolle oli kieli lahjoitettu, kuvaili auringonlaskusta kuunnousuun, mikä tekee neljä tuntia, mitä tapahtuisi Imganille, kun isisiläiset hyökkäisivät hänen kimppuunsa; kuinka hänen silmänsä väpättäisivät kuin kauhean suuren tulen edessä, kuinka hänen jalkansa kiepahtaisivat ylöskäsin ja mitä muita muutoksia tapahtuisi, joita ei tässä tarvitse luetella.

— Tämä on hyvää puhetta, sanoi päällikkö, — mutta koska Sandi on meidän päällikkömme ja hänellä, on vakoojia kaikkialla, niin älkää vuodattako verta, sillä veren haju kantautuu kauemmas kuin mies voi nähdä. Ja tässä tappamisasiassa Sandi on hyvin pirullinen. Muutenkin, tämä Yksinäinen on vieras, ja jos me sieppaamme hänet, voimme myydä hänet arabeille, jotka antavat meille hänen hinnakseen kangasta ja viinaa.

Kuultuaan kaiken tämän he uhrasivat nuoren vohlan ja lähtivät. He tulivat Imganin talolle, mutta Yksinäinen ei ollut siellä, sillä hän oli metsässä ajamassa eläimiä; niinpä he polttivat hänen talonsa, myllersivät hänen puutarhansa, ja kun heihin oli yhtynyt suuri isisiläisjoukko, joka oli seurannut kunnioittavan matkan päässä, niin kaikki muu, josta Imgani oli ollut ylpeä, tehtiin olemattomaksi; he pitivät suuren juhlan, kunnes äkkiä alkoi aurinko paistaa joen saarelle ja taivaan pienet tähdet häipyivät pois.

Imgani näki kaiken tämän nojatessaan keihäisiinsä metsän varjossa, mutta hän tyytyi olemaan näkijänä.

Sillä, hän päätteli, jos hän menisi heitä vastaan, niin he voisivat tappaa hänet tai piestä häntä ruo'oilla, mitä hänen ylpeä luonteensa ei sallinut.

— He ovat hupsuja ihmisiä, jupisi hän, — sillä he polttavat omaansa, ja ehkä kuoleman henget suuttuvat heihin ja kasvattavat heihin paiseita.

Kun kaikki, mitä hänen omaisuudestaan oli jäljellä, oli vain tuhkaläjä, tummanpunainen hehku ja kiemurteleva savupatsas, niin Imgani käänsi kasvonsa metsää kohti.

Koko päivän hän käveli pysähtyen vain syömään eväänään olevaa kalaa, ja illalla hän tuli toiseen isisiläiskylään, jonka nimi oli Ofasi.

Hän kulki kylän kadun läpi leveäharteisena ja pystypäisenä heiluttaen keihäitään suurellisesti. Hän ei katsonut oikeaan eikä vasempaan; ja kyläläiset kokoontuivat majojensa oville ja sanoivat O koi, mikä merkitsee, että he olivat hämmästyneitä.

Niin hän vaelsi koko kylän läpi ja oli juuri pääsemässä metsäpolulle, kun sanantuoja juoksi hänen jälkeensä.

— Herra, sanoi sanantuoja, — tämän kylän päällikkö, joka on hallitukselle vastuussa kaikista ohikulkijoista, erittäinkin varkaista, jotka ovat päässeet pakoon Kahleittenkylästä, haluaa nähdä sinut, varmana siitä, että sinä et ole varas, vaan korkea henkilö, ja haluaa kunnioittaa sinua.

Niin hän sanoi, ja rauhallisena miehenä, joka oli päässyt asemaansa sen nojalla, että oli päällikön päävaimon sukulainen, hän piti tarkoin silmällä leveitä keihäitä ja pakotien selvänä.

— Mene takaisin herrasi luo, orja, sanoi Imgani, ja sano hänelle, että menen etsimään tarpeeksi yksinäisen paikan, jossa voin nukkua tämän yön ja ajatella korkeita asioita. Kun olen sen paikan löytänyt, niin palaan. Sano myös, että olen oman kansani ruhtinas ja että minun isälläni on niin paljon sotamiehiä, että jos jokainen heistä ottaisi kourallisen hiekkaa joen pohjalta, niin joki tulisi pohjattomaksi; sano myös, että nimeni on Imgani ja että rakastan itseäni enemmän kuin kukaan sen jälkeen kun kuu muuttui valkoiseksi, jottei olisi auringon näköinen.

Hän tuli huomatakseen palaverin olevan käynnissä, mikä palaver koski päällikön päävaimon sukulaista.

— Joka, sanoi päällikkö, — on laskenut häpeän päälleni, sillä hän on samanlainen hupsu kuin serkkunsa, minun vaimoni.

— Herra, sanoi onneton sukulainen, — kehoitin häntä tulemaan, mutta hän oli ylpeä mies ja sitä paitsi halusi mennä.

— Sinun äitisi oli hullu, sanoi päällikkö, — ja hänen äitinsä oli hullu, ja isäsi, kuka hän sitten olikin, mitä ei kukaan tiedä, oli suuri hullu.

Tämän mielenkiintoisen, perinnöllisen hulluuden raa'an todistelun keskeytti Imganin paluu. Hän nousi mäen rinnettä, ja neuvosto tarkasteli häntä aina tiukasti istuvaan leopardinnahkalakkiin pistetystä leveästä partaveitsestä nilkoissa heläjäviin ohuihin messinkirenkaisiin asti.

Päällikkö, joka ei ollut erityisemmän sotainen mies, katseli keihäitä huomaten kädensijojen tulleen kiiltäviksi paljosta käytöstä.

— Herra, sanoi hän lempeästi, — olen tämän kylän päällikkö, hallituksen nimittämä. Hallitus antoi minulle kaulassa kannettavan mitalin, jonka toisella puolella oli suuren parrakkaan miehen kuva ja toisella puolen muutamanlaisia paholaisenmerkkejä ja suurta voimaa osoittavia kirjoituksia. Tämä annettiin minulle, jotta kaikki tietäisivät minut päälliköksi, mutta olen sen kadottanut. Siitä huolimatta olen tämän kylän päällikkö, niinkuin tästä paperista selviää.

Hän kaivoi vaatteittensa poimuista nahkapussin, josta veti päivänvaloon hyvin tahraisen paperin.

Sangen huolellisesti hän avasi sen kääreestä, ja se osoittautui viralliseksi kirjearkiksi, johon komissaari Sanders oli raapustanut muutamia sanoja. Ne kuuluivat:

Pidättäkää ja vangitkaa omistaja, jos hänet tavataan muualta kuin
Isisin alueelta.»

Tähän yksinkertaiseen paperiin liittyy oma tarinansa. Se oli aiheutunut hyökkäyksestä Ochorin alueelle ja oikeudenkäynnistä, jossa päällikölle oli lyhyesti, mutta selvästi ennustettu, miten hänen tulee käymään, jos hänet tavataan oman alueensa ulkopuolelta.

Imgani otti paperin käteensä ja hymyili. Hän käänteli sitä, raapi kynnellään kirjoitusta nähdäkseen, oliko se oikeata, ja antoi sen takaisin päällikölle.

— Se on hyvin ihmeellinen, vaikka en pelkää taikuutta, lukuunottamatta erästä taikaa, jota minun isäni poppamiehet käyttävät, sanoi hän, — enkä tunne hallitusta, joka hallitsisi minua.

Minkä jälkeen hän ryhtyi kertomaan heille isästään, hänen sotajoukoistaan ja lukuisista muista yhtä mielenkiintoisista asioista.

— Epäilemättä te ymmärrätte minua, sanoi hän. Olen Yksinäinen, vihaan ihmisten seuraa, sillä he ovat yhtä vaihtelevaisia kuin vuoriston lumi. Sen vuoksi olen jättänyt taloni ja vaimoni, jotka olivat niin uskollisia kuin naiset voivat olla, enkä ole ottanut mukaani myöskään sotaväkeä, koska se oli minun isäni omaa.

