The Project Gutenberg eBook of Kesäyö, by Väinö Kataja

Niemikallion pappilassa, kaukana Pohjolassa, istuivat rovasti ja ruustinna eräänä kirkkaana huhtikuun aamuna ruokasalissa hiljaisella äänellä keskenään puhellen.

Aamiainen oli vasta syöty, rovasti oli noutanut tupakkavehkeensä omasta kamaristaan ja tullut takaisin juttelemaan. Ruustinna oli ottanut sukankudelmansa, ja rovasti poltteli pitkää piippuaan hiljalleen kiikkuen keinutuolissaan.

Anna korjaili aamiaispöydästä ruuanjätteitä ja astioita ja seisahtui väliin keskustelua kuuntelemaan.

Rovasti oli komea ja pitkä mies vielä, harmaa tukka tuuhea. Ruustinna oli lyhyenläntä, harmaahiuksinen hänkin jo, mutta kasvot punakat, erinomaisen miellyttävät, ja silmät lempeät. Edellisen illan postissa oli heille saapunut kirje nuorimmalta pojaltaan, Martilta, taidemaalarilta. Martti ilmoitti siinä tulevansa vanhaan lapsuudenkotiinsa niin pian kuin suinkin ehtisi.

Kirje oli lähetetty Helsingistä, jonne hän oli samana päivänä palannut ulkomaanmatkaltaan. Kirje uhkui rakkautta vanhuksia ja ikävöimistä kotia kohtaan, intoa ja kaipausta saada nähdä kaukaista Pohjolaa, revontulien ja sydänyön auringon maata. Kolme vuotta olikin jo kulunut siitä, kun Martti lähti kotoa. Kotimaassa ja ulkomailla oli hän siitä saakka taidettaan harjoittanut, ja toisinaan oli kulunut monta kuukautta, etteivät vanhukset kuulleet pojastaan mitään.

Mutta nyt tullut kirje oli kuin lämmin tuulahdus eteläisistä maista, ja pappilassa olivat sen johdosta kaikki hyvällä tuulella.

»Kuinka olikaan kirjeen loppuosa?» kysyi rovasti. »Lueppas minulle se vielä kerran, rakas Irene!»

Kirje oli luettu jo useampaan kertaan, mutta yhtä mieluista kuin rovastille oli ruustinnallekin sen uudelleenlukeminen. Ruustinna haki silmälasinsa esille, nousi ja otti kaapin laatikosta Martin kirjeen. Hän istui äskeiselle paikalleen ja alkoi selailla kirjeen arkkeja. Rovasti pani uutta tupakkaa ja asettui selkäkenoon keinutuolissaan.

Oikeastaan ei maksaisi vaivaa liikkua Suomesta pois, ihanampia maita hakeakseen. Mutta vasta sitten kun on katsellut kyllikseen Italian kesää ja etelän auringon alla paistunut melkein mustaksi, alkaa käsittää, mikä Suomi on. Ja mikä on Pohjola, revontulien ja valon ja pimeän ihmemaa! Minä olen usein unissani siellä kotona ja ihmettelen, miksi en ennen ole nähnyt sitä, jota nyt muistelen ja ikävöin. Olen kuin unesta herännyt tai — kuinka sanoisin — uudestaan syntynyt. Muistan varhaisia kevätaamuja, kun hangen aikana kuljin takalistolla, aina Kontiovaaralla asti. Sitä valoa, sitä kirkkautta suuren, siintävän kiveliön keskellä! Kas siinä aihe ihanaan tauluun. Ja kesäöistä! Miksi en ymmärtänyt kesäyön kirkkautta? Miksi ei ole silmäni nähnyt sitä taikavaloa, joka kesäisenä yönä Pohjolaa kaunistaa? Vieraalla maalla kulkiessani on minulle nyt selvinnyt monta ihmeellistä asiaa, enkä nyt mitään toivo niin hartaasti kuin päästä sinne »kauas ja korkealle». Aiheiden rikkaus siellä on ääretön — yksi ihmiselämä on liian lyhyt kaikkea kuvatakseen. Voi Suomeni, voi Pohjolani! Eivät poloiset poikasi ole sinun äidinsilmiisi vielä koskaan lapsenrakkaudella katsoneet! Jospa minä kykenisin kuvaamaan yhden ainoankaan aamuhetken, aamuhetken valon vallassa, suuren, siintävän kiveliön keskeltä!

Tahtoisin syleillä koko Suomeani, syleillä Pohjolaani, syleillä Teitä kaikkia! Mutta pian täältä joudun matkaan, astelenhan nyt jo isänmaani kamaralla. — On ihanaa tulla sinne juuri nyt, keväthankien ja kirkkaan valon aikana! Ja ihanaa on katsella ullakkokamarin ikkunasta kotikylää valkoisten hankien keskellä, jokea, kukkuloita ja sinisensiintävää kaukaisuutta…

Ruustinnan silmät täyttyivät kyynelillä kirjettä lukiessa, rovastin piippu oli sammunut, mutta hän kätki liikutuksensa, joka nousi huokauksena sydämestä.

»Martti on aivan erilainen kuin meidän muut lapsemme», sanoi vihdoin ruustinna. »Hän rakastaa tätä kaukaista Pohjolaa… niin että on melkein sääli poikaparkaa… Eivätpä ole vanhemmat poikamme tätä liioin ylistäneet…»

»Martti on runoilija, hänen sydämensä on lämmin ja silmänsä avoin näkemään kaunista Jumalan suuressa luonnossa… Ja nyt hän vasta onkin oikein hereillä tehtävästään… Suuri ajatus on kätkettynä siihen, mitä hän kirjoittaa… Minä ymmärrän hänet niin vallan hyvin… Olen monta kertaa ajatellut samaa… Poikaparka! Hän on taiteilija syvimmästä sielustaan asti…»

»Niin, hän on taiteilija. Miksi pitikin hänestä tulla niin erilainen kuin toisista pojistamme… Haaveilija ja uneksija!»

»Hänen kutsumuksensa on pyhä, ja meidän pitää hellävaroen ymmärtää hänen herkkää luonnettaan… Hän on koko sielullaan kiintynyt taiteeseensa, ja pieninkin loukkaus olisi verinen isku… Minä ymmärrän, mitä hän tarkoittaa tuolla, kun hän mainitsee kirkkaasta valosta keväthanki-aamuna suuren, siintävän kiveliön keskellä… Epäilemättä hän aikoo maalata maisemaa, jota kevään valo kirkastaa… Se on suuri ja ihana ajatus… Minä olen monta kertaa ajatellut sitä kesäöinä…»

»Niin, sinähän oletkin tämän Pohjolan ja tämän omituisen luonnon suuri ihailija… ja sinuun on tullut Marttikin… Olethan sinäkin nuorena runoja kirjoittanut…»

Kirjoitin minä, ja runottareni oli hento ja viehkeä, ja sieluni janosi suurta runouden maailmaa… Näin kaunista kaikkialla, taivaalla, tähtien takana, ja maassa joka puun juurella ja vuorien päällä, järvien suurilla seljillä ja kosken kuohuissa… Mutta minä en hoitanut runotartani rakkaudella enkä hellävaroen… maallinen, jokapäiväinen elämä kulutti pois… ja kynäni väsyi ensimmäisessä vastaleessa… Mutta pitkin elämäni vartta olen tuntenut ja tunnen, että sittenkin olen säilyttänyt runottareni syvällä sydämessäni. Väliin vieläkin riehahtaa minussa ääretön tuska, halu, ikävöiminen laulamaan siitä, mitä pulppuilee sydämessä… Kesäöinä sepitän joskus pitkiä säkeistöjä…»

»Olet vieläkin sama herttainen kuin ennen nuorena… sama lapsellisuus asuu sydämessäsi…»

»Sano nyt sitä lapsellisuudeksi tai miksi tahdot… Olen äärettömän onnellinen, kun voin iloita muuttolintujen kanssa ja olla laulullisena silloin kun on kaunista ympärilläni…»

»Niin… tännehän jäimme elämään ja kuolemaan», sanoi ruustinna nousten ylös ja kooten Martin kirjeen. »Sinä tätä Pohjolaa rakastat, vaikkei tämä ole synnyinseutusi», hän jatkoi: »minä en ole koskaan voinut sydänjuuriani tänne kiinnittää niinkuin sinä…»

»Mihinkä nyt enää kaipaisimme!» vastasi rovasti omituisen surumielisellä äänellä. »Onhan paras elämämme täällä kulunut. Nuorina tulimme tänne. Täällä ovat syntyneet lapsemme ja miehiksi varttuneet… Meillä on ollut hyvä olla, ja onnellisia olemme… Mitä olisi parannut, että etelämpää olisimme leipäämme hakeneet…»

»Sinä sen osaat parhaiten aina selittää, rakas Paulus», myönsi hän. »Kun minäkin oikein sanon, en enää tahtoisi muuttamaan… Hyvä on meidän ollut täällä olla.»

He olivat hetken vaiti. Anna oli siistinyt aamiaispöydän ja alkoi kattaa kahvipöytää.

»Eikö sinua kuitenkin joskus arveluta Martin tulevaisuus?» kysyi ruustinna hetken perästä.

»Martti seuraa sydämensä ääntä ja taipumustaan. Muista, että Martti on taiteilija, runoilija, joka rakastaa taidettaan taiteen itsensä vuoksi. Taiteen taival on raskasta — minä tiedän sen. Mutta tositaiteilija, tosirunoilija ei säiky, vaikka hän näkeekin sydänverensä kuiviin juoksevan… 'Maailma ihmettelee runoilijan teosta, mutta ei tiedä tuskaa, joka repii hänet rikki, kun hän itsessään tuntee täydellisyyden, mutta ei koskaan voi sitä kuvata', muistelen Topeliuksemme sanovan. Marttimme on rohkea ja toivova, ja häntä on kannustanut ensimäinen onnistumisensa ja valtion antama matkaraha ulkomaisia opintoja varten. Minä olen ymmärtävinäni hänen kirjeestään, mitä hän aikoo yrittää… Siellä on hänelle, ulkomailla, vasta muistunut mieleen Pohjola ja kesäöittemme selittämätön kirkkaus, jota hän ei täällä ymmärtänyt niinkuin ei valolle arvoa osaa antaa se, joka valossa työskentelee. Mutta nyt on hän matkoillaan nähnyt etelän öitä, ja etelän taivasta katsellut. Näkyikö siellä kesäyön kirkkautta tai valojen ja varjojen outoja värivivahduksia varhaisina aamuhetkinä valkohankien keskellä? Ei näkynyt. Ja silloin muistuivat mieleen Pohjolan kesäyöt ja kirkkaiden kevätaamujen taikaloisteet, joiden muisto oli säilynyt sielun syvyydessä. Poikaparka! Tietääkö hän aavistaa, ettei kesäyön kirkkautta voi kukaan kuvata? Ei voi edes sanoin selittää sellaisen yön pehmeitä värejä. Eikä niitä ole monta, jotka sellaisessa yössä mitään erinomaista näkevätkään. Heidän silmänsä ottaa vain metsät, maat ja kukkulat, joet, järvet ja ehkä harsopeitteisen taivaanrannan. Mutta näkemättä jääpi yön salaperäinen valo, kiiltävä kuin silkkinen sametti, mutta pehmeä kuin hienoin untuva. Se valo verhoo ja kietoo ympäröivän maailman siihen hohteeseen ja siihen valoon, joka on Jumalasta ja jonka loistossa kaikki esineet ovat kuin pehmeään harsoon kietoutuneet. Taiteilijan, runoilijan silmä sen näkee, ja hän tuntee raatelevaa tuskaa, kun ei voi sitä kankaalle kiinnittää. Topeliuksemme sanoo: 'Se ei ole auringon valoa, eikä kuun valoa, ei tähdenvaloa, eikä hämärää, se on yön omituinen hiljainen, kirkastettu hohde, lempeä, ja juhlallinen, niinkuin iankaikkinen ilo keskellä maan katoavaa kevättä…'»

Anna oli keittiön ovella seisoen kuunnellut rovastin puhetta, ja kun nostaessaan katseensa Annaan rovasti näki, että Annan silmissä välkkyi kyyneleet…

Ymmärsikö Anna, mitä hän oli puhunut? Rovastin rinnassa läikähti lämmin laine, ja kun hän toisen kerran loi silmänsä Annaan, näki hän tytön suurten, sinisten silmäin loistavan kuin kesäyön kirkkaudessa…

Rovastin tuli hyvä olla, ja kun Anna poistui keittiöön, sanoi hän ruustinnalle:

»Näin. Annasta on tullut kumma haaveksija», sanoi ruustinna. »Hän kirjoittaa runojakin…»

»Runojakin! Antaa hänen haaveksia. Se, joka rakastaa luontoa, laulaa sydämensä paisuvista tunnelmista, eikä koskaan ole hänen sielunsa epäsoinnussa luonnon kanssa.»

Jos hyvin käy, on meitä parin päivän perästä tässä useampi pöydän ympärillä», virkkoi rovasti Annalle.

»Jos oikein hyvin käy, saattaa Martti olla täällä jo tänä iltana», sanoi ruustinna.

Jaa. Se riippuu siitä, milloin joutuu lähtemään sieltä Helsingistä», arveli rovasti. »Nyt alkavat parhaat hanget, joita hän toivoi! Joutukoonpa nyt ennenkuin hanget loppuvat!»

Rovasti oli erinomaisen hyvällä tuulella. Hän oli lämminnyt omista nuoruudenmuistelmistaan ja oman mielensä runoudesta — niinkuin hän usein lämpeni, kun tuli puhe luonnon kauneudesta ja runouden maailmasta.

Tyttö karahti tulipunaiseksi kasvoiltaan, juoksi keittiöön ja mennessään sanoi:

»Jaa, jaa… arka on kohta, näemmä», hymähti rovasti. Ja ikäänkuin äskeisiä mietteitään ja tunnelmiaan jatkaen hän virkkoi:

»Mutta eräässä toisessakin suhteessa on Martin kirje minua ilahduttanut. Minä nyt vasta näen, että Martti onkin syntynyt taiteilijaksi… eikä hänestä ilmoisna ikänä virkamiestä tulisikaan…»

»Sinulta hän on perinyt taiteilijalahjansa ja pehmeän luonteensa», virkahti ruustinna.

»Niinpä niin!» Rovastin silmät loistivat ja hänen katseensa tuli kuin kirkastetusta maailmasta, kun hän innostuneena jatkoi:

»Minä näen Martissa oman nuoruuteni ja muistojeni ihanimmat aamut. Runouteni kuoli minussa, mutta heräsi Martissa uudestaan… Usein ajattelin, kun vanhemmat poikamme ylioppilaaksi tultuaan alkoivat heti virkaa ja omaa leipää hakea: heissä ei ole runoutta vähääkään! He ovat hyväpäisiä käytännön miehiä, mutta runollinen ei heistä ole yksikään. Mutta samalla olin iloinenkin havainnoistani, muistaen katkeroita sydämen tuhkia, jotka aina runoilijaa ahdistavat. — He ovat perineet terävän päänsä ja hyvän sydämensä äidiltään — he ovat noita onnellisia ihmisiä. Hyvä olisi etteivät saisi niin kärsiä kuin minä olin kärsinyt…»

Rovasti oli puhuessaan noussut kävelemään, paksuja savuja pitkästä piipustaan vedellen. Noin, tuommoisina innostuksen hetkinä oli hän ruustinnan mielestä kaikkein kaunein ja kuin uljain sankari. Hän ei ollut koskaan jaksanut nousta miehensä rinnalle, mutta tämä oli sittenkin yhtä suuresti häntä rakastanut, ja vaikka se maailma, josta toinen puhui, oli toiselle melkein outo, ei keskinäinen kunnioitus ollut koskaan loppunut. Ja nyt vielä, kun nuorin poika Martti oli mieheksi varttunut, olivat suhteet yhä lämmenneet.

»Mutta sittenkin minä aina salaisesti toivoin», puhui rovasti vielä, »että Martti, jonka saimme toivomatta, olisi minun poikani…»

»Minä muistan ilosi… kun Martti kirjoitti runon syntymäpäivänäsi… Me saimme hänet todellakin toivomatta… Hän tuli kahdeksan vuotta myöhemmin…»

Ruustinna kaatoi kahvia rovastille ja virkkoi iloisen hymyn kasvoja kirkastaessa:

Rovasti oli poistunut ruokasalista omaan huoneeseensa ja ruustinna ja Anna olivat menneet ullakolle siistimään etelänpuolista kamaria odotetun vieraan varalle.

Ullakkokamarit olivat olleet monta vuotta asukkaatta. Vanhemmat pojat olivat hajaantuneet ympäri Suomea. He olivat jo kaikin hyväpalkkaisissa viroissa ja naineita miehiä. Viimeksi oli Martti, ensimmäisenä ylioppilaskesänään, ullakkokamarissa asunut, ja siitäkin tulisi nyt kun kesään päästäisiin, kolme vuotta. Toiset pojat eivät olleet näinä viime vuosina kuin käväisemällä lapsuudenkodissaan käyneet.

Kaikki oli huoneessa säilytetty, mikä oli muistona Martista. Ruustinna oli koonnut kaikki pienimmätkin piirustukset ja akvarellit yhteen kasaan ja pannut pöytälaatikkoon. Lähtiessään oli Martti seinälle asettanut isonlaisen taulun, joka oli vain lyijykynällä piirustettu, mutta josta selvästi tunsi, ketä se kuvasi. Taustana oli korkea kuusikko, mökki kuusikon vieressä ja ukko poroineen ja puukuormineen metsästä palaamassa ja mökin luo saapumassa. Se oli tuttu kuva ruustinnalle ja Annalle. Siinä oli selvästi Jäkälärovan vanhan vanha Erkki poroineen pienen pirttinsä edustalla!

Tämä olisi pitänyt näyttää äijävaarille», naurahti Anna, kun he yhdessä asettivat kuvaa lujempaan. »Katsokaas vain, täti, kun toinen poskikin on enemmän pullollaan kuin toinen… siinä on mälli…»

Molemmille oli heille hauskaa touhua huoneen siistiäminen, sillä odotettu vieras oli rakas ja kaivattu.

»Silloin kun Martti viimeksi oli kotona, sanoi hän, että pohjoispäässä oleva kamari sopi paremmin kesällä asuttavaksi ja tämä talvella», virkkoi Anna seisoen pöydällä ja pyyhkien isoja ikkunaruutuja.

Hän saa nyt asua kummassa enemmän miellyttää. Me varustamme molemmat kuntoon!»

»Hän sanoi, että näköala on pohjoiseen päin avarampi ja suurenmoisempi…» jatkoi Anna.

»Niinhän pappakin aina sanoo. Ja minusta on tästä niin hauska ja kaunis katsella etelään päin», tuumi ruustinna, tullen ikkunan ääreen.

He katselivat hetken molemmin ulos päiväpaisteiseen kevätluontoon. Täältä ylhäältä oli avara näköala leveän jokiuoman molemmille rannoille. Kirkonkylä muhkeine taloineen oli siinä lähellä pitkin polveilevan joen törmää, kuusikkoa kasvavan Taakavaaran kupeella. Etempää välkkyi joen huikaisevan valkoinen pinta, jyrkkien rantojensa välistä, siinsi taloja ja torppia etempää ja likempää jokirannalta ja niiden takaa valkopää-kukkuloita, jotka madaltuivat etelään päin ja loitolla kaukaisuudessa liittyivät kevätvaaleaan taivaanrantaan. Mutta erään suuren vaaran kyljeltä välkkyivät toisen pitäjän kirkon ikkunat auringon kiillossa, ja alempana kirkkoa, jokitörmää vasten, kirkonkylä. Sopi maantiekin näkymään aina toisen kylän, — Alakylän — rajalle asti. Se kulki hauskoina kaarina ja mukavia mutkia tehden kirkonkylän läpi. Nyt sen suuntaa olikin helppo silmän noutaa, kun sitä oli kevään päivä tummentanut.

»Kas vain, kun tähän näkyy maantie Alakylän rajalta asti», sanoi Anna, kun kurkoitti yläruudun läpi katsomaan.

Ruustinna oli sillä välin järjestänyt pöytälaatikkoa ja virkkoi nyt
Annalle:

»Meidän pitää jo tänä iltana tuoda tänne vesilasissa ruusujamme… niitä, jotka juuri ovat puhkeamassa…»

Anna laskeusi pois pöydältä. Hänen poskensa hohtivat ja silmänsä sädehtivät. Ruustinna katsahti häneen ja hymähti. Anna oli näinä vuosina varttunut ja kaunistunut. Hänestä ei tiennyt oikein, mikä hänessä oikeastaan oli kaunista. Enimmin ehkä silmät, suu ja valkoiset hampaat. Vai tekikö hänet miellyttäväksi vain se, että hänen hipiänsä oli niin ihmeen hieno ja puhdas ja että koko olemuksesta aina kuin virtasi iloa ja päiväpaistetta?

Ruustinna oli tuntenut tytön äidin, joka heti Annan synnytettyään kuoli. Äitivainajansa näköinen Anna oli, vaikka hiukset olivat kullankellervät ja ohimoilta ja otsalta vähän kiharat. Äiti ei ollut niin sievä kuin Anna.

»Luuleeko täti, että Martti on ulkomaanmatkallaan ylpistynyt?» kysäisi
Anna hetken kuluttua.

»Sitähän nyt ei voi tietää, mutta kaikki taiteilijathan ovat niin äärettömän hienoa väkeä», sanoi ruustinna, äänessä jonkunlainen ylpeyden väre. »Kun nyt vain saisimme hänet täällä viihtymään», hän lisäsi hetken päästä, Annan käytyä vähäpuheiseksi.

»Mutta hänhän kirjoitti ikävöivänsä niin kovin lapsuudenkotiinsa… En minä usko hänen ylpistyneen…»

»Niin minä uskon. Ei hän olisi nimeään muuttanut, jos hän olisi ylpistynyt», päätti Anna.

»Mistä maailmasta on hän saanut semmoisen nimen — Kavanto! Eihän täällä ole yhtään sellaista sukunimeä… Pappa on katsonut kirkonkirjoista…»

»Kyllä minä tiedän, mistä Martti sen on muistanut», virkkoi Anna, ja taas hänen poskilleen nousivat hohtavat ruusut ja suu hymysi.

Ja hän kertoi ruustinnalle, että kesäkartanoiden takana, kaukana kiveliössä, oli Peurajoki, joka juoksi pienen järven läpi suurempaan järveen ja siitä taas valtaväylään. Kun he kerran olivat käyneet siellä Peuranuomalla asti hillassa ja Jäkälärovan vanha Erkki silloin sanonut, että sitä pienempää järveä nimitettiin Kavantojärveksi. Sen oli Martti silloin kirjoittanut muistikirjaansa…

»Pappa myös pitää sitä kauniina, mutta ei se minusta ole kaunis… Mutta niillähän on taiteilijoilla oma makunsa. — Siisti nyt, Anna, niinkuin olen neuvonut. Minä menen vähän alas.»

Ruustinna jätti Annan ullakkokamariin ja poistui alakertaan. Hänelle oli juolahtanut mieleen eräs asia, ja nyt hän päätti rovastillekin puhua.

»Erästä asiaa olen tässä miettinyt, rakas Paulus», ja hän laski kätensä keinutuolin käsinojalle. »Olen ajatellut, pitäisikö minun Annalle sanoa, ettei hänen sovi sinutella Marttia… nyt kun jo ovat täysiä ihmisiä… Mitä sinä siihen arvelet?»

Rovasti mietti hetkisen, katsoi sitten ruustinnaan veitikkamaisesti hymyillen ja sanoi:

»Mistä sinä tuommoisia olet saanut päähäsi? Hehän ovat — Martti ja Anna — kuin veli ja sisar, lapsuudesta asti yhdessä kasvaneet ja leikkineet…»

»Nyt on asia aivan sama minun mielestäni. Anna on käynyt meille molemmille rakkaaksi kuin oma lapsi. Saattaisimmeko hänet nyt eroittaa? Annamme asiain mennä niinkuin menevät. Martti voi siitä itse Annalle sanoa, jos katsoo itsensä liian hyväksi Annan sinutella, jota minä en vielä usko. Olen varma siitä, että jos Annalle nyt siitä sanomme, ottaa hän sen kovin pahaksi ja on ymmärtävittään, ettei hän enää olekaan meille sama Anna kuin on koko ikänsä ollut…»

»Kyllä sinä, rakas Paulus, olet oikeassa! Annamme asiain mennä niinkuin menevät!»

Hän nousi ja meni keittiöön. Keinutuolistaan nousi rovastikin, pani piippuunsa ja katseli pihalle. Kevät oli ilmassa ja maassa. Päärakennuksen eteläisestä päästä oli jo lumi sulanut, ja seinänvierustalta pilkisti kuolleitten kukkien varsia ja heinänkorsia. Mutta siinä oli kevään tunnelmaa, kun aurinko heloitti lämpimästi ja räystäältä valui vettä solinana. Kevään ensimmäisiä viestejä on jo saapunut. Navetan katolla kumarteli vasta saapunut varis, ja pihalla tallin luona olivat varpuset valloittaneet pälvipaikat…

Rengit purkivat heinähäkkejä karjataloon, ja navetan eteen päiväpaisteeseen olivat kanatkin uskaltaneet tulla tepastelemaan.

Lämmin oli päivä tänäänkin niinkuin oli ollut koko viikon. Paksut kinokset pihamaalta ja aitojen varsilta olivat alenneet puolta matalammiksi, ja toivo oli, että tänä keväänä tulisivat teräskovat hevoshanget.

