ELÄMÄ AATTEIDEN PUOLESTA

Kirj.

Malvida von Meysenbug

Kahdeksannesta saksalaisesta painoksesta suomensi

Esteri Haapanen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS

  I. Alkusanat.
 II. Esipuhe ensimäiseen painokseen.
III. Esipuhe kolmanteen painokseen.
 IV. Idealistin viimeiset hetket.

1. Aikaisemmat muistot 2. Yleistä ja yksityistä 3. Perhe-elämämme 4. Ensimäinen matka 5. Unta ja totta 6. Ensimäinen vallankumous 7. Täydellisiä muutoksia 8. Kiertolais-elämää 9. Jälleen pysyväinen asuinsija 10. Sisästäpäin ulospäin 11. Suuri maailma 12. Taide 13. Nuori apostoli 14. Etelä 15. Kotiinpaluu 16. Käänne 17. 1848 18. Taantumusta ja vankeutta 19. Uusi elämä 20. Ratkaisevia tapauksia

I. ALKUSANAT.

Istuin kerran valkealla rantakalliolla, eräällä niistä, jotka muodostavat ylpeälle Albionille luonnollisen suojamuurin. Valtameren aallot murtuivat jalkojeni juuressa tämän vapauden maan kallioita vasten — maan, joka samalla oli pakopaikka sekä minulle että niin monelle muulle. Ajattelin isänmaatani aaltojen toisella puolella ja katkeraa, tuskallista taisteluani siellä vakaumukseni puolesta. Ajattelin päivää, jolloin naisen vapautus on toteutunut, jolloin hänellä on samat oikeudet kaikkien kykyjensä kehittämiseen opiskelun ja opetuksen tietä kuin miehilläkin, jolloin hän on tasa-arvoinen miehen rinnalla lain edessä ja vapaa tietämättömyyden, taikauskon, pikkumaisuuden ja muodin kahleista.

Silloin juolahti mieleeni kirjoittaa elämäni muistelmat, kertoa koruttomasti etsijän tarina, etsijän, sellaisen, joka vielä yön varjoissa hapuilee tietä, kun uusi aate on murtamaisillaan itselleen uran historiassa. Tällaisia etsijöitä pidetään ainakin liioittelevina idealisteina, jos ei heitä kohdella suorastaan narreina ja rikollisina. Päätin omistaa nämä muistelmat onnellisemmille sisarille, jotka, kun päivä koittaa, vapaasti saavat kehittää itseään tunnustettujen oikeuksiensa vapaassa ilmassa. Kenties voi se rohkaista niitä, jotka vielä ovat heikkoja, ja epäröivät, ja opettaa, muut entistä selvemmin tuntemaan onnensa.

Tuo päivä on mielestäni nyt koittanut. Aate naisen vapautuksesta herää joka taholla niin voimakkaana, ettei mikään enää voi sitä kukistaa. Se on saanut miesten taholta jaloja, puolustajia, ja useat etevät naiset tekevät työtä sen toteuttamiseksi. Seuraavat lehtiset omistan etenkin heille syvimmän myötätuntoni osoitukseksi.

Elämäni ilta, on saapunut ja minä katselen jo persoonallisia, elämyksiäni kuin toiselta kiertotähdeltä. Tahtoisin kuitenkin vielä käyttää, niitä yhteisen päämäärän hyväksi. Nimeni on siinä tarpeeton, sillä otan mukanani hautaan vain sen toivomuksen, että nainen lakkaa olemasta epäjumala, nukke tai orjatar, ja että hän itsetietoisena ja vapaana olentona miehen rinnalla tahtoo tehdä työtä elämän täydellisentämiseksi perheessä, yhteiskunnassa, valtiossa, tieteissä ja laiteissa — lyhyesti, toteuttaakseen elämän ihanteen.

Tekijä.

II. ESIPUHE ENSIMÄISEEN PAINOKSEEN.

Kun näiden muistelmien ensimäinen nide useampia vuosia sitten julkaistiin ranskankielellä syistä, joita ei enää ole, tapahtui se melkein vasten tahtoani. Ystävät valtasivat käsikirjoituksen ja veivät sen painoon. Kirja otettiin vasten odotuksiani ystävällisesti vastaan, ja minä sain sen johdosta rakkaita myötätunnon ilmaisuja sekä sieltä, mistä eniten halusin että myöskin tuntemattomien taholta. Samalla pyydettiin minulta jatkoa.

Epäröin kauan, sillä toisaalta eivät seuraavat muistot olleet niin etäisiä kuin nuoruusajan, johon saatoin jo suhtautua täysin objektiivisesti, toisaalta oli mielestäni myöskin uskallettua edelleen kertoa, itsestäni, koska elämäni yhä vähemmän joutui kosketuksiin yleistä mielenkiintoa herättävien, ulkonaisten tapausten kanssa. Mutta sitten johtui mieleeni, että olinhan sen sijaan ollut tekemisissä henkilöiden kanssa, jotka sitä paremmin ansaitsivat ystävyyden heille punomat muiston seppeleet, kun tapausten suuri aalto jo melkein oli pyyhkäissyt pois heidän muistonsa ja kun moni uusien historiallisten vaiheiden valossa käsitti heidän pyrkimyksensä väärin, tai kokonaan niitä vähäksyi, tuo sai minut uskaltamaan ja yrittämään.

Tarkoitan vuoden 1848 valtiollisia pakolaisia. He taistelivat aatteiden puolesta, joille aika ei vielä ollut kypsä. Sentähden ei heidän pyrkimyksillään ollut menestystä, sentähden menivät he ihanteellisuudessaan yli historiallisen kehityksen rajojen ja senvuoksi eivät he myöskään tavanneet oikeaa keinoa, joka heti ja kuin itsestään olisi osunut käytännöllisen reformaattorin käsiin. Mutta he ansaitsevat silti yhtä kiitollisen ja kunnioittavan muiston sydämissä, joiden edestä he taistelivat ja — kärsivät. Niin — kaikki he ovat kärsineet ja syvästi! He taistelivat ihanteen puolesta, he uskalsivat, he panivat alttiiksi verensä ja henkensä, ja sellaisia palkitsee kohtalo paljon useammin orjantappurakruunulla kuin laakereilla.

Kun kerran, halveksittuna minäkin, jätin saksalaisen maakamaran, toin itselleni lupauksen, etten tahdo nähdä isänmaatani, ennenkuin se on herännyt uuteen, saksalaiselle hengelle arvokkaampaan elämään. Tyhjensin maanpakolaisuuden kalkin koko katkeruudessaan, kauan ja turhaan odottaen tuota aikaa. Vihdoin se koitti. Kohtalo lahjoitti Saksanmaalle erään noita suuremmoisia ihmisiä, jotka ovat kuin luodut valtioiden johtoon, jotka tarttuvat voimakkain ottein historian rattaaseen ja pakottavat sen pyörimään rohkeitten suunnitelmiensa, maailmaasyleilevän katseensa mukaan. Hän teki sen, mihin 1848 miehet eivät kyenneet. Saksa saa olla kiitollinen onnelliselle tähdelleen, kun se antoi sille tuon suuren valtiomiehen, joka on luonut siitä Europan kunnioitusta nauttivan keskuksen. Saksan velvollisuus on nyt osoittautua tämän suuren asemansa arvoiseksi, ettei sen käy kuin paimenen, jonka kohtalo salli löytää ihmekukkasen. Se avasi hänelle tien saksalaisten satujen aarrevuoriin, mutta häikäisevät rikkaudet huumasivat hänet niin, ettei hän enää ymmärtänyt varoittavaa ääntä: »Älä unohda parasta!»

Niin. Saksan kansa, älä unohda parasta: alkuperäisintä henkeäsi sellaisena kuin se heijastuu neroissasi, suurissa hengissäsi! Suuremmoinen muoto, johon valtava ihminen sinut valoi, olisi sinulle onnettomuudeksi, ellet myöskin antaisi sille korkeinta sisältöä, jos unohtaisit pyhät sivistysvelvollisuutesi, parhaasi. Korkeat suojelushenkesi osoittavat sinulle tietä. Kokoonnu niitten ympärille, kuuntele ja tottele niitä, sillä heissä kunnioitat oman itsesi ihanteellista täyttymystä.

Mutta pidä myöskin kunniassa niiden muistoa, mihin kansaan kuulunevatkin, jotka valtiolliseen vapaustaisteluun yhdistivät korkean, laajakantoisen ihanteen ja palkinnoksi siitä saivat maanpakolaisen haudan vieraassa mullassa. Heidän tehtävänsä on päättynyt.

Valtiollisten vallankumousten aika on ohi. Tästä lähtien ne tulisivat vain taantumuksen taholta. Nuo taistelijat olivat enimmäkseen uneksijoita, mutta heillä oli rohkeutta uhrata kaikki ihanteen puolesta ja sentähden kunnioita heidän muistoaan, varsinkin aikana, jolloin aineellisilla harrastuksilla on niin suuri valta ihmisiin!

Heidän nimessään siis sallittakoon näiden lehtisten päästä julkisuuteen.

Kirjoitettu Ebernburgissa Nahetalissa, »Herberge der Gerechtigkeit»-talossa, jossa myöskin kerran asui niitä, »jotka heidän vuosisatansa työnsi luotaan».

Heinäkuun 2 p. 1875.

Tekijä.

III. ESIPUHE KOLMANTEEN PAINOKSEEN.

Vieläkö kerran täytyy minun antaa tälle kirjalle sananen evästykseksi sen lähtiessä tuntemattomien luo, joiden parista se etsii ystävänsä ja löytää varmasti myös vihamiehensä!

Omituisin tuntein eroaa kirjasta kuten ystävästä, jonka lähettää maailmalle kysyen itseltään: Mikä kohtaakaan häntä, joka oli sinulle niin läheinen, joka tunsi sinut kokonaan ja johon täydellisesti luotit? Ymmärretäänkö sitä oikein, otetaanko se sydämellisesti vastaan, vai töykeästi ja vihamielisesti? Kummassakaan tapauksessa ei ole muuta neuvoa kuin jättää se kohtalonsa haltuun. Kirjan täytyy kulkea tiensä kuten ihmisenkin. Jos niissä on todellista sisäistä arvoa, jos ne ovat tosia ja niiden tarkoitusperät puhtaita, voivat ne toivoa hyviltä hyvää vastaanottoa, ja mikä vielä parempi, ne voivat vaikuttaa hyvää. Jos ne ovat mitättömiä ja onttoja, jos niissä ei ole totuutta, josta yksin kaikki hyvä ja kaunis saa pyhityksensä, niin menkööt perikatoon. Joka, oli hän ihminen tai kirja, ei olemassaolollaan palvele korkeampaa, siveellistä tarkoitusta, joka ei muuta, etsi kuin omaa etuaan tai kunniaa, hän joutukoon häviöön. Se odottaa jumalankiitos, vaikkapa usein vasta loistavan valhe-elämän jälkeen, kaikkea, mikä ei kohota katsettaan persoonallisuuden lyhytaikaisen merkityksen yli ikuisia päämääriä kohden. Jos nyt kysyn itseltäni, onko kirjallani siveellinen tarkoitus ja onko persoonallinen aines vain ikäänkuin kokoavana puitteena sen ympärillä? — voin iloisesti vastata: On. Ja se käy yhä hallitsevammaksi mitä enemmän elämä lähenee loppuaan, mitä enemmän persoonallinen menneisyys kuin kaukainen unikuva kirkkaan, tyynen järvenpinnalla kuvastuu mielen vapautuneessa rauhassa.

Sitä yksin siis koskee kysymys: Lähteekö tämä kirja vielä kerran vaeltamaan? — Jos tarkoitus olisi — saavutettu, jos ei olisi mitään muistuttamisen varaa, sanoisin: Ei, minkätähden? Se on tehnyt tehtävänsä, joskin vain pieneltä osalta avustaen yhteistä asiaa. Valitettavasti on tuo tarkoitus, naisen todellisen vapautuksen vaatimus, vielä kaukana täydellisestä toteutumisestaan. Asia on yleensä edistynyt, naiselle avautuu yhä enemmän toimialoja ja tämän kautta mahdollisuus taloudelliseen riippumattomuuteen. Hänelle on myönnetty oikeus opiskelun ja harjoituksen tietä päästä aloille, joilla mies tähän saakka on ollut yksinvaltias. Jalon tiedonhalun elähyttämät tytöt ja naiset asettavat henkisen kehityksensä kaiken muun maisen onnen edelle ja ostavat sen usein kallisarvoisilla uhreilla. Mutta sittenkin puuttuu vielä paljon. Vielä ei ole nainen kansalaisena täysin samanarvoinen miehen rinnalla. Vielä kuulee usein arveluita, ettei naisen osanotto julkiseen elämään, eduskuntalaitokseen, oikeuselämään j.n.e. ole toivottava. Tähän on jo useasti annettu sattuvia vastauksia. Kukapa toivoisikaan naisten muuttuvan epänaisellisiksi ja ryhtyvän tehtäviin, joita ei mieheltäkään kadehdita? Ja kuitenkin vaatii oikeudenmukaisuus, että jokaisella ihmisolennolla on vapaus kaikkeen, mihin luonto ja taipumukset häntä vetävät. Yhtä hyvin kuin on ollut erinomaisia naishallitsijoita, yhtä hyvin voi myöskin olla erinomaisia naisedustajia tai viisaita naistuomareita, ja minkätähden olisi se epänaisellisempaa kuin näyttelijättären, laulajattaren, tanssijattaren y.m. ammatit? Onhan jo Shakespearekin eräälle kauneimmista naisluomistaan, jalolle Portialle, runoillut tunteen ja samalla arvostelun tosinaisellisen hienouden, jonka avulla hän saattaa tuomarien koko viisauden, häpeään ja pelastaa Antonion elämän. Ja joskin aivan oikein tahdotaan suojella naisia raakuuden ja väkivallan kosketukselta ja estetään heitä ottamasta osaa kiivaisiin väittelyihin ja inhoittavaan taisteluun, on heille toisaalta suotava täysi toimintavapaus siellä, missä voivat lieventää, sovittaa ja jalostaa ja missä tapojen sievistymisestä on arvaamattoman suuri hyöty. Tosin on tällainen osanotto julkiseen elämään vain poikkeuksellista laatua, mutta siihen tulee olla vapaus, jos kyvyt viittaavat tuohon suuntaan.

Naisen ja miehen täydellisestä yhdenvertaisuudesta lain edessä on vain liiankin usein puhuttu, joten sitä ei tässä tarvitse seikkaperäisesti toistaa. Hän on yhtä hyvä valtion kansalainen kuin mieskin, hänellä on tärkein tehtävä valtiossa: antaa ja kasvattaa sille kansalaisia ja hänellä on, kuten miehelläkin, pyhä oikeus suojattuun, riippumattomaan asemaan harrastuspiirissään. Siinä yksinkertainen kysymys, järjellisesti edistyvän sivistyksen ratkaistavaksi kaikkialla, missä se ei vielä ole ratkaistu.

Mutta tärkeämmät ulkonaisia naisvapautuksen edellytyksiä ovat sisäiset, jotka kaikki sisältyvät yhteen ainoaan sanaan: sivistys. Mitä sitten on todellinen sivistys? Onko se tietojen kartuttamista tutkimuksen eri aloilla? Onko se jonkin erikoisalan hallitsemista? Onko se uskonnollisten velvollisuuksien muodollista noudattamista? Onko se salonkinaisen kohteliasta rakastettavuutta, tai »hyvän perheenemännän» taloudellista taitavuutta?

Ei, nuoret tutut ja tuntemattomat ystävättäreni (sillä teille, kuten aina, kohdistan ensi sijassa sanani): sivistys korkeammassa mielessä ei ole pelkkää tietämistä, ei erityisten kykyjen kehittämistä, ei kirkollisten eikä maailmallisten muotojen täydellistä noudattamista, ei myöskään aineellisen elämän askaretkin vaipumista. Se on ennenkaikkea koko olemuksen eetillinen läpitunkemus, se on keskusaurinko, josta lähtee säteitä joka suunnalle, polttopiste, johon yhtyy kaikki ajattelu, tunteminen, tekeminen. Jo apostoli sanoo: »Jos minä puhuisin ihmisten ja enkelein kielellä, jos tietäisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon, jos omaisuuteni köyhille antaisin, eikä minulla olisi rakkautta, en minä mitään olisi.»

Pelkkä tietojen kerääminen ei ole viisautta. Muuan nuori tyttö valitti minulle kerran, kuinka paljon on sellaista, mikä välttämättömästi pitää tietää kuinka lyhyt on elämä: luonnontieteisiinhän täytyy perehtyä, samoin Europan päämaiden uusimpiin kirjallisuustuotteisiin, vanhojen kielten taito on kerrassaan välttämätön j.n.e. — Minun täytyi hymyillä tuollaiselle yleispätevyydelle. Mitä on perehtyminen luonnontieteisiin, kun yksi ainoa sen haara täyttää ihmisen koko elämän? Ei, niin innokkaasti kuin puollankin naisten vakavaa ja perinpohjaista opiskelua, varoitan hartaasti liioittelusta, joka tässä, kuten muuallakin, vahingoittaa saavutettavan päämäärän todellista luonnetta. Älköön taivaan nimessä tiedonhalusta tehtäkö muotiasiaa ja keimailtako sillä? Voi sitä, ken alkaa leikitellä pyhällä. Siinä tapauksessa olisi parasta pysyä tietämättömänä. Pääasia ei ole opitun paljous, vaan hengen terästäminen omaan, elävään, terveeseen vakaumukseen, ajatuskyvyn kehittäminen selkeäksi ja teräväksi, sekä tajuntaan että ilmaisuun ja mielikuvituksen täyttäminen korkeilla esikuvilla ja vaikutteilla, lyhyesti: itsenäisten, ajattelevien ja huomiokykyisten ihmisten kasvattaminen.

Pois se myöskin, että naiset pyrkiessään korkeampaan älylliseen kehitykseen laiminlyövät velvollisuuden, joka kuitenkin on sälytetty useimmille: kotielämän hoidon. Mutta siinäkään he eivät saa olla pelkkiä emännöitsijöitä, vaan järjestyksen ja viihtymyksen hoivaajia, niin että yksinkertaisimmankin kodin elämä koituu hauskaksi. Elämän aineelliset huolet eivät saa ottaa suurempaa sijaa kuin välttämätöntä on, eivätkä anastaa ajatuksia ja aikaa siinä määrin, ettei hyvästä perheenemännästä ole muuta jäljellä kuin yksitoikkoinen, epäesteettinen, kyökissä ja lastenkamarissa turtunut olento.

Kukapa tahtoisi sanoa vastaan, jos todellinen, sisäinen tarve vaatii naisia noudattamaan uskonnollisia menoja ja muotoja? Tämä ei vain saa rajoittua pelkkään kirkossa käymiseen muodon vuoksi, jonka kanssa ei muulla elämällä ole mitään tekemistä ja jonka räikeänä vastakohtana vain liiankin usein on rakkaudettomuus ja kovuus arkioloissa. Jo Kristus sanoi naiselle kaivolla: »Ei vuorilla, ei temppelissä, vaan hengessä ja totuudessa on teidän rukoiltava.»

Niin, tämä on todellisen sivistyksen sisältö. Elämä ja toiminta kokonaan hengessä ja totuudessa, koko ihmisen eheys, mielenlaadun ja teon sopusointu, olemuksen ja esiintymisen totuudellisuus. Tällainen sivistys toteuttaa, naisen todellisen vapautuksen ja takaa, hänelle, hänen korkean asemansa ihmiskunnan elämässä. Kuten Rafael ihannenaisen taivaallisissa kuvissa antaa kukkasten puhjeta hänen jalkoihinsa, niin on myöskin naisten jalostava vaikutus kasvattava kauneuden ja hyvyyden, säälin ja viisauden kukkia. Suurin saksalainen runoilijamme lausui sen lyhyesti säkeissään:

Jalo ihminen olkoon, avulias ja hyvä! Tehköön hyötyä, oikeutta, olkoon esikuva olentojen aavistamaimme.

Niinpä lähteköön tämä kirja vielä kerran maailmalle tehdäkseen jotakin ylläesitetyn tarkoituksen hyväksi. Ja jos se vain yhdellekin sydämelle näyttää tien elämään hengessä ja totuudessa ja samalla todelliseen sivistykseen, on sillä olemassaolon oikeus.

Rooma, joulukuulla 1881.

Tekijä.

IV. IDEALISTIN VIIMEISET HETKET.

Muistosanat, kirjoitti Gabriel Monod.

Malwida von Meysenbug kuoli Roomassa 26 p. huhtikuuta 1903, kahdeksankymmenen seitsemän vuoden kuuden kuukauden ikäisenä.

Eräs hänen ystävättärensä sanoi hänelle kerran: »Minä tahtoisin olla läsnä sinun kuolinhetkelläsi. Sinä olet elänyt inhimillisimmän elämän mitä ajatella voi, ja kuolemasi on oleva elämäsi kaltainen!» Tämä ystävätär sanoi totuuden. Nyt kun voimme silmätä tuota pitkää elämää kokonaisuutena, kiinnittää huomiotamme yksi ennen muita, sen ihmeteltävä yhtenäisyys. Hän pysyi viimeiseen hengenvetoon asti uskollisena niille ajatuksille ja periaatteille, jotka johtivat hänen nuoruuttaan. Niinikään voi nyt, kun tuntee hänen elämänsä kaikki jaksot, helpommin arvostella, mitä hän oli vanhempiensa kodissa, kuinka hän eli pakolaisten joukossa Lontoossa, kuinka hän vaikutti Italiassa ensin ottotyttärensä kasvattajana, sitten vietti riippumattomana ja yksinään nuo kolmekymmentä vuotta, joiden aikana hän kirjoitti tärkeimmät teoksensa.

Erinäiset henkilöt, jotka ovat lukeneet vain teoksen Elämä aatteiden puolesta ja senkin pintapuolisesti, ovat muodostaneet itselleen väärän kuvan Malwida von Meysenbugin todellisesta luonteesta. Tämä naisten oikeuksien julistaja on näyttäytynyt heille kapinoitsijana, vallankumouksenisena henkenä, joka ennen kaikkea pyrki hävittämään olevaisen valtiojärjestyksen ja vanhat perhetraditsionit. Ja kuitenkin oli vainajan persoonallisuudelle ominaista juuri syvä tasapuolisuus ja vapaa, puolueeton käsitys asioista, mitkä ominaisuudet saivat hänet huolimatta kiihkeästä halustaan johtaa ihmiset edistyksen tielle ihailemaan kaikkea suurta ja jaloa ylimysvaltaisen menneisyyden perintätavoissa. Niistä oli lähtöisin se sydämellinen uskollisuus, joka liitti hänet omaisiinsa moitteettomana tyttärenä ja sisarena keskellä tuskallista erimielisyyttä, niistä saa selityksensä se tunnollisuus, jolla hän, vaikkakin saarnasi naisten oikeutusta itsenäiseen ajatteluun ja velvoitusta taistelemaan itselleen yksilöllisyyden, aina kuitenkin varoi katsomasta naisen oikeuksia intohimon tai oikun oikeudeksi.

Siitä selittyy, että tämä rikaslahjainen nainen, joka osasi yhtä hartaasti innostua valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta edistyksestä ja jolla oli yhtä vilkas mielenkiinto runoutta ja taidetta, luontoa ja filosofiaa kohtaan, saavutti eloisaa myötätuntoa ja lämmintä ystävyyttä niin menneisyyden periaatteiden edustajien kuin rohkeimpien vallankumouksen kannattajien keskuudessa. Siitä selittyy myöskin ettei koskaan sattunut todellista välien rikkoutumista hänen ja omaisten kesken, joiden elämänihanteet hän oli hyljännyt. Toivomme myöhemmin voivamme julkaista kirjeenvaihdon hänen ja hänen äitinsä välillä. Siitä käy ilmi kuinka vainaja isänsä kuolemaan, vieläpä kolmanteenkymmenenteen neljänteen ikävuoteensa saakka ei tahtonut jättää perhepiiriä voittaakseen itselleen kauan uneksimansa itsenäisen aseman ja kuinka hän edelleen, saatuaan vihdoin äidiltään luvan antautua vapaastivalitsemalleen elämänuralle, pysyi mitä hellimpänä, kunnioittavimpana, voisimme melkein sanoa alamaisimpana tyttärenä äidilleen. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta — kun hän Berliinistä karkoitettuna päätti muuttaa Lontooseen — kertoi hän äidilleen kaikki suunnitelmansa ja useammin kuin kerran luopui niistä tämän toivomuksesta.

Niin selittyy myöskin hänen intohimoinen ihailunsa Goethea kohtaan, joka ylinnä edustaa sitä ajatuksen ja taiteen vapautta, joka alistuu totuuden ja kauneuden ikuisiin lakeihin. Malwida von Meysenbug rakasti aivan erikoisesti Goethen sonettia Natur und Kunst (Luonto ja taide) ja toisti halukkaasti hänen sanojaan:

    »Vergebens werden ungebundene Geister
    Nach der Vollendung reiner Höhe streiben.»

    [Turhaan pyrkivät kurittomat henget
    täydellisyyden puhtaaseen korkeuteen.]

Ja niinkuin Goethe lausuu'.

»Das Gesetz nur kann und Freiheit geben»

[Laki vain voi antaa meille vapautta.]

niin sanoi myöskin Malwida von Meysenbug'.

Koko hänen elämänsä voi ikäänkuin olla valaistuksena tälle lauseelle. Hänen vapautensa oli vaatinut häntä vapaaehtoisesti alistumaan sellaisen elämänmuodon ankariin sääntöihin, jonka puitteissa hän osasi yhdistää virheettömän naisellisen arvokkuuden ja hienotunteisuuden ajatuksen ja toiminnan rohkeuteen ja johon hän nuoruudesta saakka oli pelastanut kaiken sen ylimyksellisen tapojen hienostuksen, joka ansaitsi tulla pelastetuksi.

Hänen filosoofisten ja uskonnollisten ajatustensa kehitys ei ole vähemmän kiehtova. Hän oli hyljännyt luterilaisen kirkon opinkappaleet, sen kirkon, jonka helmassa hän oli kasvanut, ja eräät sanamuodot hänen muistelmissaan voisivat johtaa olettamukseen, että hän oli valinnut uskontunnustuksekseen äärimmäisen hegeliläisen vasemmiston puhtaasti kielteisen ja miltei materialistisen oppisuunnan, mutta niin ei ollut. Hänessä asui aivan liian mystillinen ja ihannetta tarvitseva henki, jotta hän olisi tyytynyt pelkkään kielteisyyteen eikä suunnannut katsettaan yli aistillisen maailman korkeampaa taivaanrantaa kohti. Kun hän vaati kosmoksen aineelle ja näkyvälle maailmankaikkeudelle arvoa, jonka perinnäinen uskonoppi kieltää siltä, tapahtui se vain siksi että ne esiintyivät hänen silmissään verhona ja ulkonaisena ilmenemismuotona hengelle, joka yksin on todella elävä ja ikuinen. Tämä usko hengen yhteyteen ja ikuisuuteen, tämä ihanteellinen monismi muodostui hänelle vähitellen tietoiseksi ja kehitetyksi opiksi, mitä perusteellisemmin hän tutki Schopenhaueria, intialaista viisaustiedettä ja nykyaikaisen tieteen teorioja, joka pyrkii yhä enemmän palauttamaan kaikkia ilmiöitä voimaan ja liikuntoon. Tämä vakaumus sai viimeisen, täydellisen ja suuremmaisen ilmauksensa Jälkisanassa teokseen Das Lebensabend einer Idealistin (Idelistin elämänilta). Katsellessaan verratonta taulua, jonka tähtitaivas ja meri levittivät hänen ikkunainsa eteen Nettunossa, seuratessaan hurjia syysmyrskyjä, jotka näyttivät muuttavan maailmankaikkeuden takaisin alkuperäiseksi kaaokseksi, hän oli kuulevinaan »Alkusyyn äänen, Alkusyyn, jonka suuruuden edessä sielumme heittäytyy maahan syvimmän hartauden vallassa ja autuaana riemuiten saadessaan sanoa itselleen: se vaikuttaa minussakin.» Tämä ikuisesti ainoa, luova alkusyy voi olla vain henki, ja meidän sielumme on »erittynyt säde ikuista henkeä.» Ja harrasmielisen innostuksen vallassa hän ylistää Jumalallista, Ikuista, »joka ei sinussa koskaan pääse täydelliseksi», tuona hetkenä, jolloin hän huutaa maailmalle kiitollisen jäähyväissanan, tuolle maailmalle, joka on ollut hänelle »tutkivan hengen maailma».

Nämä eivät olleet sellaisia sanoja, joita voi kirjoittaa ilon ja terveyden päivinä unohtaakseen ne myöhemmin kärsimyksen ja tuskan hetkinä, kuoleman edessä; ne ilmaisivat syvintä vakaumusta, ja kokemus oli osoittava, että Malwida von Meysenbug tästä vakaumuksesta ammensi harvinaiset sielunvoimansa, jotka elämässä pitivät häntä pystyssä ja antoivat hänelle sittemmin kyvyn uhmata sairauden ja pitkällisen riutumuksen tuskia ei ainoastaan alistuvana, vaan eräänlaisella iloisella sankaruudella.

Aina syksyyn 1901 saakka oli hänen terveytensä, joskin ruumiinvoimat vähenivät, pysynyt ihmeen tyydyttävänä hänen korkeaan ikäänsä nähden, ja hänen työkykynsä oli ennallaan. Siihen aikaan julkaisi hän viimeisen teoksensa Individualitäten (Yksilöllisyydet) Heinäkuusta lokakuuhun, jonka ajan hän vietti Sorrentossa ja Amalfissa, nautti hän vielä suuresti Napolin lahden kauneudesta. Mutta juuri siihen aikaan ilmaantuivat ensimäiset sen taudin oireet, joka oli vievä hänet pois, syöväntapainen paise sisälmyksissä. Onneksi hän ei koskaan saanut tarkempaa tietoa kipunsa luonteesta. Palatessaan Roomaan tunsi hän olevansa liian uupunut voidakseen aloittaa uusia töitä, ja hän tyytyi kokoamaan ottotytärtään varten merkillisimmät runonsa ja muodostelemaan uudestaan pitempää novellia Die Improvisatrice, jota hän piti suuressa arvossa. Hän tunsi siksi heikentyneensä että pelkäsi elonpäiviensä olevan luetut, ja hän lausui toivomuksen, että joku jäsen perhettä, jonka hän oli ottanut lapsenasemaan, aina olisi hänen luonaan. Muuten oli hänellä Roomassakin antautuvia ystäviä, joiden läheisyys oli hänelle lohdutus ja jokapäiväinen ilo ja piti vireillä hänen mielenkiintoaan elämää kohtaan. Niinpä eräs tuli usein keskustelemaan hänen kanssaan opinnoistaan ja uskonnollisen tunteensa muuttumisesta, sairas otti vilkkaasti osaa hänen teoksensa valmistukseen ja keskusteli hänen kanssaan siitä vielä muutamia päiviä ennen kuolemaansa. Eräs toinen ystävätär antoi hänelle herkeämätöntä tukea kaikissa hänen taloutensa yksityiskohdissa ja vapautti hänet kaikista arkihuolista. Kolmas auttoi lääkäriä, joka kävi neiti von Meysenbugin luona, ja otti huolekseen koko hoidon, jota hänen terveydentilansa vaati. Eräs ystävätär vihdoin, joka osoitti suorastaan lapsellista kiintymystä häneen, omistautui hänelle mitä uhrautuvimmalla antaumuksella, niin että hänen viimeiset elinvuotensa eivät ainoastaan keventyneet ja kirkastuneet sen kautta, vaan varmaan itse elinaika piteni tämän jokapäiväisen, uskollisen hoidon tähden.

Niin kauan kuin mahdollista oli salasi hän kuitenkin mielellään tilansa vakavuuden ympäristöltään. Koskaan hän ei ollut eloisampi ja hilpeämpi puheissaan kuin keväällä 1902. Tahdon sitkeydellä, josta hän oli antanut niin monta todistusta elämänsä kuluessa, jatkoi hän toimintaansa totutulla tavalla kunnes tuli se päivä, jolloin voimat jättivät hänet. Vaikkakin hänen alkaen tammikuusta 1902 täytyi luopua rakkaista ajeluistaan, hoiti hän vielä kuten ennenkin ilman vierasta apua aina erittäin huolitellun pukeutumisensa ja puuhasi taloudessaan, seurasi tarkoin kaikkea, mikä koski politiikkaa, kirjallisuutta ja taidetta, oli laajassa kirjevaihdossa ei ainoastaan ystäviensä kanssa vaan myöskin tuntemattomien, jotka tahtoivat häneltä neuvoa tai lohdutusta. Joka päivä omisti hän hetkisen aikaa henkiselle työlle, toisen keskustelulle uskottujen ystävien kanssa.

Kesällä ei hänen enää ollut mahdollista palata rakkaimpaan kesäpaikkaansa Sorrentoon. Hänen täytyi tyytyä merenrantaan Nettunossa lähellä Roomaa, ja siellä oli hänen vielä kerran suotu nauttia Italian taivaan ihanuudesta ja noiden hilpeitten ja luonnonraikkaitten ihmislasten kauneudesta, jotka hänen ikkunainsa edessä ilakoivat Välimeren sinisissä laineissa. Mutta taudin edistyminen aiheutti jo jokapäiväisiä kipukohtauksia ja pakotti hänet jatkuvaan ja tuskalliseen hoitoon. Niinpä olivat hänen ajatuksensa enimmäkseen vakavia luonteeltaan, sillä hän tunsi voimien vähenevän nopeasti, ja joka päivä askarteli hän filosoofisissa ja moraalisissa omantunnon tutkimuksissaan ja valmistui valoisan, voi sanoa iloisen alttiisti erkanemaan tästä näennäisyyksien elämästä ja siirtymään ikuisen todellisuuden helmaan. Hänen ajatuksensa saivat usein kuin itsestään runollisen muodon, ja hän on toimittanut ne julkaistaviksi sarjassa enemmän tai vähemmän viimeisteltyjä runoja. Erään useimmin toistuvista ajatuksista on hän selvimmin kiteyttänyt näihin neljään riviin:

    »So versöhnt nun mit den vielen Fehle
    Der Erscheinungswelt, mit dem Geschick
    Lass uns heimwärts ziehen, liebe Seele,
    Nur das alle Kleid bleib' hier zurück!»

[Sovitettuina näennäisyyksien maailman monien virheiden, sovitettuina kohtalon kanssa käykäämme kotia kohden, rakas sielu, vanha vaate vain jääköön tänne!]

Lähtiessään Nettunosta hän kirjoitti toisen runon, jota hän vielä tahtoi muodostella, mutta joka ensimäisessä alkuperäisessä muodossaan kuvaa ihmeen kauniisti ja syvällisesti hänen sieluntilaansa:

    »Der Tag ist hin. In tiefem Frieden ruht
    Die weite Wasserfläche unbewegt;
    In Westen färbt den Himmel milde Glut
    Und rosa Wölkchen ziehen um den Mond.

    Verstummt sind all die hohen Stimmen just,
    Die aus dem Wasser erst heraufgeschallt,
    Von froher Jugend übermütiger Lust
    Die da im Wasser Scherz und Frische fand.

    Nur in dem Mondlicht schwebt noch geistergleich —
    Ein weisses Segel, eine Seele scheint's,
    Die losgebunden von dem irdischen Reich
    In ihre Heimat hinzieht, die Unendlichkeit.

    Es ist mein Bild. Ich liege hier allein,
    Verstummt isi auch für mich der laute Tag
    Ich fühl's, ich scheide bald!

    Und bin ich fern, das Leben setzt sich for
    Gang wie es war, in buntem Vielerlei.
    Man war einmal nur.

    Blieb nichts von mir auf dieser Erdenwelt
    Doch in den Herzen, die mich treu geliebt,
    Wie der Mondglanz jetzt im Wasser
    So lebt mein Bild Erinnerung.

    [Päivä on päättynyt. Syvässä rauhassa lepää
    avara veden kalvo liikkumattomana;
    lännen taivaan värittää vieno hehku ja
    ruusuiset pilvet liitelevät kuun ympärillä.

    Vaienneet ovat kaikki äänekkäät huudot,
    jotka äsken vedestä kajahuttivat
    iloisten nuorten vallatonta kisailua,
    kun he aalloista ammensivat hilpeyttä ja raikkautta.

    Vain kuutamossa välkkyy vielä aavemaisena
    valkoinen purje, se on kuin sielu,
    joka irtaantuneena maan valtakunnasta
    liitää kohti kotiansa, äärettömyyttä.

    Se on minun kuvani. Lepään täällä yksin,
    vaiennut minullekin on äänekäs päivä.
    Minä tunnen että pian erkanen!

Ja kun sitten olen kaukana, jatkuu elämä aivan kuin ennen, kirjavan moninaisena. Ihminen oli vain kerran.

Mitään ei jäänyt minusta tähän maailmaan, mutta sydämissä, jotka rakastivat minua uskollisesti, elää kuvani muisto kuin kuun välke nyt vedessä.]

Tuskin oli hän palannut takaisin Roomaan, kun tauti alkoi ratkaisevasti edistyä. Vain muutamia kuukausia voisi hän enää elää, arvelivat lääkärit; hän itse tosin tunsi käyvänsä yhä heikommaksi ja heikommaksi, mutta luuli olevansa tekemisissä vain äkillisen taudin kanssa, joka kiirehti lopputaistelua, mutta mahdollisesti oli voitettavissa tahdonlujuudella. Tämä harvinainen henkinen voima se varmaan antoi uupuneelle ruumiille kykyä tehdä vastarintaa pitkälle ohi lääketieteen asettaman määräajan. En voi tässä kajota hänen viimeisten elinkuukausiensa yksityiskohtiin, ajan, jolloin hänen kasvattityttärelleen ja tämän puolisolle ja tyttärelle oli onneksi sallittu viipyä alituisesti hänen vierellään. Sairaus oli yltynyt pelottavassa määrässä, tuskat kävivät hyvinkin kiivaiksi kohtausten sattuessa yhä tiheämmin ja saivat lievikettä vain morfiiniruiskutuksista, ravinnonsaanti vaikeutui ja jatkuva huolehtiminen puhtaanapidosta, joka mahtoi olla kaksinverroin tuskallista niin hienotunteiselle ja aikaisemmin niin kokonaan itsenäiselle sairaalle, vaati päivittäin yhä kasvavan määrän tunteja. Ja kuitenkaan hän ei tahtonut vielä itse pitää tilaansa toivottomana ja oli toimessa mikäli suinkin voi; joka päivä otti hän vastaan ainakin yhden ystävän ja kirjoitti jonkun kirjeen, seurasipa vielä tarkoin valtiollisia uutisia. Hän luki vielä aika ajoin, joko nuoren ystävänsä Romain Rollandin Beethovenia tai de Wetin Sotaretkiä, sankarillisen buuripäällikön, jonka urotöitä hän oli seurannut innostuneen myötätuntoisesti, hän pukeutui edelleen omin neuvoin, kunnes useita kertoja sattuneet kaatumiset estivät heikentynyttä vanhusta tästäkin. Tammikuussa 1903 onnistui hänen, vielä aamuisin kirjoittaa jälkisanaa teokseen Lebensabend vapisevin käsin, jo niin voimatonna, että hän päivittäin sai piirretyksi vain viisi tai kuusi riviä. Kaiken tämän ohella ei hän valittanut koskaan, hän selitti olevansa onnellinen saadessaan, kiitos sairautensa, nähdä meidät kokoontuneina ja tunnusti ettei hänellä ollut mitään oikeutta nurkua kohtaloa vastaan, joka oli sallinut hänen suorittaa loppuun hyvän osan kaikesta siitä mitä hän kerran oli uneksinut suorittavansa. Hän moitti meitä ystävällisesti siitä että muka liiaksi antauduimme hänen ruumiilliseen hoitoonsa emmekä kyllin usein seurustelleet hänen kanssaan hengen korkeammissa ilmakehissä.

Huhtikuun alussa sanoi hän minulle: »Minä uskon olevani hyvä profeetta; tämän kuun loppuessa loppuu minunkin sairauteni, ja jos silloin voimani riittävät, voin ehkä taas nousta, mutta ne eivät riitä!» Hänen oli täytynyt luopua melkein kaikesta lukemisesta kirjeiden kirjoittamisesta, ja hänen koko henkinen elämänsä rajoittui pariin tuttavallisen keskustelun hetkeen, jotka hän vielä joka päivä saattoi myöntää eräälle läheiselle ystävälleen. Kuitenkin oli hänelle näinä viimeisinä aikoina suotu vielä yksi suuri ilo; hän oli antanut ottotyttärensä pojanpojan äiteineen tulla Roomaan, tuon viehättävän nelivuotiaan lapsen läheisyys virkisti suuresti hänen sydäntään. Ei voi kuvitella mitään ihastuttavampaa kuin nähdä vanhuksen lepertelevän, leikkivän ja nauravan hänen kanssaan ja opettavan häntä vapisevin käsin muodostamaan pieniä esineitä ja eläimiä savesta.

Vasta kahdeksan päivää ennen kuolemaansa suostui hän alituisesti pysymään vuoteessa ja salli sairaanhoitajattaren valvoa vierellään öisin sekä luopui kokonaan taloushuolista. Siitä päivästä alkaen ei hän enää nauttinut mitään ravintoa ja puhui alituisesti lähestyvästä kuolemastaan. Tiistaina 21 p. huhtikuuta, niin sanottuna Nascita di Roma päivänä, ikuisen kaupunginperustamisen vuosipäivänä perimätiedon mukaan, oli ystävätär, josta ylempänä olen puhunut, antanut erään etevän taitelijan tulla soittamaan hänelle viululla hänen lempilaulujaan. Hän ei kuitenkaan hermokiihtymykseltä voinut kestää tätä soittoa ja pyysi meitä kaikkia, myöskin hoitajatarta ja palvelijoita, kokoontumaan vuoteensa ympärille. Sitten hän käski poikasen istahtaa vuoteelleen, ja laskien kätensä hänen päänsä päälle hän sanoi. »Minä siunaan sinua, enkelini, sinä viet kaikille muille minun siunaukseni.» Ja senjälkeen hän puhui kanssamme kolmen tunnin ajan, kello yhdeksästä puolipäivään, iloisen haltioitumisen vallassa rakkaudestaan meihin, suurista filosoofisista toiveista, joiden elähyttämänä hän oli astuva kuoleman tuntemattomaan maahan. Hän uskoi ja toivoi että hänen viimeinen hetkensä oli lyönyt ja odotti saavansa keskellä tätä puhelua eritä elämästä meidän käsivarsillamme. Nyt oli, sanoi hän, Rooman syntymähetki ja päivä, se oli myös oleva hänen uuden syntymänsä päivä, sillä elämä ja kuolema ovat yhtä. Jokaiselle meistä hän puhui hellän rakkauden sanoja, kullekin luontonsa mukaan, ja kiitti saamastaan ystävyydestä ja moninaisesta huolenpidosta ympärillään sanoen olevansa onnellinen tässä asemassa, keskellä kaikkia rakkaitansa. Hän ei voinut kenellekään toivottaa ihanampaa loppua kuin hänen oli. Ja kuitenkin keskeyttivät tuskalliset suonenvetokohtaukset häntä melkein joka hetki, mutta hän sanoi vain: »Älkää pelästykö, eihän se mitään ole, se on vain suonenvetoa ja minä en kärsi, ruumisparkani vain. — Aine ei ole mitään, henki yksin pysyy.»

Ja tämä sana henki tuli yhä uudelleen hänen huulilleen samoin kuin sanat Amore ja Pace, joita hän alati toisteli. Sitten hän, vielä puhui'. »Te seuraatte minua Paratiisin portille saakka, mutta portti suljetaan edessänne ja teille sanotaan. Palatkaa takaisin maan päälle, te ette ole vielä valmiit, teidän on vielä vaikutettava ja tehtävä työtä! Mutta minä olen valmis, minä en voi enää tehdä työtä», lisäsi hän huoaten. Hän sanoi vielä: »L'amore ju il principio di tutto. L'ho sempre pensato, ma oggi lo so meglio che mai.» Omituista oli että keskellä näitä jäähyväiskohtauksia ja huolimaita kyynelistä, joita ympärilläolijat vuodattivat, hän itse ei itkenyt, vaan hänen silmissään loisti kuin mystillinen ilo. Vain kerran kihosi kyynel hänen silmäänsä, kun hän puhui päivästä kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin hän oli sanonut kasvattityttärelleen hyvästit tämän viettäessä häitään.

Tämä puhe oli oleva hänen viimeisensä. Seuraavina päivinä salli yhä lisääntyvä heikkous hänen vain silloin tällöin lausua kiitoksen tai rakkauden sanan ympäröiville henkilöille. Hän tahtoi sanoa hyvästit kaikille ystävilleen Roomassa. Hänen henkensä pysyi häiriintymättömänä, hänen mielensä oli suuntautunut elämän suuriin kysymyksiin, vielä torstaina hän sanoi eräälle lääkärilleen, jonka näki viimeistä kertaa: »Te olette todellinen Italian poika, tehkää työtä Italian hyväksi!» Viimeinen sana, jonka kuulin hänen huuliltaan iltaa ennen hänen kuolemaansa, oli sana Amore.

Lauantai-iltapäivällä hän ei enää kyennyt puhumaan, lauantain ja sunnuntain välisenä yönä oli hänen heikkoutensa niin suuri että me kokoonnuimme hänen vuoteensa ympärille odottaen hänen viimeistä hengenvetoaan. Ei ollut enää kärsimyksiä, ei viimeistä kamppailua, ei kuoleman korinaa. Kello kaksi iltapäivällä huhtikuun 26 p. hän sammui hiljaa, ilman että mikään muu ulkonainen merkki kuin kasvojen kalmankalpeus ilmaisi elämän loppuneen ja sen toiveen vihdoinkin täyttyneen, jonka hän lausui eräässä viimeisiä kirjoittamiaan rivejä:

»Sie ruht im Vollbesitze ewigen Lebens»

[Hän lepää iäisen elämän täydessä omistuksessa.]

Hänen toivomuksensa mukaan poltettiin Malwida von Meysenbugin maalliset jäännökset Campo Veranolla. Hänen tuhkansa säilytetään uurnassa, joka on laadittu hänen ottolapsenlapsensa Edouard Monod'n muovaileman maljan mukaan, Monte Testaccion hautausmaalla aivan lähellä Goethen pojan hautaa.

Hän ei ollut tahtonut mitään kirkollisia menoja eikä puheita haudallaan. »Minä en enää kuulu», on hän kirjoittanut, »mihinkään oikeauskoiseen kirkkoon, vaan niiden ihmisten suureen seurakuntaan, jotka rakastavat hyvää, korkeata ja kaunista ja pyrkivät toteuttamaan sitä itsessään ja ympärillään.»

1. AIKAISIMMAT MUISTOT.

Suuren kaupungin keskellä olisi vaikea löytää paremmalle paikalle rakennettua taloa kuin se, jossa synnyin ja vietin lapsuuteni ensimäiset päivät. Talo sijaitsi Casselin kaupungissa, rinnan muiden rakennusten kanssa ja rajoitti katua, jolle oikeudenmukaisesti oli annettu nimi Bellevue, sillä vastakkaisella sivulla ei ollut ainoatakaan rakennusta, vaan ihana näköala kauniita puisto- ja puutarha-istutuksia päin. Nämä kohosivat terrassinmuotoisesti hedelmällisellä tasankomaalla, jonka läpi virtaa suurehko Fulda-joki. Olin lähinnä nuorin kymmenestä lapsesta — kaikki terveitä ja lahjakkaita. Vanhempani olivat vielä nuoria minun tullessani maailmaan. Heidän elämänsä oli onnellista keskitietä ylellisyyden ja puutteen välillä — asema, joka takaa suurimmat koti-onnen edellytykset. Olen ensimäisistä lapsuuspäivistäni säilyttänyt loppumattoman hilpeyden valoisan hohteen. Tuosta valoisasta taustasta eroittuu vain kolme määrätympää muistoa.

Ensimäinen muisto on äitini huone maalattuine seinäpapereineen, joille oli kuvattu palmumaisemia, kaislametsiä ja oudonmuotoisia rakennuksia. Lapsellinen mielikuvitukseni iloitsi tuosta tarunomaisesta maailmasta. Sitäpaitsi kertoi muuan talon ystävä minulle siitä satuja; niinpä oli eräs noista pikku taloista Blumenbach nimisen velhon asunto, jolle koko luonto oli kuuliainen. Talon vieressä seisoi suuri haikara pitkillä, jäykillä jaloillaan, pitkänokkainen pää rinnalle vaipuneena. Se oli Blumenbachin palvelija, kuten ystäväni sanoi. Hän seisoi muka siinä odottamassa herransa käskyjä.

Toinen muisto liittyy iltaan, jolloin hoitajattareni kertoi, että pieni, äskensyntynyt siskoni, oli kuollut. Hän antoi minun vasten äidin kieltoa katsoa lasioven läpi huoneeseen, jossa seisoi musta arkku; arkussa lepäsi pieni sisareni, valkeana kuin lumi ja kukkien peitossa.

Kolmas muisto vihdoin punoutuu vanhan ruhtinaan persoonaan, joka oli hallitsijana Hessenin vaaliruhtinaskunnassa, pienessä saksalaisessa kotivaltiossani. Hänen vaununsa ajoivat joka päivä talomme ohi. Vaunuissa istui vanha ukko Fredrik Suuren aikuisessa univormussa kolmikolkkainen hattu päässä. Hänen valkoiset hiuksensa olivat takaa palmikossa ja toista poskea rumensi hirveä paise. Siihen sairauteen hän kuolikin. Minä en nähnyt hänen hautajaisiaan, mutta vanha hoitajattareni kuvasi niitä minulle lukemattomat kerrat. Häntä ei haudattu esi-isien kammioon suuressa kirkossa. Hänet haudattiin toivomuksensa mukaan erään huvilinnan kirkkoon. Linnan oli hän rakennuttanut ja se oli ollut hänen mielipaikkansa. Hautaus tapahtui yöllä tulisoihtujen valossa, vanhan tavan mukaan. Mustapukuisen ritarin oli mustalla hevosella ratsastettava heti ruumisvaunujen jäljessä. Tämä ritari valittiin korkeasta ylimystöstä, mutta hänen täytyi aina, tarun mukaan, maksaa tämä kunnia hengellään. Tässäkään tapauksessa ei kansa pettynyt luulossaan. Tuon öisen näytelmän silloinen esittäjä, nuori aatelismies, terveyttä ja voimaa uhkuva, joutui kolme viikkoa hautajaisten jälkeen kuumetaudin uhriksi. Johtuiko tuo kuumetauti yksinkertaisesti vilustumisesta kylmässä rautapuvussa pitkän yöllisen kulkueen aikana? Kansa ei ottanut huomioon tuollaista mahdollisuutta, ja minun lapsellinen mielikuvitukseni piti kansan uskoa oikeana. Joka kerta tunsin salaista väristystä, kun vanhempieni kanssa kävin huvilinnassa ja näin asehuoneessa mustan puuhevosen selässä mustan varustuksen, jota onneton ritari oli tuona yönä kantanut.

2. YLEISTÄ JA YKSITYISTÄ.

Vanhan herran kuolema ei aiheuttanut suuria muutoksia ainoastaan minun perheessäni, vaan lopetti, niin sanoakseni, kokonaisen ajanjakson pienen isänmaani historiassa. Hallitsijahuone, johon hän oli kuulunut, oli hyvin vanha ja laski esi-isiensä joukkoon jäseniä, jotka olivat kuuluja urhoollisuudestaan ja jalomielisyydestään. Mutta viimeiset sukupolvet olivat huonontuneet. He olivat häpeällisillä keinoilla kartuttaneet yksityisomaisuuttaan, myymällä alamaisiaan vieraille valloille, jotka käyttivät niitä kaukaisissa sodissa.

Rakastajattaret olivat jo pitkät ajat hallinneet maata. Viimeinen hallitus oli ollut merkillisen vaihteleva. Vanhan ruhtinaan luonteessa oli kaikista virheistä huolimatta ollut kunniallisuutta. Vuosisatamme kaikkivoivan valloittajan lähestyessä jätti hän vapaaehtoisesti ruhtinaskuntansa, tietäen hyvin olevansa kykenemätön sitä puolustamaan ja tahtoen säästää alamaisiltaan turhaa verenvuodatusta. Hän piti parempana maanpakoa kuin häpeällistä antautumista muiden saksalaisten ruhtinasten tapaan. Hänen pienen valtakuntansa pääkaupunki joutui taaskin samaan asemaan suuressa kuningaskunnassa, jonka valloittaja lahjoitti nuorimmalle veljelleen Jérômelle. Ranskalainen hienostus, siekailemattomuus ja herkkäuskoisuus pääsi valtaan kankipalmikkoväen autioissa asunnoissa. Nuori kuningas loi pienen Pariisin saksalaiselle maaperälle.

Isäni, joka ei voinut viedä perhettään maanpakoon, jäi paikoilleen astuen uuden valtion palvelukseen. Äitini oli aivan nuori ja hyvin kaunis; oli siis luonnollista, että molemmat ottivat osaa nuoren hovin vilkkaaseen, hilpeään elämään. Kuinka usein kiusasinkaan äitiäni yhä uudelleen kertomaan minulle tarinoita noilta päiviltä, jotka olivat päättyneet aikoja ennen syntymääni! Kuinka ahnaasti kuuntelinkaan kuvauksia loistavista juhlista ja viehättävistä naisista, jotka olivat perheineen saapuneet Pariisista kaunistamaan suloillaan ritarillisen kuninkaan hovia! Millä mielenkiinnolla tutkinkaan äitini vaatesäiliötä, jossa vielä oli monta muistoa noilta ajoilta! Miten minua viehättävätkään nuo paimenpuvut, turkkilaiset viitat ja antiikit poimukkeet! Monet mietteet heräsivät minussa, kun ajattelin kaiken tämän ihanuuden ennenaikaista katoamista. Kuin uni oli koko loisto haihtunut. Venäläiset olivat ilmestyneet kaupungin porteille, heidän luotinsa olivat vinkuneet kaduilla. Vanhempani olivat panneet säilöön parhaat tavaransa ja jättäneet talon, joka oli liian suojaton vihollisen hyökkäyksille. Vanha, luonamme asuva täti, oli kätkenyt useita esineitä aitan jauho-astioihin. Kanuunankuula osui taloon ja jäi muuriin.

Kuullessani näitä kertomuksia, pahoittelin koko sydämestäni, että en ollut jo silloin elänyt ja saanut jakaa vaaraa vanhempieni kanssa. Olisin myöskin hartaasti halunnut tietää, olisivatko kasakat löytäneet jauhoihin kätketyt esineet, jos kaupunki olisi joutunut ryöstölle alttiiksi.

Mutta kaupunki, kuten vanhempanikin, varjeltui perikadosta. Vanha ruhtinas palasi takaisin maahansa. Kankipalmikot ja korpraalinsauvat, jotka ranskalaiset sulottaret olivat karkoittaneet, pääsivät jälleen käytäntöön. Maata alkoi jälleen hallita epämiellyttävä rakastajatar, kivulloisen ukon hoitaja. Suosikit, jotka jakaessaan maanpaon ruhtinaansa kanssa, olivat rikastuneet, saivat valtion ensimäiset virat. Kansa oli uskollisena ruhtinashuoneelleen, kuten eri Saksan heimot yleensä, alussa tervehtinyt iloisella innostuksella palaavaa ruhtinastaan; pian kuitenkin kävi ilmi, että nykyisyyden ja menneisyyden välinen side oli katkennut. Ruhtinaat ja kansat olivat käsittäneet aivan eri tavalla kansallisen nousun ja vapaustaistelut. Monen jalon sydämen haltioituneet unelmat häipyivät tyhjiin ja vapauden aamuruskon asemasta, jota saksalainen nuoriso oli toivonut, nousi uusi, synkkä, sumuinen päivä. Vanhan ajan ihmiset pitivät välinäytöstä täydellisen yksinvallan suuressa huvinäytelmässä päättyneenä ja ottivat uudelleen haltuunsa vanhat valtaistuimet ja entisen herruuden. Kansojen veri oli vuotanut turhaan. Historia oli jälleen pysähtynyt kulussaan.

Mutta kuolema ei ollut pysähtynyt; se kävi noutamassa vanhuksen kankipalmikkoineen, ja siitä silmänräpäyksestä alkaen vapautuivat kaikkien hiukset maassa tuosta menneisyyden kahleesta.

Ulkonaisesti tapahtui paljon muutoksia uuden hallituksen aikana. Isäni, joka oli lapsena ollut kruununprinssin leikkitoveri, kutsuttiin nykyisen ruhtinaan läheisyyteen ja sai huomattavan aseman valtiossa. Me jätimme, talon, josta olen maininnut kertomukseni alussa ja siirryimme suurempaan ja loistavampaan asuntoon aivan ruhtinaallisen linnan vieressä.

3. PERHE-ELÄMÄMME.

Kunnioituksen tunne oli minussa varmaan synnynnäinen, sillä minua ei koskaan pakotettu minkäänlaiseen palvontaan ja kuitenkin jumaloin vanhempiani ja vanhinta sisartani. Hän oli jo täysikasvanut, kun itse vielä olin pieni tyttö. Vertaan häntä muistissani muinaissaksalaisten maalarien madonniin, noihin naisellisen kauneuden perikuviin — kauneuden, joka enemmän ilmenee taivaallisena puhtautena ja nöyryytenä kuin piirteiden säännöllisyytenä. Ihailin tätä sisartani siinä määrin, että äitini oli jonkun verran mustasukkainen. Se oli lapsuuteni ensimäinen ristiriita; se päättyi kun sisareni meni naimisiin ja lähti puolisonsa mukana tämän kotiseudulle. Tämä ensimäinen ero maksoi minulle monta kyyneltä.

Rakkauteni äitiin heräsi kuitenkin sen jälkeen täydessä voimassaan. Muistan vielä, millä ihastuksella häntä katselin, kun hän, yhä vieläkin kauniina, koristi itseään jotakin juhlaa varten, varsinkin hovitanssiaisiin. Asetuin sitten jonkin pimeän huoneen ikkunaan, josta saatoin nähdä ruhtinaallisen linnan valoa säteilevät ikkunat. Odotin, kunnes hän oli astunut valaistuihin loistosaleihin ja hiukan raottanut joitakin ikkunaverhoja, niin että voin katsella sisään. Näin komeasti puettuja naisia ja salin kummallakin seinustalla herroja kullalla kirjailluissa univormuissa. Näin ruhtinaan perheineen astuvan sisään ja kulkevan pitkin ihmisrivejä lausuakseen jokaiselle pari sanaa. Näitä sanoja näyttiin pitävän hyvin tärkeinä, ja taas päinvastoin, jos jokin henkilö sivuutettiin puhuttelematta, oli se nöyryytyksen huippu. Kuinka ylpeä olinkaan nähdessäni, että äitini kanssa keskusteltiin kauemmin kuin muiden! Uskoin varmasti, että se oli suuri kunnianosoitus. Eikö ruhtinas ollutkin muita ylevämpi olento? Minkätähden hän muuten olisi ollut ruhtinas? Olin Tuhannen yhden yön tarinoissa lukenut niin paljon Harun al Raschidin jalosta, suuremmoisesta luonteesta ja pääni oli niin täpötäynnä kertomuksia keisari Friedrich Punaparran ritarillisista hyveistä, hänen, joka istuu Kyffhäuserissa odottaen silmänräpäystä, jolloin uudelleen saa perustaa ihanan saksalaisen valtakunnan, etten epäillyt ruhtinaiden ylevämielisyyttä.

Isäni, jolla oli ylenpalttisesti työtä, ei voinut uhrata paljon aikaa lapsilleen; jos hän joskus ehti olla parissamme, oli se oikea juhlahetki, sillä rehellisempää, rakastettavampaa, kultaisempaa luonnetta kuin hänen olisi ollut vaikea löytää.

Äitini puolestaan yritti herättää meissä eloon taiteellisia taipumuksia. Hän kuului ajatussuuntansa puolesta tuohon ajan henkiseen keskukseen, johon lukeutuivat Humboldtit, Rahel, Schleiermacher, Schlegelit ja muut senaikuiset kuuluisuudet. Tässä samalla kertaa vapaamielisessä, isänmaallisessa ja filosofisessa suunnassa oli myöskin omituinen sekoitus mystisismiä, jota silloin parhaillaan kukoistava romanttinen koulu osaltaan lisäsi. Äitini riippumattoman luonteen johti tämä, suunta usein vastustamaan sen seurapiirin sopivaisuuskäsitteitä, johon hänen isäni aseman vuoksi oli pakko kuulua. Tämä koski erityisesti niiden henkilöiden valitsemista, jotka muodostivat hänen läheisimmän piirinsä. Sen sijaan, että yksinomaan olisi seurustellut ylimystön piireissä, valitsi hän läheisimmät ystävänsä paljon useammin hengen ja sydämen ominaisuuksien mukaan, välittämättä heidän yhteiskunnallisesta arvo-asteestaan. Erittäin mielellään etsi hän etevimpien näyttelijöiden seuraa, joiden esitykset ihastuttivat häntä ja tuottivat hänelle nautintoa ja jotka hän asetti täysin samalle tasolle kuin muut vieraansa. Tämä oli siihen aikaan vielä hyvin rohkeata, sillä teatterinjäseniä pidettiin halpa-arvoisena kastina, korkeintaan kyllin hyvänä varjelemaan muita kuolevaisia ikävystymiseltä, mutta ei suinkaan oikeutettuna pyrkimään heidän rinnalleen. Äitini saikin tämän vuoksi moitteita, eikä edes isäni ollut tässä asiassa yhtä mieltä hänen kanssaan. Hän saapui harvoin näihin äitini pieniin seuroihin. Mutta vanhemmat veljeni ja sisareni, jotka kaikki harrastivat taidetta, mikä mitäkin, olivat niissä mukana, ja erittäin usein sai talossamme kuulla oivallisia soitto-esityksiä. Tällaisessa henkisessä ja taiteellisessa keskuksessa vietin lapsuuteni. Meidän perhe-elämässämme ei lapsia pidetty niin kokonaan erillään aikuisten elämästä kuin esim. Englannissa. Äitini oli sitä mieltä, että seurustelu etevien ihmisten kanssa voi ainoastaan vaikuttaa hyvää lasten henkiseen kehitykseen ja kehittää vähitellen heidän arvostelukykyään ja makuaan. Uskon, että hän oli täysin oikeassa ja että tällainen huolenpito, mikäli se on mahdollista, on kasvatuksen tärkeimpiä tekijöitä. Kreikkalaiset tiesivät sen hyvin, ja lyseet, joissa heidän filosofinsa ja viisaansa seurustelivat nuorison kanssa, eivät todennäköisesti vähäisessä määrässä vaikuttaneet siihen, että heistä tuli kansa, joka hakee vielä tänään vertaistaan.

Me emme saaneet minkäänlaista n.s. uskonnollista kasvatusta. En muista, kuka minulle ensin puhui Jumalasta ja opetti pienen rukouksen. Meidän ei koskaan tarvinnut tuoda esille hurskauttamme palvelijoiden tai vieraiden ihmisten aikana, kuten Englannissa on tapana. Minä puolestani seurasin tietämättäni Kristuksen määräystä, jonka mukaan on oltava yksin, jos tahdotaan rukoilla oikein. Joka ilta, kun makasin vuoteessani eikä minulla ollut muuta uskottua kuin tyynyni, toistin hiljaa itsekseni pienen rukoukseni totisen uskon hartaudella. Ei kukaan tietänyt siitä mitään. Rukoilin näin: »Rakas Jumala, olen pieni, tee sinä sydämeni puhtaaksi, ettei siellä asu kukaan muu kuin rakas Jumala yksin.»

En kuitenkaan voinut sille mitään, että sydämessäni oli muitakin rakkaita asukkaita. Keksin itse toisen rukouksen, jonka rukoilin joka ilta salavihkaa ensimäisen jälkeen ja jossa pyysin Jumalaa siunaamaan vanhempiani ja siskojani, opettajaani ja tämän perhettä sekä lopuksi kaikkia hyviä ihmisiä. Kun olin täyttänyt tämän sydämen velvollisuuden, oli omatuntoni rauhallinen ja nukuin vanhurskaan unta.

Eräänä aamuna ennen päivänkoittoa heräsin outoon hälinään äitini makuuhuoneessa, jossa nuorin sisareni ja minä myöskin nukuimme. Oli talvi ja uuniin sytytettiin juuri tulta. Kuulin äitini itkevän ja vanhan tädin, joka seisoi hänen vuoteensa vieressä, sanovan: »Älä sure, lapsesi on nyt Jumalan luona.» — Ymmärsin heidän puhuvan pienestä veljestäni, joka oli vasta muutaman kuukauden vanha ja sairastanut useampia päiviä. Minä itkin myöskin hiljaa tyynyyni antamatta heidän huomata, että olin herännyt ja kuullut sanat, joissa näytti piilevän ylevä, minun käsityskantani yli menevä salaisuus. Kun minun oli aika nousta, kerrottiin, että pieni veljeni oli kuollut. Olisin mielelläni tahtonut tietää enemmän kuolemaa ja yhtymistä Jumalaan koskevasta salaisuudesta, mutta en uskaltanut kysyä, kun pelkäsin lisääväni toisten murhetta.

Iltapäivällä tuli pieni ystävätär meitä tervehtimään. Hänet vietiin huoneeseen, jossa pieni veljeni lepäsi, mutta minua ja nuorempaa sisartani ei laskettu sisään. Se loukkasi minua syvästi. Minua pidettiin siis liian heikkona kestämään tuota tuskallista näkyä, tai kykenemättömänä käsittämään onnettomuutta! En siitä koskaan puhunut, mutta oka oli tunkeutunut niin syvälle sydämeen, että vielä nytkin, paljon suurempien pettymysten jälkeen, tunnen sen piston.

4. ENSIMÄINEN MATKA.

Näihin aikoihin olin viisi- tai kuusivuotias. Aloin paljon ajatella. Eräänä päivänä kysyin joltakin vanhemmista veljistäni, mistä johtuu, että kaupunkimme on Hessenin ruhtinaskunnan pääkaupunki ja samalla Saksanmaan kaupunki. Veljeni yritti parhaansa mukaan selittää, että Saksan valtakunta jakautui moneen pieneen maahan, joilla kullakin oli pääkaupunki ja erityinen ruhtinas. Mutta hänen vaivannäkönsä oli turhaa, minä en voinut käsittää, että useat erinimiset maat muodostavat suuren kokonaisuuden.

Eräs toinen kysymys kiinnitti myöskin mitä suurimmassa määrässä mieltäni, nimittäin mitä oli »etäinen». Siihen saakka olin vain ollut niin kaukana synnyinseudultani, että samana päivänä olin mukavasti voinut palata takaisin. Mutta minusta oli melkein mahdotonta kuvitella lähtöä niin etäälle, ettei samana päivänä eikä moneenkaan päivään voisi palata takaisin — että saattoi viipyä kokonaan toisissa maissa ja seurustella ihmisten kanssa, joilla ei ollut meihin minkäänlaisia suhteita.

Niinpä päätin itse kohdastani kokea, mitä »etäinen» oli. Äitini oli molempien vanhimpien sisarteni kanssa matkustanut kylpylaitokseen. Eräänä kauniina kesä-aamuna otin hiukan liinavaatteita kaapistani, solmin kaiken ympärille nenäliinan ja laskeuduin portaita aikoen rientää suoraa päätä postitalolle ja asettua suuriin postivaunuihin, jotka niin usein olin nähnyt sen edustalla, lähteäkseni päätä pahkaa äitini luo. En epäillyt, ettei minulle suotaisi paikkaa vaunuissa, kun sanoin tahtovani tietää, mitä »etäinen» on.

Hoitajattareni oli kuitenkin ajoissa huomannut poissaoloni, syöksyi säikähtyneenä jälkeeni, sai minut kiinni kadulla ja esti tutkimusmatkani.

Mutta seuraavana kesänä voin lopullisesti tyydyttää tiedonhaluni. Sisareni ja minä pääsimme huvimatkalle isän ja äidin kanssa. Kaikkein ensiksi lähdimme maalle erään tädin luo etelä-Saksaan, ja siellä vasta oikein tutustuin varsinaiseen maalaiselämään. Suuri talo, vanha luostari loppumattoman pitkine käytävineen — ihana puutarha täynnä kukkia ja hedelmiä, niityt, karja, rajaton vapaus, mistä kaikesta sain nauttia, juoksenteleminen puutarhassa ja niityillä — oli kuin olisin ollut itse paratiisissa. Erittäin veti minua puoleensa vanha kirkko, joka aikoinaan oli kuulunut luostarille ja jossa ensi kerran näin katoliset kirkonmenot. Tähän liittyy muisto joka vieläkin elävästi on mielessäni. Kirkon kappalainen kävi usein tätini luona. Hän oli nuori, rikaslahjainen mies ja hyvin rakastettava tässä piirissä, poissa esimiestensä silmien alta — mutta häntä voi tuskin tuntea samaksi, kun hän kalpeana ja väsyneenä esiintyi kirkossa papillisessa asussaan.

Hän käveli usein kahden kesken äitini kanssa puutarhassa ja he näyttivät syventyneen sangen vakavaan keskusteluun, jonka aihetta en tietänyt. Eräänä päivänä lähdimme hänen seurassaan katselemaan lähistöllä sijaitsevaa Aschaffenburgin kuninkaallista linnaa. Pidin kiinni äitini kädestä ja nuori mies kulki hänen rinnallaan. Kun saavuimme linnan kappeliin, kalpeni hän, kumartui äitini puoleen ja kuiskasi hänelle näyttäen alttaria ja sen yläpuolella riippuvaa krusifiksia: »Tuossa se tapahtui, tuon alttarin ja tuon kuvan edessä.» — Äitini katsoi häneen säälivästi ja sanoi: »Mies parka!» — Vasta useampia vuosia myöhemmin sain selityksen tähän kohtaukseen, kun äiti kertoi minulle nuoren miehen tarinan. Hänen ollessaan vielä aivan nuori poika, oli isä suostuttanut hänet rupeamaan hengelliseen säätyyn, ja äskenmainitussa kappelissa oli hän luvannut ainaiseksi luopua runollisen ja intohimoisen luonteensa taipumuksista. Myöhemmin oli hän käsittänyt erehdyksensä ja onnettomuutensa koko laajuuden, ja kun hän ei voinut rikkoa lupaustaan, oli elämä ainaista ristiriitaa ja sanomatonta siveellistä kurjuutta. Äitini oli oikeassa sanoessaan: »Mies parka!»

Kotiin palattuamme aloin vakavasti opiskella. Nuorin sisareni ja minä saimme tunteja kotona ja se oli mielestäni silloin paljon edullisempaa kuin kouluopetus, ensinnäkin sen vuoksi, että opettaja saattoi kokonaan antautua meille ja minusta tuntuikin, että tiesimme kaiken perinpohjaisemmin kuin koulua käyvät ystävättäremme, sitten myöskin sentähden, ettei meillä iltapäivisin ollut tunteja, jotka olivat ja yhä ovat mielestäni tuskallisia. Ei voi olla terveellistä heti aterian jälkeen, ensimäisinä ruuansulamisen hetkinä, palata koulupenkille huoneisiin, jotka koko aamupäivän ovat olleet täynnä ihmisiä, ja keskittää siellä jälleen tarkkaavaisuutensa enemmän tai vähemmän abstraktisiin asioihin. Olimme mielestäni hyvin onnellisia, kun aterian jälkeen saimme vapaasti liikkua puutarhassamme, hoitaa siellä kukkia ja vihanneksia, leikkiä mielin määrin Robinsonia ja tehdä löytöretkiä uusiin maailmoihin. Ja sittenkin olisi luonnolla pitänyt olla vieläkin suurempi osa kasvatuksessamme muuhun opetukseen verrattuna. Olisin silloin varjeltunut eräästä vaarasta, joka johtui juuri tiedonhalustani. En voinut nähdä kirjaa ottamatta selvää sen sisällyksestä. Syntymäpäiväni tuntui minusta mitättömältä, jos ei se tuonut minulle kirjoja. Jos sitten olin jonkun saanut, istuin koko päivän lukemassa ja unohdin mielikuvitusmaailman takia todellisen elämän. Intohimoni lukemiseen vietteli minua salaisesti ottamaan kirjoja äitini kirjastosta. Onneksi osui käsiini vain sellaisia, jotka eivät voineet minua vahingoittaa, mutta itse teko vaivasi suuresti omaatuntoani ja minä päätin vakavasti taistella kiusausta vastaan. Kuitenkin sai intohimoni usein ylivallan tässä taistelussa. Vihdoin pääsin voitolle. Se oli ensimäinen tutustumiseni käärmeeseen ja ensimäinen syntini Eevan tyttärenä, mutta se oli myöskin ensimäinen vakava voittoni. Kuvatessani näitä taisteluita olen rientänyt ajassa eteenpäin vain lausuakseni julki vakaumukseni, että olisin säästynyt tältä ennenaikaiselta siveelliseltä taistelulta, jos opiskelu-elämän ja luonnonelämän välillä lapsuudessani olisi vallinnut parempi tasapaino. Rakastin metsää, niittyä ja kukkia yhtä paljon kuin lukemista ja jos opiskelun avulla olisin herännyt ymmärtämään luontoa, olisin siitä varmasti saanut yhtä paljon yllykettä kuin kuvittelun maailmasta.

Mutta niihin aikoihin oltiin vielä kaukana siitä näkökannasta, että luonnontieteet olisivat välttämättömät kasvatuksessa yleensä ja varsinkin nuorten tyttöjen kasvatuksessa.

5. UNTA JA TOTTA.

Eräs salaperäinen tapaus, joka näihin aikoihin kuohutti ihmisiä kotikaupungissani, sai myöskin minun mielikuvitukseni mitä vilkkaimpaan toimintaan, vaikkakin vain jokunen sana pujahti siitä korviini ja kuulin selityksiä, joita en ymmärtänyt. Tapaus oli nuoren perintöprinssin äkillinen lähtö; hän oli poistunut maasta samalla hetkellä, jolloin hänen uskottu kamaripalvelijansa oli joutunut äkillisen, selittämättömän kuoleman uhriksi. Kuiskailtiin, ettei tuo kuolema ollut luonnollinen ja että uhriksi oli tarkoitettu toinen, nimittäin herra eikä palvelija. Ruhtinatar seurasi poikaansa maanpakoon, mutta meidän taloamme vastapäätä sijaitsevaan rakennukseen ruhtinaallisen linnan vieressä, asettui kaunis, ylhäinen nainen lapsineen, jotka olivat yhtä kauniita. Kuulin palvelustytöltämme, että kauniit lapset olivat ruhtinaan lapsia ja heidän äitinsä hänen puolisonsa. En voinut käsittää, kuinka miehellä yhtä aikaa saattoi olla kaksi rouvaa ja kaksi eri perhettä, mutta olin lämpimästi maanpakolaisen prinssin ja hänen äitinsä puolella, jonka hyveitä ja korkeaa henkistä sivistystä koko maailma ylisti. Äitini, mikäli voin huomata, oli samaa mieltä, sillä hän osoitti vain välttämätöntä kohteliaisuutta kauniille naiselle, jota kaikki ylennyksen ja vallan tavoittajat liehittelivät. Isälläni oli kokonaan toinen katsantokanta, hänen kunnianhimonsa päämääränä olivat yksinomaan maan edut ja niitä palvellakseen pani hän ruhtinaan luona mahtavimmat väkipyörät liikkeelle. Ruhtinaalla oli hyvä sydän ja vähän sivistystä, hän oli suuressa määrin kevytmielinen ja kiivastui aika ajoin mielipuolisuuden rajoille saakka. Hänen laillinen puolisonsa, suuren kuningashuoneen tytär, oli hyveellinen, oppinut ja omasi taiteellisia taipumuksia, mutta hän oli ylpeä ja kylmä eikä ruhtinas ollut koskaan saanut häneltä sitä kotionnea, jota oli ikävöinyt. Heidän luonteensa olivat liian erilaiset. Ruhtinas kiintyi silloin intohimoisella rakkaudella tuohon toiseen naiseen, joka oli kaunis ja jonkun verran älykäskin, mutta sivistymätön ja tavallinen. Hänellä oli melkein rajaton valta ruhtinaaseen. Äitini ei koskaan voinut täydellisesti voittaa vastenmielisyyttään tuohon naiseen, ja kun isäni äskenmainitsemistani korkeammista vaikutteista vaati, että hänelle osoitettaisiin jonkinlaista arvonantoa, aiheutti tämä seikka silloin tällöin väittelyitä vanhempieni kesken. Jouduin kerran sattumalta tuollaisen, verrattain kiihkeän sananvaihdon todistajaksi ja itkin monta kyyneltä huomatessani, että vanhempani, joita kumpaakin rakastin yhtä paljon, olivat eripuraisia. Kaikki nuo tosiseikat, joita ainoastaan puolittain näin ja tajusin, saattoivat minut ymmälle ja levottomaksi. Pakenin kahdenkertaisella ihastuksella unelmien ja kuvittelun maailmaan. Suurin onneni oli pieni teatteri, jonka olimme saaneet lahjaksi ja jossa esitimme suuria näytelmiä ja oopperoita nukkien avulla laulamalla ja lausumalla heidän osiaan. Tein työtä viikkomääriä saadakseni nuo näyttämöesitykset mahdollisimman upeiksi ja antauduin niin pyhällä hartaudella tähän, että eräänä iltana, jolloin esitimme suurella loistolla Eyryanthen vanhemmillemme ja sisaruksillemme, annoin esiripun langeta ja itkin tuskasta, kun nuorin veljeni, joka myöskin näytteli kappaleessa, laski tyhmää leikkiä eräässä traagillisessa kohtauksessa. Tämä teatteri-intohimo kasvoi vielä suuremmaksi, kun aloimme itse näytellä, nuoremmat sisareni, minä ja muutamat ystävättäret. Näyttelemistäni kehuttiin ja tunsin olevanikin oikealla alallani. Minulla oli vain yksi ainoa unelma: halusin tulla suureksi taiteilijaksi.

Myöhemmin olen useissa älykkäissä lapsissa havainnut samanlaisen teatteri-intohimon ja olen sitä mieltä, että tälle ainekselle olisi kasvatuksessa pantava paljon huomiota sen sijaan, että sitä tavallisesti yritetään tukahuttaa. Uskon myöskin, että sen avulla voidaan tehdä tärkeitä huomioita luonteesta ja luontaisista taipumuksista. On lapsia, jotka yksinomaan rakastavat naamiaisia, ilveilyjä ja karkean sukkelaa, ja taas sellaisia, jotka tuntevat vetovoimaa ylevän mielen ja sankarillisuuden ilmauksiin. Tätä ainesta voisi kenties sangen edullisesti käyttää hyväkseen historianopetuksessa ja varmasti olisi pojalla, joka itse on esittänyt Wilhelm Telliä, Spartacusta j.n.e. tai tytöllä, joka on esiintynyt Orleansin neitsyenä, Iphigeneiana tai muuna sankarillisena historiallisena henkilönä, elävämpi käsitys kaikesta, mikä koskee näitä eteviä persoonallisuuksia, kuin hän konsanaan olisi kyennyt saamaan historiantunnilla ja koulunpenkillä. Ja mikä laaja työala avautuisikaan nuorisokirjailijoille, jos he ryhtyisivät kasvatustarkoituksiin kirjoittamaan historiallisia kappaleita ja ohjaisivat kasvattajia järjestämään esitykset!