— En ymmärrä, miksi olet yksinäinen, sanoi hän, mutta epäilemättä teit oikein jättäessäsi isäsi sotajoukot. Tämä on suuri asia, joka vaatii miesten neuvottelua.

He tulivat tuoden kukin tullessaan juurakkotuolinsa ja asettuivat katoksen suojaan, jossa päällikkökin istui.

Jälleen Imgani kertoi tarinansa; se käsitti suunnilleen viisikymmentä vaimoa ja niin lukuisan sotajoukon kuin rannan hiekka; ja luottavaiset isisiläiset kuuntelivat ja uskoivat.

— Ja minä tarvitsen tämän, sanoi Imgani puheensa päätteeksi; — pieni talo on rakennettava joenrannalle sellaiseen paikkaan, ettei yksikään polku mene sivuitseni eikä yksikään ihminen tule näkyviini, sillä olen luonteeltani hyvin yksinäinen — ja suuri ihmisvihaaja.

Imgani meni asumaan luonnon hänelle luomalle aukealle ja hänen uusien ystäviensä rakentamaan taloon. Muun vieraanvaraisuuden hän torjui.

— En halua vaimoja, todisteli hän, — koska minulla on tekeillä suuria suunnitelmia kuningaskuntani valloittamiseksi pahoilta miehiltä, jotka ovat isäni neuvonantajia.

Yksinäinen hän todellakin oli, sillä kukaan ei nähnyt häntä muulloin kuin sattumalta. Hänen tapanaan oli metsästää yöllä ja nukkua kuumat päivät. Joskus, kun auringon punainen pallo painui joen läntisen rannan metsän taa, kyläläiset näkivät sinisen savupatsaan hänen tulestaan, kun hän keitti itselleen ilta-ateriaa; joskus joku kotiinpalaava venemies näki hänen vaiteliaana kulkevan metsän läpi kaatomatkoilleen.

Vieläpä hän nautti isäntiensä luottamustakin. Isisi on Ulkomaan joen päästävissä, jota myötävirtaa tuli öisin tyhjiä, omituisia veneitä palaten öisin täynnä niskasta toisiinsa kytkettyjä ihmisiä, ja Ranskan Länsi-Afrikan viranomaiset — Ranskan Länsi-Afrikka on Isisin naapurina — kuulivat kertomuksia hyökkäyksistä ja ryöstöistä, joita he eivät voineet tutkia, sillä Isisin raja on kuudensadan mailin päässä ranskalaisesta päämajasta, erämaisen taipalen takana.

Imgani näki metsästysmatkoillaan asioita, jotka olisivat hämmästyttäneet häntä, ellei hän olisi ollut melkein tunteeton mies.

Hän näki pieniä karavaaneja, jotka tulivat ryöstöretkiltä Ranskan alueelta mukanaan vaikeroivia naisia ja kiroavia miehiä, kaikki sidottuina.

Hän näki kummallista ihmisten laivausta öisin ja oppi tuntemaan valkoviittaiset arabit, jotka käyttivät ruoskaa sangen taitavasti.

Eräänä yönä, kun hän seisoi katsellen kaikkia näitä asioita, El Mahmud, kuuluisa kauppias, näki hänet kuunvalossa ja huomasi hänen olevan vierasta väkeä.

— Se on valhe, sanoi orjakauppias, — sillä sinulla ei ole ngombilaisen merkkejä kasvoillasi; sinä olet puoliarabi. — Ja hän puhutteli Imgania arabian kielellä.

— Hän ei ymmärrä, sanoi orjakauppias apulaiselleen. — Ota selko tämän miehen majasta; jonakin yönä otamme hänet, sillä hän on rahan arvoinen.

Kun orjakauppias tuli jälleen, niin kolme miestä kävi Imganin majalla, mutta hän oli metsällä, ja hän oli metsällä joka kerran, kun pitkät veneet tulivat Ofasiin.

Sanders ei mennyt Ofasiin kuuteen kuukauteen, jonka ajan kuluessa — se on mainittava — ei tapahtunut mitään, minkä perusteella olisi voitu kuvitella tulevia levottomuuksia.

Hänen oli tehtävä puolivuosimatkansa Isisiin. Tähkät olivat olleet satoisat, kalaa runsaasti, sateita kohtalaisesti, eikä sairautta ollut liikkunut. Nämä seikat on pantava merkille.

Eräänä aamuna, kun sumuverho kierteli puusta puuhun ja itäinen taivas oli harmenemassa, tuli Imgani metsältä kantaen olallaan yöllä pyytämänsä kauriin lihoja ja nahkaa.

Kun hän näki majansa edessä pienen tulen ja kyykky — sillään istuvan miehen, niin hän kalautti keihäitään ja lähestyi, sillä hän ei pelännyt ketään.

— Onko maailma niin täynnä miehiä, että sinä tulet häiritsemään minun yksinäisyyttäni? kysyi hän. — Mieleni tekee tappaa sinut ja ripustaa sydämesi kuivamaan, sillä en halua nähdä sinun istuvan tulen ääressä majani edessä.

Hän sanoi tämän julman näköisenä, ja tulen ääressä istuva mies liikahti.

— Herra, odotin tätä, sanoi hän, — sillä huomaan sinut ylpeäksi mieheksi; mutta tulen sinun suuruutesi vuoksi ja tuntien, sinun viisautesi.

Imgani pani kauriin syrjään ja istuutui tuijottaen uhkaavasti ja asettaen keihäät poikittain paljaille polvilleen.

Aurinko nousi ja valaisi maailman punaiseksi, mutta yhä hän istui ja innokkaasti puhui Imganin kuunnellessa.

— Niin, herra, päätti hän, — tapamme Sandin, kun hän tulee palaveriin. Ifiba, Mbuka ja äitini serkku pistävät keihäänsä häneen sangen nopeasti, ja me tulemme suuriksi.

— Se on totta, sanoi hän. — Ihmiset, jotka tappavat valkeita miehiä, pääsevät suureen kunniaan, sillä muut kansat sanovat: 'Kas, nämä miehet tappavat valkeata väkeä.'

— Ja kun hän on kuollut, jatkoi sanantuoja, — monta nuorta miestä menee veneeseen, joka savuaa, ja he tappavat kaikki hänen mukanaan olijat.

— Se on myös viisasta, sanoi Imgani, — kun tapan valkean miehen, tapan myös hänen ystävänsä.

Hän selosti urotöitään jotensakin laveasti ja hyvin yksityiskohtaisesti. Miehen mentyä Imgani valmisti aterian kalasta ja maniokista, kiilloitti keihäittensä terät kostealla hiekalla, kuivasi ne huolellisesti ruoholla ja paneutui majansa varjoon lepäämään.

Hän heräsi iltapäivällä ja sukelsi veteen uiden pitkin, voimakkain vedoin keskivirtaa kohti.

Sitten hän ui takaisin rannalle, antoi ihonsa kuivua auringossa ja pukeutui leopardinnahkaansa.

Hän tuli kylään hitaasti ja havaitsi, että siellä oltiin hämmentyneitä. Erittäinkin oli hämmentynyt tuo viisas päällikkö, sillä oli saapunut tieto, että Sandi tulee illalla, ja nyt juuri hänen laivansa tuli joen mutkassa.

Suunnitelma oli mennyt myttyyn: Sanders tuli kahta päivää liian varhain, ja Ifiba ja Mbuka, hänen luotettavat miehensä, olivat matkalla, eikä ollut aikaa hankkia muita murhaa tekemään.

Laiva asettui pitkin rantaa peräratas hitaasti pyörien, ja sitten he näkivät, Imgani muiden mukana, että kannet olivat täynnä sotilaita, tyyniä, ruskeita, sinipukuisia ja fetsipäisiä miehiä.