Rovastin katse solui yli navetan korkeaan kuusikkoon, joka alkoi harjun laidasta heti pappilan mäkipeltojen takaa ja yhtyi kirkkomaan metsään. Kylläpä nyt näytti kauniin vihreältä tuo kuusikko ja koko kyläntakainen harju, kun se etelätuulessa hiljaa huojui, kirkkaan päiväpaisteen kullassa!

Ja ajatuksissaan vanha rovasti mietiskeli, mitä Martti oli kirjoittanut. Oli hänkin monena kirkkaana kevätaamuna ajatellut sitä, että täällä olisi ääretön aiheiden rikkaus taiteilijalle. Joskus muisti hän kinkerimatkoilla ollessaan, kun auringon noustessa osui semmoiseen korkeaan paikkaan, josta oli avara näköala, miettineensä, että tässä oli kuvaamataiteilijalle näkemistä… Kerrankin, kun palasi metsäkylästä ja sattui ihmeen kaunis aamu… Se oli hurmaava näköala suureen, siintävään kiveliöön, jossa valkopäisiä kukkuloita kohosi toinen toisensa vierestä… Niiden huipuille osuivat nousevan päivän ensimmäiset kullat…

Semmoiset aamuhetket olivat varmaan Martinkin mieleen johtuneet siellä, kun vieraan maan ihanuuksia katseli!

Hän tunsi sanomatonta iloa siitä, että hänen poikansa nyt oli ymmärtänyt ja käsittänyt sen, joka hänen omassa rinnassaan oli pysynyt vain unelmana. Ehkä olivat hänen unelmansa Martissa monistuneet ja kirkastuneet!

Kirkonkylän ja Alakylän eroitti toisistaan kukkulainen vaara, jonka notkoja, ahteita ja jyrkkiä kupeita tie kulki luikerrellen ikäänkuin umpisilmin vaistollaan hakien loivempia rinteitä ja matalampia laaksoja. Mutta keskellä kukkuloita se näytti rohkaisevan kulkuaan, rynnistäen haravanlavan muotoisena kaarena ylös korkeimman kukkulan huipulle. Sinne näkyivät molemmat kylät leveän virran varrelta viettävälle jokitörmälle. Kirkonkylä uhkeine rakennuksineen ja suurine puukirkkoineen pohotti etelästä päin kulkevan silmään kuin suuren jättiläistaulun kehyksistä, jonka taustana oli valkohankien peittämä kukkulainen kiveliö ja sen takana kylmänsinertävä Lapin taivas.

Siihen, mistä tie nousi korkeimman kukkulan laelle Alakylästä päin ja loivana kaarena alkoi laskeutua kirkonkylää kohden, saapui kyydillä ajaja etelästä päin.

Martti Kavanto palasi siinä pitkästä aikaa takaisin eteläisistä maista. Nuoren taiteilijan silmät tähtäsivät rävähtämättä eteensä päin, ja sanomaton onnen ja ilon tunne täytti hänen sydämensä. Tuntui omituisen viehkeältä tulla tänne valkoisten hankien keskelle etelän lämpöisen kesän helmasta. Koti ja lapsuudenmuistot palasivat elävinä mieleen, ja kun kukkulan huipulle oli saavuttu ja kirkonkylä ja avara tuttu ₍maisema siinä silmään heijastuivat keväisen iltapäivän loistossa, pulpahti nuoren miehen mielessä riemun ja onnen lämmin laine…

Ja hänestä tuntui nyt siltä, että Pohjola ei ollut koskaan ennen hänen silmäänsä näin suurelta näyttänyt. Hän näki täältä korkealta kotikylän iltapäivän tyynessä päiväpaisteessa, valkoisten hankien keskeltä viettävällä jokitörmällä. Siintävinä, sinervänvalkoisina kukkuloina pohotti taivaanrannan tasalla avara, koskematon kiveliö, molemmin puolin syvää jokiuomaa, joka korkeiden vaarojen välistä luikerteli alas Lapin tuntureilta. Aukean kukkulan laella vastasi leuto länsituuli tulijan kasvoihin. Taiteilijan herkässä mielessä tuntui, että se oli tervehdys, koskettaessaan hipiään kuin silitellen.

»Kyllä tämä kuitenkin on suurenmoista, tämä Pohjola», sanoi hän kyytimiehelleen ja paremmin vielä nähdäkseen nousi seisomaan reessä.

»No, on tämä kesällä, vaan talvi on pitkä…» arveli kyytimies,
Alakylän isäntä.

Itäpohjoisesta pohotti laaja, luminen vaaranlaki, aivan metsätön ja kaikkia muita korkeampi.

»Tuohan on Kontiovaaran laki, joka tuolta näkyy?» kysyi hän varmuuden vuoksi.

Mutta Martti ei enää kuullut, mitä Alakylän isäntä puheli. Hän vain katseli ympärilleen ja eteensä. Hänen silmänsä sädehtivät, ja sydän sykki riemusta, sillä hänestä näytti, kuin hän näkisi Pohjolan nyt aivan erilaisena kuin ennen. Samahan oli tuttu joki ja kotoinen kirkonkylä kuin ennenkin, samat olivat kaukaiset vaarat ja etäiset kiveliöt! Ja kuitenkin erilaiset! Olivatko hänen silmänsä nyt vasta auenneet näkemään tämän kaukaisen perukan ihanuuksia?

Ja nuoren taitelijan sielussa syttyi ajatus, uusi ja outo. Täällähän olikin se maailma, jota muualta oli hakenut! Täällähän olikin luonnon suuri syli avoimena — suuri maailma, koskematon ja alkuperäinen. Tänne ei kukaan uskaltanut eikä kenenkään rakkaus ulottunut tänne… Mutta hänessä oli nuorta voimaa ja kulumatonta kykyä. Tänne hän uhraisi elämänsä… ja jos voisi palasen tästä luonnosta kankaalle kiinnittää, olisi hän onnellinen…

Kumma ja käskevä oli ollut se halu, joka veti häntä takaisin Pohjolaan. Keskellä Firenzen kukkivaa kesää, tummansinisen taivaan alla, tuli hillitön ikävä, ja ääni rinnassa huusi yötä päivää: Takaisin Pohjolaan!… takaisin Pohjolaan! Valkoisten hankien keskelle… kesäyön kirkkauteen… valon maahan…

Hän oli Pohjolan poika, ja hänen verensä janosi takaisin! Taika oli veriin tarttunut, omakseen oli Pohjola hänet ottanut eikä leikin laskenut poikaansa.

Ja hänestä tuntui, että hän nyt oli herännyt, nyt käsittänyt tehtävänsä! Ja riemu niin suuri täytti hänen sydämensä, ettei hän mitään muuta muistanet.

Valkopäinen Kontiovaaran kukkula paistoi vieläkin itäpohjoisesta, vaikka hevonen jo oli laskeutumassa alas laaksoon päin.

»Semmoiset toiveet kuuluvat olevan kaikilla», vastasi kyytimies, ja hetken perästä, kun tie nousi matalammalle kukkulalle, hän virkkoi:

Mutta Martti mietti mielessään: — Jospa sinä ukon rähjä tietäisit, kuinka minä tätä Pohjolaa rakastan ja kuinka aion tämän tehdä tunnetuksi niillekin, jotka eivät muuta tästä ole kuulleet kuin ehkä nimen!

Hänen iloaan häiritsi eräs seikka. Hän oli ulkomaanmatkalla tutustunut laulajatar Elli Merikariin, joka samoin kuin hänkin oli opintomatkoilla. Oli sattunut, että joutuivat pitemmän aikaa olemaan yhdessä, ja niin heidän suhteensa muuttuivat…

Martti oli kertonut Ellille kaukaisesta kodistaan Lapin tunturien partaalla, selittänyt ja kuvaillut Pohjolan ihmeellisiä kesäöitä ja paljon outoja asioita puhunut revontulien ja porojen maasta. Elli ei niistä mitään tiennyt, sillä hän oli Helsingin lapsi eikä ollut koskaan pohjoisessa käynyt…

Nyt, kun hän tuota kihlaustaan järkevämmin ajatteli, tuntui hänestä, että se oli ollut lapsellinen teko, jonka oli molemminpuolisesti aiheuttanut koti-ikävä. Hän oli kyllä uskonut tunteittensa lujuuteen ja pysyväisyyteen, mutta erottuaan Ellistä, joka vielä jäi ulkomaille, oli häntä alkanut kaduttaa. Se häiritsi nyt hänen iloaan, varsinkin kun muisti, että Elli oli juhannukseksi tulossa tänne…

Ja vaikka hän nyt, kun näki tutun Pohjolansa edes sään, hetkeksi unohtikin rakkausseikkailunsa, johtui se sittenkin mieleen ja oli kuin painajaisena siinä vapaudessa, jota hän povessaan tunsi.

Mutta kun kylien välinen vaara jäi taaksepäin ja kirkonkylän ensimmäisiä mökkejä alkoi näkyä tiepuolessa, unohti Martti taas »ulkomaisen rakkautensa». Hänestä näytti kuin kaikki mitä hänen silmäänsä sattui hymyilisi hänelle. Korkea kuusikkoharju, joka juoksi kylän taitse, joen mukaan selkärankaansa notkistellen, näytti viittovan ja huutavan hänelle: Tervetuloa takaisin!… tervetuloa takaisin! Jopahan saavuit! Olemme sinua ikävöineet.

Jo näkyi pappila korkean niemen nenästä ja pappilan takaa kirkkomaan kuusien yli tapulin ja kirkon mustat ristit ja palanen jyrkkää kattoa. Tie kulki luikerrellen talojen ohitse ja pihojen poikki, joskus aivan joen korkean törmän kamaraa, joskus poiketen vainioille ja peltojen poikki mutkitellen.

Länsituuli puhalteli lauhasti, mutta pohjoinen taivaanranta kimalteli kirkkaan kylmästi, ja lumiset vaaran laet kuin vaalensivat jo ennestään vaaleaa silkinhienoa taivaankantta. Jo eroitti silmä pitkän viiritangon, joka kohosi tallin eteläpäästä, puutarhan nuoret puut ja ullakkokamarin suuren, valkopuitteisen ikkunan…

Martti näki jo pihalle, jossa joku lakaisi roskia karjaladon luona. Tuvan puolelta juoksi joku nuori tyttö hirveää kyytiä pihan poikki isolle kuistille, jonka molemmat ovet olivat auki. Martti näki vilahdukselta vain jonkun siekaleen pukua ja vaaleat hiukset, jotka pitkänä palmikkona hulmusivat hartioilla, kun tyttö vauhdissa vilahti kuistille…

Martti ei ollut koko taipaleella muistanut Annaa, mutta nyt, kun hän tunsi tytön, tulvahti hänen mieleensä kuin padon takaa muistoja lapsuusvuosilta. Ja vaikka pappilan pihaan oli enää vain lyhyt matka, ehti hän muistaa monta hauskaa tapausta kesäisiltä retkiltä karjakartanolle ja monta valoisaa yötä, kun Annan kanssa kävivät harrinongella nivoissa ja rantapatojen korvissa…

Martti näki isänsä tulevan kuistille avopäin ja äidin rientävän hänen jälessään pihalle kuistin eteen… näki isän hymyilevän ja äidin viittovan…

Mutta äidin takaa hän näki Annan suuret siniset silmät, joiden ilme oli ilon ja pelon välillä. Hän irtautui äidin syleilystä ja riensi Annaa vastaan ja riemullisessa onnessaan sulki Annan syliinsä niinkuin veli kauan kaivatun sisarensa…

Keväthuurteen peittämien lehtipuittensa keskellä pappila vielä nukkui varhaisena huhtikuun aamuna. Yökylmä oli hopeaharsoon peittänyt metsät ja maat, ja tyyni, liikkumaton rauha oli luonnossa, kirkkaan päivän nousua odotellen.

Hyhmäinen lumi oli kovettunut heliseväksi hangeksi, joka vastasi jalkaan kuin syysrouta ja karahti joka askeleella.

Lapsellinen, poikamainen ilo täytti nuoren taiteilijan rinnan, kun hän raikasta aamuilmaa hengittäen lähti nousemaan pappilan mäkikujasta Takaharjun kuusikkoa kohden. Tutun äänen päästi kovan hangen routa, ja virkistävän kylmästi kosketteli tuulahdus poskipäitä.

Hän käveli melkein hyppien. Kaikki herraslekkeet ja kankeat suuren maailman kahleet oli hän riistänyt yltään ja pukeutunut paulakenkiin ja vanhaan metsästystakkiinsa.

Vapaana kaikin puolin tahtoi hän uudistaa lapsuutensa muistoja ja katsella kaivattua unelmainsa maailmaa.

Hän tunsi jäsenissään jäntevää notkeutta, mielessään niin pirteää iloa, että jalka nousi kuin taikavoimalla ja koko olemuksen läpi virtasi kuin kaikkein kaunein elämänjoki… Vainion päästä alkoi heti vanha kuusikko, ja siitä alkoi harjukin kohota. Kuusikosta tuoksahti vastaan tuttu pihkan haju ja kevätmetsän raitis lemu. Hän sukelsi kuusikkoon, jossa päivän puolella taajaoksaisimpien puiden juurilla jo pilkisti näkyviin kevään ujoa neitseellisyyttä. Hanki oli sakeassa kuusikossakin kova ja kestävä, ja hän viuhtoi mennä mistä milloinkin näytti somimmalta. Kuta korkeammalle hän ehti Takaharjun kuvetta pitkin, sitä harvemmaksi kävi kuusikko ja muuttui vähitellen männiköksi, jossa siellä täällä mäntyjen seassa kasvoi yksinäinen, tuuheaoksainen, valkokylkinen koivu, nyt paksun keväthuurteen peitossa…

Hän oikaisi suoraan harjun huippua kohden, pikemmin nähdäkseen sekä eteensä että taakseen. Vilahdukselta vain sattui hänen silmäänsä jättiläissuuri Haltiain kivi, joka luminen lakki päässä ja tiirakylkisenä näkyi yksinäisenä möhkäleenä männikön keskeltä. Ja siitä palasen matkaa notkoon päin kohosi Jäkälärovan Erkin, pappilan torpparin, pienen pirtin harja ja kallellinen savutorvi.

Mutta Martti nousi nousemistaan korkeammalle, oikaisten yli kalliokielekkeiden ikäänkuin peläten aamun loppuvan kesken.

Vielä oli varhainen aamu, ja sakeassa metsässä tuntui hienoa hämärää. Mutta kuta korkeammalle hän ehti, sitä mukaa metsä harveni ja hämy katosi. Harjun korkein huippu oli laaja kallio, joka oli yksinään jäänyt aivan puuttomaksi. Martti nousi korkeimman huipun nokkaan ja katseli ympärilleen sinne, josta oli tullut, ja sinne, johon oli menossa.

Pappila ja leveä, valkoinen joki näkyivät siihen harjun alta ja muutamia kylän taloja, jotka olivat likellä jokirantaa. Mutta suoraan idästä päin, johon hän oli menossa, kohosi laaja-alustainen Kontiovaara, jonka huippu näytti pilviä piirtävän, ja sen molemmin puolin eroitti matalampia kukkuloita, pieniä järvensilmiä, metsäniittyjä ja suuria soita…

Hänen täytyi ehtiä Kontiovaaralle auringon nousun ajaksi! Hän seisahtui hetkeksi, pyyhki hikeä otsaltaan, ja ääretön onnen tunne laajensi hänen rintaansa.

Jo näkyi muutamista kylän taloista savu nousevan, ja kyläläisten metsätieltä otti korva jo ääniä. Hankiaamua hyväkseen käyttäen olivat kyläläisetkin jo puolelta öin metsilleen menossa. Aivan harjun alta helähteli kulkunen, ja etempänä metsän peitossa kuului joku metsään menijä laulelevan.

Ne olivat niin tuttuja ja kotoisia nuo äänet! Martin herkkä mieli suli yhteen heräävän aamun kanssa, ja entiset, lapsena tehdyt hankiretket muistuivat mieleen…

Ja kun hän taas kiireesti läksi laskeutumaan harjun vastaista kylkeä suurelle suolle päin, nousi hänen sydämestään kiitoksena lämmin tunne siitä, että oli ymmärtänyt kääntyä takaisin, tulla uudestaan tänne, jossa kaikki oli tuttua, mutta nyt kuin suurennettuna, ihannoituna…

Ei hän kysymykseensä vastausta saanut, mutta sen hän tunsi, että nyt oli hän oikeilla jäljillä. Jalka vastasi siihen pohjaan, joka ei pettänyt…

»Pohjolani, lapsuuteni ja unelmieni koti!» pääsi hänen huuliltaan, kun hän suon laitaan tullen katseli suuren Kontiovaaran lumista lakea kohti.

Ja taas sai hän kuin uusia voimia ja riensi puolijuoksua suon poikki vastaista korpea kohti, josta Kontiovaaran kylki alkoi. Idän taivaalla sarasteli vääräin välistä jo aamun ensimmäinen vinkka, ja eteläinen taivaanranta näytti vaalenemistaan vaalenevan.

Sillä sen hetken tahtoi hän mieleensä painaa, sen hetken nyt nähdä, josta Italian ihanassa maassa oli unta nähnyt ja suurta unelmaa uneksinut… Jättiläiskiveliö valkopääkukkuloineen, syvine varjoisine laaksoineen, joiden pohjalla metsäniittyjä ja koukerojokia, rannalla pieniä, vinoja heinälatoja… poroja kaltevan männikön laidassa ja luppoisan korven reunalla… Kaiken yli keväisen aamuauringon kultaloisto, sinervän kylmää pohjoista taivasta vasten…

Semmoinen -oli se kuva, joka oli hitaasti, mutta varmasti kasvanut sielun syvyydessä, kirkastunut ja suurennut ja tahtonut hänet taikavoimallaan nujertaa…

Mutta nyt tunsi hän voimansa kymmenkertaisesti ₍ kasvaneen ja kuvan kehittyneen piirteissään, ääriviivojen selvenneen ja laaksojen varjojen tummenneen…

Hän oli ehtinyt suon poikki, kulkenut jo korvenkin halki ja nousi nyt kuin Kontiovaaran rappusille, harvaan keltakylkiseen männikköön, joka kaltevana kohosi huipulle päin.

Mutta kun hän oli ehtinyt jyrkän riutan alle, josta korkein kukkula vasta alkoi kohota, silmäsi hän taakseen. Kaukana näkyi jo tummametsäinen kyläharju; täältä se näytti peräti matalalta, mutta suojaavalta selkärangalta, jonka takana kirkko ja kirkonkylä olivat piilossa. Suon poikki kulki kaltaisena nauhana kyläläisten metsätie, kadoten kahden matalamman vaaran välistä kiveliöön. Pieninä pilkkuina liikkuivat metsäänmenijät ja kääntyivät mikä minnekin päin laajaan ympäristöön.

Hänen edessään taasen kohosi valtava jättiläinen louhikkoinen, komerokylkinen Kontiovaara, jonka kupeille sinne tänne jokunen lahopää petäjä oli jäänyt kelottumaan. Mutta huipulle oli vielä huikea vastale, syvärotkoinen vaaran laita taivallettava. Hän kierteli syvimpiä rotkoja, joita koko talven lumi ei ollut jaksanut upottaa. Ja kuta korkeammalle hän nousi, sitä laajemmaksi kävi näköala ja sitä suurempaa riemua hän tunsi. Kotoinen kyläharju näytti nyt vihreältä palteelta, joka oli kuin kehyksenä johonkin pienempään tauluun. Mutta yli harjun näkyi lännen taivaan alta suurta, asumatonta erämaata silmän kantamattomiin ja pohjoisesta lumisia tuntureita ja mustia metsiä.

Hän kiipesi nyt käsin ja jaloin jyrkkää rinnettä ylös ja ehti huipulle juuri kun auringon suuri, kellertävä ympyrä alkoi kohota idän ilmojen takaa…

Sillä halki suuren avaruuden levisi yhtäkkiä kultainen hohde, kimallellen ensiksi korkeimpien vaarojen huipuilla, jättäen lännenpuoliset kallioriutat varjoon…

Idän maailmalta päin, jonka helmasta päivä nousemistaan nousi, välkkyi koko ääretön, asumaton erämaa kuin kultamerestä, jonka pohjalta näkyi korkeampia ja matalampia kukkuloita, suuria jänkkiä, korkearantaisia metsäjärviä, hongikkorinteisiä harjunkupeita, metsikkösaajoja suurten soiden keskeltä ja metsäpalojen kuivettumia, repaleisia saloja…

Etelän ilmoilta käsin otti silmä jo asuttuja seutuja vaaleankirkkaan taivaanrannan tasalta. Näkyi leveän joen polvekkeita ja korkeilta rannoilta vankkoja kyliä, kirkkojen torneja naapuripitäjistä ja niiden takaa lientelevän pehmeä etelän taivas kapenevassa kaukaisuudessa…

Lännen puoli välkkyi kukkulaisena kiveliönä, valkopäävuorten huiput kimallellen ja sädehtien auringon kiillossa, syvien rotkomaisten laaksojen vielä varjoisa ollen.

Mutta pohjoisille maailmoille päin oli näköala kaikkein suurenmoisin ja kaunein. Vaarat olivat korkeampia ja tunturimaisempia; lumisine, puuttomine lakineen ne heijastuivat oudoissa väreissä tummansinervää, kylmänkankeaa ja melkein riemutonta Lapin taivasta vasten…

Siellä näkyi suuria järviä ja yksinäisiä taloja järvien niemissä, luikerteli mutkaisia metsäjokia järvestä toiseen, ja suuria, aukeita jänkkiä yhdisti maisiin maihin kiemurtelevana palteena metsäinen saajo…

Kahden korkean vaaran välitse heloitti kimaltelevana kenttänä valtaväylän leveä suvanto ja näkyi kapeneva joen uoma, joka halkoi ja jakoi vaarat molemmin puolin rantojaan, kun se Taka-Lapin tuntureista virtaavana kulki myötälettään alavampiin maailmoihin…

Etualalla oli matalampain vaarojen keskellä laajarantainen metsäniitty, jota halkaisi monipolvinen, pajukkorantainen joki. Molemmilta rannoilta siinsi pieniä, sammalenharmaita, yksi-ikkunaisia heinälatoja, niin joen rannoilta kuin metsän syrjästäkin.

Mutta siitä Kontiovaaraan päin kulki jänkkien ja soiden rantoja pitkin honka- ja männikkösaajoja ja kuusikkoharjuja, joita toisiinsa sitoivat levenevät levät ja heiluvat, pehmeät jänkät. Hongikkojen harmaanpunertaviin pylvästöihin sopi päivä helakasti paistamaan, ja keltakylkisessä, juoksevassa jouhimännikössä ilakoivat kevätmetsien valkoiset hengettäret…

Martti seisoi kauan Lappiin päin katsellen, suuret tummansiniset silmät sädehtien ja sydän oudoista tunteista sykähdellen. Siinä nyt oli hänen edessään se jättiläistaulu, josta oli uneksinut ja jonka aikoi kankaalle kiinnittää…

Ja kuta korkeammalle päivä idästä nousi, sitä loistavammaksi kävi pohjoisessa kiveliö ja väririkkaammin sädehtivät palttinanvalkoiset tunturien huiput…

Ja ikäänkuin täydennykseksi hänen miettimälleen aiheelle porhalsi sarvipäinen porotokka honkasaajon viettävää rinnettä pitkin viistoon niityn poikki kuusikkoharjulle, sen luppopartaisten puiden sekaan hajaantuen. Se näytti juostessaan suurelta harmaansinervältä laineelta, joka läksi liikkeelle honkasaajon rannasta ja yleten ja aleten kulki lumista reittiään vastapäisen maan rantaan.

Yhä korkeammalle kohosi auringon kultainen kerä. Idän alla olevan vuoteensa oli jo jättänyt ja kiikkui yhä ylemmäs vaaleaa taivaan kantta pitkin. Yli Kontiovaaran huipun jo sen kilo levisi, ja vaarojen kupeilta alkoivat varjot vähetä.

Nuoren taiteilijan mieli oli hartaissa unelmissa, ja syvältä sydämen pohjalta nousi rukous ja avun pyyntö siihen työhön, jota oli unelmoinut.

Kierrellen vaaran pohjoispuolista kylkeä läksi Martti verkalleen laskeutumaan huipulta alas. Hänen mielensä oli täynnä omituista riemullista tunnetta, joka uuvutti ihanasti, ja kuului kuin korvaan joku kuiskaisi toiveita töistä, joiden muisto säilyy kauemmin kuin tämän lyhyen elämän.

Mutta kuta alemmas vuoren rinnettä hän tuli, sitä mukaa tunsi hän pienenevänsä ja voimiensa vähenevän.

Pystyisikö hän koskaan kuvaamaan näkemäänsä? Semmoisena kuin se on tämän korkean vaaran päältä katsottuna?

Mutta vaikka hän käsittikin työnsä vaikeuden, pulpahti mielessä rohkea tuuma, ja pitkä elämä oli vielä edessä. Ja hänen intonsa, halunsa ja työkykynsä oli vielä kulumaton!

Kyläläiset palasivat jo metsämatkoiltaan, ja hän näki pitkiä honkakuormia toisen toisensa perästä ilmestyvän metsän peitosta aukealle jänkälle ja siitä nauhana juoksevaa metsätietä painuvan kyläharjua kohti. Hänkin oikaisi suoraan jänkän poikki kyläharjulle päin.

Aurinko oli noussut korkealle, ja aukealla jänkällä lämmitti jo niin, että avoimeksi sulaneen suomättään juuressa hanki sosehti. Etelästä tuntui käyvän leuto tuulenhenki, ja lämmin päivä kai tulisi taas.