Palavimman myötätuntoni esineinä olivat, paitsi teatteria, vanhan ajan, varsinkin Kreikan, sankarit ja suuret luonteet. Luin suurella innostuksella helppotajuisen, moni-niteisen ja jotenkin hyvillä vaskipiirroksilla kaunistetun maailmanhistorian, joka oli äitini kirjastossa. Erinäiset henkilöt ja seikat ovat siitä asti ikuisesti syöpyneet muistiini. Vuodatin iloisen liikutuksen kyyneleitä lukiessani Leonidaan ja hänen kolmensadan sankarinsa kunniakkaasta kuolemasta, katsellessani kuvaa, missä Epaminondas vetää keihään haavastaan ja sanoo ystävilleen, jotka itkevät hänen lapsettomuuttaan: »Minähän jätän teille kaksi kuolematonta tytärtä, Leuktran ja Mantinean taistelut» — ja kuullessani Sokrateesta, kuinka hän kuolema silmäinsä edessä keskusteli oppilaittensa kanssa ylevistä asioista. Sydämeni hehkui yhä enemmän kaikelle, mikä oli ylevää ja minä voin totuudenmukaisesti sanoa, että sankari-ihailu oli lapsuuteni todellinen uskonto.

6. ENSIMÄINEN VALLANKUMOUS.

Isäni oli ruhtinaan mukana matkustanut kaukaiseen kylpypaikkaan, jossa jälkimäinen aikoi koettaa erästä parannustapaa. Äkkiä levisi tieto, että ruhtinas oli siellä vaarallisesti sairastunut. Kuiskattiin, että asia todellisuudessa oli vielä pahempi, puhuttiinpa hengenvaarastakin. Maassa vallitsi suuri levottomuus. Ranskasta oli juuri saapunut sanoma heinäkuun vallankumouksesta. Europpa vavahti kuin olisi se saanut sähköiskun. Tyytymättömyys, joka pitkät ajat oli kytenyt kansoissa, puhkesi nyt päivänvaloon. Kuulin ensi kerran sanan vallankumous.

Mieleni oli kaikesta tästä suuresti kiihtynyt ja aavistukseni sanoi, että tulossa oli arvaamattoman tärkeitä tapauksia. Mutta kuten lapsilla tavallisesti, olivat tunteeni puhtaasti persoonallisia: pelkäsin rakastetun isäni joutuvan vaaroihin. Tyytymättömät maassa kohottivat äänensä väittäen, että ruhtinas oli lähtenyt matkalle vain rakastajattarensa takia, jonka lääkärit olivat määränneet kylpylaitokseen. Moitteet kohdistuivat senvuoksi kaikkiin, jotka kuuluivat ruhtinaan seurueeseen ja isäni oli päähenkilö. Totuutta salattiin muka sentähden, ettei laillinen kruununperillinen palaisi maanpaostaan. Vihdoin nureksittiin sitä, että maa näin kriitillisenä aikana oli ilman hallitusta. Vapaamielinen puolue kirjoitti kruununperillisen ja hänen äitinsä nimen lippuunsa vaatien myrskyisästi, että heidät kutsuttaisiin takaisin.

Perheeni näki surulla raskaat pilvet, joita yhä enemmän kertyi isäni pään ympärille. Minä vapisin hänen puolestaan voimatta kuitenkaan käsittää tapausten koko kantavuutta, ja muistan selvästi silmänräpäyksen, jolloin äkillisen mielijohteen valtaamana käännyin Jumalan, korkeimman auttajan puoleen. Yksinäni, katse kohotettuna taivaaseen, kuin olisi se avaruuksien läpi tahtonut tunkeutua kaikkivaltiaan istuimelle saakka, lähetin hänelle hehkuvan rukouksen. Lupasin voittaa ainoan huonon taipumukseni, josta olin tietoinen, jos hän säästäisi ruhtinaan elämän; kuvittelin, että siitä riippui isäni onnellinen kotiinpaluu ja turvallisuus.

Tälle lapselliselle sopimukselle saattaa moni nauraa, mutta siinä oli uskoa, joka siirtää vuoria, joka antaa siivet rukoukselle ja tekee sen kuulluksi. Jumala katsoikin sopimukseni otolliseksi. Parempia sanomia alkoi tulla, ruhtinaan henki ei enää ollut vaarassa. Mutta ennenkuin hän ehti toipua niin paljon, että saattoi matkustaa, puhkesi levottomuuksia usealla taholla Saksassa ja myöskin meidän maassamme. Ruhtinaan toivottiin palaavan, mutta ilman rakastajatartaan. Tämä otettiin niin uhkaavasti vastaan rajalla, että näki parhaaksi palata takaisin. Ruhtinas saapui yksinään isäni seurassa. Tunsin syvää liikutusta, kun näin hänen ensi kerran kulkevan jalkaisin linnasta ministeristöön. Hän oli kalpea ja vanhentunut, käynti oli epävarmaa, hiukset harmaantuneet.

Muutamia päiviä myöhemmin palasivat hänen laillinen puolisonsa, perintöprinssi sekä tämän sisar kotimaahan. Nuo ihmiset, joita läheisin luonnollinen side yhdisti, tapasivat toisensa vuosien eron jälkeen, alamaisten käskystä. Sovintoa, josta asianomaisten sydämet eivät tietäneet mitään, juhlittiin julkisesti. Ruhtinas perheineen saapui parvekkeelle ja näyttäytyi kansanjoukoille, jotka täyttivät linnan edustalla olevan suuren torin. Joukkojen ilohuudot yltyivät hurjaksi riemuksi, kun ruhtinas näyttäytyi toisen kerran parvekkeella kansan lähettiläiden ympäröimänä, joiden mukana olivat kiihkeimmät vapaamieliset, ja lupasi kansalle, mitä se lähettiläidensä kautta oli pyytänyt — perustuslain.

Isäni ryhtyi suurella innolla sen laatimiseen. Hän suunnitteli sen niin laajalle ja vapaalle pohjalle kuin mahdollista. Mutta häntä loukkasi syvästi, kun yhä edelleenkin sai kuulla solvauksia huolimatta puhtaista tarkoitusperistään ja väsymättömästä innostaan. Häntä syytettiin siitä, että muka oli toiminut yksissä neuvoin rakastajattaren kanssa ja vehkeillyt ruhtinatarta ja perintöprinssiä vastaan suosionosoituksia jaettaessa henkilöille, jotka eivät niitä ansainneet, lyhyesti, että hän oli ollut despotismin aseena, vaikka hän päinvastoin maan eduksi oli pontevasti vastustanut ruhtinaan mielivaltaisuutta ja turvautunut rakastajattaren apuun vain silloin, kun oikeita, hyviä asioita oli ajettava onnelliseen loppuun.

Kuinka usein näinkään äitini kuoleman tuskassa odottavan, miten kohtaukset päättyisivät linnassa, jossa isäparkani yksinään sai taistella tuhansien valtiaan kesyttömiä intohimoja vastaan. Aloin vihata niitä, jotka häntä epäilivät, nähdessäni, kuinka suru uurti vakoja hänen kunnianarvoisiin kasvoihinsa, ja kuinka niitä kaunistanut, hyväntahtoinen hymy, katosi jäljettömiin. Olin intohimoisesti hänen puolellaan vallankumouksellisia vastaan, vaikka en huolestuneessa perhepiirissä uskaltanut purkaa ilmoille sydämeni tunteita. Jos joskus en voinut hillitä vihaani, pakenin palvelusväen puolelle ja pidin siellä hehkuvia puheita isäni hyveistä ja hänen vihollistensa ilkeämielisyydestä.

Tuli syksy; kansan levottomuus ei tyyntynyt ja mellakoita puhkesi yhtenään. Ruhtinas oli siirtynyt kesä-asuntoonsa, jonne oli tunnin matka pääkaupungista. Hän sanoi huonon terveytensä vuoksi tarvitsevansa rauhaa, mutta itse asiassa hän kai tahtoi olla kauempana kapinan pääpesästä. Vanhin hänen aviottomista tyttäristään, älykäs, yleväluonteinen nuori tyttö, oli hänen luonaan. Ruhtinatar ja perintöprinssi olivat kaupungissa. Isäni oli ruhtinaan luona kesä-asunnossa, mutta kävi joka päivä kaupungissa tehdäkseen ministerinvirastossa työtä perustuslakisuunnitelman hyväksi.

Tuskaisena odotin joka aamu akkunan vieressä vaunuja, jotka toivat hänet ja olin syvästi surullinen, kun hänellä tuskin oli aikaa tervehtiä meitä. Kävimme tosin häntä tervehtimässä ruhtinaan kesä-asunnossa, mutta sekään ei meitä tyydyttänyt. Meidän täytyi aina ajaa suljetuissa vaunuissa, sillä tietämättömän kansan epäoikeudenmukainen viha ei kohdistunut ainoastaan isääni, vaan koko hänen perheeseensä ja vaunujamme olisi voitu kivittää, jos meidät olisi tunnettu. Omasta puolestani en peljännyt vaaraa, mutta tunsin surullisen, kauhistuttavan kohtalon uhkaavan meitä kaikkia ja olin syvästi loukkaantunut siitä, että viattomien täytyi kärsiä. Isäni ihana asunto, jossa lapsena olin viettänyt niin monta onnellista hetkeä, tuntui minusta nyt jonkinlaiselta vankilalta, jonka ympärillä leijaili synkkä tulevaisuus.

Eräänä päivänä levisi kaupungille hälyyttäviä tietoja, että vihattu rakastajatar oli yöllä salaisesti saapunut huvilinnaan, että ruhtinas valmistautui pakenemaan, että perustuslakityö aiottiin siirtää tuonnemmaksi, että vallankaappausta suunniteltiin — ja mitä kaikkea huhut tiesivätkään. Se oli kipinä, joka putosi ruutitynnyriin. Kadut olivat tuossa tuokiossa täynnä raivostuneita kansanjoukkoja, jotka järjestyivät suunnattomaksi kulkueeksi ja lähtivät huutaen ja uhaten ruhtinaan kesä-asunnolle. Talostamme olivat useimmat asukkaat ulkona kaduilla seuraamassa tapausten kulkua ja etenkin näkemässä kansanjoukkojen paluuta. Nuorin veljeni, kuusitoistavuotias poika, muuan palvelija ja isäni vanha kirjuri olivat tällä hetkellä ainoat miehet talossa. Sitäpaitsi oli meitä kotona äitini, vanha täti, nuorempi sisareni, minä ja muutamia palvelustyttöjä. Ensimäisessä kerroksessa oli ruhtinaallinen kanslia tärkeine papereineen. Vanha kirjuri istui siellä kuin sotilas vartiopaikallaan odottaen tapausten kehitystä. Kaupunki oli melkein tyhjä, sillä meluava kulkue tarvitsi useampia tunteja käydäkseen huvilinnassa ja ehtiäkseen sieltä takaisin. Muut asukkaat pysyttelivät hiljaisina kodeissaan. Ikkunoistamme saattoi nähdä pitkän kadun, jonka päässä oli portti ja sen takana huvilinnaan johtava tie. Muutamien tuntien tuskallisen odotuksen jälkeen kuulimme melua, joka muistutti valtameren kohinaa. Pian näimme etäisyydessä tiheän, tumman, hitaasti liikehtivän lauman, joka täytti kadun ääriään myöten. Edellä kulki harvinaisen kookas mies heiluttaen kädessään paksua sauvaa. Hän oli muuan leipuri, ja koko metelin johtaja. Äkkiä hän pysähtyi talomme edessä ja hänen mukanaan koko ihmislauma. Hän nosti sauvaansa ikkunoitamme kohden syytäen suustaan kauheita kirouksia. Samassa silmänräpäyksessä kohosi tuhansia käsiä ja sauvoja ja tuhannet äänet huusivat ja kiljuivat. Tuskin olimme ennättäneet vetäytyä pois ikkunan äärestä, kun ensimäisen kerroksen ikkunoihin sinkosi suuria kiviä ja useat sattuivat toiseenkin kerrokseen, jossa asuimme. Samalla jyskytettiin talon ovia. Nuoremmalla veljelläni oli ollut siksi paljon mielenmalttia, että oli sulkenut ovet ja sysännyt salvan eteen kansanjoukkojen lähestyessä. Raivoisa joukko aikoi avata ovet väkivallalla, ja Jumala tietää, miten meidän olisi käynyt, jos ei apua olisi saapunut oikealla hetkellä. Kaksi nuorta upseeria tunkeutui jalkaisin väkijoukon läpi. Ne olivat perintöprinssi ja hänen adjutanttinsa. He asettuivat ovemme eteen ja prinssi lausui muutaman sanan kapinoitsijoille, käski heidän hajaantua ja rauhoittua ja lupasi, että heidän oikeutetut toivomuksensa otetaan huomioon ja täytetään. Tämä rohkea teko vaikutti hyvää. Samaan aikaan nähtiin erään ratsuväki-osaston hiljakseen ratsastavan katua pitkin paljastetut miekat kädessä. Joukot alkoivat hälvetä yhä vielä kiroillen ja uhaten. Kun katu oli puhdistunut, saapui prinssi luoksemme lausumaan äidilleni osanottonsa ja säälinsä sekä ottamaan vastaan hänen kiitoksensa. Iltapäivällä olivat äitini huoneet täynnä ihmisiä. Ystävät ja tutut riensivät kysymään vointiamme. Heidän joukossaan oli useita vapaamielisen puolueen jäseniä kansalliskaartin univormussa.

Näin loppui ensimäisen lapsuuteni valoisa aika ukkosenjyrähdyksiin, jotka tärisyttivät suurta osaa Europpaa. Ensimäisen lapsuusiän iloinen huolettomuus oli ohi. Ensi kerran oli suuri, traagillinen todellisuus avautunut silmieni eteen ja minä olin intohimoisesti omaksunut kannan ristiriidassa, joka oli laadultaan yleinen. Luonnollisesti johti sydän vielä silloin arvosteluani. Ne, joita rakastin, olivat ymmärrettävästi oikeassa. Mutta katseelleni avautui laajempi taivaanranta. Aloin lukea sanomalehtiä ja seurata suurella innolla valtiollisia tapahtumia. Vaikka vielä leikinkin nukeillani, tunsin kuitenkin olevani uuden elämän kynnyksellä. Olin saanut toisen kasteen vallankumouksen kädestä.

7. TÄYDELLISIÄ MUUTOKSIA.

Perustuslaki oli valmis. Se oli itse asiassa vapaamielisin kaikista saksalaisista perustuslaeista. Sen julkaisemista aiottiin viettää suurilla juhlallisuuksilla. Kansa oli ilosta juopunut. Kansallisvärit olivat esillä kaikkialla — ei vielä saksalaiset värit, sillä ajatus suuresta saksalaisesta yhteydestä oli vielä pannaanjulistettu —, vaan oman, pienen isänmaani värit, jotka aikaisemmin olivat myöskin olleet kielletyt, koska ne edustivat liian vapaita pyrkimyksiä. Tänä päivänä oli joka paikassa kansalliskaartia sotamiesten asemasta. Suuri, linnan edustalla sijaitseva tori oli täpö täynnä ihmisiä. Ikkunat, parvekkeet, vieläpä katotkin olivat tulvillaan katselijoita. Kun ruhtinas perheineen saapui linnan parvekkeelle perustuslaillisena hallitsijana, otettiin hänet vastaan loppumattomilla riemuhuudoilla.

Tämä näky järkytti syvästi mieltäni. Oli ylentävää katsella tuota suunnatonta ihmisjoukkoa, jonka täytti vain yksi tunne, rakkaus ja kiitollisuus, vaikkakin nykyisen mielentilani oli vaikea sulautua niihin kauhun ja vihan tunteisiin, joita samojen ihmisten näkeminen aivan äskettäin oli minussa herättänyt. Hyvä ajatukseni heistä ei ollutkaan pitkä-aikainen, sillä kansan väärä epäluulo isääni kohtaan jatkui ja kuitenkin oli ilolla vastaanotettu, vapaamielinen perustuslaki pääasiallisesti hänen ansiotaan. Kunnianosoitukset, joita ruhtinas hänelle tuhlasi, eivät korvanneet maan kiittämättömyyttä, maan, jonka hyväksi hän oli uhrannut parhaat kykynsä ja harrastuksensa. Muistan hyvin, kuinka hän eräänä päivänä palattuaan linnasta riensi äitini luo kullalla kirjaillussa univormussaan ja sanoi syvän murheen kuvastuessa kasvoillaan: »Niin, tässä näet nyt hänen ylhäisyytensä, mutta mitä onkaan se maksanut!» — Ruhtinas oli nimittänyt hänet ministeriksi ja antanut hänelle Hausordenin suurristin. Mutta hän ei tahtonut enää jäädä maahan, vaan pyysi lähettilään tointa, jonka ruhtinas hänelle, tosin vastahakoisesti, toimittikin.

Täydellinen elämänmuutos alkoi väikkyä mielikuvituksessani. Minun täytyi siis jättää lapsuuteni leikkipaikat, ystävättäreni, tuntini, nuoren elämäni kaikki tottumukset! Kun ajattelin tätä eroa, tuntui sydämeni murtuvan tuskasta. Toisaalta taas kohotti mielikuvitus siipensä ja riensi iloisena tuntematonta tulevaisuutta kohden, jossa sain oppia, nähdä ja kokea niin paljon uutta.

Muutos tuli, mutta toisella tavalla. Ruhtinas, jonka oli ollut pakko myöntyä kansan vaatimuksiin, huomasi pian olevansa kykenemätön hallitsemaan perustuslaillisena ruhtinaana ja kerrottiin, että hän aikoi poikansa hyväksi luopua valtaistuimesta. Tähän päätökseen vaikutti kai osaltaan myöskin se seikka, että hän uudelleen halusi yhtyä lemmittyynsä, joka hänen oli täytynyt jättää kansan tahdosta. Silti täytyy ihailla, miten suoraan ja peittelemättä hän arvosteli itseään, ja monet unohtivatkin senvuoksi hänen vikansa. Muuan hänen itsevaltiaista hallitsijatovereistaan, Venäjän keisari Nikolai, oli eräänä päivänä sanonut: »On vain kaksi hallitusmuotoa: täydellinen yksinvalta tai tasavalta.» Ruhtinaamme näytti olevan samaa mieltä, ja kun hän ei enää saanut olla itsevaltias, piti hän parempana vapaan ihmisen ja yksinkertaisen porvarin elämää.

Isäni päätti ruhtinaan hartaista pyynnöistä seurata entistä leikkitoveriaan tämän vapaaehtoiseen maanpakoon ja luopua valtion palveluksesta, joka oli tuottanut hänelle niin monta katkeraa pettymystä. Ruhtinaan päätös herätti suurta tyytymättömyyttä ja sen toteuttamista koetettiin ehkäistä. Silloin päätti ruhtinas lähteä salaisesti, ennenkuin häntä ehdittiin estää. Hän jätti jälkeensä määräyksen, jossa nimitti poikansa hallitsijaksi siksi aikaa, kun itse oli poissa, ja puhui mahdollisesta paluustaan. Isäni seurasi häntä.

Meidän piti lähteä perässä kenenkään tietämättä, sillä kansan viha perhettämme kohtaan näytti vain kiihtyneen ruhtinaan lähdön jälkeen. Valmistauduimme salaa pakomatkalle — siksi sitä voi hyvin nimittää — surullisin, raskain mielin. Me emme voineet sanoa jäähyväisiä ystävättärillemme — vielä vähemmän antaa heille lahjoja muistoksi. Matkapäivästä ei edes vanha täti saanut tietää. Hän ei korkean ikänsä vuoksi voinut meitä seurata, ja pelkäsimme eron häntä liiaksi järkyttävän.

Eräänä tammikuun aamuna nousimme ylös ennen päivänkoittoa, kun kaikkialla ympäristössä vielä nukuttiin. Valmistukset oli suoritettu yöllä, ja suuret matkavaunut, joiden eteen oli valjastettu neljä postihevosta, seisoivat pihassa. Poistuimme talosta hiljaa ja äänettöminä, jokainen asettui vaieten paikalleen vaunussa ja hevoset lähtivät liikkeelle. Ajoimme lumipeitteisiä katuja, joilla ei vielä näkynyt ainoatakaan ihmistä, yllämme kohosi taivas harmaana ja sumujen peitossa, ilman aamukajastuksen merkkiäkään; se oli kuin tuntematon kohtalo, jota vastaan lähdimme.

Pitikö minun kokea, että tuo kohtalo on luonnollinen seuraus pitkästä syiden ja vaikutteiden sarjasta, joka muodostuu ulkonaisten olosuhteiden ja yksilöllisen luonteemme sekä tekojemme välisistä yhteentörmäyksistä. Vai siitäkö olin saava vakuutuksen, että tutkimaton tahto edeltäpäin on määrännyt ihmiskohtaloiden lopputarkoituksen — tutkimaton tahto, joka kietoessaan meidät käsittämättömiin ristiriitoihin ja tuskallisiin kärsimyksiin kuitenkin tarkoittaa parastamme ja ohjaa meitä pilvien toisella puolella.

Siihen aikaan uskoin jälkimäiseen.

8. KIERTOLAIS-ELÄMÄÄ.

Niin — meille alkoi todellakin kiertolaiselämä, jota jatkui useampia vuosia — elämä ilman määrättyä suunnitelmaa, ilman säännöllisiä opintoja, ilman minkäänlaista järjestelmää. Tämä oli minulle suuri onnettomuus, sillä tänä aikana sai unelmapuoli mielikuvituksessani sellaisen ylivallan, että olen tuntenut sen seurauksia koko elinaikani. Olen varma, »että jos tuona aikana olisin säännöllisesti saanut harjoittaa vakavia opintoja, olisivat kykyni suuresti kehittyneet sen sijaan että ne nyt kuluivat mielikuvitusmaailman mietiskelyssä ja taisteluissa. Isosin oppia ja tietoja. Kuinka suurta huomiota pitäisikään kasvatuksessa panna tuollaiselle heräävän hengen janolle ja kuinka paljon vaivaa olisikaan nähtävä sen tyydyttämiseksi oikealla tavalla! Suurin siveellinen kidutus on varmasti nuoren ihmisen palava kaipaus tietämisen ja ihanteen tuntemattomaan maahan, kun hän ei löydä ihmistä eikä Jumalaa, joka kuulisi hänen toivomuksensa ja antaisi hänen erämaahansa mannaa, jota hän kaivaten huutaa. He ovat heräävän älyn marttyyreja, he ikävöivät johtajaa ja vastauksia menehtyen niiden puutteessa keskinkertaisuuden painoon tai juhlatyöhön, jota heille sälytetään.

Kelpo vanhempani eivät tähän aikaan voineet mitään sille, että meiltä puuttui opetusta. Heidän oma elämänsä oli juuretonta. Ruhtinas, jonka kohtalot isäni jakoi, matkusteli etelä-Saksassa viipymättä missään paria kuukautta kauempaa. Me seurasimme häntä ja niin ei meillä koskaan ollut aikaa alkaa säännöllisiä opintoja. Lapsista olivat vain nuorin sisareni ja minä äitini luona. Hän ei saattanut erota meistä ja lähettää meitä johonkin kasvatuslaitokseen. Päätettiin ottaa ranskalainen kotiopettajatar, joka seuraisi meitä kaikkialle. Me emme vielä puhuneet hyvin ranskankieltä ja tämä seikka oli usein tuottanut minulle suuria nöyryytyksiä. Frankfurt am Mainissa, jossa vietimme erään talven, eivät vanhempani, heillä kun siellä oli paljon tuttavia, voineet vetäytyä pois seuraelämästä. Myöskin sisareni ja minä jouduimme nuorten tuttaviemme piiriin ja kerran m.m. kutsuttiin meidät lastentanssiaisiin erääseen kaupungin rikkaimmista taloista, jossa elettiin tuhlaavan ylellisesti ja upeasti. Kun astuimme vaunuista, oli meitä portaiden juuressa vastassa talon kaksi meidän ikäistämme poikaa kiiltohansikkaissa ja hattu kädessä. Heidän sisarensa, nuori emäntämme, oli hurmaavan kaunis, puhui sujuvasti useampia kieliä, tanssi viehättävästi ja omasi jo täydellisesti maailmannaisen varmuuden ja tavat. Hän otti meidät vastaan ylhäisen kohteliaasti, kuten maailmannainen ainakin, ja esitti meidät heti useille nuorille ystävättärilleen, jotka tosin eivät olleet niin kauniita kuin hän, mutta yhtä hienostuneita käytökseltään. Tunsin itseni niin mitättömäksi heidän rinnallaan, että olin kerrassaan masentunut. Keskustelu oli melkein kokonaan ranskankielistä, sillä nämä nuoret ihmiset, vaikka olivatkin saksalaisia, puhuivat ranskaa sujuvammin kuin omaa äidinkieltään. Annoin yksikantaisia vastauksia ja olin tuskallisesti vaiti, kun en uskaltanut tunnustaa, että ranskankielen taitoni vielä oli niin huono. Mutta nöyryytykseni kohosi huippuunsa tanssin alkaessa. En osannut ollenkaan kaikkia noita uudenaikaisia tansseja, jotka oli merkitty hienoon, minulle tuotuun ohjelmaan. Minusta tuntui mahdottomalta lähteä permannolle muiden nuorten tyttöjen joukkoon, jotka suorittivat tanssiaskeleensa täydellisellä taituruudella. Päätin senvuoksi olla kokonaan tanssimatta, kun muka sain siitä päänsärkyä, ja istuin koko illan surullisena paikallani kuin naulittu katsellen noita miekkosia, joiden rinnalla tunsin masentavasti oman mitättömyyteni, minä, joka unelmissani kykenin mitä sankarillisimpiin töihin, mitä jaloimpiin uhrauksiin. Sisareni, joka oli välittömämpi, vähemmän kunnianhimoinen ja tässä tapauksessa viisaampi, tanssi; sai aikaan sotkua yhteistansseissa, nauroi sydämellisesti erehdyksiään, vastasi saksaksi, kun häntä puhuteltiin ranskankielellä ja huvitteli sydämensä pohjasta. Palasin kotiin pettyneenä ja surullisena, sairaana halusta tulla osalliseksi muodinmukaisesta kasvatuksesta, joka äkkiä oli saanut suunnattoman arvon silmissäni.

Olin senvuoksi aivan ihastuksissani kotiopettajattaren tulosta. Sainhan silloin oppia ranskaa ja yleensä jälleen opiskella säännöllisesti. Opettajatar saapui, mutta jo heti hänen ulkomuotonsa oli erilainen kuin olin kuvitellut. Ja hän ei ollut ainoastaan epämiellyttävän ruma, hänen kohteliaisuutensa oli niin sovinnaista, niin täynnä sanahelinää ja niin kaukana sydämellisyydestä, että se teki minuun perin epämiellyttävän vaikutuksen. Tuntoni sanoi, ettei sellainen ollut hyvän käytöstavan mukaista. Pakottauduin kuitenkin osoittamaan hänelle asianmukaista kunnioitusta ja olin onnellinen, kun seuraavana päivänä laadittiin lukusuunnitelma ja aika jaettiin säännöllisesti. Valitettavasti ei kestänyt kauan, ennenkuin olin vakuutettu, ettei hänestä ollut tyydyttämään tiedonjanoani. Hänellä oli joka opetusalalla määrätty kaavansa, muuta ei hän tietänyt. Jos teki kysymyksen tuon kaavan ulkopuolelta, ei häneltä saanut vastausta. Tunsin pian salaisesti kapinoivani hänen viheliäistä opetustaan vastaan, ja rupesin lukemaan omin päin kahta intohimoisemmin. Meidän täytyi päntätä päähämme kurssi, jota jokainen ranskalainen kotiopettajatar siihen aikaan piti välttämättömänä, nimittäin Mme Cottinin kirjat: Les enfants de l'Abbaye, Caroline de Lichtfield j.n.e. Minä luin kaiken ja elin liioiteltujen hyveiden, hirveiden vainojen ja rikosten kuvitellussa maailmassa, jossa hyvä riemukkaasti voittaa pahan.

Äitini, joka oli menettänyt täysikasvuisten lastensa ja vanhojen ystäviensä seuran, sulkeutui yhä enemmän itseensä. Nuorempi sisareni, lempeä, rauhallinen olento, ei käsittänyt sisäistä levottomuuttani ja tuskaani. En voinut kenellekään ilmaista mielessäni liikkuvia polttavia kysymyksiä ja tulin niin kiihtyneeksi ja hermostuneeksi, että terveyteni alkoi kärsiä. Olin omituisesti joutunut mielikuvitukseni valtoihin, minulla oli melkein hallusinatsioneja. Niinpä en voinut kuulla puhuttavan jostakin rikoksesta tai paheesta joutumatta kokonaan suunniltani. Minusta tuntui, että kun ihmisluonteessa yleensä voi piillä noin inhottavia mahdollisuuksia, saattaa sellaisia myöskin varsin hyvin uinua oman olentoni pohjalla. Tuollainen turha kauhu oli usein niin voimakasta, että se vei uneni ja vaivasi minua kahta kauheammin, kun en voinut kenellekään siitä puhua. Vain todellinen opiskelu olisi voinut sen hälventää. Tiedon puhtaassa valossa, vapaasti käyttäen kykyjäni, olisin saavuttanut rauhan.

Lopulta en enää voinut kestää opettajani hengetöntä keskinkertaisuutta ja puhuin siitä eräänä iltana vakavasti äidilleni. Hän oli kanssani samaa mieltä ja lupasi erottaa ranskalaisen neidin palveluksestaan. Onnettomuudeksi oli kyseenalainen henkilö ollut läheisessä huoneessa ja kuullut kaiken. Hän oli hyvin suuttunut ja tahtoi silmänräpäyksessä jättää toimensa. Olin sangen tyytyväinen tulokseen, vaikka pahoittelinkin menettelytapaani. En kenellekään ihmiselle, kuka hyvänsä hän olikaan, olisi tahtonut ikipäivinäni tuottaa tuskaa. Kun opettajatar sangen viileiden jäähyväisten jälkeen oli matkustanut, kirjoitin hänelle kirjeen, jossa pyysin anteeksi.

9. JÄLLEEN PYSYVÄINEN ASUINSIJA.

Kuljeksija-elämämme täytyi vihdoin päättyä, meidän täytyi valita paikka, mihin asettua. Mutta tämä saattoi tapahtua vain siten, että ainakin joksikin ajaksi erosimme isästämme, hän kun ei voinut jättää ruhtinasta, joka ei viipynyt kauan samassa paikassa. Äitini valitsi kaupungin, jossa vanhin, naimisissa oleva sisareni asui, — hän, jota aikaisimmassa lapsuudessani olin niin suuresti rakastanut. Se oli Detmoldin, pienen Lippen ruhtinaskunnan pääkaupunki. Isä lupasi aina joskus käydä meitä siellä tervehtimässä ja viipyä luonamme pitemmän aikaa. Sitäpaitsi lupasi hän varmasti purkaa sitoumuksensa ruhtinaan kanssa ja ainaiseksi yhtyä meihin, kun kaikki pojat olivat päässeet riippumattomaan asemaan.

Jos eron tuskaa ei olisi ollut, olisin suuresti iloinnut asuinpaikan valinnasta. Sisareni perhe Jälleen pysyväinen asuinsija elämä oli hänen enkelimäisen luonteensa heijastusta. Lapset olivat yhtä suloisia ja rakastettavia kuin hän itsekin. Ruhtinaskunta, jonka pääkaupungissa hän asui, oli niin pieni, että englantilainen ylimys olisi pitänyt sitä vain kohtalaisena maatilana. Kaupunki oli soma ja siisti ja sijaitsi seudulla, joka oli pohjois-Saksan ihanimpia, pyökkimetsää kasvavien kumpujen ympäröimänä. Lankoni oli paikkakunnan ensimäisiä arvohenkilöitä; hänen perheensä kuului pienen maan vanhimpaan ylimystöön. Lapsesta saakka oli hän ollut hallitsevan ruhtinaan ystävä ja erottamaton toveri eikä häneltä neuvoa kysymättä päätetty ainoatakaan yleistä asiaa.

Pienen valtion hallitsija oli kunnon mies ja hyväsydäminen ihminen, mutta hänen järkensä oli jonkun verran rajoitettu ja hän oli äärettömän arka, mikä johtui siitä, että äiti oli pitkät ajat pitänyt häntä riippuvaisessa asemassa. Äiti, ruhtinatar Pauline, etevät hengenlahjat ja miehisen sivistyksen omaava nainen, oli lähes kaksikymmentä vuotta ollut hallitsijana, kun poika isän kuollessa oli aivan pieni. Kaikista Saksan hallitsijoista uskalsi hän yksinään nousta vierasta valloittajaa vastaan ja puhua hänelle järjen ja inhimillisyyden kieltä. Joutuiko tuo peljätty ihmetyksen valtaan, kun nainen uskalsi sen, mitä muut eivät rohjenneet? Oliko hänellä muita vaikuttimia? Joka tapauksessa kohteli hän ruhtinatarta arvonannolla ja sivuutti hänen pienen valtakuntansa jättäen rauhaan sekä sen että sen urhean valtijattaren.

Hän oli tieteiden ja kirjallisuuden ystävä, kutsui useita eteviä miehiä hoviinsa ja koetti levittää valistusta ja siveellisyyttä pieneen valtakuntaansa. Jos hänen hallittavanaan olisi ollut suuri kuningaskunta, olisi hän kohonnut Katarina II:sen vertaiseksi, mutta ilman tämän paheita. Ainoa, jossa hän ei onnistunut, oli hänen molempien poikiensa kasvatus. Istuttaakseen heihin ankaran siveellisyyden periaatteita, oli hän pitänyt heitä niin kauan kurissa ja kohdellut heitä niin kauan lapsina, että vanhemmasta pojasta, joka jo luonnostaan oli arka ja ujo, oli tullut puolittain villi-ihminen. Toinen poika, kevytmielinen, huikenteleva nuorukainen, oli, vapauduttuaan äidin vaikutusvallasta, heittäytynyt irstailevaan elämään. Hän oli ollut sotapalveluksessa kaikissa mahdollisissa maissa, mutta menettänyt virkansa huonon käytöksensä vuoksi, ja veli oli useamman kuin kerran lunastanut hänet velkavankilasta. Vanhin poika, joka äidin kuoleman jälkeen oli saanut hallitusohjat käsiinsä, vietti todellista erakon elämää. Hänen puolisonsa oli hyvä, lempeä olento ja täysin alistunut miehensä eristettyyn elämään ja ankariin elintapoihin. Heillä oli monta lasta ja he viettivät mallikelpoista perhe-elämää. Heidän vanhaa, monitornista linnaansa ympäröivät vanhoille valleille istutetut puutarhat ja näitä kierti leveä kaivanto, jossa ankat ja joutsenet rauhallisesti uiskentelivat. Yleiseltä kävelypaikalta saattoi nähdä ruhtinaallisen perheen kuljeskelevan näissä puutarhoissa, mutta kaupungin kaduille eivät sen jäsenet koskaan laskeneet jalkaansa. Yksi tai kaksi kertaa vuodessa pidettiin linnassa juhlapäivälliset. Niille kutsuttiin myöskin naisia, joiden korkea asema salli heidän päästä osalliseksi tästä kunniasta. Tuona suurena päivänä ajoivat hovivaunut ympäri kaupunkia vallasnaisia noutamassa, sillä heidän pukunsa olisivat muuten turmeltuneet. Pienessä kaupungissa ei nimittäin ollut minkäänlaisia suljettuja vaunuja ja kutsuihin, vieläpä tanssiaisiinkin oli mentävä jalan. Juhla oli ruhtinas-paralle koettelemuksen hetki. Hänen täytyi silloin tervehtien kulkea naisten ohi, jotka olivat asettuneet riviin, ja lausua jokaiselle ainakin pari sanaa. Jäykkänä kuin puukapula hän nyöritetyssä univormussaan, huulet yhteen puristettuina änkytti jonkun tyhjänpäiväisen sanan ilmasta tai muusta yhtä vähäpätöisestä seikasta. Ennättäen tuskin odottaa vastausta porhalsi hän jo eteenpäin ja näytti vapautuneen kuin raskaasta painosta saavuttuaan jälleen onnellisesti herrojen luo.

Hänellä oli kuitenkin kaksi intohimoa, jotka houkuttelivat hänet luolastaan: metsästys ja teatteri.

Pientä pääkaupunkia ympäröivät ihanat metsät olivat täpötäynnä riistaa, jonka ainoa laillinen metsästäjä hän oli. Talvella kului tuskin päivääkään, jolloin ei nähnyt kahden tai kolmen ruhtinaallisen reen kiitävän pitkin kaupungin katuja ja lumipeitteisiä maanteitä. Niissä tuo Nimrod-perhe ajoi metsään, vanhemmat ja lapset yhdessä. He viipyivät siellä koko päivän. Ruhtinas ja vanhemmat pojat metsästivät; ruhtinatar ja toiset lapset joko odottelivat reessä turkiksiin kääriytyneinä tai kävelivät lumihangella. Turhaan valittivat opettajat, että ruhtinaallisten lasten opiskelu kärsi tällaisista elämäntavoista. Lasten henkinen kehitys uhrattiin perhe-elämälle ja metsänriistalle.

Ruhtinaan toinen intohimo, hänen mieltymyksensä teatteriin, tyydytettiin valtiovarojen kustannuksella. Tosin kuiskailtiin, että nämä menot olivat suhteellisesti liian suuret, mutta ruhtinas ei enää koskaan kutsunut kokoon maan säätyjä, jotka hänen äitinsä hallitessa olivat säännöllisesti kokoontuneet. Ruhtinaan ystävät sanoivat, että tämä ainoa huvitus voitiin hänelle suoda, kun hän muuten vietti niin yksinkertaista ja siveellistä elämää. Tunnustaa täytyykin, että hänen teatterinsa oli Saksan parhaimpia ja että suurimmatkin taiteilijat antoivat siellä mielellään näytäntöjä. Parhaita näytelmäteoksia ja oopperoita esitettiin siellä harvinaisen täyspitoisesti. Oli näin ollen luonnollista, että teatteri oli pienen pääkaupungin harrastusten ja keskustelujen keskipisteenä vaikuttaen ihmisten taiteelliseen ja henkiseen kasvatukseen niin että sivistystaso täällä oli paljon korkeampi kuin muissa yhtä suurissa maaseutukaupungeissa.

Paitsi teatteria oli vielä toinenkin laitos, jonka tarkoituksena oli seurapiirin huvittaminen, mutta josta ruhtinas oli kokonaan erillään. Se oli jonkinlainen klubi, jolle oli annettu ranskalainen nimi »Ressource», vaikka sitä yksinkertaisesti olisi voitu nimittää iltaseuraksi tai sentapaiseksi. Siellä kokoontuivat seurapiirin herrat ja perheenisät, mutta varsinkin nuoret, naimattomat miehet viettivät siellä suuren osan päivää ja melkein kaikki iltakaudet. He lukivat sanomalehtiä, joivat viiniä ja olutta, seuloivat suuren ja pienen maailman uutisia, pelasivat korttia ja biljardia sekä polttivat huoneet uskomattoman täyteen tupakansavua. Sunnuntai-iltaisin pääsivät naisetkin mukaan ja silloin oli kaikella aivan toinen leima. Herrat esiintyivät hännystakeissa, piiput ja sikaarit pantiin piiloon, vanhemmat herrat ja naiset pelasivat korttia, nuoriso huvittelihe seuraleikeillä, keskustelulla ja tanssilla. Kerran kuukaudessa pidettiin suuret tanssiaiset.

Tällaiseksi muodostui seura-elämä pienissä saksalaisissa kaupungeissa. Niiden asukkailla ei ollut suuria omaisuuksia, ja useimmat olivat palkattuja virkamiehiä, joiden varat riittivät vain välttämättömimpiin. Tuollaisessa yhdistyksessä saattoivat kaikki, pienen jäsenmaksun suoritettuaan, tavata tuttaviaan ja nauttia seura-elämän iloja, elämättä yli varojensa. Näissä yhdistyksissä vallitseva sävy ei tosin ollut hienostuneimman seuraelämän sääntöjen mukaista, mutta kun tässä vähäisessä kaupungissa kuitenkin oli pieni hovi, hyvä teatteri, mainio kimnaasi, hyvä tyttökoulu ja muutamia henkisesti ja tieteellisesti arvokkaita miehiä, oli yleinen ajatustaso verrattain korkea, mikä ilmeni myöskin käytöstavassa ja keskustelussa.

Sisareni ja minä emme oikeastaan vielä kuuluneet seurapiiriin, kun olimme ripilläkäymättömiä, sillä rippikoulu oli ainakin siihen aikaan Saksassa nuorille tytöille merkkinä siitä, että he pääsivät aikuisten pariin. Kulkuri-elämämme oli jonkun verran myöhästyttänyt tätä asiaa ja meidän piti valmistuaksemme ottaa vielä kokonaisen vuoden uskontotunteja. Saimme näitä kaupungin etevimmältä papilta. Hän oli vielä nuori mies, kaunis kuin Kristus, huulilla hyväntahtoinen hymy. Hän ei ollut jyrkästi puhdasoppinen, mutta hyvin hyvä ja voitti lempeällä, tuntehikkaalla uskonnollisuudellaan kaikkien rippilastensa sydämet; seurakunnan nuoret kävivät nimittäin hänen edessään rippikoulun. Pastorin rouva oli sangen huomattava henkilö, hänen isänsä oli Saksanmaan etevimpiä hengellisiä puhujia. Hän oli puhdasoppisempi kuin miehensä, mutta myöskin tarmokkaampi ja älykkäämpi. Samalla hän oli mallikelpoinen perheenemäntä. Kun puolisoiden varat olivat hyvin niukat ja perhe suurilukuinen, suoritti hän itse halvimpiakin koti-askareita hoitaen yhden palvelustytön avulla koko talouden. Valmistaessaan taitavin käsin päivällistä, lauloi hän saksalaisen laulun rintalapselle, joka lepäsi pienissä korivaunuissaan hänen vieressään. Saatuaan keiton niin valmiiksi, että tuli piti lopusta huolen, työnsi hän vaunut pieneen aitaukseen, jota nimitettiin puutarhaksi. Siellä leikki toisia, hiukan isompia lapsia pähkinäpuun ympärillä, joka oli tämän paikan ainoa kaunistus. Puun oksat muodostivat viheriän katoksen erään toisessa kerroksessa sijaitsevan akkunan eteen, jonka ääressä akkunalaudalla kukoisti upea ruusu. Vähän väliä ilmestyivät papin hyvät, kauniit kasvot ikkunaan, ja hän hymyili puutarhaan rakkailleen.

Tässä toisen kerroksen huoneessa, johon mainittu ikkuna toi valoa, alkoi nyt tärkeä jakso elämässäni. Se oli pastorin työhuone. Kokonaisen vuoden kävimme sisareni ja minä siellä kaksi kertaa viikossa saadaksemme tietoja protestanttisen kirkon opinkohdista.

Antauduin palavalla innolla tähän opiskeluun. Toivoin nyt pääseväni osalliseksi totuuden ilmestyksestä ja tajuavani elämän salaisuuden — löytäväni sanan, joka ikuisesti määräisi olemassaoloni. Rauhallinen, pieni huone yksinkertaisine sisustuksineen ja kirjoineen, iltapäivä-auringon säteet, jotka leikkivät pähkinäpuun oksissa muodostaen pyhimyskehän opettajan pään ympärille — kaikki tuo yhtyi suloiseksi, mystilliseksi sopusoinnuksi, se oli kuin kajastusta uskon ensi ajoilta. Tunsin olevani toisessa maailmassa, itse Jumalan läheisyydessä. Tunsin itseni voimakkaaksi alottamaan taistelun perisyntiä vastaan, johon opin uskomaan, maailmaa vastaan, joka tahtoo kukistaa hengen. Sieluni autuus oli minulle syvästi vakava asia. En tahtonut pysähtyä sanoihin, vaan todella harjoittaa kristillistä kieltäymystä ja saavuttaa hengen voiton lihan yli, mikä dogmin mukaan oli täydellisyyden päämäärä. Mutta samaan aikaan tunsin rakkauden elämään ja kaikkeen sen kauneuteen voimakkaana heräävän itsessäni, aivankuin olisi kiusaaja tahtonut asettaa minut koetukselle. Pahahenki vei minut yhä uudelleen kukkuloille, näytti minulle elämän aarteet ja sanoi: »Kaikesta tuostako tahdot luopua?»

Tähän aikaan pääsin kerran sisareni kanssa vasten tavallisuutta tanssiaisiin. Muuan nuori mies, jonka ulkomuoto ja esiintyminen tekivät sangen miellyttävän vaikutuksen, pyysi minua tanssiin. En tiedä, miten se kävi, mutta hänen kuvansa sai tuosta illasta saakka sijan mielikuvituksessani ja sekaantui unelmiini. Näin hänet hyvin harvoin ja olin hänen kanssaan puheissa vielä harvemmin. Hän ei kuuna päivänä voinut aavistaa asuvansa minun ajatuksissani, vielä vähemmän, että minun joka päivä tämän mieltymykseni tähden täytyi taistella ankara taistelu Jumalan kanssa, joka vaati koko sydämeni. Eräänä päivänä sain sattumalta kuulla, että hän vasten isänsä tahtoa liehitteli erästä sievää, mutta pintapuolista ja ikävää tyttöä. Olin suuresti suruissani tästä tiedosta, mutta se ei muuttanut epäitsekästä tunnettani. Rukoilin molempien onnen puolesta, ja sain uuden tilaisuuden päästä voitolle kiusaajasta koettaessani kohdella onnellista kilpailijatartani sydämellisen huomaavaisesti joka kerta kun tapasimme. Samaan aikaan solmisin omituisen ystävyysliiton huolimatta kaikista muista ikäistemme tyttöjen ja meidän välisistä ystävyyssuhteista. Tämä ystävyys vastasi kiihtynyttä sieluntilaani ja oli omiaan sitä yllyttämään. Viereisessä talossa, jonka vain puutarha erotti meistä, asui perhe, johon kuului kaksi sisareni ja minun ikäistä tyttöä. Nuorempi oli kaunotar. Isä, kelpo liikemies, kuului kaupungin merkkihenkilöihin. Toinen sisar oli minua vuotta vanhempi ja vastikään päässyt ripille. Hän oli kalpea, lempeä, vakava olento, kotoisten hyveiden esikuva. Hän oli mielestäni kuin pyhimys. Kun hän eräänä päivänä tuli luokseni ilmoittaen rakastavansa ja ihailevansa minua, olin suuresti hämilläni. En katsonut ansaitsevani sellaista tunnustusta ja olin mielestäni velvollinen ilmaisemaan hänelle sieluntilani, kertomaan hänelle taisteluni ja sisäiset ristiriitani, jotka vain liiankin usein eksyttivät minut tavottelemastani kristillisestä ihanteesta. Tein nämä tunnustukseni kirjeessä, sillä minulla ei ollut rohkeutta suullisesti esittää näin kauheita asioita. En huolinut hänen kiintymyksestään niin kauan kuin hän luuli minua paremmaksi kuin itse mielestäni olin. Pidin parempana ilmaista hänelle katkeran totuuden heti kuin antaa hänen myöhemmin pettyä. Ajattelin heti hänen ensi silmäyksestään huomaavani, miten olin luisunut alas. Kuinka suuri olikaan hämmästykseni, kun sain häneltä vastaukseksi samanlaisen tunnustuksen, vain vielä hentomielisemmän ja epäselvemmän kuin omani oli ollut! Siitä hetkestä alkaen otin empimättä vastaan hänen ystävyytensä. Tällaiset sydämenpurkaukset lohduttivat minua suuresti samoinkuin sekin, että sain katsella itseäni toisen omantunnon valossa kuin peilissä ja löysin toisesta sielusta tukea omille heikkouksilleni. Käsitin silloin, mikä mahti katolisen kirkon ripillä oli. Ihailin sitä, vaikkakin paheksuin sen väärinkäyttämistä. Ihminen tarvitsi mielestäni niin paljon siveellistä voimaa vapaasti sanoakseen, mitä hänen mielensä sokkeloissa liikkui, että jo se yksinään riitti sovittamaan hänen syntinsä.

Mutta siitä huolimatta huomasin joka päivä kauhulla uusia epäilyn kuiluja itsessäni. Lunastusoppi antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta. Koettaessani selvittää sitä itselleni ja päästä siitä varmuuteen, näin pelkkiä ristiriitaisuuksia. Jumala, jonka piti olla korkein viisaus ja hyvyys — kuinka saattoi hän luoda vapaalla tahdolla varustetun ihmisen ja tuomita hänet samalla sokeaan kuuliaisuuteen, ikuiseen alistuvaisuuteen täydellisen auktoriteetin edessä? Hän oli lahjoittanut ihmiselle paratiisin sillä ehdolla, että tämä aina pysyisi orjana. Niin pian kuin ihminen tunnusti yksilöllisyytensä ja toteutti ihmisyytensä käyttämällä omaa arvostelukykyään, karkoitettiin hänet paratiisista, eikä ainoastaan häntä, vaan myöskin viimeiseen polveen saakka kaikki hänen jälkeläisensä, jotka eivät olleet mitään rikkoneet. Ja tämä kaikki oli horjumattomalla ennakkomääräyksellä järjestetty näin siksi, että muuan henki, joka oli Jumala eikä kuitenkaan Jumala, uhraisi itsensä pelastaakseen ihmiskunnan synnistä, jota se ei ollut tehnyt. Missä oli Kristuksen ansio, sillä eihän lyhyt maallinen kärsimys voinut merkitä mitään hänen jumalallisen iankaikkisuutensa rinnalla, kun hän astui ristiltä autuuteen Jumalan oikealle puolelle? Viimemainittu ajatus oli jo lapsena hämmästyttänyt minua. En ollut vielä koskaan tuntenut välittäjän ja lunastajan tarvetta. Olin aina ollut sitä mieltä, että sydämen täytyi löytää Jumala ilman välittäjää, yhtyä häneen välittömästi.

Miten nämä ristiriidat, nämä kysymykset ilman vastausta painoivatkaan omaatuntoani! Miten onnettomaksi ja eksyneeksi tunsinkaan itseni näissä ajatuksen sokkeloissa, näissä uskon ja järjen välisissä taisteluissa! Makasin tuntimääriä polvillani ja rukoilin kuumia kyyneliä vuodattaen Jumalaa, että hän auttaisi minua, antaisi minulle oikean uskon, pelastaisi minut ajattelevan hengen viheliäisyydestä ja logiikan synnistä, joka on niin turmiollinen sokealle kuuliaisuudelle. Rukoilin häntä suomaan minulle armon salaperäisen lahjan.

Ystävättärelleni ainoastaan kerroin syvistä mielenliikutuksistani ja hämäristä taisteluistani, mutta aina kirjeellisesti. Palvelustytöt ihmettelivät noita monia kirjeitä, joita he saivat kuljettaa naapuritalojen välillä, kun me kirjoittamisen asemasta olisimme voineet paljon lyhyemmässä ajassa tavata toisemme ja puhua asiamme. Minun kirjeeni olivat usein runomittaisia, sillä runoileminen oli minulle siihen aikaan helpompaa kuin suorasanainen tyyli. Näiden runojen pääaiheena oli kuoleman kaipaus, halu kokonaan vajota abstraktiseen täydellisyyteen, päästä irti maallisista siteistä ja kantavin siivin kiitää ihannetta kohden. Kuoleman kaipaus oli minussa toisinaan niin voimakas, että olin iloinen terveyteni heikentymisestä, joka suuresti huolestutti äitiäni.

Mutta niin kauan kuin minun täytyi elää, päätin ankarasti noudattaa kirkon määräyksiä. Kirkon oppi hengen ja maailman välisestä dualismista oli minulle täyttä totta, ja päätin paeta maailmaa ja sen kiusauksia. Aloin sillä, etten enää käynyt teatterissa, jota intohimoisesti rakastin; kieltäydyin myöskin seuraamasta omaisiani kutsuihin. He eivät voineet tätä ymmärtää ja pitivät minua oikullisena, liioittelevana olentona. Keksin silloin tekosyitä voidakseni jäädä kotiin ja salatakseni sieluni tila, jonka paljastaminen olisi vain tuottanut minulle tuskaa, he kun olisivat pitäneet sitä sairaloisena. Toisinaan taas rukoilin kyynelsilmin, etteivät he olisi minulle vihoissaan, vaan uskoisivat, että minun tuli enemmän kuulla Jumalaa kuin ihmisiä.

Joka sunnuntai kävin säännöllisesti kirkossa. Siellä ennen kaikkea vaivuin tuohon yhteen suureen asiaan, joka täytti mieleni; unohdin kaiken ympärilläni ja katseeni riippui saarnaajan huulissa.

Eräänä päivänä kiitti eräs hyvin maailmallinen nainen minua hurskaudestani sanoen, että kasvojeni harras ilme oli rakennukseksi koko seurakunnalle. Se koski minuun kovin, en voinut pitkään aikaan olla välitön enkä vapaa. Siitä asti sekaantui hartauteeni tahtomattanikin turhamaisuutta. Sain siihen aikaan kokea, miten vahingollisia ajattelemattomat ja kevytmieliset sanat voivat olla. Lankoni, joka ei tässä suhteessa paljoa arkaillut, pilkkasi minua eräänä päivänä uskonnonopettajani ihailemisesta ja lisäsi ivallisesti hymyillen, että se kyllä tiedetään, minkätähden nuoret tytöt niin mielellään käyvät hänen luonaan. En vastannut mitään, mutta hänen sanansa haavoittivat minua syvästi. Kunnioituksen tunnettuni pastoria kohtaan oli mielestäni häväisty, enkä pitkään aikaan voinut unohtaa noita ajattelemattomia sanoja.

Ystävyys, jota opettajani puoliso osoitti minulle, lohdutti minua suuresti. Kaupungin kielikellot näkivät hänestä paljon vaivaa, etenkin ne, joiden mielestä oli »ikuisesti naisellista» keskustella seurassa lastenkammarista ja talousasioista, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei heillä ollut muita harrastuksia. Olen jo ennen maininnut, miten mallikelpoinen perheenemäntä pastorin rouva oli, mutta se ei estänyt häntä keskustelemasta muistakin asioista ystäviensä parissa. Häntä syytettiin teeskentelystä, kun hän käytti sivistyneen henkilön puhetapaa. Häntä sanottiin petolliseksi, kun hän oli kaikille kohtelias, mutta vain harvoille avomielinen. En nähnyt hänessä näitä virheitä, vaan nautin hänen luonaan viettämistäni hetkistä, jolloin tunsin todella kehittyväni. Hän oli minulle hyvin hyvä ja kohteli minua kuin vertaistaan älyn ja kokemuksen puolesta. Seurustelin siihen aikaan vain vanhempien kanssa tässä kodissa, sillä vanhin tytär, joka oli jokseenkin minun ikäiseni, täydensi kasvatustaan isoisänsä luona toisessa kaupungissa, ja toinen tytär oli vielä lapsi. Saapuessani äidin huoneeseen, näin siellä toisinaan kalpean ja aran nuoren miehen, melkein pojan vielä, kirjoittavan pöydän ääressä. Tavallisesti nousi hän ylös, kun tulin, tervehti kömpelösti, silmät maassa ja hävisi. Hän oli vanhin poika.

Opettajamme toivoi, että me konfirmatsionin edellä nauttisimme opetusta yhdessä muiden rippilasten kanssa. Tämä toivomus ilahutti ja liikutti minua. En ollut koskaan saanut iloita yhteisestä opetuksesta muiden kuin sisareni kanssa. Minusta oli hauskaa juuri tällä tavalla joutua seuraan, jonka useimmat jäsenet olivat minua alemmassa yhteiskunnallisessa asemassa, vaikkakin Jumalan edessä samanarvoisia. Useimmat näistä kuudestakymmenestä pojasta ja tytöstä olivat yksinkertaisia talonpoikaislapsia. Asetuin ilomielin heidän rinnalleen puupenkille unohtaen täydellisesti, että huone oli pieni ja ilma pilaantunutta noiden lapsiparkojen likaisten ja kosteiden vaatteiden lemusta, he kun kaikenlaisilla ilmoilla saivat taivaltaa tänne maaseudulta asti. Terveyteni oli, kuten jo mainitsin, heikko; olisin kuitenkin halveksinut itseäni, jos en olisi voittanut heikkouttani ja vastenmielisyyttäni. Täällä olin yhtä vapaa kuin muissa seuroissa ujo ja arka. Epäilyni ja arveluni olivat eri asia; mitä opinkappaleihin ja itse oppiin tulee, osasin ne täydellisesti. Pelkoa en myöskään tuntenut, kun julkisen tutkinnon päivä koitti. Pidin pyhänä velvollisuutenani todistaa kristilliselle seurakunnalle, että tunsin kristillisen opin sisällyksen ja olin kelvollinen tuon seurakunnan jäseneksi. Kirkko oli tungokseen asti täynnä ihmisiä; annoin vastaukseni lujalla äänellä, ja minulle sanottiin jälkeenpäin, että sanani olivat kuuluneet kirkon etäisimpään soppeen saakka. Kotona iloittiin menestyksestäni. Minä en kuitenkaan tästä vielä tuntenut tyydytystä. Sieluni oli halannut päästä käsitykseen äärettömyydestä, saavuttaa ikuisen totuuden ilmestys ja muuttua jumalallisen armon kautta uudeksi ihanteelliseksi olennoksi, virheettömäksi ja tahrattomaksi, — tätä kaikkea olin kaivannut viimeisenä juhlallisena viikkona ennen konfirmatsionia. Olisin ilman muuta ollut valmis astumaan kuoleman salaperäisen sillan yli herätäkseni abstraktisen täydellisyyden helmassa.

Pääjuhlallisuuden piti tapahtua sunnuntaina. Edellisenä perjantaina oli meillä viimeinen tunti. Opettajamme oli syvästi liikutettu. Hän puhui meille kyynelsilmin edessämme olevan tilaisuuden pyhyydestä ja tärkeydestä. Vaikkakaan tuo kunnon mies ei toisinaan voinut tyydyttää järkeäni, kykeni, hän aina liikuttamaan sydäntäni. Intoni oli niin palava, että toivoin osalleni suuria taisteluita, uhreja ja sankaritekoja voidakseni näyttää toteen, miten syvät olivat uskonnolliset tunteeni.

Opettajamme vaati meitä tekemään kirjallisesti selvää vakaumuksestamme. Kirjoitin oman tunnustukseni niin rehellisesti kuin mahdollista. Mutta kuinka olisin viime hetkessä voinut ilmaista hänelle kaiken? Kuinka olisin voinut paljastaa, että henkeni syvyyksissä oli ääni, joka vastusti suurinta osaa siitä, mitä hän niin suurella huolella oli meille opettanut, ja että innokkaista ja rehellisistä pyrkimyksistäni huolimatta olin kenties mahdottomampi kirkon hartaaksi jäseneksi kuin talonpoikaislapset, joiden välinpitämättömyys suretti häntä? Toisaalta elin myöskin toivossa, että Jumala ratkaisevalla hetkellä ilmaisisi itsensä minulle ja lahjoittaisi minulle, kuten Paavalille, voitollisen uskon, jota minulla ei vielä ollut.

Opettajani oli täysin tyytyväinen kirjoitukseeni.

Lauantaina menimme yhdessä kaikkien perheemme jäsenten kanssa kirkkoon valmistuaksemme ehtoolliselle, josta sisareni ja minä, heti konfirmatsionin jälkeen, pääsimme ensi kerran osallisiksi. Tämä oli mielestäni koko toimituksen tärkein, mutta myöskin salaperäisin osa. Epäilyn paholainen teki minulle lakkaamatta kysymyksiä vaatien selitystä ehtoollisessa tapahtuvasta ihmeestä. Tunsin hyvin, etten saanut kysyä — että ihmettä kesti vain niin kauan kuin ei kysynyt, vaan uskoi.

Kuuntelin syvällä hartaudella varoittavaa valmistussaarnaa. Mutta kun pappi luki kirkkokäsikirjan sanat: »Joka kelvottomasti syö tästä leivästä ja juo tästä viinistä, hän syö ja juo itsellensä tuomion» — valtasi minut kuolettava kauhu. Kun hän tämän jälkeen kysyi, katuiko jokainen todella syntejään ja astui Herran pöytään toivoen tulevansa lunastetuksi hänen verensä kautta, ja kaikki antoivat lujan, myöntävän vastauksen, olin niin suunniltani, että sanat kuolivat huulilleni. Värisin ja kärsin helvetillisiä tuskia. Me lähdimme kirkosta, silmiäni hämärti kuin unessa. Äitini ja sisareni olivat rauhallisia ja iloisia. Keskustelu oli illalla samanlaista kuin muinakin päivinä. Äskeisestä kirkonmenosta ei puhuttu sanaakaan, vielä vähemmän huomenna tapahtuvasta. Omaiseni näyttivät kokonaan unohtaneen seisovansa hirvittävän tuomion edessä, jonka vaikutus saattoi ratkaisevasti ulottua iankaikkisuuteen saakka, minun ollessani kokonaan murtunut ja masentunut hirvittävän edesvastuun painosta, joka oli sälytetty sieluuni. Olinko kelvollinen syömään tuosta leivästä, juomaan tuosta viinistä? Oliko uskoni niin vahva kuin kirkko vaati? Sata kertaa olin huutamaisillani: »Ei, ei, minä en ole kelvollinen; minä rakastan maailmaa, aurinkoa, maata, kukkasia, huvituksia, nuoruutta, kauneutta; minä janoan onnea! En tunne valittujen salaisuutta, en käsitä, minkätähden minussa on kaksi olentoa, toinen hyvä, jalo ja autuuteen kelvollinen — toinen turmeltunut ja ikuisen kadotuksen oma.

Mutta olin vaiti, kun pelkäsin, ettei minua ymmärrettäisi, että minua yksinkertaisesti pidettäisiin sairaana tai mielettömänä ja että häiritsisin toisten rauhan. Sulkeuduin huoneeseeni, heittäydyin polvilleni ja rukoilin Jumalalta apua; seuraavana aamuna heräsin rauhallisempana.

Saksassa on tapana, että ylempien säätyluokkien tytöt ovat mustassa silkkipuvussa käydessään ensi kerran ehtoollisella; meilläkin oli sellaiset ja juhlallinen puku rauhoitti minua ja teki minulle hyvää. Kamarineitomme valvoi tavallista suuremmalla huolella pukeutumistamme aivan kuin olisi ollut kysymys maallisesta juhlasta, ja lörpötteli entistä enemmän. Se oli minusta vastenmielistä, mutta hälvensi väkisinkin ajatuksiani. Kun lähdön hetki tuli, sanoin äidilleni hyvästi syvän liikutuksen vallassa ja pyysin häneltä anteeksi virheitäni. Sisareni ja minun täytyi ennen kirkkoon menoamme käydä pastorin luona. Siellä oli kaikkialla kukkia. Opettajamme otti meidät vastaan pappiskauhtanassa ja puhui meille niin sydämellisesti ja sattuvasti, että välinpitämättömimmätkin joukosta näyttivät liikutetuilta. Kun läheisen kirkon kellot alkoivat soida, lähti kulkueemme liikkeelle, opettaja edellä, ja me kaikki kaksittain hänen jäljessään. Pappilasta kirkkoon johtavalle tielle oli siroiteltu kukkia ja kirkkokin oli niillä koristettu. Kaupungin laulukuoro, johon kuului muutamia parhaita ystävättäriämme, tervehti meitä kauniilla laululla. Tunsin siipieni kasvavan ja rukoilin Jumalaa siunaamaan tämän hetken koko elämäni varalle. Saarnaajan ääni, joka niin usein oli liikuttanut sydäntäni pienessä vihreässä huoneessa, rauhoitti minua. Kun pastori saarnan jälkeen kysyi meiltä uskontunnustustamme, annoin vastaukseni lujalla vakaumuksella. Sitten polvistuin muiden kanssa ottamaan vastaan hänen siunauksensa. Hän laski kätensä jokaisen pään päälle, otti meidät protestanttisen kirkon jäseniksi ja siunasi jokaista erityisellä raamatunlauseella. Minulle hän sanoi: »Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun.» Sydämeni toisti juhlallisena lupauksena: Uskollinen kuolemaan asti! Kuoro tervehti jälleen lehteriltä nuoria kristittyjä riemukkaalla ylistyslaululla. Me emme enää palanneet rippilasten penkkeihin, vaan vanhempiemme ja sukulaistemme luo odottamaan, että ne, jotka eivät aikoneet ottaa osaa ehtoolliseen, poistuisivat kirkosta.

Kun alotettiin virsi »Oi, Jumalan karitsa», joka valittavana ja ikäänkuin väristen salaperäisen ihmeen edessä kaikui kirkossa, palasi tuskani ja epäilyni. Ratkaiseva silmänräpäys oli tullut. Sydämeni löi rajusti ja ääneni olisi pettänyt, jos olisin koettanut huutaa: »Ei, ei, minä en voi, minulla ei ole oikeaa uskoa!»

Äidilleni ja vanhemmalle sisarelleni annettiin vaistomaisesti etusija, sillä yhteiskunnallinen arvojärjestys pysyy yksinpä kirkossakin voimassa. Nuorempi sisareni ja minä seurasimme heitä. Lähestyin alttaria silmät maahan luotuina, ulkomaailma oli hälvennyt. Odotin näkeväni ristin salaisuuden, kuoleman, josta tuli elämä, taivaallisen kirkkauden loistossa. — Otin vastaan leivän opettajani kädestä ja kuulin sanat: »Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan syntien anteeksi saamiseksi.» — Kosketin huulillani kalkkia, eräs ääni sanoi minulle: »Tämä on minun vereni, joka teidän edestänne vuodatetaan syntien anteeksi saamiseksi.» — Mutta sisimmässäni ei tapahtunut mitään muutosta, ei paljastunut mitään salaisuutta, Jumala ei saapunut viemään minua taivaan ihanuuteen, kutsumaan minua valittujen joukkoon!

Minut oli suljettu pois, tuomittu ikuisesti! Miten pääsin kotiin, miten kestin tämän päivän kurjuuden, miten minun onnistui salata syvä kärsimyksen! omaisiltani — en tiedä. Tiedän vain, että pienet sisarentyttäreni, joita suunnattomasti rakastin, näyttivät katseillaan sanovan minulle: »Mitä etsit sinä, kadotettu enkeli, meidän paratiisistamme?»

10. SISÄSTÄPÄIN ULOSPÄIN

Näiden hirveiden sisällisten ristiriitojen välittömänä seurauksena oli täydellinen uupumuksen tila, niin että en vähään aikaan suorastaan kyennyt jatkamaan taisteluitani. Tällä tavalla olin saavuttanut jonkinlaisen rauhan, jota pidin myöhäisenä vastauksena rukouksiini, ja aloin jälleen hiukan toivoa. Aikani oli kokonaan käytettävissäni. Olimme siksi varakkaita, ettei meidän, kuten useiden ystävättäriemme, tarvinnut puuttua taloustöihin. Käytin suurimman osan aikaani lukemiseen, maalaamiseen ja soitantoon, mutta tein myöskin kävelymatkoja ja oleskelin luonnon helmassa, sillä rakkauteni luontoon on aina ollut yhtä suuri kuin opinhaluni. Kuljeskelin pienen pääkaupungin viehättävissä ympäristöissä, milloin omaisteni kanssa, milloin yksinäni, onnellisessa vapaudessa, josta Saksanmaan ja varsinkin sen pikkukaupunkien nuoret tytöt ainakin vielä siihen aikaan saivat nauttia. Oli nimittäin kuulumatonta, että nuorta säädyllistä tyttöä loukattiin sentähden, ettei hänellä ollut saattajaa. Sisareni kummasteli usein, kun aamukävelyn tehtyämme annoin säteilevän iltapäivä-auringon vielä kerran houkutella itseni ulos. Hän ei voinut tietää, että tarvitsin luontoa sisäisen tasapainoni säilyttämiseksi, että auringonsäteet, vihreät metsät, kukkivat niityt ja kaukaiset, siintävät näköalat lohduttivat minua tuhansin tavoin. Olisin vain tarvinnut paljon enemmän tuota sielun lääkettä, jonka puoleen luontainen haluni minua veti. Minun olisi pitänyt elää maaseudulla, tehdä työtä puutarhassa ja pellolla ja askarrella luonnontieteiden parissa nauttiakseni vielä enemmän luonnon rauhoittavasta seurasta. Miten tulisikaan kasvattajien ottaa tuollaiset vaistot huomioon ja tyydyttää niitä! Miten paljon voimia säästyisikään silloin tulevaisuudelle!

Suhtauduin nuorempaan sisareeni sangen omituisesti. Hän oli vain vuotta minua nuorempi, olimme saaneet yhteisen kasvatuksen ja meitä oli pienimpiä yksityisseikkoja myöten kohdeltu samalla tavalla. Olimme olleet aina yhdessä, perheen ystävät nimittivät meitä »erottamattomiksi» ja me rakastimme toisiamme sydämellisesti. Luonteemme olivat kuitenkin aivan vastakkaiset. Hän ei koskaan kertonut mitään sisäisestä elämästään ja se koski minuun kipeästi. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä hänen mielessään liikkui niiden tapausten aikana, jotka aiheuttivat niin suuren vallankumouksen elämässäni. Tuohon aikaan tekivät tuhannet äänet minussa tuhansia kysymyksiä elämän kaikista asioista. Tunsin tarvetta avata sydämeni ja ikävöin samanlaista avomielisyyttä toisen puolelta. Mutta sisareni käveli kanssani tuntimääriä virkkamatta sanaakaan tai puheli aivan vähäpätöisistä asioista. Olin siitä syvästi onneton ja pakenin ystävättäreni luo. Jouduin silloin ensi kerran tekemään kokemuksen, joka sittemmin on useat kerrat toistunut. Tämä ystävättäreni oli syynä siihen, että minua soimattiin häilyväiseksi ystävyyssuhteissani — moite, jota en ansainnut. En tahdo kuitenkaan puolustaa itseäni, kerron vain, kuinka asia oli.

Se laatuaan aivan erikoinen tunnelma, jonka aikana ystävyytemme oli solmittu, oli jo häipynyt uusien harrastusten tieltä, vaikka en itsekään ollut siitä vielä oikein tietoinen. Minun tunteeni oli valmis jättämään kotelonsa, joka oli sitä verhonnut ja levittämään siipensä. Ystävättäreni tunne sitävastoin jäi tuolle väliaikaiselle asteelle, kenties siksi, ettei hänellä ollut voimaa jättää sitä. Hänen hentomielinen hellyytensä alkoi tuntua minusta vaivaloiselta. Hän ei päässyt persoonallisten tunteitten yläpuolelle. Kiintymykseni olisi kestänyt, jos olisin voinut viedä ystäväni mukanani uusille henkisen kehityksen asteille, suurempaan selvyyteen, rohkeampiin huomioihin.

Ystävyyden ja rakkauden laita on kai samoin kuin taiteen. Siinä täytyy olla salaisuutta. Taideteos, joka ei kerta kerralta siihen syventyessämme anna uusia ilmestyksiä itsestään, lakkaa pian meitä viehättämästä. Olento, jonka sielu ei alati ammenna meille uusia aarteita, käy yhdentekeväksi. Todellinen rakkaus, todellinen ystävyys vaativat alati uuden sisäisen rikkauden paljastamista.

Tunteet eivät voineet minua tyydyttää, kun älyni yhä pyrki uusille urille. Käsitin loukkaavani ystävättäreni hellää mieltä, hän oli ärtynyt, vieläpä mustasukkainenkin, kun muka huomasi, että seurustelin enemmän muiden nuorten tyttöjen kanssa kuin hänen. Olin pahoillani nähdessäni hänen kärsivän, mutta en voinut auttaa asiaa. En ollut vielä hetikään saanut rauhaa uskonnollisilta kysymyksiltä. En voinut koskaan kuulla puhuttavan ehtoollis-sakramentista tuntematta samaa sisäistä vavistusta kuin ripillepääsy-päivänäni. Onneksi ei perheeni erittäin ankarasti noudattanut kirkollisia tapoja ja kesti kauan ennenkuin alettiin puhua uudesta ripilläkäynnistä. Nämä ajatukset alkoivat kuitenkin jo jonkun verran hälvetä mielestäni. Olin alkanut intohimoisesti tutkia historiaa ja kirjallisuutta. Olin siihen aikaan kahden naiskirjailijan, Bettina von Arnimin ja Rahelin lumoissa. Rahelin vakava, filosofinen, siveä ja suuremmoinen henki miellytti minua enemmän ja liikutti syvästi mieltäni. Mutta Bettinan runolliset, tenhoavat haaveet kiehtoivat minut »kesäyönunelmiin». Hän kehitti mielikuvitus-maailmaani, jonka olin tahtonut väkivaltaisesti tukahuttaa itsessäni dogmien askeettisen hengen vaikutuksesta.

Tunsin kuitenkin enemmän kuin koskaan ennen omituista kaksinaisuutta. Toisaalta olin onnellinen, moninaisilla lahjoilla varustettu olento, jota odotti rikas tulevaisuus. Toisaalta taas, kun epäily ja askeettinen henki saivat ylivallan, syytin katkerasti itseäni kuvitelluista virheistä ja epäilin itseäni.

Tähän aikaan luin ensi kerran teoksen »Wahrheit und Dichtung». Goethe kertoo samankaltaisista taisteluista nuoruudessaan ja sanoo päässeensä niistä jättäessään spekulatiivisen suunnan ja kääntyessään kokonaan sisästäpäin ulospäin. Keskusteluissaan Eckermannin kanssa sanoo hän samaa: »Jokainen kelvollinen pyrkimys kääntyy sisästäpäin maailmaa kohden». Nämä muutamat sanat pelastivat minut. Mihin eivät kirkon mysteeriot kyenneet, sen teki suurimman runoilijamme kirkas, plastillinen, helleeninen henki. Päätin tehdä kuten hän: kääntyä sydämen sokkeloista, hedelmättömästä mietiskelystä kohden maailmaa ja tieteistä säteilevää valoa, ryhtyä hyödylliseen ja käytännölliseen toimintaan.

Myöhemmin käsitin, mitkä ovat näiden ihmisluonnossa ja jokaisessa sisältörikkaassa elämässä ilmenevien virtausten molemmat edustajat runoudessa: Goethen Faust ja Byronin Manfred.

Terveyteni oli yhä vielä heikko, ja osan parhaista nuoruusvuosistani vietin vaikeissa tuskissa. Aikaisen kuoleman ajatus ei ollut minulle vieras eikä peloittava. Luin, miten Ninon l'Enclos, joka kuoli kuudentoista vanhana, sanoi itkeville omaisilleen: »Minkätähden itkette. Minähän jätän jälkeeni vain pelkkiä kuolevaisia.» Nämä sanat miellyttivät minua ja muistelin niitä usein. Olin tullut hyvin rauhalliseksi ja lempeäksi, iloitsin suuresta sisäisen rauhantunteestani ja rakastin rauhaa yli kaiken. Omaiseni olivat leikillään antaneet minulle nimen »Sovittaja», sillä kaikki pienet perheriitaisuudet yritin sovittaa ja hartain toivoni oli, että minua ympäröivät ihmiset rakastivat toisiaan ja olivat toisilleen hyviä. Perhe-elämää suorastaan jumaloin. Usein kun kävelin vanhimman sisareni, lapsuuteni enkelin kanssa edestakaisin huoneissa, tunsin suloista nautintoa sisarusten välisestä rakkaudesta. Pienet sisarenlapseni olivat minulle suunnattoman rakkaat ja olin suuren osan ajastani heidän parissaan. Rakastin kuitenkin seura-elämänkin iloja enkä enää taistellut tätä mieltymystä vastaan. Tanssiminen oli minulle suuri nautinto, kun vain en ollut sairas. Nuorempi sisareni oli hyvin kaunis ja sai osakseen suurta huomiota. Joskus häntä hiukan kadehdin, mutta yleensä olin iloinen, että en ollut kaunis, sittenpähän pelastuin turhamaisuuden vaarasta. Keimailun vikaa ei minussa ollut; pukuni olivat usein liiankin vaatimattomia ja usein sain kuulla siitä pilkkaa. Mutta pidin niin halpamaisena herättää ihailua ruumiillisilla suloilla, että mieluummin olin hiukan naurettava. Sitäpaitsi ajattelin myöskin, ettei mikään ole moitittavampaa kuin tunteiden herättäminen, joita ei tahdo jakaa. Jonkun aikaa senjälkeen, kun olimme astuneet seuraelämään, osoitti minulle sangen hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa oleva, sivistynyt mies suurta huomaavaisuutta. Seurustelin hänen kanssaan mielelläni ja hän oli uskollisimpia tanssiaisritareitani, kunnes muutamista toisten ihmisten huomautuksista ja hänen omasta käytöksestään tajusin, että hänen tunteensa minua kohtaan olivat vakavampaa laatua. Aloin heti välttää hänen seuraansa ja olin kylmä ja ylpeä, kun hän ei näyttänyt ymmärtävän. Vaikka tällainen olikin vasten luontoani, menettelin mieluummin näin kuin annoin jonkun pettyä tunteistani.

Avioliiton ajatus oli minulle vielä yleensä vieras. Tuollainen kahden olennon yhtyminen tuntui minusta pyhältä mysteeriolta. Tunsin, ettei minulla vielä ollut riittävästi sielunrauhaa syventyäkseni tähän mysteerioon, ja että tämä oli ilmestys, jonka tulevaisuus varasi minulle, kun olin käsittänyt, mikä on totuus. Kun tunsin ainoastaan tämän liiton ihanteellisen, runollisen puolen, muodostin siitä itselleni sangen ylevän ja kauniin käsityksen. Pidin sitä kahden sielun yhtymänä kaikessa, mikä niissä on korkeinta ja ylevintä. Lapsellinen tunteeni nuorta miestä kohtaan, josta olen aikaisemmin puhunut, oli kuollut niinkuin se oli elänytkin: hiljaisuudessa; sillä oli ollut sijansa mielikuvituksessa, ei sydämessä. Sitäpaitsi tyydytti minua täydellisesti elämä perheeni keskuudessa, missä minua niin suuresti rakastettiin, ja missä minulla oli niin suloisia velvollisuuksia. Olin tähän aikaan useita kuukausia kahden kesken äitini kanssa, kun nuorempi sisareni oli matkustanut Casseliin vanhimman, naineen veljeni luo. Silmäni olivat sangen heikot, ja kun annoin niille paljon työtä, täytyi minun suoda niille myöskin paljon lepoa. Niinpä kuuntelin sydämen hartaudella äitini kertomuksia lapsuutensa ajoilta ja kätkin nuo muistelmat mieleeni. Ne eivät olleet ainoastaan persoonallisesti mielenkiintoisia, niillä oli myöskin yleinen arvonsa, ne kun kuvasivat kokonaista ajanjaksoa ja sen sukupolvea. Äitini oli kasvanut eräässä noista vanhoista ylimysperheistä (Riedeeselin perheessä), jotka eivät Saksan valtakunnan olemassaolon aikana olleet tunnustaneet ylemmäkseen kuin keisarin. Eräs Saksan valtakunnan arvoasema oli perinnöllinen perheessä. Sillä oli myöskin ruhtinaallisia oikeuksia niissä kaupungeissa, jotka olivat kuuluneet sen esi-isien alueelle. Sen sukupuu oli tahraton. Kaikki sen jäsenet omasivat viime vuosisadan ylhäisön sivistyksen ja hienostuksen. Sen keskuudesta oli lähtenyt naisia, joita oli ihailtu itse Maria Antoinetten hovissa. He ympäröivät elämänsä vanhassa linnassa sillä loistolla ja upeudella, joka oli ollut ylhäisön etuoikeus siihen aikaan saakka, jolloin Ranskan suuren vallankumouksen torventörähdykset kutsuivat sen ihmisoikeuden tuomioistuimen eteen vastaamaan asemansa väärinkäyttämisestä. Äitini mielessä oli sekaisin kuvia tästä häviöön tuomitusta maailmasta ja tulevaisuuden maailmasta. Ranskan tasavallan ja myöhemmin keisarikunnan sotajoukot olivat useat kerrat marssineet äitini pienen kotikaupungin läpi, ja hän oli istunut marsalkka Soult'in polvilla sormien tämän univormun nappeja. Soult oli ollut linnan ylhäisten asukkaiden pakollinen vieras. Hän tosin edusti järjestystä, joka oli kokonaan vastakkainen heidän perintätavoilleen, mutta huolimatta vastenmielisyydestään, ottivat he hänet kohteliaasti vastaan; heidän säätynsä tavat velvoittivat olemaan kohteliaita vihollisellekin. Nämä erilaiset vaikutelmat olivat jättäneet äitini luonteeseen samalla kertaa sekä ylimyksellisiä että vapaamielisiä piirteitä, jotka säilyivät koko hänen elämänsä ajan.