Lankku lennähti alas, ja pitäen kiväärejään korkealla sotilaat tulivat maihin sekä heidän mukanaan valkoinen upseeri — mutta ei Sandia.

Hausakersantti sieppasi miehen ja heilautti hänet taakseen; hausakorpraali nappasi parin käsirautoja hänen ranteisiinsa.

— Jos joku mies sanoo niin, niin hän valehtelee, sanoi päällikkö, — sillä ei yksikään hallituksen mies ole nähnyt sellaista.

— Sinä olet suuri valehtelija, karjui raivostunut päällikkö vavisten kiukusta, — ja Sandi, joka on ystäväni, ei usko sinua.

NÄKIJÄ

Afrikan sydämessä tapahtuu monta asiaa, joita ei kukaan voi selittää; senpä vuoksi ne, jotka Afrikan parhaiten tuntevat, pidättyvät niistä kirjoittamasta.

Afrikan-tarinan tulee näet olla salaperäinen, ja ajanvietekirjojen lukijat vaativat, että tämän salaisuuden tulee lopuksi olla röntgensäteillä valaistu paljaita luita myöten.

Kuitenkaan ei 2. pohjoisella leveysasteella ja (sanokaamme) 46. pituusasteella tapahtuvia jokapäiväisiä sattumia, voida selittää paremmin kuin uskonnon ihmeitä tai telepatian omituisuuksia, kuten tässä kertomuksessa osoitetaan.

Hänen pieni höyrylaivansa oli kiinnitetty puupaikalle — jonka puupaikan hän oli valmistuttanut vuosia aikaisemmin kaadattamalla puita ja jättämällä ne mätänemään.

Hän oli päivänmatkan päässä lähimmästä kylästä joko myötä- tai vastavirran puolella, mutta hän oli vain kuuden tunnin jalkamatkan päässä amatombolaisista, jotka asuvat aivan metsän sydämessä ja käyttävät tetanustoksiinilla myrkytettyjä nuolia.

Jokin yölintu sirkutti yksitoikkoisesti; hän kuuli veden loiskinan laivan keulassa ja lehtien hiljaisen kahinan, kun lievä tuuli heilutteli laivan ylitse ulottuvien puiden oksia. Hän kuunteli vakavana, sitten hän tavoitti lattialta hyttyssaappaitaan ja sukkiaan.

Hän puki ne ylleen, löysi takkinsa riippumasta pienen hyttinsä oven takaa ja avasi oven hiljaa. Sitten hän odotti seisoen pää ojossa.

Hän irvisti pimeässä, avasi vuoteensa vieressä riippuvan nahkakotelon kannen, otti siitä coltpistoolin ja veti äänettömästi panoksen piippuun.

Hän oli huolellinen mies, ei helposti hätiköinyt, hänen jokainen liikkeensä oli järjestelmällinen. Hän oli kyllin varovainen varmistaakseen pistoolin, hän oli niin siisti, että kiilloitti mustaa perää takkinsa liepeeseen, ja hän odotti pitkän aikaa, ennen kuin astui yön kuumaan pimeyteen.

Pian hän kuuli jälleen sen äänen, joka oli hänet herättänyt. Se oli kehrääjälinnun hiljainen viserrys.

Kehrääjälinnut menevät yöksi nukkumaan niinkuin järkevät ihmiset, ja ne asuvat lähellä kyliä, sillä ne rakastavat ihmisseuraa. Eivätkä ne ilmaise läsnäoloaan sillä tavoin kuin tämä lintu, joka liverteli lyhyin väliajoin.

Sitten äkkiä kuului aivan läheltä, laivan kannelta, läheltä häntä itseään, vastaus.

Sandersin hytti oli komentosillalla; hän poistui siitä vähän matkan päähän. Sillan kulmaan hän kyykistyi sormi varmistimella.

Sitten hän pikemminkin tunsi kuin näki miehen tulevan metsästä, tiesi laivalla olevan jonkun, joka kohtasi hänet.

Kannella olevan majan ympäri ryömien tuli sitten kaksi miestä. Hän saattoi juuri erottaa heidän aiheuttamansa äänen, kun he liikkuivat eteenpäin aina hytin ovelle asti, josta ryömivät sisään. Hän kuuli hieman ääntä ja irvisti jälleen, sillä hän tiesi heidän keihäänkärkiensä tekevän hänen vuodevaatteistaan selvää jälkeä.

Sitten vallitsi hetken hiljaisuus, ja hän näki toisen tulevan ulos ja katsovan ympärilleen.

Ovella seisova mies sanoi: »Kah!» voivottavalla äänellä ja kaatui maahan, sillä Sanders oli potkaissut häntä taitavasti mahaan, joka on alkuasukkaan arka kohta. Toinen mies juoksi ulos, mutta kompastui komissaarin ojennettuun jalkaan ja sai kaatuessaan raskaasta pistoolinperästä täyspainoisen iskun oikean korvansa tienoille.

— Joka! kutsui Sanders terävästi, ja perästä kuului jalkojen ääntä, sillä alkuasukkaat ovat herkkäunisia, — sido nämä miehet. Höyrytä, sillä me lähdemme pois täältä; tämä ei ole ensinkään hauska paikka.

Sanders oli, kuten olen koettanut kuvata, mies, joka tuntee hyvin alkuasukkaat; hän ajatteli alkuasukkaan tavoin, ja oli hetkiä, jolloin hänen toimintansa ei paljoakaan eronnut barbaarien teoista.

Selvittyään vaarasta hän kiinnitti laivan keskelle virtaa pienen saaren rantaan juuri auringon noustessa ja vei vankinsa maalle.

— Herra, se on totta, sanoi toinen, — minä tulin tappamaan, ja tämä toinen mies, joka on minun veljeni, sanoi minulle, milloin oli tultava — vaikkakin se, jota hän kutsui, olisi voinut olla toinen, sillä minä olen vain yksi monista.

Sanders tajusi totuuden, että häntä odotti sarja miellyttäviä hyökkäyksiä, joiden tuloa ei pasuunoin toitotettu.

— Sanokaa, virkkoi hän, — kuka on käskenyt tappamaan, ja miksi minun on kuoltava?

Hänen puhuttelemansa mies, pitkä, solakka amatombolainen nuorukainen, pyyhki hikeä otsaltaan kahlehditulla kädellään.

— Herra, vaikka hakkaat minut kappaleiksi, en kerro sinulle, sillä minulla on suuri ju-ju, ja muutamat jumalat suuttuisivat minulle.

Sanders koetti toista miestä yhtä huonosti onnistuen. Tämä toinen oli työläinen, jonka hän oli ottanut neljän päivänmatkan päässä alavirralla sijaitsevasta kylästä.

— Sangen hyvä, virkahti Sanders ja nyökkäsi Abibulle. — Panetan teidät, lisäsi hän, — pitkäksenne maahan, kädet ja jalat levällään, ja sytytän tulen teidän rintanne päälle, ja te kerrotte hyvin äkkiä, mitä haluan tietää.

Ja heidät asetettiin pitkälleen; kummankin rinnalla oli pieni kasa kuivia köynnöksiä, ja Sanders otti palvelijainsa tekemästä tulesta hehkuvan kepin..

Maassa makaavat miehet tarkastelivat hänen jokaista liikettään. He näkivät hänen puhaltavan punaisen kepin palamaan, ja sitten toinen sanoi:

— Arvelin niin, sanoi Sanders. — Ja puhu nopeasti, sillä muuten teen olosi epämukavaksi.

Jos minulta kysytään, luulenko Sandersin aikoneen käyttää palavaa keppiään, niin minun täytyy totuudenmukaisesti sanoa, että luulen niin; mutta ehkä Sanders tunsi miehensä paremmin kuin minä Sandersin.