Saapuessaan kyläharjun laitaan hän kuuli metsästä päin poronkellon kalkkaisevan niinkuin se tahtiinsa kalkkuu poron kävellessä. Ja hetken päästä hän näki puiden välistä poromiehen istuvan pienen honkakuorman päällä ja tasaista kulkua ajelevan hankea pitkin harjun laitaa. Kun poromies ilmestyi aukeammalle paikalle, tunsi Martti Jäkälärovan vanhan Erkin, joka porollaan palasi honkametsästä.

Ukko istui allapäin ja antoi tasaisen elukkansa höllin hihnoin kävellä somaa tien jälkeä, joita näinä hankiaamuina oli metsillä kulkenut. Ei kuullut, vaikka Martti käveli aivan viereen. Poro silmäsi Marttiin, mutta jatkoi matkaansa tasaisesti.

Omituinen ukko ja vanha kuin taivas. Parta oli aivan harmaja, mutta mustissa hiuksissa ei näkynyt ainoatakaan harmaantunutta karvaa. Martti muisti hänet varhaisimmasta lapsuudestaan. Monta leikkiä olivat Annan kanssa leikkineet niin Jäkälärovan pirtillä kuin sen lähellä olevan Haltiain kiven päällä. Ja samanlainen oli ukko vieläkin. Ei näyttänyt näinä viimeisinä vuosinakaan muuttuneen. Samat olivat teräväin silmien katse, ja otsan syvät rypyt, jotka kulkivat kahtena suurena vakona poikki otsan ohimolta toiselle. Noita vakoja oli Martti lapsena pelännytkin…

Martti asteli kuormallisen kelkan vieressä, Erkki istuen harareisin sen päällä.

»Jo minä Annalta kuulin», kertoi Erkki. »Vaan jos sinä aiot taivaan valkeutta maalata, niin sanon, että Herra yksin on valkeus… 'Sinä, Jumala, puetat itses valkeudella niinkuin vaatteella'… sanoo pyhä sana.»

Martti naurahti Erkin puheelle, mutta Erkki katsoi tiukasti häneen terävillä silmillään.

»Mutta eikö tämmöinen kaunis aamu kuin nytkin herätä teissäkin suloisia tunteita koko maailman Luojaa kohtaan, ja eikö tule Jumalan kunniaksi se, jonka koettaa jäljentää Hänen suuresta luonnostaan?» kysyi Martti.

Mutta nyt ei Erkki enää ymmärtänyt Martin puheita, ja he saapuivatkin juuri kyläharjun laelle, jossa vastale loppui ja myötäle kylään päin alkoi.

»Ei tullut Martistakaan papan pituista miestä, vaikka muoto muuten on niinkuin papalla siihen aikaan kun tänne tuli, josta on neljäkymmentä vuotta», jutteli ukko, pysähdytti poronsa ja nousi kuormalta. »Laske sinä nyt menemään tämä myötäle, minä täällä jälessä köpitän tulla… Näet… tuo 'Mustakoipi' on sellainen mäkimys, että puhaltaa tuliseen laukkaan myötäleessä, enkä minä enää ole niin ketterä kuormalla pysymään», tuumaili hän sitten.

Martti oli ennen ollut tottunut poromies, ja joululupien aikoina oli hänellä aina ollut oma ajokas, jolla viiletti teitä ja metsiä, että paukkui.

»Mustakoipi» puhalsi paikalla tuliseen laukkaan myötälettä alle pirtille päin. Ilma lauloi Martin korvissa, ja viima kiskoi vedet silmiin. Kelkka kuormineen hyppeli perässä, ja Martti oli monta kertaa keikahtaa taaksepäin ja sivulle. Hän ei ollutkaan enää niin varma poromies kuin ennen, ja hänen täytyi molemmin käsin tarttua kiinni köydestä, joka oli sidottu kuorman yli. Eikä tiennyt eikä ehtinyt ajatella paljon mitään ennenkun aivan pirtin luona, missä kelkka siipenä singahti rankaläjää vasten ja poro töksähti yhteen kohti…

Martti riisui poron aisoista ja talutti saunan seinälle, jossa sillä oli vakituinen jäkäläin ja kortteiden peittämä, kovaksi tannerrettu siljo.

Vauhti oli häntä virkistänyt, ja häneen tarttui entinen ilo ja hurja halu vieläkin päästä ajaa kaahottamaan tulisella porolla…

Ja kesken muun ilon johtui äkkiä hänen mieleensä, kun päiväpaisteisen pienen saunan seinämällä katseli poron nopovan jäkälää:

Lapsellisen iloisella mielellä hän katseli siinä ympärilleen, pientä matalaa, ruskeaksi paistunutta pirttiä, lammasläävää pirtin päässä ja pientä saunaa, joka oli ihan kuutionmuotoinen musta tönö…

Kaikki näytti pysyneen ennallaan Jäkälärovassa, jossa kaikki oli pienoiskokoa ollut ennenkin, mutta nyt näytti hänestä vielä pienemmältä.

Johtuiko se siitä, että hän oli niin paljon matkoillaan nähnyt suurta maailmaa?

Läävän edustalle oli Priita, Erkin ketterä eukko, laskenut lampaat heleään päiväpaisteeseen. Siinä jyrsivät männynkelleksestä puun pihkaista, makeaa mäihää, että hampaiden jäljet näkyivät…

Priita oli kuullut poron kellon vimmatusti karkaisevan ja kelkan halkoranniolle singahtavan, mutta kun ei Erkkiä alkanut kuulua pirttiin, läksi hän ulos ja sattui porrasten edessä vastakkain Martin kanssa.

Jäkälärovan vanhukset olivat Martin parhaita ystäviä, ja monet ja monenlaiset olivat ne lapsuudenmuistot, jotka Marttia heihin kiinnittivät. Lapsena oli hän Annan kanssa täällä kesäpäivinä leikkinyt kaiket päivät, suuren, kirkkaan lähteen partaalla, joka oli saunan takana kellertävässä hiekkatöyräässä. Sinne oli kokoontunut kylän muitakin lapsia, ja silloin oli aina joukolla lähdetty Haltiain kivelle, jossa oli poltettu nuotiota. Jäkälärova oli Annan syntymäkoti, sillä hän oli vanhusten ainoan pojan Juhanin lapsi. Mutta Annan äiti kuoli hänen ollessaan viikon vanhana, ja isä hukkui seuraavana keväänä tukkijoelle. Siitä asti oli Anna ollut pappilassa, kasvatiksi oli orpo lapsi otettu ja omana lapsena hoidettu.

Jutellessaan vanhusten kanssa ehti Martti muistella kuluneita hauskoja vuosia, joiden muisto nyt vereksenä pulppusi mielessä. Ja häneen tuli siinä kahden vanhan kanssa puhellessa semmoinen kummallinen, raukaiseva onnen tunne, ettei hän koskaan muistanut semmoista tunteneensa. Pienen pirtin sisustus, jossa kaikki kupuset olivat paikoillaan, iloisen hilpeät vanhukset ja päiväpaisteinen pihamaa, josta kuului lampaan määkimistä, — kaikki tuo vaikutti niin kumman rauhoittavasti ja suloisen uuvuttavasti. Hän tuli ajatelleeksi, että näin tämmöisenä oli ihmiselämä onnellisinta! Ei hukkuvia unelmia! Ei repiviä tuskia kärsivässä sydämessä! Usko elämään, usko kuolemaan ja Jumalaan…

»Jumalan valkeutta sinä et osaa maalata, mutta rukoile voimia Herralta, niin hän ohjaa sinua. Jumalasi kanssa on sinun aina hyvä olla, vaikka yksin maailmassa olisit, se aina muista ja siihen luota… Sillä Jumala on valkeus, mutta me vaellamme pimeydessä…»

Vanhan Erkin ja Priitan usko oli luja, ja senvuoksi kai heidän elämänsä näyttikin niin tyynen tasaiselta ja samalla iloisen onnelliselta.

Ei laskenut Priita vierastaan pois ennenkuin oli pienellä pannullaan kahvin keittänyt, ja Martin täytyi nyt, niinkuin ennen lapsenakin, istua pöydän päähän sitä juomaan, Erkin aterioidessa toisessa päätä pöytää.

»Aivan pappansa näköiseksi on tullut nyt näinä vuosina», puheli ketterä Priita Marttia katsellen. »Mutta ei ole papan pituinen eikä paksuinen…»

»Muistan päivän, kun synnyit, ja kun sitten minä pappilaan menin. Viikon vanha olit ja pieni ja laiha kuin kissanpoika. 'Tulleeko eläjää ollenkaan!' sanoin. 'Tästä juuri tuleekin papan oma poika!' vakuutti rovasti, ja ruustinna nauroi. Vaan eipä tullutkaan pappia niinkuin rovasti uskoi…»

Niin Martti vanhoja muistellen vanhusten kera jutteli, kunnes muisti, että häntä odotettiin kotona.

Päivä oli jo noussut korkealle, lämmitti hankea ja veti lumen pinnan pehmeämmäksi, mutta jalkamiehen kantoi vielä rennosti. Martti ei seurannut talvipolkua, joka yhdisti Jäkälärovan ja pappilan, vaan nousi korkeammalle harjun laitaan, palatakseen Haltiain kiven kautta kotiin.

Haltiain kivi oli kymmenen sylen pituinen ja levyinen kalliokappale, joka oli kuin heitetty etempää Takaharjun kylkeen; siinä ei muita kallioita ollut lähelläkään. Se oli parin sylen korkuinen muilta kulmilta ja tasapintainen, mutta harjunpuolinen sivu oli kuin porrastettu, jotta sen päälle pääsi vähillä vaivoilla.

Martti ei malttanut olla nousematta kiven päälle, jossa lapsena niin monta leikkiä oli leikitty. Siitä oli kaunis näköala kesäisin joelle ja pohjoisille ilmoille; koskikin sopi näkymään, ja sen kohina kuului kesäilloin kivelle asti. Siihen näkyi kirkon kattoa ja tapulin ylikerta kokonaan, ja kun kelloja soitettiin, tuntui kivellä seisojasta, että ääni helähti yhtä paljon kivestä kuin kirkolta päinkin.

Mutta nyt oli arkiaamu. Kirkonkellot eivät soineet eikä näköalakaan ollut niin viehättävää kuin kesäöinä. Kosken kohinaa tuskin kuuli, kun se kapeana juopana vaahtosi jäälohkareista uraansa myöten. Tästä kivestä oli olemassa vanha tarina, jonka Jäkälärovan Erkki tiesi, mutta Martti ei koskaan itse ollut tarinaa kuullut. Anna oli heille muille lapsille leikkiessä selittänyt, että kivessä vieläkin elivät haltiat, jotka näyttäytyivät syysiltoina. Kiven laidassa oleva sammalreunainen, oven muotoinen kuvio oli haltiain ovi, josta kiveen kulkivat.

Martti päätti joskus Erkiltä kysyä, minkälainen se tarina Haltiain kivestä oli.

Ja kevein mielin, ajatuksissaan hautoen alkavaa työtänsä hän reippaasti läksi läpi metsän pappilaa kohden. Hän kulki sitä kujaa, josta kesäpolku toi metsän läpi Jäkälärovaan. Puissa polun varrella näkyi kaikenlaisia kirjaimia, joita he lapsena olivat veistäneet, mutta nyt ne olivat pihkoittuneet ja pullistuneet niin, että niitä tuskin tunsi…

Tuossa paksutyvisessä petäjässä olivat kirjaimet säilyneet selkeämpinä.
Siinä näkyi karkeasti tehty M ja sen vieressä A. Martti ja Anna!

Martti muisti nyt selvästi päivän, jona hän ja Anna nuo kirjaimet piirsivät mäntyyn. He olivat vieneet jotakin ruustinnan lähettämää herkkua Jäkälärovan vanhuksille ja saaneet sieltä Erkin terävän puukon, jolla sitten palatessa kaiversivat nuo kirjaimet.

Ja Martin mieleen muistui nyt Anna niin kumman selvästi. Ei muistunut semmoisena pienenä tyttönä, silloin kun leikkivät, vaan sellaisena kuin oli Annan nähnyt, kun tämä kuistin edessä ruustinnan takaa häneen katsoi hänen palatessaan kotiin…

Silloin hän näki jo olevansa aivan pappilan peltojen laidassa ja lähti rientämään nopein askelin taloon.

Ruokasalissa oli aamiaispöytä katettu, mutta rovasti ja ruustinna vartoivat Marttia, joka oli aikonut joutua takaisin aamiaiselle.

Ruustinna silmäili vähä väliä mäkikujalle metsänrantaan päin, ja odotellessaan oli hän ottanut sukankudelmansa aikansa kuluksi. Rovasti jutteli jonkun talollisen kanssa kamarissaan, ja Anna oli noussut ullakolle siistimään.

Näinä päivinä oli Anna ollut niin kovin iloinen. Martti ei ollut isosti muuttunut entisestään. Viikset tosin tekivät hänet vanhemman näköiseksi, mutta silmien syvä katse oli sama, ja sama oli äänen sointukin. Annan mielestä hän oli komistunut ja tullut enemmän täyden miehen näköiseksi. Nyt, kun hän ei käyttänyt korkeaa kaulusta, joka tullessa oli tehnyt hänet oudon ja kankean näköiseksi, hän tuntui Annan mielestä olevan aivan sama kuin ennenkin.

Anna oli ollut hereillä, kun Martti yöllä läksi Kontiovaaraan. Keittiön ikkunasta oli hän verhojen takaa salaa katsellut. Martti oli ollut aivan entisensä näköinen, paulakengissä ja vanhassa metsästystakissaan, johon Anna oli neulonut uudet napit.

Huonetta siistiessään Anna katseli kaikenlaisia kummallisia esineitä, joita Martti oli ulkomaanmatkaltaan tuonut kotia, ja maalausvehkeitä, joita oli siellä täällä piikin pöytiä ja lipastollakin.

Mutta kun hän alkoi kirjoituspöydältä pyyhkiä tomua, havaitsi hän koreassa kehyksessä nuoren naisen muotokuvan, jota ei ennen ollut siinä näkynyt. Hän otti kehyksen käteensä ja katseli kuvaa pitkän aikaa ja tarkkaan.

Se oli nuoren, keimailevan näköisen naisen muotokuva. Hiukset olivat kammatut kummallisiksi töyhdöiksi ja näyttivät olevan mustat ja kiharaiset. Suu oli hymyssä, mutta silmissä ja suupielissä oli Annan mielestä jotakin kovaa ja ikäänkuin vierasta muulle osalle kasvoja, jotka olivat pyöreät ja suloisen näköiset.

Annan rinnassa läikähti outo tunne, joka oli hänelle vieras ja tuntui pahalta. Mutta se katosi pian, ja sijaan tuli lämmin laine, joka loiski hiljaa, melkein äänettä, mutta jossa soi hiljainen surun sävel…

Kuinka onnellinen täytyikään olla hänen, joka oli voittanut Martin sydämen! Epäilemättä hän oli kaunis, rakastettava ja ylhäinen.

Silloin hän kuuli ruustinnan häntä huutavan. Hän laski kuvan paikalleen ja riensi juoksujalassa alas ruokasaliin.

Martti oli sillävälin saapunut ja selitti parhaillaan rovastille näkemiään. Rovasti istui tavallisella paikallaan keinutuolissa ja kuunteli kirkkain kasvoin poikansa innostunutta puhetta.

Anna ehti juuri kuulemaan, kun Martti kertoi käynnistään Jäkälärovassa. Martin silmissä loimusi innostuksen tuli, ja kun Anna katsoi häneen, ei hän tohtinut suoraan silmiin katsoa, peläten punastuvansa. Hän oli reippaalla mielellä ja niin tutun näköinen nyt, kun ei kaulaa ahdistanut korkea kaulus ja jalassa olivat paulakengät. Hän oli jo päivettynytkin, niin että valkoinen suora otsa ikäänkuin välkkyi mustan tukan ja punoittavien poskien välissä…

»Sinne maksaisi vaivan kiivetä kaikkien!» puheli Martti. »Mutta ei teistä ole yksikään käynyt?»

»Olen minä viime keväänä näin hangen aikana», virkkoi Anna, tuodessaan keittiöstä ruokia pöytään.

Anna kertoi, että he olivat viime keväänä siellä käyneet. Silloin oli täällä ollut nuori metsäherra, joka oli saanut kaikki kirkonkylän nuoret innostumaan, ja niin oli tehty onnistunut ja hauska hankiretki Kontiovaaralle, eväät matkassa. Anna oli seurannut mukana, kun pappilassa silloin vieraili sukulaisylioppilas, Kristo Öhman.

»Tiedänhän», sanoi Martti, »äitihän kirjoitti siitä. Vai olit sinäkin!
No miltä näytti?»

Martti huomasi nyt, että Anna oli hänen poissaolonsa vuosina kaunistunut ja käynyt täyteen kukoistukseen. Poskien puna oli hienostunut ja silmien ilme tullut syvemmäksi, varsi varttunut entisestä hentoudestaan. Ja samalla kun hän sen havainnon teki ja Annaan katsahti, ymmärsi hän, että Annakin jo oli täysi nainen eikä enää sama pikku tyttö, jonka kanssa hän oli lapsena leikkinyt.

Eikä hän tiennyt, tekikö se havainto hänet iloisemmaksi vaiko vakavammaksi. Mutta sen hän tunsi, ettei hänen enää sopinut Annaa kohdella kuin pikkuista, ajattelematonta lasta.

Päivällisen jälkeen oli rovasti vetäytynyt ruokalevolle. Anna jäi siistimään keittiöön, ja ruustinna nousi ullakolle Martin pakinoille.

Nyt tahtoi ruustinna tiedustella Martin morsiamesta, jonka muotokuva oli pöydällä ja josta Martti jo oli kertonutkin.

Martti puuhaili paitahihasillaan, jalassaan pehmeät poronnahkaiset siepakat, joita ei ollut pauloilla kiinnittänyt nilkan ympäri. Hän oli pannut alkuun suuren maalauksensa ja oli iloisella mielellä. Ruustinna istuutui keinutuoliin pöydän luo ja otti kuvan pöydältä.

»Missä sinä sanoit tutustuneesi Elliisi?» hän kysyi, tutkijan silmällä kuvaa katsellen.

Martti kävi äitinsä luo ja katseli hänkin äidin olkapään yli kuvaan, jota äiti piteli vasemmassa kädessään.

»Tunsin hänet jo nimeltä Helsingissä, mutta vasta ulkomaanmatkalla häneen tutustuin, ja siellä syttyi rakkautemmekin… Eikö hänellä ole äärettömän kauniit silmät?»

»Kyllä hän pari vuotta on ollut teatterissa, mutta sittemmin harjoittanut lauluopintoja kotimaassa ja ulkomailla… Jospa kuulisitte hänen laulavan, äiti! Väinön kannel ei ole koskaan helkkynyt lumoavammin kuin hänen laulunsa…»

»Niin, juhannukseksi saamme häntä odottaa. Varmaan hän ihastuu meidän köyhään Pohjolaamme…»

»Kyllähän hänellä on sievät kasvot, mutta hän näyttää niin keimailevalta. Sanoitko hänen olevan Helsingin syntyä?»

»Helsingissä asuvat nykyään hänen vanhempansa. Isä on rikas porvari…
Äiti saa nähdä, että Elli on niin rakastettava, että…»

»Onko hänellä luonnostaan kiharat hiukset, vai koristeleeko hän ne muuten…?»

»Kaikkia äiti kyseleekin! Totta kai hänen hiuksensa ovat luonnostaan kiharat.»

»Hän taitaa olla niin äärettömän hieno ja vaativainen», sanoi ruustinna sitten.

»Eeeih! Päinvastoin. Hän on niin vaatimaton kuin ajatella voi, kiltti ja sydämellinen… Ei hän ole korea puvussaankaan… Olisipa äiti kuullut, mitä hän sanoi, kun minä puhuin hänelle kaukaisesta kodistani, joka oli valoisassa Pohjolassa, Lapin raukoilla rajoilla… ja siitä, että aion koko elämäni uhrata tämän kaukaisen kolkan hyväksi…! Hän on lämminsydäminen taiteilija, joka rakastaa maatansa ja taidettaan niinkuin kaikki rehelliset taiteilijat… Kaksin verroin tunnen voimieni kasvavan, kun häntä muistelen… ja varmasti hän ihastuu saavutuksiin!…»

»Taiteilijat ovat niin kummallista väkeä, etten heitä ymmärrä, ja nykyaikanahan naiset ovat kaikin puolin miehen veroisia… Oo, tämä uusi aika on niin erilainen entisestä…! Kun olet onnellinen ja tyytyväinen ja rakastat häntä vilpittömästi ja puhtaasti, olen minäkin onnellinen… Sinä arvaat, kuinka rakas olet sekä isällesi että minulle, ja sinun parastasi tahtoisimme…»

Ruustinna peitti kasvonsa nenäliinaan ja pyyhki kyyneliänsä. Hänellä oli sydämellään paljon, jonka oli aikonut sanoa pojalleen, mutta nyt ei voinutkaan. Eikä saattanut sanoa rovastillekaan, joka kuitenkin pitäisi Martin puolta, niinkuin oli aina pitänyt. Niinkuin silloinkin, kun ei vaatinut Marttia lukujansa jatkamaan, vaan antoi pojan valita kiittämättömän taidemaalaajan alan…

»Meille tulee verrattoman hauska juhannus ja kesä», lohdutteli Martti. »Ja kun saan tämän tauluni valmiiksi ja se kaikessa loistossaan on tuhansien ihmisten nähtävänä, silloin… Pohjola ei enää olekkaan karu, susien asuma erämaa, vaan ihana revontulien ja valon maa…»

Ruustinna pyyhki silmänsä ja katseli hymyillen poikaansa. Hänestä tuntui nyt paremmalta kuin äsken, ja hän katseli mielihyvin Martin taulun valmistusta.

»Pappa puhui kerran kesäyöstä… Sellainen taulu olisi äärettömän ihana, sanoi hän, jos kankaalle voisi kesäyön pehmeät värit kiinnittää… Anna on tehnyt runonkin kesäyöstä…»

»Hän on kummallinen haaveksija, tyttöparka! Oikeastaan oli tarpeetonta päästää häntä kansanopistoon. Kansakoulutiedot olisivat vallan hyvin riittäneet. Nyt hänen päänsä on täynnä kaikenlaisia kummallisia tuumailuja…»

»No, senkin on saanut päähänsä, että sittenkun Jäkälärovan vanhukset kuolevat, muuttaa hän torppaan ja elelee siinä yksin… Talvella oli hänellä, kuuleman mukaan, ollut hyvä kosijakin, mutta ei aio koskaan mennä miehelään… Kaikki nuo on hän saanut päähänsä sittenkun kansanopistosta palasi…»

Ja ruustinna kertoi vielä paljon muuta Annasta. Martti näytti kuuntelevan tarkkaan, mutta kun ruustinna oli lopettanut, virkkoi hän:

Ja sitten hän yhdessä Martin kanssa meni alas ruokasaliin, jonne Anna oli jo valmiiksi kattanut kahvipöydän.

Martti katsoi nyt Annaan kuin eri ihmiseen ja huomasi Annan syvien silmien loistossa omituisia, lämmintä ilmettä, jota ei ennen ollut havainnut.

Haukisia, kirkkaita aamuja oli riittänyt viikon päivät, ja Martti oli kaikki hyväkseen käyttänyt, joka aamu yksin retkillään kulkien.

Mutta eräänä yönä ei enää kylmännytkään. Aamulla oli taivas pehmeässä pilvessä, ja etelästä puhalteli raskas suvinen tuuli. Äkkiä alkoivat tiet ja hanget upottaa, eikä metsille enää ollut kenelläkään asiaa. Suvilintuja saapui joka päivä, yöt loppuivat, ja kylmän sinervä pohjoisen taivaskin alkoi vaaleta vaalenemistaan.

Silloin tietävät Pohjolan asukkaat, että kesä on lähellä. Sillä kesä tulee Pohjolaan repäisevän rutosti, välisti niin voimakkaan väkevänä, ettei alta ehdi pois. Näyttää olevan vielä täysi talvi, sillä korkeat ovat kinokset vielä vainioillakin ja metsissä liikkumaton lumi. Yöt kyllä ovat jo loppuneet, ja illan tullen laskee päivä saman kukkulan taakse, josta aamulla liikkeelle lähtee. Mutta silloin nousee etelästä musta pilvi, pohjoinen hätäilee, länsi lientää, ja äärettömät kiveliöt huokailevat raskaasti ikäänkuin talvisia kylmiä jäisistä rinnoistaan tyhjentäen, öisin sataa vettä, päivin lämmittää aurinko niin, että paksut nietokset ovat tuossa tuokiossa juoksevana hyhmänä…

Silloin alkaa erämaan suuri sydän sykkiä. Ensin hiljaa ja äänettömästi niinkuin valekuolleen ainakin. Mutta tykintä käy joka hetki nopeammaksi, kiveliön suonet täyttyvät kevätkirkkaista kirsivesistä, valtimo lyö niin että vaaroissa vastaa ja kuolleet haltiat heräävät.

Suuri, ihana elämä on alkanut erämaassa, valoisa unelma lyhyen kesän ajaksi.

Talviset lumet valuvat vaahtoisina, vinkeinä pikkupuroina pitkin vaarojen jyrkkiä kupeita, kuusikkoharjujen ja rinteiden halki laaksonpohjia pitkin. Suureen valtasuoneen, joka halkaisee siintävää, keväisiä voimia uhkuvaa kiveliötä, kokoaa erämaa kaikki talviset vihansa ja puskee voimallisesti sen syvään uomaan. Valtasuoni alkaa paisua, sen tykintä kovenee päivä päivältä. Kosket ulvovat ja pauhaavat, ja vaahtona kiertävät suvantojenkin porevedet. Ei ehdi kovan talven kova jää lahoa ja riutua, vaan halkeilee suurina kirkkaan kiiltävinä ja kalliokovina neliöinä, jotka nousevat tulvan matkassa talvisilta teloiltaan ja uhkaavasti liikuskelevat uomassaan.