Viisitoistavuotiaana vietti hän talvea Casselissa linnan vanhan valtijattaren luona, joka oli kasvattanut häntä kuin omaa tytärtään. Hän näki silloin vastakkaisen talon ikkunassa nuoren miehen, joka usein katseli häntä. Tuttavuutta välittivät vain katseet, ainoaakaan sanaa ei vaihdettu. Keväällä muuttivat naiset takaisin maalle vanhaan linnaan. Seuraavana talvena saavuttiin taas kaupunkiin samaan taloon. Nuori naapuri oli vielä siellä ja näytti ihastuneena tuntevan viimevuotisen suloisen lapsen, josta nyt oli varttunut kaunis, nuori tyttö. Hän antoi esittää itsensä, ja kun kevät tuli, erosivat nuoret toisistaan vain yhtyäkseen pian ainaiseksi. Nuori mies oli kahdenkymmenenyhden vuoden vanha, tyttö kuudentoista. Vanha linnanrouva jäi nuoren parin ystävättäreksi, ja minä muistan, että me lapsina usein kävimme hänen luonaan. Hän oli vanha, pieni, hintelä nainen, käytti raskasta, harmaata, yltyleensä pitseillä koristeltua silkkipukua, tuoksui hajuvesiltä ja antoi hiljaa edestakaisin liikkuvien kamaripalvelijoiden ja -neitojen palvella itseään. Aina kun kävimme häntä tervehtimässä, saimme makeisia.

Kuunnellessani äitini kertomuksia, ajattelin samaa asiaa, josta George Sand myöhemmin on puhunut muistelmissaan, että esi-isien vanhat tavat olisi jokaisessa perheessä pantava huolellisesti muistiin ja muodostettava niistä jonkinlainen kotikronikka, joka jälkeentuleville olisi sekä persoonallisesti että yleisestikin mielenkiintoinen…

Silloisen rauhallisen elämäni hämmensi syvä, todellinen tuska, joka tunkeutui sydänjuuriini saakka eikä ollut pelkkä mielikuvituksen tuote.

Vanhin sisareni, jota yhä vielä sydämellisesti rakastin, sairastui vaikeasti, annettuaan elämän neljännelle tyttärelleen. Kolme pitkää kuukautta kärsi hän hirvittäviä tuskia riutuen vähitellen. Vietin kaiken aikani joko sairaan vuoteen ääressä tai hänen pienten tyttöstensä kanssa. Ajatuksissani ei ollut kuin yksi asia: lievittää hänen kärsimyksiään ja olla hänen apunaan ja lohdutuksenaan. Epätoivoisena huomasin kuitenkin, että loppu oli lähellä. Silloin käännyin taas näkymättömän pelastajan puoleen. Öisin, jolloin valvoin sairaan luona, rukoilin Jumalaa saapumaan avuksemme ja säästämään hänet. Mutta hän häipyi minulta yhä kauemmaksi, etäisiin, rajattomiin maailmoihin. Hän ei enää, kuten aikaisemmin, tuntunut yksilöllisyydeltä: hän täytti koko olevaisuuden, hän oli yhtä niiden ankarien lakien kanssa, jotka hallitsivat maailmaa. Hänen vallassaan ei ollut muuttaa kohtaloa, joka väikkyi yllämme. Kuulin äänen, joka kuten vanhojen fatum huusi minulle: »Alistu!» Makasin tuntimääriä polvillani, kasvot käsiin kätkettyinä, ja itkin korvaamatonta menetystä. Meidän täytyi totella. Rakastavan isän asemasta, joka heltyy hartaasta rukouksesta, kohtasin raudankovan todellisuuden.

Kuoleva oli jo monta päivää ollut tajuttomana; hän lepäsi jonkinlaisessa puolihorroksessa ja tuskat olivat poissa. Hän puhui suloisista asioista ja hänen mielessään näytti liikkuvan kauniita kuvia. Eräänä iltana tuli hän jälleen tajuihinsa, kutsutti luokseen pienet tyttärensä ja otti heiltä liikuttavat jäähyväiset. Mutta hän oli ilon kirkastama eikä varmana ikuisuudesta näyttänyt pelkäävän ajallista eroa. Yöllä puhui hän enkeleistä, jotka viittoivat hänelle ja hymyili heille autuaana. Sairaanhoitajatar kumartui kunnioittavasti puoleeni kuiskaten. »Häntä odotetaan taivaassa, hän on kohta lähtevä!» Aamupuolella yötä vetäydyin pieneksi hetkeksi lepäämään. Minua tultiin noutamaan. Kaikki oli ohi. Hän lepäsi vuoteellaan, kalpeana, vaienneena ainaiseksi, taivaallinen hymy huulillaan. Polvistuin hänen vuoteensa ääreen, katselin kyynelteni läpi hänen rakkaita kasvojaan ja eräs ääni minussa kysyi: »Kohtaammeko vielä kerran toisemme?» Sydäntäni kouristi suonenvedontapaisesti; mutta rakkaus, jota olin häntä kohtaan tuntenut, huusi minulle: »Totisesti olet näkevät hänet jälleen!»

Nuorempi sisareni oli saapunut kotiin muutamia päiviä ennen kuolemantapausta. Hän oli saanut uusia vaikutelmia ja tehnyt uusia kokemuksia. Minä sitävastoin olin kaikkien kärsimysten ja rasitusten jälkeen heikompi kuin koskaan ennen. Varsinkin silmäni olivat itkusta ja valvomisesta niin kipeät, että minun täytyi pitää niillä suojaavaa sidettä enkä saanut tehdä työtä. Tämä oli kova koettelemus minunlaiselleni toimeliaalle luonteelle, varsinkin kun surumme vuoksi olimme kokonaan eristäytyneet muusta maailmasta. Kohtalo lähetti minulle kuitenkin juuri tähän aikaan erään nuoruuteni viehättävimpiä elämyksiä. Jo edellisenä talvena olimme tulleet ystäviksi muutamien varsinaisen seurapiirimme ulkopuolella olevien henkilöiden kanssa. Teatteri, josta olen jo aikaisemmin kertonut, toimi vain talvisaikaan ja sen jäsenet näyttelivät kesäisin muilla seuduilla. Lankoni oli hovimarsalkka ja samalla kertaa teatterin ylijohtaja. Hän oli talvella tutustuttanut meidät uuteen musiikkitirehtööriin, jonka piti ruveta antamaan soittotunteja sisarelleni ja minulle. Tämä oli kotoisin Reinin maasta; hän oli rakastettava, iloinen, lahjakas nuori mies, jollaisia tapaa noilla onnellisilla seuduilla useammin kuin pohjois-Saksassa, jossa ihmiset ovat vakavampia ja kylmempiä. Hän oli erinomainen orkesterisoittaja ja johtaja ja nautti, vaikka olikin vielä sangen nuori, suurta arvonantoa alaistensa keskuudessa. Hänen ansiostaan muodostui musiikki todella elämämme keskipisteeksi. Hän asui aivan meitä vastapäätä erään nuoren näyttelijän kanssa, joka myöskin oli uusi tulokas, kuvankaunis, vakava, hienosti sivistynyt ihminen, piirsi viehättävästi, runoili, oli luonteeltaan jalo ja mieleltään herkkä. Nämä molemmat nuoret miehet viettivät usein iltaa luonamme. Syvennyimme yhdessä suurten mestarien teoksiin, sitten kirjoitti jokainen ajatuksensa analysoimastamme kappaleesta, kirjoitukset luettiin ja erilaisista mielipiteistä keskusteltiin. Luimme myöskin yhdessä näytelmäkirjallisuuden mestariteoksia ja keskustelimme osista, joita nuori mies sai esitettäväkseen. Tämä seurustelu, josta tavallisen seuraelämän pintapuolisuus oli mahdollisimman kaukana, herätti kuitenkin pahaa verta kaupungin n.s. ylhäisössä. Juorut pääsivät pian liikkeelle. Me emme niistä välittäneet ja kun ystävämme sisareni kuoleman jälkeen saapuivat takaisin talvikauden alkaessa, otimme heidät ilolla vastaan. Elämämme oli hyvin hiljaista sekä sisareni kuoleman että minun terveyteni vuoksi. Meillä oli siis kaksinkertainen oikeus kutsua kotimme piiriin ainoastaan sellaisia, joiden läsnäolo tuotti meille todella iloa ja lohdutusta.

Nautin tästä viehättävästä seurustelusta vapaan sydämen koko yksinkertaisuudella. Henkinen, vakava seurustelu nuorten tyttöjen ja nuorten miesten välillä ilman keimailua ja intohimoa, hyvien, yksinkertaisten luonteiden keskinäinen avomielisyys, on mielestäni aina ollut elämän ihanimpia lahjoja. En osannut uneksiakaan, että toisenlainen tunne saattaisi hiipiä tähän läheiseen tuttavuussuhteeseen. Kuitenkin tapahtui, että ystävämme musiikkitirehtööri syvästi kiintyi minuun. Äitini hyvyyden rohkaisemana uskalsi hän puhua tunteistaan. Tämä nimittäin asetti aina kyvykkäisyyden ja luonteen yhteiskunnallista asemaa korkeammalle, lupasi raivata esteet tieltä ja pyytää isältäni suostumusta, jos itse olin taipuvainen. Pitkällä, yksinäisellä kävelyllä kertoi äiti minulle ystävämme toivomuksista ja tarjoutui auttamaan meitä. Hämmästyksekseen sai hän minulta kieltävän vastauksen. Minulla oli vielä sama vastenmielisyys avioliittoa kohtaan kuin aikaisemminkin, ja melkein säikähdin, kun äitini mainitsi tuon sanan. En peljännyt sitä, että yhteiskunnallinen asemani olisi alentunut. Päinvastoin olisi mielikuvitustani pikemminkin viehättänyt ystävämme »Wilhelm Meister» -elämä. Mutta tunsin olevani vielä kypsymätön avioliittoon, osaamatta sen paremmin tehdä tiliä, mistä tuo tunne johtui. Luonteeni oli vielä taipuisa ja vastaanottavainen, olin — kuten tuollaisia ihmisiä tavallisesti nimitetään — sangen rakastettava. Kun tuollainen luonne joutuu avioliittoon, valaa toinen yksilö sen omien kaavojensa mukaan, ja tuloksena on riippuvainen olento, joka katselee toisen silmillä ja jota toisen tahto ohjaa. Tahi, jos hän tajuaa oman lakinsa, särkee hän toisen kaavat, on joko onneton annettuaan liian aikaisin kahlita itsensä tai menehtyy tuskallisissa taisteluissa.

Mutta käsittäessäni epämääräisesti, etten vielä ollut kyllin kehittynyt ottaakseni näin tärkeän askeleen, tajusin myöskin selvästi, ettei nuorta miestä kohtaan tuntemani ystävyys suinkaan ollut rakkautta.

Tällä kertaa ei minulla kuitenkaan ollut minkäänlaista syytä ylpeästi vetäytyä kuoreeni kuten viimein. Kysymys oli tehty niin hellävaroin, että koetin hyvyydellä korvata kärsimyksen, jota tahtomattani olin aiheuttanut, ja muuttaa ohimenevän lemmentunteen pysyväiseksi ystävyydeksi. Sainkin ilokseni nähdä tämän onnistuvan. Ainoa näkyväinen muisto siitä, mitä välillämme oli tapahtunut, oli hänen Goethen sanoihin säveltämänsä kaunis laulu: »Ihr verbluhet susse Rosen, meine Liebe trug euch nicht», jonka hän omisti minulle.

Elämäni suloisen rauhan häiritsi erittäin katkera kokemus, johon en ollut valmistunut. Eräs veljistäni, jolla ei ollut taipumuksia mihinkään erityiseen ammattiin, oli toimitettu sotaväkeen. Tässä suhteessa tehtiin valitettavasti usein erehdyksiä ja rakas isänikin oli erehtynyt. Veljeni oli kaunis, lahjakas, hyväsydäminen ja käyttäytyi miellyttävästi, mutta hän oli samalla kevytmielinen, heikko ja pintapuolinen. Upseerin hyödytön, toimeton elämä oli hänen perikatonsa. Mutta siihen aikaan, kuten jo sanoin, oli itsestään selvää, että nuoret miehet, joista ei ollut muuhun, sysättiin armeijaan. Siellä he saivat veriinsä ylpeyden, joka johtui kokonaan väärästä periaatteesta, siitä nimittäin, että maan suurin ylpeys oli muka sen sotajoukko. He kuvittelivat, että sotamiesten opettaminen koneiksi oli tärkeä ja hyödyllinen tehtävä. He hurjistuivat pikku kaupunkien kasarmielämän toimettomuudessa ja saattoivat itsensä häviöön kaikenkaltaisella kilpailulla, joka oli seuraus heidän asemastaan. Veljeni oli surullinen esimerkki siitä, mihin tällainen luonnoton ja hyödytön elämä vie. Poloiset vanhempani kärsivät sanomattomasti saadessaan hänestä viestejä. Hänen pelastuksekseen tehtiin paljon, mutta kaikki oli turhaa. Minä en koskaan saanut tietää hänen rikoksensa koko laajuutta, mutta sen täytyi olla suuri, koska isäni vihdoin hylkäsi hänet eikä tahtonut kuulla hänen nimeäänkään. Äkkiä ilmestyi veljeni siihen kaupunkiin, jossa asuimme, hänet oli nimittäin erotettu sotaväestä. Hän ilmoitti tulostaan kirjeessä, jossa vakuutti katuvansa ja pyysi, ettemme työntäisi häntä pois. Tämän kirjeen luimme vain sisareni ja minä sekä se veljistäni, joka asui luonamme, hän kun oli pienen valtion palveluksessa. Salasimme ennenkaikkea äidiltä tämän surullisen tapauksen ja päätimme kenenkään tietämättä käydä häntä katsomassa, kun emme voineet sysätä luotamme veljeä, joka anovana lähestyi meitä, vaikkakin hänen onnettomuutensa oli hänen oma syynsä.

Elämässä on hetkiä, jotka sisältävät kokonaisia murhenäytelmiä ja ovat vihlovampia kuin saattaa kuvitellakaan. Sellainen oli hetki, jolloin sisareni ja minä eräänä iltana astuimme erääseen maan tasalla olevaan huoneeseen ja näimme edessämme miehen, jota emme tunteneet ja joka vapisi kuin pahantekijä. Tuo mies oli veljemme. Hänen lähtiessään kotoa, olimme vielä pieniä lapsia, ja hän oli senvuoksi meille kokonaan vieras. Olin tuntenut häntä kohtaan kaunaa, kun isällä oli ollut niin paljon suruja hänen tähtensä, mutta se muuttui syväksi, rajattomaksi sääliksi, kun näin hänet. Olisin uhrannut elämäni pelastaakseni hänet häpeästä, jota hänen täytyi tuntea seisoessaan siinä nuorempien sisarustensa edessä kuin tuomiolla. Hälventääkseni hetken katkeruutta, osoitin hänelle sisaren sovittavaa hellyyttä. Valmistettuamme ennakolta äitiä, kävi tämäkin tervehtimässä veljeäni ja päätettiin että hän saisi vielä viimeisen kerran koettaa ja oleskella luonamme jonkun aikaa. Hänen piti ryhtyä harjoittamaan maanviljelysopintoja agronoomi-tutkintoa varten ja opiskella senjälkeen kunnollisen maanviljelijän luona.

Lieneeköhän tuskallisempaa ja surullisempaa tunnetta kuin elää olennon läheisyydessä, joka on veren siteillä meihin kiinnitetty ja jonka elämä on raskaan rikoksen tahraama. Nähdessäni lasta nöyryytettävän jonkun hairahduksen vuoksi, olen aina kärsinyt enemmän kuin hän itse ja vielä enemmän on minuun koskenut, kun tällaista tapahtui palvelijoille, useinkin vanhoille ihmisille ja tavallisesti pikkuseikkojen tähden. Mutta elämäni raskaimpia koettelemuksia oli nähdä veljeni syyllisenä nöyrtyvän edessäni, ihmisen, joka kaikessa oli vertaiseni. Jos olisin nähnyt hänessä todellista katumusta, syvää murhetta, joka saa ihmisen syntymään uudelleen, olisin antanut täyden vallan sisarenrakkaudelleni. Mutta olin vain liian usein huomaavinani, että hän tunsi itsensä enemmän ulkonaisten olosuhteiden kuin omantuntonsa nöyryyttämäksi. Turhamaisuus, joka kuulsi hänen miellyttävän, hienostuneen käytöksensä läpi, tuntui minusta vastenmieliseltä. Siitä huolimatta koetin parhaani mukaan herättää hänen sydämessään uudelleen eloon rakkauden hyveelliseen elämään ja vakavaan työhön.

Kietouduin yhä enemmän velvollisuuksiini kodissa, joita kohtalo oli sälyttänyt hartioilleni. En toivonut muuta kuin kyetä ne uskollisesti täyttämään. Äitini, joka tuskin oli parantunut pitkällisestä hermosairaudesta, loukkasi jalkansa ja oli jälleen kuukausimääriä vuoteen omana. En jättänyt häntä hetkeksikään, luovuin vierailuista ja teatterissa käymisestä ja uhrasin kaiken aikani sairaan hoitamiseen. Jos olisi mahdollista tehdä laskelmia lapsen rakkaudesta, niin sanoisin, että tänä aikana maksoin äidille velkani.

Veljeni huonot taipumukset nousivat kuitenkin taas pinnalle. Hän teki kepposen, jonka salasimme äidiltä, mutta joka sai minut siinä määrin kuohuksiin, että läksytin häntä siitä mitä ankarimmin. Hän suuttui nuhteistani sen sijaan että olisi tunnustanut ansainneensa ne. Aloin epäillä häntä. Hänet lähetettiin maalle erään ankaran miehen huostaan oppimaan maanviljelystä.

Samaan aikaan määräsi tohtori äitini kesäksi erääseen keski-Saksan suurimmista kylpypaikoista. Ennen matkaamme vietimme vielä monta iloista hetkeä taiteilija-ystäviemme seurassa, joita emme kotiin palattuamme enää tavanneet, kun molemmat olivat tehneet uusia sitoumuksia. Otimme jäähyväiset hiljaisen liikutuksen vallassa ja erosimme ystävinä. Kiitimme toisiamme molemminpuolisesti, me emme voineet mistään moittia toisiamme.

Kun lähdimme niin pitkäksi ajaksi pois, sanoimme hyvästi tuttavillemme, m.m. uskonnonopettajallemme ja hänen perheelleen; hän oli nyttemmin pääsuperintendenttinä. Suhteemme ei ollut enää aikoihin ollut sama kuin ennen. Kävin harvoin kirkossa. Olin aikoja sitten huomannut, ettei se, mitä sieltä sain, minua enää tyydyttänyt. Etsin uusia ajatuksia ja minulle annettiin siellä siveysopin ohjeita, joita en nähnyt missään noudatettavan. Kirkossa käymisen sijaan kirjoitin sunnuntaiaamuisin mietelmän jostakin raamatunkohdasta ja aloin itsekään sitä huomaamatta muodostaa itselleni omaa filosofista järjestelmää. Luonnollisena seurauksena tästä oli, että opettajani vieraantui minusta. Hän oli pahoillaan nähdessään innokkaimman oppilaansa luopuvan kirkollisista tavoista. En ollut vielä kyllin vapautunut tunnustaakseni hänelle, mille urille ajatukseni alkoivat liukua. Sanoessani hänelle hyvästi, huomasin, kuinka välimme olivat kylmenneet. Tämä koski minuun kipeästi ja minä lähetin hänelle vihkosen, johon olin kirjoittanut mietelmäni, osoittaakseni hänelle, että olin tehnyt työtä. Hän lähetti sen minulle takaisin liittäen oheen muutamia kohteliaita, kylmiä sanoja. — Mutta en voinut kääntyä takaisin. Minussa olivat toteutuneet Goethen sanat: »Sisästäpäin ulospäin.»

11. SUURI MAAILMA.

Matkalta kirjoitin onnettomalle veljelleni viimeiset jäähyväissanat, joihin panin koko sieluni. Kirjoitin hänelle säälin intohimoisella lämmöllä, joka millä hinnalla hyvänsä tahtoo pelastaa ja uskoo olevansa kaikkivaltias. Mutta tämäkin oli turhaa. Pahe oli käynyt ylivoimaiseksi. Me saimme huonoja viestejä; tunsin olevani kykenemätön enempään ja päätin, etten enää tuhlaa voimiani toivottoman asian vuoksi. Veljeni matkusti Amerikkaan, missä hän vähän ajan perästä kuoli.

Me näimme jälleen Reinin ja etelä-Saksan ihanat seudut. Tapasimme isän ja kävimme hänen kanssaan tervehtimässä eri paikoissa asuvia ystäviämme. Vihdoin asetuimme kylpypaikkaan, jonne äitini oli määrätty ja jolla paitsi tehokkaita terveyslähteitään oli kauniit ympäristöt ja hienon kaupungin ulko-asu. Siellä sain vihdoin tutustua n.s. »suureen maailmaan», ylhäisöön, jota tulvasi sinne sivistyneen maailman kaikilta ääriltä. Jo pitkät ajat olin palavasti halunnut lähestyä tätä seurapiiriä, josta olin muodostanut itselleni sangen kauniin kuvan. Minusta tuntui, että kosketus siihen täydentäisi kasvatukseni ja tekisi henkeni ja käytökseni vapaiksi, kuten toivoin. Pienen pääkaupunkimme seurapiiri ei enää tyydyttänyt minua. Ikävöin epämääräisesti avarampiin ilmapiireihin. Olin kerran puhunut tästä ikävästä eräälle henkevälle ranskattarelle, joka jonkun aikaa oli ollut prinsessojen kasvattajana. Hän tunsi pariisilaisen »suuren maailman» ja vastasi minulle: »Kysykää auringolta, tähdiltä, keväältä ja kukkasilta, mikä teiltä puuttuu; »suuri maailma» ei voi sitä teille opettaa.»

Nuo opettajat tunsin varsin hyvin! Niille olin uskonut salaisimmat ajatukseni; ne kuiskasivat minulle ilmestyksiä; olin aina elänyt niiden kanssa salaperäistä elämää, josta ei kukaan tietänyt mitään. Mutta tarvitsin muutakin: laajemman kentän ajatuksilleni, suuremman vapauden. Kuvittelin saavuttavani tuon sivistyneemmässä, hienostuneemmassa seurapiirissä, jolla oli tärkeitä ja monipuolisia harrastuksia, kuten luulin ihmisillä suurissa kaupungeissa olevan.

Lyhyessä ajassa teimmekin joukon tuttavuuksia, joista toinen aina seurasi toista. Kylpylaitoksen salissa annettiin loistavia tanssiaisia, joihin pelin ja huvittelun houkuttelemana kokoontui ainakin ulkonaisesti paljon loistavampi ja hienompi seurapiiri kuin se, jota tähän asti olin tottunut näkemään. Oli luonnollista, että lukuisten tuttaviemme joukossa solmimme läheisempiäkin suhteita. Samassa hotellissa kuin mekin asui muuan venäläinen kreivitär tyttärineen ja heistä tuli pian hyviä tuttaviamme. Äiti oli erinomainen nainen, lempeä ja rakastettava. Tytär oli vasta neljäntoistavuotias, aivan äidin vastakohta, raisu kasakkatyttö, oikullinen, pirteä ja kuriton. Hän lyöttäytyi pian meihin siinä määrin, että ilmestyi mihin aikaan päivästä hyvänsä luoksemme, kutsumatta tai kutsuttuna ja kaikissa mahdollisissa puvuissa. Usein saapui hän jo kello kuusi aamulla, hapset hajallaan, yöpuvussa, lautasellinen hyötymansikoita ja lasi maitoa kädessään, nauttimaan tämän aamiaisensa meidän luonamme. Sitten alkoi hän pakista jos jotakin, voivotteli nuorta ikäänsä, joka ei sallinut hänen vielä käydä tanssiaisissa, ja toivotti kaikki opinnot niin pitkälle kuin tietä riitti. Mutta näiden vähemmän miellyttävien ominaisuuksien ohessa oli hänessä jotakin alkuperäistä, avonaista ja jalomielistä. Senvuoksi olimme kärsivällisiä pikku hurjimukselle, sitäpaitsi tunsimme suurta kunnioitusta hänen äitiään kohtaan. Tämän venakon luona tutustuimme erääseen hänen maamieheensä, venäläiseen diplomaattiin, joka oli jalon ja mielenkiintoisen näköinen mies, noin kolmenkymmenen tienoilla. Hän käytti kainalosauvoja vaikean reumatismin vuoksi, johon hän oli sairastunut tehtyään erään jalomielisen teon. Laivalla, jolla hän oli matkustanut Pietarista Saksaan virkistymään, oli syttynyt tulipalo ja hän oli syöksynyt mereen pelastamaan kahta ihmistä. Kreivitär, joka oli tutustunut häneen jo Venäjällä, puhui hänestä ihaillen. Olin ensi hetkestä asti hänen henkevän keskustelunsa lumoissa ja samalla vakuutettu siitä, että asetin hänen seuransa tuottaman huvin kaikkien muiden huvitusten edelle. Hän ei terveytensä vuoksi koskaan ottanut osaa yleisiin juhliin, mutta hän asui samassa talossa kuin me, ja niin näimme hänet usein. Kerran suostui hän kuitenkin pyynnöstämme lähtemään erääseen maalaisjuhlaan, jonka muuan tuttavamme, rikas, rakastettava kreolitar pani toimeen. Juhla pidettiin eräällä kukkulalla, josta näki kauaksi rikkaaseen, kukoistavaan seutuun. Seurueessa olivat mitä erilaisimmat kansallisuudet edustettuina. Istuuduin telttakatoksen suojaan, jonka emäntämme oli antanut pystyttää, iloitakseni rauhassa kauniista näköalasta. Aurinko valoi tenhoisaa loistettaan rikkaan seudun yli. Ympärilläni kuulin iloista puheensorinaa kaikilla mahdollisilla kielillä. Kaikki henki nuoruutta, kauneutta, onnea. Katseeni kiintyi säteilevään kohtaan taivaanrannalla, sydämeni täytti uusi, sanoin kuvaamaton tunne, olin kuin sisäisesti kirkastunut ja kyyneleet nousivat silmiini.

Äkkiä, kuten magneettisen voiman vaikutuksesta, käänsin katseeni sivulle ja näin kaksi tummaa silmää, jotka tutkivina ja osaaottaen katsoivat minuun. Uusi ystävämme oli hiljaa istuutunut viereeni. Siinä hetkessä selveni minulle, minkätähden olin tuntenut itseni niin onnelliseksi: minä rakastin! Rahel sanoo: »Rakkaus on vakaumusta!» Minä olin vakuutettu. Hän oli mielestäni täydellinen ihminen. Ei siinä kyllin, että hän omasi hengen, joka ei milloinkaan sammunut, henkisen joustavuuden, joka aina viehättää — hänellä oli myöskin sopusointuinen ja hieno käytös, joka on kauniiden sielujen heijastusta. Minä olin vielä aivan lapsen näköinen, olinhan niin paljon häntä nuorempi, ja tunsin hänen läheisyydessään voittamatonta ujoutta, joka on tärvellyt niin monta hyvää hetkeä elämässäni. Siitä huolimatta tunsin hänenkin suhtautuvan minuun tavallista suuremmalla mielenkiinnolla ja etsivän seuraani. Kun hän ei voinut paljon kävellä, teimme hänen ehdotuksestaan usein pieniä ratsastusmatkoja aasin selässä viehättävään ympäristöön ja näiden retkien ainoat osanottajat olivat sisareni, minä, pieni, raisu Katarina ja hän. Kiertelimme näin kaunista seutua ja pysähdyimme vihreille kukkuloille, joilta oli kaunis näköala, tai kukoistaviin laaksoihin, jotka olivat viehättäviä yksinäisessä rauhallisuudessaan. Lepäilimme nurmella ja hän puheli meille historiasta, runoudesta ja matkoistaan. Kuuntelin koko sielullani ja nautin täysin siemauksin tällaisen keskustelun viehätyksestä, joka oli minulle aivan uutta. Mutta tuskallinen ujouteni esti minua vapaasti sanomasta, mitä tunsin ja ajattelin. Arvasiko hän, mitä liikkui hänen vieressään istuvan mykän nuoren tytön sydämessä, joka kadehti raisun nuoren venakon kursailematonta suoruutta tämän ujostelematta lasketellessa kaikkia mahdollisia järjettömyyksiä. En tiedä, mutta hän kohteli minua hellävaroin ja rakastettavasti. Onnettomuudeksi saapui sinne myöhemmin hänen vanhempia tuttaviaan, jotka melkein kokonaan riistivät hänen seuransa, niin että näin hänet paljon harvemmin.

Sillävälin oli tuttaviemme lukumäärä yhä lisääntynyt ja me jouduimme todelliseen juhlien pyörteeseen. Tutustuimme toiseenkin ylhäiseen venakkoon, joka oli leski ja kolmen lapsen äiti. Hän oli saapunut tänne hoitamaan terveyttään ja huvittelemaan. Sattumalta osui hänkin siihen hotelliin, jossa venäläinen kreivitär, ystävämme ja me asuimme. Ystävämme, joka oli tuntenut hänet jo Pietarissa, tutustutti nyt meidät toisiimme ja pian kävi nuori leski yhtä usein luonamme kuin kreivittären raisu tytär. Hän oli muutamia vuosia yli kolmenkymmenen eikä vähääkään kaunis, mutta siitä huolimatta oli hänen elämäntehtävänään miellyttäminen. Hän sanoi itse puhuessaan pietarilaisista naisista: »Meidät kasvatetaan miellyttämään.» Hän oli sydämellinen ja herttainen ja kaikesta huolimatta täytyi hänelle olla hyvä. Hän oli puolestaan yhtä ystävällinen äitiäni ja meitä sisaria kohtaan ja pian tiesimme hänen kaikki asiansa ja salaisen murheensa. Hän rakasti intohimoisesti erästä kylpypaikkamme leijonaa, nuorta puolalaista, joka oli harvinaisen kaunis, mutta täydellinen tyhjäntoimittaja. Tämä veltostunut, turhamainen ja pintapuolinen ihminen, joka kaiken lisäksi oli peluri, osasi herättää hurjia intohimoja, joita käytti hyväkseen niin kauan kuin lemmentarinaa kesti. Säälittävin tämän miehen uhreista oli kuitenkin hänen oma rouvansa; hän oli nimittäin naimisissa ja hänellä oli pieni poika. Rouva oli aikoinaan ollut suuri kaunotar ja uhrannut paljon miehensä takia, joka oli joutunut valtiollisesti huonoon valoon. Surut olivat lakastuttaneet hänet ennen aikojaan. Mies oli tuhlannut hänen suuren omaisuutensa ja he olivat usein suuressa köyhyydessä. Hän petti lakkaamatta rouvaansa, mutta hänen sydämellään ei ollut siinä mitään osaa, sillä hän ei rakastanut ketään. Hän piteli pahoin rouvaansa kostaen tälle pelitappionsa ja lapsikin sai joskus kärsiä hänen pahatuulisuudestaan. Tuo poloinen, pieni, heikko olento herätti mitä syvintä sääliä. Ja kuitenkin rakasti rouva miestään niin intohimoisesti, että keksi aina syitä, millä häntä puolusti, eli ainoastaan hänen katseistaan ja säteili onnesta, kun mies joskus osoitti hänelle huomaavaisuutta jonkun kilpailijattaren nähden. Oliko tuo ihailtavaa vai inhottavaa? Minä puolestani olin taipuvainen väittämään jälkimäistä, kun näin hänen iltaisin kylpylaitoksen salongissa vanhassa haalistuneessa loistopuvussaan, joka sai hänen viheliäisyytensä esiintymään kahta räikeämpänä. Itkusta punaisin silmin seurasi hän miestään, joka julkisesti loukkasi häntä liehakoimalla muita naisia. Ruhtinatar — ennen mainitsemani nuori leski — oli ollut hänen mielestään otollinen valloittaa — nähtävästi senvuoksi, että oli rikas. Miehen onnistuikin lyhyessä ajassa herättää hänessä eloon kiihkeä intohimo. Molemmat naiset, tämän näytelmän kilpailijattaret, saapuivat nyt usein äitini luo etsimään apua ja lohdutusta, ja niin jouduin ensi kerran näkemään tuollaisen surullisen lystikkään draaman, jonka näyttämönä on n.s. »suuri maailma». Eräänä iltana olimme ajaneet ruhtinattaren kanssa tanssiaisiin kylpylaitokselle. Puolalainen kiusasi häntä koko illan teeskennellen mustasukkaisuutta. Hän pani toimeen kohtauksia, joiden täytyi herättää yleistä huomiota. Tämä olikin hänen tarkoituksensa: hän tahtoi saattaa ruhtinattaren huonoon valoon saadakseen hänet valtaansa. Ruhtinatar horjui; toisella puolella oli hänen intohimonsa, toisella pelko saada osakseen yleistä paheksumista. Vihdoin hän, äärimmäisyyteen saakka kiusaantuneena, päätti poistua. Lupasin lähteä hänen mukanaan ja viettää lopun iltaa hänen luonaan. Vaunumme olivat tuskin lähteneet liikkeelle, kun ne pysäytettiin ja ovi tempaistiin auki. Puolalainen hyppäsi vaununastuimelle, syleili ruhtinattaren polvia ja vannoi intohimoisin purkauksin, ettei nouse tästä asennosta, ennenkuin he ovat sopineet keskenään ja ruhtinatar on hyvittänyt häntä kohtaan tekemänsä vääryyden. Ruhtinatar huusi ääneen pelosta. Olin suunniltani suuttumuksesta ja käskin kuskin ajamaan täyttä neliä. Puolalaisen täytyi hypätä alas voimatta meitä seurata. Ruhtinatar oli epätoivoissaan. Saavuttuamme kotiin, erosin hänestä jäähyväisittä ja selitin, ettei mikään mahti maailmassa saa minua enää lähtemään ulos hänen kanssaan.

Asia tuli luonnollisesti tiedoksi. Venäläinen ystävämme tuli luoksemme kysymään yksityiskohtia. Hän halveksi puolalaista ja hymyili hyväntahtoisesti suuttumukselleni. Sitten lähti hän puhumaan muutamia vakavia sanoja ruhtinattaren kanssa, sillä tämä kunnioitti häntä suuresti. En moneen päivään käynyt häntä tervehtimässä, mutta hän tuli ja pyysi niin sydämellisesti meitä luokseen pieniin kutsuihin, joihin puolalainen ei tullut, että emme voineet kieltäytyä. Tämä seikkailu hälvensi lopullisesti liialliset kuvitteluni »suuren maailman» eduista. — »Tuollainen on siis seurapiiri, josta toivoin saavani niin paljon ainesta henkiselle kehitykselleni!» ajattelin. Pakenin senjälkeen entistä useammin vakavan venäläisen ystäväni, pikku hurjimuksen äidin luo. Sain olla varma, että siellä oli keskustelu aina viehättävää ja siellä tapasin myös joskus hänet, joka yksinään toteutti ylhäisestä seurapiiristä muodostamani ihannekuvan.

Hän jätti meidät lähteäkseen useamman viikon kestävälle matkalle etelä-Saksaan ja koetellakseen, olivatko hänen voimansa siinä määrin palanneet, että hän voi pitää terveysmatkaansa päättyneenä. Hänen lähdettyään menetti seuraelämä viimeisenkin viehätyksensä ja tanssiaisissa oli minulla ikävä. Minulla oli vain yksi kaihoisa toivomus: nähdä hänet vielä kerran. Eräänä päivänä tuli tuo toivomus niin voimakkaaksi, että rukoilin palavasti Jumalalta sen täyttymistä. Rukous oli oikeastaan ainoa uskonnollinen tapa, jonka olin säilyttänyt ja senkin turviin pakenin vain voimakkaan sisäisen liikutuksen pakottamana. Omituinen sattuma toikin hänet juuri sinä päivänä takaisin hotelliimme ja samaan, meidän yläpuolellamme sijaitsevaan huoneeseen, jossa hän oli jo aikaisemminkin asunut. En kuullut siitä mitään, mutta kun illalla istuimme muiden tuttaviemme kanssa appelsiinipuiden alla kylpylaitoksen edustalla, ilmestyi hän äkkiä, tuli luoksemme ja istuutui viereeni. Häneltä kysyttiin matkakuulumisia ja oliko hänellä sama asunto kuin ennenkin. Hän vastasi myöntävästi jälkimäiseen lisäten niin hiljaa, että vain minä saatoin kuulla: »Jos en olisi päässyt asumaan sinne, en olisi ollenkaan tullut takaisin.»

Muutamia viikkoja tämän jälkeen lähti hän lopullisesti pois saaden lähettilään toimen eräässä kaukaisessa maassa. Iltaa ennen hänen matkaansa olimme kaikki koolla ruhtinattaren salongissa. Hän istui koko illan vieressäni ja ensi kerran tunsin itseni täysin vapaaksi hänen seurassaan. Vaaran hetkellä olen aina tuntenut itseni rohkeaksi; niinpä nytkin, eron kynnyksellä, oli tavallinen arkuuteni poissa. Tahdoin omistaa nämä viimeiset silmänräpäykset ja ne olivatkin täydellisesti minun. Poistuimme yhdessä ruhtinattaren salongista. Ovellamme otti hän sydämellisesti jäähyväiset äidiltäni ja sisareltani, sitten ojensi hän minulle kätensä, piti sitä silmänräpäyksen omassaan ja loi minuun katseen, josta kuvastui syvä tunne; sitten hän sanaakaan sanomatta poistui.

En nukkunut koko yönä. Ennen päivänkoittoa kuulin hänen askeleensa yläpuolellamme ja kuulin hänen tulevan alas portaita. Hiivin hiljaa vuoteestani, etten herättäisi äitiä ja sisarta, heitin viitan ylleni ja riensin asuinhuoneen ikkunaan. Näin hänen kulkevan pihamaan yli portille, jonka edustalla vaunut odottivat. Äkkiä hän kääntyi ja katsoi ikkunoihimme. Vetäydyin salamannopeudella ikkunan äärestä. Katsoessani jälleen ulos oli hän kadonnut. Minkätähden oli hän katsahtanut taakseen? Niin, hän kai tiesi jättävänsä syvän tuskan jälkeensä.

Hänen lähdettyään puhui venäläinen kreivitär, meidän yhteinen ystävämme, hänestä minulle sanomattomalla ihailulla ja kunnioituksella. Hän lisäsi aivankuin tahallaan, ettei ystävämme asema sallinut hänen mennä naimisiin kuin hyvin rikkaan naisen kanssa, vaan että hän oli liian kunniallinen solmiakseen avioliiton yksinomaan rahan tähden. Muutamia päiviä myöhemmin näin äitini pöydällä avonaisen kirjeen, jonka hän oli saanut isältäni. Kun äitini tavallisesti salli minun ne lukea, otin myöskin tämän ja katseeni osui erääseen kohtaan, jossa puhuttiin minusta. Isäni kirjoitti: »Niin on siis lapsiparka oppinut tuntemaan tuon suuren tuskan — suokoon Jumala hänelle lohdutusta!»

Äitini oli siis aavistanut tunteeni ja kirjoittanut siitä isälleni. Minulle ei hän kuitenkaan puhunut sanaakaan, koska minäkin vaikenin. Me emme koskaan senjälkeen maininneet ystävämme nimeä. Olin kiitollinen äidille tästä hienotunteisuudesta. Tällaisia sydämen salaisuuksia voi tuskin koskettaa loukkaamatta niitä ja särkemättä niiden runoutta, joka on lohduttavana voimana tuskassakin. Tämä kesäyön unelma on säilynyt puhtaana ja koskemattomana muistossani ja tällaisten muistojen herättämä lempeä liikutus, joka vielä haudan partaallakin saa sydämen oudosti väräjämään, on kuin panttina jostakin, joka ei kuole eikä häviä ajassa.

12. TAIDE.

Seuraavan talven vietimme isäni kanssa Frankfurt am Mainissa. Elämämme oli hiljaista, sillä isäni vältti kaikkia suurempia seuroja ja torjui kutsut paitsi parin kolmen perheen luo, jotka olivat vanhoja tuttaviamme. Tämä elämä ei minua tyydyttänyt. Taloudessamme ei ollut kyllin paljon velvollisuuksia täytettävänä, voidakseni käyttää siihen kaikki voimani. Isä puuhasi päivät omissa askareissaan. Iltaisin luki hän meille ääneen hyviä ja hauskoja asioita, mutta ei mitään, mikä olisi liikuttanut sieluani ja avannut sille uusia näköaloja. »Pyhä levottomuus» valtasi minut uudelleen, tavoitin korkeita päämääriä, ihanteen tietä, täydellisentymistä. Uskonto ei ollut ratkaissut minulle arvoitusta; »suuri maailma», jossa olin toivonut tapaavani sivistyksen ja elämän huiput, oli osoittautunut pikkumaisen turhamielisyyden ja turmeluksen tyyssijaksi. Käännyin nyt toiseen suuntaan.

Kaikista taiteista oli maalaaminen aina ollut mielityötäni, koska minulla oli siihen ehdottomasti taipumuksia. Sieluni tarvitsi musiikkia; olin aikaisimmasta lapsuudestani saakka kuullut vanhempieni kodissa mitä oivallisinta musiikkia, join sitä täysin siemauksin kuten elämänvoimaa, mutta kuuntelin mieluummin kuin soitin itse, sillä sormeni olivat taitamattomat ja minun olisi täytynyt harjoittaa väsyttäviä ja pitkällisiä opintoja, ennenkuin olisin kyennyt esittämään sitä niin kuin sen sielussani tunsin. Piirustaminen sitävastoin kävi minulta odottamattoman hyvin, ja jo ennenkuin varsinaisesti olin saanut opetustakaan, oli se ollut mielityötäni. Muinaissaksalainen kristillinen taide oli pitkät ajat ollut minulle kaikkein korkeinta. Kadehdin keskiajan yhdyskuntien elämää, jotka olivat luoneet teoksia sellaisia kuin Kölnin tuomiokirkko, Strassburger Münster tai vanhojen saksalaisten mestarien sielukkaat kuvat ja joiden nöyryys oli niin suuri, että heidän nimensä ovat unohtuneet, vaikkakin heidän sielunsa yhä elävät pyhien neitsyeiden kirkastetuissa haahmoissa, hurskasten uskonsankarien olemuksessa ja jumalallisissa lapsissa.

Siihen aikaan, josta nyt puhun, osuin näkemään saksalaisen maisemamaalarin Carl Morgensternin tauluja. Hän oli oleskellut vuosikausia Italiassa ja maalasi etelän luontoa runoilijan tunteella kuten Claude Lorrain oli tehnyt. Hän ei ainoastaan jäljitellyt luontoa, hän — kuten tämäkin — kirkasti sen ihanteellisimpaan muotoonsa luoden siihen tuon kauneuden sanoin kuvaamattoman sopusoinnun, joka lumoaa ihmissielun. Nähdessäni näitä kuvia tapahtui mielessäni suuri mullistus. Tajusin ensi kerran, että valot, värit ja muodot antavat meille oman itsensä kautta, sopusointuisina ja yhtyneinä, aavistuksen kauneuden käsitteestä ja suovat meidän tuntea onnea, joka säteilee niistä.

Tästä lähtien oli minulla vain yksi ainoa toivomus: päästä tuon maalarin oppilaaksi, jonka taulut olivat tehneet minuun niin syvän vaikutuksen ja pyhittää koko elämäni taiteelle, joka nyt tuntui minusta siveellisen täydellisentymisen tieltä.

Mutta miten oli tämä toivomus toteutettavissa? Suuri mestari ei ottanut oppilaita ja vanhempani olisivat pitäneet asiaa mahdottomana. Olin tästä huolimatta päättänyt tehdä kaikkeni saavuttaakseni päämääräni. Meillä oli vanha ystävä, perin omituinen ihminen, jota me kaikki rakastimme hänen hyvyytensä ja onnettomuutensa takia. Hänen tarinansa oli kuin romaani. Hän kuului ylhäiseen sukuun ja oli ollut harvinaisen kaunis mies. Hän oli oleskellut useampia vuosia Napolissa englantilaisessa sotajoukossa, n.s. muukalaislegionan upseerina. Siellä oli hän solminut avioliiton sangen kauniin ja ylhäisen italialaisen naisen kanssa, jonka sukunimi on vain liiankin kuuluisa Napolin aikakirjoissa. Kun hänet kutsuttiin legionan mukana takaisin Englantiin, kieltäytyi rouva kolmen lapsensa kanssa seuraamasta häntä. Papit olivat yllyttäneet häntä käännyttämään miestään katolisten yksinvallan kannattajien puolelle. Huomattuaan hänen rehellisen, avoimen luonteensa taipumattomuuden, houkuttelivat he rouvan luopumaan velvollisuuksistaan. Mies koetti järjen ja rakkauden voimalla saada hänet takaisin, mutta kun lähdön päivä koitti, oli rouva lapsineen kadonnut. Virkavelvollisuudet pakottivat miehen jättämään Napolin ilman että hän sai vihiä vaimonsa olinpaikasta. Pitkien, turhien etsiskelyjen ja kuulustelujen jälkeen, joihin myöskin hänen ystävänsä olivat ottaneet osaa, pääsi mies vihdoin puolisonsa jäljille. Hän oli piiloutunut erääseen sisilialaiseen luostariin. Pappien yllyttämä, uskonkiihkoinen rouva kieltäytyi palaamasta kerettiläisen luo. Hän ei onnistunut riistämään lapsiaan pappien vallasta, jotka nauttivat korkean esivallan suojelusta ja kasvattivat lapsia omia tarkoitusperiään varten. Heitä opetettiin luonnollisesti vihaamaan jaloa isäänsä, mutta hän rakasti heitä yhä, joskaan hän ei milloinkaan puhunut heistä eikä onnettomuudestaan. Hän oli aikoja sitten ottanut eron virastaan, ja vietti yksinäisen filosofin elämää. Hänessä vallitsi vain yksi intohimo: syvä, hirmuinen viha katolilaisia pappeja kohtaan, joita hän nimitti ihmiskunnan vihollisiksi.

Hän oli meille joka suhteessa uskollinen, kelpo ystävä. Minä uskoin hänelle toivomukseni päästä yllämainitun mestarin oppilaaksi. Hän lupasi rohkaista mielensä ja puhua asiasta taiteilijan kanssa. Eräänä päivänä lähtikin hän tämän atelieriin, katseli tauluja ja puheli mestarin kanssa Italiasta italiankielellä, jota täysin hallitsi. Voitettuaan miellyttävällä keskustelullaan taiteilijan suosion, ilmoitti hän äkkiä saksankielellä tulleensa hänen luokseen erään nuoren ystävättärensä takia, joka halusi häneltä tunteja. Hän osasi niin hyvin puhua puolestani, että taiteilija, jota asian erikoisuus huvitti, lupasi tulla ottamaan selvää, olivatko taipumukseni sen arvoiset, että hänen niiden vuoksi kannatti tuhlata aikaansa. Hän saapuikin todella, ja suostui antamaan minulle tunteja nähtyään piirustuksiani; vieläpä hän tahtoi, että heti rupeaisin maalaamaan öljyväreillä.

Olin suunniltani onnesta. Kaikenlaisten tarpeitten hankkimiseen tarvitsin kuitenkin heti paljon rahaa. En tahtonut pyytää isältäni, kun hän jo, vaikkakin vastenmielisesti, oli antanut minulle luvan ottaa noita muutenkin kalliita tunteja. Möin salaa kauniin, kultaisen ketjun ja muutamia muita koristeitani ja tunsin sydämellistä tyydytystä voidessani itse puolestani uhrata jotakin tämän jalon tarkoituksen hyväksi ja tarvitsematta rasittaa muita.

Aloin sitten maalata, ja tuskinpa ovat suurimmatkaan mestarit tunteneet korkeampaa onnea kuin minä saadessani suuren mestarin johdolla antautua työhön, joka vihdoinkin osoittaisi minulle tien ihanteeseen.

Maalasin kaiken päivää ja kun iltaisin siirsin telineeni syrjään, tunsin tulleeni paremmaksi. Sielussani ei ollut sijaa ainoallekaan hyljättävälle ajatukselle tai matalalle pikkuseikalle. Elämäni päämääräksi oli tullut loihtia esiin kauneuden salaisuus tekniikan täydellisentymisen kautta. Elin omassa maailmassani, joka tuntui minusta ainoalta todelliselta. En kuitenkaan laiminlyönyt muita velvollisuuksiani ja olin ehkä entistä lempeämpi ja ystävällisempi ympäristölleni nyt, kun olin niin sydämellisen tyytyväinen elämääni. Mutta he tunsivat, että ajatukseni, varsinainen olemukseni, olivat muualla, ja vaikkakaan en tieteni tahtonut heitä loukata, olivat he kuitenkin hiukan nyrpeillään. Ystäväni alkoivat kiusoitella minua, sillä he eivät voineet uskoa, että nuori tyttö kykenisi keskittämään itseään siinä määrin muista syistä kuin persoonallisesta kiintymyksestä. Minulle kerrottiin, että useat nuoret naiset, jotka myöskin olivat halunneet tunteja kuuluisalta taiteilijalta, mutta turhaan, kadehtivat minua. Tästä en suuria välittänyt: rakastin opettajaani opettajana, en muuten. Sydämeni syvyydessä eli vielä arkana ja hiljaisena muisto, joka ei niin pian olisi voinut väistyä toisen tunteen tieltä. Olin siksi syvästi kiintynyt opintoihini, että en pystynyt vähääkään seuraamaan keskustelua, joka kosketteli jokapäiväisiä tapahtumia niinkuin olisivat ne olleet elämän päätarkoitus. Keskustelun liikkuessa tavallisessa aihepiirissään, istuin minä telineeni ääressä jäljentäen opettajani tauluja, joissa syvänsininen taivas kuvastui vielä sinisempään mereen kaunisviivaisten kukkuloiden, palmujen ja öljypuulehtojen lomassa. Tyynessä vedenkalvossa liukui kepeitä venheitä, ja tuli väkisinkin ajatelleeksi, että kalastajien, jotka niitä ohjasivat, täytyi laulaa loputonta ylistyshymniä kauneudelle ja onnelle. Maalatessani tajusin yhä paremmin, että kristillinen askeesi on väärässä — etteivät aistit ole hengen vihollisia, vaan pikemmin sen välikappaleita.

13. NUORI APOSTOLI.

Keväällä piti meidän palata pieneen pohjoiseen pääkaupunkiimme. Tuskani oli sanoin kuvaamaton, kun minun täytyi jättää tunnit, jotka olivat antaneet minulle niin paljon onnea. Minusta tuntui kuin olisin luopunut sieluni autuudesta. Sitäpaitsi oli nykyisessä asuinpaikassamme, eristetystä elämästämme huolimatta, tarjona henkisiä apulähteitä, joita aloin yhä enemmän kaivata. Elämä pienessä pääkaupungissamme, jota olin niin rakastanut, tuntui minusta nyt ahtaine yhteiskunnallisine oloineen kuin maanpaolta. Tästä huolimatta oli minun pakko lähteä. Ainoa lohdutukseni oli se, että opettajani, joka myöskin sydämellisesti valitti lähtöäni, oli luvannut ruveta kanssani taiteelliseen kirjevaihtoon. Palattuamme pieneen kotiin, laitoin ensi työkseni kuntoon atelierin itselleni, jossa yksinäni ja taiteeseen vaipuneena vietin onnen ja uutteran työn hetkiä. Yritin myöskin piirtää luonnon mukaan, mutta silmieni edessä lepäävä maisema ei enää miellyttänyt minua senjälkeen kun mestarini oli tauluissaan opettanut minulle etelän luonnon sanomattoman viehätyksen. Poikkeuksena olivat kuitenkin puut ja metsäsikermät salaperäisine hämärineen ja auringonsäteineen, jotka siivilöityvät lehvien lomitse ja leikkivät sammaleisella maalla. Tämä on pohjois-Saksan maisemien runoutta ja ehkä juuri tämän vuoksi pitivät näiden seutujen kansat lapsuusaikanaan metsiä ja puita pyhinä ja palvelivat Wodaniaan pyhässä tammilehdossa. Mutta varsinaisten maisemien yksinomainen vihreä väri ei ollut mielestäni maalauksellista. Sininen, violetti, keltainen ja punainen ovat etelän hiveleviä värivivahduksia. Kenties onkin perimmäinen pohjola, jossa alastomat kalliot, lumi ja syvänsininen meri hallitsevat, maalauksellisesti kauniimpi kuin keskellä sijaitsevat siunatut maat vihreine päävärityksineen.

Sitäpaitsi ei minulla tässä pikku kaupungissa myöskään ollut apukeinoja, millä tukea kehitystäni, sillä siellä ei ollut ainoatakaan taulugalleriaa, ei edes kunnollista taulua, ei taiteilijaa, ja tuskin ainoatakaan henkilöä, joka käsitti, mitä maalaaminen on. Ikuisesti etsivä henkeni pyrki jälleen toisille teille. Vanhat, uskonnolliset kysymykset heräsivät uudella tavalla. Arvostelu ei enää pelottanut minua; kävin aniharvoin kirkossa, koska en saanut sieltä ainoaakaan uutta ajatusta, en minkäänlaista valistusta. Eräänä päivänä kerrottiin minulle, että uskonnonopettajani vanhin poika, joka parastaikaa vietti loma-aikaansa kotona, saarnaisi seuraavana sunnuntaina kirkossa, hän kun oli teoloogi kuten isäkin. Lähdin kirkkoon nähdäkseni, mitä oli tullut hiljaisesta, kalpeasta pojasta, jonka joskus olin tavannut työskentelemässä äitinsä huoneessa. Saarnavirren jälkeen astui mustaan kauhtanaan puettu nuori mies saarnatuoliin, kumartui hiljaiseen rukoukseen ja viipyi siinä asennossa muutamia minuutteja. Minulla oli aikaa katsella häntä. Hän oli suurikasvuinen kuten isänsäkin, mutta pään muoto poikkesi niillä seuduin tavallisesti esiintyvästä tyypistä. Hänen kalpeiden kasvojensa piirteet olivat terävät ja jalot kuten etelämaisilla roduilla. Pitkät, tuuheat, mustat hiukset ulottuivat hartioille asti; hänellä oli ajattelijan, marttyyrin otsa. Kun hän alkoi puhua, vaikutti hänen syvän, soinnukkaan äänensä sävy minuun miellyttävästi. Mutta saarnan sisällys sai minun pian unohtamaan kaiken muun. Se ei ollut isän saarnojen hentomielistä siveysoppia eikä protestanttisen oikeauskoisuuden jäykkää, kylmää epämääräisyyttä. Se oli kuin raikas, kuohuva vuoripuro, josta kumpusi runoutta ja elähyttäviä ajatuksia. Siinä ihanteellisen sielun kirkas liekki ja mahtavan älyn voima yhtyivät arkailematta ankarintakaan arvostelua. Siinä oli nuori Herder, joka saarnatessaan evankeliumia, kehitti ihmiskunnan historian korkeimpia filosofisia aatteita. Minut valtasi syvä liikutus ja onni. Kotiin palattuani kerroin äidille kuulemastani ja sanoin hänelle syttyneenä: »Jos tuo nuori mies jää tänne, odottaa tätä pientä maata suuri tulevaisuus.»

Muutamia päiviä myöhemmin lähti äitini iltaseuraan; minä jäin kotiin. Entinen opettajani oli esittänyt hänelle poikansa, ja äiti oli yhtä ihastunut kotiin tullessaan kuin minä kirkosta palatessani. »Hän on nuoren miehen ihanne», vakuutti hän. Olin pahoillani, etten ollut lähtenyt mukaan, ja kuitenkin melkein toivoin, etten kohtaisi nuorta apostoliani puolueettomalla alueella. Hän oli jo saanut sijan mielikuvituksessani uuden totuuden intomielisenä profeettana. En enää sinä vuonna nähnyt häntä, sillä hän palasi takaisin yliopistoon.

Mutta minä tunsin, että minun täytyi luopua yksinomaan mietiskelevästä elämästäni päästäkseni käsiksi toimintaan. Pyhä iloni, jota tunsin maalatessani, oli mielestäni liian itsekästä, jos ei minulta riittänyt sääliä sitä kärsimystä kohtaan, jota näin kaikkialla ympärilläni ja jos ei tuo sääli, jossa nähdäkseni piili kristillisyyden sisin olemus, puhjennut teoiksi. Päätin koettaa saada aikaan jonkinlaisen työ-yhdistyksen köyhille. Puhuin tästä tuttavapiirini nuorille naisille. Sain osakseni olkapään kohauksia, epäiltiin yritykseni onnistumista. Sain kuitenkin pienen joukon innostumaan asiasta, ja me panimme alulle sangen yksinkertaisen yhdistyksen. Kokoonnuimme muutamia kertoja viikossa toistemme luona ja luovutimme aina tällöin yhdistyksen rahastoon niin pienen erän, ettei se kenestäkään tuntunut rasittavalta. Rahoilla ostimme työaineita. Saimme niiden lisäksi vapaaehtoisiakin lahjoja. Koolla ollessamme ompelimme kaiken vuotta vaatekappaleita köyhille ja jaoimme ne jouluiltana. Lapsuudestani asti olin pitänyt tätä sydämellisimmälle koti-ilolle pyhitettyä päivää, kuten sitä niin kauniisti Saksanmaassa vietetään, juhlana, jolloin on myöskin koetettava ilahuttaa köyhiä. Pieni yrityksemme onnistui yhä paremmin. Pian tahtoivat kaikki nuoret tytöt päästä seuraamme. Niukkoihin varoihin nähden eivät työn tulokset suinkaan olleet vähäpätöiset. Yhdistykseemme kuului myöskin nuoren apostolin kaksi sisarta. Tunsin vanhemman; hän oli kaunis ja hyvä, mutta ei ollut koskaan erityisesti kiinnittänyt mieltäni. Toinen sisar oli vasta äskettäin päässyt täysikasvuisten joukkoon. Hän oli minua paljon nuorempi ja olin tuntenut hänet vain lapsena. Selittämätön vetovoima, joka ratkaisee ihmiskohtalot, lähensi meidät heti alussa toisiimme ja koko seuran hämmästykseksi virisi välillemme sydämellinen ystävyys. Nuori ystävättäreni ei ollut nimittäin niin suosittu kuin hänen sisarensa, joka oli sangen miellyttävä olento. Nuorempaa pidettiin teeskentelijänä ja liioittelevana, kun hän, vaikka oli vasta seitsentoistavuotias, piti enemmän vakavista keskusteluista kuin tyhjänpäiväisestä lavertelusta ja oli vapaa ja välitön vain silloin, kun keskustelu kiinnitti hänen mieltään. Tavallisessa seurustelussa oli hän sitävastoin ujo, hiljainen ja saamaton. Ymmärsin häntä tässä kohden vain liiankin hyvin ja näin ihastuksella, miten rikas hänen sielunsa oli. Lyhyen ajan kuluttua oli hän minulle paljon läheisempi kuin vanhempi sisar. Hän puhui usein veljestään, jota intohimoisesti rakasti. Veli oli hänen kaikkensa ja sisaren rakkaus oli todellista palvomista. Olin mitä hartain kuulija ja nuoren apostolin kuva kävi minulle yhä kalliimmaksi. Häntä odotettiin yliopistosta kotiin keväällä. Sisar värisi onnesta tätä ajatellessaan, sillä veljen piti viipyä kauan. Hän aikoi valmistua teologiankandidaattitutkintoa varten.

Minäkin odotin häntä ilolla. Tiesin että hän toisi minulle uutta valoa; sitäpaitsi oli hän parhaan ystäväni jumaloitu veli.

Kun hän vihdoin oli saapunut, kutsuivat hänen sisarensa sisareni ja minut viettämään iltaa heidän luokseen. Olimme tuskin saapuneet sinne, kun ovi avautui ja veli astui sisään. Hän istahti viereeni ja keskustelu oli heti täydessä vauhdissa. Oli ihmeellistä, kuinka mielipiteemme kaikissa tärkeissä kohdissa olivat samanlaiset. Katselimme toisiamme kummastuneina, sillä toisen sanat näyttivät puhkeavan suoraan toisen ajatuksista. Lähtiessämme jäi hän seisomaan keskelle huonetta, ja hyvästi saneessani katseli hän minua kuin unessa.

Muutamia päiviä tämän jälkeen kutsuttiin hänet sisarineen meille minun pyynnöstäni. Silloin olin taas tuon sisällisen pakon vallassa, joka on pilannut minulta niin monta hetkeä elämässäni ja jolloin minun on mahdotonta olla välitön niin hartaasti kuin sitä haluaisinkin. Lopuksi keskustelimme kuitenkin lyhyen hetken kahden kesken ja keskustelumme esineenä oli hänen nuorempi sisarensa, jota hän nimitti vain Pienokaiseksi. Kiintymys, jota me molemmat tunsimme häntä kohtaan, teki minut kaunopuheiseksi. Puhuessani lämpimästä ystävyydestäni tunsin samalla, että veli tulisi kolmanneksi tähän liittoon, joka jo muodosti osan elämästäni.

Äitini ja sisareni päättivät mennä Herran ehtoolliselle. Tämä oli tapahtunut vain pari kolme kertaa tuon minulle niin tuskallisen päivän jälkeen, enkä vieläkään tuntenut itseäni rauhalliseksi tässä kohden. Tällä kertaa päätin saada asian ratkaistuksi. Käännyin entisen opettajani puoleen, jota olin tullut taas lähemmäksi hänen nuoremman tyttärensä ystävänä. Kirjoitin hänelle kirjeen, jossa tein peittelemättä selvää epäilyistäni ja arveluistani. Tunnustin, etten koskaan ollut ehtoollisessa tuntenut armon salaisuutta ja että lopuksi olin päässyt melkein siihen, että tätä juhlallista tapaa oli kai vain pidettävä sen suuren veljesseurakunnan vertauskuvana, johon Kristus tahtoi johtaa kaikki ihmiset ja jonka toteuttamiseksi hän kärsi ristinkuoleman. Pyysin häntä määräämään ajan, jolloin voisimme suullisesti puhella tästä asiasta. Hän suostuikin tähän, oli rakastettava kuten aina ennenkin, ei sanallakaan minua moittinut epäilyistäni, mutta ei myöskään antanut minulle varmaa mielipidettä asiasta. Aloin uskoa, ettei hänellä itselläkään sitä ollut. Vihdoin johti hän puheen toisiin seikkoihin ja kertoi minulle m.m., että hänen poikansa oli melkein aina kotona, hän kun ei viihtynyt entisten koulutoveriensa seurassa, jotka viettivät puolet ajastaan iltaseurassa biljardi- ja korttipelin ääressä.

»Hän on täysin oikeassa», sanoin minä.

»Kenties», arveli isä, »mutta tällä tavalla joutuu hän pian kokonaan eristetyksi muista. He alkavat vihata häntä, kun hän tahtoo olla muita parempi.»

»Entä sitten. Tässä tapauksessa on parempi olla yksinään ja vihattu.»

Muutamia päiviä tämän jälkeen tuli äiti luokseni kirje kädessään ja sanoi: »Nyt saat kuulla jotakin oikein hauskaa.» Kirje oli isältä, joka ilmoitti minulle, että vanhimman veljeni vaimon täytyisi terveytensä vuoksi viettää talvea etelässä, ja kun veljeni ei voinut lähteä hänen mukaansa sinne, toivoi hän minua matkaseurakseen. Isäni oli suostunut tähän. Olin intohimoisesti kiintynyt tähän kälyyni, ja vaikka veljeni ja hän enimmäkseen elivät kaukana meistä, piti hänkin erityisen paljon minusta. Hän aikoi viettää talvea Provencessa ja palata pohjois-Italian kautta kotiin. Minä siis saisin matkustaa etelään, Italiaan! Lapsuudesta saakka oli Italia ollut unelmieni maa, ihmemaa, rohkeimpien toiveitteni päämaali. Olin vielä aivan pieni, kun muuan rakas ystävämme, henkevä taiteilija, joka oli kauan asunut Italiassa, sanoin ja kuvin esitti meille tämän maan ihmeitä; se oli kokonaan täyttänyt mielikuvitukseni. Samoihin aikoihin olin äidiltäni kuullut Goethestä ja oppinut pitämään häntä kunnioitettavimpana ihmisenä aikalaistensa joukossa. Tästä oli lapselliseen mielikuvitukseeni kutoutunut unikuva, joka säilyi koko lapsuuteni ilman että kerroin siitä kenellekään. Olin ajatellut jonkun onnellisen sattuman oikusta pääseväni Italiaan ja matkustavan! takaisin Weimarin kautta, jossa voisin istua Goethen jalkain juuressa; kuvittelin häntä jonkun itämaan viisaan näköiseksi. Kuullessani Goethen kuolemasta, tunsin sydämessäni katkeraa tuskaa; en pitkään aikaan voinut suostua ajatukseen, että niinkin suuren ihmisen täytyi kuolla ja että unelmani ei nyt voinut täyttyä. Nyt kuitenkin toteutuisi lapsellinen unelma puolittain. Sieluni saisi levittää siipensä ja lentää kaipauksen tuntemattomaan maahan, joka tuntui minusta oikealta isänmaaltani. Se oli liian ihanaa ollakseen totta, ja kuitenkin se oli totta. Olin hiljaa kuten aina elämäni valtavimpina hetkinä. Mutta minusta tuntui kuin se ihanne, jota kohden elämäni oli ollut ainaista pyhiinvaellusta, odottaisi minua siellä, tuossa kaukaisessa maassa, ja ojentaisi minulle kruunua pilvissä.

Ainoa tuskallinen seikka oli ilmoittaa tästä onnesta sisarelleni, elämäni tähänastiselle uskolliselle toverille, jonka kanssa olin jakanut kaiken, hyvän ja pahan. Hän otti kuitenkin uutisen vastaan herttaisen iloisesti ja alistuvasti, luonteensa mukaan, ja auttoi minua auliisti matkavalmistuksissa. Näissä puuhissa tunsin suuren onneni rinnalla, myöskin syvää haikeutta. Näin taas niin selvästi, kuinka suuresti minua perheessäni ja koko ystäväpiirissäni rakastettiin. Matkani herätti yleistä myötätuntoa. Kaksi päivää ennen lähtöäni viettivät Pienokainen ja hänen veljensä iltaa luonamme. He iloitsivat puolestani, mutta surivat lähtöäni ja olisivat tahtoneet seurata minua.

Vihdoin koitti eron hetki. Minun täytyi lähteä hyvin aikaisin aamulla postivaunuissa, sillä rautateitä ei niillä seuduin silloin vielä ollut. Äitini nukkui; en tahtonut häntä herättää säästääkseni hänet jäähyväishetken tuskalta, sillä hän erosi minusta kuitenkin raskaalla sydämellä, kun lähdin niin pitkälle. Italian matka oli siihen aikaan vielä vaarallinen. Hiivin hänen vuoteensa ääreen ja otin häneltä äänettömät jäähyväiset rukoillen palavasti, että Jumala siunaisi häntä. Sitten lähdin postitalolle, jonne uskollinen sisareni saattoi minua. Siellä tapasimme Pienokaisen ja hänen veljensä. Syleilin vielä kerran ystävääni, kättelin vielä kerran veljeä. Hän antoi minulle kukkavihon, johon oli sidottu kirje; osoitteen sijasta oli siinä seuraavat Tasson sanat: »I suoi pensieri in lui dormir non ponno.» (Hänen ajatuksensa eivät voi nukkua.)

Nousin vaunuihin kukkavihko ja kirje kädessäni ja minulla oli se tunne, että jokin hyvä jumal'olento siunasi minua. Muutaman tunnin kuluttua pysähtyivät postivaunut pienelle posti-asemalle, jossa matkustajat söivät päivällistä. Minä sen sijaan menin postitalon puutarhaan ja avasin kirjeeni. Se sisälsi runoja: jäähyväissonetin ja pitemmän runoelman, jonka hän oli sepittänyt erään keskustelumme ja sitä seuraavan, loistavassa auringonlaskussa tekemämme kävelymatkan jälkeen. Hänen henkensä silmien ohi olivat vaeltaneet pohjolan ankarat ajattelijat kuten näyssä — nuo miehet, jotka kovien taisteluittensa keskeltä aina olivat ikävöineet etelään, joka oli heille sopusoinnun ja täydellisen kauneuden vertauskuva, ikävöineet varsinkin Saksanmaassa, missä tämä kaipaus toistui jokaisessa syvässä, pyrkivässä luonteessa. Heidän vaeltaessaan etelää kohti antoi hän heidän ensin tervehtiä alppeja, joiden huiput hehkuivat auringonpaisteessa:

    »Ihr Alpen seid gegrüsst, ihr ew'gen Mauern,
    Die unsrer Erde Paradies beschützen;
    Ihr Niegeseh'nen füllt mit heil'gen Schauern
    Ein Herz, das Schnee und Wolken möchte fragen
    Und Antwort lesen möcht' im Sturm und Blitzen.»

    [Terve, alpit, se ikuiset muurit,
    jotka suojelette maista paratiisiamme.
    Te näkemättä jääneet, täytätte pyhällä väristyksellä
    sydämen, joka tahtoisi kysellä lumelta ja pilviltä
    ja vastauksen lukea myrskyssä ja salamoissa.]

Lopussa puhui hän siitä, kuinka hänenkin parhaat tähtensä olivat viitanneet hänelle tietä etelään, viimeinenkin, joka tuskin oli ehtinyt nousta ja nyt jo riensi etelään loistaakseen siellä.

    »Doch flüstert sie mir zu: Ich ziehe gern.
    Ja, du hast recht, den Winter lass' dem Norden,
    Mich lass mit Wort und Tat den Süd verdienen.»

    [Kuitenkin kuiskaa tyttö minulle: Lähden mielelläni.
    Niin olet oikeassa, talvi jätä Pohjolalle
    ja minun salli sanoin ja teoin ansaita etelä.]

On mahdotonta sanoin kuvata suunnatonta, hiljaista onnentunnetta, joka valtasi minut tämän kirjeen luettuani. Se oli rauhaa kesken kiihtymyksenkin, kirkasta iloa ilman kiihkeitä toivomuksia — se oli kuin kevätaamu, jolloin kaikki on tuoksua ja sopusointua ja toivoa kesästä, joka seuraa.

Saavuttuani kaupunkiin, jossa minun ja seurassani matkustavan naisen piti olla yötä, kirjoitin hänelle vastauksen, runomuotoisen myöskin, jonka lähetin hänen sisarelleen pyytäen tätä toimittamaan sen perille.

14. ETELÄ.

Saavuttuani kälyni luo lähdimme heti matkalle etelää kohden. Matkaseurueeseemme kuului paitsi kälyäni, hänen kaksi kaunista, viisasta poikaansa, heidän kasvattajansa, minä, kamarineiti ja palvelija. Mahduimme koko joukko suuriin matkavaunuihin, jotka olivat varustetut kaikenlaisilla mukavuuksilla; olimme niissä kuin kotonamme ja saatoimme pysähtyä, milloin halutti. Tämä oli varmasti miellyttävin matkustustapa. Rautateillä saattaa olla etunsa, mutta jos tahtoo todella nauttia matkustuksesta kauniin seudun läpi, täytyy kulkea omissa vaunuissaan, olla oma herransa eikä kiusaantua höyrykoneen raivottarista, konduktööreistä sekä vieraiden ja usein vastenmielisten ihmisten ikuisesta edestakaisin liikkumisesta. Liikkuvassa pienessä kodissamme vallitsi mitä iloisin mieliala. Poikien hilpeä puhelu, henkevät kysymykset ja viisaat huomiot ilahuttivat mieltämme, samoin palvelijoiden lapsellinen ihmetys, jolla he suhtautuivat kaikkeen näkemäänsä uuteen. Opettaja lisäsi myöskin osaltaan yleistä hilpeyttä. Hän oli omituinen olento ja aito saksalainen. Koti oli ollut köyhä ja hän oli saanut kasvatuksensa eräässä seminaarissa; senjälkeen oli hän ankaralla työllä ja suurilla kieltäymyksillä ansainnut sen verran, että oli voinut opiskella teologiaa eräässä yliopistossa. Ei ole surkuteltavimpia olioita Saksanmaassa kuin poloiset teologian ylioppilaat, joiden päätettyään opintonsa täytyy usein odottaa kahdeksan ja kymmenenkin vuotta, kunnes saavat niukan toimeentulon. Tämäkin kandidaatti oli odottanut kymmenen vuotta turhaan. Hän oli tänä aikana elättänyt itseään opetustyöllä ja kun hän oli monipuolisesti sivistynyt mies ja luonteeltaan moitteeton, oli kälyni ottanut hänet poikiensa opettajaksi. Mutta näistä hyvistä ominaisuuksista huolimatta oli hänen käytöksessään uskomatonta kömpelyyttä, sitä naurettavampaa, kun hänessä oli suuri annos itserakkautta. Hänen arka kohtansa oli se, että hän luuli itseään runoilijaksi. Hän kirjoitti nimittäin alituisesti runoja, ei ainoastaan omaksi ilokseen, vaan saadakseen myöskin kunniaa parnassolla. Hän esitti itse runojaan ja niiden kuuleminen oli kerrassaan tuskallista, sillä kuulija sai koko ajan ankarasti taistella nauruaan vastaan.

Bernissä näin ensi kerran alpit. Kumarsin näiden ihanien maan jättiläisten majesteettia ja tunsin itseni sitä vapaammaksi ja iloisemmaksi mitä suuremmaksi ja mahtavammaksi luonto ympärilläni kävi. Kauhunkuvat ja synkät näyt, jotka ennen olivat minua vaivanneet, olivat kuin pyyhkäistyt pois. Minua kiusasi vain se, etten aina voinut nauttia omalla tavallani. Erinäiset muodolliset seikat vaativat nimittäin myöskin osansa — niinpä meni aina pitkä aika aterioimiseen, kun ulkona ihana auringonlasku loi hohdettaan kauniille maisemalle tai olisi voinut käydä katsomassa taulukokoelmaa tai muuta nähtävyyttä. Olisin mielelläni viipynyt kauan esineen luona, joka minua miellytti, ja oikein vaipunut sitä katselemaan, mutta opettaja, jolla oli kello toisessa ja matkakäsikirja toisessa kädessä, ei antanut minulle rauhaa. Olimme tuskin päässeet jonkun nähtävyyden ääreen, kun hän jo katsoi kelloaan ja huusi säikähtyneenä: »Ah, Herra Jumala, meillä ei ole enää minuuttiakaan aikaa!» ja riensi lyhyin askelin toiseen paikkaan, josta huomautettiin kirjassa.

Kun olimme kulkeneet Sveitsin läpi ja tehneet ihanan matkan Rhône-virtaa myöten, saavuimme Hyèresiin Provencessa, jossa aioimme talvehtia.

Hyères oli siihen aikaan ruma pieni kaupunki, jonka melkoisen suuri maakaistale erotti merestä. Tämä maakaistale on kokonaan oranssipuutarhojen peitossa ja päättyy toisella puolella hiekkaiseen tasankoon, johon meri pääsee vain vaivoin tunkeutumaan muodostaen ikäänkuin suota ja lätäkköjä. Kun emme vielä tunteneet oikeita teitä, näin meren ensi kerran tältä taholta. Se teki luonnollisesti minuun mitä surullisimman vaikutuksen. Olin usein unelmissani halannut nähdä meren ja kuvitellut sitä kaiken ylevän, loppumattoman ja majesteetillisen vertauskuvaksi. Nyt näytti se minusta pieneltä ja rumalta. — Olimme marraskuussa; ilmat olivat koleita, seutu ei esiintynyt edukseen, ei mikään siinä kyennyt niin mahtavasti vaikuttamaan mielikuvitukseeni kuin Sveitsin alpit. Majatalo oli kylmä ja epämiellyttävä. Kehnosti varustetut talot, matottomat kivilattiat, kamiinit, joita ensi kerran näin ja joissa polttopuina käytettiin pieniä kimppuja viiniköynnöksen oksia, inhoittava mistral-tuuli, joka ensimäisinä päivinä puhalsi lakkaamatta — kaikki tuo oli omiaan masentamaan mielen eikä tuntunut erittäin lupaavalta.

Opettaja, joka oli varustautunut parhaansa mukaan oppiakseen ja nähdäkseen kaiken, oli toimeliaisuudessaan hankkinut myöskin suosituskirjeitä muutamille kaupungin merkkihenkilöille. Ilmoittamatta mitään kälylleni, oli hän jo heti ensimäisenä päivänä käynyt näiden luona, ja tästä johtui, että seuraavana päivänä ilmestyi luoksemme kaksi naista, jotka toivottivat meidät tervetulleiksi ja tarjosivat palvelustaan. Kohteliaisuudestaan huolimatta tekivät he kuitenkin epämiellyttävän vaikutuksen kälyyni. He olivat aitoa maalaista porvarisväkeä ja kun heidän kasvatuksensa oli ollut sen mukaista ja he olivat äärimmäisen uteliaita ja lavertelevia, tekivät he meille epähienoja kysymyksiä ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: Meillä on joukko hyviä ystävättäriä, tämä täytyy kertoa heille. Mutta kun he tämän ohessa yhä tarjosivat palvelustaan, täytyi olettaa, että he aikoivat usein käydä meitä tervehtimässä. Kälyni suhtautui aina sangen pidättyväisesti uusiin tuttaviin eikä ollut vähääkään mielissään tästä hyökkäyksestä. Hän nuhteli opettajaa, joka suuresti pahastui siitä. Oleskelumme etelässä ei siis alkanut ollenkaan hyvillä enteillä ja minä aloin tuntea syvää koti-ikävää ja ajattelin haikealla kaipauksella rauhallista koti-elämäämme, ystäviäni ja kaikkea sitä rakkautta, joka kotona minua ympäröi. Tämä hirveä tuska kalvoi minua useamman viikon, olin kuin kuumeessa ja ajattelin, että rakkaus on sydämen todellinen etelämaa.

Vähitellen hälveni kuitenkin tuskallinen ikävä ja etelä alkoi avautua minulle. Olimme vuokranneet mukavan asunnon niin sanotulla Palmutorilla, josta oli ihana näköala oranssilehtoihin, niitä kehystäville vuorenkukkuloille, merelle ja Hyèresin saarille. Meri näyttäytyi nyt minulle toisessa valossa kuin ensi kerroilla. Näin sen tummansinisten aaltojen murtuvan kallioita ja luotoja vasten, joita peitti rehevä kasvullisuus, kukkivat myrtit ja pensaankorkuinen kanerva. Harhailin kukkuloilla pinjapuiden keskellä, joiden hauraiden oksien pitkät neulaset soivat tuulessa kuin eolinharput ja joiden välistä äkkiä avautui vapaita, ihania näköaloja. Välistä vaelsin sisämaahan päin yli kukkuloiden ja läpi ihastuttavien laaksojen, joissa ikuisesti viheriöitsevät tammet, joiden runkoja sirot köynnöskasvit kiertelivät, muodostivat vihreän lehtikatoksen kedon kukkaismaton yli. Tai lepäilin minä kirkkaiden vuorivirtojen partaalla näiden rientäessä merta kohden syleillen pieniä saaria, joilla kasvaa villinä punaista ja valkoista oleanteria — paratiisillisia paikkoja, joiden rauhaa ja hiljaisuutta ei ihminen hurjine intohimoineen tunnu koskaan häirinneen.