Päästyään onnettomasta tilasta miehet juttelivat nopeasti, ja Sanders teki englanninkielisiä muistiinpanoja heidän bomongonmurteisesta puheestaan.

Kuulustelun loputtua Sanders kokosi muistiinpanonsa ja vei miehet laivaansa. Kahta tuntia myöhemmin »Zaire» oli täyttä höyryä matkalla erääseen Akasavan kylään, jonka bomongonkielinen nimi oli Tukalala.

Tukalalassa eleli lähetyssaarnaaja, amerikkalainen metodisti, joka oli siirtynyt kuumevyöhykkeen pakanain keskuuteen voidakseen kasvattaa heidän sydämeensä tietoisuutta Jumalasta.

Sanders ei erityisemmin suosinut lähetyssaarnaajia; hänellä oli todellakin sellaiset käsitykset veljeydestä, että ne eivät olleet hänelle kunniaksi, mutta hän tunsi myötämielisyyttä nuorta miestä kohtaan, joka työskenteli toiveikkaana epäkiitollisella alalla, ja nyt hän käveli kärsimättömänä pienen laivansa komentosillalla, sillä hänen oli välttämättä ehdittävä Tukalalaan ennen eräiden asioiden tapahtumista.

Hän tuli joen mutkaan juuri kun aurinko oli laskemassa puiden taa länteen, ja lähetysaseman edessä oleva valkea ranta tuli selvästi näkyviin.

Hän viittasi kahdella sormella ruorimiehelle: pieni laiva kääntyi melkein sivuvirtaan rantaa kohti, ja joen musta vesi syöksähti vasenta kylkeä vastaan kuin se olisi ollut sulkuportti.

Se höyrysi rannalle; »pukka-pukka-pukka-puk», lauloi silinterinmäntä äänekkäästi.

Missä lähetyssaarnaajan maja oli ollut, siinä oli nyt mustien kekäleitten kaaos, josta hitaasti kohoili leyhyviä savukiemuroita.

Sanders näki lähetyssaarnaajan makaamassa tahrautunut valkea puku yllä kasvot maata vasten, ja havaitsi, että häntä oli vaikeata kohottaa, sillä hänet oli naulinnut maahan leveäteräinen norsukeihäs, joka oli katkennut olkapäiden kohdalta.

Sanders käänsi hänet selälleen ja sulki hänen silmänsä, jotka tuijottivat, kuten näytti, anovasti taivaan korkeuteen etsien Jumalan viisautta.

— Abibu, sanoi hän lempeästi kersantilleen, — kaiva syvä hauta tuon kumipuun juurelle, sillä tämä mies oli kansansa keskuudessa suuri päällikkö, ja hänellä oli yhteys Jumalan kanssa.

— Hän oli kristitty mies, sanoi Abibu miettivänä, ja hurskas profeetan seuraaja, ja Marin suurassa on kirjoitettu:

'Lahkot ovat joutuneet kiistaan Jeesuksesta, mutta suuren tuomion päivänä voi niitä, jotka eivät uskoneet!'

Abibulla oli kunnianimi hadzi, sillä hän oli käynyt Mekassa ja tunsi
Koraanin paremmin kuin useimmat kristityt tuntevat Raamatun.

Sanders ei puhunut mitään. Hän otti taskustaan sikarin ja sytytti sen silmäillen ympärilleen.

Ei yhtään rakennusta ollut pystyssä. Missä lähetysasema kauniine puutarhoineen oli ollut, oli nyt hävityksen kauhistus. Sammuvassa valossa hän näki vaateriekaleita raunioissa ja tiesi niiden merkitsevän toisia uhreja.

Kuun kelmeässä valossa hän hautasi lähetyssaarnaajan lukien hänelle
Isämeidän ja niin paljon hautaustoimituksesta kuin saattoi muistaa.

Sitten hän meni takaisin »Zairelle» ja asetti vahdit. Aamulla hän käänsi »Zairen» keulan myötävirtaan, ja saapui illalla auringon laskiessa pääjoelle — hän oli kulkenut sivujokea — ja näiden kahden joen yhtymäkohdassa oli Akasavan kaupunki.

Hänen luokseen tuotiin kaikkien akasavalaisten päällikkö, ja sillalla pidettiin kannelle asetetun lampun ja pienen kynttilän valossa palaver.

— Päällikkö, sanoi Sanders, — sinun alueellasi on kuollut valkea mies, ja minä tahdon saada niiden miesten sydämen, jotka ovat tappaneet hänet, tai kuoleman kautta! otan sinun pääsi.

Hän sanoi tämän tyynesti, intohimottomasti, ja kuitenkin hän vannoi__ Iwan kautta, joka tarkoittaa kuolemaa ja on voimakkain vannominen. Kannella kyykkivä päällikkö väänteli käsiään ja värisi.

— Herra, sanoi hän vapisevalla äänellä, — tämä on tapaus, josta minä en tiedä mitään. Tämä on sattunut minun alueellani, mutta niin kaukana ulottuviltani, että minä en voi rangaista enkä kostaa.

— Samaten, herra, jatkoi päällikkö, — jos sanon totuuden, niin tämä ei ole yksin akasavalaisten asia, sillä miehet ovat pitkin jokivartta kapinallisia ja tottelevat uutta ju-jua enemmän kuin mitään muuta.

— Tiedän vähän ju-juista, sanoi Sanders lyhyesti, — tiedän vain, että valkea mies on kuollut ja hänen henkensä vaeltaa vierailla mailla eikä asetu lepoon, ennen kuin olen tappanut miehiä. Joko sinut tai muita — palaver on päättynyt.

Päällikkö nousi kömpelösti, teki kädellään kunniaa ja meni vaappuen lankkua myöten maalle.

Sanders puolestaan istui ajatellen ja poltti sikarin toisensa jälkeen. Hän istui myöhään yöhön. Kerran hän kutsui palvelijansa tuomaan uuden kynttilän ja hankkimaan hänelle tyynyn pään alle. Niin hän istui, kunnes hälisevä pikku kylä vaipui uneen, kunnes ei kuulunut mitään muuta kuin lepakoitten siipien suhina, kun ne tulivat ja menivät joen pikku saarilla — sillä yököt rakastavat saaria, erittäinkin isot vampyyriyököt.

Hän kulki nukkuvien yli, kunnes tuli sille puolen kantta, jossa hausa istui vahtimassa vankeja karbiini ladattuna.

Hän sysäsi miehiä hiljaa jalallaan, ja he kavahtivat istumaan tuijottaen sokaistuneina hänen lamppuunsa.

— Kertokaapa minulle hieman lisää, sanoi hän. Kuinka tämä ju-ju tuli teidän maahanne?

— Herra, kuinka tulee sade tai tuuli? sanoi hän. Tehtiin jokin paha työ, tanssittiin, syötiin eräs mies; sitten me kaikki maalasimme itsemme ja tytöt sanoivat: 'Tappakaa!'

— Olen kuin isänne ja äitinne, sanoi hän. — Kannan teitä käsilläni; kun vesi nousi ja hävitti teidän puutarhanne, tulin tuomaan maniokkia ja suolaa ja pelastin teidät; kun tauti tuli, toin valkeita miehiä, jotka raapivat teidän käsiänne ja panivat taikavoimaa teidän vereenne; olen tehnyt rauhan, ja teidän vaimonne ovat turvassa ngombeilta ja isisiläisiltä, ja kuitenkin tahdotte tappaa minut.

— Se on totta, herra — mutta sellainen on ju-jun tapa. Sellainen on hyvin Suuri Asia, eikä se muista.

Sanders oli huolissaan: tämä ei ollut hänen käsitettävissään. — Mitä ju-ju sanoi?

— Herra, se sanoi hyvin selvästi, puhuen erään hyvin vanhan miehen suun kautta, Begelin Mfabakan…

— Tämä vanha mies näki näyn, ja tässä näyssä, jonka hän näki suuressa tuskassa ja kivussa, voivottaen ja kuumin silmin, hän näki valkeita miehiä tapettavan ja heidän talojaan poltettavan.