Mutta tulva paisuu paisumistaan. Jyrkkien rantatörmien päällitse jo virtaa vesi, alangot ovat järvinä, ja silloin alkaa luonnon raju leikki.

Jääteleillä on sijaa liikkua, ja virran voimat yltyvät joka hetki. Jo iskee jääteli saaren nenään niin, että maanpinta kuorena pakenee sen alta niinkuin puun parkki nilottaessa. Toisia telejä tulee perässä, ne kiipeilevät toistensa hartioille ja latautuvat limittäin pohjasta asti. Silloin on jääpato valmis…

Martti oli maalausvehkeineen muuttanut etelänpuolisesta ullakkokamarista pohjoispäähän, josta näköala oli suurempi ja mahtavampi. Sinne sopi näkymään koski, joka jyrkkänä juopana pauhasi vuorien välistä, mutta sen hyrskyt päättyivät pappilan niemen luo, josta alkoi suvanto. Maisemat olivat pohjoiseen päin vaihtelevammat, vaarojen huiput korkeammat, ja öisin läikehtivät pohjoisella taivaankannella omituiset säkenöivät värit, jotka muuttuivat sitä kirkkaammiksi, kuta pitemmältä valoisa yö kului.

Martti istui joskus öisin ja katseli pohjoiseen ja koetti määritellä taivaan kummallisia värejä, jotka lakkaamatta muuttuivat.

Mutta eräänä päivänä nouseva tulva tasoitti kosken, laajensi suvannon, ja jäävuoria alkoi ilmestyä saarien neniin ja niemien kärkiin. Silloin oli jäänlähtö parhaillaan.

Päivä oli herttaisen lämmin, ja jäänlähtö tapahtui nyt niin varhain, ettei ollut kuin kerran ennen Vapunpäivänä tämän rovastin aikana tapahtunut.

Pappilan puutarhaan oli tänä kesän ensimmäisenä päivänä katettu kahvipöytä. Rovasti rakasti katsella jäänlähtöä, joka nyt oli rajua ja mahtavaa. Puutarhan nuorten puiden välitse oli avara näköala tulvivalle joelle. Siitä näki suurien jäälauttojen tulvan matkassa rientävän alas koskea, joutuvan suvannolle ja keräytyvän jääpatojen kylkiin, joita oli kokoontunut alempana olevien saarien neniin…

Ja jääpatojen laajetessa alkoi vesi nousta kuin laukkahevonen. Rovastin istuessa puutarhan penkillä tyynessä päiväpaisteessa oli Martti mennyt rantaan, likempää nähdäkseen luonnon majesteetillista työtä. Pappilan rantaniitty, joka oli puutarhan ja joen välissä, oli tulvan vallassa, ja suuret jääneliöt soluivat ohi rantalatojen, jotka jo olivat puolikyljestä vedessä.

Martti seisoi ajatuksiinsa vaipuneena. Hän näki suvannon selällä, jäiden keskellä, ajelehtimassa niittylatoja ja särkyneitä veneitä, joita tulva oli ylempää ottanut matkaansa.

Silloin alkoi vesi nousta, ja yhtäkkiä se oli jo Martin jalkain juuressa, kiiveten yhä ylemmäs puutarhaan päin nousevaa vastaletta pitkin. Martti näki suuren jäätelin juhlallisesti lähestyvän uutta niittylatoa, joka oli vuosi sitten salvettu rantatörmälle. Se hipaisi mennessään ladon nurkkaa, ja lato kellahti kulkemaan…

Rovastikin oli saapunut katsomaan, mutta kukaan ei uskaltanut lähteä pelastushommiin, kun jäätelejä samalla alkoi sakeassa vyöryä koko suvannon leveydeltä.

Raju on luonnon voimakas käsi, kun se kevään tullen karkaa talven valtojen kimppuun. Luonto Pohjolassa, ikäänkuin katuu talvellista kovuuttaan ja kokee kevään tullen hyvittää poloisen kansan kärsimää kylmyyttä. Ja pian lämpenevätkin ihmisrinnat, valoisien öiden ja lämpimän tullen unohtuvat pimeän talven pakkaspäivät, ja riemurinnoin sykkii luonnon suuri sydän, ilomielin tervehtii ihminen ensimmäistä pääskyä, ja virtojen vedet läikkyvät öisten valojen vallassa.

Martti ja Anna viipyivät vielä puutarhassa, jonka rantalaitaan tulva oli noussut. Päivä oli ollut tavattoman lämmin, koivun urpa jo oli hiirenkorvalla ja näytti tänäpäivänä auenneen puolet eilisestä.

Annalla oli yllään kesäpuku, ja hän oli avopäin. Vankka, vaalea palmikko riippui rentona ja vapaana ja keikahti somasti vaalean röijyn selällä, kun hän liikutti päätään. Mutta hän oli ollut tänään vakavampi entistään, ja hänen silmissään oli kuin kaihoa.

He istuivat hetken äänettöminä sen jälkeen kun ruustinna ja rovasti olivat poistuneet.

»Muistatko, kun rippikoulusta päästyämme istutimme tuonne puutarhan nurkkaan koivun kumpainenkin? Oletko nähnyt, kuinka ne jo ovat suuriksi kasvaneet?»

Nyt vasta Martti sen muisti, ja he menivät niitä katsomaan. Pienestä puusta olivat ne jo kohonneet korkeiksi, ja niiden silloin vesanvärinen tumma kuori oli tyven puolelta vaalennut. Annan koivu oli pitempi kuin Martin, mutta Martin oli vähän vahvempi. Urpa oli niissäkin jo hiirenkorvalla, vaikka ne olivatkin toisten puiden varjossa.

He seisoivat aivan vierekkäin, ja kun Anna omasta puustaan taittoi pienen oksan, jossa urpa jo oli lehdeksi tulemassa, tuli Martti katsoneeksi Annan käsiin. Ne olivat sievät, ja sormet niin sirot… Ranteet paljastuivat puoliväliin kyynärvarsia, jotka näyttivät soman pyöreiltä ja pehmeiltä. Martin teki mieli tarttua ranteeseen kiinni, mutta kun hän samassa katsoi Annan silmun, joissa kuvastui kaiho, ei hän sitä tehnytkään.

»Luulen, että jos näin menee, niin Urpona jo lehmät viedään kesäkartanoille.»

Ja Martin mieleen muistuivat monet kesäyöt siellä karjakartanolla
Airijyppyrän päiväpaisteisella rinteellä. Usein olivat sinne kahden
Annan kanssa menneet ja kahden palanneet.

»Niin todellakin», jatkoi Martti. »Kesäyöt! Kuinka täällä on ihanaa, täällä Pohjolassa… Mutta harva tätä luontoa rakastaa ja ymmärtää…»

Annan silmiin ilmausi iloisempi ilme. Kasvoille levisi kuin kirkastettu hohde, ja niistä sädehti semmoinen sulous, että Martti säpsähti…

»En usko mitään maailmassa olevan niin suloisen kaunista kuin kesäyö», sanoi Anna, ja koko hänen sisäinen sielunsa näytti kuvastuvan silmiin ja kasvoihin. »Jos osaisin runoilla tai maalata… kesäyöstä tekisin laulun ensiksi ja kesäyön kankaalle kiinnittäisin… ja Pohjolaa ylistäisin… Ovatko etelän yöt sellaisia kuin meidän yömme?» hän kysyi sitten, ja nyt hän katsoi Marttia silmiin.

»Ne ovat kauniita, mutta eri lailla kauniita», sanoi Martti, mutta silloin juuri sattuivat heidän katseensa yhteen, ja molempien sydämessä läikähti kumman lämpimästi.

»Me lähdemme karjaa saattamaan kesäkartanolle, niinkuin ennenkin», virkkoi Martti vihdoin.

»Niin teemme, ja tulemme polkuja pitkin takaisin… Kuulehan, Martti… nyt minä tiedän sen tarinan Haltiain kivestä… Olen äijävaarilta kuullut…»

Ilta jo oli. Aurinko oli jo pohjoisessa, vaarojen huippuja lähennellen. Anna kävi toimiinsa, ja Martti nousi ullakolle, jossa hänen suuri erämaanmaisemansa keskentekoisena odotti luojaansa.

Tuli yö, valoisa ja hauska. Martti katseli yli tulvivan joen pohjoiselle taivaanrannalle, jossa yö alkoi vaihtua päivään. Hänen ajatuksensa eivät pysyneet koossa, vaan harhailivat ympäri avaraa maailmaa, mutta lopulta hän näki Annan edessään, vaaleine, kauniine hiuksineen…

Ja vaikka hän ei niin aikonut, alkoi hän kuitenkin verrata Annaa morsiameensa Elli Merikariin…

Anna ei ollut enää sisar hänelle, sen oli hän jo heti tuntenut, kun kotia palasi, mutta tänä päivänä vielä tarkemmin. Se katse, jonka Anna häneen loi, ei ollut sisaren eikä hyvän ystävänkään, se oli suoraan rakastavan naisen, niin lämmin se oli ja niin syvälle tunki… Ja kummasti alkoi hän mielessään verrata Annaa Elliin.

Tunsiko hän Elliä ensinkään? Lahjakas, iloinen maailmannainen, joka haki kunniaa ja kuuluisuutta… Elli oli kyllä kaunis ja miellyttävä ja saattoi olla hyväsydäminenkin, mutta sittenkin… Ei Ellin kasvoissa eikä silmissä ollut sitä sielun hienoa väreilyä, jonka hän oli Annassa havainnut…

Rakastiko ehkä Anna häntä! Niin hän nyt uskoi, vaikka hänellä ei siitä ollut mitään todistusta… Oli ehkä rakastanut kauan…

Hän otti morsiamensa kuvan käteensä ja vertaili… Eikä hän huomannutkaan, kuinka hän löysi vikoja nyt noissa silmissä, joihin oli ihastunut, ja kuinka morsiamen kuva ikäänkuin himmeni ja pieneni… Suun ympärilläkin hän nyt huomasi jyrkän, kovan piirteen ja muisti, että Ellin etuhampaat olivat paikatut…

Mutta silloin hän suuttui haaveilleen ja alkoi riisuutua levolle mennäkseen. Aurinko paistoi punaisena suoraan pohjoisesta ja näytti kuin levähtävän… Harmaalakisten vuorten huippujen päällitse näyttivät liitelevän kevään hengettäret ja ilma olevan täynnä omituista, pehmeää valoa…

Vaikka hän olikin ollut onnellinen ensi lemmessään, oli häntä kuitenkin alkanut painostaa tunne, ettei hän ollut oikein vapaa. Eihän hän kuitenkaan ajatellut eikä aikonut avioliittoon vielä pitkään aikaan… Hänen suuret unelmansa olivat vielä kaukana…

Näillä keväisillä hankiretkillään oli hän unohtanut koko kihlauksensa, oli tuntenut itsensä vapaaksi ja poikamaiseksi. Mutta heti kun hän sen muisti, tuli hän alakuloisemmaksi…

Ei pitäisi sitoa nuorta elämäänsä mihinkään maailmassa hänen, joka elää ja kuolla tahtoi taiteelleen. Taide tarvitsee miehensä kokonaan, kaiken sydämen lämmön ja kaiken innon — koko elämän…

Hän koetti panna maata. Kaikki äänet olivat lakanneet. Ei hisahdusta kuulunut. Hän yksin valvoi valoisana yönä…

Anna oli sen sanonut! Ja hänen ajatuksensa siirtyivät polttavina uuteen ihmeelliseen tauluun »Kesäyö». Hänelle tuli ikäänkuin kuume, ja hänen täytyi nousta pois peitteen alta.

Hän nousi kävelemään, avasi ikkunan, josta lempeää yöilmaa tulvasi huone täyteen. Oliko hänellä kykyä ja voimaa? Liian rohkeasti hän taisi ajatella!

Silloin hänelle kesken tuskallisen tunteen muistui mieleen, mitä vanha
Erkki oli sanonut:

Onnettomina, kovina kiusausten hetkinä oli hän aina Jumalaansa muistanut ja mielessään päättänyt, että ihmeellinen Jumala oli hänen askeleitaan johtanut. Samaan Jumalaan täytyi nytkin luottaa. Hän opastaa, antaa voimaa ja rohkeutta… Ihmiselle iloksi antoi hän valkeutensa ja suuren, ihanan maailmansa…

Mitä tiesi Anna kesäyöstä! Ehkä oli nähnyt siinä paljon enemmän kuin hän. Anna oli luonnon ihailija, runoilija, jonka herkkä sielu imi kaiken näkemänsä… Anna oli nähnyt kaunista kesäyössä, jota ei kukaan vielä ollut kyennyt kuvaamaan…

Hän värisi sisäisestä liikutuksesta niinkuin tekee se, joka tuntee ja näkee sielussaan täydellisen taideteokset, mutta ei voi sitä kuvata…

Mutta sitten hän rauhoittui. Tuntui kuin jostakin syvältä sielun pohjalta nousisi hiljaa loiskiva laine, joka tyynnytti ja lämmitti niin, että sydän alkoi sykkiä rauhallisesti…

Hän sulki ikkunan, loi kerran vielä katseensa pohjoiselle taivaanrannalle, jossa nousevan päivän säteet jo terävinä, kirkkaina nuolina kuvastuivat vaaleaa taivasta vasten. Mutta kun hän sulki silmänsä, ilmestyi Anna hänen eteensä, lempeissä silmissä kaihoisa, melkein kärsivä katse…

Hän näki unta, että Elli jo oli tullut. He soutivat veneellä suvannolla. Elli nauroi ja oli iloinen. Mutta hän ei saattanut iloita. Ellin silmät kiiluivat, ja kun hän nauroi, näkyivät hampaiden paikat aivan selvään, vaikka hän istui perässä ja Martti soututeljolla. Elli koetti laulaa, mutta hänen äänensä oli käheä.

Martin tuli yhä pahempi olla, ja hän päätti jo kääntää veneen kotirantaan takaisin. Silloin alkoi kuulua käkien kukuntaa joka haaralta. Elli koetti matkia ja nauroi väliin. Hänen huulensa olivat vaaleat ja hiuskiharat oienneet, pieninä nauhoina piipattaen pitkin otsaa.

»Miksi sinun kiharasi ovat oienneet ja miksi ovat huulesi niin vaaleat?» kysyi Martti.

»Täällä on kylmää sinun Pohjolassasi… sen vuoksi oikenevat kiharani… Ja etkö tiedä, että huulien puna vaalenee suudellessa…»

Oo… etkö tiedä, että olen ollut kihloissa jo monta kertaa ennenkun sinut näinkään… Nuorena pitää nauttia, näet… Oikeastaan minä vain rakastuinkin sinuun sen vuoksi, että olit niin kaukaa pohjoisesta, ja sen vuoksi, että olit niin alkuperäinen rakastaja… originelli… ymmärrätkös…»

Siihen Martti heräsi ja oli niin kumman pelon vallassa, että hiki otsalle nousi…

Mutta se vaivasi häntä koko päivän, niin ettei hän kyennyt työhönsäkään.

Kesä tuli niin varhain, että Urpona jo lehmät päästettiin kesälaitumille. Näin varhaista kesää ei ollut tämän miespolven aikana sattunut kuin kaksi ennen, ja viimeisestäkin varhaisesta kesästä oli jo aikaa toistakymmentä vuotta.

Pappilan kesäkartano oli Kyläharjun takana, louhikkoisen Airijyppyrän päivänpuolisella rinteellä. Siellä oli kylän muidenkin talojen kesämajoja mikä loitompana mikä likempänä korkeaa, laaja-alustaista Kontiovaaraa, jonka ympärillä verrattomat jänkät ja ruohoiset ahteet olivat karjan mieluisia kesälaitumia. Sinne vietiin karja kaikista kirkonkylän taloista kultaisen kesän ajaksi, jota ei kestänyt kuin vajaat kolme kuukautta, mutta se olikin sitä ihanampaa valon ja riemun aikaa.

Kevätkylvöt oli jo toimitettu, ja jyrkimpäin päiväpaisteisten peltojen sileäksi pölkytyltä pinnalta pilkisti jo hentona ujo ohran oras. Kevättulva oli laskenut, valtaväylä virtaili entisessä uomassaan, kaukaisen Lapin kirkkaita kirsivesiä meren suulle kuljetellen.

Erkin päivänä oli ollut kylmä. Paksun pilven takana pysyi aurinko, ja pohjoinen puhalsi purevasti. Tuntui kuin Lapin taivas vielä viimeisiä talven vihoja karistelisi pois kylmiltä kulmiltaan ja kuin erämaa huokuisi viimeisiä routia kevenevästä rinnastaan. Mutta Urpo tulikin »paita päällä», ja yhteen sanaan loppuivat Lapilta voimat ja kiveliön povi sykki lämpimästi.

Martti ja Anna olivat varustautuneet saattamaan lehmiä kesäkartanolle. Sinne vei kärrytie keskikylältä yli kyläharjun, jänkkien rantoja pitkin ja vaarojen häntäin yli, kierrellen leviä, maisia maita hakien. Mutta lehmät laskettiin suoraan vainioaidan takaa metsään, josta vanhat karjan polut johtivat Airijyppyrän rinteelle.

Karjakko kulki edellä, lehmiä nimeltään huutaen, Martti ja Anna seurasivat perässä, Martilla kontti selässä ja keppi kädessä, Annalla nyytti ja keppi kädessä. Hyppien ja teutaroiden juoksi karja tuttavan äänen perässä. Kellot kalkkuivat, että metsä raikui, ja suuri, juureva sonni mylvi vapautensa kunniaksi.

Pian loittoni karja kyläharjun kuusikkoon, ja kellojen kalkatukset haihtuivat vaaroille ja metsiin. Pitkin hietaisia polkuja, jotka nousivat loivimpia rinteitä kyläharjulle, seurasi karja kutsujaansa, ja Martti ja Anna menivät juoksujalkaa perässä. Karjapolut johtivat yli harjun loitompaa Haltiain kiveä ja Jäkälärovan torppaa. Mutta kun harjun laelle nousivat, näkyi kivestä hitunen nurkkaa ja pirtistä vähän harmajaa malkokattoa.

He olivat puolijuoksua seuranneet lehmiä, ja molemmat olivat hengästyksissään, kun harjun laelle pääsivät. Annan posket punoittivat, ja silmistä loisti lapsellinen ilo. Hän oli niin kovin sievä keveässä kesäpuvussaan ja valkoisessa huivissaan, joka vähä väliä pyrki niskaan valumaan. Martti katseli häntä ihastuneesti, kun he hetkeksi seisahtuivat huoahtamaan. Karjan kellot kuuluivat jo toiselta puolen harjun, ja Kontiovaaran suuri puuton laki välkkyi päiväpaisteessa.

Nyt tuntuu niin hauskalta kuin ennenkin, kun veimme lehmiä tänne», sanoi Anna, ja koko hänen olennostaan säteili ilo ja valui kuin kirkas virta suoraan Martin sydämeen.

»Onko sinusta niin hauskaa kuin ennen?» kysyi Anna sitten, kävellen edellä harjun takaa rinnettä alas.

Hän näki Annan sievän varren notkeana pujahtelevan mutkaista polkua pitkin ja puiden oksain alla kumartuvan. Jalka nousi keveästi, nilkka sujui kauniisti, ja vaalea, vankka palmikko heilahteli virkusti.

Kun ehtivät harjun alle, josta polut maanrantaa pitkin lähtivät kiertämään Airijyppyrään päin, sanoi Anna, kävelyään hidastuttamatta:

Kun sinun ystäväsi saapuu Pohjolaan, niin tänne hänetkin viemme… ehkä hänkin rakastaa kiveliötä ja kesäisiä öitä…»

Martti säpsähti. Anna ei ollut siihen asiaan kertaakaan viitannut. Ja nyt suoraan puhui niinkuin olisi jo monesti ennen samasta asiasta puhe ollut! Hän ei ehtinyt mitään vastaamaan ennenkun Anna taas sanoi:

»Sinä ikävöit ystävääsi nyt… Mutta kun hän tulee, onkin ilosi sitä suurempi…»

Mutta Annan puheisiin ei hän vastannut mitään ja jäi tahallaan vähän jälkeen.

»Väsyttääkö?» kysyi hän naurusuin. Hänen hampaansa välkkyivät kuin helmet, punaisten huulten alta.

»Ei toki, vaikka sinähän riennät kuin varjo», sanoi Martti hikeä pyyhkien ja kontin kannikkeita nostellen.

Mutta nyt hän taas muisti, että Ellin hampaat olivat paikatut ja huulet vaaleammat.

»Miten onkaan runosi laita? Lupasit minulle sen lukea!» huomautti
Martti, kun he lähtivät liikkeelle.

»Se on huono», virkkoi Anna. »Mutta ihanaa olisi osata runoilla… Jospa saattaisi kertoa kaikki, mitä sydän tuntee kesäyönä… tai hitusenkaan niin, että sen muutkin ymmärtäisivät… Kuinka onnellinen olet sinä, joka voit kankaalle kiinnittää niin ihanan maiseman…»

»Olen. Kun sitä katselee, tuntuu aivan kuin seisoisi Kontiovaaran laella kevätaamuna, kun valkoiset hanget vielä peittävät erämaan… Mutta vielä ihanampi olisi kesäyö, joka valaisisi jyrkkätörmäistä maisemaa… Viime kesänä jo sellaista ajattelin… Oletko sinä koskaan sitä ajatellut…»

»Olen paljonkin ajatellut… nyt viime aikoina varsinkin… Ja kerran vielä koetankin…»

He saapuivat jyrkälle hietaiselle ahteelle, josta näki kauas Kontiovaaralle ja sen eteläiselle rinteelle; sieltä jo kesämajoilta nousi savu. Lehmäin kellot kalkkasivat notkossa ahteen ja Airijyppyrän välillä. Pappilan kesäkartanosta näkyi jo pienen pirtin eteläinen seinä ja maitokellarin pääty.

Annallekin oli tullut väri. Huivi oli valunut kokonaan niskaan, ja hiukset olivat käpristyneet ohimoilta ja otsalta.

Hänelle tuli ääretön halu koskettaa kädellään Annan hiuksia ja silittää niitä.

»Muistatko, kun kerran eksyimme tänne, palatessamme kesäkartanolta?» kysyi Anna. »Itkimme molemmin, mutta lopulta osasimme kärrytielle.»

»Sinä olit silloin noin pieni!» sanoi hän ja samalla laski kätensä
Annan hiuksille. Ne tuntuivat pehmeiltä kuin silkki.

Anna riensi edellä niin nopeaan, ettei Martti nähnyt häntä kuin vilahdukselta puiden välitse. Hänen ajatuksensa olivat kuin sekaisin, ja sydän sykki rajusti. Ellin viime kirje poltti hänen povitaskussaan kuin tuli, ja samalla muistui mieleen unikin…

Anna oli jo ehtinyt kesäkartanolle. Lehmät laskettiin vainiolle nyt ensi päivänä, sillä niin oli ollut ikivanha tapa, ja karjakko kävi niille evästä valmistamaan navettaan, joka oli melkein pirtin vieressä. Anna oli avannut pirtin oven sepposen selälleen ja oli tulta takkaan sytyttämässä, kun Martti saapui konttia kantaen.

Hauskalta ja kodikkaalta tuntui tämä pienoinen maja täällä kiveliön keskellä. Yksin oli täällä talo ollut paksun lumen peitossa, mutta nyt yhtäkkiä ilmestyi elämää ja liikettä. Päivä paistoi kirkkaasti, karjan kellot kilkattivat, käet kukkuivat, ja pienet laululinnut ilmestyivät pihan puihin…

»Kuinka täällä on suloista ja rauhallista», sanoi Martti, ottaen kontin hartioiltaan ja avonaisesta ovesta katsellen ulos. Siihen näkyi korkean Kontiovaaran laki ja muita kesäkartanoita laajojen harjujen metsiköistä.

»Niin… täällä on niin hauskaa… olisin koko kesän täällä, jos joutaisin… Viime kesänä olin täällä kokonaisen viikon enkä nukkunut yhtenäkään yönä… päivillä vähäisen… Sattuivatkin niin äärettömän kauniit yöt… valoisat ja lämpimät… niinkuin nytkin… Mutta silloin oli jo kesäkuu alussa… nyt on vasta Urvon päivä…»

Anna puhui iloisella äänellä, ja minkä vuoksi olikin häneen nyt tällä retkellä tullut entinen iloisuus, jota ei pitkään aikaan ollut tuntenut!

Hän toimitti kahvipannun tulelle, siistisi pöydän, aukoi ikkunat ja hommaili minkä mitäkin.

Rengit olivat tulleet kärrytietä hevosilla, matkassaan tuoden kaikenlaisia tarpeita kesää varten, ja ryhtyivät töihinsä: kauran kylvöön vihantarehuksi karjalle kesäksi.

Kolmeen kesään ei hän ollut täällä käynyt, mutta usein oli muistanut tätä rauhallista paikkaa, kun kulki suurkaupungin vilinässä. Täällä oli kuin linnoituksen sisällä, suurien vaarojen ympäröimänä. Tänne eivät mitkään viestit maailmalta tunkeutuneet eikä muu maailma täältä mitään kuullut.