Nyt vihdoinkin osoittautui etelä sellaiseksi kuin olin uneksinut. Tämän luonnon näkeminen täydensi minulle opettajani tauluista saadun käsityksen. Käsitin vihdoin täydellisesti puhtaan kauneuden ihanteen, joka on olemassa vain itseään varten ja ilmenee muodon täydellisyytenä, kuten myöskin kreikkalainen henki sen käsitti vastapainoksi keskiajan transcendentaliselle käsitykselle, jota aikaisemmin olin yksinomaan pitänyt arvossa. Piirustaessani yhä luonnon mukaan ja tutkiessani sen pehmeitä kauneusviivoja ja valon ja värien vaihtelua, käsitin, kuinka kaikki siinä saarnaa sopusuhtaisuutta — sana, joka oikeastaan sisältää kaiken henkisen ja sielullisen kauneuden määritelmän. Näin henkeni silmillä Olympolle kokoontuvan olentoja, joiden kauneus oli iloisenvakaata, ikuisia tyyppejä, jommoisia vain Feidiaan tai Praxiteleen fantasia on luonut. Näin ihmeellisten temppelien kohoavan, jotka henkevöittävät itse kivenkin, ja sopusointuisuudellaan täydentävät maiseman sopusoinnun, ja tunsin itseni vakuutetuksi siitä, ettei henki taistele materiaa vastaan, vaan kirkastaa sen ja luo siihen sielun.

Sitäpaitsi sain myöskin miellyttäviä tuttavia. Väsymätön opettajamme keksi erään saksalaisen musiikkimiehen, joka terveytensä tähden oleskeli Hyèresissä, oli todella lahjakas ja sävelsi kauniita lauluja. Hän kävi usein luonamme iltaisin ja säesti minua. Kälyni rakasti liian paljon musiikkia ollakseen näitä käyntejä vastaan. Näistä illoista muodostui minulle todellisen tyydytyksen lähde, sillä laulaminen on aina ollut suurimpia taiteellisia ilojani. Se vain oli epämiellyttävää, että taiteilijaparka koetti maksaa kiitollisuuden velkaansa ottamalla laulujensa sanoiksi opettaja-runoilijamme sepustuksia; hänen runottarensa oli nimittäin täällä eteläisen taivaan alla käynyt pelottavan hedelmälliseksi. Runoilija oli ylen onnellinen, kun häntä näin tulkittiin, ja oli sanomattoman hullunkurista nähdä hänen kuuntelevan säveltäjän kauniita lauluja, jotka säestivät hänen kehnoja sanojaan. Hän seisoi tavallisesti nojaten kamiinia vasten kädet ristissä rinnalla, silmät maahan luotuina ja tyytyväinen hymy huulilla! Poloinen runoilija! Jospa hän olisi tietänyt, miten hänen julkeutensa milloin suututti, milloin nauratti minua.

Mutta hänen valloitushaluinen henkensä ei pysähtynyt tähän. Hän oli antanut esittää itsensä pormestarin rouvalle, joka oli saksatar ja saanut hänet joka sunnuntai pitämään kodissaan protestanttisia jumalanpalveluksia sekä maanmiehilleen että muukalaisillekin. Näissä tilaisuuksissa saarnasi opettajamme ja säveltäjä johti laulua. Pormestarin rouva oli ankara protestantti ja riemuissaan siitä, että katolisessa ympäristössään oli löytänyt tällaisen uskon ankkurin. Opettajan yhteiskunnallinen asema oli turvattu. Pormestarin rouva oli kaupungin ensimäinen nainen ja upporikas. Hän kohteli opettajaamme kuin Messiasta ja palvoi häntä siinä määrin, että tämä oli menehtymäisillään itserakkauteensa. Pormestarin talossa varustettiin eräs sali kirkoksi ja sinne hankittiin alttari ja urut. Seurakunta oli suurilukuinen. Kävin siellä poikien kanssa melkein joka sunnuntai enemmän laulun kuin saarnan takia; kälyni teki meille seuraa mikäli hänen terveytensä salli. Tutustuin näissä tilaisuuksissa ennenkaikkea talon naisiin sekä kahteen Strassburgista kotoisin olevaan sisareen, jotka viettivät täällä talvea vanhemman sisaren, nuoren kauniin lesken, terveyden vuoksi. Kiinnyin pian lämpimästi nuorempaan sisareen. Oli vaikea sanoa, mikä hänessä veti puoleensa, sillä hän ei ollut niin kaunis kuin sisar. Mutta häneen täytyi mieltyä, kun hänet vain näki, sillä hänen kalpeista kasvoistaan ja tummista silmistään kuvastui »suurten mysteerioiden» sielu kiehtoen koko elämän ajaksi sen, joka sitä rakastaa. Hän oli vasta kahdeksantoistavuotias, perinpohjin sivistynyt tyttö, perehtynyt kasvioppiin, piirusti erinomaisesti ja soitti hyvin pianoa. Hän kävi vielä uskonnollisissa asioissa taistelua, jonka minä olin jo suorittanut. Vertaillessani itseäni häneen, tunsin, kuinka etäällä jo olin siitä mystillisestä sieluntilasta, joka kaipaa suoranaisia ilmestyksiä. Hän oli saanut käsiinsä kirjan, jonka oli kirjoittanut muuan Sveitsin kuuluisimmista protestanttisista saarnaajista ja siitä luuli hän löytäneensä totuuden. Tämän vuoksi hän kirjoitti hänelle ja paljasti koko sielunsa tuolle ankaralle, kuuluisalle miehelle. Mutta hänen sielussaan oli, kuten minunkin, vielä muita mahtavia, oikeutettuja tarpeita, joiden tähden hän sai käydä katkeria taisteluita. Sisarukset olivat vuokranneet muutamia huoneita pormestarin talosta. Paulinella — se oli ystävättäreni nimi — oli vapaa pääsy talon niihin huoneisiin, joissa flyygeli ja urut sijaitsivat ja joissa ei tavallisesti kukaan oleskellut. Saapuessani hänen luokseen tapasin hänen usein jommankumman soittokoneen ääressä soittamassa vakavaa musiikkia, kuten Bachia ja Beethovenia, harvinaisella ymmärtämyksellä. Musiikki vaikutti häneen niin, että hän usein soittaessaan vuodatti kyyneleitä. Joskus, kun hänen sydämensä oli liian täysi, lankesi hän polvilleen, kätki kasvot molempiin käsiinsä ja itki katkerasti. Ymmärsin häntä täydellisesti tällaisina hetkinä, mutta vielä enemmän rakastin häntä hetkinä, jolloin nuoruus ja hänen suuri älynsä saavat voiton tunteellisuuden kuiluista. Silloin oli hän miellyttävin olento mitä ajatella saattaa. Tällainen oli hän tavallisesti pitkillä, yhteisillä retkillämme. Löydettyämme kauniin paikan meren rannalla, korkealla kukkulalla tai muualla, asetuimme rauhassa nauttimaan. Keskustelimme tuttavallisesti tai teimme työtä, sillä emme koskaan lähteneet ulos ilman piirustustarpeitamme. Nautimme tällaisina hetkinä täysin siemauksin nuoruuden ja jalon ystävyyden onnea. Miten ihania olivatkaan nuo rikkaan, täyteläisen ja todella vapaan elämän hetket!

Omistimme kaiken: korkeat henkiset harrastukset, tulisen pyrkimyksen, ihastuttavat ympäristöt, rajattoman vapauden. Turhanpäiväiset sivuseikat, jotka niin usein pilaavat parhaat hetket, eivät luoneet varjon rahtuakaan mieleemme. Toiveet, levottomuus, epäilys, katumus — kaikki oli hälvennyt. Pelkkä oleminen tuotti tyydytystä ja usein oli minulla vain yksi ainoa toivomus: autuaasti sulautua elämänkaikkeuden sopusointuun ja viattomuuteen.

Mutta luonto ei ole kuitenkaan suonut ihmisten, jotka ovat täällä syntyneet, kehittyä yhdenmukaisesti tämän sopusoinnun kanssa, kun se on heidän vereensä pannut niin tulisten intohimojen ituja, että se yllyttää heitä tihutöihin ja leppymättömään vihaan. Näin tästä pelottavia esimerkkejä. Tosin ei voi tietää, mitä järkevä ja lempeä kasvatus tekisi näistä ihmisistä, sillä heidän kyvykkäisyytensä on suuri; kiinnyin heihin hartaasti. Yksinäisillä kävelyretkilläni tutustuin maalaisiin, heidän tapoihinsa ja tarpeisiinsa ja pian olin niin yleisesti tunnettu, että useamman kuin kerran — kun olin eksynyt oudoilla teillä — kuulin nimeäni huudettavan, ja joku lapsi, talonpoika tai vaimo opasti minut oikealle polulle. Etenkin pääsin heidän suosioonsa maalaamalla heistä muotokuvia. Muun muassa olin maalannut kaksi sievää sisarusta ja lahjoittanut toiselle heistä kuvansa, jonka hän lähetti sulhaselleen Touloniin. Muutamia päiviä tämän jälkeen tulivat he luokseni tuoden minulle suuren korillisen appelsiineja, joiden peitteenä oli hurmaavia kukkasia. Pohjolassa olisi tämä ollut kallis lahja, mutta tässä siunatussa seudussa on köyhälläkin antamista vastalahjaksi rikkaalle. Tämä rakastettava teko asetti tyttöset minun tasalleni, ja näin sen hyvillä mielin. Vastasin heidän vierailuunsa. Heidän asuntonsa oli samanlainen kuin maan köyhälistön yleensä: pieni viheliäinen makuukamari ja arkihuoneena talon pihamaa, jota kaunisti avomaassa kasvava appelsiinipuu. Sisarukset istuivat pihassa ompeluksineen. Oli tammikuu, jolloin pohjolan köyhälistö hytisee jäätyneillä kaduillaan, kylmissä ullakkohuoneissaan tai kosteissa kellareissaan. He eivät olleet vähääkään hämillään odottamattomasta vierailustani, vaan tarjosivat minulle siron kohteliaasti puutuolin istuimeksi ja puhelivat hauskasti ja älykkäästi tuhansista pikkuseikoista, vaikkakin tunnustivat, etteivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa.

Pieni protestanttinen seurakuntamme päätti käydä herran ehtoollisella. Opettajamme avuksi saapui Toulonista protestanttinen saarnaaja. Tällä kertaa ei minkäänlainen tuska häirinnyt rauhaani ja tehnyt minua arvottomaksi ottamaan osaa veljeysateriaan. Päinvastoin tunsin kirkonmenon jälkeen vetäytyessäni huoneeseeni sellaista rauhaa, että sydämeni oli kuin täynnä viehättäviä sointuja.

Ranskalainen saarnaaja vaati virkaveljeään kerran käymään Toulonissa, jolloin hänellä oli tilaisuus saarnata rangaistusvankilan saksalaisille vangeille. Tämä suostui luonnollisesti ilomielin. Päätettiin, että Pauline, molemmat pojat ja minä lähtisimme mukaan. Olin Hyèresiin matkustaessamme käynyt Toulonin vankilassa ja sen onnettomien asukkaiden näkeminen oli minua syvästi surettanut ja nöyryyttänyt senvuoksi, ettei heidän alennustilaansa ollut syynä ainoastaan rikos, vaan myöskin inhimillinen oikeus, joka älykkäällä julmuudella on valinnut vangeille kaksivärisen, keltaisen ja punaisen puvun ja täydentänyt sen kahleilla tekemättä useinkaan minkäänlaista eroa hairahtuneen ja parannukseen mahdollisen poloisen sekä ihmisyytensä menettäneen rikoksentekijän välillä. Näin silloin ensimäistä kertaa tuollaisen rangaistuslaitoksen ja mieleeni nousi kysymys, oliko yhteiskunnalla oikeus rangaista tuolla tavalla, eikö se itse ollut syypää rikoksiin, joista se rankaisi ja vastasiko tällainen rangaistustapa tarkoitustaan? Olin tuskin uskaltanut luoda silmiäni noihin onnettomiin pelosta, että varomaton tai utelias katse nöyryyttäisi heitä vielä enemmän. Tunsin heitä kohtaan sanomatonta sääliä ja odotin suurella osanotolla edessämme olevaa toimitusta. Rangaistusvangeille oli varattu asuntoja vanhaan sotalaivaan, jonka kajuutasta oli muodostettu kappeli. Siellä tapasimme noita onnettomia viiden kuudenkymmenen paikkeilla, useimmat heistä olivat kotoisin Elsassista. Opettaja oli sangen liikutettu ja teki voitavansa saadakseen muut samaan mielentilaan. Hän tehosti kristinuskon kauneinta puolta julistaen tälle tuomitulle ihmisjoukolle, että on olemassa oikeus, joka voi armahtaa ihmisten hylkimiä, ja että tämän armahduksen saaminen on Jumalan ja ihmisten välinen asia, kokonaan riippumaton maailmasta; sanoipa hän niinkin, että vangin puku voi muuttua kunniavaatetukseksi Jumalan edessä, kun sen alla sykkii puhdistunut sydän.

Muutamien onnettomien kasvoille oli syttynyt kirkastuneen toivon hohde, joka oli sanomattoman liikuttava. Saarnan jälkeen oli meillä lupa puhutella vankeja. Siellä oli m.m. hyvään perheeseen kuuluva nuori saksalainen, joka oli opiskellut ja tunsi useita, opettajallemmekin tuttuja saksalaisia professoreja. Hän oli palvellut Algierin muukalaislegionassa ja hoitanut rykmentin rahastoa. Heikkona hetkenä, kuten hän itse sanoi, oli hän ottanut rahaa huostassaan olevasta rahastosta toivoen voivansa sen myöhemmin maksaa takaisin. Ennenkuin hän kuitenkaan ehti sen tehdä, tuli asia ilmi ja hänet tuomittiin kymmeneksi vuodeksi rangaistusvankilaan. Viisi vuotta oli kulunut tästä kauheasta ajasta ja hän oli koko ajan käyttäytynyt niin moitteettomasti, että pastori ja johtajat olivat jo lähettäneet Pariisiin anomuksen hänen rangaistusaikansa lyhentämisestä. Tähän voidaan nimittäin suostua, jos syyllinen todellisella parannuksella sovittaa rikoksensa. Joka viisi vuotta on ollut rangaistusvankilassa turmeltumatta ja päinvastoin edistynyt hyvässä, on tosiaan armahduksen arvoinen. Olimme puheissa muidenkin kanssa, joiden useinkin sangen lapselliset tunnustukset meitä liikuttivat. Niinpä sanoi meille muuan elsassilainen talonpoika lapsellisen yksinkertaisesti: »Löin vihapäissäni eukkoni kuoliaaksi ja täällä saan nyt istua elinaikani. Olisinpa ajoissa saanut kuulla kaiken sen hyvän, mitä meille nyt neuvotaan, en ehken koskaan olisi tehnyt pahaa.»

Jätimme heidät vihdoin luvattuamme lähettää heille saksalaisia raamattuja — ainoa, minkä luulimme voivamme tehdä heidän puolestaan.

Alkuperäisen suunnitelman mukaan olimme aikoneet viettää osan ajastamme Hyèresissä ja osan pohjois-Italiassa, mutta luovuimme siitä ja päätimme asua koko ulkomailla olo-ajan Hyèresissä. Surin Italiaa, mutta iloitsin jäädessämme Hyèresiin, jossa viihdyin yhä paremmin ja sain uusia, miellyttäviä tuttavia. Muuan näistä, iäkäs vallasnainen, oli minulle erittäin ystävällinen ja tutustutti minut erääseen ranskalaiseen, jonka asunto oli samalla torilla kuin meidänkin. Tämä oli vanhaa ylimyssukua, vielä nuori, mutta halvattu, niin että pääsi vain vaivoin kävelemään. Hän oli upporikas ja saattoi kaikilla mahdollisilla tavoilla lievittää tilaansa. Hänellä oli kaunis talo, mainio kirjasto ja viehättävä puutarha, jossa hän kamaripalvelijansa taluttamana tai rullatuolissa kulkien, nautti raitista ilmaa. Hienosti sivistynyt, henkevä pariisitar oli hänen esilukijanaan ja hoiti samalla emännän tehtäviä, kun hänellä oli vieraita, joista hän suuresti iloitsi. Nuori ylimys oli sivistyneimpiä, henkevimpiä ihmisiä, mitä koskaan olen tavannut. Hän oli aikaisemmassa nuoruudessaan ja ollessaan vielä terve, matkustellut Saksassa, tunsi sen huomattavimmat persoonallisuudet, ihaili saksalaista kirjallisuutta yli kaiken ja kunnioitti ennen kaikkea Goetheä, jonka tuttava hän oli ollut. Olin haltioissani tavatessani ranskalaisen, joka antoi niin rajattoman arvon saksalaiselle hengelle ja ymmärsi sitä niin täydellisesti. Sitäpaitsi oli hänellä tuo loistava, ritarillisen kohtelias käytöstapa ja hienostunut äly, josta entisajan ranskalaiset olivat kuuluisia, ennenkuin porvarisvalta hävitti ranskalaisen rakastettavuuden. Hän oli minulle erinomaisen hyvä, salli minun vapaasti käyttää kirjastoaan, lähetti joka päivä kukkia puutarhastaan ja pyysi minua niin usein kuin mahdollista viettämään iltaa siellä. Hänellä oli oma pieni, hienostunut seurapiirinsä. Sen tähtenä oli nuori ranskatar, jota oli kohdannut kova onnettomuus: hänen miehensä oli menettänyt järkensä. Hän asui nyt Hyèresissä, eräässä meren rannalla sijaitsevassa huvilassa vanhan setänsä ja pienen tyttärensä kanssa, jonka raju, oikullinen luonne oli omiaan herättämään pelkoa, että tyttö joutuisi saman kohtalon alaiseksi kuin isä. Äiti oli perin miellyttävä ihminen ja soitti erinomaisesti. Soittelimme usein iltakaudet sairaan ystävämme luona, joka intohimoisesti rakasti musiikkia. Minä lauloin ja ranskalainen rouva soitti. Ne olivat nautintorikkaita hetkiä, sillä hän harrasti vain parasta musiikkia ja tässä pienessä Ranskanmaan rajaseudussa esitti ranskalainen Beethovenia niin täydellisesti, että vain harvoin olen sellaista kuullut.

Eräänä päivänä kutsui muuan sikäläinen perhe esilukijatar-neidin ja minut tanssiaisiin, jotka kuninkaan syntymäpäivänä pidettiin Toulonin amiraliteetissa. Siihen aikaan kuljettiin vaunuilla Hyèresista Touloniin kahdessa tunnissa. Kun saavuimme perille, olivat amiraliteetin salit jo täynnä ihmisiä. He tungeksivat parvekkeille ja ikkunoihin nähdäkseen ilotulitusta ulkona. Sitten palattiin loistaviin saleihin tanssimaan. Amiraali oli erittäin rakastettava ja antoi erään adjutanttinsa toimeksi esittää meille tanssittajia ja tehdä yleensä voitavansa saadakseen juhlan tuntumaan meistä juhlalta. Adjutantti suoritti tehtävänsä kaikella kunnialla ja toimitti ympärillemme niin paljon tanssittajia, että ehdimme tuskin hengähtää. Ranskalaiset meriupseerit olivat sangen hauskannäköisiä aistikkaissa univormuissaan ja heidän joukossaan oli hienoja, sivistyneitä, rakastettavia ihmisiä niin että tanssin ilokseni. Niihin aikoihin oli polkka vielä verrattain harvinainen tanssi Ranskassa, eivätkä useimmat naiset sitä osanneet. Minä olin sitä jo tanssinut Saksassa kaikkina mahdollisina muunnoksina. Sain sattumalta tanssittajakseni erään meriupseerin, joka hiljattain oli käynyt Saksassa ja oppinut sitä siellä. Muut parit, jotka olivat tottumattomampia kuin me, herkesivät tanssimasta. Ympärillemme muodostui suorastaan piiri katselijoita ja meille sateli ihailevia ja imartelevia huudahduksia. Olin hiukan huumaantunut. Hieno, loistava juhla, kohteliaisuudet ja ylistely, jota sain osakseni, tuottivat minulle miellyttävää tyydytystä. Vihdoin neljän aikana aamulla nousimme vaunuihin ja lähdimme isäntämme ja tanssittajiemme estelyistä huolimatta. Esilukijatar ja minä palasimme yksinämme, ystävämme jäivät Touloniin. Hän oli luonteeltaan mustasukkainen ja pilkallinen ja kiusotteli minua koko ajan »valloituksistani», kuten sanoi. Kun olin vaiti, vaipui hän pian syvään uneen. Elin vielä kerran uudelleen äskeiset hetket ja minun täytyi tunnustaa, etten koskaan ollut nähnyt loistavampia tanssiaisia ja ettei minua koskaan ollut niin paljon huomattu. Mutta mitä enemmän tuota ajattelin, sitä tyhjemmältä ja ontommalta se tuntui. Tanssi menetti äkkiä kaiken viehätyksensä, ja kohteliaisuudet, joita minulle oli tuhlattu, tuntuivat mauttomilta ja mitättömiltä. Lähenimme Hyèresiä. Aurinko nousi majesteetillisena merestä, joka lepäsi vielä tummana kuin kuparikilpi, mutta muuttui vähitellen purppurankarvaiseksi, mikäli elon antajatar säteilevän kehän ympäröimänä nousi korkeammalle. Katselin tuota riemukasta näkyä silmät puoleksi ummessa, kykenemättömänä siitä nauttimaan, sillä olin lopen uupunut. Silloin selveni minulle varmana ja epäämättömänä eräs seikka: seuraelämän ilot, jotka tähän saakka olivat houkutelleet ja viehättäneet minua, olivat nyt menettäneet kaiken merkityksensä elämässäni, niiden tenhovoima oli lauennut kuten liian kypsä hedelmä putoaa puusta. Vastaisuudessa en enää tavottelisi »suuren maailman» iloja enkä tanssisi.

Pauline, joka oli nuhdellut minua siitä, että olin lähtenyt, tanssiaisiin, ei käsittänyt minussa tapahtunutta mielenmuutosta. Hän piti näiden tanssiaisten tulosta askeettisen hengen voittona.

Sairas ystävämme kiusotteli minua menestyksestä, josta esilukijatar oli hänelle kertonut. Hymyilin ja annoin hänen puhua, sillä tiesinhän, mitä se oli minulle merkinnyt. Etsin jatkuvasti hänen henkevää seuraansa niin usein kuin mahdollista.

Surulla näin eron hetken vihdoin lähenevän. Uudet ystäväni, etelän viehättävä kauneus, piirustukseni luonnon mukaan — kaikki tuo täytyi jättää ja se koski minuun syvästi. Tuttavamme rukoilivat meitä siirtämään matkamme tuonnemmaksi, mutta kälyni ikävöi miehensä luo, sitäpaitsi ei hän koskaan luopunut ennen tekemästään päätöksestä.

Ei ollut siis muuta neuvoa kuin tyytyä tämän rikkaan ajan muistoihin. Muutamia päiviä ennen lähtöämme kutsui sairaan ystävämme seurapiiriin kuuluva ranskatar minut vielä eräänä iltana huvilaansa koko yöksi. Suostuin ilomielin, sillä olin suuresti kiintynyt tähän naiseen ja otin lämpimästi osaa hänen kohtaloonsa. Hänen huvilansa sijaitsi viehättävällä paikalla. Välimeren aallot loiskivat puutarhan muureja vasten. Muilta puolilta saartoivat sitä viheriöitsevät kukkulat muodostaen sille ikäänkuin pesän ihanien kasvien, tuoksujen ja kukkasten keskelle, joiden yllä palmut huojuttelivat solakoita oksiaan. Asuinhuoneen parvekkeelta oli näköala merelle ja saarille; siellä kiipeili köynnösruusuja pitkinä kiehkuroina ja puiston puissa lauloi lukemattomia satakieliä. Huonetta valaisi vain katosta riippuva kristallilamppu, jonka hento, salaperäinen valo sekaantui yön tuoksuihin ja ääniin. Tämän viehättävän tyyssijan emäntä istuutui flyygelin ääreen ja soitti Bachin ja Beethovenin musiikkia, sitten lauloin minä Marcellon virsiä ja muuta ihanaa ja myöhälle yöhön viivyimme toistemme luona tässä runonkylläisessä, rauhallisessa tunnelmassa.

Vietin vielä kokonaisen päivän Paulinen kanssa, illan sairaan ystävämme ja hänen seurapiirinsä parissa, sitten otin syvästi liikutettuna kaikilta jäähyväiset.

Aikaisin aamulla seisoivat suuret vaunumme hevosineen lähtövalmiina oven edessä. Katsahdin vielä kerran ikkunastamme merta, saaria, oranssilehtoja, sairaan ystävämme taloa, Paulinen asuntoa. Kaikki säteili aikaisen aamun ensi tuoksuissa ja ruusuisessa hohteessa. Siunasin mennyttä aikaa ja kesken kaihon asui syvimmällä mielessäni suuri tyydytyksen tunne kuten rukous. Seurasin vihdoin muita, jotka jo nousivat ajopeleihin. Vaunujen vieressä seisoi sairaan ystävämme kamaripalvelija, joka viime terveisiksi herraltaan ojensi minulle ihastuttavan kukkavihon. Pois vierivät vaunut, silmäni kylpivät kyynelissä, oleskeluni etelässä oli päättynyt.

15. KOTIINPALUU.

Paluumatkamme kävi Dauphinén, Savoijin ja Sveitsin kautta. Juuri viikkoa jälkeen sen ihanan päivän, jonka olin viettänyt suloisen ranskattaren ruusuhuvilassa, olimme keskellä Dauphinén alppeja, ja vaunut kulkivat hitaasti korkeahkojen kukkuloiden rinteitä kiertelevää tietä pitkin. Pojat, opettaja ja minä kävelimme keventääksemme kuormaa. Joka taholla kohosi korkeita, lumipeittoisia vuorenhuippuja; tien kumpaakin puolta reunustivat jäälohkareet. Siellä täällä näkyi mökkipahanen ja paljaita puita, joissa ei vielä ollut umppuakaan. Pureva, jääkylmä tuuli pakotti meidät kääriytymään viittoihimme ja kävelemään nopeasti. Pojat juoksivat ja hyppivät kalliolohkareiden ja jäämöykkyjen yli. Opettaja pysytteli kaukana. Hän oli jo pitkät ajat ollut minulle vihoissaan, kun olin seurustellut piireissä, joihin hän ei voinut päästä kehnon ranskankielen taitonsa vuoksi. Kuljin siis yksinäni mietteisiin ja muistoihin vajonneena. Ajattelin ikävöiden kaikkea sitä, minkä juuri olin jättänyt. Vertailin viikko sitten viettämiäni runonkylläisiä hetkiä tähän vaellukseen jäisessä erämaassa jäykistyneen luonnon keskellä. Katselin lumisia huippuja, jotka säteilivät kylmän auringon valossa ja minusta tuntui kuin olisin nähnyt kohtaloni timanttikirjaimin piirrettynä jäähän: »Nuoruuden, kauneuden ja runouden hetket suodaan ihanteen tavoittajille vain rohkaisuksi ja mielen elvyttämiseksi. Mutta suurimmalta osalta on heidän elämänsä lakkaamatonta taistelua, vaellusta yksinäisten, hedelmättömien erämaiden halki, kuten tämä tie. Tahdotko ottaa vastaan tämän tehtävän pelkäämättä sen vaatimia uhreja? Oletko valmis näkemään sydämesi, jossa asuu ikuisesti polttava kauneuden ikävä, lakkaamatta ristiinnaulittuna?»

Samana hetkenä, jolloin olin selvästi lukevinani tuon kirjoituksen, juoksivat pojat luokseni ja toivat minulle orvokki-kimpun. He olivat poimineet sen viheriästä maatilkusta jään ääreltä. Sitten riensivät he etsimään uusia. Nämä kukat, jotka olivat niin erinomaisena vertauskuvana ajatuksilleni, liikuttivat minua syvästi. Polvistuin vaistomaisesti kivikkoiselle maalle ja puhkesin sanomaan: »Olen valmis ottamaan vastaan tuon tehtävän, horjumatta tahdon kulkea totuudenetsijäin yksinäistä polkua, ja olen kiitollinen tiellä löytämistäni kukkasista.»

Viivyimme pari päivää Grenoblessa. Pojat, opettaja ja minä halusimme nähdä suuren kartusiaaniluostarin. Kälyni pelkäsi väsyttävää matkaa eikä tehnyt meille seuraa. Lähdimme siis ilman häntä. Pienessä kylässä, muutaman tunnin matkan päässä Grenoblesta, hankimme muuleja ja oppaan ja lähdimme kiipeämään vuorille. Tie kulki ensin jyrkkien, ruohottuneiden vuorenseinämien välissä. Syvyydessä kuohui alppipuro ja jättiläismäiset vuorenhuiput kohosivat korkeuteen. Vähitellen kävi vihannuus niukemmaksi, vuoret muuttuivat uhkaavammiksi, syvyydet kauhistuttavammiksi. Vihdoin saavutaan alueelle, jossa kaikki kasvullisuus loppuu ja kuolema ja kivettyminen saavat ylivallan. Tähän kauhistuttavaan erämaahan johtaa jättiläismäinen kallioportti, jota nimitetään kuoleman portiksi. Sellaiseksi varmaankin Dante kuvitteli helvetin porttia, jonka ääressä täytyi luopua kaikista toiveistaan. Vähän ajan kuluttua ilmestyy jälleen viheriöitsevän elämän merkkejä ja suureksi ihmeeksesi olet 6000 jalkaa merenpinnan yläpuolella, vuoritasangolla, joka on kuin paratiisi helvetin jälkeen. Se on vieläkin korkeampien vuorenhuippujen saartama vihanta tasanko tuuheine lehtimetsineen ja kirjavine kukkasineen. Tämän ihanan vuoristo-keitaan keskellä kohoaa suuri kartusiaaniluostari, ensimäinen tämän munkkikunnan luostari, jonka pyhä Bruno itse rakensi. Mahtavine muureineen ja torneineen tekee se katselijaan melkein linnan vaikutuksen. Luostarin muurien ulkopuolella sijaitsevaan pieneen puurakennukseen, jonka alakerrassa on ruokasali ja yläkerrassa joukko pieniä kammioita, majoitetaan naiset ja lapset, he kun eivät pääse itse luostariin. Miehet otetaan luostariin ja saavat olla siellä yötä. Kun maallikkoveli oli tarjonnut meille ruokasalissa hyvän illallisen, lähti opettaja yöksi luostariin. Kadehdin suuresti tätä hänen etuoikeuttaan. Olisin niin mielelläni nähnyt luostarin sisustan, jossa aina pyhän Brunon ajoilta asti vuosisadat ovat kivettyneet. Pojat ja minä otimme jokainen haltuumme kammion. Kaikissa oli erinomaisen puhdas vuode, pesupöytä, tuoli, rukousjakkara, krusifiksi ja vihkivesiastia. Viivyin myöhälle yöhön ikkunani ääressä, ulos en enää päässyt, sillä talo oli lukittu. Ensin katselin maallikkoveljiä, jotka olivat pallosilla kastanjakäytävässä, kunnes luostarikellon soitto kutsui heidät sisään. Tämän jälkeen vallitsi kaikkialla ylevä, suuremmoinen hiljaisuus ja rauha. Yksinäisiä vuoria ja luostarin kookkaita rakennuksia valaisi kuu. Vähitellen häipyivät maailman hetkelliset ilmiöt, mielikuvituksen harhanäyt, kiihkeät toiveet kuin kaukaiseen uneen. Koko olevaisuus tuntui vain pelkältä aatteelta, esineiden abstraktsionilta ja väreili kuin jonkinlaisena alkunesteenä öisen taivaankappaleen hopeasäteissä. Kauan, kauan katselin ulos ja minulla oli se tunne, että olin menettänyt yksilöllisyyteni. Silloin kajahti äkkiä kellon ääni yön alku-elämän halki väreiden kuutamossa kuin luomisrukous, joka kutsui kaikkeuden jälleen yksilöllisiin muotoihinsa. Kirkonkello kutsui munkit keskiyön messuun, jolloin veljet rukoilevat niiden sielunrauhan puolesta, jotka ovat jääneet alas synnin ja viheliäisyyden maailmaan. Tämän säännön pohjana oli varmaankin suuri tunne: sääli, vapahtava armahtavaisuus niitä kohtaan, jotka kärsivät vielä enemmän siveellisesti kuin ruumiillisesti, voimakas rakkaus, joka tahtoisi pelastaa kaiken pimeydessä ja rikoksissa harhailevan. Kenties oli näiden munkkipoloisten joukossa uskollisia sydämiä, jotka vielä osasivat rukoilla uskossa. Mutta ah! Tässä maailmassa, joka kerta kaikkiaan on sellainen kuin se on, eivät pelkät tunteet ja rakkaus riitä. Täytyy myöskin ennenkaikkea ajatella ja toimia, ja joka kerta kun voimia ei käytetä elämän suureen työhön, tapahtuu synti edistyksen lakia vastaan.

Seuraavana aamuna ennen viittä kuulin maallikkoveljen äänen oveni ulkopuolelta. Hän kertoi, että ulkona oli oikea rajuilma ja että oli mahdotonta lähteä paluumatkalle. Nousin ylös ja havaitsin ilman todella kauhistuttavaksi. Koko ihana keidas, illalla vielä niin vihanta, raikas ja kukoistava, oli nyt kuin harmaan, raskaan hunnun peitossa. Synkät, merkillisen repaleiset pilvet riippuivat melkein maahan saakka peittäen kokonaan ympärillä kohoavat vuoret. Räntäsade valui virtanaan maahan. Opas vakuutti tien olevan tällaisella ilmalla vaarallisen. Olin edesvastuussa poikien hengestä ja kuitenkin tiesin toisaalta, että kälyni olisi suuressa sydäntuskassa, jos emme palaisi, sillä Grenoblessa saattoi olla aivan kaunis ilma. Opettaja tuli luostarista ollen myöskin sitä mieltä, että meidän täytyisi odottaa. Sillävälin kertoi hän meille näkemistään ja kuulemistaan luostarissa, m.m. eräästä saksalaisesta munkista, joka oli ollut siellä yli viisikymmentä vuotta käymättä kertaakaan maailmassa ja joka oli melkein unohtanut äidinkielensä. Eniten oli häneen kuitenkin tehonnut keskiyömessu, joka epäilemättä vaikuttikin mahtavasti mielikuvitukseen.

Muutamien tuntien kuluttua taukosi sade ja päätin heti lähteä. Käskin oppaan pysytellä lasten luona eikä jättää heitä silmänräpäykseksikään. Minä itse jättäydyin muulini vaiston varaan, joka olikin ihailtava. Sade oli tehnyt kivet niin liukkaiksi, että jokainen askel oli työläs, mutta varovainen eläin koetti aina ensin jalallaan, oliko askeleensija varma, ja sen viisaus tuotti minulle niin suurta iloa, että unohdin kokonaan vaaran. Sillä matkamme oli vaarallinen. Syvyyksissä vonkui tuuli, ja tie teki välistä niin jyrkkiä käänteitä kallioiden kulmissa ja kulki niin lähellä kauhistuttavia syvyyksiä, että ainoakin harha-askel olisi tuottanut turmion. Vihdoin pääsimme onnellisesti alas kylään, jossa meidän kuitenkin täytyi viipyä muutamia tunteja kuivataksemme vaatteitamme, sillä olimme läpimärkiä. Sitten palasimme takaisin Grenobleen, jossa meitä oli hätäisinä odotettu.

Muutamia päiviä myöhemmin kuljimme Ranskan rajan yli ja olin oikein suruissani, kun viimeisen kerran kuulin ympärilläni puhuttavan ranskaa. Olin oppinut pitämään Provencen murteesta. Romaanisten kielten pehmeät, musikaaliset äänteet — jätän näiden joukosta pois nykyaikaisen pariisilaisranskan — soveltuvat etelämaiseen luontoon, ja jonka tämä luonto on lumonnut, hän rakastaa noita kieliä niinkuin sanaa rakastetun olennon huulilta.

Isänmaani ei enää tuntunut minusta niin kauniilta kuin ennen. Nurmi oli kukaton, maisemat värittömiä, taivas synkkä. Mutta ajattelin lupausta, jonka Dauphinén alpeilla olin antanut maailmanhengelle, ja päätin lujin askelin käydä eteenpäin.

Vihdoin pääsin vanhempieni kotiin. Isäkin oli saapunut pitempiaikaiselle vierailulle. Perhepiiri oli suuri ja minut otettiin vastaan niin runsaalla ilolla ja rakkaudella, että sydämeni lämpeni. Minulla oli kuitenkin se tunne, että jollakin tavalla olin käynyt vieraaksi ja että sisimmässäni epämääräisesti, mutta varmasti valmistauduin rikkomaan välini entisyyden kanssa. Näin selvästi, että elämästä ympärilläni puuttui suuri, johtava periaate, yleinen, kaikkea hallitseva päämaali. Tämä taas oli minulle pääasia, sieluni jano, liekki, joka kulutti kaikki pienet näkökohdat ja uhkasi kuluttaa minutkin, ellen voinut sitä toteuttaa. Rakastin isääni niin suuresti, ettei tunteeni vieläkään, vaikka hän jo aikoja sitten on kuollut, ole menettänyt mitään voimastaan. Näin tuskaisin mielin, kuinka häntä painoi yksinäisyys, johon rakkaus omaisiin hänet tuomitsi, sillä hänen täytyi yhä vielä pysytellä vaeltavan ruhtinaan läheisyydessä. Eräänä päivänä, kun olin hänen kanssaan kahden kesken, puhui hän siitä ja huudahti katkerana: »Olen niin yksin, niin yksin!» — Heittäydyin hänen syliinsä pyytäen: »Ota minut mukaasi, kun jälleen lähdet; salli minun aina olla luonasi, omistan sinulle koko elämäni eikä sinun enää tarvitse olla yksin.»

Hän syleili minua ääneti, mutta ei suostunut pyyntööni. Jos hän olisi suostunut, olisi koko elämäni muodostunut toisenlaiseksi. Elämä hänen hyväkseen oli silloin ollut päämäärä, johon kaikki pyrkimykseni olisivat keskittyneet. Olisin silloin saanut kokea ponnistusten ja täytetyn velvollisuuden suomaa tyydytystä. Sen jälkeen en enää koskaan voinut näyttää hänelle rakkauteni koko syvyyttä ja elämäni muodostui sellaiseksi, ettei tyttären rakkaus enää voinut olla sen korkeimpana päämääränä eikä suuntaa määräävänä kompassina.

Syvennyin taas uudella innolla maalaamiseen ja valmistin useampia kuvia etelässä tekemieni luonnosten mukaan. Mutta näiden harrastusten puhtaan ilon hämmensi jälleen musta varjo ja vihdoin selveni minulle täydellisesti kivikova kohtalon määräys: minun täytyi luopua lempityöstäni heikkojen silmieni vuoksi. Ne olivat lapsuudestani saakka olleet huonot ja olin niitä aina liiaksi rasittanut. Lääkäri selitti, että minun oli heitettävä maalaaminen pelastaakseni silmäni. Tunsin, että tämä ankara tuomio oli oikea, mutta se täytti mieleni epätoivolla. Taistelin aina raskaimmat taistelut hiljaa itsekseni, eikä kukaan voinut aavistaa, mitä tähän tuomioon alistuminen minulle maksoi. Napisin sydämessäni epäoikeudenmukaista kohtaloa, joka panee ihmissydämeen pyrkimyksen ihanteeseen, antaa hänelle kyvyn sen ilmaisemiseen ja kieltää häneltä sitten tähän tarvittavan ruumiillisen voiman. Vähitellen kuitenkin varmeni minussa eräs mielipide, joka lievitti tuskaani. Näin tehokkaamman keinon, jonka avulla pyrkiä elämäni päämäärään kuin uskonto ja taide — käsitin, että minun ajatuksin ja teoin tuli ottaa osaa ihmiskunnan edistykseen. Kun tämä ajatus oli minulle selvinnyt, en enää niin paljon surrut mielityötäni. Jätin erikoisalan ja astuin alueelle, jossa käsiteltiin ihmisolemusta koskevien kysymysten koko asteikkoa. Mutta kuten aina, tahdoin nytkin siirtyä teoriasta sen johtopäätöksiin. Uskonnon, joka oli laskeutunut alas metafyysillisesta ilmapiiristään, täytyi heti muuttua laupeuden harjoittamiseksi ja juurruttaa veljeyttä ja tasa-arvoisuutta ihmisten keskuuteen. Köyhien etsiminen, auttaminen ja lohduttaminen kävi minulle välttämättömyydeksi. Kuulin kerrottavan poikaraukasta, jonka jalassa oli luumätä ja joka kärsi sanomattomia tuskia. Hänen hartain toivomuksensa oli tulla konfirmeeratuksi ennen kuolemaansa, johon tiesi tautinsa päättyvän. Hän tarvitsi tätä varten hiukan valmistavaa opetusta, mutta ei kukaan kaupungin papeista tahtonut siihen ryhtyä — he nähtävästi kammoivat sairashuoneen myrkyllistä ilmaa. Päätin heti käydä häntä tervehtimässä ja tehdä parhaani lohduttaakseni poloista.

Pienessä huoneessa, verrattain puhtaalla vuoteella tapasin pienen pojan, jonka kasvot olivat kuoleman kalpeat. Oli kauheata nähdä hänen sairasta jalkaansa, ja tarvitsin kaiken rohkeuteni kestääkseni tuon näyn. Mutta kun katselin tuota lapsiraukkaa, joka kantoi tuskansa liikuttavalla kärsivällisyydellä ja jonka suuret, mustat silmät tuntuivat ikäänkuin hallitsevan hänen haurasta olentoaan pitääkseen kuoleman loitolla siksi, kunnes hän oli saanut kuulla pelastuksen sanat, voitin luonnollisen vastenmielisyyteni ja koetin virkistää tuota nuorta sielua. Kävin säännöllisesti hänen luonaan, luin hänelle raamattua ja koetin selittää sitä hänen ikänsä ja käsityskykynsä mukaisesti, mutta kaikkea muuta kuin oikeauskoisesti. En koettanut vakuuttaa, että kärsimykset oli lähetetty hänen sielunsa pelastukseksi, en sanonut, että Vapahtajan ristinkuolema oli lunastanut hänet synnistä, josta hänen viaton sydämensä ei tietänyt mitään. Koetin sitävastoin selittää hänelle, kuinka voimakas ja majesteetillinen oli ihmisen henki, joka tajutessaan ikuisen totuuden kykeni unohtamaan kauheimmatkin kärsimykset. Tehtäväni innoittamana koetin saada hänet jonkinlaiseen hurmaustilaan, joka keventäisi hänen kauheaa kuolemaansa. Näen vieläkin edessäni lapsiparan kasvot, kun hänen kalpeilla huulillaan leikki kirkastunut hymy ja suurissa, tummissa silmissä heijastui yliluonnollinen loisto. Olisin halveksinut itseäni, jos olisin jättänyt tehtäväni keskeneräiseksi, ja kun minulle eräänä aamuna ilmoitettiin, että hän yöllä oli rauhallisesti nukkunut ikuiseen uneen, tunsin kesken iloani aukon elämässäni, sillä minusta tuntui kuin nyt vasta hänen sairasvuoteensa ääressä olisin alkanut toteuttaa ihannettani.

Oli omituista, että omaiseni tässäkin tapauksessa asettuivat hiljaisesti vastustavalle kannalle ja ihmettelivät minua kuten aikaisemmin, kun olin tahtonut toteuttaa kristillisen askeesin ja senjälkeen omistautua yksinomaan taiteelle. He olivat niin läpeensä hyviä, hurskaita ja armeliaita, he rakastivat taidetta, mutta eivät kuitenkaan käsittäneet, minkätähden piti mennä »niin pitkälle». He eivät koskaan puhuneet minulle tuosta, mutta tunsin sen. Minäkin olin vaiti ja kävin jatkuvasti köyhien ja onnettomien luona, koska ääni, voimakkaampi kuin inhimilliset näkökohdat, pakotti minut siihen.

Ystävättäristäni, joiden luo olin palannut, oli Pienokainen jälleen ensi sijalla ja rakkain. Hänen äitinsä, vanhin sisarensa ja veljensä olivat olleet matkalla, mutta heitä odotettiin pian kotiin ja heidän mukanaan erästä tätiä, joka oli äidin hyvin paljon nuorempi sisar ja jota nimitettiin henkeväksi tädiksi. Pienokainen oli kertonut minulle paljon tämän vaikutusvallasta veljeensä. Etelään matkustettuani en ollut kuullut juuri mitään apostolistani paitsi Pienokaisen kirjeissä; äitini oli myöskin hänestä kirjoittanut. Olin usein ajatellut häntä ja iloitsin hänen näkemisestään. Mutta muistaessani tuota kaunista ja erinomaista tätiä, tunsin jonkinlaista levottomuutta. He saapuivat vihdoinkin, ja Pienokainen tuli heti meille tädin kanssa. Tämä oli mielestämme kaunis, hieno, henkevä ja oppinutkin, mutta hän ei ollut välitön emmekä pitäneet häntä miellyttävänä. Äitini pyysi hänet kuitenkin iltaa viettämään yhdessä kolmen sisaruksen kanssa. Näin silloin apostolini ensi kerran matkan jälkeen. Hän tuli luokseni ojentaen minulle kätensä. Katsoimme toisiamme ja tunsimme toisemme. Sielu tervehti toista sielua, välillämme vallitsi syvä ymmärtämys kuin olisimme olleet ikuisuudesta saakka tuttuja. Pelko henkevästä tädistä oli hälvennyt. Tunsin että hän merkitsi jotakin vain ystäväni älylle, ei sydämelle. Illan kuluessa kysyi hän minulta, olinko kirjoittanut runoja etelässä, ja kun myönsin, pyysi hän nähdä sepustuksiani. Suostuin sillä ehdolla, että hän arvostelisi niitä ankarasti ja sanoisi minulle mielipiteensä, ja hän lupasi. Meistä oli aivan luonnollista puhella koko illan vain keskenämme, otimme ikäänkuin takaisin menetetyn ajan. Senjälkeen sovimme, että kokoontuisimme meillä määrättyinä iltoina, jolloin hän lukisi pienelle piirillemme Faustin toista osaa, ja näin oli jälleennäkemisemme taattu.

Muutamia päiviä tämän jälkeen lähetin hänelle valikoiman Hyèresissä kirjoittamiani runoja. Ei kukaan minua estänyt. Äitini ei ollut koskaan kieltänyt minulta tämäntapaisia asioita. En puhunut hänelle mitään lähetyksestäni. Se ei johtunut luottamuksen puutteesta, mutta tunsin, että suuri osa olemustani oli vieras omaisilleni ja etten siltä taholta saisi minkäänlaisia neuvoja.

Muutamien päivien kuluttua sain häneltä innostuneen runon, jossa hän kuvasi ensimäistä tutustumistamme, eroamme, jäähyväistervehdystään ja minun vastaustani sanoen niitä aavistuksen hetkiksi, joista elämän korkein kukka versoisi taivaallisessa ihanuudessaan. Samalla hän lähetti arvostelun jokaisesta runostani. Ne sisälsivät älykkäitä, hienoja huomioita ja olivat minulle iloksi ja opiksi. Tunsin itseni sanomattoman onnelliseksi. Taivaalleni nousi rakkauden aurinko, joka valaisee koko elämän. En tahtonut kuitenkaan vielä nimittää voimakkaasti kasvavaa tunnettani muuksi kuin ystävyydeksi. Tahdoin rajoittaa sen kahden sukulaissielun väliseksi seurusteluksi, sillä minussa oli herännyt vakavia arveluita. Hän astui elämään ilman muuta tukea kuin neronsa. Uskoin, että hänet oli määrätty suuriin tekoihin enkä missään nimessä olisi tahtonut hänen niin aikaisin joutuvan kahleisiin, jotka kenties olisivat haitaksi hänen tulevaisuudelleen. Tunsin suuren, ainoan rakkauden olevan heräämäisillään itsessäni ja käsitin, että siitä syttyisi liekki, joka saattaisi hävittää elämäni. En tahtonut raskauttaa hänen nuoruuttaan sellaisella edesvastuulla. Olin häntä muutamia vuosia vanhempi ja minusta tuntui etten omaksua niin nuoren sydämen uskollisuutta, Koetin siis pysyttää suhteemme sillä kannalla, että vain vaihdoimme ajatuksia keskenämme. Melkein joka päivä vaihdoimme kirjeitä, jotka sisälsivät runoja tai kysymyksiä ja vastauksia kaikilta elämän aloilta. Hän ilmaisi vapaasti tunteen, joka häntä elähytti ja toivoi minulta samaa tunnustusta. Kun vastasin olevani häntä vanhempi, hymyili hän, sillä ulkomuotoni oli tosiaan hyvin lapsekas, tai oli hän loukkaantunut ja soimasi minua katkerasti kylmyydestäni. Hän ei arvannut, että minussakin jo paloi voimakas rakkaus ja että vielä taistelin tuota rakkautta vastaan.

Mutta ankara taistelu järkytti terveyttäni, ja sairastuin arveluttavasti. Syntymäpäivänä olin niin huono, että peljättiin pahinta. Kolme viikkoa vaapuin elämän ja kuoleman välillä. Kovimpien tuskienkin hetkinä tunsin kuitenkin suurta epämääräistä onnea ja mielessäni soivat Beethovenin sinfoniat. Vihdoin oli vaara ohi, mutta olin niin heikko, että kanssani sai tuskin puhella. Sain kuulla, että ystäväni oli joka päivä käynyt kysymässä vointiani, ja äitini itse toi kerran kirjeen häneltä minulle. Se oli runo, jossa hän rukoili Tervehtymistä, tuota taivaan tytärtä, astumaan alas ja vapahtamaan minut kivuista ja tuskista. Se oli kaunis ja jalo kuten meitä yhdistävä tunnekin. Vähitellen sain nähdä ystäviäni, yhden kerrallaan. Hänenkin vuoronsa tuli. Hän astui sisään ja minä ojensin hänelle käteni. Myöhemmin tunnusti hän tuona hetkenä tunteneensa, että kaikki minun arveluni olivat hälvenneet ja että me nyt, onnellisesti yhtyneinä, saimme rakkauden pyhää virtaa myöten liukua hengen ja kauneuden tyyssijoille. Niin olikin: terveys toi mukanaan rakkauden ja runouden. Olin vielä vuoteessa, tosin paranemaan päin, kun ensi lumi putosi maahan. Pohjolan talven kolkkous suretti minua syvästi. Ajattelin ikävöiden etelää, jossa aurinko ja antelias maa ryysyläisessäkin hoivaavat jaloa inhimillisyyttä, kun sitävastoin nälkä ja kylmyys tekevät pohjolan asukkaasta surkean siipirikon. Yhteiskunnalliset kysymykset, joiden kanssa olin joutunut kosketuksiin koettaessani toteuttaa kristillisen armeliaisuuden ihannetta, kiinnittivät yhä enemmän mieltäni. Keskustelin niistä usein Teodorin kanssa. Toipumisaikanani oli hän usein käynyt luonani, mutta äkkiä hänen käyntinsä harvenivat. Olin tästä syvästi pahoillani, ja jos en joka päivä olisi saanut häneltä muutamia rivejä, en tiedä, kuinka minun olisi käynyt. Vihdoin sain iloiseksi yllätyksekseni kuulla, mikä oli pitänyt häntä poissa luotani. Hän oli saanut valmiiksi ensimäisen kirjansa. Siinä hän julkisesti sanoutui irti oikeaoppisesta kirkosta ja esitti Kristuksen ihmisenä, uskonpuhdistajana ja vallankumouksellisena, jonka päätarkoituksena oli puhdistaa juutalaisten uskonto ja juurruttaa maailmaan jalompi siveysoppi. Hän oli aikoja sitten suorittanut loistavasti teologian kandidaattitutkinnon. Nyt rikkoi hän tällä rohkealla teolla välinsä kirkon ja rakkaimpien persoonallisten suhteittensa kanssa hyljäten siis kaksinkertaisen traditsionin. Se oli hänen vanhemmilleen kova koettelemus. Isä oli maan ensimäinen hengen mies ja äiti oli toivonut, että hänen rakkain poikansa tulisi taistelussa protestanttisen uskon puolesta yhtä mainehikkaaksi kuin äidinisä aikoinaan. Pettymyksestään huolimatta ei hän kuitenkaan voinut olla ihailematta poikansa kaunista kirjaa ja sitä lukiessaan tunsi hän tuskallista onnea. Minä puolestani olin kokonaan tuon kirjan lumoissa. En ihaillut ainoastaan rakastetun kirjailijan henkevyyttä ja runollista lentoa, vaan lukiessani putosi verho toisensa jälkeen silmistäni. Tunsin, että tuskalliset uskonnolliset taisteluni olivat olleet vain vapaan ajatuksen oikeudenmukaista kapinaa kivettynyttä oikeaoppisuutta vastaan ja että se, jota olin pitänyt syntinä, olikin iankaikkinen oikeuteni. Seurasin empimättä ystävääni arvostelun terävään, terveeseen ilmapiiriin. Hän oli jälleen alkanut käydä luonani ja keskustelumme kosketteli melkein yksinomaan näitä asioita. Minun oli helppo luopua ajatuksesta, että Kristus oli välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, sillä en ollut koskaan käsittänyt tämän välityksen välttämättömyyttä. Yhtä helppoa oli minulle vapauttaa Jumala yksilöllisyyden ahtaista rajoista, joihin kristilliset opinkappaleet olivat hänet kahlinneet: itse asiassa olin tämän jo aikoja sitten tehnyt ajatuksissani. Vaikeaa oli ainoastaan luopua uskosta persoonalliseen kuolemattomuuteen. Olin suuresti rakastanut tuota persoonallisen itsekkyyden ihanaa ilmiötä, tuota minuuden runollista häikäilemättömyyttä tahtoessaan ikuisesti säilyttää itsensä, tuota unelmaa rakkaudesta, joka ei tahdo tietää lopusta. Siihen aikaan, kun keskustelimme tästä asiasta, kirjoitti hän minulle kerran: »Te ette vielä tahdo alistua ajatukseen, että kaikki katoova on katoovaa. Jos sydämeni uskoisi omaan kuolemattomuuteensa, ei järkeni johtaisi minua siinä harhaan. Hyvät ja suuret sielut ovat uskoneet omaan kuolemattomuuteensa, eivätkä pienet ja mitättömät. Mutta minulla ei ole tuota uskoa. Jos puhuisin kuolemattomuudesta, täytyisi sen myöskin koskea jokaista ruusua, jokaista kukkaseppelettä, satakielen laulua ja kaikkea, mikä milloinkaan on ihastuttanut sydäntäni, ja kuitenkin tiedän, että ruusu kuihtuu, kukkaseppele murenee, silmät sammuvat, hiukset valkenevat, ja sydän itse rakkausaarteineen muuttuu tomuksi. Kuolemattomuutta on ainoastaan runoudessa. Henki on henki vain siksi, että se on vapautunut muodosta, yksilöllisyydestä. Henkeni ei ole minun omani, sen varsinainen olemus on kaikkeuden henki. Siinä on elämä, joka jossakin muodossa jatkuu, ja taas jättää muodon kuten tuoksu varisseen kukkasen. Kirkollinen opinkappale teki tästä sen loogillisen johtopäätöksen, että ruumiin, »lihan» myöskin täytyy nousta ylös, sillä ilman lihaa ei ole minkäänlaista yksilöllisyyttä. Mutta tämä onkin mahdollista vain kirkolliselle opinkappaleelle, joka myöskin pitää mahdollisena luonnonlakeja vastaan sotivan ihmeen ja tarvitsee viimeisen tuomion pasuunoineen ja hävityksineen. Tämä opinkappale on niin yhtenäinen, että se turmeltuu, jos otatte siitä pois vain rahdunkin kuten siemenaihe turmeltuu työntäessään idun. Kevät on tullut, mutta ihmiset käyttävät vanhasta tottumuksesta talvipäähinettä. Luonnossa ei ole ihmettä, sillä luonto on luonnollinen: hengessä ei ole ihmettä, sillä henki on henkinen. On vain yksi ihme: luonnon, kaikkeuden henki. Se on olevaisuuden ihme, mutta se ei tee ihmeitä, sen ilmaisumuoto on aina sama. Aine on tietämättään kuolematonta. Kukkasella, joka versoo runoilijapään atoomeista, ja saa niistä ravintoa juurilleen ei ole henkeä. Tuon kuolemattomuuden jakaa ihminen kukkasen kanssa, joka taas vuorostaan jakaa atoominsa muille kukille tai muodoille. On toisenlaistakin kuolemattomuutta, mutta se on vapaata ei välttämätöntä, sillä eihän jokaisen ihmisen ole pakko kehittää henkeään. Sen hengen siis, joka tahtoo olla kuolematon, täytyy tehdä itsensä kuolemattomaksi. Ihmisen ruumiillinen persoonallisuus on kuolematon hänen lapsissaan. Hänen henkinen kuolemattomuutensa on olemassa vain hänen henkensä lapsissa, jotka eivät myöskään ole hän itse, vaan jotka ovat hänen luomiaan ja hänen kaltaisiaan. Nuo lapset ovat hänen ajatuksensa, jotka siirtyvät toisiin ihmisiin ja jatkuvat heissä, tai ovat ne muistokuvia, jotka ikuisesti elävät rakastavissa ja rakastetuissa sydämissä. Ja uskotteko te, että jos rakas käsi kerran sulkee silmäni, tai jos viimeisenä hetkenäni yksinkin ollen voin ajatella niitä, joita olen rakastanut tai jotka ovat minua rakastaneet, — uskotteko todella, että kaiken tuon rakkauden läheisyydessä toivoisin itselleni enempää?»

Sydämiemme liitto muodostui entistä lujemmaksi ja pyhemmäksi meidän vaihtaessamme ajatuksia inhimillisen elämän korkeimmista asioista, enkä minäkään puolestani enää epäröinyt tunnustaa hänelle syvää, pyhää rakkauttani. Emme juuri koskaan olleet kahden kesken, ja vain katse tai kiitävä sana ilmaisi, mitä sydämissämme liikkui. Kirjevaihtomme jatkui keskeymättä; epäilymme, runolliset tunnelmamme, ilomme ja surumme uskoimme rakastetulle, jonka vastaus melkein aina oli kuin kaiku omasta sydämestä. Jaoimme siinä määrin kaiken, että tuskin enää tiesimme, kummastako jokin ajatus alkuaan oli lähtöisin. Hän kirjoitti minulle kerran:

»Olkoon niinkuin sanot; täyttyköön minussa kaikki se, mitä henki tahtoo, niin ettei ainoakaan ilokseni kasvanut kukkanen, ei hurmaavinkaan onni, milloinkaan riistäisi minua ihmiskunnan palveluksesta, joka on muodostunut siksi päämaaliksi, siksi magneetiksi, joka vetää minua puoleensa ja johtaa minua — en tiedä mihin. Tunnen vain, että tämä virta vie minut kohden ihannetta. Kuinka suloista kertoa tästä Sinulle, kertoa tästä ymmärtävälle sydämelle, jonka puhtaus liekkinä lämmittää henkeäni, puhdistaa ja jalostaa sydäntäni! Vain Sinulle voin kaiken uskoa, sillä se kuuluu Sinulle siinä määrin, että en enää tiedä, mikä on minun omaisuuttani. Lempeät sanasi, jotka niin usein ovat loihtineet ikuisen kevään ympärilleni, luottamus, jonka olet istuttanut sydämeeni, suuri, vapaa rakkautesi, jonka olet minulle lahjoittanut — kaiken tuon olen omaksunut ja annan sen onnellisena levitä kaiken yli, joka sydämessäni pyrkii elämää ja valoa kohden. Niin palajaa se minusta Sinuun takaisin. Sinä kuulet omat ajatuksesi ja kiittäessäsi minua, ylistät vain omaasi. Sinä saat sen minulta takaisin rakkauteni lisäämänä. Ja jos minun jonakin päivänä suodaan aatteillani lämmittää muita ihmisiä, jos voin sinkauttaa kipinän ihmismieliin, rohkean sävelen, joka tuntuu heistä tuulen suhinalta aamuruskon punertamassa metsässä — kaikki on lähtöisin Sinusta. Sinun henkesi puhuu heille profeetallisesti Jumalan valtakunnasta. Vihdoin, kun sanani tulevaisuudessa kaikuvat nuorissa sieluissa, kun puhun kansalle apostoleista ja hengen sankareista, ajattelen Sinua; näen Sinut, puhdas, loistava tähti, sieluni yössä ja sanon itselleni: »minä levitän Sinun säteitäsi elämän suureen virtaan maailman pelastamisen toivossa.»

Näin elimme omaa elämäämme, poissa maailmasta, kauneuden, henkisen edistyksen, puhtaan, tahrattoman rakkauden elämää.

Kevät oli tullut. Pienokainen ja minä teimme lukemattomia kävelyretkiä pienen pääkaupungin hymyileviin ympäristöihin, ja veli seurasi meitä usein. Siihen aikaan, näet, ei kenenkään mielestä ollut sopimatonta, että kahden nuoren tytön seuralaisena oli nuori mies, joka oli toisen veli. Goethe on nuoruusmuistelmissaan kertonut onnellisesta vapaudesta, joka vallitsi molempiin sukupuoliin kuuluvien nuorten ihmisten välisessä seurustelussa. Samoin oli siihen aikaan vielä laita pienemmissä saksalaisissa kaupungeissa, ja tämä vapaus oli epäilemättä siveellisempää ja inhimillisempää kuin nykyaikaisen seuraelämän sovinnaiset muodot. Kolmikkomme nautti siis vapaasti ja täysin siemauksin onnea, jota yhdessä-olo sille tuotti.

Eräänä sunnuntai-aamuna olimme lähteneet aikaisin liikkeelle ja aioimme nousta kaupungin lähistöllä sijaitsevan metsäisen vuoren korkeimmalle huipulle. Siellä kohosi temppeli, josta piti tulla pohjarakennus historialliselle muistomerkille, niinsanotulle Hermann-muistopatsaalle Grothenburgissa Teutoburgin metsässä, missä Hermann-Arminius löi Varuksen. Tämän laakean temppelin katolta oli laaja näköala vuoriketjun metsäisille, aaltomaisesti kohoaville harjanteille ja vielä kauemmaksi avaralle tasangolle, jossa siellä täällä sijaitsi kyliä. Taivaanrannalla siinsi epämääräisine värivivahduksineen suuri, pohjois-Saksalle ominainen nummimaisema, jolla on omituinen surumielinen runoutensa. Oli ihana toukokuun aamu ja luonto säteili ensi vihannuudessaan. Taivaalla ei näkynyt pilven kaitalettakaan, koko luonto henki nuoruutta, viattomuutta ja onnea.

Muutamat talonpojat vaimoineen olivat myöskin saapuneet tuonne ylös, iloitsemaan hekin sunnuntaipäivästään.

»Mieleeni johtui eräs ajatus», sanoin Teodorille; »ettekö tahtoisi pitää pientä sunnuntaipuhetta tälle seurakunnalle?»

Pienokainen yhtyi ihastuneena pyyntööni ja ikäänkuin sitä tukeakseen alkoivat samalla hetkellä kirkonkellot soida alhaalla laaksossa kutsuen ihmisiä temppeliin. Huomasimme Teodorin hymyilystä, että hän aikoi suostua pyyntöömme. Hän paljasti päänsä ja sanoi tahtovansa täällä ylhäällä puhua todellisesta Jumalan valtakunnasta, rauhan valtakunnasta, veljeydestä ja rakkaudesta. Talonpojat katsoivat häneen ensin ihmeissään, sitten paljastivat hekin päänsä asettuen äänettöminä puoliympyrään puhujan jalojen kasvojen lumoissa, jotka eivät minunkaan mielestäni koskaan olleet näyttäneet henkevämmiltä ja rakastettavammilta. Hän puhui tavallisesta keskusteluaiheestamme, rakkauden valtakunnasta, jonka täytyisi toteutua jo maan päällä eikä vasta haudan toisella puolella, valtakunnasta, jossa sydämen ja sielun aateluus oli ainoa aatelisarvo, jossa velvollisuuden täyttäminen ja työ oli ihmisen ainoa kunnia. Puhujan syvä, pehmeä ääni, kevätvihreyden pyhä suitsutus, iloiset virret, joita linnut oksillaan virittivät aamuvaloa kohden, taivaan sininen kupu yllämme — kaikki tuo sulautui tunnelmaksi, jota ei paatuneinkaan sydän olisi voinut vastustaa. Kun hän oli lopettanut, katselivat yksinkertaiset maalaisihmiset häntä kuin kalastajat Genetsaretin järven rannalla varmaan kerran katselivat Kristusta hänen ensimäisen kerran puhuessaan heille Jumalan valtakunnasta, jossa tuli rakastaa lähimäistään kuin itseään. Sisar tarttui hänen toiseen käteensä, minä toiseen kiitollisuuden osoitukseksi. Sitten otimme ystävälliset jäähyväiset talonpojilta ja lähdimme paluumatkalle. Vaieten astelimme vihreitä metsäpolkuja, sillä sydämemme ymmärsivät toisiaan ilman sanoja.

Nauttiessamme tällä tavalla puhtaan rakkauden suloisia iloja, kokoontui päämme päälle pilviä. Tunteemme laatu ei voinut pysyä salassa perheiltämme, vaikka Teodor ja minä emme olleet siitä vielä maininneet sanaakaan. Se herätti ilmeistä tyytymättömyyttä, jota kuitenkaan ei lausuttu julki. Ystäväni perheellä ei kai pääasiallisesti ollut suhdettamme vastaan muuta kuin mitä minullakin oli ollut alussa, että nimittäin olin neljä vuotta vanhempi kuin hän ja ettei hänen tulevaisuuttaan saisi sitoa niin aikaisin kahleisiin, hänen kun täytyi itse se luoda. Vanhempieni mielestä oli paitsi tätä vaikeutta olemassa vielä toinen ja suurempi este. Hän oli demokraatti, tunnusti sen vapaasti ja vahvistui päivä päivältä vakaumuksessaan mitä enemmän hänen kriitillinen katseensa tajusi vallitsevien olojen ja hänen ihanteensa välisen suunnattoman eron. Useimmat yhteiskuntapiiriimme kuuluvat nuoret miehet, hänen koulu- ja yliopistotoverinsa, vihasivat häntä, kuten hänen isänsä oli ennustanut, senvuoksi, että tunsivat hänen ylemmyytensä ja että hän käytti aikaansa paremmin kuin he. Nuoret naiset ja tytöt eivät häntä sietäneet sentähden, että hän seurusteli vain niin harvojen kanssa — sellaisten nimittäin, jotka osasivat puhua muustakin kuin sukankutimesta ja keittiöstä. Lankoni ja veljeni olivat myöskin hyvin suuttuneita hänelle erään artikkelin johdosta, jossa hän moitti sitä, että teatteriin uhrattiin niin suuria summia köyhän, veroa maksavan kansan kustannuksella. Niin suuri oli siihen aikaan itsevaltius Saksassa, että tuollaisessa pienessä tusinamaassa kuin nyt puheenaoleva, ei voinut lausua ainoatakaan vapaata sanaa, ei ainoatakaan oikeutettua moitetta yleisiä oloja koskevista seikoista, ja että henkilö, joka uskalsi kajota noiden pikku majesteettien sädekehään, joutui yleisen vihan ja vainon alaiseksi. Lankoni tuskin enää tervehti Teodoria, ei koskaan puhunut hänen kanssaan ja oli sangen tyytymätön meidän seurustelustamme. Äitini oli hyvin levoton tästä perheemme nurjasta mielialasta. Hän tunsi tyttärensä ja tiesi, että rakkaus sellainen kuin minun juurtuisi syvälle sydämeeni ja että sille asetetut esteet tuottaisivat minulle suuria kärsimyksiä.

Huomasin tämän kaiken varsin hyvin ja olin siitä murheissani. Rakkauteni Teodoriin oli olentoni kaunein ja jaloin kukka. Mutta mitä pyhempi tunteeni minulle oli, sitä syvemmälle sydämeeni sen kätkin. Uskon, että syvä, neitseellinen kainous on ominaista suurille tunteille. Mutta jos tuollaista tunnetta epäoikeudenmukaisesti hätyytetään, uskaltaa se sankarillisesti ilmaista itsensä ja puolustautua vaikka koko maailmaa vastaan. Minun täytyi siis käydä tämän jälkimäisen asteen läpi. Lakkasin seurustelemasta piireissä, joista hänet oli suljettu pois. Jos tapasin hänet iltaseurassa tai muualla puhelin hänen kanssaan enemmän kuin muiden. Uhmasin lankoni paheksivia katseita ja tuttavieni puolittain pilkallista, puolittain suuttunutta ilmettä. He olivat nimittäin närkästyneitä siitä, että asetin heidän edelleen demokraatin, joka ei välittänyt heidän halveksimisestaan. Vaikeampi oli minun kestää äitini tyytymättömyyttä, joka puhkesi moitteisiin ja katkeriin huomautuksiin. Tämä oli sitä tuskallisempaa, kun en ollut hänen taholtaan tottunut tällaiseen ja hän aikoinaan oli suuresti ihaillut Teodoria. Eräänä iltana olin lähtenyt omaisteni mukana iltaseuran tanssiaisiin, vaikkakaan en enää tanssinut. Teodor oli myöskin siellä ja kun ei hänkään tanssinut, istahti hän viereeni ja keskusteli yksinomaan minun kanssani melkein koko illan. Kun saavuimme kotiin, oli äitini kasvoilla alakuloinen ilme ja äkkiä hän alkoi kiivaasti soimata minua siitä, että niin yksinomaan seurustelen tuon ihmisen kanssa ja annan aihetta kaikenlaisiin puheisiin. Vastasin alussa lempeästi ja lepytellen, mutta vihdoin kuohahdin, kun minua kohdeltiin niin epäoikeudenmukaisesti ja ensi kerran elämässäni vaihdoin kovia sanoja äitini kanssa. Kärsin tästä sanomattomasti. Rakkaus omaisiini sai ensimäisen kovan kolauksen ja tunsin, että minulla oli vielä monta taistelua edessäni.

Ujoudestani ja nöyryydestäni huolimatta olin kuitenkin hyvin ylpeä. Olin jo aikaisemmin usein sanonut sisarelleni, että ottaisin tunnuslauseekseni: »Harvojen rakastama, kaikkien kunnioittama.» Rakkaus oli mielestäni liian korkea ja pyhä lahja voidakseni toivoa ja sietää sitä kaikilta, sillä todellista rakkautta voin puolestani antaa vain harvoille. Kunnioitus taas on siveellisen käytöksemme hedelmä, ja sitä täytyy meidän voida vaatia vihollisiltammekin. Kuitenkin tunsin nyt, että tähän asti nauttimani arvonanto alkoi vähentyä. Millä tavalla siis olin rikkonut? Rakastin nuorta miestä, josta hänen vihamiehensäkään ei olisi voinut lausua vakavaa moitteen sanaa, ja olin vihdoin päässyt selville päämäärästä, jota kohden olin koko nuoruuteni ajan vaistomaisesti pyrkinyt — sekö oli rikokseni? Taaskin putosi verho silmistäni. Huomasin, etten enää ollutkaan tuo pehmeä, taipuisa olento, joka alistui kaikkeen pelosta, ettei loukkaisi ketään ja kuuliaisena kulki samaa tietä kuin muutkin. Tunsin kehittyväni yksilöksi, jolla oli oma vakaumus ja rohkeni sen myöskin tunnustaa. Käsitin nyt, että se oli rikokseni. Aloin vähäksyä ihmisten arvonantoa ja käsitin, että vast'edes käyttäisin ojennusnuorana vain omaatuntoani ja seuraisin sen ääntä.

Mutta taistelu kävi päivä päivältä vaikeammaksi. Isäni saapui taas kesällä meitä tervehtimään. Ah! Hänestäkin, joka oli ollut minulle niin rakas, olin vieraantunut. Olimme alkaneet usein keskustella politiikasta, Teodor ja minä, ja tästä oli luonnollisena seurauksena, että mielipiteeni kallistuivat yhä demokraattisempaan suuntaan. Olin usein kirjeissäni kysynyt isältä valtiollisista asioista, muodostaakseni, mikäli mahdollista käsitykseni hänen ajatuskantansa mukaiseksi. Hän oli kerran suositellut minulle Guizotia ja tämän politiikkaa, johon minun tuli perehtyä tahtoessani muodostaa itselleni oikeita mielipiteitä. Usein oli hän kuitenkin jättänyt kysymykseni vastaamatta, koska tällaiset asiat eivät hänen mielestään kuuluneet naisille. Muistan, kuinka kipeästi minuun koski sinä hetkenä, kun eräs hänen lausuntonsa räikeästi valaisi mielipiteittemme välille muodostuneen kuilun. Hänelle oli kerrottu ajatussuunnassani tapahtuneista muutoksista, joista syytettiin »onnetonta kiintymystäni» kiihkeään, harhaoppiseen ihmiseen, eikä, ollenkaan otettu kysymykseen, että ne mahdollisesti olivat loogillisena seurauksena henkisestä kehityksestäni. Uskonnollisesti ja valtiollisesti oikeauskoiset tekevät tavallisesti seuraavan erehdyksen: jos ihmishenki vapautuu heidän laeistaan syyttävät he tästä jotakin ulkonaista seikkaa, henkistä viettelystä, eivätkä tule ajatelleeksi, että olemuksen syvin, sisäisin logiikka pääsee päivänvaloon vain ulkonaisten olosuhteiden kautta.

Isäni ei ottanut asiaa puheeksi, eikä kummaltakaan puolelta ollut tarpeellista rikkoa vaitioloa, mutta sisäinen vieraantumisemme tuntui kuitenkin ja tämä oli sitä tuskallisempaa, kun silti rakastimme toisiamme yhtä paljon kuin ennenkin. Tapasin Teodorin aniharvoin. Häntä ei pyydetty meille, enkä itsekään sitä toivonut, koska tiesin, ettei hänen kohtauksensa isäni kanssa muodostuisi sellaiseksi kuin sydämeni toivoi. Tapasin hänet vain käydessäni Pienokaisen luona, mutta tätäkään en usein voinut tehdä, sillä suurimman osan aikaamme omistimme isälle. Ainoana lohdutuksenani olivat ystävän kirjeet. Eräänä päivänä en saanutkaan kirjettä ja kuulin sitten, että se oli jätetty äidilleni. Kysyin sitä, äiti antoi sen minulle, mutta — avattuna ja luettuna. Se oli kova isku sydämelleni. Olisin voinut näyttää tuon kirjeen vaikka koko maailmalle ja ennenkaikkea äidilleni. Ne olivat rikassisältöisempiä ja kauniimpia kuin monet, joita on julkaistu ja jotka ovat herättäneet ihailua kautta maailman. Mutta ne olivat siinä määrin minun omaisuuttani, että en tahtonut kenenkään kanssa koko maailmassa niitä jakaa. Rakkauteni oli, kuten uskonto, lähtöisin sielun tutkimattomista syvyyksistä ja liian sisäistä voidakseen joutua keskusteluaiheeksi. En ole koskaan ymmärtänyt tuota mautonta, pintapuolista tunnetta, jota on tarve kuuluttaa ystävättärille ja tuttaville. Syvä, ikuinen rakkaus oli minusta kuin aurinko, jonka tuntee lämmittävistä, hyväätekevistä säteistään, mutta johon ei uskalla katsoa, koska sen valo on liian häikäisevää. Kirjeeni kohtalo yllytti minua yhä suurempaan uhmaan. Tunteeni oli tähän saakka välttänyt kaikkien katseita varjellakseen pyhyyttään, mutta nyt se asestautui puolustamaan laillista oikeuttaan maailman edessä.

Kerran sattui muun muassa seuraava tapaus. Istuimme useiden tultaviemme seurassa eräässä yleisessä puistossa juoden kahvia ja kuunnellen musiikkia, kun Teodor kulki ohitsemme ja tervehti tulematta kuitenkaan luoksemme. Hän tuli vielä useamman kerran läheisyyteemme puhuttelematta minua. Kotiin palattuani kirjoitin hänelle ja kysyin syytä hänen välinpitämättömyyteensä. Hän vastasi leikillisesti, ettei tahtonut saattaa minua hämilleen ja pakottaa minua ylhäisten, aatelisten tuttavieni keskellä osoittamaan ystävyyttä halveksitulle demokraatille. Seuraavalla kerralla samanlaisessa tilaisuudessa menin Teodorin luo heti hänet huomattuani ja kävelin hänen seurassaan kauan aikaa huvipuiston käytävillä syventyneenä, kuten aina, mitä vakavimpaan keskusteluun. Tiesin saavamme osaksemme hämmästyneitä katseita. Muuan nuori, ylpeä ylimyskaunotar, joka aina oli ollut minulle erittäin ystävällinen, tapasi meidät riippuen sulhasensa, nuoren paroonin käsivarressa. Hän katsahti minuun ihmeissään, melkein säikähtyneenä ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Onko sinun mahdollista tuossa määrin alentua? Oletko unohtanut, mitä sukunimesi edellä käyvä pikku sana merkitsee? Tuonko demokraatin, tuonko epänormaalin ihmisen, joka kieltää kirkon ja aateliston arvon, sinä olet voinut valita?»

Tuo kaikki kuvastui niin selvästi hänen kasvoillaan, että olin purskahtamaisillani nauruun. Kovemmalle otti kulkea vanhempieni ohi. En voinut rientää heidän luokseen ja esittää Teodor ja isälleni; olisin sillä ikäänkuin pakottanut hänet antamaan julkisen suostumuksensa. Tiesin, että se olisi ollut hänelle hyvin tuskallista, sitäpaitsi tahdoin säästää ystävääni kylmältä ja jäykältä vastaanotolta. Olin syvästi pahoillani heille tuottamastani tuskasta, mutta minun täytyi rakastamalleni miehelle antaa tämä todistus kiintymyksestäni, minun täytyi tällä julkisella teolla puolustaa jaloa rakkauttamme.

Isäni lähdön jälkeen sain yhä enemmän vastustusta osakseni. Tunteeni oli kuitenkin kasvanut jo niin voimakkaaksi, ettei mikään maallinen mahti voinut sitä järkyttää.

Syksyllä sairastui Teodor, ja minä olin syvästi murheissani, sitä enemmän, kun Teodor oli saanut ja ottanut vastaan toimittajan paikan eräässä suuren pohjoissaksalaisen kaupungin sanomalehdessä, ja meidän oli siis pian erottava. Kirottujen ennakkoluulojen takia oli minun mahdotonta käydä tervehtimässä miestä, jolle olin lahjoittanut pyhimmät tunteeni, puhumattakaan siitä, että olisin voinut hoitaa ja lohduttaa häntä, vaikka hänellä oli suuria kärsimyksiä. Saatuani tietää, että hän oli parempi ja sai jo tulla äitinsä huoneeseen, menin häntä katsomaan. Oli aatonaatto. Tapasin hänet äitinsä ja Pienokaisen seurassa. Keskustelimme aina iltahämärään saakka. Silloin alkoivat läheisen kirkon kellot soida julistaen seuraavan päivän juhlaa. Kuuntelimme vaieten. Tuo kellojensoitto, joka toi sanoman joulu-illan saapumisesta, loihti esiin kokonaisen maailman runollisia muistoja: lapsuuden onnelliset päivät, jolloin rakastava äiti jo useita viikkoja edeltäpäin oli suloisen salaperäisesti valmistellut joululahjoja, ja koristi vihdoin lukemattomilla kynttilöillä joulupuun esikuvaksi pyhän yön valosta, joka oli levinnyt maailmaan. Entä keskiyön jumalanpalvelus, jolloin kirkkaasti valaistussa kirkossa lauluin ja saarnoin iloittiin enkelien sanomasta: rauha maassa ja ihmisille hyvä tahto; vihdoin koko liikuttava legenda ihmiskunnan lunastuksesta, lihaksitulleena kansan köyhän tyttären lapsessa. Näiden sävelten ja muistojen mukana kulki kuin sähkövirta sydämestä toiseen ja me ymmärsimme toisemme ilman sanoja.