— Kun kuu oli täysi (kuusi päivää sitten, ajatteli Sanders), — ja hän näki suuren kuninkaan, jonka sotajoukot marssivat maan läpi, ja kaikki valkeat miehet pelkäsivät häntä.

Hän jatkoi, niinkuin vain alkuasukkaan muistilla saatetaan, yksityiskohtaisesti kuvailuaan kuninkaan marssista; kuinka hän teurasti valkeita miehiä ja naisia ja pani heidän talonsa tuleen; kuinka hänen sotajoukkonsa kulkivat tanssien hänen edellään.

— Ja kaikki tämä tapahtui täyden kuun aikana, lopetti hän. — Sen vuoksi me myös lähdimme tappamaan, ja koska tiesimme sinun ylhäisyytesi tulevan tähän aikaan vuodesta oikeutta istumaan, arvelimme viisaaksi tappaa sinut ja Kristus-miehen myös.

Hän kertoi tämän asiallisella äänellä, ja Sanders tiesi hänen puhuvan totta.

Jotakuta toista olisi enemmän liikuttanut jutun se osa, joka koski häntä itseään lähimmin, mutta komissaarin ajatuksia askarrutti eniten kuningas (»hyvin suuri mies, erittäin laaja keskeltä») ja hänen hävittävät sotajoukkonsa.

Tämän pohjalla oli totuus, hän ei sitä epäillyt. Jossakin oli kapina, josta hän ei ollut kuullut. Hyvin nopeasti hän muistutteli kaikki oman alueensa ja sitä ympäröivien maiden kuninkaat.

Ochorin päällikkyyden anastanut Monrovian Bosambo lähetti hänelle tavan takaa tietoja naapurikansoista. Sotaa ei ollut pohjoisessa eikä etelässä.

Begeli on kylä sivujoen varrella. Joki on niin kapea, että se näyttää purolta, ja niin tyyni, että se tuntuu järveltä. Kummallakin rannalla on mahtava viidakko, jonka puita sitoo toisiinsa käärmemäisten köynnöskasvien paljous ja jonka alaosaa kattaa runsas alusmetsä. »Zaire» tuli varovasti tätä tyyntä kapeaa väylää myöten, kaksi konekivääriä merkitsevästi paljastettuina.

Pikkarainen laiva, tämä »Zaire». Sen perärattaan yläpuolella lipputangossa riippui kamalan suuri sininen Englannin lippu — paha merkki, sillä kun Sanders oli nostanut komissaarin lipun, niin silloin epämieluisat tapahtumat odottivat jotakuta.

— Vhiuu! — Nuoli tärisi puisen kansihytin seinässä. Hän veti sen irti ja tarkasti kärjen huolellisesti; sitten hän heitti sen yli laidan.

Hän kumartui ja otti kiväärin, pani merkille savupilven ja tähtäsi huolellisesti.

Mahdotonta oli nähdä, mihin luoti osui; saattoi kuulla vain sen vihellyksen ja kaiun, kun se kiiti tietään pensaikon läpi.

— Puk-apuk-puk-apuk-puk, pyöri peräratas hitaasti ja »Zairen» keula halkoi tyyntä vettä ja jätti jälkeensä poreilevan vanan. Kylän edessä oli kuusi sotakanoottia, jotka, rinnatusten meloivat komissaaria vastaan. Hän soitti konehuoneeseen: »Seis!» Koneiden ääni häipyi, ja hän saattoi hiljaisessa ilmassa kuulla rummun äänen, ja kiikarilla hän näki hurjasti maalatut vartalot ja keihään kärkeen pistetyn pään.

Tällä maailmankolkalla oli ollut muudan Ogilvie niminen kauppias, hiljainen, hämärä mies, joka myi vaatetta ja osti kumia.

— Viisisataa askelta, sanoi Sanders, ja kersantti Abibu tarttui konekiväärin kädensijaan, nykäisi panosnauhaa hieman, heilautti piipunsuun eteenpäin ja tähtäsi tarkasti. Samalla hausakorpraali, joka seisoi toisen konekiväärin luona, istahti sen takana olevaan satulaan ja laski peukalonsa liipaisimelle.

— Ogilvie, ystäväiseni, jupisi Sanders, — jos eläisit — vaikka etpä taida enää — saisit selittää näiden schneider-kiväärien olemassaolon.

Kanootit lähestyivät melat tahdikkaasti käyden, ja laulun matala, raikas sointu säesti liikettä.

— Neljäsataa askelta, sanoi Sanders, ja konekiväärien ääressä istuvat miehet ottivat uuden jyvän.

Ampuja oli huolellinen mies, hän ampui sarjoittain, haluten nähdä laukaustensa tehoisuuden.

Sanders näki miesten kaatuvan, näki yhden kanootin kääntyvän ja menevän kumoon ja miesten mustia päitä vedessä; hän soitti koneet täyteen vauhtiin.

Jostakin vahingoittumattomasta kanootista ammuttiin laukaus. Luodin aiheuttama ilmanpaine tuntui hänen kasvoillaan, hän kuuli napsauksen, kun se iski takana olevaan seinään.

Tuli toinen luoti, ja ruorissa oleva poika käänsi irvistäen päänsä
Sandersiin päin.

Laivan keula oli kääntynyt hyökkäävää kanoottia kohti. Tämä oli sen miehille onneton tilanne, sillä molemmat konekiväärit olivat siihen tähdätyt; ne lauloivat yhdessä, ja sinisen savun keskeltä saattoi huomata kanootin pian tyhjenneen.

Siihen päättyi taistelu. Viidennessä kanootissa muuan sotilas piti keihästä poikittain päänsä yläpuolella antautumisen merkkinä, ja kymmentä minuuttia myöhemmin kapinoitsijain päällikkö oli laivalla.

— Herra, sanoi hän tyynesti, kun hänet oli tuotu Sandersin eteen, — tämä on paha palaver. Mitä teet minulle?

— Olen sinulle armollinen, sanoi hän, — sillä heti kylään tultuamme hirtän sinut.

— Arvelin niin, sanoi päällikkö lihastakaan väräyttämättä, — ja olen kuullut sinun hirttävän miehiä nopeasti, niin etteivät he kärsi paljoa.

— Se on tapani, sanoi Joen Sanders, ja päällikkö nyökkäsi päätään myöntyvästi.

Saavuttiin surulliseen kylään, sillä siellä oli monen naisen pukeuduttava surulehviin.

— Tuokaa luokseni vanhus Mfabaka, joka näkee näkyjä, sanoi hän, ja he toivat hänen luokseen niin vanhan miehen, ettei hänellä ollut muuta muotoa kuin luut.

— Olet paha mies, sanoi Sanders, — ja sinun kielesi valheen takia on monta kuollut; tänään hirtän puuhun sinun päällikkösi, ja hänen kanssaan eräitä muita. Jos sinä astut kansasi eteen ja sanot: 'Se tarina ja se tarina olivat valhetta eikä mitään muuta', niin saat elää päiväsi; mutta jos pysyt valheissasi, niin kautta minun jumalani ja sinun jumalasi sinä kuolet!

Kului pitkä aika, ennen kuin mies puhui, sillä hän oli hyvin vanha ja hyvin säikähtynyt, ja kuolemanpelko, joka on muutamien vanhusten peikko, oli hänen yllään.

— Puhuin totta, änkytti hän vihdoin. — Puhuin, mitä näin ja mitä tiesin — vain sen.

— Näin suuren kuninkaan tappavan ja polttavan; eilen näin hänen marssittavan sotajoukkojaan sotaan, ja kuului suuri huuto, ja minä näin savun.

— Suuri kuningas, sanoi hän järkyttyneenä, — keskeltä iso kuin härkä, ja hänellä oli suuria, valkeita sulkia ja leopardinnahka.

Kuusi päivää myöhemmin Sanders meni takaisin päämajaan jättäen jälkeensä kauhistuneita ihmisiä.

Pahat uutiset kulkevat nopeammin kuin höyry voi puskea pientä laivaa eteenpäin, ja pieni »Zaire», joka keskivirralla pysytellen oli kohottanut sinisen lipun, oli monen kylän huomion esineenä. Asukkaat olivat kerääntyneet rannalle ja seisoivat kädet ristissä tai rystyset huulia vasten puristettuina osoittaakseen hämmennystään ja huusivat kuorossa laivan jälkeen.

— Oi Sandi — isä! Kuinka monta pahaa olet tänään surmannut? Oi paholaisten tappaja — oi puiden hirttäjä — olemme täynnä hyveitä emmekä pelkää.

Sanders kulki nopeasti myötävirtaa, sillä hän tahtoi päästä yhteyteen päämiehensä kanssa. Jossakin oli kapina — sen hän tiesi.

Vanhus oli puhunut totta ennen kuolemaansa — sillä hän kuoli järkytyksestä ja vanhuudesta.

Kuka oli kapinoiva kuningas? Ei ainakaan Isisin, ei Ngombin eikä
Ochorin takaisten rintamaiden.

»Zaire» pyörähti päämajaan laituriin, ja hausajoukkojen kapteeni oli häntä vastassa.

— Mutta oman kukkaron herra korkea pitäjä! noitui hän hienosti, — sepä kummallista!

— Kuulehan, sanoi hausa ja tarttui hänen käsivarteensa. — Etkö tiedä, että Lo Benguela on kapinassa? Kuvaus sopii häneen.

— Mutta, sanoi ällistynyt upseeri, — Matabelemaa on kolmentuhannen mailin päässä. Kapina alkoi kolme viikkoa sitten. Mistä nämä peijakkaat sen tiesivät?

Vastaukseksi Sanders kutsui laivansa miehistöön kuuluvan akasavalaisen miehen, joka oli hyvä puunhakkaaja.

Mies hymyili laupiaasti ja seisoi hämmästyksestä yhdellä jalalla, sillä tavalliselle miehelle oli suuri kunnia, kun Sanders puhutteli häntä oikealla nimellään.

— Kaksi kylää, sanoi mies, — sillä yhdessä kylässä on tautia eivätkä he voi mennä.

— Mistä tiedät tämän? sanoi Sanders. — Eikö kylääsi ole matkaa vesitse neljä ja maitse kolme päivää?

Kuukautta myöhemmin Sanders sai erään »Cape Timesin» leikkeleen. Häntä huvitti seuraava kohta:

»… huhu, johon Matabelen kapinalliset uskovat ja joka tietää, että heidän liittolaisensa olisivat pohjoisessa kärsineet tappion, ei ole saanut vahvistusta. Barotsemaan komissaari kumoaa alkuasukkaiden kertoman väitteen kapinahommasta ja ilmoittaa, että mikäli hän tietää, kaikki hänen alaisensa kansat ovat pysyneet rauhallisina. Muut pohjoiset komissaarit kertovat samaa. Ei ole tapahtunut minkäänlaista Matabelen kapinaan liittyvää nousua, vaikka alkuasukkaat kiven kovaan väittävät, että jossakin 'kaukaisessa maassa', jota he eivät voi määritellä, sellaiseen nousuun on ryhdytty. Ajatus on tietysti mieletön.» Sanders hymyili jälleen.

SODAN KOIRAT

Valkean suojelijan mustalle miehelle asettamista rajoituksista on tuntuvin se, ettei hän saa kiukuissaan ottaa vihamiestään kurkusta ja leikata häntä leveällä kotitekoisella puukolla. Tietysti hyväsävyisimpiäkin ärsyttää tämä brittiläisten tekemä rajoitus.

Varmastikin akasavalaisten muisti on sangen lyhyt, ja heitä viime pahanteosta kohdannut rangaistus unohtuu ajan mukana pian tilaisuuden ja kiusauksen tullen. Siten akasavalaiset kuultuaan ochorilaisten tehneen jotakin ilkeyttä huomasivat joutuneensa kärsimään vääryyttä ja valmistautuivat sotaan, mutta lähettivät sitä ennen sanan Sandille kuvaillen laveasti ochorilaisten heille aiheuttamaa vahinkoa. Onneksi Sanders oli lähellä ja saapui paikalle hyvin nopeasti pitämään neuvottelua ja tyynnyttämään raivostunutta kansaa miten parhaiten voi. Sanders oli tahdikas mies, eikä tahdikkuuteen aina kuulu pehmeäkätisyys. Neuvostossa näet istui raaka sielu ja esitti töykeitä kysymyksiä.

Rohkaistuneena komissaarin säveistä vastauksista hän ylitti, niinkuin lapsi ja alkuasukas aina pyrkii tekemään, hyväin ja huonojen tapojen välisen rajan. Sanders kääntyi häneen.

— Mikä orjan ja koiran äpärä sinä olet? kysyi hän; ja kun mies mietti vastausta, potkaisi Sanders hänet alas kukkulalta, jolla neuvottelumaja oli, ja sopusointu oli vielä kerran palautettu.

Heti tämän palaverin jälkeen tuli katkera valitus Isisistä. Se koski lulungolaisten säälimättömästi hävittämiä kalaverkkoja, ja se oli Sandersin vaikea selvittää. Ensiksikin kaikki itseään kunnioittavat ihmiset halveksivat lulungolaisia, viekkaita ja ilkeitä olioita, joilla ei ollut häpyä eikä suolaa. Mutta isisiläiset rauhoittuivat, ja hävittävä sota saatiin vältetyksi. Sattui toisia pienempiä selkkauksia — ja ne kuuluivat jokapäiväiseen työhön — mutta Sanders oli huolissaan lulungolaisten vuoksi, erittäinkin näiden ilkeyden vuoksi ja siksi, että kaikki hänen heimonsa, isisiläiset, ikeliläiset, akasavalaiset ja ochorilaiset, vihasivat lulungolaisia sydämensä pohjasta. Sisimmässään Sanders tunsi, että sota voitiin vain lykätä tuonnemmaksi, ja ilmoitti sen Lontooseen, josta Whitehallin kiihtynyt apulaisministeri lähetti kiihkeän ilmoituksen, että sota oli lykättävä keinolla millä hyvänsä »tämän budjettivuoden yli — taivaan nimessä!»

Lulungon alueella — kolmen päivän marssin päässä Akasavan takana — käytettiin muun muassa sananpartta: »Jos miehellä on salainen vihollinen, jota hän ei löydä, niin kaatakoon oman majansa ja etsiköön sen jäännöksistä.» Tämä on vapaa käännös. Toinen sananlasku sanoo: »Vaarallisin on se vihamies, joka asuu sinun omassa majassasi» ja kolmas: »Ellet löydä vihollistasi, niin tapa paras ystäväsi.» Nämä sananlaskut osoittavat, että lulungolaisilla oli synkkä elämänkatsomus ja että he olivat epäluuloisia.

Sandersilla oli Mpitissa lulungolainen kokki — Mpitin uudenaikainen kaupunki oli komissaarin päämaja. Tämä kokki oli kulkija, ja sellaisena hän oli liikkunut Dakarista Sananaan asti — ja luultavasti Kongoa pitkin aina Matadiin asti. Kun hän tuli työnhakuun Mpitiin, niin häneltä kysyttiin nimeä, ja hän vastasi rannikon »englannilla»:

— Herra, yksi sano minä Kuuspenni. Hieno kokki minä: te hakee parempi kokki, ei löydä — savi?

— Ja mitä, kysyi Sanders lulungoksi, — mitä sekamelskaa tämä puhe on sinun mielestäsi?

— Se on marakatinkieltä, sanoi Sanders jäykästi, — krulaisten ja puoliveristen merimiesten puhetta, joka ei ole mitään kieltä, Miksi sinua sanotaan omiesi keskuudessa?

— Se on sinun nimesi, sanoi Sanders. — Tästä lähtien et saa puhua muuta kieltä kuin omaasi ja sinun palkkasi on kymmenen shillinkiä kuussa.

Lataki oli kelpo kokki, ja kolme kuukautta hän oli kunnon kansalainen, minkä ajan kuluttua Sanders palatessaan odottamatta metsästysretkeltä tapasi Latakin nukkumasta isäntänsä vuoteessa — juovuksissa, ja kaksi viinapulloa oli todistamassa hänen kolttosestaan. Sanders kutsui poliisinsa, ja Lataki heitettiin selviämään putkaan, josta hän pääsi vuorokauden kuluttua.

— Sinä kai ymmärrät, sanoi Sanders rikolliselle seuraavana päivänä, — etten halua nähdä palvelijoitten juovan; vielä vähemmän sallin juopuneiden palvelijoitteni nukkua humalaa päästään minun vuoteessani.

— Herra, olen häpeissäni, sanoi Lataki ystävällisesti, — sellaista tapahtuu miehelle, joka on nähnyt paljon maailmaa.

— Samaa voit sanoa myös ruoskimisesta, jota saat kokea, virkahti
Sanders antaen käskyn poliisikersantilleen.

Lataki ei ollut mikään stoalainen. Kun hänet sidottiin puuhun ja tukeva hausa antoi hänen lihavaan selkäänsä kymmenen lyöntiä, hän huusi äänekkäästi Sandersia ja sitä sivistystä vastaan, jonka aseeksi Sanders oli valittu.

Kun juttu oli ohi ja hän huomasi vielä olevansa elossa, vaikkakin veriin piestynä, hän tunnusti saaneensa hieman enemmän kuin oli ansainnut, ja lupasi kyynelsilmin, että läksy ei jäisi tuloksettomaksi. Sanders, jolla ei ollut asiasta enempää sanottavaa, lähetti hänet töihinsä.

Viikon kuluttua tästä päivästä komissaari söi yksinänsä palmunöljyhakkelusta, joka on mainiota sikäläistä ruokalajia, ja kanaa. Hän ryhtyi syömään, mutta lakkasi äkkiä, meni konttoriinsa ja toi sieltä mikroskoopin. Sitten otti hän hiukan hakkelusta — juuri niin paljon kuin neulan kärkeen menee — levitti sen lasilevylle ja tarkisti sitä koneella. Se, mitä hän näki, oli mielenkiintoista. Hän pani mikroskoopin pois ja kutsui Latakin, ja Lataki tuli puhtaaseen valkeaan pukuun puettuna.

— Lataki, sanoi Sanders ystävällisesti, — kun sinä tiedät valkeitten miesten tavat, niin sano, miten isäntä voi osoittaa palvelijalleen kunniaa?

— Koska olet hyvä palvelija, vaikka sinussa kyllä on vikojakin, sanoi Sanders, — tahdon osoittaa sinulle kunniaa. Siihen olen valinnut tämän tavan; sinä, joka olet pyytämättä nukkunut minun vuoteessani, istut pöytään minun kanssani ja käskystäni.

Mies epäröi, hämmentyi hieman ja tuli sitten pöydän ääreen ja istahti kömpelösti vastapäätä herraansa.

Jauhettu lasi — niin hieno lasijauho, että se koskettaessa tuntuu liidulta — on vaarallinen myrkky, koska se joutuessaan ihmisen sisälmyksiin viiltelee ne rikki, ja hän kuolee, kuten rannikon pahat miehet tietävät ja ovat jo satoja vuosia tietäneet. Lataki joutui tuomarin eteen, joka istui ladontapaisessa suuressa oikeussalissa, ja esitti todistajina kolme serkkuaan, yhden veljen ja yhden ystävänsä, jotka vannoivat, että Sanders oli etukäteen asiaa harkittuaan sekoittanut itse lasijauhoa hakkelukseensa. Huolimatta todistusten yhtäpitäväisyydestä — todistajia kuulusteltiin kokonaista neljä kertaa tuomion julistamisen edellisenä iltana — vanki tuomittiin viidentoista vuoden pakkotyöhön.

Tähän olisi juttu loppunut, ellei olisi ollut lulungolaisia, jotka asuvat kaukana pohjoisessa ja joille heidän miehensä vankina pitäminen on casus belli.

He olivat epäluuloisia ihmisiä, synkkiä, kylmiä ja julmia, ja maantieteellisesti heidän asemansa oli erinomainen, sillä he asuivat sellaisen territorion rajalla, joka on kiistämättä ranskalainen ja johon sitä paitsi on vaikeata päästä.

Sanders lähetti pikaviestejä kaikille valkoisille, jotka asuivat lulungolaisten läheisyydessä. Heitä oli kaikkiaan kuusi asettuneina kahdelle lähetysasemalle, toiset jesuiittoja, toiset baptisteja. He olivat senlaatuisia ihmisiä kuin heidän vastauskirjeensä osoittavat:

H. Herra Komissaari. — Vaimoni ja minä olemme Teille hyvin kiitolliset varoituksestanne, mutta Jumala on kutsunut meidät tälle paikalle ja täällä tulee meidän olla tehden Herran työtä, kunnes Hän viisaudessaan määrää, että meidän on jätettävä työmaamme.»

Hyvä Sanders. — Uskon, että arvostelette väärin lulungolaisia, joista useita olen äskettäin tavannut. He ovat hyvin maallisia, mikä on ainoa heissä huomaamani paha merkki. Pysyn täällä, koska voin torjua kaikki heidän tekemänsä hyökkäykset. Minulla on neljä Martini-Metford-kivääriä ja kolmetuhatta panoskertaa, ja tämä talo on, kuten tiedätte, kivestä rakennettu. Toivon Teidän olevan väärässä, mutta —»

Sanders otti laivansa, konekiväärinsä ja hausapoliisinsa ja meni jokea vastavirtaa niin kauas kuin pieni perärattainen voi häntä viedä. Ja jokaisen päivän iltana hän tuli sellaiseen paikkaan, jossa metsä oli puhdistettu ja jossa rannalla oli valtainen halkopino. Jossakin metsässä oli aina kylä, jonka velvollisuutena valtiota kohtaan oli tämän pinon uusiminen. Yötä päivää kaksi miestä istui laivan keulassa mitaten veden syvyyttä yhtä mittaa. Riutta, hiekkasärkkä, väylä, riutta. Joskus laiva meni karahtaen vedenalaisen matalan yli ja luisui sen toiselle puolen syvään veteen; joskus öisin laiva hypähti särkälle, jolloin huomattiin sen tulleen »järveen», jota kaikkialla ympäröivät hiekkaharjanteet. Silloin miehet menivät veteen ja kulkien joen hiekkapohjaa myöten vetivät laivan takaisin syvälle. Kuudenkymmenen mailin päässä baptistilähetysasemalta Sanders sai uutisia ystävällismielisiltä alkuasukkailta:

— Herra, lulungolaiset, tulivat aikaisin aamulla ja veivät mukanaan lähetyssaarnaajan, hänen vaimonsa ja tyttärensä omaan kaupunkiinsa.

Keltaisena kuumeesta, raskassilmäisenä unen puutteesta, parrakkaana ja pesemättömänä Sanders pyyhki ohimoitaan kädenselällä.

Hän heräsi neljän tienoissa iltapäivällä, kun hyllyllä hänen vuoteensa yläpuolella oleva vesipullo meni kappaleiksi. Sen särkymiseen hän ei huomannut mitään syytä, mutta lasinpalaset ja vesi putosivat hänen päälleen.

Hän kuuli kiväärin pamahtavan aivan lähellä ja avasi hyttinsä oven.
Abibu tuli tekemään ilmoitusta.

He lähestyivät nyt kylää; kääntyen suoraan joen poikki he tulivat sen näkyville, ja pikku »Zairen» vihellin kirkui kimeästi.

Sanders näki ryhmän tulevan rantaan, näki keihäiden kimmeltävän, ja kiikarilla hän havaitsi miesten vartalot maalatuiksi. Sitten kuusi kanoottia tuli laivaa vastaan.

Hausakorpraali istahti sanaa puhumatta konekiväärin takana olevaan satulaan ja tarttui kädensijaan.

— Viisisataa askelta, sanoi Sanders, ja korpraali tarkisti tähtäimen pitämättä erityisempää kiirettä.

Kanootit tulivat nopeasti kuin hirmumyrsky, sillä virta oli niille myötäinen. Konekiväärin takana istuva mies puhdisti sinisen takkinsa liepeellä messinkisuojuksessa olevaa himmeää paikkaa ja kohotti silmänsä.

Kanootit lähenivät, yksi toisten etupäässä; viha kiihotti hermoja, kuolema oli palkintona.

— Ha-ha-ha-ha-ha-ha! nauroi konekivääri ivallisesti, ja johtava kanootti kääntyi syrjävirtaan, sillä sen ohjaajat ja puolet soutajista olivat kuolleet.

Toisessa kanootissa syntyi sekasorto, se huojahti, kaatui, ja joki oli täynnä mustia päitä, ja ilmassa kajahtelivat kimeät huudot.

Laivaston jäännökset pyörähtivät takaisin ja pyrkivät pois; konekiväärikorpraali asetti toisen patruunanauhan ja kokeili ampumista yhdeksänsadan askelen päähän asti, jonne kaksi kanoottia vimmatusti melottuina oli päässyt.

Rannalla lulungolaiset pysähtyivät ja monenlaisia terveisiä singahteli pikku »Zairelle». Mutta konekivääri lakaisi kylän katuja äänekkäästi, ja pian tuli lauhtunut mies palmunoksa käsissään; Sanders lopetti ampumisen ja huusi megafonilla lähetille, että hänen oli uitava laivaan.

— Herra, häpeämme suuresti, sanoi mies. Hän seisoi kannella lammikon keskellä, ja vesipisaroita tippui hänestä. — Emme tietäneet, että taistelimme Sandi-leijonaa, Sandi-puhvelia vastaan, jonka mahtavan jalan poljennosta…

— Teidän kylässänne on valkea mies, valkea nainen ja nuori tyttö, sanoi hän. — Tuokaa ne laivaan, sitten minä istun palaver-majassa ja puhun tästä asiasta.

— Herra, sanoi hän, — valkea mies kuoli tautiin, nainen on myös sairas; ja tytöstä minä en tiedä mitään.

— Tuokaa minulle valkea mies elävänä tai kuolleena, sanoi hän hiljaa, — samoin valkea nainen joko elävänä tai kuolleena, ja tyttö.

Tunnin kuluessa he toivat onnettoman lähetyssaarnaajan, kun olivat häntä jonkin aikaa koettaneet saada sellaiseksi, että hänet ilkesi tuoda. Lähetyssaarnaajan vaimo tuotiin toisessa kanootissa, ja neljä naista piteli häntä, sillä hän oli mielipuoli.

— Herra, mutisi mies kasvot rintaa vasten laskettuina, — hän on päällikön luona.

Sanders käveli kerran edestakaisin kannen yli, meni sitten hyttiinsä ja tuli takaisin kaksi pistoolia vyössään.

— Menen katsomaan tätä päällikköä, sanoi hän. Abibu, aja laivan keula rannan pehmeään hiekkaan, niin että voit konekiväärillä ampua yli kadun, kun minä olen maalla.

Hän meni maihin kohtaamatta vastarintaa; ei pyssy pamahtanut eikä keihäs lentänyt, kun hän käveli nopeasti leveää katua myöten. Tyttö makasi päällikön majan edessä kuolleena, hyvin tyynenä, hyvin hiljaisena. Käsi, joka oli katkaissut hänen elämänsä langan, oli ollut armeliaampi kuin Sanders oli uskonut. Hän kohotti tytön käsivarsilleen ja kantoi hänet laivaan. Kerran hän kuuli takaansa ääntä, mutta kolme kivääriä pamahti laivan kannelta, ja sitten hän kuuli jonkun kaatuvan ja tuskallisesti kiemurtelevan.

Hän toi ruumiin laivaan ja asetti sen peräkannelle. Sitten hänelle kerrottiin naisen kuolleen, ja hän nyökkäsi hitaasti sanoen, että niin oli parasta.

»Zaire» tuli takaisin keskivirralle, ja Sanders seisoi katsellen kylää vaiteliaana. Hän halusi kostaa Lulungon päällikölle; hän halusi vimmastuksissaan paistaa hänet hiljaisella tulella. Mutta päällikkö oli lulungolaisineen metsissä, ja he saattoivat paeta Ranskan alueelle.

Illalla hän hautasi lähetyssaarnaajan ja hänen perheensä pienelle saarelle, palasi sitten myötävirtaa pohtien synkkiä ajatuksia ja heikkoja voimiaan, sillä kokonaista kansaa vastaan ei voida taistella kahdenkymmenen hausapoliisin voimilla.

Hän tuli hämärissä puupaikalle ja pysähtyi siihen yöksi. Hän jatkoi matkaansa aamulla ja tuli iltapäivällä lainkaan aavistamattaan keskelle suurta sotalaivastoa.

Ei voinut erehtyä satakunnasta kanootista, jotka tulivat hitaasti vastavirtaa neljä rinnakkain meloen konemaisen tahdikkaasti. Oikeanpuoleinen rivi oli akasavalaisia; sen näki kanoottien tylpästä keulasta. Vasemmalla olivat ochorilaiset; heidän kanooteissaan oli punaisia juovia. Keskimmäisissä, paremmin tehdyissä kanooteissa hän näki naamoja, joihin oli vedetty valkeita viivoja; siinä olivat isisiläiset.

Laivastossa syntyi hämminkiä, ja sen säännöttömät rivit murtuivat, mutta »Zaire» höyrysi kanoottien keskelle. Sitten Sanders pysäytti koneet ja kutsui päälliköt laivaan.

Isisin Otako, kuningas ja vanhin päällikkö, katsoi avuttomasti Akasavan
Ebeniin, mutta Bosambo, Ochorin päälliköksi hankkiutunut, puhui.

— Herra, sanoi hän, — kuka välttää ainavalvovan Sandin silmän? Katso! luulimme sinun olevan mailien päässä, mutta kuin huuhkaja…

— Herra, emme aio pettää sinua, sanoi Bosambo. — Nämä suuret päälliköt ovat minun veljiäni, koska muutamat lulungolaiset ovat tulleet meidän kyliimme ja aikaansaaneet pahaa varastaen ja tappaen. Sen vuoksi, koska olemme samalla lailla kärsineet ja olemme onnettomuudessa yhtä, menemme lulungolaisia vastaan, sillä olemme ihmisiä, ja sydämemme on verillä.

— Kaupungin polttaminen ja päällikön tappaminen ja metsissä piilevien ihmisten tuhoaminen?

— Herra, vaikka he piilisivät tuonelassa, löydämme heidät, sanoi Bosambo. — Mutta jos sinä, joka olet meidän kaikkien isä, sanot ei, niin me kokoamme sotilaamme ja sanomme heille, että se on kielletty.

Hän seisoi »Zairen» kannella ja katseli, kun viimeinen kanootti sivuutti joenmutkan, ja kuunteli monivivahteista surinaa, joka heikkeni ja heikkeni. Se oli Tappajan laulu, jota isisiläiset laulavat ennen taistelua.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SANDI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.