Hän istahti vanhan petäjän alle, joka oli keskelle pihaa jätetty käelle kukkumapuuksi. Suuri, siintävä kiveliö oli siinä hänen edessään rannattoman laajana, vasta puhjenneessa tehdessään riemuiten. Käet kukkuivat, linnut lauloivat. Karjakko asteli kiuluineen navetan ja lähteen väliä, muutamat lehmistä olivat panneet maata märehtimään, toiset puskivat leikillään toisiaan, mutta vasikat ynisivät juomaansa karjakon luo pyrkien. Alempana notkossa, jossa oli muutamia peltosarkoja, olivat rengit sytyttäneet nuotion, siinä polttaen syksyllä kuokitusta sarasta risuja ja kantoja.

Martin silmä, joka aina haki kaunista ja alkuperäistä, havaitsi edessään viehättävän idyllisen kuvan. Ja hänen mieleensä tuli uusi ajatus ja salainen toivo. Hänen mielensä lämpeni, ja näin hän haaveksi:

Tänne hän kultaisen kesän ajaksi muuttaa, erämaan hiljaisessa huminassa taidettaan jatkamaan… Anna on kumppanina… Syksyllä vasta, kun lehdet kellastuvat, he muuttavat Kirkonkylään… Kun hän lankeaa epätoivoon työn menestymisestä, silloin Anna laskee pehmeän käsivartensa hänen kaulaansa, puhuu toiveista ja innostaa ja terästää lannistunutta mieltä…

Siitä tulee hienon hieno taulu, jossa yön kirkkaus valaisee joen ja metsät ja kaukaisten vaarojen harmaat huiput…

Eikä hän enää koskaan halua pois Pohjolasta, ei takaisin riettaaseen maailmaan, jonka jo tuntee. Täällä elämänsä elää, loihtii maailman nähtäväksi unhoitetun, kylmän maan kauneuksia… yhdessä Annan kanssa…

Mutta kesken onnellisia haaveitaan hän muisti Elliä ja untaan, ja hänen tuli niin paha olla, että täytyi nousta ylös. Ja nyt hän tunsi itsensä onnettomaksi. Sillä hän oli aivan varma, ettei hän Elliä rakastanut. Ei ollut koskaan rakastanutkaan. Eivät hänen tunteensa Elliä kohtaan olleet koskaan olleetkaan niin puhtaita ja niin hyviä kuin…

Hän tunsi sen niin selvästi, ettei siitä voinut olla epäilemistä. Joka päivä oli hän tullut likemmäksi Annaa, joka päivä saanut yhä syvemmälle kurkistaa Annan sydämeen…

Kuta enemmän hän Annassa hyvää löysi, sitä etemmäksi hän loittoni Ellistä ja sitä enemmän hän kärsi. Hän kyllä tunsi, että hänen olisi pitänyt jotakin tehdä päästäkseen taas rauhaan ja vapauteen, mutta ei hän ollut mitään yrittänyt…

Ellin kirje poltti taskussa, ja hän näki Annan virkkuna, notkeana ja avopäin lakaisevan pirtin edustalta puista varisseita syyslehtiä.

Martti pani nyt merkille, ettei hän ollut koskaan nähnyt niin siroa, niin hentoa ja notkeaa vartta… ei noin kauniita, tuuheita, kullankellertäviä hiuksia…

Hän läksi kävelemään renkien luo saroille, josta miellyttävän savun haju risuläjistä hitaasti ja melkein maata myöten hajaantui pitkin vainiota.

»Elä mene kauas, Martti! Kahvi on pian valmis! Saatte pian kaikki tulla kahvin juontiin», huusi Anna Martille.

Martti kääntyi katsomaan ja näki Annan seisovan luuta kädessä pirtin ovella.

Mutta päästessään nuotion viereen hän paiskasi Ellin kirjeen hiiltyvien risujen sekaan ja tunsi helpotusta rinnassaan.

Silloin he kuulivat Annan huutavan ja näkivät huiskivan huivillaan, ja he läksivät kolmisin nousemaan loivaa vastaletta pirtille. Navetasta tuli karjakkokin miehiin liittyen, ja niin kävivät pirttiin.

Anna oli jo ehtinyt pirttiäkin siistitä, kattanut kahvipöydän ja matkassaan tuomansa vehnäset asettanut kasaan. Oli ripotellut katajahavuja lattialle ja tuonut nurkkiin pienet koivut, joiden nuorista lehdistä tuoksui varhaisen kesän lemu.

Niin oli ollut aina pappilan kesäkartanolle karjaa tuotaessa tapana, että ensi päivänä kaikille vehnäkahvit annettiin, olipa väkeä enemmän tai vähemmän.

Rengit, ikäihmisiä kumpainenkin samoin kuin karjakko, alkoivat siinä entisiä aikoja muistella. Mutta eivät muistaneet kuin kaksi kertaa ennen Urpona lehmiä Airijyppyrään tuoduksi.

»Vaan muistaa välisti Jumala tätä Pohjan perääkin», jutteli vanhempi mies. »Lähettää joskus kesänsä varkainkin, niinkuin nytkin; vaan muistan minä kesiä, jolloin vasta juhannusviikolla päästiin kylvön tekoon ja hädin saivat elukat ravintonsa metsiltä… Ne ovat raskaita rangaistuksia sellaiset kesät tämän perän ihmisille, eivätkä sinä kesänä muualla viljat hallalta säilyneetkään kuin pappilan niemessä ja muutamissa kirkonkylän taloissa…»

»Pappilan niemellä ja kirkonkylällä ovatkin omat haltiansa, joita ajavat hallan ha'an taakse», tiesi karjakko.

»Mutta eipä tiedä Kaisa, missä ne hyvät haltiat vieläkin asuvat!» sanoi
Anna.

»En tuota muista, ja lienenkö sen enempää kuullutkaan, vaan Jäkälärovan
Erkki, äijävaarisi, kuuluu muistavan ja tietävän.»

»Tiennet hyvinkin. — Vaan laskehan nyt lisää kahvia… Minun pitää lähteä lehmät kytkemään», arveli Kaisa, kävellen kuppineen takan luokse.

Ja kun oli kahvit juotu, poistuivat kukin toimiinsa. Martti aikoi mennä katselemaan mäenlakiharjulle entisiä linnunpyyntipaikkoja, ja Anna jäi hommaamaan pirttiin.

Siintävänä, nuoren lehden peitossa, uinahti kiveliö, välkkyvien valojen sitä suudellessa. Kaiku kierteli salojen halki, ja vaarojen huiput kimaltelivat. Aukeat jänkätkin paistoivat vihannilta, ja erämaassa sykki nuori elämä.

Samoja polkuja, joita olivat tulleetkin, menivät Martti ja Anna takaisin. Anna kulki taas edellä, Martti perässä. Metsässä vallitsi suuri rauha, sanaton ilo, joka kuiski jokaisesta puusta, välkkyi jokaisen vaaran huipulta ja sykki erämaan riemuitsevasta sydämestä.

Ilta kului ja alkoi yö, vaikka kumpikaan ei sitä huomannut. Eikä kukaan tiedäkään, koska yö alkaa, sillä päivä ei käy mailleen, linnun laulu ei lakkaa. Ainoastaan taivaan valot muuttuvat pehmeämmiksi ja ikäänkuin uneksi, joka hienoudellaan peittää taivaan ja maan ja kietoo läpinäkyvään harsoon.

He seisahtuivat siihen, josta sopi kesäkartano näkymään. Sieltä nousi paksu savu, kohoten puiden latvoja korkeammalle. Rengit siellä polttivat rankoja.

He katsoivat ääneti sinne päin, josta olivat tulleet. Martti katsahti
Annaan, ja heistä tuntui kuin olisivat molemmin ajatelleet samaa asiaa:
Sinne jäit, onnen ja lemmen salainen lymypaikka!

Annan kasvot olivat kuin hienostuneet. Posket eivät punoittaneet, — mutta silmissä väreili sielun sisin ajatus, ja koko hänen olemuksensa oli kuin kietoutunut yön pehmeään varjoon, niinkuin maa ja taivas heidän ympärillään. Martin tapasi villi riemu. Hän aikoi tarttua Annaan, sanoa kaikki, tunnustaa rakkautensa, joka kasvoi ja paisui joka hetki. Mutta Annasta virtasi jotakin pyhää, kirkastettua surua, joka kaunisti, mutta ei kärsinyt käsin koskea.

»Joko lähdemme?» sanoi Martti melkein soinnuttomalla äänellä. Hänestä tuntui kuin häntä pyörryttäisi, ja tuska vihloi rinnassa.

Rakastiko Anna häntä, mutta tuon toisen takia ei uskaltanut sitä ilmaista? ajatteli hän, eikä hän huomannut, että hän taas jäi jälkeen Annasta.

— Hän muistaa morsiantaan, toivoo, että hän olisi nyt täällä… tänä ihmeellisenä yönä… Minä olen nyt onnellinen… tämä on elämäni onnellisin yö… Hän ei aavista, että häntä aina olen rakastanut ja rakastan aina ja iäti ja hänen onnensa vuoksi kärsin kaikki… kaikki!… Anna, Jumala, hänen tulla onnelliseksi!

Anna sai kuin uusia voimia, ja vaikka hän äsken tunsi, kuinka likellä hänen sydämensä sykki toisen sydäntä ja että hänen voimansa loppuisivat, sai hän vielä viime hetkellä voimia, ettei tarttunut Marttia kaulaan. Nyt hän tunsi tyyntyneensä ja jäi Marttia vartomaan.

»Niin menemme! — — — Katsos, minkälainen yö! Voi kiveliötä, voi taivaan kirkkautta!»

Anna oli taas iloinen. Äskeinen kalpeus oli kadonnut poskilta, ja hänestä virtasi iloa Marttiinkin.

Kun ehtivät kyläharjun laelle, saattoi olla jo puolessa yö. He nousivat korkeimman huipun nokkaan, josta näköala oli avarin.

Sieltä näki joen ja pappilan kirkon ja tapulin mustat katot ja siellä täällä viiruja kylän taloista.

Näkivät koskea alas tulla vilistävän tukkilauttoja ja suvannolla hitaasti kulkevan. Koko lännenpuolinen kukkulainen kiveliö oli kuin hienon usvan peittämä, mutta pohjoinen taivaankansi oli kirkas, tietäen auringon nousua. Muu ympäristö oli yön ihmeverhoon kietoutunut ja taikavaloon uponnut.

He istuivat vierekkäin. Joen rannalta välkkyi kapea viiru, kirkkaan päivän nouseva säde, joka oli päässyt pujahtamaan jostakin vuorien välitse ennenkuin päivä kerkisi korkeammalle. Alempaa harjun rinteeltä häämöitti Haltiain kivestä palanen sammalpintaa, mutta Jäkälärovan pirtistä ei näkynyt mitään. Viiritanko, jonka latvassa oli pienoinen hauenpään muotoinen rautainen lippa, piipatti harmaana kuusien latvain yli.

»Muistin minä ja ajattelin, että kun kerran vielä tänne saapuisi, niin sanoisin: kuvaa kesäyötä… Pohjolan kirkasta kesäyötä, jonka vertaa ei luonnossa ole… se on iankaikkinen ilo keskellä maan katoavaa kevättä… Nyt sen sanoin…»

»Kuka sinut opetti rakastamaan tätä kummallista luontoa, tätä selittämätöntä valoa… Minä luulin, ettei kukaan tätä luontoa ymmärtäisi…»

»Menemme Haltiain kivelle ja sytytämme sääskensavun entiseen kuoppaan!» ehdotti Anna.

He riensivät juosten alas rinnettä Haltiain kivelle päin ja kokosivat risuja syliinsä. Yhtäkkiä tuli heille molemmille niin hauska, että he nauroivat kuivia oksia kerätessään.

He sytyttivät sääskentulen samaan paikkaan, jossa ennen lapsina leikkiessään tulta pitivät, ja se alkoi tupruta paksua savua, joka hitaasti eteni pohjoiseen päin.

»Aurinko nousee jo… katso, kuinka kotisuvanto jo välkkyy sen paisteessa…»

»Kerro nyt se tarina tästä kivestä», pyysi Martti. »Koko kylä nukkuu, Jäkälärovassa nukutaan, pappilassa ja joka talossa… Mikä ihmeellinen yö!»

Anna laski kätensä Martin käteen, mutta kun Martin sormet koskivat ranteeseen, tunsi hän, kuinka valtimo löi rajusti.

»Kerro nyt… minun on nyt niin äärettömän hyvä olla», sanoi hän, mutta nyt hän tunsi Annan käden vapisevan.

Maailman alussa oli kaksi veljestä, Pakkanen ja Halla. Pakkanen joutui pohjoisille maille ja Jäämerelle asti, mutta Halla siirtyi vähitellen pohjoiseen sen mukaan kuin ihmisetkin ympäri maailmaa hajaantuivat. Pakkasella oli töitä joka talvi, mutta Halla näki nälkää etelässä ja siirtyi vähitellen pohjoiseen, sen mukaan kuin viljan viljelyskin. Halla kokosi rikkauksia tullessaan ja siirtyi vihdoin tänne Lapin perukoille. Halla ja hänen väkensä asuivat silloin niinkuin nytkin asuvat — suurten puuttomien jänkkien ja soiden kylmissä kaltioissa.

Ennen vanhaan, silloin kun tälle perälle ensimmäiset asukkaat vakinaisesti asettuivat asumaan ja ensimmäiset kylvöt kylvettiin, ei Halla tänne rantamaille asti uskaltautunut, eikä ollut silloin vielä viljelyksiäkään, joita vainusteli. Vanhat metsänkävijät, jotka yksiin aikoihin täällä elivät lappalaisten kanssa, tiesivät kertoa paljon Hallasta ja hänen väestään. Syys-iltoina, kun tuulenhenki oli pohjoisessa ja taivas ensi kerran kävi tähteen, olivat he nähneet itse Halla-ukon kantaisän, Kontiovaaran alla, jänkän laidassa mättäällä istumassa. Siinä oli kolkon näköisenä istunut hirveän paksu harteva ukko, jäinen, kiiltävä kauhtana yllään ja pitkä, jääpuikkoinen parta valkoisessa huurteessa. Rohkeimmat olivat nähneet hänet hyvin likeltä, kun olivat metsän peitossa jänkän laitaa lähestyneet. Kummaa oli ollut katsella maanalaisen ruhtinaan toimia ja liikkeitä. Pohjoiseen, josta kävi kylmä tuulen henki, oli katsellut ja partajouhiaan tuulta vasten pitänyt, ja taivaalle, jossa tähdet vilkkuivat, oli näyttänyt hyvillään silmäilevän. Tuon tuostakin oli noussut seisomaan mättäältään ja kaikille suunnille katsellut ikäänkuin nuuskien ilmaa. Mutta heti kun tuulten palkeet kääntyivät pois pohjoisesta, lauha henkäys kävi etelästä ja tähdet yön verhoon peittyivät, silloin kylmä ruhtinas äkkiä katosi jääpartoineen maanalaiseen kaltioonsa.

Nuoret metsänkävijät olivat nähneet Hallan ihmeen kauniin tyttären Sallan, joka joskus kylminä aamuina nousi metsän rantaan maailmaa katselemaan. Mutta Sallaa likelle ei kukaan ollut päässyt.

Siinä, jossa nyt on pappila, oli ensimmäinen talo näillä mailla. Siihen olivat asukkaat tulleet koskista jokea pitkin etelästä päin, ja toiset olivat maisin kulkeneet joen rantoja noudattaen ja asettuneet pitkin joen viettäviä rantoja asumaan. Pappilan nientä nimitettiin silloin Noidanniemeksi. Uudet tulokkaat olivat nimen antaneet, sillä siinä oli heidän tullessaan asunut Lapin noita, mustassa kodassaan. Kota poltettiin, ja noita pakeni Taka-Lappiin. Ja siihen paikkaan, jossa kota oli ollut, kylvettiin ensimmäinen ohra näillä mailla.

Isännän nimi kuului olleen Lassi, ja hänellä oli kaksi poikaa, joista Juho-niminen oli kaunis ja uljas ja rakasti metsästystä. Pian teki Lassi poikineen Noidanniemestä elettävän talon, jossa oli ensimmäinen karja tällä perällä ja suurimmat kylvöt. Mutta kun viljelykset talossa laajenivat, arvasi Hallakin aikansa tulleen, sillä Halla tuntee syys-iltoina sieraimiinsa kypsyvän viljan hajun penikulmien päähän. Mutta tämä kyläharju teki haittaa Hallan matkalle, kun ei ollut taloon asti ulottuvaa jänkkää, jota pitkin olisi päässyt lähemmäksi vainioita. Ja taas toiselta puolelta pelotti joen suvanto, josta levisi lämmintä usvaa pitkin rantoja, aina tämän harjun alle saakka…

Ja monta vuotta sai vilja Noidanniemessä rauhassa tuleentua eikä Halla uskaltanut sitä lähestyä, sillä se pelkää kuivia metsäisiä vaaroja ja vesien lämmintä usvaa. Silloin turvautui Halla viekkauteen, sillä hän tiesi, mikä hyvä saalis hänellä Noidanniemen vainioilla olisi. Salla, hänen tyttärensä, joka taisi muotoansa muuttaa, rupesi apulaiseksi. Ukko neuvoi tytärtään. Ei saanut Salla lintuna lentää, ei sutena ulvoa, ei karhuna karjua, vaikka olisi niin muotonsa voinut muuttaa. Nuorena valkoisena impenä oli hänen vainiolle päästävä, maattava yönsä kiven takana ja aamulla auringon noustessa avattava jäinen pussi, jonka ukko Halla hänen povelleen kätki. Siitä pussista leviäisi kylmä pitkin peltoja, ja silloin he saisivat parhaat viljojen mehut. Mutta ylen arveluttava oli Sallan retki, sillä monenlaiset vaarat olivat väijymässä. Ei saanut Sallaan kukaan ihminen koskea, salaa kuin varjo oli hänen kuljettava yli Kyläharjun ja hämyn tullen vasta vainion laitaan kiven taakse asetuttava. Varoitteli Halla tytärtään, neuvoi ja opasteli eikä kenenkään kanssa luvannut tarinoimaan käydä. Jos joku hänet huomaisi ja haastattelemaan tulisi, pitäisi Sallan pysytellä loitolla, nimensä metsänneidoksi sanoa, Tapion nuorimmaksi tyttäreksi, joka vartioi riistaa ketuilta syys-yönä. Sillä samalla hetkellä, jona ihminen häneen koskisi, kadottaisi hän voimansa eikä enää voisi muotoaan muuttaa, vaan ikipäiviksi jäisi ihmiseksi eikä koskaan enää pääsisi palaamaan takaisin jäiseen linnaansa syvälle soiden kaltioihin. Ja moneksi vuodeksi menettäisi vanha Hallakin hyistä voimaansa, jos tyttärelle huonosti kävisi.

Isänsä neuvoja seuraten läksi Salla, ihmeen kauniiksi neitoseksi laittautuneena, syys-iltana liikkeelle. Kylmä oli ja taivas jo tähdessä. Vanha Halla oli oikean hetken valinnut. Kontiovaaran alta kaltiosta nousi Salla ja läksi astumaan rantaan päin, povellaan jäistä pussiaan säilyttäen niinkuin silmäteräänsä. Uteliaana Salla asteli, sillä hän ei ollut koskaan vielä viljelyksiä nähnyt eikä rantamailla käynyt. Nuoria metsästäjiä oli hän syys-iltoina vilahdukselta metsänrannasta nähnyt, mutta silloin oli hänen aina täytynyt paeta takaisin kaltioonsa.

Onnellisesti Salla pääsi tämän harjun yli, ja illan hämyssä hän hiipi pellon laitaan kiven taakse niinkuin isä oli neuvonut. Häntä ei ollut kukaan ihminen nähnyt, ja Salla asettui aamua odottamaan. Hän kuuli ihmisten ääniä kartanolta, ja niiden joukossa hän tunsi sen nuoren metsästäjän äänen, joka retkillään lauleli, kun salojen halki kulki. Hän tuli uteliaaksi. Olisi tehnyt mieli nähdä sitä, joka niin kauniisti lauloi. Hän nousi kiven takaa ja meni ojan pohjaa likemmäksi. Silloin tunsi hän, että hänen povellaan oleva pussi alkoi lämmetä, ja pelästyneenä hän palasi kiven taakse, auringon nousua vartomaan. Mutta hänen oli ikävä ja paha olla koko yö. Sillä aina oli hänen mielessään se nuori metsästäjä, joka niin kauniisti lauloi metsäretkillään saloja kulkiessaan. Ja ikävissään hän nousi kiven päälle istumaan.

Mutta jo ennen auringon nousua läksi nuori metsästäjä, Juho nimeltään, riistan pyyntiin. Ja Juhon metsäpolku johti kivelle, jolla Salla ikävissään istui. Silloin havaitsi hänet Juho ja ihastui ensi näkemällä. Hän riensi luokse, eikä Salla huomannut hänen tuloaan ennenkuin hän jo oli aivan vieressä…

Kerran vain ehtivät nuoret toisiansa silmiin vilkaista, ja molempien lempi syttyi yhtaikaa. Mutta muistaen isänsä ankarat varoitukset Salla läksi kaikin voimin pakenemaan metsään päin. Nopea metsästäjä seurasi kuitenkin perässä ihastuksen rakkauden valtaamana ja pyyteli ihanaa impeä viipymään. Salla tunsi, kuinka taikapussi, joka hänen povellaan riippui, alkoi taas lämmetä ja hänen voimansa vähetä. Hän kuuli jälessään nuoren metsämiehen sointuvan äänen ja lempeän rukouksen, ja hän unohti isänsä varoitukset…

Tälle paikalle, tähän harjun laitaan, jossa tämä kivi nyt on, Salla ehti, mutta silloin uljas metsästäjä hänet saavutti ja lämpimään syliinsä sulki valkoisen immen…

Samalla hetkellä hän muuttui oikeaksi ihmiseksi ja taikapussi katosi. Mutta samalla hetkellä tiesi myös vanha Halla, kuinka hänen tyttärelleen oli käynyt. Mutta voimaton oli hän auttamaan tytärtään. Sillä lämmin eteläinen alkoi puhallella auringon noustessa, ja lännen taivas lienteli. Ja silloin ei Halla uskalla kylmästä kaltiostaan nousta, peläten lämmön vähentävän hänen voimansa ja kykynsä. Hirmuisessa vihassaan hän näki, että hänen tyttärensä istui nuoren metsästäjän sylissä… että taikapussi oli hävinnyt ja Salla muuttunut oikeaksi ihmiseksi…

Viimeiset voimansa ponnistaen hän nousi kaltiostaan Kontiovaaran alta. Vaaran kyljestä hän tempasi jättiläisvoimallaan suurimman kalliokappaleen, minkä jaksoi irti kiskoa, ja heitti sen armottomalla vauhdilla sitä suuntaa kohden, jossa rakastavien tiesi syleilevän toisiaan leudon aamuauringon paisteessa. Hirveällä voimalla viskattu kallio viilsi ilmaa viheltäen ja lensi kaaressa yli jänkän ja kyläharjun ja pudota jyskähti rakastavien nuorten päälle, likistäen heidät kauhean painonsa alle…

Vanhan Hallan kosto oli julma, mutta rakastavien nuorten sielut muuttuivat hyviksi haltioiksi, jotka vainioita kylminä aamuina varjelevat.

»Se on tarina tästä kivestä, jonka päällä istumme ja jonka äijävaarini on minulle kertonut. Tässä kivessä asuvat vieläkin ne hyvät haltiat, jotka viljapeltoja hallalta varjelevat, ja sen vuoksi ei ole pappilan niemessä koskaan halla viljaa vienyt, vaan aina on se täyteen kypsynyt.»

»Tämä on hyvien haltiain kivi», sanoi Martti, pidellen Annan kättä omassaan. »Kummallinen tarina! Tämä on merkillinen kivi…»

»Äijävaari uskoo vieläkin, että haltiat syys-iltoina, kun hallaa pelätään, tulevat tästä kivestä — tuosta rannanpuolisesta sivusta, jossa on sammalpeite oven päällä, — ja varjelevat vainioita…»

Hetken istuivat, molemmin mietteissään. Sääskensavu oli sammunut, aurinko oli jo noussut korkeammalle, ja koko jokisuvanto välkkyi sen kirkkaassa valossa, mutta he itse ja Haltiain kivi olivat vielä varjossa harjun kupeella. Kylältä ei vielä kuulunut minkäänlaisia ääniä, mutta kosken pauhu kuului hauskana kohinana tyynen aamun hiljaa heräävästä povesta.

Silloin uskalsivat he katsoa toisiaan silmiin. Lintujen laulu eneni, nuoren lehden ja pihkaisen mahlan haju täytti ilman, ja taivaan sini kirkastui. Koko muu maailma unohtui heidän ympärillään, he näkivät ja tunsivat vain toisensa, ja kummankin sydän täyttyi suloisilla tunteilla.

Martti kietoi kätensä Annan hennon varren ympäri ja kallisti päänsä Annan puoleen. Anna tunsi voimiensa pettävän, ja hän sai väräjävällä äänellä sanotuksi:

He laskeusivat alas kiveltä, katselivat vielä kiven kyljessä olevaa ovenmuotoista, sammalpeittoista kuviota ja tulivat polulle, joka johti pappilaan. Molemmin puolin polkua kasvaviin mäntyihin olivat ohikulkijat piirtäneet nimikirjaimia. He katsoivat niitä, joita lapsena olivat piirtäneet yhdessä.

»Nyt minä tiedän, mikä kesäyössä on selittämätöntä», virkkoi Martti, ja hänen katseensa kiiti pitkin aamuauringon valaisemia vaihtelevia maisemia.

»Joko tiedät… joko tunnet», haastoi Anna, innossaan tullen Martin viereen. »Niin, se on kesäyön kirkkaus. Se ei ole auringon valoa, eikä kuun valoa, ei tähden valoa eikä hämärätä; se on yön omituinen hiljainen, kirkastettu hohde, lempeä ja juhlallinen, niinkuin iankaikkinen ilo keskellä maan katoavaa kevättä…»

Annan silmät säteilivät, ja Martti katsoi häneen kuin kirkastettuun olentoon, joka oli taivaasta lähetetty hänen omia ajatuksiaan sanoiksi ja teoiksi saattamaan.