Valot sytytettiin ja tuli muita vieraita. En olisi tällä hetkellä sietänyt tyhjänpäiväistä puhetta. Sanoin senvuoksi hyvästi ja poistuin huoneeseen, johon olin jättänyt päällysvaatteeni, pukeutuakseni ja lähteäkseni kotiin. Huone oli täynnä kuutamoa, muuta valoa ei siellä ollutkaan. Teodor oli samoista syistä kuin minä poistunut vierashuoneesta ja tuli luokseni. »Rakas ystävä, oli liian tuskallista nähdä teidät jälleen tällä tavalla», kuiskasi hän, kietoi käsivartensa ympärilleni ja huulemme yhtyivät ensimäisen kerran. Sitten riensi hän huoneeseensa ja minä vaelsin, kotiin kirkkaassa kuutamoyössä, jonka lukemattomat tähdet kuvastuivat sydämessäni.

Hänen parantumisensa edistyi hitaasti, ja minä tapasin häntä harvoin. Hän ei mielellään käynyt meillä tuntien olevansa kaikkea muuta kuin tervetullut. Minäkään puolestani en ollut vapaa enkä onnellinen hänen vanhempiensa luona. Jäin usein yksikseni kotiin, sillä en enää juuri koskaan käynyt seurapiireissä, joista hänkin oli poissa ja joissa tiesin häntä vihattavan ja moitittavan. Perheeni piirissä tunsin itseni yksinäiseksi ja surulliseksi. Sopusoinnun puute, jonka syvästi tunsin, vaikka se ei päässytkään sanoin kuuluville, painoi minua raskaasti. Teki senvuoksi hyvää olla yksin ja muistella keskusteluitamme, joiden herättämät ajatukset alkoivat käydä yhä selvemmiksi ja varmemmiksi.

Eräänä iltana, vähän ennen teatteriinlähtöä, saapui Teodor kerran luoksemme, sillä hän ei ainakaan tahtonut olla epäkohtelias omaisilleni. Olin sattumalta kieltäytynyt lähtemästä mukaan, kun teatterissa esitettiin ooppera Robert Normandialainen, enkä minä pitänyt sen teennäisestä ja valheellisesta musiikista. Kun Teodor kuuli minun jäävän kotiin, pyysi hän saada viipyä vielä vähän aikaa muiden lähdettyä. Tässä suhteessa oli meidän perheessä aina oltu suvaitsevaisia — seikka, joka tuotti kunniaa kaikille asianomaisille. Nytkään ei voitu tehdä poikkeusta. Jäimme siis kahden kesken, melkein ensimäisen kerran tutustumisemme jälkeen. Olin niin sanomattoman onnellinen, kun kerrankin ilman todistajia voimme sanoa toisillemme kaikki sydämemme ajatukset, että se olisi riittänyt minulle. Teodor ei kuitenkaan siihen tyytynyt, vaan syleili minua ja painoi minut sydäntään vasten. Viivyimme näin kauan, äänettöminä, vaipuneina tuohon onnen mereen, lauluissa ylistettyyn, joka kuitenkin aina on uusi, sanoin kuvaamaton, ennen kokematon ilmestys jokaiselle, ken autuaana keinuu sen aalloilla.

Vihdoin sanoi hän: »Ja kuitenkin vapaa!»

»Miten ylpeä sinä olet!» vastasin hymyillen. »Mutta minä en ole vähemmän ylpeä; älkäämme koskaan pitäkö kalliina ja pyhänä onnea, joka rajoittaa vapauden.»

Onnen silmänräpäykset olivat lyhyet. Hän jätti minut, omaiseni palasivat teatterista, olin ulkonaisesti yhtä tyyni kuin ennenkin ja sydämessäni vallitsi syvä, pohjaton rauha.

Taas tuli uusi koetus, edellisiä vaikeampi, pakottaen minut entistä jyrkemmin osoittamaan mieltäni. Äitini päätti pitää suuret, vuotuiset iltakutsunsa, joihin myöskin kutsuttiin ruhtinaallisen hovin nuoret prinssit ja prinsessat. Ennen olin aina iloinnut näistä juhlista. Ohjelmana oli enimmäkseen tanssia, ja minä tanssin mielelläni molempien vanhinten prinssien kanssa, olinpa suuresti mieltynytkin toiseen heistä. Nyt tiesin, että minua oli alettu vieroa sekä linnassa että yleensä muissakin seurapiireissä. »Demokraattiset mielipiteeni» herättivät pahaa verta noissa muutamia neliömetrejä käsittävän maan pikku hallitsijoissa. Tällä kertaa ei juhlastamme aijottu tanssiaisia, vaan iltama, jossa esitettäisiin taiteilijan järjestämiä eläviä kuvia. Tuollainen ajanviete ei minua juuri enää huvittanut, mutta otin kuitenkin auliisti, kuten aina, osaa valmistuksiin ja autoin parhaani mukaan. Silloin ilmoitti äiti minulle äkkiä, että oli mahdotonta kutsua Teodoria. Hänen perheensä luonnollisesti kutsuttaisiin, koska isä oli pienen valtion merkkihenkilöitä, mutta lankoni oli selittänyt, että oli mahdotonta loukata nuoria prinssejä kutsumalla heidät henkilön seuraan, joka oli kirjoittanut niin moittivan artikkelin heidän isänsä viattomista taipumuksista, ja kieltäytyi lankoni saapumasta, jos mainittu henkilö kutsuttaisiin. Äitini oli ottanut nämä näkökohdat huomioon, vaikka hän olikin pahoillaan minun tähteni. Pahin vihamiehenikään ei olisi voinut antaa minulle tuskallisempaa iskua, ja tämä tuli perheeni, hyvien, rakastavien, sivistyneiden ihmisten taholta.

Sisareni olivat kokonaan syventyneet elävien kuvien valmistuspuuhiin, joissa eräs nuori, vähän aikaa sitten kaupunkiin saapunut taiteilija, heitä avusti. Hän oli talossamme sangen mieluinen vieras, hiljainen, miellyttävä, sangen kyvykäs henkilö, joka ei ketään loukannut ja jolla ei ylipäänsä ollut minkäänlaista »valtiollista mielipidettä». En voinut olla tuntematta katkeruutta nähdessäni tuon vähäpätöisen ihmisen pääsevän siinä määrin heidän suosioonsa, että hänestä tuli kaikkien juhlavalmistusten sielu, kun sitävastoin nerokas, jalo ihminen julistettiin pannaan ja sai kärsiä julkisen loukkauksen uskallettuaan kirjoittaa, että pienessä kääpiömaassa tehtiin enemmän kuin oli luvallista ruhtinaan mielihalujen tyydyttämiseksi. En rukoillut, että hänet kutsuttaisiin, olin liian ylpeä pitääkseni hänelle armoa. Mutta selitin jääväni pois kutsuista, ellei minulle juhlallisesti luvattaisi, että heti suurten pitojen jälkeen pantaisiin toimeen toiset pienemmät, joihin pyydettäisiin kaupungin parhaat perheet ja joihin hänetkin kutsuttaisiin. Tähän suostuttiin. Äitini oli syvästi pahoillaan, kun hänen oli täytynyt loukata minua ja tahtoi mielellään tällä tavalla lieventää iskua. Sitäpaitsi olisi asia tullut liian tunnetuksi, jos olisin jäänyt pois kutsuista. Sittenkin oli huhu jo päässyt leviämään. Teodorin äiti oli syvästi loukkaantunut rakkaimman poikansa puolesta, joka oli hänen sydämensä ylpeys. Pienokainen ja isä epäsivät saamansa kutsun. Perheestä oli saapuvilla ainoastaan vanhin sisar sulhasineen.

Lähetin Teodorille kimpun orvokkeja, ensimäiset sinä vuonna, ja kirjoitin niiden mukana pari sanaa, jotka nostivat meidät yläpuolelle ihmiselämän pikkumaisuuksia. Kestin lujamielisesti illan piinan halveksien sisimmässäni seuraelämän hulluutta ja saaden tästä tunteesta tukea. Mieliala oli yleensä painunut, sillä vieraat luonnollisesti tekivät huomautuksiaan sen johdosta, että eräs kaupungin ensimäisiä perheitä oli poissa ja heillä oli kai myöskin tekemistä minun kiintymyksestäni, jota perheeni näytti julkisesti paheksuvan.

Seuraavana aamuna kiitti ystäväni minua muutamilla riveillä orvokeista ja tervehdyssanoistani, joilla olin terästänyt itseäni ja häntä ihmisten juorupuheita ja ilkeyttä vastaan. Kirjeen lopussa oli seuraavat sanat: »Luen Platoa puhdistuakseni nykyaikaisen maailman liasta.»

Muutamia päiviä tämän jälkeen muistutin lupauksesta, jonka olin saanut pienempien kutsujen pitämisestä — ei senvuoksi, että niistä olisi ollut pienintäkään iloa minulle ja hänelle — sillä mitäpä iloa olisi meillä ollut seurassa, joka pilkallisella hymyllä tai ylpeällä säälillä suhtautui tunteeseemme. Vaadin tämän lupauksen täyttämistä jonkinlaisena hyvityksenä, jonka olimme velvolliset saamaan, osoituksena siitä, ettei loukkaus ollut persoonallista laatua, vaan myönnytys pienelle tyrannille. Kutsut pantiin toimeen. Pienokainen saapui veljineen. Vieraat tekivät parhaansa ollakseen ystävällisiä ja rakastettavia ja karkoittaakseen pienimmänkin tuskallisen tunteen. Äitini näytti hyvää esimerkkiä. Ystäväni, jolle tämä ilta tuotti enemmän kidutusta kuin tyydytystä, teki myöskin puolestaan kaikkensa ollakseen rakastettava seuramies ja hän oli liian lahjakas epäonnistuakseen. Vieraat huomasivat ihmeekseen, että tuo pelätty demokraatti ja häijy arvostelija olikin monipuolisesti sivistynyt ihminen, jonka kanssa saattoi aivan inhimillisesti seurustella. Keskustelussa vältettiin luonnollisesti molemminpuolisesti vaarallisia kareja, ja ilta kului verrattain hyvin. Ulkonaisesti oli hyvitys täydellinen, mutta nuoli oli tunkeutunut liian syvälle sydämeeni ja sen iskemä haava oli parantumaton. Olin ymmärtänyt näiden tapausten merkityksen vain liiankin hyvin. Tästälähtien olin avonaisessa taistelussa entistä maailmaani vastaan, eikä enää ollut kysymys persoonallisesta tunteesta, vaan mielipiteitteni vapaudesta. Olin alkanut vapauden taistelun absoluuttista auktoriteettia vastaan.

Ystävälläni ja minulla oli kuitenkin vielä monta ihanaa hetkeä sinä keväänä. Varmoina molemminpuolisesta kiintymyksestämme nautimme vapaina ja sopusointuisina kohtalon suomaa onnea. Tapasimme usein toisemme prinsessojen opettajattaren, vanhanpuoleisen, rakastettavan ja henkevän naisen luona, joka oli Althausin perheen läheinen ystävä ja tunsi Teodorin lapsuudesta saakka. Hän oli myöskin minun ystäväni, ja maailman meille tekemä vääryys suututti häntä. Sangen usein, kun laskeva aurinko kultasi hänen ikkunainsa alla kasvavien suurten puitten latvoja, tai kun satakieli lauloi oksalla ja ruhtinaallista linnaa ympäröivä puutarha lähetti meille tuoksujaan, istuimme me neljä — Teodor, Pienokainen, hän ja minä hänen viihtyisän huoneensa avonaisen ikkunan ääressä keskustellen tai lukien yhdessä. Usein olimme me nuoret vallattomia ja yllytimme kunnon ystävämme tekemään »vaarallisia johtopäätöksiä», jotka hänen suuri älynsä tunnusti loogillisiksi, mutta joita hän ei muuten, kunnioituksesta vanhoja traditsioneja kohtaan, hyväksynyt. Niinpä hän ilolla ja ylpeydellä luki yhteisen ystävämme kirjan, mutta puolusti kiihkeästi Jumalanpoikaa. Sydämessään oli hän demokraatti, mutta pysyi persoonallisesta kiintymyksestä uskollisena ruhtinailleen. Erittäin hilpeinä hetkinä saimme hänet laulamaan marseljeesiakin kanssamme, joka kuulosti kuin ivalta noiden feodaalisten muurien sisäpuolella. Hänkin kiusotteli meitä puolestaan ja eräänä päivänä sanoi hän leikkiä laskien ystävälleni: »Annappa ajan kulua, niin istut sinä isäsi paikalla ruhtinaan päivällisillä ja viihdyt erinomaisesti.»

»Silloin saat myöskin olla varma, että nuoruuteni henki seisoo tuolini takana ja kieltää minut», vastasi hän.

Palattuani kotiin näistä vapaista iloisista seurusteluhetkistä, sain ne totisesti kalliisti maksaa, sillä perheeni piirissä otettiin minut vastaan niin kylmästi kuin olisin tehnyt jotakin pahaa. Oi, kuinka viheliäisiä ovatkaan ihmisten ennakkoluulot! Ne myrkyttävät onnen, jonka kohtalo suo vain kerran elämässä, ja vuodattavat katkeran pisaran viattoman ja jalon rakkauden maljaan! Niinkuin onni yleensä olisi muuta kuin häipyviä hetkiä, jolloin ylevä tunne kohottaa meidät elämän arkisuuden yläpuolelle! Vaikkakin ne päättyisivät suruun ja tuskaan, on ihminen silloin kuitenkin juonut ikuisuuden lähteestä ja kestää kohtalonsa.

Meidän täytyi siis erota. Se oli minulle kuin kuolemantuomio. Mutta kertaakaan ei juolahtanut mieleeni rajoittaa hänen vapauttaan, pakottaa häntä lupaamaan jotakin, estää häntä pääsemästä piireihin, joissa hänen henkensä siivet voisivat vapaammin kehittyä. Päinvastoin: kun äitini mykän kärsimykseni hellyttämänä rikkoi molemminpuolisen vaitiolomme tarjoutuen puhumaan isälle rakkauteni puolesta, josta elämäni onni näytti riippuvan, ja luvaten pyytää isää hankkimaan Teodorille aseman, joka tekisi yhteenmenomme mahdolliseksi, kiitin häntä sydämellisesti hänen ennakkoluulojakin voimakkaammasta rakkaudestaan, mutta hylkäsin jyrkästi tuon tarjouksen. Rakkaudessamme, joka perustui kaikkeen, mikä meissä oli kaunista ja pyhää, ei saanut olla pienintäkään ulkonaista sidettä tai velvoitusta. Olin kauan taistellut tuota mahtavaa tunnetta vastaan huomatessani sen heräävän. Teodor itse oli auttanut sitä kirvoittamaan kahleensa kasvattaessaan minua vapauteen. Nyt olivat rakkaus ja vapaus minussa siinä määrin yhtä, että tunteeni häntä kohtaan oli vain rajatonta luottamusta. Olin useamman kuin kerran estänyt häntä, kun hän tahtoi valalla vakuuttaa rakkauttaan ikuiseksi. En käsittänyt, että sellainen rakkaus kuin meidän, voisi loppua, ja jos se tapahtuisi, eivät valat auttaisi. Emme koskaan puhuneet avioliitosta, se oli tuskin juolahtanut mieleenikään. Meidän täytyi rakastaa toisiamme, tulla tämän rakkauden kautta paremmiksi ja pyrkiä korkeimpia päämääriä kohden. Se oli kohtalomme. Oli vain alistuen odotettava, mitä tulevaisuudella muuten oli huomassaan.

Hän matkusti muutamia päiviä aikaisemmin kuin me. Lähtönsä edellisenä päivänä tuli hän iltapuolella luoksemme sanomaan hyvästi. Omaiseni jättivät hienotunteisesti meidät kahden kesken, ja olin heille siitä kiitollinen. Vaadin häneltä vain sen lupauksen, että hän heti kirjoittaisi minulle, jos hänen sydämensä oli vallannut uusi tunne. Hän vastasi hymyillen: »Niinkuin sinun kaltaisiasi olisi monta maailmassa!»

Vielä kerran avasi hän minulle sielunsa ja mielikuvituksensa koko rikkauden. Vielä kerran vei hän minut kanssaan ihanteen korkeuksiin, ja minä kuuntelin hänen olkapäähänsä nojaten, käsittääkseni vielä tällä viime hetkellä onnen ikuisuuden.

Seuraavana aamuna sain häneltä nämä lähdön hetkellä kirjoitetut rivit:

»Ole vahva, äläkä unohda sitä, minkä olet itsellesi kilvoitellut. Tämä toivo on lohdutukseni. Anna minun se pitää, säilytä se minulle!»

Näin päättyi elämäni kevät!

Kesä läheni, ja me päätimme matkustaa etelä-Saksaan isäni luo. Myöskin Teodor päätti, kun hänen aikaisempi suunnitelmansa ruveta sanomalehden toimittajaksi, oli rauennut, lähteä erääseen suurempaan kaupunkiin, kirjalliseen keskukseen, jossa avautuisi laajempi kenttä hänen nyttemmin yksinomaan kirjalliselle toiminnalleen. Muuan hänen nuori tuttavansa, joka oli juuri tullut tuosta kaupungista, oli häntä siihen kehoittanut. Tuo nuori mies kävi meidänkin luonamme ja sanoi Teodorista puhuessaan: »Hänestä kasvaa toinen Lessing ja hänellä on suuri tulevaisuus!»

Meidän täytyi siis erota. Se oli minulle kuin kuolemantuomio. Mutta kertaakaan ei juolahtanut mieleeni rajoittaa hänen vapauttaan, pakottaa häntä lupaamaan jotakin, estää häntä pääsemästä piireihin, joissa hänen henkensä siivet voisivat vapaammin kehittyä. Päinvastoin: kun äitini mykän kärsimykseni hellyttämänä rikkoi molemminpuolisen vaitiolomme tarjoutuen puhumaan isälle rakkauteni puolesta, josta elämäni onni näytti riippuvan, ja luvaten pyytää isää hankkimaan Teodorille aseman, joka tekisi yhteenmenomme mahdolliseksi, kiitin häntä sydämellisesti hänen ennakkoluulojakin voimakkaammasta rakkaudestaan, mutta hylkäsin jyrkästi tuon tarjouksen. Rakkaudessamme, joka perustui kaikkeen, mikä meissä oli kaunista ja pyhää, ei saanut olla pienintäkään ulkonaista sidettä tai velvoitusta. Olin kauan taistellut tuota mahtavaa tunnetta vastaan huomatessani sen heräävän. Teodor itse oli auttanut sitä kirvoittamaan kahleensa kasvattaessaan minua vapauteen. Nyt olivat rakkaus ja vapaus minussa siinä määrin yhtä, että tunteeni häntä kohtaan oli vain rajatonta luottamusta. Olin useamman kuin kerran estänyt häntä, kun hän tahtoi valalla vakuuttaa rakkauttaan ikuiseksi. En käsittänyt, että sellainen rakkaus kuin meidän, voisi loppua, ja jos se tapahtuisi, eivät valat auttaisi. Emme koskaan puhuneet avioliitosta, se oli tuskin juolahtanut mieleenikään. Meidän täytyi rakastaa toisiamme, tulla tämän rakkauden kautta paremmiksi ja pyrkiä korkeimpia päämääriä kohden. Se oli kohtalomme. Oli vain alistuen odotettava, mitä tulevaisuudella muuten oli huomassaan.

Hän matkusti muutamia päiviä aikaisemmin kuin me. Lähtönsä edellisenä päivänä tuli hän iltapuolella luoksemme sanomaan hyvästi. Omaiseni jättivät hienotunteisesti meidät kahden kesken, ja olin heille siitä kiitollinen. Vaadin häneltä vain sen lupauksen, että hän heti kirjoittaisi minulle, jos hänen sydämensä oli vallannut uusi tunne. Hän vastasi hymyillen: »Niinkuin sinun kaltaisiasi olisi monta maailmassa!»

Vielä kerran avasi hän minulle sielunsa ja mielikuvituksensa koko rikkauden. Vielä kerran vei hän minut kanssaan ihanteen korkeuksiin, ja minä kuuntelin hänen olkapäähänsä nojaten, käsittääkseni vielä tällä viime hetkellä onnen ikuisuuden.

Seuraavana aamuna sain häneltä nämä lähdön hetkellä kirjoitetut rivit:

»Ole vahva, äläkä unohda sitä, minkä olet itsellesi kilvoitellut. Tämä toivo on lohdutukseni. Anna minun se pitää, säilytä se minulle!»

Näin päättyi elämäni kevät!

16. KÄÄNNE.

Hänen lähtönsä jälkeen odotin kärsimättömänä matkaamme. Jäinen viima tuntui koskettaneen kevään kukkasia. Vain ero Pienokaisesta oli vaikea. Ystävyytemme oli pysynyt samanlaisena, enkä kuitenkaan koskaan voinut puhua edes hänelle rakkaudestani, vaikka hän hyvin tiesi veljensä ja minun välisen suhteen. Lähtiessämme antoi hän minulle ruusukimpun puutarhastaan, josta olin saanut niin monta ruusua veljen kirjeiden mukana. Säilytin kukkia Reinvirralle saakka. Sitten heitin ne aaltoihin kuten Polykrates sormuksensa, että jumalat antaisivat minun pitää korkeimman onneni.

En muuten lähimainkaan ollut onnellinen. Ero painoi minua raskaasti, ja usein tuntui kuin en jaksaisi sitä kestää.

Isäni tuli meitä vastaan Reinillä. Rakastin häntä sanomattoman hellästi kuten ennenkin, mutta tunsin, että henkemme olivat ainaiseksi eronneet voimatta enää koskaan yhtyä. Tästä tuskallisesta huomiosta huolimatta toivoin kuitenkin, nähdessäni hänet niin terveenä ja nuortean voimakkaana, että vielä kauan saisin osoittaa hänelle rakkauttani, ja vältin puhumasta sellaista, joka olisi häntä surettanut.

Isäni oli vuokrannut meille kesä-asunnon Hornburgissa. Tämä kylpypaikka oli muutamia vuosia sitten alkanut kukoistaa ja muodostunut huvittelun ja muotien tyyssijaksi, jonne paitsi terveyttä etsiviä, kokoontui myöskin paljon joutilasta väkeä. Se aika oli ollut ja mennyt, jolloin niin sanottu »suuri maailma» oli loistollaan minua houkutellut ja minä sen keskuudessa olin luullut täydentäväni kehitystäni. Olisin tahtonut olla suuremmoisen, yksinäisen luonnon parissa, joka ei olisi häirinnyt sydämeni juhlallista surua ja jonka helmassa olisin voinut rauhassa ajatella. Se yksin piti minua pystyssä etäällä ystävästäni. Ainoa paikka, joka minua miellytti, oli vanha linnanpuutarha, ihana puisto satavuotisine puineen, hiljaisine lammikkoineen ja varjoisine, yksinäisille sopukkoineen, joihin muodin maailma harvoin eksyi. Menin sinne yksinäni usein lukemaan. Siihen aikaan rakastin erityisesti erään kirjailijan teoksia, joita Saksassa hyvin vähän tunnetaan, ulkomailla ei ollenkaan. Tarkoitan Friedrich Hölderlinin teoksia, joita aluksi olin lukenut Teodorin kanssa yhdessä ja joiden lumoissa olimme jonkun aikaa täydellisesti olleet. Kreikkalaiseen antiikkiin palavasti innostunut runoilija ei voinut palata Helenan lumoavasta valtakunnasta todellisuuteen. Tosin oli hän löytänyt ihanteensa, Diotimansa, mutta vain luopuakseen hänestä tuskallisella kaipauksella ja joutuakseen elämän hädän ja karkeuden uhriksi. Hänen liian herkästi viritetty lyyransa särkyi, ja mielipuolisuuden yö peitti ylitsevuotavan ihanteellisuuden ja katkerimman kieltäymyksen räikeät vastakohdat. Hän eli kauan järki pimenneenä. Järkyttäviä ovat ne hänen runonsa, joissa runokieli soi täyteläisenä ja runokuvat hämmästyttävät mahtavuudellaan, mutta sisäinen ajatus ja yhtenäisyys puuttuvat. Yhtä järkyttävää oli varmaankin, kun onnettoman sormet liukuivat soittimen kielillä ja loihtivat kuin etäisenä kaikuna esiin säveliä, jotka ennen täyttivät hänen sielunsa. Viimeiset ajat ennen sairauttaan oli hän viettänyt Homburgissa, joka siihen aikaan vielä oli aivan pieni kaupunki, ja istunut äskenmainitsemani linnanpuiston vanhojen puiden alla, entisen kauniin, lahjakkaan, ihastuttavan runoilijan surullisena haamuna, kuten hänen kreikkalaisten sankariensa varjot Haadeksessa. Bettina von Arnim sanoo kirjeissään Gunderodelle, että hän siellä oli uneksinut asioista liian korkeista kuolevaisen ymmärrykselle. Niin ei kai kuitenkaan ollut. Kaunis astia, joka oli kätkenyt niin paljon kuolemattomia, unia, oli särkynyt. Ja kipeästi koskee ajattelijaan se asiaintila, ettei tällainen tapaus ole ainoalaatuinen, että useampi kuin yksi ihana elämä on murtunut taistelussa ihanteen ja todellisuuden tuskallista dualismia vastaan. Myöhemmin joutui Lenau saman kohtalon alaiseksi kuin Hölderlin ja tuollainen kohtalo on uhkaavana haamuna monen, rikaslahjaisen, luomiskykyisen nuorukaissielun taivaanrannalla. Niinpä sanoi itse Teodorkin monasti lukiessamme yhdessä Hölderlinin teoksia, että sama kohtalo kenties vaanii häntäkin. Missä piili syy tällaiseen ilmiöön? Siinäkö, että aikakausien mysteeriossa valmistui uusi ihanne, jonka lähestymisen vain valitut aavistivat, mutta jonka toteutumista he pitivät mahdottomana tässä aineen ja aistillisuuden maailmassa? Vai sekö oli syynä, että karu, alaston todellisuus sietämättömänä ikeenä painoi heidän huimaavaan lentoon siivitettyjä olkapäitään. Onnelliset ne, jotka tällaisina käänteentekevinä hetkinä ihmiskunnan elämässä ovat keksineet aineellisen maailman, kuten Kolumbus! He pääsevät positiiviseen, käsinkoskettavaan tulokseen ja heidän kaipauksensa löytää maaperän uusille tulevaisuuden unelmille.

Päivät, jolloin sain Teodorilta kirjeitä, olivat juhlapäiviäni. Ne toivat minulle ajatuksia ja viestejä uudesta elämästä. Ystäväni eli älykkäiden ihmisten parissa, teki menestyksellisesti työtä, ja hänen raskasmielisyytensä, josta usein olin ollut levoton, tuntui kokonaan hävinneen. Olin liian onnellinen hänen puolestaan toivoakseni häntä takaisin, mutta toivoin itselleni siipiä lentääkseni minäkin vapauden kaivattuihin ilmapiireihin.

Rauhallisen elämämme keskeytti muuan kohtalokas tapaus, joka raskaasti koski meihin kaikkiin. Sen aiheutti henkilö, jota ei kukaan meistä ollut koskaan epäillyt. Varjellakseen tuskallista salaisuutta olisi isäni täytynyt maksaa suuresti yli varojensa nouseva rahasumma. Meidän täytyi kiireesti palata Frankfurtiin. Siellä oli isäni, kuten ruhtinaskin, muutamia aikoja sitten löytänyt pysyvän turvapaikan. Tämä tapaus oli tehnyt isäni äärettömän raskasmieliseksi, mikä oli sitä surullisempaa, kun ikä ei vielä tähän saakka ollut masentanut hänen luontaista hilpeyttään. Eräänä päivänä menin hänen luokseen hänen seisoessaan ikkunan ääressä ja alakuloisena katsellessaan ohi rientävää virtaa. Koetin häntä hiukan lohduttaa; hän kuunteli minua vaieten, pudisti päätään ja sanoi: »Tämä isku on minut murtanut, siitä en koskaan toivu.»

Vähän aikaa tämän jälkeen herätettiin meidät keskellä yötä. Isä oli äkkiä vaikeasti sairastunut. Tunsin heti ensi hetkestä, että hänen ennustuksensa kävisi toteen. Muutamien tuskallisten päivien jälkeen parani hän kuitenkin niin paljon, että saattoi olla liikkeellä huoneessaan, tavallisesti jonkun tukemana. Mutta hänen elämänsä pohja oli murtunut ja hän oli vain varjo entisestään. Ainoana lohdutuksenani oli saada olla hänen luonaan. Tarkkasin tuskaisena jokaista katsetta, jokaista sanaa, säilyttääkseni ne sydämessäni. Olimme usein kahdenkesken ja minä varoin huolellisesti sanojani, etten muistuttaisi häntä mielipiteidemme eroavaisuudesta. Käsitin hänen eriävän elämästä ennen minua, ja silloinhan oli minulla aikaa taistella riippumattomuuteni puolesta. Mutta hänen sammuvan elämänsä edessä ei välillämme ollut muuta kuin rakkauden side, rakkauden, jolla oli alkunsa itse elämän perusjuurissa. Eräänä aamuna ollessani yksin hänen kanssaan, käveli hän käsivarteeni nojaten pitkän aikaa edestakaisin huoneessa ja istuutui sitten avonaisen ikkunan ääreen, josta lempeä lokakuun aurinko loi hohdettaan. Kauan, kauan katseli hän ääneti virtaa ja syysmaisemaa toisella rannalla. Sen värit olivat pehmeät ja surumieliset, kuten aina, kun luonto valmistautuu pitkään uneen. Minäkin vaikenin ja tarkkasin häntä syvästi liikutettuna. Luin hänen kasvoistaan, mitä hän ajatteli. Hän otti jäähyväiset maailmalta, jossa oli viettänyt puhtaan, hyveellisen elämänsä. Hän oli ollut vapaamuurari, saavuttanut veljeskunnan korkeimmat arvoasteet, ja minä uskon, että hänen maailmankatsomuksensa oli enemmän inhimillinen, siveellinen kuin oikeauskoisen kristillinen. Ollessamme kerran ennen hänen sairauttaan kävelemässä, kysyin, mitä hän ajatteli Kristuksen jumaluudesta ja raamatusta jumalallisena ilmestyksenä. Hän vastasi, että Kristus oli häntä lähempänä inhimillisen täydellisyyden ihanteena kuin Jumalan poikana ja että hän seurasi raamatun siveellisiä ohjeita kysymättä niiden jumalallista alkuperää. Toisen kerran, löytäessäni hänet illalla ikkunan äärestä katselemassa tähtikirkkaaseen yöhön, kysyin, mitä hän ajatteli. Hän vastasi: »Valmistaudun jonakin päivänä jättämään tämän kuolevaisen majani.»

Tämäntapaiset yksinkertaiset, lyhyet sanat kuvasivat koko hänen olemustaan. Myöhemmin, hänen kuolemansa jälkeen, löysin alun muistelmateokseen, joka valitettavasti oli jäänyt kesken. Hänen nuoruutensa unelma, sanoo hän siinä, on ollut, opiskella maataloutta ja jäädä asumaan maalle. Ymmärsin, kuinka paljon paremmin tämä kutsumus olisi soveltunut hänelle kuin valtiomiehen ja poliitikon levoton ura.

Mutta vaikka hänen ajatuksensa ilmeisesti askartelivat lähenevässä kuolemassa, ei hän puhunut siitä kuin vanhimmalle veljelleni, ainoalle saapuvilla olevista pojistaan, jolle hän uskoi viimeiset toivomuksensa.

Ah, mitä olisinkaan antanut, jos hän olisi ilmaissut minulle sielunsa ajatukset, jos hän olisi sallinut minun saattaa itseään tuolla juhlallisella matkalla tuntematonta kohden, jos olisin saanut ottaa osaa hänen sisäiseen valmistukseensa tuota suurta hetkeä varten ja näyttää hänelle, että sydämeni askel askeleelta seurasi häntä ja olisi tahtonut hänen kanssaan viimeiseen pisaraan saakka tyhjentää katkeran kalkin säästääkseen häneltä edes puolet sen katkeruudesta! Mutta välillemme noussut omituinen muuri ei korkeimpinakaan silmänräpäyksinä hävinnyt olemattomiin molemminpuolisesta syvästä rakkaudestamme huolimatta. Vain hänen luonaan oli minulla rauha, ja usein piilouduin johonkin huoneen komeroon, kun hänellä oli suuria ruumiillisia tuskia, ja hän, luullen olevansa yksin, puhkesi valituksiin. En uskaltanut hengittääkään, etten ilmaisisi läsnäoloani, mutta tuntui kuitenkin lohdulliselta, kun hiljaisuudessa sain kärsiä hänen kanssaan.

Oli tullut joulu. Mitä isään tulee, oli enää kysymys päivistä ja tunneista. Sattui omituisesti, että vanha ruhtinas, jonka kohtalot hän oli uskollisesti jakanut, oli lyhyen sairauden jälkeen kuollut. Viimeiseksi oli vanha herra kysynyt koetellun ystävänsä vointia. Salasimme tapauksen isältäni, tahtoen säästää hänet tältä surulta, mutta hän kuitenkin aavisti, miten asia oli. Isku ei kai koskenut häneen niin kovasti sentähden, että hän jo oli käsittänyt tämän ilmiöiden maailman hetkellisyyden, tai uneksi pikaisesta jälleennäkemisestä.

Ensi kerran elämässämme ei meillä ollut joulujuhlaa. Äiti oli kuitenkin rakkaudessaan valmistanut meille vanhan tavan mukaan muutamia joululahjoja. Otimme ne vastaan syvästi liikutettuina, sillä isälle emme enää voineet mitään antaa. Hän lepäsi hiljaa vuoteellaan, useimmiten puolihorrossa ja sopersi aika ajoin muutamia lempeitä sanoja, jotka olivat kuin heijastus hänen sielunsa edessä väikkyvistä kuvista, kuten kevyet, rusottavat iltapilvet ovat vielä heikkona kajastuksena mailleen menneestä auringosta. Olin jo sisareni kuolinvuoteen ääressä tehnyt saman huomion kuin nytkin, että kuoleman lähestyessä, kun kaikki keinotekoinen ihmisessä ja elämän tottumusten häneen tuoma häviää, kaikki tavalla tai toisella saavutetut ominaisuudet haihtuvat ja itse älykin herpoaa, pääsee jälleen väärentämättömänä esille yksilön todellinen luonne, perussävel, sellaisena kuin se kerran lähti luonnon kädestä. Viimeinen vaikutus noista kahdesta rakastetusta olennosta oli sydämen puhdas hyvyys ja viattomuus, johon elämän turmelus ei ollut pystynyt.

Ystävät, joiden talon toisessa kerroksessa asuimme, melkein pakottivat meidät alas ottamaan osaa heidän joulujuhlaansa. He tekivät kaikkensa meitä ilahuttaakseen, mutta iskivät harhaan kuten tavallisesti, kun pintapuolisella ilonpidolla koetetaan haihduttaa syvää surua. En kuitenkaan voinut puoltakaan tuntia kestää heidän meluaan ja nauruaan. Hiivin salaa pois ja riensin jälleen himmeästi valaistuun huoneeseen yläkerrassa. Siellä lepäsi rakastettu isäni tuskistaan vapautuneen, suloisessa puoliunessa, joka jo oli kuin ikuisen levon esimakua. Täällä oli minun tuskallisen hyvä olla. Istuuduin huoneen nurkkaan ja kuuntelin kuoleman suurta sinfoniaa, jonka alakerran hälisevä ilo oli räikeästi keskeyttänyt. Hänelle oli elämän arvoitus selvinnyt. Minun elämäni oli raastettu juuria myöten maaperästään ja tunsin itseni viskatuksi aavalle valtamerelle ohjatakseni tästä lähtien yksin elämäni purtta ja seuratakseni sitä ainoata tähteä, joka loisti minulle raskaitten pilvien lomasta — vakaumustani.

Illalla otin häneltä varsinaiset jäähyväiset. Hän hengitti vielä kolme päivää. Neljäntenä päivänä toin hänelle lääkärin luvalla kupin kahvia. Hän avasi silmänsä ja katsoi minuun kauan kuin matkustaja, joka jo on lähtenyt loputtomalle merelle ja vielä kerran luo silmäyksen rannalle, jossa elämän aurinko hänelle loisti. Hän tunsi minut ja sanoi: »Kas, sinähän se olet, rakkaani!» Vein kupin hänen huulilleen: hän joi viimeisen kerran, sulki sitten silmänsä ja makasi aivan hiljaa. Istahdin toiseen huoneeseen kirjoittamaan Teodorille. Muutamien tuntien syvän hiljaisuuden jälkeen avasi joku oveni viitaten minua tulemaan. Riensin hänen vuoteensa ääreen. Kaikki oli lopussa, hän oli lakannut elämästä.

Tällä kertaa en enää kysynyt, eikä mikään ääni sanonut minulle: »Sinä näet hänet jälleen.»

Ei ole luullakseni suurempaa eroavaisuutta ihmisten välillä kuin heidän tapansa kantaa surujaan. Ilo ja onni avaavat tavallisesti sydämen ulkomaailmalle. Ne tahtovat jakaa itsestään ja niiden usein äänekkäisiin säveliin hukkuu moni epäsointu. Mutta suru luo ympärillemme hiljaisuuden, jossa kuulemme vain yhden ainoan surullisen ja juhlallisen sävelen. Niin kauan kuin tätä sielun lepoa ei häiritä, on syvimmälläkin surulla kauneutensa. Mutta kun ulkomaailman arkinen häly taas pääsee kuuluville, haihtuu lumous, ja eräänlaisille luonteille on silloin vihlovaa, sietämätöntä kärsimystä se, mistä muut löytävät huojennusta ja hauskuutta. Minä kuuluin edellisiin. Koko olemukseni oli vielä keskittynyt häneen, jota ei enää ollut. Jokainen tuota muistoa häiritsevä sana oli minulle tuskallinen. Kaunistin hänen leposijansa myrtin ja laakerinoksilla ja katselin häntä, tuota hiljaista miestä, jolle rakkauteni ei enää voinut merkitä mitään. Tällaisina hetkinä ymmärsin vasta täydellisesti kuinka ihana on kuvaus Mignonin hautajaisista Wilhelm Meisterissa. Niin, runolliseksi ja juhlallisen kauniiksi täytyisi meidän kirkastaa suuren elämäntragedian loppu ja sitten palata jokapäiväisiin askareihimme »täynnä pyhää vakavuutta, joka yksinään tekee elämän ikuiseksi».

Ajatukseni ja tunteeni olivat melkein yksinomaan keskittyneet isäni sairauteen, mutta tähän aikaan oli minulla ollut muitakin yhtä järkyttäviä elämyksiä. Olin muun muassa nähnyt jälleen nuorimman veljeni, joka oli saapunut tervehtimään sairasta isää. Tällä veljellä oli monta erinomaista ominaisuutta. Hän oli korkea valtion virkamies ja periaatteiltaan ankara protestantti sekä jyrkkä monarkisti. Hänelle oli vihjattu mielipiteistäni, ja vaikenemiseni määrätyistä asioista selitti hänelle vielä enemmän. Tämä suututti ja ärsytti häntä ja hän, kuten muutkin, syytti kaikesta kiintymystäni ihmiseen, »jolla ei ollut minkäänlaisia periaatteita». Kuinka olisi muuten ollut mahdollista, että minun säätyiseni tyttö saisi moisia päähänpistoja? Hän oli toivonut minun menevän naimisiin erään ystävänsä kanssa, ja huomasi tässäkin suhteessa pettyneensä. Sopivassa tilaisuudessa otti hän asian puheeksi kanssani. Ensin kysyi hän uskonnollisesta vakaumuksestani. Vastasin täysin avomielisesti. Hän koetti käännyttää minua, mutta ei päässyt todisteluillaan mihinkään. Olin tuhannesti sanonut samat asiat itselleni sisäisesti taistellessani, tulematta kuitenkaan vakuutetuksi, eivätkä ne enää saaneet minua tasapainosta. Vihdoin hän vaikeni tuntien, ettei minua enää voinut pelastaa — olin jo mennyt liian pitkälle. Muutamien päivien kuluttua riensi hän takaisin nuoren, jumaloidun rouvansa luo, joka oli myös hyvin sairas ja seurasi ennen pitkää isääni hautaan. Otin syvästi osaa veljeni tuskaan ja kirjoitin hänelle vilpittömän, rakkautta uhkuvan kirjeen. Hän ei vastannut minulle, mutta kirjoitti sisarelleni, ettei voinut sanoa minulle mitään niin kauan kuin olin voltairelaisen hengen lumoissa. Hänkin oli kerran ollut ja toivoi minun kääntyvän takaisin niinkuin oli itsekin tehnyt. Siihen saakka olisi kuitenkin parasta keskeyttää kirjevaihtomme. Suostuin tähän, sillä käsitin hänen olevan oikeassa. Kahden vastakkaisen vakaumuksen välillä, jotka olivat niin voimakkaat ja tietoiset kuin meidän, ei ollut yhdyssidettä. Mutta tunsin samalla, että tämä ero olisi ikuinen, sillä mielipiteeni eivät olleet voltairelaisia eivätkä ohimeneviä. Ne olivat päinvastoin loogillinen seuraus nuoruuteni sisäisistä taisteluista, toteuttaen kaipauksen, joka vaatii ajatuksen vapautta kaiken siveellisyyden perustana.

Eräs toinen tapaus, joka suuresti kiinnitti ajatuksiani isäni sairauden ensi aikoina, oli Sonderbund-sota Sveitsissä, todellinen aatesota. Teodor kirjoitti minulle siitä: »Se on vapaan kansan inhimillinen sota vapauden puolesta.» Lääkäri, joka hoiti isääni, oli vapaamielinen mies ja otti lämpimästi osaa vapaamielisen puolueen voittoon. Hänen kanssaan puhuin valtiollisista periaatteistani avomielisemmin kuin vielä koskaan tähän saakka.

Tänä pitkänä kärsimyksen aikana oli minulla keidas, jossa sain tuntea rauhaa ja puhdasta onnea. Se oli rakkauteni Teodoriin ja luottamukseni hänen rakkauteensa. Hänen kirjeensä olivat lohdutukseni. Paitsi niitä lähetti hän minulle myöskin erään pian ilmestyvän uuden kirjansa korrehtuuriarkit, toisen toisensa jälkeen. Hän kirjoitti näiden mukana: »Omistan Sinulle tämän kirjan ensimäiset painetut lehdet, sillä se kuuluu Sinulle niin kokonaan, että tuskin tiedän, mikä siinä on sinulta ja mikä minulta.»

Tapasinkin sen joka sivulla jälkiä yhteisestä elämästämme, keskusteluistamme, tunteiden ja ajatusten vaihdosta, kaikesta, mikä niin kauan oli ollut onnemme lähteenä. Alussa tuntui minusta tuskalliselta jakaa näin jalo, läheinen ystävyyssuhde yleisön kanssa, mutta voitin tämän itsekkään tunteen. Runoilija elää kahta elämää, toisen itseään, toisen maailmaa varten. Voi, sitä naista, joka ei ymmärrä tätä tasanjakoa ja on sille mustasukkainen! Hän antaa kuoliniskun joko nerolle tai omalle sydämelleen!

Lukiessani näitä sivuja tai hänen kirjeitään, sanoin usein vaistomaisesti: »Salli minun omistaa tämä ainoa onni, oi, kohtalo, niin kestän lujana kaikki minulle lähettämäsi koettelemukset.»

17. 1848.

Uudenvuodenpäivänä luimme läsnäolevan perheen pienessä piirissä isäni testamentin. Onneksi rakastimme toisiamme siksi paljon ja olimme siksi jalomielisiä, että suhtauduimme tähän toimitukseen kaikella sillä kunnioituksella, jonka olimme isällemme velkaa. Ei ainoatakaan häiritsevää sanaa lausuttu, ja meidän ei tarvinnut kokea tuota valitettavasti niin tavallista jälkinäytöstä, että kuoleman juhlallisuus häväistään perintöriitaisuuksilla. Erityisesti liikuttivat minua testamentin yksinkertaiset ja vakavat alkusanat, joissa isäni lausui julki uskonsa persoonalliseen kuolemattomuuteen. Niissä kuvastui jälleen hänen yksinkertainen, hyvä, tosi luonteensa. Testamentin aineellisesta puolesta en paljonkaan välittänyt. Huomasimme kuitenkin isäni varallisuuden paljon pienemmäksi kuin olimme otaksuneet, ja kun se vielä jaettiin moneen osaan, oli jokainen hyvinkin vähäinen. Sitäpaitsi oli vielä epävarmaa, saisiko äitini eläkkeen, jonka ruhtinas-vainaja oli hänelle luvannut. Tässä tapauksessa olisimme luonnollisesti jakaneet hänen kanssaan, mutta silloin olisi meidän täytynyt elää hyvin vaatimattomasti ja tyytyä paljon pienempiin oloihin kuin ne, joihin olimme tottuneet. Ensi kerran tulimme sisareni ja minä ajatelleeksi, että jommankumman meistä täytyisi itse ryhtyä ansaitsemaan leipäänsä. Muutamat veljistämme olivat tosin hyvässä asemassa, mutta mieleemme ei juolahtanutkaan turvautua heihin. Keskustelimme usein tuosta asiasta ja olimme; molemmat valmiit uhraukseen. Olin lujasti päättänyt olla antamatta perään ja, jos tarvittaisiin, luovuttaa äidilleni koko perintö-osani sekä lähteä. Sitäpaitsi alkoi minulle selvitä, etten voisi kauemmin elää yhdessä omaisteni kanssa, jotka pitivät vääränä pyhintä vakaumustani. Mutta samalla huolestutti minua kysymys: »Mitä tehdä ansaitakseni itse leipäni?»

Olin ajatellut paljon enemmän kuin useimmat ikäisistäni tytöistä, olin lukenut paljon. Mutta olinko siinä määrin perillä jostakin asiasta, että voin sen nojalla saavuttaa riippumattomuuden? Oliko minulla minkäänlaisia ammattitietoja? Olin syvästi surullinen puutteellisesta kasvatuksestani. Luovuttuani maalaamisesta olin alkanut toivoa, että joskus voisin kirjoittaa jotakin. Olin tehnyt vaatimattomia yrityksiä ja lähettänyt pieniä novelleja ja kyhäyksiä kustantajalle puhumatta tästä kenellekään. Useat niistä painettiinkin, mutta en saanut maksua. En tietänyt, miten olisi ollut meneteltävä, enkä uskaltanut kysyä neuvoa perheeni jäseniltä peljäten heidän paheksumistaan, ja niin en tältäkään taholta voinut mitään toivoa.

Elämäni taivaanranta oli siis synkkä ja sumea, mutta kansojen alkoi seestyä. Sanomalehdet toivat tietoja kansanliikkeistä Sisiliassa ja Napolissa. Näitä ihania maita painostanut kova ja tylsistyttävä despotismi näytti äkkiä murtuneen, uusi elämä oli jo puhjennut tilalle. Ystäväni kirjoitti minulle: »Ajattele, että Napolissa julkisilla paikoilla puhutaan kansalle vapaudesta ja sen oikeuksista, ja meidän on pakko pysyä Saksassa — se on enemmän kuin sietämätöntä!»

Miten olisinkaan toivonut voivani asettaa niin, että hän olisi päässyt tuonne, keskelle täyteläistä elämää ja kansaa, joka heittää päältään sietämättömän ikeen! Mutta valitettavasti en voinut tehdä muuta kuin hehkuvalla osanotolla kaukaa seurata tapauksia kuten hänkin.

Eräänä päivänä palatessani kotiin yksinäiseltä kävelymatkalta, olivat kaikki omaiseni äärimmäisen kiihtyneitä. Oli saapunut sanoma Pariisin helmikuun 24 päivän vallankumouksesta! Sydämeni sykki ilosta. Yksinvalta kukistettu, tasavalta julistettu, väliaikainen hallitus, jonka jäsenien joukossa oli kuuluisa kirjailija ja yksinkertainen työmies — se oli kuin taivaallista unta ja kuitenkin totta. Korkea päämäärä oli saavutettu vain vähäisellä verenvuodatuksella, ja vapausliikkeen lippuun oli taas piirretty suuret tunnussanat: vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus.

Mikä kuolettava tuska, kun en saanut näyttää onneani, kun minun täytyi salata sydämeni liikutus ja huomata, kuinka ympäristöni näki vain suuren onnettomuuden siinä, mikä minulle kangasti onnena! Mikä tuska, kun omaisteni katseista ja huomautuksista käsitin, että tämän asian johdosta osoittamani ilo luettiin minulle suureksi virheeksi!

Vaikenin mikäli mahdollista, ja puin tunteeni sanoiksi vain kirjeissäni
Teodorille ja Pienokaiselle.

Sähköinen virta levisi heti kaikille suunnille. Saksanmaakin, joka näytti nukkuneen niin sikeää unta, vavahti kuin maanalaisen tulen vaikutuksesta. Sanomat Wienistä ja Berliinistä seurasivat nopeasti toisiaan. Valtiollisen pimeyden ruhtinas Metternich oli paennut! Despotismin perustukset näyttivät kaikkialla horjuvan. Itsevaltiuden tuki, sotaväki, näytti tehottomalta oikeutensa puolesta nousevien kansojen edessä. Tämän osoitti kolme kunniakasta maaliskuun päivää Berliinissä. Melkein jokainen päivä toi mukanaan uuden, tärkeän tapauksen. Mutta miten eri tavalla suhtautuivatkaan eri ihmiset niihin! Eräänä päivänä esim. tapasin arkihuoneessa äitini, joka istui sanomalehti kädessä ja huusi minulle: »Nyt kai olet tyytyväinen: Preussin kuningas on ratsastanut Berliinin katuja pitkin musta-puna-keltainen lippu kädessään. Voitko enempää toivoa?»

Vastasin, ettei se ensinkään minua ilahuttanut ja olin pikemmin surullinen tuosta naamiaistempusta, johon painostava tilanne oli pakoittanut kuninkaan. Se ei voinut olla oikea ilmaisumuoto yksinvaltiaan ajatuksille, hallitsijan, jonka romanttisena unelmana oli, kuten yleisesti tunnettiin, ollut feodaalisten olojen palauttaminen maahan. En halunnut kansalle armolahjoja ja kuninkaallisia myönnytyksiä, vaan itsehallintoa, jonka edessä ruhtinasten täytyi taipua tai hävitä.

Uutinen saksalaisen esiparlamentin kokoontumisesta Frankfurtissa täytti minut sanomattomalla ilolla. Mielet kaupungissa olivat äärimmäisen kiihtyneitä. Olin koko talven käynyt protestanttisen kirkon asemasta vapaan seurakunnan kokouksissa; puhuja ei nyt, kuten tavallista, noussut saarnatuoliin pitääkseen säännönmukaisen raamatunselityksen, vaan puhui alttarilta tulisia innostuksen sanoja kehoittaen seurakuntaa riemukkaaseen taisteluun ihmiskunnan pyhimpien oikeuksien puolesta. Ulkoa kuului aseiden helinää, kansalaiset riensivät läheiseen asehuoneeseen asestautumaan. Olisin ollut valmis ilolla uhraamaan henkeni. Olisin toivonut vihollisen seisovan pienen kirkon ulkopuolella ja meidän kaikkien Lutherin virttä laulaen lähtevän ulos taistelemaan tai kuolemaan vapauden puolesta. —

Kansa tuli esiin luolistaan uteliaana ja lapsellisesti ihmetellen kuten ainakin ihmiset, joita kauan on pidetty pimeässä ja jotka taas pääsevät päivänvaloon. Yhdyin kaduilla liikehtiviin ihmisjoukkoihin. Jaoin heidän ilonsa, kun Eschenheimer kadun varrella sijaitsevan palatsin katolle vedettiin kolmivärinen lippu, palatsin, jossa Saksan liittokokous niin kauan oli toiminut Saksanmaan turmioksi, ei sen onneksi. Usein yhdyin taulukauppojen ikkunoiden ulkopuolelle kokoontuviin työläisjoukkoihin, jotka katselivat niihin asetettuja kuvia Pariisin väliaikaisen hallituksen miehistä, Saksanmaan ensimäisistä vapaamielisistä, suuren ranskalaisen vallankumouksen johtajista y.m. Koetin selittää heille kaikenlaista, osoittaa heille miehet, joihin he voivat luottaa, selvittää heille tulevien päivien merkitystä. Uusi elämä puhkesi kaikkialla. Teatterissakin alettiin jälleen näytellä Schillerin draamoja, jotka kauan olivat olleet kiellettyjä Saksan näyttämöillä. Olin läsnä, kun Don Carlos ensimäisen kerran esitettiin. Näytti siltä kuin nyt vasta alettaisiin ymmärtää jalointa saksalaista runoilijaa, kuin hänen suuri sielunsa nyt ensi kerran puhuisi heräävälle isänmaalle. Siinä näytöksessä, jossa Posa rukoilee vapautta sorretuille alankomaalaisille ja ylevän sielunsa tenhovoimalla liikuttaa hirmuvaltiaankin sydämen, puhkesi yleisö suunnattomiin riemunosoituksiin. Samaan aikaan kajahti kadulta ilohuutoja. Kaikki kysyivät tämän syytä. Joku vastasi äänekkäästi permannolta, että kaupunkiin oli juuri saapunut muutamia esiparlamentin miehiä, jotka vuosikausia olivat saaneet kärsiä vapaiden mielipiteittensä takia. Kansa oli riisunut hevoset heidän ajopeliensä edestä ja heitä vedettiin riemusaatossa pitkin kaupungin katuja. Ilon hurmaus oli vallannut kaikkien mielet.

Itse luonto vietti tätä uudestisyntymisen juhlaa. Kevät oli harvinaisen varhainen ja ihana. Maaliskuun lopussa oli jo kaikki vihantaa ja kukassa, niin että oli ollut mahdollista muuttaa koko kaupunki puutarhaksi. Talot olivat koristetut kukkasilla ja kolmivärisillä lipuilla. Kadut olivat kuin vihreitä lehtikujia. Liputetut ja kukitetut junat ja höyrylaivat toivat joka päivä mukanaan iloisia pyhiinvaeltajia, jotka riensivät vapauden riemujuhlaan. Vanha pääkaupunki ei kai koskaan, ei edes keisarivaalin kunniakkaina päivinä ollut nähnyt niin paljon ihmisiä koolla.

Maaliskuun viimeinen päivä saapui. Riemukas aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta kukitettuun kaupunkiin ja juhlapukuisiin ihmisjoukkoihin. Muuan nuori naistuttavani, ainoa ihminen koko seurapiirissäni, jolla oli samat mielipiteet kuin minullakin, tuli aikaisin aamulla minua noutamaan ottaaksemme mikäli mahdollista osaa päivän juhlallisuuksiin. Lähdimme Römerplatzille tuota kunnianarvoista rakennusta kohden, jossa kerran valittiin pyhän roomalaisen valtakunnan keisarit. Toria ympäröivät joka puolelta Frankfurtin kansalliskaartin ja voimistelijain rivit, sillä myöskin Isä Jahnin voimisteluseurat, jotka niin kauan olivat olleet kiellettyjä valtiolle vaarallisina, olivat jälleen elpyneet. Oli hauskaa nähdä tuota tervettä iloista nuorisoa somissa puvuissaan, palttinamekkoineen, leveälierisine sulkahattuineen, aseet kädessä ja kasvot säteillen innostusta. Se oli lupaus tulevaisuudesta, jolloin ei enää tarvittaisi seisovia armeijoja, vaan jokainen vapaa mies olisi harjaantunut aseiden käyttöön ja valmis tarvittaessa puolustamaan isänmaataan ja kotiliettä.

Pujottauduimme onnellisesti rivien läpi ja menimme umpimähkään erääseen lähinnä Römerplatzia sijaitsevaan taloon. Pyysimme sen asukkaita suomaan meille pienen tilan ikkunan ääressä. Yksinkertaiset porvarisihmiset pitivät pyyntöämme aivan luonnollisena ja veivät meidät makuuhuoneeseen, jossa pieni lapsi nukkui kätkyessään huolettomana ulkomaailman tapauksista.

Tori oli sulloutunut täyteen ihmisiä, joiden päät muodostivat aivankuin sitä peittävän mosaiikkipinnan. Töin tuskin voitiin pitää yhtä katua tyhjänä, että kansan edusmiehet pääsivät Römer-taloon. Esiparlamentin osanottajien piti ensin kokoontua vanhassa keisarisalissa, valita presidenttinsä ja lähteä sieltä Paavalin kirkkoon, joka oli kiireesti laitettu kuntoon istuntoja varten. Vihdoin läheni edusmiesten saattue; kaksittain, päät paljastettuina kulkivat he Römer-taloa kohden kapeata, auki jätettyä kujaa, tervehtien joka taholle riemuitsevia kansanjoukkoja. Riemukkaat suosionosoitukset kohdistuivat ennen kaikkea Badenin miehiin, jotka jo kauan olivat tunnetusti olleet vapaamman tulevaisuuden esitaistelijoita. Sillä aikaa kun Römer-talossa neuvoteltiin, vallitsi tuhatpäisessä väkijoukossa torilla vilkas elämä. Toivo, odotus ja ihmetys äkkiä saavutetusta voitosta puhkesi välittömästi ilmoille. Tosin tunsi kai moni pelonkin väristyksiä sydämessään, mutta päivän täyteläinen riemu sai ne asettumaan, ja pahuus vaani piilopaikassaan kehräten salaista, vaarallista hämähäkinverkkoaan, johon huolettoman iloiset ja asiastaan liian varmat taas aikanaan vangittaisiin.

Vihdoin ilmoittivat kanuunanlaukaukset ja kellojen soitto, että ensimäinen saksalainen parlamentti oli kokoontunut. Äkkiä tuli aivan hiljaista, ja Römer-talon suuresta ikkunasta, josta keisarivaalin tulos muinoin oli julistettu kansalle, huusi nyt muuan edusmies esiparlamentin presidentin nimen. Se nimi oli kaikille vapauden ystäville tuttu ja rakas.

Kenen silmät olisivatkaan pysyneet kuivina tällä hetkellä! Kenen sydäntä ei olisi sykähyttänyt onnellinen luottamus! Kukapa ei olisi toivonut, että Saksan kansa, vakavien ajattelijoiden kansa, niin valistunut, niin miettivän rauhallinen, olisi täysi-ikäinen ja kykenisi itse vastaamaan tulevaisuudestaan? Kuka olisi epäillyt, etteivät kansan rakkauden ja luottamuksen valitsemat miehet olisi kykeneviä vihdoinkin toteuttamaan elämänsä unelmia?

Minä en epäillyt, näin vain »ikuisen onnen aavistamatta, loistavana laskeutuvan alas kultasäteissä». Persoonalliset taisteluni tuntuivat vähäarvoisilta isänmaan onnen rinnalla. En ollut koskaan niin palavasti rakastanut Saksanmaata. Vielä muutamia viikkoja sitten olin toivonut heräävään Italiaan. Nyt en mistään hinnasta olisi halunnut pois Saksasta. Tunsin mahtavien rakkaussiteiden yhdistävän minua siihen, ja olin vakuutettu, ettei kehitys missään muodostuisi niin täydelliseksi ja ihanaksi.

Palattuani kotiin ja kerrottuani, missä olin ollut, ihmeteltiin rohkeuttani, mutta en saanut nuhteita, sillä matkani oli onnistunut ja mielipiteitteni voitto vaiensi ankarimman arvostelun. Ainoa katkera pettymys näinä päivinä oli, etten päässyt Paavalin kirkkoon, joka tilan ahtauden vuoksi oli avoinna vain miespuoliselle yleisölle. Minua lohdutti kuitenkin jonkun verran vilkas julkinen elämä. Näki tapauksia, joista tähän saakka ei ollut voinut uneksiakaan. Kaduille, yleisten kävelypaikkojen ääreen rakennettiin äkkiä puhujalavoja, joista etevimmät kansanystävät, kuten Hecker, Struve, Blum y.m. puhuivat kansalle. Varsinkin nuoriso tungeksi näiden puhujalavojen ympärillä, ja voimistelijain hauskannäköiset puvut antoivat tälle näytelmälle ulkonaisenkin viehätyksen.

Äärimmäiset tasavallan kannattajat vaativat ratkaisevia toimenpiteitä. Näitä oli: Saksan kansan perusoikeuksien selvittäminen, kaikkien asekuntoisten miesten pikainen aseihin kutsuminen ja esiparlamentin pysyttäminen siksi, kunnes kansa valitsee lopullisen parlamentin. Se oli vallankumouksellinen ohjelma, kansan suvereniteetin julistus. Maltilliset ja arat säikähtivät. Salaiset viholliset, valtiolliset ja uskonnolliset jesuiitat tekivät myyräntyötä koettaen jäytää maaperää. Enemmistö oli vielä liian hämmästynyt, liian yllättynyt tapahtumista ollakseen täysin tietoinen hetken vaatimuksista. Tehtiin sovittelu-yrityksiä menneisyyttä silmälläpitäen, ryhdyttiin varovaisuustoimenpiteisiin, tahdottiin pelastaa muoto, ehkäistä hirmuvalta; tasavaltaisen vähemmistön ehdotukset hyljättiin ja puolinaiset toimenpiteet, jotka aina ovat heikkouden merkki, hyväksyttiin. Valittiin toimikunta tekemään sopimusta vanhan liittokokouksen kanssa, johon asetettiin muutamia uusia vapaamielisiä jäseniä. Aseihin kutsuminen siirrettiin siksi, kunnes varsinainen parlamentti kokoontuisi, ja esiparlamentilta kiellettiin oikeus määrätä kansan kohtaloista.

Näiden päätösten jälkeen poistuivat äärimmäiset tasavallan kannattajat kirkosta kääntyäkseen suoraan kansan puoleen. Neuvottelut olivat nyt olleet kolmatta päivää käynnissä. Hajaannus edustajien keskuudessa, joiden oli pitänyt luoda uusia oloja, oli päivänselvä. Kummallakin taholla vallitsi hirveä hämminki, kiihtymys, pelko ja viha. Kaikenlaiset tiedonannot ja kiivaat keskustelut jatkuivat eri ryhmissä koko yön. Kolmannen päivän iltana saapui ennenmainitsemani nuori nainen iloisena luokseni sanomaan, että eräs hänen miestuttavansa oli luvannut viedä meidät seuraavana päivänä Paavalin kirkkoon paikalle, josta voimme nähdä ja kuulla kaiken ja itse pysyä huomaamattomina. Ken oli onnellisempi kuin minä? Seuraavana aamuna varhain lähdimme kirkkoon ja suojelijamme, joka kuului kirkkoa ympäröivään kansalliskaartiin, saattoi meidät saarnatuoliin. Tämä oli kirkon puolelta kokonaan mustapunakeltaisten verhojen peitossa, mutta niitä saattoi hiukan työntää syrjään, niin että näimme koko kirkon ja kuulimme mainiosti puhujain esitykset, puhujalava kun oli aivan saarnatuolin alla. Piilopaikkaamme saapui myöskin useita edusmiesten rouvia. He näyttivät meille ystävällisesti kaikki huomattavimmat miehet, ja meitä huvitti leikillinen riita, joka syntyi kiivaan tasavaltalaismielisen eteläsaksattaren ja erään tiedemiehen kauniin, jonkun verran ylpeän rouvan välillä. Edellinen nimitti tätä »kohtuuden ystäväksi» selittäen nauraen, että sillä ei saavuteta päämäärää.

Läsnäolevat vasemmistolaiset vaativat ennenkaikkea kiivaasti sovinnontekemistä äärimmäisten kanssa, jotka edellisenä päivänä olivat poistuneet kokouksesta. Muuan badenilainen edusmies lähetettiin kutsumaan heitä takaisin. Hän saikin heidät suostumaan, ja vähän ajan kuluttua saapui kuusikymmentä edusmiestä, Friedrich Hecker etunenässä, takaisin kirkkoon. Heidät otettiin riemuiten vastaan, ja Hecker riensi puhujalavalle selittämään, minkä uhrin he olivat tehneet ehkäistäkseen hajaannusta, ja kehoitti heitä vielä kerran tarmokkaihin toimenpiteisiin. Hecker oli hyvin kaunis Kristuspäineen, pitkine vaaleine hiuksineen ja haaveellisine, henkevine ilmeineen. Hänen tasavaltaiset mielipiteensä olivat tunnetut kaikkialla Saksassa, ja Teodor, joka tunsi hänet, oli kertonut minulle miten suuressa määrin hän yksityiselämässään toteutti periaatteitaan, joiden puolesta hän vuosia sitten oli taistellut Badenin eduskunnassa. Hän puhui tulisesti ja kaunopuheisesti temmaten vastustamattomasti kaikki mukaansa. Ihailin tällä hetkellä hänen uhriaan yhtenäisyyden hyväksi, ja yleisö palkitsi sen äänekkäällä riemulla. Mutta se oli vaarallinen uhri, ja edusmiesten penkeilläkin istui kai useita salaisia vihollisia, jotka tuskin voivat pidättää hymyilyään nähdessään vapauden esitaistelijoiden monet erehdykset.

Hänen selityksensä jälkeen keskusteltiin ja neuvoteltiin tämän edustajakokouksen varsinaisesta tuloksesta, jona oli, että toukokuun 1 p. kutsutaan yleisen äänioikeuden perustuksella kokoon vakinainen parlamentti Frankfurtiin päättämään Saksanmaan tulevaisuudesta. Tätä päätöstä tervehdittiin riemuhuudoin Paavalin kirkon sekä sisä- että ulkopuolella, sillä kirkkoa ympäröivät väkijoukot olivat heti saaneet siitä tiedon. Olin kuin huumaantunut onnesta. Näin unelmieni toteutuvan, näin vapaan, elinvoimaisen tulevaisuuden avautuvan Saksalle. Kello kuusi illalla lopetettiin esiparlamentti. Edusmiehet poistuivat taaskin kulkueena kirkosta riemuitsevan kansanjoukon sirotellessa kukkia heidän tielleen. En edes huomannut, että olin koko päivän ollut syömättä, mielessäni oli vain Saksanmaa ja toukokuun 1 päivä. Ah, ilossani en tullut ajatelleeksi, että jokainen viivytys on ratkaisun hetkellä turmiollinen, ja että jos tahtoo voittaa, ei koskaan saa suoda viholliselle aikaa kokoontua.

Palatessani en tavannut ketään kotona. Olin siitä mielissäni, sillä tarvitsin yksinäisyyttä voidakseni häiriintymättä antautua sydämeni tunteiden valtaan. Istuuduin avonaisen ikkunan ääreen, josta keväinen tuuli toi kukkien tuoksua. Läheisestä puistosta, jossa pidettiin jäähyväisjuhlaa edusmiehille, kaikuivat marseljeesin sävelet — tuon ihanan vapaudenlaulun, joka soi kuin Memnonin patsas auringon noustessa. Olin onnellisen raukea ja nautin tuosta ihmeellisen ihanasta tunnelmasta, jolloin ihmisen persoonallinen minä on kuin yhtä kaikkeuden kanssa. Tunsin vielä liian vähän historian kulkua käsittääkseni, ettei ihmiskunta niin äkkiä astu uuteen vaiheeseen, että tällaiset puhtaan toivon hetket vain salaman tavoin valaisevat päämäärän, jota kohden joukot pyrkivät pitkää, vaivaloista tietä, usein eksyen ja keskeyttäen vaelluksensa tietämättömyydestä ja heikkoudesta, mutta vielä useammin senvuoksi, että unohtavat periaatteen, jonka jo Kristus esitti: »uutta viiniä ei pidä kaataa vanhoihin leileihin.»

Pian ylläkerrottujen tapausten jälkeen päätettiin, että äitini meidän tytärten kanssa palaisi takaisin pieneen, pohjoiseen pääkaupunkiimme asettuakseen sinne ainaiseksi, sillä varamme eivät enää, kuten ennen, sallineet meidän matkustella ja vaihdella asuinpaikkaa. Frankfurtin jättäminen oli minulle kuin kuolemantuomio. Tästä kaupungista piti muutamien viikkojen kuluttua tulla kansallisen kehityksen keskus, siellä tapahtuisivat kaikki suuret ratkaisut, parhaat saksalaiset miehet kokoontuisivat sinne — ja minun täytyisi palata pieneen kolkkaan, jota suuri elämänvirta ei edes koskettaisi! Tunsin rajatonta, lamauttavaa tuskaa. Tiesin suuressa määrin kykeneväni luopumaan kaikesta, jota ihmiset tavallisesti nimittävät onneksi. Mutta henkisestä ravinnosta kieltäytyminen, pakollinen etääntyminen ihmiskunnan elämän suurista tapauksista, vaikutelmista, jotka nostavat meidät itsemme ja olemassaolon pienuuden yläpuolelle — oli minulle aina sietämätön tuska ja tuntui minusta synniltä pyhää henkeä vastaan. Tajusin katkeran selvästi, kuinka yksilöllä on oikeus kaikkeen, mikä hänelle on tarpeellista kehittääkseen kaikkia mahdollisuuksiaan. Tuon oikeuden saavuttamiseksi oli luvallista kukistaa kaikki auktoriteetit — en sitä enää epäillyt. Mutta valitettavasti edellyttää moraalinen riippumattomuus myöskin ekonoomista riippumattomuutta. Tähän saakka oli vain varakas nainen ollut riippumattomassa asemassa. Mitä piti sitten sellaisen tehdä, jolla ei ollut omaisuutta? Ensimäisen kerran totesin ajatuksissani, kuinka välttämätöntä oli, että nainen omilla ponnistuksillaan pääsi, taloudellisesti riippumattomaksi. Tällä hetkellä en voinut kuitenkaan tehdä muuta kuin alistua kohtalooni, sillä en ollut kyllin rohkea erotukseni näin äkkiä omaisistani, ja se oli muutenkin mahdotonta, kun äitini omaisuuskysymystä ei vielä ollut ratkaistu. Mutta olin lujasti päättänyt siinä tapauksessa, ettei hän saisi eläkettä, luovuttaa hänelle oma perintö-osani ja ruveta kotiopettajattareksi.

Me jätimme Frankfurtin. Minusta oli kaksin verroin tuskallista jättää isäni hauta ja Saksan tulevaisuuden syntymäkaupunki. Eron hetkellä oli sydämeni pakahtumaisillaan, ja saapuessamme ahtaaseen viheriään laaksoon, jossa vastainen kotimme sijaitsi, tunsin painuvani kuin hautaan ilman elämisen ja tulevaisuuden mahdollisuuksia. Matkalla oli minulla vielä muutamia iloisia hetkiä. Junamme oli äärettömän pitkä. Siinä matkusti joukko vapaaehtoisia, jotka lähtivät Slesvig-Holsteiniin taistelemaan saksalaisuuden puolesta. Vaunut olivat koristetut lipuilla ja kukilla. Astuin joka asemalla vaunustani katselemaan noita reippaita, innostuneita nuorukaisia. Kadehdin heitä siitä, että he vapaasti, kukin osaltaan saivat olla mukana yhteisen työn vaaroissa, kun minä en edes uskaltanut puhua sisimmistä ajatuksistani, jos jouduin sellaiseen paikkaan, missä ei ollut mitään tehtävää. Eräällä asemalla näin muutamia puolalaisia, jotka kiirehtivät kotiseudulleen toivoen kansan sielläkin nousevan. Nuoret vapaaehtoiset puhuivat heille iloisia, rohkaisevia sanoja: »Kun Slesvig-Holsteinissa on kaikki selvää, tulemme auttamaan teitä.» Ylevämielinen, innostunut nuoriso ei epäillyt vallankumouksen onnistumista ja vapauden voittoa. Se ei vielä tuntenut pikkumaista kansallista kateutta, joka vain liiankin pian alkoi versoa sekä demokraattisissa että taantumuksellisissa piireissä ja antoi eräälle tunnetulle demokraatille aihetta sanoa: »Jos slaavilaisten ja saksalaisten välillä ei jo vallitsisi viha, täytyisi se herättää eloon.» Surullisia sanoja, joiden tuloksista vain tyrannit hyötyivät!

Ylevässä innossaan pitivät nuoret miehet luonnollisena auttaa saksalaisia saksalaisiksi ja puolalaisia puolalaisiksi. Kukin heistä olisi empimättä ollut valmis luovuttamaan takaisin Puolalle sen maakappaleen, jonka Saksanmaa Puolan hirveän jaon jälkeen oli vääryydellä omaksunut. Miten riemuitsikaan sydämeni noista ylevämielisistä sanoista! Ei juolahtanut mieleenikään, että nuo raikkaat huulet, jotka nyt puhuivat niin toivorikkaita ja rohkeita innostuksen sanoja, muutamien viikkojen kuluttua vaikenisivat ainiaaksi, että nuo säteilevät silmät painuisivat iäksi umpeen, tuo veri vuotaisi hukkaan.

Suuri liike oli kuitenkin lievästi vavahuttanut meidänkin pientä, etäistä pääkaupunkiamme. Ennen tuloamme oli sielläkin ollut vallankumouksellisia kohtauksia. Kansa oli kokoontunut vanhan linnan eteen, jossa me aikoinamme olimme laulaneet marseljeesia, vaatimaan eduskunnan kokoonkutsumista — se ei nimittäin ollut kertaakaan kokoontunut nykyisen ruhtinaan aikana. Ruhtinaan oli luonnollisesti täytynyt myöntyä, koska hänellä päinvastaisessa tapauksessa olisi ollut sangen vähän turvaa niistä kahdesta kanuunasta, jotka muodostivat asevaraston. Edellytettiin, että kolmikymmenjäseninen eduskunta ensi työkseen tarkastaisi tulo- ja menoarvion ja pyyhkisi pois teatterille varatut suuret summat. Perintöprinssi, joka saksalaisen tavan mukaan suoritti sotapalvelusta suuremmassa valtiossa »ansioituakseen» tuleviin hallitsijatehtäviinsä, ei näihin aikoihin ollut kotosalla, muuten olisi hän kenties yrittänyt estää isäänsä moisista myönnytyksistä. Hänellä oli suuret ajatukset etuoikeutetusta asemastaan, joka kuului hänelle Jumalan armosta, ja hän oli sanonut eräälle naiselle keskustellessaan tämän kanssa Pariisin helmikuun vallankumouksesta: »Jos marssimme Pariisia kohden, asetamme luullakseni Henrik V:nnen valtaistuimelle eikä Orleanseja, sillä johdonmukaisuutta laillisuudenkin noudattamisessa.»

Muutamat korkeammat virkamiehet, joita kohtaan kansa oli osoittanut vihaansa särkemällä ikkunoita, viheltämällä kaduilla ja panemalla toimeen muita yhtä meluisia ja vaarattomia mielenosoituksia, kulkivat nyt allapäin, aran ja nolon näköisinä kohdeltuaan ennen kopeasti ja yliolkaisesti alempiaan. Muuan nuori mies, kiihkeä demokraatti, jonka seuraa tämän vuoksi ennen oli kartettu, oli nyt päivän sankari. Hän oli kansanliikkeen johtohenkilöitä, piti puheita, rauhoitti kapinoitsevia ja otti alentuvasti hymyillen vastaan (hän ei ollut mikään luotettava henkilö) nöyryytettyjen ylimysten kiitokset, hän kun välityksellään oli suojellut heitä.

Kaikessa tuossa oli paljon pikkumaista ja naurettavaa, sillä nämä pikku tapahtumat lainasivat suurelta liikkeeltä nimen ja muodot ja olivat vain surullisenlystillisiä. Näistä olisi saanut aihetta vielä sattuvammin ivata vallankumousta kuin Goethe suuren vallankumouksen aikana. Näillä pikku tapahtumilla oli kuitenkin vakavakin puolensa. Ne olivat sorrettujen huuto sekä »pieniä» että »suuria» tyranneja vastaan.

»Pienokainen» ei palatessamme ollut kotona. Hän oli käymässä isoisänsä luona, lähellä vallankumouksen suurimpia keskuksia. Häntä varrottiin kuitenkin veljineen kotiin läheisessä tulevaisuudessa. Miten syvästi onnellisena odotinkaan tätä kaksinkertaista jälleennäkemistä! Silloin taas valo palajaisi sieluuni. Tarvitsinkin sitä kipeästi. Teodorin kirjeet olivat viime viikkoina käyneet yhä lyhyemmiksi ja harvinaisemmiksi, olivatpa vihdoin kokonaan lakanneet saapumasta. Olin niitä tuskallisesti kaivannut, mutta annoin hänelle täydellisesti anteeksi ajatellessani vinhasti toinen toisiaan seuraavia tapahtumia, jotka kokonaan olivat temmanneet hänet mukanaan. Sydämessäni ei ollut epäilyn hiventäkään: meitä yhdistävä side oli pyhempi kuin se, jonka pappi siunaa — se oli epäitsekkään rakkauden ja rajattoman luottamuksen side.

Kävin hyvin usein hänen äitinsä luona, jonka kanssa olin joutunut sangen läheiseen suhteeseen aivan toisista syistä kuin ennen. Hän oli osittain omaksunut rakastetun poikansa vapaat mielipiteet. Hän pysyi yhä hartaana kristittynä, mutta hänestä oli tullut innokas demokraatti ja siihen määrään suvaitsevainen, että ymmärsi, kuinka hänen lapsensa ja minä saatoimme pysyä uskollisina ihanteelle, vaikkakin olimme hyljänneet kristilliset dogmit. Hänen luonaan sain osakseni myötätuntoa, jota minulta omassa kodissani puuttui, ja kun sydämeni oli liian täysi, kävin sitä hänelle keventämässä. Eräänä päivänä istumme taaskin vierekkäin hänen asuinhuoneensa sohvassa ja hän luki minulle poikansa kirjeitä, joissa tämä kuvasi elämyksiään. Hän kirjoitti omistavansa kaiket päivänsä julkisille tapahtumille, mutta »illalla», lisäsi hän, »riennän pienen puutarhan lehtimajaan, siellä me puhelemme rauhallisesti ja minä autan langan kerimisessä. Se on lepohetkeni.»

Näiden muutamien rivien vaikutus oli yhtä kauhea kuin jos myrkytetty nuoli olisi kesken rauhallista juhlaa sattunut sydämeeni. Kenen oli tuo puutarha, tuo lehtimaja. Kenelle teki hän pieniä palveluksiaan? Minkälaisia olivat nuo puhelut, jotka tuottivat hänelle virkistystä? Äiti näytti olevan niin perillä tästä kaikesta, että hän sen pitemmittä selityksittä sivuutti nuo rivit. Minkätähden minä yksin en tietänyt tuosta mitään? Olin liian ylpeä kysyäkseni, mutta tunsin jäisen henkäyksen hävittävän sen, mikä vielä muutamia silmänräpäyksiä sitten oli ollut kukoistava keidas elämäni erämaassa. Olin vielä kuuntelevinani kirjeen loppua, mutta ajatukseni olivat kuin kivettyneinä pysähtyneet tuohon ainoaan kohtaan. Silloin avautui huoneen ovi hiljaa ja sieltä pistihe esiin Pienokaisen pää matkahatussa; veli seisoi hänen takanaan. He olivat tahtoneet yllättää kotolaisiaan eivätkä ilmoittaneet, milloin saapuisivat.

Tämä siis oli jälleennäkeminen, jota olin ikävöinyt kaikella, mikä minussa oli pyhää ja rakastavaa!

Hän ojensi minulle hämillään kätensä; pikainen kädenpuristus oli ainoa tervehdys pitkän, surullisen eron, isäni kuoleman, kaikkien odottamattomien tapausten jälkeen, jotka lupasivat toteuttaa kalleimmat, yhteiset toiveemme. Pienokainen syleili minua kiihkeästi ja katsoi minuun surumielin. Surupukuni toi kai vielä selvemmin esiin kokemieni kärsimysten jäljet, tai kenties luki hän kasvoistani, että minulle äkkiä oli selvinnyt asia, jonka hän tiesi ja jonka vaikutusta hän pelkäsi.

Jätin heidät pian, sillä minun täytyi päästä yksinäisyyteen katsoakseni silmästä silmään onnettomuutta, joka uhkaavana nousi eteeni, vaikkakaan siitä ei vielä ollut sanaakaan lausuttu.

Ken osaisi kuvata seuraavien viikkojen surua ja tuskaa? Näin hänet muutaman kerran meidän luonamme ja muuallakin, mutta kaikki oli toisenlaista kuin ennen. Kirjeitä ei enää tullut eikä mennyt. Nopeasti kuiskattuja, tuttavallisia sanoja, paljon puhuvia katseita, jotka tuovat viestin sydämeltä toiselle, ei enää vaihdettu. Hän ei suorastaan välttänyt kahdenkeskistä yhdessäoloa, mutta keskustelumme koski vain yleisiä asioita niinkuin ei välillämme koskaan olisi ollut minkäänlaista persoonallista suhdetta. Pienokainen oli minulle entistä herttaisempi, mutta hän oli ilmeisesti hämillään ja seurustelumme oli tuskallista. Ylpeyteni ja hellyyteni kävivät kovaa taistelua ja minun oli mahdotonta uskoa, että rakkaus sellainen kuin meidän voisi kuolla. Tunsin pistävää mustasukkaisuutta tuota epämääräistä tuntematonta kohtaan, joka oli vienyt minulta hänen rakkautensa. Eniten kuitenkin loukkasi minua se, ettei hän suoraan sanonut minulle kaikkea, kuten niin usein olin pyytänyt häntä tekemään. Jos hän olisi vapaasti tunnustanut minulle, mitä hänen sydämessään liikkui, olisin ottanut hänen luottamuksensa vastaan tuolla vapauden kunnioituksella, jota hän itse oli minussa kehittänyt. Mutta hänen vaikenemisensa ja näennäinen välinpitämättömyytensä oli hirveä, häpeällinen loukkaus, ja hänelle sekä minulle arvotonta. Muutamien tuskan viikkojen jälkeen sain kuulla hänen lähtevän Frankfurtiin ollakseen läsnä parlamentin istunnoissa. Odotin kuolettavan tuskan vallassa sovittavaa jäähyväishetkeä — yksinkertaista jaloa tunnustusta, jonka hän olisi ollut velkaa pyhälle ystävyydellemme, rakkautemme jälkeenkin kestävälle. Mitään sellaista ei tullut. Lyhyt jäähyväisvierailu, jonka aikana sisareni olivat saapuvilla, kädenpuristus kuten tavalliselle tuttavalle — siinä kaikki.

Niin laski tämä tähti, joka yksin oli valaissut elämäni yötä. Niin päättyi tämä rakkaus, joka oli pitänyt minua pystyssä kaikissa kärsimyksissä ja ollut melkein sieluni autuuden ankkuri, jolle olin niin paljon uhrannut ja ollut valmis vielä enemmän uhraamaan!

En voinut vielä sitä uskoa, en voinut käsittää ajatusta, että tunne, joka minussa oli niin syvä, niin häviämätön, hänessä olisi voinut kuolla. Sanoin itselleni, että tämä vain oli ohimenevä vaihe, jonka jälkeen hän palaisi vapauden siunaamaan liittoon. Tahdoin kuitenkin saada varmuuden: en voinut enää kestää epämääräistä tuskaa. Muutamia päiviä hänen matkansa jälkeen menin Pienokaisen luo ja pyysin häntä sanomaan minulle peittelemättömän, kaunistelemattoman totuuden. Hän epäröi jonkun aikaa, hänen oli vaikea vastata minulle. Hän oli kuitenkin ystävyytemme arvoinen ja sanoi minulle yksinkertaisesti, että veli oli kiintynyt parhaan ystävänsä rouvaan siinä kaupungissa, jossa hän oli viettänyt viime vuoden. Kiintymys oli molemminpuolista, vaikka rouva suuresti kunnioitti miestään. He olivat puhuneet siitä hänelle ja hän oli menetellyt suurenmoisen jalosti. Yhteisestä päätöksestä oli Teodor jättänyt kaupungin pitemmäksi aikaa.

Kuultuani tämän tunnustuksen olin ensin aivan mykkä. Epävarmuuden ja epäilyn tilassa haluaa palavasti vain yhtä: varmuutta. Kauheinkin totuus tuntuu epävarmuutta paremmalta. Mutta kun tuomio peruuttamattomasti lankeaa, kun lohduton todellisuus paljastuu, olisi valmis mihin tahansa, jos saisi takaisin edes rahtusen epävarmuutta, pienenkin toivon mahdollisuuden.

Vihdoin sain kysytyksi: »Minkätähden ei minulle ole tästä puhuttu?»

Pienokainen sanoi pyytämällä pyytäneensä veljeään puhumaan siitä minulle, mutta hän ei saanut sitä tehdyksi, kun oli itse vakuutettu, että tunne oli ohimenevää laatua, josta hän ei voisi tehdä minulle tiliä. Pienokainen oli minulle ylenmäärin hellä ja hyvä, mutta en edes hänelle voinut näyttää sitä tuskan kuilua, joka oli minulle avautunut. Ympärilläni oli haudan autius ja yksinäisyys.

Kotona en puolella sanallakaan ilmaissut surullista salaisuuttani. Tahdoin säästää Teodoria omaisteni vihalta, jota he olisivat tunteneet, jos olisivat nähneet tuskani koko syvyyden. Mutta yöllä, yksin ollessani, alkoi minussa taistelu elämästä ja kuolemasta. Sydämeni löi kuin olisi se ollut pakahtumaisillaan, ja kuolema olisi ollut minulle tervetullut pelastaja. Mutta vihdoin kuulin (kuten jo niin usein elämässäni) kärsimykseni syvyydestä äänen, joka sanoi minulle: »Kuoleman ikävöiminen kärsimyksen välttämiseksi on heikkoutta. Elä ihanteen vuoksi, toteuttaaksesi hyvää sekä itsessäsi että ympäristössäsi!» Ja kun päivä koitti, olin jälleen ottanut elämän taakan hartioilleni, mutta minusta tuntui kuin en enää olisi oma itseni. Yönä tuollaisena kuin äsken viettämäni, ratkaistaan ihmiskohtaloita. Jos ihminen suoriutuu siitä voittajana, jää hän ikuisesti aatteen palvelijaksi ja esitaistelijaksi. Eri luonteiden mukaan kehittyy tuo aate kiihkomielisyydeksi, joka nielee yksilön, asettaen persoonallisen itsekkäisyyden sijalle periaatteen jäykän itsekkäisyyden kuten Ignatius Loyolalla, tai paisuu siitä, kuten Jeesus Natsarealaisella maailmoja käsittävä rakkauden liekki, joka tahtoisi vapahtaa kaiken, vaikka se vaatisi yksilön hengenkin. Tai vihdoin oloissa, jotka eivät niin paljon johda ulkonaisiin tekoihin, muodostuu siitä ihmisen persoonallisen arvon kilpi, joka säilyy, vahingoittumattomana kaikissa taisteluissa ja voitokkaana kestää pettymykset.

Syvennyin enemmän kuin milloinkaan opintoihini, ja etsin etenkin sellaista lukemista, joka kosketteli päivän tapauksia. Useamman kerran viikossa kävin Pienokaisen luona lukemassa hänen ja hänen äitinsä kanssa. Molemmat olivat entistä hellempiä minua kohtaan tahtoen nähtävästi sovittaa pojan ja veljen menettelyä, vaikka emme enää koskaan puhuneet hänestä sanaakaan. Luimme m.m. yhdessä Fichten puheita Saksan kansalle. Ne olivat kuin nykyhetkeä varten kirjoitetut ja osoittivat, kuinka pitkän ajan kansa tarvitsee ymmärtääkseen profeettojaan. Erittäinkin kiinnittivät mieltämme hänen ajatuksensa kansan kasvatuksesta. Keskustelimme tuosta asiasta innostuneina. Minulle selveni, kuinka välttämätöntä oli ulottaa tämä kasvatus myöskin naisiin. Tuo ajatus oli mielessäni päivin ja öin. Miten voisi kansa uudistua ja tulla vapaaksi, jos sen toinen puoli ei pääsisi osalliseksi huolellisesta kaikinpuolisesta kasvatuksesta, jota todellinen vapaus vaatii kansalta yhtä hyvin kuin yksilöltä? Miten voi nainen, jonka käsissä on tulevan kansalaisen ensimäinen kasvatus, kehittää hänen sydämensä ja henkensä tietoisiksi velvollisuuksistaan, jos ei hän itse tunne niitä, jos ei hän tunne minkäänlaista yhdyssidettä oman itsensä ja kansansa elämän välillä? Kuinka voi mies koskaan täyttää velvollisuutensa kaikessa laajuudessaan julkisessa elämässä, jos ei hänellä kotoisen lieden ääressä ole apunaan suurta naissydäntä, joka ottaa osaa hänen harrastuksiinsa ja on valmis tarvittaessa uhraamaan persoonallisen onnensakin niiden hyväksi?

Sillä välin oli pienen maamme eduskunta kokoontunut, kuten kaikkien saksalaisten yksityisvaltioiden eduskunnat huolimatta Frankfurtin parlamentista. Edustajien joukossa oli muutamia hartaita demokraatteja, jotka tämän ohessa olivat sivistyneitä ja mielenkiintoisia miehiä. Pienokainen, jolla omassa kodissaan oli yhtä paljon sananvaltaa kuin minulla oli vähän kodissani, sai helposti vanhempansa suostumaan siihen, että nämä herrat yhdessä kaupungin muiden huomattavien demokraattien kanssa usein kutsuttiin heidän luokseen iltaa viettämään. Näistä herätti erityisesti huomiota muuan nuori mies, filosofinen henki, mielipiteiltään äärimmäisen jyrkkä, luonteeltaan jalo ja horjumattoman johdonmukainen sanoissaan ja teoissaan. Hän oli Teodorin yliopisto-toveri ja kuten hänkin, opiskellut teologiaa, mutta jättänyt sen myöskin kokonaan. Hän kiinnitti mieltäni heti alusta pitäen aivan erikoisesti ja osoitti puolestaan minulle lämmintä myötätuntoa. Me keskustelimme näissä iltaseuroissa ajan kaikista kysymyksistä, etupäässä yhteiskunnallisista, jotka meidän kaikkien mielestämme olivat paljon tärkeämpiä kuin valtiolliset. Aloin tutkia erilaisia valtiollisia systeemejä. Äskenmainitsemani nuori mies — nimitän häntä vastedes Demokraatiksi — antoi minulle kirjoja. Kysymys perintö-oikeuden lakkauttamisesta oli hyvin usein keskustelumme aiheena. Tuo ajatus teki minuun valtavan vaikutuksen, se sisälsi mielestäni uuden siveysopin koodeksen.

Persoonallisen omaisuuden, työn hedelmän lakkauttaminen, oli minusta epäoikeutettua ja mahdotonta. Mutta omaisuuden lakkauttamista silloin, kun sen kokooja kuoli, pidin järkevänä. Ennenkaikkea rajoittaisi se pääoman hirvittävää valtaa ja pakottaisi vanhempia antamaan lapsilleen sellaisen kasvatuksen, että he omin ponnistuksin saavuttaisivat itsenäisen aseman. Jokaisen yksilön täytyisi tehdä työtä elääkseen ja näin vältettäisiin monta pahetta, jotka ovat seurauksena perittyjen rikkauksien synnyttämästä laiskuudesta. Mitä enemmän punnitsin tätä ajatusta, sitä järkevämmältä se minusta tuntui.

Nämä iltaseurat ja opinnot antoivat elämälleni jälleen jonkinlaista viehätystä. Minun täytyi ne kuitenkin kalliisti maksaa, sillä perheeni paheksui niitä ankarasti. Lääkärimme, joka samalla oli ystävä talossa ja muuan kaupungin merkkihenkilöitä, löysi eräänä päivänä kirjoituspöydältäni Julius Fröbelin teoksen »Soziale Politik». Hän oli kuohuksissaan ja sanoi äidilleni, ettei hän koskaan sallisi tyttärensä lukea moista kirjaa. Siinä määrin ennakkoluuloisia ja ahdasmielisiä oltiin vielä tuohon aikaan Saksanmaan sivistyneimmissäkin piireissä! Äitini tiesi, ettei hän enää voinut määrätä, mitä luin, olin siksi liian vanha, mutta se kiusasi häntä sanomattomasti, ja hän osoitti minulle suoraan, miten suuresti hän paheksi tuollaisia opintoja. Perheen muut jäsenet melkein karttoivat minua kuin kadotettua olentoa. Palatessani iltaisin ystävieni luota, sain tuskin vastausta tervehdykseeni, ja keskustelu jatkui kahta innokkaampana, etten olisi saanut suunvuoroa, tahi oli jokainen olevinaan niin syventynyt työhönsä, ettei tuloani huomattu. Aterioilla ja perhekokouksissa tunsin katkerasti, että minua pidettiin rikollisena vakaumukseni takia, joka yksinään teki minulle elämän vielä siedettäväksi ja antoi sille arvoa. En voi sanoin kuvailla, miten kärsin, ja kärsimyksiäni lisäsi vielä tietoisuus, että tuotin niitä muillekin, sillä varsinkin äitini kärsi hirvittävästi nähdessään hellästi rakastamansa tyttären väärällä tiellä, kuten hän luuli, ja tietäessään hänet suljetuksi pois seurapiiristä, jossa kerran oli ollut kaikkien lemmikki. Entiset tuttavani karttoivat minua todella aivan julkisesti. Minun läsnäollessani oli keskustelu väkinäistä, ei kukaan tahtonut lausua julki mielipiteitään ja minäkin vaikenin omistani. Tuomioni kävi vielä täydellisemmäksi, kun äitini ja sisareni eräänä päivänä saivat kutsun päivällisille hoviin ja minut oli syrjäytetty. Se oli ilmisotaa. Minä kuuluin monarkian vihollisiin ja Olympomme pikku jumalat kostivat minulle osoittaen halveksumistaan. Äidilleni oli tämä kova isku; hänen ylpeytensä kuohahti ja hän epäsi kutsun. Vain sisareni lähtivät hoviin.

Tämän ohessa tunsi äitini varsin hyvin, että kannoin kuolettavaa haavaa sydämessäni. Tästä lähtien vihasi hän kärsimysteni aiheuttajaa sitä enemmän, kun hän yhä vielä luuli Teodoria yksinomaan syylliseksi harhaoppeihini. Minä en kuitenkaan sanallakaan koskettanut tapahtunutta. En voinut sietää ajatusta, että häntä syytettäisiin ja luulen, että sille, joka todella rakastaa, on katkerinta tunnustaa rakastetun syyllisyys. Sääliä en myöskään voinut sietää, ja luulen jokaisen, joka kärsii syvää tuskaa, tuntevan samanlaista ylpeää kainoutta.

Mutta mitä vähemmän puhuin tuskastani, sitä voimakkaammaksi se kasvoi. Olin Pienokaisen tunnustuksen jälkeen kirjoittanut veljelle, sanonut hänelle tietäväni kaiken ja soimaavani häntä vain siitä ainoasta, ettei hänellä ollut minusta korkeampia ajatuksia, niin että itse olisi puhunut kaikesta. Lisäsin voivani täydellä myötätunnolla ajatella häntä ja hänen onnetonta kiintymystään, enkä pyytänyt muuta kuin että ystävyytemme saisi jatkua ja että minä saisin jäädä hänen sisäisen elämänsä uskotuksi. Minusta tuntui, että tämän kirjeen täytyi koskea hänen sydäntään. Sen oli sanellut epäitsekkäin rakkaus, joka on saanut voiton itsestään.

Ja kuitenkaan ei hän vastannut! En ymmärtänyt tuota julmaa vaikenemista, joka särki uuden kielen sydämessäni. Mutta häntä kohtaan tuntemani rajaton rakkaus ei tahtonut kuolla.

Ah, — jospa miehet tietäisivät naisen tosi rakkauden syvyyden ja epäitsekkyyden, menettelisivät he toisella tavalla. Jos tuo harvinainen voima, joka vetää sydäntä toisen luo, sytyttää uuden rakkauden entisen tilalle, täytyisi miehen aina olla kyllin jalo ja rohkea tunnustaakseen sen, ja naisen, jota hän on rakastanut, täytyisi tehdä hänelle mahdolliseksi säilyttää ystävyys, jonka tulee seurata rakkautta. Silloin hän poistaisi tuskalta sen pistävimmän okaan. Rakkauden, joka yhtä paljon on kahden älyn kuin kahden sydämen yhtymä, täytyy muuttua ystävyydeksi, kun se lakkaa olemasta rakkautta, ja älyllinen tyydytys lieventää sydämen kärsimyksiä naisella, jonka henki on yhtä kehittynyt kuin hänen sydämensä.

Frankfurtin parlamentissa jatkuivat neuvottelut, ja puhujalavalla pidettiin ihania puheita, joissa esitettiin jaloja mielipiteitä ihmiskunnan korkeimmista kysymyksistä. Näissä tilaisuuksissa vasta oikein huomasi, mikä ajattelijain kansa Saksan kansa on ja miten pian sanat asettuivat ajatuksen palvelukseen jopa loistavina puhujalahjoinakin, minkä kyvyn muut kansat saavuttivat vasta pitkällisen parlamentaarisen harjoituksen jälkeen. Vielä uskoi jokainen sydän lujasti, että tuota mielipiteiden loistavaa kypsyyttä, tuota ajatuksen korkeata lentoa, olisi tukemassa käytännöllinen taito. Saksan kansan perustuslait näyttivät lyhyessä, täsmällisessä muodossa käsittävän kaiken, mitä kansa tarvitsee tullakseen onnelliseksi ja mahtavaksi. Niitä levitettiin lentolehtisinä yli koko Saksanmaan, eikä tuskin ollut sitä majaa, jossa niitä ei olisi ripustettu seinälle ja luettu toivorikkaina. Minä itse kuljetin näitä lehtisiä köyhien asuntoihin, joissa kävin vielä uutterammin kuin ennen, sillä nythän voin viedä heille hyviä sanomia ja kääntää heidän katseensa parempaa tulevaisuutta kohden. Käsitin nyt, minkätähden pappien ja heidänkaltaistensa on niin helppo lohduttaa kansaa. Heidän ei tarvitse kuin antaa ihmisille lupaus pilvien takaisesta paratiisista ja se korvaa heille kurjan, viheliäisen elämän, saattamatta lohduttajien vastuunalaisuutta vaaraan. Demokratia oli kuitenkin ottanut vaikeamman tehtävän hartioilleen. Se tahtoi antaa kansoille maan, hankkia heille ihmisarvoa vastaavan elämän jo täällä maan päällä. Oli äärettömän paljon vaikeampaa saarnata tätä uutta evankeliumia, sillä lupaukset täytyi täällä toteuttaa. Kuitenkin alkoi kansa toivoa ja käsittää, että voi koittaa päivä, jolloin sen perimä, vanha kirous poistetaan. Muuan vaimoparka, joka useiden lasten kanssa asui mitä viheliäisimmässä loukossa ja oli sairauden, nälän ja kaikenlaisen kurjuuden takia kuin luuranko sanoi minulla vuolaita kyyneliä vuodattaen: »Niin — jos asia todellakin on niin — jos lapsiani odottaa parempi elämä — en valita kärsimyksiäni.»

Ihanimmat Frankfurtin neuvotteluista olivat ne, jotka koskivat yleistä opetusta. Mitä Fichte ja muut patriootit aikoinaan olivat vaatineet, oli nyt toteutunut, vieläpä yli odotusten. Vuodatin ilonkyyneliä lukiessani tästä. Neljäkymmentä miljoonaa ihmissielua käsittävälle kansalle oli perustuslakien kautta turvattu kaikki se, mikä kuuluu inhimilliseen toimeentuloon ja nyt sille yleisen oppivelvollisuuden kautta taattiin myöskin henkisen elämän mahdollisuus kasvatuksen tietä. Tieteiden ja taiteiden harjoittaminen ei enää ollut yksinomaan varakkaampien luokkien etuoikeus. Niiden lohdullinen valo pääsi nyt tunkeutumaan yhtä hyvin köyhän majaan kuin rikkaan palatsiin. Opetus oli pakollinen. Lapsia ei määrättyyn ikään asti saanut käyttää muuhun kuin koulutyöhön, että he sitten myöhemmin, kun työaikaakin oli järkevästi rajoitettu, kotoisen lieden ääressä voisivat iloita henkisestä elämästä, jonka opetus oli heille avannut, — tuosta uudesta vieraasta, joka kaikkialla saapuisi perhepiireihin muuttaen työjuhtien majan inhimillisten olentojen asunnoksi.

Syksyllä palasi Teodor Frankfurtista. Mutta vain muutamiksi päiviksi. Hänet oli nimitetty erään demokraattisen sanomalehden päätoimittajaksi — lehti oli pohjois-Saksan huomatuimpia. Nyt oli paras toiminnan aika käsissä, kun vallitsi sananvapaus ja oli levitettävä niin monia uusia aatteita. Sitäpaitsi oli toimi rahallisessakin suhteessa erinomainen. Vuosi sitten olisi tämä asia muuttanut koko elämämme, sillä sen välittömänä seurauksena olisi silloin ollut yhteenmenomme; nyt teki se eron vieläkin tuntuvammaksi. Hän oli täysin vieraantunut perheestäni, joka vihasi häntä, ja saapui vain lyhyelle kohteliaisuusvierailulle. En nähnyt häntä kuin pari kolme kertaa pikimmältään. Olin useamman kerran lähtemäisilläni hänen luokseen puhumaan tuon ystävyyden nimessä, joka vain hänen julman vaikenemisensa takia oli saanut toisenlaisen luonteen. Minusta tuntui mahdottomalta, että hän vastaisi minulle toisin kuin lempeällä ystävänäänellään, joka niin kauan oli ollut elämäni lohdutus. Jos hän olisi sanonut minulle: »Anna anteeksi! Olin liian nuori tunteakseni oman sydämeni; jää ystäväkseni» — enkö olisi häntä ymmärtänyt. Mutta hänellä ei ollut tuota moraalista rohkeutta, tuota todellisen vapauden rohkeutta, vapauden, joka tuntee rajansa ja kuitenkin uskaltaa sen tunnustaa. Muuan nainen, joka myöskin oli paljon hänestä pitänyt ja tunsi tarinamme, sanoi minulle muutamia vuosia myöhemmin: »Ero teistä on ainoa musta pilkku tuon ihmisen elämässä.» Taistelin tuskallisesti kiusausta vastaan lähteä hänen puheilleen, mutta ylpeys sekä hienotunteisuus pidättivät minua. Tällä hetkellä en mistään hinnasta olisi tahtonut muistuttaa, että sydämelläni oli pyhiä, laillisia oikeuksia: rakkauden oikeuksia, rakkauden, jonka pohjana oli vapauden kunnioitus.

Hän lähti alkamaan työtään. Tilasin luonnollisesti hänen lehtensä. Hän kirjoitti loistavia pääartikkeleita, kuten vain hänen kaltaisensa ihminen, samalla kertaa sekä leppymätön arvostelija että innoittunut runoilija, saattoi kirjoittaa, eikä ainoastaan repinyt, vaan myöskin ihanasti rakensi. Luin niitä tuskallisella ihastuksella; siinä oli hän yhä ihminen, jota kokonaan ja täydellä vakaumuksella olin voinut rakastaa. Kun tuli hänen syntymäpäivänsä, en voinut vastustaa haluani ja olla lähettämättä hänelle pientä merkkiä siitä, että muistin. Kirjoitin muutamin sanoin yksinkertaisen onnentoivotuksen. Tällä kertaa hän vastasi — vain muutamia, mutta hyviä ja lempeitä sanoja — ja lisäsi, ensimäisen kerran kosketellen menneisyyttä: »Elimme liian yksinomaan toinen toisissamme; oli luonnollista, että ero tuli. Jos olisitte ollut keimailevampi, olisitte suhtautunut toisella tavalla asemaan, ja voittanut. On itsestään selvää, että näillä sanoilla ylistän teitä.»

Ensimäisen kerran tajusin nyt, mikä valta keimailulla on huomattaviinkin miehiin. Olin aina syvästi halveksinut tuota naisellista vikaa ja luullut, että tunteen avonaisuus ja rehellisyys olivat sen jaloin kaunistus. Tämän kirjeen jälkeen sanoin itselleni tuskallisella ihmetyksellä, että jos olisin osannut tehdä laskelmia rakkaudessani, jos olisin kyennyt peittämään sieluntuskani älyllisellä viehätysvoimalla, joka aina tehoaa lahjakkaaseen mieheen, olisi kaikki muodostunut toisenlaiseksi.

Usein myöhemminkin elämässäni oli minulla tilaisuus nähdä, miten heikkoja huomattavatkin miehet ovat naisten keimailulle ja oikuttelulle. Miestä viehättää tuo alituisesti uusiutuva valloitus, johon keimaileva nainen hänet pakottaa, kun taas yksinkertainen, todellinen nainen ei alttiudessaan pyydä muuta kuin rauhallisesti pystyttää elämänsä rakennus rakkautensa suojiin.

Asemani kodissa muodostui päivä päivältä sietämättömämmäksi. Omaiseni, vaikka olivatkin jaloja ja hyviä, kohtelivat minua melkein julmasti, vain sen vuoksi, että minulla oli toisenlaiset mielipiteet kuin heillä ja seurustelin ihmisten kanssa, jotka periaatteittensa takia olivat heille vastenmielisiä. Se oli perheen hirmuvaltaa, ja tässä tapauksessa nojautui se vielä tuohon valitettavaan periaatteeseen, että nainen ei saa ajatella itsenäisesti, vaan pysyä kohtalon hänelle määräämällä paikalla, yhdentekevää, tukahuttaako se hänen yksilöllisyytensä tai ei. Sisareni kysyi minulta eräänä päivänä: »Rakastatko siis todellakin jotakin muuta enemmän kuin perhettäsi?» ja kun vastasin myöntävästi, pudisti hän surullisena päätään sanoen: »Niin, silloinhan on kaikki selvää.» Tässä uusiutui vanha tarina: ihmisen täytyy luopua isästä, äidistä ja sisaruksista seuratakseen Messiasta. Mutta vaikka tunsinkin omalta kannaltani olevani oikeassa, ei se vähentänyt suruani tuottaessani heille kärsimyksiä ja nähdessäni kuilun välillämme yhä suurenevan, niin että se uhkasi kokonaan niellä keskinäisen rakkautemme.

Pienokainen ja hänen äitinsä tekivät kaikkensa lohduttaakseen minua ja haihduttaakseen kalvavaa surumielisyyttäni. Mutta heidän luonaan vallitseva sopusointu paljasti minulle entistä vihlovampana asemani kurjuuden. Olin sentähden hyvin iloinen saadessani eräältä nuorelta berliinittäreltä kutsun saapua joksikin ajaksi hänen luokseen — olin tutustunut häneen hänen vieraillessaan sukulaistensa luona pienessä pääkaupungissamme. Pienokainen pyytämällä pyysi minua lähtemään saadakseni hiukan levätä ja koota itseäni. Preussin eduskunta Berliinissä oli enää ainoa valopilkku, joka oli jäljellä vallankumouksesta. Frankfurtin parlamentti tuhoutui, kun Juhana Itävaltalainen valittiin valtionhoitajaksi. Tästä hetkestä alkaen pysähtyi vapaa kehitys ja taantumus teki täysin purjein tuloaan itävaltalaisen itsevaltiuden ja jesuiittalaisuuden turvissa. Berlinissä pitivät radikaalit vielä puoliaan uljaasti taistellen.

Olin kuitenkin niin masentunut ja uupunut, että rohkenin tuskin pyytää omaisteni suostumusta tähän matkaan. Aijettani ei erityisesti vastustettu, sillä mainitsemaani nuorta naista ei pidetty yltiöpäisenä, ja niin saatoin lähteä häntä tervehtimään. Matkalla tunsin ikäänkuin pakenevani vankilasta. Kuitenkin olin surullinen ja murtunut ja elvyin vasta hiukan rakastettavan emäntäni sydämellisestä vastaanotosta. Sitäpaitsi näin niin paljon mielenkiintoista, että synkät ajatukseni alkoivat hälvetä. En ollut koskaan vielä käynyt Berliinissä, ja sen suuremmoiset nähtävyydet valmistivat minulle mieluisen yllätyksen. Tunsin vapautuneeni pienten olojen painostavasta ahtaudesta ja käsitin paremmin kuin koskaan, että ihminen tarvitsee tilaa, tilaa ajatuksille, teoille, sanalla sanoen: vapautta elääkseen vakaumuksensa ja luonteensa sisimpien tarpeiden mukaan. Kävin luonnollisesti usein eduskunnan istunnoissa kuunnellen mielenkiinnolla neuvotteluita, joissa äärimmäiset mielipiteet aina pääsivät voitolle. Kuolemanrangaistus ja aatelisarvot päätettiin lakkauttaa suurella äänten enemmistöllä. Täällä käytiin paljon suoraviivaisemmin päämäärää kohden kuin Frankfurtissa.

Menestykseen sekaantui kuitenkin jo mitä pahimpia aavistuksia. Taantumus nosti voitokkaasti päätään, ja edessä häämötti pelottava taistelu, taistelu elämästä ja kuolemasta. Muuan emäntäni ystävä, vasemmistolainen edusmies, tuli, mikäli hänellä oli hetkinenkin vapaata aikaa, katsomaan meitä, ja kertomaan, millä kannalla asiat olivat. Ansa, johon vallankumous vangittaisiin ja tukahutettaisiin, oli jo valmiiksi viritetty. Ystävättäreni ja minä olimme hyvin kiihtyneitä. Lähdimme joka päivä ulos yhtyen kaduille kerääntyneihin väkijoukkoihin, jotka keskustelivat intohimoisesti tietämättä oikeastaan selvästi, mitä peljätä ja miten menetellä. Meillä oli kaikki valmista ottaaksemme hätätilassa luoksemme edusmies-ystävämme, piiloittaaksemme hänet ja auttaaksemme hänet matkaan, sillä peljättiin väkivaltaisuuksia edustajia kohtaan. Eduskunnan hajoittaminen ja Berliinin piiritystilaan julistaminen näytti varmalta niistä sotajoukoista päättäen, joita kutsuttiin kokoon.

Työväen ja ylioppilaiden keskuudessa vallitsi hirveä kiihtymys. Olimme iltapäivällä lähteneet torille, jonka varrella eduskunnan kokoontumistalo sijaitsi, ja seisoimme siellä muutamien työmiesten kanssa — kaikki totisia, päättäväisiä miehiä — kertoen heille edustajalta kuulemiamme seikkoja. Yht'äkkiä kuului sotilaallista melua ja usealta taholta saapui ratsuväkeä alkaen piirittää toria. Edustajille annettiin määräys hajaantua, ja nämä, jotka vain väkivalta sai taipumaan, poistuivat järjestyneenä kulkueena talosta yli torin lähteäkseen sitten kukin taholleen. Se oli surullinen näky, ja kaikkien katsojien veri kuohui vihasta ja tuskasta. Vallankumouksen viimeinen toivo oli mennyttä. Kaupunki julistettiin todella piiritystilaan. Väestön taholta peljättiin vastarintaa, jopa kaupungin pommitustakin. Ystäväni rukoili minua äitini tähden lähtemään pois, sillä hän ei tahtonut tämän edessä ottaa vastatakseen minua mahdollisesti kohtaavasta onnettomuudesta. Olisin päinvastoin nyt halunnut jäädä jakaakseni vaaran ystävättäreni ja kansan kanssa, mutta lapsen rakkaus voitti kuitenkin ja minä päätin matkustaa, etten saattaisi äitiäni kuoleman tuskaan. Lähdin kuitenkin raskaalla sydämellä kadehtien ystävätärtäni, joka sai jäädä näkemään suurta ratkaisua.

Tunsin jälleen samaa hirvittävää tuskaa kuin kerran ennenkin, kun minun oli pakko jättää suuri elämän keskus, taistelu, jossa oli kysymys pyhimmistä harrastuksistani.

Ystävättäreni saattoi minut asemalle. Se oli joka taholta sotaväen piirittämä, joka vartioi matkustajia. Odotussalit olivat tungokseen saakka täynnä ihmisiä. He pyrkivät pakoon kohtaloa, jonka hallitus näytti valmistavan kaupungille. Oli aivankuin vihollinen olisi seisonut portilla. Perhekunnittain tungeksi asemalla ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista. Köyhemmät veivät mukanaan kaiken tavaransa ja omaisuutensa: ruokavarat, sänkyvaatteet, pitovaatteet. Lapset itkivät, naiset olivat suunniltaan, miehet ällistyneitä. Syleilin ystävätärtäni tuntien polttavaa tuskaa ja astuin suunnattoman pitkään junaan. Vaunussani puhuttiin mitä synkimmistä mahdollisuuksista. Äkkiä juna pysähtyi. Tuossa tuokiossa pisti jokainen päänsä ulos, nähdäkseen, mitä oli tekeillä; kyseltiin, huudettiin. Suurin osa matkustajista juoksi ulos, vaikka radan kummallakin puolella oli syviä ojia. Vihdoin saatiin tietää, että kansajoukot olivat särkeneet kiskoja Potsdamissa ja että junalle oli annettu merkki pysähtyä siksi kunnes oli mahdollista päästä edelleen. Tapauksesta sukeutunut keskustelu osoitti, miten pelko taaskin oli saanut mielet valtaansa. Maaliskuun päivien henki oli sammumassa. Wienin tapahtumat ja piiritystila Berliinissä olivat järkyttäneet uskoa vallankumoukseen. Taantumus voitti.

Saavuimme Potsdamiin vasta yöllä. Sielläkin oli kaikkialla sotilaita ja sellainen tungos, että seisoin neuvottomana paikallani käsittämättä, miten päästä tavaroitteni luo. Tässä pulassani oli minulle iloinen yllätys, kun muuan nuori upseeri äkkiä tuli luokseni, teki kumarruksen, mainitsi nimensä ja tarjosi palvelustaan. Nuori mies oli entisiä tanssituttaviani ja oli tuntenut minut. Olin tällä hetkellä iloinen hänen suojeluksestaan, vaikka hän kuuluikin kansan vihollisiin ja voi millä hetkellä hyvänsä saada käskyn ryhtyä taisteluun sitä vastaan. Hän saattoi minut Pienokaisen isoisän omistamalle huvilalle, joka sijaitsi kaupungin ulkopuolella, ja jossa tämä etäällä julkisesta elämästä vietti vanhuutensa päiviä. Aioin turvautua hänen vierasvaraisuuteensa ja pyytää yösijaa. Sain pitkän aikaa soittaa kelloa ennenkuin ovi avattiin. Vihdoin kysyi arka ääni, kuka siellä oli. Mainittuani nimeni, laskettiin minut heti sisään. Kunnianarvoisa vanhus oli myöhäisestä ajasta huolimatta vielä salongissa molempine tyttärineen, joista toinen oli Teodorin henkevä täti. He ottivat minut vastaan erinomaisen rakastettavasti pyytäen anteeksi, etteivät antaneet ennemmin avata ovea. He olivat nimittäin peljänneet epämieluisia vieraita, kun viime aikoina oli useasti tehty väkivaltaa kirkon arvohenkilöille. He pyysivät minua ystävällisesti viipymään muutamia päiviä ja suostuin kiitollisena, sillä olin vain liiankin iloinen saadessani vielä vähäksi aikaa jäädä Berlinin läheisyyteen odottamaan ratkaisua. Seuraavana päivänä tuli tärisyttävä tieto Robert Blumin murhasta; hänet oli ammuttu Brigittenaulla Wienissä. Raivoisan taantumuksen ensimäinen uhri oli siis kaatunut. Tämän jälkeen sai valmistautua kuulemaan vain mitä surullisimpia asioita. Taantumuspuolueen täytyi jo tuntea itsensä sangen vahvaksi, kun se oli uskaltanut ottaa hengiltä tuon rakastetun kansanmiehen, joka oli ihmisten parhaita ja koko vallankumouksellisen puolueen käytännöllisimpiä älyjä. Vastedes se uskalsi mitä hyvänsä.

Synkät aavistukset viha ja tuska tekivät sydämeni raskaaksi. Vapisin vielä erään toisenkin hengen puolesta, Julius Fröbelin, joka oli lähetetty Blumin mukana Wieniin ja jonka kohtalosta ei vielä kuulunut mitään. En tuntenut häntä persoonallisesti, vain Teodorin kertomuksista — hän oli Fröbelin läheinen ystävä — ja hänen kirjoitelmistaan. Mutta olin jo jonkun aikaa ollut kirjevaihdossa hänen kanssaan ja tunsin häntä kohtaan mitä syvintä osanottoa. Minusta oli kauhistuttavaa ajatella että hän joutuisi saman kohtalon alaiseksi kuin Blum.

Niin lähdin eräänä iltana Potsdamista syvissä sieluntuskissa kotia kohden. Paitsi minua oli vaunussa vain kaksi herraa, joiden heti huomasin kuuluneen hajoitetun parlamentin äärimmäiseen oikeistoon. Olin sulkenut silmäni, mutta en koko yönä saanut unta. Herrat, luullen minun nukkuvan, keskustelivat vapaasti. He olivat kotimatkalla, iloitsivat, että »jupakka» oli ohi, että järjestys palajaisi ja että rahvas vihdoinkin saisi ansaitun palkkansa. Toinen heistä, joka näytti täydellisesti olevan »oikeistopolitiikan» salaisen koneiston perillä, kertoi hyvillä mielin, miten eduskunnan hajoittaminen ja piiritystila olivat jo kauan sitten suunniteltuja toimenpiteitä ja että oli vain odotettu joukkojen paluuta Slesvig-Holsteinista sekä »sen leikin loppua», ennenkuin itse pääkaupungissa puututtiin vallankumoukseen. Kertoja ei aavistanut, että hänellä oli kuulija, joka käsitti hänen sanojensa merkityksen toisin kuin hän itse. Huomasin kaikesta, miten voimakas taantumus oli ja miten järjestelmällisesti se oli virittänyt verkkojaan vangitakseen vallankumoukselliset. Oi, se oli heidän oma syynsä! He olivat laiminlyöneet suotuisan hetken eivätkä osuneet oikeaan.

Elämäni kotona muodostui yhtä surulliseksi kuin ennenkin. Matkalta kertomani tapaukset tekivät aivan päinvastaisen vaikutuksen omaisiini kuin ne olivat tehneet minuun. Sanomalehtien uutisia arvosteltiin kokonaan toisin kuin minä niitä arvostelin. Ainoa turvapaikkani oli nytkin Pienokaisen ja hänen äitinsä luona.

Kerran viikossa kokoonnuimme heidän kodissaan lukeaksemme yhdessä Demokraatin kanssa filosofisia kirjoja. Alotimme Schleiermacherilla, joka on vienyt filosofisen hengen saarnatuoliin ja joka, vaikka hänellä ei olekaan epäilijän ja kriitikon täyttä rohkeutta, kuitenkin ennakolta on aavistanut, että protestantismin loogillisena, välttämättömänä seurauksena täytyi olla vapaan ajattelun. Kaksi vuotta sitten olisivat Schleiermacherin ajatukset minua täysin tyydyttäneet. Silloin olin vielä yhtä arka sydämeltäni kuin hänkin koskettamaan perinnäiskäsitysten viimeisiä pohjakerroksia ja vetämään filosofisen ajattelun viimeisiä johtopäätöksiä. Nyt huomasin sivuuttaneeni uskonnollisen mietiskelyn itseään pettävän kannan. Tyhjennettyäni ensi epäilyn, katkeraan maljan, joka tuskallisesti järkyttää olemuksen ehjyyttä, tunsin itseni voimakkaaksi ja valmiiksi luopumaan kaikista perinnäiskäsityksistä, jotka eivät kestä järjen valoa. Kannatin senvuoksi hartaasti Demokraatin ehdotusta, että antaisimme Schleiermacherin levätä ja ryhtyisimme Feuerbachiin. Tähän saakka olivat »tuon ihmisen» teokset olleet minulta kokonaan kiellettyjä. Äitini näki hänessä täysiverisen ateistin, ja minäkin olin tähän asti vielä jonkun verran arkaillut vapaa-ajattelijoita. Nyt oli tuo arkuus hävinnyt, ja minä suostuin lukemaan Feuerbachin teosta »Das Wesen des Christentums» (Kristinuskon olemus). Heti ensi sivujen jälkeen sanoin suuresti ihmeissäni: »Mutta nuo ajatuksethan ovat minulle jo aikoja sitten tuttuja — omia johtopäätöksiäni, joita en vain ole uskaltanut lausua julki.» Nuoruuteni tuskalliset uskonnolliset epäilykset kävivät minulle nyt selviksi ja ymmärrettäviksi. Niiden syynä oli ollut voimakas ajatus, joka kapinoi iestä vastaan. Minusta tuntui, että Feuerbach antoi asioille ensimäisen kerran niiden oikeat nimet. Hänelle ei ollut olemassa muuta ilmestystä kuin se, joka tapahtuu suurissa hengissä ja suurissa sydämissä. Hänen ajatuksensa tuntuivat lyhykäisyydessä sisältyvän kirjan viime sanoihin: »Pyhää olkoon meille leipä, pyhää viini, mutta pyhää myöskin vesi.» Ei siis mitään yliluonnollista muutosta, ei mitään papillista eksklusiivisuutta, vaan koko elämä pienimpiä ilmenemismuotojaan myöten puhdas inhimillinen siveysoppi, jota tuli noudattaa.

Minussa näin tapahtunut filosofinen ja vapauttava kehitys saattoi minut yhä eristetympään asemaan seurapiirissäni. Niinpä sain kuulla esim. seuraavan arvostelun eräästä nuoresta tytöstä: »Mikä rakastettava olento, hän ei milloinkaan pyri muodostamaan itselleen omia mielipiteitä.» Tällä tahdottiin osoittaa, miten kauaksi olin eksynyt oikealta tieltä. Mutta sen sijaan että olisin palannut tuolle tielle, askartelivat ajatukseni päinvastoin yhä enemmän naisen vapautuksessa. Hän tarvitsi vapautusta ennakkoluuloista, jotka tähän saakka olivat häntä sitoneet, vapautusta kykyjensä esteettömään kehittämiseen ja järkensä vapaaseen käyttöön, joka niin kauan oli ollut sallittua miehelle. Vaikka elinkin niin ahtaissa oloissa, kuulin kuitenkin puhuttavan useammasta kuin yhdestä nais-yksilöstä, jonka oli herättänyt kautta maailman puhaltava virkeä tuuli, niin että hän tahtoi vapautua dogmin, sovinnaisuuden ja perheen kolminkertaisesta hirmuvallasta elääkseen vakaumuksensa mukaan ja omalla työllään. Saksalainen nainen alkoi tuntea, että hänellä oli toinenkin kutsumus kuin hyvän perheenemännän — arvonimi, johon aina sekaantui rahtunen halveksumista, se kun muka sisälsi, ettei hänestä ollut mihinkään muuhun. Pienokainen ja minä aloimme tehdä suunnitelmia. Tahdoin kirjevaihdon avulla asettua yhteyteen samanmielisten rouvien ja tyttöjen kanssa, kehoittaa heitä etsimään piiristään muita samanmielisiä ja saada heidät taas tekemään samoin. Tahdoimme näin kietoa Saksanmaan suuren naisyhdistyksen verkkoon, jossa myöskin heikkojen ja arkojen rohkeus kasvaisi. Parempi naiskasvatus, erilaisten tietojen hankkiminen taloudellisen riippumattomuuden saavuttamiseksi, laajempi kenttä jaloille pyrkimyksille — siinä ensimäiset vaatimukset, jos mieli saada naiset pystyvämmiksi kasvattamaan nuorisoa isänmaallisessa ja humaanisessa hengessä ja ottamaan osaa kansallisen kasvatuksen suureen työhön, josta niin monet suurmiehet olivat saarnanneet. Vielä ei oma tieni ollut minulle selvä, en vielä tietänyt, miten toteuttaisin ajatuksiani, mutta tunsin elämäni päämääränä tästä lähtien olevan ottaa osaa työhön, jonka tarkoituksena on naisen vapauttaminen yhteiskunnan hänelle asettamista ahtaista rajoista sekä niiden seurauksista, pikkumaisuudesta ja tietämättömyydestä.

Petetyn rakkauden haava vuoti yhä vielä verta sydämessäni. En voinut riistää tuota rakkautta rinnastani, enkä olisi halunnutkaan, vaikka olisin voinut. Uskollisuus oli minusta tunteen arvon sinetti. En antautunut voimattoman valittelun ja tyhjän surun valtaan, minun onnistui kätkeä tuskani ja kantaa ylpeästi onnettomuuteni. Mutta mistään hinnasta en olisi voinut ottaa vastaan toisen miehen rakkautta tai sytyttää hänen sydämeensä vakavaa tunnetta. Todelliseen ystävyyteen ja vakavaan myötätuntoon saatoin vastata — sellainen oli esim. Demokraatin ja minun välinen suhde — mutta tuota kaikkivaltiasta tunnetta, jonka olin Teodorille lahjoittanut, ei enää koskaan toinen mies voinut saada.

Kohtalo syyti minulle kaikenlaisia koettelemuksia. Ensin sairastuin vaikeasti ja olin tuskin joulun tienoilla hiukan toipunut, kun Pienokaisen äiti äkkiä kuoli. Tämä tapaus järkytti minua syvästi, ei vain senvuoksi, että hän oli ollut minulle kuin toinen äiti, vaan myöskin kun tiesin, kuinka Teodor häntä rakasti ja mikä isku tämä oli hänelle. Päästessäni ulos sairauteni jälkeen, menin luonnollisesti ensimäiseksi Pienokaisen luo. Itkimme yhdessä rakkaan vainajan ääressä. Isä pyysi minua tulemaan uudelleen seuraavana päivänä ollakseni hautauksen aikana Pienokaisen luona, sillä tässä osassa Saksanmaata ei ollut tapana, että naiset olivat mukana hautajaissaatossa. Tiesin Teodoria odotettavan kotiin. Muiden mielenliikutusten lisäksi joutuisin siis vielä tapaamaan hänet, mutta minä en epäröinyt, vaan lähdin seuraavana päivänä surutaloon. Talon kuistille oli siroteltu kukkia, sen keskellä seisoi arkku. Entinen rakas uskonnonopettajani oli arvokkaassa pappispuvussaan, pitkässä, poimutellussa, mustassa viitassa, jollaisia Saksan protestanttiset papit käyttävät. Astuin huoneeseen, jossa Pienokainen oli kaikkine veljineen. Teodor ojensi minulle kätensä, sanaakaan emme puhuneet, mutta hän tiesi minun kärsivän kanssaan. Eteissaliin kokoontui hautajais-saattoon aikovia ihmisiä, ja mieskuoro viritti arkun ääressä juhlallisen virren. Kuuntelimme hiljaisina sisähuoneessa suruvirttä. Suunnaton, kolkko tuska painoi minua, tiesin hänen seisovan seinään nojautuneena minua vastapäätä ja tunsin hänen katseensa lepäävän päälläni, vaikka en katsonut ylös. Ihanasta, vakavasta virrestä virtasi minuun äkkiä voimaa, joka kohotti minut itseni yläpuolelle. Ylpeänä ja lujana katkoin tuskan siteet, kohotin pääni ja nostin katseeni ylös, sillä siivet kantoivat minut korkealle yli kohtalon ja kuoleman, vapaiden henkien joukkoon, ymmärtävänä ja ymmärtämyksen arvoisena, valmiina rientämään eteenpäin vaikka koko maailma olisi minua vastaan. Tämä liike oli aivan vaistomainen ja huomaamaton, mutta eräs oli sen nähnyt ja ymmärtänyt. Hän tuli luokseni ja tarttui käteeni sydämellisesti sitä painaen. Sitten hän lähti ja asettui paikalleen arkun taakse.

Jäin yksinäni Pienokaisen luo parin tunnin ajaksi, jonka hautajaiset kestivät. Sitten saapuivat isä ja pojat takaisin. Ensinmainittu sulki minut liikutettuna syliinsä. Sanoin hyvästi jättääkseni heidät itsekseen, mutta poistuessani huoneesta, tuli Teodor perässäni ja sanoi tahtovansa saattaa minua. Puhelimine hänestä, jonka me molemmat olimme menettäneet. Kotini ovella ojensi hän minulle kätensä ja sanoi liikutetulla äänellä: »Jääkää hyvästi, rakas ystävä!» Seuraavana päivänä matkusti hän takaisin työhönsä.

Tämä oli vuoden 1848 viimeinen päivä!

18. TAANTUMUSTA JA VANKEUTTA.

Pariisin, Berliinin ja Wienin vallankumousten vuosipäivät palasivat takaisin. Sinä vuonna olivat Europan edistyneimmät kansat kuin yhteisen innostuksen pakottamina nousseet äänekkäästi vaatimaan arvonantoa periaatteille, jotka suuren ranskalaisen vallankumouksen ajoista saakka olivat olleet kaikkien jalojen sydänten unelma ja tyrannien kauhu. Mikä vuosi! Mikä äkillinen kukoistus ja mehevä runsaus! Vapaus, kansojen itsehallinto, luokkarajojen poistaminen, köyhät osallisiksi kaikista ihmisen aineellisista ja henkisistä oikeuksista! Ja kaikki tuo oli saavutettu suhteellisesti pienillä uhrauksilla! Kaksitoista kuukautta oli nyt kulunut, ja taantumus oli täydellinen. Saksalaista parlamenttia ei enää ollut. Valitsemalla itävaltalaisen valtionhoitajaksi, oli se kietoutunut omaan verkkoonsa kukistuen voimattomuuteensa, ja sen viimeiset rippeet, jotka lähtivät Stuttgartiin, eivät pelastaneet kuin oman kunniansa. Radikaalin valtionhoitajan vaali tapahtui silloin kun valtakuntaa ei enää ollut. Vallankumous oli kumonnut itsensä, sillä ei enää ollut valtaa sanella lakeja.

Dresdenin kapina oli kuolevan vallankumouksen viimeinen vavahdus. Millä kuoleman tuskalla luinkaan tietoja tästä taistelusta! Vielä kerran leimahti toivo, että Saksan muista osista riennettäisiin kapinallisten avuksi, ja että siitä vielä puhkeaisi todellinen vallankumous, kun oli nähty, mitä oli puolinaisista toimenpiteistä. Näinä odotuksen päivinä kävin eräänä aamuna naineen veljeni kodissa. En tavannut ketään muuta kotona kuin nuorimman lapsen, joka nukkui kätkyessä. Kumarruin tuon viattoman olennon puoleen, ja häntä katsellessani valtasi minut lamauttava tuska. Miten hirvittävä olikaan vastakohta! Toisella puolella tuo nukkuva lapsi, joka ei tietänyt mitään hänenkin kohtaloonsa kenties vaikuttavasta kauheasta taistelusta, taistelusta valveutuneen, vapauteen pyrkivän tajunnan ja raa'an, hävittävän voiman välillä. Toisella puolella kansa, joka verellään maksoi tämän pyrkimyksen. Entä sitten minä, joka olin täysin voimaton: kykenemätön auttamaan, kykenemätön edes kuolemaan sen mukana! Silloin nousi sydämessäni rohkea, palava kaipuu: kaipuu elää ja luoda naisista murhatun vapauden kostajia siten, että heidät tehtäisiin kykeneviksi kasvattamaan uutta, vapaata ihmissukua. Olin yhä enemmän ottanut tavaksi pukea syvän, sisäisen liikutukseni kirjalliseen muotoon. Sydämessäni oli liian monta, vertavuotavaa haavaa, että olisin vielä, kuten ennen, kyennyt rytmeistä etsimään runouden salaista palsamia, Mutta tämän hetken muistoksi kirjoitin lapsen kätkyen ääressä, ennenkuin vielä tiesinkään Dresdenin taistelun kulusta, kirjoituksen, jonka nimeksi annoin »Naisen vala». Lähetin sen Demokraatille, joka kirjoitti minulle sen johdosta: »Teidän valanne saa usean taistelijan uudistamaan omansa.» Sitten painatti hän sen eräässä demokraattisessa lehdessä.

Dresdenin kapinan kohtalo ratkaistiin vain liiankin pian. Mielet olivat jo päässeet masentumaan, pelättiin lähteä kapinallisten avuksi, ei enää uskottu vallankumouksen menestykseen. Suuri yleisö tahtoi jälleen järjestystä millä hinnalla hyvänsä. Preussilaiset joukot saapuivat pelastamaan saksilaista monarkiaa. Dresdeniä pommitettiin ja tehtiin tihutöitä; ammuttiin, vangittiin, tuomittiin. Silloin kaikki jälleen hiljeni. Alhaalla haudat ja tukahutettuja huokauksia. Ylhäällä uudelleen lujittuneet valtaistuimet ja sotilassäädyn lisääntynyt arvo. Saksan kansan perusoikeudet raastettiin jälleen kuolevaisen katseelta loihditun vuoren syvyyksiin siihen aikaan asti, jolloin taas kerran joku armoitettu ihminen lausuu »Sesam, aukene» sanansa.

Sairastelin koko kevään, toinen kärsimys seurasi toistaan, mutta vielä enemmän kärsin moraalisesti kuin ruumiillisesti. Perheeni ja seurapiirini tuomitsi minua yhä, ja minä sain lohdutusta ja virkistystä vain opinnoistani sekä kirjevaihdostani useampien vallankumouksen merkkimiesten kanssa, joita en ollut koskaan nähnyt, mutta joilta kuitenkin sain kirjeitä. Köyhieni luona kävin entistä ahkerammin ja lohduttaessani tulin itse lohdutetuksi. Seurustelu Pienokaisen kanssa tuotti minulle myöskin suurta virkistystä. Hän ei koskaan iltaisin jättänyt isäänsä, ettei tämä liian syvästi tuntisi puolisonsa poissa-oloa, mutta hänen luokseen kokoontui hyvin usein pieni piiri, jossa viihdyin hyvin. Muuan pienessä kaupungissamme asuva oppinut tähtitieteilijä kävi säännöllisesti kahdesti viikossa pitämässä meille tähtitieteellisiä luentoja, ja kun maailmankaikkeus avautui minulle, ajattelin usein, etteivät tämän maan haihtuvat kärsimykset olleet niin monien kyynelten arvoisia kuin niiden takia vuodatettiin. Kuitenkin olivat sydämemme nytkin täynnä surua. Teodor oli heti Frankfurtin parlamentin kukistuttua kirjoittanut artikkelin, jossa hän avoimesti kehoitti tarttumaan aseihin uuden, entistä radikaalimman vallankumouksen aikaansaamiseksi. Häntä oli heti sen jälkeen syytetty valtiopetoksesta, hän oli saanut eron toimituksesta ja me odotimme tuskallisina, miten asia päättyisi. Eräänä iltana, pienen piirimme ollessa koolla, sai Pienokainen häneltä kirjeen. Luettuaan muutamia rivejä, puhkesi hän kyyneliin ja heittäytyi syliini. »Hänet on tuomittu kolmeksi vuodeksi linnavankeuteen», sanoi hän tietäen tämän uutisen koskevan minuun yhtä kipeästi kuin häneenkin. Kirjeen sävy oli hyvin rauhallinen. Hän koetti lohduttaa omaisiaan ja sanoi tietäneensä, mikä häntä odotti tuon artikkelin jälkeen. Senpävuoksi hän ei myöskään surrut, sitä vähemmän kun hänellä ei enää, kuuroille korville kaikuneen kehoitushuutonsa jälkeen, ollut mitään sanottavaa.

Hänen toimintansa ja tulevaisuutensa olivat siis kolmeksi vuodeksi lamautetut! Ja nuo kolme vuotta olivat hänen elämänsä parhaita, nuoruusvoimien täyteläisintä kukoistusaikaa! Kun kaikki unelmat haihtuivat, kaikki toiveet surullisesti sammuivat, täytyi hänen, jolla lapsuudesta saakka oli ollut aavistus tulevasta marttyyriudesta, mutta joka myöskin oli palavasti isonnut elämää, tekoja ja vakavia taisteluita, lähteä vankilan autioon yksinäisyyteen! En kärsinyt ainoastaan hänen tähtensä, vaan uudelleen myöskin itseni takia, sillä olisin taas halunnut osoittaa hänelle rakkauteni koko rikkauden ja tuhansilla rakastavan sydämen keksimillä keinoilla lieventää hänen kovaa kohtaloaan. Olin lujasti päättänyt pysyä erilläni hänen kohtalostaan, ja tottua ajatukseen, että minussa kuolemattomana elävä tunne oli hänessä kuollut. Mutta tällä hetkellä en voinut olla parilla sanalla osoittamatta hänelle myötätuntoani. Jokainen puhdas, syvä tunne on siinä määrin viaton, ettei pelkää väärinkäsityksiä. Jos rakkauteni olisi ollut itsekkäämpää, tai jos olisin ollut kiemaileva, en enää koskaan olisi hänelle kirjoittanut. Ylpeänä olisin jättänyt ihmisen, joka oli kohdellut minua niin julmasti. Mutta rakkauteni oli ollut elämäni ihanin kukka, siinä oli yhtynyt naisen, äidin, sisaren ja ystävän koko hellyys, ja joskin nainen ylpeänä kätki pyhän tuskansa syvälle sydämeensä, jäivät äiti, sisar ja ystävä lohduttamaan ja auttamaan poikaa, veljeä, ystävää, jonka muistoa he eivät voineet karkoittaa mielestään. Hän kiitti minua sydämellisin sanoin ja kirjoitti: »Minä tiesin, mitä tällä hetkellä tuntisitte minua kohtaan.»

Uskollisena päätökselleni en enää hänelle kirjoittanut. Mutta kun joulu tuli, toimitin erään Teodorin vankeuskaupungissa asuvan tuttavani ystävällisellä välityksellä pienen, joululahjoilla koristetun kuusen, jonka tuttavani saikin lähettää hänelle. Ajattelin ilolla, kuinka kuusen pienet kynttilät jouluiltana kirkkaasti valaisisivat hänen vankikomeroaan muistuttaen haikean ystävällisesti hänen lapsuuttaan ja äitiään ja kuinka hänelle tuottaisi lohdutusta tietoisuus, että jokin tuntematon myötätunnolla ajatteli häntä vankilan yksinäisyydessä. Hän ei koskaan saanut tietää, kuka puun lähetti.

Olen hiukan rientänyt tapausten edelle ja palaan kevääseen 1848. Moraaliset ja ruumiilliset kärsimykset olivat siinä määrin heikentäneet minua, että elämä oli käynyt tuskalliseksi taakaksi. Tunsin, että minun täytyisi tehdä viimeinen tarmokas ponnistus vahvistaakseni edes terveyttäni, ja sitten nähdä, mihin pystyin. Selitin kotona lakkaavani kaikenkaltaisten lääkitysten nauttimisesta, joilla minua oli kiusattu ja joista vain olin huonontunut ja koettavani merikylpyjä. Olin säästänyt varoja ja saatoin matkustaa tuottamatta kenellekään uhrauksia. Pienokainen tahtoi mukaan, — samoin berliiniläinen ystäväni Anna, joka oli viettänyt kevään Pienokaisen luona. Mitä kaikkea hyvää voisinkaan odottaa matkasta, jonka sain tehdä niin miellyttävässä seurassa! Omaiseni olivat hämmästyneitä tästä uudesta liioittelusta. Lääkäri kohautti olkapäitään arvellen, että oli parasta antaa minun lähteä, koska uskoin niin suuria asiasta.

Jo pelkkä ajatuskin, että joksikin ajaksi pääsisin kotoisen elämän painostuksesta ja näkisin meren, vaikutti elvyttävästi. Luonnossa on asioita, joiden näkeminen vaikuttaa meihin kuin suuri tapaus — jotka vapauttavat persoonallisen olemuksen taakasta yhdistäen meidät loputtomaan kaikkeuden elämään. Sellainen on meri. En voi sanoakaan, kuinka usein olin siitä uneksinut, ennenkuin sen ensi kerran näin. Tunsin nyt vain Välimeren ja halusin palavasti nähdä valtamerta. Matkustimme Ostendeen. Rautatievaunussa sain vierustoverikseni nuoren naisen, jonka ulkomuoto miellytti minua suuresti. Hän matkusti vanhanpuoleisen naisen ja herran seurassa. Jouduimme pian vilkkaaseen keskusteluun, ja puhe johtui myöskin taisteluun, jota vielä parhaillaan käytiin Unkarissa. Nuori nainen näytti iloisesti yllättyneeltä, kun selitin, kuinka hartaasti toivoin itävaltalaisen despotismin joutuvan häviölle ja ilmaisin näin myötätuntoni Unkaria kohtaan. Tästä hetkestä alkaen sukeutui välillemme tuttavallisempi keskustelu ja kun huomasimme, että meillä oli paljon yhteisiä suhteita ja tuttavia ja mielipiteemme täydellisesti soveltuivat yhteen, kuiskasi hän vihdoin nimensä korvaani. Hän oli tunnetun unkarilaisen isänmaanystävän Frans Pulskyn rouva — ja matkalla Englantiin miehensä luo, jonka Unkarin tasavaltainen hallitus oli lähettänyt sinne. Luonnollisesti matkusti hän väärällä passilla ja kertoi minulle matkaseikkailunsa Unkarista läpi itävaltalaisen armeijan rivien, jotka pitivät rajaa hallussaan. Molemmat vanhemmat henkilöt, jotka nyt matkustivat hänen kanssaan, olivat sattumalta tavanneet hänet rajan läheisyydessä ja arvaten hänen asemansa, vaikka olivatkin aivan outoja, vieneet hänet tyttärenään vihollisen leirin läpi. Matkalla olivat he suuresti kiintyneet häneen ja saattoivat häntä nyt halki koko Saksanmaan ja Belgian Ostendeen, jossa hän aikoi astua laivaan. Nuo kertomukset kiinnittivät mieltäni niin suuresti, että sillä hetkellä unohdin kaiken muun. Hänen oli täytynyt jättää pienet lapsensa erään ystävän turviin keskelle sisällisen sodan raatelemaa maata. Nuorin oli syntynyt eräässä talonpoikaistuvassa äidin pakoillessa itävaltalaisia sotamiehiä. Oli vaikeata uskoa, että tuo nuori, hento nainen jo oli kokenut niin monia myrskyjä ja vastuksia, mutta hänellä oli uljas sielu, joka myöhemmin maanpaon raskaissa koettelemuksissa osoittautui täydessä voimassaan.

Saavuttuamme Ostendeen, saatoimme hänet kaikki illalla laivaan, joka vei hänet Englantiin. Hänen iäkkäät matkatoverinsa jäivät vielä muutamiksi päiviksi Ostendeen, samaan hotelliin, jossa mekin asuimme, ja me tutustuimme heihin lähemmin. Vanha mies oli saksalainen sosialisti, muuan sosialismin aikaisia apostoleita, jotka ollen vielä liian yksinäisiä, muuttivat valtameren toiselle puolelle yrittääkseen uudessa maailmassa toteuttaa teoriojaan. Hän oli uhrannut tähän kaiken omaisuutensa ja menestyttyään huonosti, palannut takaisin Europpaan, jossa muuan unkarilainen oli kehoittanut häntä lähtemään Unkariin, se kun oli muka soveliain maa sosialistisille aatteille. Hän oli viettänyt useita vuosia Unkarissa kokien samat pettymykset kuin Amerikassakin. Vallankumous ja sota olivat lopullisesti murskanneet kaikki unelmat, ja hän aikoi juuri rouvineen palata Saksaan, kun he tapasivat yllämainitun nuoren naisen, jonka suojelijoiksi rupesivat. Keskustelin hänen kanssaan pitkältä teoreettisesta ja käytännöllisestä sosialismista. Erotessamme kirjoitti hän matkakirjaani: »Kaikki valtiolliset vallankumoukset ovat hyödyttömiä siihen saakka, kunnes on keksitty keino, millä kukistetaan ihmiskunnan suuri sortaja nälkä ja kaikkinainen sitä seuraava kurjuus.»

Oleskeluni Ostendessa oli minulle todellinen sekä ruumiillinen että henkinen ylösnousemus. Muutamat mielenkiintoiset tuttavuudet lisäsivät vielä tämän ajan elvyttävää vaikutusta. Erityisesti miellytti meitä muuan uusi tuttava. Olimme usein nähneet katolisen papin, joka käveli aina yksinään ja, kuten mekin, tavallisesti aina sellaisina aikoina, jolloin oli vähiten kävelijöitä liikkeellä. Hänen harvinaisen kaunis ulkomuotonsa oli alussa kiinnittänyt huomiotamme. Eräänä päivänä istuimme kolmisin padon äyräällä rannassa, ja Anna asetti pienen, siron jalkansa aaltoja vastaan, jotka leikiten kuohahtivat sen yli. Olimme iloisia, laskimme leikkiä ja nauroimme, ja kun sattumalta käänsin päätäni, näin papin seisovan takanamme ja katselevan meitä hienosti, mutta hyväntahtoisesti hymyillen. Tuossa tuokiossa oli hän istuutunut rinnallemme kuin olisimme olleet vanhoja tuttuja ja alottanut keskustelun, joka pian kävi molemmin puolin sangen vilkkaaksi ja kääntyi uskonnollisiin asioihin, kosketellen varsinkin protestanttisuuden asemaa Saksassa ja kaikkialla muodostuvia vapaita seurakuntia. Nämä, jotka saksalaiskatolisten nimellä olivat sanoutuneet irti varsinaisesta kirkosta, näyttivät erityisesti kiinnittävän hänen ajatuksiaan. Hän piti niitä luonnollisesti surullisina erehdyksinä, sillä hänelle oli olemassa vain yksi todellinen kirkko. Kun otin puheeksi uskon ihmetöihin ja kysyin, miten hän puolustaa sitä, vastasi hän, että se oli vain keino heikkojen sielujen ja tietämättömien joukkojen vahvistamiseksi. Kirkon valistuneet palvelijat eivät itse uskoneet ihmetöihin eivätkä ne muodostaneetkaan oleellista osaa opinkappaleissa. Hän kehoitti meitä tutustumaan Bossuet'hen vakuuttaen, että vain tämän suuren miehen kautta voimme tutustua todelliseen katolisuuteen.

Erosimme kuin vanhat tuttavat ainakin ja tästä lähtien tapasimme joka päivä toisemme, kävelimme tuntikausia ja keskustelimme mitä vakavimmista asioista. Minä osasin meistä kolmesta parhaiten ranskaa ja niin jouduin useimmin vastaamaan ja pitämään puoliani. Hän käytti kaikkia väittelytaidon hienoja keinoja, kaikkia mielikuvituksen ja tunteen todistuskappaleita vakuuttaakseen meitä, mutta huomasi näkevänsä turhaa vaivaa. Vihdoin hän suuttui, ja eräänä iltana, kun olin sanonut hänelle, etten usko Kristuksen jumaluuteen, en raamattuun jumalallisena ilmestyksenä, enkä kirkon rajoitettuun, persoonalliseen Jumalaan, huudahti hän vihastuneena: »Te siis ette ole edes protestantti!»

»En», vastasin minä, »olenhan jo todistanut teille, että on jotakin, joka on protestanttisuuttakin korkeampaa: vapaa ajatus ja oikeus koetella kaikkea järjen valossa.»

»Te olette kadotettu ja minä surkuttelen teitä», vastasi hän jättäen meidät sanomatta tuskin jäähyväisiä. Seuraavina päivinä näimme hänet vain etäältä. Hän vältti meitä ilmeisesti, sitten hän kokonaan katosi. Myöhemmin kuulimme, että hän oli belgialainen jesuiitta, emmekä voineet olla hymyilemättä ajatellessamme, kuinka epämiellyttävää hänestä oli mahtanut olla nähdä niin paljon turhaa vaivaa. Minuun jätti tämä seurustelu tyydytyksen tunteen, sillä olin nyt ensimäisen kerran vapaasti lausunut julki uskonnollisen vakaumukseni ja puolustanut sitä. Taistelu aatteen puolesta tekee sen meille kalliimmaksi ja varmentaa itseämme.

Lähtöpäivämme läheni, ja samaan aikaan saimme surullisia tietoja Badenin vallankumouksen kukistamisesta preussilaisen sotaväen avulla sekä Unkarin tappiosta, johon oli syynä Görgein petos. [Kuten tunnettua, on myöhempi tutkimus puhdistanut Görgein maineen. Suom. huomautus.] Kansojen vapaus oli mennyttä, samoin oma yksilöllinen vapauteni. Kaiken täytyi taas kukistua ikeen alle. Matkalla jouduimme sattumalta rautatievaunuun, jossa preussilainen upseeri kertoi kahdelle naiselle sotamiesten urotöistä Badenissa, »vallankumouksellisen roskaväen» rankaisemisesta y.m. Olimme suunniltamme vihasta, kun meidän täytyi levollisina kuunnella moista ja riensimme seuraavalla asemalla etsimään itsellemme uutta vaunua.

Seuraava kotona viettämäni talvi oli vielä edellisiäkin surullisempi. Terveyteni oli parempi, mutta asemani kävi yhä huonommaksi. Minua kohdeltiin aivan kuin rikollista olentoa ja keskinäinen luottamus oli kokonaan hävinnyt perheeni ja minun väliltä. Lankoni tuskin sanoi minulle sanaakaan, yksinpä sisareni tyttäretkin, nuoret, hilpeät tytöt, olivat pidättyväisiä ja hämillään minun seurassani. Olin Pienokaisen kautta tutustunut erääseen rouvaan, jonka luona kävin yhtenä iltana viikossa lukeakseni hänen ja erään nuoren, älykkään tohtorin kanssa — hän oli myöskin demokraatti — Hegelin »Filosofian historiaa». Näitäkään iltoja ei kotona katsottu suopein silmin. Halusin tiedoillani hyödyttää myöskin muita. Alotin palvelustytöistämme ja koetin, heidän tehdessään ompelutyötä, selvittää heidän käsityksiään esim. maan liikkeestä auringon ympäri, vuodenaikojen vaihtelusta y.m. He olivat ihastuksissaan ja sanoivat: »Voi, neiti, jospa kaikki ajattelisivat niinkuin te, että mekin ihmisparat iloitsemme oppimisesta! Miten helpoksi tekisikään kaikkien noiden hauskojen asioiden ajatteleminen työn!» — Ennen maailmassa ei äidilläni olisi ollut tästä mitään sanomista, hän olisi päinvastoin iloinnut näistä harrastuksistani. Nyt luuli hän minun muokkaavan maaperää uusille aatteilleni ja soimasi minua, että kulutin tyttöjen aikaa turhan takia. Vastasin haluavani vain käsitöitä tehtäessä askarruttaa heidän ajatuksiaan hyvillä tiedoilla. Hän, joka ei muuten koskaan ollut vaatelias palvelijoiden työn suhteen, vastasi minulle tylysti; minäkin suutuin, ärtynyt kun olin epäoikeutetuista syytöksistä ja vastasin samalla mitalla. Kaduin tätä kuitenkin katkerasti, vaikka se olikin välttämätön seuraus periaatteiden ja mielipiteiden välisestä taistelusta tänä raskaiden ristiriitojen aikana.

Tunsin näiden alituisten jokapäiväisten yhteenottojen ja suuttumusten hävittävän keskinäisen rakkautemme, tunsin vain yhden keinon sen pelastamiseksi: eron.

Ensi kerran tein täysin selväksi itselleni, että ihmisen täytyy, niin tuskallista kuin se lieneekin, vapautua perheen auktoriteetista, mikäli se tappaa yksilöllisyyden ja tahtoo kytkeä ajatuksen ja omantunnon vapauden määrätyn vakaumuksen puitteisiin. Vapaa yksilöllinen vakaumus ja tämän mukainen elämä on ihmisen ensimäinen oikeus ja hänen ensimäisiä velvollisuuksiaan. Tähän saakka oli naisilta tämä pyhä oikeus ja yhtä pyhä velvollisuus kielletty. Vain kirkko ja avioliitto olivat oikeuttaneet tytön jättämään luonnon hänelle määräämän paikan perheessä. Katolinen kirkko ei ainoastaan sallinut neidon vaihtaa kotiaan luostariin, vaan luki sen hänelle vielä ansioksikin, ja avioliittoon joutuessaan tyttö myöskin jätti perheensä seuraten puolisoaan. Mutta muillakin inhimillisen toiminnan aloilla oli naiselta kielletty oma vakaumus ja sen mukainen työ. Minun mielestäni oli aika kumota tämä kielto ja tunsin menettäväni itsekunnioitukseni, jos minulla ei olisi rohkeutta jättää kaikkea osoittaakseni teossa mielipiteitteni oikeutuksen. Kun päätökseni oli kypsynyt, ajattelin vain sen toteuttamista. Näin vain yhden keinon: lähteä Amerikkaan — nuoreen maahan, jossa työ ei ollut häpeäksi kuten Europassa, vaan kunniaksi, joka takasi ihmiselle hänen yhteiskunnalliset oikeutensa. Silloin en joutunut työskentelemään ainoastaan ollakseni uskollinen periaatteilleni, vaan työ olemassaolon puolesta oli minulle sula välttämättömyys, sillä vähäinen peritty omaisuuteni riitti korkeintaan matkaksi ja peitti ensimäiset asumiskustannukset Amerikassa. Perheelleni olisi ollut liian suuri koettelemus, jos olisin ottanut kotiopettajattaren toimen Saksassa eikä se olisi sitä sallinut. Sitäpaitsi halusin itsekin jättää tämän vanhan Europan, jossa jokainen vapauden pyrkimys raukesi tyhjiin, jossa valtion, uskonnon ja perheen despotismi sorti kansoja, ajatuksia ja yksilöitä. Halusin sitä myöskin päästäkseni loitolle hänestä, jonka muisto ei tahtonut minussa sammua ja tehdäkseni lopun turhasta tuskastani, kun en voinut avata enkä jakaa hänen vankilaansa. Tahdoin uuden maailman kamaralla alkaa uuden, periaatteitteni mukaisen elämän.

Tekemäni päätös antoi minulle suuren sisäisen rauhan ja terästi minua ulkoapäin tulevia pikku harmeja vastaan. Muutuin yhä myöntyväisemmäksi ja kärsivällisemmäksi perheeni keskuudessa, kun salaisesti ajattelin jättää sen ijäksi. Tämä ajatus oli minulle syvästi tuskallinen ja kuitenkin tunsin, että siinä oli ainoa sovitus, ainoa mahdollisuus, jos halusin pelastaa sen, mikä suhteessamme oli ikuista. Oli luonnollista, että pidin päätökseni omana tietonani, sitä olisi sanottu hulluudeksi ja sen toteuttaminen estetty. Kerroin salaisuuteni ainoastaan Pienokaiselle ja kirjoitin siitä Julius Fröbelille, eräälle vallankumouksen jaloimmista demokraateista, joka jonkun aikaa oli oleskellut Amerikassa, kysyäkseni häneltä neuvoa, kun muutenkin olin hänen kanssaan kirjevaihdossa ja pidin häntä suuressa arvossa. Hän vastasi: »Tulkaa», rohkaisten minua kaikin tavoin.

Näin olin tehnyt varman päätöksen. Vapauduin sisällisesti minua ympäröivästä elämästä ja hengitin jo uuden kotiseudun ilmaa. Nyt oli vain keksittävä keino, joka teki aikomukseni toteuttamisen mahdollisimman siedettäväksi omaisilleni ja säästi itseltäni tuskallisia ja hyödyttömiä taisteluita.

Näihin aikoihin kuulin rohkeista ja innostuneista naisista, jotka, ollen samojen aatteiden elähyttämiä kuin minäkin, olivat Hampurissa avanneet korkeakoulun naisille. Siinä tarjoutui tytöille samanlainen tilaisuus kaikinpuoliseen henkiseen kehitykseen kuin nuorille miehille yliopistossa. Erityisesti puhuttiin minulle naisesta, joka oli johtanut tätä yritystä ja jonka tarmokasta ja ylevää luonnetta ylistettiin minulle siinä määrin, että sain palavan halun tutustua häneen. Olin mielestäni keksinyt sopivan keinon siirtyä vanhasta uuteen: päätin ensiksi lähteä tähän korkeakouluun ja sieltä Amerikkaan. Kaikki seikat näyttivät yhdessä viittaavan siihen, että juuri tuo tie oli minulle paras. Professori, joka rouvineen oli saanut laitoksen johdon käsiinsä, oli äsken mainitsemani ystävän veli, ystävän, joka odotti minua Amerikassa. Ihailin sisimmässäni syiden ja seurausten ketjua ja välttämättömyyttä, joka luonteemme kehityksestä muodostaa kohtalomme. Tässä tapahtumien logiikassa näin todellisen jumaluuden, joka ohjaa elämäämme, ja nöyränä taivutin pääni tämän mysteerion edessä. Se oli minusta monta vertaa järisyttävämpi kuin kristinuskon mysteeriot konsanaan.

Rohkaisin mieleni ja sanoin äidilleni kuulleeni puhuttavan tuosta koulusta ja päättäneeni lähteä sinne kolmeksi kuukaudeksi. Lisäsin, että hän kai tiesi, miten aina olin janonnut oppia ja että halusin niin paljon kuin mahdollista täyttää aukkoja tiedoissani. Sanoin hänelle myöskin suoraan luulevani, että jonkun aikaa kestävä ero tekisi meille kummallekin hyvää, tyynnyttäisi molemminpuolista ärtymystämme sekä herättäisi eloon entisen keskinäisen rakkautemme. Ilokseni huomasin, että minua vastustettiin vähemmän kuin olin odottanut. Äitini tunsi itsekin, että jälkimäinen perusteluni oli oikea. Kenties hän myöskin hiljaisesti toivoi, että tuollainen vaihtelu rauhoittaisi minua ja »tasaannuttaisi» mielipiteitäni. Hän vieläpä lupasi saattaakin minut valitsemaani paikkaan nähdäkseen, oliko laitos sopiva. Aloin siis tehdä matkavalmistuksia salaa mielessäni ajatellen, etten enää palaja. Minusta tuntui kuin olisin tehnyt testamenttiani. Tein tilini nuoruuden ja menneisyyden unelmien kanssa ja lähdin päättävästi kypsyneemmän ijän tehtäviä, toimintaa kohden. Tahdoin vallata itselleni aseman elämässä edesvastuullisena olentona, joka luo kohtalonsa periaatteittensa mukaan. Tunsin rauhaa, jonka antaa rohkea päätös, kun se puhkeaa aatteesta, joka on muodostunut elämämme ojennusnuoraksi. Vaelsin vielä kerran kaikissa paikoissa, joissa nuoren tytön sielu ensi kertoja oli levittänyt siipensä, joissa puhdas rakkaus oli kirkastanut hänelle maailman. Otin ajatuksissani jäähyväiset vankilalta, jossa eli hän, joka oli tehnyt tulevaisuuden puolisona ja äitinä minulle mahdottomaksi. Minusta tuntui mahdottomalta rakastaa vielä kerran niinkuin olin häntä rakastanut, ja ilman sellaista rakkautta tuntui avioliitto minusta pyhyyden loukkaukselta. Olin valinnut toisia päämääriä, palvelin aatetta, taistelin periaatteen puolesta.

En kirjoittanut hänelle. Tekemäni ratkaisu vahvisti minua tässä päätöksessä. Rakastin häntä vielä syvästi ja tuskallisesti, mutta en tässä ihmeellisillä lahjoilla varustetussa luonteessa voinut nähdä kuin kallion, jota vasten kenties hän itse ja ainakin moni muu sydän katkeran surullisena haaksirikkoutuisi ja jota en voi muulla tavalla määritellä kuin kutsumalla sitä ihanteen don Juanismiksi. Kuten hillitön don Juan jokaisesta kauniista muodosta etsii aistillista tyydytystä, etsii tuo toinen don Juan jokaisesta kauniista sielusta sitä ihannetta, joka täyttää hänen mielikuvituksensa. Hän pitää johonkin olentoon tuntemaansa vetovoimaa pysyväisenä rakkautena, ja kuitenkin tarvitaan vain katse, sävel, hetkessä viriävä myötätunto — ja hänen mielikuvituksensa kiintyy muualle. Hän on varmasti vaarallisempi näistä molemmista, sillä hänen iskemänsä haavat sattuvat jaloihin sydämiin ja ovat parantumattomia senvuoksi, että hänessäkin on rakastettu ihannetta.

Olin Pienokaiselta kuullut, että hänen veljensä tuon naisen jälkeen, jonka vuoksi hän minut jätti, oli läheisesti kiintynyt vielä useihin naisiin ilman että ainoakaan näistä tunteista oli pystynyt täyttämään hänen elämäänsä ja lopullisesti määräämään hänen kohtaloaan. Nyt, vankilassa, näytti yksi ainoa tunne vallitsevan häntä kokonaan. Vankeutensa ensi aikoina oli hän saanut hämmästyttävän kauniin ja henkevän kirjeen eräältä tuntemattomalta naiselta, joka kertoi aina myötätunnolla lukeneensa hänen artikkeleitaan ja ilmaisi osanottonsa hänen kohtaloonsa, mutta joka kirjeen alle oli kirjoittanut vain etunimensä tahtoen samalla pysyä hänelle jonkinlaisena taru-olentona. Näiltä riveiltä huokuvan henkisen tenhon lumoissa ei kirjeen saaja ollut hellittänyt, ennenkuin hän postileiman y.m. avulla oli päässyt lähettäjästä selville. Tästä alkaen oli heidän välilleen sukeutunut säännöllinen kirjevaihto, joka sulostutti hänen vankilansa. Kirjeenkirjoittajatar osoitti omaavansa hengen niin rikkaan, syvän ja alkuperäisen, että vangin mielikuvitus kaunisti hänet kaikilla mahdollisilla hyvillä ominaisuuksilla, ja edelliset kiintymykset häipyivät varjoon. Hän uneksi vain yhtyvänsä häneen vankeutensa päätyttyä.

Ennenkuin tiesin tämän olin useat kerrat ajatellut salaisesti kirjoittaa hänelle ilmaisematta itseäni, ennenkuin hän oli tuntenut, että meidän välillämme oli kuolematon yhteys. Tietäessäni nyt, että toinen oli tällä tavalla saanut omakseen hänen runoilijamielikuvituksensa, tunsin, että minun täytyi pystyttää välillemme ylipääsemätön erottava seinä. Lohdutuksenani oli tietoisuus, että minä en rikkonut uskollisuutta, tuota pyhää, ikivanhaa saksalaista tunnetta. Meidän välisemme eroavaisuus oli tämä: minä olin rakastanut häntä naisen suurella, koko elämän käsittävällä tunteella, hän minua runoilijan lemmellä, joka on vain yksi vaihe hänen elämässään.

Lähtöpäivä koitti. Salasin liikutukseni hyvästellessäni omaisia. Luulin lähteväni iäksi. Ero Pienokaisesta oli syvästi tuskallinen, sillä tiesimme molemmat, mitä se merkitsi, tiesimme myöskin kulkevamme samaa tietä samaa päämaalia kohden, ja se nosti meidät tuskan yläpuolelle.

Köyhistäni luopuminen tuotti minulle suurta murhetta. Viimeinen huolenpitoni ja hellyyteni kohdistui heihin. Ennen lähtöäni kävin viimeiseksi nuoren kaksikymmentäviisivuotisen tytön luona, joka oli ypö yksin maailmassa, melkein sokea eikä voinut tehdä muuta kuin kutoa. Tätä hän tekikin päivät pääksytysten pienessä, pimeässä huoneessa, jossa asui kunnan suoman vähäisen avustuksen varassa. Olin usein istunut hänen luonaan tuntikausia elähyttääkseni hänen päiviensä haudanomaista yksitoikkoisuutta opettavilla keskusteluilla, jotka jättivät ajattelemisen aihetta hänen yksinäisyyteensä. Lähtiessäni hänen luotaan siinä uskossa, etten häntä enää näe, jätin pöydälle vähän rahaa viimeiseksi lahjaksi. Ennen lähtöäni sain kuitenkin pienen vapaahetken, jolloin vielä kerran pistäydyin hänen luonaan. Hän sanoi tunnustavansa minulle jotakin: pöydältä löytämänsä rahat oli hän antanut eräälle maalaistyttö-raukalle, jonka muuan huono ihminen oli vietellyt ja jättänyt ja jota nyt muutkin ihmiset hylkivät, niin että hän lapsineen oli joutunut äärimmäiseen kurjuuteen. »Arvelin», lisäsi tyttö, »hänen tarvitsevan rahat paremmin kuin minä; minulla on toki sen verran, etten kuole nälkään eikä minulla ole lasta.»

Muistin lesken ropoa. Hiljaa ja liikutettuna taivutin pääni, kun puolisokea tyttö siunasi minua jäähyväisiksi. Tunsin tämän siunauksen pesevän minut puhtaaksi entisten tuttavieni halveksinnasta; suurelle osalle heistä en edes käynyt sanomassa hyvästi.

19. UUSI ELÄMÄ.

Olin kirjoittanut korkeakoulun johtajan ptofessori Karl Fröbelin rouvalle ja kysynyt oppilaitokseen pääsystä y.m. Hän vastasi, että tulisin vain ensi tilassa. Äitini ja sisareni saattoivat minua Hampuriin, jossa oppilaitos sijaitsi. Omituinen, melkein juhlallinen tunne valtasi mieleni astuessani yli kynnyksen siihen taloon, jossa tahdoin alkaa uuden elämän. En ollut enää nuori oppilas, joka etsii opetusta tulevan elämän varalle. Olin kypsynyt olento, joka pakeni elämän ristiriidoista ainoaan oikeaan turvaan: jaloon, hedelmälliseen toimintaan.

Professori ja hänen rouvansa ottivat minut niin sydämellisesti vastaan, että tunsin heti olevani kuin kotona. Minulle esitettiin viisi tai kuusi nuorta naista, jotka jo aikoja sitten olivat jättäneet koulu-iän ja saapuneet tänne muualta täydentääkseen tietojaan ja jotka asuivat koululla. Illalla tutustuin myöskin laitoksen varsinaiseen perustajaan, josta jo olin niin paljon kuullut. Emilie Wüstenfeld oli noita mahtavia persoonallisuuksia, jotka liian jyrkkäpiirteisinä ensin kiinnittävät huomiota olentonsa kulmikkailla ja ikäänkuin absoluuttisilla ominaisuuksilla, mutta pitempiaikaisen tuttavuuden jälkeen herättävät yhä enemmän rakkautta ja kunnioitusta kasvaen päämääränsä mukana, joka siirtyy yhä korkeammalle. Hän otti minut vastaan mitä sydämellisimmin ja kun hän selitti minulle suunnitelmiaan, tajusin, että unelmani täällä muuttuvat todeksi. Naisen taloudellinen riippumattomuus, mahdollinen siten, että hänestä kehitetään olento, joka ensi sijassa on oman itsensä tarkoitus ja saa vapaasti kehittää luontaisia kykyjään ja tarpeitaan — siinä aate, jolle laitos oli perustettu.

Täytyy sanoa, että täällä, kuten muissakin Saksan kaupungeissa, oli naisen vapautuksen aate päässyt kehittymään kirkon keskuudessa ilmenevien vapausliikkeiden avulla. Vapaat seurakunnat, jotka Saksalaiskatolisten, Valon ystävien y.m. nimellä erosivat ensin katolisesta ja sittemmin protestanttisesta kirkosta, olivat 1848 vuoden Vallankumouksen jälkeen valtavasti laajenneet. Näitä seurakuntia johtavat uskonpuhdistajat olivat enemmän tai vähemmän kyvykkäitä miehiä, mutta kaikilla oli suunnilleen sama tarkoitus. Seurakuntaelämän riippumattomuus valtiosta, uskonnollisten ja opetus-seikkojen itsenäinen hoito, seurakuntien oikeus vapaasti valita saarnaajansa ja opettajansa, samat porvarilliset oikeudet miehille ja naisille — ne olivat melkein kaikkialla peruslakeina. Muutamissa seurakunnissa pyrittiin ulkonaisissa muodoissakin alkukristillisen ajan yksinkertaisuuteen. Jäsenet sinuttelivat toinen toisiaan ja viettivät ehtoollista veljeyden rakkaus-ateriana. Muutamat olivat kokonaan poistaneet ehtoollisen, kasteen ja muut kristillisen elämän menot, kun eivät ne enää heidän mielestään edustaneet vastaavia aatteita. He kastoivat ainoastaan yhteiskunnallisesta pakosta taatakseen lapsilleen kansalaisoikeudet. Hampurin vapaalla seurakunnalla, jonka henkiin herättäjä oli Johannes Ronge, oli runsaasti hartaita kannattajia. Mutta naiset, jotka perustivat korkeakoulun, olivat tajunneet, ettei siinä kyllin että naisille seurakunnan keskuudessa tunnustettiin samat oikeudet kuin miehille, heidät täytyi myöskin kehittää arvokkaasti käyttämään näitä oikeuksiaan. Naisille kuten kansoillekin oli olemassa vain yksi keino, jonka avulla vapaudesta koituu siunausta: sivistys. Tuo tavallinen, tähän saakka yleisesti hyväksytty mielipide, että nuoren tytön kasvatus päättyy, hänen jättäessään koulun, ettei hänellä sen jälkeen ole muuta tehtävää kuin astua seuraelämään, mennä naimisiin ja parhaassa tapauksessa ilostuttaa koti-elämää kyvyillään — tuo mielipide sieti perinpohjaisen uudistuksen. Korkeakoulussa tahdottiin siis antaa tytöille, jotka joko olivat jättäneet koulupenkin tahi muuten olivat kypsyneemmässä ijässä ja tunsivat tarvetta täyttää aukkoja sivistyksessään, tilaisuus harjoittaa kaikenlaisia korkeampia opintoja päämääränä joko erikoisala tai ainoastaan itsensä kehittäminen.

Laitosta ylläpiti joukko osakkeenomistajia, suurimmaksi osaksi naineita naisia ja perheenäitejä, jotka omien kokemustensa nojalla olivat tehneet sen johtopäätöksen, että elämällä täytyi olla muunkinlainen perustus kuin pelkkä kiintymys toiseen olentoon. Osakkeenomistajat muodostivat oppilaitoksen suuren hallintoneuvoston; sen rinnalla oli kuitenkin toinenkin komitea, joka ratkaisi laitoksen sisäisiä kysymyksiä ja johon kuuluivat laitoksen perustajat sekä siellä luennoivat professorit. Koti-elämän valvominen oli uskottu ennen mainitsemalleni professorille ja hänen rouvalleen. Luennoitsijoiksi oli saatu kaupungin etevimmät oppineet. Alussa olivat nämä herrat katselleet asiaa epäilevin silmin, he kun eivät uskoneet naisten kestävyyteen ja tarmoon vakavissa opinnoissa. He olivat ryhtyneet työhön vain kunnioituksesta ja ystävyydestä jaloja alotteentekijöitä, varsinkin Emilietä kohtaan. Mutta jo silloin, kun minä saavuin, oli heidän harrastuksensa virinnyt ja lämpeni yhä, mikäli he näkivät kuulijakuntansa innostuksen ja yllättävät kyvyt.

Vetäytyessäni ensimäisenä iltana minulle määrättyyn huoneeseen, tunsin löytäneeni oikean tien uuteen elämään. Seuraavana aamuna toin äitini ja sisareni laitokselle ja havaitsin ilokseni heidän olevan siihen tyytyväisempiä kuin olin uskaltanut toivoakaan. Muutamien päivien kuluttua he lähtivät ja minä jäin yksin — ensimäisen kerran elämässäni, päättäen lujasti raivata itselleni tien ilman muuta opasta kuin omatuntoni, ilman muuta tukea kuin työni, ilman muuta palkintoa kuin niiden kunnioitus, jotka tahtoivat kunnioittaa minua sellaisena kuin olin.

Tutustuin myöskin luennoiviin professoreihin. Ensin kävin kaikilla luennoilla tutkiakseni, mitkä eniten kiinnittäisivät mieltäni. Olin riemuissani niillä vallitsevasta sävystä. Opettajat tahtoivat, että heitä keskeytettäisiin kysymyksin ja huomautuksin. Näin muodostui opetus vilkkaammaksi ja he saivat varmuuden, ettei se jäänyt kuolleeksi kuulemiseksi. Kuulijattarien joukossa oli useita vapaaoppilaita, sillä laitoksen päätarkoituksia oli suoda sivistyksen siunausta eroituksetta rikkaille ja köyhille. Näiden tyttöjen tarvitsi ainoastaan suorittaa tutkinto, jolla he osoittivat omaavansa tarpeelliset pohjatiedot voidakseen seurata luentoja. Luennoilla kävi sitäpaitsi useita kaupungin naisia, ja joskus sattui, että isoäiti, tytär ja tyttären tytär istuivat saman oppipöydän ympärillä. Professorien toivomusta seurattiin ja usein virisi vilkkaita keskusteluita, niin etteivät luennot koskaan käyneet yksitoikkoisiksi eivätkä väsyttäviksi.

Oppilaitoksessa oli lastentarha ja alkeisluokka, jossa lastentarhan opettajattariksi tai tavallisiksi opettajattariksi aikovat nuoret tytöt saivat käytännöllistä harjoitusta. Myöskin lastentarha-järjestelmä, nerokkaan Friedrich Fröbelin keksimä, oli Saksassa nopeasti saanut jalansijaa valtiollisten ja uskonnollisten liikkeiden rinnalla. Olin kuullut siitä puhuttavan, mutta näin sen vasta nyt käytännössä, ja olin ihastunut. Yhdyin täydellisesti Fröbelin perusajatukseen, että kasvatus oli alotettava melkein ensimäisistä elinpäivistä. Jokaisen äidin tulee tietää näistä aatteista valmistaakseen lasta heti alusta pitäen siihen. Lastentarha ottaa pienokaiset huostaansa kolmivuotisista kuusivuotisiin jatkaen äidin työtä, kunnes alkeisluokka alkaa. Sekin onnellistutti minua, että lastentarhojen johtajiksi ajateltiin ainoastaan naisia, että Fröbel yleensä tahtoi uskoa lapsen ensimäisen kasvatuksen yksinomaan naisen käsiin. Korkeakoulussamme oli myöskin erityinen kurssi lastentarhan opettajattarille ja tuo viehättävä toimiala tuntui minusta erittäin sopivalta nuorille naisellisille olennoille. Ne periaatteet, joille Fröbel on rakentanut järjestelmänsä, olivat mielestäni sielutieteellisesti syviä ja älykkäitä, ja niissä piileekin sen todellinen arvo, jonka pintapuolinen arvostelija luulee sisältyvän vain pikku askarteluihin ja ulkonaisiin seikkoihin: niinpä ennenkaikkea tuo hänen pyrkimyksensä herättää lapsen itsetoiminta ja luomishalu antamalla hänen käsiinsä vain aineksia, joita hän itse saa muovailla ja muodostaa, eikä valmista, se kun kiihoittaa useimmissa lapsissa piilevää ja tavallisesti liiankin voimakasta hävityshalua. Yhtä tärkeitä olivat mielestäni rytmilliset laululeikit, joihin hän pani suuren huomion, niinkuin yleensä hänen järjestelmässään kaikki, mikä tarkoitti taiteellisten taipumusten herättämistä ja ravitsemista ihmisessä jo pienestä pitäen, koska se yksinään oli todellisen sivistyksen maaperä, jossa tiedon siemenet kantoivat parhaan hedelmän. Ensimäinen tutustumiseni tähän järjestelmään tuotti minulle todellista onnea. Myöhemmin näin sen usein tietämättömyydestä tai pahasta tahdosta johtuvien hyökkäysten maalitauluna. Mutta missä ikinä sen näinkään oikeissa käsissä ja oikeassa hengessä johdettuna, siellä näin myöskin aina kauniita tuloksia, ja useampi kuin yksi alkeisluokan opettaja on minulle vakuuttanut, että ero henkisessä vastaanottavaisuudessa ja käsityskyvyssä lastentarhaa käyneiden ja muiden lasten välillä on kauttaaltaan edellisille eduksi.

Toinenkin mieluisa yllätys tuli osakseni, kun minut sunnuntaina vietiin vapaaseurakunnan kokoukseen, jossa kaikki korkeakoulun jäsenet kävivät. Tilaisuuteen oli varattu suuri sali yksinkertaisine ja arvokkaine sisustuksineen. Sen täytti suurilukuinen kuulijakunta, joka jännittyneellä tarkkaavaisuudella seurasi nuoren koruttoman ja miellyttävän näköisen miehen esitystä puhujalavalta. Puhe kuului esitelmäsarjaan, joka oli alotettu jo ennen tuloani, ja jossa puhuja asetti vanhoja dogmeja kohdanneen järjestelmällisen, tieteellisen kritiikin yhteyteen uusien aatteiden kehityksen kanssa kaikilla inhimillisen elämän aloilla, valtiossa, yhteiskunnassa, perheessä. Jokainen sana herätti riemukasta vastakaikua sydämessäni. Se oli rukousta hengessä ja totuudessa, jota olin ikävöinyt. Uskonto, kirkon rajoista vapautuneena, muuttui eläväksi, kukoistavaksi elämäksi, olemukseksi, sisällöksi, olematta enää tyhjä, jäykistynyt muotoseikka. Ihastuksella näin, millä hartaudella sekä sivistyneet että kansan ihmiset, vähäpätöiset työmiehetkin, seurasivat puhetta muodostaen näin henkisen yhdenvertaisuuden todellisen seurakunnan. Olihan yhdenvertaisuus Jumalan valtakunnassa ollut tähän saakka valhetta. Oikeus sivistykseen ja siihen, mikä aateloi ihmisen, oikeus vapaaseen ajatteluun, oli tähän saakka kuulunut ainoastaan toiselle puolelle ihmiskuntaa. Niin oli laita kirkossakin, jossa tosin rukoiltiin kaikkien ihmisten isää, mutta onnen lapset istuivat upeissa pukimissaan ylhäimmillä paikoillaan kuin tuhkimukset ryysyvaatteissaan tunkeilivat nurkissa tuskaisesti mumisten useinkin kuulematta jäävää rukousta: »Anna meille jokapäiväinen leipämme.» Tässä seurakunnassa oli uskonto muuttunut todelliseksi veljeydeksi, jonka vapaiden, inhimillisten elämänkatsomusten pohjalla sääty-, varallisuus- ja tiedolliset eroavaisuudet lievenivät ja saivat sovituksen. Ihanne ei enää ollut menneisyydessä kerta kaikkiaan määritelty, absoluuttinen selviö, se loisti tulevaisuudessa kuin itämaan tähti viittoen tietä.

Esitelmän jälkeen siirtyi puhuja — hänen nimensä oli Weigelt — viereiseen huoneeseen, jossa jokainen seurakunnan jäsen sai käydä häntä tapaamassa, kyselemässä, jos jokin kohta oli jäänyt hämäräksi tai yleensä keskustelemassa hänen kanssaan. Siellä sukeutui usein vilkkaita keskusteluita, jotka osaltaan suuresti vaikuttivat siihen, että »sana» tuli eläväksi ja lähensivät seurakuntalaisia toinen toisiinsa, kun kaikilla, rikkailla ja köyhillä, oli siellä samat oikeudet. Kun minut esitettiin puhujalle sanoin hänen esitelmänsä herättäneen minussa toivomuksen päästä seurakunnan jäseneksi. Sanoin myöskin käsittäväni, ettei yksi henkilö enemmän tai vähemmän merkitse sille mitään, mutta että mielestäni jokaisen naisen ja miehen velvollisuus on näinä taistelun aikoina suoraan ilmaista vakaumuksensa ja liittyä hengenheimolaisiinsa. Hän myönsi minun olevan oikeassa, mutta neuvoi minua odottamaan ja harkitsemaan asiaa lähemmin, etten liian kiireisesti ottaisi tuollaista yhteiskunnalliselle asemalleni tärkeää askelta. Seurasin neuvoa ja alotin koettamalla päästä selville hänen yksilöllisyydestään. Kun kuuli hänen puhuvan seurakunnalle, olisi luullut, että siinä oli taipumattoman tarmokas ihminen, lujaluonteinen ja uskalias. Tavallisessa elämässä oli hän päinvastoin melkein naisellisen lempeä ja epäkäytännöllinen, seurassa arka ja pidättyväinen, läheisemmässä seurustelussa rakastettava. Mutta puhujalavalla tempasivat ajatukset hänet vastustamattomasti mukaansa; silloin oli hän lahjomattoman johdonmukainen. Tunsin pian häntä kohtaan sydämellistä ystävyyttä, joka on täysin elinvoimaisena säilynyt tähän päivään saakka, vaikka pitkät vuodet eroittavat meitä eivätkä tiemme kai koskaan enää leikkaa toisiaan.

Jonkun ajan kuluttua liityin vapaaseurakunnan jäseneksi. Tämä oli sangen yksinkertaista: oli käännyttävä hallintoneuvoston puoleen, tämä teki ehdotuksen seurakunnalle, joka yleisellä äänestyksellä ratkaisi asian. Senjälkeen kirjoitettiin tulokas seurakunnan luetteloon ja maksoi vuosittain vähäisen erän yhteisten menojen peittämiseksi.

Tämä askel merkitsi minulle hyvinkin paljon. Se eroitti minut iäksi menneisyydestä. Luovuin sillä julkisesti protestanttisesta kirkosta ja liityin täysin demokraattisesti järjestettyyn seurakuntaan. Pian sainkin tuntea ensimäiset seuraukset tästä. Olin vielä aivan pieni lapsi, kun kotivaltioni ruhtinas kerran saapui tervehtimään isääni ja tapasi minut hänen luonaan. En tiedä, miellytinkö häntä, vai miten lie ollut — kaiken kaikkiaan lahjoitti hän minulle tuona päivänä perimäoikeuden erääseen paikkaan aatelisten neitojen apulaitoksessa, joka oli maan ensimäisiä ja parhaita. Tällainen paikka takasi naimattomille naisille miellyttävän riippumattomuuden. Pyrkijät pääsevät vuoronperään nauttimaan tästä, mikäli paikka tulee vapaaksi. Omituista kyllä sain vähän aikaa senjälkeen kun olin liittynyt vapaaseurakuntaan tiedon, että minun vuoroni oli tullut ottaa paikka haltuuni. Äiti pyysi kirjeellisesti, etten tahallisesti menettäisi tätä erinomaista tilaisuutta. Olin aina palavasti toivonut taloudellisesti riippumatonta asemaa. Pohdin vakavasti, enkö siinä tapauksessa voisi perustaa koulua kansalle, jonka järjestäisin oman mieleni mukaan. Mutta kaikkein ensimäiseksi olisi minun täytynyt peruuttaa äsken ottamani askel, sillä eläkkeennauttijana olisi minun täytynyt evankeliumin kautta vannoa kuuluvani kristilliseen kirkkoon. Vaikka olisinkin voinut erota seurakunnasta, en kuitenkaan enää koskaan olisi voinut kuulua dogmaattiseen, oikeauskoiseen kirkkoon, ja itsestään selvää oli, etten tahtonut ostaa valheella tuon aseman tuottamia etuja. Vastasin siis saamaani ilmoitukseen, että kuuluin vakaumuksesta vapaaseurakuntaan, mutta tulisin, jos minut voitaisiin vapauttaa kaikista muodollisuuksista, ottamaan paikkani vastaan. Kirjettäni ei edes katsottu vastauksen arvoiseksi.

Amerikkaan lähtö oli yhä mielessäni, ja puhuin siitä Emilielle sekä professorille ja tämän rouvalle. He olisivat kernaasti kehoittaneet minua luopumaan tuosta ajatuksesta, sillä olimme suuresti kiintyneet toisiimme, mutta ymmärsivät hyvin syyni ja olivat liian vapaamielisiä vaikuttaakseen päätökseen, jota pitivät luonnollisena. Kohtalo näytti tulevan toiveitteni avuksi. Oleskeltuani jonkun aikaa korkeakoulussa, saapui sinne muuan vapaaseurakunnan saarnaaja perheineen ja muutamine ystävineen aikeissa lähteä Amerikkaan perustaakseen siellä vapaaseurakunnan. Perhe oli sangen rakastettava ja minä päätin lähteä heidän mukanaan. Minusta tuntui kuin samalla kertaa olisin saanut ystävät, kotiseudun ja tehtävän, sillä Amerikassa oli varmasti paljon työtä ja ennenkaikkea tarvittaisiin siellä kouluja. Siirtolaiset olivat eräänä iltana seurakuntamme kokouksessa. Siellä puhuttiin ihmiskunnan tulevaisuudesta, vapaaseurakuntien levenemisestä valtameren tällä ja tuolla puolen, vapaan ajatuksen ja vapaiden laitosten voitosta. Siellä sanottiin, ettei valtameri enää eroita, vaan yhdistää toinen toisiinsa veljet, jotka tahtovat samalla tavalla työskennellä saman päämäärän puolesta vapauttaakseen ihmishengen tietämättömyyden ja taikauskon ikeestä ja yhdistääkseen ihmisyyden työn, tieteen ja siveellisyyden tietä. Miten ihania olivatkaan nuo hetket! Mikä suuri tunne olikaan vallalla kaikkien sydämissä! Olin riemuissani: unelmani alkoivat toteutua. Tällaisessa kaikensäätyisistä ihmisistä muodostuneessa yhdyskunnassa ei enää arvioinut itseään satunnaisen asemansa mukaan maailmassa, vaan pääasiana oli jokaisen persoonallinen arvo. Tämä oli mielestäni vallankumouksen todellinen, onnellistuttava hedelmä, ja minä iloitsin ajatuksesta, että saisin kuulua ensimäiseen, todellisesti jaloon kansanvaltaan, joka muodostuisi molemmille pallopuoliskoille.

Minun täytyi myöskin puhua aikomuksestani äidille, sillä en tahtonut matkustaa salaisesti. Kirjoitin hänelle siis ilmoittaen suunnitelmani mahdollisimman koruttomasti ja rauhoittavasti. Puhuin hänelle tuntemattomasta ystävästä, joka odotti minua Amerikassa ja olisi tukeni ja suojelijani, lisäten, että äiti sitäpaitsi tunsi minut liiankin hyvin tietääkseen, että kulkisin tieni yksinkin levollisena ja arvokkaasti. Rukoilin häntä uskomaan, että seurasin syvää, vilpitöntä vakaumusta, että koko sisäinen kehitykseni oli ajanut minut tuohon päämäärään, että en tehnyt muuta kuin toteutin kohtaloni ja pyysin häntä rakastamaan minua niinkuin minä häntä rakastaisin elämäni viimeiseen silmänräpäykseen saakka. Lyhyesti — kirjeeseen vuodatin koko sieluni. Syvästi liikutettuna odotin vastausta, sillä ystäväni tahtoivat lähteä pian, ja asia vaati pikaista ratkaisua.

Vastaus tuli. Se oli musertava ja täytti minut ihmetyksellä ja tuskalla. Äitini ei pitänyt suunnitelmaani ainoastaan uhkarohkeana, vaan vieläpä rikollisenakin. Hänen mielestään oli epänaisellista osoittaa niin suurta luottamusta tuntemattomalle miehelle ja uskomatonta, että tahtoisin niin loitolle perheestäni. Hänen kirjeensä oli niin katkeran epäoikeudenmukainen, ja minä tunsin itseni niin puhtaaksi hänen soimaustensa edessä, että sydämeni nousi kapinaan. Taistelin hirvittävän taistelun itseni kanssa ja katselin vihaten kuilua, johon uskonnolliset ja yhteiskunnalliset ennakkoluulot vetävät jaloimmatkin luonteet. Minulla oli mielestäni täysi oikeus katkaista nuo siteet ja käydä omaa tietäni, vaikka en saisikaan muuta tunnustusta kuin omantuntoni hyväksymisen, enkä muita tuloksia kuin että olin puolustanut persoonallista edesvastuun tunnettani. Mutta — iskun aiheutti äitini, hän, joka oli rakastanut minua niin suuresti, ennenkuin mielipiteet eroittivat meidät, ja joka minua vieläkin rakasti. Se ratkaisi!

Vastasin olevani aina valmis uhraamaan toivomukseni hänen rauhansa vuoksi, ja jättäväni senvuoksi siirtolaissuunnitelmani; mutta vakaumustani en milloinkaan uhraa, ja siinä ei mikään mahti maailmassa minua järkytä. Senvuoksi olin uskonut, että hänelle olisi vähemmän tuskallista, jos kaukaisessa maassa eläisin sen mukaan kuin läheisyydessä hänen silmiensä alla.

Professori kirjoitti samoihin aikoihin sisarelleni: »Sisarenne on idealisti ja tahtoo elää ihanteensa mukaan. Häntä voi varoittaa yhdestä tai toisesta askeleesta, jos pitää sitä varomattomana, mutta hänen toimintavapauteensa ei saa kajota, vielä vähemmän epäillä hänen aikomustensa puhtautta.» Hän näytti minulle kirjeen ja lausui julki, kuten hänen rouvansakin ja Emilie, syvimmän myötätuntonsa.

Viimemainittu ehdotti, että jäisin oppilaitokseen johtamaan sitä professorin rouvan rinnalla ja käyttämään hyväkseni vaikutusvaltaani varsinkin luennoilla käyvien nuorten tyttöjen suhteen. Hän vakuutti sekä hallintoneuvostoon kuuluvien naisten että professorien olevan sitä mieltä, että minun mukanani oli opiston elämään tullut hyvä aines, että sisäoppilaat olivat minuun hyvin kiintyneitä, ja vihdoin, että hän itse puolestaan tunsi minussa löytäneensä ystävän, jota tarvitsi elämässään ja toiminnassaan. Olin syvästi liikutettu kuullessani tuon kaiken. Ensi kerran välähti tietoisuuteeni, että minusta oli kehittynyt yksilöllisyys, joka omasi määrätyn vaikutusvallan, ja tämän lohdullisen huomion tein juuri hetkellä, jolloin minua oli niin syvästi loukattu ja jolloin elämäni näytti uudelleen sattuman varaan heitetyltä, kun en tosiaan tietänyt, mihin ryhtyä, sillä perheeni keskuuteen palaaminen oli minulle nyt sula mahdottomuus. Otin senvuoksi kiitollisuudella vastaan Emilien ehdotuksen. Vakaumukseni mukainen toiminta — sitähän juuri olin etsinyt. Olin tosin aikonut etsiä sitä muualta, vapaasta maasta, kaukana kotiseudun tuskallisista muistoista, ja ystävieni lähtiessä tunsin pakostakin syvää haikeutta. Mutta pidin uhriani hyvityksenä tuskasta, jota tosin tahtomattani olin tuottanut äidilleni.

Ryhdyin uuteen tehtävääni innolla ja näin pian nuorten tyttöjen rakkaudella liittyvän minuun. Ensimäinen tapa, jonka koetin saada käytäntöön näyttäen itse hyvää esimerkkiä oli töiden jakaminen. Säästääkseni vähävaraiselta laitokselta monien palvelijoiden aiheuttamia menoja, siivosin joka aamu itse huoneeni, ja pian tekivät muutkin asukkaat samoin. Ei siinä kyllin, että talon järjestys parani, mutta jokainen tunsi aamuhetkellä tehdyn ruumiillisen työn terveellisen vaikutuksen, joka teki henkisen työn päivän kuluessa kaksin verroin nautintorikkaaksi. Sitäpaitsi päätimme itse pestä hienon pesumme ja näin taas säästää yhden menoerän. Kerran viikossa seisoimme sitten ilakoiden puutarhassa pesusoikkojemme ympärillä, ja hieroessamme pyykkiä, keskustelimme luennoista tai muista tärkeistä kysymyksistä, joihin nämä antoivat aihetta. Kaunein seuraus tästä yhdyselämästä oli kaikenlaisten pikkumaisten harrastusten, juorujen ja turhanpäiväisyyksien häviäminen, jotka vain liiankin usein turmelevat naisten keskinäisen elämän ja joista heitä täydellä syyllä moititaan. Elämämme oli siksi kaunista ja täyteläistä, ettei siinä ollut tilaa moiselle matalamielisyydelle. Teimme karkeampia töitä, kun se oli eduksi laitokselle, johon meidän kaikkien korkein henkinen harrastuksemme kohdistui, emmekä tunteneet sen alentavan itseämme, koska halvinkin työ, kun se on velvollisuus, on ihmiselle kunniaksi. Mutta emme myöskään antaneet näille töille suurempaa arvoa kuin ne ansaitsivat, sillä elämässämme oli parempaakin, joka avasi meille uusia näköaloja ja osoitti meille itsessämme piilevät kyvyt, jotka takasivat naiselle uuden, jalomman aseman elämässä. Näin oppilaiden luonteissa mitä ihanimpia muutoksia. Useampi kuin yksi tunnusti kiitollisena, että hänen tyttärensä oli kehittynyt paljon sopusointuisemmaksi ja jalommaksi. Useat lahjakkaimmista oppilaista, joille taloustoimet ja käsityöt olivat ennen kauhistus, koettivat nyt yksinkertaisesti yhdistää nämä henkiseen työhön. Kevytmieliset muuttuivat vakaviksi, laiskat ahkeroiksi — virta tempasi kaikki mukaansa hyvää kohden.

Alussa niin epäuskoiset opettajat innostuivat yhä enemmän tehtäväänsä. Naisellinen kuulijakunta osoittautui paljon tarkkaavammaksi ja vastaanottavaisemmaksi kuin konsanaan miehinen, ja kysymykset, joita luentojen jälkeen tulvimalla tulvi opettajille, osoittivat, etteivät he puhuneet kuuroille korville.

Opiston elämä ei rajoittunut pelkästään luentoihin ja kotoiseen yhdessäoloon. Kerran viikossa pidettiin seurusteluilta. Täälläkin vallitsi uusi, eloisa henki: oltiin vapaita, vaan ei vallattomia, henkeviä, vaan ei teeskenneltyjä. Nuoriso kerääntyi vanhempien ympärille kyselemään ja kuuntelemaan. Huomattavat henkilöt ryhtyivät mielellään keskusteluihin, joissa heiltä kunnioittaen vaadittiin paras, mitä heillä oli antaa. Hampurissa käyvät merkkihenkilöt suostuivat tulemaan näihin illanviettoihin, ja useammin kuin kerran tapahtui, että kirjailijat ja runoilijat lukivat täällä henkisiä tuotteitaan, ennenkuin suuri yleisö pääsi niistä osalliseksi. Erittäin miellyttäviä olivat tiheät, tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä koskevat keskustelut. Joku seurasta esitti kysymyksen omalta näkökannaltaan; tästä sukeutui keskustelu, johon kaikki voivat ottaa osaa ja ujoimmatkin rouvat ja neitoset tottuivat lopulta lausumaan julki mielipiteensä vapautuen väärästä häveliäisyydestä, jonka vuoksi moni sattuva sana on jäänyt lausumatta ja moni vielä epäselvä ajatus kehittämättä.

Vaikka elämäni laitoksessa olikin kyllin rikasta, kävin kuitenkin joka sunnuntai-aamu seurakunnan kokouksissa ja kerran viikossa iltaisin. Jälkimäiset olivat omistettuja seurustelulle ja seurakunta-asioille. Työmiehet ja köyhemmät seurakuntalaiset saapuivat sinne vaimoineen ja lapsineen istuen samojen pöytien ympärillä kuin varakkaammatkin ja yhteiskunnallisesti korkea-arvoisemmat henkilöt. Yhdessä, kuten vertaiset ainakin, keskusteltiin valtiollisista, uskonnollisista ja tieteellisistä asioista, ja naiset ottivat kaikkeen innokkaasti osaa. Siihen aikaan oli seurakunnan keskuudessa polttavana kysymyksenä tunnustuksettoman seurakuntakoulun perustaminen. Koulua järjestämään oli valittava kolmen mies- ja kolmen naishenkilön muodostama komitea. Vaaliin saivat ottaa osaa sekä miehet että naiset. Kun liput nostettiin uurnasta ja nimet luettiin, esiintyi omani niin usein, että jouduin kokonaan hämilleni, sillä vaikka olin valmis tekemään kaikkeni ollakseni hyödyllinen, olin yhä vielä äärimmäisen arka, jos oli kysymys julkisesta esiintymisestä. Kun hyvä saarnaajamme ilmoitti tulleeni valituksi, olisin mieluimmin kieltäytynyt, kun en luottanut käytännöllisiin tietoihini tuollaisen laitoksen järjestämisessä. Mutta ystävälliset kehoitukset joka taholta saivat minut tekemään päätökseni ja ottamaan vastaan luottamuksen, jota ansaitakseni minulta tähän saakka oli puuttunut tilaisuus. Molemmat naistoverini olivat ansiokkaita ja kokeneita henkilöitä. Komitean muut jäsenet olivat saarnaaja, muuan toinen seurakuntalainen ja opistomme professori. Uusi tehtävä oli minulle sangen rakas, sillä hankin siinä paljon käytännöllisiä tietoja ja sain olla apuna entistä monipuolisempien periaatteiden toteuttamisessa. Koulun tuli itse ylläpitää itsensä, mutta yksimielisesti päätettiin, että rikkaat maksoivat enemmän lastensa kasvatuksesta kuin köyhät, vaikka kaikki pääsivät osallisiksi samoista sivistyseduista. Tämä asia uskottiin komitean puolueettomuuden ja vanhempien rehellisyyden ratkaistavaksi oppilaita kouluun otettaessa. Toinen tärkeä kysymys, pitkällisten keskusteluiden ja vakavan harkinnan aihe komiteassa oli yhteisopetus pojille ja tytöille. Lopulta päätettiin panna se toimeen alkeisluokilla, mutta korkeammilla luokilla eroittaa pojat ja tytöt, kuitenkin niin, että tytöt saivat nauttia aivan samaa opetusta kuin pojat. Uskonto poistettiin täydellisesti opetusohjelmasta ja jätettiin se perheiden huoleksi kunkin oman persoonallisen vakaumuksen mukaan. Koulun tehtävänä oli ainoastaan opettaa ja herättää eloon siveellinen tunne todellisen sivistyksen, inhimillisten näkökantojen ja jalojen esimerkkien avulla sekä vetoamalla yksilön velvollisuuksiin perheessä, yhteiskunnassa ja valtiossa.

Kuuluin myöskin suureen n.s. köyhäinyhdistykseen, jonka väsymättömät korkeakoulun perustajat olivat niinikään muodostaneet. Se teki äärettömän paljon hyvää ei ainoastaan jakamalla almuja, vaan elähyttämällä köyhien siveellistä tunnetta runsailla työpalkoilla ja ottamalla persoonallisesti osaa heidän kohtaloonsa tällä tavalla auttaen heitä kurjuuden eristämästä asemasta. Minäkin sain osaltani käydä määrättyjen köyhien perheiden luona. Miten kuvaamatonta kurjuutta näinkään tuossa rikkaassa, kukoistavassa kaupungissa — miten syvää siveellistä alennusta! Eräänä päivänä saavuin tietämättäni kadulle, jonka varrella asui melkein yksinomaan prostitueerattuja. Näin heitä avonaisissa ikkunoissa tai ovilla armottomassa päivänvalossa, kun maali ja suojaavat hepenet olivat poissa. Näin silloin ensi kerran noita surullisia olentoja, ja mieleni täytti sanomaton sääli onnettomia kohtaan, jotka köyhyyden ja yhteiskuntatapojen harhauttamina syöksyvät kuiluun. Miten kuohuksiin jouduinkaan kuullessani, että noiden poloisten täytyi suorittaa kaupungille määrätty maksu saadakseen harjoittaa inhoittavaa ammattiaan. Siis hyötyy valtio naisen alennuksessa, tuosta yhteiskunnan tahrapilkusta, tuosta julkisen elämän kuolemansynnistä! Minussa heräsi palava halu suunnata ponnistukseni tuolle taholle ja julistaa noille kurjille uutta siveysoppia: työ on ihmiselle kunniaksi eikä häpeäksi. Mutta tajusin, että tätäkin uudistusta varten oli maaperä ensin muokattava siten, että nainen paremman kasvatuksen avulla saatettiin taloudellisesti riippumattomaan asemaan. Tämänkin kysymyksen ratkaisu piili, kuten yleensä kaikkien, syvällä asioiden ytimessä. Kuinka olisikaan muuten saatu aikaan näin syvälle inhimilliseen elämään koskeva siveellinen vallankumous valtioissa, jotka suojelivat siveettömyyttä heittäen häpeän onnettomille kurjuuden uhreille, todellisten pahantekijöiden kenties istuessa valtion hallitsijoiden ja lainlaatijoiden joukossa.

Elämäni oli nyt niin rikasta, ettei minulla ollut aikaa turhaan suruun eikä katkeriin mietteisiin. Elin vakaumukseni mukaista elämää ja käytännölliset kykyni kehittyivät niitä vapaasti harjoittaessani. Sydämessäni asui syvä rauha, ja kun eräänä iltana tapani mukaan seisoin ennen levolle menemistä ikkunan ääressä katsellen hiljaista yötä ja miettien päivän toimia sekä mennyttä elämääni, sanoin itselleni: Olen jälleen onnellinen.

Näihin aikoihin sain Pienokaisen kirjeessä tiedon, että hänen veljensä isän pyynnöistä ja vaikutusvaltaisten henkilöiden välityksellä, mutta ennenkaikkea vakavista terveyssyistä oli saanut puolet vankeusajastaan anteeksi, ja että häntä puolentoista vuotta kestäneen vankeuden jälkeen odotettiin kotiin. Sisareni kirjoitti sittemmin hänen saapuneen ja että perheessä sitäpaitsi vieraili nuori nainen, jonka kerrottiin menevän naimisiin onnellisen vapautetun kanssa. Tiesin kuka tämä oli: hän, joka oli kirjoittanut kauniit kirjeet vangille. Nämä tiedot hämmensivät sydämeni hiljaisen kirkkauden. Mutta samoihin aikoihin oli minulla ilo ilmoittaa opistoon uusi oppilas. B:stä kotoisin oleva ystäväni Anna kirjoitti minulle kaiken sen houkuttelemana, mitä olin kirjoittanut opiston elämästä, päättäneensä, täysin riippumaton kun oli, saapua sinne tehdäkseen hänkin elämänsä siellä hyödylliseksi. Hän saapui, vierailtuaan ensin Pienokaisen luona. Hän oli siellä oppinut tuntemaan Teodorin ja suuresti mieltynyt hänen jaloon olemukseensa. Kysyin hänen avioliitostaan. Hän kertoi, ettei siitä enää puhuttu mitään, kun tyttö, joka kirjeissään oli ollut niin älykäs ja suurenmoinen, persoonalliselta olemukseltaan olikin niin vähän miellyttävä, että Teodorin hänestä vankeudessa luoma ihannekuva oli ollut räikeässä ristiriidassa todellisuuden kanssa ja että vaikkakin ystävyys ja kunnioitus pysyivät muuttumattomina, ei rakkaus ottanut herätäkseen. Hänen lähtönsä jälkeen oli Teodor matkustanut erääseen merikylpylään, vahvistaakseen siellä pitkällisen vankeuden riuduttamaa terveyttään. Viimeinen tieto huolestutti minua syvästi, mutta edellinen tuotti jonkinlaista tyydytystä. En tosin hetkeäkään uskonut, että katkenneet siteet voitaisiin solmia uudelleen, mutta — niin heikko on ihmissydän! — tunsin kuitenkin eräänlaista, vastustamatonta iloa nähdessäni, ettei mikään hänen kiintymyksistään meidän eromme jälkeen ollut niin kokonaan vallannut häntä ja täyttänyt hänen olemustaan kuin kerran rakkaus minuun.

Seurakuntakoulujen järjestely oli niin pitkällä, että oli ryhdyttävä valitsemaan opettajia ja opettajattaria. Hakijoita oli useita molemmista sukupuolista. Komitea asetti heidät ehdolle, seurakunta valitsi lopullisesti. Tätä varten oli hakijoiden esitettävä seurakunnalle mielipiteensä vapaaseurakuntien kouluista ja senjälkeen annettava näytetunti tähän tarkoitukseen kootussa luokassa. Miten suuresti hämmästyinkään saadessani Pienokaiselta kirjeen, jossa tämä kertoi veljensä aikovan hakea ylempien luokkien ensimäistä opettajapaikkaa. Kirjallinen toiminta oli hänelle mahdoton, kun sana ei enää ollut vapaa, samoin valtiollinen ura näinä taantumuksen aikoina. Näin jäi hänelle ainoastaan toiminta vapaissa seurakunnissa, joihin hän jo vakaumuksensa mukaan aikoja sitten oli kuulunut. Minua liikutti syvästi, että hän näin ikäänkuin kääntyi puoleeni luodakseen itselleen uuden tulevaisuuden. Päätin kuitenkin ottaa hänet vastaan rauhallisesti kuten ihminen, joka on saavuttanut tasapainon sieluunsa. Kirjoitin Pienokaiselle, että hänen veljensä saapukoon kilpailuun, josta en epäile hänen voitolla suoriutuvan.

Ystäväni Anna oli yhä enemmän kiintynyt minuun. Rakastin häntä puolestani sydämellisesti, mutta minulla oli liian paljon tehtäviä voidakseni niin kokonaan omistaa aikani hänelle kuin hänenkaltaisensa luonne vaati. Tästä johtui, että hän sydämellisellä ystävyydellä liittyi äskettäin korkeakouluun saapuneeseen nuoreen tyttöön, joka puolestaan intohimoisesti kiintyi häneen. Charlottesta — se oli hänen nimensä — tuli pian ikäänkuin Annan varjo ja missä toinen oli, siellä toinenkin. Eräänä päivänä oli Anna sairaana eikä Charlotte hievahtanut hänen vuoteensa äärestä. Minun oli täytynyt iltapäivällä käydä kaukaisessa kaupunginosassa köyhieni luona. Palasin vasta illalla väsyneenä ja surullisena nähtyäni taas niin paljon kärsimystä. Palvelustyttö sanoi, että ylhäällä Annan luona oli vieras herra. Arvasin heti, kuka se oli, ehkä voinut vastustaa syvää mielenliikutusta. Pakotin itseni tyyntymään ja astuin rauhallisena huoneeseen. Sairashuoneen puolihämärässä näin jonkun istuvan Annan vuoteen vieressä. Tunsin hänet vain liiankin hyvin. Hän nousi tervehtimään. Toivotin hänet rauhallisesti tervetulleeksi ja me puhelimme kuin vanhat tuttavat. Mutta mitä rauhallisemmalta näytin ulkonaisesti, sitä liikutetumpi olin sisäisesti. En ollut nähnyt häntä sitten äidin hautajaisten, ja sen päivän ja tämän hetken välillä oli hänen vankeutensa, minun kotoa lähtöni ja monta katkeraa, surullista taistelua! Hänen läheisyydessään tunsin, ettei rakkauteni vieläkään ollut sammunut, mutta minulla oli kyllin paljon valtaa itseni ylitse ollakseni varma, ettei hän huomannut minussa muuta kuin myötätuntoista ystävyyttä, jota hänen ihanat ominaisuutensa ansaitsivat.

Hän kiintyi pian lämpimästi saarnaajaamme, joka ilokseen kuuli, että hän oli kirjoittanut tuon kirjan kirkollista kristillisyyttä vastaan, josta jo olen maininnut ja joka valmistui sydämellisimmän rakkautemme aikoina. Saarnaaja sanoi tämän kirjan suuresti vaikuttaneen häneen. Myöskin Emilie tunsi sen ja oli onnellinen saadessaan tutustua tekijään.

Teodor oli aluksi saapunut vain muutamiksi päiviksi. Hän tahtoi ensin nähdä, miellyttäisikö elämämme häntä tarpeeksi. Tämän lyhyen käyntinsä aikana kohteli hän minua vapaasti ja ystävällisen huomaavasti. Elämä näytti minusta taas kauniimmalta hänen säteilevän henkensä valaisemana, ja minusta tuntui kuin tekisi yhteys tuon rikkaan, runollisen luonteen kanssa elämän miellyttävämmäksi, vaikka ei hänen sydämensä enää kuuluisikaan minulle.

Hän palasi järjestämään asioitaan saapuakseen pian lopullisesti takaisin. Sillävälin ponnistin kaikki voimani valmistaakseni hänen valitsemistaan, kerroin hänestä ja hänen kärsimyksistään vakaumuksensa puolesta, kuvailin loistavia opettajalahjoja, jotka uskoin hänen omaavan. Hänen saapuessaan oli maaperä valmis. Emilie, jonka talo sijaitsi aivan opiston vieressä, oli kutsunut hänet vieraakseen. Teodor kävi melkein joka päivä meitä tervehtimässä, oli usein luennoilla ja vietti tavallisesti iltansa korkeakoulun piirissä. Saarnaaja oli pyytänyt häntä esittäytymään seurakunnalle puhumalla hänen sijastaan seuraavana sunnuntaina. Minusta oli surumielisen rakasta nähdä hänen jälleen puhuvan seurakunnalle kuten kerran ensi nuoruuden innostuksessa, jolloin emme kumpainenkaan vielä olleet traditsionin kahleista vapautuneita. Silloin hän puhui kristilliselle kuulijakunnalle, nyt vapaalle seurakunnalle, ja me, jotka toinen toisemme kautta olimme kehittyneet vapaa-ajattelijoiksi, tapasimme toisemme nyt, pitkän, surullisen eron jälkeen, joka oli yhdistänyt meidät samaan työhön.

Hänen puheensa oli kaunis ja teki syvän vaikutuksen. Siinä ei enää ollut entisen nuoren apostolin runollista hehkua, joka näki kaukaisen ihanteen pilvissä ja puhui Jumalan valtakunnasta maan päällä. Puheesta henki koetellun miehen tyyneys, miehen, joka tuntee ihanteellista ajatusta vastustavat hirvittävät, käytännölliset voimat ja on valmis kieltäytyvään työhön, välttämättömään todellisen edistyksen hitaassa kulussa.

Opettajavaalin päivä koitti. Aliopettajat ja -opettajattaret oli juuri valittu; nyt oli vain jäljellä yliopettajan vaali. Hänestä tuli samalla jäsen hallinnolliseen valiokuntaan, johon minäkin kuuluin. Vaali tapahtui illalla ja seurakunta oli melkein täysilukuisena koolla. Lavalla, jossa puhujat seisoivat, istui myöskin komiteamme ja edessämme sijaitsi uurna, johon vaaliliput heitettiin. Ensin oli kaksi vierasta hakijaa. He lukivat kirjallisen esityksensä vapaan koulun tarkoituksesta ja järjestelystä ja antoivat näytetunnin tarkoitusta varten kootussa luokassa. Seurakunta palkitsi molempia suurilla suosionosoituksilla, niin että olin jo hiukan tuskissani Teodorin puolesta. Nyt tuli hän ja luki kirjoitelmansa, jossa kysymys vapaan koulun tehtävästä oli täydellisesti ratkaistu samalla kertaa sekä ihanteellisesti että käytännöllisesti. Hänen kuvaamansa koulut olisivat, joskus toteutettuina, saaneet aikaan todellisen vallankumouksen, s.o. siveellisen ja henkisen mullistuksen, vieden kansat itsehallintoon ja velvollisuuksien täyttämiseen, jotka ovat yhteiskunta-elämän todelliset perusteet. Tajusimme kaikki, että tässä sanottiin paras, mitä asiasta voitiin sanoa. Saarnaaja nyökäytti minulle päätään iloisesti hymyillen. Näytetunti vastasi luentoa. Lapset, jotka eivät koskaan olleet häntä nähneet, olivat suunniltaan ilosta, eivätkä olisi tahtoneet ollenkaan lopettaa. Äänestysliput heitettiin uurnaan. Saarnaaja luki ja laski ne. Näin tuloksen jo hänen iloisesta ilmeestään. Hän julisti Teodorin valituksi suurella ääntenenemmistöllä. Tämä näytti itsekin sangen onnelliselta. Hän oli jälleen saanut kutsumuksen, tehtävän.

Samalla viikolla avattiin koulu. Nyt oli vain hankittava Teodorille kansalaisoikeus, sillä häntä pidettiin muukalaisena tässä saksalaisessa kaupungissa, jolla tosin oli oma hallituksensa.

Mutta näiden iloisten tapausten rinnalla kehittyi korkeakoulun kotoisessa elämässä asiaintila, minulle sangen tuskallinen ja katkera. Anna ja Charlotte alkoivat viettää yhä suljetumpaa elämää, joka ei oikein soveltunut korkeakoulun varsinaiseen tarkoitukseen. He vetäytyivät melkein kokonaan Annan huoneeseen, ja sinne saapui nyt Teodorkin joka ilta, molempien osoittaessa hänelle kaikkea mahdollista huomaavaisuutta, jonka olosuhteet myönsivät. Minulla oli aikoja sitten ollut tapana viivähtää hetkinen Annan luona, ennenkuin lähdimme laitoksen asukkaiden yhteiseen illanviettoon. Tein nytkin tottumukseni mukaan. Tapasin Annan luona Teodorin ja minulle olisi tuottanut vain iloa osanotto tuttavalliseen keskusteluun, jota hänen henkensä elähytti, jos kaikki olisivat käyttäytyneet yksinkertaisesti ja vapaasti ja jos näiden yksityiskeskustelujen jälkeen olisi myöskin muistettu velvollisuuksia opiston yhteistä elämää kohtaan ja siirrytty salonkiin, talon muiden asukkaiden pariin. Näin ei kuitenkaan ollut, ja oli katkeraa huomata Annan ja Charlotten käyttäytyvän siten, että käyntini Annan huoneessa saivat sen leiman kuin olisin yksinomaan etsinyt Teodorin seuraa — tämä kaikki vaikka he tunsivat menneisyyden ja olisivat voineet ystävällisesti välittää ja suoda sydämeni pohjassa piilevälle arpeumattomalle haavalle lohdutusta ystävällisessä yhteiselämässä, jolle olin valmistanut maaperää. Tämän vuoksi ilmeni läheisessä yhteiselämässämme pian epäsointu, joka loukkasi minua syvästi — olinhan jo niin paljon antanut anteeksi eikä minulla enää ollut minkäänlaisia persoonallisia vaatimuksia. Harvensin yhä enemmän käyntejäni Annan luona, työskentelin yksin huoneessani tai lähdin aikaisemmin talon muiden asukkaiden pariin, jotka pian alkoivat soimata molempien ystävättärien eristäytymishenkeä. Tämä oli uusi tuskallinen menetys ja suuri pettymys Annan ja Charlotten suhteen, jotka menivät niin pitkälle, että salasivat minulta käyntejään Teodorin luona.

Vuosi oli lopussaan. Uudenvuoden illaksi olimme valmistaneet todella kansanvaltaisen juhlan. Useita seurakuntaan kuuluvia työläisperheitä oli kutsuttu sinne. Illallispöydässä istuin erään puusepän vieressä, jonka kanssa olin ollut tuttu jo pitemmän aikaa ja jota pidin suuressa arvossa. Hän oli lujaluontoinen, ajatteleva ja valistunut mies, työskennellyt kauan aikaa Parisissa, ollut Börnen ystävä, kuunnellut hänen luentojaan saksalaisille työmiehille ja seisonut hänen kuolinvuoteensa ääressä. Börnen kysyessä, luuliko hän saksalaisten työmiesten ymmärtäneen häntä, oli hän antanut kuolevalle varman, myöntävän vastauksen. Palattuaan takaisin synnyinkaupunkiinsa, omisti hän elämänsä vapauden asialle osoittaen esimerkillään, mitä työmies käsityönsä ääressä voi tehdä itsensä ja muiden kehittymiseksi. Tunsin aina iloa keskustellessani tämän kirkasjärkisen, lämminsydämisen ihmisen kanssa. Hänen vaimonsa, tulinen tasavaltalaismielinen, oli miehensä arvoinen. Kun hänen miehensä v. 1848 oli vangittu valtiollisista syistä, oli vaimo mennyt korkeimpien viranomaisten puheille vaatien miehensä vapauttamista »ei armosta, vaan että tapahtuisi oikeus, kun hän on viaton». Sellaisia ihmisiä oli siihen aikaan Saksan työläisten keskuudessa.

Illallisen jälkeen luki Teodor meille Lenaun »Albigensit». Tuo kaunis runoelma, kertomus suuresta marttyyriudesta, kosketti meissä kaikissa samaa kieltä. Mutta minä olin kaksin verroin järkytetty kuullessani esittäjän sointuvan äänen, joka niin usein oli liikuttanut sydäntäni ja nähdessäni nuo jalot, kalpeat kasvot, joiden omistaja näytti kuuluvan samaan marttyyrijoukkoon, jonka tarinan hän meille luki. Kun hän oli lopettanut poistuin viereiseen tyhjään huoneeseen voittaakseni mielenliikutukseni. Kuulin jonkun tulevan jäljessäni ja kääntyessäni näin, että se oli hän. Silmänräpäykseksi yhtyivät katseemme kuvastaen tunnustuksen yhdyssiteelle, joka on korkeampi rakkauttakin, ja joka ikuisesti yhdistää ihmiset yli ajan ja tilan: se on rakkaus ihanteeseen. Sanat olivat turhia. Toisia ihmisiä tuli huoneeseen. Mutta tästä hetkestä saakka katosi sydämestäni välillemme hiipinyt katkeruus ja sinne jäi vain hiljainen, surumielinen rauha.

Uudenvuoden alussa saapui vastaus Teodorin anomukseen jäädä Hampuriin harjoittaakseen porvarillista ammattia. Se oli kieltävä. Siinä esitettiin, että korkeat valtiolliset näkökohdat tekivät pitemmän oleskelun ja porvarillisen ammatin harjoittamisen mahdottomaksi miehelle, jota oli syytetty valtiopetoksesta. Oheen oli liitetty määräys mahdollisimman nopeasti poistua kaupungin alueelta. Olimme kaikki tuskaisen ihmetyksen vallassa. Seurakunta oli suuresti kuohuksissaan. Tämä oli ensimäinen varoitusmerkki lähestyvästä vaarasta, ja siitä että taantumus epäsuopein silmin katseli noita pieniä keskuksia, joissa vallitsi muualla kielletty vapaus. Varmaa oli, ettei vapaakaupunki Hampurin pieni, mitätön hallitus olisi keksinyt antaa kieltävää vastausta. Oli kysytty suuremmalta valtiolta, sieltä, jossa Teodor oli tehnyt rikoksensa ja noudatettu sieltä käsin saapunutta määräystä. Seurakunnan vaikutusvaltaisimmat miehet ottivat kaikki mahdolliset askeleet, tarjosivat kaikki takeet — turhaan. Minäkin tein epätoivoisen yrityksen. Pyrin vapaavaltion silloisen päämiehen puheille ja pääsinkin. Hän oli imelän kohtelias pieni ukko. Sanoin asiani, vakuutin voivani antaa enemmän persoonallisia takeita kuin kukaan muu, koska tunsin hyvin Teodorin kunnianarvoisen perheen, kun tiesin, miten etäinen nykyään oli ajatuskin valtiollisesta toiminnasta Teodorille, joka nyt yksinomaan tahtoi omistautua opetusalalle. Pieni ukko vastasi minulle viekkaasti hymyillen, että se kenties oli vielä arveluttavampaa kuin kaikki muu, koska opettajalla vasta oikein olikin tilaisuus levittää aatteitaan. Sitten hän yrittäen näyttää hyväntahtoiselta sanoi: »Minä vakuutan teille, että me emme tahdo tehdä vaikeuksia. Meistä on kerran sanottu, että hallituksemme on äidillinen eikä isällinen, me emme olisi mitään kieltäneet. Tärkeät näkökohdat määräävät menettelymme ja minun täytyy valitettavasti vastata teille, ettei minkäänlaista toivoa ole.»

Näin täytyi minun jättää tuo äidillinen ukko ja palata surullisena kotiin. Emilie oli myöskin puolestaan koettanut kaikkensa — turhaan hänkin.

Tapaus järkytti raskaasti Teodoria. Hän puhui siitä vähän, mutta hänen katkera hymynsä ja kuolonkalpeat kasvonsa osoittivat hänen nyt vasta täysin käsittävän asemansa. Isänmaa oli häneltä suljettu, viimeinen toiminnan mahdollisuus tukahutettu. Mitä jäi? — maanpako. Hänen kyvyilleen ja ikänsä kukoistuksessa kun oli, ei se kuitenkaan olisi ollut suurin onnettomuus, mutta odottamaton isku paljasti hänessä äkkiä ruumiillisen sairauden, jonka itu kai jo oli näyttäytynyt vankilassa, mutta jonka kehkeytymisestä ei hänellä itsellään eikä hänen ystävillään ollut aavistustakaan, niin että maasta muuttoa ei edes voinut ajatella. Mutta Hampurista täytyi hänen lähteä, sillä hänen jäämisekseen keksimämme tekosyyt eivät pitkälle auttaneet, ja sitäpaitsi näytti välttämättömimmältä ajatella hänen terveyttään ja hankkia sille pitempiaikaista hoitoa. Hän päätti lähteä erääseen kylmävesiparantolaan pohjoisessa, päivän matkan päässä Hampurista. Siellä oli muuan Charlottelle tuttu lääkäri, joka oli suuressa maineessa. Teodor sanoi jäähyväiset ja sai tyydytyksekseen nähdä, kuinka oppilaat valittivat hänen eroamistaan. Sitten hän lähti ja uudelleen tunsin täyttymättömän aukon elämässäni. Kun aika kului eikä tullut minkäänlaisia tietoja, päätin kirjoittaa ja sanoa hänelle, että hän oli minulle liian paljon kunnioitusta ja ystävyyttä velkaa jatkaakseen tuota todella rikollista vaitioloaan, sen sijaan että silloin tällöin ilmoittaisi minulle terveydentilastaan, kun kerran tiesi, millä epäitsekkäällä osanotolla suhtauduin hänen kohtaloonsa. Tällä kertaa hän vastasi, ja kuten tulikin, ystävän vapaalla avomielisyydellä. Tästä alkaen oli kirjevaihtomme jälleen käynnissä, mutta tiedot hänen terveydentilastaan eivät olleet tyydyttäviä. Kirjoitin salaa laitoksen lääkärille ja pyysin häntä täysin rehellisesti ilmaisemaan mielipiteensä sairaan tilasta. Hän vastasi: »Kun tahdotte tietää totuuden, täytyy minun sanoa Teille, etten voi taata ystävällenne enemmän kuin vuoden elinaikaa. On enää vain kysymys sairauden enemmän tai vähemmän nopeasta kehityksestä, jonka loppuna on auttamattomasti kuolema.»

Seisoin kauan aikaa kirje kädessä uskaltamatta uudelleen lukea noita kauheita sanoja. Vihdoin lähdin yksinäni kävelemään syrjäistä tietä, joka kulkee viheriäin pensaitten ja puiden lomitse luikertelevan puron vartta. Kevät oli täydessä kukoistuksessaan, kukkaset kukoistivat ja tuoksuivat, linnut lauloivat iloisessa kuorossa puiden oksilla. Minä yksin vaelsin tämän ilakoivan luonnon keskellä kuin tuomittu, sietämättömillä kahleilla raskautettu olento. Se aika oli aikoja sitten mennyt, jolloin sain lohdutusta uskomalla muille tuskani. Olin tottunut yksin kantamaan kohtaloni, vain luonnolta, joka ammoisista ajoista oli ollut ystäväni, voin nytkin kysyä: »Onko tämä hänen viimeinen keväänsä?» Ja kun toivo häipyi, vierivät hiljaiset kyyneleeni puroon, ja se kantoi ne salaperäiseen etäisyyteen, johon kaikki katoaa: nuoruus, rakkaus, toiveet, kärsimykset, ja vihdoin — itse yksilö.

Teodorin sijalle» oli valittava toinen opettaja. Ehdotin komitealle Demokraattia, tuota jaloa ystävää, jonka kanssa olin jatkuvasti ollut kirjevaihdossa. Tiesin, ettei hänellä ollut tointa, liian kiihkeä tasavaltalaismielinen kun oli palvellakseen taantumusta. Ehdotukseni hyväksyttiin. Kirjoitin hänelle, hän myöntyi ilolla, saapui, tuli valituksi, ja kun ei koskaan ollut julkisesti joutunut syytteeseen, ei häntä millään syyllä voitu kieltää oleskelemasta paikkakunnalla. Näin oli läheisyydessäni jälleen yksi kallis ystävä lisää, ja pian näin hänen suureksi ilokseni kiintyvän erääseen hienosti sivistyneeseen kelpo tyttöön, joka jonkun aikaa oli oleskellut korkeakoulussa ja auttoi minua sen johdossa. Tyttö vastasi hänen kiintymykseensä, ja kesän lopulla vietimme sydämellisellä ilolla heidän kihlajaisiaan. Tämä kesä oli yleensä, paitsi tuskallista salaisuutta, jonka säilytin sydämessäni, henkisesti sangen ihana. Korkeakouluun oli saatu luennoitsijaksi uusi professori, sekä lahjakas että rakastettava henkilö. Hän luennoitsi meille geologiaa ja kemiaa. Jos kohta positivisti tiedemiehenä oli hän kuitenkin syvästi runollinen luonne ja kertoessaan meille hiiliaine-atoomista, joka vaeltaa läpi aineen ikuisuuden yhtyäkseen muiden aineitten kanssa milloin neron aivokudelmaan, joka luo kuolematonta, milloin tuoksuvaan kukanteriöön, kuvasi hän tätä tavalla, joka sai meidät kaikki ihastuksen valtaan. Minulle avautui kokonainen maailma uusia ajatuksia. Luulin lopullisesti löytäneeni ratkaisun ydinkysymyksiin. »Aineen ikuisuus», — tuo sana ei enää kauhistuttanut minua — minua, joka en uskonut persoonalliseen kuolemattomuuteen. Ikuisuuden periaate näytti minusta nyt taatulta, ja aine, mateeria, jonka kristillinen maailmankatsomus oli niin syvästi nöyryyttänyt, nousi halveksitusta haudastaan voitokkaasti huutaen: »Minä olen ikuinen perusta, ja yksilö vain on ikuisuuteni ohimenevä ilmiö.»

Kirjoitin näiden luentojen johdosta Teodorille pitkiä kirjeitä tehdäkseni hänetkin osalliseksi niiden minulle tuottamasta ilosta. Mutta kun korkeakoulun ja seurakuntakoulujen syyslupa alkoi, tunsin itseni sangen väsyneeksi ja päätin tehdä jotakin terveyteni hyväksi. Olin Ostendessa käytyäni kokonaan vesiparannuksen kannattaja ja olin hyljännyt kaikki lääkkeet. Lääkärimme Hampurissa oli myöskin tämän suunnan miehiä ja määräsi minut parannuksille samaan laitokseen, jossa Teodor oli. Suostuin ilolla, kun tietäessäni minkä tiesin, hartaasti ikävöin vielä kerran nähdä häntä. Anna ja Charlotte olivat lähtöäni vastaan. Olin päättänyt olla kenellekään ilmaisematta surullista salaisuuttani — sitäpaitsi oli lääkäri pyytänyt minulta ankaraa vaiteliaisuutta. En voinut siis selittää salaista syytäni. Mutta ikuisen eron edessä en välittänyt joutavista arveluista, en edes läheisimpien ystävieni estetyistä.

Niinpä matkustinkin tuohon laitokseen, joka maalaisen hauskana sijaitsee vähäisen järven rannalla. Saavuin päivällisaikaan ennen ateriaa. Lääkäri otti minut vastaan vahvistaen vielä sen mitä oli kirjoittanut. Ruokasalissa oli koolla suurilukuinen seura. Teodor istui ylhäällä pöydän päässä. Olin kirjoittanut saapumisestani, joten se ei ollut hänelle yllätys. Hän nousi ylös tullen tervehtimään. Voin vaivoin salata surumielisyyteni, niin suuresti oli hän muuttunut. Lääkäri antoi minulle ankaroita määräyksiä: minkäänlaista työtä en saanut tehdä, lepuuttaakseni silmiäni, sitäpaitsi oli täydellinen mielenrauha välttämätön. Jälkimäistä määräystä en valitettavasti voinut totella. Olin syvästi onneton nähdessäni ystäväni kalpeana ja uupuneena, ennenaikaiseen kuolemaan tuomittuna, tai tietäessäni hänen tuntikaudet istuvan yksin huoneessaan kärsimyksiinsä vajonneena, taistellen kieltäymyksen taistelua, joka on niin vaikea, kun sielu vielä on nuori ja tulvillaan runoutta ja tulevaisuuden suunnitelmia. Kuinka kipeästi silloin halusinkaan sanoa hänelle: »Tunnusta minut siksi, mikä olen, sisarsieluksi, jonka itse olet liittänyt itseesi niin lujin sitein, etteivät ne koskaan enää voi katketa. En pyydä sinulta mitään muuta kuin sisarena käydä kanssasi sitä tummaa polkua, jota nyt vaellat, sillä meidänkaltaistemme olentojen arvoista olisi täysin tietoisina yhdessä tyhjentää tuo kalkki.»

Mutta pysyttelin syrjässä kunnioittaen hänen vapauttaan kärsimyksessäkin. Tyydyin vain hiljaisesti jakamaan sen hänen kanssaan. Silloin tällöin tuli hän noutamaan minua jollekin kauniille paikalle järven tienoilla ja luki minulle seikoista, jotka sillä hetkellä kiinnittivät hänen mieltään. Ne olivat vienon surumielisen rauhan hetkiä. Välistä hän taas oli synkkä ja luoksepääsemätön ja epäsi töykeästi jokaisen yrityksen, joka tarkoitti hänen hyväänsä. Eräänä päivänä istuessamme pöydässä, tuotiin minulle kirje tuntemattomalta ystävältäni Amerikassa. Kirje sisälsi myöskin muutamia sanoja Teodorille, jonka hän vielä luuli olevan Hampurissa. Pyysin Teodoria aterian jälkeen ulos lukeaksemme yhteisen ystävämme kirjeet, jotka aina olivat pitkiä ja erittäin mielenkiintoisia. Asetuimme viehättävälle, sammaleisten kallioiden ympäröimälle paikalle, jossa kumpusi kirkasvetinen lähde. Kumpainenkin luki ensin itsekseen oman kirjeensä. Minun oli päivätty kaukaisimmassa lännessä. Ystäväni aikoi sinne perustaa siirtolan, jolla oli mitä parhaat tulevaisuusmahdollisuudet. Maaperänsä ja asemansa puolesta saattoi siitä kehittyä tärkeä kansainvälinen keskus. Ystäväni tunsi syyt, joiden takia olin luopunut Amerikan matkastani. »Nyt voittakaa kaikki nuo vaikeudet ja epäilyt ja tulkaa», kirjoitti hän. »Mutta minä tunnen, etten voi pyytää Teitä niin kauas tarjoamatta Teille laillista suojaa. Tulkaa ja ruvetkaa vaimokseni, ja me pidätämme itsellämme molemmin puolin oikeuden antaa tälle liitolle todellinen luonteensa sydäntemme mukaan.» Sitten kuvaili hän minulle tarkoin matkaa, mainitsi välttämättömiä tavaroita, joita pitäisi ottaa mukaan j.n.e. Lopuksi hän lisäsi: »Tämä kirje tuntuu niin aineellisesta ja sisältää niin paljon pikkuseikkoja, vaikka on kysymys näin suuresta päätöksestä, ja kuitenkin, jos tietäisitte, kuinka pelokkaana sydämeni odottaa päätöstänne! Jos päätätte saapua, niin tuokaa mukananne muitakin ystäviä. Tarkoitan ensi sijassa Teodoria, joka täällä parantuu vanhan maailman hänelle tuottamasta pahasta.»

Tunsin punastuvani sisäisestä liikutuksesta luettuani tämän kirjeen. Mikä omituinen asema! Hän, jolta aikaisemmin olin tahtonut etsiä suojaa ja opastusta alkaakseni ihanteeni mukaista uutta elämää, pyysi minua nyt vaimokseen, jonka kanssa hän laskisi perustuksen uudelle kulttuurityölle. Mutta tämä pyyntö saapui hetkellä, jolloin vanha maailma jälleen oli kahlehtinut minut siteillä, siteillä, joilla kuoleva kahlehtii kuolinvuoteeseensa häntä rakastaneen sydämen. Sitäpaitsi olivat korkeakoulu ja seurakunta, jonka olemassaolo alati oli vaaranalainen, muodostuneet osaksi elämääni. Vihdoin hän, joka tällä hetkellä istui vieressäni hiljaa riutuen pois vanhasta maailmasta — kaiken tuon vuoksi tunsin, etten voisi lähteä, ennenkuin näiden kohtalot olisi ratkaistu. Katsahdin Teodoriin; hänen taaksepäin heitetty päänsä lepäsi sammalella, silmät olivat puoleksi suljetut ja kuolonkalpeille kasvoille kuvastui syvä tuska. Äänettömänä ojensi hän minulle kirjeensä. Luin sen: Ystävä kehoitti häntäkin tulemaan minun seurassani, laskeaksemme yhdessä perustuksen suurelle tulevaisuudelle, joka olisi tärkeänä keskuksena sivistyshistorian kehityksessä.

»Liian myöhäistä!» sanoi hän vihdoin hiljaisella äänellä. Sydämeni valtasi rajaton säälintunne. Laskin silmänräpäykseksi käteni hiljaa hänen kädelleen ja sydämessäni kaikuivat Novalis'en sanat:

    »Wenn alle untreu werden,
    So bleib' doch ich dir treu,
    Damit doch Treu' auf Erden
    Nicht ausgestorben sei.»

[Kun kaikki pettävät, jään minä kuitenkin sinulle uskolliseksi, ettei uskollisuus olisi kuollut maan päältä.]

En maininnut, millä edellytyksillä ystävämme minua kutsui, mutta luin hänelle kirjeen koko muun osan. Hän kysyi, lähdenkö. Vastasin, että minusta nyt tuntui mahdottomalta luopua töistä ja velvollisuuksista, joihin olin sitoutunut, ennenkuin niiden suorittaminen tehtiin ulkoapäin mahdottomaksi. Hän myönsi olevani oikeassa. Kirjoitin tässä äänilajissa kaukaiselle ystävälleni selittäen hänelle perinpohjin syyt kieltooni. Teodor lisäsi muutamia sanoja, kirjoittaen muun ohessa: »Miten hartaasti haluaisinkaan voivani lähteä ja liittyä sinuun! Mutta se on liian myöhäistä! Olen enää vain heikko, sairas olento, varjo entisestä itsestäni. En luule enää parantuvani voidakseni seurata sinua.»

Saattaa ajatella, millä tunteilla tuon luin! Väsyneenä parannustapaan, josta ei ollut apua, päätti Teodor lähteä, itsekään oikein tietämättä, mihin. Minunkin lomani oli kulunut loppuun: korkeakoulussa odotettiin ja lähdin jo ennen häntä toivoen vielä kerran näkeväni hänet, sillä hän aikoi joka tapauksessa matkustaa Hampurin kautta tavatakseen sikäläisiä ystäviään. Korkeakoulussa otettiin minut sydämellisesti vastaan. Anna ja Charlotte, jotka myöskin lähtivät matkalle loma-ajaksi, eivät vielä olleet saapuneet. Rakas professorimme, luonnontieteilijä, palasi etelä-Saksasta. Siellä oli hän tullut tietämään, että pietistinen puolue, joka oli varsin voimakas juuri Hampurissa, aikoi ruveta vehkeilemään korkeakoulua vastaan. Schwarzwaldin pikku seurakuntien pappiloissa saakka oli hän nähnyt häväistyskirjoituksia, erään hampurilaisen pietistisen kirjapainon levittämiä, joissa korkeakoulu esitettiin kansankiihoituksen tyyssijaksi. Tieteen varjolla punottiin siellä muka tasavaltalaisia suunnitelmia ja vanhempia varoitettiin lähettämästä sinne tyttäriään. Meitä vastaan julistettiin siis ilmi taistelu! Tietämättömyyden ja taikauskon ystävät, jotka aina ovat käyttäneet uskontoa välikappaleenaan toteuttaakseen tarkoitusperiään, olivat asestautuneet meitä vastaan, koska me naiset tahdoimme vapautua heidän häpeällisestä ikeestään. Vaara teki korkeakoulun minulle vielä kalliimmaksi, ja lupasin itselleni jakaa sen kohtalot jättämättä sitä. Vaara lähestyä yhä enemmän seurakuntaakin. Useita oli jo hajoitettu eri seuduissa Saksanmaata. Sillävälin kukoisti seurakuntakoulu ja saarnaajamme kehitti kuulijakunnalleen kritiikin kaikki johtopäätökset, kunnes vihdoin suoraan mainitsi sanan ateismi, esittäen kuulijoilleen vastapuolena ihanteellisen ja käytännöllisen sosialismin, jonka piti korvata siihenastinen asiaintila. Elävöittävää henkeä vailla ollen nuo asiat ovat, sanoi hän, vaarallista harhaa.

Vähän aikaa minun jälkeeni saapui Teodor. — Emilie otti hänet jälleen luokseen. Ei tarvinnut peljätä, ettei Hampurin »äidillinen» hallitus olisi suonut hänelle siellä muutamien päivien lepoa. Hän iloitsi sielläolostaan ja vietti, kuten aikaisemminkin, useita tunteja päivässä korkeakoulussa, usein kahden kesken minun kanssani. Iltaisin kokoonnuimme tavallisesti Emilien luona, jonne myöskin saapui saarnaaja ja joku professoreista, ja vietimme ihania hetkiä vakavissa keskusteluissa. Teodor sai silloin tällöin takaisin kaikki henkiset voimansa, ja hänen näytti olevan vaikea päättää lähdöstään. Vihdoin hän teki päätöksensä: hän halusi ensinnäkin käydä kotiseudullaan. Mutta edellisenä päivänä kaatui hän kadulla, ja tämä onnettomuus järkytti siinä määrin hänen sairasta elimistöään, että hänen täytyi olla useampia päiviä vuoteen omana, ja lääkäri selitti hänen olevan matkakunnossa vasta muutamien viikkojen kuluttua. Niin salli kohtalo minun vielä muutamia viikkoja olla hänen läheisyydessään, mutta niin surullisissa oloissa, että sydäntäni vihloi. En enää epäröinyt käydä häntä tervehtimässä laupeuden sisarena. Joka aamu, suoritettuani velvollisuudet korkeakoulussa, lähdin hetkeksi hänen luokseen, huvittaakseni häntä keskustelulla, viedäkseni hänelle kirjoja ja yleensä pitääkseni huolta, ettei häneltä puutu mitään. Hän antoi minulle vapaat kädet; oli vihdoin ymmärtänyt, että naisen suuressa rakkaudessa on myöskin äidinrakkautta, joka ei enää mitään vaadi, vaan antaa, auttaa, lohduttaa ja sovittaa. Ylös päästyään, pyysi hän minua ajeluretkelle kanssaan. Oli ihana, leuto syyspäivä. Vieno, surumielinen hilpeys tarttui luonnosta sydämiimme. Keskustelumme oli ylevää ja kohottavaa. Palatessamme kotiin huokasi hän: »Oi, kuningatar, ihanaa on elo.»

Seuraavana päivänä hän lähti. Hän oli päättänyt matkustaa pieneen Gothan kaupunkiin kysymään neuvoa eräältä sikäläiseltä etevältä lääkäriltä. Mutta ensin hän tahtoi viettää muutaman päivän omaistensa luona ja lähteä, sieltä B:hen, tavatakseen erästä hänelle sangen läheistä naista. Tämä oli nuori, rikas leski, joka suuresti häntä rakasti. En tiedä, minkätähden hän aikaisemmin oli epäröinyt yhtymistä hänen kanssaan. Nyt, näin sairaana, ei hän luonnollisesti voinut sitä ajatellakaan, mutta halusi kuitenkin käydä häntä tervehtimässä. Kuulin kuitenkin vähän ajan kuluttua, että hän oli muuttanut päätöksensä ja lähtenyt Gothaan vietettyään pari päivää omaistensa luona. Tämäkin tuotti minulle hyvää mieltä. Hän ei siis tuota rouvaa rakastanut, muuten hän kai olisi vielä kerran, kuoleman kynnyksellä, käynyt häntä tapaamassa.

Anna ja Charlotte palasivat vihdoin takaisin. Korkeakoulun luentosalit olivat täpötäynnä kuulijoita ja seurakuntakoulu kehittyi yhä paremmaksi. Tältä taholta ei minulla ollut mitään toivomisen varaa. Luennoilla käyvien nuorten tyttöjen joukossa oli älykkäitä ja lahjakkaita henkilöitä, huomattavia persoonallisuuksia. Erittäinkin oli heillä yllättäviä taipumuksia matematiikkaan. Kaikki oppilaat olivat melkein kiihkomielisesti kiintyneitä minuun. Tunsin usein syvää tyydytystä nähdessäni ympärilläni tämän nuorison, joka toteutti unelmani naisten henkisestä kehityksestä. Mutta koettelemukseni eivät vielä olleet lopussa, ja ne tulivat taholta, josta elämäni suurimmat tuskat olivat peräisin. Sain kirjeen kotoa, ja siinä kerrottiin m.m., että Teodorin isä, oltuaan muutamia viikkoja kokonaan ilman tietoja pojastaan, oli saanut Gothasta ilmoituksen, että tämä oli heti sinne saavuttuaan vaikeasti sairastunut ja viety sairashuoneeseen, jossa ei tiedetty hänen nimeään eikä asuinpaikkaansa. Vasta nyt, hänen ollessaan hiukan parempi, oli hän voinut antaa tietoja perheestään. Isä oli heti matkustanut Gothaan, ja Teodor olikin jo jalkeilla, mutta oli niin heikko, että hänen täytyi yhä vielä jäädä sairashuoneeseen, jossa hoito muuten oli erinomainen.

Vain minä yksin kai tarkalleen tiesin, mitä tuo sairaus merkitsi, ja uutinen järkytti minua syvästi. Hän kuolemansairaana pienen kaupungin sairashuoneessa, ilman ainoatakaan ystävää läheisyydessään tuo ajatus ei poistunut mielestäni yöllä eikä päivällä. Kirjoitin hänelle ja sainkin ilokseni muutamia rivejä vastaukseksi. Hän mainitsi hengenvaarasta, joka nyt oli ohi ja näytti taas hiljaisesti toivovan. En voinut enää jakaa tätä hänen viimeistä kuvitelmaansa, mutta kirjoitin hänelle asioista, joiden luulin häntä huvittavan ja virkistävän. Minulla oli vain hiukan rahaa, ei muuta kuin perin vähäiset korkoni, joista puolet sitäpaitsi menivät köyhille, seurakuntamaksuihin j.n.e. Nyt tingin pois kaikki omat menoni, paikkasin vaatteitani sen sijaan että olisin ostanut itselleni uusia, ja käytin ylijäämän rahoistani hankkiakseni iloa ja virkistystä hänelle, joka riutui yksinään kaukana omaisista ja ystävistä. Nyt oli aika lieventää hänen kärsimyksiään pienillä huomaavaisuuksilla, joita hänen terveenä ollessaan aina olin halveksinut suurelle rakkaudelle arvottomina, vaikkakin niin monet naiset juuri sellaisilla koettavat tehdä itsensä miehille välttämättömiksi. Mutta sairaalle uskalsi lähettää vieläpä monta herkkupalaakin, jollaisia sairashuone ei voinut tarjota ja jotka saattoivat suoda hänelle hetkellistä tyydytystä. Joka viikko lähti matkaan paketti sisältäen kaikkea, mitä vain saatoin keksiä. Pientä se oli, mutta jos hän olisi tietänyt, miten tyystin minun täytyi kaikesta kieltäytyä, voidakseni antaa sen hänelle, olisi se tuntunut hänestä paljolta. Hän ymmärsi myöskin lahjojen tarkoituksen, sillä hänen lyhyet kirjeensä olivat aina hyviä ja sielukkaita. Hän puhui keväästä, jolloin toivoi voivansa jättää Gothan. Luin tämän syvällä tuskalla, ja kuitenkin toivoin minäkin monasti, että nuoruus riemullisesti voittaisi kuoleman.

Niin tuli vielä kerran joulu. Vietimme sen taaskin omassa piirissämme, mutta tällä kertaa ei sydämeni voinut iloita. Viimeiset tiedot hänestä olivat jälleen huonompia. Uusi vuosi saapui, tuskani sairasraukasta, jota kukaan ei lähtenyt lohduttamaan, kasvoi niin suureksi, että päätin matkustaa Gothaan omin silmin nähdäkseni, kuinka hän jaksoi. Uskoin matkani todellisen päämäärän vain Emilielle ja Demokraatille. Molemmat sanoivat, että menettelen oikein. Lähdin matkalle kylmänä talvipäivänä ja saavuin vasta iltamyöhällä Gothaan. Olin tuskin astunut jalallani majataloon, kun jo annoin opastaa itseni sairashuoneelle. Se sijaitsi verrattain kaukana kaupungin ulkopuolella. Minun täytyi kulkea hiljaisia, yksinäisiä katuja ja sitten pitkää käytävää, jonka molemmilla puolilla levisi lumipeitteisiä peltoja. Tähtien kalpeassa valossa näyttivät ne suunnattomalta käärinliinalta. Sydämessäni vallitsi syvä, juhlallinen rauha. Minusta tuntui kuin en enää kuuluisi tämän maan päälle, kuin lähtisin manalaan etsimään rakastettua varjoa. En tuntenut minkäänlaista pelkoa, sillä tottelin sisäistä käskyä, jolla ei ole pienintäkään tekemistä maallisten näkökohtien kanssa. Vihdoin häämötti edessäni yksinäinen talo, jonka yläkerrassa oli kaksi valaistua ikkunaa. Astuessani sisään, tapasin vanhan naisen, joka, kysyttyäni Teodoria, ilmoitti olevansa hänen hoitajansa ja näytti riemastuvan, kun kuuli jonkun tulevan häntä katsomaan. Kirjoitin pari sanaa paperilapulle ilmoittaakseni Teodorille, että olin siellä. Hän pyysi minua heti sisälle. Hän lepäsi sohvalla ja näytti olevan syvästi liikutettu tulostani. Hänen näkemisensä järkytti minua sydänjuuria myöten ja mieleeni johtui, etteivät yksin ne ole sankareita, jotka taistelutantereella kuolevat vapauden puolesta. Hänkin oli taistelija ja kuoli taistelun seurauksista. Hänen huoneensa oli suuri ja ilmava, mutta kuitenkin sairashuoneen suoja, ja hän oli siellä yksinään, etäällä kaikista, joita rakasti. Hän ei vielä ollut kolmeakymmentä vuotta, mutta näytti vähintäin nelikymmenvuotiaalta. Pitkä musta parta toi vielä selvemmin esiin hänen kalpeutensa ja laihuutensa ja kun hän joskus hymyili, oli tuo hymy niin surullinen, että olisi tahtonut itkeä. Sanoin, etten voinut sietää ajatusta, että hän näinä juhlapäivinä olisi yksin, ja hänestä näytti olevan tuskallista, kun ei ainoakaan omaisista ollut saapunut tervehtimään.

Ennenkuin jätin hänet, pyysi hän minua viettämään seuraavan aamu- ja iltapäivän luonaan. Palasin majataloon surullisena ja kuitenkin onnellisena, sillä jos inhimillisessä luonteessa on jotakin, joka kohottaa sen katoavaisen yläpuolelle, on se armahtavaisuus, loputon sääli, johon persoonalliset tunteet häipyvät ja joka kohdistuu kaikkeen, mikä on heikkoa, kärsivää ja raihnasta, lohduttaakseen, pelastaakseen, keventääkseen itse kuolemaakin. Suurimmallakin älyllä on rajansa, milloin se erehtyy, milloin antaa sokaista itsensä. Vain suuri rakkaus, joka samalla on sääliä, armahtavaisuutta, kaiken itsekkyyden unohdusta, vain se on erehtymätön. Se kumpuaa tuntemattomasta, ikuisesta lähteestä ja avartaa sydämen temppeliksi, jossa vietetään ainoan, todellisen uskonnon mysteerioita: uskonnon, joka pelastaa ja antaa anteeksi.

Seuraavana aamuna kymmenen ajoissa lähdin hänen luokseen. Hän oli antanut järjestää huoneensa hienoksi ja pannut sairas-asuunsa hiukan enemmän huolta. Minulla oli käsityö mukanani ja asetuin pöydän ääreen häntä vastapäätä. Puhelimme tuhansista asioista ja hän kävi yhä hilpeämmäksi. Hänen oli mahdotonta lukea ja kirjoittaa paljon, sillä se rasitti liiaksi hänen päätään, hänen oli siis vain turvauduttava keskusteluun. Nähdessäni senkin häntä rasittavan, vaikenin. Hän nojasi päätään tyynyihin sulkien usein silmänsä, minä tein ääneti työtäni, kunnes hän itse jälleen alotti keskustelun. Iltapäivän vietimme samalla tavalla, mutta hän nuhteli minua, kun muka olin tullut liian myöhään. Keskustelumme oli sangen vilkasta. Seuraavana päivänä oli uudenvuoden aatto. Hän pyysi minua jäämään illaksi ja jakamaan illallisensa. Olin tuonut mukanani muutamia pikkutavaroita, joista tiesin hänen pitävän, valmistaakseni pienen juhlan. Hyvä sairaanhoitajatar, jonka suosion olin voittanut, auttoi minua kaiken järjestämisessä. Teodor oli iloinen. Minäkin koetin siltä näyttää ja varoin sanallakaan muistuttamasta menneisyyttä monine tuskineen, joiden aiheuttaja hän oli. Hän olisi hyvin voinut pitää minua äitinään. Hänestä puhuimmekin paljon ja hänen muistonsa yhdisti sydämemme. Kuoleville ominaisella tavalla palata menneisyyteen, kun tulevaisuus sulkeutuu heiltä, kertoi hänkin lapsuutensa aikaisista tapauksista ja ensimäisestä rakkaudestaan erääseen pikku tyttöön. Hän puhui myöskin kauniista tädistään kiittäen täydellä syyllä tämän henkevyyttä ja lahjoja. Hän luki erään tämän kirjoittaman runonkin, joka oli todella hyvin kaunis. »Mutta hänellä ei ollut oikeaa naisen sydäntä», jatkoi hän, »hän ei voinut antaa anteeksi.» Sitten hän vaikeni ja epäröi jatkaa. En kehoittanut häntä puhumaan, vaan odotin, mitä hän sanoisi. Äkkiä hän kysyi, oliko hänen veljensä kertonut minulle, mitä hän eräänä päivänä oli tälle uskonut pyytäen, että saisin sen tietää. Vastasin kieltävästi. Silloin hän kertoi puhuneensa veljelleen tunteesta, joka heräsi hänessä, kun suhde tätiin oli päättynyt, puhuneensa siitä elämänsä parhaana tunteena ja nuoruutensa jaloimpana kukkana.

Nämä sanat päättivät vanhan vuoteni. Kun muutamia tunteja myöhemmin, jätettyäni hänet, kuulin kellon lyövän kaksitoista, tunsin kuumien kyynelten kostuttavan tyynyäni. Tiesin, että alkava vuosi oli hänen viimeisensä, ja että hänestä, ennenkuin se oli päättynyt, oli vain muisto jäljellä.

Uudenvuoden aamuna lähdin aikaisin ulos nähdäkseni, voinko ostaa muutamia kukkia. Hän rakasti niitä niin suuresti ja oli aikoinaan antanut minulle niin paljon niitä, että olisin mielelläni valmistanut hänelle tuon pienen yllätyksen. Mutta pikkukaupunki ei tarjonnut tuollaista ylellisyyttä: kukkia talvella! Vihdoin sain kuulla, että erään ruhtinaallisen huvilinnan puutarhurilla, hyvän matkan päässä kaupungista, kenties oli muutamia. Lähdin sinne ja iloni oli suuri saadessani ostaa ruukussa kukkivan hyasintin ja muutamia tulpaaneja. Puutarhuri ei ensin tahtonut antaa, mutta minä maksoin hyvin ja sain kukat. Kannoin niitä tuon pitkän matkan. Lumipeitteisillä kentillä puhalsi jäinen tuuli. Pelkäsin kukkiani ja Suojasin niitä päällystakillani kuin olisivat ne olleet kaksi rakasta lasta, tuulen riuhtoessa huntuni irti ja kylmän ilman piestessä kasvojani. Teodorin hymyily laskiessani kukat hänen pöydälleen, palkitsi vaivani, samoin ilo, jota hän tunsi hengittäessään kukkien suloista tuoksua. Se herätti hänen mielessään niin monta ihanaa muistoa, hänen, joka rakasti luontoa yhtä intohimoisesti kuin minäkin. Kaksi päivää ennen lähtöäni oli hän hyvin heikko. Hän jaksoi tuskin puhua ja käveli kuumeisen rauhattomuuden ajamana edestakaisin huoneessa, tai istahti uupuneena milloin yhteen milloin toiseen paikkaan. Hänellä oli huoneessaan vain yksi sohva ja tavallisia kovia tuoleja. Mietin keinoa hankkiakseni hänelle hiukan enemmän mukavuutta, esim. nojatuolin, ja juoksin ympäri kaupunkia vuokratakseni sellaisen. Vuokrata en voinut, mutta kylläkin ostaa. Epäröin hiukan. Minulla oli rahaa vain majatalo-laskuuni ja paluumatkaan. Mutta päätin matkustaa kolmannessa luokassa. Hän tarvitsi nojatuolia ja minä ostin sen. Annoin kantaa sen hänen huoneeseensa ja lähdin viettämään viimeistä iltaa hänen luokseen. Hän oli syvästi liikutettu ja ojentaessaan minulle kätensä jäähyväisiksi, sanoi hän ääni värähtäen: »On sanottu, ettei demokraattisilla naisilla ole sydäntä, sen väitteen voin minä kumota.» Ne sanat olivat viimeiset, jotka kuulin hänen huuliltaan. Minä en voinut sanoa mitään. Kyyneleet sumensivat katseeni, tiesin, että nämä jäähyväiset olivat ikuiset.

Seuraavana aamuna päivän koitteessa matkustin. Junan lähtöä odotellen kävelin edestakaisin asemasillalla. Oli raikas, tyyni talvi-aamu. Tuhansia tähtiä loisti vielä ylläni, mutta tummanpunainen viiru idässä osoitti, että aurinko jälleen nousisi valaisemaan tätä hetkellisten ilmiöiden maailmaa. Sydämeni oli niin raskas, että itse kyyneleet kielsivät palveluksensa. Tuijotin purppuraista juovaa taivaanrannalla ja kysyin epätoivoisena: »Mitä jää minulle enää maailmaan?» — »Ole hyvä», vastasi ääni sydämessäni. Takerruin tähän ainoaan ankkuriin, ja höyryn kuljettaessa minua yhä kauemmaksi, katselin auringonnousua ja sydämessäni kaikuivat kuin tuon ihanan näytelmän ylistyslauluna sanat: »Ole hyvä, ole hyvä!»

20. RATKAISEVIA TAPAUKSIA.

Tavanmukainen työni alkoi uudelleen. Vaikka ajatukseni olivatkin paljon muualla, täytin innolla velvollisuuteni, ja rakkaimman professorini, luonnontieteilijän, luennot ja keskustelut hänen kanssaan olivat minulle erittäin suuriarvoisia. Opin niistä yhä paremmin ymmärtämään, mitä muutoksia tapahtuu inhimillisessä yhteiskunnassa, kun kerran määritellään ne positiiviset ehdot, joiden mukaan kansojen elämä on muodostunut, joiden mukaan valtiot, yhteiskunnalliset olot, uskonnolliset aatteet, kauppa, teollisuus, tieteet ja taiteet ovat kehittyneet, ja kun ennenkaikkea fysiologia, selittämällä inhimillisen organismin elinehdot, on laskenut lujan perustuksen uudelle, järkiperäiselle sielutieteelle. Näin yhä selvemmin kaikissa olosuhteissa syiden ja seurausten ketjun, joka muodostaa koko olevaisuuden ja joka lopullisesti ratkaisee pitkällisen ristiriidan luonnon ja hengen, vapaasta tahdosta ja sisällisestä tai ulkonaisesta pakosta johtuneen teon välillä. Näin samalla, että vaikkakin täydellinen vapaus näinollen on mahdoton, ei se kuitenkaan poista ihmisen siveellistä edesvastuuta, sillä joskin jokainen teko on edelläkäyvien syiden seuraus, on se samalla syy kokonaiseen vaikutusten sarjaan sitoen ihmisen elämän suureen kudelmaan, jonka langat eivät koskaan katkea. Kun meille kerran on selvinnyt totuus, että jokainen toiminta on välttämättömien syiden seuraus, on kaksinkertainen velvollisuutemme paeta niitä vaikuttimia, jotka johtavat pahaan ja vahvistaa niitä, jotka ovat ratkaisevana syynä hyvään, sekä itsessämme että niissä, joita kasvatamme. Sillä joskaan tahtomme ei ole täysin vapaa, emme myöskään välittömästi tottele määrääviä vaikuttimia, vaan tavallisesti hyvinkin vähitellen. Itsetietoinen ihminen on siis vastuunalainen niistä syistä, jotka määräävät hänen elämänsä ja niiden, joita hän ohjaa. Juuri tuota vastuunalaisuutta nimitämme hänen vapaudekseen eli toisin sanoen kyvyksi tehdä elämässään ne vaikutteet määrääviksi, jotka johtavat hyvään. Tältä kannalta katsoen on myöskin yhteiskunta vastuunalainen siitä, että se kasvattaa helmassaan vaikuttimia, jotka vievät hyvään. Valistuneen oikeuslaitoksen velvollisuus on senvuoksi ensimäiseksi kysyä, missä määrin mahdollisesti yhteiskunta itse on tehtyyn rikokseen syypää, missä määrin se on laiminlyönyt syyllisen varjelemisen huonoilta vaikuttimilta estääkseen rikosta. Vasta tämän jälkeen pankoon se tuomionsa täytäntöön, rangaiskoon tai antakoon anteeksi.

Korkeakoulun aineellinen toimeentulo alkoi tuottaa meille raskaita huolia. Oli selvää, että meitä vastaan vehkeiltiin ja koetettiin lakkauttaa ulkoapäin tuleva avustus. Opiston kannattajista kävivät monet yhä kylmäkiskoisemmiksi — heikot luonteet, jotka pelkäsivät uhkauksia tai kallistivat korvansa yllytyksille. Korkeakoulun ja vapaaseurakunnan läheinen yhteys antoi papeille (jotka olivat raivostuneita, kun heidän kirkkonsa tyhjenivät seurakuntasalin täyttyessä ääriään myöten) aseen käteen korkeakoulua vastaan. He koettivat riistää siltä kaikkien niiden myötätunnon, jotka eivät julkisesti tahtoneet rikkoa välejään Jumalan kanssa. Emiliellä ja minulla oli pitkiä, surullisia neuvotteluja. Me olimme muka olleet liian äärimmäisiä mielipiteissämme, olimme liian avomielisesti tunnustaneet periaatteemme, mutta me emme surreet, että selvästi olimme sanoneet, mitä tahdoimme. Jos aika ei vielä ollut kypsä aatteittemme toteuttamiselle, oli parempi jättää niiden täyttyminen tulevaisuudelle kuin tehdä sovitteluja vanhanmaailman kanssa. On luonteita, jotka työskentelevät yhteiskunnan kehityksen hyväksi arkaillen arvosteluissaan, mainiten asiat vain puoleksi nimeltään, tehden hiukan myönnytyksiä ja saavuttaenkin jotakin. Tuollaiset, muuten täysin rehelliset luonteet tekevät työnsä, jolla on oma hyötynsä. Mutta on luonteita, joiden peruslakien vastustamattoman logiikan pakoittamana täytyy aina mennä eteenpäin ja puhua selvästi. Vaikka heidän ei onnistukaan toteuttaa ihannettaan, voittavat he sille innokkaita puoltajia ja ovat ainakin itse elävänä vastalauseena kivettyneelle muodolle, josta elävä henki on poistunut. Etevimmät opettajamme olivat kanssamme samaa mieltä, vaikka hekin suurella surulla ajattelivat sitä mahdollisuutta, että opisto suljettaisiin.

Eräänä aamuna lähdin yksinäni kävelemään suuren, järvimäisen lammikon rannoille, jonka virta muodostaa Hampurin luona. Huhtikuu oli alullaan ja kevättä tuskin vielä huomasi. Ilma oli samalla kertaa suloisen leutoa ja raikkaan kirpeätä, kuten pohjolan keväälle on ominaista. Luonto alkoi juuri pukeutua ensi vihreyteensä ja kostea, tuore maa, joka vastikään oli vapautunut viimeisistä lumista, tuoksui. Aurinko oli laskenut ja vaalean, läpikuultavan taivaan verhosivat ruusuiset pilvenhattarat, heijastaen suuren, kadonneen valokehrän loistetta. Sydämeni, joka aina on ollut altis luonnon vaikutuksille, oli tänä iltana tavallista herkempi. Kaikki, mikä elämässäni oli raskasta, kaikki surulliset pettymykset, jotka vielä mahdollisesti minua odottivat, johtuivat mieleeni. Ajatus kuolevasta ystävästäni painosti minua erityisesti. Tiesin, ettei hänellä enää ollut toivoa päästä edes pois sairashuoneesta ja hän tiesi sen itsekin. Eräässä kirjeessään oli hän kirjoittanut minulle kärsineensä jälleen muutamina päivinä kovia tuskia, lisäten: »Ainoana lohdutuksenani oli, ettei kukaan niistä, joita rakastan, ollut täällä kärsimässä kanssani.» Olin soimannut häntä tuollaisesta käsityskannasta, vieläpä pyytänyt häntä kutsumaan luokseen rikkaan ystävättärensä, joka vapaasti sai tehdä, mitä halusi, ja jolla ei ollut velvollisuuksia muualla. Emme olleet koskaan maininneet hänen nimeään, vaikkakin hyvin tiesin heidän läheisen suhteensa. Nyt kun sääli oli surmannut minussa viimeisetkin itsekkyyden jäljet, toivoin hartaasti ystävättären lähtevän hänen luokseen, että hänen läheisyydessään olisi rakastava olento. Kirjoitin hänelle nyt myöskin avoimesti kuoleman mahdollisuudesta muistuttaen kaikesta, mitä hän oli ollut itselleen ja muille, ja miten rikkaan sisäisen elämän luonto oli hänelle lahjoittanut, kaksin verroin rikkaamman kuin muille. Hän kiitti minua, että olin muistuttanut, mitä hän kerran oli ollut muille, »sillä», lisäsi hän, »olen vain varjo entisestäni ja pian lakkaan olemasta sitäkin.»

Kävelymatkalla, josta olen puhunut, päätin myöskin muuttaa Gothaan, jos korkeakoulu täytyisi sulkea, ja perustaa sinne joko pienen koulun tai antaa yksityistunteja, voidakseni niin kauan kuin Teodor elää, asua hänen läheisyydessään ja olla hänelle avuksi. Olin ollut niin vaipuneena ajatuksiini, että yö yllätti minut ja kotona oli Anna jo ollut levoton viipymisestäni. Entinen ystävyytemme oli uudelleen virinnyt eloon. Hän oli käsittänyt, että sellainen rakkaus kuin minun oli kaikkien epäilyjen ja väärinkäsitysten yläpuolella, ja hyväksyi nyt kaiken, mitä tein. Kerroin hänelle suunnitelmastani, hän piti sen luonnollisena ja oikeana.

Seuraavana päivänä oli seurakuntakoulussa tutkinto. Lähdin sinne hyvissä ajoin. Kaikki asianomaiset olivat koolla, vain ensimäinen opettaja, Demokraatti, tavallisesti itse täsmällisyys, oli poissa.

Vihdoin hän saapui, mutta näin hänen tavallisesti niin rauhallisista ja vakavista kasvoistaan, että jotakin erikoista oli tapahtunut. Olin kuitenkin siksi kiintynyt kouluun, että huomioni kääntyi kokonaan toisaalle, ja tutkinnon osoittamat kauniit tulokset tuottivat minulle suurta iloa.

Väliajalla pyysi Demokraatti minua työhuoneeseensa, hänellä oli minulle asiaa. Jäätyämme yksin, kääntyi hän puoleeni hyvin liikutettuna ja sanoi epäröiden: »Olen tänä aamuna saanut kirjeen veljeltäni —» (tiesin hänen veljensä jonkun aikaa sitten asettuneen Gothaan ja käyvän joskus Teodoria tervehtimässä). »Kuollutko?» keskeytin hänet, sillä arvasin heti totuuden. Hän nyökäytti ääneti päätään. Vaikenimme molemmat. Hänellä oli kyyneleitä silmissään. Minä en itkenyt. Ympärilläni oli tyhjyys, täydellinen hiljaisuus, loputon autius. Hän tahtoi kertoa minulle yksityiskohtia. »Illalla!» sanoin, ojentaen hänelle käteni. Lähdin vanhan tavan mukaan kotiin. Korkeakoulun luona tapasin Emilien ja sanoin hänelle hiljaa: »Teodor on kuollut.» Hän oli järkytetty, hän oli paljon pitänyt Teodorista. En voinut hänenkään kanssaan puhua. Sulkeuduin huoneeseeni odottamaan, että elämän ja velvollisuuksien tunto jälleen palaisi. Illalla kuulin Demokraatilta, ettei mistään voinut päättää lopun olleen niin lähellä, mutta että Teodor kuolinpäivänsä aamuna oli sanonut: »Jos ei lääkäri minua tänään auta, on tämä viimeinen päiväni.» Lääkäri oli saapunut, mutta sairaan tila oli hänen mielestään verrattain hyvä. Auringonlaskun aikana oli hän pyytänyt, että vanha hoitajatar auttaisi häntä nojatuoliin, jonka olin hänelle lahjoittanut, ja kääntäisi sen ikkunaan päin. Senjälkeen hän hievahtamatta oli katsellut kuolevaa päivänvaloa sammuen sen mukana, hiljaa, kamppailutta. Hyvä vanhus oli sulkenut hänen silmänsä ja itkenyt häntä kuin omaa poikaansa. »Hän on niin kelpo ihminen», sanoi hän minulle Teodorista ollessani Gothassa. Seuraavana päivänä sain sairashuoneen johtajalta, jolle olin jättänyt osoitteeni, ilmoituksen kuolemantapauksesta. Ulkonaisesti kannoin iskun tyynesti, mutta sisäisesti olin kokonaan muuttunut, vaikka olinkin niin täydellisesti valmistunut. Nyt vasta oli asia todella tapahtunut. Ihana yksilöllisyys, jolle oli suotu lahjaksi kaikki, mikä ihmisessä vastustamattomasti vetää puoleensa, kykenevä suurimpaan, kauneimpaan, oli poissa. Silmät, joiden loiste oli kerran kirkastanut minulle maailman, olivat iäksi sulkeutuneet. Surin eniten sitä, etten viimeisellä hetkellä ollut hänen luonaan, etten saattanut häntä salaperäiselle kynnykselle, etten ikuisena perintönä ottanut vastaan hänen viimeistä ajatustaan, viime huokaustaan. Soimasin itseäni, etten lähtenyt hänen luokseen, kuten viime kerrallakin, sillä hän, joka ei sietänyt todistajia tuskilleen, ei ollut ketään kutsunut. Nyt oli liian myöhäistä, kaikki oli ohi, ohi!

Kaikki persoonalliset pyyteet olivat minussa kuolleet. Elin enää vain työlleni. Liityin entistä enemmän työtätekevään luokkaan. Tajusin yhä selvemmin, että sen varassa oli tulevaisuus. Pelkkä valtiollinen vallankumous tuntui minusta nyt yhdentekevältä. Olin vakuutettu, että se epäonnistuisi niinkauan kuin kansat ovat pääoman ja tietämättömyyden orjia. Kokosin entistä useammin luokseni joukon valistuneimpia työläisiä, ennen mainitsemani puusepän kaltaisia. Puhuimme äsken esittämistäni ajatuksista, ja olimme täysin samaa mieltä. Käsityöläisyhdistykset, jotka vuoden 1848 jälkeen olivat nopeasti kehittyneet Saksassa, osoittivat, miten paljon henkistä ja aineellista hyvää saavutetaan vähäisillä keinoilla vapaan yhteenliittymisen kautta. Hampurin yhdistys ei ainoastaan omistanut kaunista huoneustoa, huomattavaa kirjastoa ja apurahastoa, josta matkustava käsityöläinenkin hätätilassa sai avustusta, vaan siellä laskettiin myöskin tieteellisen ja taiteellisen opetuksen kautta perustus sellaiselle sivistystasolle, että yhdistyksen juhlissa, joita joskus pidettiin aatetovereille, oli ilo käydä. Yhdistyksien tilasto osoitti, miten suuresti sivistys kohotti yleistä siveellisyyttä. Kapakat tyhjenivät ja työläiset pitivät parempana käyttää iltansa oppimiseen kuin juoda palkkansa. Ja kuka olisi voinut uskoa — että juuri näitä hyväätekeviä yhdistyksiä, jotka olivat puhjenneet itse kansan tarpeesta, eivät pyytäneet valtiolta pienintäkään avustusta, eivätkä millään muulla tavalla sitä liikuttaneet kuin että antoivat sille sivistyneempiä ja siveellisempiä alamaisia — juuri näitä alkoi taantumus katkerasti vainota. Saksan ensimäisen valtion, ensimäinen ministeri oli sanonut niitä yhteiskunnan »mätäpaiseiksi». Niitä alettiin kaikkialla hajoittaa. Hampurissa, »äidillisen hallituksen» liepeillä oli yhdistys vielä toiminnassa, mutta senkin päivät olivat luetut. Päätimme senvuoksi neuvoteltuamme työläisten kanssa salaa jatkaa toimintaamme työn ja yhteisten harrastusten liiton hyväksi, kun emme enää julkisesti voineet sitä tehdä. Valtiollisesta vallankumouksesta ei ollut puhettakaan. Oli vain tarkoitus saada kansa yhteisten harrastusten, keskinäisen avustuksen y.m. perustalla liittymään yhteen, niin että se olisi suojattu puutteelta ja valmistunut käymään parempia päiviä kohden.

Sillävälin alkoivat seuraukset korkeakoulua vastaan harjoitetusta vehkeilystä käydä yhä tuntuvammiksi. Näimme pian, että oli mahdotonta pitää sitä yllä. Emme tahtoneet tehdä myönnytyksiä, emme myöskään kerjätä apua, sillä sitä saadaksemme, olisi meidän täytynyt valehdella. Päätimme siis vapaaehtoisesti lopettaa, siveellisen menestyksemme ollessa huipussaan — todistaaksemme, ettei koulun sulkemiseen ollut syynä väärät periaatteet, vaan taloudellinen ahdinkotila.

Joka tapauksessa oli koetettu, ja tulokset olivat täydelliset. Nyt tarvitsi kylvö aikaa kypsyäkseen. Ajatus naisen vapaudesta täydelliseen henkiseen kehitykseen, taloudelliseen riippumattomuuteen ja kaikkien kansalaisoikeuksien saavuttamiseen oli toteutumassa. Se ajatus ei enää voinut kuolla. Olimme varmat, että useat niistä, jotka korkeakoulussamme olivat nähneet sen ensimäisen ruumiillistuman, näkisivät vielä sen täydellisen riemuvoiton, joskaan ei Europassa, niin ainakin uudessa maailmassa.

Samoja ajatuksia esittivät professoritkin puheissaan suuressa juhla-illanvietossa, jonka olimme järjestäneet jäähyväisiksi, erotaksemme voittajina, ei voitettuina. Puhujat olivat niin liikutettuja, että voivat tuskin pidättää kyyneleitään. Omat kyyneleeni virtasivat vuolaina heidän puhuessaan. Teodorin ja korkeakoulun hautaan hautasin myöskin minä nuoruuden, toivon, iloisen rohkeuden, joka vielä uskoo täyttymykseen tulevaisuudessa. Elämäni harhakuvat sammuivat ainaiseksi. Ryhdyin elämään kuin raskaaseen tehtävään. Vähän väliä nousi mieleeni kysymys: Mitä tehdä? Perheeni luo palaaminen oli mahdotonta samoista syistä kuin olin sen jättänytkin. Ainoa toiveeni oli lähteä Englantiin, jossa eli suuri joukko valtiollisia pakolaisia. Heidän joukossaan oli minullakin ystäviä, jotka kutsuivat minua sinne. Mutta jos kirjeissäni hiukan viittasinkin tuohon mahdollisuuteen, tuli äitini uudelleen niin onnettomaksi, että heti paikalla luovuin aikomuksestani ja tällä kertaa ilman suurta taistelua. Tunsin itseni sekä henkisesti että ruumiillisesti niin murtuneeksi, etten luullut jaksavani enää kauan elää ja olin onnellinen, saadessani vaipua samaan suureen hautaan, johon kaikki uljaat pyrkimykset, yksilön ja isänmaan vapaus armotta heitettiin. En myöskään voinut jäädä Hampuriin, vaikkakin nuoret ystävättäreni korkeakoulusta pyytämällä pyysivät minua jäämään sinne ja edelleenkin heitä opettamaan. Mutta kun varani olivat liian pienet riippumattomaan elämään, olisi minun täytynyt tehdä paljon työtä, ja voimani olivat siihen tällä hetkellä liian vähäiset. Anna pyysi minua lähtemään kanssaan Berliiniin, jossa pienestä maksusta saisin asua hänen luonaan jonkun aikaa. Kun ensin olisin hiukan levännyt, voisin ratkaista tulevaisuuteni. Suostuin tähän, sillä luonteittemme erilaisuudesta huolimatta pidin hänestä äärettömän paljon, ja Teodorin kuoleman jälkeen oli hän ollut minulle niin hyvä, että menneisyys oli uutena yhdyssiteenä välillämme. Tiesin, ettei läsnäoloni herättäisi hänessä tuskallisia muistoja ja päätin omistaa aikani vakaville opinnoille ja viettää hiljaista elämää.

Jäähyväishetki Hampurissa oli sanomattoman surullinen. Lähtö-aamunamme saapuivat Emilie, Demokraatti, saarnaaja ja useita korkeakoulun oppilaita asemalle sanomaan meille hyvästi, ja molemmin puolin vuodatettiin runsaita kyyneliä, ei ainoastaan eron haikeudesta, vaan myöskin yhteisten, särkyneiden toiveittemme ja jälleen orjuutetun isänmaamme tähden.

Saavuttuamme Berliniin, järjestin itselleni hiljaisen huoneen Annan luona ja siellä, mainion kirjaston ääressä, aioin odottaa, kunnes työvoimani palaisivat. Virkistyäkseni aloin jälleen lukea kreikkalaisia murhenäytelmiä. Erittäinkin Antigonen luin yhä uudella ihastuksella. Hän oli mielestäni vääjäämätön todistus siitä, että joskin kreikkalaiset jokapäiväisessä elämässä antoivat naiselle ala-arvoisen aseman, oli runoilijoilla heistä mitä ihanteellisin käsitys. Voiko ajatella jalompaa olentoa kuin Antigone, joka uhmaa vaarat täyttääkseen ihanteellisen velvollisuuden: velvollisuuden, jonka sisäinen ääni asettaa valituille luonteille ja joka vain liiankin usein on vasten tavallista lakia! Vastakohtaa ihanteellisen ihmisen ja hänen lainvastaisen tekonsa välillä ei missään ole ylevämmin kuvattu kuin Antigonen ja Kreonin tarinassa. Se on noita ikuisia luomia, joissa kuvattu ristiriita toistuu niinkauan kuin ihmiskunnan historia kestää. Antigonen vastaukset sisältävät kaiken, mikä aateloi ihmisen ja siirtää hänet tähtien tasalle. Voisiko periaatteensa puolesta kuoleva nykyaikainenkaan ihminen jalommin vastata tyranniudelle, joka piiloutuu lain varjoon? Varmasti todistaa se seikka, että runoilija valitsi juuri naisolennon tätä vastakohtaa esittämään, taidetta rakastavien kreikkalaisten korkeasti ihanteellista käsitystä naisesta. Sitäpaitsi tarvitsee vain ajatella Minervaa, jonka kasvoissa ajatuksen ja luonteen korkein majesteetti yhtyy muodon jaloon kauneuteen, tajutakseen, etteivät ainoastaan runoilijat, vaan myöskin Kreikanmaan taiteilijat esittivät naista tahtoessaan antaa ilmaisumuodon korkeimmille inhimillisille ominaisuuksille.

Kirjoitin tästä tutkielman ja lähetin sen erääseen kansanvaltaiseen lehteen. Lehden toimittaja tuli minua tervehtimään, mukanaan kaksi muuta demokraattia, joille olin tuonut kirjeitä Hampurista. Keskustelimme periaatteista ja kuinka välttämätöntä oli ylläpitää ja vahvistaa työtätekevien luokkien yhteenkuuluvaisuuden tunnetta sivistämällä heitä ja opettamalla heitä käsittämään harrastustensa yhteisyyden. Nämä olivat ainoat henkilöt, joiden kanssa seurustelin, paitsi asuintovereitani, ja sekin tapahtui aniharvoin. Sitäpaitsi olin kirjevaihdossa ystävieni kanssa Hampurissa, Englannissa ja Amerikassa. Sekä kirjeissä että keskusteluissa vaihdoimme ajatuksia vain yhdestä ja samasta asiasta, pienimmälläkään tavalla tarkoittamatta vallankumouksellisiin tekoihin ryhtymistä. Mihin olisikaan voinut ryhtyä, kun tilanne oli sellainen, että lastentarhojakin alettiin vainota. Ministerivirastossa oli muka asiakirjoja, joista selvästi kävi ilmi, että opettajat jo pieniin lapsiinkin tahtoivat istuttaa vapauden ja riippumattomuuden aatteita! Näin sanoi kerran minun läsnäollessani muuan ministerinvirastossa palveleva herra, jonka kanssa sattumalta jouduin samaan seuraan.

Eräänä päivänä sain vieraan, jonka käynti teki minuun tuskallisen vaikutuksen. Nuorin veljeni oli saapunut Saksan hallituksen lähettiläänä Berliniin. Hän oli, kuten jo aikaisemmin olen maininnut, sangen älykäs ja rikaslahjainen ihminen, mutta suuri aristokraatti ja monarkian puoltaja, lisäksi ankara protestantti. Olimme aina olleet läheisiä ystäviä, mutta sittenkin oli hänen olentonsa aina vaikuttanut minuun jonkun verran ahdistavasti. En ollut koskaan tuntenut itseäni täysin vapaaksi hänen seurassaan, ja kun isäni sairauden aikana keskustelimme uskonto-kysymyksestä, särkyivät välimme kokonaan. Olin sisariltani kuullut, että hän oli minulle vihoissaan Hampurissa olostani ja siitä, että olin liittynyt vapaaseen seurakuntaan. Sittenkin hän Berliniin saavuttuaan tuli minua tervehtimään. Olin hänelle kiitollinen, kun oli antanut rakkauden voittaa ennakkoluulonsa ja otin hänet sydämellisesti vastaan. Hän ilmoitti heti puheensa aluksi tulleensa sanomaan, miten syvästi häntä suretti ja loukkasi, kun näki kerran niin rakkaan sisaren kannattavan suuntaa, joka ei ainoastaan ollut väärä, vaan myöskin turmiollinen ja rikollinen. Hän kertoi eräästä äidiltä saamastaan kirjeestä, jossa tämä oli purkanut hänelle syvän tuskansa sen johdosta, että aioin lähteä Englantiin ihmisten luo, joita syytettiin valtiopetoksesta. Hän pyytämällä pyysi, etten sitä tekisi, koska se tahraisi isämme kunnioitetun nimen vielä haudassakin. Sanoin jo äidinkin takia, jota rakastin, ja jonka tähden aina olin valmis uhraamaan toiveeni, luopuneeni tästä aikeesta, Senjälkeen alkoi hän todistaa, kuinka pääasiallisin erehdykseni oli se, että pyrin aloille, jotka eivät kuulu naiselle.

»Naisen todellinen kutsumus on», sanoi hän, »pysyä Jumalan hänelle määräämällä paikalla: sinun velvollisuutesi ovat äitisi, omaistesi luona. Mitä hyvää ovat tehneet ihmiskunnalle ne, joiden toveriksi olet liittynyt? He ovat, väärentäneet kaikki oikeus- ja siveyskysymykset hylkäämällä ainoan oikean perustan: Jumalan lait, jotka hän on ilmoittanut meille poikansa kautta. Ainoastaan tällä menneisyyden kalliopohjalla lepäävät nykyisyyden rakennukset ja siltä kohoaa tulevaisuus. Miehet, joille Jumala on uskonut toisten ihmisten johdon, ovat ammoisista ajoista tehneet tuota vaikeata työtä, ja heillä on käsissään rihmat, jotka muodostavat kansojen kohtalon kudelmat. Vain he voivat ymmärtää tuota työtä ja johtaa sitä. Naiset, jotka yrittävät siihen sekaantua, ovat hyödyttömän ja turmiollisen turhamaisuuden sokaisemia. Ja näin he siirtyvät pois alalta, jonka Jumala ja naisellinen nöyryys heille määrää. Usko minua, sisar kulta», jatkoi hän liikutettuna, »sinulla on vain yksi keino löytää jälleen oikea tie: heittäydy polvillesi ja rukoile Vapahtajaasi. Hän, joka on kuollut edestäsi, armahtaa sinua. Vakuutan sinulle, että minäkin joka päivä rukoilen puolestasi, kun yksinäisessä kammiossani rukouksessa yhdyn häneen, joka nyt Jumalan luona rukoilee meidän molempien edestä.»

Hän tarkoitti kuollutta rouvaansa, jota oli palavasti rakastanut ja jonka muisto oli hänelle niin pyhä, ettei hän tahtonut mennä uudelleen naimisiin.

Hän jatkoi vielä kauan samassa äänilajissa. Aioin ensin perinpohjin puhua hänen kanssaan ja rauhallisesti kumota hänet, mutta huomasin sen pian turhaksi. Hänen vakaumuksensa oli yhtä järkkymätön kuin minunkin eivätkä mitkään järkisyyt voineet sitä horjuttaa. Hän oli myöskin aikoinaan taistellut vapaan ajatuksen taistelua traditsionia vastaan, mutta palannut isiensä uskoon, eikä hänen kaltaiselleen ylpeälle, lujalle luonteelle mahtanut enää mitään. Hän puhui paljon sellaista, joka kuohutti minua, sillä nöyrien sanojen takana tajusin monarkian kannattajan ylpeän vaateliaisuuden. Mutta hän puhui joka tapauksessa syvällä liikutuksella ja sanat tulivat suoraan sydämestä. Hän herätti mielessäni muistoja isästä, äidistä, perhe-elämästä, ihanasta nuoruuden ajasta, joka ei koskaan voinut palata, äsken kokemistani suruista, ja ihmisten ahdasmielisyydestä, ihmisten, jotka erilaisten mielipiteiden vuoksi vainoavat toisiaan, vaikka heidän sydämensä tahtoisivat rakastaa — kaikki tuo sai minut niin voimakkaasti valtoihinsa, että purskahdin itkuun. Veljeni melkein säikähti ja sanoi: »Sinä olet sairas, se kenties selittää erehdyksesi.»

»Ei», vastasin vihdoin, »minä en ole sairas, mutta itken sitä, että rakastan teitä kaikkia sydämellisesti ja näen, ettei teillä ole sitä suvaitsevaisuutta, joka meitä eroittavan kuilunkin yli voisi yhdistää meidät entiseen keskinäiseen rakkauteen. Sillä tiedä: onneni ja persoonalliset toiveeni voin uhrata teidän tähtenne, mutta vakaumustani ei mikään muuta. Minulla on mielestäni oikeus omaan vakaumukseen, ja vaikka tahtoisinkin sen muuttaa, en voi, sillä en voi pakoittaa järkeäni pitämään oikeana sitä, minkä se huomaa vääräksi.» Vakuutin hänelle kuitenkin vielä kerran, että en lähde Englantiin — seikka, jota hän näytti eniten pelkäävän — ja kiitin häntä lopuksi, että oli tullut, kun kaikista hänen kovista sanoistaan huolimatta sittenkin pidin sitä osoituksena hänen rakkaudestaan minua kohtaan.

Hän oli sekä liikutettu että suutuksissaan. Lähtiessään sanoi hän, että jos joskus häntä tarvitsen, tiedän kyllä, mistä hänet tavoitan, ja että jos minulta jotakin puuttuu, aina kääntyisin hänen puoleensa. En vastannut mitään hänen tarjouksiinsa, mutta sydämessäni lupasin itselleni, etten koskaan turvaudu tuohon apuun, vaan elän mieluummin kätteni työllä. Tahdoin edes pakottaa hänet kunnioittamaan periaatteita, joita tuomitsi, ja osoittaa, että joskin uskonto piti kerjäämistä ja toisten kustannuksella elämistä oikeutettuna, asetti kansanvalta ensimäiseksi periaatteekseen sen, että ihmisen täytyy tehdä työtä, koska hänen arvonsa vaatii, että hän omilla ponnistuksillaan luo itselleen riippumattoman aseman.

Anna, joka ei tahtonut häiritä meitä, mutta oli kuullut vilkasta keskustelua ja itkua, tuli sisään heti veljeni lähdettyä. Hän otti sydämellisesti osaa suruuni yrittäen minua lohduttaa. Turvauduin taaskin vanhaan keinooni ja lähdin yksinäiselle kävelylle. Suuren pääkaupungin meluisilta kaduilta kiiruhdin sen porttien ulkopuolelle, paikkaan, joka kaikista kaupungin kävelypaikoista oli minulle rakkain. Se oli vähäinen, puutarhaistutuksilla kaunistettu kukkula, ja sinne oli haudattu miehet, jotka kaatuivat v. 1848, taistellessaan sotilaita vastaan. Demokratia oli valtansa aikana, heti taistelun jälkeen, valmistanut heille tämän tyyssijan, jossa he lepäsivät yksinään hyvinhoidettujen kukkasten ja yksinkertaisten muistomerkkien alla. Istuuduin eräälle haudalle, jonka tehdastyöläiset olivat rakentaneet kaatuneille tovereilleen ja jolla oli kirjoitus:

    »Im Kampfe für des Volkes Freiheit sterben,
    Das ist das Testament nach dem wir erben.»

    [»Kuolema kansan vapauden puolesta —
    Siinä testamentti, jonka mukaan perimme.»]

Jalkojeni juuressa aukealla tasangolla leventelihe ylpeä pääkaupunki, palatseineen, ylellisyyksineen, rientoineen, riemuitsevine sotilaineen. Kaiken yli valoi laskeva aurinko säteitään, jotka pohjolan utuisessa ilmassa muodostivat loistavan, monivivahteisen värileikin. Kaukaa kuului väkirikkaan kaupungin humu kuten meren pauhina. Mutta ympärilläni, kuoleman hiljaisessa puutarhassa, vallitsi syvä rauha. Vain satakielen laulu ja suhiseva iltatuuli, joka leikki hautakukkasten tuoksuilla, katkaisivat hiljaisuuden. Luulin olevani aivan yksin ja katselin näköalaa edessäni kehittäessäni loppuun tuskaisia ajatuksia, joita äskeinen kohtaus oli aiheuttanut. Olivatko nuo kuolleet, jotka lepäsivät ympärilläni, olivatko he saaneet vuodattamansa veren hinnan? Oliko heidän asiallaan ollut oikeutettua menestystä? Entä minä — olinko minä voinut toteuttaa yleviä pyrkimyksiä, joiden puolesta sydämeni hehkui? Olinko järjen ja rakkauden avulla voittanut minua kohdanneen vastarinnan? — Mykkinä ja voimattomina lepäsivät he maassa, ja heidän veljensä olivat ikeen alla enemmän kuin koskaan ennen jatkaen juhdanelämäänsä. — Minä olin yksin, erossa omaisistani, korkein rakkauteni kuului kuolleille, työni oli tehty tyhjäksi. — Olivatko he siis tavoitelleet järjettömyyksiä? Tahtoivatko he nousta toisten perikadon avulla? Ei, he olivat vain tahtoneet vapauttaa työn kirouksesta, joka on sillä levännyt siitä saakka, kun se kerran langetettiin kadotetun paratiisin portilla. He olivat vaatineet vapaita laitoksia, kehittyäkseen vapaaksi, voimakkaaksi, onnelliseksi kansaksi. — Entä minä, olinko koskaan sanonut, etteivät perhesiteet ole pyhiä, että nainen vapautuu torjumalla luotaan sukupuolensa erikoiset velvollisuudet ja ottamalla mieheltä sen, mikä usein hänessäkin on rumaa? Olin päinvastoin tahtonut tehdä naiset arvokkaammiksi vaimon ja äidin tehtäviin kehittämällä heidän henkisiä kykyjään, ettei heistä olisi ainoastaan ruumiillisiksi hoitajiksi, vaan että he henkisestikin voisivat kasvattaa ja kehittää nuorisoa. Olin tahtonut, että nainen, matkimatta miehen väkivaltaista voimaa, tulisi yhdenvertaiseksi hänen kanssaan ihmiskunnan sivistystehtävissä ja auttaisi häntäkin vapautumaan kaikesta, mikä on huonoa.

Minkätähden olimme sittenkin näennäisesti väärässä, kuolleet ja minä? Syy ei varmastikaan ollut meidän, vaan yhteisen vihollisemme valtion ja perheen despotismin. Näin selvemmin kuin milloinkaan ennen, että tuo kahtalainen itsevaltius oikeastaan oli sama asia, ja kumpusi samasta lähteestä. Se oli yksilön ja kansojen ikuista holhouksenalaisuutta: määrätty usko, määrätyt velvollisuudet, määrätty rakkaus. Yksilölle olisi sen sijaan pitänyt sanoa: »Valitse oman käsityksesi mukaan uskosi, velvollisuutesi, kiintymyksesi. Me kunnioitamme vapauttasi. Jos valintasi on arvoton, niin kanna seuraukset. Jos pysyt siveellisenä olentona, rakastamme sinua mielipiteidemme erilaisuudesta huolimatta.» Ja kansoille: »Lausukaa vapaasti julki valituksenne, tarpeenne! Neuvotelkaamme yhdessä epäkohtien korjaamisesta. Mehän olemme olemassa vain sentähden, että kaikille tapahtuisi oikeus, että kaikkien järkevä tahto toteutettaisiin.» Onko sitten niin vaikea käsittää, että vapaus on vahvin laki? Kasvattaa lapset siihen, totuttaa kansat sen ymmärtämään — siinä oikeastaan sivistyksen koko tehtävä! Perhe ja valtio saavuttaisivat näin todellisen, onnellistuttavan muotonsa, kun taas väkivaltaisella holhoojalla aina on kapina ovellaan.

Näitä miettiessäni oli aurinko laskenut ja illan syvät varjot peittivät kaupungin, mutta kuolleitten kukkulalla vallitsi vielä säteilevä kirkkaus. »Meidän ajatuksemme säteilevät kerran vielä, kun menneisyyden ikuiset varjot peittävät itsevaltiuden», sanoin itselleni katsahtaessani hautoihin kuten lohduttaen siellä lepääjiä. Silloin huomasin, etten ollutkaan yksin. Vähän matkan päässä seisoi nuori työmies ja nuori vaalea tyttö, joka nojasi hänen käsivarteensa. Molemmat katselivat minua tarkoin ja kunnioittavasti. Kun nousin, aikoivat he poistua, mutta minä menin heidän luokseen.

Nuori mies sanoi: »Suokaa anteeksi, jos olemme häirinneet mietteitänne. Olemme katselleet teitä kauan, ja kun istuitte niin surullisena ja ajatuksissanne, sanoin morsiamelleni: Tuo on varmasti meikäläisiä.»

Vakuutin kuuluvani heihin ja ryhdyin puheisiin heidän kanssaan. He kertoivat olevansa vielä liian köyhiä mennäkseen naimisiin ja asuvansa kaukana toisistaan niin että tapasivat vain harvoin, kun poika oli tehtaassa, tyttö palveluksessa ja heillä oli paljon työtä. Mutta kun heillä joskus oli vapaahetki, kohtasivat he tavallisesti tällä kukkulalla, jolla niin moni heidän ystävistään lepäsi. Täällä he muistelivat pyhiä toiveita, joiden edestä toiset olivat antaneet henkensä.

Kerroin heille puolestani, mitä ajatuksia äsken oli liikkunut mielessäni ja sanoin, että surullisesta nykyisyydestä huolimatta saimme olla vakuutettuja, ettei tuo veri ollut vuotanut turhaan, etteivät ylevät uhrit ole koskaan hedelmättömiä ja että taas koittaa aika, jolloin vapauden siemenet itävät ja hedelmöivät. He, jotka vielä ovat niin nuoria, saavat kenties nähdäkin sen ajan. Sitten puhuimme käsityöläisyhdistyksistä, jotka hallitus juuri oli hajoittanut, ja nuori mies kertoi niiden jalostavasta vaikutuksesta. »Kun meidät estetään etsimästä virkistystä opinnoista ja lukemisesta, pakotetaan meitä suorastaan jälleen kapakkaan. Ja se sitten on muka kansan todellisten etujen valvomista ja vallankumouksen tukahuttamista!» jatkoi hän katkerasti hymyillen.

Jätin heidät vihdoin sydämellisesti puristaen heidän käsiään. Hiljainen mietiskelyhetki ja keskustelu köyhien, nuorten ihmisten kanssa, jotka lyhyenä vapaahetkenään sen sijaan, että olisivat iloinneet rakkaudestaan, etsivät kuolleitten leposijan vahvistaakseen sen ääressä periaatteitaan, oli tehnyt minulle hyvää ja rauhoittanut mieleni.

Samana iltana palasi Charlotte Englannista, jossa hän oli viettänyt muutamia viikkoja erään ystävättären luona. Hänen kertomuksensa maailmankaupungin vilkkaasta elämästä ja varsinkin siirtolaispiireistä ilahuttivat yksinäisyyttämme. Välistä herättivät nuo kuvaukset minussa voimakkaan halun matkustaa sinne koettaakseni uudella toimialalla ja uusien vaikutteiden, avulla väkipakolla tempautua irti kuolettavasta surumielisyydestäni. Elämä oli minulle taakka, toivoin hartaasti kuolemaa, ja terveyteni heikkenikin päivä päivältä. Anna suorastaan pakotti minut kääntymään lääkärin puoleen, joka määräsi minulle vahvistavaa hoitoa.

Samana päivänä kuin tämän piti alkaa, ajattelin aamulla herätessäni, että olisi varovaisinta vielä sinä päivänä järjestää paperini ja kätkeä varmaan paikkaan demokraattisten ystävieni kirjeet, omat muistiinpanoni y.m. Taantumus kävi yhä synkemmäksi, yhä epäluuloisemmaksi, emmekä pitäneet ollenkaan mahdottomana, että luonani jonakin päivänä toimitettaisiin kotitarkastus, kun palvelustyttö kertoi, että siviilipukuiset miehet, jotka hän oli tuntenut poliisipalvelijoiksi, olivat useamman kerran häntä puhutelleet ja kysyneet, mitä tein, keitä kävi luonani y.m. — Useita naisia, joita epäiltiin demokratian kannattajiksi, oli jo tällä tavalla tutkittu. Sama kohtalo saattoi minuakin odottaa, vaikkakin pidin sitä liian kohtuuttomana. Mutta usein käy niin, että vaikkakin pitää jotakin asiaa mahdollisena ja olisi aikaa ehkäistä sen seuraukset, jättää sen kuitenkin jonkun sokean sallimususkon vuoksi tekemättä. Niinpä jätin minäkin tuona päivänä paperini järjestämättä ja päätin lähiaikoina ennenkaikkea huolehtia terveydestäni, voidakseni heti voimien palattua ryhtyä kirjoittamaan teoreettista tutkielmaa kasvatuksesta.

Annalla oli samana päivänä kova päänsärky ja hänen täytyi pysyä vuoteessa. Charlotte hoiti häntä. Minä istuin Annan pienessä vierashuoneessa kirjoittaen kirjettä ystävälleni Amerikkaan, kun palvelustyttö tuli ilmoittamaan, että eräs herra pyrki puheilleni. Ajattelin, että se oli joku ennen mainitsemistani demokraattisista herroista, jotka joskus kävivät luonani, mutta hämmästyin suuresti, kun tulija oli ventovieras. Hän kumarsi hyvin kohteliaasti, ja selitti kysyttyäni, mikä hänet toi luokseni, hiukan hämillään, että hänellä oli sangen epämiellyttävä tehtävä. Poliisipäällikkö oli nimittäin määrännyt hänen tarkastamaan paperini ja kutsumaan minut päällikön puheille. Olin ulkonaisesti mahdollisimman rauhallinen ja kysyin kylmästi, mikä oli syynä moiseen määräykseen. Hän pyysi anteeksi ja sanoi toimivansa vain määräysten mukaisesti, mutta luuli kuulleensa, että olin kirjevaihdossa jonkun Weigeltin kanssa — se oli — kuten aikaisemmin olen maininnut — hampurilaisen saarnaajamme nimi. — Vastasin hymyillen, että he vasta saisivat tekemistä, jos tahtoisivat tarkastaa kaikkien niiden ihmisten paperit, jotka olivat kirjevaihdossa tuon hyvänlaitaisen, rakastettavan miehen kanssa, joka ei vähääkään välittänyt politiikasta. Hän kysyi, oliko tämä minun huoneeni. Vastasin kieltävästi. »Mutta tehän kirjoititte, kun tulin sisään?» sanoi hän astuen pöydän luo, jolla kirjoitussalkku ja alottamani kirje lepäsivät. Hän otti ne haltuunsa, kumartaen samalla minulle kuin anteeksi pyytäen. Vereni kuohahti, kun tuo alhainen käsi taittui lehtisiin, joille olin uskonut ajatuksia ja tunteita vain ystävää varten. Millaista oli sivistys, joka suvaitsi moista raakalaisuutta? Parempi on itämailla vallitseva tapa, jonka mukaan epäluulonalaiselle ihmiselle suorasukaisesti lähetetään nuora ilman että lain ja oikeuden nimessä loukataan pyhintä, mitä ihmisellä on: hänen ajatustensa ja tunteittensa salaisuutta.

Virkamies vaati nähdä huonettani. Kun ulko-ovi oli sisäpuolelta lukossa, saattoi sinne päästä vain Annan makuuhuoneen kautta. Virkamies ei kuitenkaan sallinut minun poistua läheisyydestään ja niin täytyi minun huutaa Charlottelle, että tämä avaisi huoneeni oven sisäpuolelta. Hän oli tietysti siksi säikäyksissään odottamattoman vierailun johdosta, ettei valitettavasti älynnyt poistaa huoneestani edes Teodorin kirjeitä pelastaakseen nämä kalliit muistot häväistykseltä, joka niitä odotti, sillävälin kun minä poliisivirkailijan kanssa kiersin käytävän kautta huoneeni ulko-ovelle. Tunsin sekä suuttumusta että ivan halua nähdessäni eteisessä asestetun sotilaan. Oliko luultu, että revolveri kädessä ottaisin vastaan järjestyksenvalvojan! Silläkö tavalla poliisilaitos käsitti aatteen naisen vapautumisesta? Tämän väärinkäsityksen vuoksi kai poliisi olikin niin häpeissään ja nolo. Huoneessani riensi hän suoraapäätä kirjoituspöytäni luo ja otti haltuunsa kaikki siellä olevat paperit pikaisesti niitä silmättyään. Paperien Joukossa oli pieni pinkka muistiinpanolehtisiä Hampurin luentojen ajoilta. Tiesin, että niiden mukana oli yksi ainoa lehtinen, josta kiukkuinen poliisilaitos olisi voinut saada todistuskappaleen, vaikka sen sisällys ei ollutkaan valtion turvallisuudelle vaarallinen. Se oli yksinkertaisesti luettelo puheenparsista ja nimityksistä, jonka olin laatinut ystävieni kanssa Hampurissa voidaksemme vapaasti antaa tietoja toisillemme, kun oli yleisesti tunnettua, etteivät viranomaiset siihen aikaan pitäneet kirjesalaisuuden rikkomista suurenakaan syntinä. Otin pinkan käteeni, selailin sitä virkailijan silmien edessä ja sanoin: »Kuten näette, on siinä tieteellisiä muistiinpanoja, joilla ei ole mitään tekemistä politiikan kanssa.» Hän heitti siihen nopean silmäyksen ja jatkoi pöytälaatikkojen tyhjentämistä. Samassa silmänräpäyksessä pistin hänen huomaamattaan vaarallisen paperin taskuuni ja ojensin hänelle pinkan, jonka hän asetti muiden tavaroiden joukkoon. Olin itsekin tyytyväinen mielenmalttiini tällä tuskallisella hetkellä. Uskon myöskin, ettei rohkeinkaan ihminen voi olla itsestään varma, ennenkuin on saanut koetella vaaraa. Vain suupaltit ovat uskaliaita ennen koettelemusta.

Huolimatta tyydytyksentunteestani olin syvästi surullinen nähdessäni hänen keräävän kirjeitäni ja papereitani, noita onnellisten ja onnettomien hetkieni muistoja, jotka silti kaikki olivat yhtä pyhiä. Ulkonaisesti säilytin kuitenkin levollisuuteni. Kun kaikki oli koossa, tahtoi virkailija puhua yksityisesti Charlotten kanssa, jolloin minun täytyi pysyä yksin huoneessani. Senjälkeen täytyi hänet viedä Anna-parankin makuuhuoneeseen. Tämän päänsärky oli luonnollisesti mielenliikutuksesta yltynyt kahta pahemmaksi. Kun virkailija näki, että hän tosiaan oli sairas ja vuoteessa, änkytti hän anteeksipyynnön ja poistui. Lähtiessään toisti hän vielä määräyksensä, että tunnin kuluessa saapuisin poliisikamariin, sitten hän teki syvän kumarruksen ja sanoi jonkun verran liikutettuna: »Pyydän teiltä ihmisenä anteeksi sitä, mitä minun oli virkamiehenä tehtävä.»

»Minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa», vastasin. »Päinvastoin säälin teitä. Mahtaa olla surullista, kun ihmisen ja virkamiehen tehtävät ovat niin ristiriitaisia keskenään.»

Hänen lähdettyään tapasin Annan kyynelten vallassa, ja sukulaiset, joiden luona hän asui, syvästi järkytettyinä. Olin itse levollisin koko talossa, sillä tarvitsin vielä mielenmalttiani siihen, mikä oli edessä. Kaikki vapisivat puolestani ajatellen vankilaa ja muita mahdollisia kauhuja. Minun täytyi kuitenkin lähteä.

Lähdin yksinäni ja jalan. En tahtonut saattaa ketään syynalaiseksi, sitäpaitsi halusin esiintyä mahdollisimman yksinkertaisesti koko asiassa. Saavuttuani poliisikamariin, kysyin virkamiestä, jonka puoleen olin saanut käskyn kääntyä. Sain osakseni epäluuloisia katseita, ja vihdoin avattiin minulle eräs ovi verrattain epäkohteliaasti. Tulin suureen saliin, jossa lukuisia virkailijoita työskenteli kirjoituspöytien ääressä. Kaikki katsahtivat minuun, hymyilivät ja kuiskivat keskenään. Kysyin vielä kerran ylpeästi ja halveksien virkamiestä, jonka nimi oli minulle mainittu. Minut osoitettiin toiselle ovelle. Näin täytyi minun vielä kulkea useiden huoneiden läpi, kunnes vihdoin tulin mainitun poliisipäällikön kabinettiin. Hän otti minut kohteliaasti vastaan, pyysi istuutumaan sohvalle ja istahti itse viereiselle tuolille, niin että valo lankesi kasvoilleni minun kääntyessäni hänen puoleensa, mutta itse hän istui varjossa. Se oli nähtävästi viekas poliisitemppu, jonka avulla voidaan syytetyn kasvoista paremmin lukea, onko hän rikollinen. Hän sanoi puheensa aluksi, kuinka hallituksen oli ikävä ryhtyä tällaisiin toimenpiteisiin naisen suhteen, joka kuului yleisesti kunnioitettuun perheeseen ja jonka oma veli oli Berlinissä korkeassa asemassa. Hän kysyi, mistä johtui, että siinä määrin olin etääntynyt perheeni mielipiteistä ja lähtenyt tielle, joka ikuisesti erotti minut seurapiiristä, jossa olin syntynyt ja kasvatettu. Kysyin häneltä puolestani, eikö hän uskonut naisillakin olevan vakaumuksia ja tarmoa seurata niitä. Vastauksen asemasta kohautti hän olkapäitään ja alotti todellisen kuulustelun. Hänen viekas ja silti typerä menettelytapansa herätti minussa syvää halveksimista. Annoin hänelle vain lyhyitä vastauksia. Yksinkertaiset, avoimet vastaukseni näyttivät sekä hävettävän että hämmentävän häntä. Hän kysyi, olinko tekemisissä Englannin siirtolaisten kanssa. Myönsin rauhallisesti ja sanoin että minulla siellä oli ystäviä, joiden kanssa olin kirjevaihdossa. Erityisesti hän näytti haluavan päästä selville siitä, keitä tunsin ja keiden kanssa seurustelin itse Berlinissä, nimittäen mainitsemani sanomalehden toimittajan. Sanoin tutustuneeni häneen erään artikkelin johdosta. Sitten hän puhui »erinäisistä muista henkilöistä», joiden myöskin oli täytynyt käydä minua tervehtimässä. Vastasin kieltävästi. Keskustelulla noiden herrojen kanssa ei ollut muuta tarkoitusta kuin silloisen taantumuksen aikana saattaa työläisille mahdolliseksi se, jota he nyt saavat onneksi tehdä avoimestikin: liittyä yhteen sivistystarkoituksessa ja keskinäiseksi avuksi ei tehdäkseen vastarintaa, vaan oikeutettuna yhteiskuntaluokkana, jopa osaksi yhteiskunnan kulmakivenäkin, luokkana, jolla täytyn olla oikeutensa, että se voisi täyttää myös velvollisuutensa.

Tätä suunnitelmaa, joka sisälsi tulevaisuuden idun työväelle, en tahtonut panna alttiiksi poliisin väärinkäsityksille ja päätin senvuoksi sanoa, etten ollut tuttu noiden herrojen kanssa pelastaakseni heidät ikävyyksiltä, jotka minua mahdollisesti odottivat.

Kun poliisi virkailija huomasi, ettei hän saanut minua tunnustamaan syyllisyyttäni, että pysyin levollisena ja lujana enkä tehnyt pienintäkään myönnytystä, alkoi hän äkkiä puhua aivan toisessa äänilajissa, muuttui tuttavalliseksi ja ystävälliseksi ja pyysi minua uskomaan, että tämä tapahtui kokonaan omaksi hyväkseni, että tahdottiin tehdä palvelus korkeassa asemassa olevalle perheelle ja johtaa minut takaisin tielle, jolla minun kasvatukseni ja arvoni perustalla täytyi vaeltaa. Kiitin häntä ivallisesti tästä huolenpidosta, mutta valitettavasti täytyi minun sanoa hänelle, etten voinut kulkea muuta tietä kuin omantuntoni minulle määräämää. Nähdessään, ettei tämäkään tepsinyt, tarttui hän vielä erääseen keinoon ja teki viittauksia siihen suuntaan, että olin kenties väärässä luottaessani niihin, joita nimitin ystävikseni, että Charlotte, hänen keskustelustaan päättäen poliisin kanssa, ei ollut osoittautunut erittäin suopeaksi minua kohtaan. Tämä oli ensimäinen isku, jolla hän tosiaan osui sydämeeni. En ollut peljännyt vaaroja ja vastuksia, jotka mahdollisesti olivat edessäni, mutta se koski, että eräs niistä, joka jakoi yksinäisyyteni ja tunsi luonteeni ja kohtaloni, olisi voinut minut pettää. Vastasin hänelle kuitenkin lyhyesti, etten sitä, uskonut.

Nähdessään vihdoin, ettei tämäkään auttanut sanoi hän: »Näen, etten mahda teille mitään. Minun täytyy ensin saada uusia tietoja ja lukea paperinne. Ylihuomenna samaan aikaan täytyy teidän jälleen saapua tänne. Muuten», lisäsi hän viekkaasti hymyillen, »ei minun kai tarvinne huomauttaa, ettei teidän ole pakko odottaa täällä ololipussanne määrätyn ajan päättymistä.»

Olin nimittäin heti saavuttuani Berliniin hankkinut ololipun poliisilta.

Oliko tämä viittaus, että poistuisin ja he pääsisivät enemmistä vaivoista?

Vastasin hänelle: »Tarkoitatteko, että minun täytyy lähteä Berlinistä?
Teen sen mielelläni, sillä en viihdy täällä.»

»Niin, eikö totta, täkäläinen paksu virkavaltainen ilma on tukahuttavaa», sanoi hän viekkaasti hymyillen ja hieroen käsiään tyytyväisyydestä.

Katsoin häntä tiukasti silmiin ja vastasin: »Tuota sanantapaa käytin vähän aikaa sitten eräässä sinetöidyssä kirjeessä, joka meni hampurilaiselle ystävälleni.»

Hän oli hiukan häpeissään, sillä nyt hän oli selvästi todistanut, että kirjeitäni avattiin ja luettiin. Tervehdin kylmästi ja lähdin. Kun olin jättänyt poliisikamarin, tunsin voimieni pettävän. Heittäydyin vaunuihin ja ajoin kotiin, jossa kaikki olivat äärimmäisen järkytettyjä. Anna syleili minua itkien, hän oli jo luullut, ettei saisi minua enää nähdä ja että minut oli viety vankilaan. Sielussani oli vain yksi kipeä kohta, tuon ihmisen herättämä epäluulo Charlottea kohtaan. Käsitin, että tuskallisinta Kristuksen kärsimyksissä oli ystävän petos. Otin Charlotten kahden kesken ja Sanoin hänelle suoraan, mitä tuo ihminen antoi minun ymmärtää. Hänen ei ollut vaikea vakuuttaa, että virkamies oli julkeasti valehdellut. Kaikki olivat sitä mieltä, että minun täytyisi heti lähteä odottamatta toista kuulustelua ja ennenkuin minulta mahdollisesti riistettäisiin vapaus. En ollut oikein valmis tähän; olisin tahtonut jäädä todistaakseni viattomuuteni ja saadakseni takaisin paperini, joiden menetys koski minuun sietämättömän kipeästi. Mutta Anna rukoili, etten panisi vapauttani alttiiksi. Hän todisti minulle, ollen täysin oikeassa, että papereistani saataisiin tuhat tekosyytä, joiden nojalla joutuisin vähintäin tutkintovankilaan. Tätä ei heikko terveyteni kestäisi ja se olisi perheellenikin monta vertaa tuskallisempaa kuin pakollinen poislähtöni. Pidin vielä kiinni lupauksesta, jonka olin antanut veljelleni, mutta Anna huomautti sen koskeneen vapaaehtoista, ei pakollista matkaa. »Vapaaehtoisen välttämättömän marttyyriuden aika, se, jolloin Teodor kirjoitti artikkelinsa ja tuli tuomituksi, on ohi», sanoi hän. »Nyt on vältettävä vaino ja säästettävä jalot voimat paremman tulevaisuuden varalle. Kohtalo, tällä kertaa taantumuksellisen poliisin haahmossa, tulee itse avuksesi. Noudata sen viittausta: lähde vapaaseen maahan elääksesi siellä periaatteittesi mukaan. Palaja takaisin, kun ylösnousemuksen päivä koittaa; ellei — niin voit ja tahdot tehdä työtä ja luot itsellesi aseman. Ellemme enää tapaa, olemme kuitenkin varmat toinen toisistamme ja elämme tulevaisuuden aatteissa.»

Myönsin hänen olevan oikeassa ja päätin lähteä. Anna ja Charlotte pyysivät minua hiukan lepäämään aamullisen hirveän jännityksen jälkeen ja ryhtyivät puolestani matkavalmistuksiin. Heittäydyin vuoteelle ja koetin nukkua, mutta se oli mahdotonta. Sydämeni löi yhtä kiivaasti kuin tuona yönä, jota ennen olin kuullut, että Teodor rakasti toista naista. Ne olivat itse asiassa elämäni ratkaisevat hetket. Pitkä, ihmeellinen syiden ja seurausten ketju esiintyi noina hetkinä entistä silmiinpistävämpänä, muodostuen, tosin omasta luonteestani kehkeytyneenä, kohtaloksi, joka määräsi tieni. Nousin vihdoin ylös. Tunsin, etten saanut miettiä, vaan toimia. Onneksi olin elänyt äärimmäisen säästävästi, niin että minulla oli pieni erä matkarahoiksi. Otin aluksi mukaani vain matkalaukun, joka sisälsi välttämättömimmän. Anna lupasi lähettää muut tavarani jälkeenpäin.

Illan hämärtäessä lähdin matkalle. Kaikki syleilivät minua itkien ja toivottivat minulle hartaasti siunausta. Annan serkku, kahdeksantoistavuotias nuorukainen tarjosi minulle käsivartensa ja me lähdimme rauhallisesti talosta kuin kävelymatkalle, sillä tiesimme taloa vartioitavan. Kaupungin suosituimmalla kävelypaikalla pujottauduimme tiheimpään ihmisvilinään ja eksytimme jäljiltämme ne, jotka mahdollisesti olivat meitä seuranneet. Vihdoin poikkesimme etäiselle, tyhjälle syrjäkadulle ja tarkastimme, seurattiinko meitä. Sieltä suuntasimme kulkumme uuteen, verrattain autioon kaupunginosaan, jossa asui muuan nuori pariskunta, Ostenden aikaisia tuttaviani. He olivat Berlinissäkin muutaman kerran käyneet minua tervehtimässä. Nuorikot olivat rakastettavia, sivistyneitä ihmisiä ja mieleltään kansanvaltaisia, vaikka heitä ei voitu mistään syyttää. Tahdoin viettää yön heidän kodissaan ja lähteä aamulla aikaisin, mikä Annan luota ei olisi voinut tapahtua huomaamatta. Nuoret ihmiset olivat onneksi yksin kotosalla ja tulivat hyvin surullisiksi kuultuaan vierailuni syyn. He tarjosivat minulle rakastettavan auliisti apuaan. Nuori saattajani jätti minut, tullakseen aamun ensi koitteessa noutamaan minua vaunuilla. Rakastettava isäntäväkeni teki kaikkensa lohduttaakseen ja rohkaistakseen minua. Nuori mies lähti vielä iltamyöhällä erään ystävänsä luo — koeteltu demokraatti, joka v. 1848 oli taistellut kansan puolesta — pyytämään, että tämä lähtisi aamulla saattajakseni, hän kun piti soveliaimpana, että saattajani oli kokenut mies. Hän viipyi poissa useampia tunteja ja sillävälin keskustelimme nuoren rouvan kanssa elämän korkeimmista ongelmista, sillä kummallakaan ei ollut halua nukkua. Olin saanut takaisin koko tarmoni ja tunsin itseni jälleen voimakkaaksi taisteluun kohtalon kanssa. Aamupuolella yötä saapuivat molemmat herrat. Kiitin liikutettuna tuntematonta, joka oli valmis saattajakseni mahdollisista ikävyyksistä huolimatta. Hän vakuutti, että se vain oli yksinkertainen velvollisuus aatetoveria kohtaan ja minun mielestäni oli tuollainen toveruus jalompi ritarisääty kuin kaikki edelliset.

Päivän koittaessa saapui Annan serkku avonaisissa vaunuissa kuin tavalliselle ajeluretkelle lähdössä. Pidimme parhaana lähteä lähimmälle asemalle kaupungin ulkopuolella, kun Berlinin asemilla matkani mahdollisesti olisi estetty. Syleilin syvästi kiitollisena rakasta isäntäväkeäni ja nousin vaunuihin molempien saattajieni seurassa. Oli toukokuun loppupuoli ja tavattoman lämmin kevät. Jo tänä aikaisena aamuhetkenä oli ilma painostavan kuuma ja taivaalla kokoontui ukkospilviä. Matka kului nopeasti ja hauskasti, sillä jalomielinen saattajani kertoi minulle mielenkiintoisia asioita. Asemalle saavuttuamme söimme aamiaista pienessä lehtimajassa ukkosilman noustessa. Olimme melkein hilpeitä ja minä sanoin leikkiä laskien: »Ketä nuo jyrähdykset mahtavat tarkoittaa, minua vaiko vihollisiani?» Kun istuin rautatievaunussa ja lähtömerkki kajahti, ojensin viimeisen kerran käteni saattajilleni ja sanoin: »Ne tarkoittivat vihollisiani; minä lähden vapautta kohden.»

Matkalla Hampuriin sain kokea tuota itsevaltaisten, likaisten ja epäluuloisten hallitusten aiheuttamaa inhoittavaa pelkoa, jota vastaan viattomuuskaan ei ole suoja. Ajattelin kauhulla kaikkia jaloja uhreja, jotka olivat joutuneet niitten käsiin ja kärsineet marttyyrituskia; ajattelin kaikkia niitä, jotka jätin kotimaani vankiloihin, Cayennen tuhoisaan ilmanalaan ja muihin surullisiin paikkoihin, jossa raaka väkivalta piti kahleissaan älyä, hyvettä ja isänmaanrakkautta. Katsoin epäluuloisesti jokaiseen uuteen tulijaan ja painauduin asemapaikoilla nurkkaan, ettei minua nähtäisi.

Vihdoin saavuin esteettä perille ja lähdin suoraapäätä Emilien luo, joka aluksi säikähti, mutta ilostui sitten siitä käänteestä, jonka elämäni oli saanut. Samaa mieltä oli myöskin Demokraatti, jonka olimme kutsuneet paikalle. Ystäväni auttoivat minut nopeasti lähtövalmiiksi. Seuraavana aamuna lähti englantilainen laiva, minulle hankittiin sinne paikka. Viimeiseksi työksi kirjoitin sisarelleni. Sanoin hänelle, että kun huhu matkastani levisi, olin jo turvassa meren aalloilla. Pyysin häntä lohduttamaan äitiäni ja sanomaan hänelle, etten vapaaehtoisesti rikkonut lupaustani.

Kello kymmenen tienoissa illalla saattoivat Demokraatti ja kunnon puuseppä, josta aikaisemmin olen puhunut ja jolle oli kerrottu tapausten kulku, minut laivalle. Tahdoin olla siellä yötä, kun se jo aamulla aikaisin lähti. Molemmat jäivät luokseni kannelle keskiyöhön saakka. Yllämme kimalteli tuhansittain tähtiä, mutta maan peitti synkkä pimeys kuten kansojen ja rakastetun isän maan kohtalotkin. Seisoimme siinä yhdessä: toinen saattajani oli ajattelun mies, toinen kansan syvistä riveistä, mutta molemmat uljaita pelottomia taistelijoita. He jäivät kahlehdittuun maahansa jakaakseen sen kohtalot — ja minä, heikko nainen lähdin maanpakoon tuntematonta tulevaisuutta kohden, vain sen voiman tukemana, jonka puhtaat vakaumukset ja tietoisuus, että on ollut niille uskollinen, antavat. Vihdoin saapui keskiyön hetki ja heidän täytyi poistua laivasta. Ojensimme kätemme toisillemme. »Me tapaamme vain kun isänmaa on vapaa, muuten kuolen kaukana.» He eivät vastanneet liikutukseltaan. Mutta tiesin, että eläisin heidän sydämissään.