»Anna, Anna… kuule…! Minulla on uusi ajatus, suuri ja ihana! Voi jospa kerran voisin sen kankaalle kiinnittää!»

»Jumala antaa voimia… Jumalan kunniaksi on Hänen suuren luontonsa jäljentäminen. Sinun 'Kesäyösi' kerran vielä tekee kuuluisaksi köyhän perukkamme, sillä henkesi imee voimansa kesäyön kirkkaudesta… Niin usko, ja sinä tulet onnelliseksi… ja minä rukouksissani autan sinua… Se on korkein onneni…»

Polku, jota olivat tulleet, johti korkealle kummulle pappilan riihen taakse. Siihen loppui metsä, ja siihen päättyi polkukin, sillä siitä alkoivat pellot.

»Minä olen nyt niin onnellinen, ja minun on nyt niin hyvä olla… sillä minä tiedän, että nyt ymmärrät, miksi minä kesäöitä rakastan… Voi, usein viime kesänä ajattelin: Jospa Martti kerran vielä Pohjolaan palajaa… silloin hänelle sanon: Kesäyö on ihanin kaikista… Ja kauas vieraalle maalle rukoilevan rukoukseni lähetin, sinun luoksesi, että Pohjolaasi muistaisit…»

»Ja minä muistin… Minun tuli ääretön ikävä tänne… Kaikki muistin: talviset revontuli-illat, varhaiset hankiaamut ja kesäiset yöt. Siksi takaisin tulin enkä koskaan pois enää halua…»

Silloin juuri he saapuivat pappilan kujalle. Kumpikaan ei tiennyt minkä vuoksi, mutta molempiin tarttui Martin viime puheen jälkeen semmoinen ilo, että tuntui kuin maasta molemmin irtautuisivat. Pääskyset kiitivät nuolena poikki ja pitkin pihaa, vilahtivat avonaisesta ovesta karjalatoon ja suhahtivat pienestä reiästä tallin ullakolle, visertelivät ja lensivät ihan Annan ja Martin päiden päällitse.

Ison kuistin ovet olivat auki. Rovasti oli piippuineen tullut kuistille keinumaan, niinkuin hänen tapansa oli aina ollut. Nouseva aamuaurinko sopi siihen paistamaan, ja siinä oli hauska keinua, kun ilmassa oli alkavan kesän lemua, joka kuistinkin täytti, ja huvikseen katsella pääskysten lentoa halki päiväpaisteisen pihamaan.

Hän näki nuorten kujalla tulevan ja hymähti. Molemmat olivat hänelle yhtä rakkaat, sillä Anna oli rovastin mielestä kuin oma lapsi. Hän arvasi, mitä tietä nuoret olivat kesäkartanolta palanneet, ja hänellä oli aavistus siitä, että heidän suhteensa ei enää ollutkaan veljen ja sisaren. Hän oli sen heti huomannut.

Loistavin silmin riensivät Martti ja Anna kertomaan. Molemmat näyttivät olevan yhtä iloisia ja juttelivat yhtaikaa.

Ruustinna kuuli ruokasaliin heidän tulleen ja riensi hänkin kuistiin.
Häneenkin tarttui heidän ilonsa, ja hän istahti rovastin viereen.

Martti ei ollut vielä yhtään kertaa sittenkun kotia saapui ollut niin pirteällä tuulella, eikä Annasta ollut semmoinen ilo koskaan loistanut kuin nyt.

»Juuri tämä aika on kaikkein ihanin täällä Pohjolassa», sanoi Martti. »Mikä ihmeellinen yö oli! Niitä värivivahduksia! Niitä taivaan selittämättömiä valoja… Nyt minä ymmärrän, miksi isä ei koskaan ole täältä etelään ikävöinyt… Tämmöisenä yönä ei saisi kukaan nukkua… eikä yön ihanuutta näkemättä antaa sen livahtaa menemään…»

Rovasti katseli ihastuneena poikaansa. Noin oli hänkin tuntenut nuorena! Noin innostunut kaikesta siitä, mikä oli kaunista!

Ruustinna katsoi rovastiin, ja oli kuin hän olisi miehensä hymyilevistä silmistä lukenut:

— Enkö sitä ole sanonut! Nuo kaksi kuuluvat toisilleen nyt, niinkuin ennenkin.

Olen katsellut tästä päiväkirjastani niitä lehtiä, joita kuluneina vuosina olen kirjoitellut — silloin tällöin — ja enimmäkseen silloin, kun Marttia muistelin. On hauskaa katsella, mitä silloin tunsin ja ajattelin, ja verrata siihen, mitä nyt tunnen ja ajattelen.

Olenko nyt onnellisempi kuin silloin, kun häntä palavissa ajatuksissani muistelin ja rukoilin, että Jumala hänen taiteensa tien tasoittaisi? Ehkä olen, ehkä en.

Ei, onnellisempi olen; olisin vielä onnellisempi, jos tietäisin, että hän on onnellinen.

Mutta en voi sitä uskoa. Siitä asti olen sitä epäillyt, kun kesäkartanolta palasimme. Mikä äärettömän ihana yö se olikaan! Siitä kirjoitan vielä joskus eri luvun tähän päiväkirjaani. Kuinka ihmeellistä se olikaan. Pelkäsin ja vapisin! Voi jos hän olisi aavistanut, kuinka lähellä oli, etten tarttunut hänen kaulaansa…!

Kuulen hänen kävelevän edestakaisin tuolla huoneessaan ullakolla, aivan pääni päällä. Hän avaa ikkunan ja katselee kai pohjoisiin vaaroihin ja koskelle, jonka rantakoivut jo ovat täydessä lehdessä. Tietääkö, että minäkin valvon ja häntä muistelen? Aavistaako, että seuraan hänen työtään aivan kuin se olisi omani ja koskisi omaa iloani ja onneani?

Ehkä ei muista minua. Sitä toista ikävöi — ja pian kai hän on täällä, hänen ystävänsä, morsiamensa…

Istun tässä, avoimen ikkunan luona, joka antaa joelle ja puutarhaan. Tuomi on täydessä kukassa, pian puhkeaa pihlajaankin. Valoisa, lämmin kesäyö! Täällä pappilassa on hiljaista nyt, siellä kaikki nukkuvat, paitsi Martti ja minä. Kylällä eivät nuku. Aina on tiellä joku kulkija, ja korva ottaa ääniä etempää ja likempää. Ei tänä aikana saakaan nukkua, — niin sanoi Marttikin. — Nyt täytyy imeä kesäyön kirkkaudesta! Tämä on lyhyt, tämän valon ja riemun aika poloisessa Pohjolassa! — Mutta minä olen viettänyt ihanan yön Haltiain kivellä — Martin kanssa.

Jospa näkisin hänen sydämensä syvyyteen! Jospa tietäisin syyn, jonka vuoksi hän usein on alakuloinen ja hajamielinen. Usein olen hänet tavannut puutarhan penkillä istumasta. Hän tuijottaa joelle ja lännen vaaroihin, harmaansinisissä silmissään ikäänkuin pelonsekainen katse. Kaiketi hän miettii taideteostaan, joka syksyksi joutuu valmiiksi…

Niin hän sanoi, kun palasimme kesäkartanolta. Miksi hän niin sanoi?
Mitä tarkoitti?

Usein olen toivonut, että hän ottaisi puheeksi Ellinsä tännetulon. Mutta hän ei virka siitä mitään. Ehkä hän kuitenkin puhuu paljonkin asiasta isälleen ja äidilleen. Mitäpä minulle puhuisikaan…

Mutta… mutta! Jumala, anna minulle anteeksi, että ajattelen niin ja tunnen näin! Olenko niin pohjalta paha ja itsekäs? Raukka, orpo, köyhä tyttö olen, Jumala yksin turvanani. Onko väärin, että häntä rakastan? Onko väärin, että rakastan häntä ja hänen taidettaan ja tahtoisin hänen vierellään aina olla?

Miksi sydämeni ja sieluni toista kuiskaavat? Ja miksi olen nähnyt hänen silmistään, että hänkin rakastaa minua! Olenko erehtynyt ja pettynyt? En. Sillä hän ei voisi pettää, ei valheverholla peittää syvien silmiensä ilmettä. Ei ole Martti luotu tänne pettämään eikä valheen palvelijaksi. Suurta, valoisaa totuutta on hän tullut luomaan, ja Jumala kyllä auttaa häntä.

Voi, voi, kun saattaisin häntä lohduttaa! Kun rohkenisin häneltä kysyä. Mutta en voi. Nämä päivät ovat olleet ikäviä, vaikka on kesän kaunein aika. Kuinka onnellinen olisin, kun olisin varma siitä, että hän vartoo, odotettua morsiantansa, häntä ikävöi ja rakastaa. Mutta sitäpä juuri epäilenkin. Minä uskon niin, että hänen Ellinsä on kova ja keikaileva maailmannainen, joka kyllä voi Marttia rakastaa, mutta ei niinkuin Martti tahtoisi. Miksi hän muutoin olisi alakuloinen nyt, kun otaksuisin hänen elonsa aamun kirkkaimmillaan olevan! Edessään on hänellä loistava taiteen tie ja vieressään morsian, ystävä ja hoivaaja!

Mutta ehkä hän ei Elliään ajattelekaan, ei minua eikä ketään. Ehkä hän vain miettii taideteostaan, keväthankien kuultava kirkkaus mielessään…

Nyt kuulen hänen kävelevän edestakaisin, väliin yhteen kohti seisahtuen. Ehkä katselee hän tauluaan, uudistaen, muovaellen… Rakas, rakas Martti! Hyvä Jumala sinulle parastansa antakoon!

Nyt taukoavat askeleet, hän varmaan koettaa nyt nukkua. Nukkua pitäisi minunkin. Huomenna on raskas työpäivä. Juhannussiistimiset alkavat pihasalla ja huoneissa. Kaikki pitää olla puhtoisen puhdasta, suuren valonjuhlan tullessa. Salin kamari laitetaan kuntoon Martin morsianta varten…

Nythän on jo aamupuoli. Aurinko paistaa jo joelle, suvannon luhtasaariin ja lännen vaaroihin. Kesäyö! Kesäyö!

Miksi minä maata pannessani aina muistan Ellin muotokuvaa? Aina siihen katson, kun Martin huonetta siistiän. On kuin silmäni siihen väkisin kiintyisivät. Mitä on niin kovalta näyttävää niissä silmissä ja suupielissä, jotka ovat minusta niinkuin tahtoisivat purra! Minä varmaan erehdyn. Mutta yksi asia vielä. Ruustinna ei puhu paljon mitään Martin morsiamesta. Eilen hän kuitenkin sanoi:

Nuku, rakastettuni, unelmieni ja nuoruuteni sulho! Minä rakastan sinua sittenkin, vaikka täältä siirtynet lämpöisempiin maihin. Lähetän terveiseni ja palavat rukoukseni sinun luoksesi, — lähetän näin valoisina kesäöinä ja revontulten hulmutessa talviöinä! Aina, aina. Sillä sinun onnesi on minunkin onneni.

Isätön, äiditön, koditon ja turvaton! Uskallanko minä näin ajatella ja näin kirjoittaa? Mutta ei minua tunto soimaa. Minusta tuntuu niinkuin hyvä Jumala katsoisi olkani yli jokaista sanaa ja jokaista kirjainta eikä käske panna pistettä. Miksen siis kirjoittaisi!

Työtä ja kiirettä on ollut aamusta iltaan. Ilma on edelleen kirkas ja kuulakka, yö ja päivä ovat yhtä valoisat. Valoisat yöt, joita rakastan! Ihmeyöt, joina lintujen laulu ei koko yönä lakkaa! Minä olen nuori ja nautin, enkä tunne väsymystä. Koko viime yönkin olin valveilla. Koko kirkonkylä valvoi. Kuka tämmöisinä öinä hennoisikaan nukkua! Iloinnevatko muut nuoret tytöt näin tästä valon ajasta kuin minä! On niin kummaa olla. On ihanaa ja surullista samalla. Laulaa tekisi mieleni. Minulla onkin laulu kesäyöstä, jonka jo kansanopistossa tein. Mutta minulla on nyt siihen paljon lisäämistä, paljon… paljon. Siitä tulee kaunis laulu — kauniimpi kuin nuoren Sallan ja uljaan Juho metsästäjän…

Minulla olisi niin kovin paljon kirjoittamista, menisi päiviä, viikkoja, enkä sittenkään ehtisi sanoa puoltakaan kaikesta siitä, mitä tänä kesänä olen tuntenut. Säilytät ne vastaisen varalta ja ilokseni niistä lauluja laadin. Sillä sydämeni on täysi, täysi.

Tänään on Martti siirtynyt pois ullakolla ja jättänyt kevättaulunsa kesken. Hän on maalausvehkeineen siirtynyt Haltiain kivelle ja aloittanut suurta tauluaan »Kesäyötä». Kuinka siitä iloitsen! Siitä taulusta tulee se taikakalu, joka Pohjolan loiston näyttää etelän ihmisille. Nyt minä ymmärrän, miksi Martti on niin miettiväinen ollut. »Kesäyötään» on miettinyt. Kesäyön ihmevaloja.

»Nyt minä siirryn Haltiain kivelle… Luuletko, että hyvät haltiat minua työssäni auttavat?»

»Auttavat ne… Ne rakastavat sinua, joka olet erämaan ystävä ja kiveliön veli, metsän poika, jonka hyväksi kaikkensa antavat…»

Niin hänelle vastasin, ja hänen katseensa oli niin kovin lämmin ja koko hänen olentonsa kuin kirkastettu.

Minä seurasin mukana, ja me kävimme torpassakin, — niinkuin ennenkin. Martti ja äijävaari ovat hyvät ystävät, vaikkei äijävaari jaksa ymmärtää Martin yrityksiä. Mutta hauskaa oli.

Nyt on hän varmaan kivellä ja on aloittanut työtänsä, sillä öisin aikoi hän työskennellä. Rakastettuni, unimaailmani sulho! Onnessa työskentele, ja antakoon valkeuden Herra siveltimellesi voimaa ja vauhtia!

Yksi asia on varma. Hän ei näytä isosti huolehtivan morsiamensa tulosta. Lipposet jalassa hän kulkee paitahihasillaan niinkuin ennen poikasenakin. Siten onkin hän kaikkein kaunein. Ei minkäänlaisia herrasvehkeitä. En ole yhtään kertaa nähnyt hänellä tuota kankeaa, korkeaa kaulusta, joka tekee hänet niin kovin juhlallisen näköiseksi.

Ruustinna on hänelle monta kertaa puvusta muistuttanut, mutta ei hän näy siitä välittävän. Nauraa vain ja sanoo, että hän tahtoo kaikin puolin nauttia vapaudestaan.

»Sinun pitää ruveta hiukan siistimään itseäsi sekä pukusi että muunkin puolesta», sanoi hänelle ruustinna aamiaista syödessä. »Ethän ole ajanut partaasikaan pitkään aikaan… Morsiamesi on pian täällä…»

»Kummallisia ihmisiä ovat taiteilijat, sen sanon vieläkin. Olisinpa minä morsiamesi ja sinä tuolla lailla tulisit eteeni, niin paikalla käskisin mennä…»

Mutta Martti hymyili vain. Jospa hän olisi aavistanut, kuinka hänen puoltaan pidin! Noin hän oli, valkoisine paidanhihoineen, ihmeen kodikas ja mieluinen.

Olen kuitenkin utelias näkemään, eikö hän muuta pukuaan nyt pian, sillä juhannus on aivan ovella ja morsian saattaa tulla millä hetkellä hyvänsä.

Hänen huoneensa on nyt kunnossa, saapi tulla milloin hyvänsä. Hän on laulajatar, joka on ollut oppimassa ulkomailla. Tavattoman hieno ja sivistynyt nainen, kertoi ruustinna. Mutta sittenkin näyttää, ettei hän oikein sydämestään iloitse morsiamen tulosta. Niin minusta näyttää. Ja muutenkin on kuin olisi painajainen koko talossa. Hajamielinen ja kärtyinen on ruustinna, rovasti on kadottanut herttaista iloisuuttaan, ja kaikki tuntuu niin jännitetyltä ja pingoitetulta.

Minä en tiedä, mitä ajatella, enkä uskalla kaikkia ajatuksiani kirjoittaa, mutta minulla on kummallinen aavistus siitä, ettei hän ole iloinen morsiamensa tulosta. Eikö hän sitten rakasta? Martti-parka! Ehkä hän kärsii hirveästi!

Jospa nyt juhannus tulisi ja morsian, että tämä pingoitettu elämä pääsisi entiseen luontevuuteensa! Olen varma, että Marttikin tulisi iloisemmaksi. Ehkä hänen Ellinsä on hyvinkin rakastettava, vaikka minäkin toisin luulen. Mutta varmaa kuitenkin on, että joku syy on olemassa juuri hänessä, sillä Martti ei olisi minulle niin sanonut, kun kesäkartanolta palasimme.

Minun tekisi mieleni juuri nyt, kun muut pappilassa nukkuvat, lähteä Haltiain kivelle. Martti maalaa paraikaa. Nyt on sydänyön hetki, juhlallinen ja loistava! Sydämeni kuiskaa: mene Martin luo Haltiain kivelle, hän muistaa sinua… odottaa sinua! Tyynny, sydänraukkani! Ei Martti minua kaipaa. Minä näen hänet kivellä seisomassa telineen vieressä… ja hän katselee ikävöiden pitkin pappilasta tulevaa polkua…

Ei. Ei. Minä hourin ja haaveksin. Sydämeni on sairas, sairas, mutta rakkauttani en voi kuolettaa. Yhden ihanan yön jo olen viettänyt — siinä onkin kylliksi, ja siinä on minulle muistoja elämäni ajaksi.

Kuinka hirveän paha on ihmissydän! Nyt juuri ajattelen: Jospa hänen Ellinsä sairastuisi tai joku muu este sattuisi, ettei hän tänne asti tulisikaan.

Mikä hirveä, syntinen ajatus! Jumala, anna minulle anteeksi pahuuteni ja anna minulle voimia Martin onnen ja menestyksen hyväksi toimia.

Hän on nukkunut torpassa, äijävaarin pienessä, pimeässä porstuan kamarissa, ja öisin on hän maalannut. Tänään olen käynyt siellä ja Haltiain kivellä hänen »Kesäyötään» katsomassa. Kävin viemässä ruokaa hänelle.

Martti on nyt iloisempi, ja hauskaa oli kuulla, mitä hän siellä kahden vanhan kanssa hommaa. Hän näyttää unohtaneen koko morsiamensa. Hän juttuilee ja tarinoipi äijävaarin kanssa, joka on pian sadan vuoden vanha. Ukko alkaa vähitellen uskoa, että maalaustaide sittenkin on jotakin erinomaisempaa. Ei syntiä eikä vastoin Jumalan sanaa. Nyt käydessäni täytyi minun nauraa. Martti on hämmästyttänyt molempia vanhoja erinomaisen hauskalla taululla, johon hänellä jo ennen oli aihe ullakkokamarin seinällä:

Mutta nyt on taulussa pirtti, lampaita pirtin edessä jyrsimässä männyn mäihää; Erkki metsästä palaamassa poroineen ja honkakelkkoineen. Siitä on ukko mielistynyt ja nyt on niin hyvillään, että häntä on ilo katsella.

Nyt ei hän enää epäile Martin kykyä, eikä pidä hänen tointansa joutavana.

Martti on syönyt heidän kanssaan piimää ja leipää ja pitänyt ukon sikaareissa.

»Minulla ei ole koskaan ulkomaanmatkallani ollut niin hauskaa kuin täällä Jäkälärovassa näinä päivinä. Tämä on ihan kuin satua, kun lisäksi on näin äärettömän kirkkaat ilmat», sanoi hän minulle.

Minä toin hänelle terveiset pappilasta, mutta hän sanoi, ettei hän vielä malttanut tulla.

»Kesäyöt ovat lyhyet kuin ihanat unet. Niitä ei saa nukkumalla kuluttaa, sillä ihmiselämä on lyhyt», sanoi hän.

Sitten kävimme Haltiain kivellä. Mikä ihana taulu siitä tuleekaan, suuresta kesäisestä luonnosta suoraan jäljennetty!

Hän puhui koko ajan »Kesäyöstään», ja minä näin hänestä, ettei hän muuta muistanut eikä muuta ajatellut. Ei sanaakaan morsiamesta. Ei edes kysynyt, joko olimme huoneen kuntoon laittaneet.

Toin hänen terveisensä, ettei hän vielä malttanut tulla, hän tahtoi nauttia ja imeä kaikki, mitä kesäyö tarjosi.

»Hän ei enää liene oikeillaan koko poika», pahoitteli ruustinna. »Onko nyt enää suunnillakaan, että puuhaa siellä nälinkuoliaana eikä välitä mistään!»

»Niin tuleekin! Ei hän muutoin tosi taiteilija olisikaan, ellei kaikesta sielustaan antautuisi taiteellensa. Niin unohtaa taiteilija muun maailman, sillä taide tahtoo miehensä kokonaan.»

»Olkoon sitten», virkkoi ruustinna, mutta kun hän näki, että rovasti hyväksyi Martin hommat, tuli hänkin paremmalle tuulelle ja sanoi:

»Minkävuoksi hänestä nyt on tullut semmoinen kummallinen, härkäpäinen olento… ja lapsena oli niin herttainen ja kuuliainen…»

Nyt vasta alan minäkin Marttia oikein ymmärtää, hänen taidettaan. Kuinka suuri onkaan hänen rakkautensa tähän luontoon! Kuinka syvät ja voimakkaat hänen tunteensa. Minä voin vain aavistaa…

Kuinka onnellinen hän nyt olisikaan, jos hänen morsiamensa nyt pian tulisi ja innostaisi häntä hänen työssään.

En tiedä. Minusta on kuitenkin kovin hauskaa, että Martti noin tekee.
Tuntuu hyvältä minusta. Minkävuoksi? En tiedä sitäkään.

Minä näet olen tullut. En kuitenkaan kovin suurin toivein, samoin kuin en erikoisen pettyneenä lähde takaisin. Kyllä tiesin, ettei suhteemme eivätkä tunteemmekaan totta olleet.

Sinä olit kuitenkin aika veitikka! Jätät kirjeen, kuvani ja sormukseni
tänne pöydällesi ja itse pakenit — niin, ties mihin erämaahan. Ehdit
ennen minua! Hyvä niinkin.

Haluan kuitenkin nämä rivit luettaviksesi jättää ennenkun lähden takaisin, vaikka vasta tänä aamuna tänne tulin. Matka on pitkä, mutta minä kyllä jaksan.

En ole sinulle suutuksissa, sillä minä ymmärrän tekosi vallan hyvin. Olen sen nähnyt kirjeistäsi, ja samaa kai olet sinäkin huomannut minun kirjeistäni, jos olet niitä joutanut lukea. Avioliittoon tietysti ei olisi puhetta ollutkaan, mutta olisin minä mielelläni tahtonut täällä viikon pari viipyä, viettääkseni kanssasi Pohjolan kirkkaan kesän idyllin. Minä näet tunnustan, että tämä kaukainen seutu miellyttää minua kirkkaine öineen ja alastomine tuntureineen.

Ei ollut enää varhainen aamu, kun ajoin tänne pappilan kuistin eteen. Luulin, että oltaisiin jo valveilla, mutta niin ei ollutkaan. (Täällä näkyykin olevan tapana valvoa öisin ja vasta auringon noustessa korkeammalle käydä nukkumaan.) Mutta juuri kun olin noussut kärryistä, tuli nuori tyttö, — Anna kuuluu hänen nimensä olevan — kuistille. Hän oli hirveän pelästyksissään ja kertoi, että rovasti ja ruustinna vielä olivat yösijalla. Kertoi, että minua oli varrottu, odotettu kuin kuuta nousevaa…

Hän selkisi pian aamu-unestaan, ja nyt minä vasta tulin häntä tarkemmin katsoneeksi. Hän on todella ihana kaunotar. Mutta samalla kun sen havainnon tein, ymmärsin minä heti, että olin tullut liian myöhään. Tunsin raatelevaa tuskaa ja pettymyksen kipuja, mutta nielaisin kaikki menemään.

Mutta hetken perästä jo uskoin, että olinkin erehtynyt. Annan käytös ja koko olemus oli niin vilpittömän ystävällistä ja suoraa, että jo uskoin erehtyneeni. En ole kenenkään ihmisen katseessa nähnyt niin lempeää, niin suoraa ja sydämeen asti avonaista katsetta.

Minä en vielä kysynyt sinusta mitään. Hän vei minut minua varten kuntoon laitettuun huoneeseen, ja minä aloin jo tulla iloiseksi. Kaikki näytti niin somalta. Hän pyyteli anteeksi ja vakuutti, että kaikki tulee hyväksi, jahka ehditään.

Silloin aloitin keskustelun Annan kanssa ja sain tietää, kuka hän oli. Ensin uskoin, että hän oli joku sukulaisesi; en ymmärtänyt, oliko palvelija vai eikö. Hänen käytöksensä oli teeskentelemätöntä ja suoraa. Mutta lopuksi käsitin, että Anna kuitenkin, kasvattina, oli enemmän kuin tavallinen palvelija.

Anna selitti, missä olet, että maalaat jotakin uutta taulua lähellä olevassa torpassa. Katoamisestasi erämaahan ei täällä silloin kukaan tiennyt — ei Annakaan.

-Missä hän täällä kotona maalaa? Hän on kertonut suuresta taulusta, jonka aihe on keväisestä kiveliöstä?»

»Täällä ullakkokerroksessa. Pohjoispäässä. Hän rakastaa olla pohjoispäässä sen vuoksi, että näköala on kauniimpi sieltä.»

»Se on ihana taulu, mutta se ei ole vielä valmis», kuulin Annan sanovan, kun nousimme rappusia ylös.

Sitä sanoessaan soi hänen äänensä niin pehmeällä ja hellältä, että äskeinen epäilykseni taas heräsi. Kun katsoin Annaan, näyttivät hänen kasvonsa vaaleammalta.

Hän avasi oven, ja me astuimme tähän huoneeseen, jossa nyt tätä kirjettä kirjoitan.

»Neiti on hyvä ja tulee alas sitten… Minä laitan siellä kuntoon kaikki… uni, väsymys ja nälkä tulee taipaleella», kuulin Annan sanovan, ja samalla hän poistui alas.

Hyvä olikin, että meni. Nyt sain rauhassa katsella tauluasi… Ilo ja riemu ja ylpeys täytti sydämeni, sillä minä näen nyt vasta, että olet todellinen taiteilija. Pitkään aikaan en voinut irroittaa katsettani siitä, niin huikaisevan kaunis se oli suurine valkopäisine kukkuloineen, jotka kuvastuivat tummansinervää taivasta vastaan…

Huoneessa oli siistiä, ja selvään näkyi, ettei siinä ollut moneen päivään asuttu. Mutta minä havaitsin myöskin muuta, josta epäluuloni taas virkistyi ja muuttui vihdoin varmuudeksi. Kukkia, aivan vereksiä, oli maljakoissa sekä pöydällä että lipastolla. Kuka niitä muu laittoi kuin Anna?

Jos sinä hetkenä olisin voinut kostaa, olisi kostoni ollut kamalaakin kamalampi.

Mutta minä olen näyttelijä pohjaltani, ja pusersin tuskani syvälle. Mutta ajatuksissani riehui koston kuuma poltto — en omaani enkä sinun onneasi ajatellut — kostoa, veristä ja julmaa…

En ole kuitenkaan niin huono kuin ehkä luulet. Ajattelin menettelyäsi ja koetin sinua ja tekoasi ymmärtää. Ja uskon löytäneeni syyt. Senvuoksi lauhtui vihani, ja koston henki laimeni. Sillä minä uskon sallimukseen. Ajattelin omaa elämääni, joka on takanani, ja tunsin, ettei se ollut semmoista elämää kuin sinun Annasi elämä. Minun on helppo ymmärtää, että olet meitä molempia toisiimme verrannut, ja että voitto kallistui Annan puoleen, on selvä — siksi hyvin sinut tunnen. Minä tunnen, että et rakasta aistillisuutta, joka on minun elämäni. Siksi kadotin arvoni silmissäsi Annan rinnalla — ja olenhan jo Annaa vanhempikin.

Niinikään ymmärrän syyn, jonka vuoksi olet piiloutunut. Sinun olisi ollut vaikeaa sanoa minulle suora totuus, etkä tietystikään halunnut Annan läheisyydessä ruveta minua »rakastelemaan», jota kuitenkin olisin tahtonut. Tekosi on haaveksijan, uneksijan teko, ja minä käsitän sen ihmeen hyvin. Se on samalla alkuperäisen romantillinen, vaikka se osoittaakin heikkoutta ja arkuutta.

Isäsi on herttainen vanha rovasti ja luulen, että olet isäsi luontoinen. Äitisi on viisas, elämää kokenut nainen. Huomasin ensi silmäyksestä, jonka hän minuun iski, että hän tahtoi katsoa pohjaan asti. Minä luulen, että semmoisia vanhoja ruustinnoja on mahdoton pettää — niin tutkiva on heidän katseensa. Riippuuko se siitä, että heidän sielunelämänsä on niin kovin puhdasta, vai ainoastaan toisen, tutkittavan, paha omatuntoko säpsähtelee tutkijan kirkkaan silmän edessä?

En sitä tiedä. Mutta minä näin heti, että olin vastenmielinen hänelle, vaikka hän koettikin, raukka, teeskennellä ystävällisyyttä. Uskon, ettei ainakaan hän sure poislähtöäni.

Isäsi on toista maata, lämmin ukko, jonka nainen voisi taluttaa minne hyvänsä. Me puhuimme paljon taiteesta ja taiteilijoista. Hän on vanhaksi mieheksi seurannut merkillisen tarkkaan kaikkia taideharrastuksia maassamme.

Niin. Sinua on etsitty koko päivä. Ei jälkeäkään ole näkynyt. Huomaan ruustinnan pelkäävän pahinta. Ja äsken, kun nousin tänne ullakolle kirjoittamaan, näin ukko rovastinkin kävelevän levottomana edestakaisin huoneessaan. He eivät tiedä kirjeestäsi mitään, enkä siitä aio heille mitään mainitakaan. Annaa en ole nähnyt sitten aamun, ja koko talo näyttää olevan levoton katoamisesi vuoksi.

Mutta vaikka näin nyt levollisena palaankin tältä matkalta, joka on pitkä ja vaivalloinen ja josta toivoin hauskaa vaihtelua, ei se ajatus, että tarvitset kostoa, päästä minua. Jonkun rangaistuksen sinä tarvitset, — sillä minä todella pidin sinusta, — enemmän kuin kenestäkään muista kosijoistani, ja juuri sen vuoksi sinun tarvitsee saada muistutus, että olet Ellin kanssa ollut kihloissa. Olen miettinyt monenlaista kostoa, semmoista, joka olisi hyvin lähellä sydäntäsi. Jos minulla olisi enemmän aikaa, niin tietäisin kyllä keinon, — jonka jälkeen tapaisit vaaleakutrisen Annasi vähemmän häikäisevän kauniina. Se olisi sinulle hyvä isku ja muistuttaisi joka hetki, että minäkin olen ollut olemassa…

Mutta on toinenkin keino. Ihana taulusi, — se on todella ihana, — on myöskin likellä sydäntäsi — ja se murenee pieniksi murusiksi. Minä tiedän keinon, jonka avulla taulusi häviää, ja minä olen keinoani jo käyttänyt.

Kun palaat, näet valkohankien ja sinertävän taivaan hävinneen, ja itse
kangaskin haihtuu…

Ja vielä viimeinen sanani ennenkuin suljen kirjeen. Minulla alkaa olla
jo kiire. Tilasin hevosen, joka odottaa minua ensimmäisessä talossa.
Täältä lähden hyvästittä, salaa ja huomaamatta, sillä kapineeni jätin
Alakylään.

Kohtaisinpa sinut taipaleella! Ah! Sinä katala! Vereni huutaa kostoa.
Sillä minä rakastan nyt sinua todella, — sillä sinä olet taiteilija,
joksi en ennen sinua uskonut. Voit nousta hyvin korkealle, jos saat
elää…

Nyt juuri muistan, että taulu, jota torpassa maalaat, on »Kesäyö».
Minun tekisi mieleni vielä sekin hävittää, mutta en enää uskalla
viipyä enkä osaa torpalle. Hirveää on ajatella, että sinä siitä kerran
niität kultaa ja kunniaa.

Uskon, että olisi hyvä meille molemmille, ettemme enää kohtaisi
toisiamme. Huomaa se — meille molemmille!

Hän oli tavallista kalpeampi, ja hänen sydämensä sykki niin että lyönnit kuuluivat. Mieli paloi kuin tulen liekeissä, ja ajatuksissa kiertelivät päivän tapahtumat.

Hän oli käynyt jo aamulla Jäkälärovassa Marttia hakemassa, mutta kun hän ei siellä ollut ja oli taulunkin telineilleen tuonut torpan kamariin, luultiin hänen menneen kylälle johonkin taloon, joissa tapasi silloin tällöin käydä. Hän oli juossut kylälläkin, ja renkipoika toisaalla päin. Mutta ei ollut Marttia kukaan nähnyt.

Ruustinna muisti sitten koskea, jonka kivikkorannalla Martti mielellään istui. Anna riensi sinne, kysyi kulkijoilta, olivatko nähneet, mutta ei tiennyt kukaan Martista mitään. Anna kävi kuitenkin koskella asti, jyrkän partaalla, jossa Martilla oli vakituinen istumakivensä. Mutta mitään merkkiä ei näkynyt, että kivellä olisi niihin aikoihin ketään käynyt.

Siinä touhussa oli päivä kulunut, ja rauhallisessa Niemikallion pappilassa ei muistettu niin levotonta päivää koskaan olleen.

Silloin Annalle juolahti mieleen kesäkartano Airijyppyrässä. Ja hän päätti lähteä sinne.

Vaikka Anna syvällä sydämessään aavistikin Martin katoamisen syyn, tahtoivat pelko ja kaikenlaiset otaksumiset kuitenkin viedä voiton. Hän tuli kuitenkin rauhallisemmaksi, kun hän oli ruustinnan puheista ymmärtämässä, että Martti todennäköisesti oli mennyt kesäkartanolle. Hänellähän oli aina ollut kummallisia päähänpistoja.

Anna ei ollut tavannut neiti Elliä muuta kuin aamulla, jolloin saattoi hänet ullakkokamariin. Siinä olikin ollut kylliksi. Kauheaa, miten nuoren tytön silmät saattoivat niin salamoida! Annalle teki vieläkin pahaa Ellin katsanto. Hänen silmänsä olivat ensinnä näyttäneet sinisiltä, mutta kun Elli kääntyi Annaa katsomaan heidän noustessaan ullakolle, välähti niissä vihreää, joka säihkyi kuin tuli… ja suupielet vetäytyivät kahteen käyrään, vihaiseen ryppyyn…

Annaa oli melkein pelottanut, ja kun hän nyt niiden silmien välkettä muisti, vapisi mieli…

— Oliko katsonut Marttiakin niin? ajatteli hän, sekavien tunteiden mellastaessa sydämessään.

Hän päätti ensin käydä Jäkälärovassa, äijävaarin mielipidettä kuulemassa.

»Ei suinkaan täysi mies kesän aikana surman suuhun syöksy», lohdutteli vanha Erkki. »Kun ei kylältä kuulu, niin mihinkäpä muualle olisi mennyt kuin Airijyppyrään. Ja tulee sieltä hakemattakin, jahka joutuu. — Kumma se kuitenkin oli, että niin lähti, ettei meillekään mitään maininnut», sanoi hän lopuksi miettiväisenä.

»Eihän vain liene sairastunut!» huolehti Anna. »Ruustinna ja rovasti ovat niin kovin levottomia.»

»Ei ole mitään hätää. Huvikseen lähtenyt on, sen hyvin arvaan», puheli vanha Erkki. Jumala hänestä pitää huolen. Hän näkee kirkkautta ja näkee Jumalan valkeuden ja ihmetyöt luonnossa, kesäyössä, mutta kyllä hän vielä löytää iäisen valkeuden omasta sydämestään — Herran valkeuden, joka on kaikkia muita kirkkaampi ja johdattaa meitä iankaikkisuuden kesäyöhön.»

Anna nousi lähteäkseen, ja kun hän pirtin eteen tultuaan silmäsi alas kylän raitille, näki hän leveälierisen valkoisen hatun Alakylään menevän kyytihevosen kärryistä.

Hän tunsi sen Ellin hatuksi ja arvasi, että Elli oli pitkästynyt vartomaan Marttia — ja ehkä oli jo paluumatkalla.

Hän ei tiennyt, tuliko hän hyvilleen vaiko pahoilleen, mutta rientämällä hän lähti painumaan metsään päin. Hän seurasi ensin polkua, joka lähti torpasta ja vei Haltiain kivelle. Hän nousi kivelle, siellä näkyi risujen jäännöksiä sääskensavusta, jota Martti oli öisin maalatessaan kyhisemässä pitänyt. Kiven päällä oleva sammal oli polkeentunut, mutta mitään muuta merkkiä ei näkynyt. Kerran silmäsi Anna alas joen suvannolle ja pappilaan, joka niemeltään kauniina pohotti iltapäivän lempeässä paisteessa. Mutta ennenkuin hän laskeusi alas kiveltä, osuivat hänen silmänsä etelään päin. Kylän alapäästä, jossa tie kulki korkeaa mäkeä ylös, näkyi suuri, leveälierinen hattu kyytikärryistä niinkuin valkoinen sieni mäen rinnasta…

Hän tunsi kuin tuskat ja levottomuus kevenisivät, mutta mitään ei hän selvästi joutanut ajatella. Hän hyppäsi kiveltä ja läksi nuolena nousemaan kyläharjun kuvetta pitkin lakea kohden. Päästyään yli laen ja ehdittyään karjapoluille hän lähti niitä noudattaen menemään Airijyppyrään päin. Hän saavutti ne polut, joita myöten hän ja Martti Urpona menivät kesäkartanolle, ja seurasi niitä.

Hänen poskensa paloivat kuumina ja silmät loistivat. Mieli oli täynnä ja jännittyneenä, ihana, loistava iltakin unohtui, eikä hän käsittänyt sitä riemullista rauhaa, joka vallitsi hänen ympärillään. Mutta päästyään loittonemaan Kyläharjustakin metsään päin, alkoi hän osata selvemmin ajatella. Hän havaitsi jo illan sulon ja tunsi, kuinka lempeä metsäilma jäähdytteli hänen polttavia poskiaan. Hän näki korkean Kontiovaaran harmajan laen sädehtivän ilta-auringon valossa, ja hänen korvansa erotti moniäänistä karjankellojen kalinaa, joka kuului ahteiden notkoista ja jostakin suurten jänkkien lepikkoisilta rannoilta.

Oliko Elli niine hyvineen palannut? Oliko Martti tahallaan häntä paennut? Hän riensi eteenpäin kuin vihuri, notkeana pujahtaen ryppevien kuusten oksain alatse ja virkkuna loikaten pienten metsäpurojen yli.

Kun hän joutui siihen paikkaan, jossa taannoin oli Martin kanssa levähtänyt, pysähtyi hän ikäänkuin uusia voimia kootakseen. Ei hän vieläkään ollut mistään varma eikä osannut uskoa sitä eikä tätä. Yksi asia vain oli selvänä ja kuumana hänen mielessään: löytää Martti… elävänä tai kuolleena.

Silloin hän huomasi aivan selkänsä takana juuresta oksattoman männyn kyljessä vasta piirretyn nimen ANNA. Sen oli Martti tehnyt, kuten näkyi kirjaimien taiteellisesta muodosta. Martti oli siis tätä tietä mennyt, häntä muistanut ja levätessä hänen nimensä mäntyyn piirtänyt!

Riemullinen ilo pulpahti Annan sydämessä, ja hänestä tuntui kuin maailma yhtäkkiä olisi muuttunut hänen ympärillään. Ihana, kirkas ja valoisa taivas, siintävän kaukainen kiveliö, joka ikäänkuin ujona seisoi nuoressa lehdessään, — kaikki näki hän nyt nauravin, leppein kasvoin. Kuuli käkien kukkuvan, lintujen laulavan ja karjankellojen kuin ilon seasta soivan…

Hän silmäsi vielä kerran nimeä, kosketti sitä varmuuden vuoksi kädellään ja tarkasti hietaiselta polulta Martin jälkiä. Niitä ei kuitenkaan näkynyt kuin parin askeleen jäljet, jotka katosivat heti kun polku joutui kanervikkoon.

Tuntui kuin olisi illan lempeä ilma vastannut myöntävästi, kuin kaukaisten vaarojen laet olisivat totisin huulin todistaneet hänen palavat aavistuksensa tosiksi.

Hänen teki mieli jo huutaa Marttia. Ilta oli tyven, ääni kantaisi kauas korpien ja jänkkien poikki. Mutta hän oli vielä alhaalla laaksossa, eikä ääni sieltä koskaan kuuluisi niinkuin vaaran laelta. Silloin hän muutti matkansa suuntaa ja läksi nousemaan suoraan poikki pounikon Airijyppyrän lakea kohden. Ei hän malttanut kiertää kaasikoita, vaan oikaisi menemään sieltä, mistä tiesi matkan lyhimmäksi.

Kun hän ehti vaaran laelle, kätkeysi aurinko Peurajupukan taakse, joka oli paljon korkeampi kuin Airijyppyrä. Mutta avara oli näköala Airijyppyrältäkin. Hetkeksi Anna seisahtui laen korkeimmalle huipulle. Alhaalta vaaran juurelta häämöitti kesäkartano männikkökummultaan, pienten, vihertävien peltotilkkujensa keskeltä, ja etempää siinsi saloa ja kukkuloita kuin keveän, kuultavan harson läpi. Peurajupukan juuritse virtasi jyrkkärantainen Peurajoki, joka Kavantojärven kautta kulki rantamaille…

Siellä olivat ne hilloiset jänkät, joilta hän oli Martin kanssa käynyt hilloja poimimassa. Sieltä oli Martti sukunimenkin ottanut.

Annan ääni kierteli vuorenhuipulta toiselle pitkin avaraa kiveliötä, ja vasta pitkän ajan perästä kuului kuin kaukaisten ilmojen takaa hänen huutonsa takaisin.

Alhaalta jänkkien laidoilta ei enää jaksanut karjankellojenkaan ääni kohota tänne korkealle, ja hiljaista tuntui olevan iloitsevassa erämaassa. Kesäkartanolta nousi suorana vaaleana viiruna savu, joka puiden latvojen tasalla haihtui näkymättömäksi.

Taas kierteli kaiku, hyppien huipulta toiselle, kierteli kaikille ilmoille päin, vasta hetken kuluttua kuin kukkuloiden takaa kerraten Annan huudon.

Anna kuunteli taas. Peurajoen mutkikas uoma kulki tuolla alhaalla jyrkän Perurajupukan juuritse kuin hopeinen vyö. Kavantojärven tyven pinta läikkyi kuin kirkas silmä hiljaisesta kiveliöstä.

Annasta tuntui niinkuin se nyt juuri heti livahtaisi hänen käsistään ja niinkuin hän sen mentyä kadottaisi jotakin, jota ei koskaan enää saisi takaisin.

Hän lähti kiireesti laskeumaan Airijyppyrän rinnettä alas kesäkartanoa kohden.

Oliko Martti todellakin tahallaan Elliä paennut? Ellikö olikin ollut syynä hänen alakuloisuuteensa? Eikö Elli häntä rakastanutkaan vai hänkö ei Elliä?

Sen vuoksi pakeni pois. Ei kenellekään sanonut. Yksin tuskansa kanssa, yksin… Tiesikö, aavistiko, kuka häntä rakasti… kuka uhraisi kaikkensa hänen onnensa vuoksi!

Silloin Anna muisti hetken Haltiain kivellä. Muisti miten Martti piteli hänen kättään… ja kuinka hänen valtimonsa rajusti löi…

Aavistiko Martti silloin, että hän sinä hetkenä oli unohtanut kaiken muun? Miksi ei ollut Martti hänellekään virkkanut paostaan?

Anna ei saanut kysymyksiinsä vastausta, ja levottomana hän saapui kesäkartanolle.

»Vaarat vetävät äänen näin poutailtana, ei se kuulu laaksoihin», sanoi hän.

Martti oli käynyt kesäkartanolla. Oli kirjoitellut ja piirustellut, mutta sitten äkkiä lähtenyt metsään päin aamulla.

»Jos oikein ymmärsin, niin ei muualle mennyt kuin Kavantojärvelle ahvenia onkimaan», selitteli Kaisa tietojaan. »Laitteli tässä ongenvapaa ja siimaa kuntoon ja haki lieroja tunkiosta… Mihinkäpä muualle olisi mennyt? — Mikä hätä siellä sitten on, kun vasiten on pitänyt hakemaan lähteä… onhan Martti ennenkin täällä ollut viikkomääriä…»

»Kun katosi sanaa puhumatta», virkkoi Anna nyt iloisempana ja kummasteli omaa tyhmyyttään, kun ei ollut muistanut Kavantojärveä eikä sen mustia ahvenia, vaikka ennen aina kesäisin kävivät siellä ongella.

Juotuaan vähän rieskamaitoa lähti Anna Kavantojärvelle päin. Polku, joka Annalle oli vanhastaan tuttu, lähti kauramaan päästä, notkon pohjasta, ja nousi heti kuivalle jäkäläharjulle, jonka selkää pitkin lähti viemään Peurajupukkaa kohti.

Anna oli tullut iloisemmaksi, olihan Martti nyt melkein käsissä, eikä hän enää ollut surman suussa niinkuin Annakin oli peloissaan ajatellut. Iloisesti keikkuivat metsät Annan ohi, ja iloisesti lauloivat linnut. Nuori nurmi tuoksui, metsä lemusi, ja koko mittaamaton salo hänen ympärillään iloitsi tänä vuoden kauneimpana yönä, jona valon valta on herrana Pohjolassa.

Polku vei Peurajupukan pohjukalle, josta vanhaan aikaan kulovalkea oli komean jouhimännikön polttanut, niin että se nyt törrötti kuostoiksi kuivuneena.

Korkeimman kiven päälle sopi palanen Kavantojärven kirkasta pintaa pilkistämään puiden välistä.

Kaiku vastasi nyt Airijyppyrän laesta ja läksi sitten hypellen kiirimään kukkulalta kukkulalle.

Silmänräpäyksessä hän hyppäsi kiveltä ja lähti viillättämään paljukkaa pitkin järvelle.

Eikä suuri erämaa eikä kolkko kiveliö koskaan hiisku siitä onnesta, joka kaksi rakastavaa sydäntä toisiinsa sitoi. Sillä molemmat nuoret olivat erämaan parhaita ystäviä, eikä kiveliö koskaan unohda ystäviänsä silloin, kun sen oma suuri sydän sykkii ilosta vuoden valoisimpana yönä.

Juhannusyönä istuivat Niemikallion rovasti ja ruustinna kuistilla. Kaikki palvelijat olivat menneet tanssiaisiin, jotka oli tapana pitää juhannusyönä Alakylän ja kirkonkylän välisellä vaaran paljukalla.

Kahden vanhat istuivat lempeänä, kirkkaana yönä. Kuistin molemmat ovat olivat auki, ja ihana ilma kesäisine tuoksuineen virtasi sisälle.

He olivat puhelleet äskeisestä tapauksesta, joka oli ollut sangen omituinen ja ainoa laatuaan, mitä koskaan olivat kuulleet. Martin suhteen he eivät enää olleet levottomia, sillä kesäkartanolta olivat kyläläiset tuoneet illalla tietoja, että Martti oli ollut siellä.

Mutta Martin pako, Ellin kummallinen käytös ja poislähtö sanaa puhumatta olivat asioita, joista ei näyttänyt selvää tulevan. Ruustinna oli kyllä aavistanut, etteivät Martin ja Ellin suhteet olleet semmoiset, joiksi Martti ne kotiintulonsa jälkeen oli selittänyt. Monta seikkaa oli sellaista, joista äidin tarkka silmä teki huomioita ja päätelmiä. Ensin Ellin kuva katosi Martin pöydältä, eikä Martti ottanut mitään keskustellakseen morsiamensa tännetulosta. Oli ja eli niinkuin ei morsiantansa vartoisikaan. Hänessä olivat heti alussa, kun kuuli Ellin olleen näyttelijättärenä, heränneet omat epäluulonsa, vaikkei hän niistä ollut rovastillekaan mitään puhunut. Ja sen hän oli myöskin huomannut, että Annan ja Martin välit eivät enää olleet samat kuin ennen.

Elli oli kuitenkin tehnyt alussa hyvän vaikutuksen ruustinnaan, mutta kun saatiin tietää, ettei Marttia kuulunut mistään, oli ruustinna nähnyt Ellissä tapahtuvan muutoksen, joka hänelle taas tuotti aivan vastakkaisen käsityksen Ellistä. Ja nyt, kun hän oli mennyt, tuntui hänestä, että niin oli parempi…

Rovasti ei ollut sekaantunut Martin kihlausasiaan, mutta sydämessään oli hän varma, että Martti rakasti Annaa. Martin kihlaus Ellin kanssa oli kai vain semmoista ajattelematonta lystiä, jota nykyaikaiset nuoret keskenään pitivät, sen tarkemmin tai painavammin asiaa ajattelematta.

»Kuta enemmän minä tätä asiaa mietin, sitä selvemmäksi se tulee», sanoi rovasti, ja hän alkoi saada takaisin entisen hyvän mielensä, joka näinä päivinä oli hänet jättänyt.

»Martinkin suhteenko?» kysyi ruustinna, joka ei vieläkään tahtonut uskoa, että Martti tahallaan oli Elliä paennut.

»Juuri Martin suhteen. Asia on nyt minusta aivan selvä. Martti on tullut täällä kotona ollessaan katumapäälle, mutta ei ole voinut kihlaustaan purkaa, kun Elli ei ole sitä tahtonut. Elli siis saapui hyvässä uskossa. Martti ei tahtonut häntä tavarakaan, — mistä syistä, en minä tiedä. Sen vuoksi hän pakeni, ja siitä piti Ellin ymmärtää, että heidän suhteensa olivat loppuneet. Ja sen olisi Elli kyllä ymmärtänyt muutenkin…»

»Niin… niin, kyllä minä olen nähnyt… Parempi niinkin… En tiedä, miksi en saata ajatella hyvää näyttelijättärestä… Väärin on niin tuomita kuin minä tuomitsen… ja kyllä kai tulin Martillekin sanoneeksi…»

»Emmehän nyt tiedä sanoa hänestä hyvää emmekä pahaa, mutta jotakin merkillisempää Ellin ja Martin kesken on täytynyt tapahtua…»

»On muuten ihmeellistä, kuinka tässä maailmassa käy. En ymmärrä, kuinka niin lienee, mutta minä olen aina tullut ajatelleeksi Marttia ja Annaa… Luulin kuitenkin, että Martti nyt pitkällä ulkomaanmatkalla oli siksi hienostunut ja muuttunut… ja kun kuulin hänen kihlauksestaan, niin oikein ilostuin… Mutta taas se, että Elli oli ollut näyttelijätär, täytti sydämeni pelolla, vaikken siitä tahtonut puhua… Näin sitten, että Martti päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän kiintyi Annaan, mutta enhän voinut siitä Annaakaan syyttää. Anna parka! hän pitää niin paljon Martista. Ja minua alkoi taas vaivata se sama usko, joka aina on mieleen tullut, vaikken ole sitä ajatellutkaan… siitä asti kun Annan meille otimme ja nyt varsinkin, kun hänestä kasvoi niin kaunis tyttö… Niin, olen suoraan sanoen pelännyt että heistä tulee pari…»

»Niin pitkälle en minä ole ajatellut ennen… Kuinka sanoit — pelännyt… Niin… Sillä… sillä…»

Ruustinnan oli vaikea sanoa sitä, joka hänen sydämensä pohjalla painoi ja joka oli siellä painanut jo pitkiä vuosia…

»Onhan Anna kuitenkin vain torpan tyttö, vailla korkeampaa sivistystä», sai ruustinna vihdoin sanotuksi.

Rovasti ymmärsi hyvin, mihin toinen tähtäsi, ja hänen tuli melkein sääli…

»Mutta, rakas Irene», hän sanoi äänessään leppeä nuhtelun sävy. »Onhan
Anna kai sinullekin toki hyvin rakas…»

»On, on. Anna on aina ollut nöyrä ja notkea, enkä ymmärrä kuinka olisin toimeen tullutkaan ilman häntä…»

»Jätämme Jumalan huolenpidoksi sellaiset asiat:… Mutta minä puolestani kyllä uskon, ettei Marttia kukaan voi enempää rakastaa kuin juuri Anna…»

»Muista kuitenkin, että ihmissydän on yhtä lämmin, sykkipä se oppineen tai oppimattoman rinnassa…»

»Niin. Eikä käy tässä elämässä mikään niin kuin ihminen toivoo ja ihmisen mielestä parasta olisi…»

»Aina on parasta niinkuin käy, sillä Jumala näyttää lopulta, että niinkuin on käynyt, on parasta ollut…. Senvuoksi älkäämme murehtiko… Ehkä oli siinäkin joku tarkoitus Jumalalla, että Martti Elliin tutustui…»

»Sinä, rakas Paulus, ymmärrät Martin luonteen paremmin kuin minä ja osaat pahankin asian hyvin päin kääntää… Minä usein napisenkin Herraa Jumalaani vastaan.»

Oli ollut aina tapana tämän rovastin aikana, että juhannusyönä valvottiin pappilassakin. Nuorempana ei rovasti ollut koko yönä maata käynyt, mutta nyt viime vuosina olivat vanhukset aamupuoleen käyneet nukkumaan, jolloin talon muu väki vielä parhaillaan iloitsi kylävaaralla. Mutta nyt istuivat he vielä kuistilla vartoen Martin ja Annan tuloa. Aamuaurinko oli jo noussut korkealle, ja koko kirkonkylä ja joen läikkyvä suvanto kylpi kuin ihmeellisessä valomeressä. Rovasti nautti sanomattomasti yön ja aamun sulosta, eikä hän vielä tuntenut minkäänlaista väsymystä.

»Kauan he viipyvät», virkkoi ruustinna. »Marttihan oli ollut kesäkartanolla, ja minä sanoin Annalle, että heidän oli kiirehdittävä kotia.»

»Eihän ole varmaa, tapasiko Anna Martin heti — ja toiseksi saattaa käydä hyvinkin niin, ettei Martti tulekaan…»

Pääskyset olivat jo pesistään liikkeellä, viilettäen kirkkaassa päiväpaisteessa pitkin pihaa. Niiden lentoa katseli rovasti pitkän aikaa, mitään muuta ajattelematta.

Silloin äkkiä ilmestyivät Martti ja Anna kujalle. Heidän tuloaan eivät rovasti ja ruustinna havainneet, sillä he eivät tulleetkaan Jäkälärovasta johtavaa polkua pitkin riihentakaiselle kummulle, joka sopi näkymään kuistille, vaan olivat laskeutuneet Haltiain kiveltä suoraan maantielle. Käsi kädessä tulivat niinkuin ennen lapsina ollessa, kun palasivat marjasta tai Jäkälärovan torpalta.

Molempien kasvot loistivat ilosta, ja semmoinen onni säteili silmistä, että oli kuin aamun kirkkaus olisi himmennyt.

He riensivät melkein juoksua poikki pihan, kun näkivät kuistin ovien olevan avoinna ja rovastin ja ruustinnan siellä istuvan.

»Nyt on kesän kirkkain yö, ja kirkkain ja onnellisin yö elämässäni», hän sitten lisäsi ilon ja onnen hurmaamana.

»Niin, olkoon kesäyö kaikkien meidän sydämissämme», sanoivat vanhat ja sulkivat lapsensa syliinsä.

Ja poikki pihan kiitivät pääskyset, visertelivät ikäänkuin iloiten siitä onnen ilmasta, joka virtasi avonaisista kuistin ovista pihalle asti.

Aamukaste kimalteli suvannon luhdikkosaarissa ja hopeoitsi puiden lehtiä varhaisena heinäkuun aamuna. Joelta oli yön usva vasta hälvennyt pitkin nukkuvia rantoja ja asettunut kuin levähtämään suurten vaarain kyljille, aamun kultia katsomaan.

Kastehelmissä kimalteli nurmikin Jäkälärovan pienen pirtin edustalla, kun vanha Erkki ilmestyi portaille. Pirtti oli vielä varjossa kyläharjun kupeessa, mutta alas kylälle ja joelle paistoi kirkas aurinko.

Vanha mies otti monipattisen leppäsauvansa porstuan loukosta ja läksi astumaan polkua pitkin pappilaan.

Myöhään illalla oli hän palannut takalistolta, jossa oli kerännyt heiniä jänkkien rannoilta talven varalta molemmille lampailleen. Silloin oli hänelle Priita kertonut, mitä pappilassa oli tapahtunut.

Sitä kuulemaansa nyt vanha mies mietti kävellessään ja ääneensä ajatteli: Sillä syvästi oli häntä järkyttänyt se kova kohtalo, jonka alaiseksi nuori taidemaalaaja oli joutunut.

Olivat Martti ja Anna taaskin, niinkuin monasti ennenkin, lähteneet suvannolle soutelemaan ja Martti pyssyineen ampumaan vesilintuja. Niin olivat soudelleet saaren rannasta toiseen, luhdikosta luhdikkoon, korteikosta korteikkoon. Muutamia vesilintujakin oli Martti jo osunut ampumaan. Niin olivat soudelleet kosken alle, jonka rannoilla kasvoi hyvänhajuisia kukkia. Siihen laskivat veneen maihin, ja Anna nousi rannalle kukkia poimimaan, Martti jäi veneeseen… Anna poimi, poimi… Kaikki pappilassa rakastivat näitä koskenrannan kukkia… Martti varsinkin…

Silloin pamahti pyssy, ja Anna kuuli Martin huutavan apua… Anna riensi veneen luo…

Martti oli noussut teljolta ja aikonut lähteä hänkin kukkia keräämään… mutta hänen liikkuessaan oli panostettu pyssy jotenkin kolahtanut, lauennut, ja koko panos oli sattunut Martin rintaan…

Yö oli. Ihmiset olivat jo ehtineet käydä levolle, ja vasta pitkän ajan perästä oli pappilaan kuultu Annan hätähuuto suvannolta…

Ei ollut vanha Erkki kyennyt silmää ummistamaan, niin oli häneen koskenut raskas sallimus. Oli mielessään miettinyt, mikä oli Jumalan tarkoitus Martin suhteen. Tahtoiko pois omansa ennenkuin maailma sydämen paadutti? Tahtoiko ottaa nyt, kun elämä vasta aamussa oli, kun tulevan taipaleen tiesi? Vai tahtoiko vain tällä lailla luoksensa kutsua, omaksi lapsekseen saada ennenkuin maailma puhtaan mielen pimitti?

Siten vanha, Jumalaa pelkääväinen mies mietti ja Herralta vastausta odotti…

— Herran työt ovat monenlaisia ja usein raskaita meidän ihmisten mielestä — eikä niitä koskaan ihminen ymmärrä, tuumi hän. — Väkevät ovat ne voimat, joilla ihmissydämiä pehmittää ja sallimusten kautta johdattaa valkeuden tielle. Herra näki hänen sydämensä, että se valkeutta tahtoi, mutta hän etsi sitä maailman kunniasta eikä omasta sydämestään…

Sinne tänne harhaili vanhan miehen ajatus ja kummia kysymyksiä juolahti hänen mieleensä. Mutta saavuttuaan Haltiain kiven luo seisahtui katselemaan sammalpeitteistä kuviota kiven kyljessä.

— Tässä hän maalasi »Kesäyötä» ja taivaan valoja siihen aikoi kuvata… Muistiko rukoilla Valkeuden Herralta voimaa ja taitoa… Eivät hyvät haltiat hänelle vihastuneet, vaikka heidän kivelleen tuli… hyvä on hänen mielensä ja rakastava sydämensä… liian hyvä pahan maailman raiskattavaksi… Siksi on Herra hänet nyt omakseen kutsunut… nyt, kun mieli vielä oli herkkä ja sydän pehmeä…

— Minua oli ikävöinyt… sanonut: Vanha Erkki on Herran palvelija, valon ja kesäyön ystävä… Herra ole hänen sielulleen armollinen! Herra ota hänet luoksesi siihen valoon, siihen iankaikkiseen kesäyöhön, jota hän rakastaa…»

Hän saapui kummulle riihen taakse, ja nyt vasta selkenivät hänen ajatuksensa ja nyt vasta hän selvään ymmärsi, mitä oli tapahtunut.

Hän sai uusia voimia, ja mielenpirteys vilkastui. Jalka alkoi nousta keveämmin, ja silmiin ilmausi entinen loiste. Kevein askelin hän tepasteli mennä pappilan pihaan.

Ja hänestä tuntui, että koko talon oli raskas suru valloittanut ja että aamukirkkaassa ilmassa leijaili murheen musta viitta.

Pihalla ei näkynyt ketään liikkeellä. Piennarheinät, joita oli kannettu kekkosiin pihalle, tuoksuivat aamuilmaan hyvältä. Pääskyset lentelivät ihan maan pintaa lähellä, mutta eivät viserrelleet. Ja Erkistä näytti, että kuoleman käsi kosketteli koko taloa.

Anna ja ruustinna istuivat hänen vuoteensa vieressä. Anna oli kalpea kuin palttina, mutta kyyneleet eivät enää suoneet lohtua.

»Anna rakkaani, siirrä verhot syrjään, että tulisi valoisampaa», pyysi hän, mutta silloin taas kuume pääsi valtaansa, ja hän vaipui horroksiin.

Lääkäri, joka oli saapunut pitkän matkan takaa, oli kaiken voitavansa tehnyt, nuoren taiteilijan hengen pelastaakseen, ja nyt siirtynyt alas vielä uusia keinoja miettimään.

»Elkää surko, elkää murehtiko», puhui vanha Erkki. Kuolema on kaunista silloin kun sielu janoaa Herran valkeutta! Jumala rakastaa häntä… pois pahasta maailmasta kutsuu… luokseen tahtoo Marttimme… Valoa ja kesäyötä rakasti… Valoon ja kesäyöhön, iankaikkiseen ja ihanaan hän pääsee… Meille ovat käsittämättömät Herran työt ja tuntuvat raskailta, mutta jos me arvaisimme sen kesäyön kirkkauden, johon hän on menossa, niin emme me hänen poislähtöään surisi… Niin ihana on se kirkkaus, joka on Jumala itse…»

Rovasti seisoi ikkunan luona ja katseli kesäiseen luontoon. Hän ei saanut vastauksia kysymyksiin, joita syntyi hänen sydämessään. Mutta vihdoin nousi kuin lohdutuksena se, että oli aina parasta ja onnellisinta, minkä uskoi Kaikkivaltiaan työksi.

Eikä hän kuullut itkevien naisten valituksia, katseli vain sammunut piippu riippuvassa kädessään etelän taivaanrannalle, missä poutainen auer vilisti pitkin avaruutta.

Hänen »Kesäyönsä» jäi keskeneräiseksi samoinkuin elämänsäkin, joka sammui kirkkaan aamun syleilyyn…

Jaksanko ajatella? Jaksanko muistaa ollutta onnen aikaa? Jaksanko uskoa todeksi, että olen elänyt ihanana kesäyönä?

Voi minua orpoa, isätöntä, äiditöntä! Voi minua, jolle kesäyö kaikki antoi ja kaikki otti! Murheen, tuskan ja kuoleman kesäyö!

Kaikki on ohi. Hänen hautansa on tänään luotu umpeen, ja koko pitäjä on ollut saattamassa häntä kalmistoon.

Olen valinnut hänelle oman erikoisen hautakumpunsa. Minä tiedän, että hän rakastaa sitä kumpua, minä tiedän, että hänen on hyvä nyt. Siksi voinkin kirjoittaa.

Voi, se helpottaa niin, kuin voin näin istua ja kirjoittaa — kirjoittaa koko yön, päiviä, viikkoja — koko elinaikani. Aina riittäisi, ei koskaan tyhjene sydämeni surujen ja tuskien pulppuava kaivo. Vaikka tunnenkin, että elämäni on loppunut silloin kuin hänenkin, täytyy minun täällä vielä odottaa ennenkuin pääsen hänen luokseen. Elänkö vanhaksi? Jumalani! armahda minua — minulla ei ole enää mitään tekemistä.

Ah, kuinka tunnen tuskien vihlovan, mutta on kuin pakahtuva sydämeni kevenisi, kun saan näin yksin hiljaisuudessa onnestani kirjoitella. Onnestaniko? Onnestani, sillä olenhan onnellinen. Hän rakastaa minua haudan takaa niinkuin ennenkin. Ja minä rakastan. Minä rakastan häntä sittenkin, kun ovat sammuneet tähdet ja kuu, ja kirkkautensa kadottanut aurinko, aina ja iäti niinkuin ikuinen on se elämä, jossa hänet kohtaan.

Kun nyt ajattelen kaikkea sitä, jota olen kokenut sitten keväthankien, kun hän kotia saapui, niin tuntuu se aika toisena hetkenä pitkältä, toisena taas lyhyeltä kuin suloinen uni, jonka näkee aamulla ennen valveutumistaan. Onneni on ollut niin suuri… niin suuri… Kesäyöt, te, jotka valon ja lämmön Pohjolaani tuotte, te minulle näytitte elämän suuren onnen, joka on sukua iankaikkisuudelle. Minä rakastan ja olin rakastettu! Erämaa ja kiveliö, te tiedätte suuresta onnestani, te näitte syvälle sydämeeni… etten omaa onnea ajatellut — hänen onnensa vuoksi olin onnellinen. Erämaa, ystäväni ja kotoni! Minä riennän helmaasi surujani itkemään, sinun suuri sydämesi tuntee tuskani ja ymmärtää orvon valituksen….

Suomi kaipaa sinua, Pohjola vielä enemmän, sukusi, ystäväsi… Voi, kaivanneeko kukaan niinkuin minä…

»Anna rakastettuni… Luuletko minun elävän ja uskotko voimieni riittävän 'Kesäyötäni' valmiiksi saamaan»…

Niin sanoit, kun tyynenä iltana suvannolle soudimme. Kuinka sinun katseesi oli kirkas, otsasi niin valkoinen ja olentosi elämää uhkuva, kun etuteljolta minulle puhuit.

Ihana yö tuli. Eikä kummankaan mieleen juolahtanut, että tämä oli viimeinen onnemme yö.

Kukaan ei osaa siihen vastata. Olen siihen hakenut vastauksia, mutta en mistään löydä. Olen syyttänyt sallimusta, napissut Jumalalleni — kaikki turhaa! Ei vastausta tule.

Minä kerron tässä itselleni vielä kesäyön, jona palasimme Kavantojärveltä. Kerron senvuoksi, että tiedän siitä olevan lääkettä sydämelleni. Se lieventää tuskia rinnassani, ja sydämessäni soi lempeni ihana aamulaulu…

Kaikki unhotin. Unhotin asutun maailman, joka oli tämän erämaan järven ympärillä, unhotin kaiken muun — sinua en. Päämme päällä oli korkea ja valoisa taivas, ympärillämme erämaan kesäinen yö, jota molemmin rakastimme…

Silloin sinä puhkesit puhumaan elämäsi tehtävästä — siitä samasta, josta minäkin olin haaveksinut ja unta nähnyt. Kaikki, koko rikkaan sydämesi aarteet minulle avasit, ja minä vannoin sinun omasi olevani…

Mutta me emme muistaneet sitä emmekä ajatelleet silloin, että kesäyö on lyhyt, — lyhyt niinkuin onnemmekin. Riemua oli täynnä sydämemme, riemusta raikui kiveliö, ja kesäyö ammensi parhaat aarteensa meille.

»Tänne me ensi kesäksi tulemme… täällä suven oleskelemme lintujen kanssa… ja syksyn tullen muutamme pois… etelään. Minä vien sinut eteläisiin maihin, mutta taas kesän tullen palaamme onnemme salaiseen lymypaikkaan…»

»Sinun 'Kesäyösi' on silloin valmis, ja Pohjolan kesäöitä tahtovat kaikki tulla ihailemaan — kaikki, jotka taulusi ovat nähneet.»

Ja me kuljimme kiveliön halki ja nousimme vaarojen huipuille. Ihana oli yö, mutta onnemme vielä ihanampi.

Miksei tullut kummankaan mieleen, että sinun elämäsi loppu oli niin lähellä? Aavistitko itse, mutta et aavistuksiasi minulle kertonut? Näinhän jonakin hetkenä kuin kirkkaan silmäsi loiste olisi himmennyt. Olisiko se ollut enne siitä, että armoton kohtalo vaani henkeäsi? Emme ymmärtäneet siitäkään, että onnemme oli niin suuri, ilomme niin rajaton. Se oli taivaan riemua maan katoavassa keväässä, emmekä tienneet, että se pian loppuu niinkuin kesäyökin…

Kuinka olenkaan voinut elää nämät viimeiset päivät? En tiedä. Olen liikkunut niinkuin ennenkin, olen nähnyt, puhunut, vastannut kysymyksiin — ja kuitenkin olen elänyt sinun ikuisessa kesäyössäsi…

Nyt kun hautasi on peitetty ja seppeleet kattavat kellertävän mullan, olen kuin ylösnoussut — tänne takaisin. Ja on kuin nyt vasta oikein tietäisin kaikki todeksi…

Miksen saanut minä kuolla kanssasi niinkuin Salla uljaan Juho-metsästäjän syliin? Olisi osunut minuunkin saman kovan kohtalon rautakoura… olisi pusertanut meidät molemmat…

Niin sanoi ruustinna, äitini, kun seisoimme kuolleen vieressä. Hän sulki minut syliinsä, hellästi sydämelleen painoi ja vielä valitti:

»Minun vuokseni erotettiin teidätkin, ja Jumala on tämän koettelemuksen minun syntisyyteni tähden lähettänyt… Anna lapseni! ainoiseni, hoivaa minua, voimatonta…»

Minä olen nyt paljon likempänä häntä. Hän on äiti, olen hänen lapsensa, molempien vanhojen lapsi, sanovat he kumpainenkin.

»Suomi on köyhä, polo Pohjola vielä köyhempi. Polo Pohjola, kylmän ja kuoleman maa. Niinkö? Ei. Köyhä on Suomemme, köyhä on Pohjolamme. Mutta rikkaat sittenkin köyhyydessään… Suomi on rikas, Pohjola on rikas. Se on köyhä ja rikas yhtaikaa. Se on rikas silloin kun se lähettää maailmaan henkensä parhaat hedelmät. Se on köyhä sillon kun armoton kuolema tempaa pois sen parhaat pojat, jotka ovat sen kallein omaisuus. Köyhän Pohjolan rikas poika makaa tässä edessämme, kovan kohtalon murtamana… Rikas oli maa, joka sinut synnytti, köyhä on se nyt sinut menetettyään juuri silloin, kun Pohjolan loistot syvintä sieluasi liikuttivat…»

Se oli joku hänen ystävistään, joka hautakummulla puhui… puhui paljon muutakin… muistaakseni »Kesäyöstäkin».

Eräs toveri oli lähettänyt runon. Se on minulla tallella. Se on jonkun hänen parhaan toverinsa sepittämä.

»Tuntureilla tuiskuu tie, alas laaksoon vihuri vie: Tuntureilta kuljit, mies, — minne päättyikään nyt ties?

    Liian varhain vaivuit pois,
    taitoasi tarvis ois!
    Ken nyt loistot Pohjolan
    loitsii maille maailman?

    Ken nyt kirjaa kimmel-yöt?
    Pohjan päiväin kultavyöt?
    Ken nyt peurat laukkaamaan
    taikoo meille tauluissaan?

    Paljon loit, mut parhaimmat
    luomattas jäi haavelmat:
    Unta Lapin aarteista
    öin ja päivin näit sa!

    Kaihomielin hautasi
    umpeen luomme, toveri,
    surren koko Pohjanmaa
    kohtaloas huokajaa.

Niin. Koko Pohjola kaipaa häntä. Eikä kukaan kuitenkaan niinkuin minä.
No, ehkä kuitenkin isänmaa, Pohjola, jonka povessa nyt makaat…

Kirjoitanko mitään? Sanonko mitään siitä, minkä tiedän? En sano. En tahdo muistaa Elliä ja häntä yhtaikaa. Se haavoittaisi häntä rauhallisessa haudassaan ja himmentäisi minun ihanat, valoisat muistoni. Antakoon Jumala anteeksi Ellille! Ja suokoon minun rakastavan häntä, vaikka hän oli vihamielinen! Suuri Jumala, kuinka hirveän paha saattaa ihmissydän olla! — ajattelen, kun muistan Elliä.

Kas, kuinka yö on kulunut. On jo aamu. Tänään jo ehkä aloitetaan heinänteko.

Kun päivä nousee korkeammalle, jotta sen säteet sattuvat hautakummulle, lähden minä viemään kukkia kummulle…

Muistan syys-illan, jona hänen piti lähteä pitkälle ulkomaanmatkalleen… Me kävimme kirkkomaalle illan suussa, kun päivä juuri alkoi laskea lännen kukkuloiden taakse… Se on hiekkakumpu, mäntyjen ja koivujen reunustama.

»Tässä tahtoisin levätä», sanoi hän. »Tähän kuuluu kosken kohina, tähän näkyy kevättulva ja lientelevä lännen taivas, ja tästä juoksee mäntyinen harju kivisen aidan poikki ja yhtyy suureen saloon ja siitä kiveliöön…»

Siinä on nyt hänen hautakumpunsa. Sinun on nyt hyvä olla, ystäväni!
Ystäväni! Sulhoni!

»Nyt ei meillä enää ole muita kuin Anna… Maailmalla ovat muut poikamme, ja rakas Marttimme makaa nurmen alla… Anna lapsemme, ole meidän vanhuutemme ilo… yhteinen suru yhdistää meitä…»

Mutta minulla on oma haaveeni, jonka toivoisin toteutuvan, jos elän vanhaksi. Tuskin sentään elänkään. Olisi hauska kuolla.

Kun Jäkälärovan vanhukset kuolevat, muutan minä yksinäni pieneen pirttiin Kyläharjun metsäiselle kupeelle, Haltiain kiven naapuriin. Siinä on kaikkea, mitä pienessä, yksinäisessä elämässäni tarvitsen. On sauna kylpeäkseni, on lampaalle läävä. Kirkasvetinen lähde on pirtin takana, peltoja pirtin ympärillä. Vieressä on Haltiain kivi, joka näkyy pirtin portaille. Kaikkialla ympäristössä ovat ihanimmat muistoni elämäni päiväpaisteiselta aamuhetkeltä…

Kesät kuljen saloilla, entisiä polkuja samoilen, laulan lintujen kanssa ja itken ikäväni erämaan sylissä… Kesäöinä kuuntelen käkien kukuntaa Haltiain kivellä. Siihen kuulen kosken pauhunkin ja siihen näen suvannon välkkyvän veden ja luhdikkosaaret…

Talvi-illoin kehrään ja sepitän runoja omaksi ilokseni. Entisistä ajoista runoilen, kahden nuoren lemmestä laulan ja siitä ikävästä, joka kalvaa aina.

Hänen »Kesäyönsä» on minulla perintönä. Siihen katson vain kerran vuodessa… hänen kuolinaamunaan…

Mutta ehkäpä minun ei tarvitse kauan yksin ikävässäni olla. Jumala, joka ajatukseni tietää, kyllä armahtaa minua…

Päivä en jo korkealla. Kuulen jo liikettä väen puolelta ja pihalta.
Mutta ylhäällä ullakkokamarissa on niin hiljaista…

Ihmeellisen loistava heinäkuun aamu. Ilma tuoksuu, niityn kukat tuoksuvat. Puutarhastakin jo saan kukkia.

Väet menevät jo niityn laitaan, joka kimmeltää aamukasteesta. Kirkkaat, vasta teroitetut viikatteet välkkyvät auringon kiillossa…

Elämä siis jatkuu, jatkuu… Onko se ehkä voimakkaampi kuin kuolema…
Minä luulin kuolemaa voimakkaammaksi…

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KESÄYÖ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Kesäyö

»KESÄYÖ»

VÄINÖ KATAJA

Z. TOPELIUS

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE