The Project Gutenberg eBook of Vedenpaisumus I, by Henryk Sienkiewicz

c kuin suomen ts, siis: Kmicic, lue: Kmitsits; cz kuin tsh (= saksan tsch), siis: Billewicz, lue: Billewitsh; z on soinnillinen s-äänne (= venäjän 3 tai saksan s sanassa Rose); ch = h; rz äännetään kuin sh (r ei kuulu), siis: Skrzetuski, lue: Skshetuski.

JOHDANTO.

Samogitiassa eli muinoin mahtava ja laaja Billewicz-suku, joka oli Mendogien jälkeläisiä ja koko Rosienin seuduilla muita kunnioitetumpi. Korkeihin virkoihin Billewiczit eivät milloinkaan olleet kohonneet, mutta Marsin tanterilla he olivat tehneet isänmaalleen suuria palveluksia, joista olivatkin tulleet runsaasti palkituiksi. Suvun pesäpaikka, joka on säilynyt näihin saakka, on myös nimeltään Billewicze, mutta paitsi tätä he omistivat joukon muita maatiloja Rosienin ja Krakinowin seuduilla ynnä muualla. Sittemmin suku jakautui moneen haaraan, jotka katosivat toistensa näkyvistä. Koko suku kokoontui myöhemmin vain samogitialaisten asevelvollisuuskutsuntaan Rosieniin Stanyn tasangolle. Joskus he tapasivat toisensa myös liettualaisten sotalippujen alla tai maapäivillä. Rikkaita ja vaikutusvaltaisia kun olivat, täytyi itse Liettuan ja Samogitian kaikkivaltiaitten Radziwillien ottaa heidät huomioonsa.

Jan Kasimirin hallitessa oli Heraklius Billewicz, kevyen ratsuväen eversti, sukunsa päämies. Hän ei asunut sukunsa emätilalla, joka oli siihen aikaan rosienilaisen soturin Tomasz Billewiczin hallussa, vaan omisti sen sijaan Raudan läheisyydessä olevat Wodokty, Lubicz ja Mitruny nimiset maatilat, joita pikkuaatelisto ikäänkuin merenä ympäröi.

Muualla, kuten Podlasiessa, asukkaat ottivat nimensä kotipaikan mukaan tai antoivat sille oman nimensä, mutta Raudassa oli toisin. Niinpä Morezissa asui Stakjaneja, jotka Stefan Batory oli koroittanut aatelissäätyyn näiden taistelussa Pinkovan luona osoittaman urhoollisuuden tähden. Wolmontowiczen hedelmällisessä kylässä asuivat Laudan pisimmät miehet, Butrymit, jotka olivat tunnettuja harvasanaisuudestaan ja raskaasta kädestään. Metsämiehinä tunnetut Domaszewiczit, jotka halki Zielonkan erämaan seurasivat karhun jälkiä aina Wilkomierziin saakka, pitivät hallussaan Droźejkin ja Mozgin maita. Gasztowtit asustivat Pacunelen kylässä ja olivat kuuluisia kauneista tyttäristään; heidän mukaansa oli kaikkia seudun kauniita naisia ruvettu sanomaan »pacunelettariksi». Vähä-Sollohubit omistivat paljon hevosia ja hyvää karjaa, ja Gosciewiczit polttivat tervaa metsissä, mikä oli aiheuttanut heille liikanimen Mustat tai Savuiset.

Vielä oli useita kyliä, useita sukuja. Muutamat näistä suvuista elävät siellä vielä nytkin, mutta suurin osa kylistä ei ole enää entisillä paikoilla, ja ihmisetkin ovat toisennimisiä. Tuli sotia, onnettomuuksia, tulipaloja, eikä taloja rakennettu aina entisten raunioille, sanalla sanoen, paljon on muuttunut. Mutta siihen aikaan vanha Lauda kukoisti, ja Laudan aatelisto oli kohonnut kuuluisuuteen, sillä se oli muutamia vuosia aikaisemmin taistellut kunniakkaasti kapinallisia kasakoita vastaan Lojowin luona Janusz Radziwillin johdolla.

Kaikki laudalaiset palvelivat vanhan Heraklius Billewiczin lippukunnassa, rikkaat kahdella hevosella, varattomat yhdellä. Yleensä se oli sotaista aatelia, joka piti ritaritöitä kunniassa. Se ei sitävastoin ymmärtänyt paljoakaan niistä asioista, joita tavallisesti käsiteltiin maapäivillä. Sen se tiesi, että kuningas asuu Varsovassa, Radziwill ja herra Hlebowicz, starosta, Samogitiassa ja herra Billewicz Wodoktyssa Laudassa. Siinä oli sille kylliksi, ja se äänesti herra Billewiczin opettamalla tavalla vakuutettuna siitä, että hän tahtoo samaa kuin herra Hlebowicz, että tämä käy käsi kädessä Radziwillin kanssa ja että Radziwill on kuninkaan oikea käsi Liettuassa ja Samogitiassa — mutta kuningas, valtakunnan puoliso, on aateliston isä.

Herra Billewicz oli muuten pikemmin Birźessä asuvan hallituksen mahtavan edustajan ystävä kuin palvelija, ja sangen kunnioitettu ystävä, sillä hänen tahtonsa mukaan äänestivät tuhannet äänet ja nousivat tuhannet miekat, ja miekka jonkun Stakjanin, Butrymin, Domaszewiczin tai Gasztowtin kädessä oli siihen aikaan maailmassa kaikkea muuta kuin leikin asia. Myöhemmin kaikki muuttui, kun herra Heraklius Billewicziä ei enää ollut olemassa.

Vuonna 1654 kuoli tämä Laudan aatelin isä ja hyväntekijä. Juuri siihen aikaan raivosi julma sota pitkin valtakunnan itäistä rajaa. Herra Billewicz ei enää lähtenyt taistelemaan, häntä estivät siitä ikä ja kuurous, mutta laudalaiset lähtivät. Kun sitten saapui sanoma, että Radziwill on lyöty Szklowin luona ja Laudan lippukunta hävitetty melkein juurta jaksain hyökkäyksessä palkattua ranskalaista jalkaväkeä vastaan, niin silloin vanha eversti sai halvauksen ja heitti henkensä.

Tämän sanoman toi muuan Michal Wolodyjowski, nuori, mutta sangen mainehikas soturi, joka oli johtanut laudalaisia herra Billewiczin sijasta. Lippukunnan jäännökset saapuivat kotiseudulle nääntyneinä, alakuloisina, nälkäisinä ja syyttäen, samoin kuin koko muu sotajoukko, suurhetmania siitä, että tämä oli, luottaen nimensä kauhuun ja voitonmaineeseen, hyökännyt kymmenen kertaa mieslukuisamman vihollisen kimppuun ja siten tuhonnut sotajoukon ja syössyt maansa onnettomuuteen.

Mutta yleisestä tyytymättömyydestä ei kohonnut ainoatakaan ääntä nuorta eversti Jerzy Michal Wolodyjowskia vastaan. Päinvastoin, ne, jotka olivat pelastuneet verilöylystä, ylistivät häntä pilviin saakka kertoen ihmeitä hänen sotataidostaan ja sankaritöistään. Laudalaisen lippukunnan jäännösten ainoa lohdutus oli muistella Wolodyjowskin johdolla suorittamiaan urotöitä: kuinka he hyökätessään vihollista vastaan tunkeutuivat sen rivien läpi kuin savun halki; kuinka he sitten syöksyivät ranskalaisten palkkasoturien kimppuun ja miekoilla silpoivat parhaimman rykmentin pahanpäiväiseksi, samalla kuin herra Wolodyjowski omalla kädellään surmasi rykmentin päällikön; kuinka he vihdoin, suljettuina neljän tulen väliin, puolustautuivat vimmatusti kaatuen joukoittain, samalla halkaisten vihollisen rivejä.

Surulla ja ylpeydellä kuuntelivat näitä kertomuksia ne laudalaiset, jotka eivät olleet palvelleet Liettuan sotajoukossa, mutta jotka kyllä olivat velvolliset saapumaan yleiseen kutsuntaan. Kaikkialla odotettiin, että maan viimeinen turva, yleinen aseihin kutsunta, pian tapahtuisi. Jo edeltäpäin oli sovittu siitä, että siinä tapauksessa herra Wolodyjowski valitaan laudalaisen lippukunnan päälliköksi, sillä vaikk'ei hän ollutkaan paikkakunnan varsinaisia asukkaita, niin paikkakunnalta ei kuitenkaan löytynyt urhoollisempaa soturia. Viimeisestä taistelusta pelastuneet kertoivat, että Wolodyjowski oli itse hetmanin hengenvaarasta pelastanut. Koko Lauda ihan kantoi häntä käsillään, ja toinen kylä riisti hänet toiselta. Eniten hänestä kiistelivät Butrymit, Domaszewiczit ja Gasztowtit, joiden luona hänen täytyi vierailla kaikkein kauimmin. Wolodyjowski puolestaan ihastui niin kovasti tähän sotaisaan aateliin, että kun Radziwillin joukkojen jäännökset vetäytyivät Birźeen, siellä edes jonkin verran toipuakseen, hän ei seurannut niitä, vaan siirryttyään kylästä kylään perusti vakituisen päämajansa Pacunelen kylään herra Pakosz Gasztowtin luo, joka oli Pacunelessa ensimmäinen.

Totta puhuen, herra Wolodyjowski ei olisi mitenkään voinutkaan ajaa Birźeen saakka, koska hän oli sairastunut pahanlaiseen kuumetautiin ja sitäpaitsi loukannut oikean kätensä Cybichowin luona. Kolme neitiä Gasztowt — noita kauneudestaan kuuluisia pacunelettaria - otti hänet hellään hoitoonsa ja päätti pyhästi parantaa niin kuuluisan ritarin. Muut aateliset, keitä vielä hengissä oli, hommasivat entisen päämiehensä herra Heraklius Billewiczin hautajaisia.

Hautajaisten jälkeen avattiin vainajan testamentti, josta näkyi, että vanha eversti oli perijättäreksi kaikelle omaisuudelleen, lukuunottamatta Lubicz-nimistä kylää, määrännyt pojantyttärensä Aleksandra Billewiczin ja holhoojaksi tälle, siksi kuin tämä naimisiin menee, Laudan koko aatelin… »joka on ollut minulle hyväntahtoinen (sanottiin testamentissa) ja palkinnut rakkauteni rakkaudella. Olkoon se orvolle tytölle samanlainen tänä turmelusten ja pahuuden aikana, jolloin kukaan ei voi pitää itseään kyllin turvattuna ihmisten mielivaltaa vastaan, ja suojelkoon orpoa minun muistoni nimessä.”

»Pitäköön holhooja silmällä, että perijättäreni saa nauttia häiritsemättä omaisuuttani, lukuunottamatta Lubiczin kylää, jonka minä lahjoitan ja testamenttaan herra Kmicicille, nuorelle orszalaiselle lipunkantajalle [ylhäinen arvonimi. Suom. huom.]. Jottei kukaan ihmettelisi minun hyväntahtoisuuttani jalosukuista Andrzej Kmiciciä kohtaan, pidän velvollisuutenani tehdä tiettäväksi, että minä hamasta lapsuudestani saakka olen saanut tuta herra Andrzejn isän veljellistä rakkautta ja ystävyyttä. Monessa sodassa me olemme yhdessä taistelleet, ja monta kertaa hän on minun henkeni pelastanut, ja kun herrat Sicinskit ilkeyden ja kateuden tähden tahtoivat ryöstää omaisuuteni, niin hän silloinkin minua auttoi. Tämä oli syynä siihen, että minä, Heraklius Billewicz, lippukunnan päällikkö, kuin myöskin suuri syntinen, joka nyt astun Jumalan ankaran tuomioistuimen eteen, neljä vuotta sitten menin mainitun herra Kmicicin, tuon orszalaisen soturin isän luo vakuuttamaan hänelle kiitollisuuttani ja ikuista ystävyyttäni. Siellä, täydessä yksimielisyydessä, me päätimme aatelisten ja kristittyjen vanhan tavan mukaan, että meidän lapsemme, hänen poikansa Andrzej ja minun pojantyttäreni Aleksandra, menisivät keskenään naimisiin synnyttääkseen jälkeläisiä Jumalalle kunniaksi ja isänmaalle hyödyksi. Tätä minä kovasti toivon ja velvoitan pojantyttäreni Aleksandran noudattamaan tässä julkilausuttua tahtoani, ei kuitenkaan siinä tapauksessa, että lipunkantaja Andrzej Kmicic tahraa mainettaan häpeällisillä teoilla ja tulee julistetuksi kunniattomaksi, mistä Jumala häntä varjelkoon. Mutta jos hän menettää perintötilansa, mikä rauhattomilla Orszan seuduilla helposti saattaa tapahtua, tai Lubiczin, menköön pojantyttäreni kuitenkin hänen kanssaan naimisiin.

»Kaikesta huolimatta, jos minun pojantyttärelleni se Jumalan armo tapahtuisi, että hän Hänen kunniakseen tahtoisi neitseellisyytensä uhrata ja pukea ylleen nunnan puvun, älköön häntä siitä estettäkö, koska Jumalan tahto ylinnä kaiken olkoon…»

Tähän tapaan herra Heraklius Billewicz määräsi omaisuudestaan ja pojantyttärensä kohtalosta, mitä kukaan sen kummemmin ei ihmetellyt. Neiti Aleksandra Billewicz tiesi jo aikoja sitten, mikä häntä odotti, ja aateli oli myös kuullut Billewiczin ja Kmicicien välisestä ystävyydestä. Sitäpaitsi ajatukset tappioitten johdosta olivat suunnatut aivan toisaalle, niin että testamentista herettiin kohta puhumasta.

Mutta Wodoktyssa puhuttiin! herkeämättä kuitenkin Kmiciceistä, tai oikeammin herra Andrzejsta, koska vanha soturi ei ollut enää elossa. Nuori Kmicic oli omine lippukuntineen ja orszalaisine vapaaehtoisineen ottanut osaa Szklowin taisteluun, mutta sitten hän oli kadonnut. Ei saattanut olettaa hänen kaatuneen, koska niin huomatun soturin kuolema ei olisi voinut jäädä huomaamatta. Orszan seuduilla Kmiciceillä oli ollut suuri vaikutusvalta, sillä he olivat omistaneet melkoisen omaisuuden, mutta nyt oli sota heiltä paljon hävittänyt. Talot ja vainiot olivat muuttuneet autioiksi, asukkaat hävinneet. Radziwillin häviön jälkeen kukaan ei tehnyt vastarintaa. Gosiewskilla, sotahetmanilla, ei ollut voimia; kruununhetmanit sotajoukkojen jäännösten kanssa taistelivat Ukrainassa eivätkä voineet auttaa, ja itse valtakunta oli kasakkasodista uupunut. Sota levisi aaltona yhä laajemmalle yli maan vain harvassa paikassa lyöden linnojen muureja vastaan, kunnes muuritkin luhistuivat, niinkuin Smolensk oli luhistunut. Smolenskin vojevodakuntaa, jossa Kmicicien maatilat sijaitsivat, pidettiin jo menetettynä. Yleisessä sekamelskassa ja hälinässä ihmiset hävisivät kuin lehdet tuuleen, eikä kukaan tiennyt, miten nuoren lipunkantajan oli käynyt.

Mutta Samogitian seudulle sota ei vielä ollut levinnyt, ja Laudan aateli toipui vähitellen Szklowin luona saamistaan vaurioista. Asukkaat eri kulmilta alkoivat kokoontua neuvottelemaan sekä valtakunnan että yksityisistä asioista. Butrymit, jotka innokkaimmin halusivat taistelemaan, arvelivat, että pitää lähteä yleiseen kongressiin Rosieniin ja sitten Gosiewskin luo kostamaan Szklowin tappio. Domaszewiczit, kuuluisat metsästäjät, tunkeutuivat halki metsien ja erämaitten aina vihollisten asemille saakka tuoden tietoja. Gosciewiczit, nuo Savuiset, savustivat nuotioilla lihaa tulevaa sotaretkeä varten. Päätettiin lähettää tottuneita ja kokeneita miehiä etsimään herra Andrzej Kmiciciä.

Tämän päätöksen tekivät vanhimmat laudalaiset Pakosz Gasztowtin ja Kassyan Butrymin, seudun molempain patriarkkain johdolla. Muu aateli, herra Billewicz-vainajan luottamuksesta hyvillään, lupasi tarkoin täyttää testamentin määräykset ja pitää Aleksandra-neidistä isällistä huolta. Sattuipa sellaisillakin seuduilla, minne sota ei vielä ollut levinnyt, riitaisuuksia ja yhteentörmäyksiä, mutta Laudan rannoilla oli kaikki hiljaista. Erimielisyyksiä ei syntynyt, eikä kukaan tunkeutunut anastamaan nuoren perijättären alueita muuttamalla rajapyykkejä tai kaatamalla rajapuiksi merkittyjä honkia, päinvastoin, jokainen kyläkunta koetti parhaansa mukaan auttaa Aleksandra-neitiä, jota yleisesti sanottiin »meidän neidiksi». Kauniit pacunelettaret lienevät muuten yhtä kärsimättömästi odotelleet nuorta herra Kmiciciä kuin Aleksandra-neiti itse.

Sillä välin saapui sanoma, että aatelin tuli kokoontua, ja Laudassa alkoi liike. Jokainen nuorukainen ja jokainen mies, jota ikä ei ollut murtanut, nousi hevosen selkään. Jan Kasimir saapui Grodnoon, jonka hän määräsi kokousten pääpaikaksi; sinne kaikki nyt matkansa suuntasivat. Ensimmäisinä läksivät harvasanaiset Butrymit liikkeelle, heidän jäljessään muut ja viimeisinä, kuten aina, Gasztowtit, joiden oli vaikea erota pacunelettaristaan. Muilta seuduilta oli aatelistoa saapunut vain vähäisen, ja maa jäi puolustajitta, mutta kuuliainen Lauda lähti miehissä liikkeelle.

Herra Wolodyjowski ei lähtenyt vielä, sillä hänen oikea kätensä ei ollut aivan terve. Talot muuttuivat autioiksi, ja harmaahapsiset vanhukset vain istua könöttivät iltaisin lieden ääressä odotellen uutisia.

Aleksandra-neiti sulkeutui suojiinsa Wodoktyssa eikä nähnyt ketään, paitsi palvelijoita ja laudalaisia holhoojiaan.

ENSIMMÄINEN KIRJA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Uusi vuosi 1652 oli tullut. Tammikuu oli kylmä, mutta kirkas talvi oli verhonnut pyhän Samogitian kyynäränpaksuisilla, valkoisilla lumiturkeilla. Puut taipuivat ja murtuivat runsaitten, lumisten jäätellen painosta. Päivällä auringon paistaessa lumi häikäisi silmiä, mutta yöllä kuutamossa kimaltelivat kipinöinä pakkasen kirkastamat lumikiteet. Metsäin petoeläimet lähestyivät ihmisasuntoja, ja harmaat pikkulinnut nokkivat jääkukkien peittämiä ikkunaruutuja.

Eräänä iltana istui Aleksandra-neiti väentuvassa palvelustyttöjen seurassa. Billewiczeillä oli vanhana tapana, jollei vieraita ollut, viettää illat palvelusväen seurassa laulellen hengellisiä lauluja ja ollen sekä sanoin että töin esimerkiksi vähemmän kehittyneille. Niin teki Aleksandrakin, ja mielellään tekikin, sillä suurin osa hänen palvelijattaristaan oli aatelisten köyhiä orpotyttöjä. Nämä suorittivat kaikkein karkeimpiakin töitä, mutta saivat myös oppia kohteliaita tapoja, minkä puolesta he erosivatkin talonpoikaistytöistä, joista useat eivät osanneet puolaa, vaan ainoastaan rahvaan kieltä, liettuaa.

Aleksandra-neiti istui sukulaisensa neiti Kulwiecin kanssa keskellä tupaa ja tytöt seinäpenkeillä. Kaikki kehräsivät. Suuressa takassa paloi honkaisia rankoja milloin himmeten, milloin kirkkaasti loimuillen tai kipinöitä kiidättäen, sen mukaan kuin takan ääressä seisova tyttönen työnteli lastuja lieteen. Kun lieska leimahti, saattoi nähdä suuren tuvan tummat seinä tukit ja hirret matalassa katossa. Katonkannattimista riippui lankoihin kiinnitettyjä tähtiä, jotka huojuivat nousevasta lämmöstä, tai häkilöityjä pellavia vyyhdittäin. Melkein koko katto oli pellavain peitossa. Tummien seinien tammisilla hyllyillä kiilteli erikokoisia tina-astioita.

Oven suussa pörröpäinen samogitialainen jauhaa jyristi käsimyllyllä möristen jotakin laulua yksitoikkoisesti. Aleksandra-neiti sormieli rukousnauhaansa äänetönnä. Kehrääjättäret kehräsivät sanaakaan toisilleen virkkamatta.

Takan loimu valaisi kehrääjättärien nuoria, vereviä kasvoja ja näppäriä sormia, jotka kilvan kehräsivät neiti Kulwiecin ankarain silmäysten alla. Silloin tällöin tytöt vilkaisivat toisiinsa ja neiti Aleksandraan, ikäänkuin odotellen, eikö tämä jo käske käsikivien pyörittäjän heretä jauhamasta ja pane lauluksi. Mutta työ ei tauonnut, kehrättiin, kehrättiin, langat juoksivat, värttinät hyrisivät, sukkavartaat välähtelivät neiti Kulwiecin käsissä, ja pörröinen samogitialainen jyristi yhä myllyään.

Toisinaan tämä kuitenkin keskeytti työnsä; nähtävästi oli myllyssä jotakin epäkunnossa, koska hän ärähti vihaisesti.

Aleksandra-neiti kohotti päätään, ikäänkuin jauhajan ärähdystä seurannut hiljaisuus olisi herättänyt hänet. Tuli valaisi neidin kasvoja ja vakavia sinisiä silmiä tummain kulmakarvain alla.

Hän oli kaunis nainen, jolla oli vaalea tukka, valkea iho ja kauniit kasvojenpiirteet. Hän oli kaunis kuin valkoinen kukkanen, ja arvokkuutta lisäsi tumma surupuku. Siinä lieden läheisyydessä istuessaan hän näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiinsa, kuin uneen; hän ajatteli varmaankin omaa kohtaloaan, joka oli hämärän peitossa.

Isoisän testamentti määräsi hänet vaimoksi miehelle, jota hän ei ollut nähnyt kymmeneen vuoteen, ja koska Aleksandra vasta kävi kahtakymmentä, muisti hän vain hämärästi hurjapäisen pojan, joka isänsä kanssa Wodoktyssa ollessaan oli tavallisesti pyssyt olalla juossut ympäri eikä ollut seurustellut hänen kanssaan.

»Missä on hän nyt?… Minkälainen hän on?» — siinä kysymyksiä, jotka alati pyrkivät ylevän neidin mieleen.

Hän tunsi häntä jonkin verran isoisänsä kertomuksista. Neljä vuotta ennen kuolemaansa tämä oli tehnyt pitkän matkan aina Orszaan saakka. Näistä kertomuksista päättäen Andrzej oli urhoollinen ritari, mutta julman kiivas mies. Lasten avioliittoa koskevan sopimuksen mukaan, jonka vanha Billewicz ja isä Kmicic olivat keskenään tehneet, tuli tuon ritarin heti matkustaa Wodoktyyn tekemään tuttavuutta neidin kanssa, mutta silloin syttyi suuri sota, ja ritari, sen sijaan että olisi lähtenyt neidin luo, lähtikin sotaan. Siellä hän haavoittui, paransi kotona haavansa, hoiti sitten vanhaa isäänsä, kunnes tämä kuoli; sitten syttyi taas sota — ja niin oli neljä vuotta mennyt. Nyt oli aikaa kulunut jo paljon vanhan everstin kuolemasta, mutta nuoresta Kmicicistä ei vain kuulunut mitään.

Olipa Aleksandra-neidillä siis ajattelemista, ja ehkäpä hän ikävöikin tuota tuntematonta. Hänen puhdas sydämensä, joka ei vielä ollut lemmen tulta saanut kokea, oli hyvin altis rakkaudelle. Tarvittiin vain kipinä, joka sytyttäisi tässä liedessä tulen, tasaisen, mutta kirkkaan tulen, sammumattoman ja ikuisen kuin liettualaisten pyhä Znicz-tuli.

Neidon valtasi rauhattomuus, milloin suloinen, milloin epämieluisa, ja hänen mielessään heräsi yhä kysymyksiä, joihin ei löytynyt vastauksia, tai oikeammin: joihin vastaukset saattoi löytää vain kaukaisilta sotatanterilta. Ensimmäinen kysymys oli: »Vapaasta tahdostako hän on ruvennut minua rakastamaan, ja herättääkö hänen rakkautensa minussa vastarakkautta?» Siihen aikaan oli tavallista, että vanhemmat naittivat lapsensa, ja lapset, vieläpä vanhempain kuoltuakin, lupauksen velvoittamina tavallisesti täyttivätkin sen. Itse kihlauksessa ei Aleksandra-neidin mielestä ollut mitään omituista, mutta kun vapaa tahto ei aina seuraa velvollisuutta, niin painoi neidon mieltä nyt suru: »Rakastaako hän minua?» Ja sitten yllätti taas ajatusten parvi hänet, kuten lintuparvi yksinäisen puun keskellä laajoja vainioita. »Ken olet? Millainen olet? Oletko vielä elossa vai oletko kaatunut?… Oletko kaukana vai lähellä?..» Ja neidon avoin sydän, avoin kuin ovi toivotulle vieraalle, huusi tahtomattaan kohti kaukaisia seutuja, kohti lumisia metsiä ja vainioita, joilla yö lepäsi: »Tule, ritari, sillä maailmassa ei ole mitään sen ikävämpää kuin odotus!»

Samassa, ikäänkuin vastaukseksi huutoon, kuului ulkoa juuri noilta lumisilta vainioilta, joilla yö lepäsi, kulkusten helinää.

Aleksandra-neiti säpsähti, mutta tyyntyi heti muistettuaan, että Pacunelesta usein iltaisin lähetettiin noutamaan apteekista lääkkeitä nuorelle everstille. Tämä ajatus sai vahvistusta neiti Kulwiecin sanoistakin:

Kulkusten epätasainen helinä kuului yhä selvemmin, kunnes lakkasi tykkänään: nähtävästi reki pysähtyi talon eteen.

— Mene katsomaan, kuka tuli, — sanoi neiti Kulwiec myllyä pyörittävälle samogitialaiselle.

Tämä meni, mutta tuli kohta takaisin ja ryhtyen jälleen työhönsä virkkoi laiskasti:

Aleksandra-neiti nousi myöskin. Hänen sydämensä löi rajusti, kasvoille nousi puna, sitten kalpeus. Hän kääntyi tahallaan liedestä poispäin salatakseen mielenliikutustaan.

Ovelle ilmaantui kookas mies turkki yllä ja karvalakki päässä. Nuori mies; astui keskelle huonetta ja huomattuaan, että oli tullut väentupaan, kysyi kaikuvalla äänellä ottamatta lakkia päästään:

Sen kuultuaan tulija otti lakin päästään, viskasi sen lattialle ja sanoi kumartuen:

— Minä olen Andrzej Kmicic. Aleksandra-neidin katse lensi salamana Kmicicin kasvojen yli ja painui taas alas. Neiti oli kuitenkin ennättänyt nähdä kellertävän, päälaelta puhtaaksi ajetun pään, kasvojen tumman värin, vilkkaat, harmaat silmät, tummat viikset ja nuorekkaat, kotkamaiset, mutta iloiset ritarin kasvot.

Tulija nosti vasemman kätensä kupeelleen, kiersi oikealla viiksiään ja virkkoi:

— Lubiczissa en ole vielä käynyt, sillä lintuna riensin tänne kumartumaan neidin jalkain juureen. Tuuli minut suoraa päätä tänne lennätti ja, Jumala suokoon, onnelliseen aikaan.

— Oletteko saanut ilmoituksen isoisäni, everstin, kuolemasta? — kysyi neiti Billewicz.

— En ole saanut, mutta myöhemmin kuulin siitä muutamilta talonpojilta, jotka saapuivat luokseni näiltä seuduilta, ja minä itkin katkerasti. Hän oli isävainajani vilpitön ystävä, melkeinpä veli. Varmaankin neiti tietää, että neljä vuotta sitten hän matkusti luoksemme aina Orszaan saakka. Silloin hän lupasi kätenne minulle ja näytti muotokuvaa, josta olen öisin uneksinut. Olisin saapunuttanne aikaisemmin, mutta sota on ankara isäntä, joka sitoo avioliittoja vain kuoleman ja ihmisten kesken.

Aleksandra-neiti hämmentyi jonkin verran tästä rohkeasta puheesta ja virkkoi kääntääkseen keskustelun toisaalle:

— Siihen on kyllä aikaa. Ensin virka ja isoisävainajamme kallis lahja, jonka halusin nähdä mitä pikimmin. Mutta neitiseni on kääntynyt niin tulesta poispäin, etten ole vielä voinut kasvojanne nähdä. Kääntykäähän nyt ympäri. Kas noin!

Näin sanoen rohkea soturi tarttui odottamatta Oleńkan [Oleńka on tutunomainen muoto Aleksandra-nimestä] käsivarteen ja käänsi hänet tuleen päin. Neiti hämmästyi vieläkin enemmän ja luotuaan alas pitkät silmäripsensä seisoi siinä liikkumatta, ikäänkuin omaa kauneuttaan häveten. Vihdoin Kmicic päästi hänet ja löi kädellään reiteensä.

— Kautta Jumalani, harvinaisuus! Sata messua toimitan hyväntekijälleni sielun autuudeksi siitä, että hän teidät minulle testamenttasi! Entä milloin häät?

— Mutta kohta olette, vaikka minun täytyisi tämä talo polttaa poroksi! Olen luullut, että muotokuvassa olisitte kauniimpi kuin todellisuudessa, mutta nyt huomaan, että taiteilija onkin tähdännyt korkeammalle kuin mitä voimat ovat riittäneet. Sata paria raippoja hänelle ja heti aitaa maalaamaan, koska on ruvennut töhrimällä pilaamaan jotakin niin kaunista, että silmät sokenevat. Suloinen lahja, josta kannattaa komeilla!

— Me olemme siellä Smolenskin puolessa toista maata kuin mitä teidän samogitialaisenne täällä Yks, kaks, ja kaikki on oleva niinkuin me sanomme, muuten hukka periköön!

— Yhdentekevä! Mutta te olette minun sekä vanhempain tahdosta että sydämen halusta.

— Nyt te laskette leikkiä… Mutta me olemme yhä väentuvassa. Pyydän sisälle. Pitkän matkan jälkeen maistuu kai illallinen. Olkaa hyvä.

— Siinä tapauksessa hän on minunkin! — virkkoi Kmicic ja kumartui suutelemaan vanhan neidin kättä. — Mutta totta totisesti, minun lippukunnassani on kalpaveli nimeltä Kulwiec-Hippocentaurus. Onko hän sukulaisia?

Erään pojan valaistessa tietä astuttiin eteiseen, jossa herra Andrzej viskasi turkin yltään, ja sieltä edemmäksi vierashuoneisiin.

Heti kun he olivat poistuneet, kehrääjättäret riensivät yhteen ja alkoivat kilvan kertoa vaikutelmiaan ja huomioitaan. Nuori mies oli miellyttänyt heitä kovasti, eivätkä he löytäneet sanoja kylliksi häntä ylistääkseen.

— Hän ihan loisti, — virkkoi eräs. — Kun hän astui sisään, luulin prinssin tulevan.

— Silmät kuin ilveksellä! — ehätti toinen. — Turhaa olisi asettua sellaista vastaan.

— Pyörähdytti neitiä kuin värttinää! Näki, että piti neidistä, ja kukapa ei sitä tekisi?

— Ei se mikään ilkeä poika ole, älä pelkääkään! Jotta sellaisen saisit, menisit mielelläsi vaikka Orszaan saakka, vaikkapa maan ääriin.

— Pacunelen tytöt väittävät, että se eversti, joka asuu vanhan Pakosz
Gasztowtin luona, on myöskin pulska poika.

— En ole häntä nähnyt, mutta mitäpä hän olisi herra Kmicicin rinnalla!
Tämän kaltaista ei liene koko maailmassa!

— Äläpäs! — ärähti samassa samogitialainen, jonka mylly taas joutui epäkuntoon.

— Etkö sinä, pörröpää, jo herkeä siitä! Antaisit jo korvien levätä! Niin, niin, vaikeata on löytää parempaa kuin herra Kmicic!… Ei ole sellaista edes Kiejdanyssakaan!

Tähän tapaan juttelivat tytöt väentuvassa. Sillävälin katettiin ruokasalin pöytä. Mutta vierashuoneessa Aleksandra-neiti puheli kahden kesken Kmicicin kanssa, sillä täti Kulwiec puuhasi illallistoimissa.

Herra Kmicic ei kääntänyt katsettaan pois Oleńkasta, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa yhä lämpimämmin. Vihdoin hän sanoi:

— On ihmisiä, jotka eniten maailmassa ihailevat rikkautta, toiset tavoittavat sotasaalista, kolmannet harrastavat hyviä hevosia, mutta minä en vaihtaisi teitä mihinkään aarteeseen! Vannon, jota kauemmin teitä katson, sitä kovemmin tekee mieleni mennä vihille kanssanne, vaikkapa jo huomenna! Sanokaa, väritättekö kulmakarvojanne poltetulla korkilla?

— Olen kuullut, että kevytmieliset naiset niin tekevät, mutta minä en ole niitä.

— Ettepä taida niinkään hämmästynyt olla, koska ahdistatte minua, että ihan kummastuttaa.

— Sellainen on meidän smolenskilainen tapamme: menit naista päin tai vihollista kohti, niin rohkeasti! Oi kuningatar, siihen on totuttava, sillä niin tulee aina olemaan!

— Ehkä heitänkin… Uskokaa tai ei, mutta mieleni tekisi syleillä koko maailmaa! Teidän tähtenne, kuningattareni, olen valmis oppimaan uusia tapoja, sillä tiedän olevani yksinkertainen sotamies, ja olen viettänyt aikani leireissä enkä hoveissa.

— Eihän se mitään… isoisäni oli alkuaan myöskin tavallinen sotamies.
Kiitän hyvästä tahdostanne! — sanoi siihen Oleńka, jonka katse hiveli
herra Andrzejta niin suloisesti, että tämän sydän suli kuin vaha.
Soturi myönsi:

— Oh, te ette ole niitä, joille saa tehdä mitä hyvänsä. Vaihtelevaiset ovat tässä suhteessa vaikeimpia.

— Mitä! Ja vähänkö ne pyhät isät luostarikoulussa taittoivat raippoja minun selkääni, jotta minä pysyisin alallani ja painaisin mieleeni kauniita ohjeita elämää varten…

— »Kun rakastat, lankea maahan!» — kas näin. Sen sanottuaan herra Kmicic oli jo polvillaan maassa neidin edessä, joka huudahti kätkien jalkansa tuolin alle:

— Herran tähden! Tuollaista luostarissa ei opetettu! Antakaa minun olla, muuten suutun… ja tätikin voi tulla…

— Se ei ole totta, sillä jos suutelen, niin teen sen vilpittömästi!…
Saanko näyttää toteen?

Aleksandra-neiti nauroi kaikesta huolimatta, ja Andrzej säteili nuoruutta ja iloa. Ritarin sieraimet värisivät kuin jalorotuisen nuoren oriin.

— Ai, ai! — huudahti tämä, — millaiset silmät, kuinka kauniit kasvot!
Kaikkien pyhimysten nimessä, minä en voi istua paikallani!

— Ei pidä kutsua pyhimyksiä. Neljä vuotta istuitte edes vilkaisematta tänne, niinpä istukaa nytkin!

— Oh! Olin nähnyt vain neitoni muotokuvan. Minä käsken valella tuon maalaajan tervalla, ryöpyttää häntä höyhenissä ja kaupungin torilla antaa hänelle selkään. Kerron suoraan kaikki; jos sitten tahdotte antaa anteeksi, niin antakaa, jollette, vääntäkää niskani nurin! Kun näin kuvanne, ajattelin: sievä tyttö, mutta eihän niistä ole maailmassa puutetta — onhan minulla aikaa. Isävainajani tiukkasi ehtimiseen lähtemään, mutta minä siihen vain: onhan minulla aikaa. Tallella on, ajattelin, eiväthän naiset sotaa käy. Minä en vastustanut isäni tahtoa, Jumala sen todistaa, mutta minä halusin ensin oikein omissa nahoissani tuta, mitä sota on. Tunnustan, että olin hölmö, sillä olisinhan naineenakin voinut lähteä sotaan. Ja mikä onni minua täällä odottikaan! Jumalan kiitos, ettei minusta siellä henkeä nitistetty! Sallikaa, neitonen, suudella kätöstänne!

Ja Andrzej kumartui neitosen kättä suutelemaan, eikä tämä sitä vastustellut, koska ei tahtonut olla epäkohtelias.

Samassa astui täti Kulwiec sisään. Nähdessään mitä tapahtui hän katsoi ylös yläilmoihin. Tuollainen luottamuksen osoitus ei ollut hänen mieleensä, mutta rohkenematta siitä mitään sanoa hän sensijaan pyysi illalliselle.

He astuivat käsi kädessä, kuten sukulaiset ainakin, ruokasaliin, jossa katetulla pöydällä oli paisteja ja homeen peittämä suuri viinipullo. Nuorten oli hyvä ja hauska olla. Aleksandra-neiti oli aikaisemmin jo syönyt illallista, mutta herra Kmicic alkoi aterioida ja samalla innolla kuin hän äsken puhui rakkaudestaan.

Oleńka katseli häntä sivultapäin ja iloitsi siitä, että ritari söi ja joi.

— Mistäpä minä sen oikein tietäisin… Päivän siellä, toisen täällä. Vihollisen kintereillä olen hiipinyt, kuten susi lampaan, ja kaiken, mitä olen irti heiltä saanut, olen vienyt.

— Että te olette uskaltanut hyökätä sellaisen sotavoiman kimppuun, jota itse suurhetmanin on täytynyt väistyä!

— Pyh! Monesti olen ollut satimessa kuin lintu häkissä, mutta aina olen pelastunut. Niin paljon koirankuria olen tehnyt, että kyllä nyt minun päästäni maksetaan luja hinta… Erinomaista hanhea!

— Nimessä Isän ja Pojan! — huusi vakavasti kauhistunut Oleńka, samalla kunnioittavasti katsoen nuorukaiseen, joka samassa hengenvedossa puhui päänsä hinnasta ja hanhenpaistista.

— Minulla oli oivalliset rakuunani, mutta yhdessä kuukaudessa ne lyötiin maahan. Sitten johdin vapaaehtoisia, joita olin haalinut kokoon minkä mistäkin vähääkään valikoimatta. Potria poikia tappelussa, mutta muuten ihan viho viimeisiä lurjuksia! Niistä, jotka vielä hengissä ovat, tulee ennemmin tai myöhemmin hyvät herkut harakoille…

— Sellaisia huimapäitä ette ole ikinä nähnyt. Hitto vieköön! Upseereita ja aatelismiehiä kaikki minun kotipuolestani, hyvien perheitten poikia, mutta jokaiselle on oikeudessa tuomittu poissaolosakkoa. Lubiczissa istuvat paraikaa, sillä minne minä muutenkaan voisin heidät lähettää?

— Niin. Vihollinen on asettunut kaupunkeihin, sillä talvi on tuima.
Väkeni on kulunutta kuin vanhat luudat ainaisesta lakaisemisesta.
Vojevodaruhtinas määräsi Poniewieźin talvehtimispaikakseni. Kautta
Jumalani, tämä lepo on hyvin ansaittu!

— Söisin vaikka myrkkyä teidän tähtenne!… Jätin osan lurjuksistani Poniewieźiin, osan Upitaan ja parhaat toverini toin Lubicziin vierailemaan… Nämä tulevat vielä luoksenne kohteliaisuuskäynnille.

— He löysivät minut ollessani matkalla Poniewieźiin talvea viettämään.
Ilman heitäkin olisin tänne tullut.

— Nuo laudalaisetko ne vasta kertoivat teille isoisän kuolemasta ja testamentista?

— Kuolemasta — niin, he juuri. Olkoon Jumala armollinen minun hyväntekijälleni! Tekö heidät luokseni lähetitte?

— Älkää luulkokaan. Ajattelin vain suruani ja rukouksia enkä mitään muuta…

— Samaa hekin sanoivat.. Kovasti ylpeitä olivat! Aioin heille antaa jotakin vaivan palkkioksi, mutta siitäkös he suuttuivat ja huutamaan, että Orszan aateliset ehkä ottavat lahjoja, mutta eivät laudalaiset. Niin ilettävästi puhuivat, että minä päätin: koska ei raha kelpaa, niin sata paria raippoja saatte.

— Jeesus Maaria! Ettehän vain sitä tehnyt? Kmicic katsoi häneen kummastellen.

— Älkää pelätkö, hyvä neiti… En tehnyt, vaikka minua sapettavatkin sellaiset aateliset, jotka tahtovat olla vertaisiamme. Ajattelin: syyttä soimaavat minua ja mustaavat ehkä neidinkin silmissä.

— Olipa onni! — huoahti Oleńka syvään, — muuten en ikinä olisi voinut katsoa teitä silmiin.

— He ovat tosin alhaisaatelia, mutta vanhaa ja kunniakasta. Isoisä-vainaja rakasti heitä kovasti ja kävi sodissa heidän kanssaan. He palvelivat häntä halki elämän ja vierailivat rauhan aikana usein hänen luonaan. Vanha on ystävyys heidän ja meidän sukumme välillä, ja teidän tulee sitä kunnioittaa. Eihän teillä voi olla sydäntä häiritä sitä pyhää sopua, joka on välillämme tähän saakka vallinnut!

— Siitä en ole mitään tiennyt, en mitään, vaikka minut palasiksi lyötäisiin! Mutta minun täytyy tunnustaa, että tuollainen paljasjalkainen aateluus ei käy mielestäni. Meillä talonpoika on talonpoika ja aateli on aatelia. Jumal’avita! Sellaiset jurrikat ovat yhtä vähän Kmicicien ja Billewiczien vertaisia kuin kiisket haukien, vaikka kaloja ovat niin toiset kuin toisetkin.

— Isoisä sanoi aina: rikkaus ei merkitse tässä mitään, vain syntyperä ja kunnia, ja kunniallisia he ovat, sillä muuten ei isoisä olisi määrännyt heitä holhoojikseni.

— Heidätkö isoisänne on määrännyt holhoojiksi? Koko tuon laudalaisen aatelin?

— Niin juuri. Ei sovi noin otsaansa rypistellä, sillä vainajan tahto on pyhä. Kummastelen, että lähetit eivät siitä mitään maininneet.

— Silloin olisin heidät… Mutta se ei voi olla mahdollista! Täällähän on kymmenkunta sukua… Kaikkiko he nyt teitä hallitsevat? Taitavatpa vielä ruveta pohtimaan, olenko minä heidän mieleensä vai en?… Älkää, hyvä neiti, laskeko leikkiä, sillä vereni jo kiehahtelee!

— Herra Andrzej, minä en laske leikkiä, se on pyhä ja totinen totuus. He eivät tule teitä arvostelemaan, ja jollette ylpeydellä työnnä heitä luotanne, niin sillä te ette ainoastaan voita puolellenne heitä, vaan minutkin. Heidän kanssaan tulen olemaan kiitollinen teille koko ikäni… koko ikäni, herra Andrzej…

Hänen äänensä värisi saaden rukouksen sävyn, mutta Kmicicin otsa oli yhä rypyissä ja muoto synkkä. Hän ei tosin purkanut sisuaan, vaikka viha salamoi hänen kasvoillansa, vaan virkkoi ylpeästi ja harkitsevasti:

— Tätä en odottanut! Minä kunnioitan vainajan tahtoa, mutta olen sitä mieltä, että hän saattoi määrätä täkäläisen vaivaisen aatelin teidän holhoojaksenne vain siihen saakka, kunnes minä astuin jalallani taloon, jolloin minä yksin olen holhoojanne. Ei ole tässä noilla harmaatakkisilla mitään sanomista, yhtä vähän kuin itse Radziwilleillakaan!

— Ei pidä antaa ylpeydelle valtaa. Vainajan tahtoa on noudatettava kaikessa tai luovuttava siitä tykkänään — muuta tässä ei neuvoksi. Laudalaiset eivät tule tunkeilemaan eivätkä häiritsemään, sillä he ovat rauhallisia, kelpo miehiä. Jos jotakin erimielisyyttä syntyisi, voisivat he sanansa sanoa, mutta luulen, että kaikki tulee menemään tyynesti ja rauhallisesti, niinkuin mitään holhousta ei lainkaan olisi olemassa.

— Totta on, että häät tekevät lopun kaikesta. Minulla ei tule olemaan mitään sanomista, jos he alallaan pysyvät eivätkä häiritse minua, sillä minä, jumal’avita, en anna ohjata itseäni nenästä. Mutta riittäköön tämä tästä! Antakaa, neitiseni, vain laittaa häät mitä pikimmin, niin kaikki on hyvä!

— Siihen mennessä minä kuihdun kuin lastu. Mutta olkaamme ystäviä! Neitiseni katsoi minuun jo niin ankarasti kuin olisin rikoksen tehnyt. Kuningattareni, onko se minun syyni, jos luontoni on sellainen, että suuttuessani olen valmis vihamieheni vaikka säpäleiksi lyömään, mutta lauhduttuani — sopimaan!

— Sellaisen kanssa olisi hirveätä elää! — virkkoi Oleńka jo iloisemmin.

— Maljanne, hyvä neiti! Erinomaista viiniä! Miekka ja viini — siinä pääasia. Miksi minun kanssani olisi niin hirveätä elää? Neitiseni tekisi minut muutamalla silmäyksellä orjakseen, minut, joka en ole sietänyt kenenkään ylivaltaa. Niinpä on minulla nytkin oma lippukuntani, jottei minun tarvitse kumartaa hetmania… Kultainen kuningattareni! Antakaa anteeksi se, mikä minussa ei teitä miellytä, sillä minä olen saanut kasvatukseni aseitten kalskeessa enkä hovinaisten karsinoissa, soturien rymäköissä enkä kitarain ihanasti kaikuessa. Kovin on kotiseutuni rauhatonta, älä hellitäkään siellä miekkaa kädestäsi! Sitävastoin, jos ken on oikeudessa sakot saanut, niin siitä ihmiset viis, kunhan vain on oiva soturi. Niinpä kalpaveikkoni, esimerkiksi, ovat potria poikia, mutta muualla he varmaan istuisivat tyrmässä. Naisetkin meillä käyvät saappaissa, kantavat miekkaa ja johtavat joukkoja, kuten rouva Kokosinska, joka kaatui tappelussa kuin aito sotamies. Niin, missäpä me olisimme oppineet hovitapoja? Mutta sen me käsitämme, että sodassa seiso horjumatta, valtiopäivillä soita suutas, ja jolleivät sanat auta — niin miekkaan! Niin juuri! Sellaisena everstivainaja tunsi minut ja sellaisen hän valitsi teille.

— Minä olen aina noudattanut isoisäni tahtoa, — virkkoi neitonen luoden katseensa alas.

— Annapas kun vielä suutelen noita kätösiä, suloinen tyttöseni!
Sydämeni on revetä rakkaudesta! Mitenkähän tästä löydän Lubicziin?

— Enköhän löytäne muutenkin. Olenhan minä tottunut öisinkin vaeltamaan. Mukanani on poika Poniewizista, hän löytää. Siellä minua Kokosinski ynnä muut toverini odottavat… Kelpo sukua nuo Kokosinskit. Tämä heistä on syyttömästi julistettu kunniattomaksi, kun sytytti herra Orpiszewskin talon palamaan, ryösti tyttären ja löi miehet maahan… Hyvä toveri! Mutta annapas kun vielä tuota kätöstä… Jo on aika lähteä!

— Hyväinen aika! Kaksitoista! — huudahti Kmicic. — Pidättekö minusta edes hiukkasen?

Sen sanottuaan Kmicic nousi, ja he poistuivat eteiseen. Reki odotti jo kuistin edessä.

— Hyvää yötä, suloinen kuningattareni, — sanoi Kmicic. — Nuku makeasti!
Minä varmaan en saa ihanuutesi tähden unta silmiini!

— Tulkaa onnellisesti perille! Lähetänpä sittenkin miehen tulisoihtuineen mukaan, sillä Wolmontowiczen seuduilla on susia.

— Olenko minä mikään lammas, joka susia pelkää? Susi on sotakarhun ystävä. Sitäpaitsi on reessä tuliluikkukin mukana. Hyvää yötä, rakkahin… Hyvää yötä!

Oleńka palasi sisälle, ja herra Kmicic suuntasi askelensa kuistia kohti. Ohimennessään hän äkkäsi tuvan raotetussa ovessa muutamia tyttöjä, jotka valvoivat nähdäkseen hänet vielä kerran. Herra Andrzej heitti heille sotilaan tavan mukaan lentosuudelman ja meni ulos. Kuului kulkusten helinää, ensin kovemmin, sitten yhä hiljemmin ja hiljemmin, kunnes se häipyi.

Hiljaista oli taas Wodoktyssa, niin hiljaista, että Aleksandra-neitiä ihan ihmetytti. Hänen korvissaan soivat vielä herra Andrzejn sanat ja iloinen, raikas nauru, ja silmissä väikkyi vielä nuorekkaan miehen solakka vartalo, mutta sanojen, naurun ja riemun myrskyä seurasi nyt ihmeellinen hiljaisuus. Neiti jännitti kuuloaan vielä viimeisen helähdyksen kuullakseen — mutta turhaan. Andrzej ajoi jo kaukana Wolmontowiczen metsissä. Voimakas kaipaus valtasi neidon — milloinkaan hän ei ollut tuntenut olevansa niin yksin maailmassa.

Otettuaan kynttilän hän meni makuusuojaansa ja polvistui rukoilemaan. Viisi kertaa hän aloitti rukouksensa, ennenkuin sai ne oikeassa hangessa luetuksi. Mutta sitten hänen ajatuksensa lensivät kuin siivillä reen jälkeen, jossa istui… Metsää kahden puolin leveätä tietä, jolla ajaa… herra Andrzej! Ja Oleńkasta tuntui, kuin hän olisi nähnyt nuo vaaleat hiukset, harmaat silmät ja nauravan suun valkoisine hampaineen. Turhaan koetti ylevä neiti salata itseltään, että tuo raju ritari oli kovasti häntä miellyttänyt. Andrzej oli herättänyt hänessä vähäisen rauhattomuutta, vähäisen peloitellut häntä, mutta samalla juuri tuo hänen vallattomuutensa, ilonsa ja suoruutensa oli voittanut. Oleńkaa melkein hävetti se, että Andrzejn ylpeys oli niin häntä miellyttänyt, kun ritari holhouksesta puhuttaessa oli viskannut päätään kuin arabialainen juoksija ja virkkanut: »Tässä ei ole sanomista itse Radziwilleillakaan…»

— Hän ei ole mikään naisten hemppu, vaan oikea mies, — ajatteli Oleńka, — juuri sellainen soturi, jollaisista isoisä piti… Verraton!

Näin ajatteli neiti, tuntien milloin rajatonta onnea, milloin levottomuutta, joka sekin oli suloista.

Hän oli juuri alkanut riisuutua, kun täti Kulwiec astui sisään kynttilä kädessä.

— Kauhean kauan viipyi… — sanoi hän. — En tahtonut häiritä teitä, jotta ensikertaa tavatessanne olisitte saaneet jutella rauhassa. Kohtelias mies, kuten näytti. Mitä sinä hänestä pidit?

Aleksandra-neiti ei heti vastannut, vaan juoksi paljain jaloin tädin luo, kiersi kätensä hänen kaulaansa, kätki vaalean päänsä hänen rinnoilleen ja kuiskasi lempeästi:

TOINEN LUKU.

Lubiczin kartanossa, jonne herra Andrzej ajoi, loistivat tulet, ikkunoista ja humu kuului aina pihalle saakka. Kulkusten helähdyksen kuultuaan palvelusväki riensi vastaanottamaan isäntää, jonka tulosta oli saatu tietää tämän asetovereilta. Vanha vouti Znikis seisoi kuistilla pitäen suolaa ja leipää ja kumartaen syvään. Kaikki katselivat levottomina ja uteliaina uutta isäntää. Hän heitti rahakukkaron tarjottimelle ja kysyi tovereitaan ihmetellen, ettei yksikään heistä tullut häntä vastaan.

Mutta toverit eivät kyenneet häntä vastaanottamaan, sillä he olivat jo kolmisen tuntia istuneet pöydän ääressä maljojen parissa eivätkä, kaiketi, olleet kuulleet kulkusia edes ikkunan takaa. Mutta kun isäntä astui huoneeseen, kohosi kaikkien rinnoista kova huuto: »Perijä saapui!» Aseveikot nousivat paikoiltaan ja yrittivät rientää häntä vastaan malja kädessä. Isäntä nauroi kylkiään pidellen nähdessään kuinka kotiutuneita he olivat hänen talossaan ja kuinka runsaasti he olivat ennättäneet tyhjentää jo ennen hänen tuloaan. Hän nauroi yhä äänekkäämmin, kun he törmäsivät penkkejä vastaan koettaen säilyttää tasapainonsa. Ensimmäisenä lähestyi jättiläinen Jaromir Kokosinski, kuuluisa soturi, jonka otsan, silmän ja posken yli kulki hirvittävä arpi ja jonka viiksistä toinen oli pitkä, toinen lyhyt. Hän oli herra Kmicicin luutnantteja ja hyvä ystävä, tuomittu Smolenskissa kuolemaan ja menettämään kunniansa naisryöstön, murhan ja murhapolton tähden. Nyt häntä suojeli sota ja herra Kmicic, joka oli hänen ikäisensä ja entinen naapurinsa Orszassa, ennenkuin herra Jaromir oli ehtinyt juoda maatilansa. Hänen jäljessään tuli herra Ranicki, kotoisin Mscislawin vojevodakunnasta, josta hänet oli karkoitettu kahden aatelismiehen murhan tähden. Toisen hän, ollen etevä miekkailija, oli kaatanut kaksintaistelussa, toisen ilman muuta ampunut. Kolmas järjestyksessä oli Rekuc Leliwa, jonka omallatunnolla ei ollut yhtään murhaa. Hän oli menettänyt omaisuutensa osaksi noppapelissä, osaksi juomalla ja oli jo kolme vuotta elänyt herra Kmicicin kustannuksella. Neljäs, herra Uhlik, myös smolenskilainen, oli oikeuden loukkaamisesta tuomittu kunniattomaksi ja kuolemaan. Herra Kmicic oli ottanut hänet hoteisiinsa, koska hän soitti niin kauniisti czekanik-soitinta. Paitsi näitä oli vielä herra Kulwiec-Hippocentaurus, Kokosinskin kokoinen mies, mutta voimakkaampi, ja Zend, hevosten harjoittaja, joka osasi mainiosti matkia petoja ja kaikkia lintuja, mies, jonka syntyperä oli hyvin hämärä, vaikka hän sanoikin olevansa kuurinmaalaista aatelissukua.

Nämä ympäröivät nyt nauravan Kmicicin. Kokosinski kohotti maljansa ja lauloi:

    — Juo kanssamme rakas, isäntämme,
        rakas isäntämme!
    Me yhdess' juomme halki elämämme,
        halki elämämme!

Toiset yhtyivät kuorossa. Sitten herra Kokosinski ojensi maljansa
Kmicicille ja sai sen sijaan toisen maljan Zendilta.

— Eläköön!… Eläköön! — huusivat kaikki, niin että ikkunaruudut helisivät lyijyisissä kehyksissään.

— Miltä hän näyttää? Hei, onko hän kaunis? Onko sellainen kuin kuvittelit? Onko Orszassa hänen vertaistaan?

— Orszassa? — huusi Kmicic. — Uuniin tekisi mieli työntää kaikki Orszan tyttäret hänet nähtyään!… Tuhat tulimmaista! Toista sellaista ei ole koko maailmassa!

— Juuri sellaista me sinulle toivoimmekin! — vastasi herra Ranicki. —
Entä milloinka häät ovat?

— Hyvät herrat! — sanoi Rekuc Leliwa kimakalla äänellä. — Juokaamme häitten malja!

— Velikullat, veikkoseni! — keskeytti Kmicic, — armahtakaa, tai oikeammin sanoen: menkää hiiteen, jotta minä saisin tarkastaa taloani!

— Me olemme tarkastaneet talon sinun puolestasi. Kultainen omena — tämä
Lubicz, — virkkoi Ranicki.

— Talli on mainio! — huusi Zend. — Siellä on pari tataarilaista, pari husaarioritta, pari samogitialaista, pari kalmukkilaista, kaikkia vain parittain, kuten silmiä päässä. Huomenna tarkastamme tallin.

— Kyllä kelpaa kellariakin katsella! — ilmaisi Rekuc. — Tervatut tynnyrit ja homehtuneet, pyylevät pullot seisovat siellä kuin komppania.

Tuskin olivat kaikki ehtineet kunnolla asettua paikoilleen ja täyttää maljansa, kun Ranicki jälleen karkasi pystyyn.

Kmicic tuli vilkaisseeksi ympärilleen ja huomasi vanhuuttaan mustuneilla honkaisilla seinillä joukon ankaria katseita, jotka olivat suunnatut häneen. Nämä katseet tuijottivat vanhoista Billewiczien muotokuvista, jotka olivat ripustetut vain parin kolmen kyynärän korkeuteen lattiasta, sillä huone oli matala. Muotokuvien yläpuolella oli jono hirvien ja petoeläinten kalloja, toiset mustuneita, mutta toiset valkeuttaan loistavia. Kaikki neljä seinää oli koristettu samaan tapaan.

— Täällä näyttää olevan hyvät metsästysmaat ja petoja runsaasti, — virkkoi Kmicic.

— Huomenna tai ylihuomenna lähdemme katsomaan. Pitää tutustua ympäristöönkin, — arveli Kokosinski. — Sinä olet onnellinen, Jendrus, sillä sinulla on mihin pääsi kallistat!

— Ei! — vastasi Kulwiec-Hippocentaurus. — Nyt juomme vielä Jendruksen, meidän rakastetun ratsumestarimme terveydeksi! Juuri hän, hyvät herrat, on ottanut tänne Lubicziin hoteisiinsa meidät, kodittomat pakolaiset.

— Hyvin sanottu! — huusivat muutamat. — Tuo Kulwiec ei ole niin typerä kuin miltä hän näyttää.

— Kova on kohtalomme, — valitti Rekuc. — Toivomme, että sinä et aja pellolle meitä poloisia.

Tämän kuultuaan kaikki karkasivat paikoiltaan syleilemään isäntää. Malja seurasi maljaa. Kaikki puhuivat yht'aikaa, eikä kukaan kuunnellut muuta kuin omaa itseään, lukuunottamatta herra Rekucia, joka näytti uinailevan pää painuneena rinnalle. Kokosinski pisti lauluksi, ja herra Uhlik otti povesta tshekanikkansa, jolla alkoi säestää. Mutta miekkailumestari Ranicki miekkaili paljaalla kädellään näkymättömän vastustajan kanssa hokien puoliääneen:

— Sinä noin, mutta minä näin, sinä tänne, minä tuonne… Yks, kaks, kolme — noin!

Jättiläinen Kulwiec-Hippocentaurus avasi silmänsä selko selälleen ja katseltuaan jonkin aikaa tarkkaavasti Ranickin temppuja huitaisi kädellään sanoen:

— Sorki mitä sorkit, mutta Kmicicin kanssa et vetele vertoja miekan mittelössä.

— Olkoon menneeksi! Mutta missä ja mihin? Ranicki silmäili ympärilleen ja huusi osoittaen pääkalloa seinällä:

He alkoivat yhä äänekkäämmin lyödä veikkaa. Sillävälin käväisi Zend eteisessä tuoden pistolit, pussillisen kuulia ja ruutisarven.

Kaikki tuijottivat suureen hirvenkalloon, joka riippui vastapäätä
Ranickia. Ampuja kohotti kätensä… se vapisi…

— Ohi, ohi! Tuolla on reikä! — huusi Kmicic osoittaen mustuneeseen seinään, johon kuula oli viiltänyt valkoisen jäljen.

— Ei! Pistoli tänne! — huusi Kulwiec. Samassa syöksyi pelästynyt palvelusväki huoneeseen.

Taas pamahti laukaus, mutta tällä kertaa lensi pääkallon siruja halki ilman.

Neljännestunnin kuluttua kajahteli huoneessa laukaus toisensa jälkeen. Savu himmensi valon ja ampujain ääriviivat. Laukausten paukkeeseen yhtyi Zendin ääni; tämä rääkkyi kuin varis, ulvoi kuin susi, mörisi kuin metsähärkä. Ilmassa lenteli luunsiruja pääkalloista, lastuja seinistä ja palasia muotokuvien kehyksistä. Hälinässä ammuttiin Billewiczeihinkin, ja Ranicki, joka sai raivokohtauksen, alkoi huitoa niihin miekalla.

Säikähtynyt palvelusväki mulkoili pelon puistattamana tätä villiä leikkiä, joka muistutti tataarien hyökkäystä. Koirat alkoivat haukkua ja ulvoa. Koko talo oli jalkeilla. Pihalle kokoontui ihmisiä. Palvelustyttöjä juoksi ikkunan alle ja painaen kasvonsa ruutuihin kiinni, niin että nenät litistyivät, tirkistelivät he sisälle nähdäkseen mitä savuisessa huoneessa tapahtui.

Vihdoin Zend äkkäsi heidät ja kiljahti niin vihlovasti, että kaikkien korvat olivat mennä lukkoon.

Ja juopunut joukko ryntäsi pihamaalle. Pakkanen ei jäähdyttänyt kuumia päitä. Tytöt kiljuen ja kirkuen pakenivat mikä minnekin. Mutta sotaveikot painoivat jäljessä ja toivat sisälle huoneeseen jokaisen, jonka kiinni saivat. Kohta alkoi karkelo keskellä savua, siruja, sirpaleita tuon suuren pöydän ympärillä, jolta viini virtasi.

KOLMAS LUKU.

Seuraavina päivinä herra Andrzej kävi tuon tuostakin Wodoktyssa palaten sieltä joka kerta yhä rakastuneempana ja yhä ihastuneempana omaan Oleńkaansa. Tovereitten kuullen hän ylisti neitostaan aina taivaaseen saakka. Eräänä päivänä hän sanoi heille:

— Rakkaat kuomaseni, tänään teidän tulee käydä tervehdyksellä Wodoktyssa, sillä sitten me lähdemme kaikki yhdessä katsomaan kolmatta maatilaa Mitrunyssa. Hän ottaa meidät kyllä vieraanvaraisesti vastaan, mutta muistakaa käyttäytyä säädyllisesti, muuten survon teidät silpuksi…

Kavaljeerit riensivät halukkaasti siistimään itseään, ja pian neljä rekeä kiidätti elämänhaluista nuorta väkeä Wodoktyyn. Herra Kmicic istui ensimmäisessä reessä, joka oli sangen komea ja karhun muotoinen. Sen edessä oli kalmukkilainen kolmivaljakko, jonka valjaat oli koristettu kirjavilla nauhoilla ja riikinkukon sulilla, kuten Smolenskissa oli tapana. Hevosia ohjasi tallipoika, joka istui karhun kaulalla. Herra Andrzejn yllä oli vihreät, kullanvärisillä nauhuksilla koristetut ja soopelinnahalla reunustetut samettiturkit ja päässä soopelinnahkainen lakki, jossa oli haikaransulka. Hän oli hyvällä tuulella, innostunut ja puheli vieressään istuvalle Kokosinskille tähän tapaan:

— Kuulehan, Kokoszko! Me olemme remunneet aika lailla näinä parina iltana, etenkin ensimmäisenä, jolloin pääkallot ja muotokuvatkin saivat osansa. Pahinta tässä on se tyttöjen juttu. Aina se pahuksen Zend keksiikin jos jotakin, ja kuka tästä sitten saa vastata, jollen minä! Pelkään, että ihmiset saavat kuulla, ja maineeni joutuu vaaraan.

— Mene hirteen maineinesi, sillä ei se mihinkään muuhunkaan kelpaa, enemmän kuin meidänkään maineemme!

— Mutta kenen syy, jollei teidän. Muistapas vain, Kokoszko, että Orszassa minä teidän tähtenne sain pahan maineen, minkä tähden minua haukuttiin ja pisteltiin.

— Entä kuka raastoi herra Tumgratia pakkasessa hevoseen sidottuna? Ja kuka tappoi virkamiehen, joka kysyi: käydäänkö Orszassa jo kahdella jalalla vaiko neljällä vielä? Kuka piteli Wyzinskeja niin pahasti, että haavoja saivat? Kuka hajoitti maapäivät Orszassa?

— Maapäivät minä hajoitin, mutta se on orszalaisten ja minun välinen asia. Herra Tumgrat antoi minulle anteeksi, ennenkuin heitti henkensä, ja mitä muuhun tulee, niin sanon, että viattominkin voi joutua kaksintaisteluun.

— Enpä ole vielä luetellut kaikkia syntejäsi; sotaoikeudessakin sinua kaksi juttua odottaa.

— Ei minua, vaan teitä, sillä vain sen verran on minussa syytä, että annoin teidän vorota rauhallisia kansalaisia. Mutta mitäpä tuosta! Muista pitää kitasi kiinni, Kokoszko, ja olla Oleńkalle mitään virkkamatta niin kaksintaisteluista kuin muotokuvien pommituksesta ja tytöistä. Jos jotakin käy ilmi, työnnän syyn teidän niskoillenne. Väelle olen jo sanonut ja tytöille myöskin, että niskat nitistän nurin, jos hiiskuvat sanallakaan.

— Mene suohon, Jendrus, koska noin neitoasi pelkäät! Orszassa sinä olit aivan toisenlainen. Näenpä jo surullisen loppusi, kuinka sinä kiltisti tulet kulkemaan talutusnuorassa.

— Typeryyksiä latelet, Kokoszko! Mutta mitä Oleńkaan tulee, niin saatpa nähdä, ettet tiedä, miten pysyt jaloillasi hänet nähdessäsi, sillä sellaista naista et ole ikänäsi tavannut. Mikä hyvää on, sitä hän ylistää, mutta mikä on pahasta, sen hän tuomitsee; hänen omat hyveensä ovat hänen mittapuunsa, ja sellaiseksi on everstivainaja hänet kasvattanut. Jos sinä hänen edessään päästät ritarillisen mielikuvituksesi valloilleen ja innostut kehaisemaan rikkoneesi lakia, niin häpeälle joudut, sillä hän sanoo siihen heti, että niin ei saa kunnon kansalainen menetellä, koska se on turmioksi isänmaalle… Niin hän sanoo, ja sinusta tuntuu kuin olisit saanut vasten kuonoasi, ja ihmettelet, ettet ennemmin ollut sitä käsittänyt… Hyi olkoon, kuinka olemme eläneet, ja nyt meidän täytyy katsoa itse hyvettä ja viattomuutta suoraan silmiin… Pahinta ovat ne tytöt…

— Eikös mitä, eivät ne niinkään pahinta olleet. Mutta kuulin, että lähiseudun taloissa pitäisi olla sellaisia tyttäriä kuin hunaja ja mesi… eikä pahasti äksyjä.

— Kukako sanoi? Kukas muu kuin Zend? Ajaessaan eilen koetteeksi hevosta hän joutui Wolmontowiczeen, jossa tapasi joukon »lintusia», jotka olivat menossa iltamessusta kotiin. »Luulin putoavani hevosen selästä», — sanoi, — »niin suloisia ja sieviä olivat». Ja ketä katsoikin, se heti nauroi hänelle hampaita välkytellen. Eikä ihmekään: ovathan pojat kaikki poissa, sodassa, ja »lintuset» ikävissään yksikseen.

— Kuulehan, Kokoszko, emmekö lähde joskus illalla… muka eksyneinä… mitä?

— Senkin vietävä! Tuki turpasi! lähtekää hiidessä ilman minua, jos sikseen tulee… tai ehkä on parempi, että ette lähde lainkaan! Te ette kuitenkaan voisi olla rymyämättä, ja minä tahdon elää sovussa täkäläisten aatelisten kanssa, jotka everstivainaja on määrännyt Oleńkan holhoojiksi.

— Niin, sinä olet maininnut siitä minulle, mutta minä en sitä ottanut uskoakseni. Mistä sellainen luottamus?

— Hän on käynyt heidän kanssaan sotia, ja Orszassa minä jo kuulin häneltä itseltään, että nämä laudalaiset ovat oivallista väkeä. Totta puhuen, minä itsekin ensin sitä ihmettelin; oli kuin hän olisi tahtonut määrätä heidät pitämään minua silmällä.

— Suus kiinni! Sitä en tee ikänä!… Kumartakoot he minulle ja totelkoot komennustani!

— Joku muu tulee heitä komentamaan. Zend kertoi, että täällä on muuan eversti, josta kuuleman mukaan tulee lippukunnan päämies… Mikäs hänen nimensä olikaan?… Wolodyjowski se taisi olla. Hän on johtanut heitä jo Szklowin luona, lujasti olivat otelleet, mutta selkään olivat kuitenkin saaneet.

— Olen kuullut puhuttavan eräästä Wolodyjowskista, kuuluisasta soturista… Kas tuollapa Wodokty jo näkyy!

— Hyvä näyttää ihmisten täällä Samogitiassa olevan, koska kaikkialla on niin ankara järjestys. Ukko lienee ollut kova maanviljelijä. Komea on päärakennuskin. Vihollinen polttaa täällä harvoin, niin että kelpaahan sitä sitten rakennella.

— Luulen, ettei hän tiedä mitään hurjastelustamme Lubiczissa, — arveli
Kmicic ikäänkuin itsekseen.

— Kokoszko, muista sanoa muille, että käyttäytyvät arvokkaasti. Joka vähääkään liikoja puhuu, sen minä, niin totta kuin Jumala on pyhä, säpäleiksi silvon.

Karhun hopeoidulla kaulalla istuva tallipoika ampua paukahdutti, muut ajopojat seurasivat esimerkkiä, ja reet ajoivat iloisessa hälinässä pihalle.

Tulijat astuivat suureen eteiseen ja sieltä ruokasaliin, jonka seinät oli, samoinkuin Lubiczissa, koristettu petojen pääkalloilla. Täällä he odottivat katsoen tarkasti ja uteliaasti oveen, josta Aleksandra-neidin piti tulla. Kaikesta päättäen olivat Kmicicin varoitukset heillä tuoreessa muistissaan, koska he juttelivat hiljaa kuin kirkossa.

— Sinä puhut kauniisti… — kuiskasi herra Uhlik Kokosinskille. —
Tervehdipäs sinä häntä meidän kaikkien puolesta.

— Ajattelin kyllä matkalla sanoja tervehdykseksi, — vastasi siihen herra Kokosinski, — mutta en tiedä, miten sujuvasti saan ne sanotuksi, sillä Jendrus häiritsi minua.

Neiti Billewicz tuli todellakin, mutta pysähtyi kynnykselle, ikäänkuin hän olisi hämmästynyt vieraitten paljoutta. Herra Kmicicin löi tulijan kauneus kuin salama; hän oli, näet, nähnyt Oleńkan vain illoin, mutta päivän valossa oli neitonen vieläkin kauniimpi. Hänen silmissään oli ruiskaunokin sineä, mustat kulmakarvat erottautuivat kirkkaasti valkoisesta otsasta, ja vaalea tukka loisti kuin kruunu kuningattaren päässä. Rohkeasti, katsettaan alas luomatta, kuten kunnianarvoinen emäntä ainakin, hän vastaanotti vieraansa silmäillen säteilevästi ympärilleen; hänen vaikutustaan lisäsi vielä musta puku. Noin ylevää ja loistavan kaunista neitiä eivät soturit vielä milloinkaan olleet nähneet — he olivat tottuneet toisenlaisiin tyttöihin — ja senpätähden he rivissä seisoen ja kantapäitään kopahduttaen kumarsivat syvään ja ikäänkuin komennon mukaan. Herra Kmicic astui neidin luo, suuteli kättä ja sanoi:

— Tässä, minun aarteeni, ovat asetoverini, joiden kanssa olen kamppaillut viimeisessä sodassa.

— Minulle on suuri kunnia, — vastasi neiti Billewicz, — saada vastaanottaa talooni niin uljaita ritareja, joitten jalosta syntyperästä olen jo kuullut herra lipunkantajalta.

Tämän sanottuaan neiti kohautti hyppysillään hamettaan ja kumarsi mitä suurimmalla arvokkuudella. Herra Kmicic puri huultaan, mutta iloitsi samalla siitä, että hänen neitosensa oli uskaltanut puhua niin rohkeasti.

Jalot ritarit yhä kumartelivat kantapäitään kopahduttaen ja työntäen
Kokosinskia kylkeen:

— Jalosukuinen neiti! En tiedä mitä minun tulee koko orszalaisen lippukunnan nimessä enemmän ylistää, armollisen neidin kauneutta ja hyväsydämisyyttäkö vaiko meidän ratsumestarimme ja asetoverimme herra Kmicicin osaksi tullutta sanomatonta onnea, sillä vaikkapa hän nousisi pilviin saakka, kohoaisi pilvien… minä tarkoitan, ihan pilviin saakka…

Ritarit purskahtivat raikuvaan nauruun, mutta muistettuaan samassa
Kmicicin varoituksen nostivat kämmenensä suun eteen.

— Minä en kykenisi vastaamaan teille niinkuin pitäisi, mutta sen tiedän, etten ansaitse niitä ylistyksiä, joita te esiintuotte minulle koko orszalaisen lippukunnan nimessä, — sanoi hän ja kumarsi taas erinomaisen arvokkaasti.

Orszalaiset kavaljeerit tunsivat asemansa hieman kiusalliseksi tämän hovitapoja taitavan neidin edessä. He koettivat olla niinkuin kaikki olisi hyvin, mutta se ei oikein onnistunut. Toiset alkoivat purra viiksiään, toiset mutista jotakin hampaittensa välistä, tarttuivatpa jotkut jo miekkansa kahvaan. Silloin sanoi Kmicic:

— Olemme saapuneet tänne lähteäksemme yhdessä teidän kanssanne
Mitrunyyn, kuten eilen oli puhe. Keli on hyvä ja sää suloinen.

— Minä lähetin tädin jo edeltäpäin sinne, jotta hän valmistaisi päivällisen. Jos herrat ovat hyvät ja odottavat vähäisen, niin pukeudun.

— No mitä, kalliit kuomaseni, eikö hän ole kuin itse ruhtinatar?… Ja sinä, Kokoszko? Sinä puhuit minulle pahasta asemasta, mutta taisitpa seisoa kuin poikanulikka hänen edessään?… Oletko koskaan nähnyt sellaista?

— Olisit antanut vain minun puhua rauhassa… vaikka kyllä minä tunnustan, etten ole tottunut puhumaan sellaiselle hovinaiselle.

— Everstivainaja, — selitti Kmicic, — oli usein hänen kanssaan
Kiejdanyssa vojevodaruhtinaan hovissa tai herra Hlebowiczin luona:
siellä hän on oppinut ylhäisiä tapoja. Entä eikö ollut kaunis?…
Kylläpäs te olette vieläkin hämmästyneitä!

— Hän mahtaa pitää meitä pässinpäinä! — tiuskaisi Ranicki harmistuneena. — Mutta suurin pässinpää on Kokosinski!

— Hiljaa, pojat, hiljaa! — sanoi Kmicic. — Ihailla saatte, mutta ette tapella.

— Minä juoksisin vaikka tuleen hänen tähtensä! — huusi Rekuc. — Lyö,
Jendrus, mutta minä pidän sanani!

Kmicic ei kuitenkaan aikonut lyödä. Hän oli, päinvastoin, perin tyytyväinen, kierteli viiksiään ja katseli tovereitaan voitonriemulla. Samassa astui Aleksandra-neiti sisään, päässä näädännahkainen lakki, jonka alla hänen kasvonsa näyttivät vieläkin kauniimmilta. Kaikki menivät kuistille.

— Tähänkö rekeen me istumme? — kysyi neiti osoittaen hopeanväristä karhua. — Ikänä en ole kauniimpaa rekeä nähnyt.

— Kaunis se on, kenenkä sitten lie ollut, sitä en tiedä… se on nimittäin sotasaalis. Me, kuljeskelevat ritarit, joilta sota on kaiken omaisuuden vienyt, emme omista muuta kuin mitä sota myös antaa. Olen sodan jumalatarta uskollisesti palvellut, ja hän on uskollisuuteni palkinnut.

— Jumala suokoon, että saisitte paremman palkinnon, sillä tämä palkitsee vain yhtä, samalla kuin koko isänmaa vuodattaa kyyneleitä.

Kmicic peitti Oleńkan komealla, valkoisella rekipeitteellä, johon oli ommeltu valkoisia suden kuvia, istuutui sitten viereen ja huusi ajajalle: »Anna mennä!» Hevoset läksivät juoksemaan.

Kylmä ilma virtasi kasvoja vastaan ja vaikeutti hengitystä. Kuului lumen nitinää jalasten alla, hevosten korskuntaa, kavioitten kapsetta ja ajajain huutoja.

— On, — vastasi Oleńka nostaen hihansa suojellakseen sillä kasvojaan vinhalta viimalta.

Reki kiiti vihurina. Päivä oli kirkas ja kylmä. Lumi kimalteli ikäänkuin joku olisi sirotellut sille kiteitä. Mökkien katoilta nousi punertava savu patsaina ilmaan. Parvi variksia lensi rääkkyen rekien editse lehdettömien puitten välitse. Jonkin matkan päässä Wodoktysta tie painui synkkään, hiljaiseen metsään, joka näytti nukkuvan lumitaakkansa alla. Puut vilahtivat ohi niin vinhasti, että tuntui siltä, kuin hevosilla olisi ollut siivet. Sellainen vauhti huimaa ja huumaa; niin kävi Aleksandra-neidinkin. Hän heittäytyi reen selkämystää vasten, sulki silmänsä, antautui huimaavan vauhdin valtoihin ja tunsi suloista uupumusta. Hänen mielessään heräsi ajatus, että tuo orszalainen aatelismies oli ryöstänyt hänet ja kiiti nyt vihurina pois, eikä hänellä, ryöstetyllä naisella, ollut voimia vastustaa eikä huutaa… Ja he lentävät yhä nopeammin ja nopeammin… Oleńka tuntee, kuinka jonkun käsivarret kietoutuvat hänen ympärillensä… tuntee samassa huulillaan jotakin hehkuvaa, polttavaa… silmät eivät jaksa avautua, ne ovat unenraskaat… He lentävät… lentävät… Vihdoin herättää uinuvan neidon kysyvä ääni:

— Ja minä kautta elämän ja kuoleman! Kmicicin soopelinnahkainen lakki kallistui taas Oleńkan näädännahkaisen lakin puoleen. Neitonen ei tietänyt enää itsekään, mikä häntä enemmän huumasi, suudelmat vaiko tämä huimaava vauhti.

Ja he lensivät yhä kauemmas halki metsien, metsien. Puut jäivät taakse joukoittain. Lumi lenteli, hevoset korskuivat, ja he olivat onnellisia.

Ja Kmicic nousi seisomaan reessä, kohotti käsivartensa taivasta kohti ja alkoi huutaa kuin ilon kyllyydestä:

Heidät valtasi hurja, huima ilo, yhtä huima kuin vauhtikin. Kmicic alkoi laulaa:

— Ja pihalta katseli neitonen päin kaukaista peltojen rantaa. »Kas, äitini, joukkoa ritarien! Oi, mitähän kohtalo antaa?» »Älä, tyttöni, katso, vaan silmäsi jo käsilläs valkeilla peitä, sun sydämes särkyisi varmasti, jos sotaan käyt vastahan heitä.»

— Seis! Seis! Kuulkaa siellä! Seisottakaa! Herra Andrzej kääntyi ympäri suuttuneena ja hämmästyneenä ja näki muutaman askelen päässä ratsastajan, joka läheni kovaa vauhtia.

— Kautta Jumalan! Sehän on minun ratsuvääpelini Soroka; jotakin on tapahtunut! — sanoi herra Andrzej.

Sillävälin oli vääpeli ajanut reen viereen ja pysähdytti hevosensa niin äkkiä, että se nousi takajaloilleen.

— Sotilaat ja kaupunkilaiset. Nämä ovat lähettäneet hakemaan apua Poniewieźista, mutta minä ajoin ilmoittamaan teidän armollenne. Olen aivan hengästynyt…

Samassa olivat takimmaisetkin reet siinä. Kokosinski, Ranicki, Kulwiec-Hippocentaurus, Uhlik, Rekuc ja Zend hyppäsivät lumelle ja ympäröivät keskustelevat.

— Kaupunkilaiset eivät suostuneet antamaan ylläpitoa hevosille eikä miehille, kun ei ollut määräystä; sotilaat rupesivat ottamaan väkivallalla. Me piiritimme pormestarin ja torille varustuksien suojaan asettuneet joukot ja sytytimme kaksi taloa tuleen. Nyt siellä on hirveä hälinä, ja hätäkelloja soitetaan…

— Sotaväkeä kurittavat! — ärjäisi Ranicki, jonka kasvoille nousi punaisia, valkoisia ja mustia täpliä. — Mikä häpeä!

Zend huusi kuin huuhkain, että hevosetkin pelästyivät, ja Rekuc vikisi nostaen katseensa taivasta kohti:

— Hiljaa! — huusi Kmicic, niin että metsä kaikui ja lähinnä seisova Zend huojahti kuin juopunut. — Ei teitä siellä tarvita! Turhia ovat murhat! Istuutukaa kahteen rekeen, antakaa minulle yksi, ja ajakaamme Lubicziin. Siellä täytyy teidän odottaa, ehkä lähetän teiltä apua hakemaan.

— Mitä? — sanoi Ranicki vastustavasti. Mutta herra Andrzej tarttui hänen niskaansa, ja hänen silmänsä säihkyivät entistä enemmän.

Kaikki vaikenivat. Näkyi, että he pelkäsivät häntä, vaikka tavallisesti elivätkin niin veljellisesti keskenään.

— Oleńka palatkoon Wodoktyyn, — sanoi Kmicic, — tai ajakoon täti Kulwiecin luo Mitrunyyn. Huvimatkamme päättyi ikävästi. Tiesin, etteivät ne siellä pysyisi rauhassa… Mutta kyllä ne kohta rauhoittuvat, kun muutamat menettävät päänsä. Hyvää voimista ja rauhaa, kohta käyn talossa taas…

Sen sanottuaan hän suuteli Oleńkan kättä, peitti neitosen sudennahkoihin, istuutui toiseen rekeen ja huusi ajajalle:

NELJÄS LUKU.

Kului muutamia päiviä, mutta Kmicic ei palannutkaan. Sensijaan saapui Wodoktyyn kolme laudalaista aatelismiestä. Yksi näistä oli Pakosz Gasztowt Pacunelesta, sama, joka piti herra Wolodyjowskia luonaan vieraana ja joka oli kuuluisa rikkauksistaan ja kuudesta tyttärestään, joista kolme oli naimisissa kolmella Butrymilla, kukin sadan hopeataalerin myötäjäisineen, paitsi muuta irtainta. Toinen oli Kassyan Butrym, Laudan vanhin mies, joka hyvin muisti kuningas Batoryn, ja kolmas Pakoszin vävy, Jozwa Butrym. Vaikka Jozwa oli parhaassa miehuuden iässä, ei hän ollut noudattanut yleistä kutsuntaa, sillä hän oli menettänyt kasakkasodissa toisen jalkansa, minkätähden hän olikin saanut liikanimen Jalaton. Muuten hän oli peloittava mies, vahva kuin karhu, älykäs, mutta karkea, tulinen ja ankarasti ihmisiä arvosteleva. Häntä kunnioitettiin, sillä hän ei voinut suoda mitään anteeksi itselleen enemmän kuin muillekaan. Erittäin vaarallinen hän oli juovuspäissään, mikä muuten sattui hänelle harvoin.

Nämä kolme olivat saapuneet neiti Billewiczin luo. Tämä otti vieraansa ystävällisesti vastaan, vaikka hän heti arvasikin, että vieraat olivat tulleet hankkimaan tietoja herra Kmicicistä.

— Aikomuksemme oli ajaa hänen luokseen tervehdykselle, mutta hän ei liene vielä palannut Upitasta, — sanoi Pakosz. — Senpätähden päätimme poiketa sinun luoksesi, pikku ystäväni, kysymään, milloinka häntä voi tavata?

— Luulen, että piakkoin, — vastasi neiti. — Hän on tuleva iloiseksi teidän tulostanne, sillähän on kuullut niin paljon hyvää teistä, ensin isoisältä ja nyt minulta.

— Kunpa hän vain ei ottaisi meitä vastaan samalla lailla kuin Domaszewiczeja, kun nämä toivat hänelle sanoman everstin kuolemasta! — murahti Jozwa synkästi.

— Teidän ei pidä olla siitä pahoillanne. Mahdollisesti hän ei ole ottanut heitä vastaan kyllin kohteliaasti, mutta hän on tunnustanut minulle erehtyneensä. Teidän pitää myös muistaa, että hän palaa sodasta, jossa hänen on täytynyt kestää vaivoja ja kokea ikävyyksiä. Ei pidä ihmetellä, jos sotilaat ovatkin tulisia, sillä heidän mielensä on kuin miekan terä.

Pakosz Gasztowt, joka tahtoi elää sovussa koko maailman kanssa, viittasi kädellään ja virkkoi:

— Me emme ihmetelleetkään! Villisika kimmastuu toiselle, jos sen äkkiä tapaa, miks'ei ihminen toiselle tulistuisi. Meidän aikomuksemme on ajaa Lubicziin tervehtimään herra Kmiciciä, jotta hän eläisi kanssamme sovussa ja kävisi kanssamme sotia ja metsiä, kuten everstivainajakin.

— Sanopas minulle, pikku ystäväni, miellyttikö hän sinua vai eikö? — uteli Kassyan Butrym. — Onhan meillä oikeus kysyä tätä?

— Jumala palkitkoon teidän huolenpitonne! Herra Kmicic on urhea kavaljeeri, ja jos minulla olisikin jotakin muistuttamista häntä vastaan, en siitä puhuisi.

— Ei. Sitäpaitsi kenelläkään täällä ei ole oikeutta tuomita häntä eikä osoittaa hänelle epäluottamusta. Parempi on, kun kiitämme Jumalaa!

— Aikaista on kiittää! Kun tulee syytä olemaan, niin kiitämme, mutta kun ei ole, niin ei pidä kiittää, — vastasi synkkä Jozwa, joka oli, kuten samogitialaiset ainakin, sangen varovainen.

— Sehän on selvä, että hän niin tahtoo! — mörisi Jozwa. — Ei hän niin tyhmä ole! Mikäpä karhu ei hunajaa nuolisi? Mutta miksi kiirehtiä? Eikö ole parempi ensin odottaa ja katsoa, mitä miehiä hän on? Isä Kassyan, sanokaa kaunistelematta mitä hänestä tiedätte, älkääkä siinä istua kuhnustelko niinkuin jänis keskipäivällä!

— En kaunistele enkä kuhnustele, ajattelen vain, mitä sanoa, — vastasi ukko. — Me emme tahdo herra Kmicicille mitään pahaa, älköönkä hänkään meille! Amen!

— Muistakaa, hyvät herrat, ettemme puhu mistään palvelijasta. Hän täällä isäntä tulee olemaan ja hänen tahtonsa ylinnä, eikä meidän. Hän on myös oleva minun holhoojani.

— Merkitseekö tämä sitä, että meidän ei enää pidä sekaantua sinun asioihisi? — kysyi Jozwa.

— Se merkitsee sitä, että teidän tulisi olla hänen ystäviään, kuten hän haluaa olla teidän. Hänhän täällä suojelee kunkin omaisuutta, jota kukin siitä huolimatta saa käyttää mielensä mukaan. Eikö totta, isä Pakosz?

— Totisesti totta! — vastasi Pacunelen ukko. Mutta Jozwa kääntyi uudestaan vanhan Butrymin puoleen:

— Mitäkö ajattelen? Kas näin minä ajattelen!… Herra Kmicic on jalosukuinen, ylhäistä verta, mutta me tavallista maa-aatelia. Sitäpaitsi hän on kuuluisa soturi, joka yksin on pitänyt puoliaan vihollista vastaan, kun kaikki muut ovat laskeneet miekkansa maahan. Jumala suokoon, että meillä olisi enemmän sellaisia miehiä! Mutta hänen asetoverinsa ovat aivan roskaväkeä!… Hyvä naapurini Pakosz, mitä kuulittekaan Domaszewiczeilta?… Että he ovat kunniattomia miehiä, mikä mistäkin rikoksesta tuomittu. Hiiden hurttia! He ovat vihollista vahingoittaneet, se on totta, mutta myöskin maan asukkaita. He polttavat, ryöstävät ja harjoittavat väkivaltaa missä ikänä liikkuvatkin! Jos he ovat siellä tappaneet ja lyöneet, niin sellaista voi sattua kelle kunnon miehelle hyvänsä, mutta he ovat, kuulemma, eläneet ihan kuin tataarit ja olisivatkin jo varmaan nääntyneet vankityrmissä, jollei herra Kmicic olisi ottanut heitä suojelukseensa. He ovat hänessä kiinni kuin paarmat kesällä hevosissa. Nyt he ovat tulleet tänne, ja kaikki tietävät jo, mitä miehiä he ovat. Jo ensimmäisenä päivänä he Lubiczissa ammuskelivat maaliin Billewiczien muotokuviin, mitä herra Kmicicin ei olisi pitänyt sallia, koska Billewiczit ovat hänen hyväntekijöitään.

— On, sillä se on totta! Hän antoi ampua henkilöitä, joiden sukulaiseksi hän tahtoo tulla. Ja sitten he veivät sisälle talon tyttöjä irstaillakseen!… Hyi olkoon! Sellaista ei meillä vielä milloinkaan ole ollut!… Jo ensimmäisenä päivänä ammuskellaan ja irstaillaan! Ensimmäisenä päivänä!…

Vanha Kassyan suuttui ja alkoi koputella sauvallaan lattiaan. Oleńkan kasvoille nousi tumma, puna. Jozwa puuttui puheeseen:

— Entä herra Kmicicin sotaväki Upitassa? Onko se sen parempaa? Millaisia upseerit, sellaisia soltutkin! Herra Sollohubin karja on varastettu, ja väitetään, että Kmicicin miehet ovat sen tehneet. Tervan ajossa olevia Mejzagolskin talonpoikia he ovat tappaneet yleisellä maantiellä. Herra Sollohub on matkustanut Hlebowizin luo valittamaan. Nyt Upitassa taas mellastetaan! Kaikki tämä on Jumalaa vastaan! Rauhallista on täällä ennen ollut, mutta nyt pitää nukkua ladattu pyssy vieressä, ja minkätähden?… Sentähden, että herra Kmicic kumppaneineen on saapunut paikkakunnalle.

— Jozwa hyvä, älkää puhuko noin, älkää puhuko noin, — valitti Oleńka.

— Kuinka minun sitten pitää puhua? Jos herra Kmicic on syytön, niin miksi hän pitää sellaisia miehiä? Miksi hän asuu sellaisten kanssa? Sanokaa hänelle, että hän ajaa ne hiiteen tai antaa pyövelille, muuten täällä ei tule olemaan rauhallista! Onko kuultu moista, että ammutaan muotokuvia ja julkeasti harjoitetaan irstasta elämää! Koko paikkakunta puhuu vain tästä.

— Mitä voin minä tehdä? — kysyi Oleńka. — He ovat kaiketi kehnoja miehiä, mutta hän on kuitenkin heidän kanssaan sotaa käynyt. Mahtaisiko hän ajaa heidät pois minun pyynnöstäni?

Aleksandra-neidin veri alkoi kuohua, kun hän ajatteli sellaisia tovereita — murhamiehiä ja roistoja.

— Niin tapahtukoon! Hänen on ajettava heidät tiehensä! Valitkoon minun ja heidän välillään. Jos on totta mitä puhutte — ja siitä otan selvän vielä tänään — niin sitä en suo hänelle anteeksi. Olen vain yksinäinen ja orpo tyttö, ja, heitä on kokonainen joukko asestettuja, mutta minä en pelkää…

— Kautta Jumalani! — lausui Oleńka yhä kiihtyneemmin, — tehkööt mitä haluavat, mutta ei ainakaan täällä, Lubiczissa… Olkoot millaisia hyvänsä, se on heidän asiansa, siitä vastatkoon heidän päänsä, mutta älkööt vietelkö herra Kmiciciä irstautta harjoittamaan!… Häpeällistä! Luulin heitä vain hurjiksi sotilaiksi, mutta nyt näenkin kuinka kehnoja he ovat. Niin, niin, pahuus loisti heidän silmistään, mutta minä, hölmö, en ymmärtänyt. Hyvä on! Kiitän teitä, että avasitte silmäni näkemään… Nyt tiedän mitä on tehtävä.

Viha valtasi Oleńkan sydämen, ja kiukku kasvoi kasvamistaan Kmicicin tovereita kohtaan. Mutta kyllä hän olikin julmasti loukkaantunut sen rakkauden ja luottamuksen tähden, jolla hän oli antautunut herra Kmicicille. Hän häpesi sekä hänen että omasta puolestaan ja etsi nyt syyllisiä, joihin olisi voinut vihansa purkaa.

Miehet lohduttivat häntä, mutta turhaan. Heidän lähdettyään tunsi Aleksandra-neiti harmia heitäkin kohtaan. Ylpeä neiti oli julmasti loukkaantunut myöskin siitä, että hänen oli täytynyt puolustaa Kmiciciä. Ja nuo toverit! Jo heitä ajatellessaan puristi hän kätensä nyrkkiin. Hän näki selvästi edessään herra Kokosinskin, Uhlikin, Zendin, Kulwiec-Hippocentauruksen ynnä muut ja luki heidän kasvoistaan, mitä ensin ei ollut niissä nähnyt: kehnoutta! Tähän saakka hänelle tuntematon tunne alkoi nyt saada hänet valtoihinsa; se oli viha.

— Mikä häpeä! — kuiskasivat hänen kalpeat huulensa. — Iltaisin hän on palannut täältä kotiinsa sellaisten tyttöjen luo.

Hän tunsi nöyryytystä. Raskas taakka painoi hänen rintaansa ahdistaen hengitystä.

Ulkona alkoi jo hämärtää, mutta Aleksandra — neiti käveli yhä nopein askelin edestakaisin huoneessa. Hänen rinnassaan kiehui vieläkin. Hän ei ollut mikään nöyrä luonne, joka ilman taistelua alistui kohtaloonsa: tytön suonissa virtasi soturin verta. Hänen mielensä olisi tehnyt aloittaa heti sota tuota pahain henkien joukkoa vastaan — heti. Mutta mitä hän kykeni tekemään?… Ei mitään! Hän saattoi vain itkien rukoilla Andrzejta ajamaan kehnot asetoverinsa matkoihinsa. Entä jollei hän suostu siihen?…

Neidin mietteet keskeytyivät, sillä sisään astui nuorukainen kantaen puita uuniin. Samassa juolahti Oleńkan mieleen odottamaton ajatus.

— Kostek! — sanoi hän, — aja heti Lubicziin. Jos herra Kmicic on palannut kotiin, niin pyydä häntä tulemaan luokseni, jollei, niin tuo vouti, vanha Znikis, muassasi tänne. Mutta joudu!

Poika viskasi pivollisen tervaisia lastuja uuniin, pani puita päälle ja juoksi ulos.

— Ehkä Jumala kääntää vielä kaikki parhain päin, — ajatteli hän, — ja kuka tietää, vaikk'ei asia olisikaan niin paha kuin holhoojat väittivät…

Hetken kuluttua hän meni väentupaan katsomaan kehrääjättärien työtä ja,
Billewiczien vanhan tavan mukaan, laulamaan hengellisiä lauluja.

— Znikis on eteisessä! — sanoi poika. — Herra Kmicic ei ollut
Lubiczissa.

— Kuule, Znikis, sinä voit puhua suoraan, sillä yhtäkään hiusta ei tule päästäsi putoamaan. Sanotaan, että isäntä on hyvä, mutta hänen toverinsa ilkivaltaisia?

Seurasi hetken hiljaisuus. Oleńka käveli edestakaisin huoneessa huulet puristettuina yhteen ja kulmakarvat rypyssä. Znikis seurasi häntä silmillään.

— Sinun ei tarvitse enää palata Lubicziin, vaan saat jäädä tänne. Ja kerro nyt kaikki, mitä tiedät!

— Armollinen neiti, minä en tahdokaan palata Lubicziin, siellä eletään kuin maailman loppu olisi tulossa!… Rosvoja ja murhamiehiä siellä vain on… Et tiedä, milloin hetkesi on tullut…

Neiti Billewicz hytkähti, ikäänkuin nuoli olisi häneen iskenyt. Hän kalpeni, mutta kysyi rauhallisesti:

— Totta on! Ja tyttöjä he raastavat pitkin huoneita, ja joka päivä on samanlaista. Kylässä itketään, kartanossa on Sodoma ja Gomorra! Härkiä tapetaan, lampaita myös… Talonpoikia sorretaan… Eilen surmasivat tallirengin, vaikka syytön oli…

— Surkeinta on tyttöjen kohtalo. Nyt eivät riitä enää kartanon tytöt, vaan nyt niitä ajetaan takaa pitkin kyliä…

— He eivät tiedä mistään mitään, mutta kuulin heidän keskenään juttelevan, että huomenna täytyy lähteä joukolla Upitaan. Käskivät laittaa hevoset kuntoon. Aikovat ohimennessä ajaa tänne ja pyytää väkeä ja ruutia, jota saattavat siellä tarvita.

— Tänne?… Hyvä on! Mene nyt tupaan. Lubicziin sinun ei tarvitse enää palata.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Aikaisin aamulla, ennenkuin naiset
Wodoktysta olivat lähteneet kirkkoon, saapuivat herrat Kokosinski,
Uhlik, Kulwiec-Hippocentaurus, Ranicki, Rekuc ja Zend ratsain koko
Lubiczin asestetun väen etunenässä. Kavaljeerit olivat päättäneet
lähteä Kmicicin avuksi Upitaan.

Aleksandra-neiti astui heitä vastaan rauhallisesti ja arvokkaasti, mutta aivan toisena kuin pari päivää sitten. Hän tuskin nyökäytti päätään heidän syviin kumarruksiinsa. Mutta kavaljeerit luulivat, että herra Kmicicin poissaolo teki hänet niin varovaiseksi, eivätkä aavistaneet mitään.

— Armollinen neiti! Matkalla Upitaan me poikkesimme tänne pyytämään ruutia ja pyssyjä ja apuväkeä. Me otamme Upitan rynnäköllä ja iskemme vähäisen porvarien suonta.

— Minua ihmetyttää, — vastasi Aleksandra-neiti, — että te lähdette Upitaan, vaikka, kuten itse kuulin, herra Kmicic käski teitä pysymään rauhallisesti Lubiczissa, ja hän on kai se, joka käskee, ja te tottelette.

Kavaljeerit silmäilivät toisiaan hämmästyneinä. Zend pani huulensa suppuun, ikäänkuin hän olisi aikonut visertää jonkin linnun äänellä, ja Kokosinski siveli leveällä kämmenellä otsaansa.

— Totta totisesti! — sanoi hän. — Joku sivullinen voisi luulla, että armollinen neiti puhuu herra Kmicicin rengeille! Meidän oli kyllä määrä pysyä kotona, mutta kun neljä päivää on jo kulunut eikä Jendrusta vain kuulu, niin me tulimme vakuutetuiksi, että siellä on syntynyt hurja mellastus, jossa meidänkin miekkamme voisivat olla tarpeen.

— Herra Kmicic ei lähtenyt mellastamaan, vaan omavaltaisia sotilaita kurittamaan, mikä teillekin voi sattua, jollette noudata hänen käskyjään. Sitäpaitsi mellastus vain kasvaisi, jos te siellä mukana olisitte.

— Vaikea meidän on väitellä armollisen neidin kanssa. Pyydämme vain aseita ja väkeä.

— Kuulenko oikein? — ihmetteli Kokosinski. — Eikö armollinen neiti siis anna? Ettekö halua auttaa Jendrusta? Tahdotteko, että häntä kohtaisi onnettomuus?

Neidin silmät alkoivat säihkyä. Hän nosti päänsä ja astui muutaman askelen noita huimapäitä kohti, jotka ällistyneinä peräytyivät.

— Petturit! — suutahti hän. — Kuin pahat henget te viekoittelette häntä syntiin! Mutta minä tunnen teidät nyt, tiedän teidän irstailunne ja kehnot tekonne, Laki etsii teitä, ihmiset kääntyvät inhoten luotanne, ja kenelle lankeaa häpeä? — Hänelle, te kunniattomat roistot!

— Kautta kunniani! Toverit, kuuletteko? — huusi Kokosinski. — Mitä tämä on? Emmehän vain torku, asetoverini?

Ritarit kalpenivat, eikä kukaan saanut sanaakaan suustaan. Toiset purivat hammasta, toiset sivelivät miekkansa kahvaa, ja silmät salamoivat ennustaen pahinta. Mutta tämä talo oli mahtavan Kmicicin suojeluksen alainen, ja tuo röyhkeä neiti oli hänen kihlattunsa. Ei auttanut muu kuin niellä kiukkunsa. Aleksandra-neiti osoitti yhä ovea silmät salamoita sinkahutellen.

— Koska meidät on täällä vastaanotettu näin kohteliaasti… niin… meillä ei muu neuvoksi kuin… kumartaa… armolliselle emännälle ja lähteä… kiittäen vieraanvaraisuudesta…

Sen sanottuaan hän tahallaan kumarsi hyvin syvään ja hänen jäljessään muut, ja sitten he lähtivät. Kun ovi oli sulkeutunut viimeisen jälkeen, vaipui Oleńka uupuneena nojatuoliin, sillä hänen voimansa eivät olleet niin kestävät kuin tahtonsa.

Metsän läpi häämötti jo Wolmontowicze, jota kohti kavaljeerit laskettivat täyttä laukkaa, sillä pakkanen oli pureva ja Upitaan oli vielä pitkälti. Mutta keskellä kylää heidän täytyi hiljentää vauhtia, sillä leveä kylätie oli täynnä kansaa, kuten tavallisesti sunnuntaisin. Butrymit tyttärineen ja sisarineen palasivat, kuka käyden, kuka ajaen, jumalanpalveluksesta Mitrunysta. Miehet katselivat tuntemattomia ratsastajia puoleksi arvaillen keitä he olivat. Tytöt, jotka jo olivat kuulleet puhuttavan irstaasta elämästä Lubiczissa ja herra Kmicicin paikkakunnalle tuomista kuuluisista rehkijöistä, katselivat heitä sitäkin uteliaammin. Kavaljeerit ratsastivat ylpeästi, sotilaallisessa asennossa, yllään samettiset nutut ja päässä ilveksennahkaiset lakit. Saattoi heti huomata, että he olivat sotilaita: katse oli ylpeä, röyhkeä, oikea käsi puuskassa, pää takakenossa. Ketään väistämättä he ajoivat rinnakkain ja huusivat tuon tuostakin: - Pois tieltä! Joku Butrymeista katseli heitä jo pahasti alta silmäkulmain, mutta väistyi kuitenkin.

— Katsokaa, hyvät herrat, — sanoi Kokosinski, -. millaisia talonpoikia täällä on: kyräävät kuin vihaiset sonnit tai mulkoilevat kuin sudet.

— Mutta tytöt sitävastoin ovat suloisia…! — huudahti Rekuc innostuneesti.

Äänekkäästi jutellen he olivat saapuneet halki kylän ja jatkoivat matkaa täyttä laukkaa. Puolisen tuntia ajettuaan he saapuivat Doly-nimiselle kapakalle, joka oli puolivälissä Wolmontowiczea ja Mitrunya. Butrymit pysähtyivät tavallisesti kirkkomatkalla siihen lepuuttamaan ja lämmittelemään jäseniään kylminä vuodenaikoina. Kapakan pihamaalla kavaljeerit huomasivat useita rekiä ja satuloituja hevosia.

— Nouskaamme juomaan viinaa, muuten tässä tulee kylmä! — ehdotti
Kokosinski.

He nousivat hevosilta, sitoivat ne ja astuivat suureen, hämärään tupaan, jossa oli paljon kansaa. Toiset istuivat penkeillä, toiset seisoskelivat tarjoilupöydän edessä juoden lämmitettyä olutta, hunajaa tai viinaa. He olivat kaikki Butrymeja, kookkaita, synkännäköisiä ja harvasanaisia talonpoikia. Heillä oli yllään harmaat sarkatakit ja nahkaiset vyöt, joissa riippui rautakahvainen miekka. Tämä pukujen yhdenkaltaisuus vaikutti sen, että he olivat kuin sotajoukkoa. Useimmat heistä olivat jo ikämiehiä, päälle kuudenkymmenen, tai nuorukaisia, alle kahdenkymmenen. Nämä olivat jääneet kotiin pitämään huolta talvitöistä; muut, miehet parhaassa iässä, olivat lähteneet yleiseen kutsuntaan.

Nähtyään orszalaiset kavaljeerit he poistuivat tarjoilupöydän luota ja alkoivat syrjästä katsella tulijoita, joitten kaunis puku heitä miellytti. »Ovatko nuo Lubiczista?» — kysyi joku. — »Ovat. Herra Kmicicin kumppaneita!» - »Vai heitä ovat?» — »Heitä juuri!»

Kavaljeerit istuutuivat pöydän ääreen juomaan viinaa ja katsoa tirkistelivät ympärilleen, sillä huone oli hämärä. Ikkunat olivat lumen peitossa, ja suuri takka, jossa tuli paloi, oli muutamain selin tupaan päin istuvain takana.

Juoma alkoi lämmittää kavaljeerien jäseniä, ja heidän iloinen mielialansa, joka oli Wodoktyn tapahtuman johdosta ollut niin painuksissa, alkoi nousta. Zend rupesi yht'äkkiä rääkkymään kuin varis, ja niin hyvin, että kaikki katsoivat häneen.

Kavaljeerit nauroivat, Butrymit lähestyivät suut hymyssä, etenkin nuoret, jotka olivat rotevia, hartiakkaita, punaposkisia poikia. Takan ääressä istuvat kääntyivät ympäri, ja Rekuc ensimmäisenä huomasi, että he olivat naisia.

Zend sulki silmänsä ja rääkkyi rääkkymistään. Yht'äkkiä hän vaikeni, ja hetken kuluttua alkoi kuulua metsäkoiran kynsissä potkivan jäniksen vikinää; jänis korahteli ja vikisi yhä heikommin ja heikommin, vingahti epätoivoisesti ja vaikeni iäksi. Mutta sensijaan saatiin kuulla uroshirven mahtavaa mylvintää sen naarasta vainutessa.

Butrymit seisoivat hämmästyneinä paikallaan, vaikka Zend oli jo vaiennut. He odottivat saavansa kuulla vielä jotakin, mutta kuulivatkin vain Rekucin kimakan äänen:

— Todellakin! — toisti Uhlik. — Niin pimeä täällä on, etten sitä ennemmin huomannut.

— Antakaahan olla, minä kysyn! — sanoi Kokosinski. Ja koroittaen äänensä hän huusi:

Kavaljeerit nousivat ja lähestyivät uunia. Pitkällä penkillä istui kymmenkunta naista, nuorta ja vanhaa, pitäen paljaita jalkojaan tukilla tulen ääressä.

Ja otettuaan vyössä, miekan vieressä, riippuvasta kotelosta tuon välttämättömän soittimensa hän alkoi soittaa, mutta kavaljeerit astuivat kumartaen naisten luo ja rupesivat kiskomaan heitä penkiltä. Naiset olivat vastustelevinaan, mutta todellisuudessa heillä ei ollut mitään tanssia vastaan näin sunnuntaina kirkonmenojen jälkeen. Ehkä miehetkin olisivat antaneet temmata itsensä mukaan, jollei »kumppanien» maine olisi ollut niin yleisesti tunnettu asia Wolmontowiczessa. Ontuva Jozwa Butrym nousi penkiltään, lähestyi Kulwiec-Hippocentaurusta, tarttui hänen rintamuksiinsa ja sanoi äreästi:

Kulwiec-Hippocentaurus rypisti kulmakarvojaan ja alkoi kiihkeästi kiertää viiksiään.

— Ensin tyttöjen kanssa, — sanoi hän, — mutta ehkä sitten teidän kanssanne…

— Mitä sinä siinä vastustelet? — kysyi hän vieden kätensä miekankahvaan.

Mutta Butrymit olivat myös alkaneet ryhmittyä Jozwan ympärille möristen kuin karhut.

Ranicki, joka parhaiten piti huolta siitä, ettei kulunut päivää ilman tappelua, iski miekkansa kahvalla Jozwan rintaan, että jymähti, ja huusi:

Miekat välähtivät, naiset kirkuivat. Mellastus oli hirvittävä. Yht'äkkiä jättiläinen Jozwa riuhtaisihe rytäkästä, sieppasi pitkän, painavan penkin pöydän luota ja nosti sen ilmaan kuin lastun.

VIIDES LUKU.

Saman päivän illalla herra Kmicic saapui Wodoktyyn, mukanaan muutama sata miestä, jotka hän aikoi lähettää suurhetmanille Kiejdanyyn. Hän oli tullut huomaamaan, että niin pieni kaupunki kuin Upita oli sopimaton majoituspaikaksi suuremmalle joukolle sotilaita, jotka olivat hurjia ja pelkäsivät ainoastaan päällikköään. Tarvitsi vain vilkaista herra Kmicicin vapaaehtoisiin tullakseen vakuutetuksi, että huonompaa väkeä oli vaikea löytää koko valtakunnasta. Mutta Kmicic ei olisi voinut parempaa saadakaan, sillä suurhetmanin kärsittyä tappion oli vihollinen vallannut koko maan, ja vakituisten liettualaisten joukkojen jäännökset olivat vetäytyneet joksikin aikaa Birźeen ja Kiejdanyyn järjestäytyäkseen siellä uudelleen. Aatelisista rohkeimmat olivat kuninkaan kiertokirjeen kutsusta lähteneet Grodnoon, joka oli määrätty yleiseksi varustuspaikaksi. Mutta, ikävä kyllä, oli vain vähäisen sellaisia, jotka noudattivat kiertokirjeen määräystä, ja ne, jotka seurasivat velvollisuutensa ääntä, läksivät niin hitaasti liikkeelle, ettei ollut ketään vihollista vastustamassa, lukuunottamatta herra Kmiciciä, jota innostuttivat enemmän sotaseikkailut kuin isänmaanrakkaus. On näin ollen ymmärrettävää, että vakituisten joukkojen ja aatelisten puutteessa hän haali kokoon sellaista väkeä kuin sai: joko sellaisia, joille velvollisuus astua hetmanin lippujen alle ei merkinnyt mitään, tai sellaisia, joilla ei ollut mitään menetettävää. Täten liittyi häneen kodittomia tyhjäntoimittajia, miehiä alimmista kansankerroksista, sotaväestä paennutta palvelusväkeä ja erilaisia rikoksentekijöitä. Nämä toivoivat turvaa lipun suojassa, mutta myöskin sotasaalista. Kmicicin rautaisissa kourissa he muuttuivat rohkeiksi sotureiksi, rohkeiksi ihan mielettömyyteen saakka, ja jos itse Kmicic olisi ollut lainkuuliainen kansalainen, olisi hän voinut tehdä valtakunnalle suuria palveluksia. Mutta Kmicic oli omavaltainen soturi, jonka veri poltti alati kuin tuli. Sitäpaitsi, mistäpä hän olisi ottanut muonavarat, aseet ja hevoset, kun hän vapaaehtoisena ei saanut minkäänlaista kannatusta valtakunnan rahastosta? Sentähden hän otti väkivallalla, usein viholliselta, useinpa myös omilta maanmiehiltä. Mutta vastustusta hän ei sietänyt, ja vähimmästäkin sellaisesta hän rankaisi ankarasti.

Alituisissa taisteluissa ja hyökkäyksissä hän oli villiintynyt ja tottunut verenvuodatukseen siinä määrin, että tuskin mikään saattoi liikuttaa hänen luonnostaan hyvää sydäntään. Hän piti sellaisista miehistä, jotka olivat valmiita kaikkeen eivätkä säikkyneet mitään. Pian hänen nimensä sai pahaa ennustavan kaiun. Pienemmät vihollisjoukot eivät uskaltaneet ulos kaupungista eikä leireistä seuduilla, missä tämä partiosoturi liikkui. Mutta myöskin paikkakuntain sodasta kärsineet omat asukkaat pelkäsivät häntä melkein kuin vihollista. Etenkin silloin, kun joukkoja ei johtanut Kmicic itse, vaan joku hänen upseereistaan, kuten Kokosinski, Uhlik, Kulwiec, Zend tai villi ja verenhimoinen, joskin jalosukuinen Ranicki. Silloin saattoi täydellä syyllä kysyä: ovatko he puolustajia vai hyökkääjiä? Toisinaan Kmicic, millä tuulella sattui olemaan, rankaisi omia miehiäänkin armottomasti, mutta tavallisesti hän asettui heidän puolelleen välittämättä oikeudesta, kyynelistä ja ihmishengistä.

Nyt hän toi roskajoukkonsa pois Upitasta lähettääkseen sen Kiejdanyyn. Kun joukko pysähtyi Wodoktyn edustalle, ja Aleksandra-neiti huomasi sen ikkunasta, niin hän ihan säikähti; sellaiselta rosvojoukko näytti. Jokainen oli puettu eri tavalla: millä oli viholliselta anastettu kypärä päässä, millä kasakkalakki, hattu tai muu reuhka, toisilla oli yllä haalistunut samettinuttu, toisilla turkki, ja aseina oli pyssyjä, keihäitä, kirveitä. Hevoset olivat laihoja, pörröisiä, ja valjaat kenellä puolalaiset, kenellä venäläiset tai turkkilaiset. Oleńka rauhoittui vasta sitten, kun herra Andrzej, reippaana ja iloisena kuten aina, hyökkäsi huoneeseen ja tulisesti suuteli hänen käsiään.

Oleńka oli päättänyt ottaa hänet vastaan kylmästi ja ankarasti, mutta hän ei voinut voittaa sitä iloa, minkä soturin tulo aiheutti. Muuten lienee tässä ollut naisen kavaluuttakin mukana, sillä täytyihän Oleńkan kertoa Andrzejlle ajaneensa hänen toverinsa pellolle, jota varten hänen tuli saada soturi puolelleen. Sitäpaitsi tulija tervehti niin vilpittömällä rakkaudella, että paha mieli suli kuin lumi auringon paahteessa.

»Hän rakastaa minua… epäilemättä», — ajatteli Oleńka. Mutta Andrzej sanoi:

— Minun oli siellä niin ikävä, että olin polttaa koko Upitan päästäkseni mitä pikimmin luoksesi. Senkin upitalaiset!

— Olin jo rauhaton ja pelkäsin, että siellä on syntynyt tuima taistelu.
Jumalan kiitos, että tulitte!

— Kohta kerron kaikki, silmäteräni, kunhan olen hiukan levähtänyt, sillä olen väsyksissä. Oli kuinka täällä on lämmin ja niin suloista kuin paratiisissa. Tässä tahtoisin istua ikäni ja katsella noita kauniita silmiä… Mutta eipä olisi hullummaksi saada juoda jotakin lämmintä, sillä ulkona on aikamoinen pakkanen.

— Lähetäpäs samalla lekkerillinen viinaa niille hirtehisille sinne ulos ja anna heille lupa mennä talliin lämmittelemään. Viluisia ja konttaisia ovat.

— Koska he ovat Kmicicin sotilaita, niin pidettäköön heistä hyvää huolta.

Ja Oleńka hymyili niin, että Kmicicin sielua sykähdytti, ja poistui hiljaa kuin kissa tupaan antamaan määräyksiä palvelijoille.

Kmicic rupesi astelemaan pitkin huonetta ja tuumimaan, miten hän parhaiten kertoisi Oleńkalle, mitä Upitassa oli tapahtunut.

— Täytyy tunnustaa hänelle totuus, - jupisi hän. — Ei tässä muuta neuvoksi… sillä muuten toverini nauraisivat minulle ja alkaisivat taas puhua talutusnuorasta…

Ja hän käveli ja tuumi nyyhtäen viiksiään ja raapien korvallistaan.
Vihdoin hän tuli kärsimättömäksi, kun Oleńkaa ei kuulunut.

Tulipa silloin eräs poika tuoden kynttilää ja kumartaen hyvin syvään, mennen samassa menojaan, ja hänen jäljessään itse ihana emäntä kiiltävä tinalautanen kummassakin kädessä. Toisella lautasella oli kannu täynnä höyryävää unkarilaista viiniä, toisella lasinen tuoppi, jossa oli Kmicicien vaakuna. Ukko Billewicz oli saanut tuopin kerran lahjaksi Andrzejn isältä.

— Aha! — huudahti kavaljeeri. — Nyt ovat molemmat kätesi kiinni, nyt et pelastu!

Ja Kmicic kumartui lautasten yli, ja Oleńka taivutti vaalean päänsä taaksepäin suojanaan vain viinikannusta nouseva höyrypilvi.

— Kas sitä petturia! Annahan, hyvä mies, minun olla rauhassa, muuten pudotan viinin!…

— Jumalan kiitos!… Tahtoisin, että kaikki paikkakuntalaiset pitäisivät teitä oikeudenmukaisena miehenä. Mutta miten siellä kävi?

— Minun täytyy kertoa alusta alkaen. Näin tapahtui: kaupunkilaiset vaativat muonitusvaltakirjaa suurhetmanilta tai valtiovarainhoitajalta. »Te», sanoivat he sotilaille, »olette vapaaehtoisia ettekä voi vaatia mitään. Asunnon annamme teille armosta, mutta muonaa vasta sitten, kun saamme varmuuden siitä, että se maksetaan.»

— Lain mukaan he olivat oikeassa, mutta sotilailla oli sapelit, ja kuten ennenkin oli nytkin oikeassa se, jolla sapeli oli. Ja sotilaat sanoivat: »Kyllä me kohta kirjoitamme teille valtakirjat selkänahkaanne!» Alkoi tappelu. Pormestari ja kaupunkilaiset sulkeutuivat eräälle kadulle, ja minun mieheni hyökkäsivät, paukauksia vaihdettiin. Sotilaat sytyttivät peloitukseksi kaksi vajaa tuleen ja muutamia porvareita jo rauhoittivat…

— Juuri silloin minä saavuin perille. Sotilaat tulivat heti luokseni valittamaan kurjuutta, jota saivat syyttömästi kärsiä. »Vatsa on tyhjä», sanoivat, »mitä tehdä?» Käskin pormestarin tulla luokseni. Hän mietti kauan, mutta saapui vihdoin kolmen miehen kanssa, ja he alkoivat heti itkeä: »Ei niillä valtakirjoilla olisi niin väliä ollut, mutta miksi meitä tapetaan, miksi poltetaan kaupunkia? Me olisimme antaneet heille hyvällä sekä ruokaa että juomaa, mutta he vaativat lihaa, hunajaa ja muita herkkuja, ja me olemme itse köyhiä eikä ole meillä sellaisia. Aiomme hakea turvaa oikeudelta, jolloin teidän armonne vastatkoon sotilaistaan.»

— Jumala teitä palkitkoon, jos menettelitte oikeuden mukaisesti! — huudahti Oleńka.

Herra Andrzej vinkuroi kuin koulupoika, joka on joutunut kiinni vilpistä, ja alkoi sivellä otsaansa.

— Kuningattareni!… Aarteeni! — alkoi hän vihdoin valittavalla äänellä. — Älä vain suutu minulle…

— Käskin antaa pormestarille ja hänen kolmelle neuvosmiehelleen sata paria raippoja! — päästi herra Andrzej kuin yhdellä henkäyksellä.

Oleńka ei vastannut mitään. Hän kiersi kätensä polviensa ympäri, painoi päänsä alas ja vaipui ajatuksiinsa.

— Lyö pääni poikki! — huudahti Kmicic, — kunhan et vain suutu… En ole vielä tunnustanut kaikkea…

— Sitten he lähettivät Poniewieźiin apua hakemaan. Saapui sata hölmöä solttua ja muutamia upseereita. Soltuille me annoimme heti matkapassin, mutta upseereita — älkää Herran tähden vain suuttuko — upseereita käskin ajamaan alastomina pitkin lunta, kuten kerran herra Tumgratia Orszassa…

Neiti Billewicz nosti päänsä; hänen ankarat silmänsä säihkyivät, ja hänen kasvoilleen nousi puna.

Kmicic katsoi häneen ihmetellen, oli hetken vaiti ja kysyi sitten toisenlaisella äänellä:

— Tosissani! Sellainen teko sopii pakanalle, vaan ei ritarille!… Tahtoisin suojella mainettanne, mutta nyt minua hävettää se, että tuskin olette saapunut, kun jo kaikki paikkakuntalaiset osoittavat teihin kuin rosvoon!

— Mitä minä teidän paikkakuntalaisistanne! Yksi rakki vartioi kymmentä tupaa, ja sittenkin on sillä vähän työtä.

— Mutta yhdelläkään näistä tupalaisista ei ole häpeän tahraa nimessään.
Yhtäkään ei ole oikeudessa tuomittu, paitsi teitä!

— Oh, älä sure sitä! Meidän valtakunnassamme on herra kukin, jolla on miekka ja miehiä. Mitä he minulle mahtavat? Miksi heitä pelkäisin?

— Jollette pelkää ketään, niin tietäkää, että minä pelkään Jumalan vihaa… ja ihmisten kyyneleitä minä pelkään ja vääryyttä. Mutta häpeätä en tahdo jakaa kenenkään kanssa! Vaikka olenkin heikko tyttö, niin rakastan nimeni kunniaa enemmän kuin moni muu, joka sanoo olevansa jalosukuinen ritari.

— Kautta Jumalani, älä uhkaa minua rukkasilla, sillä et tunne minua vielä!

Kmicicin silmät alkoivat säihkyä, mutta Oleńkassa alkoi Billewiczien veri kiehua.

— Uhatkaa minua vain! — sanoi tyttö rohkeasti, — minä en pelkää, vaikka olenkin yksin ja teillä on koko komppania roistoja käskettävänänne! Oikeus on minun turvani!… Luuletteko, etten tiedä teidän Lubiczissa ampuneen maaliin Billewiczien muotokuviin ja viettäneen palvelustyttöjen kanssa irstasta elämää?… Ette tunne minua, jos luulette minun nöyrästi taipuvan. Vaadin teiltä kunniallisuutta, eikä sitä voi mikään testamentti estää… Päinvastoin, isoisäni tahto oli, että minusta tulisi rehellisen miehen vaimo.

Kmicic häpesi nähtävästi tapahtumia Lubiczissa, koska hän painoi päänsä alas ja kysyi hiljaisella äänellä:

— Kyllä minä vielä näytän niille sarkatakeille, — virkkoi Kmicic synkästi. — Mutta se tapahtui kaikki humalassa… ja silloin soturit eivät kysy mitä saa tehdä, mitä ei. Ja mitä palvelustyttöihin tulee, niin en minä ainakaan niitä sisälle tuonut.

Oleńka odotti vihan purkausta, mutta ihmeekseen hän huomasi, että upseerien ulosajo ei herättänyt pahaa verta, vaan päinvastoin iloa.

— Jumaliste, sinussa on ritarin verta! Se on minusta julman hauskaa… sillä sellaisten poikain kanssa on leikki kaukana. Moni on saanut maksaa pahasti. Kyllä he tietävät, kuka Kmicic on! He tottelivat nätisti kuin karitsat! Ja miksi? Minua pelkäsivät!

Ja herra Andrzej katsoi Oleńkaan tyytyväisesti alkaen kierrellä viiksiään. Mutta tämä mielenmuutos ja tyytyväisyys kiusoitti tyttöä yhä enemmän, ja hän sanoi:

— Teidän täytyy valita minun ja heidän välillä! Kmicic ei odottanut tällaista ankaruutta ja vastasi vain huolettomasti, melkeinpä iloisesti:

— Mitäs minä tässä valitsemaan, kun pidän sekä sinut että heidät. Täällä Wodoktyssa voit tehdä mitä haluat, mutta jos minun kumppanini eivät ole tehneet sinulle mitään pahaa, niin miksi ajaisin heidät pois? Neitiseni ei näy käsittävän, mitä merkitsee taisteleminen saman lipun alla samassa sodassa… Mikään sukulaisuus ei solmi sellaista toveruutta kuin yhteinen sodankäynti. Ainakin tuhat kertaa he ovat henkeni pelastaneet. Laki vainoaa heitä — siis sitä suurempi syy on minulla suojella heitä. He ovat kaikki aatelissukua, paitsi Zend, josta piru selvän ottakoon, mutta sellaista hevosten kasvattajaa et löydä koko valtakunnasta. Muuten, jos kuulisit, kuinka hän matkii kaikenlaisia petoja ja lintuja, niin varmaan pitäisit hänestä.

Herra Andrzej rupesi nauramaan tavalla sellaisella kuin heidän välillään ei olisi koskaan ollut vähintäkään väärinkäsitystä, ja Oleńka väänsi käsiään nähdessään kuinka tuo kapinallinen luonne luisui hänen käsistään. Kaikki mitä hän oli puhunut hänelle ihmisten mielipiteestä, kunniattomuudesta ja siitä, että kaikella pitää olla jokin määrä, kaikki se kimposi hänestä takaisin kuin nuoli haarniskasta. Tämän soturin heräämätön omatunto ei antanut vastakaikua Oleńkan mielipahalle, jota jokainen vääryys, jokainen häpeällinen ilkityö oli kasvattanut. Mitenkä häneen voisi vaikuttaa, mitenkä saada hänet vakuutetuksi?

— Tapahtukoon Jumalan tahto! — sanoi Oleńka vihdoin. — Koska minusta kieltäydytte, niin tiemme eroavat! Kyllä Jumala suojelee minua orpoa!

— Niin; jollette sanoin, niin ainakin töin… jollette te minusta, niin minä teistä… Minä en ikänä mene naimisiin miehen kanssa, jolla on ihmisten kyyneleitä ja verta omallatunnollaan, ja jota sormella osoittaen sanotaan rosvoksi ja petturiksi!

— Petturiksi? Älä saata minua tekemään jotakin, jota voisin katua. Lyököön salama minut heti kuoliaaksi, nylkeköön piru minut, jos olen petturi, minä, joka olen puolustanut isänmaata silloin, kun kaikki muut ovat laskeneet kätensä!

— Te olette puolustavinanne, mutta teette kuin vihollinen: hävitätte sitä, rääkkäätte kansalaisia, rikotte sekä Jumalaa että ihmisiä vastaan. Ei! Vaikka sydämeni särkyisi, niin en huoli sellaisesta miehestä!

— Älä puhu noin, muuten tulen hulluksi! Kaikkien pyhimysten nimessä, jollet suostu hyvällä, niin minä otan sinut kuitenkin, vaikka kaikki nuo aateliset, vaikka Radziwillit, vaikkapa itse kuningas ja kaikki paholaiset sarvineen puolustaisivat sinua minua vastaan, vaikka minun täytyisi myydä sieluni pirulle…

— Älkää kutsuko pahoja henkiä, sillä ne voisivat kuulla! — huudahti
Oleńka tehden käsillään suojelevia liikkeitä.

Molemmat vaikenivat, ja hiljaisuus seurasi. Kuului vain herra Andrzejn raskas hengitys. Oleńkan viimeiset sanat olivat kuitenkin puhkaisseet sen panssarin, joka ympäröi hänen omaatuntoaan. Hän tunsi nöyryytystä, eikä tiennyt mitä sanoa, miten puolustautua. Hän alkoi kiivain askelin kulkea edestakaisin huoneessa Oleńkan istuessa liikkumattomana. Heidän yllään riippui eripuraisuuden ja vihan pilvi. Heidän oli kiusallista olla nyt kahden kesken, ja pitkä vaitiolo alkoi tuntua yhä sietämättömämmältä.

— Minä lähden. Katkera oli juoma, jonka minulle tarjosit, karvas oli leipä! Etikkaa olet minulle täällä juottanut!

— Ja te luulette juottaneenne minulle hunajaa? — vastasi Oleńka itkunsekaisella äänellä.

Kmicic astui ovea kohti, mutta kääntyi äkisti ympäri, riensi Oleńkan luo, tarttui hänen kumpaankin käteensä ja sanoi:

— Kristuksen nimessä! Tahdotko, että minä kuolleena syöksyisin hevoseltani maahan?

Oleńka hyrskähti itkuun. Andrzej kiersi käsivartensa tytön ympäri ja syleili tuota hytkähtelevää vartaloa hokien hampaittensa välistä:

— Lyö minua, lyö, älä sääli!… Herkeä jo itkemästä, rakas Oleńka! Minä teen mitä vain haluat. Minä lähetän ne pois… sovitan Upitan asian… minä alan elää toisin… sillä minä rakastan sinua… Hyvä Jumala, sydämeni on haljeta… minä teen kaikki, kunhan et vain itke… ja rakastat minua edelleen…

Näin hän neitoaan rauhoitteli ja lohdutti. Oleńka pyyhki kyynelensä ja sanoi:

— Lähtekää nyt. Kyllä Jumala sovittaa välimme. Sydämessäni ei ole vihaa… vaan tuskaa…

Kuu kumotti jo korkealla yli valkoisten kenttien, kun herra Andrzej ajoi joukkonsa etunenässä Lubicziin. Hänen joukkonsa kiemurteli kuin käärme leveätä tietä pitkin. He ajoivat ensin Wolmontowiczeen, mutta sieltä jäätyneitten soitten yli oikotietä pitkin.

— Pois tieltä! — vastasi Kmicic ja ajoi edelle sanomatta kenellekään mitään. Hänen sydämessään kamppailivat suru ja viha; toisinaan hän tunsi suuttumusta omaa itseään kohtaan. Tämä oli ensimmäinen yö hänen elämässään, jolloin hän teki tiliä omantuntonsa kanssa, ja tämä painosti häntä kovemmin kuin raskain haarniska. Maine tahrattuna hän oli saapunut näille maille, ja mitä hän oli tehnyt korjatakseen sitä? Jo ensimmäisenä päivänä hän oli antanut ammuskella ja viettää irstasta elämää Lubiczissa. Sitten: sotilaat olivat tehneet vääryyttä Vielä pahempaa: hän oli hyökännyt Poniewieźin viranomaisten kimppuun, kaatanut miehet, ajanut upseereita alastomina pakkasessa… Häntä vastaan tullaan tästä nostamaan oikeusjuttu, ja hän häviää. Eikä hän voi nyt, kuten ennen, haalia kokoon asestettua roskajoukkoa ja nauraa korkealle oikeudelle, sillä hän aikoo naida, asettua Wodoktyyn asumaan ja ottaa vastaan viran vakituisessa armeijassa. Ja vaikkapa hän välttäisikin tuomion, niin kaikki nämä ilkityöt, jotka eivät ole arvokkaalle soturille sopivia, tuottaisivat hänelle kuitenkin rangaistuksen. Ehkä pahat työt voitaisiinkin sovittaa, mutta muisto niistä tulisi kuitenkin elämään ihmisten mielissä, hänen omassatunnossaan ja Oleńkan sydämessä…

Hän muisteli, ettei Oleńka ollut kuitenkaan ajanut häntä luotaan, vaan olipa tytön silmistä saattanut lukea anteeksiantamusta, ja Oleńka oli hänestä hyvä kuin enkeli. Hänen teki silloin mielensä kääntyä ympäri, ajaa minkä hevosesta lähtee, heittäytyä Oleńkan jalkain juureen, pyytää anteeksi ja suudella niitä suloisia silmiä, joitten kyynelet olivat tänään hänenkin kasvojaan kostuttaneet.

Eipä puuttunut paljoa, ettei hän purskahtanut itkemään, ja hän tunsi, ettei ollut eläessään rakastanut ketään niin kovasti kuin tuota tyttöä. »Vannon kautta Pyhän Neitsyen», — ajatteli hän, — »että teen kaikki, mitä hän tahtoo. Minä annan kumppaneilleni runsaat lahjat ja lähetän heidät sitten maailman ääriin, sillä totta on, että he johdattavat minut pahaan.» Juolahtipa miehen mieleen, että Lubiczissa hän varmaan tapaa heidät humalassa tai rehkimässä tyttöjen kanssa, ja hänet valtasi sellainen viha, että hän olisi hakannut maahan omat soturinsakin.

— Kyllä minä heille näytän! — mutisi hän. — Vielä eivät ole minua tällaisena nähneet…

Ja hän kannusti hevostaan vimmatusti ja kiskoi ohjaksista. Soroka, joka äkkäsi sen, huomautti sotilaille:

— Nyt on ratsumestari ärjyllä päällä. Jumala varjelkoon joutumasta hänen kynsiinsä!

Herra Andrzej oli todella raivoissaan. Ympärillä vallitsi syvä hiljaisuus. Kuu kumotti kirkkaasti, tuhannet tähdet tuikkivat, tuulen henki ei hievahduttanut puitten oksia — mutta ritarin sydämessä raivosi myrsky. Matka Lubicziin tuntui hänestä pitemmältä kuin koskaan. Synkät metsät ja valkeat kentät herättivät hänessä pelkoa, jollaista hän ei ollut vielä tuntenut. Sitäpaitsi painosti häntä väsymyskin, sillä koko edellisen yön hän oli viettänyt Upitassa helussa ja melussa. Mutta hän päätti voittaa sekä väsymyksen että mielenapeuden ja kääntyi joukkoon päin huutaen:

Hän singahti lentoon kuin nuoli, ja koko joukko seurasi hänen kintereillään. He kiitivät halki metsien ja tasankojen kuin lauma kummittelevia ristiritareja, joita samogitialaisten sanojen mukaan saattaa nähdä lentävän ilmassa kirkkaina, kuutamoisina öinä ennustaen sotaa ja onnettomuutta. Kavioitten kopse kiiri heidän edellään ja jäljessään, ja hevoset alkoivat höyrytä. Vasta kun Lubiczin lumiset katot alkoivat häämöttää, he hiljensivät vauhtia.

Kartanon portti oli selkoisen selällään. Kmicic ihmetteli, ettei kukaan tullut ulos katsomaan tulijoita, vaikka koko pihamaa täyttyi hevosista ja miehistä. Hän oli odottanut näkevänsä ikkunat valaistuina ja kuulevansa Uhlikin tshekanikan säveleitä ja hurjaa humua. Mutta ainoastaan ruokasalin kahden ikkunan läpi tuikahteli himmeä tuli; muuten oli aivan pimeätä, hiljaista, kolkkoa. Vääpeli Soroka hyppäsi ensimmäisenä hevosen selästä ja astui ratsumestarin luo pitämään jalustinta.

— Menkää nukkumaan! — sanoi Kmicic. — Väentupa täyteen, loput tallinvajaan! Hevoset talliin; heiniä on ladossa!

Kmicic astui hevosen selästä alas. Eteisen ovi oli aivan auki ja eteisessä kylmä kuin pihalla.

— Tukkihumalassa ovat! — murahti Andrzej. Ja hänet valtasi sellainen kiukku, että hän alkoi purra hammasta. Matkalla Lubicziin hän oli vavissut vihasta ajatellessaan tapaavansa kumppanit juomassa ja irstailemassa, mutta nyt tämä hiljaisuus kiusoitti häntä vieläkin enemmän.

Hän astui ruokasaliin. Suurella pöydällä paloi savuava talikynttilä levittäen ympärilleen punertavaa hohdetta. Ilma, joka tulvahti avatusta ovesta, sai kynttilän liekin lepattamaan, niin ettei herra Andrzej ensinnä nähnyt mitään. Vasta kun lepatus oli laannut, huomasi hän seinän vieressä jonon makaavia ihmisiä.

— Ovatko he juoneet itsensä kuoliaiksi, vai mitä? — mutisi hän rauhattomasti.

Hän astui lähimmän makaavan luo. Kasvoja hän ei voinut nähdä, ne olivat varjossa, mutta valkoisesta vyöstä ja valkoisesta tshekanikan kotelosta hän tunsi, että se oli herra Uhlik, ja alkoi kursailematta potkia häntä jalallaan.

Mutta herra Uhlik makasi liikkumatta, kädet kylkiä pitkin, ja yhtä liikkumatta olivat muutkin. Kukaan ei haukotellut, ei ojennellut, ei herännyt, ei huutanut. Herra Kmicic pani merkille, että kaikki makasivat selällään samassa asennossa, ja kauhea aavistus juolahti hänen mieleensä.

Hän syöksyi pöydän luo, otti vapisevin käsin talikynttilän ja valaisi sillä makaavien kasvoja.

Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, sillä näky oli kerrassaan hirvittävä… Uhlikin saattoi tuntea vain valkoisesta vyöstään, sillä kasvot ja pää olivat yhtenä muodottomana, verisenä massana ilman silmiä, nenää ja suuta; pitkät viikset vain pistivät esiin tästä hirvittävästä läjästä. Herra Kmicic valaisi seuraavia… Toisena rivissä makasi Zend hampaat purtuina yhteen ja silmät, joissa vieläkin kuvastui kuoleman kammo, pullistuneina ulos kuopistaan. Kolmannen, Ranickin, silmät olivat ummessa, ja kasvot täynnä valkoisia, punaisia ja mustia täpliä. Herra Kmicic valaisi edelleen… Neljäntenä oli herra Kokosinski, rakkain Kmicicin kumppaneista, sillä olivathan he vanhoja naapureita. Hän näytti nukkuvan rauhallisesti, mutta kaulassa oli ammottava haava. Viidentenä virui jättiläiskasvuinen Kulwiec-Hippocentaurus, nuttu rinnan kohdalta avattuna ja pää muodottomaksi ruhjottuna. Herra Kmicic vei kynttilän kunkin kasvoille, ja kun hän vihdoin katseli kuudetta, Rekucia, näytti hänestä kuin onnettoman silmäluomet olisivat hiukan liikahtaneet.

Haavoittuneen kasvot alkoivat liikkua, silmät ja huulet avautuivat, mutta sulkeutuivat kohta jälleen.

— Se olen minä! — toisti Kmicic. Rekucin silmät avautuivat nyt kokonaan. Hän tunsi ystävänsä ja voihki hiljaa:

Sitten hän ojensi itseään, jäykistyi, silmät sammuivat — ja hän oli kuollut.

Kmicic meni ääneti pöydän luo, laski sille kynttilän, istuutui tuolille ja alkoi käsillään hieroa kasvojaan kuin herännyt, joka ei vielä itsekään tiedä, onko hän valveilla vai näkeekö unta.

Sitten hän katsoi taas ruumiita, jotka makasivat lattialla hämärässä. Kylmä hiki pusertui hänen otsalleen, hiukset nousivat pystyyn, ja hän huusi yht'äkkiä niin julmasti, että ikkunaruudut helisivät kehyksissään:

Väentuvassa nukkuvat sotilaat kuulivat huudon ja karkasivat saliin.
Kmicic osoitti ruumiita seinän vieressä.

Sotilaat juoksivat katsomaan ruumiita; toiset heistä sytyttivät päreen, jolla valaisivat vainajain kasvoja. Ensimmäistä hämmästyksen hetkeä seurasi melua ja huutoja. Tulivatpa jo nekin, jotka olivat joutuneet talliin nukkumaan. Koko talo oli valaistu, miehiä kuhisi, ja tässä huutojen, kysymysten ja liikkeitten sekamelskassa makasivat vain murhatut — vastoin tapaansa — rauhallisina ja välinpitämättöminä kaikesta. Heidän sielunsa olivat kaikonneet kauaksi pois; ei sotatorvi eikä maljojen kilinä olisi saanut enää heidän ruumiitaan liikkeelle.

Sotilaitten laumasta kuului yhä useammin uhkauksia ja kirouksia. Kmicic, joka tähän saakka oli ollut kuin tajuton, ryntäsi yht'äkkiä pystyyn ja ärjäisi:

Kaikki hyökkäsivät ovea kohti. Tuskin oli puolta tuntia kulunut, kun satakunta ratsumiestä kiiti täyttä laukkaa leveätä, lumista tietä pitkin, ja heidän etunenässään herra Andrzej kuin paholaisen riivaamana, lakitta ja paljastettu miekka kädessä. Yön hiljaisuudessa kajahteli villejä huudahduksia:

Kuu oli juuri kohonnut öisellä taipalellaan korkeimmilleen, kun sen hohde alkoi sulautua punertavaan valoon, joka näytti nousevan kuin maasta. Vähitellen muuttui taivas yhä punaisemmaksi, ja vihdoin näkyi koko seutu punertavassa valaistuksessa. Koko Butrymien asuma laaja kylä oli yhtenä tulimerenä, ja Kmicicin villit soturit kiitivät ympäri halki savupilvien, savuavien raunioitten ja murhasivat kauhun turruttamaa kansaa…

Läheisten kylien asukkaat heräsivät unestaan. Missä suurempina, missä pienempinä joukkoina kokoontui kansaa teille ja talojen edustoille katsomaan kohti palopaikkaa ja vaihtamaan tuskallisia huomautuksia: »Vihollinen on kai tunkeutunut Volmontowiczeen ja polttaa kylää… Tuo ei ole mikään tavallinen tulipalo!»

Laukaukset, jotka silloin tällöin kajahtelivat palopaikalta päin, vahvistivat tällaisia otaksumisia.

— Lähtekäämme auttamaan! — kehoittivat rohkeammat. — Älkäämme antako veljiemme sortua!…

Kun vanhemmat näin haastelivat, olivat nuoremmat jo nousseet hevosten selkään. Krakinowissa ja Upitassa soitettiin kirkonkelloja.

— Wolmontowicze palaa! Kuuluu laukauksia ihan tänne saakka! Siellä taistellaan! Jumala, ole meille armollinen!

Oleńkalta pääsi kauhun huudahdus. Hän hyppäsi vuoteestaan ja alkoi pukeutua kiireisesti. Hänen ruumiinsa vapisi kuin kuumeessa. Hän yksin aavisti heti, mikä vihollinen oli hyökännyt onnettomien Butrymien kimppuun.

Hetkisen kuluttua tulivat unesta säikähtyneet tytöt itkien sisään. Oleńka polvistui pyhimyksen kuvan eteen, ja muut seurasivat hänen esimerkkiään. Kaikki alkoivat lukea rukousta kuolevain puolesta.

He olivat ehtineet tuskin puoliväliin rukousta, kun eteisen ovelta kuului kovaa kolkutusta. Tytöt hypähtivät pystyyn, ja pelokas huudahdus nousi heidän rinnoistaan.

Kolkutus kuului kahta kovemmin, ja saattoi jo odottaa, että ovi tuossa tuokiossa romahtaa sisään. Ajopoika Kostek syöksyi huoneeseen keskelle tyttöjen parvea.

Poika riensi ulos. Oleńka otti kynttilän ja meni ruokasaliin. Neiti
Kulwiec ja tytöt seurasivat häntä.

Hän oli tuskin ennättänyt laskea kynttilän pöydälle, kun eteisestä kuului aseitten kalinaa, ovi narahti, ja naisten eteen ilmaantui herra Kmicic kauhean näköisenä, verisenä, savun mustaamana, huohottaen ja silmissä mieletön ilme.

— Hevoseni kaatui metsässä!… — huusi hän. — He ajavat minua takaa!…

Hän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta ulkoa kuului samassa huutoa ja kavioiden kapsetta, mikä lähestyi nopeasti.

— Paholaiset tulevat ottamaan sieluani!… Hyvä on! — huusi Kmicic kuin pyörryksissä.

— Jos kysytään, niin sanokaa, ettei täällä ole ketään. Menkää nyt tupaan!

Ja melkein väkisin Oleńka työnsi hänet ulos avatusta ovesta, jonka hän heti sulki.

Sillävälin oli koko piha täyttynyt asestetuista miehistä, ja kohta senjälkeen astuivat Butrymit, Gosciewiczit, Domaszewiczit ynnä muut taloon. Huomattuaan emännän he pysähtyivät ruokasaliin. Oleńka, seisoen kynttilä kädessä, sulki heiltä tien muihin huoneisiin.

— Mitä on tekeillä? Mitä asiaa? — sanoi hän silmäänsä räpäyttämättä hurjien katseitten ja paljastettujen miekkojen edessä.

— Kmicic on sytyttänyt Wolmontowiczen tuleen! — huusivat tulijat kuorossa. — Hän on surmannut miehiä, naisia, lapsia!…

— Me olemme tappaneet hänen kumppaninsa! — kuului Jozwa Butrymin ääni.
— Nyt tahdomme hänen päänsä!…

— Ottakaa hänet kiinni! — huusi neiti. — Mitä siinä seisotte! Ottakaa kiinni!

— Eikö hän ole piiloutunut tänne? Me löysimme hänen hevosensa metsästä…

— Täällä häntä ei ole… Ovi oli lukittu! Etsikää tallista ja vajoista!

— Suu kiinni! — jyrisi Jozwa Butrymin mahtava ääni. — Oleńka hyvä! — sanoi hän, — älä piilota häntä meiltä! Se on kirottu mies!

— Amen! — huudettiin. — Ensin talliin ja vajoihin, sitten metsään!
Kyllä me hänet löydämme! Surma roistolle!

Kuului taas aseitten kalinaa ja nopeita askelia. Takaa-ajajat syöksyivät ulos ja nousivat hevosten selkään. Osa heistä tarkasti tallin, navetan ja vajat — sitten alkoivat huudot hävitä metsään päin.

Aleksandra-neiti odotti, kunnes kaikkialla oli taas hiljaista. Sitten hän koputti kuumeisesti sen huoneen oveen, jonka taakse oli piilottanut Kmicicin.

Oleńka ravisti hajalla olevaa tukkaansa, joka peitti viittana hänen olkapäänsä.

— En tahdo nähdä teitä silmieni edessä! Ottakaa hevonen ja ajakaa matkoihinne!

— Teidän kätenne ovat veriset kuin Kainin kädet! — huusi Oleńka peräytyen, ikäänkuin hän olisi nähnyt käärmeen. — Pois! Iäksi!

KUUDES LUKU.

Harmaa aamu valkeni ja valaisi Wolmontowiczen raunioita, kyteviä rakennusrykelmiä ja palaneita tai miekoilla silvotuita ihmisten ja hevosten ruumiita. Kalpeita kyläläisiä oli etsimässä sammuvain hiilten seasta rakkaitten vainajain ruumiita tai jäännöksiä omaisuudesta. Se päivä oli murheen ja tuskan päivä koko Laudalle. Olivathan laudalaiset kyllä voittaneet Kmicicin joukon, mutta se voitto oli raskas ja verinen. Paitsi Butrymeja, jotka olivat menettäneet eniten, ei ollut kylää, jossa leskivaimot eivät olisi itkeneet miehiään, vanhemmat lapsiaan tai lapset isiään. Vaikea oli laudalaisten ollut kukistaa hyökkääjiä, sillä sotakuntoisimmat miehet olivat poissa, ja ukot ja pojat vain olivat ottaneet osaa taisteluun. Kmicicin joukosta ei ollut yksikään päässyt pakoon. Toiset olivat kaatuneet Wolmontowiczessa puolustautuessaan viimeiseen saakka, toiset tavattiin seuraavana päivänä metsistä ja tapettiin armotta. Mutta Kmicic itse oli kadonnut jäljettömiin. Kyllä koetettiin arvata minne hän oli joutunut, mutta turhaan.

Jäljelläolevat Butrymit siirtyivät Wodoktyyn ja asettuivat siellä kuin leiriin. Talo oli täynnä naisia ja lapsia. Ne, joille tilaa ei ollut, jatkoivat matkaa Mitrunyyn, jonka Aleksandra-neiti oli luovuttanut palosta kärsineitten käytettäväksi. Asestetut miehet vartioivat Wodoktya sekä päivin että öin; pelättiin näet, että herra Kmicic ei pidä itseään vielä voitettuna ja jonakin päivänä saattaa hyökätä asevoimin ryöstämään kihlattunsa. Paikkakunnan huomatuimmat kartanot lähettivät sinne kasakoita ja heitukoita. Wodokty näytti piiritykseen varustautuvalta kaupungilta.

Keskellä asestettujen miesten ja puuhaavain naisten parvea kulki surupukuinen Aleksandra-neiti kalpeana ja surullisena, kuunnellen ihmisten valituksia ja Kmiciciin kohdistettuja kirouksia, jotka pistivät hänen sydämeensä kuin miekanterä, sillä olihan hän tavallaan syynä kaikkiin näihin onnettomuuksiin. Hänen tähtensähän oli paikkakunnalle saapunut tuo mieletön mies, joka häiritsi järjestystä, jätti jälkeensä verisiä muistoja ja hävitti kuin turkkilainen kyliä tulella ja miekalla. Olipa ihmeellistä, että yksi ainoa mies oli voinut tehdä niin paljon pahaa niin lyhyessä ajassa, mies, joka ei ollut varsin paha eikä pilaantunutkaan. Aleksandra-neiti, joka parhaiten tunsi miehen, käsitti tämän paremmin kuin muut. Herra Kmicicin ja hänen tekojensa välillä oli kuin syvä kuilu. Mutta Aleksandra-neiti tunsi sydämessään kipua juuri siksi, että tuo mies, johon hän oli rakastunut nuoren sydämensä koko hehkulla, olisi voinut olla niin toisenlainen: hänellä oli edellytykset olla mallikelpoinen ritari, sotilas ja kansalainen, ja hän olisi voinut voittaa ihmisten rakkauden ja siunauksen — inhon ja kirousten sijaan.

Toisinaan Aleksandra-neidistä tuntui, että jokin paha voima ajoi Kmiciciä väkivaltaisiin tekoihin, ja silloin hänen tuli kovasti sääli onnetonta miestä, ja rakkaus leimahti taas hänen sydämessään.

Sillävälin sateli haasteita herra Kmicicille piirikaupungissa, ja
Storöstä Hlebowicz lähetti sotilaita etsimään rikoksentekijää.

Mutta oikeuden tuomioista oli vielä pitkä matka niitten toimeenpanoon, sillä epäjärjestys kasvoi valtakunnassa kasvamistaan. Hirvittävä sota uhkasi maata ja lähestyi verisin askelin Samogitiaa. Mahtava Radziwill Birźesta, joka yksin olisi pystynyt tekemään viholliselle vastarintaa, oli kokonaan hukkumaisillaan yleisiin poliittisiin asioihin ja vielä enemmän omaa sukuaan koskeviin suuriin suunnitelmiin, joilla hän koetti kohota muita ylemmäksi, vaikkapa yleisen hyvän kustannuksella. Muut magnaatit ajattelivat myös enemmän omaa itseään kuin isänmaataan. Aina kasakkasotain alkupuolelta saakka oli valtakunnan mahtava valtiorakennus ruvennut liitoksissaan liikkumaan.

Rikkaasta, tiheäänasutusta maasta, jossa asui ritarillista kansaa, oli tullut vihollisten ryöstöjen esine, ja itsevaltaisuus ja väkivalta nostivat päätään yhä korkeammalle välittämättä laista.

Sorretujen paras ja ainoa turva sortajia vastaan oli miekka. Tästä syystä oli koko Laudakin yhä aseissa valmiina väkivoimalla torjumaan Kmicicin väkivallan.

Kului kuukausi ilman että Kmicicistä saatiin mitään tietoja. Alettiin hengittää vapaammin. Varakkaat tilanomistajat kutsuivat pois Wodoktyyn lähettämänsä väen. Pikkueläjät alkoivat myös ikävöidä työhön kotoisille konnuilleen ja läksivät toinen toisensa jälkeen pois. Ajan kuluessa laimeni sotaisa innostus, ja köyhä maalaisaatelisto halusi yhä enemmän rangaista karkuria oikeuden voimalla ja saada korvausta rauhallisin keinoin. Itse Kmiciciä ei rangaistus voinut kohdata, mutta olihan Lubicz jäljellä, suuri ja komea maatila, joka hyvin riitti korvaamaan kaikki vauriot. Aleksandra-neiti kannatti muuten laudalaisten naapurien päätöstä ryhtyä käymään oikeutta. Pari kertaa saapui laudalaisia hänen luokseen neuvottelemaan, eikä hän ainoastaan ottanut näihin neuvotteluihin osaa, vaan vieläpä johti niitä hämmästyttäen kaikkia terävällä älyllään, jota oikeusoppinutkin olisi voinut kadehtia. Laudalaiset tahtoivat vallata Lubiczin ja antaa sen Butrymeille, mutta neiti oli jyrkästi sitä vastaan.

— Älkää maksako väkivaltaa väkivallalla, — sanoi hän, — sillä siten kääntyisi teidänkin asianne pahaksi. Tulkoon oikeus ja totuus olemaan kokonaan teidän puolellanne. Hän on mahtava mies, jolla on paljon suhteita, ja hän löytää oikeudessa varmasti puolustajan, joka ottaa ajaakseen hänen asiaansa, jos te annatte siihen vähintäkään syytä, laittakaa niin, että asianne on päivänselvä ja ettei oikeus voi muuta kuin tuomita teidän hyväksenne, vaikka se olisi kokoonpantu vain hänen veljistään. Sanokaa Butrymeille, etteivät he ota karjaa eikä viljelyksiä, vaan jättävät Lubiczin aivan koskemattomaksi. Minä luovutan heille Mitrunysta mitä ikänä tarvitsevat; siellä on kaikkea hyvää enemmän kuin milloinkaan Wolmontowiczessa. Ja jos herra Kmicickin sattuisi palaamaan paikkakunnalle, niin jättäkää hänet rauhaan, kunnes oikeus on ratkaissut hänen asiansa. Muistakaa, että vain niin kauan kuin hän on elossa, teillä on oikeus vaatia häneltä korvausta.

Näin puhui viisas ja selväjärkinen Aleksandra-neiti, ja laudalaiset ylistivät hänen älyään ajattelematta, että asian lykkääminen saattaa myös hyödyttää herra Andrzejta, ainakin pelastaa hänen henkensä. Kukaties Oleńka tahtoikin pelastaa onnettoman uhkaavasta hengenvaarasta? Oli miten hyvänsä, laudalaiset seurasivat Oleńkan neuvoa, sillä he olivat jo ammoisista ajoista saakka tottuneet pitämään pyhinä Billewiczien sanoja. Lubicz jäi koskemattomaksi, ja herra Andrzej, jos hän olisi palannut, olisi saanut olla ainakin jonkin aikaa rauhassa maatilallaan.

Mutta Kmiciciä ei vain kuulunut. Sensijaan sai Aleksandra-neiti puolitoista kuukautta myöhemmin kirjeen, jonka toi tuntematon mies. Kirje oli Kmiciciltä ja kuului:

»Rakastettu, kallein, kaivattu Oleńka! Jokaiselle luodulle, etenkin ihmiselle, vieläpä kaikkein kurjimmallekin on synnynnäistä halu saada kostaa kärsimänsä vääryys. Ja jos minä kaadoin sen kehnon maalaisaateliston, niin — kautta Jumalani! — se ei tapahtunut verenhimosta, vaan siksi, että he, vastoin Jumalan ja ihmisten lakia, murhasivat minun toverini välittämättä heidän nuoruudestaan ja jalosta syntyperästään, murhasivat julmemmin kuin kasakat ja tataarit konsanaan. En kiellä, että yli-inhimillinen viha valtasi minut silloin, mutta kukapa ei ymmärtäisi veljesveren sytyttämää vihaa? Elämänsä kukoistuksessa syyttömästi murhattujen herrojen Kokosinskin, Ranickin, Uhlikin, Rekucin, Kulwiecin ja Zendin henki nosti minun käteni juuri sillä hetkellä, kun minä — sen Jumala todistaa! — ajattelin rauhaa ja ystävyyttä koko Laudan aateliston kanssa aikoen sinun suloisten neuvojesi mukaan ruveta elämään uutta elämää. Kun kuulet minua soimattavan, niin kuule myös minun puolustukseni ja tuomitse oikeudenmukaisesti! Minun tulee nyt sääli noita ihmisiä Wolmontowiczessa, jossa mahdollisesti syyttömätkin saivat kärsiä, mutta kun soturi kostaa veljensä veren, niin hän ei erota syyllisiä ja syyttömiä eikä säästä ketään. Jumala suokoon, ettei tämä pahentaisi minua sinun silmissäsi! Se olisi suurin rangaistus minulle muitten syntien ja oikeutetun vihan tähden, sillä luotasi lähdettyäni minä epätoivoisena käyn nukkumaan ja epätoivoisena herään voimatta unohtaa sinua ja rakkauttani. Tuomitkoon oikeus minut, onnettoman, vahvistakoot valtiopäivät tuomion, julistakoot minut kunniattomaksi, auetkoon maa jalkojeni alla, kaikki minä kärsin, kaikki kestän, kun sinä väin et karkoita minua sydämestäsi. Minä teen kaikki, mitä he haluavat, luovutan Lubiczin ja vihollisen poistuttua maasta myös maatilani Orszassa. Minulla on rahaa maahan kaivettuna metsässä, ja he saavat ottaa senkin, kunhan sinä vain sanot olevasi minun, kuten isoisäsi toivoi. Sinä olet pelastanut henkeni, pelasta myöskin sieluni, sillä minä näen, että jos sinä minut hylkäät, niin hylkää minut Jumalakin, ja epätoivo yllyttää minua vielä pahempiin tekoihin…»

Kuka voi ymmärtää, kuka kertoa, kuinka monta myötätuntoista ääntä Oleńkan sielussa heräsi Andrzejta puolustamaan! Rakkaus lentää kevyesti kuin siemen tuulen mukana, mutta kun siemen on sydämessä kasvanut puuksi, niin voi sen temmata irti vain samalla kuin sydämenkin. Neiti Billewicz oli niitä, jotka rakastavat sydämensä koko voimalla, ja siksipä hän kostuttikin kirjeen kyynelillään. Mutta hän ei voinut kuitenkaan ensimmäisestä sanasta unohtaa kaikkea, antaa kaikkea anteeksi. Kmicicin katumus oli varmaan vilpitön, mutta hänen villi luonteensa ei ollut näitten tapahtumain tähden muuttunut, niin että tulevaisuutta täytyi vieläkin ajatella pelolla. Herra Andrzejlta ei olisi pitänyt vaatia sanoja, vaan tekoja. Muuten, kuinka Oleńka olisi voinut sanoa miehelle, joka oli ollut hukuttamaisillaan koko seudun vereen ja jota kaikki Raudassa kirosivat: »Tule, murhista ja murhapoltoista, verestä ja kyynelistä minä annan rakkauteni ja käteni.»

»Olen sanonut, etten tahdo teitä tuntea ja nähdä, ja pidän sanani, vaikka sydämeni murtuisi. Sellaisia rikoksia ja vahinkoja kuin täällä tekemänne ei voi korvata rahalla eikä maatiloilla, koska kuolleita ei voi herättää henkiin. Te ette myöskään menetä ainoastaan omaisuuttanne, vaan kunnianne. Jos ne henkilöt, joitten kodit olette polttanut ja heidät itsensä surmannut, antavat anteeksi, niin annan minäkin. Mutta koska tätä ei milloinkaan tule tapahtumaan, niin etsikää onneanne jostakin muualta, mutta ennen kaikkea Jumalan anteeksiantamusta, sillä se on teille ihmisten anteeksiantoa välttämättömämpi…»

Aleksandra-neiti kostutti joka sanan kyynelillään. Sitten hän sinetöi kirjeen ja vei sen itse lähetille.

— Mistäpäin olet? — kysyi hän katsellen miestä, joka oli puettu puoleksi talonpojan, puoleksi renkimiehen tavoin.

— Sitä en saa sanoa… Mutta hän on kaukana täältä. Olen ajanut viisi päivää ja hevoseni melkein kuoliaaksi.

— Jumalan haltuun! Sano terveisiä isännällesi… odotapas… sano, että toivon Jumalan häntä auttavan.

Mies meni — ja taas kului päiviä ja viikkoja ilman että Kmicicistä mitään kuului. Sensijaan saapui toinen toistaan surullisempia valtakunnan yleisiä asioita koskevia sanomia. Chowanskin johtamat moskovalaiset joukot levisivät yhä laajemmalle yli maan. Paitsi Ukrainaa oli jo suuri osa Suur-Puolan vojevodakuntia vihollisen hallussa. Vain Samogitia ja muutamat muut seudut hengittivät vielä vapaina, mutta nekin odottivat noita kutsumattomia vieraita joka päivä. Valtakunta oli heikontunut äärimmilleen, koskei se enää kyennyt vastustamaan vihollista, jota oli tähän saakka vähäksynyt ja jonka kanssa oli helposti tullut aikoihin. Totta kyllä, tällä vihollisella oli tuntuvaa apua Chmielnickin kapinasta, jota ei vieläkään ollut saatu kukistetuksi. Mutta huolimatta kapinasta ja siitä, että maan voimat olivat kovin uuvuksissa edellisistä sodista, sekä valtiomiehet että sotapäälliköt vakuuttivat, että Suur-Puola yksin kykeni ei ainoastaan vastustamaan vihollista, vaan vieläpä voitokkaasti viemään lippunsa maan rajojen yli. Pahaksi onneksi teki tämän mahdottomaksi sisäinen eripuraisuus, joka lamautti uhrauksiin valmiina olevien kansalaisten voimia. Sillävälin tulvi tuhansia kansalaisia, sekä ylhäisiä että alhaisia, niille seuduille, jotka vielä olivat vihollisesta vapaat. Samogitian kaupungit ja kylät olivat täynnä ihmisiä, jotka sota oli syössyt kurjuuteen. Paikkakuntain asukkaat eivät voineet antaa heille riittävästi suojaa asunnoissaan, puhumattakaan ravinnosta — ja monet kuolivat nälkään. Usein he väkivalloin ottivat sellaista, joka heiltä kiellettiin, ja tästä syystä olivatkin murhat, tappelut ja muut kahakat tavallisia.

Talvi oli tuima. Vielä huhtikuussa oli lunta syvälti ei ainoastaan metsissä, vaan tasangoillakin. Kun edellisen vuoden viljavarat olivat huvenneet eikä uusia vielä ollut, alkoi nälänhätä, sodan veli, raivota levittäen valtaansa yhä laajemmalle. Teitten varsilla ja pelloilla saattoi tavata laihtuneita ihmisruumiita, joita sudet olivat syöneet. Susia oli sinä vuonna runsaasti, ja ne lähestyivät kyliä suurina laumoina. Niitten ulvonta yhtyi ihmisten valitushuutoihin. Pelloilla ja metsissä paloi öisin tuhansia nuotioita, joitten ääressä onnettomat vaeltajat lämmittelivät paleltuneita jäseniään. Jos joku sattui ajamaan ohi, juoksivat nämä heti pyytämään rahaa tai leipää milloin kiroten, milloin nyyhkyttäen.

Taikauskoinen pelko painosti ihmisten mieliä. Useat vakuuttivat, että kaikki nämä sodat ja onnettomuudet olivat yhteydessä kuninkaan nimen kanssa. Selitettiin, että rahoissa olevat kirjaimet I.C.R. eivät merkinneet ainoastaan Ioannes Casimirus Rex (Kuningas Jan Kasimir) vaan myöskin Initium Calamitatis Regni (Kuningaskunnan onnettomuuksien alku).

Jos moinen pelko ja epäjärjestys vallitsi niissä maakunnissa, joihin sota ei vielä ollut levinnyt, niin saattaa helposti käsittää, mitä tapahtuikaan niissä, joihin vihollinen jo oli astunut. Koko valtakunta oli hajoamaisillaan, puoluetaistelujen runtelema ja kuumeessa, kuten sairas ennen kuolemaa. Ennustettiin uusia sotia, sekä ulkonaisia että sisäisiä, eikä syytä puuttunutkaan. Useat mahtavat suvut, jotka olivat joutuneet eripuraisuuden pyörteisiin, pitivät toisiaan ihan vihollisvaltoina, ja esimerkkiä seuraten koko maa jakautui eri leireihin. Niin oli asian laita Liettuassakin, missä vanha viha suurhetmani Janusz Radziwillin ja sotahetmani ja valtiovarainhoitaja Gosiewskin värillä oli muuttunut ilmeiseksi sodaksi. Gosiewskin puolella olivat mahtavat Sapiehat, joille Radziwill-suvun mahti oli jo aikoja sitten ollut kuin tikku silmässä. Raskaita olivat ne syytökset, joita Sapiehat kohdistivat suurhetmaniin: tämä oli omaa kunniaansa tavoitellen johtanut joukot Szklowin luona häviölle, jättänyt maan alttiiksi vihollisen ryöstöille, hankkinut itselleen oikeuden saada ottaa osaa Saksan keisarikunnan maapäiviin vahingoittaen maan etua, ruvennut haaveilemaan omaa valtakuntaa ja vainonnut katolilaisia…

Useammin kuin kerran olivat eri puolueitten kannattajat hyökänneet toistensa kimppuun ja puolueitten johtajat valittaneet siitä Varsovaan. Heidän vaikutuksensa tuntui valtiopäivilläkin. Tämä tällainen edisti yhä hillittömämpää mielivaltaa ja Kmicicin tapaisten miesten toimia.. Tarvitsi vain ilmoittaa kuuluvansa johonkin puolueeseen, niin sai siltä turvaa.

Mutta sillävälin vihollinen yhä eteni, vain paikka paikoin vastarintaa kohdaten, kuten linnojen luona.

Tällaisten olosuhteitten vallitessa laudalaisten täytyi elää valmiina taistelemaan, etenkin kun hetmanit eivät olleet lähitienoilla. He olivat nimittäin lähteneet vihollista vastaan ja taistelivat siellä ilman erikoista menestystä, tosin kyllä häiriten vielä vapaitten maakuntain valtaamista. Pawel Sapieha taisteli omien joukkojensa etunenässä aika kunniakkaasti. Mainehikas sotaherra Janusz Radziwill, jonka pelkkä nimi oli Szklowin taisteluun saakka täyttänyt vihollisen pelolla, sai muutamia melko huomattavia voittoja. Gosiewski milloin kävi sotaa, milloin neuvotteluja; molemmat päälliköt kokosivat yhä suurempia joukkoja tietäen, että keväällä sota leimahtaa uudelleen. Mutta miehistä oli puute, valtiovarat olivat lopussa ja yleistä kutsuntaa oli melkein mahdoton toimittaa vihollisen valtaamilla seuduilla. »Tätä olisi pitänyt harkita jo ennen Szklowia», — sanoivat gosiewskilaiset. — »Nyt on jo myöhäistä.» Ja olipa todellakin myöhäistä. Kruunun joukot eivät voineet tulla avuksi, koska olivat kaikki Ukrainassa ankarassa työssä Chmielnickia, Szeremetowia ja Buturlinia vastaan.

Vain viestit Ukrainassa tapahtuneista sankarillisista taisteluista, valloitetuista kaupungeista ja ennenkuulumattomista sotaretkistä jossakin määrin kohottivat painunutta mielialaa ja rohkaisivat puolustukseen. Kruununhetmanien nimet kajahtivat kunniaa, ja niitten rinnalla mainittiin Stefan Czarnecki yhä useammin. Mutta kunnia ei voinut yksinään korvata sotajoukkoja, ja liettualaiset hetmanit peräytyivät hitaasti kantaen keskinäistä vihaa.

Vihdoin oli Radziwill Samogitiassa. Hänen kanssaan palasi rauha Laudan seuduille. Mutta kalvinilaiset kaupungeissa nousivat, kun tiesivät päämiehensä olevan lähellä, ja alkoivat harjoittaa väkivaltaa katolilaisia ja heidän kirkkojaan kohtaan. Sitävastoin ne rosvojoukot, jotka Radziwillien, Gosiewskien ja Sapiehojen värejä käyttäen olivat hävittäneet seutua, katosivat, ja kansalta pääsi helpotuksen huokaus.

Kun epätoivo saattaa helposti kääntyä toivoksi, niin alkoi mieliala Laudassakin nousta. Aleksandra-neiti asusti kaikessa rauhassa Wodoktyssa. Herra Wolodyjowski, joka yhä asui Pacunelessa toipuen vähitellen, tiesi kertoa, että kuningas keväällä asettuisi uuden sotajoukon johtoon, jolloin sota tulisi tekemään käänteen. Lumi suli, ja koivut puhkesivat hiirenkorvalle. Laudalaiset alkoivat kyntää peltojaan. Laudan joki tulvi yli äyräittensä. Taivas kirkastui. Ihmiset tulivat toivehikkaammiksi.

Silloin tapahtui jotakin, joka taas karkoitti hiljaisuuden Laudasta ja sai asukkaat vaihtamaan auran miekkaan.

SEITSEMÄS LUKU.

Herra Wolodyjowski, tuo kuuluisa, vaikkakin vielä nuori soturi, asui, kuten sanottu, yhä Pacunelessa Pakosz Gasztowtin luona, jota pidettiin paikkakunnan rikkaimpana miehenä. Kolme tytärtään herra Gasztowt oli naittanut Butrymeille ja antanut heille niin runsaat myötäjäiset, että moni jalosukuinen neiti olisi voinut heitä kadehtia. Kolme muuta tytärtä oli vielä kotona, ja nämä hoitivat herra Wolodyjowskia, jonka käsivarsi oli milloin parempi, milloin pahempi, riippuen ilmoista. Kaikki laudalaiset olivat hyvin huolissaan tästä käsivarresta, sillä he olivat nähneet sen työssä Szklowin ja Sepielowin luona, ja yleinen mielipide oli, että parempaa oli vaikea löytää koko Liettuasta. Siksipä kaikki kunnioittivat ja suosivat nuorta everstiä. Gasztowtit, Domaszewiczit, Gosciewiczit ja Stakjanowit ynnä muut lähettivät säännöllisesti Pacuneleen kaloja, sieniä, metsänriistaa ja heiniä hevosille, jottei ritarin ja hänen väkensä tarvitsisi kärsiä minkäänlaista puutetta. Heti kun hän tunsi itsensä heikommaksi, he ajoivat minkä jaksoivat lähintä välskäriä noutamaan, sanalla sanoen, kilpailivat kohteliaisuudessa.

Ja herra Wolodyjowski viihtyikin siellä niin hyvin, että vaikka Kiejdanyssa olisi ollut mukavampi ja lääkärinhoito parempaa, hän kuitenkin jäi Pacuneleen. Vanha Gasztowt oli mielissään eikä säästänyt hänen tähtensä mitään, sillä hänen arvonsa kohosi koko Laudassa, kun hän sai pitää luonaan vierasta, josta itse Radziwill olisi voinut ylpeillä.

Kmicicin tappion ja paon jälkeen Wolodyjowskiin ihastuneet tilanomistajat päättivät naittaa Aleksandra-neidin hänelle. »Miksi etsiä hänelle miestä pitkin maailmaa?» — sanoivat vanhimmat eräässä kokouksessa, jossa pohdittiin vain mainittua kysymystä. — Kun Kmicic on tahrannut kunniansa niin katalilla teoilla, että hänet olisi jätettävä pyövelille, jos hän vielä hengissä on, niin on neidin heitettävä hänet sydämestään, kuten testamentissakin oli määrätty. Ottakoon herra Wolodyjowski hänet! Holhoojina voimme siihen suostua, ja siten hän saa kelpo miehen ja me oivallisen naapurin ja päällikön.

Kun yksimielinen päätös oli tehty, läksivät vanhimmat ensin herra
Wolodyjowskin luo, joka sen pitempään harkitsematta suostui, ja sitten
Aleksandra-neidin luo, joka vielä lyhyemmin kielsi jyrkästi:

— Lubicziin nähden, — sanoi Oleńka, — saattoi ainoastaan isoisä-vainaja määrätä, eikä maatilaa voida ottaa pois Kmiciciltä muuten kuin oikeuden tuomiolla. Mitä tulee minun naimisiinmenooni, niin älkää sitä edes ajatelko. Minulla on liian paljon suruja voidakseni ajatella mitään sellaista… Sen toisen olen sydämestäni karkoittanut enkä tälle mene, vaikkapa hän olisi vielä kunniakkaampikin.

Näin päättäväiseen kieltoon ei voitu mitään vastata, ja tilanomistajat palasivat kotiin julman pettyneinä. Vähemmän pettynyt oli herra Wolodyjowski ja vähimmin kaikista nuoret Gasztowtin neitoset: Terka, Maryska ja Zonia. Nämä olivat punaposkisia, pellavatukkaisia, sinisilmäisiä, leveäharteisia tyttöjä. Vanha Gasztowt ei ollut säästänyt varojaan antaessaan heille kasvatuksen. Mitrunyn kanttori oli opettanut heitä lukemaan ja laulamaan virsiä ja vanhinta, Terkaa, luuttuakin soittamaan. Hyväsydämisiä kun olivat, he pitivät herra Wolodyjowskista hellää huolta kilpaillen keskenään huolenpidossa ja auliudessa. Maryskan sanottiin rakastuneen nuoreen ritariin; tässä ei ollut kuitenkaan koko totuutta, sillä he olivat kaikki kolme julman rakastuneita häneen. Myöskin herra Wolodyjowski rakasti heitä kovasti, etenkin Maryskaa ja Zoniaa, sillä Terkalla oli ruma tapa alituisesti hokea miesten petollisuudesta.

Usein pitkinä talvi-iltoina, kun ukko Gasztowt jo oli mennyt levolle, tyttäret ja herra Wolodyjowski jäivät lieden ääreen istumaan. Viehättävä Terka kehräsi, lempeä Maryska puhdisti höyheniä, ja Zonia vyyhti kehrätyitä lankoja. Mutta kun herra Wolodyjowski alkoi kertoa sodista, joihin hän oli ottanut osaa, tai merkillisyyksistä, joita oli nähnyt mahtavien magnaattien palatseissa, niin silloin työ taukosi, ja sisarukset katsoivat haltioissaan kertojaan. Myöhään eräänä iltana, kun Wolodyjowski oli kertonut kuninkaan linnan merkillisyyksistä Varsovassa ja puhe senjälkeen oli kääntynyt Kmiciciin, jonka arveltiin ainaiseksi kadonneen paikkakunnalta, kuului yht'äkkiä eteisestä jyskettä, ja ääni ulkoa! huusi vihlovasti:

— Hei, kuulkaa! Avatkaa ovi pian, pian!… Tytöt säikähtivät kovasti. Herra Wolodyjowski juoksi kamariinsa miekkaa hakemaan, mutta ennätti tuskin takaisin, kun tuntematon mies syöksyi huoneeseen ja lankesi hänen jalkojensa juureen.

Uninen ukko Gasztowt kömpi esille uunin takaa, ja ovelle ilmaantui kaksi herra Wolodyjowskin sotamiestä, jotka melu oli houkutellut tupaan.

- Satuloikaa hevoset! — huusi herra Wolodyjowski. — Toinen teistä ajakoon heti Butrymeille, toinen tuokoon hevosen minulle!

— Minä olin jo Butrymeilla, — sanoi vouti, - sillä heille on meiltä lyhyin matka. Mutta he lähettivät minut teidän armonne luo.

— Äsken juuri… Siellä talonväkeä vielä tapetaan… Pääsin töin tuskin lähtemään… Ukko Gasztowt hieroi silmiään. — Mitä nyt? Onko kartanon neiti ryöstetty?

— On. Kmicic on ryöstänyt! — sanoi herra Wolodyjowski. — Täytyy rientää apuun!

Hän kääntyi sanantuojan puoleen: — Aja Domaszewiczeille ja sano, että rientävät heti tänne ottaen aseita mukaan!

— Kuulkaahan, tyttäret! — huusi ukko yht'äkkiä. — Nyt sukkelasti kylään herättämään väkeä! Varustautukoon jokainen aseilla. Vai on Kmicic ryöstänyt neidin? Sitä lurjusta, roistoa!

Hetken kuluttua ajoi herra Wolodyjowski muutaman muun miehen seurassa kylään. Talojen ohi ajaessa he löivät oviin ja ikkunoihin huutaen:

Huudot kuultuaan moni tuli tuvastaan ulos katsomaan, mitä tapahtui, ja saatuaan asiasta selon alkoi huutaa: — Kmicic on paikkakunnalla! Neiti Billewicz on ryöstetty! — ja juoksi sitten kiireimmän kautta talliin satuloimaan hevosta tai tupaan aseita ottamaan. Yhä useammat äänet huusivat: »Kmicic on paikkakunnalla!» Tulia sytytettiin, kuului naisten itkua ja koirien haukuntaa. Vihdoin lähdettiin liikkeelle, osaksi ratsain, osaksi jalkaisin. Päitten yläpuolella kimmelsi yössä miekkoja, pistimiä, keihäitä, vieläpä rautahankoja.

Herra Wolodyjowski silmäili joukkoaan, lähetti muutamia miehiä eri suuntiin ja jatkoi muitten kanssa matkaa eteenpäin.

Ratsumiehet ajoivat etupäässä, heidän jäljessään seurasivat jalkamiehet, ja matka suunnattiin Wolmontowiczeen, jossa aiottiin yhtyä Butrymeihin. Kello oli kymmenen, yö oli valoisa, vaikk'ei kuu ollut vielä noussut. Suurhetmanin luota sotapalveluksesta palanneet maalaisaateliset asettuivat heti riveihin, mutta muut, etenkin jalkamiehet, kulkivat epäjärjestyksessä kalistaen aseitaan, jutellen ja kiroten Kmiciciä, joka oli häirinnyt heidän yörauhaansa. Vihdoin he saapuivat Wolmontowiczeen, jossa kohtasivat toisen joukon.

— Kmicic on vienyt neidin Lubicziin. Yli soitten he ovat ajaneet kiertääkseen Wolmontowiczen.

— Lubicziin?! — ihmetteli herra Wolodyjowski. — Miten hän siellä aikonee puolustautua? Eihän Lubicz ole mikään linna.

— Hän luottaa joukkoonsa. Pari sataa miestä kuuluu hänellä olevan. He aikovat viedä sieltä omaisuutta mukanaan, koska heillä on rattaat ja hevoset. Nähtävästi hän ei tiedä meidän palanneen sotaväestä, koska noin rohkeasti toimii.

— Sitä parempi! — sanoi siihen herra Wolodyjowski. — Nyt hän ei pääse käsistämme. Montako pyssyä teillä on?

— Meillä butrymilaisilla on noin kolmekymmentä, Domaszewiczeilla puolta enemmän.

— Hyvä on! Viisikymmentä pyssymiestä ajakoon heti soille tietä vartioimaan! Loput seuratkoot minua! Älkää unohtako kirveitä!

Lähdettiin uudelleen liikkeelle. Pieni osasto ajoi täyttä laukkaa Jozwa Jalattoman johdolla soita kohti. Samalla saapui heidän tilalleen kymmenkunta Butrymia, jotka olivat ajelleet ympäriinsä hälyyttämässä muita liikkeelle.

— Kyllä, herra eversti! — huusivat äsken saapuneet. — Gosciewiczit ovat jo tulossa… tuolla metsässä! Tietääkö herra eversti, että hän on vienyt neidin Lubicziin?

Kmiciciltä oli todellakin jäänyt eräs seikka huomioon ottamatta, kun hän lähti tätä uhkarohkeata yritystään täyttämään; hän ei näet tietänyt, että suuri osa kyläläisiä oli saapunut kotiin sotapalveluksesta, vaan luuli kylän olevan yhtä tyhjän kuin silloin, kun hän ensikertaa oli Lubiczissa. Herra Wolodyjowski voi asettaa häntä vastaan noin kolmesataa harjaantunutta, sotakelpoista soturia.

Yhä enemmän saapui Wolmontowiczeen väkeä. Saapuivatpa vihdoin Gosciewiczitkin. Herra Wolodyjowski komensi riveihin, ja hänen sydämensä ihan sykähti ilosta nähdessään, kuinka sujuvasti hänen komentonsa suoritettiin. Jo ensi silmäyksellä saattoi huomata, että siinä oli oikeita sotureita eikä mielivaltaisia aatelisrosvoja. Herra Wolodyjowski oli iloissaan siitäkin, että lähimmässä tulevaisuudessa saisi johtaa tätä joukkoa oikeissa taisteluissa.

Niinpä lähdettiin Lubicziin ja saman metsän halki, josta Kmicickin oli äskettäin kulkenut. Sydänyö oli kulumassa. Kuu kumotti jo taivaalta valaisten metsän, tien ja soturit, ja sen valo välähteli keihäitten kärjissä ja miekkain terissä. Laudalaiset juttelivat matalalla äänellä harvinaisesta tapahtumasta, joka oli saanut heidät liikkeelle näin keskellä yötä.

— Täällä kuljeskeli äskettäin outoja miehiä, — kertoi eräs Domaszewiczeista. — Me luulimme heitä pakolaisiksi, mutta he ovatkin nähtävästi olleet Kmicicin urkkijoita.

— Kuinkas muuten! Wodoktyssa on myöskin melkein joka päivä käynyt tuntemattomia kerjäläisiä… — lisäsi eräs toinen.

— Wodoktyn talonväki väitti niitä kasakoiksi. Varmaankin on Kmicic ollut tekemisissä Chowafiskin tai Zoltarenkon kanssa. Tähän saakka hän on ollut rosvon kirjoissa, mutta nyt hän näkyy olevan petturi.

Kun jonkin matkaa oli vielä kuljettu ja keskustelun sorina yhä kasvoi, kääntyi etupäässä ratsastava herra Wolodyjowski vihdoin ympäri sanoen:

Laudalaiset vaikenivat, sillä Lubicz oli jo näkyvissä. Päärakennuksen kaikki ikkunat olivat valaistut, ja piha näytti olevan täynnä asestettuja miehiä ja hevosia. Ei vahteja eikä minkäänlaisia varovaisuustoimenpiteitä — nähtävästi luotti herra Kmicic ylivoimaansa. Kun oli tultu vielä lähemmäksi, tunsi herra Wolodyjowski, että pihalla olevat miehet olivat kasakoita, joita vastaan Wolodyjowski oli usein taistellut. Hän mutisi itsekseen:

— Jos he ovat vieraita kasakoita, niin on Kmicic todella roistomaisesti mennyt yli kaikkien sopivaisuuden rajojen!

Eversti Wolodyjowski katseli yhä pihalle, jossa vallitsi sanomaton sekamelska. Toiset kasakat valaisivat soihduilla, toiset juoksivat edestakaisin, menivät sisälle taloon ja palasivat kohta jälleen kantaen tavaroita, joilla kuormattiin rattaita. Hevosia talutettiin ulos tallista, karjaa navetasta. Huutoja ja komentosanoja sinkoili ilmassa.

— Tavaroita he eivät vie eivätkä omaa nahkaansakaan pelasta! — vastasi eversti. — Mutta minä en ymmärrä Kmiciciä, joka kuitenkin on kokenut sotilas: ei yhtään vahtia!

— Hän ei ole komentanut vahtiin, kun hänellä on miehiä niin lujasti; niitä näyttää olevan vähintään kolmesataa. Jollemme me olisi palanneet sotaväestä, niin hän olisi vaikka keskellä kirkasta päivää voinut ajaa kylän läpi kuormineen matkoihinsa.

— Hyvä on! Nouskaa alas hevosilta! Laudalaiset hyppäsivät heti satuloista. Sitten muodostettiin pitkä rivi, joka ympäröi talon kaikkine rakennuksineen.

— Odottakaa komentoa! — sanoi hän hiljaa. — Ei saa ampua, ennenkuin annan merkin!

Portille oli vielä muutamia kymmeniä askeleita, kun pihalla olevat heidät vihdoinkin huomasivat. Joukko kasakoita juoksi aidan luo, ja kurkottaen sen yli he katsoa tuijottivat pelokkaasti pimeyteen. Kuului uhkaavia huutoja:

Yhteislaukaus jyrisi ukkosena. Sen kaiku ei ollut vielä kadonnut, kun herra Wolodyjowski komensi uudelleen:

— Lyökää! Surmatkaa! — ärjäisivät laudalaiset, jotka vyörynä syöksyivät eteenpäin.

Kasakat vastasivat tuleen vastalaukauksilla, mutta heillä ei ollut aikaa ladata uudestaan. Suuri joukko laudalaisia hyökkäsi porttia vastaan, joka avautui heidän painostaan. Pihalla syntyi hurja tappelu kuormien, hevosten ja myttyjen keskellä. Ensimmäisinä riensivät muurina suurikasvuiset Butrymit, jotka miekkailivat parhaiten ja vihasivat intohimoisimmin Kmiciciä. He etenivät kuin joukko metsäsikoja halki vitikon tallaten ja lyöden kaikki alleen. Heitä seurasivat Domaszewiczit ja Gosciewiczit.

Kmicicin miehet pitivät urhoollisesti puoliaan rattaitten ja kirstujen takana. Talon ikkunoista ja katoilta alettiin myöskin ampua, mutta kun tulisoihdut olivat sammuneet, ei saattanut enää erottaa, kuka oli omia miehiä, kuka vihollisia. Pian oli kasakat työnnetty pihalta taloon tai ulkorakennuksiin. Laudalaiset olivat voittaneet.

Mutta he olivat tuskin jääneet yksin pihalle, kun ammunta talosta kiihtyi. Kaikista ikkunoista pisti esiin muskettien piippuja, ja kuulia sinkoili ilmassa yli pihan. Suurin osa kasakoista oli peräytynyt taloon.

Todellakin, kuulat eivät voineet vahingoittaa seinänvierustalla. Piiritettyjen asema oli yhä vaikea. Hyökkäämistä ikkunoista sisälle ei voinut ajatella, sillä silloin olisi tuli ollut vasten kasvoja. Siksipä herra Wolodyjowski käski särkemään oven.

Mutta sekään ei ollut mikään helppo tehtävä, sillä ovi oli tehty paksuista tammilankuista ja nauloitettu lujasti isoilla nauloilla, joihin kirveet ja tapparat eivät pystyneet. Vahvimmat miehet hyökkäsivät kerran toisensa jälkeen ovea vastaan, mutta turhaan. Ovi oli sisältäpäin varustettu rautaisilla puomeilla, ja sitäpaitsi oli sitä vahvistettu tikapuilla. Butrymit kaikesta huolimatta vimmoissaan yhä hakkasivat sitä. Domaszewiczit ja Gosciewiczit olivat hyökänneet keittiön ovelle.

Tunnin tuiman ponnistelun jälkeen vaihdettiin miehiä. Ovesta irtaantui jo muutamia lankkuja, mutta niitten sijaan ilmaantui musketteja. Butrymeista kaksi kaatui kuulan lävistäminä. Muut iskivät kahta kauheammin.

Herra Wolodyjowskin käskystä tukettiin aukot. Silloin kuului tieltä päin huutoja: — Stakjanit tulevat auttamaan veljiään ja heidän mukanaan joukko asestettuja wodoktylaisia talonpoikia.

Uusien voimien tulo vaikutti nähtävästi: masentavasti piiritettyihin, koska pääoven takaa kuului kovaa huutoa:

- Minulla on suurempi syy kysyä: mitä haluatte? Te ette tunne minua enkä minä teitä… Miksi olette hyökännyt kimppuuni?

— Roisto! — kirkaisi herra Michal. — Minun kanssani on sodasta palanneita laudalaisia, joilla on selvittämättömiä asioita kanssasi, jotka koskevat ryöstöjä ja viattomasti vuodatettua verta ja sitä neitiä, jonka olet juuri ryöstänyt! Tiedätkö, mitä on raptus puellae [naisenryöstö. Suom. huom.]? Se maksaa vielä sinun pääsi!

— Sinä et sanoisi minua roistoksi, jos tuota ovea ei olisi tuossa välillämme! — alkoi Kmicic uudelleen.

— Ensin kaadamme muutamia laudalaisia koiria suin päin paikoilleen!
Älkää luulko, että saatte minut elävänä käsiinne!

— Kuulkaa tarkasti, mitä sanon! Jollette anna meidän olla rauhassa, on minulla täällä tynnyrillinen ruutia ja sytytin. Minä räjähdytän koko talon ja meidät kaikki ilmaan… niin totta kuin Jumala on olemassa! Ottakaa minut nyt, jos haluatte!

Nyt seurasi pitempi hiljaisuus. Herra Wolodyjowski etsi turhaan vastausta. Laudalaiset alkoivat vilkuilla toisiinsa hämmästyneinä. Kmicicin sanoissa oli niin paljon hurjaa intohimoa, että kaikki uskoivat hänen panevan uhkauksensa täytäntöön. Kipinä vain — ja koko talo olisi raunioina ja neiti Billewicz tuhon oma!

— Jumal'avita! Se on hullu, se mies! — murahti joku Butrymeista. —
Kyllä hän sen vielä tekee!

— Löytyypä parempi keino! — huusi hän. — Lähde, petturi, kanssani kaksintaisteluun! Jos lyöt minut, saat lähteä vapaasti!

Kului muutamaa silmänräpäyksiä, mutta vastausta ei kuulunut.
Laudalaisten sydämet pamppailivat rauhattomasti.

— Hiljaa, hyvät herrat! — huusi Wolodyjowski. — Muuten hän räjähdyttää sekä itsensä että teidät ilmaan.

— Tänne, hyvät herrat, tänne! — huusi herra Wolodyjowski niille, jotka seisoivat seinänvierustoilla taloa piirittäen.

Tuossa tuokiossa olivat kaikki kokoontuneet pääoven eteen, ja tieto, että Kmicic aikoi räjähdyttää koko talon ilmaan levisi silmänräpäyksessä. Kaikki seisoivat kuin hämmästyksen lyöminä. Silloin kajahti herra Wolodyjowskin ääni halki hiljaisuuden:

— Teidät kaikki otan todistajiksi, että olen haastanut lipunkantaja Kmicicin kanssani kaksintaisteluun ja luvannut, että jos hän voittaa minut, hän saa vapaasti teidän puolestanne lähteä täältä pois, mikä teidän on hänelle vannottava käsi miekankahvassa kaikkivaltiaan Jumalan ja pyhän ristin kautta.

— Kuulkaapas vielä! — huusi Kmicic. — Tahdon lähteä vapaasti miesteni ja neidin kanssa.

— Neiti jää tänne, — vastasi Wolodyjowski, — ja miehet vangeiksi aatelisille!

— Järähdytä sitten itsesi ilmaan! Me olemme jo surreet kylliksi neiti
Billewiczin tähden.

— Jollen saa viedä häntä nyt, vien hänet kuukauden kuluttua. Te ette voi kuitenkaan häntä maan alle kätkeä! Vannokaa!

— Sen saamme kohta nähdä. Joudu! Rautaiset puomit, joilla ovi oli sisäpuolelta suljettu, alkoivat kitistä.

Herra Wolodyjowski ja laudalaiset vetäytyivät syrjään tehdäkseen tilaa. Ovi aukeni ja herra Andrzej astui ulos kookkaana ja solakkana kuin poppeli. Päivä oli jo alkanut sarastaa, ja aamun alkava kalpea valo lankesi hänen uljaille, nuorekkaille kasvoilleen. Hän pysähtyi, katsoi rohkeasti laudalaisiin ja sanoi:

— Luotan sanaanne… Jumala ties, teinkö oikein… Mutta vähätpä siitä nyt!… Kuka teistä on herra Wolodyjowski?

— Ohoo! Eipä teissä näy olevan sankarin kokoa, — virkkoi Kmicic mittaillen katseellaan Wolodyjowskin vartaloa. — Luulin näkeväni komean ritarin. Mutta minun täytyy tunnustaa, että olette kokenut sotilas.

— Minä en ainakaan voi sanoa samaa teistä, koska olitte unohtanut vahdit. Jollette hoida miekkaa paremmin kuin päällikön tointa, on minulla helppo tehtävä edessäni.

— Näkyy, että ette ole ollut Orszassa, koska sitä epäilette… Minä en ole ainoastaan varma, vaan minä säälin teitä, sillä olen kuullut kehuttavan teitä urhoolliseksi soturiksi. Sentähden sanon nyt viimeisen kerran: jättäkää minut rauhaan! Me emme tunne toisiamme, miksi siis menisimme toistemme tielle? Miksi olette hyökänneet minun kimppuuni?… Neiti Billewicz kuuluu minulle yksin testamentinkin mukaan, niinkuin tämä maatilakin, ja Jumala voi todistaa, että olen ottamassa vain omaani… Totta on, että minä kaadoin Wolmontowiczen aateliset, mutta kuka sai ensinnä kärsiä vääryyttä? Olivatko upseerini ilkivaltaisia vai ei, siitä nyt viis, pääasia on, että he eivät tehneet kenellekään pahaa, ja kuitenkin tapettiin heidät kuin koirat siksi, että he tahtoivat vain tanssia tyttöjen kanssa kapakassa. Veri verestä! Sitten tapettiin myöskin minun sotilaani. Vannon kautta Kristuksen haavojen, etten tullut tänne missään pahassa tarkoituksessa, ja kuinka otettiin minut täällä vastaan?… Paha maksettakoon pahalla! Olen kuitenkin valmis suorittamaan vahingonkorvausta… hyvän naapurin tavoin. Parempi on, että…

— Mitä väkeä teillä on nyt mukananne? Mistä olette saanut nuo apulaisenne? — keskeytti herra Wolodyjowski.

— Sainpa mistä hyvänsä, niin en käytä heitä isänmaata vastaan, vaan hankkiakseni itselleni oikeutta.

— Vai niin?… Te teette liiton vihollisen kanssa hankkiaksenne itsellenne oikeutta! Entä millä maksatte hänelle hänen palveluksensa, jollei petoksella? Minä en olisi estänyt teitä ryhtymästä neuvotteluihin näitten aatelisten kanssa, mutta koska olette hankkinut apua viholliselta, on asia toinen. Älkää ensinkään koettako pelastaa nahkaanne. Huomaan, että olette pelkuri, vaikka olettekin olevinanne orszalainen miekkailumestari.

Mutta herra Wolodyjowski ei hätäillyt, ja vetämättä miekkaansa huotrasta hän katseli ympärilleen. Sarasti. Itäiselle taivaanrannalle oli jo syttynyt verinen viiru, mutta pihalla oli vielä aika pimeä, etenkin talon vieressä.

— Kaunis tulee päivä, — sanoi herra Wolodyjowski, — mutta aurinko ei nouse vielä kotvaan aikaan. Ehkä tahdotte, että teille valaistaan?

— Hyvät herrat! — huusi Wolodyjowski kääntyen aatelisten puoleen, — tuokaahan tulisoihtuja ja olkia, että näkisimme tanssia tätä orszalaista tanssia!

Laudalaiset, vilkastuneina nuoren everstin leikillisyydestä, alkoivat koota tappelun tuoksinassa sammuneita tulisoihtuja, ja tuossa tuokiossa lepatti lähes viisikymmentä punertavaa soihtua aamun kalpeassa valossa. Herra Wolodyjowski osoitti heihin miekankärjellä ja virkkoi Kmicicille:

— Onhan eversti aina haudattava komeasti! Sillävälin muodostivat laudalaiset piirin ritarien ympäri. Soihdunkantajat nostivat soihtunsa korkealle; muut tungeskelivat heidän takanaan uteliaina ja levottomina. Keskellä piiriä kaksintaistelijat mittailivat toisiaan silmäyksin. Vallitsi peloittava hiljaisuus, jossa kuului vain soihduista maahan putoavain hiilten suhahduksia. Herra Wolodyjowski oli iloinen kuin lintu aamuhetkellä.

Miekan ensimmäinen isku kajahti kaikuna katsojain sydämissä. Herra Wolodyjowski hyökkäsi, puoleksi leikillä, herra Kmicic torjui ja hyökkäsi vuorostaan; herra Wolodyjowski torjui. Iskut kävivät yhä voimakkaammiksi. Kaikki pidättivät hengitystään. Kmicic hyökkäsi raivoissaan, herra Wolodyjowski vei vasemman kätensä selkänsä taakse ja torjui iskut rauhallisesti pienin, huomaamattomin liikkein. Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut vain puolustautua ja samalla säästää vastustajaansa. Toisinaan hän otti lyhyen askelen taaksepäin tai eteenpäin — nähtävästi hän koetteli Kmicicin tottuneisuutta. Tämä tulistui, mutta Wolodyjowski oli kylmä kuin opettaja, joka neuvoo oppilastaan. Vihdoin hän alkoi laudalaisten suureksi hämmästykseksi puhua tähän tapaan: — Jutelkaamme samalla, niin ei aika käy pitkäksi… Ahaa! Tuo on sitä orszalaista… Te puitte kai siellä viljanne itse, koska huitelette kuin varstalla. Hyi hirveätä, kuinka te peuhaatte! Oletteko te todella paras koko Orszassa?… No, tuo on muodissa vain renkien kesken… Tuo on sitä kuurinmaalaista… Tuolla tempulla sopii koiria kutsata… Katsokaa nyt miekan kärkeen! Älkää taivuttako noin kämmentänne, muuten saatte nähdä kuinka käy… Ottakaa ylös!

Viimeiset sanat herra Wolodyjowski sanoi painavasti, mutta ennenkuin katsojat käsittivät, mitä merkitsi »ottakaa ylös», oli Kmicicin miekka lentänyt herra Wolodyjowskin pään yli ja pudonnut maahan hänen selkänsä taakse.

Kmicic seisoi kalpeana, horjuen, muljahdutellen vihaisesti silmillään. Hän oli yhtä hämmästynyt kuin laudalaisetkin. Lyhytkasvuinen eversti astui askelen syrjään ja toisti osoittaen maassa makaavaa miekkaa:

Ensin näytti siltä, kuin Kmicic olisi syössyt hänen kimppuunsa aseettomana. Hän seisoi jo valmiina hyökkäämään, ja herra Wolodyjowski odotti nostettuaan miekan kahvan rintaansa vastaan ja suunnattuaan miekan terän vastustajaansa. Mutta Kmicic sieppasi miekkansa maasta ja karkasi peloittavaa miekkailijaa kohti.

Katsojain joukosta kuului puheen sorinaa, piiri pienentyi yhä ahtaammaksi, ja sen taakse muodostui katsojista toinen piiri, jopa kolmaskin… Kmicicin kasakat pistivät päänsä laudalaisten olkapäitten väliin, ikäänkuin he olisivat jo iät ja ajat eläneet suloisessa sovussa näitten kanssa. Katsojilta pääsi hurjia huutoja; toisinaan kajahti hillitön nauru. Kaikki tunnustivat, että herra Wolodyjowski oli mestarien mestari.

Tämä leikki julmasti kuin kissa hiiren kanssa käsitellen miekkaansa yhä huolettomammin. Hän pisti vasemman kätensä housuntaskuun. Kmicic raivosi, sähisi ja sai vihdoin yhteenpurtujen hampaittensa välistä puserretuksi pari käheätä sanaa:

— Olkoon menneeksi! — sanoi Wolodyjowski. Kuului kiljahdus, lyhyt, mutta kauhea, sitten tukahtunut huudahdus. Kmicic huitoi käsillään, miekka putosi maahan, ja hän kaatui kasvoilleen everstin jalkain juureen…

Muutamat Butrymeista hyökkäsivät jo luo paljastetut miekat käsissä. Samassa tapahtui jotakin tavatonta: pienikasvuinen eversti kasvoi näkijäin silmissä jättiläiseksi, miekka lensi lähimmän Butrymin kädestä aivan kuin äsken Kmiciciltä, ja herra Wolodyjowski huusi säihkyvin silmin:

— Minä en anna teurastaa!… Koska me olemme aatelista syntyperää, niin meidän pitää muistaa ritarillisia tapoja eikä surmata haavoittuneita. Sitä ei saa tehdä edes viholliselle, vielä vähemmän vastustajalle, joka on voitettu kaksintaistelussa.

— Jos hän on petturi, on hänet jätettävä hetmanille ja rangaistava varoitukseksi muille. Muuten, kuten jo sanoin teille: hän on nyt minun eikä teidän. Jos hän jää eloon, voitte haastaa hänet oikeuteen, ja elävältä saatte paremmin korvausta kuin kuolleelta. Kuka osaa sitoa haavoja?

— Toimittakaa hänet sidotuksi ja kantakaa sitten sisälle sänkyyn. Minä menen lohduttamaan onnetonta neitiä.

Sen sanottuaan herra Wolodyjowski työnsi miekkansa huotraan ja meni sisälle taloon. Laudalaiset alkoivat nyt pyydystää Kmicicin kasakoita, jotka tästä lähtien joutuivat kyntämään Laudan peltoja. He antautuivat suurimmaksi osaksi heti ilman vastarintaa. Sitten laudalaiset kävivät kuormien kimppuun saaden niistä oivallisen saaliin. Muutamat yllyttivät ryöstämään taloakin, mutta eversti Wolodyjowskin nimi ja ehkä myöskin neiti Billewiczin läsnäolo estivät heitä siitä. Kaatuneensa, joitten joukossa oli kolme Butrymia ja kaksi Domaszewiczia, he nostivat rattaille haudatakseen heidät kristillisesti. Kaatuneille kasakoille kaivoivat talonpojat kuopan puutarhan taakse.

Etsiessään neiti Billewicziä täytyi herra Wolodyjowskin penkoa koko talo, ennenkuin hän löysi neidin rahakammiosta, jonka pieni, raskas ovi erotti makuukamarista. Huone oli pienen pieni, kapeine ristikkoikkunoineen, ja se oli rakennettu kivestä niin lujaksi, että herra Wolodyjowski heti huomasi, että se olisi säilynyt eheänä, jos Kmicic olisikin räjähdyttänyt talon ilmaan. Tämä paransi hänen käsitystään Kmicicistä.

Aleksandra-neiti istui kirstulla lähellä ovea pää painuksissa ja kasvot hajalla olevan tukan peitossa. Hän ei nostanut päätään, vaikka kuuli lähestyviä askeleita. Varmaankin hän ajatteli, että tulija oli Kmicic tai joku hänen miehistään. Herra Wolodyjowski pysähtyi ovelle, otti lakin päästään, yskähti pari kolme kertaa, mutta huomattuaan, ettei sekään auttanut, sanoi:

Tuuhean tukan lomitse katsoi ritariin kaksi sinistä silmää, ja sitten näyttäytyivät niitten takaa kauniit, kalpeat, ikäänkuin elottomat kasvot. Herra Wolodyjowski oli odottanut kiitoksia, ilonhuudahduksia, mutta neiti istui liikkumatta tuijottaen tulijaan.

— Malttakaa mielenne, armollinen neiti. Jumala on nähnyt viattomuutenne. Te olette vapaa ja voitte palata Wodoktyyn.

Tällä kertaa nousi neiti Billewiczin kasvoille ymmärtäväisempi ilme.
Hän nousi, viskasi hiuksensa taakse ja kysyi.

— Kiitän teitä! — sanoi hän hiljaisella äänellä, jossa väreili kalmankammo. — Entä hän?… Miten on hänen käynyt?…

— Kmicicinkö? Älkää pelätkö, neiti, hän makaa tiedotonna pihalla… ja kehumatta itseäni tunnustan tehneeni sen.

Wolodyjowski sanoi sen jonkinlaisella itsetyydytyksellä, mutta jos hän odotti ihmettelyä, niin hän pettyi suuresti. Neiti Billewicz ei virkkanut sanaakaan, vaan alkoi horjua ja käsillään haparoida tukea ja vaipui vihdoin samalle kirstulle, jolta hän vast'ikään oli noussut.

— Mitäpä nyt Kmicicistä, — keskeytti Wolodyjowski. — Nyt on kysymys teistä.

Samassa neidin voimat palautuivat. Hän nousi jälleen ja katsoen ritaria suoraan silmiin huusi vihaisesti, kärsimättömästi, epätoivoisesti:

Ja yhä horjuvin askelin neiti läksi ovea kohti. Wolodyjowski seisoi hetkisen paikallaan nyhtäen kiivaasti viiksiään ja ravistaen päätään. Vihdoin hän virkkoi itsekseen:

— Kiittikö hän minua siitä, että Kmicic on haavoittunut, vai siitäkö, että hän elää?

Ja hän meni neidin jälkeen ja näki hänen seisovan keskellä viereistä makuuhuonetta kuin kivettyneenä. Neljä laudalaista aatelismiestä kantoi juuri Kmiciciä sisään. Kaksi etumaista seisoi kyljittäin ovessa, ja heidän käsivarsiensa yli riippui herra Andrzejn kalpea pää silmät ummessa ja mustia veripisaroita tukassa.

— Varovasti! — sanoi kantajain jäljessä kulkeva Krzych Domaszewicz, — varovasti ovessa. Nostakaa hänen päätään vähäisen.

— Millä minä sitä nostan, kun molemmat kädet ovat kiinni? — vastasi toinen etumaisista.

Aleksandra-neiti lähestyi kalpeana kuin haavoittunut itse ja kohotti veristä päätä kaksin käsin.

— Niin on… Varovasti! — sanoi neiti hiljaa. Herra Wolodyjowski katseli vain ja nyhti viiksiään yhä kiivaammin.

Kmicic laskettiin vuoteelle. Krzych Domaszewicz alkoi pestä hänen päätään ja kiinnitti sitten jo edeltäpäin valmistetun siteen laastareineen paikoilleen.

— Maatkoon nyt vain rauhassa! — sanoi hän. — Kyllä sillä miehellä on ihan rautainen pää, kosk'ei moisesta iskusta haljennut. Ehkä hän siitä kohta paraneekin, sillä onhan hän vielä nuori. Mutta aimo iskun hän sai…

— Neiti pesköön nyt kätensä… Tässä on vettä. Hyvä on sydämenne, koska moisen miehen tähden ette pelännyt tahria käsiänne.

Hän kuivatti neidin kädet hurstilla. Neiti kalpeni kalpenemistaan ihan näkyvästi.

— Teidän ei pidä viipyä täällä, armollinen neiti! Koska olette osoittanut kristillistä laupeutta viholliselle, niin voitte nyt palata kotiinne.

Ja Wolodyjowski tarjosi käsivartensa. Mutta Oleńka ei edes katsonut häneen, vaan kääntyi Krzych Domaszewiczin puoleen sanoen.

He menivät ulos. Herra Wolodyjowski seurasi heitä. Pihalla laudalaiset alkoivat neidin nähtyään huutaa ja tervehtiä, mutta hän astui eteenpäin kalpeana, horjuvin askelin, huulet puristettuina yhteen ja silmissä kuumeinen kiilto.

Tuntia myöhemmin palasi herra Wolodyjowski laudalaistensa kanssa kotiin. Aurinko oli jo noussut; oli säteilevä kevätaamu. Laudalaiset kulkivat epäjärjestyksessä maantietä pitkin jutellen kuluneen yön tapahtumista ja ylistäen herra Wolodyjowskia taivaaseen saakka. Mutta tämä ratsasti ääneti ajatuksiinsa vaipuneena. Hän ei saanut mielestään noita sinisiä silmiä, jotka olivat katsoneet häneen tuuhean tukan alta, eikä tuota sorjaa, hienoa, surun taivuttamaa vartaloa.

— Ihmeen ihana! - jupisi hän itsekseen. — Todellinen ruhtinatar… Hm! Olen pelastanut hänen maineensa ja varmaan myöskin henkensä, sillä vaikka räjähdys ei olisikaan hävittänyt rahakammiota, niin olisi hän kuitenkin kuollut pelkästä säikähdyksestä… Hänen tulisi olla minulle kiitollinen… Mutta kuka niitä naisia ymmärtää?!…

KAHDEKSAS LUKU.

Nämä ajatukset veivät herra Wolodyjowskilta unen seuraavana yönä. Useita päiviä hän ajatteli vain Aleksandra-neitiä tuntien, että neiti oli syvästi vaikuttanut hänen sydämeensä. Mutta olisivathan Laudan aateliset tahtoneet naittaa tytön hänelle! Aleksandra-neiti oli tosin ilman muuta antanut kieltävän vastauksen, mutta silloin hän ei ollut Wolodyjowskia nähnyt eikä tuntenut. Nyt oli asian laita aivan toinen. Hän oli oikean ritarin tavoin oman henkensä uhalla pelastanut tytön ryöstäjän käsistä; hän oli yksinkertaisesti valloittanut hänet kuin linnoituksen… Kenen hän siis olisi jollei valloittajan? Voisiko hän siis kieltää valloittajalta jotakin, vaikkapa kättään? Koettaako onneaan? Entä jos hänen kiitollisuutensa on muuttunut rakkaudeksi? Useinhan maailmassa tapahtuu, että pelastettu neito lahjoittaa sekä kätensä että sydämensä pelastajalleen! Jollei tytössä muuten olisikaan heti rakkaus herännyt, niin voisihan hän koettaa herättää sen.

— Se ei ole mahdollista! — virkkoi herra Wolodyjowski itsekseen. — Jos tyttö ei olisi karkoittanut Kmiciciä luotaan, ei tämä olisi häntä väkivalloin vienyt.

Olihan Aleksandra-neiti tosin osoittanut hänelle suurta myötätuntoa, mutta naisen tapa on sääliä haavoittuneita, olivatpa ne sitten vaikka vihollisiakin.

Tyttö oli nuori ja turvaton; hänen olisi siis paras aika mennä naimisiin. Luostariin hänellä nähtävästi ei halua ollut, sillä olisihan hän jo sinne mennyt. Niin kaunista neitosta tulisivat varmaan monet miehet omakseen toivomaan joko rikkauden, kauneuden tai jalosukuisuuden tähden. Hihhei! Rakkain tulisi hänelle kuitenkin olemaan sellainen suojelija, jonka urotyöt hän on omin silmin saanut nähdä!

— Onpa jo aika sinun, Michal, tulla järkiisi, — puheli herra Wolodyjowski itsekseen. — Vielä olet nuori, mutta vuodet vierivät nopeasti. Rikkauksia et tule ansaitsemaan, mutta naarmuja kyllä nahkaasi. Ja kerran tästä nuoruuden hullutuksesta on kuitenkin loppu tuleva.

Tässä herra Wolodyjowskin mieleen johtui kokonainen parvi neitosia, joita hän oli jo elämässään huokaillut. Monta kaunista ja jalosukuista oli niitten joukossa, mutta ei yhtään Aleksandra-neitiä rakastettavampaa ja ihanampaa. Tämän sukua ja tätä neitoa ylistivät kaikki ihmiset paikkakunnalla, ja hänen silmistään loisti sellainen rehellisyys ja ylevyys, että miekkonen se, ken sellaisen vaimon saisi.

Herra Wolodyjowski käsitti, että nyt oli tarjona tilaisuus, jollaista ei ikänä enää tulisi olemaan, etenkin kun hän oli tehnyt neidille korvaamattoman palveluksen.

— Miksi viivytellä? — ajatteli hän. — Parempaa ei voi toivoakaan!
Koetanpa onneani!

Mutta, oh! Se sota, ja käsi oli jo parantunut! Häpeällistä olisi ritarille kulkea lemmenasioissa, kun isänmaa kohottaa kätensä rukoillen apua. Herra Michalissa oli rehellisen soturin sydän, ja vaikka hän oli palvellut sotaväessä poikavuosista alkaen ja ottanut osaa kaikkiin sotiin, mitä hänen aikanaan oli maassa käyty, niin hän piti yhä kiinni velvollisuudestaan ajattelematta lepoa.

Mutta juuri siksi, että hän ei palvellut isänmaataan oman etunsa tai kunniansa tähden, vaan pyhästä innostuksesta, hän tunsi oman arvonsa, ja tämä antoi hänelle rohkeutta.

— Muut ovat riidelleet, minä olen sotinut, — ajatteli hän. — Jumala palkitsee sotilasta ja auttaa häntä nytkin.

Mutta koska ei ollut aikaa kuljeskella lemmenasioissa, täytyi toimia ripeästi ja onnenkaupalla: ajaa Wodoktyyn, kosia suoraa päätä ja tuota pikaa viettää häät tai saada rukkaset.

— Olenhan saanut ennenkin! — jupisi herra Wolodyjowski kiertäen keltaisia viiksiään. — Mitäpä minä siitä!

Yksi puoli tässä asiassa häntä ei kuitenkaan miellyttänyt. Kosia näin pian sen jälkeen kuin on neidon pelastanut, eikö se tulisi muistuttamaan lainanantajasta, joka tahtoo lainansa, vieläpä korot, mahdollisimman pian takaisin?

Pyh! Mistä voisi sitten toivoa kiitollisuutta, jollei suoritetusta palveluksesta? Ja jollei hätäisyys miellyttäisi neitoa, jos hän panisi pahakseen, niin voisihan hänelle sanoa: »Armollinen neiti, vaikka kokonaisen vuoden minä teitä huokailisin ja ihailisin silmiänne, mutta olen sotilas, ja sotatorvi soi!»

Mutta sitten hänen mieleensä juolahti toinen ajatus. Jos neito vastaisi hänelle: »Lähde ensin sotaan, arvoisa soturi, ja tule sitten vuodeksi minua huokailemaan, sillä minä en anna sieluani ja ruumistani miehelle, jota en tunne.»

Että niin olisi, sen tiesi herra Wolodyjowski varsin hyvin. Sillä vaikk'ei kukaan hänen poissaollessaan — voittaisikaan neidon sydäntä, ei herra Wolodyjowski ollut ensinkään varma kestävyydestään. Hänen omatuntonsa sanoi, että hänessä itsessään rakkaus syttyi palamaan kuin oljet, mutta sammui myös yhtä helposti.

Silloin olisi kaikki hukassa!… Ja hän jatkaisi vaeltamistaan leiristä leiriin, taistelusta taisteluun, ilman suojaa, ilman läheistä ystävää…

Sisällä tuntui painostavalta, ja hän otti lakkinsa mennäkseen ulos paistattamaan toukokuun päivää. Ovessa hän töykkäsi muuatta Kmiciciltä vangiksi otettua kasakkaa vasten, joka jaossa oli tullut ukko Gasztowtin osalle. Kasakka lämmitteli itseään auringonpaisteessa ja soitteli luuttumaista banduraansa.

— Soittelen, herra eversti, — vastasi kasakka kohottaen kuihtuneet kasvonsa kysyjää kohti.

— Mistä sinä olet kotoisin? — kysyi herra Michal sitten tyytyväisenä siitä, että vapautuisi mietteistään.

— Miks'et ole karannut niinkuin toverisi? Kyllä te olette aika poikia! Aateliset säästivät henkenne Lubiczissa saadakseen teistä työntekijöitä, mutta tuskin oli teidät päästetty köysistä, kun te jo karkaatte minkä kerkiätte.

— Kuka enemmän rakastaa aavikoita, se livahtaa, mutta minun on täällä parempi. Minulla oli ampumahaava jalassa, mutta sen sitoi aatelisneiti, tämän ukon tyttäriä, joka puhui minulle niin kauniisti. Sellaista kaunotarta en ole vielä silmissäni nähnyt!… Miksi minä täältä lähtisin?

— Olipa sinulla niitä vaikka koko säkillinen, niin olet kuin oletkin moukka, mutta ukko on aatelinen.

— Jos niin on, olet vielä moukkaakin huonompi: petturi. Kuinka olet voinut palvella vihollista?

— Maantieltä. Minä olin sotahetmanin palveluksessa, mutta sitten joukot laskettiin hajalle, kun ei ollut mitä syödä. Kotiini en voinut palata, sillä se oli hävitetty. Kun sitten muut läksivät ryöstelemään pitkin maanteitä, läksin minäkin mukaan.

Herra Wolodyjowski ihmetteli kovasti, sillä hän oli luullut Kmicicin hyökänneen Wodoktyyn viholliselta saaduilla voimilla.

— Meidän joukoissamme oli kyllä ollut koko liuta miehiä, jotka olivat olleet Trubeckin ja Chowanskin palveluksessa, mutta ne pakenivat kaikki tyynni jo matkalla.

— Hän on kuuluisa atamaani. Ja meille oli kerrottu, että ken hänen palvelukseensa rupeaa, saa varmasti säkillisen taalereja. Sentähden liityimme häneen. Mutta Jumala ei antanut meille onnea.

Herra Wolodyjowski ravisti päätään ajatellessaan, että Kmiciciä oli liiaksi mustattu. Sitten hän tarkasteli kalpeata pajaria ja ravisti taas päätään.

Herra Wolodyjowski läksi miettien: kas siinä päättäväinen mies! Hän ei pohdi päätään puhki: hän on rakastunut ja jää tänne. Se onkin paras! Jos hän todellakin on pajarinsukua, niin hän on parahiksi tasa-arvoinen aateliselle maalaistytölle. Kun hän on kaivanut rahansa maasta, niin ehkä ukko antaakin hänelle Maryskansa. Ja miksi? Siksi, että hän on saanut päähänsä, että tyttö on hänen. Niin pitää minunkin tehdä.

Näissä mietteissään herra Wolodyjowski asteli aurinkoista tietä pitkin. Toisinaan hän pysähtyi tuijottamaan maahan tai ylös ilmaan ja jatkoi sitten taas matkaansa. Yht'äkkiä hän huomasi taivaalla parven villisorsia.

Hän alkoi laskea: lähden, en lähde, lähden, en lähde… viimeiseksi: lähden.

Ja hän kääntyi takaisin kotiin. Matkalla hän pistäytyi ohimennen talliin, jonka edustalla hänen kaksi sotilaspalvelijaansa pelasi noppaa.

— Kuulehan, Syruc, — virkkoi herra Wolodyjowski, — onko Basiorin harja palmikoitu?

Herra Wolodyjowski meni talliin. Basior alkoi hirnahdella pilttuussaan. Ritari astui hevosen luo, taputti sitä ja alkoi laskea palmikoita sen harjassa.

Sitten hän meni joutuisasti sisälle taloon ja alkoi pukeutua. Hän veti jalkaan pitkävartiset, keltaiset ratsastussaappaat, joissa oli kullatut kannukset, ja puki ylleen uuden, punaisen sotilaspuvun, kiinnitti kupeelleen kullalla kirjaellun harjoitusmiekan ja rinnalleen välkkyvän, teräksisen puolihaarniskan. Hänellä oli myöskin ketunnahkainen lakki haikaransulkineen, mutta koska sellainen sopi vain puolalaiseen pukuun, jätti hän sen kirstuunsa ja pani sen sijaan päähänsä ruotsalaisen kypärän. Sitten hän meni kuistille.

— Minne armollinen eversti on matkalla? — kysyi ukko Gasztowt, joka istui portailla.

— Minnekö matkalla?… Täytyy tästä ajaa kuulemaan, kuinka neiti
Billewicz voi, muuten hän saattaisi pitää minua tomppelina.

— Ihan silmiä häikäisee teitä katsellessa. Jollei neiti nyt rakastu, on hän sokea…

Samassa tuli siihen kaksi nuorinta talon tytärtä maitokiulut kädessä. Kun he huomasivat herra Wolodyjowskin, jäivät he kuin hämmästyksen lyöminä paikalleen seisomaan.

— Ehkä tästä päästäänkin vielä häihin, — nauroi ukko Gasztowt. — Hän on näet menossa neiti Billewiczin luo.

Ukko oli tuskin ennättänyt lopettaa, kun täytetty maitokiulu putosi Maryskan käsistä ja maito juoksi pitkin lattiaa aina herra Wolodyjowskin jalkoihin saakka.

Herra Wolodyjowski nousi hevosensa selkään ja ajoi kahden sotilaspalvelijansa saattamana Wodoktyyn. Päivä oli kaunis. Auringon säteet kimaltelivat herra Wolodyjowskin haarniskassa ja kypärässä, niin että kaukaa näytti kuin toinen aurinko olisi kulkenut tietä pitkin.

— Saa nähdä palaanko sormuksen vai rukkasten kanssa? — jupisi ritari itsekseen.

Kun hän saapui Wodoktyyn, ei Aleksandra-neiti häntä ensin tuntenut, ja hänen täytyi sanoa nimensä. Silloin emäntä tervehti tulijaa kohteliaasti, mutta hieman jäykästi. Herra Wolodyjowski puolestaan, vaikka olikin soturi, käyttäytyi kuten aito hovimies ainakin, sillä hän oli oleskellut ylhäisissä perheissä. Hän kumarsi arvokkaasti vieden käden sydämelleen ja lausui:

— Olen tullut tiedustelemaan armollisen neidin terveyttä sen järkyttävän tapauksen jälkeen. Minun olisi pitänyt saapua jo eilen, mutta en tahtonut häiritä vielä silloin.

— On sangen kaunista teidän puoleltanne säilyttää minut mielessänne vielä senkin jälkeen kuin olette pelastanut minut sellaisesta vaarasta… Olkaa hyvä ja käykää istumaan, te olette minulle erittäin tervetullut vieras.

— Armollinen neiti, — vastasi herra Michal, — jos olisin unohtanut teidät, en olisi ansainnut sitä suurta armoa, minkä Jumala on minulle osoittanut antaessaan sekundantikseni niin kunnianarvoisan henkilön kuin te.

— Minä tässä olen kiitollisuudenvelassa ensiksi Jumalalle ja sitten teille…

— Jos niin on, niin kiittäkäämme Häntä molemmat, sillä minä en pyydäkään Häneltä mitään muuta kuin saada vastedeskin suojella teitä, milloin vain tarve vaatii.

Sen sanottuaan herra Wolodyjowski alkoi nyhtää pystyjä, vahattuja viiksiään, sillä hän oli tyytyväinen itseensä, kun oli heti mennyt in medias res [itse asiaan. Suom. huom.] ja paljastanut tunteensa neidille. Aleksandra-neiti istui hämillään ja vaiti, ollen kaunis kuin kevätpäivä. Kalvas puna nousi hänen poskilleen, ja silmät lymysivät pitkien ripsien alle, jotka loivat varjoa kukkeille poskipäille.

— Te tiedätte, armollinen neiti, että minä olen ottanut isoisänne jälkeen laudalaisten johdon käsiini?

— Tiedän kyllä, — vastasi Oleńka. — Ukkovainaja ei voinut itse ottaa osaa viimeiseen sotaretkeen, mutta hän oli sangen iloinen saadessaan kuulla kenelle Vilnon vojevoda oli luovuttanut laudalaisten sotalipun. Hän sanoi kuulleensa kehuttavan teitä erinomaiseksi soturiksi.

— Kuulin itse, kuinka hän ylisti teitä taivaaseen saakka, ja taistelun jälkeen tekivät laudalaiset samoin.

— Minä olen tavallinen sotilas enkä ansaitse sellaista ylistystä, yhtä vähän kuin muutkaan. Iloitsen kuitenkin siitä, etten ole neidille tuiki tuntematon, sillä nyt ette voi luulla, että joku tuntematon ja epäluotettava vieras on pudonnut eteenne kuin pilvistä. On hyvä aina tietää kenen kanssa on tekemisissä, sillä on paljon sellaisia ihmisiä, jotka kuljeskelevat ympäri sanoen olevansa familiantteja [tarkoittaa ylhäissukuista puolalaista aatelista. Suom. huom.], mutta jotka, Jumala paratkoon, usein eivät ole edes tavallistakaan aatelissukua.

Herra Wolodyjowski oli tahallaan johtanut keskustelun niin, että sai tilaisuuden kertoa, mitä miehiä hän oli. Oleńka myönsi heti:

— Teitä, herra eversti, kukaan ei epäile, sillä täällä Liettuassa asuu samanniminen aatelissuku.

— Nämä ovat Ossorya-sukua, mutta minä olen Korczakin Wolodyjowskeja, jotka ovat kotoisin Unkarista ja erään Attilan ritarin jälkeläisiä. Tämä ritari oli vihollisen ahdistaessa tehnyt Pyhälle Neitsyelle lupauksen, että kääntyy katoliseen uskoon, jos jää eloon. Hän piti sanansa, kun oli pelastunut pääsemällä kolmen virran yli, ja nuo kolme virtaa ovat juuri kuvattuina meidän vaakunassamme.

— En ole, armollinen neiti. Ukraina on minun syntymäseutuni, ja siellä omistan vielä tänä päivänä kylän, joka äskettäin on joutunut vihollisen käsiin. Olen pienestä pitäen palvellut armeijassa ja harrastanut enemmän yleistä hyvää kuin omia yksityisiä asioitani. Ensin olin vähävenäläisen vojevodan, ikuisesti kaivatun ruhtinas Jeremin palveluksessa, ottaen osaa kaikkiin hänen sotaretkiinsä. Jumala voi todistaa, armollinen neiti, etten ole tullut tänne ylistämään itseäni. Tahtoisin vain saattaa tietoonne, etten ole mikään tyhjänkerskaaja, joka toitottaa suuria sanoja, mutta pelkää henkeään. Minä olen uskollisesti palvellut isänmaatani halki koko elämäni ja niittänyt vähäisen kunniaakin tahraamatta omaatuntoani. Niin on asian laita, kautta Jumalani, ja sen voivat luotettavat miehet todistaa.

— Jospa kaikki olisivatkin teidän kaltaisianne, herra eversti! — huoahti Oleńka.

— Armollinen neiti ajattelee varmaankin sitä väkivallantekijää, joka rohkeni nostaa kätensä teitä vastaan?

— Hän on saanut minkä ansaitsi, — jatkoi herra Wolodyjowski. — Sanotaan hänen toipuvan, mutta tuomiotaan hän ei kuitenkaan voi välttää. Kaikki kunnon ihmisetkin tuomitsevat häntä sanoen hänen liittyneen vihollisiimme ja saaneen heiltä apua, mutta se ei ole totta. Ne kasakat, joiden kanssa hän hyökkäsi kimppuumme, eivät olleet viholliselta, vaan maantieltä koottuja.

— Mistä te sen tiedätte? — kysyi Oleńka vilkkaasti kohdistaen sinisten silmäinsä katseen herra Wolodyjowskiin.

— Kasakoilta itseltään. Kyllä se Kmicic on kummallinen mies! Kun minä ennen kaksintaistelua syytin häntä petturiksi, niin hän ei väittänyt vastaan, vaikka olin väärässä. Se mies on ylpeä kuin itse paholainen.

— En vielä, kun en ole sitä tiennyt, mutta tästä puolin tulen kertomaan. Pahinta vihollistakaan ei pidä syyttää moisesta tapahtumattomasta rikoksesta.

Aleksandra-neidin katse kohdistui taas pienikasvuiseen ritariin ilmaisten myötätuntoa ja kiitollisuutta.

— Sanonpa armolliselle neidille vielä jotakin!… Minä moitin herra Kmicicin menettelyä, mutta en ihmettele, että hän sillä tavalla koetti saada haltuunsa teidät, jolle itse Venus sopisi kamarineidiksi. Se oli hänen epätoivonsa, joka johti hänet moiseen kehnoon tekoon ja varmasti vielä johtaa, jos vain tilaisuus tarjoutuu. Mitenkä te, joka olette niin tavattoman kaunis, voisitte olla yksin ja ilman suojelijaa? Useita on maailmassa sellaisia Kmicicejä, useita sydämiä te vielä sytytätte, yhä useammat vaarat ovat edessänne. Jumala soi minulle armon pelastaa teidät tällä kertaa, mutta Marsin torvet soivat jo… Kuka on teitä vastedes suojeleva? Armollinen neiti, sotureita syytetään huikentelevaisuudesta, mutta väärin. Minunkaan sydämeni ei ole kivestä eikä ole voinut kestää teidän verratonta sulouttanne…

— Armollinen neitiseni, — jatkoi hän, — olen perinyt sotalipun teidän isoisältänne, sallikaa minun periä hänen poikansatytärkin! Jättäkää minun huostaani teidän suojelemisenne, niin voitte olla rauhassa ja huoletta minun sodassa ollessanikin, sillä pelkkä nimeni riittäisi teitä suojelemaan.

Oleńka oli hypähtänyt pystyyn tuolilta ja kuunteli hämmästyneenä herra
Wolodyjowskin puhetta. Tämä jatkoi:

— Olen varaton sotilas, mutta olen aatelismies ja rehellinen mies ja vannon, ettei aateliskilvessäni enemmän kuin omallatunnollanikaan ole pienintäkään tahraa. Minä teen ehkä väärin pitäessäni tällaista kiirettä, mutta se teidän pitää ymmärtää, sillä isänmaa kutsuu minua, enkä minä voi sitä jättää edes teidän tähtenne… Ettekö anna minulle toiveita? Ettekö sano hyvää sanaa?

— Te pyydätte minulta mahdottomia, hyvä mies… Kautta Jumalan, minä en voi! — vastasi Oleńka pelokkaasti.

— Juuri siksi vastaan teille suoraan: ei! Oleńka rypisti kulmakarvojaan ja jatkoi:

— Armollinen herra eversti! Olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa, en kiellä sitä. Pyytäkää minulta mitä hyvänsä, olen valmis antamaan kaikki paitsi kättäni.

— Viimeinen ja peruuttamaton. — Ehkä tämä kiireellisyys tuntuu teistä vastenmieliseltä? Antakaa minulle toiveita!

— Täällä minulla siis ei ole onnea enemmän kuin sitä on ollut missään muuallakaan! Armollinen neiti ei siis palkinnut minun palveluksiani, vaikk'en tullut palkintoa hakemaan, kun tulin pyytämään kättänne, sillä olen tehnyt sen vapaasta tahdosta. Jos te olisitte vastannut minulle, että annatte sen velvollisuudesta, olisin minä siitä kieltäytynyt. Missä ei ole hyvää tahtoa, siinä ei ole onneakaan! Te olette ylenkatsonut minut… mutta Jumala suokoon, ettette saisi vielä huonompaa kuin minä! Lähden talosta niinkuin tulinkin enkä ikänä enää palaja. Täällä minua ei pidetä minään. Sanottu ja tehty! Eläkää onnellisena vaikkapa juuri tuon Kmicicin kanssa. Ehkä olette minulle vihoissanne juuri siksi, että erotin teidät miekallani. Koska pidätte häntä minua parempana, niin ette sovi minulle.

Mutta Oleńkan epätoivo ei vaikuttanut enää herra Wolodyjowskiin, joka kumarrettuaan poistui vihaisena. Ritari nousi heti hevosensa selkään ja ajoi pois.

— Ikänä en jalallani sinne astu! — sanoi hän. Sotilaspalvelija Syruc, joka ajoi jäljessä, joudutti hevosensa everstin viereen ja kysyi:

— Kiittämättömyyttä minulle siellä syötettiin… Ylenkatseella palkittiin rakkauteni… Tulen sotaväessä naimattomana palvelemaan kuolemaani saakka. Niin näkyy olevan tähtiin kirjoitettu… Hitto vieköön! Moinen kohtalo!… Missä yritätkin, aina rukkaset… Tässä maailmassa ei ole oikeudenmukaisuutta!… Mitä lie hänellä sitten ollut minua vastaan?

Herra Wolodyjowski rypisti kulmakarvojaan ja pinnisti ajatuksiaan.
Yht'äkkiä hän löi kämmenellään reiteensä.

— Nyt tiedän! — huudahti hän. — Hän rakastaa vielä sitä toista…
Toisin ei voi olla!

— Sitä pahempi minulle, — ajatteli hän hetken kuluttua, — sillä jos neiti Billewicz vielä kaiken tämän jälkeen rakastaa häntä, niin hän ei enää lakkaa rakastamasta häntä… Kmicic on tehnyt niin paljon pahaa kuin on voinut. Nyt hän lähtee sotaan, niittää kunniaa ja pelastaa maineensa… Eikä häntä voi tästä estää, vaan pikemminkin auttaa, koska isänmaan etu on kysymyksessä… Ja hän on oiva sotilas… Mutta millä ihmeen tavalla hän on voinut voittaa tytön rakkauden?… Niin, kukapa sen arvaa?… Toisilla on sellainen onni, että sen kuin katsovat vain tyttöön, niin tämä on valmis vaikka tuleen… Jospa saisi tietää miten he menettelevät tai jos oppisi jonkin taikatempun, niin ehkä toiste paremmin vetelisi!… Ansiot eivät merkitse mitään, kun on kysymys naisista. Herra Zagloba oli oikeassa sanoessaan, että nainen ja repolainen ovat kaksi kavalinta otusta maan päällä… Surkeata, että pitikin käydä näin huonosti! Niin hiton sievä tyttö ja niin kunnollinen, sanotaan. Mutta ylpeä kuin itse paholainen!… Ties tokkohan tuo Kmiciciä kuitenkaan huolinee, vaikka rakastaakin, sillä onhan Kmicic julmasti loukannut ja häväissyt häntä… Olisihan hän voinut rauhallisesti tulla tyttöä noutamaan, mutta rupesi mieluummin ryöstäjäksi… Tyttö lienee valmis luopumaan naimisiinmenon haaveista… Minun on vaikea ollakseni, mutta tyttö-paran kai vieläkin vaikeampi…

Ja herra Wolodyjowski tuli liikutetuksi ajatellessaan Oleńkan kohtaloa.
Hän alkoi huojuttaa päätään, huoahdella, kunnes vihdoin virkkoi:

— Jumala häntä auttakoon! En ole hänelle vihoissani. Eivät ne olleet ensimmäiset rukkaseni, mutta tytölle se oli ensimmäinen suru. Tyttöparka on ihan suunniltaan epätoivosta, kun olen sitä Kmiciciä niin pahanpäiväisesti kolhinut ja päälle päätteeksi vielä ärsyttänyt… Sitä ei olisi pitänyt tehdä… Mutta täytyy hyvittää. Ansaitsisinpa selkääni moisesta menettelystä. Kirjoitan tytölle anteeksipyyntökirjeen ja lupaan auttaa häntä minkä voin.

Syruc, joka taas ajoi everstin viereen, keskeytti hänen päivittelynsä sanoen:

— Anteeksi, herra eversti, mutta tuolla mäellä ajaa herra Charlamp muutamien muitten kanssa.

— Siellä näkyy olevan kaksi ratsumiestä… mutta herra Charlampin pitäisi olla vojevodan luona Vilnossa. Kuinka sinä tuntisit hänet näin kaukaa?

— Ei ole, sillä minä tunnen sen myöskin käynnistä… Se on herra
Charlamp aivan varmaan.

Molemmat kannustivat hevosiaan, vastaantulevat tekivät samoin, ja pian herra Wolodyjowski tunsi, että se todellakin oli herra Charlamp.

Tämä oli Wolodyjowskin vanhoja tuttuja, kokenut, oivallinen sotilas ja luutnantti Liettuan armeijan ratsuosastossa. Ennen hän ja herra Wolodyjowski olivat tuon tuostakin otelleet keskenään, mutta sitten heistä oli tullut hyvät ystävät yhteisillä sotaretkillä saman lipun alla. Herra Wolodyjowski karahdutti hänen luokseen ja huusi levittäen käsivartensa:

Luutnantti, jolla totisesti oli jättimäinen nenä, heittäytyi everstin käsivarsille, ja he syleilivät toisiaan iloisesti. Lauhduttuaan herra Charlamp sanoi:

— Vilnon vojevodalta, meidän hetmaniltamme. Hän lähettää sinulle kirjelmän pyytäen, että heti ryhtyisit pestaamaan väkeä, ja toisen herra Kmicicille, jonka myös pitäisi olla näillä seuduilla.

— Hetmani itse on kovasti sinua tiedustellut, ja vihdoin hän saikin muutamilta laudalaisilta tietää olinpaikastasi, ja minä ajoin heti tänne… Sinä olet siellä yhä suuressa arvossa!… Kuulin ruhtinaan, meidän hetmanimme, itse sanovan, ettei hän ollut ikänä odottanut saavansa periä mitään vähävenäläisen vojevodan jälkeen, mutta saikin periä hänen kaikkein suurimman soturinsa.

— Suokoon Jumala hänen saavan periä myöskin sotaonnea… Minulle on suuri kunnia saada pestata sotaväkeä, ja minä ryhdyn toimeen heti… Sotakelpoista väkeä täällä on riittävästi, kun vain on millä heidät varustaa. Onko sinulla paljonkin rahaa mukanasi?

— Sinä olet jo ollut Pacunelessa? Pidä varasi, sillä siellä on paljon kauniita tyttäriä!

— Taidatpa samasta syystä viihtyä siellä niin hyvin… Mutta odotapas, minulla on myöskin yksityinen kirje sinulle hetmanilta.

Herra Charlamp otti esille kirjeen, jossa oli Radziwillien sinetti.
Herra Wolodyjowski avasi sen ja alkoi lukea:

Tietäen teidän hartaan pyrkimyksenne palvella isänmaata lähetän teille samalla määräyksen ryhtyä pestaamaan sotaväkeä, mutta ei tavalliseen tapaan, vaan suurella innolla, sillä periculum in mora [viivyttelemisessä on vaara. Suom. huom.]. Jos tahdotte ilahduttaa meitä, niin laittakaa lippukuntanne kuntoon heinäkuun loppuun mennessä tai viimeistään syyskuun puoliväliin. Meitä huolestuttaa se, mistä saisitte hyviä hevosia, etenkin kun voimme lähettää niukasti rahoja, sillä emme ole meille vanhastaan nurjamieliseltä valtiovarainhoitajalta saaneet; enempää. Antakaa puolet näistä rahoista herra Kmicicille, jolle herra Charlamp myöskin tuo määräyskirjelmän. Toivomme hänen ahkerasti toimivan hyväksemme. Kuitenkin, kun olemme kuulleet huhuja mainitun Kmicicin väkivallasta Upitassa, niin lienee paras, että otatte haltuunne hänelle osoitetun kirjelmän ja ratkaisette, voiko sitä antaa hänelle vai eikö. Jos hän mielestänne on syypää liian moniin rikoksiin, niin älkää sitä hänelle antako. Me pelkäämme nimittäin, että vihamiehemme, kuten valtiovarainhoitaja ja Vitebskin vojevoda, alkavat huutaa, että me uskomme tärkeitä tehtäviä kelvottomille henkilöille. Jos hän kuitenkaan ei ole syypää suurempiin rikoksiin, niin antakaa kirjelmä, ja koettakoon herra Kmicic palveluksessamme ahkeruudella hyvittää hairahduksensa, älköönkä mikään tuomioistuin siinä tapauksessa vaatiko häntä vastaamaan teoistaan, koska hän silloin on meidän oikeutemme alainen. Osoittakoon tämä tehtävä samalla, että luotamme teihin täydellisesti.

— Hetmani on kovasti huolissaan siitä, mistä saat hevosia, — sanoi herra Charlamp, kun lyhytkasvuinen ritari oli lopettanut lukemisen.

— Vaikeata niitä on saada, — vastasi herra Wolodyjowski. — Täkäläinen alempi aatelisto tulee varmasti miehissä ensimmäiseen kutsuntaan, mutta heillä on samogitialaiset hevosensa, jotka eivät kelpaa sotapalvelukseen. Heidän pitäisi täydellä syyllä saada toiset.

— Mutta pienikasvuisia. Ja miehet täällä ovat päinvastoin isokasvuisia. Kun he ajavat noilla hevosillaan, näyttää siltä, kuin lippukunta ratsastaisi koirilla. Kyllä siitä hommaa tulee!… Mutta minä ryhdyn heti asiaan. Annapas minulle Kmicicin määräyskirjelmä. Minä annan sen itse hänelle, kuten hetmani käskee. Tämä tuli hänelle otolliseen aikaan!

— Sen tähden että hän on tataarilaiseen tapaan ruvennut ryöstämään neitosia. Hänellä on yhtä paljon prosesseja edessä kuin hiuksia päässä. Siitä ei ole vielä viikkoa kulunut, kun minä hänen kanssaan miekkailin.

— Oho! — huudahti Charlamp. — Jos sinä hänen kanssaan ottelit, niin nyt hän kai makaa.

— Hän on jo toipumaan päin ja viikon, parin kuluttua terve. Mitä uutta de publicis?

— Pahaa, vanhaan tapaan… Valtiovarainhoitaja Gosiewski on yhä riidassa meidän ruhtinaamme kanssa, ja kun hetmanit ovat eripuraisia, niin asiat eivät mene oikeita latuja. Vähän parempi on asemamme kuitenkin, ja luulen, että jos yksimielisiä olisimme, niin kyllä me vihollisen kanssa tulisimme aikoihin. Jumala suokoon, että saamme niskasta pitäen karkoittaa heidät sinne, mistä ovat tulleetkin. Valtiovarainhoitaja on syynä kaikkeen!

— Ne ovat pettureita. Vitebskin vojevoda niin väittää, sillä hän on jo aikoja sitten vehkeillyt salaa yhdessä valtiovarainhoitajan kanssa.

— Minä olen isänmaan puolella; se on jokaisen velvollisuus. Siinäpä se pahin onkin, että sotilaatkin jakautuvat puolueisiin sen sijaan että kävisivät sotaa vihollista vastaan. Mutta Sapieha on kunnon mies, ja sen minä sanoisin itse ruhtinaallekin, vaikka olenkin hänen palveluksessaan.

— Kunnon kansalaiset ovat koettaneet sovittaa heidät, mutta turhaan! — sanoi Charlamp. — Kovasti nykyään lentää lähettejä kuninkaalta meidän ruhtinaamme luo… Huhutaan siellä suuressa maailmassa olevan taas jotakin tekeillä. Olemme odottaneet yleistä kutsuntaa kuninkaan johdolla, mutta siitä ei ole tullut mitään. Sanotaan, että jossakin muualla se voisi olla tarpeellisempaa.

— Mistä minä sen tietäisin! Mutta luutnantti Brochwicz on kertonut minulle, mitä hän omin korvin on kuullut. Tiesenhausen saapui kuninkaan lähettinä meidän ruhtinaamme luo, ja he sulkeutuivat huoneeseen ja puhelivat kauan keskenään. Mistä he puhuivat, sitä Brochwicz ei voinut kuulla, mutta kun he tulivat ulos, kuuli hän hetmanin itse sanovan näin: »Tästä voi syttyä vielä uusi sota.» Kyllä me olemme julmasti ajatelleet ja arvailleet, mitä nuo sanat voisivat merkitä!

— Hän kuuli varmasti väärin! Ketä vastaan nyt lähdettäisiin sotimaan?
Keisari on pikemmin meidän kuin vihollisemme puolella, Ruotsin kanssa
kestää aselepoa vielä kuusi vuotta, ja tataarit auttavat meitä
Ukrainassa, mitä he eivät suinkaan tekisi ilman Turkin suostumusta.

— Kun ei mitään ollut. Mutta Jumalan kiitos, että sain taas työtä. Olen jo ikävöinyt taistelutanterille.

— Kuten sanoin: hetmani käskee minua niin tekemään. Minun täytyy sitäpaitsi muutenkin käydä tervehtimässä häntä, kuten ritarillinen tapa vaatii, ja kun minulla on kirjelmä, on syytäkin. Mutta annanko sen hänelle, se on toinen juttu. Täytyy harkita, koska se on jätetty riippumaan minusta.

— Se on hyvä, sillä minun täytyy joutua taas matkaan. Minulla on kolmas kirje herra Stankiewiczille. Sitten täytyy lähteä Kiejdanyyn toimittamaan tykkejä ja sitten Birźeen katsomaan, onko linnoituksessa kaikki valmiina puolustukseen.

— Se on minusta kummallista. Vihollinen ei ole saanut ainoatakaan uutta voittoa ja on vielä kaukana Birźestä, joka sijaitsee Kuurinmaan rajalla. Ja jos, kuten näkyy, uusia rykmenttejä muodostetaan, pitäisi riittää väkeä niillekin seuduille, jotka jo ovat vihollisen hallussa. Kuurinmaalaiset eivät ajattele sotaa meitä vastaan. He ovat kyllä hyviä sotilaita, mutta heitä on niin vähäisen, että Radziwill itse voisi kuristaa heidät yhdellä kädellä.

— Kummallista se on minustakin, — vastasi Charlamp, — etenkin kun minua on käsketty joutumaan ja, jos kaikki ei ole kunnossa, ilmoittamaan ruhtinas Boguslawille, jonka pitäisi lähettää insinööri Peterson sinne.

— Mitä tämä merkinnee?! Kunhan tästä ei vain syttyisi sisällinen sota! Jumala meitä siitä varjelkoon! Niin pian kuin ruhtinas Boguslaw on mukana, on pirulla syytä iloita.

— Sitä en kiellä, mutta hän on pikemmin saksalainen tai ranskalainen kuin puolalainen… Valtakunnasta hän vähät välittää, mutta Radziwilleista kyllä. Se on juuri hän, joka lietsoo meidän hetmanissamme, Vilnon vojevodassa, ylpeyden henkeä, vaikka sitä muutenkin olisi hetmanissa tarpeeksi. Myöskin Sapiehojen ja Gosiewskin eripuraisuus on hänen työtään.

— Sinähän olet suuri poliitikko, näemmä. Riennäpäs vain naimisiin,
Michal, jottei sinun älysi joutuisi hukkaan.

— Pitäköön kukin rukkasensa hyvänään… On niitä sinullakin. Mutta nyt ei ole aikaa ajatella sellaisia, kun pää on täynnä sotaisia asioita.

— Heinäkuun lopulla olen, vaikka pitäisi nuo hevoset maasta kaivaa.
Jumalan kiitos, että sain työtä, muuten olisi suru minut syönyt.

Tiedot hetmanilta ja ajatukset edessäolevasta ankarasta työstä karkoittivat herra Wolodyjowskin huonon tuulen, ja ennenkuin he olivat saapuneet Pacuneleen, hän ei enää muistanutkaan äskeistä vastoinkäymistä. Tieto käskykirjeestä levisi nopeasti ympäri kylän. Aateliset saapuivat heti kysymään, oliko se totta, ja kun herra Wolodyjowski vakuutti sen olevan, teki se syvän vaikutuksen. Kaikki olivat valmiita lähtemään sotaan, mutta muutamat valittivat sitä, että se sattui juuri heinäkuun lopulle, kun elonkorjuu on ovella. Herra Wolodyjowski lähetti heti pikalähettejä toisiin kyliin, Upitaan ja suurimpiin kartanoihin. Illalla saapui muutamia Butrymeja, Stakianeja ja Domaszewiczeja.

Vihollista haukuttiin kovasti ja ennustettiin loistavia voittoja. Butrymit vain vaikenivat, mutta sitä ei pantu pahaksi, koska tiedettiin heidänkin olevan yhtä miestä. Seuraavana päivänä jo kuhisi kylissä kuin mehiläispesissä. Ei puhuttu enää herra Kmicicistä ja Aleksandra-neidistä, sillä sotaretki oli yleisenä keskustelun aiheena. Herra Wolodyjowski oli suonut Oleńkalle anteeksi rukkaset lohduttaen itseään sillä, ettei se ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta. Hän ei ollut vielä selvillä siitä, mitä tehdä Kmicicin käskykirjelmällä.

YHDEKSÄS LUKU.

Herra Wolodyjowskille alkoi nyt ankaran työn, kirjelmäin ja matkustusten aika. Seuraavalla viikolla hän muutti Upitaan, jossa pestaaminen alkoi. Aatelia, sekä ylempää että alempaa, tuli tulvimalla hänen luokseen maineen houkuttelemana. Runsaimmin saapui kuitenkin laudalaisia, joille oli hankittava hevosia. Tämä tuotti herra Wolodyjowskille paljon puuhaa, mutta neuvokas kun oli se onnistui hänelle kuitenkin. Samaan aikaan hän kävi tervehtimässä herra Kmiciciä Lubiczissa. Tämä oli jo parantunut aika lailla, vaikk'ei ollutkaan vielä jättänyt vuodetta. Jos herra Wolodyjowskin miekka oli raskas, niin oli hänen kätensä kevyt.

Herra Kmicic tunsi hänet heti ja kalpeni hiukan nähdessään tulijan. Hän vei vaistomaisesti kätensä vuoteen yläpuolella riippuvaa miekkaa kohti, mutta huomattuaan hymyn vieraan kasvoilla ojensikin laihtuneen kätensä hänelle sanoen:

— Te taidatte ihmetellä, että pääsin hengissä käsistänne? Ainakin minä sitä ihmettelen.

— Mutta eihän asia ole silti menetetty. Voittehan tehdä minusta lopun milloin haluatte.

— Te olette joko itse paholainen tai osaatte noitua, — keskeytti Kmicic. — Minun ei luonnollisesti tee mieleni kehua itseäni nyt, kun melkein palaan toisesta maailmasta, mutta ennenkuin olin tavannut teidät, ajattelin aina: jollen ole ensimmäinen miekkailija valtakunnassa, niin ainakin toinen. Sanokaa, missä olette oppinut miekkailutaitonne?

— Osaksi on minulla ollut synnynnäisiä taipumuksia, — vastasi Michal-herra, — ja sitäpaitsi on isäni opettanut minua pienestä pitäen. Hän tapasi sanoa: »Jumala on antanut sinulle vaatimattoman ulkomuodon, ja jolleivät ihmiset tule sinua pelkäämään, niin he nauravat.» Sitten opin myöskin ollessani vojevodan palveluksessa Vähä-Venäjällä. Siellä oli muutamia miehiä, jotka löivät minut.

— Oli niitä. Esimerkiksi herra Podbipienta, liettualainen ja familiantti, joka kaatui Zbarazin luona. Rauha hänen sielulleen! Siinä oli sitten niin julman väkevä mies, ettei uskaltanut ajatellakaan häntä vastustaa, muuten hän olisi voinut yhdellä iskulla halkaista sekä varustukset että vastustajan. Sitten oli siellä vielä ystäväni herra Skrzetuski, josta varmaankin olette kuullut.

— Kuinka! Hänkö, joka hyökkäsi Zbarazista murtautuen kasakkajoukkojen läpi! Kukapa ei olisi kuullut hänestä puhuttavan? Niitä miehiäkö te olettekin? Ja zbarazilainen? Teen kunniaa! Siinä tapauksessa olen varmasti kuullut teistä puhuttavan Vilnon vojevodan luona. Onko teidän etunimenne Michal?

— On kyllä. Oikeastaan olen Jerzy ( = Yrjö) Michal, mutta koska Pyhä Mikael johtaa koko taivaan sotajoukkoja ja on saavuttanut jo niin monta voittoa helvetin lippukunnista, niin pidän mieluummin hänet suojeluspyhimyksenäni.

— Niin, eihän Pyhä Yrjänä sentään vedä vertoja Pyhälle Mikaelille. Te olette siis sama Wolodyjowski, joka kaatoi Bohunin.

— No, eipä ole häpeä saada sellaiselta mieheltä vasten kuonoa. Jumala suokoon, että meistä tulisi ystävät. Te sanoitte minua tosin petturiksi, mutta siinä te erehdyitte.

Sen sanottuaan Kmicic rypisti kulmakarvojaan, ikäänkuin hän olisi tuntenut kipua haavassa.

— Minä myönnän erehtyneeni, — vastasi herra Wolodyjowski, — mutta minä sain tietää sen jo teidän miehiltänne ennen kuin nyt teiltä. Ja huomatkaa: muuten minä en olisikaan tullut tänne.

— Kyllä minua on näillä seuduilla haukuttu! — selitti Kmicic katkerasti. — Oli miten hyvänsä. Tunnustan, että olen syypää yhteen ja toiseen, mutta kyllä paikkakunnan asukkaat ovatkin ottaneet minut hävyttömästi vastaan.

— Eniten te olette vahingoittanut itseänne Wolmontowiczen palolla ja viimeisellä ryöstöllä.

— Kyllä minua nyt uhataankin prosesseilla. Olen saanut jo koko joukon haasteita. Eivät anna sairaankaan olla rauhassa. Olen polttanut Wolmontowiczen, se on totta, ja ihmisiä olen tappanut, mutta rangaiskoon Jumala minua, jos tein sen pahuuttani. Yöllä ennen paloa olin tehnyt pyhän lupauksen elää kaikkien kanssa sovussa, vieläpä maksaa upitalaisille vahingonkorvausta, sillä olin, totta puhuen, tehnyt siellä pahaa jälkeä. Mutta kun minä sinä yönä palasin kotiin, niin mitä näin? Minun toverini oli teurastettu kuin härät! Kun sain tietää, että Butrymit olivat sen tehneet, silloin heräsi itse saatana minussa… ja minä kostin kauheasti… Ja voitteko arvata miksi heidät oli surmattu? Sain sittemmin tietää sen eräältä Butrymilta, jonka kimppuun hyökkäsin metsässä: siksi, että he olisivat tahtoneet tanssia Butrymien naikkosten kanssa eräässä kapakassa… Kukapa ei olisi kostanut?

— Se on totta, — vastasi Wolodyjowski, — että teidän tovereitanne oli kohdeltu liian julmasti, mutta tokkohan laudalaiset heitä tuhosivat? Ei suinkaan; syynä heidän tuhoonsa oli heidän oma maineensa, jonka he olivat tuoneet mukanaan, sillä jos jotkut sotilaat olisivat kohteliaasti tyttöjä tanssittaneet, niin ei heitä senvuoksi olisi surmattu.

— Miesparat! — jatkoi Kmicic seuraten omaa ajatustaan. — Kun olen nyt maannut täällä kuumeessa, ovat he harva se ilta tulleet luokseni tuon oven kautta… Olen nähnyt heidän seisovan vuoteeni ympärillä sinisinä, raastettuina ja valittavan: »Jendrus, anna lukea meille messuja, sillä me kidumme kovasti…» Hiukseni ihan ovat nousseet pystyyn, ja tulikiven hajua on tuntunut huoneessa heidän jälkeensä… Messuja olen kyllä luetuttanut; kunpa se sitten olisi auttanut!

— Ja mitä ryöstöön tulee, — jatkoi Kmicic, — niin te ette voi tietää, että neiti Billewicz on pelastanut henkeni, kun laudalaiset ajoivat minua takaa, mutta käskenyt sitten minua menemään matkoihini. Mitäpä muuta olisin voinut tehdä?!

— Te ette mahtane tietää, mitä on rakkaus ja kuinka epätoivoiseksi ihminen voi tulla menettäessään sen, jota eniten rakastaa.

— Enkö minä tietäisi mitä rakkaus on? — huudahti herra Wolodyjowski harmistuneesti. — Aina siitä hetkestä saakka, jolloin aloin kantaa miekkaa, olen alinomaa ollut rakastunut… Totta kyllä, minä olen rakastanut useampaa kuin yhtä, mutta se johtuu siitä, etten ole koskaan saanut vastarakkautta. Muussa tapauksessa kukaan ei olisi ollut uskollisempi minua.

— Mitä rakkautta se sellainen on, että rakastaa milloin yhtä, milloin toista, — arveli Kmicic.

— Kerronpa teille mitä olen omin silmin nähnyt. Chmielnickin kapinan alkuaikoina Bohun, sama, joka nykyään Chmielnickin jälkeen nauttii suurinta kunniaa kasakkain joukossa, ryösti Skrzetuskin rakastetun, ruhtinatar Kurcewiczin. Se oli rakkautta! Koko sotajoukko itki nähdessään Skrzetuskin parran epätoivon surusta harmaantuvan, vaikka mies oli vasta vähän päälle kaksikymmentä vuotta. Mutta arvatkaapas, mitä hän teki?

— Koska isänmaa oli vaarassa ja tarvitsi häntä, koska julma Chmielnicki lähestyi voitokkaasti, niin hän ei lähtenyt etsimään ruhtinatartaan. Hän uhrasi surunsa Jumalalle ja otti osaa kaikkiin ruhtinas Jeremin johtamiin taisteluihin, kunnes Zbarazin luona saavutti sellaisen maineen, että kaikki nyt ihaillen mainitsevat hänen nimensä. Verratkaa nyt kuinka menetteli hän ja kuinka te, ja mikä ero!

— Mutta siksipä Jumala palkitsikin Skrzetuskia ja antoi hänelle neidon. Heti Zbarazin taistelun jälkeen he menivät naimisiin, ja nyt on heillä jo kolme lasta. Skrzetuski palvelee yhä armeijassa. Mutta te olette harjoittanut väkivaltaa auttaen siten vihollista ja olitte vähällä menettää henkenne, puhumattakaan siitä, että muutamia päiviä sitten olitte vähällä päästä neidistännekin.

— Millä tavalla? — kysyi Kmicic nousten istumaan vuoteessaan. — Mitä hänelle on tapahtunut?

— Ei mitään. Eräs mies vain on pyytänyt hänen kättään toivoen häntä vaimokseen.

Kmicic kalpeni, ja hänen sisäänpainuneet silmänsä alkoivat säihkyä. Hän aikoi nousta, karkasi jo puoleksi pystyyn ja huusi:

— Petturi! Sen saatte vielä maksaa!… Entä hän?… Kautta Jumalan, kertokaa kaikki!… Suostuiko hän?

Seurasi taas hetken hiljaisuus. Kmicic hengitti raskaasti ja tuijotti
Wolodyjowskiin. Tämä jatkoi:

— Miksi sanotte minua petturiksi? Olenko minä muka teidän veljenne tai puhemiehenne? Olenko syönyt sanani? Voitin teidät kaksintaistelussa ja olisin voinut tehdä teille mitä hyvänsä.

— Vanhan tavan mukaan olisi toinen meistä maksanut tuon verellään. Jollen miekalla olisi kyennyt, niin olisin ampunut, ja vieköönpä minut sitten vaikka itse paholainen!

— Jos hän olisikin suostunut, en minä olisi kuitenkaan ryhtynyt kanssanne toistamiseen kaksintaisteluun. Mitä syytä minulla olisi ollut sellaiseen? Mutta tiedättekö miksi hän antoi kieltävän vastauksen?

Se meni yli sairaan voimien. Kmicic vaipui patjoille, hiki nousi otsalle, ja hän makasi siinä hetken aikaa sanatonna.

- Kovasti olen vielä heikko, — virkkoi hän sitten. — Mistä te tiedätte, että hän rakastaa minua?

— Onhan minulla silmät, joilla näen, ja järki, jolla ymmärrän. Etenkin nyt, kun olen saanut rukkaset, käsitän kaikki niin hyvin. Ensiksikin: kun kaksintaistelun jälkeen tulin ilmoittamaan hänelle, että hän on vapaa, koska te olitte joutunut häviölle, oli hän pyörtyä, ja sen sijaan että olisi osoittanut minulle kiitollisuuttaan, hän tuskin huomasi minua. Toiseksi: kun Domaszewiczit kantoivat teidät tänne, niin hän kohotti hellävaroen kuin äiti päätänne. Kolmanneksi: kun minä häntä kosin, hän osoitti minut luotaan kuin koiran. Jolleivät nämä seikat todista mielestänne tarpeeksi, on miekanisku lyhentänyt järkeänne.

— Kunpa tuo olisi totta! — huudahti Kmicic heikosti. — Täällä minun haavaani voidellaan jos jollakin… mutta minulle ei voisi löytää sen parempaa balsamia kuin teidän sananne.

— Suokaa anteeksi. Päässäni ei ole tilaa sellaiselle onnelle, kuin että hän vielä ottaisi minut…

— Minä sanoin, että hän rakastaa teitä, mutta ottamisesta en ole mitään puhunut… Se on toinen asia!

— Jollei hän huoli minua miehekseen, niin ruhjon pääni seinään. En voi elää ilman häntä!

— Ehkä hän ottaisikin, jos te rehellisesti katuisitte rikoksianne. Nythän on sota, voitte lähteä taistelutanterille, voitte tehdä rakkaalle isänmaalle suuria palveluksia, voitte niittää urhoollisen soturin kunniaa ja hankkia hyvän maineen. Kukapa olisi synnitön? Kenelläpä ei olisi syytöksiä omallatunnollaan?… Jokaisella… Mutta jokaisella on myös tie avoinna katumukseen ja parannukseen. Te olette tehnyt itsenne syypääksi mielivaltaan, älkää enää tehkö sitä; te olette rikkonut isänmaata vastaan aiheuttamalla sisäistä sekasortoa sodan aikana, pelastakaa se nyt vaarasta; te olette tehnyt vääryyttä kansalaisille, palkitkaa… Se on teille paljon parempi tie kuin ruhjoa päänsä seinään.

— En ole ystävänne, joskaan en, totta puhuen, vihamiehennekään, mutta neitoa minun käy sääliksi, vaikka hän antoikin minulle rukkaset, sillä tulin sanoneeksi hänelle ankaria sanoja… Minä en rukkasten tähden mene hirteen, eiväthän ne olleet ensimmäiset, enkä vihan kaunaa myöskään kanna. Jos voin auttaa teidät hyvälle tielle, teen palveluksen isänmaalle, koska olette oivallinen ja kokenut sotilas.

— Mutta onko minulla aikaa päästä tuolle hyvälle tielle? Monet oikeudenkäynnit odottavat minua. Minun täytyy vuoteeltani suoraan oikeuteen… Enkä tahdo paeta. Niin paljon oikeudenkäyntejä! Ja oikeus tuomitsee varmasti syylliseksi.

— Tämä pelastaa niistä! — sanoi herra Wolodyjowski ottaen esille käskykirjeitään.

— Teille! Eikä teidän tarvitse mennä oikeuteen täällä, koska olette tämän mukaan hetmanin oikeuden alainen. Kuunnelkaa, mitä ruhtinas kirjoittaa minulle.

Ja herra Wolodyjowski luki Kmicicille Radziwillin yksityisen kirjeen, huokasi sitten syvään, kiersi viiksiään ja sanoi:

Kmicic ei ensin virkkanut mitään. Hänen päänsä painui patjalle, ja hän jäi hetkeksi tuijottamaan kattoon. Yht'äkkiä hänen silmänsä alkoivat kostua, ja niissä tuiki tuntemattomat vieraat, kyynelet, värisivät jo ripsissä.

— Lyötäköön minut säpäleiksi, — sanoi hän vihdoin, — jos koskaan olen tavannut jalompaa miestä kuin te!… Jos te minun tähteni olette saanut rukkaset ja jos, kuten arvelette, Oleńka rakastaa minua, niin olisi joku muu tämän varmasti kostanut minulle ja syössyt minut entistä syvemmälle… Mutta te ojennatte minulle kätenne ja kiskotte minut kuin haudasta ylös!

— Minä tahdon uhrata omat etuni rakkaan isänmaan tähden, jolle te vielä voitte tehdä suuria palveluksia. Mutta sen sanon teille, että jos olisitte lainannut nuo kasakat Trubeckilta tai Chowanskilta, niin siinä tapauksessa en olisi antanut teille käskykirjelmää. Olipa onni, ettette ollut sitä tehnyt!

— Etevä esimerkki muille! — huudahti Kmicic. — Antakaa minun puristaa kättänne! Suokoon Jumala, että saisin joskus tehdä teille vastapalveluksen. Olen teille kiitollinen koko ikäni!

— No niin… Kuulkaahan sitten: Teidän ei siis tarvitse ilmaantua minkään oikeusistuimen eteen, vaan ryhtyä työhön. Jos te olette hyödyksi isänmaalle, niin kyllä täkäläinen aateli suo teille anteeksi, sillä isänmaa on sen sydämellä… Te voitte vielä hyvittää rikoksenne, voittaa hyvän maineen ja säteillä kunniaa kuin aurinko… Ja sitten tiedän vielä erään neitosen, joka varmasti valmistaa teille lahjan palkinnoksi.

— Hei! — huusi Kmicic innoissaan. — Miksi loikoilla täällä sängyssä, kun vihollinen polkee isänmaata! Hei! Onko siellä ketään? Poika, tuo saappaani!… Ei kuulu ketään!… Yksin olen!… Mutta lyököön salama minut, jos näillä patjoilla kauan piehtaroin!

Sitten hän nousi lähteäkseen, mutta Kmicic ei päästänyt häntä, ennenkuin saisi tarjota hänelle viiniä.

Oli jo ilta, kun pienikasvuinen ritari läksi Lubiczista suunnaten matkansa Wodoktyyn.

»Minä hyvitän parhaiten kovat sanani», ajatteli hän, »kun kerron neidille, että Kmicic ei nouse ainoastaan vuoteeltaan, vaan myöskin häpeästään… Hän ei ole mikään pohjaltaan pilaantunut mies, vaan hän on julman tulinen. Minä tuon neidille varmasti lohdutuksen ja luulen, että hän ottaa minut ystävällisemmin vastaan nyt kuin silloin, kun itseäni tarjosin…»

Tällaisissa mietteissä hän saapui Wodoktyyn. Tuttavamme, pörröpäinen samogitialainen, riensi veräjälle, jonka hän avasi verkalleen sanoen:

— Jumala ties, ehk'ei koskaan, sillä vaunut olivat kirstuja täynnä.
Siitä pääteltiin, että pitkä on matka.

KYMMENES LUKU.

Tavallisesti, kun auringon lämpimät säteet alkavat tunkeutua synkkien talvipilvien läpi, kun ensimmäiset silmikot puhkeavat puihin ja vihertävä kevätlaiho alkaa nousta kosteille vainioille, silloin paremman toivo herää myöskin ihmisten sydämissä. Mutta kevät vuonna 1655 ei tuonut mukanaan Puolan valtakunnan kovaakokeneille asukkaille tuota tavallista lohdutusta. Maan koko itäinen raja pohjoisesta aina etelän villeille kentille saakka oli ikäänkuin tulisen nauhan peitossa, eivätkä kevätsateet voineet paloa sammuttaa, päinvastoin, se yhä leveni ja laajeni yli maan. Sitäpaitsi nähtiin taivaalla pahaaennustavia merkkejä, jotka viittasivat vielä suurempiin onnettomuuksiin. Taivaalla kiitävät pilvet muodostivat korkeita torneja ja linnoituksia, jotka ukkosen jyristessä raukesivat raunioiksi. Salama iski maahan, jota lumi vielä peitti, havumetsät kellastuivat ja puitten oksat vääntyivät kummallisiksi, sairaalloisiksi koukeroiksi; karjaa kaatui, lintuja putoili kuolleina maahan. Huomattiinpa vihdoin auringossakin omituisia täpliä, jotka ikäänkuin muodostivat käden, jossa oli omena, lävistetyn sydämen ja ristin. Mielten levottomuus kasvoi, ja munkit pohtivat, mitä moiset merkit saattoivat ennustaa. Kummallinen pelko valtasi kaikkien sydämet.

Uusia sotia ennustettiin olevan tulossa, ja yht'äkkiä paha huhu tiesi kertoa, että Ruotsi uhkasi hyökätä maahan. Ulkonaisesti mikään ei vahvistanut tätä huhua, sillä aselepoa Ruotsin kanssa oli vielä kuusi vuotta jäljellä, ja kuitenkin keskusteltiin sodan vaarasta valtiopäivilläkin, jotka kuningas Jan Kasimir oli kutsunut koolle Varsovaan toukokuun 19 päiväksi.

Yhä rauhattomampia katseita suunnattiin Suur-Puolaan, jossa myrsky saattoi ensinnä puhjeta. Leszczinski, Lenczycin vojevoda, ja Naruszewicz, Liettuan sotakirjuri, matkustivat lähetystönä Ruotsiin, mutta heidän matkansa, vain lisäsi levottomuutta sen sijaan että olisi asettanut sitä.

— Jollei vaara uhkaa sieltäpäin, niin miksi heidät olisi sitten lähetetty sinne? — sanoivat jotkut. — Edellinen lähettiläs, Kanazyl, on tuskin ennättänyt palata Tukholmasta. Mutta nähtävästi hän ei ole saanut mitään aikaan, koska heti hänen jälkeensä lähetettiin näin huomatuita senaattoreja.

— Valtakuntamme ei ole antanut aihetta sotaan, ja aselepo on vielä voimassa, — vakuuttivat he. — Kuinka saattaa rikkoa valan ja sopimuksen ja hyökätä rosvon tavoin rauhallisen naapurin kimppuun? Ruotsi muistaa vielä puolalaisesta miekasta Kirkholmin, Puckin ja Trzciannan luona saamansa haavat! Voittipa herra Koniecpolski useamman kuin yhden kerran itse Kustaa Aadolfin, jolla ei ollut vertaistaan koko Euroopassa. Ruotsi ei pane noin vain alttiiksi suuressa sodassa saavuttamaansa mainetta ja vielä sellaisen vihollisen tähden, jota se ei ole koskaan voittanut avoimessa taistelussa. On totta, että valtakunta on sotain heikontama, mutta yksistään Preussi ja Suur-Puola, jotka äskeisistä sodista eivät ole kärsineet, voivat karkoittaa tuon nälkäisen kansan takaisin autioille luodoilleen. Ei tästä vielä sotaa tule.

Tähän vastasivat levottomat asukkaat, että jo maapäivillä Grodnossa oli kuninkaan kehoituksesta keskusteltu Suur-Puolan rajaseutujen suojelemisesta, veroista ja sotajoukoista, jota ei olisi tehty, jollei vaaraa olisi ollut.

Näin horjuttiin pelon ja toivon välillä, ja rasittava epävarmuus painosti ihmisten mieliä. Mutta tämä epävarmuus hälveni yht'äkkiä, kun Boguslaw Leszczynskin, Suur-Puolan generalissimuksen, kiertokirje kutsui Posenin ja Kaliszin aatelisia suojelemaan maan rajoja ruotsalaisten hyökkäystä vastaan.

Epävarmuus oli poissa. »Sota!» kaikui halki koko Suur-Puolan ja kaikkien maakuntien.

Tämä ei ollut entistä sotaa, vaan uusi sota. Chmielnicki Buturlinin avustamana uhkasi etelästä ja idästä, Chowanski ja Trubecki pohjoisesta ja idästä, ja ruotsalaiset lähenivät lännestä päin! Tulinen nauha oli muuttunut tuliseksi renkaaksi.

Mutta tässä leirissä oli asiain tila huono. Yksi petturi, Radziejowski, oli jo paennut siitä ja liittynyt hyökkääjiin. Hän juuri opasti vihollisen valmiille saaliille, osoitti heikkoja kohtia ja osasi lahjoa. Sitäpaitsi ei puuttunut haluttomuutta eikä eripuraisuutta. Ei puuttunut magnaatteja, jotka olivat vihamielisiä toisilleen tai kuninkaalle ja jotka minä hetkenä hyvänsä olivat valmiit uhraamaan isänmaan edut omien yksityisten etujensa vuoksi. Ei puuttunut eriuskolaisia, jotka janosivat asiansa voiton pyhittämistä, vaikkapa isänmaansa haudalla. Eniten oli kuitenkin väkivallantekijöitä ja laiskureita, jotka rakastivat omaa mukavuuttaan.

Suur-Puola, joka tähän saakka oli saanut olla rauhassa sodalta, ei säästänyt puolustusvaroja. Kaupungit ja kylät antoivat pyydetyn määrän jalkaväkeä, ja ennenkuin aateliset olivat omine joukkoineen saapuneet leileihin, olivat ne jo täynnä kirjavaa jalkaväkeä, jonka päälliköiksi valtiopäivät olivat valinneet kokeneita ratsumestareita.

Kolmessa paikassa, Pilassa, Ujsciessa ja Wielunissa, ratsumestarit odottivat aatelissotilaita laittaen varustuksia. Jalkamiehet kaivoivat valleja aamusta iltaan tuon tuostakin katsellen ympärilleen, eikö odotettua ratsuväkeä jo näy tulevan.

Ensimmäisenä saapunut ylimys oli herra Andrzej Grudzinski, Kaliszin vojevoda, joka toi mukanaan sinivalkoisiin pukuihin puetut palvelijansa. Hän oli odottanut Kaliszin aatelisten heti ympäröivän hänet, mutta kun ketään ei ilmaantunut, lähetti hän sanan ratsumestari Stanislaw Skrzetuskille (kuuluisan Jan Skrzetuskin sukulaisia), joka oli vallitustöissä.

— Missä ovat mieheni? — kysyi vojevoda heti, kun oli tervehtinyt ratsumestaria, jonka hän oli tuntenut lapsesta saakka.

Puoleksi halveksiva, puoleksi tuskallinen hymy kohosi ratsumestarin tummille kasvoille.

— Armollinen herra vojevoda! — lausui hän. — Nythän on lampaittenkeritsemisaika, ja huonosti pestyjä villoja Danzigin kauppiaat eivät mielellään osta. Aateliset pitävät nyt silmällä villain pesua ja punnitsemista arvellen, aivan oikein, että ruotsalaiset eivät pakene.

— Mitä? — virkkoi harmistunut vojevoda. — Eikö teillä ole vielä ketään?

— Ei ketään, paitsi jalkaväkeä… Ja sitäpaitsi on elonkorjuu lähellä.
Kunnon isäntä ei lähde kotoaan pois sellaiseen aikaan.

— Eivätkä ruotsalaiset pakene, vaan tulevat vielä lähemmä, — toisti ratsumestari.

— Mitä minä ruotsalaisista!… Mutta minua hävettää toisten ylimysten tähden olla täällä ilman väkeä.

— Suokaa anteeksi, teidän armonne, — sanoi hän, - mutta ruotsalaiset ovat nyt pääasia ja teidän häpeänne sivuseikka. Muuten, turha teidän on ottaa itseenne, koska täällä ei ole sen enempää aatelisia muualtakaan.

— Eivät suinkaan. He ovat vain varmat siitä, että jolleivät he mene ruotsalaisten luo, niin ruotsalaiset tulevat heidän luokseen.

Ja hän löi kämmeniään yhteen, käski palvelijan tuoda kirjoitusvehkeet, istuutui ja rupesi kirjoittamaan.

Puolisen tunnin kuluttua hän ripotti hiekkaa kirjoitukselle, läimähdytti paperia kädellään ja sanoi:

— Lähetän vielä käskykirjelmän, että saapukoot viimeistään tämän kuun 27 päiväksi tänne, ja minä luulen, että he tällä viime hetkellä eivät tahdo deesse patriae [olla auttamatta isänmaata. Suom. huom.]. Sanokaahan nyt, mitä uutta tiedätte vihollisesta?

— Kyllä niitä tulee. Ainahan sotaväennostot viipyvät. Mutta aatelisten kanssa tulemme aikoihin?

— En luule, — sanoi Skrzetuski kuivasti. — Armollinen herra vojevoda, meillä yleensä ei ole sotilaita.

— Teidän armonne tietää yhtä hyvin kuin minä, että sotajoukkomme ovat
Ukrainassa. Meille tänne ei lähetetty edes kahta lippukuntaa, vaikka
Jumala yksin tietää, missä myrsky on suurempi.

— Kahdestakymmenestä miehestä on tuskin yksi ennen ollut mukana sodassa, ja kymmenestä yksi osaa käyttää asetta. Jo ensimmäisessä sodassa tulee niistä hyviä sotureita, mutta nyt he eivät sitä ole. Ja mitä yleiseen kutsuntaan tulee, kysyköön teidän armonne keneltä hyvänsä, voiko kutsuntamiehistö pitää puoliaan vakituista sotajoukkoa vastaan, ja vielä sellaista kuin ruotsalaiset, nuo voitonvarmat veteraanit kolmikymmenvuotisesta sodasta.

— Minä en pidä heitä yleensä parempina. Ollapa täällä vain viisitoistatuhatta sellaista miestä kuin Zbarazissa, niin en pelkäisi, mutta näillä… Jumala auttakoon meitä näitten kanssa…

Vojevoda laski kätensä polvilleen ja katsoi läpitunkevasti Skrzetuskia silmiin, ikäänkuin hän olisi tahtonut lukea tämän salaisia ajatuksia.

— Tuomittakoon minut paaluun, jos päähäni on ikänä tuollainen ajatus pälkähtänyt. Kysymykseen, luulenko voittavamme, vastaan soturina: en! Mutta miksi olemme tänne tulleet, se on toinen kysymys, johon vastaan kansalaisena: pidättämään vihollista, joskin vain vähäksi aikaa, jotta muut ennättäisivät varustautua ja asettua myöskin vastarintaan.

— Kiitettävä tarkoitus, — vastasi vojevoda kylmästi, — mutta teidän on helpompi kehoittaa sotilaita kuolemaan kuin meidän, joiden täytyy vastata aatelisten vuodatetusta verestä.

— Niinpä niin! Olemmehan kaikki valmiit kuolemaan, ja se on muuten mitä helpointa. Mutta velvollisuus sitoo meidät, jotka Sallimus on määrännyt päälliköiksi, olemaan tavoittelematta kunniaa ja katsomaan myös hyötyä. Sota on tosin jo alkanut, mutta onhan Kaarle Kustaa kuninkaamme sukulainen, ja sentähden meidän pitää yrittää päästä neuvotteluihin, sillä usein voittaa sanalla enemmän kuin miekalla.

Nähtävästi juolahti vojevodan mieleen samantapainen ajatus, koska hän nyökäytti päätään ja hyvästeltyään lähti.

Skrzetuski oli vain puoleksi oikeassa sanoessaan aatelisten ilmaantuvan hitaasti kutsuntaan. Totta kyllä, ennen lampaittenkeritsemisaikaa saapui vain muutamia leiriin Pilan ja Ujscien välillä, mutta lähempänä 27 päivää kesäkuuta, s.o. uudistetun kutsunnan määräpäivää, alkoi saapua yhä suurempia joukkoja.

Maantieltä nousevat tomupilvet ilmaisivat, että uusia joukkoja oli tulossa. Aateliset tulivat rymyllä ja rytinällä, ratsain ja vaunuissa ajaen, palvelijoineen ja tavarakuormineen, ja he olivat niin raskaasti asestettuja, että monen aseissa olisi ollut kolmellekin riittävästi. Vanhat sotakarhut näkivät jo näistä aseista, että tulijat olivat kokemattomia sotilaita.

Koko valtakunnan aatelistosta olivat suurpuolalaiset vähimmin sotaisia. Tataarit, turkkilaiset ja kasakat eivät olleet koskaan jalallaan polkeneet näitä seutuja, jotka melkein ristiritarien ajoista saakka olivat saaneet rauhassa unohtaa, miltä sota näyttää. Ne Suur-Puolan aatelisista, joissa oli ollut sotaista kutsumusta, olivat menneet palvelemaan kruunun joukkoihin ja kunnostautuneet siellä yhtä hyvin kuin monet muut; ne taas, jotka olivat mieluimmin istuneet kotona olivat muuttuneet kelpo isänniksi, joitten villoja ja viljaa Preussin markkinat olivat tulvillaan.

Nyt, kun ruotsalaisten hyökkäys tempasi heidät irti rauhallisista askareistaan, heistä näytti, ettei sotaan voisi ottaa mukaan liiaksi aseita, tavaroita ja palvelijoita, jotka isäntänsä henkeä ja omaisuutta suojelisivat.

Ne olivat merkillisiä sotilaita, nuo aateliset, joitten kanssa ratsumestareilla oli täysi tekeminen. Saattoipa rivissä nähdä sotaveikon, jolla oli kaksitoista jalkaa pitkä keihäs kädessä ja haarniska rinnalla, mutta olkihattu päässä »viileyden vuoksi». Toinen valitti keskellä marssia kuumuutta, kolmas haukotteli, joi taikka söi, neljäs huuteli asepalvelijaansa, ja kaikki pitivät luvallisena puhua rivissä niin lujasti, ettei kuulunut komentavan upseerin ääntä. Vaikeata oli pitää heitä kurissa, sillä ojennus tai huomautus saattoi loukata jalosukuisten arvoa. »Artikkeleja» luettiin kyllä julki, mutta kukaan ei viitsinyt niitä kuunnella.

Mutta lyijypainolta jalassa tuntuivat nuo lukemattomat kuormat, varahevoset, teuraskarja ja etenkin palvelijat, jotka valmistivat ruokia, vartioivat tavaroita ja kinastelivat milloin vain tilaisuutta siihen oli.

Ja tällaista joukkoa vastaan lähestyi Stettinistä päin ja Oderin seuduilta Arvid Wittenberg, vanha sotapäällikkö, kolmikymmenvuotisen sodan sankari, jolla oli seitsemäntoistatuhatta rautaisen kurin lujittamaa soturia.

Toisella puolella oli hillitön puolalainen, kirjavia markkinoita muistuttava leiri, jossa äänekkäästi keskusteltiin ja arvosteltiin sotapäälliköitten toimia ja jonka muodostivat kunnianarvoiset, käden käänteessä jalkaväeksi muuttuneet kyläläiset ja suoraan lampaitten keritsemisestä saapuneet tilanomistajat; toisella puolella peloittavat, sanattomat joukot, jotka päällikkönsä pienimmästä viittauksesta muodostivat linjoja, puoliympyröitä, kiiloja ja kolmikulmioita konemaisen tarkasti, rauhallisia, kylmäverisiä sotakarhuja, joille sota oli ammattina, jossa olivat saavuttaneet mestaritaidon. Kuka kokenut kansalainen olisi voinut epäillä, mikä yhteentörmäyksen tulos oli oleva ja kenen puolelle voitto oli jäävä?

Sillävälin saapui aatelisia yhä lukuisammin ja myöskin Suur-Puolan ynnä muitten maakuntien suurimpia ylimyksiä. Heti herra Grudzinskin jälkeen saapui Posenin mahtava vojevoda, herra Krzysztof Opalinski. Kolmesataa punakeltaisiin pukuihin puettua heitukkaa kulki musketteineen vojevodan vaunujen edessä. Joukko aatelisia ja hovimiehiä ympäröi tätä arvokasta henkilöä, ja jäljessä seurasi joukko ratsumiehiä samanlaisissa väreissä kuin heitukat. Itse vojevoda istui vaunuissa, ja hänen vieressään hänen hovinarrinsa Stach Ostrozka, jonka tehtävänä oli ilahduttaa synkkää herraansa matkalla.

Näin kuuluisan ylimyksen tulo herätti rohkeutta kaikkien mielissä. Kun näki tuon melkein kuninkaallisen vojevodan, hänen ylevät kasvonsa, korkean otsan ja älykkäät, ankarat silmät ja ryhdikkään vartalon, tuntui mahdottomalta, että kukaan kuolevainen voisi ahdistaa niin mahtavaa henkilöä.

Ihmisistä, jotka olivat tottuneet pitämään arvossa tärkeätä virkaa ja ylhäistä asemaa, näytti, että itse ruotsalaisetkaan eivät uskaltaisi nostaa vääräuskoista kättään sellaista magnaattia vastaan. Yleensä ne, joitten rinnoissa sykki pelokas sydän, tunsivat itsensä heti varmemmiksi hänen siipiensä suojassa Hänet otettiin innokkaasti vastaan. Eläköönhuudot kaikuivat kadulla, jota pitkin saattue kulki kohti pormestarin taloa, ja päät painuivat alas vojevodan ajaessa ohi kullatuissa vaunuissaan. Näihin kumarruksiin vastasi vojevodan kera myöskin Stach Ostrozka sellaisella arvokkuudella ja tärkeydellä kuin kysymys olisi ollut vain hänestä.

Tuskin oli pöly Posenin vojevodan tulosta laskeutunut, kun kuriirit toivat tiedon, että hänen velipuolensa, Podlahian vojevoda Piotr Opalinski, ja tämän lanko Jakob Rozdraźewski, Inowroclawin vojevoda, olivat tulossa. Jokaisella näistä oli mukanaan sataviisikymmentä asestettua miestä, paitsi hovimiehiä ja palvelijoita. Sitten ei kulunut päivääkään, ettei joku ylimys olisi saapunut. Kaupunkiin kokoontui niin paljon väkeä, ettei asuntoja riittänyt edes aatelisille. Lähellä olevat niitytkin olivat täynnä telttoja. Näytti siltä, kuin valtakunnan kaikki eriväriset linnut olisivat kokoontuneet Pilaan. Puvuissa loisti erilaisia värejä, kuten punaista, vihreätä, sinistä, valkoista ja keltaista; käyttipä jalkaväkikin omia värejään.

Sotakaupustelijoita saapui tietysti myöskin, mutta kun heille ei ollut tilaa torilla, niin he rakensivat rivin kojuja kaupungin ulkopuolelle. Siellä myytiin kaikenlaista tavaraa, mitä sodassa saattoi tarvita, aseista aina muonaan saakka. Kenttäkeittiöt savusivat yötä päivää, ja niistä levisi paistin, kaalikeiton ja tuoreen leivän haju. Eri kojujen ympärillä vilisi aatelisia, jotka olivat asestetut ei ainoastaan miekoilla, vaan lusikoillakin, ja syödessään he juttelivat vihollisesta, jota ei vielä näkynyt, tai uusista ylimystulokkaista, joita ei säästetty pistopuheilta.

Aatelisjoukkojen lomassa liikkui Ostrozka, yllään kirjava narrinpukunsa ja kädessään pieni valtikka, jonka päässä oli kulkusia. Missä hän liikkuikin, heti kokoontui uteliaita hänen ympärilleen, ja hän kaateli öljyä tuleen, auttoi panettelemaan ylimyksiä ja esitti arvoituksia, joille aateliset nauroivat sitä hillittömämmin, mitä myrkyllisempiä sanat olivat.

Pian kokoontui sotaneuvosto, jonka puheenjohtajana toimi Posenin vojevoda. Se oli merkillinen neuvosto! Sen jäsenet olivat ylimyksiä, jotka eivät milloinkaan olleet sodassa olleet. Suurpuolalaiset magnaatit eivät seuranneet eivätkä voineet seurata liettualaisten ja ukrainalaisten pikkukuninkaitten esimerkkiä, jotka alati elivät tulessa kuten salamanterit.

Siellä oli jokainen vojevoda tai kansleri myöskin sotapäällikkö, jonka ruumiista haarniskan jäljet eivät milloinkaan kadonneet ja jonka nuoruus oli kulunut aroilla tai metsissä, leireissä tai nuotioiden ääressä, alituisissa sodissa tai metsästysretkillä. Täällä ylimykset istuivat viroissaan, ja joskin he tarvittaessa läksivät liikkeelle, kuten yleiseen kutsuntaan, niin he eivät milloinkaan itse johtaneet joukkoja sodissa. Syvä rauha oli sammuttanut sotaisan hengen näistä ritareista, joita ristiritarien rautaiset joukot eivät olleet voineet vastustaa. He olivat muuttuneet valtiomiehiksi, tiedemiehiksi ja kirjailijoiksi. Vasta ruotsalaisten ankara koulu opetti heille taas, minkä he olivat unohtaneet.

Sillävälin neuvotteluun kokoontuneet ylimykset vaihtoivat levottomia katseita; kukaan ei näet tahtonut ensimmäisenä puuttua puheeseen, sillä kaikki odottivat, mitä »Agamemnon», Posenin vojevoda, sanoisi.

Mutta »Agamemnon» ei yksinkertaisesti tiennyt, mitä tehdä, ja aloitti puheensa syyttämällä kuninkaan kiittämättömyyttä ja hitautta ja sitä kevytmielisyyttä, jolla koko Suur-Puola ja heidät oli jätetty vaaralle alttiiksi. Mutta kuinka kauniisti hän puhui! Hänen arvokas asentonsa oli roomalaisen senaattorin veroinen: pää koholla taaksepäin, silmät säihkyivät salamoita, suu lennätti ukkosia, ja harmaa parta vapisi pyhästä innostuksesta, kun hän kuvasi isänmaan onnettomuuksia.

— Ketä kohtaa isänmaan suru, — kysyi hän, — jollei sen poikia… ja ensinnä meitä. Meidän maillemme, meidän yksityisille maatiloillemme, jotka esi-isämme ovat verellään ja urotöillään kalliisti lunastaneet, astuu vihollisen jalka ensimmäiseksi, vihollisen, joka lähestyy meitä kuin myrsky mereltä. Ja miksi meidän täytyy kärsiä? Miksi ryöstetään karjamme, tallataan viljamme ja poltetaan kylät, jotka työmme on rakentanut? Olemmeko tehneet vääryyttä Radziejowskille, jota on syyttä sorrettu ja jonka nyt ahdistettuna pakolaisena täytyy etsiä vieraan apua? Emme!… Olemmeko vaatineet, että tuon turhan arvonimen »Ruotsin kuningas», joka on jo maksanut niin paljon verta, tulee yhä vielä olla kuninkaamme Jan Kasimirin allekirjoituksissa? Emme!… Kaksi sotaa raivoaa kahdella rajalla — oliko syytä antaa aihetta kolmanteen?… Kuka on syypää, hänet Jumala ja isänmaa tuomitkoot… Me pesemme kätemme, sillä me olemme syyttömiä siihen vereen, joka tulee vuotamaan…

Ja vojevoda jyrisi edelleen, mutta kun hän siirtyi itse asiaan, niin hän ei voinut yhtäkään haluttua neuvoa antaa.

Lähetettiin noutamaan ratsumestareita, jotka johtivat jalkaväkeä, ja etenkin herra Wladyslaw Skoraszewskia, joka oli kuuluisa soturi ja osasi sota-asiat ulkoa kuin rukouksen. Hänen neuvojaan olivat sotapäälliköt useammin kuin kerran kuunnelleet; sitä välttämättömämpiä ne olivat nyt.

Herra Skoraszewski neuvoi jakamaan koko sotajoukon kolmeen osaan ja asettamaan osaston sekä Pilaan, Wieluniin että Ujscieen, kuitenkin niin lähelle toisiaan, että kun vihollinen hyökkää yhden osaston kimppuun, toiset voivat pian ehtiä avuksi. Sitäpaitsi hän kehoitti luomaan valleja pitkin virran rantaa, niin kauas kuin leiriä ulottui.

— Kun näemme, — jatkoi herra Skoraszewski, — — millä kohdalla vihollinen yrittää virran yli, niin riennämme sinne ja otamme sen vastaan niinkuin pitääkin. Mutta minä lähden herrojen luvalla Czaplinekiin ottaen pienen joukon mukaani. Se on kyllä menetetty asema, mutta sieltä on paras seurata vihollisen liikkeitä, joista annan sitten herroille ajoissa tiedon.

Kaikki suostuivat tähän sotasuunnitelmaan, ja leirissä ruvettiin vilkkaaseen toimintaan. Aatelisia oli kokoontunut viiteentoistatuhanteen. Jalkaväki loi valleja kuuden penikulman pituudelle.

Ujscien, pääaseman, valtasi Posenin vojevoda joukkoineen. Osa jäi Wieluniin, osa Pilaan, ja herra Wladyslaw Skoraszewski ajoi Czaplinekiin pitääkseen sieltä silmällä vihollista.

Tuli heinäkuu kuumine ja kuivine päivineen. Aurinko paahtoi aukeilla paikoilla niin kovasti, että aateliset pakenivat metsiin puitten suojaan, jonne jotkut käskivät pystyttämään telttansa. Kemuja pidettiin, hauskoja ja meluisia. Mutta vielä suurempaa melua piti palvelusväki juottaessaan muutamia tuhansia hevosia pari kertaa päivässä viiran rannalla.

Mieliala leirissä oli aluksi reipas, josta Posenin vojevoda ei ainakaan voinut laskea kunniaa omalle osalleen.

Jos Wittenberg olisi ryhtynyt hyökkäykseen heinäkuun alussa, olisi hän kohdannut ankaraa vastarintaa, joka innostuksen noustessa olisi voinut kasvaa sotaiseksi vimmaksi. Mutta Wittenberg, joka ei ollut tutkinut ainoastaan sota-asioita, vaan myöskin ihmisluonteita, viivytteli tahallaan. Monivuotinen kokemus oli osoittanut hänelle, että vastapestatut sotilaat ovat vaarallisimpia ensi-innostuksessaan ja että usein heiltä ei puutu urhoollisuutta, vaan kestävyyttä, mikä saavutetaan ajan kanssa. He ovat kuin rauta, joka kuumana elää, säkenöi, polttaa, mutta jäähtyessään muuttuu kuolleeksi aineeksi.

Kun muutamia viikkoja oli kulunut, alkoi leiriväki kyllästyä toimettomuuteen. Helle kasvoi aivan sietämättömäksi. Aateliset kieltäytyivät lähtemästä harjoituksiin selittäen, että »paarmat eivät anna hevosten seisoa paikallaan, ja sitäpaitsi nousee soista sietämättömän paljon sääskiä…»

Palvelusväki kinasteli yhä kiivaammin varjoisista paikoista, ja toisinaan isännätkin samasta syystä sieppasivat miekkansa. Yksi ja toinen lähti illalla juottamaan hevostaan eikä ikänä palannut. Huonosta esimerkistä ei ollut puutetta ylhäälläkään päin. Herra Skoraszewski oli vast’ikään lähettänyt Czaplinekista sanan, että ruotsalaiset ovat jo lähellä, kun sotaneuvosto suostui starosta Zygmunt Grudzinskin anomukseen päästä kotiin.

Kun aateli sai tästä tietää, syntyi leirissä sellainen melu, että Posenin vojevodan täytyi itse mennä rauhoittamaan ja selittämään, että starosta sai vain lomaa viikon päiviksi erittäin tärkeitten asiain tähden. Esimerkki vaikutti. Vielä samana päivänä kuului löytyneen satakunta aatelista, jotka eivät tahtoneet olla starostaa huonompia ja läksivät myös matkoihinsa — mutta ilman lupaa. Herra Stanislaw Skrzetuski repi tukkaansa, sillä hänenkin jalkamiehiään alkoi »tovereitten» tapaan »hävitä» leiristä. Pidettiin uusi sotaneuvoston kokous, johon aateliset vaativat saada ottaa osaa. Siitä tuli myrskyisä yö huutoineen ja tappeluineen. Kaikki epäilivät toisiaan paosta. Huuto: »Joko kaikki tai ei kukaan!» lensi suusta suuhun.

Syntyi huhuja, että vojevodatkin lähtevät matkoihinsa, ja siitä kasvoi sellainen hälinä, että vojevodain täytyi näyttäytyä kiihtyneille laumoille pari kertaa päivässä. Muutamia tuhansia miehiä ratsasti vahtia pitäen aina aamun sarastukseen saakka, ja Posenin vojevoda ajoi pitkin leiriä avopäin kuin roomalainen senaattori lausuen tuon tuostakin ylevästi:

— Hyvät herrat! Yhdessä elämme ja kuolemme! Missä hänet vastaanotettiin eläköönhuudoilla, missä pistopuheilla. Heti kun hän oli saanut joukot rauhoitetuksi, hän palasi sotaneuvostoon väsyneenä ja ääni käheänä, mutta huumautuneena omien sanojensa ylevyydestä ja vakuutettuna, että sinä yönä hän oli tehnyt isänmaalleen arvaamattomia palveluksia.

Mutta neuvostossa hänellä oli yhä vähemmän sanottavaa. Hän repi vain partaansa hokien epätoivoisesti:

— Neuvokaa, jos voitte… Minä pesen käteni kaikesta, mutta mokomain sotilaitten kanssa on mahdoton puolustautua.

— Armollinen herra vojevoda! — vastasi herra Stanislaw Skrzetuski. — Vihollinen itse on tekevä lopun tästä epäjärjestyksestä ja mielivallasta. Heti kun tykit ovat alkaneet jyskyä ja puolustukseen on ryhdyttävä, seisoo tämä sama aateli yhtenä miehenä valleilla eikä räyhää enää leirissä. Niin on ennenkin tapahtunut!

— Entä millä me puolustaudumme, kun meillä ei ole muita tykkejä kuin nuo vivatovkat [eräänlainen pientä kokoa oleva tykki. Suom. huom.], jotka eivät kelpaa muuhun kuin kemuissa paukuttelemaan.

— Zbarazin luona oli Chmielnickillä seitsemänkymmentä kenttätykkiä ja ruhtinas Jeremillä vain kymmenkunta granaattimörssäriä.

— Mutta hänellä oli kunnollista sotaväkeä; ei mitään lampaittenkeritsijöitä, vaan kuuluisia sotureita.

Seuraava päivä ei tuonut lohdutusta eikä rauhaa. Päinvastoin, epäjärjestys kasvoi yhä. Joku laski liikkeelle huhun, että eriuskolaiset, etenkin kalvinilaiset, ovat valmiita liittymään viholliseen milloin vain tilaisuus tarjoutuu. Ei kestänyt kauan, ennenkuin tuhannet miekat välähtelivät ja leirissä syntyi aika myrsky.

— Me elätämme keskuudessamme pettureita ja käärmeitä, jotka ovat valmiita puremaan Puolaemon rintaa!…

— Tuokaa petturit tänne! Lyökää ne maahan! Petos on paha tarttumaan! — huudettiin.

Vojevodan ja ratsumestarien täytyi taas ryhtyä laumoja rauhoittamaan, mutta tällä kertaa se oli paljon vaikeampaa kuin edellisenä päivänä oli ollut. He epäilivät näet itsekin.

Omituinen, rikkonainen mieliala pääsi lopuksi valtaan leirissä. Toiset masentuivat ja vaipuivat synkkiin ajatuksiin. Äänettöminä ja horjuvin askelin he kulkivat edestakaisin valleilla, tuijotellen tuskallisesti ja murheellisina tasangoille, joilta vihollista odotettiin, tai kertoivat toisilleen kuiskaamalla yhä huonompia uutisia.

Toiset valmistautuivat hurjalla huolettomuudella kuolemaan ja pitivät iloisia juominkeja ja juhlia nauttiakseen vielä viimeisinä päivinä.

Kukaan ei uneksinut voitoista, ikäänkuin ne eivät voisi tulla kysymykseenkään. Eikä vihollisella kuitenkaan ollut suurtakaan ylivoimaa: sillä oli enemmän tykkejä, harjaantuneempi sotajoukko ja päällikkö, joka tunsi sodankäynnin.

Kun toisella puolella puolalaisten leiri kuohui, juhli ja aaltoili kuin meri, lähestyi toisella puolella Oderin vihreiltä tasangoilta ruotsalaisten sotajoukko rauhallisesti ja varmasti.

Ensimmäisenä kulki kuninkaallinen brigadi, jota johti Pentti Horn, julma soturi, jonka pelkkä nimi herätti kammoa koko Saksanmaassa. Se oli vankkaa, kookasta väkeä, päässä rautaiset kypärät, hartioilla nahkaiset kauhtanat ja aseina pitkiä miekkoja ja muskettipyssyjä, se oli kylmäveristä ja sitkeätä väkeä, joka totteli päällikkönsä pienintäkin viittausta.

Saksalainen Karl Schedding johti seuraavaa, länsigöötalaista brigadia, joka oli kokoonpantu kahdesta jalkaväkirykmentistä ja yhdestä raskaasta ratsuväkiosastosta. Puolella jalkamiehistä oli musketit, muilla keihäät. Taistelun alkaessa muskettisoturit seisoivat eturintamassa, ja hyökkäyksen tapahtuessa vihollisen puolelta ratsumiehet vetäytyivät keihäsmiesten taakse, jotka laskivat keihään kannan maata vastaan ja suuntasivat kärjen päällehyökkäävään hevoseen. Trzciannan luona Sigismund III:n aikana oli yksi ainoa husaarilippukunta hajoittanut tämän saman länsigöötalaisen brigadin, jossa nyt palveli etupäässä saksalaisia.

Kahta smålantilaista brigadia johti Irwin, liikanimeltään Yksikätinen; hän oli jossakin taistelussa menettänyt oikean kätensä. Mutta sensijaan oli hänen vasemmassa kädessään sellainen voima, että hän yhdellä sivalluksella sieppasi hevoselta kaulan poikki. Hän oli ankara sotakarhu, joka rakasti sotaa ja verenvuodatusta. Kun muista sotureista oli alituisissa sodissa tullut ammattimiehiä, jotka rakastivat sotaa sodan vuoksi, pysyi hän samanlaisena intoilijana ja surmasi yhä ihmisiä hurskaita virsiä laulaen.

Vestmanlantilaista brigadia johti Drakenberg ja helsingöriläistä Kustaa Oxenstierna, joka oli nuori, lupaava sotilas ja sukua kuuluisalle kanslerille. Itägöötalaisen brigadin johto oli uskottu Fersenille, ja nerikeläistä ja vermlantilaista johti Wittenberg itse, joka samalla oli koko sotajoukon ylipäällikkö.

Seitsemänkymmentäkaksi tykkiä uursi syviä vakoja kosteihin niittyihin, ja sotilaita oli kaikkiaan seitsemäntoistatuhatta, julmia Saksanmaan hävittäjiä, mutta sotureina niin voimakkaita, että tuskin Ranskan kuninkaan kuuluisa kaarti heille vertoja veti. Sotajoukon jäljessä seurasi kuormasto.

Rykmentit marssivat taistelujärjestyksessä valmiina hyökkäykseen minä hetkenä hyvänsä. Kokonainen metsä keihäitä kohosi kypäräin ja hattujen yli, ja tässä metsässä liehui suuria sinisiä lippuja, joissa oli valkoinen risti keskellä.

Vihdoin, 27 päivänä heinäkuuta, näkivät ruotsalaiset ensikerran puolalaisen rajapylvään Heinrichsdorfin kylän takana. Sen nähdessään koko sotajoukko kohotti kaikuvan eläköönhuudon, torvet alkoivat soida, rummut päristä, ja kaikki liput avattiin liehumaan. Wittenberg ratsasti edelle loistavan esikuntansa ympäröimänä, ja sitten kaikki joukot kulkivat hänen ohitseen kunniaa tehden: ratsumiehet paljastamalla miekkansa, tykkiväki sytyttämällä tykinsytyttimensä. Oli iltapäivä, sää ihana. Metsä tuoksui pihkalta.

Harmaa, auringonpaisteinen maantie, jota pitkin ruotsalaiset kulkivat, katosi näköpiirin taa. Kun he vihdoin ennättivät ulos metsästä, heidän katseitaan kohtasi hymyilevä maisema kultaisine viljavainioineen ja vihreine niittyineen, joilla paikka paikoin kasvoi tammistoja. Siellä täällä kohosi puistikosta sininen savu taivasta kohti; laitumilla oli karjaa. Alavissa veden peittämissä notkoissa asteli haikaroita.

Jonkinlainen tyyneys ja suloinen rauha peitti tämän seudun, joka ikäänkuin uhkui maitoa ja hunajaa. Se näytti leviävän yhä laajemmalle, aukaisevan sylinsä lähestyville sotajoukoille ja tervehtivän, ei vihollisia, vaan Jumalan lähettämiä vieraita.

Maisemaa katsellessaan sotilaat puhkesivat uuteen riemuhuutoon, etenkin synnynnäiset ruotsalaiset, jotka olivat tottuneet alastomaan, karuun luontoon kotimaassaan. Köyhässä, saaliinhimoisessa väessä heräsi halu. saada anastaa kaikki rikkaudet ja aarteet, jotka levittäytyivät heidän silmäinsä edessä. Rivit innostuivat.

Mutta kolmikymmenvuotisessa sodassa karaistuneet sotilaat ymmärsivät, ettei sitä niinkään helposti omaksi oteta, sillä tässä maassa asui suuri, sotaisa kansa, joka tulisi suojelemaan sitä. Vielä eli Ruotsissa muisto verisestä tappiosta Kirkholmin luona, missä kolmetuhatta ratsumiestä Chodkiewiczin johdolla hävitti perin pohjin 18-tuhantisen ruotsalaisen sotajoukon, Länsigöötanmaan, Smålannin ja Taalainmaan tuvissa kerrottiin vielä noista lentävistä ratsumiehistä kuin satujen sankareista. Tuoreessa muistissa olivat vielä Kustaa Aadolfin aikuiset sodat, sillä useita niihin osaaottaneita oli vielä elossa. Ennenkuin tuo skandinavialainen kotka lensi halki Saksanmaan, oli se kaksi kertaa taittanut kyntensä Koniecpolskin joukkoja vastaan.

Iloon sekaantui sentähden myös levottomuutta, josta itse Wittenberg ei ollut vapaa. Hän katsoi ohikulkevia joukkoja juuri sellaisella silmällä kuin paimen laumaansa. Sitten hän kääntyi erään lihavan miehen puoleen, jonka vaalea tekotukka ulottui kiehkuroina hartioille saakka.

— Te vakuutatte siis minulle, — sanoi Wittenberg, — että näillä joukoilla voi lyödä Ujsciessa olevat puolalaiset?

— Herra ylipäällikkö voi huoletta luottaa sanoihini, joista panen pääni pantiksi. Jos Ujsciessa olisi vakituisia sotajoukkoja jonkun hetmanin johdolla, silloin olisin ensimmäinen kehoittamaan odottamaan, kunnes hänen kuninkaallinen majesteettinsa saapuisi itse tänne koko sotajoukon kanssa, mutta yleisessä kutsunnassa koottuja joukkoja ja Suur-Puolan herroja vastaan ovat meidän sotavoimamme enemmän kuin riittävät..

— Eivät… kahdestakin syystä: ensiksikin, koska kaikilla sotajoukoilla, ja niitä ei ole kovinkaan paljon, on täysi työ Liettuassa ja Ukrainassa; toiseksi, koska Varsovassa ei kuningas Jan Kasimir, kanslerit eikä senaatti usko, että hänen kuninkaallinen majesteettinsa Kaarle Kustaa vastoin aselepoa, huolimatta viimeisestä lähetystöstä ja välittämättä myönnytyksistään, on todellakin aloittanut sodan. He luottavat siihen, että rauha tulee tehdyksi vielä viime tingassa… hahahaa!

Tuo lihava mies otti hatun päästään, pyyhkäisi hien punaisilta kasvoiltaan ja lisäsi:

— Tiubecki ja Dolgoruki Liettuassa, Chmielnicki Ukrainassa, ja me marssimme Suur-Puolaan!… Kas siihen on Jan Kasimir asiat johtanut!

— Iloitsen, sillä minua kohdannut vääryys tulee nyt kostetuksi. Sitäpaitsi näen päivänselvästi, että teidän miekkanne ja minun neuvoni laskevat uuden, mitä kauneimman kruunun Kaarle Kustaan päähän.

Wittenberg antoi katseensa kiitää kauas yli metsien, niittyjen ja vainioitten ja virkkoi hetken kuluttua:

— Te olette oikeassa, tämä on kaunista ja hedelmällistä maata… Voitte olla varma siitä, että sodan päätyttyä kuningas nimittää teidät tänne maaherraksi.

— Enkä minä tahtoisikaan ketään muuta herraa, — sanoi hän kohottaen katseensa taivaaseen.

Taivas oli kirkas, eikä yksikään salama iskenyt alas murskaamaan petturia, joka jätti jo kahdesta sodasta nääntyneen isänmaansa vihollisen käsiin.

Mies, joka keskusteli Wittenbergin kanssa, oli Hieronim Radziejowski, Puolan entinen varakansleri, joka nyt ruotsalaisia palvellen kavalasti vehkeili isänmaataan vastaan.

He seisoivat ääneti jonkin aikaa. Sillävälin oli kaksi viimeistä brigadia, nerikeläinen ja vermlantilainen, kulkenut rajan poikki, ja sitten seurasi tykkien vuoro. Torvet soivat yhä ja rummut pärisivät täyttäen metsän pahaaennustavin kaiuin. Vihdoin läksi esikuntakin liikkeelle. Radziejowski ratsasti Wittenbergin vieressä.

— Oxenstiernaa ei vain näy, — virkkoi Wittenberg. — Pelkään, että hänelle on jotakin tapahtunut. Luulenpa, ettei ollut mikään onnellinen ajatus lähettää juuri hänet kirjettä viemään Ujscieen.

— Kyllä se oli, — vastasi Radziejowski. — Hän voi tarkastaa leiriä ja päälliköitä ja ottaa selvää mitä siellä yleensä ajatellaan. Sitä ei olisi mikä kuormarenki hyvänsä pystynyt suorittamaan.

— Ei tunneta. Ja vaikkapa tunnettaisiinkin, niin he eivät hänelle kuitenkaan pahaa tee; antavatpa oppaan kotimatkalle… Minä tunnen puolalaiset niin hyvin ja uskallan sanoa, että he tekevät mitä hyvänsä, jos on kysymyksessä saada ulkomaalainen vakuutetuksi puolalaisen kohteliaisuudesta. Kaikki meidän pyrkimyksemme tavoittelevat ulkomaalaisten ylistystä… Oxenstiernasta voitte olla aivan huoletta, sillä hänen päästään ei tule putoamaan ainoatakaan hiusta. Hän ei olisi vielä voinutkaan ennättää takaisin.

— Jos suvaitsette, herra ylipäällikkö, minun ennustaa, niin sanon mitä tulee tapahtumaan. Posenin vojevoda on hovimies ja oppinut ja tulee vastaamaan erittäin kohteliaasti ja kauniisti. Mutta koska hän tahtoo käydä roomalaisesta, niin tulee hänen vastauksensakin olemaan roomalainen. Hän sanoo tahtovansa ennemmin vuodattaa viimeisen veripisaransa kuin antautua, sanoo, että kuolema on häpeätä kauniimpi ja että rakkaus isänmaahan kutsuu häntä kaatumaan sen puolesta rajalla.

Radziejowski rupesi nauramaan yhä äänekkäämmin, ja Wittenbergin synkät kasvot kirkastuivat jonkin verran.

— Hänkö? — vastasi Radziejowski. — Hänen isänmaanrakkautensa on vain paperilla, ja se on laihempi kuin hänen hovinarrinsa, joka auttaa häntä sepittämään puheita. Olen varma siitä, että noitten roomalaisten sanain jälkeen tulee olemaan onnentoivotuksia, kohteliaisuuksia, vakuutuksia valmiudesta palveluksiin ja lopuksi rukous, että säästäisimme hänen ja hänen sukulaistensa hengen ja omaisuuden, josta me saisimme palkaksi hänen ja hänen sukulaistensa kiitollisuuden.

— Että mieliala painuu maahan, että herrat senaattorit alkavat neuvotella kanssamme ja että me valloitamme koko Suur-Puolan ampumalla muutamia laukauksia ilmaan.

— Siitä olen varma, sillä tunnen heidät, minulla on ystäviä ja puoluelaisia koko maassa, ja minä tiedän miten pitää menetellä… Ja että olen tehnyt voitavani, sen takaa se vääryys, jota Jan Kasimir on minulle tehnyt, ja se rakkaus, jota tunnen Kaarle Kustaata kohtaan. Meillä katsotaan enemmän omaa parasta kuin valtakunnan etua. Kaikki ne maat, joitten läpi kohta tulemme kulkemaan, kuuluvat Opalinskeille, Czarnkowskeille, Grudzinskeille, ja kun nämä juuri ovat joukkoineen Ujsciessa, niin tulevat neuvottelut päättymään mitä parhaiten. Mitä aatelisiin tulee, niin he kyllä seuraavat vojevodiaan, kunhan heille vain vakuutetaan heidän oikeutensa.

— Teidän perinpohjaiset tietonne maasta ja kansasta tuottavat hänen kuninkaalliselle majesteetilleen suurta hyötyä, joka varmasti palkitaan runsaasti. Kaikesta siitä, mitä olen kuullut, päätän, että voin pitää tämän maakunnan otettuna.

— Voitte, herra ylipäällikkö, voitte, voitte!… — toisti Radziejowski innostuneesti moneen kertaan.

— Minä omistan sen siis hänen kuninkaallisen majesteettinsa Kaarle
Kustaan nimessä, — lausui Wittenberg juhlallisesti.

Ruotsalaisten joukkojen näin marssiessa Suur-Puolaan, vieläpä aikaisemmin, jo 18 päivänä heinäkuuta, saapui puolalaisten leiriin ruotsalainen lähetti tuoden kirjeen vojevodille Radziejowskilta ja Wittenbergilta.

Herra Wladyslaw Skoraszewski itse saattoi hänet Posenin vojevodan luo, ja aatelissotilaat katselivat uteliaasti »ensimmäistä ruotsalaista» ihmetellen hänen suurta kasvuaan, tuimaa muotoaan, keltaisia, pystyjä viiksiään ja uljasta ryhtiään. Katsojajoukko seurasi jonkin matkan päässä aina vojevodan asunnolle saakka, tuttavat vaihtoivat katseita, mutta useimmat nauroivat lähetin roimia saapasvarsia ja pitkää, kömpelötekoista miekkaa, joka riippui hopealla kirjaillusta kannikkeesta. Ruotsalainen katseli myöskin uteliaasti ympärilleen, ikäänkuin hän olisi tahtonut tutkia leiriä ja siinä olevan sotavoiman suuruutta.

Vihdoin lähetti vietiin vojevodan luo, jonne kaikki leirissä olevat ylimykset olivat saapuneet.

Kirjelmät luettiin, ja neuvottelu alkoi. Vojevoda luovutti lähetin hovimiehilleen, jotka saivat käskyn pitää hänelle seuraa ja kestitä häntä. Mutta aateliset vaativat pian lähetin omaan seuraansa ja alkoivat hänen kanssaan juopotella rajusti.

Herra Skoraszewski katseli lähettiä myöskin alinomaa, mutta siitä syystä, että epäili häntä valepukuiseksi upseeriksi. Hän ilmaisi tämän epäilyksensä vojevodallekin, mutta tämä vastasi, että yhdentekevä, eikä antanut vangita häntä.

— Olkoonpa vaikka itse Wittenberg, — sanoi vojevoda, — lähetin täytyy saada lähteä yhtä rauhallisesti kuin tulikin… Minä käsken antamaan hänelle kymmenen dukaattia matkalle.

Sillävälin lähetti keskusteli murteellisella saksankielellä niitten aatelisten kanssa, jotka olivat sitä läheisissä preussilaisissa kaupungeissa oppineet, ja kertoi Wittenbergin voitoista eri maissa, Ujsciea kohti marssivista ruotsalaisten sotavoimista ja etenkin ruotsalaisten kauaskantavista tykeistä, joita ei voi vastustaa. Aateliset säikähtivät aikalailla, ja liioiteltuja huhuja alkoi kiertää ympäri leiriä.

Sinä yönä kukaan ei Ujsciessa nukkunut. Puoliyön aikaan saapuivat ne joukot, jotka tähän saakka olivat olleet sijoitettuina Pilaan ja Wieluniin. Ylimykset neuvottelivat vastauksesta aina valkenevaan aamuun saakka, ja aateli kulutti aikaansa kertomalla ruotsalaisten mahtavuudesta.

Aamun sarastaessa saapui herra Stanislaw Skrzetuski ilmoittamaan, että ruotsalaiset olivat jo Walczissa, yhden päivän marssin päässä puolalaisten leiristä. Siitä syntyi heti kova hälinä. Suurin osa hevosia oli viety laitumille, ja nyt lähetettiin kiireimmän kaupalla niitä hakemaan. Hetket ennen taistelua ovat tottumattomalle sotilaalle kauheimmat. Kesti kauan, ennenkuin ratsumestarit saivat aikaan jonkinlaisen järjestyksen. Jos silloin olisi edes yksikin tykinlaukaus jyrähtänyt, olisi sekamelska helposti voinut muuttua pakokauhuksi.

Vähitellen syntyi rivejä. Aatelisten synnynnäinen taipumus sotimaan korvasi harjoitusten puutteen, ja keskipäivällä teki leiri jo verraten hyvän vaikutuksen. Jalkamiehet seisoivat valleilla muistuttaen kirjavissa puvuissaan kukkasia. Tykinsytyttimet savusivat. Vallien takana tykkien suojassa olivat niityt täynnä ratsuväkeä.

Sillävälin Posenin vojevoda laski lähetin takaisin viemään vastausta, joka oli hyvin samanlainen kuin Radziejowski oli ennustanut. Hän päätti myös lähettää pienen osaston Notecan pohjoiselle rannalle vakoilemaan vihollista.

Piotr Opalinski, Podlahian vojevoda, määrättiin johtamaan vakoiluosastoa. Sitäpaitsi ratsumestarit Skoraszewski ja Skrzetuski saivat käskyn ottaa aatelin joukosta vapaaehtoisia ja lähteä myöskin ottamaan vihollisesta selvää.

Molemmat ratsastivat pitkin rintamaa ilahduttaen katsojia hyvällä ryhdillään ja huusivat kerta toisensa jälkeen:

— Hyvät herrat! Kuka haluaa vapaaehtoisena lähteä ruotsalaista vastaan?
Kuka tahtoo haistaa ruutia?!

He olivat ratsastaneet jo pitkän matkan ilman tulosta, sillä kukaan ei astunut esille rivistä. Toinen vilkuili toiseen. Oli sellaisia, jotka olisivat halunneet, mutta ujous pidätti heitä eikä pelko. Naapuri tökkäsi naapuria kylkeen sanoen: »Jos sinä lähdet, lähden minäkin.»

Ratsumestarit alkoivat jo hermostua, kun yht'äkkiä rivistä astui kirjavapukuinen mies huutaen:

— Hyi olkoon! Saakeli soikoon! — huusi herra Rosinski, alituomari. —
Mitä tämä tällainen narrinkujeilu on! Minä lähden!

— Kerran olen syntynyt, kerran myös kuolen! Äskeinen epävarmuus oli muuttunut yleiseksi innostukseksi, ja aatelisia ilmaantui joka puolelta vapaaehtoisiksi. Pian oli viisisataa ratsumiestä koolla. Herra Skoraszewski rähähti leveään, hyväntahtoiseen nauruun ja huusi:

Podlahian vojevoda liittyi heihin leirin toisessa päässä Saattoi selvästi nähdä, kuinka he kulkivat Notecan yli, sitten näkyivät he vilahdukselta vielä tienkäänteessä, kunnes vihdoin katosivat.

Puolisen tunnin kuluttua Posenin vojevoda käski miehien hajaantua telttoihinsa, koska vihollinen oli vielä päivän marssin päässä. Vahteja asetettiin eri puolille ja kiellettiin viemästä hevosia laitumelle. Ensimmäisen merkkipuhalluksen kuultuaan jokaisen tuli nousta hevosensa selkään ja asettua paikoilleen riviin.

Poissa oli odotus ja epävarmuus, poissa kinastelu ja eripuraisuus. Vihollisen läheisyys nostatti mielialaa, kuten herra Skrzetuski oli sanonut. Yksi ainoa voitto olisi voinut lietsoa sen ylimmilleen ja johtaa sitten uusiin voittoihin.

— Osastomme palaa!… Hyvin on käynyt! Ruotsalaiset eivät ole syöneet heitä! — alettiin yht'äkkiä ilmoittaa miehestä mieheen.

Osasto palasi todellakin valkoisten pölypilvien ympäröimänä ja tuli vihdoin virran yli.

— Mutta heitähän on nyt enemmän! — huudahti herra Schlichting, joka katsoi lähestyviä varjostaen kädellä silmiänsä.

— Vankeja tuovat mukanaan, totta totisesti! — huusi joku aatelisista, joka ei ollut uskoa silmiään.

Tiedusteluosasto oli nyt niin lähellä, että kasvoista voi tuntea miehet. Etumaisena ajoi herra Skoraszewski, nyökäytellen päätään tapansa mukaan ja keskustellen iloisesti Skrzetuskin kanssa. Heidän takanaan ajoi joukko ratsumiehiä, jotka piirinä ympäröivät muutamia kymmeniä tuuheahattuisia vangiksi otettuja jalkamiehiä. Ne olivat todellakin ruotsalaisia vankeja.

Näky innostutti aatelisia, jotka eivät enää voineet pidättää itseään, vaan karahduttivat vastaan huutaen:

Sankat joukot ympäröivät heti tiedusteluosaston. Kutka tarkastelivat vankeja, kutka utelivat miten kaikki oli tapahtunut, uhkailivatpa jotkut ruotsalaisia.

— No!… Miltäs tuntuu, senkin lurjukset! Tekeekö teidän mielenne tapella puolalaisten kanssa?

— Hyvät herrat, älkää huutako kuin poikanulikat, sillä vangit voisivat luulla, että olette ensikertaa mukana sodassa! — huusi herra Skoraszewski. — Ainahan sodassa vankeja otetaan.

Retkeen osaaottaneet vapaaehtoiset katselivat ylpeästi ympärilleen, ja aateliset tekivät heille kysymyksiä minkä ennättivät.

— Mitenkä se oikein tapahtui? Antautuivatko ne helposti? Taistelevatko ne hyvin?

— Kelpo sotureita ovat, — vastasi herra Rosinski, — tuimasti puolustautuivat, mutta eivät ne sentään raudasta ole.

— Kuulkaa, mitä hän sanoi: hyökkäystämme eivät kestäneet!… Hyökkäys — siinä se meidän valttimme onkin!

Jos noita aatelisia olisi heti käsketty hyökkäämään vihollisen kimppuun, niin siihen heiltä ei olisi rohkeutta puuttunut, mutta vihollista ei näkynyt vielä Sensijaan kajahti torventoitotus myöhään illalla etuvartijain puolelta. Uusi lähetti saapui tuoden kirjettä Wittenbergiltä, joka kehoitti aatelisia antautumaan. Kun sotaväki sai siitä tiedon, oli se tappaa lähetin siihen paikkaan, mutta vojevoda otti kuitenkin kirjeen käsiteltäväksi, vaikkakin sen sisällys oli hyvin hämäräperäinen.

Ruotsalainen kenraali kirjoitti, että Kaarle Kustaa oli lähettänyt sotajoukkoja sukulaisensa Jan Kasimirin avuksi kasakoita vastaan, ja sentähden oli Suur-Puola velvollinen antautumaan ilman vastarintaa Kun herra Grudzinski oli lukenut kirjeen, löi hän kiukusta nyrkillä pöytään, mutta Posenin vojevoda rauhoitti häntä kysyen:

— Luuletteko voittavamme?… Montako päivää kestämme?… Vastaatteko kaikesta aatelisverestä, joka huomenna mahdollisesti vuotaa?…

Pitkän keskustelun jälkeen päätettiin olla vastaamatta kirjeeseen ja odottaa. Mutta odotus loppui hyvin lyhyeen. Lauantaina 24 päivänä heinäkuuta etuvartiostolta tuli sana, että koko ruotsalainen armeija on näkyvissä vastapäätä Pilaa. Leirissä syntyi surina kuin mehiläispesässä vähän ennen parveilua.

Ratsumiehet nousivat hevosilleen. Vojevodat ajoivat rivejä pitkin jaellen ristiriitaisia käskyjä, kunnes herra Skoraszewski otti yli johdon käsiinsä ja ajoi muutaman sadan vapaaehtoisen kanssa leiristä koetellakseen väkeään jossakin kahakassa ja totuttaakseen sitä näkemään vihollista.

Ratsumiehet seurasivat johtajaansa mielellään, sillä ollen tottuneita käyttämään miekkaa he eivät pelänneet kahakoita eivätkä kaksintaisteluita. He ratsastivat joen yli ja pysähtyivät vihollisen eteen, joka lähestyi lähestymistään häämöttäen mustana juovana taivaanrannalla.

Joka hetki odotettiin, että vihollisen puolelta lähtisi ratsujoukko heitä vastaan, mutta sitä ei kuitenkaan näkynyt. Sensijaan pysähtyi kummulle muutaman sadan askelen päähän joukko hevosia ja miehiä, jotka alkoivat puuhata jotakin. Heti kun herra Skoraszewski huomasi sen, hän komensi:

Tuskin oli komentohuuto kajahtanut, kun kummulla näkyi pitkiä, valkoisia savunsuikaleita, kuului kuin siipien suhinaa, sitten jyrinää ja haavoittuneitten huutoja.

Taas kuului siipien suhinaa, ja taas seurasi tuskallisia huutoja. Aateliset eivät kuunnelleet enää päällikkönsä komentoa, vaan peräytyivät yhä nopeammin huutaen ja pyytäen taivasta auttamaan. Tuossa tuokiossa oli joukko hajaantunut ja ajoi täyttä laukkaa takaisin leiriin. Herra Skoraszewski kirosi — mutta mikään ei auttanut.

Hajoitettuaan helposti kahakoitsijajoukon Wittenberg jatkoi matkaa ja pysähtyi vasta vastapäätä Ujsciea vihollisen vallien eteen, joita kaliszilaiset puolustivat. Puolalaisten tykit alkoivat paukkua, mutta ruotsalaiset eivät vastanneet tuleen. Savu levisi pitkinä suikaleina läpi kirkkaan ilman, mutta savun välistä nähtiin ruotsalaisten rykmenttien valmistautuvan peloittavan rauhallisesti taisteluun.

Korkeammille paikoille vietiin tykkejä, valleja luotiin, sanalla sanoen, vihollinen varustautui vähääkään välittämättä puolalaisten kuulista, jotka eivät sattuneet heihin.

Vielä kerran ajoi Stanislaw Skrzetuski kahden kaliszilaisen lippukunnan kanssa kentälle aikoen yllättää vihollisen rohkealla hyökkäyksellä. Mutta lippukunnat seurasivat häntä haluttomasti ja joutuivat pian epäjärjestykseen, sillä rohkeitten rientäessä eteenpäin arat tahallaan vitkastelivat. Kaksi Wittenbergin lähettämää ratsuväenrykmenttiä karkoitti ne kentältä ja ajoi niitä takaa melkein leirille saakka.

Mutta tykit jyrisivät aina yön tuloon saakka. Sitten ne vasta vaikenivat. Silloin syntyi puolalaisten leirissä sellainen melu, että se kuului aina Notecan rannoille saakka. Syynä oli se, että muutama sata miestä yritti paeta pimeän tultua leiristä, mutta toiset, jotka huomasivat mitä oli tekeillä, estivät sen. Tartuttiin miekkoihin, ja sanat: »Kaikki tai ei kukaan!» lensivät taas suusta suuhun. Vähitellen rupesi näyttämään yhä todenmukaisemmalta, että kaikki lähtevät matkoihinsa. Johtajiin oltiin tyytymättömiä, ja heitä syytettiin siitä, että he olivat lähettäneet nälkäisiä miehiä ruotsalaisten tykkejä vastaan.

Haukuttiinpa Wittenbergiäkin, joka vastoin sotilaallisia tapoja oli ampunut tykeillä pientä kahakkajoukkoa. »Jokainen tehköön niinkuin parhaaksi näkee», — sanottiin, — »mutta kurja on se kansa, joka ei uskalla asettua rinta rintaa vasten vihollisen kanssa». Toiset paljastivat epätoivonsa: »He savuttavat meidät täältä pois, kuten ketun luolastaan.» »Leiri on huonosti varustettu, vallit heikot, paikka sopimaton puolustukseen.» Ja tuon tuostakin huudettiin: »Hyvät herrat, pelastakaa henkenne!» Mutta toiset huusivat: »Pettureita! Pettureita!»

Se oli kauhea yö. Sekasorto ja hälinä kasvoi hetki hetkeltä. Käskyjä ei toteltu. Vojevodat joutuivat ymmälle eivätkä edes yrittäneet palauttaa järjestystä. Heidän kykenemättömyytensä samoin kuin nostoväenkin kävi ilmi aivan selvästi. Wittenberg olisi voinut sinä yönä vallata koko leirin peräti helposti.

Seuraava päivä oli pilvinen ja alakuloinen, ja sen kelmeä valo valaisi masentuneita, valittavia, juopuneita ja suureksi osaksi petokseen valmiita ihmisiä. Kaiken pahan lisäksi olivat ruotsalaiset yön kuluessa kulkeneet Notecan yli Dzienbowin kohdalla ja piirittäneet puolalaisen leirin.

Maan puolella ei ollut ensinkään valleja, ja niitä oli tehtävä nyt kiireimmän kaupalla. Skoraszewski ja Skrzetuski pyysivät ja rukoilivat niitä luomaan, mutta kukaan ei välittänyt mistään.

Vojevodain ja aatelisten huulilla kajahteli sana: »Neuvottelemaan!» Ja neuvottelijoita lähetettiin. Vastaukseksi saapui ruotsalaisten puolelta loistava lähetystö, jonka etunenässä ratsastivat Radziejowski ja kenraali Wirtz, molemmilla vihreä oksa kädessä.

He ajoivat Posenin vojevodan asunnolle, mutta matkalla Radziejowski pysähtyi aatelisten sankassa parvessa, nosti hattuaan, hymyili, tervehti tuttuja ja lausui kuuluvalla äänellä:

— Arvoisat herrat, rakkaat veljet, älkää olko levottomia! Me emme ole tulleet tänne vihollisina, Teistä itsestänne riippuu, vuodatammeko enää yhtäkään veripisaraa. Jos te tyrannin sijaan, joka sortaa teidän vapauttanne, jonka mielessä väikkyy absolutum dominium [ehdoton ylivalta], joka on vienyt isänmaansa perikadon partaalle, jos te sellaisen tyrannin sijaan tahdotte hyvän, jalosydämisen isännän ja uljaan soturin, jonka pelkkä nimi voisi karkoittaa kaikki Puolan viholliset, niin antautukaa hänen kuninkaallisen majesteettinsa Kaarle Kustaan suojelukseen… Arvoisat herrat, rakkaat veljet! Minulla on tässä mukanani kirjelmä, jossa vakuutetaan kaikki teidän oikeutenne, teidän vapautenne ja uskontonne. Teidän pelastuksenne riippuu teistä itsestänne… Arvoisat herrat! Ruotsin armollisin kuningas lupaa tukahduttaa kasakkakapinan ja lopettaa sodan Liettuassa, ja hän yksin voi sen tehdä. Armahtakaa isänmaatanne, jollette soisikaan itsellenne armoa…

Tässä värisi petturin ääni itkusta. Aateli joutui ymmälle, mutta Radziejowski ajoi eteenpäin kumartaen taas ympärilleen. Vihdoin hän yhdessä Wirtzin ja koko seurueen kanssa katosi Posenin vojevodan taloon.

Aateliset tunkeutuivat niin tiukasti talon ympärille, että päitten päällä olisi voinut kävellä. He käsittivät, että tuossa talossa ratkaistiin ei ainoastaan heidän, vaan koko maan kohtalo. Vojevodan punapukuisia palvelijoita tuli ulos pyytämään muutamia huomatuimpien sukujen edustajia sisälle. Nämä tottelivat mielellään, ja muut jäivät ulos odottamaan… Vallitsi syvä hiljaisuus… Seinän luona seisovat kuulivat sisältä kiivasta puhetta.. Kului tunti, toinen, mutta neuvottelua kesti yhä.

Yht'äkkiä paukahti eteisen ovi auki ja herra Wladislaw Skoraszewski syöksyi ulos.

Kyllä herra Skoraszewski olikin kauhistuttavan näköinen, tuo tavallisesti niin rauhallinen ja hyväntahtoinen mies, josta sanottiin, että haavat paranivat hänen kätensä kosketuksesta. Hänen silmänsä olivat veripunaiset, katse harhaileva, puku epäjärjestyksessä. Hän piti kaksin käsin päästään kiinni.

— Petos! Murha! Häpeä! Nyt me olemme ruotsalaisia emmekä enää puolalaisia! — huusi hän vihlovasti.

Ja hän hyrskähti epätoivoiseen itkuun, repi tukkaansa kuin mieletön. Mutta ympärillä vallitsi haudan hiljaisuus. Jonkinlainen peloittava tunne valtasi kaikki läsnäolijat.

Humaus kävi halki väkijoukon, synkkä, katkonainen humaus kuin ensimmäinen tuulenpuuska myrskyn lähestyessä. Epäröitiin… epäröitiin. Mutta epätoivoinen ääni, jossa oli syvä, traagillinen sointu, huusi yhä:

Kohta häneen liittyi vielä kaksi muuta: herra Piotr Skoraszewski ja herra Skrzetuski… sitten kolmas Klodzinski, Posenin lippukunnan urhea ratsumestari.

Aateliset tunkeilivat yhä taajemmin heidän ympärillään. Kuului uhkaavaa puheensorinaa, silmät säihkyivät, posket punoittivat, miekat kalisivat. Wladyslaw Skoraszewski sai vaivoin hillityksi hurjan epätoivonsa ja huusi osoittaen taloa, jossa neuvottelua käytiin:

— Hyvät ystävät, tuolla he ovat myyneet isänmaansa kuin Juudas! Me emme kuulu enää Puolaan! Sen enempää epäröimättä ovat nuo herrat tuolla jättäneet vihollisen käsiin teidät kaikki, koko leirin sekä armeijan ja tykit. Murskatkoon salama heidät säpäleiksi! Vielä he allekirjoittivat omasta ja teidän puolestanne, että eroavat isänmaasta, eroavat hallitsijasta, että koko maakunta, kaikki kaupungit, linnoitukset ja me kaikki tulemme kuulumaan Ruotsille. Armeija voi antautua, sellaista sattuu, mutta kuka on antanut heille oikeuden luopua isänmaasta, kuninkaasta?! Kuka on antanut heille oikeuden lohkaista kokonaisen maakunnan irti isänmaasta ja liittää sen vieraaseen maahan?! Kuka on antanut heille oikeuden siirtyä toiseen kansallisuuteen ja kieltää oman verensä. Hyvät herrat, se on petosta, murhaa, häpeällistä!… Pelastakaa isänmaa, rakkaat veljet! Jumalan nimessä, se, joka on aatelismies ja kunniallinen, rientäköön pelastamaan!… Uhratkaamme henkemme ja veremme! Me emme tahdo olla ruotsalaisia, emme tahdo olla!… Emme!… Parempi, kun ei olisi syntynyt sellaista miestä, joka nyt vertaan säästää… Pelastakaa isänmaa!…

— Se on petosta! — huusivat kymmenet äänet. — Petosta! Surma pettureille!

He ryntäsivät eteenpäin läpi leirin huutaen: »Tänne, miehet! Se on petosta!» Heihin liittyi muutamia satoja aatelisia, jotka paljastivat miekkansa, mutta suurin osa jäi kuitenkin paikoilleen.

Neuvottelutalon ovet avautuivat taas ja ovesta astuivat ulos Posenin vojevoda Krzysztof Opalinski, kenraali Wirtz edellisen oikealla ja Radziejowski vasemmalla puolella. Heidän takanaan näkyi joukko puolalaisia ylimyksiä.

Krzystof Opalinski piti kädessä pergamenttikääröä, josta riippui sinetti. Hän piti päätään pystyssä, mutta kasvot olivat kalpeat, katse hämärä, ja hän koetti näyttää tyytyväiseltä. Hän silmäili ympärilleen joukkoja ja aloitti keskellä kuolonhiljaisuutta kuuluvalla, vaikka hiukan käheällä äänellä:

— Hyvät herrat! Me olemme tänään antautuneet Ruotsin kuninkaallisen majesteetin suojeluksen alaisiksi. Vivat Carolus Gustavus rex! Eläköön kuningas Kaarle Kustaa!

— Me emme ole nyt valtiopäivillä, eikä kenelläkään ole siis täällä veto-oikeutta. Mutta ketä haluttaa, se asettukoon ruotsalaisten tykkien eteen, jotka yhdessä tunnissa voisivat pommittaa meidän leirimme raunioiksi.

— Aatelis- ja pappissäädyn kaikki oikeudet säilytetään, veroja ei suurenneta, ja ne kannetaan entiseen tapaan… Kukaan ei tule kärsimään vääryyttä eikä sortoa. Hänen majesteettinsa sotajoukoilla tulee olemaan samat oikeudet kuin vakituisilla puolalaisilla kruunun sotajoukoilla…

Vojevoda pysähtyi ja kuunteli uteliaasti väkijoukon kuiskauksia, ikäänkuin olisi tahtonut päästä selville sen mielipiteestä, mutta jatkoi kohta taas annettuaan merkin kädellään:

— Sitäpaitsi meillä on kenraali Wittenbergin Ruotsin kuninkaan nimessä antama lupaus, että jos koko maa seuraa meidän pelastavaa esimerkkiämme, niin Ruotsin sotajoukot hyökkäävät Liettuaan ja Ukrainaan eivätkä herkeä sotimasta, ennenkuin kaikki alueet ja linnat on palautettu takaisin Puolalle. Vivat Carolus Gustavus rex!

Sitten Posenin vojevoda kääntyi kaikkien nähden Radziejowskin puoleen ja syleili häntä sydämellisesti; sitten hän syleili kenraali Wirtziä. Alkoi yleinen syleileminen. Aateliset seurasivat ylimysten esimerkkiä. Innostus oli yleinen. Vivat-huudot kaikuivat, että ympäristö jylisi. Sitten Posenin vojevoda puuttui vielä puheeseen pyytäen hetken hiljaisuutta ja ilmoitti sydämellisellä äänellä:

— Hyvät herrat! Kenraali Wittenberg pyytää meitä tänään juhlaan hänen leiriinsä, jotta me malja kädessä tekisimme veljesliiton urhoollisen Ruotsin kansan kanssa.

— Ja senjälkeen, — hyvät herrat, me palaamme kukin kotiimme ja aloitamme Jumalan avulla elonkorjuun siinä uskossa, että olemme tänään pelastaneet isänmaamme häviöstä.

— Tulevat sukupolvet tulevat tunnustamaan, että me olimme oikeassa, — sanoi Radziejowski.

— Amen! — lopetti Posenin vojevoda. Silloin hän huomasi, että suurin osa hänen ympärillään seisovista katseli johonkin hänen päänsä päällä.

Hän kääntyi ympäri ja näki hovinarrinsa, joka varpaillaan seisoen ja pitäen toisella kädellään kiinni ovenpielestä kirjoitti hiilellä neuvottelutalon oven yläpuolelle seuraavat sanat:

»Mene — Tekel — Ufarsin.» [Babylonian viimeisen kuninkaan Belsasarin toimeenpanemissa juomingeissa ilmaantui seinälle outo kirjoitus, jota kukaan ei osannut lukea, paitsi profeetta Daniel, joka luki sen: mene, tekel, ufarsin — ja sanoi sen tietävän kuninkaan kuolemaa ja valtakunnan häviötä. Suom. huom.]

YHDESTOISTA LUKU.

Podlahian vojevodakunnan rajalla sijaitsevassa Burzec-nimisessä kylässä, joka siihen aikaan kuului Skrzetuski-suvulle, istui iäkäs mies penkillä kartanorakennusten ja lammen välisessä puutarhassa. Hänen jalkainsa juuressa leikki kaksi pientä poikaa, toinen viisi-, toinen nelivuotias. Pojat olivat tummaihoisia ja ahavoittuneita kuin mustalaispienokaiset, mutta vereviä ja terveen näköisiä. Vanha mies näytti myöskin terveeltä ja väkevältä kuin härkä. Ikä ei ollut painanut hänen leveätä selkäänsä köyryyn. Hänen silmistään, tai oikeammin silmästään, sillä toinen oli kaihin peitossa, loisti reippaus ja hyväntuulisuus. Hänen partansa oli valkoinen, katsantonsa pirteä, kasvonsa ruskettuneet, ja poikittain yli otsan kulki leveä arpi, josta näkyi otsaluu.

Pojat, jotka olivat tarranneet kiinni ukon saappaanrakseihin, kiskoivat niistä eri suuntiin, mutta ukko katseli auringonpaisteiselle lammelle, jossa kalat loiskivat muodostaen renkaita lammen tyyneen peilipintaan.

— Kalat hyppelevät, — turisi ukko itsekseen. — Mutta taidattepa hypellä kahta kauheammin, kun teidät suomustetaan.

— Antakaa saappaani olla rauhassa, vekarat; jos vain revitte niistä korvat irti, niin revin minäkin korvat teidän päästänne. Senkin takiaiset! Menkää heittämään häränpyllyä tuonne nurmikolle ja antakaa minun olla omine aikoineni! Eihän tuo Longinek vielä ymmärrä, liian on vielä nuori, mutta Jaremkan pitäisi jo tulla järkiinsä. Otanpa ja nakkaan teidät tuonne lampeen, te kurittomat!

Mutta pojat eivät näyttäneet ukkoa pelkäävän, koska vanhempi, Jaremka, alkoi kiskoa entistä tuimemmin, tömistää jaloillaan ja huutaa:

— Kyllä minä sinulle kohta Bohunia annan! Odotapas, kun huudan äitisi tänne!

Jaremka silmäili kartanosta puutarhaan johtavaa ovea, mutta kun ovi oli kiinni eikä äitiä näkynyt, tiukkasi hän yhä:

— Hengen ne vievät minusta, nuo riiviöt, eihän niistä pääse… Olkoon sitten menneeksi, olen Bohun, mutta vain tämän ainoan kerran. Muista, tämän kerran vain.

Ukko huokasi, nousi penkiltä, sieppasi yht'äkkiä pikku Longinekin ja päästäen hurjia huutoja karkasi lammelle päin.

Mutta Longinekilla oli urhea puolustajansa Jaremkassa, joka tällaisissa tapauksissa sanoi itseään ei Jaremkaksi, vaan herra Michal Wolodyjowskiksi, rakuunaväen ratsumestariksi.

Kädessä keppi, joka teki miekan virkaa, painoi herra Michal hurjaa vauhtia rotevan Bohunin jälkeen, saavutti hänet pian ja alkoi armotta piestä kinttuihin.

Longinek, joka näytteli äitinsä osaa, huusi, Bohun huusi,
Jaremka-Wolodyjowski huusi. Mutta urhoollisuus pääsi vihdoin voitolle,
Bohun päästi uhrinsa ja liikkasi hengästyneenä penkille niinipuun alle
voihkien:

Mutta hänen kärsimyksensä eivät päättyneet siihen. Hetkisen kuluttua seisoi Jaremka taas hänen edessään posket palavina, tukka pörrössä ja hoki yhä innokkaammin:

Lyhyen neuvottelun jälkeen ja poikien annettua juhlallisesti lupauksen, että se tulisi ehdottomasti olemaan viimeinen kerta, toistettiin temput toistamiseen yksityiskohtia myöten. Sitten he istuutuivat kaikki kolme penkille, ja Jaremka alkoi kuulustella:

— Tulee, sillä suonissasi virtaa soturin veri. Jumala suokoon, että sinusta tulisi isäsi kaltainen, mutta ettet saisi niin paljon vastoinkäymisiä kokea kuin hän…

— Sata kertaa olen sen sinulle jo sanonut. Helpompi on laskea tuon niinipuun lehdet kuin kaikki ne viholliset, jotka isäsi ja minä olemme yhdessä kaataneet. Jos päässäsi olisi yhtä monta hiusta kuin yksinäni olen vihollisia tappanut, tulisi parturista upporikas. Jollei se ole totinen tosi, niin…

Herra Zagloba — se oli nimittäin hän — muisti yht'äkkiä, ettei sopinut kirota poikien kuullen. Sentähden hän nyt vaikeni, vaikka hän muitten kuulijain puutteessa mielellään kertoilikin lapsille muinaisista urotöistään.

Talosta puutarhaan johtava ovi avautui, ja siitä astui ulos nainen, joka oli kaunis kuin päivänpaiste, solakka, mustatukkainen, poskilla ruusuinen puna ja silmissä sametin tuntu. Kolmas poika, kolmivuotias, piteli kiinni hänen hameestaan. Nainen varjosti kädellä silmiään ja katsoi niinipuuhun päin.

Huomattuaan herra Zagloban, Jaremkan ja Longinekin niinipuun alla hän astui muutamia askelia lähemmäksi ja huusi:

— Eihän niistä mitään vastusta ole! Mallikelpoisesti ovat käyttäytyneet! — vastasi herra Zagloba.

— Lähetän tuossa paikassa. Ei ole hyvä istuskella näin kauan ulkona, siitä voi saada kuumetta.

Rouva Skrzetuska puhutteli herra Zaglobaa isäksi ja tämä häntä tyttäreksi, vaikka he eivät olleet sukulaisia. Rouva Skrzetuskan sukulaiset asuivat Dnieperin seuduilla, ja mitä herra Zaglobaan tulee, niin Jumala ties mistä hän oli kotoisin, sillä milloin hän sanoi olevansa sieltä, milloin täältä. Mutta siihen aikaan kuin Helena oli vielä neitinä, oli herra Zagloba tehnyt hänelle suuria palveluksia ja pelastanut hänet uhkaavista vaaroista, ja sentähden sekä Helena että hänen miehensä kunnioittivat häntä kuin isää. Koko ympäristössä, herra Zagloba nautti mitä suurinta kunnioitusta niin hyvin järkensä kuin monissa sodissa osoittamansa urhoollisuuden tähden.

Hänen nimensä oli tunnettu kautta koko valtakunnan. Itse kuningas kuunteli mielellään hänen pakinoitaan ja kokkapuheitaan, ja yleensä hänestä puhuttiin enemmän kuin herra Jan Skrzetuskista, vaikka tämä aikoinaan oli onnellisesti tunkeutunut piiritetystä Zbarazista kaikkien kasakkajoukkojen lävitse.

Kohta rouva Skrzetuskan mentyä tuli palvelijapoika kantaen haarikkaa ja lasia. Herra Zagloba kaatoi lasiin ja maisteli juotavaa sulkien silmänsä.

— Kyllä Jumala tiesi, miksi loi mehiläiset maailmaan! — murahti hän itsekseen.

Ja hän maisteli simaansa tuon tuostakin antaen katseensa kiitää lammen yli kauas tummansinisiin metsiin, jotka levisivät lammen toisella rannalla aina silmänkantamattomiin saakka. Kello oli kaksi iltapuolella, ja taivas oli säteilevän kirkas. Niinipuun kukkia putoili äänettömästi maahan, ja lehvissä lenteli mehiläisiä parvittain.

Suuren lammen utuisista kaislikoista pyrähteli sorsia ja muita vesilintuja, jotka ilmassa lentäessään muistuttivat mustia ristejä. Joskus saattoi silmä taivaan korkeudessa erottaa kiilan kurkia, jotka kirkuen purjehtivat jonnekin kauas, mutta muuten oli hiljaista ja aurinkoista ympärillä, kuten tavallisesti elokuun alkupäivinä, kun vilja huojuu kypsänä ja aurinko ikäänkuin sirottelee kultaa yli maan. Vanha mies katseli milloin taivaan korkeudessa lentäviä lintuparvia, milloin kaukaisuudessa häämöttäviä metsiä. Mutta sitä mukaa kuin sima haarikasta väheni, tulivat silmäluomet raskaammiksi ja katse sameammaksi — mehiläiset hyrisivät erilaisin soinnuin, ikäänkuin olisivat laulaneet päivällisuneen.

— Niin, niin, Jumala on suonut kaunista säätä elonkorjuuksi, — jupisi herra Zagloba. — Heinä on jo hyvässä tallessa, ja elonleikkuu on menevä kuin leikki… Niin, niin…

Hän sulki silmänsä. Sitten hän avasi ne vielä hetkeksi, mutisi: »Nuo lapset ovat niin kovasti kiusanneet minua…» ja nukahti makeasti.

Hän nukkui hyvän aikaa ja heräsi vihdoin viileästä tuulenpuuskasta ja kahden miehen keskustelusta ja askelista, jotka lähestyivät nopeasti niinipuuta. Toinen heistä oli tuo kuuluisa Zbarazin sankari Jan Skrzetuski, joka noin kuukausi sitten oli saapunut Ukrainasta kotiin parantumaan pahasta kuumetaudista. Toista herra Zagloba ei tuntenut, vaikka hän muodoltaan, ryhdiltään ja kasvoiltaan oli kovin Jan Skrzetuskin kaltainen.

— Saan esittää isälle serkkuni, herra Stanislaw Skrzetuskin, ratsumestarin Kaliszin lippukunnasta, — sanoi Jan.

— Te olette siinä määrin Janin näköinen, — virkkoi Zagloba hieroen unen silmistään, — että missä ikänä olisin teidät nähnytkin, olisin sanonut: Skrzetuskeja.

— Minun on erittäin hauska tutustua teihin, arvoisa herra, — vastasi Stanislaw, — sitäkin suuremmalla syyllä, kun olen kuullut niin paljon puhuttavan teistä, jonka nimen valtakunnan koko ritaristo mainitsee aina kunnioituksella.

— En tahdo kehua itseäni, olen tehnyt minkä olen voinut, niin kauan kuin vielä tunsin voimaa ytimissäni. Tekeepä mieleni toisinaan vielä nytkin koettaa onneani sodassa, sillä consuetudo altera natura [tottumus on toinen luonto. Suom. huom.]. Mutta miksi näytätte noin murheellisilta, hyvät herrat? Jan on aivan kalpea.

— Stanislaw tuo kauheita uutisia, — vastasi Jan. — Ruotsalaiset ovat marssineet Suur-Puolaan ja vallanneet sen kokonaan.

Herra Zagloba hyppäsi penkiltään kuin neljäkymmentä vuotta olisi samassa silmänräpäyksessä romahtanut hänen hartioiltaan painamasta, avasi silmänsä selko selälleen ja haparoi vaistomaisesti miekkaa kupeeltaan.

— Ja sen tähden, että Posenin vojevoda ja muut Ujsciessa antautuivat vihollisen käsiin, — vastasi Stanislaw Skrzetuski.

— Eivät ainoastaan antautuneet, vaan allekirjottivatpa vielä sopimuksen, jonka mukaan ovat eronneet kuninkaan alamaisuudesta ja valtakunnasta… Se on nyt Ruotsia eikä Puolaa.

— Armollinen Jumala! Onko maailman loppu tullut? Mitä olenkaan kuullut?… Eilen me Janin kanssa juttelimme Ruotsin puolelta huhutusta sodan uhkasta, mutta olimme molemmat varmoja, ettei siitä mitään tule tai enintään sen verran, että kuninkaamme Jan Kasimir luopuu Ruotsin kuninkaan arvonimestä.

— Mutta nyt se alkoikin maakunnan menetyksellä, ja millä päättynee…
Jumala ties.

— Älkää puhuko siitä enää, sillä vereni kuohuu!… Ja te olette ollut Ujsciessa?… Ja nähnyt tuon kaiken omilla silmillänne… Se on petos, jollaista historia ei tunne!

— Olin ja näin, ja että se oli petos, sen voitte itse päättää kuultuanne kaiken. Joukkomme seisoivat Ujsciessa, yhteensä viisitoistatuhatta miestä nosto- ja jalkaväkeä, ja pidimme hallussamme Notecan rantoja. Se on kyllä totta, että vakituista sotaväkeä oli vähän, ja te tiedätte kokeneena soturina paremmin, voiko nostoväki sitä korvata, etenkään suur-puolalaiset, jotka ovat unohtaneet sodankäynnin. Mutta olisipa meillä ollut vain ylipäällikkö, niin olisimme voineet vanhaan tapaan peloittaa ja pidättää vihollista, kunnes apujoukkoja olisi saapunut. Wittenberg oli tuskin näyttäytynyt, kun ruvettiin hieromaan neuvotteluja — ennenkuin pisaraakaan verta oli vuodatettu. Sitten saapui Radziejowski ja puhui asiat sellaiseen lopputulokseen kuin äsken sanoin, nimittäin maan onnettomuudeksi ja häpeäksi, jollaista ei vielä ole tapahtunut.

— Eikö kukaan vastustanut? Asettunut vastarintaan? Eikö kukaan sanonut niille roistoille vasten naamaa, että pettureita he ovat?… Suostuivatko kaikki pettämään isänmaansa ja kuninkaansa?…

— Hukassa on valtakunta, sillä melkein kaikki suostuivat… Minä, molemmat Skoraszewskit, Ciswicki ja Klodzinski sekä muutamat muut teimme minkä voimme nostaaksemme aatelisten mielen vastarintaan. Herra Wladyslaw Skoraszewski oli tulla hulluksi. Me juoksimme pitkin leiriä lipulta lipulle, ja Jumala tietää, että me sekä kirosimme että rukoilimme. Mutta mitä se auttoi, kun useimmat tahtoivat lähteä lusikka kädessä Wittenbergin tarjoamiin juhliin, sen sijaan että olisivat miekka kädessä hyökänneet vihollista vastaan? Rehelliset soturit läksivät leiristä pois, toiset kotiin, toiset Varsovaan. Herrat Skoraszewskit lähtivät Varsovaan ilmoittamaan kuninkaalle asiasta, ja minä, jolla ei ole vaimoa eikä lapsia, ajoin tänne serkkuni luo toivoen, että yhdessä lähdemme takaisin taistelemaan vihollista vastaan. Olipa onni, että tapasin teidät kotona, hyvät herrat!

— Suoraan. Sen verran olen matkalla pysähtynyt, että hevoset saivat levätä, ja kuitenkin kaatui yksi nääntymyksestä. Ruotsalaiset ovat kai jo Posenissa, josta pian leviävät yli koko maan.

Kaikki vaikenivat. Jan istui nojaten käsivarsin polviinsa ja tuijotti synkkänä maahan, herra Stanislaw huokaili, ja herra Zagloba, joka ei vielä ollut toipunut hämmästyksestä, katseli milloin toiseen, milloin toiseen…

— Huonoja enteitä, huonoja enteitä, — sanoi Jan vihdoin synkästi. — Ennen tuli kymmenen voiton osalle yksi tappio, ja maailma ihmetteli meidän urhoollisuuttamme. Nyt emme kärsi vain tappioita, vaan petoksia, eikä yhden henkilön, vaan kokonaisten maakuntain puolelta. Jumala, ole armollinen isänmaallemme!…

— Totta totisesti! — sanoi herra Zagloba, — paljon olen tässä maailmassa kuullut ja nähnyt, mutta tätä minun on vaikea uskoa…

— Kotiin en varmastikaan jää, vaikka kuume vielä värisyttää ruumistani. Vaimoni ja lapseni vien johonkin turvalliseen paikkaan. Muuan sukulaiseni, herra Stabrowski, on kuninkaallinen jahtimestari Bialowieźin erämetsissä. Vaikkapa koko valtakunta joutuisi vihollisen valtaan, niin sinne vihollinen ei ikänä tule. Huomenna jo lähetän vaimoni ja lapset sinne.

— Nyt ei ole varovaisuus haitaksi, — myönsi Stanislaw, — sillä vaikka Suur-Puola onkin kaukana täältä, niin kuka tietää, milloin tuli leimahtaa näillä mailla.

— Täytyy lähettää sana aatelille, — sanoi Jan, — jotta se tietäisi kokoontua ja varustautua puolustukseen, sillä täällä kukaan ei vielä tiedä siitä.

— Entä lähteekö isä meidän kanssamme vai lähdettekö saattamaan Helenaa erämetsiin?

— Minäkö? — vastasi herra Zagloba. — Lähdenkö minä? Jos jalkani olisivat juurtuneet maahan kiinni, niin en pääsisi lähtemään, mutta silloinkin pyytäisin jotakuta kiskomaan ne juurineen maasta. Minä himoitsen taas ruotsalaisen lihaa yhtä kovasti kuin susi lampaanpaistia. Uh! Ne roistot, rosvot!… Kirput kai kiipeilevät taas niitten kinttuja pitkin, kosk'eivät kotonaan pysy, vaan lähtevät maleksimaan vieraille maille… Kyllä minä ne heput tunnen, sillä Koniecpolskin armeijassa tulin tekemisiin heidän kanssaan, ja jos herrat tahtovat tietää, kuka otti Kustaa Aadolfin vangiksi, niin kysykää Koniecpolski-vainajalta. Enempää en kerro! Niin, kyllä minä ne tunnen, ja ne tuntevat minut myöskin… Varmaankin ovat nuo lurjukset saaneet kuulla, että Zagloba on jo tullut vanhaksi. Niinkö luulette? Mutta vartokoot vain!… Kaikkivaltias Jumala! Miksi olet hävittänyt kaikki aitaukset tämän onnettoman valtakunnan rajoilta ja päästänyt naapurien siat tonkimaan sen kolmea parasta maakuntaa! Siinä sitä nyt ollaan! Ja kuka on syypää? — Petturit! Rutto ei tiennyt kenen ottaa, otti kunnialliset ja jätti petturit henkiin. Hyvä Jumala, lähetä vielä rutto Posenin vojevodan niskaan, mutta ennen kaikkea hävittämään Radziejowskit juurta jaksain. Ja jos sinulla on tilaa helvetissä vielä muillekin, niin lähetä sinne sakissa kaikki ne, jotka kirjottivat Ujscien antautumissopimuksen alle. Onko Zagloba vanhentunut? Onko hän vanhentunut? Odotapas, Jan!… Mutta neuvotelkaamme heti, mitä on tehtävä! Julmasti tekee mieleni hypätä ratsun selkään!

— Tietysti meidän täytyy neuvotella, minne lähdemme. Ukrainaan hetmanien luo on vaikea päästä, sillä vihollinen on katkaissut heidän yhteytensä valtakunnan kanssa, joten heillä on tie vapaana ainoastaan Krimiin. Onneksi ovat tataarit nyt meidän puolellamme. Minun mielestäni meidän pitäisi lähteä Varsovaan puolustamaan kuningastamme.

— Jos vain ennätämme, — sanoi Stanislaw. — Kuningas on tietysti koonnut siellä joukkoja kiireimmän kautta, ja ennenkuin me olemme siellä, saattaa hän olla jo matkalla vihollista vastaan.

— Varsovaan lähdemme ja aika vauhtia, — selitti Zagloba. — Kuulkaa, hyvät herrat… Onhan totta, että nimemme herättävät vihollisessa pelkoa, mutta koska me kolme emme kuitenkaan saisi paljoa aikaan, niin ehdotan: Kutsukaamme kokoon niin paljon aatelisia kuin suinkin, että voisimme asettaa kuninkaamme käytettäväksi edes yhden lippukunnan. He lähtevät kyllä helposti, sillä täytyisihän heidän kuitenkin lähteä yleiseen kutsuntaan, ja me sanomme heille, että kuka lähtee vapaaehtoisena ennen yleistä kutsuntaa, tekee suuremman palveluksen kuninkaalle ja isänmaalle. Jota suurempi joukko, sitä enemmän saamme aikaan, ja meidät otetaan avoimin sylin vastaan.

— Älkää ihmetelkö sanojani, hyvät herrat, — sanoi Stanislaw, — mutta näkemästäni olen saanut sellaisen vastenmielisyyden nostoväkeä kohtaan, että mieluummin lähden yksin kuin harjoittamattomain joukkojen kera.

— Te ette tunne aatelisia näillä mailla. Täällä et tapaa ainoatakaan, joka ei olisi ollut sodassa. Kaikki ovat tottuneita ja hyviä sotilaita.

— Mitenkäs muuten? Mutta odottakaapas! Jan tietää, että kun minä alan miettiä jotakin, niin monta keinoa keksin. Sentähden Vähä-Venäjän vojevoda, ruhtinas Jeremi, luottikin minuun niin suuresti. Jan voi todistaa, kuinka monen monituista kertaa tämä maailman suurin soturi seurasi neuvoani, ja aina hyvällä menestyksellä.

— Mitäkö aioin sanoa? Niin, minä aioin sanoa, että se ei puolusta isänmaata ja kuningasta, joka pitää kiinni kuninkaan liepeistä, vaan se, joka taistelee vihollista vastaan. Eniten voi vihollista vahingoittaa suuren sotapäällikön palveluksessa. Miksi lähteä ehdoin tahdoin Varsovaan, kun kuningas mahdollisesti on lähtenyt jo Krakovaan, Lembergiin tai liettuaan? Minä ehdotan, hyvät herrat, että me heti liittyisimme Liettuan suurhetmanin, ruhtinas Janusz Radziwillin armeijaan. Siinä on varma mies ja hyvä soturi. Tosin häntä moititaan ylpeäksi, mutta hän ei ainakaan antaudu ruotsalaisille. Siinä meillä on oikea sotapäällikkö ja hetmani. Kuuma siellä varmaan tulee, sillä joudumme tekemisiin kahden vihollisen kanssa. Silloin me tapaamme myöskin herra Michal Wolodyjowskin, joka palvelee Liettuan armeijassa, ja saamme taas taistella rinnakkain hänen kanssaan, kuten muinoin. Jollei ehdotukseni ole hyvä, ottakoon ensimmäinen ruotsalainen minut vangiksi.

— Kenties, kenties! — virkkoi Jan vilkkaasti. — Ehkä niin on paras toimia.

— Samalla saatamme Helenan lapsineen, sillä tuleehan matkamme käymään juuri Bialowieźin erämetsäin halki.

— Ja me saamme palvella oikeassa armeijassa eikä roskaväessä, — lisäsi
Stanislaw.

— Te näytte olevan yhtä hyvä neuvottelemaan kuin sotia käymään, — virkkoi herra Stanislaw.

— Todellakin! — arveli Jan. — Tuo neuvo on mitä parahin! Michalin kanssa saamme taas elää entiseen tapaan. Siellä sinä, Stanislaw, saat tehdä tuttavuutta valtakunnan suurimman soturin ja minun ystäväni kanssa. Menkäämme nyt Helenan luo sanomaan, että hän laittautuisi kuntoon matkaa varten.

— Tietää, Stanislaw kertoi hänen kuullen siitä minulle. Kovasti hän itkee… Mutta kun minä sanoin hänelle, että minun täytyy lähteä sotaan, vastasi hän heti: »Lähde!»

— Huomenna aamulla aikaisin lähdemme, — vastasi Jan. — Sinä, Stanislaw, olet kaiketi kovasti väsynyt matkasta, mutta saat levätä parhaasi mukaan huomiseksi. Vaikeata on heittää kotoiset konnut, mutta tapahtukoon Jumalan tahto! Mikä minua lohduttaa on se, että vaimostani ja lapsistani voin olla huoletta, sillä Bialowieźin erämetsät ovat maailman lujin linnoitus. Lähtekäämme, hyvät herrat, sisälle, koska matkalle on valmistauduttava.

Herra Stanislaw, joka oli matkasta todellakin kovin väsynyt, kävi heti illallisen syötyään nukkumaan, ja Jan ja herra Zagloba ryhtyivät tekemään matkavalmistuksia. Kun Jan-herran talossa vallitsi aina hyvä järjestys, voitiin vielä samana iltana lähettää tavaroita ja palvelijoita matkalle. Seuraavana aamuna ajoivat portaitten eteen vaunut, johon Helena ja lapset asettuivat. Herrat Stanislaw, Zagloba ja Jan ajoivat ratsain vaunujen vieressä. Matka sujui nopeasti, sillä kaupungeissa vaihdettiin levänneet hevoset entisten sijaan, ja kun viisi vuorokautta oli yhtä mittaa ajettu, saavuttiin Bielskiin; kuudentena painuttiin jo Bialowieźin erämetsäin syvyyteen.

Valtava metsä, joka siihen aikaan ulottui monen kymmenen neliöpenikulman laajuudelle, sulki heidät heti hämärään syliinsä.

Yksikään ritari ei ollut vielä koskaan tunkeutunut näihin pimeihin syvyyksiin, missä outo helposti olisi voinut eksyä ja harhailla ympäri, kunnes vaipui maahan uupumuksesta tai petoeläimen saaliina. Öisin kuului siellä metsähärkäin ja karhujen mörinä, susien ulvonta ja ilvesten käheä kiljunta. Epävarmat tiet johtivat halki tiheikköjen ja ryteikköjen, sivu jyrkänteitten, yli synkkien soitten ja, pitkin peloittavien, nukkuvien järvien rantoja harvakseen oleviin kyliin, missä asui tervanpolttajia ja metsämiehiä, joista useat eivät eläessään olleet käyneet muualla maailmassa metsien ulkopuolella. Ainoastaan itse Bialowieźiin johti leveämpi tie, jota pitkin kuninkaat kulkivat metsästysmatkoillaan. Tätä tietä pitkin ajoivat Skrzetuskitkin.

Herra Stabrowski, kuninkaallinen jahtimestari, piintynyt vanhapoika, joka alati asusti näissä metsissä kuin metsähärkä, otti tulijat vastaan avoimin sylin. Lapset olivat tukehtua hänen suuteloihinsa. Hänen ainoana seuranaan olivat metsänvartijat. Aatelissäätyisiä hän ei milloinkaan tavannut, paitsi silloin kun kuningas hoveineen saapui metsästämään.

Hän tuli huolestuneeksi saatuaan tietää uutisen sodasta, josta herra Skrzetuski nyt vasta hänelle kertoi. Usein sattui nimittäin, että sota raivosi maassa tai kuningas kuoli, eikä täällä tiedetty siitä mitään. Jahtimestari vasta toi tällaisia tietoja paikkakunnalle, kun hän palasi Liettuasta valtiovarainhoitajan luota, jolle hän oli velvollinen kerran vuodessa tekemään tilin toimistaan.

— Ikävä teidän täällä tulee, — sanoi herra Stabrowski Helenalle, — mutta vaarattomampi on olla täällä kuin missään muualla maailmassa. Yksikään vihollinen ei tunkeudu näitten muurien läpi, ja jos ken yrittäisikin, niin metsänvartijat ampuisivat koko joukon viimeiseen mieheen saakka. Helpompi on valloittaa koko valtakunta — josta Jumala varjelkoon — kuin meidän erämetsämme. Kaksikymmentä vuotta olen jo täällä asunut enkä vieläkään tunne näitä metsiä kokonaan, sillä on paikkoja, joihin ei voi päästä ja joissa vain petoeläimet asustavat… ehkä myös pahat henget siellä majailevat, mutta niitä vastaan me puolustaudumme kirkonkellojen soitolla. Me elämme täällä jumalista elämää, sillä kylässä on pieni kirkko, johon Bielskin pappi saapuu kerran vuodessa. Täällä te tulette olemaan kuin taivaan valtakunnassa, jollei teidän vain tule ikävä. Ja polttopuista täällä ei tule ikänä puutetta…

Herra Jan Skrzetuski oli tyytyväinen, kun oli löytänyt niin varman piilopaikan vaimolleen. Mutta turhaan pyyteli herra Stabrowski häntä itseään jäämään.

Miehet viipyivät siellä vain yön ja jatkoivat matkaa seuraavan aamun alkaessa. Jahtimestari antoi heille oppaiksi metsänvartijoita, jotka johtivat heidät pois näistä erämetsäin sokkeloista.

KAHDESTOISTA LUKU.

Kun herra Jan Skrzetuski serkkunsa Stanislawin ja herra Zagloban seurassa saapui vihdoin vaivalloisen matkan jälkeen laajojen erämetsäin halki Upitaan, oli herra Michal Wolodyjowski tulla mielettömäksi ilosta, sillä hän ei ollut pitkään aikaan kuullut tulijoista minkäänlaista. Jan Skrzetuskin hän luuli olevan kuninkaallisen lippukuntansa kanssa Ukrainassa.

Michal Wolodyjowski sekä syleili vieraita että puristi heidän käsiään yhä uudestaan ja uudestaan.

— Jumalan kiitos, että olemme taas yhdessä, me vanhat kalpaveikot! — sanoi hän. — Innostus kasvaa, kun näkee uskollisia ystäviä ympärillään!

— Se oli minun ajatukseni, — sanoi herra Zagloba, — sillä nuo aikoivat suoraa päätä painaa kuninkaan luo… Mutta minä sanoin, että miks'emme verestäisi vanhoja muistoja herra Wolodyjowskin kanssa? Jos Jumala suo meille samanlaisen onnen kuin taisteluissa kasakoita ja tataareja vastaan, niin kohta meillä on omallatunnollamme enemmän kuin yksi ruotsalainen.

— Mutta minua ihmetyttää, — sanoi Jan, — että te tiesitte jo Ujsciesta ja sodasta. Stanislaw ajoi nuolena minun luokseni, ja me läksimme tuota pikaa tänne luullen ensimmäisinä tuovamme tiedon onnettomuudesta.

— Tieto on varmaankin levinnyt juutalaisten kautta, — selitti Zagloba, — sillä ne jos kutkaan tietävät asioita ja ovat keskenään niin kuumassa kirjeenvaihdossa, että jos joku aamulla aivastaa Suur-Puolassa, niin illalla toiset hänelle jo Samogitiassa ja Ukrainassa huutavat: »terveydeksi!»

— En tiedä, kuinka tieto on tänne tullut, — sanoi Michal, — mutta kaksi päivää olemme asiasta jo tietäneet, ja mielet ovat kovasti kuohuksissa. Ensimmäisenä päivänä emme oikein ottaneet uskoaksemme, mutta toisena kukaan ei enää epäillyt… Sanonpa enemmän: sodasta ei ollut vielä tietoakaan, mutta kaikki puhuivat siitä jo, sillä ilman aikojaan oli yleisesti ruvettu ennustelemaan sen puhkeamista. Meidän ruhtinaamme, vojevoda, mahtoi myöskin odottaa sen puhkeamista ja tietää enemmän kuin muut, koska hän hääräsi tulisesti ja läksi äsken Kiejdanyyn. Hänen käskystään on sotaväkeä pestattu jo kahden kuukauden ajan. Minä olen pestannut, Stankiewicz myöskin, ja vielä muuan Kmicic, orszalainen lipunkantaja, joka kuuleman mukaan on valmiin lippukunnan kanssa jo lähtenyt Kiejdanyyn. Hän joutui ensimmäisenä meistä kaikista…

— Tunnetko sinä, Michal, ruhtinaan, Vilnon vojevodan lähemmin? — kysyi
Jan.

— Kuinka minä en tuntisi häntä, kun koko nykyisen sodan ajan olen hänen johdollaan taistellut?

— Hän on etevä soturi, kenties nyt ruhtinas Jeremin kuoltua suurin sotapäällikkö koko valtakunnassa… Tosin hän on äskettäin joutunut tappiolle, mutta hänellä olikin vain kuusituhatta miestä kahdeksaakymmentätuhatta vastaan… Valtiovarainhoitaja ja Vitebskin vojevoda moittivat häntä kovasti ja sanovat, että hän hyökkäsi pienellä joukollaan monilukuisen vihollisen kimppuun vain päästäkseen jakamasta heidän kanssaan voiton kunniaa… Jumala ties, miten asian laita on… Mutta urhoollisesti hän taisteli eikä omaa henkeään säästänyt… Nähtyäni kaiken tämän sanon vain, että jos hänellä olisi väkeä ja rahaa riittävästi, niin yksikään vihollinen ei pääsisi hengissä tästä maasta. Olen vakuutettu, että hän tulee urhoollisesti sotimaan ruotsalaisia vastaan. Varmaankaan hän ei odota heitä täällä, vaan lähtee Liivinmaalle.

— Kahdestakin syystä: ensiksikin hän tahtoo korjata mainettaan, joka on vähäisen kärsinyt, ja sitäpaitsi hän rakastaa sotaa.

— Se on totta, — puuttui herra Zagloba puheeseen. — Minä tunnen hänet, sillä olemmehan koulutovereita. Minä autoin häntä latinassa. Hän oli jo siihen aikaan innostunut sotaan ja piti enemmän minun kuin muitten seurasta, koska minuakin miekka ja ratsu miellyttivät enemmän kuin latina.

— Hän varmaankaan ei ole mikään Posenin vojevoda, vaan toista maata, — sanoi herra Stanislaw Skrzetuski.

— Oikeassa olette, — sanoi hän, kun Stanislaw Skrzetuski oli lopettanut. — Meidän Radziwillimme ei voisi tehdä sellaista. Ylpeä hän on kuin itse saatana eikä pidä yhtäkään sukua koko maailmassa Radziwillien vertaisena, se on totta! Vastarintaa hän ei siedä ja vihaa valtiovarainhoitaja Gosiewskia siksi, ettei tämä tanssi hänen pillinsä mukaan. Hän on myöskin suutuksissaan kuninkaalle, joka ei heti antanut hänelle Liettuan hetmanin sauvaa… Kaikki tämä on totta, samoinkuin sekin, että hän mieluummin harhailee kalvinistisissa opeissa kuin kääntyy oikeaan uskoon, että sortaa katolilaisia tilaisuuden tullessa, että pitää kerettiläiskokouksia… Mutta otan valalleni, että hän ennen vuodattaa viimeisen pisaran jaloa vertaan kuin kirjoittaa sellaisen antautumissopimuksen alle kuin Ujsciessa tekivät… Me tulemme sotimaan niinkuin pitää, kun päällikkönämme ei ole kynäniekka, vaan soturi.

— Niin juuri! — huudahti Zagloba. — Mitään muuta emme tahdo. Herra Opalinski on kynäniekka, ja heti saatiin nähdä, mihin hän kelpaa… Ne ovat niitä vihoviimeisiä! Kiskovat vain sulan hanhen hännästä ja luulevat heti olevansa viisaita… Muita moittivat, mutta kun sapeliin on käytävä käsiksi, niin ovat jo tipo tiessään. Nuoruudessani minäkin soinnuttelin runoja vangitakseni naisten sydämiä, mutta sitten vei sotilasluonto voiton.

— Sitäpaitsi voin vakuuttaa, — virkkoi Wolodyjowski, — että kyllä väkeä tulee, kun aateliset kerran lähtevät liikkeelle, jos rahaa vain on riittävästi, mikä on tärkeintä.

— Herra varjelkoon minua nostoväestä! — huusi Stanislaw. — Jan ja herra Zagloba tietävät minun mielipiteeni siitä, ja suoraan sanoen olisin mieluummin renkipoika vakituisessa armeijassa kuin hetmani nostoväessä.

— Täkäläinen väestö on urhoollista ja sotakelpoista, — vastasi herra Wolodyjowski. — Sen olen huomannut väkeä pestatessani. En ole voinut ottaa kaikkia pyrkiviä, eikä otettujen joukossa ole ainoatakaan, joka ei olisi ollut sodassa. Näytänpä herroille lippukuntani, ja olen varma, että jollette tietäisi, niin ette luulisi sen olevan vastapestattua väkeä. Jokainen on tulessa karaistu ja seisoo rivissä kuin roomalainen. Niistä ruotsalaiset eivät pääse niin vähällä kuin suurpuolalaisista Ujscien luona.

— Tiedätkö mitä, Michal? — virkkoi Jan yht'äkkiä. — En tahdo levätä nyt, vaan lähden kanssasi Kiejdanyyn. Tähän aikaan vuodesta on parempi ajaa öisin, sillä päivin on kovasti kuuma, ja haluan päästä tästä epävarmuudesta. Kyllähän siellä on sitten aikaa levätä, sillä ei suinkaan ruhtinas heti lähde liikkeelle.

— Varhain huomisaamuna olemme jo Kiejdanyssa,-sanoi herra
Wolodyjowski,-ja matkalla voimme ottaa pienen unen satulassa.

Pari tuntia myöhemmin ritarit lähtivät matkalle, ja ennen auringon laskua he olivat jo Krakinowissa.

Matkalla Michal Wolodyjowski kertoi heille paikkakunnasta, kuuluisasta laudalaisesta aatelista, Kmicicistä ja kaikesta, mitä viime aikoina oli tapahtunut. Hän tunnusti myöskin rakastuneensa neiti Billewicziin, mutta onnettomasti, kuten tavallisesti.

— Kaikeksi onneksi on sota tulossa, — sanoi hän, — muuten minä kuolisin suruun, sillä toisinaan minusta näyttää, kuin kohtalo olisi määrännyt minut elämään ja kuolemaan vanhanapoikana.

— No, siinä ei ole mitään suremista, — innostui herra Zagloba, — sillä vanhanpojansääty on kunniallinen ja Jumalalle otollinen. Minä olen päättänyt kuulua siihen niin kauan kuin elän. Toisinaan minuakin sentään surettaa, kun ei ole kenelle jättää maineeni ja nimeni perinnöksi, sillä vaikkakin rakastan Janin lapsia kuin omiani, niin he ovat kuitenkin Skrzetuskeja eivätkä Zagloboja.

— Juttua! — vastasi Wolodyjowski. — Sellainen päätös muistuttaa sudesta, joka oli luvannut olla purematta lampaita, kun sillä ei suussa ollut enää hampaita.

— Valhetta! — huusi Zagloba. — Siitä ei ole niinkään pitkää aikaa, veli Michal, kun olimme yhdessä Varsovassa kuninkaanvaaleissa. Ja keneen ne varsovattaret iskivät silmänsä, jollei minuun?… Muistatko kuinka valitit, ettei kukaan sinuun katsonut? Mutta jos niin julmasti ikävöit aviosäätyyn, niin älä kuitenkaan sure itseäsi kuoliaaksi, sillä sinunkin vuorosi on vielä tuleva. Tässä ei auta huokailu eikä etsiskely, sillä se oikea tulee odottamatta. Nyt on sota-aika, ja kavaljeereja kaatuu joka vuosi useita. Annapas tämän sodan Ruotsia vastaan kestää jonkin aikaa, niin saat nähdä, että tyttöjä voit tusinoittain ostaa markkinoilta.

— Kuka tietää, vaikka minäkin kaatuisin, — virkkoi siihen Michal Wolodyjowski. — Tarpeekseni olen jo saanut tästä ainaisesta kuljeskelemisesta. Mutta enpä kykene teille kuvaamaan, kuinka kaunis ja viisas neiti Billewicz on. Että pitikin sen pahuksen Kmicicin siihen tulla!… Katsokaa, tuon kummun takana Wodokty jo näkyy, mutta kartanossa ei ole ketään, sillä Jumala yksin tietää, minne neiti on matkustanut… Tuo talo voisi olla minun, siinä asuisin ikäni kaiken… Karhulla on onkalonsa, sudella luolansa, mutta minä! — Minulla ei ole muuta kuin tämä kaakki ja satula, jossa istun…

— Niin; niin. Joka kerta, kun ajattelen häntä tai ajan Wodoktyn ohi, minua surettaa. Minä yritin jo karkoittaa rakkauden surut toisella rakkaudella ja ajoin tapaamaan herra Schillingiä, jolla on sangen kaunis tytär. Näin kerran hänet kaukaa, ja tyttö miellytti minua julmasti. Ajoin siis sinne — mutta mitenkäs kävikään, hyvät herrat! — Isä ei ollut kotona, ja Kachna-neiti luuli, ettei se ollut herra Wolodyjowski, vaan hänen tallirenkinsä… Se kävi niin sydämelleni, etten siinä talossa; sen koommin ole näyttäytynyt.

— Jumala sinua auttakoon, Michal! Koko juttu on siinä, että sinun pitäisi löytää itsellesi vaimo, joka olisi pieni ja sievä, kuten itsekin olet. Mutta missähän lienee se pikku peto, joka oli hovinaisena ruhtinatar Wisniowieckalla ja jonka kanssa herra Podbipienta-vainaja — rauha hänen sielulleen! — aikoi mennä naimisiin? Siinä oli aika sievä ja sopiva neitonen…

— Se oli Anusia Borzobohata Krasienska, — virkkoi herra Jan Skrzetuski. — Kaikkihan me olimme häneen rakastuneet, Michal myöskin. Jumala ties, missä hän nyt lienee.

— Jospa hänet taas löytäisi! — huoahti herra Wolodyjowski. — Hänen nimensä pelkkä mainitseminen lämmittää sydäntäni. Mainio tyttö! Suokoon Jumala, että saisin hänet vielä joskus tavata!… Se oli ihanata aikaa, joka ei koskaan enää palaja. Emmekä me myöskään saa enää sellaista ylipäällikköä kuin ruhtinaamme Jeremi oli. Jo etukäteen tiesi, että jokainen taistelu päättyisi voittoon. Radziwill on suuri soturi, mutta ruhtinas Jeremille hän ei kuitenkaan vertoja vedä, eikä häntä voi palvella samanlaisella ilolla, sillä hän ei tunne sotilaitaan kohtaan isällistä rakkautta eikä usko kenellekään luottamustaan. Radziwill pitää itseään jonkinlaisena monarkkina, vaikka Wisniowieckit eivät ole vähääkään huonompia kuin Radziwillit.

— Vähätpä siitä! — virkkoi Jan Skrzetuski. — Hänen käsissään on nyt isänmaan pelastus, ja jos hän kerran on valmis sentähden uhraamaan henkensä, niin suokoon Jumala hänelle siunauksensa.

Näin ritarit juttelivat yössä ratsastaen. Milloin he puhuivat menneistä asioista, milloin nykyisistä raskaista ajoista, jolloin valtakunnan täytyi taistella yht'aikaa kolmea vihollista vastaan.

Sitten he lukivat iltarukouksensa, minkä jälkeen uni alkoi heitä ahdistella, ja he rupesivat nyyköttäen torkkumaan satuloissaan.

Yö oli kaunis, lämmin, tuhannet tähdet tuikkivat taivaalla. Ajaen jalka jalalta ritarit nukkuivat hyvänlaisesti aina aamun valkenemiseen saakka. Ensimmäisenä heräsi Michal.

— Hyvin komea, — vahvisti Wolodyjowski. He lähestyivät jo esikaupungin ensimmäisiä rakennuksia.

Tuli yhä valoisampi, ja aurinko alkoi nousta. Ritarit katselivat uteliaina outoa kaupunkia herra Wolodyjowskin selittäessä:

— Tämä on Juutalaiskatu, ja tämän varrella asuvat kaikki ne juutalaiset, joilla on oikeus asua täällä. Tämä ulottuu aina torille saakka. Ohoo! Ihmiset alkavat jo herätä ja pistäytyä ulos huoneistaan. Katsos vain, kuinka paljon hevosia on pajan pihamaalla, eikä hevosmiehillä ole Radziwillien värejä. Täällä mahtaa olla jokin kokous. Yleensä on Kiejdanyssa aina paljon aatelisia ja ylhäisiä, ja toisinaan saapuu vieraita ulkomailta saakka, sillä Kiejdany on Samogitian kerettiläisten pääkaupunki, jossa nämä Radziwillien turvissa harjoittavat jumalattomia töitään. — Kas tuossa on tori! Ja minkälainen kello raatihuoneen tornissa! Sellaista ei ole edes Danzigissa. Mutta tuo nelitorninen rakennus, jota te pidätte meidän kirkkonamme — se on itse paholaisen temppeli, ja tuo on luterilainen kirkko. Te luulette kai, että porvarit täällä ovat puolalaisia tai liettualaisia — ei suinkaan! Saksalaisia ja skottilaisia ovat, etupäässä skottilaisia. Nämä ovat erinomaista jalkaväkeä ja käyttävät taitavasti pertuskoitaan. Ruhtinaalla on kokonainen rykmentti skottilaisia. Hyväinen aika, kuinka torilla on paljon vaunuja! Varmasti täällä on jokin kokous. Majataloa täällä ei ole, vaan asetutaan tuttujen luo tai linnaan, jossa on pitkä sivurakennus yksinomaan vieraita varten. Ruhtinas ottaa siellä ystävällisesti vastaan vieraita ja pitää luonaan vaikka kokonaisen vuoden. Onpa siellä sellaisia, jotka siellä ikänsä asuvat.

— Ihmettelen, ettei salama ole hävittänyt tuota paholaisen temppeliä, — tiuskaisi Zagloba.

— Se on ruhtinaan perustama paperitehdas, ja sen vieressä on kirjapaino, jossa painetaan kerettiläisten kirjoja.

— Hyi! — sylkäisi herra Zagloba. — Syököön rutto tämän kaupungin, jossa täytyy hengittää kerettiläisilmaa. Lucifer sopisi tänne hallitsijaksi yhtä hyvin kuin Radziwill.

— Hyvät herrat! — vastasi Wolodyjowski. — Älkää soimatko Radziwillia.
Ehkä isänmaa saa pelastuksestaan vielä kiittää häntä…

Ja he ajoivat eteenpäin ääneti katsellen ympärilleen ja ihmetellen hyvää järjestystä. Kadut olivat oikein kivetyt, mikä oli siihen aikaan harvinaista.

Torin takana Linnankadun toisessa päässä kohosi kukkulalla Janusz-ruhtinaan hiljakkoin rakentama komea linna, joka tosin oli linnoittamaton, vaikka olikin paljon laajempi kuin moni linna. Päärakennuksen kumpaankin päähän liittyi suorakulmaisesti matalampi kylkirakennus, ja näiden väliin jäi pihamaa, jonka edessä oli rautainen aita. Keskellä aitaa oli korkea kivinen portti ja portissa sekä Radziwillien että Kiejdanyn kaupungin vaakunat. Portin luona seisoi päävahti enemmän paraatin kuin puolustuksen vuoksi.

Oli varhainen aamu, mutta linnan pihalla oli jo liikettä. Päärakennuksen edessä harjoitteli sinipukuinen rakuunarykmentti, jolla oli ruotsalaiset kypärät. Pitkät rivit sotilaita seisoivat parast’aikaa paljastetuin miekoin, sillä ratsastava upseeri puhui sotamiehille jotakin. Etäämpänä seinäin vierustoilla seisoi joutilasta palvelusväkeä, joka töllisteli rakuunoita.

— Hyväinen aika! — huusi herra Wolodyjowski. — Sehän on Charlamp, joka tuolla harjoittelee rakuunoita.

— Kuka? — virkkoi siihen Zagloba. — Sekö, jonka kanssa sinä olit joutua kaksintaisteluun kuninkaanvaalien aikana Lipkowissa?

- Se on totta! — sanoi herra Zagloba. — Minä tunnen hänet nenästä, joka pistää esiin kypärän alta. Onpa onneksi hänelle, etteivät kypäränaamiot ole enää muodissa, sillä hän ei mahtuisi sellaiseen nenineen.

Sillävälin oli herra Charlamp tuntenut Wolodyjowskin ja ajoi täyttä vauhtia hänen luokseen.

— Ja vielä parempi, että heti tapasin sinut. Tämä on herra Zagloba, johon taisit tutustua Lipkowissa, ja nämä herrat Skrzetuskit, Jan, kuninkaallisen husaarirykmentin ratsumestari, Zbarazin sankari..

— Kautta Jumalani! Näenpä siis edessäni Puolan ensimmäisen ritarin! — huudahti herra Charlamp.

— Ja tässä on Stanislaw, kaliszilaisen lippukunnan ratsumestari, — jatkoi herra Wolodyjowski. — Hän tulee suoraan Ujsciesta.

— Vai Ujsciesta?… Te olette siis omin silmin nähnyt sen sanomattoman häpeän?… Kyllä me tiedämme jo, mitä siellä on tapahtunut.

— Juuri siksi saavuinkin tänne, ettei täällä vain mitään sellaista tapahtuisi.

— Lausun teidät tervetulleiksi sekä ruhtinaan että omasta puolestani. Ruhtinas tulee varmasti hyvin iloiseksi saadessaan nähdä tuollaisia ritareita, sillä sellaisia miehiä hän juuri tarvitsee. Pyydän ajamaan asekartanolle, jossa minä asun. Varmaankin tahdotte siistiä itsenne matkan jälkeen ja syödä jotakin. Minä lähden kanssanne, koska harjoitus on tällä kertaa lopussa.

Hevosten kaviot kopisivat pihamaan kiveystä vasten. Rivi jakautui kahtia ja nämä taas kahtia, ja sitten rykmentti läksi asekartanolle päin.

— Oivallisia sotilaita, — sanoi Skrzetuski, joka tuntijan silmällä katseli rakuunarykmentin lähtöä.

Puolisen tunnin kuluttua kaikki viisi istuivat jo oluttuoppiensa ääressä jutellen uudesta sodasta.

— Joka päivä yhä uutta kuuluu, ihmiset arvailevat ja arvailevat ja uusia huhuja leviää, — vastasi Charlamp. — Mutta itse asiassa ainoastaan ruhtinas tietää, mitä tulee tapahtumaan. Hän hautoo mielessään joitakin suunnitelmia, koska hän, tosin iloisena ja hyvänsuopana, kuten tavallisesti, on kuitenkin hyvin hajamielinen. Kerrotaan, ettei hän öisin nuku, vaan kulkee raskain askelin pitkin huoneita jutellen ääneen itsekseen ja päivin keskustelee tuntikausia Harasimowiczin kanssa.

— Hän on Zabludowin kuvernööri Podlahiassa, mitätön mies muuten, mutta näyttää siltä, kuin itse paholaista povellaan kantaisi. Hän on ruhtinaan uskottu ja tietää kaikki hänen suunnitelmansa. Minun mielestäni on kaikista näistä neuvotteluista seurauksena julma sota ruotsalaisia vastaan, ja sitähän me kaikki toivomme. Nykyään täällä lentelee kovasti kirjeitä Kuurinmaan ruhtinaalta, Chowanskilta ja vaaliruhtinaalta. Yhä enemmän saapuu joukkoja, ja me saamme kohta ihan kahlata veressä, sillä kun Radziwill kerran lähtee liikkeelle, niin silloin ei enää ryhdytä neuvotteluihin.

— Oi, oi, — sanoi Zagloba kämmeniään hykertäen. — Vähänkö näistä käsistä on jo vuotanut ruotsalaista verta, ja yhä enemmän tulee vielä vuotamaan… Eipä ole elossa enää montakaan niistä vanhoista sotureista, jotka muistavat minut Puckin ja Trzciannan luota, mutta ne, jotka elävät vielä, eivät minua ikänä unohda.

— Entä onko ruhtinaan serkku, ruhtinas Boguslaw täällä? — kysyi herra
Wolodyjowski.

— On kyllä. Tänään odotetaan vielä suuria vieraita, koska yläkerran vierashuoneita siivotaan. Illalla pitäisi linnassa olla pidot. Luulenpa, Michal, ettet sinä tänään pääse ruhtinaan puheille.

— Mitäpä siitä… Paljon on hänellä nyt työtä. Sitäpaitsi… en tiedä, voinko herroille sanoa… mutta kohtahan siitä kuitenkin kaikki puhuvat… Täällä on suuria asioita menossa…

— Pari päivää sitten saapui tänne herra Judycki, maltalaisritari, josta varmaan olette kuulleet…

— Heti hänen jälkeensä saapui sotahetmani Gosiewski. Meitä ihmetytti kovasti, sillä onhan yleisesti tunnettua, että sotahetmani ja meidän ruhtinaamme ovat vihamiehiä. Useat iloitsivat luullen, että he ovat keskenään sopineet, mihin Ruotsin sota olisi vaikuttanut. Niin minäkin luulin. Mutta illalla he pitivät kolmeen mieheen kokouksen lukittujen ovien takana. Kukaan ei voinut kuulla, mitä he puhuivat. Herra Krepstul kertoi kyllä heidän puhuneen kovin kovalla äänellä ja sotahetmanin huutaneenkin. Sitten ruhtinas itse saattoi heidät makuuhuoneisiin, ja yöllä, ajatelkaas! (tässä herra Charlamp hiljensi ääntään) — käski panna vahteja kummankin oven taakse.

— Se on ihan totta… Kummankin oven takana on nyt asestettuja skottilaisia vahteja, joita kuoleman uhalla on kielletty päästämästä ketään ulos tai sisälle.

Ritarit katsoivat kummastellen toisiinsa, ja herra Charlamp, joka oli yhtä hämmästynyt kuin muutkin, tuijotti suurin silmin heihin, ikäänkuin hän olisi heiltä odottanut ratkaisua arvoitukseen.

— Tämä merkitsee, että valtiovarainhoitaja on vangittu… Suurhetmani on vanginnut sotahetmanin… — virkkoi Zagloba. — Mitä se merkitsee?

- Eivätkö ruhtinaan upseerit ole keskustelleet asiasta ja arvanneet syytä? Etkö ole kuullut?

— Hän ei tahtonut puhua koko asiasta. Pani vain sormen suulleen ja sanoi: »He ovat pettureita!»

— Pettureita?… Pettureita?… — huusi herra Wolodyjowski pidellen päätään. — Valtiovarainhoitaja Gosiewski ei ole mikään petturi enemmän kuin herra Judyckikaan. He ovat koko valtakunnassa tunnetut rehellisinä ja isänmaataan rakastavina miehinä.

— Nykyään on vaikeata luottaa ihmisiin, — puuttui Stanislaw Skrzetuski synkästi puheeseen. — Menettelihän Krzysztof Opalinski kuin Cato ainakin. Ja eikö juuri hän ollut syyttänyt muita petoksesta ja omanvoitonpyynnistä?… Ja kun tuli kysymykseen näyttää jotakin, oli hän ensimmäisenä valmis pettämään ja vetämään päällepäätteeksi kokonaisen maakunnan mukaansa petokseen.

— Mutta minä panen pääni pantiksi valtiovarainhoitajan ja herra
Judyckin puolesta! - huusi Wolodyjowski.

— Älä pane päätäsi kenenkään puolesta, Michal, — sanoi siihen Zagloba. — Ei suinkaan heitä ole syyttä vangittu. Ehkä he ovat sekaantuneet joihinkin neuvotteluihin, sillä muuta mahdollisuutta ei ole… Ja kuinkas muuten?… Ruhtinas varustautuu sotaan, ja jokainen apu on hänelle tarpeen… Kenet silloin voisi vangita, jollei sellaiset, jotka asettuvat hänen tielleen.

— Se on ihmeellistä… se menee yli ymmärryksen, — sanoi Charlamp, — sillä lukuunottamatta sitä, että he ovat ylimyksiä, on heidät vangittu ilman tuomiota, ilman valtiopäiväin suostumusta, mihin kuninkaallakaan ei ole oikeutta.

— Näyttää siltä, kuin ruhtinas tahtoisi ottaa meillä käytäntöön roomalaisia tapoja, — sanoi Stanislaw Skrzetuski, — ja ruveta diktaattoriksi niin kauan kuin sotaa kestää.

— Ruvetkoon kernaasti minun puolestani vaikka diktaattoriksi, kunhan vain antaa ruotsalaisille selkään, — vastasi Zagloba. — Minä olen ensimmäisenä valmis antamaan hänelle ääneni diktaattorin valtaan.

— Kunhan hän vain ei haluaisi päästä protektoriksi, kuten englantilainen Cromwell, joka julkesi nostaa jumalattoman kätensä omaa hallitsijaansa vastaan.

Kaikki vaikenivat ja näyttivät pelokkaasti katselevan pimeään tulevaisuuteen, mutta herra Charlamp suuttui ja sanoi:

— Minä olen palvellut ruhtinasta pienestä pitäen, tunnen hänet paremmin kuin yksikään teistä ja minä sekä kunnioitan että rakastan häntä… Sentähden pyydän, että te ette vertaisi häntä Cromwelliin, muuten minun täytyy sanoa herroille jotakin, jota minun isäntänä ei tulisi tehdä.

Ja herra Charlamp alkoi kiivaasti kiertää viiksiään ja mulkoilla silmäkulmain alta Jan Skrzetuskiin. Kun herra Wolodyjowski huomasi sen, alkoi hän puolestaan tuimasti katsoa herra Charlampiin, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:

Viiksikäs Charlamp lauhtui heti, sillä hän tunsi syvää kunnioitusta Wolodyjowskia kohtaan, ja sitäpaitsi olisi vaarallista joutua hänen vihoihinsa. Hän jatkoi paljon sävyisämmällä äänellä:

— Ruhtinas on kalvinilainen, mutta hän ei ole koskaan rikkonut oikeata
uskoa vastaan luopumalla siitä, sillä hän on syntyään kalvinilainen.
Hänestä ei tule milloinkaan Cromwellia eikä Opalinskia eikä
Radziejowskia. Hän ei ole niitä miehiä!

— Vaikkapa hän olisi itse sarvipäinen paholainen, — sanoi herra Zagloba, — niin sitä parempi, sillä silloinpa hänellä on millä puskea ruotsalaisia.

— Että valtiovarainhoitaja Gosiewski ja herra Judycki ovat vangitut!… hm! — murahti Wolodyjowski ravistaen päätään. — Kylläpä ruhtinas saattaakin olla epäystävällinen vierailleen!

— Kuinka niin, Michal? — sanoi siihen Charlamp. — Hän on nykyään ystävällisempi kuin milloinkaan… Hän on ollut meille kuin isä. Ennen hänen eteensä astuessa pelkäsi enemmän kuin jos kuninkaan eteen olisi astunut. Mutta nykyään hän liikkuu joka päivä sotilaitten keskuudessa jutellen ja kysellen perheasioista ja onko mahdollisesti mitään valittamista. Hän, joka ei pidä edes valtakunnan suurimpia ylimyksiä vertaisinaan, käveli eilen, ei, tänään se oli, käsi kädessä nuoren Kmicicin kanssa. Me emme olleet uskoa silmiämme, sillä vaikka Kmicic onkin jalosukuinen, on hän vielä nulikka…

— Nyt paraikaa ei hän ole täällä, sillä eilen hän läksi Czejkiszekiin noutamaan muuatta jalkaväenrykmenttiä. Muuten, kukaan ei ole nykyään ruhtinaan suosiossa siinä määrässä kuin Kmicic. Kun hän lähti, seisoi ruhtinas jonkin aikaa katsellen hänen jälkeensä ja sanoi: »Tuo mies se pystyy vaikka mihin ja pitäisi vaikka pirua hännästä kiinni, jos käskisin.» Sen kuulimme omin korvin. Totta puhuen, Kmicic on luonut lippukunnan, jollaista ei ole koko armeijassa.

Puhelun keskeytti uusi tulokas. Se oli pieni, hintelä, vilkas, noin neljänkymmenen korvissa oleva aatelismies, jonka huulet olivat ohuet, viikset harvat ja silmät hiukan vinossa. Jo ovessa hän kumarsi syvään, ojensi sitten itsensä yht'äkkiä kuin vieteri, kumartui taas vääntäen päätään, ikäänkuin olisi kiskonut sitä kainalostaan, ja alkoi hätäisesti puhua äänellä, joka muistutti ruostuneen tuuliviirin narinaa:

— Armollisin palvelijanne, herra Charlamp!… Ahaa, herra eversti, armollisin palvelijanne!

— Hyvää päivää, herra Harasimowicz, — vastasi Charlamp, — Mitä haluatte?

— Jumala on suonut vieraita, kuuluisia vieraita! Tulin tarjoamaan palvelustani ja kysymään, keitä he ovat.

— Ei suinkaan, ei suinkaan, sellaista kunniaa en olisi ansainnut… Mutta kun olen poissaolevan hovimarsalkan sijainen, niin tulin lausumaan vieraat tervetulleiksi, sydämellisesti tervetulleiksi!

— Pitkä on matka teistä marsalkkaan, — sanoi Charlamp. — Marsalkka on arvohenkilö, mutta te olette vielä Zabludowin alistaarosta.

— Radziwillien palvelijain palvelija! Aivan oikein, herra Charlamp, en väitä sitä vastaan… Mutta kun ruhtinas on lähettänyt minut kuulemaan, keitä vieraat ovat, niin pyydän teitä siihen vastaamaan, herra Charlamp, olipa että olisinkin vaikka vain heitukka enkä edes alistaarosta.

— Minä vastaisin vaikka apinalle, jos ruhtinas olisi käskenyt sen tulemaan, — vastasi muhkeanenäinen Charlamp. — Kuulkaa siis ja merkitkää nimet visusti paperille, jollette saa niitä päähänne mahtumaan. Tässä on herra Skrzetuski, Zbarazin sankari, ja hänen serkkunsa Stanislaw.

— Jos te menette noin pyörälle päästänne kuultuanne minun nimeni, — sanoi Zagloba, — niin voitte kuvitella, miten vihollisen käy taistelutanterella.

— Mainehikas miekkailija ja sitäpaitsi radzivillilainen, — sanoi Harasimowicz kumartaen. — Ruhtinas on uponnut töihinsä ihan korvia myöten, mutta sen verran on hänellä aina aikaa, että itse lausuu tällaiset vieraat tervetulleiksi… Mutta sitä ennen, millä saan palvella teitä, hyvät herrat? Koko linna ja viinikellari ovat arvoisain vieraitten käytettävissä.

— Olemme kuulleet puhuttavan siitä erinomaisesta kiejdanylaisesta simasta, — ehätti Zagloba.

— Aivan oikein! — vastasi Harasimowicz. — Kiejdanyn sima on erinomaista, vallan erinomaista! Lähetän heti sitä maistettavaksi. Toivon, että herrat viipyvät täällä kauan.

— Olemme tulleet tänne seisoaksemme uskollisesti ruhtinaan rinnalla, — vastasi Stanislaw.

Tämän sanoessaan Harasimowicz kutistui kokoon ja tuli kuin kyynärää lyhyemmäksi.

— Ruhtinas ei ole nukkunut rahtuakaan koko yönä, sillä eilen illalla saapui kaksi kuriiria. Yhä pahempaa kuuluu. Kaarle Kustaa on seurannut Wittenbergin jäljessä valtakunnan rajojen sisälle. Posen on vallattu, koko Suur-Puola on vallattu, Masovian käy kohta samoin. Ruotsalaiset ovat jo Varsovan läheisyydessä. Kuningas on lähtenyt Varsovasta jättäen sen ilman puolustusta. Tänään tai huomenna marssivat ruotsalaiset kaupunkiin. Kerrotaan, että kuningas on kärsinyt suuren tappion ja aikoo paeta Krakovaan ja sieltä ulkomaille pyytämään apua. Huonosti ovat asiat, hyvät herrat! On sellaisia, jotka sanovat, että hyvä on näinkin, koska ruotsalaiset eivät tee väkivaltaa, pitävät lupauksensa pyhinä, eivät kisko veroja ja kunnioittavat vapautta. Sentähden kaikki mielellään tunnustavat Kaarle Kustaan suojeluksen… Meidän herramme ja kuninkaamme Jan Kasimir on pahasti syntiä tehnyt… Hän on syypää kaikkeen! Tekisi mieli itkeä, kun kaikki on mennyt!

— Hitto vieköön! Miksi te siinä kiemurtelette kuin ankerias, kun se pataan pannaan? — jyrisi Zagloba. — Ja minkätähden te puhutte onnettomuuksista aivan kuin iloitsisitte niistä?

Harasimowicz ei ohut kuulevinaan, vaan virkkoi, katse taivasta kohti kohotettuna:

— Kaikki on menetetty, iäksi… Kolmea sotaa ei valtakunta kestä yht'aikaa. Sen päivät ovat luetut! Mutta tapahtukoon Jumalan tahto, tapahtukoon Jumalan tahto!… Meidän ruhtinaamme vain voi ehkä pelastaa Liettuan…

Tuskin oli pahaatietävät sanat lausuttu, kun Harasimowicz katosi ovesta niin sukkelasti kuin maa olisi hänet niellyt. Ritarit istuivat ääneti synkissä mietteissään.

— Se on totta, — kannatti Stanislaw. — Jumala suokoon, että pääsisimme mahdollisimman pian tappelemaan, niin kyllä synkät ajatukset ja epätoivo silloin karisevat.

- Kaiholla muistelen Chmielnickin aikoja, — huokasi Zagloba. — Oli silloinkin onnettomuuksia, mutta pettureita ei ollut.

— Kolme kauheata sotaa, kun voimamme todellisuudessa eivät riitä yhteenkään! — valitti Stanislaw.

— Voimista ei ole puutetta, vaan rohkeudesta, — vastasi Jan synkästi. — Huono henki vie isänmaamme perikatoon. Jumala suokoon meille parempia aikoja!

— En voi hengittää vapaasti ennen kuin taistelutanterella! — virkkoi
Stanislaw.

Hänen toivomuksensa olikin pian täyttyvä, sillä tuokion kuluttua tuli herra Harasimowicz takaisin ja ilmoitti kumarrellen vieläkin syvempään, että ruhtinas tahtoo tavata herroja.

Ritarit olivat jo pukeutuneet uusiin tamineihin ja lähtivät heti Harasimowiczin saattamina asekartanosta. He kulkivat linnanpihan yli, joka oli täynnä sotilashenkilöltä ja aatelisia. Toisin paikoin keskusteltiin ryhmittäin nähtävästi niistä samoista uutisista, joita Zabludowin alistaarosta oli ritareille kertonut. Kaikkien kasvoilla kuvastui levottomuus ja kuumeinen odotus. Kuului huudahduksia: »Vilno palaa!… Varsova on valloitettu!… Ei ole vielä valloitettu!… Ruotsalaiset ovat jo Vähä-Puolassa!» J.n.e.

Ritarit pääsivät töin tuskin hintelän Harasimowiczin johdolla väkijoukon läpi. Joku tervehti herra Wolodyjowskia: »Terve, Michal! Miten voit? Huonosti ovat asiamme!» Kysyttiin: »Mitä vieraita Harasimowicz vie ruhtinaan luo?» Michal väitteli antautumasta keskusteluun peläten väenkasautumista, ja niin he saapuivat linnan päärakennuksen julkisivun edustalle, jossa seisoi vahdissa ruhtinaan janitshaareja yllä panssaripaidat ja päässä leveät, valkoiset hatut.

Eteisessä ja pääkäytävässä, joka oli koristettu pomeranssipuilla, tungos oli vieläkin suurempi. Täällä väiteltiin Gosiewskin ja Judyckin vangitsemisesta, joka oli jo tullut yleisesti tunnetuksi ja herättänyt suurta hämmästystä. Arvailtiin puoleen jos toiseenkin; toiset tuomitsivat ruhtinaan menettelyn, toiset ihmettelivät hänen tarkkanäköisyyttään. Kaikki odottivat selvitystä ruhtinaan omasta suusta, ja sentähden virtasi ihmisiä leveätä käytävää pitkin audienssisaliin päin, jossa päällikköjen ja ylhäisimpäin aatelisten tuli kohta päästä ruhtinaan puheille. Vihdoin loisti audienssisalin sinertävä katto avatusta ovesta, ja tuttavamme astuivat sisään. Heidän katseensa kiintyi ensinnä korokkeeseen salin perällä, jossa oli loistava joukko ritareita ja loisteliaasti ja värikkäästi puettuja ylimyksiä. Korokkeella oli korkeaselkäinen nojatuoli ja sen yläpuolella ruhtinaan vaakuna, josta valui alas punainen, kärpännahalla reunustettu, poimukas samettivaate. Ruhtinasta salissa ei näkynyt, mutta Harasimowicz, joka yhä asteli ritariemme etunenässä, pujottelihe kokoontuneen aatelisjoukon läpi pienelle, korokkeen takana olevalle ovelle. Siellä hän kehoitti ritareita pysähtymään ja katosi ovesta.

Kotvan kuluttua hän palasi ilmoittaen, että ruhtinas pyytää heitä luokseen.

Kaksi Skrzetuskia, Zagloba ja Wolodyjowski astuivat pieneen, valoisaan huoneeseen, jonka seinät olivat verhotut kultakukkaisilla nahkatapeteilla. Perempänä kaksi miestä keskusteli innokkaasti paperien peittämän pöydän ääressä. Toinen heistä, vielä nuori, ulkomaalaiseen pukuun puettu mies, jolla oli pitkä irtotukka, kuiskasi jotakin vanhemman miehen korvaan, ja tämä kuunteli otsa rypyissä nyökäyttäen silloin tällöin päätään. He olivat niin kiintyneet omiin ajatuksiinsa, etteivät heti huomanneet tulijoita.

Vanhempi heistä oli neljänkymmenen vaiheilla oleva, jättiläiskasvuinen, hartiakas mies. Hänen yllään oli punainen puolalainen puku, jonka rintamuksen kiinnittivät kallisarvoiset soljet. Hänen suurilla kasvoillaan oli ylpeä, käskevä ilme. Ne olivat sotapäällikön ja valtiaan vihaiset leijonankasvot. Pitkät, alaspainuneet viikset antoivat niille synkän leiman. Hänen silmäkulmansa olivat paraikaa jännitetyn tarkkaavaisuuden rypyttämät, mutta helposti saattoi tajuta, että jos ne vihasta rypistyivät, niin voi niitä ihmisiä, sitä sotajoukkoa, johon tämän vihan salama iskee!

Tuossa miehessä oli jotakin niin suurta, että ritareista tuntui siltä, kuin ei ainoastaan tämä huone, vaan vieläpä koko linna olisi hänelle ahdas. Ensivaikutus ei heitä pettänytkään, sillä heidän edessään istui Janusz Radziwill, Birźen ja Dubinkin ruhtinas, Vilnon vojevoda ja Liettuan suurhetmani, niin mahtava ja ylpeä mies, että kaikki laajat maatilansa, vieläpä Samogitian ja Liettuan hän tunsi itselleen liian ahtaiksi.

Hänen nuorempi puhekumppaninsa, jolla oli tuo pitkä irtotukka ja ulkomaalainen puku, oli hänen serkkunsa, hovitallimestari, ruhtinas Boguslaw. Hän kuiskasi vielä jotakin hetmanin korvaan ja sanoi sitten kuuluvasti:

— Jos se on välttämätöntä, niin lähde, — vastasi Janusz, — mutta mieluummin pitäisin sinut täällä, sillä ei tiedä, mitä voi tapahtua.

— Onhan täällä varustauduttu kaiken varalta, mutta siellä asiat vaativat minun mieskohtaista läsnäoloani. Siis Jumalan haltuun!

Molemmat ruhtinaat ojensivat kätensä toisilleen, ja hovitallimestari poistui nopein askelin. Sitten suurhetmani kääntyi odottavien ritarien puoleen.

— Suokaa anteeksi, hyvät herrat, että olen odotuttanut, — sanoi hän matalalla äänellä verkalleen, — mutta nykyään on niin paljon asioita. Olen jo kuullut teidän nimenne ja iloitsen hengessäni, että Jumala juuri tällaiseen aikaan lähetti minulle niin erinomaiset ritarit. Käykää istumaan, hyvät vieraat. Kuka herroista on herra Jan Skrzetuski.

— Mitä? — sanoi ruhtinas rypistäen komeita kulmakarvojaan. - Eikö teille ole myönnetty staarostan arvoa siitä, mitä olette tehnyt Zbarazin luona?

— Teidän olisi pitänyt saada se tavoittelematta. Onko se, mitä sanotte, mahdollista? Eikö teitä ole siis millään palkittu? Teidät on siis kokonaan unohdettu. Minä ihmettelen… ei, mitä minä sanoinkaan, eihän se ole ensinkään ihmeellistä nykyjään, jolloin ainoastaan nöyräselkäisiä palkitaan. Vai niin, vai ette te ole staarosta!… Jumalan kiitos, että tulitte tänne, sillä täällä ei unohdeta yhtä helposti eikä jätetä palveluksia palkitsematta… samoin kuin ei teitäkään, eversti Wolodyjowski.

— Jättäkää se minun harkittavakseni ja ottakaa nyt tämä Rosienyn tuomioistuimessa vahvistettu asiakirja, jolla siirrän Dydkiemien teidän elinkautiseksi omaisuudeksenne. Se on aika hyvä palanen maata, jota joka kevät kyntää sata auraa. Enempää en voi tällä kertaa antaa, mutta ottakaa nyt se ja sanokaa herra Skrzetuskille, että Radziwill ei koskaan unohda ystäviään eikä myöskään niitä, jotka ovat tehneet hänen johdollaan palveluksia isänmaalle.

— Älkää puhuko mitään, ja suokaa anteeksi, että se on niin vähän, mutta sanokaa kaikille ystävillenne, että sen ei käy huonosti, joka niin hyvin vaikeina kuin hyvinä aikoina asettaa voimansa Radziwillien käytettäväksi. En ole kuningas, mutta jos se olisin, voi Jumala todistaa, etten milloinkaan unohtaisi sellaisia miehiä kuin Jan Skrzetuski tai Zagloba…

— Se olen minä! — ehätti Zagloba astuen ripeästi esille, sillä hän oli jo alkanut käydä kärsimättömäksi, kun häntä ei oltu muistettu.

— Kyllä arvasin, että te olitte juuri se, sillä minulle on kerrottu, että Zagloba on jo ikämies.

— Olen ollut teidän ylhäisyytenne korkean isän koulutoveri, ja kun hänessäkin oli jo lapsesta saakka ritarillisia taipumuksia, tuli minusta hänen uskottunsa, koska minäkin pidin enemmän keihäästä kuin latinasta.

Herra Stanislaw Skrzetuski, joka ei vielä tuntenut Zaglobaa, ihmetteli, sillä viimeksi eilen oli herra Zagloba Upitassa sanonut olevansa, ei ruhtinas Krzysztof-vainajan, vaan itse Janusz-ruhtinaan koulutoveri, mikä muuten oli mahdotonta, koska Janusz-ruhtinas oli paljon nuorempi Zaglobaa.

— No sitten ei ole ihme, jos tekin olette jäänyt palkintoa vaille, sillä me liettualaiset olemme jo tottuneet siihen, että meitä ruokitaan kiittämättömyydellä… Totisesti, jos minä antaisin teillekin ansioittenne mukaan, ei minulle itselleni jäisi mitään. Sellainen on meidän kohtalomme! Me uhraamme veremme, henkemme, omaisuutemme, eikä kukaan edes päännyökkäyksellä kiitä meitä. Mutta mitä he kylvävät, sitä saakoot myös niittää… Sitä vaativat Jumala ja oikeudenmukaisuus… Tehän kaadoitte kuuluisan Burlajn ja sivalsitte yhdellä iskulla kolme päätä Zbarazin luona?

— Kyllä minä kaadoin Burlajn, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Zagloba. — Kun kerrottiin, että hänelle kukaan ei vedä vertoja, niin minä päätin näyttää nuoremmille veljille, että on valtakunnassa vielä urhoollisuutta. Mutta mitä niihin kolmeen päähän tulee, mikä on minulta kyllä saattanut tapahtua taistelun tuoksinassa, niin Zbarazin luona sen teki eräs toinen.

— Minkäpä sille mahtaa, teidän ylhäisyytenne, vaikka harmittaakin, — vastasi Zagloba.

— Lohduttakaa itseänne sillä, että tässä täytyy tulla muutos… Yksistään senkin tähden, että te olette tullut tänne, olen minä teidän velallisenne, ja joskaan en ole kuningas, niin tämä ei ole päättyvä pelkkiin lupauksiin.

— Teidän ylhäisyytenne, ruhtinas, — puuttui herra Jan Skrzetuski innostuneesti ja hiukan ylpeästi puheeseen, — me emme ole tulleet tänne palkintojen ja omaisuuden toivossa… Vihollinen on astunut isänmaahamme, ja sentähden me tahdomme rientää sen avuksi etevän sotapäällikön johdolla. Minun serkkuni Stanislaw on Ujsciessa omin silmin nähnyt meidän pelkuruutemme, huonon järjestyksemme ja petollisuutemme ja loppujen lopuksi vihollisen voiton. Täällä me tahdomme ruveta sotapalvelukseen suuren päällikön ja isänmaan ja kuninkaan puolustajan johdolla. Täällä vihollista eivät voitot odota, vaan tuho ja tappio… Sentähden olemme tulleet tarjoamaan palvelustamme teidän ylhäisyydellenne. Me olemme sotilaita ja tahdomme taistella. — Jos se on toivonne, niin tulee sekin täyttymään, — vastasi ruhtinas arvokkaasti. — Teidän ei tarvitse odottaa kauan, vaikka lähdemmekin ensin toista vihollista vastaan, sillä meidän täytyy kostaa Vilnon tuhka ja rauniot. Jollei tänään, niin huomenna lähdemme liikkeelle, ja silloin saa vihollinen maksaa moninkertaisesti… En tahdo pidättää teitä kauempaa, hyvät herrat, sillä teidän pitää nyt levätä, ja sitäpaitsi on minulla paljon työtä. Pyydän teitä tänä iltana luokseni huvittelemaan ennen lähtöä. Kiejdanyyn on saapunut paljon naisia sotaa pakoon. Herra eversti, kestitkää vieraitani kuin omassa talossanne ja muistakaa, mikä on minun, se on myös teidän!… Herra Harasimowicz, sanokaa tuonne saliin kokoontuneille, etten voi ottaa vastaan nyt, en jouda, mutta illalla he saavat tietää mitä haluavat… Voikaa hyvin, hyvät herrat, ja olkaa Radziwillin ystäviä; hän tarvitsee nyt sellaisia kuin te. Sen sanottuaan tuo mahtava ja ylpeä ruhtinas ojensi kätensä vuoron perään kullekin kuin vertaiselleen. Hyväntahtoinen ja lempeä hymy valaisi hänen jylhiä kasvojaan, ja se luoksepääsemättömyys, joka tavallisesti ympäröi häntä synkeänä pilvenä, katosi kokonaan.

— Kas siinä on sotilas ja sotapäällikkö! — innostui Stanislaw
Skrzetuski, kun he audienssisalissa tunkeutuivat väkijoukon läpi.

— Minä voisin mennä vaikka tuleen hänen tähtensä! — huusi Zagloba. — Huomasitteko, että hän tiesi ulkoa kaikki minun urotyöni?… Kun se leijona alkaa karjua ja minä yhdyn peliin, niin saatte nähdä, että ruotsalaisten korvia kuumoittaa. Hänen vertaistaan ei ole nyt koko valtakunnassa. Hän ei ole mikään kastellaani, joka senaattorin paikalle istuttuaan heti nostaa nenänsä pystyyn ja alkaa sanoa aatelisia nuoremmiksi veljikseen jo ennenkuin roimahousut ovat alkaneet kiiltää virkatuolin hyväilystä… Michal, sinun kävi hyvin!… Näkyypä olevan niin, että ken itseään Radziwilliin hankaa, saa heti kuluneen nuttunsa kullatuksi. Täällä saa helpommin maita ja muonaa kuin meillä edes romua ja kuonaa. Siinä on miesten mies! Onni sinua potkaisi, Michal! Hämilläsi olit kuin morsian vihkimisen jälkeen.

— Minä jouduin todellakin hämille, — myönsi Michal, — mutta mitä sanot maista ja muonasta, ei ole totta. Olen useasti kuullut vanhojen sotilaitten valittavan ruhtinaan saituutta. Ja nyt alkaa armonosoituksia kuitenkin satamalla sataa.

— Jos ken vielä uskaltaa haukkua ruhtinasta saidaksi, niin lyö sille haukkujalle tuo asiakirja vasten naamaa. Parempaa todistusta et voi keksiä.

— Yksi seikka on selvä, — virkkoi Jan Skrzetuski. — Ruhtinaalla on suunnitelmia, joitten toteuttamiseen hän tarvitsee apua.

He olivat tulleet linnanpihalle, jolle ilmestyi uusia ratsuväenosastoja, aatelisjoukkoja ja vaunuja tuoden ympäristön ylimyksiä vaimoineen ja lapsineen. Michal Wolodyjowski vei toverinsa portin luo, jotta he paremmin näkisivät tulijat.

— Kuka tietää, Michal, ehkä on tänään sinun onnesi päivä, — sanoi herra Zagloba. — Ehkä on sinun tuleva puolisosi noitten vaunuissa ajavain aatelistyttärien joukossa. Katsohan, noissa avonaisissa vaunuissa lähestyy meitä valkoinen olento…

— Ei ole se mikään vihille kelpaava neitonen, mutta vihkimisen toimittajaksi kyllä omansa, — vastasi tarkkasilmäinen Wolodyjowski. — Se on piispa Parczewski ja hänen vieressään pater Bialozor, Vilnon arkkidiakoni.

— Hei vaan! Kylläpäs täällä on hilua ja melua, — huudahti herra Zagloba iloisesti. — Olen maalla ruostunut kuin vanha lukko… Muistelenpa nyt menneitä aikoja. Hölmö olen, jollen tänä iltana iske johonkin aatelisneitoseen!

— Ne ovat Ganchoffin rakuunoita, tunnen kyllä, — selitti Wolodyjowski.
— Mutta keskellä niitä näkyvät vaunut!…

Ruhtinas Janusz Radziwillin vaakunoilla koristetuissa vaunuissa, joitten edessä oli neljä valkoista oritta, istui kaksi komeata, ulkomaalaisesti puettua herraa. Heillä oli leveälieriset hatut päässä, ja hattujen alta valuivat vaaleat irtotukan suortuvat aina hartioille saakka osaksi peittäen korkeat pitsikaulukset. Toinen heistä oli lyhyt, mutta rotevarakenteinen; hänellä oli kiilamainen parta ja pystyt viikset. Toinen, nuorempi, oli kokonaan mustissa ja ulkomuodoltaan vähemmän sotilaallinen, mutta mahtoi olla arvoltaan korkeampi, koska hänellä oli kaulassa kultaiset vitjat ja vitjoissa kallisarvoinen ritarikunnan merkki. Molemmat lienevät olleen ulkomaalaisia, koska he niin uteliaasti katselivat linnaa, ihmisiä ja pukuja.

Vaunut ajoivat pihalle ja tehtyään puoliympyrän pysähtyivät linnan päärakennuksen eteen. Rakuunat olivat pysähtyneet portin luo.

— Niin. Ja suuria herroja. Se lihava on kreivi Lewenhaupt ja laihempi on Pentti Skytte, paroni von Duderhoff.

— Jumala ties! — vastasi upseeri. — Olemme tuoneet heidät Birźestä tänne. Ehkä he ovat saapuneet neuvottelemaan ruhtinaamme kanssa, sillä Birźessä kerrottiin ruhtinaan kokoavan suurta sotajoukkoa ja hyökkäävän ensin Liivinmaahan.

— Niitä lurjuksia! Jänistävät! — huusi Zagloba. — Ensin valtasivat Suur-Puolan ja ajoivat kuninkaan pois pääkaupungistaan, mutta nyt ovat jo valmiit ryömimään Radziwillin edessä ja rukoilemaan, ettei tämä hyökkäisi Liivinmaahan. Mutta vartokaa vain, te Duderhoffit, kyllä teille tulee vielä niin tulinen lähtö, että housunne saattavat pudota. Kohta me teitä kopistelemme! Eläköön Radziwill!

— Defensor patriae! Isänmaan puolustaja! Ruotsalaisia vastaan!
Ruotsalaisia vastaan!

Ritariemme ympäri muodostui piiri, johon liittyi yhä useampia aatelisia. Kun Zagloba huomasi sen, kapusi hän portinpylväälle ja alkoi huutaa:

— Hyvät herrat, kuulkaa! Ken minua ei tunne, sille sanon, että olen se sama Zagloba, joka Zbarazin luona kaatoi Burlajn, kasakkain suurimman hetmanin Chmielnickin jälkeen, ja tällä vanhalla kädellä minä sen tein. Mutta se, joka ei Zaglobasta ole kuullut puhuttavan, se on varmasti ensimmäisen kasakkasodan aikana perannut herneitä kotona, ruokkinut kananpoikia tai paimentanut vasikoita, mitä en suinkaan voi sanoa teidän kaltaisistanne ritareista.

— Se on suuri soturi! — kuului ääniä. — Koko valtakunnassa ei ole sen suurempaa!… Kuulkaa, mitä hän puhuu!

— Niin, kuulkaa, hyvät herrat! Vanhojen luitteni olisi jo tehnyt mieli levätä, ja olisihan minun jo ollutkin aika loikoa uunin pankolla, syödä pöhöpiimää kerman kera, käyskennellä puutarhassa omenoita kokoillen, kädet puuskassa katsella elonleikkaajien työtä tai nipistellä tyttösten poskipäitä. Varmaan olisi vihollinenkin oman etunsa tähden jättänyt minut rauhaan, koska sekä ruotsalaiset että kasakat tietävät, minkälaista jälkeä käteni tekee…

— Mitä tuo kana tuolla ylhäällä kaakottaa — kysyi samassa ääni joukosta.

— Hyvät herrat, suokaa anteeksi tuolle kukonpojalle, — huusi hän, — koska hän ei vielä tiedä, missä on häntä, missä pää.

Aateliset räjähtivät riemuisaan nauruun, mutta niskoittelija painautui kiireimmän kautta väkijoukkoon yleisenä pilkanesineenä.

— Mutta asiaan! — lausui Zagloba. — Kuten sanottu, olisihan minun ollut jo aika saada levätä, mutta koska isänmaa kärsii, koska vihollinen tallaa maatamme, olen minä täällä lähteäkseni yhdessä teidän kanssanne vihollista vastaan sen maaemon nimessä, joka on meidät kaikki kasvattanut. Se, joka nyt ei puolusta häntä, joka ei hänelle uhria tuo, se ei ole hänen oma poikansa, vaan poikapuolensa, eikä ansaitse hänen rakkauttaan. Minä, vanha mies, lähden taistelemaan, ja jos kaadun, niin tulen viimeisessä hengenvedossa huutamaan: Surma ruotsalaisille! Vannokaamme, ettemme hellitä kättä miekankahvasta, ennenkuin vihollinen on ajettu maasta pois!…

— Siihen olemme vannomattakin valmiit! — huusivat useat. — Me lähdemme minne ruhtinaamme meidät vie!

— Hyvät herrat!… Veljet! Te näitte nuo kahdet roimahousut, jotka kullatuissa vaunuissa ajoivat tänne. He tietävät, ettei Radziwillien kanssa sovi leikitellä, ja tulevat rukoilemaan häntä jättämään ruotsalaiset rauhaan. Mutta ruhtinas, jonka luona äsken juuri kävin, on koko Liettuan nimessä vakuuttanut, että neuvottelut ja pergamentit eivät tule enää kysymykseen, vaan sota, sota!

— Mutta koska sotapäällikkökin, — jatkoi Zagloba, — on sitä varmempi ja rohkeampi, mitä lujemmin hän sotilaihinsa luottaa, niin näyttäkäämme, hyvät herrat, mitä miehiä olemme. Menkäämme tuonne linnanikkunain alle huutamaan: Surma ruotsalaisille! Tulkaa mukanani!

Zagloba hyppäsi alas pylväältä ja marssi linnan pihan yli sorisevan väkijoukon seuraamana. Kun he olivat tulleet aivan ikkunan alle, puhkesi kaikkien suusta:

Kohta syöksyi Wendenin vojevoda Korf hämmästyneenä eteisestä ja hänen jäljessään ruhtinaallisen ratsuväenrykmentin eversti Ganchoff. Molemmat koettivat hillitä aatelisia ja kehoittivat innokkaasti heitä hajaantumaan.

— Hyvä Jumala! — huusi herra Korf, — tuolla ylhäällä ikkunaruudut helisevät. Te ette tiedä kuinka sopimattomaan aikaan huutonne kajahtivat. Mitenkä voitte osoittaa läheteille pahansuopuutta ja sotilaille kurittomuutta? Kuka sen pani alulle?

— Minä! — vastasi Zagloba. — Tervehtikää ruhtinasta meidän kaikkien puolestamme ja sanokaa, että hän pysyisi lujana, sillä me olemme valmiit taistelemaan viimeiseen veripisaraan saakka.

— Kiitän teitä hetmanin nimessä, kiitän teitä, mutta hajaantukaa! Järkevyyttä, hyvät herrat, järkevyyttä, muuten suistatte isänmaanne perikatoon. Se, joka tänään osoittaa mieltään lähettejä vastaan, tekee isänmaalle karhunpalveluksen.

— Teidän sotainen innostuksenne ilahduttaa minua. Hyvin pian tulee hetki, jolloin saatte sitä purkaa. Lähtekää nyt lepäämään ennen lähtöä. Eikö ryyppy viinaa olisi nyt paikallaan? Huonoa on tapella kuivin suin.

— Totinen tosi! Nyt, kun ruhtinas tietää meidän mielemme, ei meillä ole täällä mitään tekemistä.

Joukko alkoi hajaantua lähtien suurimmaksi osaksi kylkirakennukseen, jossa pitkät, katetut pöydät jo odottivat. Herra Zagloba asteli ensimmäisenä.

Herrat Korf ja Ganchoff palasivat ruhtinaan luo, joka neuvotteli ruotsalaisten lähettien ja useiden puolalaisten ylimysten kansa.

— Kuka siellä oli pannut tuon hälinän alulle? — kysyi ruhtinas, jonka leijonankasvoilta viha ei vielä ollut sammunut.

— Se oli tuo äskettäin saapunut aatelismies… se kuuluisa Zagloba, — vastasi Wendenin vojevoda.

— Urhea soturi, — virkkoi ruhtinas, — mutta kovinpa pian hän alkaa asioihin sekaantua.

Sen sanottuaan hän viittasi eversti Ganchoffille ja kuiskasi jotakin tämän korvaan.

Mutta sillävälin astui herra Zagloba tyytyväisenä kylkirakennusta kohti, ja hänen jäljessään herrat Skrzetuski ja Wolodyjowski, joille hän sanoi:

— Kas niin, ystäväni, tuskin olin näyttäytynyt, kun aatelissa heräsi isänmaanrakkaus. Nyt on ruhtinaan helpompi lähettää nuo lähetit matkoihinsa, sillä hänen tarvitsee vain vedota meidän mielipiteeseemme. Luulenpa, ettei tämä jää palkitsematta, vaikka en tehnytkään sitä palkinnon toivossa. No, mitä sinä, hyvä Michal, noita portista ajavia vaunuja noin töllistelet, ikäänkuin silmäsi olisivat kivettyneet?

— Se on hän, — vastasi Michal Wolodyjowski viiksiään sivellen. — Kautta
Jumalani, se on hän!

Sillävälin olivat vaunut lähestyneet. Niissä istui komea aatelismies, jonka viikset olivat hieman harmaantuneet, ja hänen vieressään Aleksandra-neiti kauniina kuin ainakin, rauhallisena ja vakavana.

Michal-herra katsoi häneen surullisesti ja kumarsi syvään, mutta neiti ei huomannut häntä tungoksessa. Zagloba katseli neidin hienoja ja jaloja piirteitä sanoen:

— Siinä on sitten julman suloinen tyttö, hyvä mies, mutta liian hieno hän on sotamiehelle. Minä tunnustan, että hän on silmän ilo, mutta sittenkin minä pidän enemmän sellaisesta, josta et voi suin päin sanoa, onko se tykki vai nainen.

— Voitteko sanoa, kuka tuo on, joka ajoi juuri portaitten eteen? — kysyi herra Wolodyjowski vieressään seisovalta aateliselta.

— Kyllä, — vastasi tämä. — Se on herra Tomasz Billewicz, kuninkaallinen miekankantaja [ylhäinen arvonimi muinaisessa Puolassa] Rosienysta. Kaikki täällä tuntevat hänet, sillä hän on Radziwillin vanha ystävä ja palvelija.

KOLMASTOISTA LUKU.

Sinä päivänä ruhtinas ei näyttäytynyt aatelisille ennen kuin illalla. Hän söi päivällistä yhdessä lähettien ja niitten ylimysten kanssa, jotka olivat ottaneet osaa äskeiseen neuvotteluun. Everstit saivat käskyn pitää Radziwillin hovin rykmentit, etenkin ulkomaalaisten johtamat jalkaväenosastot, valmiina kaiken varalta. Ilmassa tuntui ruudin hajua. Odotettiin sotaretkelle lähdön tapahtuvan viimeistään seuraavana aamuna, mihin kaikki merkit viittasivat. Ruhtinaan monilukuinen palvelijajoukko lastasi kuormiin aseita, arvoesineitä ja rahakirstuja.

Harasimowicz kertoi, että kuormat lähetetään Tykociniin Podlahiassa, koska olisi varomatonta säilyttää ruhtinaan hallussa olevia varoja Kiejdanyn linnoittamattomassa palatsissa. Myöskin muonakuormasto varustettiin valmiiksi, ja sen oli määrä seurata sotajoukkoa.

Levisi huhu, että sotahetmani Gosiewski oli vangittu siksi, ettei hän suostunut yhdistämään joukkojaan Radziwillin joukkoihin, minkä kautta koko sotaretki olisi tullut vaaranalaiseksi. Lähtövalmistukset, kuten tykkien jyrinä, kun niitä vedettiin ulos linnan asekartanosta, ja tuo ennen sotaretkelle lähtöä niin tavallinen sekamelska, saivat kuitenkin herra Gosiewskin ja maltalaisritari Judyckin vangitsemisen unohduksiin.

Aateliset, jotka söivät päivällistä kylkirakennuksen isoissa saleissa, eivät puhuneet mistään muusta kuin sodasta, Vilnon palosta, Varsovan uutisista ja ruotsalaisista, joille kaikki olivat katkeroituneita kavalan hyökkäyksen tähden naapurin kimppuun vastoin rauhansopimusta. Sanomat heidän nopeasta edistymisestään, Ujscien antautumisesta, Suur-Puolan valtauksesta, Masovian ja Varsovan välttämättömästä antautumisesta eivät herättäneet pelkoa, vaan päinvastoin kohottivat sotaista innostusta, Ruotsalaisten menestymisen syytä pidettiin näet päivänselvänä: he eivät olleet vielä kertaakaan kohdanneet kunnollista armeijaa eikä todellista ylipäällikköä. Radziwill oli ensimmäinen ammattisoturi, jonka kanssa he tulisivat voimiaan mittelemään, ja aateliset tunsivat häntä kohtaan horjumatonta luottamusta. Sitäpaitsi everstit vakuuttivat, että he tulisivat lyömään ruotsalaiset avoimessa taistelussa.

— Kyllä se niin on! — selitti herra Michal Stankiewicz, vanha ja kokenut sotilas. — Minä muistan hyvin entiset sodat ja tiedän, että ruotsalaiset ovat aina puolustautuneet linnoituksissa tai vallien takana eivätkä koskaan uskaltaneet avoimeen taisteluun, ja jos he ovatkin sen tehneet, niin he ovat saaneet aika opetuksen. Voitto ei ole antanut Suur-Puolaa heidän haltuunsa, vaan petos ja nostoväen kelvottomuus.

— Juuri niin! — kannatti herra Zagloba. — He ovat heikkorakenteista kansaa, sillä heidän maansa on kovin hedelmätöntä, mistä johtuu, että leipää ei ole. Sentähden he jauhavat puitten käpyjä jauhoiksi ja leipovat siitä pihkalle haisevia hiilikoita. Toiset kuljeskelevat rantoja pitkin ja syövät mitä laineet sattuvat tuomaan rantaan. Nälkäistä roskaväkeä he ovat, ja sentähden maailmassa ei olekaan toista kansaa, joka olisi heitä ahnaampi toisen omaisuuteen nähden. Tataareillakin on edes hevosenlihaa tarpeeksi, mutta ruotsalaiset eivät näe lihaa joskus vuosikauteen ja kuolisivat varmasti nälkään, jollei meri soisi heille antimiaan. Entä milloinka te, herra Stankiewicz, olette tehnyt tuttavuutta ruotsalaisten kanssa?

— Minä herra Koniecpolskin, nykyisen lipunkantajan isän aikana. Kyllä me annoimme Kustaa Aadolfille Preussissa oikein miehen kädestä ja otimme vahvasti vankeja. Siellä minä tulin tuntemaan heidät ja kaikki heidän metkunsa. Meidän miehemme tekivät heistä pientä pilaa. Kuten herrat kaiketi tietävät, niin ruotsalaiset, jotka alinomaa kahlata lotistavat vedessä ja hankkivat ravintonsa merestä, ovat uimareina kerrassaan exquisitissimi [erinomaisia]. Me käskimme heitä näyttämään taitoaan, ja mitä arvelette: kun heitit lurjuksen avantoon, niin se toisesta sukelsi esiin — elävä silli kuonossa.

— Luhistukoon ruumiini tähän paikkaan, jollen nähnyt omin silmin sellaista ainakin sata kertaa, Muistanpa senkin, kuinka he kiskoivat nahkoihinsa preussilaista limppua niin navakasti, etteivät sitten raskineet kotiinsa lähteä. Herra Stankiewicz sanoo aivan oikein, ettei heistä ole sotilaiksi. Heidän jalkaväkensä vielä menee mukiin, mutta ratsuväki — Herra varjelkoon! Heillä ei ole hevosia isänmaassaan, eivätkä he voi siis nuorena totutella ratsastamaan.

Päivällisen jälkeen ruhtinas kutsui everstit vuoron perään luokseen. He ihmettelivät jonkinverran sitä, että ruhtinas kutsui yhden kerrallaan, mutta mieluista oli se ihmettely, kun he palasivat kukin jokin lahja kädessä. Ruhtinas puolestaan vaati vain uskollisuutta ja luottamusta. Hetmani kyseli myöskin innokkaasti, oliko herra Kmicic saapunut, ja käski heti ilmoittamaan, kun hän tulee.

Kmicic saapuikin, mutta vasta myöhään illalla, kun vieraat jo alkoivat kokoontua kirkkaasti valaistuihin saleihin. Asekartanossa hän tapasi herra Wolodyjowskin ja tutustui tämän seuralaisiin.

— Julman hauskaa, että tapasin teidät ja teidän kuuluisat kumppaninne! — huudahti hän ravistaen pienen ritarin kättä. — On kuin veljen olisin tavannut! Te voitte luottaa sanoihini, sillä minä en osaa teeskennellä. Tosin kyllä te pitelitte minua silloin aika pahasti, mutta sitten nostitte minut jaloilleni, ja sitä en eläessäni unohda. Kaikkien kuullen sanon tässä suoraan, että ellei teitä olisi ollut, niin ristikon takana nyt istuisin. Jumala suokoon, että maailmassa olisi enemmän sellaisia miehiä kuin te. Joka on toista mieltä, se on lurjus, ja vieköön minut itse paholainen, jollen siltä lyö korvia päästä.

Kmicic katsoi haastavasti upseereihin, mutta kukaan ei väittänyt vastaan, sillä kaikki rakastivat ja kunnioittivat Michal Wolodyjowskia. Zagloba vain virkkoi:

— Tulinen mies! Minusta tuntuu, että tulen pitämään teistä. Mutta sanokaahan, minkä arvoinen tuo Wolodyjowski oikein on.

— Enemmän kuin kaikki te yhteensä! — huusi Kmicic hillittömästi. Silmäiltyään ritareita hän lisäsi: — Suokaa anteeksi, minä en tahdo loukata ketään, sillä pidän teitä kelpo kansalaisina ja suurina sotureina… Älkää suuttuko, sillä lemmessä tahtoisin voittaa teidän ystävyytenne.

— Mitäpä tuosta, — virkkoi Jan Skrzetuski. — Sydämen kyllyydestä suu puhuu.

— Siihen ei minua tarvitse kahta kertaa kehoittaa! — vastasi Zagloba kuin kaiku.

— Pujahtakaamme aikaisemmin pois ruhtinaan pidoista tänne. Kyllä minä pidän huolta, että saamme juotavaa.

»Luulenpa, ettet niinkään hevillä sieltä pois pujahda, jahka näet kuka siellä on…» — ajatteli hän itsekseen silmäillen Kmiciciä.

Ja hän oli jo avaamaisillaan suunsa ilmoittaakseen Kmicicille Oleńkan tulosta, mutta pidättäytyi siitä samassa ja kysyi:

— Täällä. Lähtökunnossa. Harasimowicz toi minulle ruhtinaan käskyn, että puolenyön aikaan pitäisi noustaman hevosille. En ymmärrä, mitä se merkitsee. Jotkut muutkin upseerit ovat saaneet samanlaisen käskyn. Koko ulkomaalainen jalkaväki myöskin.

— Ehkä osa joukoista lähtee yöllä, osa huomenna, — arveli Jan
Skrzetuski.

— Joka tapauksessa juomme vähäisen. Lähteköön lippukuntani edellä…
Kyllä minä sen pian saavutan.

Palvelijapoika lennätti puvun, ja tuossa tuokiossa Kmicic lähti ruhtinaan luo puettuna koreasti kuin häihin. Hänen yllään oli hopeisilla tähdillä kirjailtu lyhyt kauhtana, ja sen päällä puolalainen kontusz-nuttu, jonka kaulus oli leuan alta suljettu suurella safiirisoljella. Kupeella riippui niinikään safiireilla koristettu miekka, ja vyön alle oli hän pistänyt ratsumestaribuzdyganin [päärynänmuotoinen sotanuija, jonka pää on varustettu nauloilla. Suom. huom.] arvomerkkinsä. Puku sopi erinomaisesti nuorelle ritarille, ja kauniimpaa miestä olisi ollut vaikea löytää koko Kiejdanyn lukuisista joukoista.

Michal Wolodyjowski huoahti, katsoi hänen poistumistaan ja sanoi herra
Zagloballe:

Ruhtinas oli jo puettu juhlapukuunsa, kun Kmicic saapui. Puvustonhoitaja poistui huoneesta kahden neekerin seurassa, ja he olivat kahden.

— Hyvä on! Minä tarvitsen juuri sellaisia miehiä kuin sinä, jotka ovat valmiit kaikkeen… Vakuutan vieläkin, että luotan sinuun enemmän kuin kehenkään muuhun.

— Teidän ylhäisyytenne, minun ansioni eivät ole vanhojen sotilaitten ansioitten vertaisia, mutta jos vihollista vastaan on rynnättävä, niin silloin minä, totta totisesti, en piileksi muitten selän takana.

— Minä en kiellä vanhojen sotilaitten ansioita, — sanoi ruhtinas, — vaikka… vaikka joskus voivat olosuhteet muuttua niin vaikeiksi, että kaikkein luotettavimmatkin horjuvat.

— Olen tunnustanut teidän ylhäisyydellenne kaikki syntini, ja niin paljon niitä oli, että ainoastaan teidän ylhäisyytenne isällinen sydän saattoi antaa ne minulle anteeksi… Mutta kaikkien näitten syntien joukossa ei ole yhtä: kiittämättömyyttä.

— Eikä valapattoa?… Sinä olet tunnustanut syntisi minulle kuin isällesi, enkä minä ainoastaan suonut sinulle anteeksi, vaan aloin rakastaa sinua kuin omaa poikaani… jota Jumala ei ole minulle suonut. Pysy ystävänäni!

Ruhtinas ojensi kätensä, johon nuori ritari epäröimättä kävi kiinni ja suuteli.

Molemmat olivat vaiti pitkän aikaa. Vihdoin ruhtinas virkkoi katsoen syvälle Kmicicin silmiin:

— Minä lähetin vartavasten noutamaan häntä, jotta tuo väärinkäsitys teidän väliltänne selviäisi. Kohta saat nähdä hänet; hänen suruaikansa isoisänsä jälkeen on nyt kulunut umpeen. Tänään puhuin asiasta jo miekankantaja Billewiczille, vaikka Jumala yksin tietää, kuinka kovasti paljon minulla on työtä.

— Millä minä voin maksaa tämän teidän ylhäisyydellenne? Millä voin maksaa?…

— Sanoin miekankantajalle vakaan toivomukseni, että te menisitte naimisiin mahdollisimman pian, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan. Hän lupasi valmistaa tyttöä siihen. Aika on käsillä. Sinusta riippuu nyt kaikki, ja minä olen onnellinen, jos saat minun käsistäni tämän palkinnon samoin kuin vielä paljon muita, sillä sinun tulee kohota korkealle… Olethan tehnyt paljon syntiä, mutta sotatanterella olet myöskin niittänyt kunniaa… ja kaikki nuoret ovat valmiita seuraamaan sinua. Sinun kaltaisellesi miehelle eivät sovi mitkään pikku virat… Olet Kiszek-sukua niinkuin minäkin… Sinun tulee vain vakautua, ja siihen on avioliitto paras keino. Ota tuo tyttö, koska hän on mielesi mukainen, ja muista, kuka hänet sinulle antoi.

— Teidän ylhäisyytenne… minä en löydä sanoja!… Minun elämäni kuuluu teille!… Mitä minun pitää tehdä, jotta voisin osoittaa kiitollisuuttani?… Käskekää, teidän ylhäisyytenne!

— Palkitse hyvä hyvällä… Luota minuun ja usko, että mitä minä teenkin, kaikki on yleisen hyvän tähden. Älä luovu minusta, vaikka näkisit petoksen ja muitten luopuvan ja ilkeyden kohottavan päätään… ja vaikka minut itseni…

— Vannon, — lausui Kmicic innokkaasti, — ja annan ritarin kunniasanan, että viimeiseen hengenvetoon saakka pysyn teidän ylhäisyytenne, päällikköni, isäni ja hyväntekijäni luona.

Sen sanottuaan Kmicic katsoi tulisilla silmillään ruhtinaaseen, mutta hämmästyi samassa sitä muutosta, mikä oli tapahtunut ruhtinaan kasvoissa. Ne olivat nimittäin aivan punaiset, verisuonet pullollaan, hikihelmet kihoilivat korkealla otsalla ja silmissä oli kuumeinen kiilto.

— Vanno tämän ristin kautta, että pysyt minulle uskollisena kuolemaan saakka! — sanoi ruhtinas raskaasti hengittäen.

— Vannon Kristuksen kärsimysten kautta!… — vastasi Kmicic laskien sormensa ristiinnaulitun kuvalle.

— Amen! — lausui ruhtinas juhlallisesti. Korkean huoneen kaiku toisti jossakin holvin korkeudessa sanan »Amen!» ja sitten seurasi hiljaisuus. Kuului vain Radziwillin mahtavan rinnan raskas hengitys. Kmicic ei kääntänyt hetmanista hämmästynyttä katsettaan.

— Olen aina kuulunut teidän ylhäisyydellenne, — riensi nuori ritari vastaamaan, — mutta ehkä saan nyt kuulla, mitä on oikein tekeillä? Miksi teidän ylhäisyytenne epäili minua? Uhkaako vaara teidän ylhäisyyttänne, vai onko petos paljastettu?

— Koettelemuksen hetket lähestyvät… — vastasi ruhtinas synkästi, — ja mitä minun vihollisiini tulee, kuten herra Gosiewskiin, herra Judyckiin ja Vitebskin vojevodaan, niin he syöksisivät minut mielellään perikatoon. Niin se on! Minun sukuni vihollisten lukumäärä kasvaa, petoksia paljastuu ja isänmaata uhkaa vaara. Sentähden sanon: koettelemuksen hetket lähestyvät…

Kmicic vaikeni. Ruhtinaan viimeiset sanat eivät olleet luoneet valoa asiaan, ja turhaan hän kysyi itseltään, mikä saattoi tällä hetkellä uhata tuota mahtavaa Radziwillia? Olihan hän nyt voimakkaampi kuin milloinkaan ennen. Gosiewski ja Judycki olivat tosin hänelle vihamielisiä, mutta he olivat hänen hallussaan, ja mitä tuli Vitebskin vojevodaan, niin hän oli kunniallinen mies ja kunnon kansalainen, joka ei missään tapauksessa olisi ryhtynyt mihinkään juonitteluihin näin ennen sotaretkeä maan vihollisia vastaan.

— Jumala ties, mitä tämä kaikki merkitsee! — huudahti Kmicic, joka yleensä ei voinut pidättää ajatuksiaan tulemasta ilmi.

— Tänään käsität vielä kaikki, — vastasi ruhtinas rauhallisesti. —
Mutta lähtekäämme nyt saliin.

He kulkivat useitten huoneitten lävitse. Jo kuului suuresta salista orkesterin soittoa, jota johti Boguslaw-ruhtinaan tilaisuutta varten lähettämä ranskalainen. Soitettiin menuettia, joka oli siihen aikaan muodissa Ranskan hovissa. Lempeät sävelet sulivat puheensorinaan. Ruhtinas Radziwill pysähtyi ja kuunteli.

— Jumala varjelkoon, — sanoi hän, — etteivät kaikki vieraani, jotka nyt kattojeni alla juhlivat, huomenna liittyisi vihollisiini.

— Teidän ylhäisyytenne, — vastasi Kmicic, — minä toivon, ettei vieraittenne joukossa ole ainoatakaan Ruotsin puoluelaista.

— Käykäämme eteenpäin… Aika on näyttävä ja Jumala tuomitseva, kuka on kunnon mies. Käykäämme eteenpäin!

Salin oven edessä seisoi kaksitoista kuvankaunista, loistavasti puettua hovipoikaa, jotka hetmanin lähestyessä asettuivat kahteen riviin. — Onko hänen ylhäisyytensä ruhtinatar jo mennyt saliin? — kysyi ruhtinas.

Ovet avautuivat selko selälleen, ja salista tulvahtava valo valaisi hetmanin mahtavan vartalon, kun hän Kmicicin ja hovipoikien seuraamana meni korokkeelle, jolle oli asetettu nojatuoleja ylhäisimpiä vieraita varten.

Kohina kävi yli salin, kaikki katseet suuntautuivat ruhtinaaseen, ja sadoista rinnoista kajahti:

Ruhtinas kumarsi ja alkoi tervehtiä korokkeelle kokoontuneita vieraita, jotka olivat nousseet seisomaan hänen astuessaan saliin. Paitsi ruhtinatarta itseään, ruotsalaisia lähettejä ja venäläistä lähettiä oli siellä koko joukko puolalaisia ylimyksiä.

Kuten kohtelias isäntä ainakin, hetmani ensiksi tervehti lähettejä, joitten kanssa hän vaihtoi muutamia ystävällisiä sanoja. Tervehdittyään kaikkia hän istuutui korkeaselkäiseen suojakatteella varustettuun nojatuoliin ja silmäili sitten yli salin, jossa eläköönhuudot vielä kajahtelivat.

Kmicic, joka seisoi ruhtinaan istuimen takana, katseli myöskin väkijoukkoa. Hänen katseensa siirtyi kasvoista kasvoihin etsien niitä rakkaita piirteitä, jotka nyt hänen mielessään kuvastuivat. Hänen sydämensä jyskytti.

»Hän on täällä! Hetken kuluttua saan nähdä hänet, puhua hänen kanssaan!…» — ajatteli Kmicic etsien katseellaan yhä innokkaammin. — »Kas tuolla! Viuhkan laidan yli näkyvät mustat kulmakarvat, valkea otsa ja vaalea tukka! Se on hän!»

Kmicic pidätti hengitystään ikäänkuin peläten, että näky katoaisi, mutta samassa viuhka painui alas, kasvot paljastuivat — ei, se ei ollutkaan Oleńka, hänen rakastettunsa, rakkaimpansa. Ja ritarin katse lensi edelleen pitkin hentoja vartaloita, viuhkoja, samettia, kukkeita kasvoja… Mutta se ei ollut hän, ei ollut hän! Kas tuolla! — Ikkunan edessä vilahti jotakin valkeata, ritarin silmissä alkoi hämärtyä — se oli Oleńka, hänen rakastettunsa, rakkaimpansa…

Soittokunta alkoi taas soittaa, väkiryhmät liikkua, naiset niiata sirosti, komeat kavaljeerit vilahtaa ohi, mutta Kmicic on kuin sokea, kuin mykkä, hän ei huomaa mitään, ei kuule mitään ja tuijottaa vain, ikäänkuin nyt vasta ensi kerran näkisi tytön. Mutta Oleńka ei olekaan sama kuin Wodoktyssa. Tässä suuressa salissa ja tässä ihmispaljoudessa hän näyttää pienemmältä, ja hänen kasvonsakin ovat pienemmät, lapselliset. Ottaako hänet käsivarrelle ja painaa rintaansa vastaan! Kyllä hän on sentään sama: samat piirteet, sama suloinen suu, samat poskipäitä varjostavat silmäripset ja sama otsa, kirkas ja tyyni… Ja muistot alkavat kiitää Andrzej—herran mielessä kuin parvi salamoita: tupa Wodoktyssa, jolloin hän ensikerran näki tytön, hiljaiset suojat, joissa he istuivat kahden kesken… Kuinka suloista muistella!… Ja rekiretki Mitrunyyn, jolloin hän suuteli häntä!… Mutta sitten alkoi maailma vieroittaa heitä toisistaan ja rikkoa heidän välejään. »Lyököön salama heidät säpäleiksi!» — kohisi Kmicicin sielussa. — »Mikä on ollutkaan omani ja mitä olen menettänyt! Kuinka lähellä hän olikaan ja kuinka kaukana nyt! Tuolla hän nyt istuu kuin vieras eikä tiedä, että minä olen täällä…»

Ja vihansekainen epätoivo valtasi Andrzej-herran, epätoivo, joka ei löytänyt muuta ilmaisua kuin huulille hukkuvan huokauksen:

Usein oli Andrzej Kmicic ollut suutuksissaan itselleen entisten tekojensa tähden, niin suutuksissa, että hänen olisi tehnyt mieli käskeä omaa väkeään antamaan itselleen sata paria raippoja, mutta milloinkaan hän ei kuitenkaan ollut ollut niin vihoissaan itselleen kuin nyt nähdessään Oleńkan taas pitkästä aikaa ja kauniimpana ja ihanampana kuin mitä hän oli kuvitellutkaan. Tällä hetkellä hän olisi tahtonut purkaa kiukkunsa itseään vastaan, mutta kun hän oli keskellä ihmisten paljoutta ja ylhäisessä seurassa, niin hänen täytyi vain tyytyä puremaan hammasta ja ajattelemaan itsekseen ikäänkuin omaa tuskaansa lisäten:

Samassa soittokunta taukosi soittamasta, ja Andrzej kuuli hetmanin sanovan hänelle:

Ruhtinas astui alas korokkeelta ja painui vieraitten joukkoon. Hänen kasvoillaan oli lempeä hymy, mikä näytti antavan hänen olemukselleen vielä enemmän majesteetin ylevyyttä. Milloin hän pysähtyi jonkun kunnianarvoisan matronan, milloin ylimyksen tai upseerin eteen, ja kaikille hänellä oli ystävällinen sana sanottavana, kaikkien sydämet hän voitti. Hän lähestyi rosienilaista miekankantajaa, herra Billewicziä, ja sanoi:

— Kiitän sinua, vanha ystäväni, että tulit, vaikka minulla olisi oikeus suuttuakin. Eihän Billewicze ole kovinkaan kaukana Kiejdanysta, ja kuitenkin olet harvinainen vieras talossani.

— Teidän ylhäisyytenne, — vastasi miekankantaja kumartaen syvään, — olisi rikos isänmaata kohtaan tuhlata kallista aikaanne.

— Olen kovasti ajatellut kostaa ja ajaa Billewiczeen. Luulen, ettet ajaisi luotasi vanhaa kumppaniasi.

— Mutta ei ole ollut aikaa!… Sitten kun naitat pois sukulaisesi
Heraklius vainajan pojantyttären, silloin tulen varmasti häihin.

— Jumala suokoon sen tapahtua mahdollisimman pian! — huudahti herra miekankantaja.

— Nyt esittelen sinulle herra Kmicicin, orszalaisen lipunkantajan, joka on sukua Kiszekeille ja näiden kautta Radziwilleille. Sinä olet varmaankin kuullut hänestä Heraklius vainajalta, joka rakasti Kmiciciä kuin veljiään…

— Nöyrin palvelijanne, nöyrin palvelijanne! — toisti herra miekankantaja ihmetellen nuoren ritarin ylhäistä sukua, josta Radziwill itse teki selvää.

— Tervehdin teitä, herra miekankantaja, sydämellisesti ja tarjoan teille palvelustani, — sanoi Andrzej rauhallisesti ja ehkä hieman ylpeästikin.

— Eversti Heraklius vainaja oli minulle kuin isä ja hyväntekijä, ja vaikka hänen toivomuksensa sittemmin ei toteutunutkaan, rakastan minä Billewiczejä yhä kuin sukulaisiani.

— Etenkin muuatta neiti Billewicziä, — sanoi ruhtinas laskien kätensä nuoren miehen olkapäille.

— Levollisesti, levollisesti! — huomautti ruhtinas. — Kuten näkyy, on tässä kavaljeerissa tulta, mikä on saattanut hänet tekemään kolttosia. Mutta kun hän on vielä nuori ja minun erikoisessa suojeluksessani, niin toivon, että meidän esirukouksemme hänen puolestaan saavat kysymyksessä olevan suloisen tuomarin muuttamaan tuomionsa.

— Teidän ylhäisyytenne menetelköön mielensä mukaan! — vastasi herra miekankantaja. — Tyttö rukka on vastaava kuten tuo pakanallinen papitar Aleksanterille kerran: »Kukapa sinua voisi vastustaa!»

— Ja me, kuten makedonialainen hallitsija aikanaan, uskomme tuohon ennustukseen, — sanoi ruhtinas nauraen. — No niin, riittäköön! Mutta viehän nyt meidät suloisen sukulaisesi luo, jotta minäkin saisin nähdä hänet. Käyköön eversti Heraklius vainajan toivomus pian toteen!

— Kuten suvaitsette käskeä!… Tyttö istuu tuolla meidän sukulaisemme neiti Wojnillowiczin seurassa. Pyydän jo etukäteen anteeksi, jos hän joutuu hämilleen, sillä minulla ei ole ollut tilaisuutta valmistaa häntä tähän.

Herra miekankantajan arvelu toteutuikin. Kaikeksi onneksi Oleńka oli jo nähnyt Andrzej-herran hetmanin rinnalla ja ennättänyt toipua; hän oli melkein mennyt tainnoksiin. Hän katsoi nuoreen ritariin kuin johonkin henki-ilmestykseen toisesta maailmasta. Kesti kauan, ennenkuin hän uskoi silmiään. Hän oli kuvitellut onnettoman Kmicicin harhailevan jossakin metsässä kodittomana tai istuvan vangittuna tyrmässä ja katselevan rautaisen ristikon takaa Jumalan vapaaseen maailmaan. Jumala yksin tietää, mikä sanomaton epätoivo oli jäytänyt hänen sydäntään ajatellessaan kadonnutta miestä, Jumala yksin saattoi laskea kyynelet, jotka hän oli vuodattanut julman, mutta ansaitun kohtalon tähden. Ja sitten Kmicic onkin Kiejdanyssa vapaana, hetmanin rinnalla, ylpeänä ja solakkana koreassa puvussaan ratsumestarinbuzdygani vyöllä, pää pystyssä ja kasvoilla tuima ilme ja — suurhetmani itse, Radziwill itse laskee tuttavallisesti kätensä hänen olkapäälleen. Ihmeellisiä, ristiriitaisia tunteita syttyi tytön sydämessä: hän tunsi suurta helpotusta, kuin raskas taakka olisi vierähtänyt hänen hartioiltaan, jonkinlaista sääliä turhaan vuodatettujen runsaitten kyynelten tähden, tyytymättömyyttä, jota tuntee jokainen kunnon ihminen nähdessään syntien ja rikosten jääneen rankaisematta, ja vihdoin iloa, omain voimainsa väheksymistä ja pelkoa lähentelevää kummastusta tuota nuorta miestä kohtaan, joka oli jaksanut kohota sellaisesta turmiosta.

Ruhtinas, miekankantaja ja Kmicic olivat lopettaneet keskustelunsa ja alkoivat lähestyä. Neitonen painoi katseensa alas ja kohotti olkapäänsä kuin lintu siipensä tahtoessaan kätkeä päänsä niitten suojaan. Hän oli aivan varma, että he tulevat hänen luokseen. Kohottamatta katsettaan hän näki heidät ja tunsi, kuinka he lähestyivät lähestymistään ja pysähtyivät hänen eteensä. Hän oli niin varma siitä, että silmäilemättä tulijoihin nousi ja kumarsi syvään ruhtinaalle.

— Hyvä Jumala! Nyt en ihmettele enää nuorta ystävääni, sillä tyttö on kaunis kuin kukkanen!… Terve tuloa talooni, hyvä neiti! Tunnetteko minua?

— Mutta minä en olisi tuntenut teitä. Kun näin teidät viimeksi, olitte vielä kehittymätön tyttönen vailla sitä suloutta, mikä teissä nyt on… Sallikaa minun nähdä silmänne… Hyvä Jumala! Onnellinen se sukeltaja, joka löytää tuollaisen helmen; mutta onneton se, joka on löytänyt ja kadottanut. Tämä teidän edessänne seisova kavaljeeri on noita onnettomia. Tunnetteko hänetkin?

— Hän on suuri syntinen ja tulee nyt teidän luoksenne synnintunnustuksille… Pankaa hänelle mitä ehtoja hyvänsä, mutta älkää kieltäkö ehdottomasti, sillä epätoivoissaan hän voisi tehdä vielä suurempia syntejä.

— Jättäkäämme nuoret rauhaan, jottemme häiritse synnintunnustusta. Sitäpaitsi minun uskoni kieltää minua olemasta läsnä sellaisessa toimituksessa.

Tytön sydän tykytti kuin kyyhkysen, jonka yläpuolella haukka leijailee. Myöskin Andrzej oli hyvin liikutettu. Hänen rohkeutensa ja varmuutensa oh kaikonnut kauas pois. Jonkin aikaa molemmat olivat puhumatta.

— Hyväinen aika, vaikka tataari seisoisi nyt tässä edessäsi, et sinä voisi olla pelokkaampi! Älä pelkää! Katsohan kuinka paljon väkeä! Minä en voisi tehdä sinulle mitään pahaa, sillä olen päättänyt kunnioittaa sinua, luota nyt minuun!

— Se on totta, minä olen tehnyt syntiä, mutta sehän on kaikki jo ohi eikä tule toistumaan… Maatessani kaksintaistelun jälkeen kuolemaisillani sanoin itselleni: minä en ota häntä väkivoimalla, en miekalla enkä tulella, vaan hyvillä töillä tahdon ansaita hänen anteeksiantamuksensa!… Eihän liene hänen sydämensä kivestä, mielipahansa katoaa, hän huomaa parannukseni ja antaa anteeksi… Minä olen siis päättänyt tehdä parannuksen ja pidän sanani… Jumala antoikin minulle heti siunauksensa, sillä Wolodyjowski toi minulle käskykirjeen. Hän olisi saanut olla antamatta sitä, mutta hän antoi, se kunnon mies! Siten minun ei tarvinnut mennä oikeuteen vastaamaan teoistani, koska tulin olemaan vastuussa vain hetmanille. Minä tunnustin kaikki syntini ruhtinaalle kuin isälle, eikä hän ainoastaan suonut anteeksi, vaan lupasi hyvittää kaikki ja suojella minua ihmisten vihaa vastaan… Jumala häntä siunatkoon! En ole enää mikään karkuri, Oleńka, teen sovinnon ihmisten kanssa, voitan kunniani takaisin, palvelen isänmaata, hyvitän kaiken pahan, mitä olen tehnyt… Oleńka! Mitä sanot tähän?… Etkö tahdo sanoa minulle kaunista sanaa?

Ja Kmicic katsoi häneen hartaasti ja pani kätensä ristiin, ikäänkuin olisi rukoillut.

— Voit, kautta Jumalani! — vastasi Kmicic. — Ruhtinas uskoi ja herra Wolodyjowski myöskin. He tiesivät kaikki rikokseni ja uskoivat kuitenkin… Miks'et sinä yksin uskoisi sitten?

— Siksi, että olen nähnyt aiheuttamanne kyynelet… siksi, että olen nähnyt haudat, joille ruoho ei ole vielä kasvanut…

— Suo minulle edes toiveita, että kun olen sen tehnyt, olen myöskin ansainnut sinut… Kyllä kelpaa sanoa: »Tee ensin!» Entä jos teen sen, ja sinä sillä aikaa menet naimisiin toisen kanssa? Jumala sellaisesta varjelkoon, sillä silloin tulisin hulluksi! Minä rukoilen sinua, Oleńka, lupaa minulle, etten menetä sinua, ennenkuin olen sopinut teidän aatelistenne kanssa. Muistatko, mitä kirjeessä kirjoitit? Minä olen säilyttänyt kirjeesi ja luen sitä yhä uudelleen, kun mieleni käy murheiseksi. En pyydä mitään muuta kuin että lupaat minua odottaa ja olla menemättä toisen kanssa naimisiin?

— Tiedättehän, etten, testamentin mukaan, saa sitä tehdä. Luostariin vain voin mennä.

— Oh, mitä kuulen! Heitä mielestäsi luostari, muuten minä tässä kaikkien nähden lankean polvilleni sinun eteesi ja rukoilen, ettet sinne menisi. Herra Wolodyjowskille et suostunut, minä tiedän, hän itse kertoi siitä minulle. Hän juuri kehoitti minua hyvillä töillä voittamaan sydämesi… Mutta mitä nekään minua auttaisivat, jos menet luostariin? Sinä sanot, että hyvää on tehtävä hyvän vuoksi, mutta minä sanon, että rakastan sinua mielettömästi, ja sillä hyvä. Kun olit lähtenyt Wodoktysta, aloin etsiä sinua heti vuoteelta noustuani. Muodostin lippukuntaa, joka hetki oli varattu, minulla oli tuskin aikaa syödä ja nukkua, ja kuitenkin minä etsin sinua. Niin on asian laita, etten voi elää, etten saa rauhaa ilman sinua. Elin sitten pelkillä muistoilla. Mutta saatuani vihdoin tietää sinun olevan herra miekankantajan luona Billewiczessä, täytyi minun ruveta kamppailemaan ajatusteni kanssa kuin karhua vastaan: lähteäkö vai eikö? Arvelin: en ole vielä tehnyt mitään hyvää, en lähde. Mutta ruhtinas, rakastettu isäni, sääli minua ja käski pyytää teitä Kiejdanyyn, jotta saisin nähdä sinut ennenkuin lähden sotaretkelle. En pyydä sinua kanssani vihille jo huomenna, mutta pyydän sinua sanomaan minulle edes yhden kauniin sanan, se niin keventäisi sydäntäni… Rakas Oleńka, en tahdo kaatua, mutta taistelussa se voi sattua kenelle hyvänsä… sentähden sinun pitäisi antaa minulle anteeksi, kuten kuoleville anteeksi annetaan…

— Jumala teitä suojelkoon! — vastasi Oleńka, ja äänen sävystä Andrzej ymmärsi, että hänen sanansa olivat vaikuttaneet.

Ja niinkuin lumi keväällä sulaa, niin suli epäluottamus heidän väliltään, ja he tunsivat olevansa lähempänä toisiaan. Sydämet kevenivät, silmät kirkastuivat. Eikä Oleńka kuitenkaan ollut mitään luvannut, ja Andrzej oli kyllin viisas eikä heti pyytänyt lupausta tytöltä. Mutta Oleńka tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta sulkea häneltä tietä parannukseen, josta hän oli niin hartaasti puhunut. Hänen vilpittömyyttään Oleńka ei hetkeäkään epäillyt, sillä Kmicic ei ollut mikään teeskentelijä. Tärkein syy, miksi Oleńka ei uudelleen osoittanut ritaria luotaan, oli kuitenkin se, että hän sittenkin sydämensä syvyydessä vielä rakasti tuota nuorta miestä. Tämä rakkaus oli hautautunut harmin, pettymysten ja surun alle, mutta se eli kuitenkin ja oli valmis yhä uskomaan ja antamaan anteeksi.

»Hän on parempi tekojaan», — ajatteli Oleńka, — »ja ne, jotka johtivat hänet pahaan, ovat nyt poissa. Pelkästä epätoivosta hän voisi taas ruveta tekemään pahaa, ja siksi en ainakaan minä koskaan tule häntä epätoivoiseksi tekemään.»

Ja Oleńkan hyvä sydän iloitsi anteeksiantamisesta. Poskille nousi ruusuinen puna; silmät loistivat. Ohikulkevat ihailivat kaunista paria, jonka vertaista olisi ollut vaikea löytää tästä suuresta salista.

Ikäänkuin sopimuksesta kumpikin oli puettu samaan tapaan, sillä myöskin Oleńkan yllä oli hopeaompeluksilla koristettu puku ja sinisestä venetsialaisesta sametista tehty puolalainen kontusz-nuttu, safiirisoljella leuan alta kiinni. — Nuo ovat kai veli ja sisar, — sanoivat ne, jotka eivät heitä tunteneet, mutta siihen toiset huomauttivat: — Ei suinkaan, koska ritari noin tulisia silmäyksiä neitoseen luo.

Hovimarsalkka ilmoitti, että illallinen oli valmis, ja salissa syntyi yleinen liike. Kreivi Lewenhaupt läksi ensimmäisenä taluttaen ruhtinatarta, jonka hameenlaahustinta kantoi kaksi kuvankaunista hovipoikaa; hänen jäljessään seurasi paroni Skytte rouva Hlebowiczin kanssa; sitten piispa Parczewski ja pater Bialozor, molemmat synkän näköisinä.

Ruhtinas Janusz Radziwill, joka oli pyytänyt vieraita käymään edellä, vei Wendenin vojevodan puolisoa. Koko kulkue luikerteli eteenpäin kuin kirjava käärme. Kmicic talutti Oleńkaa, joka nojasi heikosti hänen käsivarteensa, ja ritari katsoi sivultapäin neidon hienoja kasvonpiirteitä onnellisena; olihan hän näet nyt suurin magnaatti kaikkien näitten magnaattien joukossa, koska oli lähinnä suurinta aarretta.

Soittokunnan soittaessa astuttiin isoon ruokasaliin. Hevosenkengän muotoinen pöytä oli katettu kolmellesadalle hengelle ja näytti notkuvan hopea- ja kulta-astiain painosta. Ruhtinas, jonka suonissa virtasi kuninkaallista verta, istuutui kunniapaikalle ruhtinattaren viereen, ja kaikki hänen ohitseen kulkevat kumarsivat syvään asettuen paikoilleen arvojärjestyksessä.

Mutta hetmani, kuten näytti, muisti, että nämä olivat viimeiset pidot ennen kauheata sotaa, joka oli ratkaiseva kahden mahtavan valtakunnan kohtalon, sillä hänen kasvoillaan oli levoton ilme. Hän teeskenteli iloa ja tyyneyttä, mutta näytti kuitenkin siltä, kuin kuume olisi häntä kouristellut. Toisinaan hänen korkea otsansa peittyi pilveen, ja lähinnä istuvat saattoivat nähdä sillä hikipisaroita. Hänen katseensa siirtyi vieraasta vieraaseen tutkien etenkin everstien kasvoja. Ja omituista, kaikki hänen ympärillään istuvat ylimykset olivat myöskin levottomia. Hevosenkengän molemmissa päissä juteltiin jo iloisesti, mutta pöydän keskus oli synkkä. Tässä ei kuitenkaan ollut mitään ihmeellistä, sillä pöydän päissä istui everstejä ja ritareita, joita sota ensinnä uhkasi kuolemalla. Helpompi on sodassa kaatua kuin kantaa edesvastuu siitä. Peloton on soturin sielu, joka pestyään verellä synnit pois liitää sotatanterelta taivaaseen, mutta se painaa päänsä alas ja vaipuu neuvotteluihin Jumalan ja omantuntonsa kanssa, joka ratkaisevan päivän aattona ei tiedä, minkä maljan hän ojentaa isänmaalle.

— Hän on aina tuollainen ennen sotaa, — selitti vanha Stankiewicz soturi herra Zagloballe. — Mutta jota synkempi hän on, sitä pahempi viholliselle, sillä taistelupäivänä hän tulee varmaan iloiseksi.

— Niin on jalopeurakin äreä ennen kamppailua, — vastasi herra Zagloba. — Muuten, mitä tulee suuriin sotapäällikköihin, niin heillä on kullakin omat tapansa. Hannibal pelasi noppaa, Scipio Africanus lausui runoja, Koniecpolski vanhempi puhui kauniista naisista, mutta minä mieluimmin otan ennen tappelua pienen nukkumatin, vaikk'ei minulla ole mitään taskumattiakaan vastaan, etenkin jos seurana on hyviä tovereita.

— Katsokaa, hyvät herrat, piispa Parczewski on kalpea kuin palttina! — sanoi Stanislaw Skrzetuski.

— Se johtuu siitä, että hänen täytyy istua kerettiläisen pöydässä peläten syövänsä jotakin saastaista, — selitti herra Zagloba hiljaisella äänellä. — Vanha kansa sanoo, että juomiin nähden pirulla ei ole valtaa, mutta ruokia ja etenkin liemiä on varottava. Niin oli ainakin Krimissä siihen aikaan, kun minä siellä vankina istuin. Tataarilaisten mullat [mulla, muhamettilainen sielunpaimen. Suom. huom.] osasivat valmistaa lampaanlihaa ja sipulia sillä tavalla, että se, joka sitä söi, oli heti valmis luopumaan uskostaan ja tunnustamaan sen niitten lurjuksen profeetakseen.

— Minä en tahdo soimata ruhtinasta, mutta kehoitan kuitenkin siunaamaan ruokanne, sillä joka itseään suojelee, sitä Jumalakin suojelee.

— Mitä te höpisette!… Joka ruokaan ryhtyessään siunaa itsensä, sille ei mitään tapahdu. Meillä on Suur-Puolassa paljon luterilaisia ja kalvinilaisia, mutta en ole koskaan kuullut, että he noituisivat ruoan.

— Niin, teillä on Suur-Puolassa paljon luterilaisia, jotka ovat ryhtyneet vehkeilemään yhdessä ruotsalaisten kanssa, — sanoi Zagloba. — Jos minä olisin nyt ruhtinaan asemassa, niin usuttaisin kaikki koirat noitten lähettien kimppuun enkä syöttäisi niille näitä herkkuja. Katsokaas tuota Lewenhauptia. Se syö kuin teurasnauta ikään. Varmaankin pistää vielä pullat ja leivokset taskuunsa vaimoille ja kakaroille tuliaisiksi… Mutta tuon toisen merentakaisen nimen olen unohtanut… Mikäs se olikaan?

Michal Wolodyjowski istui lähellä, mutta ei kuullut eikä nähnyt mitään, sillä hän istui kahden neidin välissä: hänen vasemmalla puolellaan oli neiti Elisabet Sielawska, noin nelikymmenvuotias nainen, ja oikealla Oleńka Billewicz, jonka toisella puolella Kmicic istui. Elisabet-neiti huojutti viuhkaista päätään lyhyen ritarin yli ja kertoi hänelle jotakin hyvin vilkkaasti. Michal-herra loi häneen silloin tällöin harhailevan silmäyksen hokien: »Niin, armollinen neiti, aivan niin!», mutta ei ymmärtänyt sanaakaan, sillä koko hänen huomionsa oli kiintynyt toiselle puolelle. Hän pyydysteli korvillaan Oleńkan äänen sävyvivahteluja ja puvun kahinaa ja kiersi suuressa surussaan pieniä viiksiään, ikäänkuin olisi niillä tahtonut peloittaa Elisabet-neidin pois.

»Suloinen tyttö! Ja niin hiton sievä!» — ajatteli hän. — »Armollinen Jumala, katso minun puoleeni, sillä tässä maailmassa ei ole orpoa, joka olisi niin hyljätty kuin minä. Sieluni ihan kihelmöi halusta saada uskollinen rakastettu, mutta mihin minä silmäni isken, sen sydämessä asuu jo joku muu soturi. Minne minä kulkuri joutunen?…»

- Entä mitä te aiotte tehdä sodan jälkeen? — kysyi neiti Elisabet
Sielawska suu supussa viuhkallaan leyhyttäen.

— Kuka puhuu luostarista pidoissa? — huudahti Kmicic iloisesti, nojautuen Oleńkan puoleen. — Hei, sehän on herra Wolodyjowski.

— Ei teidänkään tarvitse sellaista ajatella. Jumala antaa kyllä teille vaimon, yhtä hyvän ja kunnollisen kuin itsekin olette.

— Jos joku minulle huilulla soittelisi, niin se ei tuntuisi minusta niin suloiselta kuin teidän äänenne!

Yhä yltyvä puheensorina painoi sanat kuulumattomiin. Maljat nousivat entistä sukkelammin, ja mieliala kohosi. Everstit väittelivät tulevasta sodasta rypistäen kulmakarvojaan ja lennättäen tulisia silmäyksiä. Herra Zagloba kertoi pöytäkunnalleen Zbarazin piirityksestä, niin että kuulijain poskia kuumoitti ja sydämiä sykähdytti. Tuntuisilta, kuin kuolemattoman »Jarema»-sotapäällikön henki olisi puhaltanut halki salin täyttäen soturien mielet sankarillisella innostuksella.

Salin toisessa päässä alkoi suuri kello lyödä kahtatoista ilmoittaen puoliyön tulosta, ja samalla tärisytti linnan pihalta kuuluva tykkien jyske ikkunoita ja muureja.

Syntyi hälinä, kun useat hyppäsivät tuoleiltaan ylös paremmin nähdäkseen, mitä oli tapahtunut. Piispaa oli ruvennut niin heikottamaan, että hovimarsalkan täytyi tukea häntä kaksin käsin kainaloista Wendenin vojevodattaren pirskottaessa vettä piispan kasvoille..

— Eläköön Puola! Pereant hostes! [Surma vihollisille!] — huusi Zagloba, mutta tykkien jyske vaimensi hänen huutonsa.

- Kolmetoista, neljätoista… Piispa on tottumaton jyskeeseen… Hän on pilannut ilon, sillä ruhtinaskin näyttää synkemmältä… Katsokaa, hyvät herrat, hän istuu kuin kivettynyt!… Viisitoista, kuusitoista… Hei, paukkuu kuin sodassa! Yhdeksäntoista, kaksikymmentä!

— Hiljaa siellä! Ruhtinas aikoo puhua! — huudettiin eri kulmilta pöytää.

Syntyi syvä hiljaisuus, ja kaikki katseet kohdistuivat Radziwilliin, joka seisoi kuin jättiläinen malja kädessä. Mutta mitä läsnäolijat näkivätkään!…

Hänen kasvonsa näyttivät suorastaan kauheilta, sillä ne eivät olleet kalpeat, vaan siniset, ja hymy, jonka ruhtinas oli pakottanut kasvoilleen, oli muuttunut suonenvetoiseksi irvistykseksi. Hänen hengityksensä muuttui yhä raskaammaksi, leveä rinta aaltoili kullatun viitan alla ja silmät olivat puoleksi ummessa. Hänen mahtavissa kasvoissaan oli jotakin kauhistuttavaa ja jääkylmää kuin kuolevan ilmeessä.

Ja pahaaennustava aavistus kouristi kaikkien sydämiä, levoton odotus nousi kaikkien kasvoille.

— Hyvät herrat!… Useat teistä… tulevat varmaan ihmettelemään… tätä maljaa… mutta se, joka minuun luottaa ja uskoo… joka toivoo isänmaalleen parasta… ja joka tahtoo pysyä minun huoneeni ystävänä… se kohottaa tämän maljan mielellään… ja yhtyy minuun: Vivat Carolus Gustavus rex!… joka tästä päivästä on meidän armollisin hallitsijamme!

— Vivat! — toistivat lähetit Lewenhaupt ja Skytte ja muutamat ulkomaalaiset upseerit.

Mutta muualla salissa vallitsi kolkko hiljaisuus. Everstit ja aateliset katsoivat toisiinsa hämmästyneinä, ikäänkuin kysyen, oliko ruhtinas menettänyt järkensä. Vihdoin kuului eri puolilta pöytää ääniä:

Radziwill seisoi yhä ja hengitti täysin rinnoin, ikäänkuin raskas taakka olisi romahtanut hänen hartioiltaan. Kasvojen väri muuttui vähitellen entiselleen. Vihdoin hän kääntyi herra Komorowskin puoleen ja sanoi:

— On aika tehdä sopimus tiettäväksi, jotta arvoisa aateli osaisi sitä noudattaa. Lukekaa!

Komorowski nousi, aukaisi edessään olevan pergamenttikäärön ja rupesi lukemaan kovaosaista sopimusta, joka alkoi näin:

— »Voimatta paremmin ja edullisemmin toimia nykyisissä onnettomissa olosuhteissa ja kadotettuamme kaiken toivon saada apua armollisimmalta kuninkaaltamme me Liettuan suuriruhtinaskunnan aateliset ja säädyt välttämättömyyden pakosta antaudumme Ruotsin armollisimman kuninkaan suojeluksen alaisiksi seuraavilla ehdoilla:

1) Taistelemme yhdessä yhteisiä vihollisia vastaan, lukuunottamatta Puolan kuningasta ja kruunua.

2) Liettuan suuriruhtinaskuntaa ei yhdistetä Ruotsiin, vaan tulee se olemaan tähän maahan samassa suhteessa kuin tähän saakka Puolaan, s.o. kansa kansan, senaatti senaatin ja ritaristo ritariston vertainen kaikissa suhteissa kummassakin maassa.

Ja herra Komorowski luki yhä edelleen keskellä kauhun hiljaisuutta, mutta kun hän tuli siihen paikkaan, jossa sanottiin: »… Tämän sopimuksen me vahvistamme allekirjoituksillamme omasta ja jälkeentulevaistemme puolesta luvaten ja sitoutuen…» — niin silloin kävi humaus yli salin kuin myrsky olisi nousemassa. Mutta ennenkuin myrsky ennätti puhjeta, puuttui harmaapäinen herra Stankiewicz puheeseen ja alkoi rukoilla:

— Teidän ruhtinaallinen ylhäisyytenne! Me emme voi uskoa korviamme! Kristuksen nimessä! Näinkö on Wladyslawin ja Sigismund Augustuksen työ menevä hukkaan? Kuinka me voimme ja onko meillä oikeutta hylätä veljemme ja ryhtyä liittoon vihollisen kanssa? Teidän ruhtinaallinen ylhäisyytenne, muistakaa nimeänne, jota kannatte, muistakaa isänmaalle tekemiänne palveluksia, muistakaa sukunne tähän saakka tahratonta kunniaa ja hävittäkää tuo häpeällinen asiakirja! Tiedän, etten rukoile teitä vain omassa nimessäni, vaan kaikkien täällä olevien soturien ja aatelisten nimissä. Meilläkin täytyy olla oikeus saada päättää omasta kohtalostamme. Teidän ruhtinaallinen ylhäisyytenne, älkää tehkö sitä, vielä on aikaa muuttaa päätös!… Olkaa armollinen itsellenne, olkaa armollinen meille, olkaa armollinen isänmaalle!

Ja kaikki everstit riensivät hänen luokseen, harmaapäinen Stankiewicz lankesi polvilleen, ja yhä kovemmin kaikuivat äänet:

— Älkää tehkö sitä! Olkaa meille armollinen! Radziwill nosti päänsä mahtavasti; hänen silmänsä säihkyivät vihasta. Hän lausui:

— Tekö, hyvät herrat, ensimmäisinä tahdotte osoittaa uppiniskaisuutta? Sopiiko soturin vastustaa päällikkönsä ja hetmanin tahtoa? Tahdotteko te opettaa minulle, mikä on isänmaan paras? Täällä ei nyt pidetä valtiopäiviä eikä kysytä teidän mielipidettänne, ja minä vastaan teoistani Jumalan edessä!

Hän löi kämmenellään leveään rintaansa katsoen säihkyvin silmin sotureihin ja kuulutti kohta kovalla äänellä:

— Ken ei ole minun puolellani, se on minua vastaan! Minä tunnen teidät ja tiesin, mitä oli tapahtuva… Mutta muistakaa, että miekka riippuu päittenne päällä!…

Samassa kuului kaksin käsin päätään pitelevän Stanislaw Skrzetuskin epätoivoinen huudahdus:

— Älkää rukoilko häntä, se on turhaa! Hän on kauan kantanut sydämellään tuota käärmettä!… Voi sinua, Puola raukka! Voi meitä kaikkia!

— Kaksi ylimystä pettää isänmaansa kumpikin eri puolella valtakuntaa! — huudahti Jan Skrzetuski. — Kirous tälle talolle… häpeä ja Jumalan viha!

Herra Zagloba, joka tähän saakka oli ollut mykkänä, kuin hämmästyksen lyömänä, puhkesi puheeseen:

— Kysykää häneltä, paljonko ruotsalaiset ovat hänestä maksaneet?
Montako killinkiä? Äh, sinä Juudas Iskariot! Kuolkoon hän epätoivosta!
Sammukoon hänen sukunsa! Piesköön saatana sielun hänen ruumiistaan!
Petturi! Petturi! Kolminkertaisesti: petturi!

Epätoivon vimmassa sieppasi Stankiewicz vyöstään everstin komentosauvan ja viskasi sen ruhtinaan jalkoihin, että lattia kolisi. Toisena viskasi komentosauvansa Mirski, kolmantena Jozefowicz, neljäntenä Hoszczyc, viidentenä kalmankalpea Wolodyjowski, kuudentena Oskierka. Sauvat kolisivat ja yhä äänekkäämmin huudettiin:

Veri syöksähti mahtavan magnaatin päähän, ja hänen kasvonsa muuttuivat sinisenpunaisiksi. Näytti siltä kuin olisi hän pian kaatunut kuolleena maahan.

Samassa paukahti neljä saliin johtavaa pariovea auki, ja oviin ilmaantui skottilaista jalkaväkeä, synkkää ja uhkaavaa, musketit käsissä. Pääovesta marssi Ganchoff sisään valitun osaston etunenässä.

— Minä olen sotilas ja tottelen hetmaniani. Jumala minut tuomitkoon! — sanoi Charlamp siirtyen oikealle puolelle salia.

— Kansalaisena minä panen vastalauseen, mutta sotilaana minun täytyy totella, — sanoi Niewiarowski, joka, vaikka olikin viskannut pois komentosauvansa, nähtävästi Radziwillin vihaa peläten taipui.

Heitä seurasi muutamia muita upseereja ja joukko aatelisia. Mutta
Mirski, Stankiewicz, Wolodyjowski, Hoszczyc, Oskierka, molemmat
Skrzetuskit, Zagloba ja suuri osa upseereja ja aatelia jäi seisomaan
paikoilleen.

Kun ruhtinas oli kohottanut maljan Kaarle Kustaalle, oli Kmicic muiden mukana syöksynyt pystyyn, hänen silmänsä olivat suurentuneet kauhusta, ja hän oli kuin kivettyneenä jäänyt seisomaan mutisten:

— Olen iäksi kirottu! Nielköön maa minut!… — vaikeroi ritari tarttuen molemmin käsin tukkaansa.

Neiti Billewiczin kasvot sävähtivät punaisiksi, ja tähdenkirkkaat silmät iskivät Kmiciciin:

— Häpeä niille, jotka asettuvat hetmanin puolelle!… Valitkaa!…
Kaikkivaltias Jumala!… Mitä teette?… Valitkaa!…

— Jumala!… Jumala!… voihki Kmicic. Sillävälin huudot yhä kajahtelivat salissa, toiset viskasivat vielä komentosauvojaan ruhtinaan jalkoihin, mutta Kmicic ei liittynyt heihin. Hän ei lähtenyt myöskään paikaltaan, kun ruhtinas huusi: »Ganchoff ja Kmicic! Tännepäin!» ja kun skottilainen jalkaväenosasto marssi saliin. Hän seisoi liikkumattomana murheen ja epätoivon murtamana tuijottaen mielettömästi eteensä huulet sinisinä.

— Oleńka!… Oleńka!… — huusi hän valittavalla äänellä kuin lapsi, jota on kohdannut vääryys.

— Pois… petturi! — vastasi hän lujasti. Samassa Ganchoff komensi: »Eteenpäin, mars!» ja skottilaiset marssivat pois vieden vangit mukanaan.

Kmicic läksi heidän jälkeensä kuin unissakävijä tajuamatta minne ja miksi menee.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Vielä samana yönä ruhtinas neuvotteli pitkän aikaa Wendenin vojevodan, herra Korfin ja ruotsalaisten lähettien kanssa. Sopimuksen julkaiseminen oli pettänyt hänen toiveensa ja paljastanut synkän tulevaisuuden. Hän oli kyllä laskenut saavansa kokea vastarintaa, mutta hän oli myöskin toivonut puoluelaisia; vastustus oli kuitenkin paljon suurempi kuin mitä hän oli arvellut. Paitsi muutamia kymmeniä kalvinilaisia aatelismiehiä ja kourallista ulkomaalaisia upseereja, joilla tässä asiassa ei voinut olla sananvaltaa, olivat kaikki asettuneet sopimusta vastaan, jonka hän oli tehnyt Ruotsin kuninkaan Kaarle Kustaan tai oikeammin hänen sotamarsalkkansa ja lankonsa Magnus Gabriel de la Gardien kanssa.

Ruhtinas oli tosin käskenyt vangitsemaan uppiniskaiset upseerit — mutta mitä hyötyä siitä oli? Mitä miehistö sanoisi sellaisesta? Tulisihan se vaatimaan päällikkönsä. Ja jollei se hyvällä saisi, niin se ottaisi ne kapinalla tai väkivallalla. Entä mitä tässä tapauksessa ylpeällä ruhtinaalla olisi paitsi muutamia rakuunarykmenttejä ja ulkomaalaista jalkaväkeä?

Sitten koko muu maa, koko sotaisa aatelisto- ja Sapieha, Vitebskin vojevoda, Radziwillien julma vastustaja, joka valtakunnan jakamattomuuden nimessä oli valmis sotaan vaikka koko maailmaa vastaan. Nuo everstit, joilta hän kuitenkaan ei voinut panna päätä poikki, ja nuo puolalaiset lippukunnat nousisivat yhdessä maan kaikkien sotavoimien kanssa Sapiehan johdolla häntä vastaan, ja ruhtinas Radziwill olisi ilman armeijaa, ilman kannattajia, ilman merkitystä… Mitä silloin voisikaan tapahtua?

Tällaiset kysymykset olivat peloittavia, sillä itse asemakin oli peloittava. Ruhtinas ymmärsi hyvin, että siinä tapauksessa sopimus, jota hän oli salaa niin ahkerasti valmistanut, menettäisi kaiken merkityksensä, ja ruotsalaiset alkaisivat häntä vähäksyä ja ehkäpä kostaakin kärsimänsä tappion. Ruhtinas oli tosin luovuttanut heille Birźensä uskollisuuden pantiksi, mutta siten hän oli vain entistä enemmän heikontanut voimiaan.

Kaarle Kustaa olisi valmis kaksin käsin kantamaan palkintoja ja kunnianosoituksia mahtavalle Radziwillille, mutta heikkoa ja kaikkien hylkäämää hän tulisi halveksimaan. Mutta jos onnen pyörä toisi voiton Jan Kasimirille, silloin olisi lopullinen tuho tullut tälle mahtavalle miehelle, jolla vielä aamulla ei ollut vertaistaan koko valtakunnassa.

Kun Wendenin vojevoda ja lähetit olivat lähteneet, alkoi ruhtinas kaksin käsin pusertaa polttavaa päätään ja kulkea nopein askelin pitkin huonetta… Linnan pihamaalta kuului skottilaisten vahtien huutoja ja lähtevien vaunujen jyrinää. Aateliset siellä läksivät talosta niin nopeasti kuin rutto olisi saastuttanut ruhtinaan komean palatsin Kiejdanyssa. Kauhea levottomuus kouristi Radziwillin sydäntä.

Toisinaan hänestä tuntui siltä, kuin hän ei olisikaan yksinään huoneessa, vaan kuin joku toinen kulkisi hänen vieressään ja kuiskaisi hänen korvaansa: yksinäisyyttä, köyhyyttä ja lisäksi häpeätä!… Oliko hän, Vilnon vojevoda ja suurhetmani, jo nöyryytetty ja hylätty? Kukapa olisi vielä eilen voinut uskoa, että Kruununmaassa ja Liettuassa, vieläpä koko maailmassa olisi ainoatakaan ihmistä, joka uskalsi huutaa hänelle vasten naamaa: »Petturi!» Ja nyt oli hän sen kuullut ja eli vielä, ja ne, jotka sen olivat huutaneet, elivät myöskin. Jos hän nyt palaisi saliin, toistaisi kaiku kai vieläkin: »Petturi! Petturi!»

Ja vimmattu viha täytti oligarkin rinnan. Hänen sieraimensa pullistuivat, silmät syytivät säkeniä, verisuonet otsassa turposivat. Hänen tahtoaan oli vastustettu! Ja kiihtynyt mielikuvitus loihti hänen näkyviinsä rangaistuksia ja kidutuksia noille kapinoitsijoille, jotka olivat rohjenneet olla seuraamatta häntä kuin koira isäntäänsä. Hän näki jo heidän verensä tippuvan pyövelin kirveestä, kuuli luitten rusketta ja nautiskeli verisissä mielikuvitteluissaan.

Mutta kun selvä järki muistutti hänelle, että koko sotaväki seisoo noitten kapinoitsijain takana, että hän ei rangaistuksen häntä kohtaamatta voisi ottaa heitä hengiltä, silloin palasi heti sietämätön, helvetillinen tuska hänen sieluunsa, ja joku alkoi taas kuiskata hänen korvaansa:

»Mitä? Eikö edes Radziwillilla ole oikeutta päättää maan kohtalosta? Antaa se Kaarle Kustaalle tai jättää Jan Kasimirille? Lahjoittaa se kenelle hyvänsä?»

Mitä ovat Radziwillit olleet? Mitä olivat he vielä eilen? Mitä on heistä sanottu kaikkialla Liettuassa? Onko kaikki harhaa? Eikö suurhetmanin rinnalla seiso Boguslaw-ruhtinas joukkoineen, hänen takanaan Brandenburgin suuriruhtinas ja kaikkien kolmen takana Kaarle Kustaa, Ruotsin kuningas voittoisine voimineen, joitten edessä saksalaiset äskettäin vapisivat? Ja ojentaapa itse Puolan valtakunta kätensä uutta hallitsijaa kohti ja nöyrtyy saatuaan ensimmäisen tiedon pohjolan jalopeuran tulosta. Kukapa voisi tehdä vastarintaa tälle kukistamattomalle voimalle?

Toisella puolella Ruotsin kuningas, Brandenburgin suuriruhtinas, Radziwillit, vieläpä tarvittaessa Chmielnicki kaikkine joukkoineen, Valakian hospodaari ja Siebenbürgenin Rakóczy, melkein puoli Euroopaa! — toisella puolella Vitebskin vojevoda ja muutamia uppiniskaisia everstejä!… Eikö se ole pilaa, komediaa?

— Kautta Luciferin ja helvetin sotajoukkojen! Minä olen mahtanut tulla hulluksi!… Menköön vaikka joka sorkka Vitebskin vojevodan puolelle!

— Mahtavat ottavat ainoastaan mahtavia liittolaisikseen. Jos Radziwill viskaa Liettuan ruotsalaisten jalkoihin, on hän oleva odotettu vieras, mutta jos hän pyytää apua Liettuaa vastaan, niin häntä tullaan halveksimaan…

Ulkomaalaiset upseerit tulisivat olemaan hänelle uskollisia, mutta heidän joukkonsa ovat riittämättömät, ja jos puolalaiset lippukunnat yhdistyvät Vitebskin vojevodaan, niin on maan kohtalo hänen käsissään. Muuten, jokainen noista ulkomaalaisista upseereista suoritti hyvin käskyn, mutta ei ajanut Radziwillin asiaa täydellä innostuksella, ei ollut sekä sotilas että puolalainen.

Tässä tarvittiin ehdottomasti maan omien miesten apua, sellaisten, jotka nimellään, urhoollisuudellaan, maineellaan ja rohkaisevalla esimerkillään saattaisivat temmata muut mukaansa… Tarvittiin ehdottomasti myöskin puoluelaisia, vaikkapa vain muodon vuoksi.

Mutta ketkä maan omista miehistä olivat liittyneet ruhtinaaseen? Charlamp, tuo vanha, kokenut sotilas, täsmällinen toimissaan, mutta ei mitään muuta. Sitäpaitsi vielä muutamia muita, jotka merkitsivät vieläkin vähemmän. Ei kukaan muu, ei yksikään sellaisista, joita sotajoukko seuraisi, ei yksikään niistä, jotka voisivat ajaa Radziwillin asiaa. Jäljellä oli vain Kmicic, nuori, yritteliäs, rohkea soturi, jolla oli kuuluisa nimi ja voimakas lippukunta, jonka hän oli osaksi omalla kustannuksellaan muodostanut, mies, joka oli kuin luotu johtamaan Liettuan kaikkia levottomia sieluja. Jos hän ottaisi Radziwillin asian omakseen, niin hän antautuisi sille koko sielullaan, seuraisi hetmaniansa sokeasti ja puhuisi kaikkialla hänen puolestaan. Sellainen apostoli merkitsisi enemmän kuin kokonaiset sotajoukot, kuin kokonaiset rykmentit ulkomaalaisia. Hän osaisi valaa nuoren ritariston mieleen omaa uskoaan ja koota Radziwillin leiriin vahvasti väkeä. Mutta hänkin epäröi huomattavasti. Hän ei tosin ollut viskannut komentosauvaansa vojevodan jalkoihin, mutta ei ollut myöskään asettunut hänen puolelleen.

»Kehenkään ei voi luottaa, kenestäkään ei voi olla varma», — ajatteli synkkä ruhtinas. — »Kaikki liittyvät Vitebskin vojevodaan, eikä kukaan tahdo kanssani jakaa…»

Huoneessa alkoi pimetä, sillä kynttilät paloivat karstalle. Kuun valo tulvi ikkunoista sisälle. Radziwill tuijotti tuohon valovirtaan ja vaipui ajatuksiinsa.

Hänestä näytti, kuin kuunvalosta olisi muodostunut ihmisvartaloita, niitä muodostui yhä enemmän ja enemmän, kunnes vihdoin kokonainen sotajoukko marssi häntä kohti leveätä kuutamoista tietä pitkin. Siinä oli raskaita haarniskaisia husaari- ja kevyitä ratsuväenrykmenttejä, kokonainen metsä lippuja liehui niitten yläpuolella, ja ensimmäisenä ratsasti paljain päin muuan mies, nähtävästi triumfaattori, joka palasi voittoisasta taistelusta. Ympärillä vallitsi hiljaisuus, ja ruhtinas kuuli selvästi sotajoukkojen ja kansan huutoa: »Vivat defensor patriae! Vivat defensor patriae!» [Eläköön isänmaan pelastaja!] Sotajoukko lähestyi yhä; vihdoin hän saattoi erottaa ylipäällikön kasvonpiirteet. Komentosauvasta ja kädessä olevan kypärän monista viuhkoista päättäen se oli suurhetmani.

— Nimeen Isän ja Pojan! - Se on Sapieha, se on Vitebskin vojevoda! Entä missä minä olen? Mikä on tullut osakseni?

Ruhtinas löi kämmeniään yhteen. Viereisessä huoneessa vahtia pitävä
Harasimowicz ilmaantui silmänräpäyksessä ovelle ja kumarsi syvään.

— Valoa! — käski ruhtinas. Harasimowicz niisti karstan kynttiläin sydämistä, poistui, mutta palasi tuossa tuokiossa tuoden kynttelikön.

— Teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän, — on jo aika käydä levolle…
Kukot ovat kiekuneet jo toistamiseen.

— Ei haluta! — vastasi ruhtinas. — Nukahdin vähäisen ja painajainen alkoi minua kiusata. Mitä uutta?

— Muuan aatelismies on tuonut kirjeen, mutta minä en rohjennut astua sisään kutsumatta.

Harasimowicz ojensi sinetöidyn kirjeen, jonka ruhtinas avasi ja luki.
Se kuului:

»Jumala varjelkoon teidän ylhäisyyttänne teoista, jotka voivat tuottaa suvullemme häpeätä ja turmiota! Pelkkä ajatuskin siihen suuntaan voi antaa, ei kruunua, vaan jouhipaidan. Sukumme suuruus on lähellä sydäntäni, kuten näkyy siitäkin, että olen Wienissä koettanut hankkia meille äänioikeuden keisarillisilla valtiopäivillä. Mutta isänmaatani yhtä vähän kuin kuningastani en petä minkään maallisen palkinnon tai mahtavuuden tähden, jottei minun moisen teon jälkeen tarvitsisi kantaa häpeätä elämässä ja kirousta kuolemassa. Ajatelkaa esi-isiemme ansioita ja tahratonta mainetta ja rukoilkaa armoa Jumalalta, niin kauan kuin vielä on mahdollista! Vihollinen piirittää minua Nieswiezissä, enkä tiedä, tuleeko tämä kirje perille, mutta vaikka joka hetki uhkaa minua häviöllä, niin en pyydä Jumalaa pelastamaan minua piirityksestä, vaan teitä moisista aikeista. Vaikkakin onnettomuus jo osaksi on tapahtunut, on vielä mahdollista peräytyä ja pikaisella parannuksella sovittaa synti. Älkää toivoko minulta apua, sillä sanon jo etukäteen, että huolimatta sukulaisuudestamme minä liityn sotavoimineni valtiovarainhoitajaan ja Vitebskin vojevodaan ja sata kertaa mieluummin käännän aseeni teidän ylhäisyyttänne vastaan kuin vapaaehtoisesti sekaannun moiseen häpeälliseen petokseen. Jumalan haltuun!

Michal Kazimierz Radziwill,
Nieswieźin ja Olykan ruhtinas, Liettuan suuriruhtinaan pöydänkattaja.»

Kun hetmani oli lukenut kirjeen, antoi hän sen painua polvelleen ja alkoi huojuttaa päätään huulilla sairaalloinen hymy.

»Hänkin hylkää minut, sukulainen kieltää minut siitä syystä, että aioin antaa suvullemme ennenkuulumattoman loisteen!… Haa! Vaikeata! Jäljellä on vielä Boguslaw-serkkuni, joka ei minua jätä… Meidän puolellamme ovat suuriruhtinas ja Kaarle Kustaa, ja se, ken ei halua kylvää, se ei tule myöskään niittämään…»

— On reuhtonut kuin hullu ja huutanut kuolemaa avukseen. Aikoi paeta Billewiczien jälkeen, mutta vartijat saivat kiinni. Tarttui miekkaan, mutta hänet sidottiin köysiin. Nyt hän makaa rauhallisena.

— Unohdin! — vastasi ruhtinas. — Avaa ikkuna, täällä on niin tukahduttava, ja hengenahdistus vaivaa minua. Sano Charlampille, että lähteköön heti Upitaan ja tuokoon tänne siellä olevan lippukunnan. Anna hänelle rahaa ja käske maksamaan sotilaille ensimmäisen neljänneksen palkka ja antamaan heidän huvitella… Sano myöskin, että hän saa Dydkiemen maatilan, jonka otan pois Wolodyjowskilta. Taas tuo hengenahdistus… Odota!

‒ Se on totta! Lähetä hänet tänne. Tahdon puhua hänen kanssaan. Mutta anna ottaa häneltä köydet pois.

Harasimowicz meni. Ruhtinas otti venetsialaisesta lippaasta pistolin ja pani sen pöydälle kätensä ylettyville.

Neljännestunnin kuluttua tuli Kmicic neljän skottilaisen saattamana.
Ruhtinas käski sotilaita poistumaan. He jäivät kahden.

Nuoren miehen kasvot olivat kalpeat kuin niissä ei olisi ollut ainoatakaan veripisaraa. Hänen silmänsä vain loistivat kuumeisesti, mutta muuten hän oli perin rauhallinen ja, kuten näytti, vaipunut äärettömään epätoivoon.

— Tulen olemaan kirottu, jollen valaani pidä; tulen olemaan kirottu, jos sen pidän! — sanoi Kmicic. — Minusta on kummassakin tapauksessa kaikki yhdentekevää!

— Kuukausi sitten laki ja tuomiot minua uhkasivat murhien tähden… Nyt minusta tuntuu, että olin silloin viaton kuin lapsi.

‒ Ennenkuin lähdet tästä huoneesta, olet tunteva itsesi vapaaksi kaikista synneistäsi, — vakuutti ruhtinas.

— Mitä sinun mielestäsi minun olisi pitänyt tehdä kahdelle sata kertaa minua voimakkaammalle viholliselle, joita vastaan en olisi voinut puolustaa maata?

— Minä kadehdin teitä, sotureita, jotka noin helposti voitte viskata painavan taakan hartioiltanne. Kaatua! Ken on katsonut kuolemaa silmiin eikä pelkää sitä, sille mikään maailmassa ei ole sen helpompaa. Te ette välitä siitä, ette tule ajatelleeksi sitä, että jos minä nyt olisin aloittanut hurjan sodan ja kaatunut tekemättä sopimusta, niin kiveä ei olisi jäänyt kiven päälle koko maassa. Jumalan kiitos, ettei niin käynyt, sillä silloin minun sieluni ei olisi taivaassakaan saanut rauhaa. Oi, kolminkertaisesti onnellisia te, jotka voitte kaatua!… Luuletko sinä, ettei elämän taakka jo rasita minua, etten kaipaa jo ikuista unta ja lepoa? Mutta katkera kalkki on tyhjennettävä pohjaan saakka. Minun täytyy pelastaa tämä onneton maa ja sentähden ottaa, kantaakseni uusi taakka. Soimatkoot kadehtijani minua ylpeäksi, sanokoot, että minä petän isänmaani ylentääkseni itseäni. Jumala näkee, Jumala tuomitkoon, jos tavoitan ylentymistä, ja enkö kieltäytyisi siitä, jos se olisi mahdollista… Näyttäkää te, jotka tuomitsette minua, tie pelastukseen. Näyttäkää te, jotka minua petturiksi sanotte, tämä tie, niin minä heti revin rikki tämän asiakirjan ja herätän kaikki lippukunnat marssiakseni vihollista vastaan.

— No, miksi vaikenet? — huusi Radziwill. — Minä panen sinut suurhetmanin ja Vilnon vojevodan paikalle, äläkä sitten kaadu, sillä siitä ei ole kysymys, vaan pelasta maa. Valloita takaisin viholliselta menetetyt vojevodakunnat, kosta Vilnon tuho, puolusta Samogitiaa ruotsalaisia vastaan tai, mieluimmin, puolusta koko valtakuntaa ja aja kaikki viholliset maasta!… Hyökkää yksin tuhansia vastaan, mutta älä kaadu!… Älä kaadu, sillä se ei ole luvallista, vaan pelasta maa!…?

— En ole hetmani enkä Vilnon vojevoda, — vastasi Kmicic, — ja mikä ei minulle kuulu, siitä en välitä… Mutta jos on yksin hyökättävä tuhatta vastaan, niin hyökkään!

— Kuulehan, soturi: jollei sinun asiasi ole pelastaa maata, niin jätä se minun tehtäväkseni ja luota minuun!

— En voi! — sanoi Kmicic purren hammasta. Radziwill ravisti päätään ja jatkoi:

— Muihin en ollut luottanut, odotin mitä tapahtuikin, mutta sinuun nähden petyin. Älä keskeytä, vaan kuuntele… Olen nostanut sinut jaloillesi, vapauttanut sinut rangaistuksista, kiintynyt sinuun kuin isä poikaansa. Ja minkätähden? Koska pidin sinua rohkeana soturina ja valmiina suuriin töihin. Tarvitsin juuri sellaisia miehiä, en sitä salaa. Ympärilläni ei ollut ainoatakaan miestä, joka olisi uskaltanut katsoa päin aurinkoa silmäänsä räpäyttämättä. He olivat kaikki vähäpätöisiä ja heikkohenkisiä. Sellaisia ei pidä milloinkaan johtaa millekään muulle tielle kuin mitä he tai heidän isänsä ovat astuneet, sillä muuten he huutaisivat, että heidät johdetaan perikatoon. Mutta mihin, jollei juuri perikatoon, kaikki nuo vanhat tiet ovat johtaneet? Miten on käynyt sen valtakunnan, joka kerran koko maailman peloitti?

— Jumalan vihan hetket ovat koittaneet, sellaisten onnettomuuksien ja rappiotilan aika on tullut, ettemme tavallisin keinoin voi voittaa tautia itsessämme, ja kun minä tahdon käyttää uusia, jotka voivat parantaa, niin silloin minut jättävät nekin, joitten valmiuteen olen luottanut, jotka ovat olleet velvollisia luottamaan minuun, jotka ovat ristiinnaulitun kautta vannoneet uskollisuutta… Kristuksen veren ja haavojen kautta! Luuletko sinä ehkä, että olen ikuisiksi ajoiksi asettunut Kaarle Kustaan suojeluksen alaiseksi, että todenteolla ajattelen yhdistää tämän maan Ruotsiin, että tämä sopimus, josta minua on petturiksi syytetty, tulisi kestämään vuotta kauempaa?… Miksi katsot minuun noin hämmästyneenä?… Saat nähdä, että hämmästyt vielä enemmän, kun kuulet kaikki… sillä täällä tulee tapahtumaan jotakin, jota kukaan ei aavista, jota tavallinen ihmisjärki ei käsitä. Mutta minä sanon sinulle, älä vapise, sillä siinä on maan pelastus. Älä peräydy, sillä jollen saa apua keneltäkään, niin minä ehkä menehdyn, mutta minun kanssani menehtyvät valtakunta ja te kaikki — iäksi! Minä yksin voin pelastaa isänmaan, mutta sitä varten minun täytyy ensin poistaa kaikki esteet tieltäni. Surma sille, joka minua tulee vastustamaan, sillä Jumala itse tulee rankaisemaan häntä minun käteni kautta, olkoonpa se sitten Vitebskin vojevoda, valtiovarainhoitaja Gosiewski, armeija tai uppiniskainen aatelisto. Tahdon pelastaa isänmaan, ja kaikki tiet, kaikki keinot ovat siihen tarkoitukseen käytettäviä… Vaaran hetkinä Roomassa nimitettiin diktaattoreja… Sellaisen vallan, ei! — vielä suuremman vallan minä tarvitsen nyt. Kunnianhimo ei minua siihen kiihoita, — kuka tuntee olevansa kykenevä siihen, hän ottakoon sen minun sijastani! Mutta kosk'ei ketään ole, otan minä sen, jolleivät nämä muurit raukea ylitseni!…

Sen sanottuaan ruhtinas ojensi molemmat kätensä ylös, ikäänkuin hän todellakin olisi tahtonut torjua raukeavia muureja, ja hänessä oli jotakin niin jättiläismäistä, että Kmicic peräytyi hämmästyneenä Vihdoin hän kysyi aivan toisenlaisella äänellä:

— Mitä teidän ylhäisyytenne oikeastaan haluaa?… Mikä on päämääränne?…

— Onpa aika, että kerron sinulle kaikki… — sanoi ruhtinas. Valtakunta joutuu perikatoon… sitä ei voi välttää. Meidän tulee ensisijassa pelastaa haaksirikosta tämä osa valtakuntaa, joka on meidän varsinainen synnyinmaamme… ja sitten, sitten on kaiken noustava tuhkasta kuin feniks-lintu… Minä sen teen, ja kruunun, jota tavoitan, painan minä päähäni kuin raskaan taakan. Vanhan haudasta on uusi nouseva… Olen jättänyt tämän maan ruotsalaisille, voittaakseni heidän avullaan toisen vihollisen, karkoittaakseni hänet pois synnyinmaamme rajojen sisältä ja sanellakseni hänelle omassa pääkaupungissaan rauhanehdot. Kuunteletko sinä? Mutta tuossa kallioisessa, nälkäisessä Ruotsissa ei ole kylliksi väkeä eikä voimaa valloittamaan koko Puolan valtakuntaa. He voivat kerran, toisen voittaa meidän sotajoukkomme, mutta orjuuttaa he eivät meitä voi. Jos jokaisen kymmenen kansalaisen osalle tulisi yksi ruotsalainen vartija, niin tulee heillä kuitenkin olemaan vartijain puute. Kaarle Kustaa tietää sen varsin hyvin eikä tahdo eikä voi valloittaa koko valtakuntaa. Hän ottaa Preussin ja enintään osan Suur-Puolaa, ja sillä hyvä. Mutta voidakseen rauhassa hallita uusia valtauksiaan hänen on särettävä liittomme puolalaisen Kruununmaan kanssa. Jos minä kieltäydyn siitä kruunusta, jonka Jumala ja onni laskevat päähäni, niin ruotsalaiset antavat sen sille, joka tällä hetkellä on todellisuudessa maan valtias… [Tarkoitetaan Venäjän tsaaria, mutta sensuuriolosuhteitten tähden tekijä ei ole voinut sitä suoraan sanoa. Yleensä puolalaisessa alkutekstissä »venäläisten» nimittäminen vältetään käyttämällä heistä muita nimityksiä, kuten »hyperboreit», »septentrionit» y.m.] Mutta Kaarle Kustaa ei sitä mielellään tekisi, koska se liian suuressa määrässä lisäisi naapurin mahtavuutta ja tekisi hänestä uhkaavan vastustajan. Jollen minä ota Liettuan kruunua vastaan, niin tulee siten tapahtumaan. Onko minulla siis oikeutta kieltäytyä? Voinko sallia sen tapahtuvan, mikä veisi meidät perikatoon? Kymmenennen, sadannen kerran kysyn: onko toista tietä pelastukseen? Ei! Tapahtukoon Jumalan tahto! Otan sen taakan hartioilleni. Ruotsalaiset ovat puolellani, vaaliruhtinas ja sukulaiseni lupaavat apuaan. Vapautan maan sodasta! Voitoilla ja rajojen laajentamisella alkaa sukuni hallitusvalta. Rauha ja ahkeruus tulevat kukoistamaan, eikä tuli tule enää hävittämään kaupunkeja eikä kyliä. Niin tulee tapahtumaan ja niin täytyy tapahtua… sillä tunnen itsessäni voimaa ja väkevyyttä. Minä tahdon maan parasta, ja sentähden minun päämääräni onkin korkealla… Ja tässä taivaallisessa valossa ja noitten tähtien tuikkiessa vannon — jos vain saan terveenä pysyä — että minä olen rakentava tämän romahtaneen rakennuksen uudelleen ja lujemmaksi kuin mitä se tähän saakka on ollut.

Ruhtinaan silmät säihkyivät, ja koko hänen olemuksensa säteili niin omituisesti.

— Teidän ylhäisyytenne! — huusi Kmicic. — Minun järkeni ei voi käsittää tätä, päätäni pakottaa, silmäni kaihtavat katsoa eteensä!

— Sitten, — jatkoi Radziwill seuraten omaa ajatustaan, — sitten… Ruotsalaiset eivät riistä Jan Kasimirilta kruunua, vaan jättävät hänelle Masovian ja Vähän-Puolan. Jumala ei ole suonut hänelle jälkeläistä. Sitten tulevat uudet vaalit… Kenen he valitsevat, jos tahtovat säilyttää liiton Liettuan kanssa? Milloinka Puola kohosi mahtavuuteen ja kukisti ristiritarien vallan? Silloin, kun sen valtaistuimella istui Wladyslaw Jagiello. Niin nytkin… Puolalaiset eivät voi valita valtaistuimelle ketään muuta kuin sen, joka hallitsee täällä Liettuassa, eivät voi eivätkä valitse, sillä saksalaiset ja turkkilaiset sulkisivat heidät tukahduksiin, kun kasakat jo muutenkin käyvät rintaan kiinni. He eivät voi! Sokea on se, joka ei sitä näe, ja typerä se, joka ei ymmärrä! Ja silloin yhdistyvät molemmat maat taas muodostaakseen yhtenäisen valtakunnan minun sukuni johdolla! Silloin saamme nähdä, voivatko nuo skandinavialaiset pikkukuninkaat pitää hallussaan preussilaisia ja suurpuolalaisia alueita. Silloin sanon heille: quos ego! [latinalainen uhkaus: »Kyllä minä teille!…»], ja minä poljen heidät jalallani kuoliaiksi ja luon sellaisen valtakunnan, jonka vertaista mahtavuudessa ei vielä ole nähty. Ehkä me viemme ristin ja tulen Konstantinopoliin saakka ja lyömme kaikki vihollisemme, samalla kuin maan rajojen sisäpuolella vallitsee rauha. Suuri Jumala, joka tähtien kulkua johdat, salli minun pelastaa tämä onneton maa Sinun ja koko kristikunnan kunniaksi, anna minulle miehiä, jotka ymmärtävät minun tarkoitukseni ja tahtovat auttaa minua!… Tässä seison…

— Mene! Hylkää minut! Viskaa buzdyganisi minun jalkoihini! Riko valasi! Sano minua petturiksi!… Älköön siitä orjantappurakruunusta, joka minun päähäni lasketaan, puuttuko ainoatakaan oasta! Tuhoa maa, suista se perikatoon, vedä takaisin käsi, joka voisi pelastaa sen, ja astu Jumalan tuomioistuimen eteen… Siellä meidät tuomittakoon…

— Teidän ylhäisyytenne! Minä seuraan teitä vaikka kuolemaan! Isänmaan isä! Pelastaja!

Radziwill laski molemmat kätensä hänen päänsä päälle, ja taas seurasi hetken hiljaisuus. Huuhkaja vain yhä huhusi ylhäällä tornissa.

— Kaikki saat, mitä olet toivonut, — sanoi ruhtinas juhlallisesti. —
Sinulta ei mitään tulla kieltämään, ja sinun osaksesi on tuleva enemmän
kuin isäsi ja äitisi olisivat suoneet… Nouse, tuleva suurhetmani ja
Vilnon vojevoda!…

TOINEN KIRJA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Herra Zagloban päässä oli kihissyt kovasti, kun hän kolme kertaa oli viskannut kauhealle hetmanille päin naamaa sanan »petturi». Sitten, kun viini oli haihtunut hänen päästään ja hän huomannut olevansa yhdessä molempien Skrzetuskien ja Michal Wolodyjowskin kanssa Kiejdanyn linnan kellarissa, sitten vasta hän käsitti, minkälaisen vaaran alaiseksi oli joutunut, ja alkoi käydä levottomaksi.

— Mitähän tästä on tuleva? — kysyi hän katsoen alakuloisesti pieneen ritariin, johon hän tavallisesti raskaina hetkinä pani kaiken toivonsa.

— Elämme sellaista häpeän aikaa, jollaista ei Puola eikä maailmakaan ole vielä nähnyt! — sanoi Jan Skrzetuski.

— Hyvä, jos saamme elää, — virkkoi siihen Zagloba, — silloin voisimme hyvällä esimerkillä herättää muissa hyveitä. Mutta saammeko elää? Siitä nyt kysymys onkin!…

— Kauheata, uskomatonta! — huudahti Stanislaw Skrzetuski. — Missä on moista tapahtunut? Auttakaa minua, hyvät ystävät, sillä tunnen järkeni pimenevän!… Kaksi sotaa, kolmas kasakkain… ja kaiken lisäksi pettureita niin rutosti: Radziejowski, Opalinski, Grudzinski, Radziwill! Maailman loppu lähestyy, tuomiopäivä on tulossa! Parempi olisi että maa vaipuisi jalkaimme alla. Totta totisesti, hulluksi tulen!

Ja päätään pidellen hän alkoi harpata pitkin kellaria kuin villipeto häkissä.

— Pitäisiköhän rukoilla, vai mitä? — vaikeroi hän. — Jumala, ole meille armollinen!

— Rauhoittukaa, hyvä mies! — sanoi Zagloba. — Nyt ei sovi ruveta epätoivoiseksi!

— Jumaliste! — tiuskaisi hän Zagloballe. — Sinähän juuri keksit lähteä tämän petturin luo! Piru teidät molemmat periköön!

— Pysy järjissäsi, Stanislaw! — sanoi Jan ankarasti. — Kukaan ei voinut aavistaa, että näin tuli käymään… Kärsi, niinkuin muutkin saavat kärsiä, ja tiedä, että täällä on meidän paikkamme, juuri täällä… Jumala, armahda isänmaatamme, äläkä sääli meitä!

Stanislaw ei virkkanut sanaakaan, väänteli vain käsiään, niin että jäsenet rusahtelivat.

He vaikenivat. Herra Wolodyjowski vain vihelteli hampaittensa läpi näyttäen olevan välinpitämätön kaikesta, vaikka hän itse asiassa kärsi kahta kauheammin, ensinnäkin isänmaan häpeästä ja toiseksi siitä, että hänen oli täytynyt rikkoa sitä kuuliaisuutta vastaan, jota soturin, ainakin sellaisen kuin hän, on joka tapauksessa osoitettava päällikölleen. Tuhat kertaa mieluummin hän sanoi kuolevansa.

— Eipä niinkään! Yksikään teistä ei ajattele, onko tässä pelastuksen keinoa. Ja siihen juuri on nyt kaikki voimat kohdistettava! Eikö olisi vahinko meidän nääntyä täällä kellarissa, kun jokainen käsi on isänmaalle tarpeen? Kun jokaisen kelpo miehen täytyy kaataa kymmenen petturia?!

— Sinä yksin et näy surusta hölmistyneen. Mitä luulet sen roiston meille tekevän? Ei suinkaan se meitä mestanne?

— Miksi? Se olisi hauska tietää!… Eikö hänellä ole nyt oikeus toisessa ja miekka toisessa kädessä? Ettekö tunne vielä Radziwillia?

He vaikenivat taas. Kellarin oven takaa kuului skottilaisten vartijain tasaisia askelia.

— En usko, että hän tuomitsee meidät kuolemaan, sillä jos jokaisesta kiivaudessa ja humalassa sanotusta sanasta lyötäisiin pää poikki, niin yhdelläkään aatelisella koko valtakunnassa ei olisi päätä. Ruhtinas on vanginnut meidät, mutta se tapahtui kiivaudessa, ja minä uskon, että hän malttaa mielensä. Me olemme täällä vieraita emmekä mitenkään ole hänen oikeusistuimensa alaisia. Hänen täytyy ottaa huomioon yleinen mielipide, eikä hän voi aloittaa väkivallalla, mikä vieroittaisi aateliset hänestä. Hänellä on oikeus upseereihinsa, sitä ei käy kieltäminen, mutta kyllä hänen joukkonsa muistaa omat päällikkönsä… Missä on lippukuntasi, Michal?

— Mistä minä sen tietäisin? He kyllä pitävät minusta, mutta tietävät myöskin, että hetmani on minun päämieheni.

— Anna minulle määräys saada komentaa lippukuntaasi, siltä varalta, että pääsisin tästä sen luo.

— Eipä ole haitaksi. On sitä pahemmissakin paikoissa oltu ja ehjin nahoin läpäisty. Anna pois määräys minulle ja molemmille Skrzetuskeille. Ken ensimmäisenä livistää, ajakoon suin päin lippukuntasi luo ja tuokoon sen heti muitten avuksi.

— Hourailua! Sopimatonta puhetta tällaisessa paikassa! Kuka täältä livistäisi! Ja mille minä kirjoittaisin määräyksen? Onko paperia, mustetta, kynää? Pyörällä on pääsi.

Herra Zagloba otti sormuksen, pani sen pikkusormeensa ja alkoi ajatuksissaan astella edestakaisin.

Sillävälin oli savuava rasvalamppu palanut kuiviin ja jätti heidät nyt pilkkoisen pimeään. Korkealla olevan ikkunaristikon läpi näkyi vain pari tuikkivaa tähteä selkeällä taivaalla. Zagloba katseli hellittämättä ristikkoon.

— Jos Podbipienta vainaja eläisi ja olisi kanssamme, — turisi ukko, — niin kyllä se poika tempaisisi tuon ristikon sijoiltaan, ja tuossa tuokiossa olisimme kaukana Kiejdanysta.

Zagloba ja Stanislaw nojasivat seinää vastaan, ja hetken kuluttua seisoi Jan heidän olkapäillään.

— Kiivetkää molemmat veljekset ylös, kyllähän minä tässä yksinkin pitelen… Olen usein valittanut Michalin pienuutta, mutta nyt valitan sitä, ettei hän ole vieläkin pikkuisempi, niin pikkuinen, että voisi käärmeenä luikertaa ristikon läpi.

— Kunpa ne muuttuisivat suolapatsaiksi kuin Lootin vaimo! Pimeä on, niin pimeä, ettei omaa nenäänsä näe. Mutta kohta alkaa valjeta Annetaankohan meille mitään suuhunpantavaa? Eiväthän luterilaisetkaan, kuulemma, vankejaan nälällä rääkkää. Ehkä Jumala saa hetmanin järkiinsä. Yöllä sanotaan omantunnon heräävän ja pahojen henkien jättävän uhrinsa. Onkohan tänne kellariin vain yksi ovi? Päivällä katsomme. Pääni on nyt niin paksu, etten keksi yhtäkään keinoa, mutta huomenna antakoon Jumala kipinän… Ja nyt rukoilkaamme ja uskokaamme itsemme Pyhän Neitsyen huomaan tässä kerettiläistyrmässä.

Molemmat Skrzetuskit ja Wolodyjowski vaikenivat surun murtamina, mutta ukko Zagloba jupisi vielä jonkin aikaa itsekseen:

— Kyllä se niin on, että huomenna meille sanotaan, kääntykää Radziwillin puolelle, niin saatte kaikki anteeksi. Saammepa nähdä, kuka kenen pettää Näinkö te sullotte aatelisia kellareihin huolimatta iästä ja ansioista? Hyvä! Kyllä hölmö aina alakynteen joutuu ja viisas vie voiton. Minä lupaan mitä haluatte, mutta pidänkö sanani, se on toinen asia Jos te petätte isänmaan, niin se, joka pettää teidät tekee kunnon työn. Se vain on varma, että huonosti valtakunnan käy, jos sen tärkeimmät virkamiehet liittyvät viholliseen… Eipä ole maailmassa vielä mokomaa nähty, ja mielettömäksi voisi tulla syystäkin. Onkohan helvetissä vain riittävästi tuskia moisille pettureille? Mitä vielä puuttui tuolta Radziwillilta? Liianko vähän oli isänmaa hänelle antanut, koska hän petti sen kuin Juudas, ja vielä kaikkein pahimpaan aikaan?… Oikeudenmukainen on vihasi, Jumala, lähetä vain rangaistus mitä pikimmin. Tapahtukoon niin! Amen! Kun minä tästä vain vapaaksi pääsen, niin kyllä hankin sinulle puoluelaisia, herra hetmani! Saatpa maistaa, millaisia hedelmiä petos kantaa…

Näin puheli Zagloba itsekseen. Kului tunti, toinen, vihdoin alkoi sarastaa. Aamun kalpea kajo tunkeutui vähitellen rautaristikon läpi pimeään kellariholviin ja valaisi ritarien synkkiä muotoja. Wolodyjowski ja molemmat Skrzetuskit uinailivat uupuneina. Kun aamu oli valjennut kokonaan, alkoi linnan pihalta kuulua sotilaitten askelia, aseitten räminää ja kavioitten kopinaa. Ritarit hypähtivät jaloilleen.

— Mutta Jumala suokoon, että se hyvin päättyisi, — vastasi Zagloba. — Tiedättekö, mitä minä yöllä ajattelin? Meidät varmaan vapautetaan, jos suostumme palvelemaan Radziwillia ja auttamaan häntä hänen petollisissa aikeissaan. Meidän tulee nyt suostua siihen, jotta pääsisimme vapaiksi ja voisimme sitten asettua isänmaan puolelle.

— Jumala varjelkoon minua sellaisesta! — huudahti Jan, — sillä vaikka minä sitten heti luopuisinkin petturista, tulisi nimeni leimatuksi ja voisi siirtyä sellaisena perintönä lapsilleni. Minä en sitä tee, ennemmin kuolen!

— Mutta minä sanon teille jo etukäteen, että minä teen. Kukaan ei luule, että olen tehnyt sen vapaasta tahdostani, vaan pakosta. Syökööt paholaiset sen lohikäärmeen! Saammehan nähdä, kuka meistä omansa ottaa.

Huudot pihalla yltyivät. Niissä oli vihaa ja kiihtymystä. Sitten kuului komennus, askelten töminää ja raskaitten aseitten jyrinää.

— Mitähän siellä nyt on tekeillä? — kysyi Zagloba. — Ehkä on meille apua tulossa?

— Jotakin tavatonta siellä nyt tapahtuu, — arveli Wolodyjowski. — Nostakaa minut tuonne ikkunaan, niin otan siitä selvän pikemmin kuin kukaan…

Jan Skrzetuski nosti hänet kainaloista ylös kuin lapsen. Michal tarttui ristikkoon ja alkoi tarkastaa, mitä pihalla tapahtui.

— Kas vain, kas vain! — huudahti hän kohta vilkkaasti. — Näen siellä unkarilaisen jalkaväenrykmentin, jota Oskierka johti. Hänestä pidettiin kovasti, ja hänet on myöskin vangittu… Varmasti on siellä nyt hänestä kysymys. luutnantti Stachowicz on heidän kanssaan; hänhän on Oskierkan ystävä.

— Ganchoff ajoi heidän luokseen… Juttelee Stachowiczin kanssa… Huutavat! Nyt Stachowicz ja kaksi upseeria astuvat riveistä. Varmaankin lähtevät lähetystönä hetmanin luo. Hyvä Jumala, kapina näkyy armeijassa kasvavan! Tykit ovat suunnatut unkarilaisia kohti, ja skottilaiset näkyvät olevan valmiina hyökkäämään. Puolalaisista lippukunnista kokoontuu upseereja unkarilaisten luo… Ilman heitä he eivät uskaltaisi, sillä jalkaväessä on kova kuri…

— Se on meidän pelastuksemme! — huudahti Zagloba. — Kuulehan, Michal, onko puolalaisia lippukuntia paljonkin?… Jos ne kerran kapinaan ryhtyvät, niin siitä on leikki kaukana.

— Stankiewiczin husaarirykmentti ja Mirskin panssaroidut ovat kahden päivän matkan päässä Kiejdanysta, — tiesi Wolodyjowski. — Jos ne vain olisivat täällä, niin kyllä niitten everstit jäisivät vangitsematta. Odottakaapas… Charlampin rakuunat, yksi rykmentti; Mieleszko — toinen, mutta ne ovat ruhtinaan puolella… Niewiarowski liittyi myös ruhtinaaseen, mutta hänen rykmenttinsä on kaukana… Kaksi rykmenttiä skottilaisia…

— Ensinnä nähtävästi unkarilaiset. Parisataa miestä. Sitten vapaat miehet Mirskin ja Stankiewiczin rykmenteistä. Jonkin verran aatelisia… ja mahdollisesti Kmicic.

— Pettureille selkään! Konnille päin kuonoa! Oh Kmicic, Kmicic! Kaikki riippuu hänestä. Hän on rohkea soturi!

— Kapina sotaväessä! Sen on hetmani saanut aikaan! — huudahti
Wolodyjowski.

— Kuka tässä on noussut kapinaan? Sotaväki vai hetmani, joka on omaa hallitsijaansa vastassa? — kysyi Zagloba.

— Jumala hänet tuomitkoon. Mutta odottakaapas. Siellä on taas liikettä. Osa Charlampin rakuunoita menee unkarilaisten puolelle. Siinä rykmentissä on parasta aatelia. Kuuletteko, kuinka ne huutavat?

— Michal, huuda heille, että lähettävät noutamaan sinun lippukuntasi ja panssarirykmentin.

— Lähettäkää hakemaan muutkin puolalaiset lippukunnat ja antakaa pettureille niin, että tietävät saaneensa kerrankin!

Yht'äkkiä kuului jostakin linnan takaa lyhyt, rätisevä yhteislaukaus musketeista…

— Ampuivat kaiketi Stachowiczin ja ne kaksi upseeria, jotka äsken lähetystönä menivät ruhtinaan luo! — sanoi Wolodyjowski hätäisesti. — Kyllä se sitä oli.

Uusi sarja laukauksia tukahdutti keskustelun. Michal Wolodyjowski tarttui suonenvetoisesti ristikkoon ja painoi otsansa siihen kiinni, mutta ei nähnyt mitään, paitsi skottilaisten soturien jalkoja aivan lähellä ikkunaa. Musketit paukkuivat yhä tiukemmin, ja kohta alkoivat tykitkin jyskyä. Kuulia satoi kuin rakeita seinää vastaan. Linna vavahteli perustuksiaan myöten.

— Eikös mitä! Kuulat sattuvat ikkunan yläpuolelle, ja tykit ampuvat poispäin. En minä täältä tule.

Ja herra Wolodyjowski vetäytyi kokonaan ikkunakomeroon, niin ettei Skrzetuskin tarvinnut enää tukea häntä. Senvuoksi tuli kellariholviin tosin pimeä, mutta sen sijaan toverit saivat mitä tuoreimpia tietoja taistelutanterelta.

— Kas, kas! Unkarilaiset piiloutuivat seinän taakse ja ampuvat sieltä! — huusi Michal. — Pelkäsin heidän joutuvan tuonne nurkkaan, jonne tykit olisivat heidät helposti hävittäneet. Kelpo sotureita, jumaliste! Ilman upseereitakin tietävät tehtävänsä. Savua taas! Ei näy mitään…

— Ahaa, unkarilaiset ottavat heidät miekoin vastaan. Mikä vahinko, ettette voi nähdä noita kunnon poikia!

— Ja keskenään siellä nyt tapellaan, sen sijaan että vihollista vastaan…

— Unkarilaiset vievät voiton! Skottilaiset peräytyvät vasemmalle. Hei, Mieleszkon rakuunat liittyvät unkarilaisiin! Skottilaiset jäävät kahden tulen väliin. Korf ei voi ampua tykeillä, sillä skottilaiset joutuisivat tulen alle… Unkarilaisten joukossa näkyy Ganchoffin rykmentin miehiä… Porttia vastaan hyökkäävät!… Kas noin!… Kuin myrsky! Kaiken murtavat!…

— Charlamp kaatui!… Ei, nousee, haavoittui… Nyt ovat jo aivan lähellä porttia… No mitä nyt?… Ei suinkaan skottilainen vartioväki vain mene unkarilaisten puolelle? Portit avataan… Pöly tupruaa!… Kmicic! Kmicic! Kmicic hyökkää ratsuväkensä kanssa porttiin!

— Unkarilaiset! Ratsuväki löi heidät… kaataa, surmaa! lippu on
Kmicicin kädessä!… Kaikki on lopussa, lopussa!

— Tappakaa minut! — huusi hän. — Tappakaa! Se mies oli minun miekkani alla, ja minä päästin hänet hengissä; toinpa vielä hänelle käskykirjelmänkin! Minun kauttani hän on muodostanut tuon lippukunnan, jolla hän nyt tulee taistelemaan isänmaata vastaan. Ja kyllä hän on tiennyt, millaisia miehiä otti lippukuntaansa: roistoja, varkaita, rosvoja, samanlaisia kehnoja miehiä kuin itsekin on. Jumala, suo sen miehen vielä osua miekkani ulottuville, niin vannon, ettei hän enää käsistäni hengissä pääse!…

Huudot, kavioitten kapse, laukaukset kaikuivat vielä täydellä voimalla, mutta sitten ne alkoivat vähitellen vaimentua, ja pian vallitsi Kiejdanyn linnassa hiljaisuus, jota vain skottilaisten vartijain askelet häiritsivät.

— Hyvä Michal, katsohan vielä, miltä siellä nyt näyttää, — pyysi
Zagloba.

— Mitä vielä, — vastasi pienikasvuinen soturi. — Ken on sotilas, se muutenkin tietää, miltä näyttää. Näinhän heidät jo lyötyinä… Kmicic siellä nyt näyttelee voittajaa!

— Syökööt hevoset sen konnan, hirtehisen! Tulkoon hänestä tataarilaisten haareminvahti!

TOINEN LUKU.

Michal Wolodyjowski oli oikeassa: Kmicic näytteli voittajaa. Unkarilaisten ja Mieleszkon ja Charlampin rakuunain ruumiita oli sakeasti Kiejdanyn linnan edustalla. Muutamia kymmeniä vain oli päässyt pakenemaan ja piileskellyt linnan ja kaupungin ympäristössä, jossa ratsuväki oli heitä ajanut takaa ja saanutkin suuren osan kiinni. Muut huokasivat helpotuksesta vasta Pawel Sapiehan, Vitebskin vojevodan leirissä, jonne heidän ensimmäisinä täytyi tuoda kauhea viesti suurhetmanin petoksesta, hänen liittymisestään ruotsalaisten puolelle, everstien vangitsemisesta ja puolalaisten lippukuntien vastarinnasta.

Sillävälin ilmaantui Andrzej Kmicic veren ja pölyn peittämänä ja unkarilaisten lippu kädessä Radziwillin eteen, joka otti hänet vastaan avoimin sylin. Voitto ei suurestikaan riemastuttanut Andrzej-herraa. Hän oli synkkä ja ilkeä ikäänkuin olisi menetellyt vastoin omaatuntoaan.

— Teidän ylhäisyytenne, — virkkoi hän, — minä en halua kuulla ylistyksiä, vaan taistelisin sata kertaa mieluummin isänmaan vihollisia kuin noita sotureita vastaan, joista vielä voisi olla hyötyä. Minusta tuntuu, kuin olisin iskenyt verta omasta ruumiistani.

— Kenen syy, jollei kapinoitsijain? — vastasi ruhtinas. — Aikomukseni oli johtaa heidät Vilnoon, ja niin olisin tehnytkin, mutta he nousivat päällikköään vastaan. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut. Oli näytettävä esimerkkiä.

— Joka kymmenennelle kuula otsaan. Loput hajoitetaan eri rykmentteihin. Tänään saat ajaa Mirskin ja Stankiewiczin lippukuntien luo viemään heille käskyni olla lähtövalmiina. Määrään sinut näitten molempain samoinkuin Wolodyjowskin lippukunnan päälliköksi. Sijaispäälliköitten on alistuminen ja totteleminen sinua kaikessa. Aioin ensinnä lähettää Charlampin, mutta hänestä ei ole mihinkään… Muutin aikomukseni.

— Entä mitä on tehtävä, jos ne vastustavat? Wolodyjowskin lippukunta on laudalaisia, jotka vihaavat minua julmasti.

— Ilmoita, että Mirski, Stankiewicz ja Wolodyjowski siinä tapauksessa ammutaan heti.

— Suloin he voisivat lähettää asestettuja joukkoja Kiejdanyyn vapauttamaan everstejä. Mirskin väki on pelkkää ylhäisaatelia.

— Ota mukaasi rykmentti skottilaista jalkaväkeä ja rykmentti saksalaisia. Piiritä ne ensin, sitten vasta lue käsky.

— Tapahtukoon tahtonne, teidän ylhäisyytenne. Radziwill nojautui polviaan vasten ja vaipui ajatuksiinsa.

— Mirskin ja Stankiewiczin minä ammuttaisin mielelläni, jolleivät he olisi niin suosittuja lippukunnissaan, vieläpä koko maassa. Pelkään mieltenkuohua ja kapinaa, jota äsken saimme nähdä… Onneksi he saivat sinulta hyvän opetuksen ja miettivät nyt senkin seitsemän kertaa, ennenkuin nousevat meitä vastaan. Nyt on vain toimittava ripeästi, jotteivät kapinalliset pääsisi liittymään Vitebskin vojevodaan.

— Teidän ylhäisyytenne puhui vain Mirskistä ja Stankiewiczistä, mutta ei maininnut mitään Wolodyjowskista ja Oskierkasta.

— Oskierka on myös säästettävä, hän on huomattu mies laajoine sukulaissuhteineen, mutta Wolodyjowski on Vähä-Venäjältä päin, eikä hänellä ole täällä sukulaisia. Hän on urhea soturi, se on totta, ja minä odotin häneltä paljon… mutta, ikävä kyllä, hän petti minut. Jollei paholainen olisi johdattanut noita maankiertäjiä, hänen tovereitaan, tänne, niin hän olisi ehkä toiminut toisin, mutta kaiken sen jälkeen, mitä tapahtunut on, saa hän nyt kuulan otsaansa samoinkuin molemmat Skrzetuskit ja se kolmas jäärä, joka ensimmäisenä alkoi määkiä: »Petturi, petturi!»

— Teidän ylhäisyytenne! Sotamiehet puhuvat, että Wolodyjowski pelasti teidän ylhäisyytenne hengen Gybichowin luona.

— Hän täytti velvollisuutensa, mistä hyvästä minä aioin antaa hänelle Dydkiemien maatilan… Mutta nyt hän on pettänyt minut, ja siksi käsken ampua hänet.

— Rukoilen teidän ylhäisyyttänne! — sanoi Kmicic hartaasti, — ettei Wolodyjowskin päästä tulisi hiuskarvaakaan putoamaan. Teidän ylhäisyytenne, antakaa hänelle anteeksi… rukoilen!… Wolodyjowski olisi voinut olla antamatta minulle käskykirjelmää teidän ylhäisyydeltänne, mutta hän antoi kuitenkin!… Hän on minut perikadosta pelastanut!… Siitä johtuu, että olen nyt teidän ylhäisyytenne palveluksessa… Eikä hän epäillyt pelastaa minua, vaikka rakasti samaa tyttöä kuin minä… Olen hänelle ikuisesti kiitollinen ja olen vannonut palkitsevani hänelle!… Teidän ylhäisyytenne, älkää rangaisko häntä eikä hänen ystäviään. Älköön hiuskarvakaan pudotko heidän päästään eikä, kautta kunniani, putoakaan, niin kauan kuin minä olen hengissä!… Rukoilen teidän ylhäisyyttänne!

Andrzej-herra rukoili kädet ristissä, mutta hänen sanoissaan tahtomattaankin väreili viha, uhkaus, kiihtymys. Hillitön luonne vei voiton. Ja hän seisoi Radziwillin edessä hehkuvin kasvoin ja säihkyvin silmin. Hetmanin kasvoilla oli myöskin uhkaavan myrskyn pilvi. Hänen rautaiseen tahtoonsa ja mielivaltaansa oli tähän saakka kaiken koko Liettuassa ja Vähä-Venäjällä täytynyt taipua, kukaan ei ollut uskaltanut häntä vastustaa eikä pyytää armoa tuomitulle, mutta nyt Kmicic pyysi — tai oikeammin vaati. Ja asiain tila oli sellainen, että hänen oli melkein mahdoton kieltäytyä.

Despootti tunsi jo nyt petostyönsä alussa, että hänen täytyi itse ehkä useinkin myöntyä ihmisten ja olosuhteitten despotismiin, että hän on riippuvainen puoluelaisista, eikä suinkaan vähimmin Kmicicistä, ja että tuo samainen Kmicic, josta hän oli aikonut tehdä uskollisen koiran, onkin kesytetty susi, joka minä hetkenä hyvänsä saattaa vihastua ja purra isäntäänsä.

Kaikki tämä kuohutti kovasti Radziwillin ylpeätä verta. Hän päätti asettua vastaan, mihin kauhea kostonhalukin tuntui häntä kiihoittavan.

— Wolodyjowski ja ne kolme muuta saavat maksaa hengellään! — sanoi hän koroittaen ääntään.

— Jollen minä olisi unkarilaisia lyönyt, niin he eivät maksaisi! — huusi Kmicic.

— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi Andrzej katkonaisella äänellä, — minä en nuhtele… minä pyydän, rukoilen… Mutta niin ei tule tapahtumaan! Ne miehet ovat kuuluisat kautta koko Puolan… Ei voi!… Ei voi!… Minä en ole mikään Juudas Wolodyjowskille! Minä menen vaikka tuleen teidän ylhäisyytenne tähden, mutta älkää kieltäkö minulta tätä hyväntahtoisuutta.

— Käskekää silloin ampua minutkin!… En tahtoisi elää! Surmatkoon minut salama!… Raahatkoot paholaiset minut elävänä helvettiin!

— Sallikaa minun palvella teidän ylhäisyyttänne vilpittömästi, muuten menetän järkeni!

Radziwill vaikeni. Kmicic oli polvillaan hänen edessään, ja hänen kasvonsa milloin kalpenivat, milloin punastuivat. Saattoi havaita, että vielä hetkinen, ja hän vimmastuu kauheasti.

— Sinä osaat pitää ystäviesi puolta, — sanoi ruhtinas, — ja osaat siis puolustaa minuakin. Mutta Jumala on luonut sinut tulenarasta aineesta, pidä siis varasi, ettet pala kokonaan poroksi. En voi sinulta mitään kieltää. Kuulehan siis: Stankiewiczin, Mirskin ja Oskierkan lähetän ruotsalaisten luo Birźeen, ja menkööt molemmat Skrzetuskit ja Wolodyjowski heidän mukanaan. Siellä he saavat päänsä pitää, ja jos sodan ajan istuvat rauhassa, niin kaikki käy hyvin.

— Odotapas… — sanoi ruhtinas. — Minä olen nyt kunnioittanut sinun päätöstäsi, kunnioita sinä nyt vuorostasi minua… Sille vanhalle aatelismiehelle… en muista nyt hänen nimeään… sille suurisuiselle paholaiselle, joka saapui tänne yhdessä Skrzetuskien kanssa, sille minä olen jo hengessäni allekirjoittanut kuolemantuomion. Hän ensimmäisenä solvasi minua petturiksi, syytti minua lahjuksista ja yllytti muita… Tuskinpa sellaista vastarintaa olisi syntynytkään, jollei hän olisi ollut siinä kehnoine kujeineen! (Ruhtinas löi nyrkillä pöytään.) Olisin pikemmin odottanut kuolemaa tai maailmanloppua kuin sitä, että joku uskaltaisi minulle, Radziwillille, päin silmiä huutaa: »Petturi!» Päin silmiä ja vielä ihmisten kuullen! Ei ole sellaista kuolemaa, ei ole sellaisia tuskia, jotka voisivat sovittaa moisen rikoksen. Älä pyydäkään armahtamaan häntä, sillä siitä ei tulisi kuitenkaan mitään.

Mutta Andrzej-herra ei niinkään helposti luopunut aikomastaan. Nyt hän ei kuitenkaan vihoitellut eikä kiihtynyt. Päinvastoin, hän tarttui uudelleen hetmania käteen, suuteli sitä ja alkoi pyytää niin sydämellisesti kuin taisi.

— Millään kahleilla teidän ylhäisyytenne ei olisi itseensä kiinnittänyt minun sydäntäni niin kuin tällä hyvänteolla. Mutta älkää tehkö sitä puolinaisesti, osittain, vaan kokonaan… Teidän ylhäisyytenne! Mitä tuo aatelinen eilen sanoi, sitä kaikki ajattelivat. Niin minä itsekin ajattelin, kunnes teidän ylhäisyytenne avasi silmäni… Polttakoon minut taivaan tuli, jollen samoin ajatellut! Ihminen ei ole syypää siihen, että on typerä. Se aatelismies oli niin humalassa, että huusi mitä sydämellään oli. Hän luuli puolustavansa siten isänmaata, eikä siitä suinkaan voi miestä rangaista. Hän tiesi panevansa henkensä alttiiksi, mutta huusi kuitenkin. Minä en häntä tunne, mutta herra Wolodyjowskille hän on kuin veli tai melkein isä. Syvästi hän ukkoa surisi, mutta sitä minä en tahdo. Sellainen on luontoni: jos ketä rakastan, olen valmis vaikka henkeni antamaan. Jos joku minut säästäisi, mutta tappaisi ystäväni, niin piru hänet periköön moisen armon tähden. Teidän ylhäisyytenne, isäni, hyväntekijäni, lahjoittakaa minulle tuo aatelismies, niin minä lahjoitan teille vereni vaikka jo huomenna, tänään, heti! Radziwill puri viiksiään.

— Mitä hetmani ja Vilnon vojevoda on allekirjoittanut, sen Liettuan suuriruhtinas ja, Jumala suokoon, tulevaisuudessa Puolan kuningas voi armossaan muuttaa…

Kmicic puhui tosissaan niinkuin tunsi ja ajatteli, mutta, olkoonpa että hän olisi ollut mitä ovelin diplomaatti, hän ei olisi voinut keksiä sen tepsivämpää argumenttia ystäviensä puolustukseksi. Magnaatin ylpeät kasvot kirkastuivat, kun hän kuuli arvonimen, jota ei vielä omistanut.

— Sinä olet puhunut minut siihen tilaan, — sanoi hän hetken kuluttua, — etten voi kieltää sinulta mitään. Saavat kaikki lähteä Birźeen. Istukoot siellä rikostensa tähden ruotsalaisten luona, ja sitten kuin se tulee, josta puhuit, pyydä heille uutta armahdusta.

— Pyydänpä kuin pyydänkin! Kunpa se tapahtuisi mitä pikimmin! — huudahti Kmicic.

— Uutinen on hyvä minulle, ei heille… He eivät vastaanota sitä kiitollisina jo siitäkään syystä, etteivät tiedä, mikä heitä on uhannut. Teidän ylhäisyytenne, minä en mene tästä heille ilmoittamaan, koska se voisi näyttää siltä, kuin minä tahtoisin näyttää heille vaikutusvaltaani.

— Menettele mielesi mukaan, kunhan joudut tuomaan Mirskin ja Stankiewiczin lippukuntia. Sitten sinua odottaa toinen tehtävä, josta varmaan et tule kieltäytymään.

— Saat lähteä puolestani pyytämään miekankantaja Billewicziä saapumaan sukulaisensa neiti Billewiczin kanssa luokseni Kiejdanyyn ja asettumaan tänne sodan ajaksi. Ymmärrätkö?

— Hän ei mielellään sitä tee… Eilen hän läksi Kiejdanysta kovin vihaisena.

— Luulenpa hänen jo lauhtuneen. Ota kaiken varalta väkeä mukaasi; jolleivät he näet suostuisi vapaaehtoisesti lähtemään, niin istuta heidät vaunuihin, ympäröi rakuunoilla ja tuo tänne. Pehmeä hän oli aatelismieheksi, pehmeä kuin vaha. Kun minä hänen kanssaan juttelin, niin hän punastui kuin tyttö ja kumarsi maahan saakka. Mutta sitten hänkin säikähti ruotsalaista kuin paholainen kirkasta vettä ja pakeni. Tarvitsen hänet täällä sekä itseäni että sinua varten. Toivon siitä vahasta vielä tekaisevani mieleni mukaisen kynttilän, jonka sitten sytytän kenelle haluan… Mutta jollei se tulisi onnistumaan, niin saan hänestä ainakin panttivangin. Billewiczit merkitsevät Samogitiassa paljon, koska ovat sukua melkein koko aatelille. Jos saan yhden, vieläpä vanhimman, käsiini, niin kyllä muut tuumivat toisenkin kerran, ennenkuin nousevat minua vastaan. Hänen ja sinun neitosi takana on laudalaisia kuin muurahaisia. Vitebskin vojevodan leirissä heidät otettaisiin vastaan avoimin sylin… Tämä on tärkeä seikka, niin tärkeä, että olen ajatellut, eikö olisi juuri Billewiczistä aloitettava.

— Sinun neitosi holhoojia. Koska niin on, niin ala siitä, että tuot neidin tänne. Mutta kuulehan: minä koetan kääntää herra miekankantajan meidän uskoomme; neitosi kanssa sitävastoin saat sinä menetellä parhaasi mukaan. Kun minä saan miekankantajan puolelleni, niin kyllä hän auttaa sitten käännättämään tyttöä. Jos tyttö suostuu, laitamme teille häät mitä pikimmin, jollei, ota hänet sellaisenaan… Naisten kanssa se on paras tapa. Itkevät, vikisevät, kun alttarille viedään, mutta seuraavana päivänä jo arvelevat, ettei se paholainen olekaan niin hirmuinen kuin kuvataan, ja kolmantena ovat jo iloisia. Kuinka te eilen erositte?

— Hän on siis tulinen? Kun tulet hänen miehekseen, niin sano hänelle, että rukki sopii naiselle paremmin kuin yleiset asiat, ja pidä ohjakset tiukalla.

— Teidän ylhäisyytenne ei tunne häntä. Tuossa hyvä, tuossa paha, sen mukaan hän tuomitsee, ja hänen järkeään voisi moni mies kadehtia. Ennenkuin ennätät katsoa ympärillesi, iskee hän jo kipeimpään kohtaan.

— Jumala suokoon! Kerran olen hänet jo väkivalloinkin ryöstänyt, mutta sitten tein lupauksen, että olkoon se viimeinen kerta… Ja mitä teidän ylhäisyytenne sanoi, että väkisin veisin hänet alttarille, niin se on vastoin sydäntäni, sillä olen luvannut sekä hänelle että itselleni, etten enää käytä väkivaltaa… Kaikki toivo on nyt siinä, saako teidän ylhäisyytenne herra miekankantajan vakuutetuksi, ettemme ole pettureita, vaan isänmaan pelastajia… Kun herra miekankantaja on siitä varma, niin kyllä hän sitten saa tytönkin vakuutetuksi, ja tämä on katsova minua toisilla silmillä. Nyt minä ajan Billewiczien luo ja tuon heidät molemmat tänne, sillä minä pelkään tytön menevän luostariin… Mutta sanon teidän ylhäisyydellenne suoraan, että niin onnellinen kuin olenkin saadessani nähdä tytön, minä kuitenkin mieluummin hyökkäisin Ruotsin koko sotajoukkoa vastaan kuin astun tuon tytön eteen, sillä hän ei tiedä minun puhtaista aikeistani, vaan pitää minua petturina.

— Sitä parempi… Aioin eilen lähettää Charlampin Wolodyjowskin lippukuntaan ja antaa hänelle sen päällikkyyden jotta hän tarpeen vaatiessa pakottaisi väen kuuliaisuuteen, mutta hän on tomppeli, joka ei näy saavan omaakaan väkeään tottelemaan. Hänestä ei ole mihinkään. Aja ensin Billewiczien luo ja sitten noihin lippukuntiin. Pahimmassa tapauksessa älä säästä verta, sillä meidän täytyy näyttää ruotsalaisille, että olemme voimakkaita emmekä pelkää kapinaa… Everstit minä lähetän heti eskortin mukana matkaan; toivon, että de la Gardie tulee pitämään sitä luottamukseni osoituksena… Mieleszko lähteköön viemään! Raskasta on alku, raskasta! Näen jo, että puoli Liettuaa nousee minua vastaan.

— Se ei tee mitään, teidän ylhäisyytenne! Jolla on puhdas omatunto, se ei pelkää mitään.

— Minä luulin, että ainakin Radziwillit liittyisivät kaikki minuun, mutta katso, mitä pöydänkattaja, ruhtinas Radziwill kirjoittaa minulle Nieswiezistä.

— Jollen tietäisi teidän ylhäisyytenne aikomuksia, niin luulisin, että hän on kunnollisin mies maailmassa. Mutta Jumala suokoon hänellekin kaikkea hyvää!… Minä sanon mitä ajattelen.

— No niin, lähdehän jo matkalle! — virkkoi hetmani kärsimättömyyteen vivahtavalla äänellä.

KOLMAS LUKU.

Kmicic ei kuitenkaan lähtenyt sinä päivänä eikä seuraavanakaan, sillä peloittavia viestejä alkoi saapua joka puolelta Kiejdanyyn Illalla tuli pikalähetti tuoden tiedon, että Mirskin ja Stankiewiczin lippukunnat olivat omin päin lähteneet hetmanin pääkaupunkia vastaan valmiina ase kädessä vaatimaan everstejään vapaiksi, että heidän keskuudessaan mielet olivat kuohuksissa ja että upseerit olivat lähettäneet edustajia kaikkiin Kiejdanyn läheisyydessä ja etäämmälläkin oleviin lippukuntiin ilmoittamaan hetmanin petoksesta ja kehoittamaan kaikkia liittymään yhteen isänmaan puolustukseksi. Saattoi helposti jo edeltäpäin nähdä, että paljon aatelisia tulisi liittymään kapinoitseviin lippukuntiin ja muodostamaan yhdessä näitten kanssa voiman, jota vastaan olisi mahdotonta puolustautua linnoittamattomassa Kiejdanyssa, etenkin kun kaikkiin Radziwillin puolelle jääneihin rykmentteihin ei saattanut täydelleen luottaa.

Huolimatta siitä, että hetmanin kaikki suunnitelmat särkyivät, hän ei menettänyt mielenmalttiaan, vaan päätti uskollisten skottilaisten rykmenttien, ratsumiesten ja tykistön etunenässä hyökätä kapinallisia vastaan ja tukahduttaa tulen jo alkuunsa. Hän tiesi, että sotilaat ilman päälliköitä ovat vain muodoton lauma, joka hajaantuu pelkästään jo julman hetmanin nimen pelosta.

Hän ei tule säästämään verta ja peloittaa teoillaan koko sotajoukon, koko aateliston — koko Liettuan, niin ettei se uskalla edes vavista hänen mutaisen nyrkkinsä alla. Hän suorittaa kaiken sen, mitä on aikonutkin, ja suorittaa omin voimin.

Vielä samana päivänä lähti muutamia ulkomaalaisia upseereita Preussiin pestaamaan uutta sotaväkeä. Kiejdanyssa kuhisi aseellista väkeä. Skottilaiset rykmentit, ulkomaalaiset ratsumiehet, Mieleszkon ja Charlampin rakuunat ja herra Korfin »tulinen väki» valmistautuivat sotaretkelle. Ruhtinaan heitukat, palvelusväki ja Kiejdanyn asukkaat oli määrätty vahvistamaan sotavoimia. Mitä vihdoin vangittuihin eversteihin tuli, oli heidät päätetty mahdollisimman pian lähettää Birźeen, missä oli vaarattomampi säilyttää heitä kuin Kiejdanyssa. Ruhtinas laski aivan oikein, että heidän lähettämisensä kaukaiseen ruotsalaisen sotaväen hallussa olevaan linnoitukseen tekee kaikki heidän vapautumisyrityksensä mahdottomiksi.

Herra Zagloba, Skrzetuskit ja Wolodyjowski joutuivat näitten kohtalotovereiksi.

Oli jo ilta, kun kellariholviin, jossa he istuivat, astui muuan upseeri lyhty kädessä ja sanoi:

He läksivät. Käytävässä musketeilla varustetut skottilaiset ympäröivät heidät. Zagloba tuli yhä levottomammaksi.

— Eihän toki meitä vietäne mestattaviksi ilman pappia, ilman rippiä? — kuiskasi hän Wolodyjowskin korvaan.

— Minulla on paljon sukulaisia Liettuassa, ja tahtoisin mielelläni tietää kenen kanssa olen tekemisissä.

— Nyt ei ole aikaa tutustumiseen… muuten, hölmöhän se olisi, joka nimeään häpeää… Olen Rocb Kowalski, jos tietää tahdotte.

— Arvokas suku. Miehet urheita sotilaita, naiset siveitä. Minun isoäitini oli myöskin Kowalskeja; hän kuoli jo ennen minun syntymääni.

— Varmaan olette sukulaisia, koska meillä on samanlainen ruumiinrakennekin. Lujat luut ja leveät hartiat, kuten minullakin, ja minä olen tullut aivan isoäitiini.

— Matkalla? — toisti Zagloba. Oli kuin raskas kivi olisi pudonnut hänen sydämeltään. Hän rohkaistui heti.

— Michal, — kuiskasi hän, — enkö sanonut, ettei meidän kaulaamme noin vain katkaista?

He tulivat linnan pihalle. Oli jo aivan pimeä. Siellä täällä soihdut palaa lekottivat tai lyhdyt tuikahtelivat valaisten hämärästi sotaväen ja aseet. Piha oli tulvillaan sotilaita. Nähtävästi he valmistautuivat sotaretkelle.

Kowalski pysähdytti vartioston ja vangit suurten, kaidepuulla varustettujen vankkurien viereen, joitten eteen oli valjastettu neljä hevosta.

— Käykää istumaan, hyvät herrat! — sanoi hän: — Keitä täällä jo istuukaan? — uteli Zagloba tarkaten tummia, oljilla loikovia olentoja.

— Wolodyjowski, Jan Skrzetuski, Stanislaw Skrzetuski, Zagloba, — ilmoittivat ritarimme puolestaan.

Vartiosto, johon kuului viisikymmentä rakuunaa, ympäröi rattaat.
Lähdettiin liikkeelle. Vangit alkoivat hiljaa jutella keskenään..

— Ruotsalaisille meidät luovutetaan! — sanoi Mirski. — Sitä olin odottanutkin.

— Mieluummin olen vihollisten kuin petturien seurassa! — vastasi
Stankiewicz.

— Mutta minä tahtoisin mieluummin kuulan kallooni, — huudahti Wolodyjowski, — sillä surkeata on tässä kädet ristissä istua onnettoman sodan aikana.

— Älä puhu jumalattomia, hyvä mies, — sanoi Zagloba, — sillä tästä voit tilaisuuden tullessa karata, Birźestä myöskin, mutta kuula kallossa se käy ylen työlääksi. Muuten, tiesin jo etukäteen, ettei se petturi sitä uskaltaisi.

— Näkyy, että olette muilta mailta ettekä tunne häntä, jokainen hänen vihollisensa voi vangiksi joutuessaan pitää itseään kuoleman omana, enkä muista ainoatakaan tapausta, että hän olisi kenellekään pienintäkään loukkausta anteeksi antanut.

— Eikä kuitenkaan uskaltanut nostaa kättään minua vastaan! — sanoi
Zagloba. — Kenties teidän onkin kiittäminen minua pelastuksestanne?

— Kas, Krimin kaani rakastaa minua julmasti, sillä minä olen paljastanut salaliiton häntä vastaan ollessani vankina Krimissä. Ja meidän armollinen kuninkaamme Jan Kasimir kunnioittaa minua myöskin suuresti. Se lurjus, Radziwill, ei tahtonut riitaantua kahden mahtajan kanssa yht'aikaa; nämä voisivat yllättää hänet vaikka itse Liettuassa.

— Mitä puhutte! Hän vihaa kuningasta kuin piru pyhää vettä, ja olisi sen varmasti näyttänyt, jos olisi tiennyt teidän olevan niin hyvissä kirjoissa kuninkaan kanssa, — vastasi Stankiewicz.

— Mutta minä luulen, — sanoi siihen Oskierka, — että hetmani ei tahtonut vertamme vuodattamalla nostaa yleistä mielipidettä vastaansa, ja olen valmis lyömään vetoa, että tuo upseeri vie ruotsalaisille Birźeen käskyä ampua meidät paikalla.

Kaikki vaikenivat. Saavuttiin Kiejdanyn torille. Kaupunki nukkui, ikkunoissa ei näkynyt tulta. Koirat vain talojen edustoilla murahtelivat.

— Yhtäkaikki! — virkkoi Zagloba. — Joka tapauksessa olemme voittaneet aikaa. Ehkä ilmaantuu meille vielä onnellinen sattuma tai ehkä minun mieleeni juolahtaa ovela kepponen.

— Te, hyvät herrat, tunnette minua vain vähäisen, mutta kysykääpäs tovereiltani miten monessa tulisessa liemessä olen ollut, ja kuitenkin olen tässä nyt eheänä. Mutta sanokaahan ensin, mikä tuo vartioston komentava upseeri on miehiään? Saisikohan siihen mahtumaan, ettei pitäisi petturin puolta, vaan liittyisi meihin, isänmaan puolustajiin?

— Hän on nimeltään Roch Kowalski, — vastasi Oskierka. — Kyllä minä hänet tunnen. Yhtä helposti sen saa mahtumaan hänen hevoseensa, sillä en tiedä kumpi heistä on typerämpi.

— Hän kantaa Mieleszkon rakuunaväessä lippua, mihin ei järkeä tarvita. Mutta upseeriksi hän pääsi siksi, että ruhtinas on ihastunut hänen voimiinsa: hän ojentaa kourissaan hevosenkengän ja kaataa sylipainissa kesyjä karhuja.

— Luja mies. Ja sitäpaitsi, jos päällikkö hänelle sanoo: iske pääsi seinään, niin hetkeäkään epäröimättä hän puskeekin. Häntä on käsketty viemään meidät Birźeen, ja hän vie, vaikka maa allamme halkeaisi.

— Sanokaas muuta! — ihmetteli Zagloba, joka oli uteliaasti kuunnellut puhetta. — Päättäväinen poika!

— Hänessä ovat päättäväisyys ja typeryys yhtä ja samaa. Muuten, vapaina hetkinään hän joko syö tai makaa. Ettepä usko, että kerran hän asekartanossa nukkui neljäkymmentäkahdeksan tuntia yhteen menoon ja vielä haukotteli, kun hänet kiskottiin pankolta alas.

— Julman hauska mies, — sanoi Zagloba ja kääntyen Kowalskiin päin huusi käskevästi: — Tulepas lähemmäksi!

— Näetkös, hyvä herra Kowalski, jollei se olisi luvallista, niin olisi annettu kielto, mutta koska ei ole kielletty, niin anna pois.

— Aa?! — ihmetteli Roch Kowalski. — Vai niin! Entä täytyykö minun antaa?

— Täytyy kuin täytyykin, sillä ajattelepas, voiko kieltää apuaan vanhalta sukulaiselta, joka, jos olisi naimisissa äitisi kanssa, voisi olla isäsi?

— Kowalskeja on kahdenlaisia: toisilla on vaakunassa pukki, joka nostaa vasenta takajalkaansa, toisilla laiva, jolla heidän esi-isänsä saapuivat meren yli Englannista Puolaan. Nämä jälkimmäiset juuri ovat sukua minulle isoäitini kautta. Sentähden minullakin on laiva vaakunassani.

— Totta totisesti, sukulaisia olemme! — huudahti Zagloba. — Olipa hauska, että tavattiin, sillä minä olen vartavasten saapunut Liettuaan tapaamaan Kowalskeja, ja vaikka olenkin nyt vanki ja sinä vapaa, niin mielelläni syleilisin sinua, sillä oma on sentään oma.

— Minkä minä sille mahdan, hyvä herra? Kun käskettiin viemään teidät Birźeen, niin minä vien… Sukulainen on sukulainen, mutta virka on virka.

Zagloba otti halukkaasti metallisen kenttäpullon ja siemaisi siitä pitkän kulauksen. Hetken kuluttua alkoi mieluinen lämpö levitä hänen suoniaan pitkin ja hänen päänsä kirkastua.

— Tulehan alas sieltä hevoseltasi, — sanoi hän Kowalskille, — ja istu hetkeksi tänne viereeni vankkureihin, niin saamme jutella lähemmin… Tekisi niin mieleni kysellä sukulaisistani. Virkaa minäkin kunnioitan, mutta eihän se ole kiellettyä.

— No mitenkä jaksaa isäsi… tuota noin… kas, kun olen unohtanut hänen nimensä.

— Aivan niin, aivan niin! Roch siitti Rochin… siihen tapaan sanassa sanotaan. Sinun pitää myöskin antaa pojallesi nimeksi Roch. Entä oletko ukkomies?

— Varmasti ukkomies! Minä olen Kowalski, ja tässä on rouva Kowalska.
Toisesta en huoli!

Sen sanottuaan nuori upseeri nosti raskaan rakuunamiekkansa kahvan herra Zagloban silmäin eteen ja toisti:

— Aivan oikein! — sanoi Zagloba. — Minä pidän julmasti sinusta, Roch, Rochin poika. Mukavinta on sotilaan, kun hänellä ei olekaan muuta vaimoa, ja sanonpa, että ennemmin se leskettyy sinun jälkeesi kuin sinä sen jälkeen. Vahinko vain, että sinä et tule saamaan häneltä pikku Rocheja. Olet sukkela kavaljeeri, ja miten ikävätä, jos sellaisen suku sammuisi.

— Ohoo! — pääsi Kowalskilta tyytyväinen mörähdys. — Meitä on kuusi veljestä.

— Kellä ensimmäisenä, kellä toisena nimenä Roch, sillä se on meidän yhteinen suojeluspyhimyksemme.

— Vahinko, etten voi sinua nähdä, — sanoi ukko. — Yö on säkkipimeä. Kuulehan, hyvä Roch, minnekä se sotajoukko teki matkaa Kiejdanysta silloin, kun me sieltä läksimme?

— Minäkö kapinallinen? Kuinka se olisi mahdollista? Minä teen mitä hetmani käskee.

— Mutta hetmani itse ei tee mitä kuningas käskee, sillä kuningas ei ole käskenyt häntä liittymään ruotsalaisiin. Etkö sinäkin mieluummin antaisi ruotsalaisille selkään kuin luovuttaisit heille minut, vanhan sukulaisesi?

— Ja rouva Kowalska purisi niin mielellään ruotsalaista. Minä tunnen hänet. Näin meidän kesken olkoon sanottu: hetmani on noussut kapinaan kuningasta ja isänmaata vastaan. Älä vain sano kenellekään, mutta niin se varmasti on. Ja te, jotka hetmania palvelette, olette myös kapinallisia.

— Tuota puhetta ei minun kannata kuunnella. Hetmanilla on oma päällikkönsä ja minulla omani — hetmani, ja Jumala rankaisisi minua, jos häntä vastustaisin. Kuulumatonta!

— Sinä puhut kunnioitettavasti… Mutta huomaa, Roch, jos sinä joutuisit noitten kapinallisten käsiin, niin olisin minäkin vapaa, eikä syy olisi sinun, sillä nec Hercules contra plures!… Minä en tiedä, missä nuo lippukunnat ovat, mutta sinä kai tiedät sen… ja voisit, näetkös, suunnata matkaa vähäisen sinne päin.

— Eihän se olisi sinun syysi, jos meidät lyötäisiin. Silloin sinulla ei olisi minua omallatunnollasi. Synti sukulaista vastaan on näet sangen raskas asia, usko pois!

— Ai, ai sitä setää! Parasta on, että kiipeän tästä rattailta alas ja nousen hevosen selkään. Te ette tule olemaan minun omallatunnollani, vaan hetmanin. Niin kauan kuin minä elän, ei siitä mitään tule.

— Kun ei tule, niin ei tule! — sanoi Zagloba. Hyvä, että puhut suoraan.
Mutta tiedätkö sinä, Roch, mitä setä oikeastaan on?

— Hyvin puhuttu, mutta sanassa sanotaan: jollei sinulla isää ole, niin tottele setääsi. Tällä on siinä tapauksessa isän oikeus, jonka vastustaminen on syntiä… Huomaa, että jokainen voi naimisiin mentyään tulla isäksi ja että sedässä virtaa samaa verta kuin isässäkin. En ole, totta kyllä, sinun isäsi veli, mutta minun isoäitini täytyi olla sinun isoäitisi täti. Muista, että minussa uinuu monen sukupolven oikeus, sillä niinkuin me kaikki tässä matoisessa maailmassa kuolevaisia olemme, niin siirtyy valta toiselta sukupolvelta toiselle, eikä hetmanin enemmän kuin kuninkaankaan valta voi minulta tässä tapauksessa isän oikeutta kieltää. Totuus on pyhä! Voiko suurhetmani, onko hänellä oikeutta käskeä aatelista tai edes yksinkertaista talonpoikaa nousemaan isää, setää tai isoäitiä vastaan! Vastaapas siihen, Roch! Onko hänellä oikeutta?

— Niin, isoäitiä vastaan! Onko? — toisti Zagloba. — Kukapa silloin viitsisi mennä naimisiin ja synnyttää lapsia odottaakseen sitten lapsenlapsia?… Vastaapas siihenkin, Roch!

— Minä olen Kowalski, mutta tämä on rouva Kowalska, — murahti upseeri yhä unisemmin.

— Olkoon niinkuin tahdot! — sanoi siihen Zagloba. — Ja parempihan se onkin, koska vähemmän silloin tulee maailmassa olemaan pässinpäitä. Eikö niin, Roch?

— Nukutko?… — murahti Zagloba. — Odotapas… minä otan tuon rautaisen padan sinun päästäsi, niin sinun on mukavampi. Mutta kauhtanan kaulus ahdistaa… voisi vielä veri nousta päähäsi. Mikäpä sukulainen minä olisin, jollen sinusta näin huolta pitäisi?

Ja herra Zagloban kädet lähestyivät Kowalskin päätä ja kaulaa. Vankkureissa kaikki nukkuivat sikeätä unta. Sotilaat torkkuivat myös satuloissaan.

Kului muutamia minuutteja. Yht'äkkiä Kowalskin hevosta taluttava sotilas huomasi päällikkönsä kauhtanan ja vaalean kypärän vilahtavan pimeässä ohitsensa. Kowalski hyppäsi rattailta pysähdyttämättä niitä ja viittasi kädellään antamaan hevosen.

— Herra päällikkö, missä pysähdymme syöttämään? — kysyi vartiomies.

Roch-herra ei vastannut sanaakaan, vaan ajoi eteenpäin, sivuutti edessä ajavat ja katosi pimeyteen.

— Päällikkö ajoi edelle, — sanoi muuan heistä. — Varmaankin hän meni katsomaan, onko läheisyydessä majataloa. Olisihan jo aika syöttää hevosia!

Kului puoli tuntia, kokonainen, kaksi, mutta Kowalskia ei vain kuulunut takaisin. Hevoset, etenkin vankkureita vetävät, väsyivät kovasti ja alkoivat laahustaa hitaasti. Tähdet tuikkivat.

— Ajakaa joku päällikköä vastaan ja sanokaa, että hevoset ovat vallan uuvuksissa, — virkkoi muuan rakuuna.

— Päällikköä ei kuulunut eikä näkynyt, — sanoi. — Kaiketi hän on ajanut kauas.

— Kyllä hänen kelpaa, kun saa päivällä nukkua, mutta istu sinä vain satulassasi yökaudet…

— Lähellä on majatalo, ja minä luulin löytäväni hänet sieltä, — selitti äsken palannut, — mutta eihän häntä siellä ollut!… Kuuntelin kavioitten kapsetta, mutta mitään ei kuulunut… Piru ties, minne karkasi.

— Pysähtykäämme majataloon, ja sillä hyvä! — sanoi rakuunajoukkueen päämies. — Hevosten täytyy saada levätä.

Jonkin ajan kuluttua vartiosto pysähtyi majatalon eteen. Sotilaat laskeutuivat alas hevosilta, ja jotkut heistä menivät koputtamaan majatalon oveen.

— Eikö tie Kiejdanysta Birźeen kulje juuri Upitan kautta? — kysyi Jan
Skrzetuski.

— Kyllä, mutta Upitassa on minun lippukuntani, ja sitä peläten on ruhtinas varmaankin lähettänyt meidät toista tietä. Heti Kiejdanysta lähdettyämme käännyimme Darovaan ja Krakovaan päin, ja sieltä kai ajamme Beijsagolaa ja Szawlea kohti. Näin teemme mutkan, jonka tähden Upita ja Poniewieź jäänevät oikealle. Matkan varrella ei ole sotajoukkoja; ne ovat kaikki Kiejdanyssa.

— Mutta herra Zagloba, — sanoi Stanislaw Skrzetuski, — nukkuu sikeästi ja kuorsaa, vaikka lupasi keksiä pelastavan kepposen.

— Nukkukoon rauhassa!… Kaiketi hänet uuvutti keskustelu hölmön komendantin kanssa, jonka sukulaisia sanoi olevansa. Ukko aikoi vetää häntä nenästä, mutta eipä siitä tullutkaan mitään. Ken on hylännyt isänmaan Radziwillin tähden, se ei jätä häntä kaukaisen sukulaisen vuoksi.

— Vai sukulaisia? Yhtä paljon sukua kuin te ja minä, — vastasi Wolodyjowski. — Eikä herra Zagloban vaakuna ole ensinkään sellainen kuin hän selitti.

— Tahdonpa kysyä häneltä, saisinko istuutua hevosen selkään, koska jalkani kovasti puutuvat, — virkkoi Mirski.

— Siihen hän ei suostu, — sanoi Stankiewicz. — Yö on pimeä, kannustit hevosta ja menit. Ota sitten kiinni, jos saat!

— Annan hänelle kunniasanani, etten yritä karata. Sitäpaitsi alkaa kohta valjeta.

— Sotamies! Missä komendantti on? — kysyi Wolodyjowski lähimmältä rakuunalta.

— No kuka sen sitten tietää? Kun sinua käsketään kutsumaan hänet tänne, niin kutsu!

— Mutta me emme itsekään tiedä, herra eversti, missä hän on, — vastasi rakuuna. — Vankkureilta nousi, ajoi edelle ja sillä tiellä on yhä vielä.

Vankkureilta kuului kovia kuorsauksia. Hevoset pureksivat heiniä.
Sotilaat torkkuivat satuloissaan. Majatalo oli asumaton.

Sarasti. Idässä taivas alkoi valjeta, tähdet sammuivat toinen toisensa jälkeen, ja sitten alkoi vähitellen pimeästä näkyä puita, hevosia, miehiä.

Herra Wolodyjowski ojensi käsivarsiaan, vilkaisi nukkuvaa Zaglobaa kasvoihin ja huusi:

Vangit katsoivat osoitettuun suuntaan, ja hämmästys levisi kaikkien kasvoille: herra Zagloban kauhtana yllä ja hattu päässä nukkui Roch Kowalski autuaan unta. Mutta Zaglobaa ei vankkureissa ollut.

— Livisti, totta totisesti, livisti! — ihmetteli Mirski katsellen ympärilleen ikäänkuin ei olisi uskonut silmiään.

— Sieppasi tuolta hölmöltä kypärän ja keltaisen viitan ja pujahti pois hänen hevosellaan!

— Hyvät herrat, — sanoi Wolodyjowski innoissaan, — te ette tunne vielä sitä miestä; voin vannoa, että hän pelastaa vielä meidätkin. En tiedä miten ja milloin, mutta saattepa nähdä, että pelastaa!

Nyt saivat sotilaat tietää mitä oli tapahtunut, ja he juoksivat toinen toisensa jälkeen töllistämään komendanttiansa, jonka yllä oli kamelinkarvainen kauhtana ja ilveksennahkainen lakki.

— Minä olen Kowalski… ja tässä on rouva Kowalska, — murahti
Roch-herra.

— Herra komendantti, vanki on karannut! Kowalski nousi istumaan ja avasi silmänsä.

— Vanki on karannut… se lihava aatelismies, joka niin kauan jutteli herra komendantin kanssa.

— Ei suinkaan! — huudahti hän säikähtyneesti. — Kuinka? Mitä on tapahtunut? Millä lailla hän karkasi?

— Herra komendantin kypärä oli päässä ja kauhtana yllä. Sotamiehet eivät tunteneet häntä; oli sitäpaitsi pimeä.

— Jeesus natsarealainen, juutalaisten kuningas!. Tuo tänne se roisto, joka hänelle hevoseni antoi!

— Herra komendantti, sotamies ei ole syypää, sillä yö oli pimeä ja karkurin yllä oli sitäpaitsi herra komendantin puku. Hän ajoi aivan minun sivuitseni, enkä minäkään häntä tuntenut. Jos herra komendantti ei olisi istuutunut vankkureille, ei tätä olisi tapahtunut… Mitä on nyt tehtävä?

— Nyt on jo myöhäistä. Hän karkasi teidän hevosellanne, ja se oli paras kaikista. Sitäpaitsi hän läksi jo ensimmäisten kukkojen laulaessa. Emme saa häntä enää kiinni.

— Te olette auttaneet häntä pakenemaan! Odottakaas, kyllä minä teille näytän!…

‒ Minne teidän on käsketty meidät viemään, viekää, mutta älkää pitäkö järin suurta suuta, sillä huomenna voitte olla meidän jokaisen käskettävissä.

— Turhaan te siinä päätänne puhki pohditte, herra Kowalski, — sanoi Oskierka. — Mitä sanoitte siitä, että me muka olisimme häntä auttaneet, on sulaa typeryyttä, sillä ensiksikin me nukuimme, ja toiseksi kukin meistä olisi mieluummin auttanut itseään kuin toista. Yksin olette syypää koko juttuun. Minä ensimmäisenä antaisin ampua teidät siitä, että te nukuitte kuin mäyrä ja sallitte vangin karata omassa kauhtanassanne ja kypärässänne, vieläpä omalla hevosellanne. Onhan se ennenkuulumatonta!

— Olihan minulla! — vastasi Kowalski aivan hämmentyneenä tarttuen samassa päähänsä. — Ja hetmanin kirje Birźen komendantille! Mitä minä onneton nyt teen?!… Tuho tuli!… Paras olisi ampua kuula kallooni!…

— Sitä ei voi välttää! — sanoi Mirski töykeästi. — Mitenkä te nyt viette meidät Birźeen?… Te sanotte tuoneenne meidät vankeina, mutta me, arvoltamme vanhemmat soturit, sanomme, että teidät on viskattava tyrmään! Ketä luulette pikemmin uskottavan? Vai luuletteko, että ruotsalainen komendantti pidättää meidät vain herra Kowalskin pyynnöstä? Kyllä hän pikemmin uskoo meitä ja vangitsee teidät.

— Korjaa luusi! — kivahti Kowalski. — Tiedänkö minä mitä on tehtävä!…
Iskeköön salama sinulta pään puhki!

— Jollei teitä siellä panna seinää vastaan ja ammuta, niin peittyköön pääni sianharjaksilla! — huudahti Oskierka. — Kuinka te kehtaatte astua hetmanin kasvojen eteen? Hyi! Häpeä teitä odottaa… ja kuula kalloon — eikä mitään muuta!

— Typeryyksiä! Ainoastaan me voimme pelastaa teidät, — sanoi Oskierka. — Te tiedätte, että me olimme valmiit hetmanin kanssa lähtemään vaikka maailman ääriin ja kaatumaan. Monta kertaa olemme vuodattaneet vertamme isänmaan puolesta ja mielellämme vastedeskin vuodatamme, mutta hetmani on pettänyt isänmaan, antanut tämän maan vihollisen käsiin, yhdistynyt sen kanssa armollista kuningastamme vastaan, kuningasta, jolle olemme uskollisuutta vannoneet. Te luulette ehkä, että sellaisille sotilaille kuin me on ollut helppo rikkoa kuri ja asettua omaa hetmaniamme vastaan? Mutta se, joka nyt on hetmanin puolella, se on isänmaata vastaan! Joka on hetmanin puolella, on kuningasta vastaan ja isänmaan petturi! Me viskasimme komentosauvamme hetmanin jalkoihin, koska omatunto, velvollisuus ja kunnia niin käski. Ja kuka sen teki, minäkö vain yksin? Ei, myöskin herrat Mirski ja Stankiewicz, jotka ovat maamme parhaimpia ja kunnioitetuimpia sotureita!… Mutta ketkä jäivät hänen puolelleen? Roistot! Entä te, miks'ette seuraa teitä vanhempien ja kokeneempien miesten esimerkkiä? Tahdotteko häväistä nimenne, saada petturin maineen?… Kysykää omaltatunnoltanne mitä on tehtävä: palvellako Radziwillia, petturia, vai seuratako meitä, jotka tahdomme vuodattaa veremme isänmaan puolesta?

— Että te lähtisitte kanssamme Vitebskin vojevodan luo, joka tulee taistelemaan isänmaan puolesta.

— Sitäpä juuri tahdomme, että te ette noudattaisi käskyä, vaan seuraisitte meitä, ymmärrättekö! — tiuskaisi Oskierka kärsimättömästi.

— Puhukaa mitä hyvänsä, mutta siitä ei tule mitään… Minä olen sotilas. Minkä arvoinen olisin, jos hetmanin jättäisin? Minä en määrää, vaan hän. Jos hän tekee syntiä, niin vastatkoon sekä omasta että minun puolestani, minun velvollisuuteni on vain totella!…

— Väärin tein, — jatkoi Roch, — kun käskin kääntymään takaisin Kiejdanyyn, koska olen saanut määräyksen Birźeen. Enpä enää tiedä mitä teen, ja syynä kaikkeen on se aatelismies, joka, niin sukulainen kuin onkin, on tehnyt minulle koiruutta… Sillä miehellä ei ole Jumalaa, koska ilkesi pettää minulta hevosen ja ruhtinaan suosion ja päällepäätteeksi syöstä niskaani kuolemantuomion… Ihana sukulainen! Ja Birźeen me tästä käännymme, käyköön miten hyvänsä!

He kääntyivätkin uudelleen Birźeen. Roch Kowalski käski yhden rakuunoista istumaan rattaille, nousi itse tämän hevosen selkään ja ajoi ihan vankien vieressä hokien itsekseen ehtimän takaa:

Huolimatta vaarallisesta asemastaan ja painostavasta epävarmuudesta vangit eivät voineet pidättää naurua kuullessaan Kowalskin manauksia. Vihdoin Wolodyjowski puuttui puheeseen:

— Älkää surko, herra Kowalski, sillä se mies on puijannut viisaampia kuin te… Itse Chmielnickin hän on pettänyt pahasti.

Sitten everstit keskustelivat herra Zaglobasta ja hänen ihmeellisestä paostaan.

— On todella merkillistä, — sanoi herra Wolodyjowski, — mutta eipä löydy maailmassa asemaa, josta mies ei itseään pelastaisi. Missä miehuus ja voima eivät auta, siinä auttaa viekkaus. Toiset menettävät rohkeutensa, kun kuolema heitä uhkaa, tai uskovat itsensä Jumalan haltuun odottaen mitä tuleman pitää, mutta hän alkaa heti miettiä pelastuskeinoa ja keksii aina jotakin. Hän voi tarpeen vaatiessa olla urhoollinen kuin Akilles, mutta seuraa mieluummin Odysseuksen jälkiä.

— Enpä tahtoisi vahtia häntä, vaikka hän istuisi peitsien välissä, — sanoi Stankiewicz, — sillä vähätpä siitä, että hän karkaisi, mutta kun hän vielä saattaa toisen naurunalaiseksi.

— Aivan niin! — virkkoi Michal Wolodyjowski. — Kyllä Kowalski nyt saa kuulla kunniansa. Jumala varjelkoon ketään joutumasta hänen kielensä piestäväksi, sillä sitä terävämpää ei ole koko valtakunnassa… Kun hän alkaa tapansa mukaan koristella kertomuksiaan, niin ihmiset ihan pakahtuvat naurusta…

— Hänen pakonsa on meille suureksi hyödyksi, — puuttui Oskierka puheeseen, — sillä hän vei hetmanin kirjeen muassaan, ja kuka tietää mitä siinä oli kirjoitettu meistä… Luulen, ettei ruotsalainen komendantti Birźessä meistä paljoakaan välitä, jollei Kowalskikaan. Me tulemme sinne vankeina, mutta hän vartioston päällikkönä. Varmaa kuitenkin on, ettei perillä tiedetä, mitä meille on tehtävä. Missään tapauksessa ei kaulojamme katkaista, ja sehän on pääasia.

— Sanoin vain niin, — vastasi Mirski, — peloittaakseni Kowalskia… Mutta mitä tulee siihen, ettei kaulojamme katkaistaisi, niin siitä on vähän lohdutusta, sillä kaikesta päättäen puhkeaa kohta vielä yksi sota, kansalaissota, ja silloin ovat kaikki hukassa.

Tähän tapaan everstit keskustelivat yhä edelleen. Sitten kääntyi puhe taas herra Zaglobaan, ja Wolodyjowski vakuutti, että he voivat luottaa karkurin apuun, sillä se mies ei ikänä heittäisi ystäviään onnettomuuteen.

— Olen varma, — sanoi hän, — että Zagloba on paennut Upitaan, missä minun joukkoni ovat, jollei niitä ole jo lyöty hajalle tai viety väkipakolla Kiejdanyyn. Niitten kanssa hän rientää avuksemme, mikäli ne häneen yhtyvät, jota en epäile, koska joukoissani on paljon laudalaisia, ja laudalaiset pitävät minusta.

— He ovat kyllä olleet, mutta saatuaan kuulla Liettuan luovuttamisesta ruotsalaisille, sotahetmani Judyckin, teidän ja minun vangitsemisesta, he varmaan kääntyvät hetmanista. He ovat kunnon aatelisia, ja Zagloba osaa kyllä höystää hetmanin toimenpiteet paremmin kuin yksikään meistä.

— Mutta sillä aikaa me olemme ehtineet jo Birźeen, — valitti Stanislaw
Skrzetuski.

— Mahdotonta, sillä me teemme suuren mutkan välttääksemme Upitan, mutta Upitasta kulkee tie suoraan Birźeen. Vaikka he lähtisivät liikkeelle päivää, jopa kahtakin myöhemmin, he saavuttaisivat kuitenkin meidät matkalla. Me emme ole vielä Szawlessa, ja Upitasta on lyhyempi matka Birźeen kuin Szawleen.

Illan tullen he saapuivat vihdoin Szawleen. Matkalla he panivat merkille, että kaikissa kylissä ja kauppaloissa oli jo rauhatonta. Nähtävästi tieto hetmanin liittymisestä ruotsalaisiin oli jo ennättänyt levitä yli Samogitian. Siellä täällä kysyttiin sotilailta, oliko totta, että maa jätetään ruotsalaisille; siellä täällä nähtiin joukoittain talonpoikia vaimoineen ja lapsineen lähdössä syviin metsiin. Toisin paikoin talonpojat käyttäytyivät kerrassaan uhkaavasti; nähtävästi he pitivät rakuunoita ruotsalaisina. Kylissä, joissa oli aatelisia, kysyttiin heiltä suoraan, keitä he olivat ja minne ajoivat, ja kun Kowalski, sen sijaan että olisi vastannut heidän kysymyksiinsä, komensi väistymään tieltä, syntyi siitä sellainen melu ja hälinä, että vasta väkijoukkoon suunnatut musketit tekivät mahdolliseksi jatkaa matkaa.

Suuri maantie Kownosta Szawlen kautta Mitauhun oli täynnä kuormia ja rattaita, joissa aatelisten vaimot ja lapset pakenivat sotaa Kuurinmaalle. Itse Szawlessa, kuninkaankartanossa, ei näkynyt olevan ensinkään hetmanin sotaväkeä. Sitävastoin vangit näkivät täällä ensi kerran 25-miehisen ratsastavan ruotsalaisen joukko-osaston, joka oli lähetetty Birźestä tiedustelumatkalle. Juutalaisia ja porvareita seisoskeli torilla töllistellen muukalaisia, ja myöskin everstit katselivat heitä uteliaina, etenkin Wolodyjowski, joka ei milloinkaan ollut vielä ruotsalaisia nähnyt; hän tarkasteli heitä ahnain silmäyksin, kuten susi lammaslaumaa, ja kierteli viiksiään.

Herra Kowalski ilmoitti ruotsalaiselle upseerille kuka hän oli, minne oli matkalla, keitä kuljetti mukanaan, ja pyysi, että upseeri antaisi miestensä yhdistyä hänen vartiostoonsa suuremman turvallisuuden vuoksi matkalla. Mutta upseeri vastasi, että oli saanut käskyn tunkeutua maahan mahdollisimman kauas tiedustelutarkoituksessa ja ettei sen vuoksi voinut palata Birźeen. Hän rauhoitti kuitenkin herra Kowalskia sanoen matkaa vaarattomaksi, sillä Birźestä oli lähetetty pieniä osastoja sotaväkeä kaikkiin suuntiin.

Kun hevoset ja miehet olivat saaneet kunnollisesti levätä, läksi herra
Kowalski taas jatkamaan matkaa puoliyön tienoissa.

— Jos herra Zagloba aikoo auttaa meitä, — sanoi Wolodyjowski aamun tullen, — niin tällä tiellä hänen pitäisi se tehdä, ja tänne hän voisi myös Upitasta ennättää.

— Ehkä hän väijyykin meitä täällä jossakin, — sanoi siihen Stanislaw
Skrzetuski.

— Ennenkuin näin ruotsalaiset, minä vielä toivoin, — vastasi
Stankiewicz, — mutta nyt minusta näyttää, ettei meillä ole pelastusta.

— Kyllä laudalaiset, joita on joukoissani paljon, tuntevat, sillä he kuljettavat pellavia, lautoja ja tervaa aina Riikaan saakka.

— Komeita sotilaita nuo, jotta Szawlessa näimme, se on tunnustettava, — sanoi pienikasvuinen ritari.

— Meidän husaarimme hankkivat myös hevosia Liivinmaalta, koska omamme ovat pieniä.

Päivä oli kaunis, kirkas. Aurinko oli jo noussut, ja sen säteet valaisivat tomupilven, joka läheni edestäpäin tietä pitkin ilmaisten, että joko karjalauma tai mahdollisesti jokin sotilas joukkue oli sieltä tulossa.

— Ruotsalaisilla on ainoastaan jalkaväellä keihäitä, mutta tuo tomupilvi lähestyy nopeasti. Nuo ovat ratsumiehiä, ne ovat meikäläisiä!

— Järjestykseen! — komensi Kowalski. Rakuunat asettuivat rattaitten ympärille. Herra Wolodyjowskin silmät säihkyivät.

— Ne ovat minun laudalaisiani, joita herra Zagloba johtaa! Toisin ei voi olla!

Välimatka vaunujen ja lähestyvien ratsastajain välillä lyheni nopeasti, sillä nämä ajoivat täyttä laukkaa. Vihdoin ilmaantui tomupilvestä voimakas sotajoukko, joka lähestyi hyvässä järjestyksessä, ikäänkuin hyökkäykseen menossa. Ensimmäisessä rivissä jonkin verran oikealla ajoi kookas mies komentosauva kädessä. Tuskin oli herra Wolodyjowskin silmä sattunut häneen, kun hän huusi:

— Se on Zagloba! Kautta Jumalan, Zagloba! Hymy kirkasti Jan Skrzetuskin kasvoja.

— Hän eikä kukaan muu! — huudahti Jan-herra. — Ja kypärässä hänellä on hetmanintöyhtö! Hän on nimittänyt itsensä hetmaniksi. Se on niin hänen kaltaistaan…. Se mies näyttää pysyvän samanlaisena ikänsä kaiken.

Mutta Roch Kowalski ei kuullut, koska hän puuhasi rakuuniensa kanssa. Ja hän ansaitseekin täyden tunnustuksen, sillä vaikka hänellä ei ollut kuin kourallinen miehiä asettaa kokonaista lippukuntaa vastaan, niin hän ei hätääntynyt eikä kadottanut rohkeuttaan. Hän järjesti rakuunansa kahteen riviin rattaitten eteen, mutta hyökkääjät lähestyivät tataarilaiseen tapaan puoliympyrässä. He tahtoivat kuitenkin ensin neuvotella, koska heiluttivat lippujaan ja huusivat:

Roch Kowalski hämmästyi hetkeksi ja hyökkäsi sitten kuin riivattu omien rakuunainsa kimppuun.

— Ampukaa, koirat! — ärjyi hän julmasti ja iski nyrkillään lähimmän rakuunan alas satulasta.

Toiset peräytyivät julmistunutta miestä, mutta eivät ampuneet. Sitten he yht'äkkiä hajaantuivat kuin pelästynyt lintuparvi.

Kun Kowalski oivalsi, että hänen omat miehensä hylkäsivät hänet, hän käänsi hevosensa hyökkääjäin rivejä kohti.

— Tuolla on minun kuoloni! — huusi hän, mutta tuskin oli hän ennättänyt karahduttaa puoliväliin tietä, kun kuului laukaus, ja Kowalskin hevonen tupertui ojaan vieden ratsastajan mukanaan.

Samassa muuan sotilas Wolodyjowskin lippukunnasta lensi salamana maasta ylös kompuroivan Kowalskin niskaan.

Roch Kowalski tarttui vuorostaan Jozwan nutun liepeeseen, mutta lieve jäi hänen käteensä. He iskivät yhteen kuin kaksi voimakasta haukkaa. Butrymin jalustinhihna katkesi, ja hän suistui maahan mutta otettaan hän ei hellittänyt, ja molemmat kierivät pallona tiellä.

Toisia juoksi luo. Parikymmentä kouraa tarttui Kowalskiin, joka potki ja löi kuin karhu. Hän viskasi ahdistajia luotaan, kaatui, nousi eikä antautunut. Hän kamppaili kuollakseen, mutta ympärillä huudettiin: »Ottakaa elävänä!»

Sillävälin oli herra Zagloba ehtinyt jo rattaitten luo, tai oikeammin rattaille, ja hän syleili Skrzetuskeja, pientä ritaria, herra Mirskiä, Stankiewiczia ja Oskierkaa ja huusi hengästyneenä:

— Kas niin! Eikö Zaglobassa ole miestä! Kyllä Radziwill nyt saa tietää huutia! Hyvät herrat, me olemme vapaat ja meillä on sotaväkeä! Kohta lähdemme ryöstämään hänen maatilojaan! No, eikö minun kepposeni onnistunut? Jollen olisi sillä lailla nahkaani pelastanut, niin olisin keksinyt toisen keinon… Kovin olen uuvuksissa, ihan läähätän… Nyt Radziwillin maatiloille, hyvät herrat, Radziwillin maatiloille! Ettepä vielä tiedä hänestä kaikkea, mitä minä tiedän!…

Herra Zagloban vuodatuksen keskeyttivät laudalaiset, jotka toinen toisensa jälkeen juoksivat tervehtimään everstiään. Butrymit, Gosciewiczit, Domaszewiczit, Stakjanit ja Gasztowtit tunkeilivat rattaitten ympärillä ja huutaa hoilasivat täyttä kurkkua:

— Hyvät herrat! — sanoi pienikasvuinen ritari, kun melu oli vähäisen vaimentunut. — Rakkaat asetoverit! Kiitän teitä avustanne!… Ikävä kyllä, meidän täytyy rikkoa kuuliaisuutemme hetmania kohtaan ja nostaa kätemme häntä vastaan, mutta koska petos on ilmeinen, niin toisin emme voi tehdä… sillä isänmaatamme ja armollista kuningastamme me emme petä… Eläköön Jan Kasimir, kuninkaamme!

— Ja nyt Radziwillin maatiloille tutkimaan talot kellareita ja aittoja myöten! — huusi Zagloba.

— Hevosia tänne! — huusi pienikasvuinen ritari. Juostiin hevosia noutamaan.

— Veli Michal! Minä johdin joukkojasi sinun poissaollessasi ja tunnustan mielihyvällä, että ne käyttäytyivät kuin aito sotilaat… Mutta koska sinä nyt olet vapaa, jätän johdon sinun käsiisi.

— Ottakaa te, joka olette arvolta ylin, päällikkyys haltuunne! — virkkoi Michal-herra kääntyen Mirskin puoleen.

— Minulla on oma lippukuntani, ja siksi en ota vierasta. Ruvetkaa te päälliköksi vain! Te tunnette väen ja väki teidät, ja silloin kaikki käy hyvin.

— Tee niin, Michal, tee niin! — puuttui Jan Skrzetuski. — Sinua ei kukaan tule kadehtimaan.

Sen sanottuaan Wolodyjowski otti Zaglobalta komentosauvan, järjesti joukkonsa tuossa tuokiossa ja asettui tovereineen sen johtoon.

— Totta puhuen, en sitä vielä tiedä, sillä en ole vielä ajatellut asiaa, — vastasi Michal-herra.

— Meidän on heti ryhdyttävä neuvottelemaan, mitä meidän on tehtävä, — sanoi Mirski. — Mutta ensiksi sallittakoon minun kaikkien meidän puolesta kiittää herra Zaglobaa siitä, ettei hän meitä unohtanut, vaan pelasti meidät in rebus angustis [tukalasta asemasta]!

— Vai niin, — virkkoi Zagloba ylpeästi, nosti päänsä ja kiersi viiksiään. — Jollei minua olisi ollut, niin Birźessä olisitte… Oikeudenmukaisuus pakottaa tunnustamaan, että mitä kukaan ei keksi, sen Zagloba keksii… On sitä oltu pahemmissakin paikoissa! Muistatko, veli Michal, kuinka minä pelastin sinut, kun me Helenan kanssa pakenimme tataareja?

Michal-herra olisi voinut vastata, että silloin herra Zagloba ei pelastanut häntä, vaan päinvastoin hän herra Zagloban, mutta hän vaikeni vain ja kiersi viiksiään.

— Mutta kiitoksia ei tarvita, sillä minkä minä teille tänään tein, sen voitte te tehdä minulle huomenna, ja varmasti te ette tule hylkäämään minua hädän hetkellä. Iloitsen teidän vapaudestanne, ikäänkuin olisin suurenkin voiton saavuttanut. Näkyypä, ettei ole vielä pääni eivätkä käsivarteni vanhentuneet.

— Minnekäs muuten? Kiejdanyynko? Suoraan suden suuhun? Ole huoletta, kyllä minä Upitaan ajoin, enkä minä hevosta säästänyt, jos se hyvä olikin! Eilen aamulla saavuin Upitaan, ja puolenpäivän tienoissa läksimme painamaan Birźeä kohti, suuntaan, jossa toivoin tapaavani teidät.

— Että väkeni sentään heti uskoi ja liittyi sinuun? — arveli Michal-herra. — He eivät tunteneet sinua, lukuunottamatta paria kolmea, jotka olivat nähneet sinut joskus minun seurassani.

— Se seikka sujui minulta sukkelaan, sillä olihan minulla sinun sormuksesi, ja sitäpaitsi olivat laudalaiset vast'ikään saaneet kuulla teidän vangitsemisestanne ja hetmanin petoksesta. Tapasin tullessani Upitaan lähetystön herrojen Mirskin ja Stankiewiczin lippukunnista, ja tämä lähetystö oli jo ennättänyt yllyttää laudalaisia nousemaan hetmania petturia, vastaan. Kun minä kerroin, että oli lähdetty viemään teitä Birźeen, niin oli kuin olisi koukkinut kepillä muurahaispesään. Hevoset olivat laitumella, mutta renkipojat lähetettiin tuota pikaa niitä noutamaan, ja puolenpäivän tienoissa lähdettiin matkalle. Minä otin tietysti päällikkyyden.

— Entä mistä tuo hetmanintöyhtö on? — kysyi Jan Skrzetuski. — Kaukaa näytti kuin itse hetmani olisi tullut.

— Vai näytti se niin komealta? Niin, mistäkö hetmanintöyhdön sain? Hetmanin luota oli saapunut sanantuoja laudalaisten luo käskemään näitä heti Kiejdanyyn, ja käskyn vahvistukseksi oli hänellä hetmanintöyhtö kypärässä. Käskin vangita miehen ja töyhdön otin minä, jos niin tarvittaisiin, pettääkseni ruotsalaisia.

— Hyväinen aika, kuinka kaikki on ollut viisaasti ajateltu! — huudahti
Oskierka.

- Neuvotelkaamme nyt miten on meneteltävä, — sanoi hän vihdoin. — Jos kärsivällisesti haluatte kuulla, niin kerron, mitä matkalla ajattelin. En kehoita aloittamaan sotaa Radziwillin kanssa kahdestakaan syystä: ensiksikin, hän on hauki, mutta me ahvenia. Viisainta on ahvenen olla kääntymättä päin haukea, sillä silloin se voisi yht'äkkiä sen nielaista, mutta pyrstössä ahvenella on terävät piikit puolustuksekseen.

— Toiseksi, — vastasi Zagloba, — jos me tavalla tai toisella joutuisimme hänen käsiinsä, niin kyllä hän pitelisi meitä niin kauniisti, että sitä varmaan Liettuan kaikki harakatkin nauraisivat… Kas tässä, hyvät herrat, mitä seisoi kirjeessä, joka Kowalskin oli määrä jättää Birźen komendantille. Jollette tähän saakka ole tunteneet Vilnon vojevodaa, niin kyllä nyt hänet tulette tuntemaan!

Näin sanoen hän avasi nuttunsa, otti poveltaan kirjeen ja ojensi sen
Mirskille.

— Hm! Saksaa tai ruotsia! — sanoi vanha eversti. — Kuka teistä taitaa lukea tämän kirjeen?

Kävi selville, että ainoastaan Stanislaw Skrzetuski osasi hiukan saksaa, mutta hänkään ei osannut kirjoitettua lukea.

— No minä kerron sen sisällyksen, — sanoi Zagloba. — Sillävälin kuin sotilaat Upitassa haettivat hevosiaan laitumilta, oli minulla vähäisen aikaa, ja minä haetin luokseni erään juutalaisen, joka kuului olevan hyvin viisas mies, ja kun minä miekankärjellä osoitin hänen rintaansa, luki mies kaiken expedite [helposti, vaivatta] ja selitti sen minulle myöskin. Ja siinä seisoo, että hetmani antaa Birźen komendantin tehtäväksi ammuttaa hänen majesteettinsa Ruotsin kuninkaan kunniaksi jok'ainoan vangin, sen jälkeen kuin vartiosto on lähetetty takaisin, ja pitää asian salassa.

Everstit löivät ihmetyksestä käsiään, paitsi Mirski, joka nyökäytti vain päätään ja virkkoi:

— Minä, joka tunnen hänet niin hyvin, olen ihmetellyt, että hän päästi meidät hengissä Kiejdanysta. Hänellä on ollut jokin salainen syy, jonka tähden hän itse ei tuominnut meitä kuolemaan.

— Ihmeteltävän julma mies! — virkkoi pienikasvuinen soturi. — Siitä ei ole kovin pitkää aikaa, kun minä yhdessä Ganchoffin kanssa pelastin hänen henkensä.

— Ja minä olen palvellut hänen isäänsä ja sitten häntä itseään kokonaista kolmekymmentäviisi vuotta! — sanoi Stankiewicz.

— Paras on olla ryömimättä hänen kitaansa! — sanoi Zagloba. — Piru hänet periköön! Me vältämme joutumasta taisteluun hänen kanssaan, mutta sensijaan teemme selvää kaikista hänen kartanoistaan matkan varrella. Lähdemme tästä siis Vitebskin vojevodan luo saadaksemme hänestä itsellemme suojelijan, ja sinne mennessä tyhjennämme ruhtinaan kellarit ja aitat, tallit ja navetat… Siitä tulee hauskaa, eikä siinä minua kukaan voita. Jos rahaa löytyy, niin se on tietysti meidän. Kuta rikkaampina tulemme Vitebskin vojevodan luo, sitä parempana meitä pidetään.

— Kyllä hän ottaa meidät muutenkin mielellään vastaan, — selitti Oskierka. — Mutta neuvo mennä hänen luokseen on joka tapauksessa hyvä, eikä kukaan keksine sen parempaa.

— Se on sovittu! — huusi Wolodyjowski. — Vitebskin vojevodan luo!
Jumala suokoon, että hänestä saisimme mieleisemme päällikön.

He ajoivat jonkin aikaa ääneti. Yhtäkkiä Michal Wolodyjowski alkoi rauhattomasti liikkua satulassaan.

— Entä rökitämmekö ruotsalaisia matkalla? — kysyi hän vihdoin kääntyen tovereihinsa päin.

— Jos tapaamme, niin miks'ei? — vastasi Stankiewicz. — Radziwill on varmaan vakuuttanut ruotsalaisille, että koko Liettua, on hänen käsissään ja että kaikki luopuvat Jan Kasimirista. Eipä olisi hullummaksi näyttää, että se on valetta.

— Aivan oikein! — virkkoi Mirski. — Jos jokin ruotsalainen osasto osuisi tiellemme, niin annamme sille selkään. Muuten olen myös sitä mieltä, että itse ruhtinaan kimppuun ei ole hyökättävä, sillä se olisi suotta. Hän on oiva soturi! Mutta taistelua vältellen voisimme risteillä muutaman päivän Kiejdanyn seuduilla.

— Ei sitäkään, vaan kootaksemme enemmän väkeä. Minun lippukuntani samoinkuin herra Stankiewiczin liittyvät meihin. Jos ne jo ovat lyödyt, niin tulevat sotilaat yhtymään joukkoihimme yksitellen. Sitäpaitsi löytyisi kyllä aatelisiakin koko joukko. Siten voisimme viedä herra Sapiehalle huomattavan sotajoukon.

Se oli oikea laskelma. Ensimmäisenä todisteena siitä olivat Kowalskin rakuunat, jotka kaikki, lukuunottamatta häntä itseään, liittyivät epäröimättä Michal Wolodyjowskiin. Radziwillin joukoista voisi sellaisia löytyä paljon. Sitäpaitsi saattoi pitää varmana, että ensimmäinen kamppailu ruotsalaisten kanssa tulisi herättämään maassa yleisen nousun.

Herra Wolodyjowski päätti lähteä Poniawieziin päin, koota Upitan seuduilta niin paljon aatelisia kuin suinkin ja jatkaa sieltä matkaa Rogowin erämetsiin, jonne hän arveli kapinoitsevien joukkojen jäännösten paenneen. Nythän pysähdytti joukkonsa levähtämään Lawecza-joen läheisyydessä.

Siellä he viipyivät yön tuloon saakka pitäen silmällä maantietä, jolla vilisi ruotsalaisten odotettua hyökkäystä pakenevia talonpoikaisjoukkoja.

Sotilaat, joita oli lähetetty maantielle, palasivat tuon tuostakin tuoden jonkun talonpojan mukanaan, jolta sitten koetettiin urkkia tietoja ruotsalaisista.

Talonpojat olivat aivan pelästyksissään ja toistivat kaikki yhtä ja samaa, että nimittäin ruotsalaiset olivat kohta siellä, mutta tarkkoja tietoja he eivät kuitenkaan voineet antaa.

Kun oli tullut pimeä, käski Wolodyjowski väkensä nousta hevosille, mutta ennenkuin he ennättivät lähteä liikkeelle, kuultiin verraten selvästi kellonsoittoa.

— Mitä soittoa se on? — kysyi Zagloba. — Iltakirkkoonko?… Se olisi siksi liian myöhään.

— Se on hälyytyssoitto! — sanoi hän. Sitten hän ajoi miehistön luo ja kysyi:

— Klawany, herra eversti! — vastasi eräs Gosciewiczeista. — Meidän on ollut tapana ajaa sinne potaskaa.

— Kuulemme! Jotakin tavatonta on tapahtumassa. Michal Wolodyjowski viittasi kädellään, ja samassa kajahti hiljainen torventoitotus keskellä metsäin syvää rauhaa. Lippukunta läksi liikkeelle.

Kaikki katseet olivat suunnatut sinnepäin, mistä soittoa kuului. Turhaan ei sinne katsottukaan, sillä kotvan kuluttua nousi taivaanrannalle punertava valo, joka kasvoi hetki hetkeltä.

— Palo! — kuiskattiin riveissä. Wolodyjowski kumartui Skrzetuskin puoleen ja sanoi:

— Kaiketi ovat kyläläiset tehneet vastarintaa, kun he ovat hyökänneet kirkkoon.

— Ei minua suinkaan, vaan Kowalskia. Näetkös, se on tärkeä seikka, ettei hän pääse pakoon. Hetmani ei tiedä asiastamme mitään eikä saakaan tietää, jollei Kowalski pääse sitä hänelle ilmoittamaan. Se mies on uskottava varmojen miesten käsiin, sillä kahakan kestäessä on helppoa pötkiä pakoon, etenkin jos tahtoo olla viekas.

— Hänessä ei ole viekkautta enempää kuin vankkureissa, joilla hän istuu. Mutta oikeassa olet, hänen luokseen on jätettävä vartija. Etkö sinä ottaisi pitääksesi häntä silmällä sen aikaa?

— Hm! Vahinko tappelua!… Totta, enpä näkisi paljoakaan näin yön pimeydessä, mutta jos tapeltaisiin päivällä, niin eipä kukaan saisi minua suostumaan siihen… Koska siis publicum bonum [yleinen hyvä] sitä vaatii, niin olkoon menneeksi!

— Hyvä on. Jätän käytettäväksesi viisi miestä, mutta jos hän yrittää paeta, niin iske kuula hänen kalloonsa.

— Kyllä hän käy käsissäni pehmeäksi kuin vaha, ole huoletta!… Mutta kylläpäs tuo tulipalon loimu kasvaa kovasti. Mihin jään Kowalskin kanssa!

— Mihin vain haluat… Nyt ei minulla ole enää aikaa! — sanoi Michal
Wolodyjowski.

Tuli näytti laajenevan laajenemistaan. Tuuli palolta päin, ja kellonsoiton mukana kantautui kuuluviin myöskin laukauksia.

NELJÄS LUKU.

Tultuaan lähemmäksi kylää he hiljensivät vauhtia ja näkivät leveän kyläkujan, joka oli niin kirkkaasti valaistu, että nuppineuloja olisi voinut siltä poimia, sillä taloja paloi tien kahden puolen ja toisia oli yhä syttymässä. Tuuli oli tuimanpuoleinen ja lennätteli kipinöitä, vieläpä kokonaisia roihuja läheisille katoille.

Tulen valossa näkyi milloin suurempia, milloin pienempiä ihmisjoukkoja, jotka liikkuivat nopeasti eri suuntiin. Huudot sekaantuivat kirkonkellojen läppäykseen, karjan ammuntaan, koirien haukuntaan ja pyssyjen pamahduksiin.

Ajettuaan vielä lähemmäksi herra Wolodyjowskin sotilaat näkivät joukon ratsumiehiä, joilla oli leveälieriset hatut päässä. Toiset heistä taistelivat talonpoikain kanssa, jotka olivat asestetut viikatteilla ja sirpeillä, toiset ajoivat pellolle karjaa. Jotkut, joita oli vaikea tuntea, koska olivat höyhenissä ja untuvissa, tekivät selvää siipikarjasta, joka vielä räpytteli siipiään kuolinkamppailussa. Kymmenkunta miestä piteli hevosia tovereille, jotka nähtävästi olivat ryöstämässä taloja.

Tie kylään kulki alamäkeä koivikon lävitse, niin että laudalaiset näkymättöminä saattoivat seurata vihollisen väkivaltaa, epäjärjestyksessä puolustautuvia talonpoikia ja epätoivoisia naisia.

Kun herra Wolodyjowski oli lippukuntineen ehtinyt kylän avoimelle portille, hän komensi pysähtymään. Hän olisi voinut yllättää vihollisen ja yhdellä sivalluksella lyödä sen viimeiseen mieheen, mutta pienikasvuinen ritari oli päättänyt »tutkia ruotsalaisia» ja ryhtyi avoimeen taisteluun, ja sentähden hän tahallaan näyttäytyi viholliselle.

Jotkut portin takana vartioimassa olevat ratsumiehet huomasivat lähestyvän joukon. Eräs heistä ajoi heti upseerin luo, joka seisoi jo paljastettu miekka kädessä miestensä ympäröimänä ja puhui heille jotakin osoittaen sinne päin mistä herra Wolodyjowski lippukuntineen oli tulossa. Upseeri varjosti kädellä silmiään ja katseli hetken aikaa lähestyviä, antoi sitten merkin, ja samassa kajahti torventoitotus halki melun ja melskeen.

Nyt saivat ritarimme nähdä ruotsalaista sotatottumusta. Tuskin oli torvi törähtänyt, kun joukko ratsumiehiä juoksi ulos tuvista; toiset heittivät ryöstämänsä tavarat ja riensivät hevostensa luo.

Tuossa tuokiossa oli koko joukko järjestyksessä, ja pienen ritarin sydän sykähti ihmetyksestä katsellessaan vihollisen valittua joukkoa. Kaikki olivat kookkaita, rotevia miehiä kauhtanoissa nahkavöineen, päässä samanlaiset mustat hatut, joitten reunat vasemmalta puolelta oli käännetty ylös. Kaikilla oli samanlaiset ruskeat hevoset. He seisoivat kuin muuri tapparat valmiina iskemään ja katsoivat rauhallisesti tielle päin.

Osaston päällikkö ajoi torvenpuhaltajan seurassa riveistä jonkin matkaa eteenpäin nähtävästi kysymään, mitä väkeä se oli, joka niin hitaasti lähestyi.

Hän otaksui kaiketi, että se oli joku radziwillilainen osasto, eikä odottanut siis hyökkäystä. Hän heilutti tapparaansa ja hattuaan, ja torvenpuhaltaja toitotti yhtenään merkiksi, että haluttiin keskustelua.

— Ampukoon joku päin miestä, — sanoi pieni ritari, — jotta hän näkisi, mitä meiltä voi odottaa!

Kuului laukaus. Ammus ei kuitenkaan osunut, sillä matka oli liian pitkä. Nähtävästi upseeri luuli sitä väärinkäsitykseksi, koska hän alkoi huutaa entistä kovemmin ja heiluttaa vielä hurjemmin hattuaan.

— Vielä kerta! — huusi herra Wolodyjowski. Toisen laukauksen jälkeen upseeri kääntyi hätäilemättä ympäri ja ajoi oman joukkonsa luo.

Ruotsalainen upseeri huusi jotakin joukolleen. Tapparat laskeutuivat heti, ja niitten sijaan ilmestyi pistoleita koteloistaan.

— Hyviä sotilaita! — murahti Wolodyjowski ja vilkaisi samassa omaan lippukuntaansa nähdäkseen oliko se järjestyksessä.

— Eteenpäin! — huusi hän sitten. Laudalaiset kyyristyivät hevostensa harjain taa ja kiitivät kuin vihuri päin vihollista.

Ruotsalaiset antoivat heidän tulla lähelle ennenkuin ampuivat pistoleistaan, mutta yhteislaukaus ei tuottanut laudalaisille vahinkoa kuin nimeksi: joku heistä hellitti ohjaksensa ja kaatui selälleen. Muut ryntäsivät eteenpäin ja iskivät viholliseen rinta vasten rintaa.

Kevyt liettualainen ratsuväki käytti vielä keihäitä, mutta herra Wolodyjowski käski heittää ne tiepuoleen, ja niin käytiin käsiksi miekkoihin.

Ensimmäinen hyökkäys ei voinut hajoittaa ruotsalaisia, mutta sai heidät kuitenkin jonkin verran peräytymään. Laudalaiset painoivat vimmatusti päälle. Miehiä alkoi kaatua yhä useampia. Ahdinko kasvoi kasvamistaan. Miekkain kalske peloitti talonpojat pois kylätieltä, jolla oli sietämättömän kuuma, vaikka puutarhat erottivat palavat talot tiestä.

Ruotsalaiset vastustivat yhä tuimemmin, mutta olivat kuitenkin pakotetut peräytymään, vaikkakin hyvässä järjestyksessä. Muuten, heidän olisi ollut vaikea hajaantua, koska tie oli molemmin puolin aidattu. Tuon tuostakin he koettivat pysähtyä, mutta turhaan.

Taistelu oli omituinen. Vain etumaiset rivit saattoivat otella toisten tukiessa takaapäin. Tästä syystä se muuttuikin julmaksi murhaamiseksi.

Herra Wolodyjowski, joka oli käskenyt vanhoja everstejä ja Jan Skrzetuskia pitämään silmällä väkeä hyökkäyksen aikana, taisteli ensimmäisessä rivissä. Tuon tuostakin ruotsalainen hattu katosi hänen edestään kuin syvyyteen; toisinaan lensi miekka vastustajan kädestä suhahtaen ilmaan, kuului vihlova huudahdus ja taas katosi hattu näkymättömiin. Toinen hattu seurasi toistaan, mutta herra Wolodyjowski painoi yhä eteenpäin. Hänen pienet silmänsä loistivat kuin kaksi pahaatietävää tulta, mutta hän ei kiihtynyt, vaan taisteli hilliten itseään. Toisinaan, kun hänen edessään ei ollut vihollista miekan ulottuvilla, hän käänsi päänsä joko oikealle tai vasemmalle ja pisti silmänräpäyksessä ratsumiehen maahan tuskin huomattavalla iskulla. Noissa hänen nopeissa liikkeissään oli jotakin yliluonnollista, peloittavaa. Niinkuin hamppua leikkaava nainen katoaa siihen niin, että vain hampun heiluvista töyhdöistä voi päättää mistä hänen tiensä kulkee, niin katosi herra Wolodyjowskikin suurikasvuisten ruotsalaisten joukkoon, mutta missä viljaa kaatui kuin niittäjän iskusta, siinä oli hänkin aina läsnä. Stanislaw Skrzetuski ja synkkä Jozwa Butryrn, eli Jozwa Jalaton, seurasivat hänen kintereillään.

Vihdoin olivat ruotsalaisten takimmaiset rivit joutuneet aukeamalle kirkon edessä ja alkoivat laajeta; etumaiset samoin. Kuului upseerin komennus. Hän tahtoi nähtävästi viedä koko miehistönsä taisteluun. Hetken kuluttua olivatkin ratsastajat muodostaneet leveämmän taistelurintaman puolalaisia vastaan. Mutta Jan Skrzetuski, joka oli seurannut taistelun kulkua ja johtanut lippukuntaa, ei seurannut ruotsalaisen kapteenin esimerkkiä, vaan syöksyi sensijaan eteenpäin tiiviinä joukkona, joka murtautui ruotsalaisten rintaman läpi ja ahdisti sitten takaapäin vihollisen oikeata sivustaa. Vasemman kimppuun hyökkäsivät Mirski ja Stankiewicz, joilla oli johdettavinaan laudalaisia ja Kowalskin rakuunat.

Kaksi kamppailua raivosi yht'aikaa, mutta vain lyhyen ajan. Skrzetuskin ahdistama vasen siipi ei ennättänyt kunnollisesti järjestäytyä ja hajaantui ennen pitkää. Oikea itsensä kapteenin johdolla teki kauemmin vastarintaa, mutta murtui sekin.

Lyödyt ruotsalaiset hajaantuivat eri suunnille laudalaisten ahdistamina. Toisin paikoin taisteltiin vielä joukoittain, mutta toisin paikoin käytiin kaksintaistelua.

Herra Wolodyjowski etsi katseellaan komentavaa ruotsalaista upseeria, ja vihdoin hän huomasikin hänet taistelemassa kahden Butrymin kanssa. Wolodyjowski karahdutti heitä kohti.

Soturit kääntyivät kuuliaisesti syrjään, ja pienikasvuinen ritari ajaa karahdutti niin vimmatusti ruotsalaista päin, että molempain ratsut nousivat takajaloilleen.

Upseeri koetti nähtävästi saada vastustajansa satulasta maahan, mutta herra Wolodyjowski nosti rakuunamiekkansa kahvan rintaansa vasten, teki sitten sillä liikkeen salaman nopeudella ja lennätti ruotsalaisen tapparan ilmaan. Upseeri tapasi pistolinsa koteloa, mutta samassa silmänräpäyksessä osui isku hänen poskeensa, ja hän hellitti ohjakset vasemmasta kädestään.

Laudalaiset tarttuivat haavoittuneeseen, joka horjui satulassaan, mutta pienikasvuinen ritari ajoi edelleen kaataen vihollisia kuin viljaa.

Ruotsalaiset alkoivat jo joka puolella joutua alakynteen kaksintaisteluun tottuneemmista puolalaisista aatelisista. Toiset tarjosivat puolalaisille miekkansa kahvaa pitäen kiinni terästä, toiset viskasivat aseensa heidän jalkoihinsa huutaen: »pardon!»

Vihdoin ilmaantui aukealle kirkon edustalle talonpoikia ryöstämään kaatuneita ja antamaan haavoittuneille kuoliniskun.

Sillävälin herra Zagloban, joka oli edempänä vankkureineen ja niillä makaavine vankeineen, täytyi kuunnella tämän katkeria syytöksiä, koska oli sukulaisena menetellyt niin kehnosti häntä kohtaan.

— Setä on syössyt minut iäksi onnettomuuteen, sillä nyt minua ei ainoastaan odota kuula Kiejdanyssa, vaan nimeni on kunniaton ja pysyy ainiaan sellaisena. Ken tästä puoleen haluaa sanoa: lurjus, voi yhtä hyvin sanoa: Roch Kowalski!

- Se on totta, eikä sitä kukaan kielläkään, — vastasi Zagloba — Mutta paras todistus sinun hölmöydestäsi on, että vielä ihmettelet minun keppostani, vaikka minä olen itse Krimin kaania pyörähytellyt kuin nukkea. Luuletko todellakin, että minä olisin sallinut sinun viedä meidät, valtakunnan parhaat pojat, Birźeen ruotsalaisten surmattaviksi?

— Mutta sinä toimit pyövelin apurina, ja se on aateliselle suuri häpeä, josta sinun on pestävä itsesi puhtaaksi, muuten sanon sukulaisuuteni irti sinun ja kaikkien Kowalskien kanssa. Petturi on heittiötäkin huonompi, ja sellaisen palveleminen on ihan viho viimeistä!

— Ja hetmani palvelee pirua! Nyt sen tiedät!… Sinä olet typerä, hyvä mies, muista se, äläkä milloinkaan antaudu väittelyyn kenenkään kanssa, vaan pitele mieluummin minun nuttuni liepeestä kiinni, niin voi sinusta vielä tulla mies. Kyllä minä olen tässä maailmassa useamman kuin yhden narrin sillä tavalla pelastanut.

Laukaukset keskeyttivät keskustelun, sillä taistelu kylässä oli juuri alkanut. Sitten ne lakkasivat, mutta huutoa ja melua kuului heidän syrjäiseen paikkaansa saakka koivikon laidassa.

— Nyt on Michal jo työssä, — virkkoi Zagloba. — Hän ei ole suuren suuri, mutta puree kuin käärme. Kyllä hän vielä pieksää noita merentakaisia paholaisia kuin herneitä vain, sen saat nähdä. Siellä minäkin olisin paljon mieluummin kuin täällä koivikossa nyt kuuntelemassa, mikä on sinun syysi. Siinä sinun kiitollisuutesi! Sopiiko sellainen mielestäsi sukulaiselle?

— Siitä, että petturi ei saanut kyntää sinulla kuin härällä, vaikka oletkin siihen erittäin sopiva: typerä ja voimakas, ymmärrätkös? Hei-hei! Siellä otellaan yhä tulisemmin! Kuuletko? Ne ovat ruotsalaisia, jotka mörisevät kuin vasikat laitumella.

Zagloba kävi hiukan vakavammaksi; hän oli levoton. Mutta yht'äkkiä hän kysäisi katsoen Roch Kowalskia tuimasti silmiin:

— Siksi, että heitä minäkin mielelläni rökittäisin. Ken on meikäläinen, se on meikäläinen!

— Omatuntosi rupeaa jo heräämään… Mutta kuinka sinä saatoit omaa lihaa ja vertasi ruotsalaisten käsiin raastaa?

— Ja hän käskee sinun ensi töiksesi luopua Radziwillista ja ruveta palvelemaan isänmaatasi.

— Käsky on käsky, — sanoi Kowalski ja huokasi niin syvään kuin raskas kivi olisi pudonnut hänen rinnaltaan.

Zagloba oli myöskin tyytyväinen, sillä hänellä oli omat aikeensa herra Kowalskiin nähden. He alkoivat kuunnella taistelun menoa, ja he kuuntelivat siinä yhdessä istuen pitkän aikaa, ennenkuin kaikki hiljeni.

— Kuinka voi setä, joka on vanha soturi, mitään sellaista ajatella? Jos olisi huonosti käynyt, niin tästä olisivat sivu paenneet…

— Eikö setä kuule kavioitten kapsetta? Hitaasti ajavat. Ovat kaiketi lyöneet ruotsalaiset viimeiseen mieheen.

Ja herra Zagloba ripusti miekkansa vyöhön, otti pistolin käteensä ja läksi. Pian hän äkkäsikin mustan jonon, joka hitaasti lähestyi tietä pitkin. Joukosta kuului ääniä.

Joukon etupäässä ajoi muutamia miehiä, jotka olivat joutuneet keskenään äänekkääseen keskusteluun. Zagloba tunsi Wolodyjowskin äänen, joka sanoi:

— Urhoollisia poikia! En tiedä, millaista jalkaväki on, mutta ratsuväki on varmasti oivallista!

— Mitä teille kuuluu? Mitä teille kuuluu? Aloin jo tulla kärsimättömäksi ja lähteä leikkiin mukaan… Onko kukaan haavoittunut?

— Kaikki voivat hyvin, Jumalan kiitos! — vastasi Michal-herra. — Mutta parikymmentä kelpo soturia olemme menettäneet.

— Oletpa, hyvä mies, tainnut huitoa siellä kuin susi karsinassa. Mutta sopiko mielestäsi jättää minut, vanha mies, tänne vahtiin? Olin melkein poissa suunniltani… niin teki mieleni ruotsalaisen lihaa. Raakana olisin ne syönyt.

— Tekisi mieleni hirtättää ne, kun hyökkäsivät avuttoman kylän kimppuun kuin rosvot ja niin julmasti kyläläisiä surmasivat… Mutta Jan sanoi, että sitä ei pidä tehdä.

— Kuulkaahan, hyvät herrat, mitä mieleeni juolahti. Hirttää heitä ei saa, vaan heidät on laskettava vapaiksi.

— Te tunnette minut soturina, nyt tulette tuntemaan myös valtiomiehenä. Me päästämme ruotsalaiset vapaiksi, mutta emme sano, keitä olemme. Sen toki sanomme, että olemme radziwillilaisia ja että olemme hetmanin käskystä tuhonneet tämän osaston niinkuin kaikille muillekin tulemme tekemään, koska hetmani on vain olevinaan ruotsalaisten puolella. Täten me vahingoitamme kovasti hetmanin asiaa. Jos minun ajatukseni antaa vähääkään perää teidän voitollenne, niin kasvakoon minulle häntä kuin hevoselle. Kiejdany on kaukana Birźestä ja Radziwill on vielä kauempana Pontus de la Gardien luota. Saattaaksemme petturit ja rosvot keskenään riitaan, koska se on vain hyödyksi isänmaalle.

— Juuri niin teemme, — sanoi Michal Wolodyjowski. — Huomenna päästän miehet vapaiksi, mutta tänään en tahdo tietää siitä sen enempää, sillä minua väsyttää julmasti… Aukealla tiellä oli kuuma kuin pätsissä… Uh! Käsivarteni ovat ihan hervottomat… Upseeri ei voisi missään tapauksessa lähteä tänään, hän sai haavan poskeensa.

— Mutta kuinka me selvitämme heille tämän kaiken? — kysyi Jan
Skrzetuski.

— Olen sitä asiaa kyllä ajatellut, — vastasi Zagloba. — Kowalski sanoi minulle, että hänen rakuunoittensa joukossa on pari preussilaista miestä, jotka osaavat kyllä saksaa. Selittäkööt he ruotsalaisille, jotka kaiketi myöskin sen verran saksaa osaavat, sillä ovathan he olleet jo niin monta vuotta Saksanmaalla. Kowalski on meidän sekä sielultaan että ruumiiltaan. Meillä tulee olemaan hänestä vielä paljon hyötyä.

— Hyvä on! — virkkoi Wolodyjowski. — Olkoon joku herroista hyvä ja ottakoon asian huolekseen, sillä minä olen niin väsyksissä, etten pysty mihinkään. Olen jo ilmoittanut väelle, että viivymme tässä koivikossa aamuun saakka. Kylästä tuodaan syötävää… ja nyt nukkumaan.

— Hyvät herrat, — virkkoi Zagloba, — tuolla koivikon takana on
heinälato. Menkäämme sinne kunnollisesti nukkumaan matkan varalta…
Emmehän tänne enää palaja, koska herra Sapiehan kanssa nyt käymme
Radziwillia vastaan.

VIIDES LUKU.

Liettuassa alkoi nyt kansalaissota. Onnettomuuden määrää lisäsivät ulkonaiset viholliset ja yhä itsepintaisempi sota ukrainalaisia vastaan.

Liettuan säännöllisissäkin oloissa perin pienet joukot jakautuivat nyt kahteen leiriin. Toiset, pääasiallisesti muukalaiset joukot, jäivät Radziwillin puolelle, toiset, jotka olivat julistaneet hetmanin petturiksi, vastustivat ase kädessä liittoa Ruotsin kanssa, mutta olivat ilman johtajaa ja toimintasuunnitelmaa. Näitten johtajaksi olisi mainiosti sopinut Vitebskin vojevoda, mutta hän oli paraikaa kiinni Bychowia puolustamassa eikä sentähden voinut asettua johtamaan liikettä Radziwillia vastaan.

Sillävälin Liettuan viholliset, jotka pitivät jo maata omanaan, alkoivat keskenään vaihtaa vihamielisiä ajatuksia. Heidän eripuraisuutensa olisi voinut pelastaa valtakunnan eheänä, mutta ennenkuin välit heidän kesken kehittyivät aseelliseksi otteluksi, vallitsi Liettuassa hirvittävä sekamelska. Radziwill, joka oli laskelmissaan sotajoukkoon nähden pettynyt, päätti väkivalloin pakottaa maan kuuliaisuuteen.

Tuskin oli herra Wolodyjowski Klawanin taistelun jälkeen päässyt joukkoineen Poniewieźiin saakka, kun hän sai kuulla Mirskin ja Stankiewiczin lippukuntien hajaantumisesta. Osa näistä lippukunnista oli väkisin liitetty Radziwillin joukkoihin, loput joko lyöty maahan tai hajoitettu kaikkiin tuuliin. Jäännöksiä harhaili yhä pienin joukoin metsiä ja kyliä pitkin etsien paikkaa, minne asettua suojaan hetmanin kostolta.

Joka päivä liittyi pakolaisia Wolodyjowskin joukkoihin tuoden tietoja asiain kehityksestä.

Tärkein näistä tiedoista oli se, joka kertoi Podlasiessa, Bielastokissa ja Tykocinissa alkaneesta vakituisen sotaväen kapinasta. Moskovalaisten joukkojen vallattua Vilnon näitten joukkojen oli määrä puolustaa rajaa, mutta saatuaan kuulla hetmanin petoksesta ne tekivät liiton everstien Horotkiewiczin ja Jakob Kmicicin, Radziwillin uskotun, Andrzejn sedän, johdolla. Jälkimmäisen nimi herätti kaikkialla sotilaspiireissä vihaa. Juuri hän oli ollut ennen muita syypää Stankiewiczin ja Mirskin lippukuntain perikatoon, sillä hän oli armotta ammuttanut kaikki vangiksi joutuneet. Hetmani luotti häneen sokeasti ja oli äskettäin lähettänyt hänet Niewiarowskin lippukuntaa vastaan, joka ei ollut seurannut everstinsä esimerkkiä eikä osoittanut kuuliaisuutta.

Tästä syystä herra Wolodyjowski kutsui asetoverinsa neuvotteluun ja sanoi heille:

— Mitä sanoisitte, hyvät herrat, jos me sen sijaan, että lähtisimme Bychowiin Vitebskin vojevodan avuksi, rientäisimmekin Podlasieen liittoon yhtyneitten lippukuntain luo?

— Kuin minun suustani! — sanoi Zagloba. — Siellä tulemme olemaan kuin kotona.

— Pakolaiset ovat kertoneet kuulleensa, — selitti Jan Skrzetuski, — että kuningas oli käskenyt muutamia lippukuntia palaamaan Ukrainasta ja vastustamaan ruotsalaisten hyökkäystä. Jos se toteutuu, niin me voisimme liittyä vanhoihin tovereihimme, sen sijaan että täällä ajelehdimme…

— Mutta se ei ole mikään helppo tehtävä, — selitti pienikasvuinen ritari. — Podlasieen voi päästä ainoastaan hetmanin sormien lomitse. Koettakaamme kuitenkin. Jos sitäpaitsi sattuisin matkalla tapaamaan Kmicicin, niin sanoisin hänelle korvaan pari kolme kovaa sanaa, joista hänen nahkansa varmaan sinistyisi…

— Sen hän on arvoinenkin! — tokaisi Mirski. — En ihmettele kovasti sitä, että jotkut vanhat soturit, jotka ikänsä ovat Radziwilleja palvelleet, ovat nyt hetmanin puolella, mutta se roisto petti vain oman etunsa ja kunnianhimonsa tähden.

Mutta matka sinne oli vaikea, kuten Wolodyjowski oli huomauttanut, koska se kulki ihan Kiejdanyn, tuon jalopeuran pesäpaikan sivuitse.

Tiet ja polut, kaupungit ja kylät olivat Radziwillin hallussa, ja Kiejdanyn läheisyydessä majaili Kmicic joukkoineen. Hetmani oli myös saanut tiedon everstien kohtaamisesta, Wolodyjowskin lippukunnan kapinasta ja Klawanin taistelusta ja oli pakahtua hirvittävään vihaansa.

Ja hänellä olikin syytä vihoitella jalolla epätoivoissaan, sillä etenkin viimeksimainittu taistelu oli koonnut hänen päänsä päälle kokonaisen myrskyn ruotsalaisten tyytymättömyyttä. Vähäistä myöhemmin olivat näet talonpojat ja aateliset omin päin alkaneet hävittää pienempiä ruotsalaisia joukko-osastoja, minkä kaiken ruotsalaiset panivat Radziwillin laskuun. Vangitut upseerit ja sotilaat, jotka taistelun jälkeen lähetettiin Birźeen, kertoivat siellä ruotsalaiselle komendantille, että radziwillilainen lippukunta oli hetmanin käskystä hyökännyt heidän kimppuunsa. Viikon kuluttua saapui sitten komendantilta kirje ruhtinaalle, ja kymmenen päivän kuluttua itse Pontus de la Gardie, ruotsalaisten joukkojen ylipäällikkö, kirjoitti:

»Joko teidän ruhtinaallinen ylhäisyytenne on vailla voimia ja merkitystä tai tahtoo pettää. Jos näin on, niin te pian saatte rangaistuksenne, jollette kadu ja nöyryydellä ja luottamuksella sovita syntejänne…»

Radziwill lähetti heti kuriireja selittämään, miten kaikki oli tapahtunut, mutta hänen ylpeä sielunsa oli haavoittunut. Hän, jonka sana vielä äskettäin oli ollut tämän Ruotsia paljon suuremman maan lakina, hän, joka puolella omaisuudellaan olisi voinut ostaa kaikki Ruotsin ylhäiset, hän, joka vastusti itse kuningasta ja piti itseään monarkin arvoisena, hän oli nyt pakotettu kuuntelemaan ruotsalaisen kenraalin nuhteita ja nöyryyttävää moitetta. Tosin kyllä tuo kenraali oli kuninkaan sukulainen, mutta eihän itse kuningaskaan ollut mikään muu kuin Jan Kasimirille oikeuden ja veren perusteella kuuluvan valtaistuimen anastaja!

Ennen kaikkea kohdistui hetmanin raivo niihin, jotka olivat syypäät tähän nöyryytykseen, ja hän vannoi tallaavansa maahan herra Wolodyjowskin, kaikki tämän everstit ja koko laudalaisen lippukunnan. Ja hetmani ryhtyi hyökkäykseen heitä vastaan, ja niinkuin metsästäjät ympäröivät hongikon piirittääkseen suden pesän, niin hänkin piiritti vihollisensa ja alkoi ahdistaa heitä hellittämättä.

Silloin saapui hänen tietoonsa viesti, että Kmicic oli lyönyt
Niewiarowskin lippukunnan ja liittänyt osan vankeja omiin joukkoihinsa.
Hetmani vaati heti lähettämään osan sotavoimista hänelle.

»Miehet», — kirjoitti hän Kmicicille, — »joitten elämästä sinä niin huolehdit, etenkin Wolodyjowski ja ne muut kuljeksivat, ovat karanneet, matkalla Birźeen. Lähetin tahallani heidän matkaansa kaikkein typerimmän upseerin, jotteivät he voisi häntä käännyttää, mutta hänkin joko petti tai tuli petetyksi. Nyt on Wolodyjowskin hallussa koko laudalainen lippukunta, ja häneen yhtyy paljon karkureita ja pakolaisia. Klawanyn luona he löivät 120-miehisen ruotsalaisen joukkueen ja levittivät sitten huhua, että se tehtiin muka meidän käskystämme, minkä johdosta meidän ja Pontus de la Gardien välillä on ilkeätä väärinkäsitystä. Koko asia voi ajautua karille noitten petturien tähden, jotka ilman sinun vastalausettasi olisivat varmasti päänsä menettäneet. Näin meidän hyväsydämisyytemme nyt palkitaan. Mutta toivomme kuitenkin, että he kohta saavat ansaitun palkkansa. Olemme saaneet tietää, että miekankantaja Billewiczin luo kokoontuu aatelisia, jotka ovat salaliitossa meitä vastaan; heidän toimensa on tuhottava. Lähetä meille ratsuväkeä, mutta pidätä Kiejdanyssa jalkaväki puolustamassa linnaa ja kaupunkia, sillä niiltä pettureilta voi odottaa mitä hyvänsä. Aja itse, otettuasi myötä muutamia kymmeniä ratsumiehiä, Billewiczien luo ja tuo miekankantaja ja hänen sukulaisneitonsa sinne. Tämä ei ole tarpeen ainoastaan sinun, vaan meidänkin tähtemme, sillä se, jonka käsissä he ovat, on Laudan herra; Wolodyjewskin esimerkkiä seuraten nousevat näet Laudan aateliset meitä vastaan. Sinun sedälläsi Jakobilla on suuri vaikutusvalta heihin; kirjoita hänelle, jos luulet kirjeellä voivasi taivuttaa hänet meidän puolellemme.

Luettuaan kirjeen Kmicic sydämestään iloitsi, että everstien oli onnistunut paeta ruotsalaisten käsistä — kunpa he voisivat paeta Radziwillin satimesta! — mutta siitä huolimatta hän täytti ruhtinaan kaikki käskyt.

»Minä en tule käyttämään väkivaltaa muussa kuin äärimmäisessä tapauksessa», — ajatteli hän, — »enkä millään muotoa loukkaa Oleńkaa. Sitäpaitsi, se ei ole minun tahtoni, vaan ruhtinaan käsky! Oleńka vastaanottaa minut epäystävällisesti, sen tiedän, mutta aikaa voittaen hän tulee vakuutetuksi vilpittömistä aikomuksistani, etten ole isänmaata vastaan, vaan päinvastoin sen puolesta ja sentähden palvelen Radziwillia.»

Näissä mietteissään hän ahersi varustusten vahvistamiseksi Kiejdanyssa, josta oli tuleva hänen Oleńkansa asuinkaupunki.

Sillävälin herra Wolodyjowski vältteli hetmania, ja hetmani ajoi Wolodyjowskia takaa kuin myrsky. Michal-herralla ei ollutkaan liikoja tiloja, sillä Birźestä läheni huomattavia ruotsalaisia joukkoja etelää kohti, idässä oli tsaarin väkeä ja Kiejdanyn tiellä väijyili hetmani.

Herra Zagloba oli tyytymätön tällaiseen asiain tilaan ja kääntyi yhä useammin Wolodyjowskin puoleen kysyen:

— Siitä ei kannata puhua! — vastasi pienikasvuinen ritari. — Tiedäthän, etten ole arkalasta kotoisin ja että isken vaikka itse paholaiseen… mutta hetmanin kanssa en pidä puoliani. Itse sanoit, että me olemme ahvenia, mutta hän hauki. Teen kaikkeni lyödäksemme läpi, mutta jos avoin taistelu tulee kysymykseen, niin sanon suoraan, että hän nujertaa meidät.

— Ja käskee hirttämään ja antamaan koirille! Hyvä Jumala, ennemmin olisin kenen muun käsissä hyvänsä kuin Radziwillin!… Eiköhän meidän olisi parempi kääntyä herra Sapiehaan päin?

— Nyt se on jo myöhäistä, sillä sekä hetmanni että ruotsalaiset joukot sulkevat meiltä tien.

— Piruko minut sai yllyttämään Skrzetuskeja Radziwillin luo! — huudahti
Zagloba epätoivoissaan.

Mutta Michal Wolodyjowski ei menettänyt toivoaan; aateliset ja talonpojatkin tekivät hänelle selkoa hetmanin liikkeistä, — kaikki kääntyivät pois Radziwillista. Wolodyjowski luovaili parhaansa mukaan, ja siinä hän olikin taitava, sillä hän oli nuoruudesta saakka ollut mukana retkillä ja kahakoissa tataareja ja kasakoita vastaan taisteltaessa. Jo ruhtinas Jeremin armeijassa hän oli tullut kuuluisaksi yllättävistä hyökkäyksistään ja nopeista liikkeistään.

Suljettuna nyt muutaman penikulman laajuiselle alalle hän vältteli itsepintaisesti avoimia taisteluita ja väsytti Radziwillin joukkoja, joita hän silloin tällöin näykki niinkuin susi takaa-ajavia koiria.

Mutta kun Kmicicin ratsuväkeä saapui, niin hetmani sulki sillä kaikki mahdolliset pujahduspaikat ja läksi itse tarkkaamaan, kuinka nuotan molemmat kyljet yhtyivät..

Se tapahtui Niewiaźan luona. Mieleszkon ja Ganchoffin joukot ja pari lippukuntaa ratsuväkeä ruhtinaan itsensä johdolla muodostivat ikäänkuin jousen, jonka jänteenä oli joki. Wolodyjowski joukkonsa kanssa oli jousen kaaren sisäpuolella. Yksi kohta oli tosin avoin, mutta siinä oli esteenä soinen joki, jonka toisella rannalla oli skottilaisia ja pari sataa Radziwillin kasakkaa ja sitäpaitsi kuusi kenttätykkiä, jotka oli asetettu niin, että niiden tulen alla yksikään ihminen ei voinut nousta toiselle rannalle.

Michal Wolodyjowskin onneksi yö ja myrsky rankkasateineen häiritsivät hyökkäystä. Piiritettyjen hallussa ei ollut kuin muutama tynnyrin ala vesikkopensaston peittämää niittymaata Radziwillin joukkojen puoliympyrän ja jokea vartioivain skottilaisten välillä.

Aamun tullen, kun päivän sarastus tuskin valaisi puitten latvoja, hyökkäsivät ruhtinaan joukot joelle saakka, mutta pysähtyivät siihen hämmästyneinä.

Wolodyjowski oli kadonnut kuin maan alle, eikä pensastosta löytynyt ainoatakaan elävää sielua.

Itse hetmanikin ihmetteli kovasti. Mutta kyllä sitten joen kahluupaikkaa vartioivat upseerit saivat kuulla kunniansa. Vihan aiheuttama hengenahdistus kävi niin voimakkaasti ruhtinaan kimppuun, että pelättiin hänen heittävän henkensä. Kaksi upseeria sai hengellään maksaa Wolodyjowskin katoamisen, mutta vihdoin Ganchoff sai ruhtinaan vakuutetuksi siitä miten peto oli paennut satimesta.

Saatiin selville, että Wolodyjowski oli yön pimeyttä ja sadetta hyväkseen käyttäen ajanut joukkoineen jokeen ja uinut myötävirtaa ruhtinaan oikean, jokeen saakka ulottuvan sivustan ohi. Muutamat nähtävästi vatsaa myöten joen saveen takertuneitten hevosten jäljet osoittivat, missä Wolodyjowski oli noussut oikealle rannalle.

Kauempana näkyneistä jäljistä saattoi päättää, että hän oli täyttä laukkaa ajanut Kiejdanyyn päin. Tästä hetmani teki heti sen johtopäätöksen, että hän tahtoi päästä Horotkiewiczin ja Jakob Kmicicin kanssa yhteyteen.

Mutta kuka tietää, eikö hän Kiejdanyn ohi ajaessaan polttaisi kaupunkia tai hyökkäisi ryöstämään linnaa?

Kauhea pelko kouristi ruhtinaan sydäntä, sillä suurin osa ruhtinaan rahastoa ja arvoesineitä oli Kiejdanyssa. Andrzej Kmicicin oli määrä varustaa kaupunki jalkaväellä, mutta jollei hän sitä ole tehnyt, voi varustamaton linna helposti joutua rohkean everstin saaliiksi. Radziwill ei edes epäillyt, että Wolodyjowskilta puuttuisi rohkeutta hyökätä ruhtinaan hallituskaupunkiin. Ja jos hän oli alkuyöstä pujahtanut pois, olihan nyt jo ainakin kuuden tunnin matkan päässä.

Joka tapauksessa oli nyt mitä pikimmin riennettävä Kiejdanyn avuksi. Ruhtinas jätti jalkaväen ja ajaa karahdutti koko ratsuväkensä kanssa eteenpäin.

Saavuttuaan Kiejdanyyn ruhtinas ei tavannut siellä Kmiciciä. Kaikki oli rauhallista. Radziwillin käsitys nuoresta everstistään kasvoi yhä hänen nähdessään tämän toimesta tehdyt vallit ja niillä kenttätykkejä. Vielä samana päivänä hän tarkasti ne yhdessä Ganchoffin kanssa ja sanoi illalla tälle:

— Hän on tehnyt ne omin päin ja tehnyt niin hyvin, että täällä voisi pitkän aikaa puolustautua tykistöltäkin. Jollei se mies taita niskaansa nuorena, niin varmasti hän vielä pääseekin pitkälle.

Mutta olipa toinen mies, joka herätti ruhtinaassa ihmetystä, vaikkakin tähän ihmetykseen sekaantui vihaa, sillä se mies oli Michal Wolodyjowski.

— Pianhan minä tämän kapinan nujertaisin, — selitti hän Ganchoffille, — jos nuo molemmat olisivat minun käytettävissäni. Kmicic saattaa olla hurjempi, mutta hänellä ei ole sitä kokemusta kuin toisella, joka on käynyt Jeremin koulua Dnjeprin takana.

— Teidän ylhäisyytenne, ettekö käske ajamaan häntä takaa? — kysyi
Ganchoff.

— Täällä on toistaiseksi kaikki rauhallista. Mutta Podlasieen on meidän lähdettävä tuota pikaa ja tehtävä siellä selvä kaikesta.

— Teidän ylhäisyytenne, — huomautti Ganchoff, — kun me olemme lähteneet täältä, nousevat kaikki täällä ruotsalaisia vastaan.

— Aateliset ja talonpojat. Mutta he eivät tule rajoittumaan ruotsalaisiin, vaan lyövät toisuskoisetkin, koska pitävät heitä syynä kaikkeen ja sanovat, että me olemme menneet vihollisen puolelle ja kutsuneet sen tänne.

— Kysymyksessä on veljemme Boguslaw. En tiedä, tuleeko hän aikoihin siellä Podlasiessa liittolaisten kanssa.

— Jospa saisimme Horotkiewiczin ja Jakob Kmicicin jotenkuten käsiimme… He saattavat löytää maatiloilleni, ryöstää ja hävittää ne jättämättä kiveä kiven päälle.

— Eiköhän olisi ryhdyttävä neuvottelemaan kenraali Pontus de la Gardien kanssa siitä, että hän lähettäisi tänne mahdollisimman paljon sotaväkeä siksi aikaa kuin me olemme Podlasiessa?

— Pontuksen kanssa?… — Ei ikänä! — vastasi Radziwill veren syöstessä päähän. — Jos kenen kanssa neuvotteluihin ryhdymme, niin itse kuninkaan. Meidän ei tarvitse välittää palvelijoista silloin, kun voimme kääntyä itse isännän puoleen. Jos kuningas antaisi Pontukselle käskyn lähettää käytettäväkseni kaksituhatta ratsumiestä, niin se vielä kävisi päinsä… mutta Pontusta minä en ikänä tule pyytämään. Pitäisi lähettää joku kuninkaan luo aloittamaan neuvotteluja.

— Niin te lähtisitte, sen tiedän, mutta pääsisittekö perille saakka, se on toinen seikka se. Te olette saksalainen, eikä ole vieraalle vaaratonta painua keskelle kapinoivaa maata. Kuka tietää, missä kuningas tällä hetkellä on ja missä hän on viikon tai kuukauden kuluttua? Sitäpaitsi on turhaa ajatella, että te sinne lähtisitte, koska matkalle on saatava mies huomatusta puolalaisesta suvusta, jotta kuningas uskoisi, ettei koko aatelisto ole minua hylännyt.

— Minun lähettinä tulee vain ojentamaan kirjeen, ottamaan vastauksen ja selittämään, että ruotsalaisia ei lyöty Klawanyssa minun käskystäni.

Ruhtinas alkoi taas astella rauhattomana pitkin huonetta. Saattoi nähdä, että hänessä erilaiset ajatukset taistelivat ylivallasta. Siitä hetkestä saakka, jolloin oli tehnyt liiton ruotsalaisten kanssa, hän ei ollut rauhaa nähnyt. Häntä kannusti ylpeys, kalvoi omatunto, peloitti armeijan ja maan odottamaton vastustus, hermostutti epävarma tulevaisuus ja kukistumisen pelko. Hän vääntelihe, vietti unettomia öitä, menetti terveytensä. Silmät painuivat sisään, kerran niin punakat kasvot sinistyivät, ja ohimoille ja viiksiin ilmaantui hopeisia hapsia. Sanalla sanoen, hän eli tuskissaan, ja hänen vartalonsa köyristyi ylivoimaisen taakan alla.

Ganchoff seurasi hänen käyntiään katseellansa ja toivoi, että ruhtinas muuttaa mielensä ja lähettää kuitenkin hänet.

Yht'äkkiä ruhtinas pysähtyi keskelle huonetta ja löi kämmenellään otsaansa.

— Menkää! — käski ruhtinas. — Jumala suokoon, ettei se olisi myöhäistä.

KUUDES LUKU.

Andrzej Kmicic, lopetettuaan varustelutyöt ja turvattuaan Kiejdanyn odottamattomalta hyökkäykseltä, ei voinut enää tuonnemmaksi lykätä matkaansa miekankantaja Billewiczin ja Oleńka-neidin luo, etenkin kun ruhtinaan käsky tuoda heidät Kiejdanyyn oli ollut niin selvä. Mutta Andrzej ei tuntenut olevansa oikein oma herransa, ja kun hän vihdoin läksi liikkeelle viidenkymmenen rakuunan etupäässä, niin hänet valtasi sellainen levottomuus kuin hän olisi ajanut suoraan surman suuhun. Hän tunsi, ettei häntä oteta siellä ystävällisesti vastaan, ja vapisi ajatellessaan, että miekankantaja Billewicz saattaa asettua ase kädessä puolustamaan itseään, jolloin tahtomatta täytyi käyttää väkivaltaa.

Hän päätti kuitenkin ensin puhumalla ja pyytämällä saada heidät lähtemään. Jottei hänen tulonsa näyttäisi aseelliselta hyökkäykseltä, hän jätti rakuunat kapakkaan, aivan lyhyen matkan päähän kylästä, ja ratsasti itse henkivartijansa ja yhden palvelijansa saattamana eteenpäin käskettyään ajamaan vartavasten mukana tuotuja vaunuja aivan takanaan.

Aurinko painui jo huomattavasti länteen, mutta sateisen ja myrskyisen yön jälkeen oli taivas kuitenkin kirkas; ainoastaan siellä täällä liikkui punertavia pilvenhattaroita. Kmicic ajoi halki kylän sykkivin sydämin ja rauhattomana kuin tataari, joka ensikertaa ajaa maankiertäjineen kylään ja vilkuilee joka suunnalle, eikö jossakin vain ole väijyksissä asestettuja miehiä. Mutta kolme ratsastajaa ei herättänyt mitään huomiota; lapset vain avojaloin juosta lötistivät tieltä pois, ja talonpojat nähdessään kauniin upseerin kumarsivat melkein maahan saakka. Kmicic ajoi yhä edelleen ja tultuaan kylän toiseen laitaan näki vihdoin edessään kartanon, Billewiczien vanhan kotipaikan, ja sen takana laajoja puistoja, jotka ulottuivat kauas aina alaviin niittyihin saakka. Kmicic hiljensi ajoa ja alkoi miettiä jotakin; nähtävästi hän valmisteli vastauksia kysymyksiin, joita hänelle voitiin tehdä, ja samalla hän miettiväisenä silmäili edessään kohoavia rakennuksia. Taloa ei voinut sanoa ihan herraskartanoksi, mutta kuka hyvänsä olisi heti arvannut, että talossa asui keskinkertaista pikkuaatelista varakkaampi mies. Itse päärakennus, joka oli selin puutarhoihin ja julkisivultaan maantielle päin, oli suuri, puinen. Sen seinähirret olivat vanhuuttaan niin mustuneet, että ikkunat niihin verraten näyttivät valkoisilta. Talon korkean katon yli kohosi neljä piippua ja kaksi kyyhkyslakkaa. Pilvenä lenteli talon ympärillä valkoisia kyyhkysiä milloin nousten ylös ilmaan, milloin laskeutuen alas. Kuisti, jonka etumusta koristi Billewiczien vaakuna, häiritsi jossakin määrin rakennuksen ulkonäköä, sillä se ei ollut sen keskustassa, vaan syrjässä. Nähtävästi oli rakennus ennen muinoin ollut pienempi, mutta sitten rakennettu toiseen päähän lisäksi; tämä lisärakennus oli aikojen kuluessa mustunut niin, ettei se missään suhteessa eronnut entisestä. Kahden puolen pihamaata oli pitkät sivurakennukset, joissa oli huoneita vieraille, joita saapui suuriin sukujuhliin, keittiöitä, vajoja, talleja ratsuhevosille, joita isäntäväki tahtoi pitää aina käsillä, huoneita palvelijoille ja kasakoille.

Keskellä suurta pihaa kasvoi vanhoja lehmuksia, joihin haikarat olivat tehneet pesiä. Erääseen puuhun oli kytketty karhu kahleella kiinni. Kaksi kaivonvinttiä kummallakin puolella pihaa ja Ristiinnaulitun kuva portin otsassa täydensivät kuvaa varakkaan aatelisen talosta. Oikealla pilkisti lehmusten lomitse olkikattoisia ulkorakennuksia.

Kmicic ajoi pihalle portista, joka oli selkoselällään kuin vieraita tervehtivän aatelisen syli. Pihalla maleksivat koirat alkoivat heti haukkua, ja kylkirakennuksesta juoksi ulos kaksi renkipoikaa ottamaan hevoset huostaansa.

Samassa ilmaantui päärakennuksen kuistille nainen, jonka Kmicic heti tunsi Oleńkaksi. Tulijan sydän alkoi sykkiä entistä kovemmin. Heitettyään ohjakset tallipojille Kmicic lähestyi portaita lakki toisessa ja miekka toisessa kädessä.

Oleńka seisoi hetkisen varjostaen kädellään silmiänsä laskevan auringon säteiltä ja katosi tuossa tuokiossa, ikäänkuin hän olisi säikähtynyt vieraan tulosta.

Katkeruus vihlaisi miehen mieltä sitäkin enemmän, kun kaunis auringonlasku, kartanon kuva ja ympäristön rauha olivat täyttäneet hänen sydämensä toiveilla, joista hän ei ollut tehnyt selvää itselleen.

Hänen rinnassaan oli ollut tunne, että hän ajaa kihlattunsa luo, joka vastaanottaa hänet säteilevin silmin ja punat poskipäillä.

Mutta tulijan kuvitelmat olivat kohta kadonneet. Tuskin oli tyttö huomannut hänet, kun jo pyrähti kuin pahaa henkeä pakoon. Sensijaan tuli herra miekankantaja vierasta vastaan kasvoillaan rauhaton, synkkä ilme.

— Olisin jo aikoja sitten tullut osoittamaan teidän ylhäisyydellenne kunnioitustani, mutta näinä rauhattomina aikoina en ole voinut, vaikk'ei halua ole puuttunut.

— Kiitän. Olkaa hyvä ja käykää sisälle, — vastasi herra miekankantaja sivellen kädellä otsaansa, mikä merkitsi tyytymättömyyttä tai epävarmuutta.

Kmicic ei tahtonut astua ensimmäisenä sisälle. He kumartelivat toisilleen kynnyksen edessä. Vihdoin Kmicic astui askelen miekankantajan edelle, ja he ilmaantuivat huoneeseen.

Siellä istui kaksi aatelismiestä, herra Dowgird Plemborgista, Billewiczien naapureita, mies parhaassa iässä, ja herra Chudzynski, Ejragolun omistaja. Kmicic huomasi, että heidän kasvonsa synkkenivät heti kun he olivat kuulleet tulijan nimen, mutta hän katsoi heihin uhkaavasti ja päätti olla heistä vähääkään välittämättä.

Kmicic kävi kärsimättömäksi ja puri viiksiään, vieraat vilkuilivat häneen alta kulmain, ja herra miekankantaja siveli yhä otsaansa.

— Ehkä juotte kanssamme lasillisen simaa, — virkkoi tämä vihdoin osoittaen kannua ja laseja.

— Hyvin mielelläni juon kanssanne, herra miekankantaja! — vastasi
Kmicic jäykästi.

Herrat Dowgird ja Chudzynski alkoivat vaihtaa silmäyksiä, mutta eivät kuitenkaan ruvenneet ystävän talossa riitaa rakentamaan, etenkään kuuluisan sotasankarin kanssa.

Isäntä löi kämmeniään yhteen, käski tuoda neljännen lasin ja täytti sen.

Hetken kuluttua hän, pitäen itseään nähtävästi velvollisena ylläpitämään keskustelua, kysyi:

— Eipä erikoisen hyvin, herra miekankantaja, — vastasi Kmicic. — Nykyisinä rauhattomina aikoina se on varsin luonnollista… Ruhtinaalla on paljon huolia ja harmia.

Kmicic loi häneen katseen, kääntyi sitten taas miekankantajan puoleen ja jatkoi:

— Ruotsin kuningas lupasi apua ruhtinaalle, ja tämä aikoi lähteä Vilnoon kostamaan sen hävityksestä. Olettehan kuulleet, että Vilnossa on raivonnut tulipalo jo seitsemäntoista päivää. Kerrotaan, että kaupungista on jäljellä enää savuavia kellareita…

— Todellakin surkeata. Jollei sitä olisikaan voitu välttää, niin pitäisi ainakin kostaa ja hävittää vihollisen pääkaupunki maan tasalle. Ja niin olisi tehtykin, jollei olisi syntynyt kapinaa hetmania vastaan, sensijaan että olisi yhdessä hänen kanssaan lähdetty vihollista vastaan. Eipä kumma, jos hetmanin terveys heikontuu, kun hän, Jumalan valitsema, suurten päämääräin sankari, näkee, kuinka ihmisten ilkeys asettaa hänen tielleen yhä uusia esteitä. Ruhtinaan parhaat ystävät ovat hylänneet hänet ja menneet vihollisen puolelle.

— Ja se häntä kovasti surettaa, — jatkoi Kmicic. — Olen kuullut ruhtinaan sanovan: »Tiedän, että rehellisetkin miehet minut tuomitsevat, mutta miksi he eivät tule Kiejdanyyn ja sano minulle suoraan, mikä on syynä siihen, etteivät tahdo kuulla neuvoistani puhuttavankaan?»

— Etupäässä teitä, kunnioitettava herra… Hän pitää teitä suuressa arvossa, mutta epäilee, että tekin kuulutte hänen vihollisiinsa…

Miekankantaja alkoi rauhattomasti sivellä otsaansa, ja huomatessaan keskustelun saaneen odottamattoman käänteen hän löi kämmeniään yhteen.

— Jumala voi todistaa, — jatkoi Kmicic, — että omasta tahdostani pidin velvollisuutena kunnioittaa teitä tällä käynnillä luonanne, mutta nyt minä saavuin samalla ruhtinaankin asioissa. Jos aika olisi toinen, olisi hän varmaan itse ajanut luoksenne…

— Älkää sanoko niin! Käyväthän naapurit tavallisesti toistensa luona, mutta kun ruhtinaalla ei ollut hetkeäkään vapaata aikaa, niin sanoi hän minulle: »Selitä Billewiczille, etten voi itse saapua, mutta tulkoon hän heti luokseni ja ottakoon sukulaisensa mukaan, sillä en tiedä missä olen huomenna tai ylihuomenna.» Niinpä saavuinkin minä nyt kutsumaan teitä ruhtinaan luo ja iloitsen tavatessani teidät molemmat terveinä. Minä näin jo ovessa Aleksandra-neidin, joka samassa katosi jonnekin kuin usva niityltä…

— Odotan nyt vastaustanne, — lisäsi Kmicic. Samassa ovi avautui, ja palvelija astui sisään tuoden kynttilän, jonka valossa saattoi nähdä miekankantajan kasvoilla hämmentyneen ilmeen.

— Kunnia on minulle kovin suuri, — vastasi hän, — mutta… minulla on paraikaa vieraita, kuten näette… Olkaa hyvä ja pyytäkää puolestani anteeksi hetmanilta…

— Eihän se estä teitä, sillä kaiketi nämä herrat väistyvät hetmanin tieltä.

— Kas niin, herra miekankantaja, arvasinhan, että he kohteliaina miehinä suostuvat lähtöönne, — selitti Kmicic ottaen aatelismiesten ilkeät huudahdukset myöntymyksen kannalta. — Sitäpaitsi, tahtomatta heitä vähääkään loukata, saan ruhtinaan nimessä pyytää heitäkin saapumaan Kiejdanyyn.

Kmicic katsoi heihin omituisesti ja sanoi sitten kylmästi ikäänkuin jollekin muulle henkilölle:

— Nämä herrat lähtevät huolimatta siitä, tahtovatko he vai eivätkö tahdo, sillä minä tahdon niin, mutta mitä teihin tulee, niin tahtoisin minä välttää väkivaltaa ja sentähden pyydän mitä hartaimmin: täyttäkää ruhtinaan tahto! Olen toisen palveluksessa ja täytän isäntäni määräyksen, mutta niin kauan kuin voin toivoa, että pyyntöni vaikuttaa teihin, niin kauan en herkeä pyytämästä… Vannon: teidän päästänne ei tule hiuskarvaakaan putoamaan. Ruhtinas tahtoo puhua kanssanne, tahtoo, että te näiden levottomien aikojen tähden muuttaisitte Kiejdanyyn. Siinä kaikki! Teitä tullaan kohtelemaan siellä kuten vierasta ja ystävää, siitä annan ritarinsanani.

— Aatelismiehenä minä panen vastalauseeni! — huudahti herra miekankantaja. — Ja oikeus on puolellani!

— Pankaa te miekkanne kiltisti tuppeen, hyvät herrat, muuten käsken seisottaa teidät tallin seinää vastaan ja lähettää kuulan kalloonne!

Molemmat aatelismiehet hytkähtivät, katsoivat vuoroin toisiinsa ja
Kmiciciin, ja miekankantaja huusi:

— Väkivaltaa ei käytetä, jos te vapaaehtoisesti suostutte, — vastasi Kmicic, — ja todistuksena siitä on sekin, että olen jättänyt rakuunani kylään ja saapunut yksin pyytämään teitä, kuten naapuri naapuria. Älkää kieltäytykö, sillä tällaisina aikoina ei voi siihen kiinnittää huomiota. Itse ruhtinas tulee pyytämään teiltä anteeksi, ja olkaa vakuutettu, että teidät otetaan vastaan naapurina ja hyvänä ystävänä. Ymmärtäkää sekin, että jos toisin voisi olla asian laita, niin sata kertaa mieluummin olisin ottanut kuulan kallooni kuin lähtenyt tänne teitä noutamaan. Niin kauan kuin elän, ei hiuskarva ole putoava yhdenkään Billewiczin päästä! Ajatelkaa kuka minä olen, muistakaa herra Heraklius ja hänen testamenttinsa, niin te myönnätte, että ruhtinas olisi valinnut jonkun muun kuin minut, jos hänellä olisi ollut pahoja tarkoituksia teihin nähden.

— Mutta miksi hän käyttää väkivaltaa, miksi pakottaa minut lähtemään?… Kuinka minä voisin luottaa häneen, kun koko Liettua puhuu siitä, kuinka hän on vanginnut kaikkein kunnioitettavimpia henkilöitä, jotka nyt huokailevat lukkojen takana Kiejdanyssa?

Kmicic huoahti helpommin, sillä sanoista ja äänestä hän päätteli, että miekankantajan vastarinta alkoi raueta.

— Herra miekankantaja! — vastasi hän melkein iloisesti. — Hyvien naapurusten kesken saattaa pakko useinkin johtua pelkästään hyvästä tarkoituksesta. Kun te otatatte pyörät pois vieraanne vaunuista ja lukitsette tallin oven, niin eikö se ole väkivaltaa? Kun te pakotatte häntä juomaan vasten tahtoaan, niin eikö se ole pakkoa? Ja nyt, vaikka minä sitoisin teidät ja veisin rakuunain vartioimana Kiejdanyyn, niin katson minä ainoastaan teidän parastanne… Kapinallisia joukkoja kuljeksii ympäri tehden laittomia tekoja, talonpojat liittyvät laumoiksi, ruotsalaiset sotajoukot lähestyvät, ja te luulette pääsevänne ehjin nahoin rytäkästä ja pelastavanne talonne tulipalolta ja ryöstöltä!… Onko tämä mikään linnoitus? Voisitteko puolustautua täällä? Mitä ruhtinas tahtoo? Turvallista paikkaa teille. Kiejdanyssa ei mikään vaara teitä uhkaa, ja tänne lähettää ruhtinas joukko-osaston, joka tulee vartioimaan omaisuuttanne kuin silmäterää, ja jos yksikään talikko tai lapio katoaa talostanne, niin voitte ottaa omaisuuteni.

Samassa astui Aleksandra-neiti huoneeseen. Nuori ritari oli syöksyä häntä vastaanottamaan, mutta tulijan kylmä katse kiinnitti hänet paikkaansa, ja hän kumarsi vain sanatonna.

— Meidän tulee lähteä Kiejdanyyn! — sanoi miekankantaja pysähtyen
Oleńkan eteen.

— Niin, sangen kunnioitettavasti, — virkkoi miekankantaja alakuloisesti. — Mutta jollemme lähde vapaaehtoisesti, niin tämä ritari käskyn mukaisesti ympäröi meidät rakuunoillaan ja vie väkisin.

— Enkö sanonut teille, setä, — virkkoi Aleksandra-neiti, — että meidän olisi pitänyt paeta mahdollisimman kauas, sillä täällä hän ei jättäisi meitä rauhaan… Siinä se nyt oli!

— Mitäpä tehdä! Mitäpä tehdä! Väkivallalle et mitään mahda! — huudahti miekankantaja.

— Siinäpä se! — sanoi neiti, — mutta vapaaehtoisesti me emme missään tapauksessa lähde sen petturin taloon. Sitokoot ne roistot meidät kahleihin ja rääkätkööt… Me emme ole ainoita sorretulta… mutta tietäkööt myös, että pidämme kuoleman häpeätä parempana.

— Sitokaa meidät, herra upseeri, tai herra pyöveli, ja raahatkaa hevosillanne, sillä muuten me emme lähde!

Veri syöksähti Kmicicin poskipäihin. Ensiksi näytti siltä, kuin hän olisi päästänyt kauhean vihansa valloilleen, mutta sitten hän kuitenkin hillitsi itsensä.

— Oi, armollinen neiti! — huudahti hän hillityllä äänellä. — Teissä ei ole hituistakaan suopeutta minua kohtaan, koska kerran sanotte minua roistoksi, petturiksi. Tuomitkoon Jumala, kuka meistä on oikeassa, minäkö, joka palvelen hetmania, vai tekö, joka ajatte minut luotanne kuin koiran. Jumala on suonut teille suloutta, mutta julman sydämen. Te nautitte siitä, että voitte tuottaa muille tuskia. Te menette jo yli rajojen, neiti, totta totisesti, yli rajojen!…

— Tyttö puhuu niinkuin pitää! — huusi rohkaistunut miekankantaja. — Me emme seuraa teitä vapaaehtoisesti! Viekööt teidän rakuunanne meidät.

Mutta Kmicic ei kiinnittänyt lainkaan hänen sanoihinsa huomiota, niin kiihtynyt hän oli.

— Te nautitte ihmisten tuskista, — jatkoi hän Oleńkalle, — ja olette julistanut minut petturiksi ilman tutkintoa, kuulematta sanoja, antamatta minun puolustautua. Olkoon sitten niin!… Mutta Kiejdanyyn te lähdette joko tahtoen tai tahtomattanne, yhtäkaikki! Siellä minun aikomukseni selviävät, siellä saatte nähdä, oikeinko olette minut tuominnut, siellä teidän omatuntonne on sanova, kuka meistä on pyöveli. Muuta kostoa en halua… Enkä muuta teiltä pyydäkään, sillä te olette jännittänyt jousen niin tiukasti, että se on katkennut… Teidän suloutenne suojassa piilee käärme kuin kukkasen alla!

Kmicic kääntyi heihin. Hän oli vihasta kalpea, ja hänen hampaansa löivät loukkua kuin kuumeessa.

— Haa! — huusi hän. — Koettakaapas!… Kuuletteko kavioitten kapsetta!… Minun rakuunani tulevat! Ketä haluttaa vielä sanoa, ettei lähde?!

Ikkunan takaa kuului todella lukuisan ratsuparven töminää. Kaikki näkivät, ettei ollut pelastusta. Kmicic määräsi:

— Neiti! Kahden rukouksen kuluttua täytyy teidän olla vaunuissa, muuten saa setänne kuulan kalloonsa.

Ja yhä enemmän yltyi hänen vihansa, sillä kohta huusi hän, niin että ikkunat helisivät:

Kaikki hämmästyivät, ja kaikkien katseet kiintyivät kynnykselle ilmaantuneeseen pienikasvuiseen mieheen, jonka yllä oli haarniska ja kädessä paljastettu miekka.

— Olen valmis palvelukseenne! — vastasi lyhyenläntä mies ja astui muutaman askelen huoneen keskustaan päin.

Hänen jäljessään tulivat joukolla Mirski, Zagloba, Skrzetuskit,
Stankiewicz, Oskierka ja Roch Kowalski.

— Hei! — huudahti Zagloba, — kasakka sai kiinni tataarin, mutta tataari sai toisen kuonon kourahansa!

— Ketä lienettekin, — alkoi miekankantaja, — auttakaa kansalaista, joka uhataan vangita vastoin lakia ja oikeutta! Auttakaa, hyvät ritarit… pelastakaa aatelisen vapaus!

— Älkää pelätkö! — vastasi Wolodyjowski, — tuon ritarin rakuunat ovat kaikki kiinni, ja hän itse tarvitsee apua paremmin kuin te.

— Teillä on huono onni, — sanoi Wolodyjowski kääntyen Kmicicin puoleen, — sillä tämä on jo toinen kerta, kun te osutte tielleni… Te ette kai arvellut saavanne tavata minua täällä?

— Minä livahdin tieheni hänen käsistään. Mutta se sikseen. Kun te ensikerran ryöstitte tämän neidin, niin minä haastoin teidät kaksintaisteluun… eikö niin?

— Nyt on asian laita toinen. Silloin te olitte rikkonut lakia vastaan, mikä sattuu usein aatelisten keskuudessa tuottamatta häpeätä. Mutta nyt te ette ansaitse kaksintaistelua kunnon miehen kanssa.

— Miks'en? — kysyi Kmicic nostaen ylpeästi päätään ja katsoen
Wolodyjowskia suoraan silmiin.

— Koska olette petturi ja luopio, — vastasi Wolodyjowski, — koska olette pyövelin tavoin teurastanut rehellisiä sotilaita, jotka olisivat tahtoneet isänmaataan puolustaa, ja koska teidän syynne on, että tämä onneton maa nyt huokaa ikeen alla!… Lyhyesti: valmistautukaa kuolemaan, sillä niin totta kuin Jumala on taivaassa, on teidän viimeinen hetkenne nyt lyönyt.

— Kunnioitettava herra, — sanoi Zagloba arvokkaasti, — rukoile, äläkä kysy millä oikeudella… Jos teillä on puolustukseksenne jotakin sanottavaa, niin puhukaa heti suunne puhtaaksi. Täällä ei ole ketään, joka tahtoisi puhua puolestanne. Kuulin kerran tämän neidin rukoilevan teille armoa herra Wolodyjowskilta, mutta kaiken sen jälkeen, mitä sittemmin olette tehnyt, hän varmasti ei enää puhu puolestanne.

Kaikkien katseet suuntautuivat neiti Billewicziin, jonka kasvot olivat tällä hetkellä valkeat kuin marmori. Hän seisoi liikkumatta silmät maahan luotuina ja kylmänä eikä sanonut sanaakaan.

— Tänne! — huusi Wolodyjowski lähestyen ovea. Kuului raskaita askeleita ja aseitten kalinaa, ja samassa astui Jozwa Butryn kuuden miehen seuraamana huoneeseen.

— Sitokaa hänet! — komensi Wolodyjowski. — Viekää ulos kylästä ja ampukaa kuula kalloon!

— Minä en anna viedä itseäni kuin koiraa! — sanoi Kmicic
Wolodyjowskille. — Menen itse!

Pienikasvuinen ritari antoi merkin sotilaille, jotta he heittivät hänet irti, mutta muodostivat piirin hänen ympärilleen. Hän poistui rauhallisesti virkkamatta sanaakaan… rukousta vain hiljaa supattaen.

Samassa katosi Aleksandra-neiti viereiseen huoneeseen. Hän kulki sen lävitse, meni seuraavaan haparoiden käsillään kuin pimeässä. Silloin hänen silmissään musteni, hengitys salpautui, ja hän kaatui tajutonna lattialle.

Ensimmäisessä huoneessa olevain miesten keskuudessa vallitsi syvä hiljaisuus. Vihdoin herra miekankantaja keskeytti sen:

— Teidän täytyy paeta Podlasieen. Siellä nousee joukko toisensa jälkeen pettureita vastaan. Lähtekää heti kanssamme. Ei tässä muu auta. Voitte piiloutua Bielowieziin, missä herra Skrzetuskin sukulainen, hovijahtimestari, asuu. Sieltä ei teitä kukaan löydä.

— Michal, — puuttui Zagloba yht'äkkiä puheeseen, — ajanpa katsomaan, eikö sillä kovan onnen miehellä ole hetmanin käskykirjeitä. Muistatko mitä löysin Roch Kowalskilta?

— Aja sitten joutuun! Vielä on aikaa, mutta kohta voivat paperit tahrautua verellä. Käskin tahallani viedä hänet kylän ulkopuolelle, jottei neiti kuulisi laukauksia. Naiset ovat usein tunteellisia ja helposti säikähtyviä.

Zagloba läksi. Hetken kuluttua kuului hänen etenevän hevosensa kavioitten kapse.

— Entä mitä teidän sukulaisneitonne tekee? — Rukoilee kai sen sielun puolesta, joka kohta on astuva Jumalan tuomioistuimen eteen.

— Suokoon Jumala miehelle ikuisen rauhan! — virkkoi Jan Skrzetuski. — Jollei hän vapaaehtoisesti olisi ruvennut Radziwillin palvelukseen, olisin ensimmäisenä ollut valmis puhumaan hänen puolestaan. Mutta vaikkapa hän ei olisikaan tahtonut palvella isänmaata, olisi hän kuitenkin voinut olla myymättä sieluaan Radziwillille.

— Hän on syyllinen ja kohtalonsa ansainnut! — kannatti Stanislaw Skrzetuski, — mutta olisinpa kuitenkin suonut, että hänen sijassaan olisi ollut itse Radziwill tai Opalinski… Oh! Se kirottu Opalinski!

— Kuinka suuret hänen rikoksensa ovat, — sanoi Oskierka, — näkyy siitäkin, että neiti, joka kerran on ollut hänen morsiamensa, ei virkkanut sanaakaan hänen puolestaan. Minä huomasin, kuinka neiti kärsi, mutta siitä huolimatta vaikeni. Ja kuinka hän olisikaan voinut puolustaa petturia?

— Ja kuitenkin hän on kerran vilpittömästi rakastanut sitä miestä, sen tiedän, — jatkoi miekankantaja. — Kaiketi suvaitsette, hyvät herrat, että menen katsomaan, miten hänen laitansa on, sillä hetki on hänelle koetuksen raskas hetki.

— Olkaa hyvä! — huudahti pieni ritari. — Heti kun hevoset ovat levänneet, lähdemme matkalle. Tämä paikka on liian lähellä Kiejdanya.

Hetken kuluttua kuului hänen läpitunkeva huutonsa viereisestä huoneesta. Ritarit syöksyivät ääntä kohti ja näkivät hänen pitävän lattialle tajutonna kaatunutta Oleńkaa käsissään.

Wolodyjowski juoksi apuun, ja molemmat yhdessä nostivat hänet sohvalle. Neidissä ei näkynyt elon merkkiä. Vanha taloudenhoitajatar toi tippoja, ja vihdoin neiti avasi silmänsä.

— Ei herroja täällä tarvita, — virkkoi taloudenhoitajatar. — Kyllä me naiset tulemme täällä toimeen.

— Olisinpa suonut, ettei tuota olisi minun talossani tapahtunut, — sanoi huolestunut isäntä. — Te olisitte voineet ottaa hänet mukaanne ja tehdä hänestä selvää jossakin matkalla eikä minun luonani. Mitenkä me tästä nyt pääsemme pakenemaan, kun tyttö on puolikuollut?… Hän sairastuisi.

— Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, — virkkoi Wolodyjowski. — Mutta me kannamme neidin vaunuihin, sillä kauemmaksi on teidän tästä joka tapauksessa lähdettävä. Radziwillin kosto kohtaisi teitä muuten tuota pikaa. Menkäähän, herra miekankantaja, katsomaan, miten neiti voi, ja sanokaa, että matkalle on lähdettävä. Huomenna varhain aamulla voisi tänne jo saapua Radziwillin joukkoja.

Hän meni ja palasi tuossa tuokiossa mukanaan Oleńka, joka oli jo toipunut ja pukeutunut matkaa varten. Neidon poskilla paloi heleä puna ja silmissä loisti kuumeinen kiilto.

— Lähdetään matkalle, lähdetään matkalle!… toisteli Oleńka astuessaan huoneeseen.

Wolodyjowski käväisi ulkona sanomassa väelleen, että laitettaisiin vaunut kuntoon. Kun hän palasi, rupesivat kaikki laittautumaan matkalle.

Oleńka, joka äsken vielä oli punainen kuin purppura, kävi kalpeaksi kuin palttina. Näytti siltä, kuin hän olisi minä hetkenä hyvänsä pyörtyä tupertunut. Mutta kukaan ei sitä huomannut, sillä kaikkien katseet olivat suunnatut Zaglobaan, joka puhkui kuin valaskala ja yritti turhaan haastaa.

— Oletko sinä estänyt mestauksen toimeenpanon? — kysyi Wolodyjowski ihmeissään. — Miksi?

— Miksi?… Antakaahan, kun ensin hengähdän… Niin, siksi, että jollei
Kmiciciä, tuota reilua ritaria, olisi ollut, niin me kaikki, jotka
tässä nyt seisomme, riippuisimme jossakin Kiejdanyn puissa… Uh!…
Olimme tappaa hyväntekijämme!

Wolodyjowski alkoi ääneen lukea kirjettä, mutta keskeytti tuon tuostakin luodakseen silmäyksen tovereihinsa. Se oli sama kirje, jossa ruhtinas Radziwill katkerasti soimasi Kmiciciä siitä, että hänen tähtensä vangit olivat päässeet Kiejdanysta hengissä.

Kirje päättyi, kuten tiedämme, käskyyn, jonka mukaan Kmicicin heti täytyi viedä miekankantaja ja Oleńka Kiejdanyyn. Kmicic oli ottanut kirjeen mukaansa näyttääkseen sitä tarpeen vaatiessa miekankantajalle, mutta asia olikin kääntynyt aivan toiselle tolalle.

Ei jäänyt jäljelle enää edes epäilyksen varjoakaan siitä, että jollei
Kmiciciä olisi ollut, niin molemmat Skrzetuskit, Wolodyjowski ja
Zagloba olisi armotta tapettu Kiejdanyssa heti Pontus de la Gardien
kanssa tehdyn kuuluisan sopimuksen jälkeen.

— Hyvät herrat! — sanoi Zagloba, — jos te yhä vielä aiotte ammuttaa hänet, niin minä totta totisesti sanon irti tuttavuuteni teidän kanssanne!

— Olipa onni, että isä luki kirjeen heti eikä ajanut sen kanssa luoksemme, — sanoi Jan Skrzetuski pidellen kaksin käsin päätään…

— Niin! — pääsi Zaglobalta tyytyväinen huudahdus. — Kuka muu hyvänsä olisi ensin palannut luoksenne kirjettä lukemaan, ja sillä aikaa olisi tuo onneton saanut lyijyä kalloonsa. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin olin saanut häneltä paperin käteeni, juolahti mieleeni lukea se, sillä minä olen luonnostani utelias. Kaksi sotilasta oli saapunut jo niitylle lyhdyt kädessä. Sanoin heille: valaiskaa minulle, että saan lukea, mitä tässä seisoo!… Aloin lukea… Tiedättekö, hyvät herrat, että päätäni alkoi pyörryttää, ikäänkuin joku olisi takonut nyrkillä kaljua päälakeani. Jumalan nimessä! — huusin, — jalo ritari, miks'et ole tätä kirjettä meille näyttänyt? Hän virkkoi siihen: »En tahtonut!» Sellainen ylpeä jukuri kuolemankin hetkellä! Mutta minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja sanoin: »Hyväntekijämme, jollei sinua olisi ollut, olisivat varikset jo kynineet meidät puti puhtaiksi!» Käskin saattaa hänet heti tänne, mutta itse karahdutin tänne, niin että hevonen oli henkensä heittää, kertoakseni teille mitä on tapahtunut… Uh!…

— Merkillinen mies, jossa on varmaan yhtä paljon hyvää kuin pahaakin, — virkkoi Stanislaw Skrzetuski. — Jollei…

Mutta ennenkuin hän ehti sanoa sanottavansa, avattiin ovi ja sotamiehet saattoivat Kmicicin huoneeseen.

— Te olette, ritari, vapaa, — sanoi Wolodyjowski heti, — ja niin kauan kuin elämme, ei yksikään meistä nosta kättään teitä vastaan. Mutta miksi te ette näyttänyt tuota kirjettä meille? Me emme olisi teitä ahdistaneet.

— Jättäkää hänet ja nouskaa hevosille! Sotamiehet läksivät, ja Andrzej Kmicic jäi yksin seisomaan keskelle huonetta. Hänen kasvoillaan oli rauhallinen ilme, vaikka ne samalla näyttivätkin synkiltä, ja hän katsoi ympärillä seisoviin upseereihin ylpeästi.

— Menkää minne haluatte, vaikkapa Radziwillin luo, niin tuskallista kuin onkin ajatella, että tuollainen jalorotuinen ritari auttaa petturia isänmaataan vastaan.

— Ajatelkaa mitä sanotte, — vastasi Kmicic, — mutta sen sanon jo edeltäpäin, että Radziwillin luo minä juuri lähdenkin!

— Jää meidän joukkoomme, ja murskatkoon salama tuon kiejdanylaisen tyrannin! — huudahti Zagloba. — Ruvetkaa ystäväksemme ja toveriksemme, niin isänmaa suo teille anteeksi kaiken, mitä olette sitä vastaan rikkonut.

— En mistään hinnasta! — vastasi Kmicic päättävästi. — Jumala tuomitkoon, kuka paremmin palvelee isänmaataan, tekö, jotka rakennatte kansalaissotaa, vai minä, joka palvelen miestä, joka yksin voi pelastaa onnettoman valtakunnan. Kulkekaa te omaa tietänne, minä kuljen myöskin omaani! Nyt ei ole aika käännyttää teitä, eikä se hyödyttäisikään, mutta sen sanon sydämeni pohjasta, että te syöksette isänmaan perikatoon, te olette esteenä sen pelastumiselle. En sano teitä pettureiksi, sillä tiedän, että teidän vakaumuksenne on toinen, mutta isänmaa hukkuu, Radziwill ojentaa kätensä pelastaakseen sen, ja te iskette miekoillanne siihen käteen ja sanotte sokeudessanne petturiksi niin häntä kuin kaikkia niitä, jotka ovat hänen puolellaan.

— Hyvä Jumala! — huusi Zagloba. — Jollen olisi nähnyt kuinka päättävästi te astuitte kuolemaan, niin varma olisin, että pelko on sekoittanut kaikkien teidän järkenne. Kenelle olette vannoneet uskollisuutta: Radziwillille vaiko Jan Kasimirille, Ruotsille vaiko Puolalle? Te olette menettänyt järkenne!

— Odottakaa! — huusi Zagloba. — Minulla on vielä tärkeätä asiaa. Sanokaa, lupasiko Radziwill teille säästää henkemme, kun te pyysitte sitä häneltä?

— Lupasi, — vastasi Kmicic. — Teidät määrättiin pidettäväksi koko sodan ajan vankina Birźessä.

— Oppikaa sitten tuntemaan Radziwillinne, joka ei ainoastaan petä kuningastaan ja isänmaataan, vaan vieläpä omat puoluelaisensa! Kas tässä on kirje Birźen komendantille. Sain sen upseerilta, joka johti meitä Birźeen kuljettavaa vartiostoa. Lukekaa! Zagloba ojensi hetmanin kirjeen Kmicicille. Tämä alkoi silmätä sitä, ja sitä mukaa kuin hän luki, nousi veri hänen kasvoihinsa ja häpeän, puna hänen poskilleen oman johtajansa tähden. Sitten hän nopeasti rutisti paperin kourassaan ja viskasi sen lattialle.

— Voikaa hyvin! — sanoi hän. — Parempi olisi ollut saada kaatua teidän kätenne kautta!

— Hyvät herrat, — sanoi Jan Skrzetuski lyhyen vaitiolon jälkeen, — siitä miehestä on vaikea päästä selville, sillä hän uskoo Radziwilliinsa kuin turkkilainen Muhamettiin. Minä, niinkuin te kaikki, luulin, että hän palvelee hetmania omanvoitonpyynnin tähden, mutta se ei ole totta. Hän ei ole mikään ilkeä mies, mutta harhaan hänet on johdettu.

— Jos hän tähän saakka on uskonut Muhamettiinsa, — virkkoi Zagloba, — niin kyllä minä nyt pirusti horjutin hänen uskoaan. Näittekö kuinka häntä ihan, kouristi, kuinka hän joudutti kirjeen lukemista? Minä sanon, että kyllä niitten kesken nyt syntyy aikamoinen rähinä, sillä se mies repii silmät vaikka itse paholaiselta eikä vain Radziwillilta. Kautta Jumalani, minä en iloitsisi niin, jos saisin lauman turkkilaisia hevosia, kuin nyt iloitsen siitä, että pelastin hänet kuolemasta.

— Jumala hänen kanssaan! — sanoi Wolodyjowski. — Mutta neuvotelkaamme nyt mitä meidän on tehtävä.

— Mitäkö tehtävä? Noustava hevosille ja ajettava eteenpäin!… — sanoi
Zagloba. — Hevoset ovat levänneet jo tarpeekseen.

— Niin juuri. Eteenpäin on ajettava. Entä lähdettekö mukaan? — kysyi
Mirski-herra miekankantajalta.

— Täällä en voi rauhassa olla, mutta jos te heti aiotte lähteä matkalle, niin sanon suoraan, etten voi lähteä mukaan. Koska hän hengissä pääsi täältä, niin eivät he nyt ensimmäiseksi ryöstä ja polta taloani, ja niin pitkälle matkalle lähtiessä pitää varustaa yhtä ja toista mukaan ja järjestää asiat täällä. Varhain aamulla olen valmis, mutta en nyt.

— Me puolestamme emme voi odottaa, sillä miekka riippuu päämme päällä, — vastasi Wolodyjowski. — Entä minne aiotte sitten?

— Bielowiezin erämetsiin, kuten neuvoitte… Sinne jätän tytön talteen, sillä enhän ole vielä ikäloppu, joten minunkin miekkani voi vielä palvella isänmaata ja kuningasta.

— Voikaa siis hyvin! Jumala suokoon, että kohta tavataan taas, ja paremmissa olosuhteissa kuin nyt.

— Palkitkoon Jumala teitä siitä, että saavuitte tänne pelastamaan minut. Varmasti me vielä tapaamme toisemme jollakin taistelutanterella.

Ja he alkoivat syleillä toisiaan. Sitten upseerit vuoron mukaan sanoivat hyvästi Aleksandra neidille.

— Te tapaatte Bielowiezissä vaimoni ja poikani… Tervehtikää heitä ja voikaa hyvin, — sanoi Jan Skrzetuski.

— Ja muistakaahan joskus sotilasta, joka, vaikka hänellä ei ollutkaan onnea voittaa teitä, mielellään soisi teille taivaan ilot! — lisäsi Wolodyjowski.

— Ottakaa, vieno kukkanen, vanhankin siunaus! Tervehtikää puolestani rouva Skrzetuskaa ja minun poikapalleroisiani. Kelpo poikia!

Vastauksen sijaan Oleńka otti hänen kädestään kiinni ja painoi sen ääneti huulilleen.

SEITSEMÄS LUKU.

Samana yönä, kaksi tuntia sen jälkeen kuin Wolodyjowski joukkoineen oli lähtenyt, saapui itse Radziwill sotajoukkonsa saattamana Billewiczin kartanolle. Ruhtinas oli lähtenyt tapaamaan Kmiciciä peläten tämän voivan joutua Wolodyjowskin käsiin. Saatuaan kuulla mitä oli tapahtunut, hetmani otti miekankantaja Billewiczin ja Oleńkan mukaansa ja palasi Kiejdanyyn.

Hetmani oli kovasti kiihdyksissään miekankantajan antamista tiedoista. Tämä kertoili näet kaikesta laveasti kääntääkseen siten pois itsestään julman magnaatin huomion. Hän ei uskaltanut edes vastustaa Kiejdanyyn lähtöä ja iloitsi sydämessään, kun myrsky oli tauonnut niin vähällä. Sitäpaitsi Radziwillilla, vaikka hän epäilikin miekankantajaa salakavalista vehkeistä, oli nyt paljon huolia, eikä hän senkään tähden tahtonut muistella asiaa sen enempää.

Wolodyjowskin pako saattoi kokonaan muuttaa olosuhteet Podlasiessa. Horotkiewicz ja Jakob Kmicic, jotka siellä seisoivat hetmania vastaan kapinoivain joukkojen etupäässä, olivat oivallisia sotilaita, mutta vailla vaikutusvaltaa, minkätähden koko kapinallisten yhtymällä oli vähäinen merkitys. Mutta nyt Wolodyjowskin seurassa pääsivät pakoon sellaiset miehet kuin Mirski, Stankiewicz ja Oskierka, puhumattakaan pienestä ritarista itsestään, jotka kaikki olivat erinomaisia ja yleisesti kunnioitettuja upseereja. Podlasiessa oli tosin ruhtinas Boguslaw, joka hovin lippukuntien avulla piti puoliaan konfederaatteja vastaan, odottamassa apujoukkoja enoltaan vaaliruhtinaalta. Mutta vaaliruhtinas viivytteli, ja sillävälin kasvoi kapinallisten lukumäärä kasvamistaan.

Jonkin aikaa hetmani ajatteli jo lähteä itse Podlasieen lyödäkseen yhdellä iskulla kapinalliset, mutta hänen lähtöään esti kuitenkin pelko, että heti kun hän jalallaan astuu ulkopuolelle Samogitian, koko maa nousee ja saa Radziwillin arvon ruotsalaisten silmissä laskeutumaan nollaan saakka. Hänen viimeiseksi suunnitelmakseen jäi näin ollen jättää koko Podlasie omiin hoteisiinsa ja kutsua ruhtinas Boguslaw takaisin Samogitiaan.

Se olikin välttämättömän tarpeellista, sillä toiselta puolelta kuului pahoja huhuja Vitebskin vojevodan toimenpiteistä. Hetmani oli yrittänyt tehdä sovintoa hänen kanssaan, mutta vojevoda Sapieha oli lähettänyt kirjeet takaisin ilman vastausta. Kerrottiin hänen myyvän mitä suinkin voi, sulattavan omistamansa hopeat rahoiksi, panttaavan kallisarvoisia mattoja juutalaisille, vuokraavan pois maatilojaan ja kokoavan joukkoja.

Hetmani, joka oli luonteeltaan saita ja aineellisiin uhrauksiin nähden sangen tarkka, ei ottanut uskoakseen sitä, että joku uhraisi koko omaisuutensa isänmaan onneksi, mutta pian hän tuli vakuutetuksi siitä, että asianlaita niin todella oli, sillä Sapiehan joukot kasvoivat päivä päivältä. Niihin liittyi pakolaisia, aatelisia, isänmaanystäviä, Radziwillin vihamiehiä, vieläpä, mikä pahempi, hänen entisiä ystäviään ja, mikä kaikkein pahinta, hänen omia sukulaisiaan.

Näin huojui perustuksillaan se rakennus, minkä Janusz Radziwill oli ylpeillen rakentanut. Tarkoitus oli ollut saada koko valtakunta mahtumaan tuohon rakennukseen, mutta nyt kävikin ilmi, ettei se voinut käsittää edes koko Samogitiaa.

Asema huononi yhä. Vitebskin vojevodaa vastaan olisi Radziwill voinut kutsua ruotsalaista sotaväkeä, jota tulvi yhä laajemmalti yli maan, mutta se olisi ollut oman voimattomuutensa tunnustamista. Sitäpaitsi oli hetmanin suhde ruotsalaisten ylipäällikköön Klawanyn taistelun jälkeen sangen kireä, mistä kiitos Zagloballe, eikä se kaikista selityksistä huolimatta juuri parantunut.

Lähtiessään auttamaan Kmiciciä oli hetmani toivonut voivansa ottaa vangiksi Wolodyjowskin, mutta sekin toivo oli pettänyt, ja synkkänä palasi hän nyt Kiejdanyyn. Häntä ihmetytti se, ettei tavannut Kmiciciä matkalla Billewiczin kartanosta, mikä johtui siitä, että Andrzej-herra, jonka rakuunat Wolodyjowski oli siepannut mukaansa, palasi yksin ja oikaisi metsien kautta.

Vietettyään koko yön hevosen selässä ja palattuaan seuraavana päivänä puolipäivän tienoissa joukkoineen Kiejdanyyn hetmani ensi töikseen tiedusteli Kmiciciä. Sanottiin tämän palanneen, mutta ilman rakuunoita. Tämän hetmani jo tiesikin, mutta hän oli utelias Kmicicin omasta suusta kuulemaan selityksen matkasta ja käski heti kutsua miehen luokseen.

— Sinä et onnistunut enemmän kuin minäkään, — virkkoi ruhtinas, kun Kmicic asettui hänen eteensä. — Miekankantaja on minulle jo kertonut, että sinä jouduit sen pienen paholaisen käsiin.

— Mistä kirjeestä teidän ylhäisyytenne puhuu? Luettuaan sen, joka minulla oli, he palkinnoksi lukivat minulle toisen, jonka teidän ylhäisyytenne oli kirjoittanut Birźen komendantille.

— Tiedän! — vastasi Kmicic tuimasti. — Kuinka on teidän ylhäisyytenne voinut menetellä sillä tavalla minua kohtaan? Kun tavallinen aatelismies häpeää syödä sanansa, niin mitenkä ruhtinas ja päällikkö…

— En vaikenekaan, sillä minun täytyi hävetä teidän tähtenne niitten miesten edessä! He koettivat saada minua liittymään joukkoonsa, mutta minä en tahtonut, vaan sanoin: »Palvelen Radziwillia, koska hänen puolellaan on oikeus ja totuus!» Silloin he näyttivät minulle kirjeen. »Katsohan, millainen sinun Radziwillisi on!» he sanoivat, ja minun täytyi hammasta purren niellä häpeä.

Hetmanin huulet alkoivat värähdellä vihasta. Hänet valtasi hurja halu poistaa ainaiseksi tuo huimapää tieltään, ja hän kohotti jo kätensä lyödäkseen kämmenensä yhteen ja siten antaakseen merkin palvelijoilleen. Kmicic olisi varmaan hyvin kalliisti saanut maksaa rohkeutensa, jollei ruhtinas samassa olisi saanut hengenahdistuskohtausta. Tämän kasvot mustuivat, kädet kohosivat, haparoivat ylös ilmaan, silmät pullistuivat kuopistaan ulos, ja kurkusta nousi käheä ääni, jonka Kmicic arveli merkitsevän:

Kmicic hätyytti palvelijat ja henkilääkärin saapuville, ja nämä alkoivat herättää tuntoihin tajutonta ruhtinasta. Vasta tunnin kuluttua tämä ilmaisi elonmerkkejä.

Käytävässä hän tapasi Charlampin, joka äskettäin oli toipunut taistelussa Oskierkan unkarilaisia vastaan saamistaan haavoista.

— Hm!… Mutta minä päivänä hyvänsä voi käydä niin, ettei enää tulekaan. Asiamme laita on huono, herra eversti: jos ruhtinas kuolee, niin me joudumme vastaamaan hänen töistään. Ainoa pelastukseni on Wolodyjowskissa, jonka toivon ottavan vanhat aseveikkonsa suojelukseensa. — Ja hiljentäen ääntään hän lisäsi: — Olen tyytyväinen, että hän pääsi pakenemaan.

— Vähälläkö? Ajatelkaas: metsiköstä, johon saimme hänet saarretuksi ja josta ei susikaan olisi päässyt pakenemaan, se mies pujahti kuin pujahtikin pois. Kuka tietää minä päivänä saamme hänen kanssaan taistella avoimella kentällä, sillä uhkaavaksi käy asemamme. Koko aatelisto kääntyy vieroen pois ruhtinaasta, ja kaikki sanovat mieluummin olevansa tekemisissä rehellisten vihollisten, kuten ruotsalaisten ja tataarien, kuin luopion kanssa. Niin, niin se on! Ja ruhtinas antaa yhä vain vangita ja raahata tänne kansalaisia — mikä näin meidän kesken sanoen on vastoin lakia ja oikeutta. Tänään esimerkiksi on miekankantaja Billewicz tuotu tänne.

— Niin. Ja hänen sukulaistyttönsä myöskin. Suloinen kuin satu! Kadehdin teitä.

— Oikeanpuolisessa sivurakennuksessa. Heille annettiin hyvät huoneet, niitä ei voi moittia, mutta se vain on harmillista, että vartija astelee oven takana. Entä milloinka ovat häänne, herra eversti?

— Ei ole vielä edes soittajia häihin tilattu! — virkkoi Kmicic. —
Voikaa hyvin!

Ja hän meni huoneeseensa. Uneton yö, voimakkaat vaikutelmat ja äskeinen tapaaminen ruhtinaan kanssa olivat siihen määrään uuvuttaneet häntä, että hän töin tuskin jaksoi seisoa jaloillaan. Sitäpaitsi Charlampin yksinkertainen kysymys: »Milloinka ovat häänne?» oli syvästi koskenut häneen. Hän oli nähnyt Oleńkan jääkylmät kasvot ja yhteenpuristetut huulet, jotka näyttivät vahvistavan hänen kuolemantuomionsa. Mutta eipä olisi Oleńkan pyyntö voinut häntä kuolemasta pelastaa, sillä herra Wolodyjowski olisi pysynyt taipumattomana. Mutta sittenkin! Kmiciciin koski kovasti se, ettei Oleńka ollut edes yhtäkään sanaa hänen pelastuksekseen sanonut. Kaksi kertaa sitä ennen ei neito ollut horjunut päätöksessään pelastaakseen hänet. Oliko kuilu heidän välillään kasvanut niin suureksi ja tytön sydämessä sammunut ei ainoastaan rakkaus, vaan myötätunto, jota pitäisi voida tuntea jokaista kohtaan? Mitä enemmän Kmicic asiaa ajatteli, sitä julmemmalta Oleńka hänestä tuntui, sitä suuremmaksi kasvoi katkeruus tuota naista kohtaan. »Mitä olen tehnyt», — kysyi hän itseltään, — »koska hän vieroo minua kuin olisin kirkon kiroama? Jos syynä on se, että palvelen Radziwillia, niin voin puhtaalla omallatunnolla sanoa, etten tee sitä oman etuni tai kunnianhimoni tähden, vaan ainoastaan siksi, että näen siinä isänmaani pelastuksen. Miksi tuomitaan minua siis kuulustelematta?…»

— Hyvä! Olkoon niin! Minä en rukoile anteeksi syntejä, joita en ole tehnyt, enkä ano keneltäkään armoa! — taisteli hän kaiketi jo tuhannennen kerran.

Tuska ei kuitenkaan heittänyt, vaan päinvastoin yltyi. Andrzej-herra kävi pitkälleen vuoteeseensa ja koetti nukkua, mutta niin väsynyt kuin olikin, ei hän saanut unta. Jonkin ajan kuluttua hän nousi ja alkoi astella huoneessaan edestakaisin. Tuon tuostakin hän painoi kämmenillään kuumaa otsaansa ja valitti:

Näissä mietteissä kului hetki, kului toinen. Vihdoin hän alkoi vuoteensa laidalla istuen torkkua, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt nukkua, saapui muuan hovimies tuomaan sanomaa, että ruhtinas halusi tavata häntä.

Radziwill tunsi voivansa paremmin ja hengitti vapaammin, mutta hänen lyijynharmaat kasvonsa todistivat suurta voimattomuutta. Hän istui syvässä nojatuolissa taljojen ympäröimänä vieressään henkilääkärinsä, jonka hän kuitenkin Kmicicin astuessa sisään lähetti pois.

— Minä olin jo joutua toiseen maailmaan, ja sinun tähtesi! — sanoi hän
Andrzej-herralle.

— Teidän ylhäisyytenne, se ei ollut minun syyni, sillä sanoin mitä ajattelin.

— Älköön sellaista enää tapahtuko. Älä sinä ainakaan lisää kuormaani ja muista, että olen suonut sinulle anteeksi, mitä muille en soisi.

— Jos minä annoin käskyn, — jatkoi ruhtinas hetken vaitiolon jälkeen, — mestata ne miehet, jotka Kiejdanyssa sinun pyynnöstäsi olin armahtanut, niin se tapahtui vain siksi, että olisin säästänyt sinulta tuskia. Minä myönnyin vain näennäisesti, sillä olen sinuun nähden heikko… Ja heidän kuolemansa oli välttämätöntä. Olisinko minä mikään pyöveli, vai luuletko, että olisin vuodattanut verta tuottaakseni punaisella värillä iloa silmilleni?… Mutta jahka elät kauemmin, tulet näkemään, että jos ken haluaa tässä maailmassa jotakin aikaansaada, niin sen ei sovi antaa tunteilleen valtaa. Täällä Kiejdanyssa olisi niiltä miehiltä pitänyt henki ottaa, sillä nyt sen jo näet, mitä sinun vastustuksestasi on seurauksena: kapina kasvaa, kansalaissota täydessä vauhdissa, suhde ruotsalaisiin rikki ja muille huono esimerkki, joka tarttuu kuin rutto. Katso ja opi! Jos heidät olisi silloin Kiejdanyssa surmattu, ei mitään tällaista olisi tapahtunut. Kun sinä pyysit heidän puolestaan, niin kuuntelit vain tunteittesi ääntä, mutta minä lähetin heidät Birźeen surmattaviksi, sillä olen sinua kokeneempi ja näin kauemmaksi… Älköön Jumala koskaan suoko anteeksi niille miehille, jotka ovat niin paljon pahaa tehneet!

— Niin paljoa ei kuitenkaan, että sillä kokonaan teidän ylhäisyytenne yrityksen tuhota voisivat.

— Vaikkapa ei muuta kuin sen, mikä särki välimme de la Gardien kanssa, niin oli sekin jo korvaamatonta. On jo selvitetty, etteivät ne olleet minun miehiäni, mutta uhkauskirje, jonka de la Gardie lähetti minulle, on jäljellä, enkä sen sisällystä suo hänelle anteeksi… De la Gardie on Ruotsin kuninkaan lanko, mutta voisi hän olla minunkin lankoni, sillä siihen eivät Radziwillien kynnykset olisi liian korkeita…

— Teidän ylhäisyytenne, neuvotelkaa suorastaan kuninkaan eikä hänen palvelijainsa kanssa.

— Niin aion tehdä. Jolleivät surut tee minusta loppua, niin kyllä minä sille ruotsalaiselle opetan vielä kohteliaisuutta. Niin, jolleivät surut tee minusta loppua, sillä täällä tuskin on sellaista, joka ei lisäisi kärsimysteni taakkaa. Oh, kuinka raskasta! Kukapa uskoisi, että olen sama mies kuin muinoin? Koko valtakunta katsoi minuun ja Wisniowieckiin kuin kahteen aurinkoon. Kaikki vapisivat Chmielnickin edessä, ja hän vapisi minun edessäni. Ja ne samat joukot, jotka minä vaaran hetkinä vein voitosta voittoon, ne hylkäävät minut nyt ja nostavat kätensä minua vastaan, ikäänkuin olisin murhamies.

— Eivät kaikki. On sellaisiakin, teidän ylhäisyytenne, jotka uskovat ja luottavat teihin! — virkkoi Kmicic jonkin verran katkonaisesti.

— Jotka uskovat ja luottavat minuun… kunnes siitä herkeävät, — vastasi Radziwill hänelle katkerasti. Mikä suuri armo heidän puoleltaan! Jokainen teistä isku iskulta valmistaa loppuani, vaikk'ei se johdu kenenkään mieleen.

— Teidän ylhäisyytenne, kiinnittäkää huomionne päämäärään eikä sanoihin.

— Kiitän neuvosta… Tästä puoleen tulen pitämään silmällä jokaisen kasvojen ilmettä ja olemaan jokaisen mielen mukainen…

— Entä onko elämäni suloista sitten?… Jumala on luonut minut suorittamaan suuria tekoja, ja täällä täytyy minun tuhlata voimiani mitättömään kansalaissotaan. Aioin mitellä voimiani mahtavien hallitsijani kanssa, mutta olen vajonnut niin alas, että nyt minun täytyy pyydystellä muuatta herra Wolodyjowskia omilla maillani. Sen sijaan että hämmästyttäisin maailmaa voimallani, minä hämmästytän sitä heikkoudellani. Sen sijaan että maksaisin Vilnon rauniot Moskovan raunioilla, minun täytyy kiittää sinua siitä, että olet varustanut Kiejdanyn vallituksilla… Minua tukahduttaa… ei ainoastaan hengenahdistuksen, vaan heikkouden tähden… Tämä toimettomuus tappaa minut vielä… Kovin tuntuu raskaalta! Ymmärrätkö?…

— Minäkin luulin, että kaikki menisi toisin!… — virkkoi Kmicic alakuloisesti.

— Ennenkuin sain kruunun päähäni, tuli orjantappurakruunu osakseni. Olen käskenyt astrologiani lukemaan tähdistä… Hän sanoi, että konjunktuurit ovat huonot, mutta että se kyllä menee ohi. Odottaessani kuitenkin muutosta kärsin… Joku karkottaa öisin unen silmistäni, joku liikkuu huoneessani… Jonkun silmä katsoo minuun… Toisinaan jähmetyn yht'äkkiä jääkylmäksi… Se on kuolema, joka liikkuu ympärilläni. Sietämätöntä! Minun täytyy olla valmiina tulemaan petetyksi ja hylätyksi, sillä tiedän, että on sellaisia, jotka horjuvat…

— Ei ole! — vastasi Kmicic. — Kuka on aikonut luopua, se on sen jo tehnyt.

— Älä petä, sillä olethan itse nähnyt, kuinka loputkin miehistöstä alkavat epäröidä.

— Synkältä, toivottomalta näyttää kaikki, mutta lujana on pysyttävä, — virkkoi Radziwill. — Älä puhu kenellekään, mitä nyt minulta olet kuullut… Hyvä oli, että sain tuon taudinkohtauksen tänään, sillä nyt se ei kohta uusiudu, ja minä tarvitsen juuri tänään voimia. Aion järjestää juhlan ja näyttää iloiselta nostaakseni mielialaa. Ole sinäkin iloinen äläkä puhu kenellekään tästä, sillä olen kertonut sen sinulle yksin, jotta et minua kiusaisi… Viha minut tänään valtasi. Pidä varasi, ettei se toistu, sillä pääsi on kysymyksessä. Tällä kertaa olen suonut sen sinulle anteeksi… Mene nyt ja lähetä Mieleszko luokseni. Tänään on tänne tuotu karkureita hänen lippukunnastaan, ja minä annan hänelle käskyn hirttää jokaisen niistä. Esimerkkiä on näytettävä… Voi hyvin! Tänään vielä pidetään Kiejdanyssa hauskaa!…

KAHDEKSAS LUKU.

Miekankantaja Billewiczin oli täytynyt panna Aleksandra-neiti hyvin kovalle, ennenkuin tämä oli suostunut lähtemään siihen juhlaan, jonka hetmani järjesti puoluelaisilleen. Melkeinpä kyynelsilmin oli miekankantaja rukoillut itsepäistä ja rohkeata tyttöä ja vannonut, että kysymyksessä oli hänen päänsä ja että kaikkien, sekä upseerien että paikkakunnan asukkaitten, täytyi lähteä, jos mielivät välttää ruhtinaan vihan. Koska ei tahtonut panna alttiiksi setänsä henkeä, oli Aleksandra-neiti antanut myöten.

Vieraita oli paljon, sillä paikkakunnan aatelisia rouvineen ja tyttärineen oli saapunut tahtomattaan runsaasti. Mutta vielä enemmän oli upseereita, etenkin ulkomaalaisia, jotka melkein kaikki olivat pysyneet uskollisina ruhtinaalle. Radziwill itse, ennenkuin näyttäytyi vieraille, oli valmistanut mielentilansa sellaiseksi kuin ei mikään pilvi pimentäisi hänen näköpiiriään. Ruhtinas tahtoi näet kohottaa korkealle puoluelaistensa mielialan ja osoittaa kaikille, että valtava enemmistö on hänen takanaan ja että ainoastaan kapinoitsijat vastustavat liittoa Ruotsin kanssa. Sentähden hän ei säästänyt vaivoja eikä varoja juhlan onnistumiseksi ja sen maineen levittämiseksi mahdollisimman kauas. Tuskin oli alkanut hämärtää, kun sadat tervatynnyrit hulmahtivat tuleen kahden puolen ylös linnaan johtavaa tietä ja linnan pihalla, ja tuon tuostakin jyrähtivät tykit sotamiesten käskystä hurratessa.

Ajoneuvoja saapui toinen toisensa jälkeen tuoden ympäristön huomatuimpia henkilöitä ja alempaa aatelistoa. Linnan pihamaa kuhisi rattaita, hevosia, palvelusväkeä. Samettiin, silkkiin ja turkiksiin pukeutunut joukko täytti niinsanotun »kultaisen salin», ja kun ruhtinas astui vihdoin saliin säteillen jalokivistä ja koristeista ja armollinen hymy tavallisesti niin synkillä ja nyt sitäpaitsi sairaalloisilla kasvoilla, huusivat upseerit kuin yhdestä suusta:

Radziwill loi silmäyksen yli kokoontuneitten nähdäkseen yhdyttiinkö upseerien eläköönhuutoon. Muutamia kymmeniä pelokkaampia siihen näkyikin yhtyvän, ja ruhtinas alkoi heti kumarrella ja kiittää »yksimielisestä» tervehdyksestä.

— Teidän kanssanne, hyvät herrat, — sanoi hän, — me kukistamme ne, jotka tahtovat saattaa isänmaan perikatoon! Jumala teitä palkitkoon! Jumala teitä palkitkoon!…

Ja hän kiersi salin halki pysähtyen tutumpien luo säästämättä puhuttelusanoja sellaisia kuin »arvoisa veli» ja »rakas naapuri», mikä vaikutti sen, että useammat kuin yhdet synkät kasvot kirkastuivat niin runsaasta ruhtinaallisesta armosta.

— Ei ole mahdollista, — sanoivat ne, jotka äsken vielä epäluuloisesti katsoivat hänen toimiaan, — että niin suuri herra ja arvoisa senaattori toivoisi isänmaalle onnettomuutta. Joko hän ei ole voinut menetellä toisin, tai hän salaa hautoo suunnitelmia, joista valtakunnalle tulee olemaan hyötyä.

Oli sellaisiakin, jotka ravistivat päätään ja vaihtoivat silmäyksiä, jotka sanoivat:

Mutta nämä vaikenivat, sillävälin kuin toiset puhuivat niin äänekkäästi, että itse ruhtinaan täytyi kuulla se:

— Ajatelkoon Kruununmaa vain omaa itseään, niinkuin mekin itseämme ajattelemme.

— Me panemme kaiken luottamuksemme ruhtinaaseen ja annamme hänen ratkaista asiat. Pitäköön hän sekä Liettuaa että valtaa käsissään.

— Hän ansaitsee molemmat… Jollei hän voi meitä pelastaa, olemme hukassa…

— Hän on meille läheisempi kuin Jan Kasimir, sillä hän on meidän vertamme!

Radziwill kuunteli ahnaasti näitä ajatuksia, jotka joko pelosta tai liehakoimishalusta lausuttiin, eikä kiinnittänyt sen enempää huomiota siihen, että vaaran hetkellä niiden lausujat ensimmäisinä olisivat valmiit jättämään hänet. Hän antoi näitten lausuntojen huumata ja pettää itseään ja omaatuntoaan ja toisti ajatuksissaan kuulemiaan sanoja, jotka hänen mielestään parhaiten todistivat hänen menettelytapansa oikeudenmukaisuutta:

— Extrema necessitas extremis nititur rationibus! [Äärimmäinen pakko turvautua äärimmäisiin keinoihin] Kulkiessaan erään suurenpuoleisen aatelismies ryhmän ohi hän kuuli herra Jurzycin huulilta sanat: »Hän on meille läheisempi kuin Jan Kasimir!» — ja samassa hänen kasvonsa kirkastuivat kokonaan. Pelkkä hänen ja kuninkaan vertaaminen keskenään hiveli hänen ylpeyttään, ja lähestyen herra Jurzycia hän sanoi:

— Oikeassa olette, arvoisa veli, sillä Jan Kasimirissa on yhtä kannua verta kohti vain kortteli liettualaista, mutta minun suonissani on ainoastaan liettualaista verta. Jos tähän saakka kortteli on merkinnyt enemmän kuin kannu, niin teistä, arvoisat veljet, riippuu, saako sellainen jatkua.

— Me olemme valmiit juomaan teidän ylhäisyytenne maljan vaikka kannusta! — vastasi herra Jurzyc.

— Se sattui aivan ajatuksiini! Pitäkää hauskaa, arvoisat veljet! Olisin mielelläni kutsunut vaikka koko Liettuan tänne.

— Siinä tapauksessa sitä olisi pitänyt silpoa vielä enemmän, — sanoi herra Szczaniecki Dalnowista, muuan rohkea ja teräväpäinen mies, jonka kieli oli yhtä pureva kuin hänen miekkansakin.

Samassa marsalkka ilmoitti, että illallinen oli valmiina. Vieraat seurasivat virtana ruhtinasta samaan saliin, jossa vasta äskettäin julistettiin Ruotsin kanssa tehty liitto. Marsalkka osoitti paikat kaikille arvojärjestyksessä. Näkyi, että ruhtinas oli kuitenkin sanonut sanansa järjestykseenkin nähden, koska Kmicic joutui istumaan miekankantaja Billewiczin ja Aleksandra-neidin väliin.

Molemmat hytkähtivät kuullessaan nimensä mainittavan ja epäröivät hetkisen, mutta samassa juolahti heidän mieleensä ajatus, että vastusteleminen vain kiinnittäisi sitäkin enemmän yleisön huomiota heihin, ja he istuutuivat vierekkäin. Heistä se tuntui ensin epämieluisalta. Andrzej-herra päätti pysyä välinpitämättömänä, ikäänkuin hänen vieressään istuisi tuntematon henkilö. Pian hän kuitenkin tuli huomaamaan, ettei hän voisi olla kyllin välinpitämätön tai hänen naapurinsa kyllin vieras voidakseen aloittaa aivan ylimalkaisen keskustelun. He tunsivat molemmat tässä kirjavassa laumassa, jossa mitä erilaisimmat tunteet, ajatukset ja pyrkimykset risteilivät, että he ajattelivat ainoastaan toisiaan, ja sentähden heidän olonsa oli painostava. Kumpikaan ei näet tahtonut eikä voinutkaan suoraan sanoa mitä heidän sydämellään oli. Heillä oli menneisyytensä, mutta ei ollut tulevaisuutta. Entiset tunteet, luottamus, vieläpä tuttavuus — kaikki oli rikki. Heillä ei ollut mitään muuta yhteistä kuin pettyneet tunteet ja tuska. Jos vielä tämä viimeinen rengas yhdistävässä siteessä olisi katkennut, niin he olisivat tunteneet itsensä vapaammiksi, mutta aika vain saattoi tuoda unhotusta, ja kaikki tuo oli vielä niin lähellä.

Kmicicin oli niin vaikea olla, että hän suorastaan tunsi tuskia, mutta hän ei olisi kuitenkaan mistään hinnasta tässä maailmassa luopunut paikastaan. Hän kuunteli naapurinsa puvun kahinaa, seurasi salaa hänen liikkeitään, tunsi hänen sykähtelevän läheisyytensä, ja kaikki tämä tuotti hänelle jonkinlaista tuskallista kärsimystä.

Tuokion kuluttua hän huomasi ja tunsi, että Oleńkakin samalla tavalla seurasi hänen liikkeitään ja ajatuksiaan, vaikk'ei vähimmässäkään määrässä ilmaissut sitä. Kmicicin valtasi voittamaton halu katsoa naapuriinsa, ja hän käänsi katseensa sivulle, kunnes näki kirkkaan otsan, tummain kulmakarvain kaartamat silmät ja kalpeat kasvot, joilla ei ollut ihomaalia, kuten muilla naisilla.

Näky vaikutti niin lumoavasti ritari raukkaan, että hänen sydäntään alkoi tuska kouristaa, ja hän ajatteli: »Kuinka on sellainen kylmäsydämisyys voinut yhtyä tuollaiseen enkelimäiseen sulouteen!» Mutta harmi oli syvästi haavoittanut hänen sydäntään, ja siksi hän lisäsi heti ajatuksissaan: »Mitäpä minä sinusta… ottakoon joku muu sinut, jos haluaa!»

Yht'äkkiä hän kuitenkin tunsi, että jos tuo »joku muu» olisi edes yrittänyt käyttää hyväkseen hänen lupaansa, olisi hän silponut miehen palasiksi. Pelkkä ajatuskin siitä saattoi herättää hänessä hurjan vihan. Ja hän rauhoittui vasta sitten, kun muisti, että hän itsehän siinä istuikin eikä kukaan muu ja ettei ainakaan nyt kukaan edes yrittänytkään voittaa neidon suosiota.

»Katsonpa häneen vielä kerran ja sitten käännyn toiselle puolelle», — ajatteli hän.

Ja hän alkoi taas kääntää huomaamattomasti päätään naapuriinsa päin, mutta samassa sattui naapurikin tekemään samoin, ja heidän katseensa yhtyivät ja heti senjälkeen painuivat alas nöyryytettyinä, ikäänkuin heidät olisi tavattu jostakin synnistä.

Aleksandra-neiti sai myöskin kestää raskasta taistelua omassa itsessään. Kaikesta mitä oli tapahtunut, Kmicicin menettelytavasta Billewiczien luona, Zagloban ja Skrzetuskin sanoista hän ymmärsi, että Kmicic oli erehtynyt. Mutta ritari ei ollut kuitenkaan siinä määrässä syypää kuin Aleksandra-neiti oli aikaisemmin luullut eikä siis ansainnut sellaista ylenkatsetta. Sehän oli juuri hän, joka oli pelastanut nuo kunnon miehet kuolemasta, ja olihan hänessä sitäpaitsi niin paljon kukistamatonta ylpeyttä, että jouduttuaan heidän käsiinsä ei näyttänyt heille povellaan olevaa kirjettä, mikä olisi osoittanut hänen syyttömyytensä tai ainakin pelastanut hänet kuolemasta, eikä sanonut sanaakaan puolustuksekseen, vaan ylpeästi astui kuolemaan.

Oleńka oli saanut kasvatuksensa vanhalta soturilta, joka piti kuolemanhalveksimista kaikkia muita hyveitä ylempänä, ja ihaili urhokkuutta kaikesta sydämestään, voimatta olla ihmettelemättä tuollaista itsepäistä, ritarillista uskallusta, joka heittää miehen vasta viimeisen hengenvedon mukana. Hän ymmärsi sen, että jos Kmicic palvelikin Radziwillia, niin se tapahtui rehellisestä vakaumuksesta — ja mikä vääryys olikaan syyttää siinä tapauksessa miestä petoksesta! Ja kuitenkin oli Oleńka ensimmäisenä ollut valmis loukkaamaan häntä juuri sillä, tahtomatta edes kuoleman kynnyksellä suoda hänelle anteeksi!

»Sovita vääryys!» — kuiskasi Oleńkan omatunto. — »Onhan teidän välillänne kaikki lopussa. Mutta sinun velvollisuutesi on tunnustaa, että olet tuominnut häntä väärin.»

Mutta tuossa nuoressa neidossa oli ylpeyttä, vieläpä itsepäisyyttäkin. Samassa juolahti hänen mieleensä ajatus, että kukaties tuo ritari ei välitkään hänen tunnustuksistaan, ja puna nousi tytön poskille.

Mutta silloin kuiskasi omatunto taas, että kysyi hän tai ei, niin oli velvollisuus tunnustaa. Myöskin ylpeys toiselta puolen esitti uusia todisteita.

»Jollei hän tahtoisikaan kuulla minua, mikä on sangen mahdollista, niin saisin hävetä. Sitäpaitsi, olkoonpa, että hän on syyllinen tai syytön, että hän toimii harkintansa mukaisesti tai sokeuden pimittämänä, niin joka tapauksessa on tosiseikka, että hän on petturien ja vihollisten puolella ja auttaa heitä saattamaan isänmaan perikatoon. Ja isänmaalle on aivan yhdentekevää, tekeekö hän sen järjen vaiko kunnian puutteessa. Jumala voi suoda hänelle anteeksi, mutta ihmisten täytyy tuomita hänet ja pitää häntä petturina. Vaikk'ei hän olisikaan syyllinen, niin ei hän ainakaan ansaitse kunnioitusta, jos kerran hänessä ei ole sen vertaa järkeä, että erottaisi pahan hyvästä, rikoksen hyveestä…»

»Minä vaikenen!» — ajatteli hän. — »Kärsiköön minkä on ansainnutkin. Niin kauan kuin en näe hänen katuvan, olen oikeutettu tuomitsemaan hänet…»

Ja hän loi silmäyksen Kmiciciin nähdäkseen, oliko tämän kasvoilla edes merkkiäkään katumuksesta. Juuri silloin heidän katseensa tapasivat toisensa, mikä saattoi heidät molemmat niin hämilleen.

Katumusta Oleńka ei ritarin kasvoilla nähnyt, mutta niitten ilme oli täynnä tuskaa ja alakuloisuutta, ja kalpeat ne olivat kuin sairauden jälkeen. Syvä myötätunto valtasi tytön, kyynelet nousivat silmiin, ja hän kumartui entistä enemmän pöydän yli salatakseen liikutustaan.

Alussa oli kaikista tuntunut niin painostavalta, mutta sitä mukaa kuin maljat tyhjenivät, nousi mielikuvitus ja puheen sorina kasvoi.

— Ruhtinas tahtoo puhua!… Ruhtinas tahtoo puhua!… — huudettiin eri puolilla.

— Ensimmäisen maljan juon hänen ylhäisyytensä Ruotsin kuninkaan terveydeksi, kuninkaan, joka auttaa meitä vihollisiamme vastaan ja hallitsee tätä maata, kunnes rauha on palannut. Nouskaa, hyvät herrat, sillä tämä malja on juotava seisten.

Vieraat, lukuunottamatta naisia, nousivat ja tyhjensivät maljan, mutta ilman huudahduksia, ilman innostusta. Herra Szczaniecki supatti jotakin naapureilleen, jotka purivat hammastaan, jotteivät remahtaisi nauramaan; nähtävästi hän oli sanonut jotakin pilkallista Ruotsin kuninkaasta.

Vasta kun ruhtinas kohotti toisen maljan »rakkaitten vieraitten» kunniaksi, jotka olivat saapuneet aina kaukaisilta seuduilta saakka Kiejdanyyn osoittamaan luottamustaan ruhtinaan aikomuksille, vasta silloin vastattiin hänelle äänekkäästi:

Radziwill punastui kuin nuori, vihittävä neito, mutta huomattuaan, että vieraat alkoivat ääneti ja ihmetellen katsoa häneen, kiiruhti hän vastaamaan:

— Sekin on teidän vallassanne, mutta liian aikaisin te, herra Jurzyc, annatte minulle sen arvonimen, aivan liian aikaisin!

— Eläköön Janusz ensimmäinen, Liettuan suuri ruhtinas! — huusi herra
Jurzyc edelleen ja itsepäisesti kuin humalainen ainakin.

— Niin se on! — sanoi hän kylmästi, — Liettuan suuriruhtinas, Puolan kuningas ja Saksan keisari!

Seurasi jälleen hiljaisuus, mutta — yht'äkkiä vieraat rähähtivät nauramaan. Silmät pyörivät päässä, nauru vääristi kasvoja ja hytkytti vartaloita ja kajahteli kauan ja korkealle kattoon saakka. Yht'äkkiä se taas katkesi, niinkuin oli alkanutkin, ja kuoli kaikkien kasvoilla, mihin vaikutti hetmanin muuttunut muoto.

— Sekin valtaistuin on vaaleilla täytettävissä, emmekä me voi toivottaa teidän ylhäisyydellenne kyllin suurta kunniaa. Jos teidän ylhäisyytenne saattaa puolalaisena aatelismiehenä tulla valituksi Puolan kuninkaaksi, niin saksalaisena ruhtinaana te voitte tulla koroitetuksi keisariksi. Te seisotte yhtä lähellä kumpaakin, ja se, ken ei sitä soisi, nouskoon heti ylös, niin kyllä me miekalla häntä vähäisen opetamme.

Kukaan ei tietysti noussut eikä kukaan olisi uskaltanutkaan nousta, sillä herra Szczanieckin äänessä soi niin edesvastuuton häikäilemättömyys, että kaikki vasten tahtoaankin näyttivät tulevan rauhattomiksi ja pelkäävän, mitä vielä seuraisikaan…

Mitään ei kuitenkaan seurannut, mutta juhlan mieliala oli pilalla. Turhaan täyttivät ruhtinaan palvelijat maljoja. Viini ei kyennyt karkoittamaan synkkiä ajatuksia eikä yhä lisääntyvää rauhattomuutta. Radziwillilla puolestaan oli täysi työ peittää kiukkuaan, sillä hän tunsi, että herra Szczanieckin malja oli saattanut hänet kokoontuneen aateliston silmissä huonoon valoon ja että joko tahtoen tai tahtomattaan tuo aatelinen oli näyttänyt kokoontuneille vieraille, että Vilnon vojevoda oli yhtä kaukana Liettuan suuriruhtinaasta kuin Saksan keisarista. Kaikki oli kääntynyt pilaksi ja naurunalaiseksi, vaikka juhla oli järjestetty tarkoituksellisesti valmistamaan mieliä alkavalle Radziwillin valtakaudelle. Mikä pahempi, Radziwill pelkäsi, että tällainen hänen suunnitelmiensa naurunalaiseksi saattaminen voisi pahasti vaikuttaa niihin upseereihin, jotka olivat selvillä hänen toimistaan. Ainakin näyttivät he kiusaantuneilta.

Ganchoff tyhjensi maljan toisensa jälkeen ja vältti visusti ruhtinaan katsetta, mutta Kmicic ei juonut lainkaan, vaan tuijotti eteensä kulmakarvat luimussa, ikäänkuin hän olisi pohtinut jotakin tai käynyt sisällistä taistelua oman itsensä kanssa. Radziwill vapisi pelosta ajatellessaan, että minä hetkenä hyvänsä saattoi totuus tulla ilmi tälle hänen puoluelaiselleen, joka oli ainoa sotajoukkoja ja Radziwillin asiaa yhdistävä rengas.

Kmicic oli jo aikoja sitten tuntunut Radziwillista kiusalliselta, ja jolleivät olosuhteet olisi antaneet hänelle niin suurta merkitystä, olisi hän varmasti jo kaatunut oman rohkeutensa ja hetmanin vihan uhrina. Mutta Andrzej-herraan nähden ruhtinas erehtyi nyt kokonaan, sillä ritari ajatteli vain Oleńkaa ja sitä syvää juopaa, joka erotti heidät toisistaan.

Milloin hänestä tuntui, että hän rakastaa tuota tyttöä, jonka vieressä istui, milloin hän sitävastoin vihasi häntä niin julmasti, että olisi vaikka surmannut hänet ja itsensä samalla.

Hän oli sotkeutunut niin pahasti tämän elämän lankoihin, että hänenlaisensa luonteen ainakin oli peräti vaikeata niistä selviytyä. Hän tunsi olevansa kuin paulaan joutunut petoeläin, joka ei päässyt siitä irti.

Juhlan rauhaton ja synkkä mieliala ärsytti häntä. Hänestä kaikki tuntui ihan sietämättömältä.

Mutta juhlan mieliala yhä vain synkkeni. Läsnäolijoista tuntui siltä, kuin katto heidän yläpuolellaan olisi ollut lyijyä.

— Kas! Herra Suchaniec veljeni Boguslawin luota! Kaiketi on teillä kirjeitä minulle?

— Antakaahan kirjeet minulle ja istuutukaa itse pöytään. Hyvät vieraani suovat anteeksi, että luen kirjeet tässä, vaikka istummekin illallispöydässä, sillä saattavathan kirjeet sisältää uutisia, jotka voin heti kertoa. Herra marsalkka, olkaa hyvä ja pitäkää huolta lähetistä!

Näin sanoen ruhtinas otti herra Suchaniecilta tukun kirjeitä ja alkoi kiireimmiten murtaa sinettejä. Läsnäolijat katsoivat uteliaina ruhtinaan kasvoihin koettaen niistä arvailla kirjeitten sisällystä. Ensimmäinen ei nähtävästi sisältänyt mitään hyvää, koska ruhtinaan kasvoille nousi puna ja silmiin vihan välke.

— Arvoisat veljet! — huudahti hetmani. — Ruhtinas Boguslaw ilmoittaa minulle, että ne, jotka tahtoivat ruveta neuvotteluihin eivätkä halua lähteä vihollista vastaan Vilnoon, ryöstävät nyt minun maatilojani Podlasiessa. He käyvät mieluummin sotaa akkain kanssa maalla!… Ovat nekin ritareita!… No, mitäpä tuosta. Kyllä heille vielä näytetään!…

Sitten hän otti toisen kirjeen. Tuskin hän oli avannut sen ja silmäillyt sitä, kun hänen kasvonsa kirkastuivat ja niille nousi voiton ja ilon hymy.

— Sieradzin vojevodakunta on alistunut ruotsalaisten ylivaltaan! — huusi hän. — Se on seurannut Suur-Puolan esimerkkiä ja asettunut Kaarle Kustaan suojeluksen alaiseksi.

— Tässä on viimeinen posti! Hyviä uutisia, arvoisat veljet! Jan Kasimir on lyöty Widowan ja Kamowin luona!… Hänen sotajoukkonsa luopuu hänestä!… Itse hän vetäytyy Krakovaan päin. Ruotsalaiset seuraavat häntä. Veljeni kirjoittaa, että Krakovankin täytyy antautua!

— Iloitkaamme, hyvät herrat! — sanoi herra Szczaniecki omituisella äänellä.

— Niin, iloitkaamme! — toisti hetmani kiinnittämättä huomiota herra
Szczanieckin äänen sävyyn.

Ja ruhtinaan koko olemus alkoi huokua iloa, hänen kasvonsa muuttuivat tuossa tuokiossa nuorekkaiksi, silmät loistivat. Innostuksesta vapisevin käsin hän mursi viimeisen kirjeen sinetin, silmäili, loisti kuin aurinko ja huudahti:

Nyt vasta ruhtinas huomasi, että se vaikutus, minkä nämä uutiset olivat vieraihin tehneet, oli aivan toinen kuin hänen omansa. Kaikki istuivat ääneti ja katsoivat toisiaan epäröiden. Kuka rypisti kulmakarvojaan, kuka peitti kasvot käsillään. Eivät hetmanin hovilaiset eivätkä edes kaikkein heikkoluontoisimmatkaan rohjenneet jakaa iloa ruhtinaan kanssa Varsovan valloituksen, Krakovan vastaisen antautumisen ja toinen toisensa jälkeen vihollisen haltuun joutuneitten vojevodakuntien menetyksen johdosta. Jotakin kaksinaamaista oli siinä tyytyväisyydessä, jolla valtakunnan puolen sotavoiman päällikkö ja yksi sen kaikkein huomattavimmista arvohenkilöistä ilmoitti maata kohdanneista onnettomuuksista. Ruhtinas huomasi, että tätä mielialaa oli muutettava.

— Arvoisat herrat, — sanoi hän. — Olisin ensimmäinen itkemään teidän kanssanne, jos tässä todellakin olisi kysymyksessä maan perikato. Mutta valtakunta ei tästä kärsi vähääkään, sillä se vain muuttaa isäntää. Kelvottoman Jan Kasimirin sijaan tulee suuri ja kuuluisa sotapäällikkö. Näen jo kaikki sodat päättyneinä ja viholliset lyötyinä.

— Oikeassa olette, teidän ruhtinaallinen korkeutenne! — vastasi
Szczaniecki. — Juuri noin puhuivat Radziejowski ja Opalinski
Ujsciessa… Iloitkaamme, hyvät herrat! Ja Jan Kasimir surman suuhun!…

Sen sanottuaan herra Szczaniecki työnsi jyristäen tuolinsa taaksepäin, nousi ja poistui salista.

— Parasta viiniä kellareista! — huusi ruhtinas. Marsalkka riensi täyttämään käskyä. Salissa surisi kuin mehiläispesässä. Kun ensi hämmästys oli ohi, alkoivat aateliset keskustella kuulemainsa uutisten johdosta. Herra Suchaniecille sateli kysymyksiä Podlasien ja siihen rajoittuvan, ruotsalaisten haltuun joutuneen Masovian asemasta.

Jonkin ajan kuluttua tuotiin saliin tervaisia tynnyreitä ja alettiin lyödä niistä tulppia irti. Mieliala kohosi kohoamistaan.

Yhä useammin huudettiin: — Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, ei tässä muuta neuvoa! — Ehkä kaikki muuttuu vielä paremmaksi! Kohtaloon on alistuttava! — Ruhtinas ei salli meille vääryyttä tapahtuvan. — Onhan meidän parempi kuin muitten… Eläköön Janusz Radziwill, meidän vojevodamme, hetmanimme ja ruhtinaamme!

Mutta tällä kertaa hänelle ei vastattu vaikenemalla eikä nauramalla, vaan useat käheät äänet huutaa kähistivät kuorossa:

— Se on tahtomme! Sitä toivomme kaikesta sydämestä! Hän eläköön, hän meitä hallitkoon!

Kynttiläin tulista ja ihmisten paljoudesta oli ilma salissa käynyt kuumaksi kuin saunassa.

— Minä voin pahoin. Lähtekäämme pois! Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja otsalla helmeili hikipisaroita.

Mutta miekankantaja loi levottoman silmäyksen hetmaniin peläten, että hänen poistumisensa voisi aiheuttaa ikävyyksiä. Sotatanterella hän oli urhoollinen soturi, mutta Radziwillia hän pelkäsi kovasti.

— Se on vihamieheni, ken ei tyhjennä kaikkia maljoja kanssani pohjaan saakka, sillä tänään minä olen sangen iloinen!

— En voi olla täällä kauemmin, setä, voin pahoin! — sanoi Oleńka rukoilevalla äänellä.

— Lähde sitten yksin! — vastasi miekankantaja. Oleńka nousi lähteäkseen huomaamatta pois, mutta hänen voimansa pettivät, ja voimattomana täytyi hänen nojautua erästä tuolinselkää vastaan.

Silloin kiertyi yht'äkkiä voimakas ritarin käsivarsi hänen vyötäistensä ympäri ja esti häntä kaatumasta lattialle.

Ja pyytämättä lupaa hän alkoi taluttaa neitiä pois. Tämä nojautui ritariin yhä raskaammin, ja ennenkuin he olivat ehtineet ovelle, lepäsi tyttö jo tajutonna saattajan käsivarsilla.

Silloin Kmicic nosti hänet syliinsä kevyesti kuin lapsen ja kantoi hänet salista.

YHDEKSÄS LUKU.

Vielä samana iltana juhlan jälkeen Andrzej Kmicic pyrki itsepäisesti ruhtinaan puheille, mutta hänelle vastattiin, että ruhtinaalla oli salainen neuvottelu herra Suchaniecin kanssa.

— Teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän, — olen saapunut luoksenne anomuksen kera.

— En voi elää täällä enää kauempaa. Päivä päivältä käy tuskani yhä suuremmaksi. Eikä minulla ole mitään tekemistäkään täällä Kiejdanyssa. Teidän ylhäisyytenne, antakaa minulle jotakin tehtävää. Lähettäkää minut minne haluatte. Olen kuullut, että joukkomme ovat lähdössä Zoltarenkoon. Minä lähden niitten kanssa sinne.

— Zoltarenko alkaisi kyllä mielellään mitellä voimiaan kanssamme, mutta se ei käy päinsä, sillä me olemme Ruotsin suojeluksen alaisia, ja ilman ruotsalaisia emme mahda sille mitään… Kreivi Magnus etenee tavattoman hitaasti, ja minä tiedän kyllä syynkin siihen. Hän ei näet luota minuun. Mutta onko sinun sitten niin paha ollaksesi täällä Kiejdanyssa meidän luonamme?

— Teidän ylhäisyytenne on erittäin ystävällinen minua kohtaan, mutta siitä huolimatta on minun täällä niin vaikea ollakseni, etten voi sitä sanoin kuvata. Totta puhuen, luulin, että kaikki tulee olemaan toisin… Luulin nimittäin, että saamme tapella, olla tulessa ja savussa ja istua satulassa yöt päivät. Sellaiseen on Jumala minut luonut. Mutta täällä täytyy istua riitoja ja juoruja kuuntelemassa, ikävöidä toimettomuudessa tai taistella omia kansalaisia vastaan, sen sijaan että saisi tapella vihollisen kanssa… Minä en kestä tätä enää kauempaa, yksinkertaisesti en kestä… Sata kertaa mieluummin kuolen kuin kärsin tällaista tuskaa!

— Kyllä minä tiedän mistä tuollainen toivottomuus on peräisin: rakkaudesta. Sitä se on eikä mitään muuta! Kun vanhenet, tulet nauramaan mokomille tuskille. Näin eilen, että asiasi tuon tytön kanssa yhä mutkistuu.

— Minulla ei ole mitään hänen kanssaan tekemistä, eikä hänellä minun kanssani. Mikä on ollut, se on ollut!

— Olen sinua jo neuvonut ja neuvon vieläkin, — jatkoi hetmani sitten, — että jos tahdot saada hänet, niin ota joko vapaaehtoisesti tai väkisin. Minä annan kyllä määräyksen vihkiä teidät. Tyttö tietysti vikisee ja itkee vähäisen, mutta mitäpä siitä. Vihkiäisten jälkeen otat hänet luoksesi… ja jos hän vielä seuraavanakin päivänä tulisi itkemään, niin siihen se sitten loppuukin!

— Pyydän, teidän ylhäisyydeltänne jotakin sotilaallista tehtävää enkä häitä! — vastasi Kmicic päättävästi.

— En. En minä hänestä, eikä hän minusta. Vaikka sydämeni halkeaisi, niin en pyydä häneltä mitään. Tahtoisin lähteä jonnekin kauas unohtaakseni kaiken, ennenkuin järkeni pimenee. Täällä ei ole mitään tekemistä, ja toimettomuus on pahinta. Muistaahan teidän ylhäisyytenne itsekin, kuinka teidän oli vaikea olla, ennenkuin niitä hyviä uutisia oli saapunut… Niin on minunkin tänään, eikä se muutu täällä sen paremmaksi. Mitä minun pitäisi tehdä? Tarttuako kaksin käsin päähäni, jotteivät katkerat ajatukset sitä halkaisisi? Ja mitä saisin minä täällä kokea? Omituiset ovat ajat nyt! Jumala ties, mitä oikeastaan on tämä sota, jota en voi tajuta, en käsittää. Tuumit ja tuumit, mutta yhä raskaammaksi vain mieli muuttuu. Vannon, että jollette vain, teidän ylhäisyytenne, anna minulle jotakin tehtävää, niin minä vielä karkaan, kokoan oman joukkoni ja alan käydä sotaa omaan laskuuni…

— Ketäkö vastaan? Lähden Vilnoon! Antakaa, teidän ylhäisyytenne, minun lähteä liikkeelle lippukuntani kanssa, niin sota on kohta taas täydessä vauhdissa!

— Mutta se on juuri kaikkein surkeinta, kun täytyy täällä Kiejdanyssa kädet ristissä pitää vahtia tai ajaa takaa jotakin Wolodyjowskia, jonka kanssa paljon mieluummin taistelisi asetoverina!

— Minulla on tehtävä sinua varten, — virkkoi ruhtinas, — Vilnoon en sinua päästä enkä lippukuntaa sinulle anna. Ja jos sinä toimit vasten tahtoani ja kokoot oman sotajoukkosi, niin tiedä, että silloin sinä et enää ole minun palveluksessani.

— Ken palvelee minua, palvelee isänmaatakin, sen olen sinulle jo selittänyt. Muista myöskin valasi, jonka olet minulle tehnyt. Ja vihdoin, jos sinä poistut palveluksestani, niin sinä samalla poistut suojeluksestani ja joudut oikeusistuimen eteen vastaamaan teoistasi… Oman itsesi tähden ei sinun pidä sitä tehdä.

— Kownon tuolla puolen ei mitään, mutta täällä, jossa rauha vallitsee, täällä se toimii edelleen. On totta, että voit olla saapumatta oikeusistuimen eteen, mutta tuomiot pitävät paikkansa siitä huolimatta ja tulevat painamaan sinua aina siihen saakka, kun rauha on tehty. Laudalainen aatelisto pitää kyllä huolen siitä, että sinua ei unohdeta.

— Sanoakseni teidän ylhäisyydellenne totuuden olen valmis kärsimään oikeuden langettaman tuomion mukaisen rangaistuksen. Ennen olin valmis aloittamaan sodan vaikka koko valtakuntaa vastaan, mutta nyt on omatuntoni muuttunut herkemmäksi… Pelkään mennä kauemmaksi kuin mitä mieleni tekee ja olen aina rauhaton.

— Mistä se sellainen omatunto on nyt sinuun tullut? Mutta se sikseen! Sanoin jo sinulle, että jos tahdot lähteä liikkeelle, niin on minulla arvokas tehtävä sinua varten. Ganchoff tahtoo kaikin mokomin, että minä antaisin sen tehtävän hänen suoritettavakseen, ja pyytää sitä minulta joka päivä. Onpa vähällä ollut, etten ole sitä hänelle antanutkin… Mutta parempi on lähettää sinne synnynnäinen puolalainen huomatusta suvusta. Se on samalla mitä parhain todistus siitä, etteivät vielä kaikki ole minua hylänneet ja että minun puolellani on vielä vaikutusvaltaisia kansalaisia… Sinä sovit hyvin, koska et hevillä muita kumartele, vaan annat mieluummin muitten kumartaa itseäsi.

— Ja omalla kustannuksellasi, sillä minulla on niukalti rahoja. Osa maatiloistani on vihollisen hallussa, osan ovat kapinalliset ryöstäneet, eivätkä tulot tule lainkaan ajoissa. Sitäpaitsi on minun nyt ylläpidettävä koko armeijani. Valtion rahastonhoitajalta, joka paraikaa on täällä vankina, en saa ropoakaan, ensiksikin, koska hän ei tahdo antaa, toiseksi, koska hänellä itselläänkään ei ole. Mitä valtion rahoja ikänä käsiini saan, kaikki kokoan kysymättä, mistä ne ovat ja paljonko niitä on. Ruotsalaisilta saat mitä hyvänsä, mutta et rahaa, sillä jos he vaikkapa vain kolikon näkevät, niin alkavat heidän kätensä vavista innostuksesta.

— Teidän ylhäisyytenne ei tarvitse tuhlata enempää sanoja sen seikan tähden. Jos lähden, niin lähden omalla kustannuksellani.

— Minä en aio säästää enkä sääliä! Hetmanin kasvot kirkastuivat, sillä hänellä oli todellakin puute rahoista, vaikka hän hiljakkoin oli ryöstänyt Vilnon ja oli luonteeltaan ahnas.

— Kas niin! — huudahti hän. — Ganchoff olisi heti alkanut tiukata minulta rahoja, mutta sinä olet toista maata. Kuulehan siis, mistä on kysymys… Ensiksi tulee sinun lähteä Podlasieen. Matka sinne on vaarallinen, sillä siellä on kapinallisia, jotka ovat nousseet minua vastaan. Mitenkä vältät heidät, se on sinun asiasi. Jakob Kmicic mahdollisesti säästäisi sinua, mutta pidä varasi, ettet joudu Horotkiewiczin ja etenkään Wolodyjowskin ja hänen laudalaisen lippukuntansa käsiin.

— Hyvä on. Käyt Zabludowissa tapaamassa Harasimowicziä ja annat hänelle käskyn, että hän kokoaa rahaa niin paljon kuin mahdollista ja mistä ikänä irti saa ja lähettää ne minulle, mutta ei tänne, vaan Tilsitiin, minne olen jo lähettänyt arvoesineeni. Pantatkoon mitä voi ja ottakoon juutalaisilta lainaksi niin paljon kuin vain saa. Samalla tehköön konfederaateille niin paljon vahinkoa kuin suinkin. Mutta se ei ole enää sinun tehtäväsi, sillä lähetän hänelle omakätisen käskykirjeen. Anna kirje hänelle ja jatka heti matkaa Tykociniin ruhtinas Boguslawin luo.

[Puolassa sanottiin konfederaateiksi niitä henkilöitä, jotka 1600-luvulla ja myöhemmin yhtyivät aateliston keskuudessa muodostettuihin liittoihin erilaisten valtiollisten tarkoitusten saavuttamiseksi. Tällaiset liitot, konfederatsionit joilla on ollut suuri merkitys Puolan historiassa, käsittivät tavallisesti jonkin maakunnan, joskus koko valtakunnan. Liitot aiheutuivat siitä, että n.s. liberum veto ja maalaisedustajia sitovat ohjesäännöt ehkäisivät laillisten valtiopäivien toimintaa. Kofnederatsionissa sitävastoin tehtiin päätökset nopeasti kun asiat ratkaistiin yksinkertaisella äänten enemmistöllä. Suom. huom.]

Hetmani vaikeni ja hengähti, sillä hän oli väsynyt paljosta puhumisesta. Kmicic katsoi häneen uteliaana, sillä hänen mielensä paloi halusta saada kuulla jatkoa ja lähteä seikkailurikkaalle matkalle, joka tulisi olemaan balsamia hänen sydämensä haavoille.

— En voi käsittää, miksi ruhtinas Boguslaw yhä viipyy Podlasiessa? Kautta Jumalani, hän saattaa sekä minut että itsensä turmioon. Kuule tarkasti, mitä sinulle nyt sanon, sillä vaikka lähetänkin mukanasi kirjeen hänelle, tulee sinun osata suullisesti selittää kaikki, mitä hän kysyy ja mitä kirjeeseen ei voi kirjoittaa. Tiedä siis, että eiliset uutiset, vaikka olivatkin hyviä, eivät kuitenkaan olleet niin hyviä kuin kerroin, eivätkä edes niin hyviä kuin itse ensin luulin. Ruotsalaiset ovat tosin voiton puolella: he ovat miehittäneet Suur-Puolan, Masovian ja Varsovan, Sieradzin vojevodakunta on antautunut heidän valtaansa, ja he ovat karkoittaneet Jan Kasimirin Krakovaan, jonka he varmasti myöskin piirittävät. Czarniecki tulee sitä puolustamaan, tuo vastaleivottu senaattori, mutta totta puhuen oiva soturi. Kuka voi nähdä, mitä tulee tapahtumaan? Ruotsalaiset osaavat hyvin valloittaa linnoituksia, eikä Krakovan varustamiseen ole aikaa, mutta Czarniecki saattaa kuitenkin pitää puoliaan pari kolme kuukautta. Toisinaan tapahtuu sellaisia ihmeitä kuin esimerkkisi Zbarazin luona… Mutta jos Czarniecki tulee pitämään puoliaan, saattaa piru pilata asiamme. Sinun pitää perehtyä politiikan salaisuuksiin. Muista, että Wienissä ei tulla suopeasti seuraamaan Ruotsin vallan laajenemista ja että sieltä voidaan lähettää apua… Tataarilaiset myös, paina se tarkoin mieleesi, ovat taipuvaisia auttamaan Jan Kasimiria. Tänään saattaa hänen asiansa näyttää toivottomalta, mutta huominen päivä voi tuoda onnen tullessaan…

Ruhtinaan täytyi taas huoahtaa. Andrzej Kmicic tunsi omituisen tunteen liikkuvan rinnassaan, eikä hän ollut selvillä, mitä se oikeastaan oli. Hän, Radziwillin ja ruotsalaisten puoluelainen, tunsi ikäänkuin iloa ajatellessaan, että onni saattaisi kääntää selkänsä ruotsalaisille.

— Suchaniec kertoi minulle, — jatkoi ruhtinas, — miten taistelu Widowan ja Zarnowin luona tapahtui. Ensimmäisessä ottelussa meidän joukkomme… tarkoitin: puolalaiset joukot… tuhosivat ruotsalaisten rintaman kokonaan. Ne eivät olleet yleistä kutsuntaa… ja ruotsalaisten mieliala oli painunut kovasti.

— Niin suoriutuivat, sillä Jan Kasimirin lippukunnat alkoivat kapinoida, ja aateliset ilmoittivat, että rivissä he kyllä voivat seisoa, mutta taistelemaan he eivät ryhdy. Joka tapauksessa kävi ilmi, että avoimessa taistelussa ruotsalaiset eivät ole sen kummempia kuin puolalaiset joukot. He saattavat kyllä voittaa vielä kerran, toisenkin, mutta sitten voi heidän joukkojensa henki muuttua. Jos Jan Kasimir saa rahoja, niin hän maksaa sotureilleen palkat, ja kapina on lopussa. Potockilla ei ole suurtakaan joukkoa, mutta hänen väkensä on urhoollista, kurissa pysyvää… Tataarit voivat liittyä häneen, ja päällepäätteeksi vaaliruhtinas heittää meidät oman onnemme nojaan.

— Sekä minä että Boguslaw luulimme, että hän heti tekisi liiton ruotsalaisten ja meidän kanssamme, mutta hän on kovin varovainen mies ja ajattelee vain omaa parastaan. Nähtävästi hän odottaa miten tulee käymään, ja odotellessaan solmii liittoja preussilaisten, Jan Kasimirille uskollisten kaupunkien kanssa. Sillävälin ovat ruotsalaiset saaneet kokonaisen sarjan liittoja vastaansa, ja jos he sattuvat kompastumaan Vähässä-Puolassa, niin nousevat Suur-Puola ja Masovia heti, preussilaiset liittyvät heihin, ja saattaa tapahtua…

— Ettei yksikään ruotsalainen pääse valtakunnasta! — vastasi ruhtinas synkästi.

— Silloin, — virkkoi hetmani matalalla äänellä, — meidän onnemme painuu yhtä alas kuin se on ollut korkealla…

Andrzej-herra nousi äkisti tuoliltaan silmät säihkyen, posket punaisina ja huusi:

— Mitä tämä merkitsee, teidän ylhäisyytenne?… Miksi te äskettäin sanoitte, että valtakunta on joutunut perikatoon ja että ainoastaan te yhdessä ruotsalaisten kanssa voitte pelastaa sen?… Mihin minun on uskominen? Siihenkö, mitä äskettäin sanoitte, vai siihen, mitä nyt sanotte? Jos asian laita on niinkuin teidän ylhäisyytenne nyt sanoo, niin miksi pitää ruotsalaisten puolta sen sijaan että antaa heille selkään?… Minua ihan ilahduttaa, kun ajattelen, että niille kerran saisi antaa selkään!

— Myöhemmin voimme puhua siitä, millainen olen. Mutta vastatkaa nyt, teidän ylhäisyytenne, siihen, mitä kysyin.

— Hyvä on, minä vastaan… — sanoi Radziwill painostaen eri sanoja. — Jos asiat alkavat kääntyä sille tolalle, josta puhuin, niin siinä tapauksessa alamme tapella ruotsalaisia vastaan.

— Siitä en ala kiistellä, — virkkoi ruhtinas, — mutta lisään, että sinä saatat unohtaa itsesi. Muista, että matkasi tarkoituksena tulee olemaan tapausten seuraaminen. Katson isänmaan parasta, en mitään muuta. Mitä äsken sanoin, on vain otaksuma, joka luultavasti ei koskaan tule toteutumaan. Mutta meidän tulee olla varovaisia. Ken tahtoo välttää hukkumista, sen täytyy osata uida, ja ken kulkee tiettömässä metsässä, sen täytyy usein pysähtyä tarkkaamaan, minne päin on mentävä… Ymmärrätkö?

— Peräytyminen on meille mahdollista ja välttämätöntä, jos isänmaan etu sitä vaatii, mutta me emme voi tehdä niin, jos ruhtinas Boguslaw yhä viipyy Podlasiessa. Hän on mahtanut kadottaa järkensä! Jos hän jää sinne, niin täytyy hänen ilmoittaa olevansa jommankumman ystävä, joko ruotsalaisten tai Jan Kasimirin, ja se olisi kaikkein pahinta.

— Hölmö olen, teidän ylhäisyytenne, nyt en minä taaskaan ymmärrä mitään!

— Podlasie on lähellä Masoviaa, ja joko ruotsalaiset sen valtaavat tai preussilaiset kaupungit lähettävät joukkoja ruotsalaisia vastaan. Silloin täytyy valita.

— Siksi, että niin kauan kuin hän ei valitse, niin kauan ruotsalaiset pitävät meitä hyvänä; sama on vaaliruhtinaan laita. Jos meidän tulee muuttaa menettelytapaamme ja ryhtyä ruotsalaisia vastaan, silloin hän tulee toimimaan välittäjänä minun ja Jan Kasimirin välillä ja helpottamaan minun siirtymistäni, mitä minä en muuten voisi tehdäkään, kun olen ilmoittanut olevani ruotsalaisten puolella. Koska hänen Podlasiessa pitäisi pian tehdä valintansa, olisi parasta, että hän kiireimmän kautta lähtisi Preussiin, Tilsitiin, ja odottaisi siellä, mitä tulee tapahtumaan. Vaaliruhtinas asustaa kreivikunnassaan, ja silloin tulee Boguslawilla olemaan ylin valta Preussissa, sopiva tilaisuus koota joukkoja ja asettua huomattavan armeijan etupäähän… Silloin kummatkin menettelevät niin kuin me määräämme voittaakseen meidät puolelleen, ja meidän sukumme arvo ylenee yhä, mikä on pääasia.

— Mutta teidän ylhäisyytenne sanoi äsken, että isänmaan paras on pääasia?

— Älähän nyt takerru jokaiseen sanaani, sillä sanoinhan heti alussa, että se on yhdentekevä, vaan kuuntele, mitä sinulle sanon. Tiedän varsin hyvin, että vaikka ruhtinas Boguslaw allekirjoitti sopimuksen ruotsalaisten kanssa täällä Kiejdanyssa, häntä ei kuitenkaan pidetä heidän puoluelaisenaan. Levitä matkalla huhua, että minä olen pakottanut hänet allekirjoittamaan sen. Kyllä se uskotaan todeksi, että sukulaiset kuuluvat eri puolueihin. Siten hän voi päästä neuvotteluihin konfederaattien kanssa, pyytää niitten johtajat luokseen, vangita ne ja viedä Preussiin. Tällainen petos on nyt mitä suurimmaksi hyödyksi isänmaalle, muuten ihmiset sen kokonaan tuhoavat.

— Siinäkö kaikki, mitä minun tulee tehdä? — kysyi Kmicic ikäänkuin hän olisi vapautunut innostuksestaan.

— Se on vain osa, eikä läheskään tärkein. Ruhtinas Boguslawin luota ajat viemään minun kirjettäni itse Kaarle Kustaalle. Aina tuosta kahakasta saakka Klawanyn luona minä en tule toimeen kreivi Magnuksen kanssa. Hän katsoo minuun yhä ikäänkuin alta kulmain eikä lakkaa ajattelemasta, että jos ruotsalaisille onni kääntää selkänsä, jos tataarit lähtevät toista vihollista vastaan, niin minäkin kääntäisin aseeni ruotsalaisia vastaan.

— Siitä päättäen, mitä teidän ylhäisyytenne on puhunut, on Magnuksella täysi syy sitä epäillä.

— Olkoon tai ei, mutta minä en siitä pidä, enkä tahdo, että hän katsoo kortteihini nähdäkseen, mitä valtteja minulla on kädessäni. Sitäpaitsi hän henkilökohtaisesti ei suhtaudu suopeasti minuun. Varmaan hän kirjoittaa sieltä kuninkaalle, että olen joko heikko tai epäluotettava. Se on korjattava. Sinä jätät minun kirjeeni kuninkaalle, ja jos hän kyselee sinulta Klawanyn kahakasta, niin kerro niinkuin asia on. Voit mainita niistä miehistä, että minä olin tuominnut heidät kuolemaan, mutta että sinä olit saanut minut muuttamaan päätökseni. Mitään pahaa sinulle ei tule tapahtumaan suoruutesi tähden. Magnus-kreiviä sinun ei pidä moittia suoraan, sillä hän on kuninkaan sukulainen. Mutta jos kuningas noin sivumennen utelee, mitä ihmiset täällä oikein ajattelevat, niin kerro hänelle, että Magnus ei kylliksi kunnioita hetmania ja että ruhtinas — nimittäin minä — suree sitä. Jos hän vielä sattuisi kysymään, ovatko kaikki vakituiset joukot hylänneet minut, niin sano, että se ei ole totta, ja mainitse oma lippukuntasi esimerkkinä. Huomauta, että olet eversti, niinkuin oletkin… Selitä myöskin, että herra Gosiewskin puoluelaiset ovat yllyttäneet joukkoja kapinaan ja että hän ja minä olemme verivihollisia. Sano, että jos Magnus olisi lähettänyt minulle vain jonkinverran tykkejä ja ratsuväkeä, niin minä olisin jo aikoja sitten kukistanut kaikki konfederaatit… ja että se on yleinen mielipide. Muuten, pidä silmällä, mitä kuninkaan ympärillä tapahtuu ja kerro näkemästäsi ja kuulemastasi, ei minulle, vaan ruhtinas Boguslawille Preussissa, jos suinkin saat tilaisuuden tehdä sen. Mahdollisesti saat hänen väkensä mukana lähetetyksi hänelle uutisia. Puhutko saksaa?

— Eräs kuurinmaalainen toverini, jonka laudalaiset surmasivat, opetti sitä minulle aikanaan. Häneltä opin sitä auttavasti.

— Entä missä, teidän ylhäisyytenne, minä voin saada tavata Ruotsin kuninkaan?

— Missä hänet vain löydät. Nyt sodan aikana hän on milloin siellä, milloin täällä. Jos tapaat hänet Krakovan luona, niin sitä parempi, sillä saat viedä kirjeitä vielä muillekin, jotka sielläpäin asuvat.

— Kyllä. Sinun täytyy etsiä kruununmarsalkka Lubomirski, joka minun välttämättä on saatava kannattamaan asiaani. Hän on mahtava mies, jolla on Vähässä-Puolassa suuri vaikutusvalta. Jos hän asettuu ruotsalaisten puolelle, niin silloin ei Jan Kasimirilla ole koko Puolassa enää mitään tekemistä. Älä salaa Ruotsin kuninkaalta, että olen lähettänyt sinut voittamaan kruununmarsalkan ruotsalaisten puolelle… Mutta älä sitä kehuskele, vaan sano se ikäänkuin sivumennen. Jumala suokoon, että herra Lubomirski asettuisi meidän puolellemme. Hän tulee olemaan kahden vaiheella, sen tiedän, mutta toivon, että minun kirjeeni tekee vaikutuksensa. Hänellä on omat syynsä olla minun kanssani hyvissä kirjoissa. Kerron sinulle kaikki, jotta tietäisit, miten siellä menettelet. Marsalkka on jo pitkän aikaa tunnustellut, tulenko antamaan ainoan tyttäreni vaimoksi hänen pojalleen Herakleelle. Ota siis selko, kuka hänen hovimiehistään on hänen parhaassa suosiossaan, ja anna sitten tuon hovimiehen ymmärtää, että jos Lubomirski yhtyy minuun, niin palkitsen häntä antamalla tyttäreni hänen pojalleen. Minun tyttäreni samoinkuin hänen poikansa ovat vielä lapsia, mutta joka tapauksessa voitaisiin heidän välillään tehdä jo sopimus, joka tulisi olemaan herra marsalkalle paljon edullisempi kuin minulle, sillä toista sellaista perijätärtä et löydä koko valtakunnasta, ja jos vielä yhdistät yhdeksi kaikki meidän alueemme, niin et löydä sellaista edes koko maailmasta… Maukas palanen! Ja silloin voisi herra marsalkka saada pojalleen tyttäreni mukana myötäjäisiksi suuriruhtinaan kruunun.. Koetahan saada hänessä heräämään tällaisia toiveita, niin kyllä se mies on kohta omamme, sillä hän ajattelee paljon enemmän omaa taloaan kuin valtakuntaa…

— Sitä, mitä minä en voi kirjoittaa… Mutta siitä on annettava hienosti ymmärtää. Jumala varjelkoon sinua puhumasta, että olet minulta henkilökohtaisesti kuullut halustani nousta valtaistuimelle. Se on vielä liian varhaista… Muista siis antaa marsalkan suosikin ymmärtää, että jos Lubomirski yhtyy ruotsalaisiin, niin hän voi pyytää tytärtäni palkinnoksi, ja että jos Radziwill nousisikin valtaistuimelle, niin joutuisihan kruunu pian perinnöksi Herakleelle. Jollei hän käy kaksin käsin kiinni sellaiseen, niin ei hänellä ole mitään korkeampia pyrkimyksiä. Ken ei pyri korkealle, se ei uskalla katsoa aurinkoon. Minut on Jumala luonut suuria asioita suorittamaan, ja sentähden minä uskallankin ojentaa käteni kaikkea sitä kohti, mikä on ihmisen vallassa, ja nousta aina Jumalan itsensä inhimilliselle mahtavuudelle asettamaan rajaan saakka!

Ja ruhtinas ojensi todellakin kätensä ikäänkuin tavoitellakseen näkymätöntä kruunua. Hänen silmänsä loistivat. Mutta hänen innostuksensa oli liian voimakas: hengitys salpautui hänen linnassaan. Hetken kuluttua hän kuitenkin rauhoittui ja jatkoi katkonaisin lausein:

— Niin… kun ajatus lentää… ikäänkuin aurinkoa kohti… sanoo sairaus mementonsa [memento (mori) ‒ muista (kuolemaasi)]… Tapahtukoon mitä hyvänsä… mutta soisin kuitenkin kernaammin, että kuolema tapaisi minut valtaistuimella eikä kuninkaan eteisessä…

— Ehkä saan kutsua lääkärin? — kysyi Kmicic. Radziwill viittasi kieltävästi kädellään.

— Ei tarvitse… ei tarvitse… minun on jo parempi… Siinä kaikki, mitä tahdoin sinulle sanoa… Pidä silmäsi ja korvasi auki!… Kas niin… Nyt on kohtaus jo ohitse… Ymmärrätkö kaiken selvästi?

— Teidän ylhäisyytenne!… — alkoi Kmicic, mutta keskeytti samassa.
Sanat takertuivat hänen suuhunsa, hänen kasvoillaan oli epäröivä ilme.

— Pyydän… — jatkoi Kmicic, — ettei miekankantaja Billewiczille eikä hänelle… mitään paha tehtäisi…

— Ole huoletta! Mutta minä huomaan, että sinä vieläkin rakastat tuota tyttöä?…

— En suinkaan! — vastasi Kmicic. — Mutta… mistäpä minä sitä itsekään tietäisin. Milloin rakastan, milloin vihaan… Piru ties! Kaikki on lopussa, niinkuin sanoin, mutta tuska vain ei. En huoli hänestä, mutta en myöskään tahdo, että joku muu hänet ottaisi… Teidän ylhäisyytenne, älkää antako häntä muille… En käsitä itsekään mitä puhun… Mutta matkalle minä lähden ja mitä pikimmin!… Älkää kiinnittäkö huomiota sanoihini, teidän ylhäisyytenne. Kyllä Jumala suo minulle järkeni takaisin, jahka olen kaupungin porttien ulkopuolella…

— Minä ymmärrän sinua vallan hyvin. Ole huoletta, minä en päästä ketään heidän luokseen enkä myöskään heitä mihinkään. Piakkoin tulee täällä olemaan ulkomaalaisia sotureita tulvillaan ja sentähden jonkinverran epävarmaa… Mutta minä lähetän tytön ruhtinattaren luo Taurogiin, Tilsitin läheisyyteen… Ole rauhassa, hyvä Andrzej!… Mutta lähdekin nyt varustamaan itseäsi matkalle ja tule sitten syömään kanssani päivällistä…

Kmicic kumarsi ja poistui. Radziwill hengitti vapaammin. Hän iloitsi Kmicicin lähdöstä. Ruhtinaalla oli vallassaan hänen lippukuntansa ja nimensä; miehestä hän vähemmän välitti.

Kmicic saattoi lähettiläänä tehdä hänelle suuria palveluksia, vaikka hänen läsnäolonsa olikin ollut ruhtinaalle rasitukseksi. Hetmanista tuntui varmemmalta pitää hänet etäällä kuin läheisyydessään. Kmicicin hurja mieli ja tulisuus saattoi milloin hyvänsä aiheuttaa Kiejdanyssa yhteentörmäyksen heidän välillään ja molemmille hyvin vaarallisen käänteen asiain kulussa, mutta hänen lähtönsä esti kaiken sen.

— Lähde kauas, sinä hurja paholainen, ja palvele minua koreasti! — mutisi ruhtinas silmäillen oveen, joka juuri oli sulkeutunut orszalaisen lipunkantajan jälkeen.

Sitten ruhtinas kutsui palvelijan luokseen ja antoi tälle käskyn, että
Ganchoffin oli tultava hänen luokseen.

— Sinä otat huostaasi Kmicicin lippukunnan ja koko ratsuväen ylipäällikkyyden. Kmicic lähtee matkalle.

Uskottu tehtävä oli mennyt häneltä sivu suun, mutta sen sijaan hän oli saanut odottamattoman ylennyksen.

— Uskollisesti palvelemalla tahdon palkita teidän ylhäisyytenne armon, — vastasi Ganchoff ja jäi ääneti odottamaan.

— Teidän ylhäisyytenne, varhain tänä aamuna saapui muuan aatelismies Wilkomierzista tuoden tiedon, että herra Sapieha marssii joukkoineen teidän ylhäisyyttänne vastaan.

Radziwill säpsähti, mutta hillitsi samassa silmänräpäyksessä mielentilansa.

— Voit poistua! — sanoi hän Ganchoffille. Ruhtinas Radziwill vaipui senjälkeen syviin mietteisiin.

KYMMENES LUKU.

Kmicic valmistautui toimeliaasti matkalle ja valikoi miehet, joiden tuli seurata hänen mukanaan, sillä hän oli päättänyt ottaa muutamia seuralaisia matkalleen, osaksi turvallisuuden vuoksi, osaksi lähettilään arvoa kohottamaan. Miehet hän löysi helposti, kuusi kokenutta orszalaista sotakarhua, jotka olivat pitkän aikaa palvelleet hänen lippukunnassaan jo silloin, kun hän taisteli Chowafiskia vastaan. He olivat aatelisia ja viimeiset elossaolevat soturit siitä kerran niin peloittavasta joukosta, jonka laudalaiset Butrymien johdolla surmasivat melkein viimeiseen mieheen saakka. Näitten etunenässä oli ratsuvääpeli Soroka, Kmicicin vanha palvelija, vanha, karaistunut soturi, jonka omallatunnolla oli monta rikosta.

Päivällisen jälkeen ruhtinas antoi Andrzej Kmicicille kirjeet ja ruotsalaisille komendanteille osoitetut läpikulkupaperit. Näitten kanssa hän saattoi joutua tekemisiin suurimmissa kaupungeissa. Kun ruhtinas oli siunannut Kmicicin matkalle, niin hän saatteli häntä isällisen hellänä kehoittaen varovaisuuteen ja tarkkaavaisuuteen.

Illan tullen taivas kirkastui, kalpea syysaurinko heloitti yli Kiejdanyn ja katosi punertavien pilvien taa, jotka pitkinä suikaleina levisivät pitkin läntistä taivaanrantaa.

Mitään esteitä matkalle lähtöön ei enää ollut. Kmicic oli juuri tyhjentämässä lähtömaljaa Ganchoffin, Charlampin ja muutamien muitten upseerien seurassa, kun Soroka hämärän tullen astui sisään ja kysyi:

Vääpeli läksi, mutta upseerit tyhjentelivät vielä maljoja, vaikka Kmicic joi vähemmän kuin miltä näytti. Viini ei hänestä maistunut nyt hyvältä, ei noussut päähän eikä tehnyt iloiseksi. Toiset sitävastoin olivat jo aika rattoisalla tuulella.

— Arvoisa eversti! — puuttui Ganchoff puheeseen, — suositelkaa minua ruhtinas Boguslawille… Suurenmoinen ritari… jonka vertaista ei löydy koko valtakunnassa. Kun saapuu hänen hoviinsa, niin on kuin saapuisi itse Ranskaan. Toista kieltä ja toisia tapoja siellä oppii paremmin kuin itse kuninkaan kartanossa.

— Muistan ruhtinas Boguslawin Beresteczkon taistelusta, — virkkoi Charlamp. — Hän komensi rakuunarykmenttiä, joka suoritti sekä ratsu- että jalkaväen palvelusta ranskalaiseen tapaan. Upseerit olivat suurimmaksi osaksi ranskalaisia, lukuunottamatta muutamia hollantilaisia, ja miehistössäkin oli paljon ranskalaisia. Ja sellaisia keikareita kuin he olivat kaikki tyynni! He tuoksuivat niin kovasti, että olisi apteekissa luullut olevansa. Taistelussa he kaatoivat miehiä kovasti, mutta niin kohteliaita he olivat, että keskellä veristä taistelun tuoksinaa he, kun olivat iskeneet aseensa viholliseen, sanoivat: Pardonnez moi! [Suokaa anteeksi!] Ja ruhtinas Boguslaw ratsasti heidän riviensä lomitse nenäliina kierrettynä miekankahvan ympäri ja hymyili aina pahimmissakin paikoissa ja vaarallisimmillakin hetkillä, sillä sellainen on tapa Ranskassa. Hänen kasvonsa olivat maalatut ja kulmakarvansa mustatut, minkä johdosta vanhat, äreät sotakarhut haukkuivat häntä parittelijattareksi. Heti taistelun tauottua toivat palvelijat hänelle uuden, siistin, röyhelöisen kauluksen ja kiersivät hänen tukkansa tupeille, niin että se sitten valui alas somina kiehkuroina. Mutta urhoollinen herra se on, ja ensimmäisenä ja pahimpaan tuleen hän aina ryntäsi.

— Niin, niin! — sanoi Ganchoff. — Merkillisiä asioita saatte nähdä ja itse Ruotsin kuningasta, tuota maailman suurinta soturia, nimittäin meidän ruhtinaamme jälkeen, saatte katsoa ihan silmästä silmään.

— Ja herra Czarnieckin saatte tavata, — lisäsi Charlamp. — Hänestä puhutaan yhä enemmän.

— Herra Czarniecki on Jan Kasimirin puolella ja siis meidän vihollisemme! — selitti Ganchoff ankarasti.

— Merkillinen on tämä maailman meno, — puhui Charlamp kuin ajatuksissaan. — Jos joku pari kolme vuotta sitten olisi sanonut, että ruotsalaiset tulevat tänne, niin kaikki olisivat olleet sitä mieltä, että me tulemme lyömään heidät, mutta nyt, hyvät herrat…

— Lukuunottamatta herroja Sapiehaa, Gosiewskia, Czarnieckia ja kruununhetmaneja, — sanoi Charlamp.

— Paras on olla siitä puhumatta, — arveli Ganchoff. — Kas niin, herra eversti, palatkaa terveenä!… Täällä teitä odottavat palkinnot…

— Neiti Billewiczin kanssa teillä ei ole mitään tekemistä, — sanoi
Kmicic päättävästi.

— Ei olekaan… sillä olisin hänelle jo liian vanha. Viimeksi… odottakaahan… milloinkas se taas olikaan… niin, meidän nykyisen kuninkaamme, Jan Kasimirin, vaalien aikana…

— Nykyisen?… Heittäkää jo pois tuo vanha tapanne! — keskeytti
Ganchoff. — Nyt hallitsee armollinen kuninkaamme Kaarle Kustaa.

— Se on totta… Consuetudo altera natura [Tottumus on toinen luonto]… Niin, kun viimeksi olin rakastunut Jan Kasimirin, meidän entisen kuninkaamme, Liettuan entisen suuriruhtinaan vaalien aikana, olin julmasti pihkassa erääseen ruhtinatar Jeremin hovinaiseen. Se oli suloinen, pikku peto… Mutta kun minä olisin katsonut syvemmälle hänen silmiinsä, niin asettui herra Wolodyjowski miekkoineen väliin. Me olisimme otelleet, jollei Bohun olisi vuorostaan asettunut meidän väliimme, jolloin Wolodyjowski nitisti hänet kuin jäniksen. Jollei Bohunia olisi ollut, niin en minä istuisi nyt tässä. Mutta siihen aikaan minä olin aina valmis tappelemaan vaikka itse pirun kanssa. Wolodyjowski muuten sekaantui asiaan vain per amicitiam [ystävyyden tähden], sillä tyttö oli kihloissa toisen vielä suuremman soturin kanssa… Niin tuskalliselta tuntui elämäni, ettei maistunut minulle edes ruoka eikä juoma, kunnes ruhtinas lähetti minut Varsovasta Smolenskiin, ja ikävä haihtui. Sellaiseen suruun ei ole sen parempaa lääkettä kuin matkustaminen. Jo penikulman ajettuani tunsin mieleni kevyemmäksi, ja ennenkuin saavuin Vilnoon, oli tyttö häipynyt mielestäni, ja aina tähän päivään saakka olen minä pysynyt poikamiehenä. Niin, totta totisesti, ei löydy haavoitetulle sydämelle sen parempaa lääkettä kuin matkat ovat!

— Varmasti! Vieköön sarvipää kaikki kauniit tytöt koko Liettuasta ja
Kruununmaasta! Minä en heitä enää tarvitse.

— Niin läksin. Minä viskasin vain punaisen nauhan olkapääni yli, minkä neuvon minulle antoi muuan vanha, sellaisiin asioihin hyvin perehtynyt eukko…

— Pohjaan! Pohjaan! Teidän on aika nousta ratsun selkään, ja meidän pitää lähteä toimeen. Jumala teitä suojelkoon ja opastakoon!

— Punainen nauha on viskattava olkapään yli, — palasi Charlamp uudelleen äskeiseen asiaan, — tai ensimmäisessä yöleiripaikassa on itse kaadettava ämpärillinen vettä tuleen. Muistakaa se… jos tahdotte unohtaa.

— Suokoon Jumala, että saisimme silloin taistella toistemme puolesta eikä toisiamme vastaan.

Tornikello löi seitsemän. Linnan pihalla hevoset kopistelivat kavioillaan pihan kivitystä, ja ikkunasta saattoi nähdä sotilaitten odottavan. Omituinen levottomuus valtasi Andrzejn. »Minä lähden! Minä lähden!» mutisi hän itsekseen. Mielikuvituksissaan hän näki tuntemattomia seutuja ja outoja kasvoja. Samalla valtasi hänet tämän matkan tähden sellainen ihmetyksen tunne, ikäänkuin hän milloinkaan ei olisi ajatellut sitä.

Mutta nyt, kun hevoset jo hirnahtelivat ikkunan takana ja lähdön hetki oli käsillä, hän tunsi lähtevänsä outoa tulevaisuutta kohti, ja kaikki, mihin hän oli eläytynyt, mihin hän oli tottunut ja mihin hän oli sydämellään kiintynyt, jäi häneltä tähän maahan, tähän seutuun, tähän kaupunkiin. Entinen Kmicic oli jäävä tänne, ja tuonne kauas oli lähtevä toinen mies, joka oli yhtä outo kaikille kuin kaikki muut olivat outoja hänelle. Siellä hän oli aloittava uuden elämän, ja Jumala yksin tiesi, oliko hänelle, siihen riittävästi voimia ja halua.

Andrzej-herra oli henkisesti nyt peräti uuvuksissa, ja sentähden hän tunsi itsensä uusiin seutuihin ja outoihin ihmisiin nähden niin avuttomaksi… Hän ajatteli, että täällä hänen oli ikävä, mutta että sielläkin tuli olemaan ikävä ja raskas olla.

Oliko mahdollista olla niin lähellä häntä ja kuitenkin niin kaukana, että ei saattanut sanaa hyvästiksi sanoa? Sellaiseksi oli asia kehittynyt! Mutta mitä hän sanoisi hänelle?… Mennäkö hänen luokseen ja sanoa: »Kaikki on lopussa… menkää omaa tietänne, minä menen myös omaani!» Mitä hyötyä oli sanoa se, kun muutenkin oli niin? Eihän Oleńka ollut enää hänen kihlattunsa eikä myöskään tuleva vaimonsa. Kaikki oli särkynyt, ja mikä särkynyt oli, sitä ei saattanut enää eheäksi tehdä. Miksi tuhlata turhaan sanoja, aikaa ja aiheuttaa uusia tuskia!

Mutta toiselta puolelta heidät yhdisti vainajan tahto. Hän oli velvollinen rauhallisesti ja ilman suuttumusta sanomaan Oleńkalle hyvästi ja selittämään hänelle: »Koska ette tahdo minusta edes tietääkään, niin annan teille sananne takaisin. Olkaamme molemmat kuin testamenttia ei olisi ikänä ollutkaan… ja etsiköön kumpikin meistä onneamme omalla tahollaan.»

Mutta silloin Oleńka mahdollisesti vastaisi: »Olenhan jo aikoja sitten antanut teidän sen ymmärtää! Miksi toistaa yhtä ja samaa?»

Ja hän painoi lakin syvälle päähänsä ja meni ulos käytävään. Hän aikoi lähteä suoraa päätä linnan pihalle ja nousta hevosen selkään.

Mutta yht'äkkiä tuntui käytävässä siltä, kuin joku olisi tarttunut hänen tukkaansa…

Voittamaton halu nähdä hänet, puhua hänen kanssaan valtasi soturin sellaisella voimalla, että tämä herkesi harkitsemasta, mennäkö vai eikö mennä, ja syöksyi silmät ummessa eteenpäin.

Oven ulkopuolella ei ollut enää vahtisotamiestä, mutta sen sijaan hän tapasi siinä miekankantaja Billewiczin palvelijapojan.

— Mene ja sano neidille, että herra Kmicic on lähdössä pitkälle matkalle ja tahtoo tavata häntä.

Palvelija meni, mutta ennenkuin hän palasi, nosti Kmicic ovensalvan ja astui sisälle.

— Tulen sanomaan teille hyvästi, — sanoi hän, — sillä en tiedä, saanko tässä elämässä enää nähdä teitä…

— Armollinen neiti, minä aioin lähteä sanomatta teille hyvästi, mutta en voinut. Jumala yksin tietää milloin palajan ja palajanko ensinkään, sillä vaaroja on joka puolella. Parasta on, että eroamme ilman vihaa sydämessämme, jottei Jumalan rangaistus kumpaakaan meistä kohtaisi. Oh, paljon, paljon olisi sanomista, mutta kieli ei voi kaikkea kertoa. Meillä ei ollut onnea, eikä se ollut Jumalan tahto… Älkää tuomitko minua, niin en minäkään teitä tuomitse. Tuosta testamentista ei meidän pidä enää välittää, sillä niin on kuin sanoin: ihmisen tahto ei merkitse mitään Jumalan tahdon rinnalla. Jumala suokoon teille vain onnea ja rauhaa! Pääasia on, että suomme toisillemme anteeksi. En tiedä, mikä minua odottaa siellä kaukana, jonne olen lähdössä… Mutta täällä en voi enää kauempaa viipyä, sillä tukehtuisin… Täällä ei minulla ole mitään tekemistä, surra vain saisin ja murehtia päivät pääksytysten tulematta mihinkään tulokseen… Tämä matka on minulle yhtä välttämätön kuin vesi kalalle, ilma linnulle… Muussa tapauksessa menettäisin järkeni.

Ja Oleńka seisoi hänen edessään ikäänkuin hän olisi hämmästynyt
Kmicicin lähdöstä ja sanoista. Hämmennys ja ihmetys kuvastuivat hänen
kasvoillaan, ja saattoi huomata, ettei hän käsittänyt kaikkea tätä.
Suurilla silmillään hän yhä katseli nuorta soturia.

— Jumala suokoon, ettei sitä olisi koskaan tapahtunut! — jatkoi Kmicic. — On kuin paha henki olisi tunkeutunut väliimme ja erottanut meidät kuin meri, jonka yli on mahdoton päästä… Ihminen ei ole tehnyt mitä on tahtonut, ei ole mennyt sinne, minne on alkuaan aikonut… on kuin jokin olisi yhä vain ahdistanut, painostanut, ja niin erosivat tiemme. Mutta koska emme enää saa tavata toisiamme, niin parasta on, että edes kaukaa huudamme toisillemme: »Jumalan haltuun!» Mutta muistakaa visusti, että viha ja kauna ovat yhtä ja suru toista. Viha on minusta kaukana, mutta suru on yhä sydämessäni… Miksi? — Sitä en itsekään tiedä. Minä pohdin ja pohdin, mutta en pääse selvyyteen, mutta minusta tuntuu kuitenkin, että parempi on sekä teille että minulle, kun olemme saaneet puhua. Te pidätte minua petturina, ja se juuri on minulle kaikkein raskainta, sillä niin totisesti kuin toivonkin sieluni autuutta, niin en ole ikänä petturi ollut enkä liioin tule olemaan!

— Oh, kuinka olette edes hetkeäkään voinut minua sellaisena pitää!… Tiedättehän, että olen ennen tehnyt itseni syypääksi yhteen jos toiseenkin, olen ampunut ihmisiä, sytyttänyt taloja palamaan, mutta se on aivan toista kuin petos ja pettäminen oman etunsa tähden… Jumala varjelkoon minua aina sellaisesta! Te olette nainen ettekä voi käsittää, mikä on pelastava isänmaan, ja sentähden teidän ei myöskään pidä tuomita… Mutta miksi te tuomitsitte? Tietäkää, että ruhtinas Radziwill ja ruotsalaiset tulevat pelastamaan maan, ja ken toisin ajattelee ja toisin toimii, se on syöksevä isänmaan perikatoon. Mutta nyt ei ole aikaa harkita sellaisia asioita, vaan nyt pitää lähteä matkalle. Muistakaa, että en ole petturi ja etten ole ikänä itseäni myynyt! Tietäkää, että olette syyttömästi minua halveksinut ja syyttömästi tuominnut minut kuoleman omaksi… Sen sanon teille nyt, ja sen minä vahvistan valallani, mutta lisään samalla: Suon teille anteeksi kaikesta sydämestäni, mutta suokaa tekin minulle!

— Olette aivan oikeassa siinä, että olen tuominnut teidät syyttömästi, se on totta ja sen minä tunnustan suoraan — ja pyydän samalla anteeksi…

Oleńkan ääni alkoi väristä, ja hänen siniset silmänsä täyttyivät kyynelistä.

— Minä suon sinulle anteeksi! — huudahti Kmicic. — Minä suon sinulle anteeksi! Minä soisin oman kuolemanikin sinulle anteeksi!…

— Jumala askelianne ohjatkoon ja johtakoon teidät sille oikealle tielle, jolta olette eksynyt!

— Älä puhu mitään siitä! Älä puhu mitään siitä! — huusi Kmicic kuumeisesti, — niin ei sopu väliltämme riku. Olen eksynyt tai en, mutta älä puhu siitä! Seuratkoon kukin omantuntonsa ääntä, ja tuomitkoon sitten Jumala… Hyvä oli, että tulin tänne ja että en lähtenyt sanomatta hyvästi. Ojenna minulle kätesi hyvästiksi!… Huomenna en enää saa nähdä sinua, en ylihuomenna, en kokonaiseen kuukauteen, mahdollisesti en koskaan… Ah, Oleńka!… Oleńka! Emmekö ikänä enää saa nähdä toisiamme?…

— Hiljaa, hiljaa! — hoki Kmicic katkonaisella, äänellä. — Se on mahdotonta!… En voi… Paras on, kun et puhu siitä… Mieluummin minä nyt kuolisin… vähemmän olisi tuskia… Miksi piti kaiken tämän kohdata juuri meitä?!… Voi parhaiten!… viimeisen kerran… Kohdatkoon kuolema minut siellä kaukana… Miksi itket?… Älä itke, tulen mielettömäksi!…

Ja Kmicic kiersi käsivartensa Oleńkan ympäri. Vaikka tämä vastusteli, niin soturi alkoi suudella tytön silmiä ja huulia. Sitten Kmicic heittäytyi tytön jalkojen juureen, josta syöksyi vihdoin ylös kuin mieletön, puristeli käsillään päätään ja juoksi ulos huoneesta huutaen:

Oleńka näki ikkunasta, kuinka hän suin päin karkasi ratsunsa selkään ja ajoi pois kuuden seuralaisensa saattamana. Skottilaiset, jotka seisoivat portin kahden puolen, tekivät kunniaa. Sitten suljettiin linnan portit ratsumiesten jälkeen, joita ei enää näkynyt pimeällä tiellä.

YHDESTOISTA LUKU.

Kowno ja koko seutu Wilian vasemmalla rannalla samoinkuin kaikki tiet olivat vihollisen hallussa, niin että Andrzej Kmicic ei voinut ajaa pitkin valtamaantietä, vaan hänen oli pakko kulkea metsien halki Niemen-virran rannalle ja sieltä Wiikin kohdalla virran yli. Näin hän saapui Trotskin vojevodakuntaan.

Tämän matkan hän suoritti suuremmitta seikkailuitta, sillä nämä seudut olivat vielä pääasiallisesti Radziwillin hallussa.

Kaupungit ja useat kylätkin olivat hetmanin joukkojen tai pienten ruotsalaisten ratsuosastojen miehittämät, jotka hetmani oli tahallaan lähettänyt näin kauas Zoltarenkon johtamia ja Wilian toisella puolella seisovia kasakkajoukkoja vastaan.

Zoltarenko olisi mielellään ruotsalaisten kanssa vähäisen »rymynnyt» — kuten hetmani tapasi sanoa — mutta venäläiset, jotka olivat hänen liittolaisiaan, eivät halunneet ryhtyä taisteluun ruotsalaisten kanssa, eivät ainakaan vielä. Hän oli sentähden saanut ankaran määräyksen olla menemättä Wilian yli ja, jos Radziwill itse tai ruotsalaiset hyökkäisivät hänen kimppuunsa, vetäytyä takaisin.

Tästä syystä seutu Wilian oikealla puolella näytti rauhalliselta, mutta kun Radziwillin ja ruotsalaisten sekä kasakkajoukkojen etuvartiot seisoivat vastakkain kahden puolen jokea, saattoi laukaus musketista minä hetkenä hyvänsä ilmoittaa, että julma taistelu oli alkanut.

Sodan pelosta olivat kaikki piiloutuneet jonnekin. Kaikkialla Andrzej näki autioita kaupunkeja ja kyliä ja kartanoita, joitten ikkunaluukut oli naulattu kiinni.

Pellot olivat myöskin autioita, vilja korjaamatta. Talonpojat olivat piiloutuneet metsiin, jonne olivat vieneet kaiken omaisuutensa mukanaan, aateliset olivat paenneet läheiseen Preussiin, joka oli toistaiseksi säilynyt sodalta aivan koskemattomana. Mutta maanteillä ja metsäpoluilla vallitsi tavaton liike.

Andrzej Kmicic tapasi tuon tuostakin suuria talonpoikaisjoukkoja vaimoineen ja lapsineen, jotka ajoivat edellään karjojaan. Se osa Trotskin vojevodakuntaa, joka rajoittui Preussiin, oli hedelmällistä ja varakasta, ja sentähden sen asukkailla olikin paljon omaisuutta, mikä oli saatava piilotetuksi, ja säilytetyksi. Lähestyvä talvi ei peloittanut pakolaisia. He asuivat kernaammin metsissä risumajoissa parempia aikoja odotellen kuin jäivät koteihinsa, joissa vihollinen olisi heitä uhannut joka hetki.

Usein Kmicic ajoi pakenevien laumojen luo tai metsissä leimuavain nuotioitten ääreen. Kaikkialla, missä hän vain sai tavata väkeä Wilian vasemmalta rannalta, hän sai kuulla pöyristyttäviä kertomuksia Zoltarenkon julmuuksista. Ihmisiä teurastettiin iästä ja sukupuolesta huolimatta, kyliä poltettiin, kaadettiinpa puitakin puutarhoista, niin että itse maa ja vesi vain jäivät jäljelle. Niin julmaa jälkeä eivät olleet milloinkaan edes tataarilaumatkaan tehneet.

Eikä siinä kyllin, että asukkaita murhattiin, vaan sitä ennen heitä rääkättiin mitä kauneimmalla tavalla. Useita oli päässyt hengissä karkuun, useat olivat menettäneet järkensä, ja heidän kauheat huutonsa kajahtelivat nyt metsissä. Toiset, jotka olivat päässeet Wilian yli, harhailivat yhä pelon valtaamina ylt'ympäri. Moni ojensi kätensä tuskissaan Kmiciciä ja hänen orszalaisia seuralaisiaan kohti rukoillen apua ja armoa, aivan kuin vihollinen olisi ollut jo kintereillä.

Preussiin oli yhtä mittaa matkalla aatelisten vaunuja, joissa oli vanhuksia, naisia, lapsia. Heti vaunujen jäljessä ajoi kuormavaunuja palvelijoineen, muonavaroineen ja tavaroineen. Kaikki oli hurjassa epäjärjestyksessä, jokaisen mieli tuskaa täynnä.

Andrzej Kmicic tapasi lohduttaa onnettomia sanoen, että kohta ruotsalaiset lähtevät liikkeelle ja ajavat vihollisen kauas pois. Silloin pakolaiset ojensivat kätensä taivasta kohti ja huusivat:

— Jumala suokoon ruhtinaalle terveyttä ja onnea ja palkitkoon häntä siitä, että kutsui urhoollisen kansan suojelemaan meitä. Kun ruotsalaiset kulkevat joen yli, palaamme mekin kotiemme raunioille…

Kaikki siunasivat ruhtinasta. Suusta suuhun levisi sanoma, että hän minä hetkenä hyvänsä saattoi kulkea Wilian yli omien ja ruotsalaisten joukkojen kanssa. Alun pitäen oli ylistetty ruotsalaisten vaatimattomuutta, kuria ja hyvää suhtautumista paikkakuntain asukkaihin. Radziwillia sanottiin liettuan Gideoniksi, Simsoniksi, pelastajaksi.

Nämä siunaukset, joita Kmicic niin runsaasti kuuli, vahvistivat hänen uskoaan Radziwilliin, ja hän ajatteli:

»Sellaista isäntää minä palvelen! Minä suljen silmäni ja seuraan sokeasti hänen onnetartaan! Toisinaan hän on kauhea ja käsittämätön, mutta hänessä on järkeä enemmän kuin muissa, hän tietää paremmin mitä on tehtävä, ja hänessä yksin on pelastus.»

Kmicic tunsi mielensä kevyemmäksi ja jatkoi matkaansa toivehikkaampana, vaikka Kiejdany herätti hänessä kaihoa ja isänmaan onnettomuudet surua.

Hänen kaihonsa kasvoi kasvamistaan. Hän ei viskannut punaista nauhaa olkapäänsä yli eikä kaatanut sangollista vettä ensimmäiseen leirinuotioon, sillä osaksi hän ajatteli, ettei se kuitenkaan mitään auttaisi, osaksi hän ei tahtonut sitä tehdä.

»Oi, jospa Oleńka olisi nyt täällä kuulemassa tätä itkua ja valitusta, niin silloin hän ei rukoilisi Jumalaa ohjaamaan minua toisille teille eikä sanoisi minun eksyneen kuin kerettiläisen, joka on luopunut omasta uskostaan. Mutta ennemmin tai myöhemmin hän on näkevä, että hän on väärässä enkä minä… Ehkä me saamme joskus vielä tavata toisemme.»

Nuoren ritarin kaiho kävi yhä polttavammaksi, mutta samalla vakaumus, että hän kulki nyt oikeata eikä väärää tietä, tuotti hänelle rauhaa, jota hän ei pitkään aikaan ollut saanut tuntea. Levottomuus ja epäilys haihtuivat hänen mielestään, joka muuttui melkein iloiseksi täällä metsien syvyyksissä. Hän ei ollut tuntenut itseään niin iloiseksi sitten Chowanskia vastaan käydyn taistelunsa.

Charlamp oli oikeassa siinä, että matkat ovat paras lääke henkistä kärsimystä ja levottomuutta lieventämään. Andrzej-herralla oli rautainen terveys, ja hänen mielikuvituksensa ja seikkailuhalunsa kasvoivat hetki hetkeltä. Seikkailut jo ikäänkuin viittasivat hänelle, hän hymyili niille ja ajoi eteenpäin pysähtyen vain yöksi vähäksi aikaa levähtämään.

Mutta Oleńkan kuva sukelsi tuon tuostakin hänen sielunsa silmien eteen ja näytti vapisevan kuin lintu hänen sylissään. Ja Kmicic ajatteli: »Minä tulen takaisin!»

Toisinaan hän hengissään näki myöskin hetmanin synkän, kookkaan, ankaran muodon. Tähän saakka hän oli taipunut Radziwillin tahtoon, nyt hän alkoi rakastaa häntä. Tähän saakka Radziwill oli temmannut hänet mukaansa kuin mahtava koski, joka vie mukanaan kaikki, mikä osuu sen tielle, mutta nyt Kmicic tunsi koko olennossaan halun saada seurata tuon kosken juoksua.

Ja etäisyyden vaikutuksesta tuo valtava vojevoda kasvoi ritarin silmissä yhä suuremmaksi ja mahtavammaksi. Toisinaan, kun Andrzej yöllä sulki unessa silmänsä, hän näki hetmanin istuvan valtaistuimella, joka kohosi korkealle kuusten latvain yli. Hetmanilla oli kruunu päässä, miekka ja valtikka käsissä, ja hänen jalkainsa juuressa oli koko valtakunta.

Kolmantena päivänä sen jälkeen kuin Kmicic oli matkalle lähtenyt, hän jätti Niemenin taakseen ja saapui vielä metsäisempään seutuun. Pakolaisjoukkoja näkyi yhtenään. Myöskin asestettuja joukkoja oli liikkeellä. Nämä sanoivat olevansa Zoltarenkon joukkoja, mutta itse asiassa niillä ei ollut minkäänlaista johtoa, vaan ne olivat suorastaan rosvojoukkoja, jotka tosin välttelivät aateliskartanoita, missä oli omat puolustusmiehistöt, mutta hyökkäsivät sen sijaan pienempien kylien, talojen ja matkustajain kimppuun.

Aateliskartanot pitivät ne kurissa omin voimin ja hirttivät rosvoja puihin pitkin tietä. Mutta syvemmällä metsissä saattoi tavata suuriakin rosvojoukkoja, ja siksi Andrzejn tuli olla varovainen.

Jonkin verran kauempana, Pilwiszkissä, eli väestö kaikessa rauhassa. Kaupungin asukkaat kertoivat siellä Kmicicille, että muutamia päiviä sitten olivat kasakat hyökänneet kaupungin kimppuun ja olisivat varmasti tapansa mukaan hävittäneet sen perustuksia myöten, jollei odottamaton apu olisi tullut kuin taivaasta.

— Me olimme jo uskoneet itsemme Jumalan haltuun, — kertoi majatalon isäntä, jonka luo Kmicic oli asettunut asumaan, — kun muuan lippukunta saapui kaikkien pyhimyksien nimessä avuksemme. Ensin luulimme sitä uudeksi vihollisjoukoksi, mutta se olikin omaa väkeä. Suoraa päätä hyökkäsi lippukunta Zoltarenkon rosvojen niskaan ja teki siitä yhdessä tunnissa selvän meidän auttaessamme.

— Eivät sanoneet… emmekä me uskaltaneet kysyä. Kun he olivat ruokkineet hevosensa ja ottaneet haltuunsa heiniä ja viljaa niin paljon kuin löysivät, niin jatkoivat he matkaa…

— Etelään päin. Ensin arvelimme paeta metsiin, mutta sitten maltoimme mielemme ja jäimme paikoillemme, etenkin kun kaupunginvanhin sanoi, että sellaisen selkäsaunan jälkeen ei vihollinen hevillä eikä hetkessä tule uudelleen näille maille.

— Emme, mutta päällikön me kyllä näimme. Hän keskusteli kanssamme torilla. Nuori hän oli ja solakka kuin miekka. Eikä hän näyttänyt niin etevältä soturilta kuin todella oli…

— Olkoonpa, että hän oli Wolodyjowski, tai kuka hyvänsä, mutta Jumala suokoon, että siitä miehestä kerran tulisi hetmani.

Andrzej Kmicic vaipui syviin ajatuksiin. Hän kulki nähtävästi samaa tietä, jota Wolodyjowski oli muutamia päiviä sitten kulkenut laudalaisine joukkoineen. Ja sehän olikin luonnollista, koska molemmat olivat matkalla Podlasieen. Mutta Andrzej tuli ajatelleeksi, että jos hän kovin kiirehtii eteenpäin, niin hän helposti saattaa törmätä pienikasvuisen ritarin joukkoja vastaan ja joutua hänen käsiinsä, ja silloin joutuisivat myös kaikki Radziwillin kirjeet konfederaattien saaliiksi. Siten saattaisi koko hänen lähettilästoimensa epäonnistua ja Radziwillin asia kärsiä suunnattoman vahingon. Tästä syystä päätti Andrzej viipyä pari päivää Pilwiszkissä, jotta laudalainen lippukunta ehtisi edetä mahdollisimman kauas.

Seuraavana päivänä Andrzej Kmicic saikin nähdä, että hän oli menetellyt ei ainoastaan varovasti, vaan viisaastikin, sillä ennenkuin hän aamulla oli ennättänyt kunnolla edes pukeutuakaan, riensi talon isäntä hänen luokseen.

— Ei hyviä eikä huonojakaan, mutta meillä on vieraita. Loistava hovi saapui aamulla varhain kaupunkiin ja asettui kaupunginvanhimman taloon. Paljon on jalkaväkeä ja ratsumiehiä, vaunuja ja palvelijoita. Ihmiset luulivat ensin, että kuningas itse olisi saapunut.

— Niin, se on totta, meillä on oikeastaan nyt kaksikin kuningasta.
Mutta niistä kumpikaan ei se ollut, vaan ruhtinas, hovitallimestari.

Isäntä ymmärsi, että hänen vieraansa oli ruhtinas Boguslawin hyvä tuttava, ja kumarsi paljon syvempään kuin edellisenä päivänä. Kmicic pukeutui nopeasti ja oli tuntia myöhemmin jo kaupunginvanhimman talon edustalla.

Koko pieni kaupunkipahanen oli tulvillaan sotaväkeä. Jalkaväki oli pystyttänyt muskettinsa torille, ja sen viereisiin taloihin olivat ratsumiehet hevosineen asettuneet majailemaan. Sotilaita ja hovilaisia kirjavissa puvuissa seisoskeli talojen edustoilla tai kuljeskeli edestakaisin katuja pitkin. Upseerit kuuluivat puhuvan ranskaa ja saksaa. Puolalaisia sotilaita ja pukuja ei näkynyt missään. Muskettimiehillä ja rakuunoilla oli toisenlaiset puvut kuin niillä ulkomaalaisilla, joita Andrzej oli nähnyt Kiejdanyssa. Sotilaat olivat niin komeita, että jokaista heistä olisi voinut pitää upseerina, ja heidän sotilaallinen ryhtinsä herätti Andrzejssa ihastusta. Upseerit katselivat myöskin häntä uteliaasti, sillä hänen yllään oli loistava, kultareunainen samettipuku ja hänen seuranaan sitä paitsi kuusi ratsumiestä uusissa puvuissa.

Kaupunginvanhimman pihalla kuhisi palvelijoita: oli paasheja leveälieriset hatut päässä, lakeijoja, yllä samettinutut, ratsastavia renkejä, jaloissa pitkävartiset ruotsalaiset saappaat.

Nähtävästi ruhtinas ei aikonut viipyä pitempään Pilwiszkissä, koska vaunuja ei oltu vedetty vajoihin eikä hevosia viety talliin.

Kmicic ilmoitti nimensä ja asiansa päivystävälle upseerille, ja tämä läksi heti sisälle viemään ilmoitusta ruhtinaalle. Tuokion kuluttua upseeri palasi ja sanoi, että ruhtinas haluaa heti tavata hetmanin sanansaattajan, ja pyysi Kmiciciä seuraamaan taloon.

Eteisestä he joutuivat ruokasaliin, jossa hovimiehiä torkkui makeasti tuoleilla; he olivat nähtävästi olleet hyvin aikaisin liikkeellä. Viereiseen huoneeseen johtavan oven luona päivystävä upseeri pysähtyi ja virkkoi saksaksi kumartaen Andrzejlle:

Andrzej-herra astui sisälle ja pysähtyi oven suuhun. Ruhtinas istui peilin edessä ja katseli siitä nähtävästi juuri maalattuja kasvojaan sellaisella mielenkiinnolla, ettei edes huomannut tulijaa. Kaksi kamaripalvelijaa oli polvillaan hänen edessään kiinnittämässä hänen ratsusaappaittensa solkia, ja itse hän silitteli kullankeltaisen peruukkinsa otsatukkaa. Ruhtinas oli vielä nuori mies, noin 35-vuotias, mutta näytti vain 25-vuotiaalta. Kmicic tunsi hänet kyllä entuudesta, mutta katseli häntä aina suurella uteliaisuudella, jonka herättivät osaksi ruhtinaan suuri sotilasmaine, osaksi hänen omituinen ulkomuotonsa. Hän oli näet suurikasvuinen ja vankkarakenteinen, mutta hänen leveitten olkapäittensä välissä oli niin pieni pää, että olisi luullut sen otetuksi jostakin muusta ruumiista. Hänen kasvonsa olivat myöskin suhteettomat: suuri roomalainen nenä ja suuret, loistavat silmät, joitten katse oli tuima kuin kotkalla, mutta muu osa kasvoista oli niin pieni, että se melkein katosi pitkäin suortuvain väliin. Hänen suunsa oli pieni kuin lapsella ja ylähuulella ohuet viikset. Hänen maalattu ihonsa antoi hänen kasvoilleen jonkin verran tyttömäisen ilmeen, mutta samalla muistuttivat hänen ylpeytensä, varmuutensa ja itseluottamuksensa, jotka myöskin kuvastuivat hänen kasvoillaan, että siinä oli sama chercheur de noises [riidanhakija, väittelijä. Suom. huom.], kuten häntä Ranskan hovissa nimitettiin, mies, jonka kieli oli terävä, mutta miekka sitäkin terävämpi.

Saksassa, Hollannissa ja Ranskassa kerrottiin merkillisiä juttuja hänen sotilaallisista teoistaan, riidoistaan, seikkailuistaan ja kaksintaisteluistaan. Hollannissa hän oli syöksynyt taistelun kuumimpaan pyörteeseen ja omalla ruhtinaallisella kädellään riistänyt lippuja ja aseita kuuluisalta espanjalaiselta jalkaväeltä. Oranian prinssin rykmentin etunenässä hän oli valloittanut pattereita, joita vanhat koetellut soturit olivat pitäneet valloittamattomina. Reinin rannoilla hän oli ranskalaisia muskettisotureita johtaessaan tuhonnut raskaita saksalaisia, kolmikymmenvuotisessa sodassa karaistuneita ratsujoukkoja. Eräässä kaksintaistelussa Ranskassa hän oli haavoittanut kaikkein taitavimman ranskalaisen miekkailijan prinssi de Fremouillen. Muuan toinen etevä miekkailija, paroni von Goetz, oli polvillaan rukoillut häneltä armoa.. Vielä oli hän haavoittanut kaksintaistelussa paroni Grotia, minkä johdosta oli saanut serkultaan Januszilta ankaraa moitetta, koska oli häpäissyt muka ruhtinaallista arvoaan antautumalla taisteluun sellaisen ala-arvoisen henkilön kanssa. Olipa hän vihdoin eräissä juhlissa Louvressa koko hovin läsnäollessa lyönyt markiisi de Rieux'tä korvalle, koska tämä oli puhutellut häntä epäkohteliaasti.

Sellaisia kaksintaisteluita, jotka hän oli suorittanut pienemmissä kaupungeissa ja ravintoloissa, ei tietysti oltu otettu lukuun.

Siinä miehessä olivat hempeys ja rohkeus omituisesti sekoittuneet. Oleskellessaan harvoin ja lyhyen aikaa isänmaassaan hän tapasi käydä puolueriitoja Sapieha-suvun kanssa tai kuluttaa aikaansa metsästysmatkoilla. Mutta yleensä hän ei viihtynyt synnyinmaassaan ja kävi kotonaan hyvin vastahakoisesti ja vain sotien aikana. Sota oli näet hänen elämänsä, vaikkakin hän joustavan henkisen kykynsä puolesta sopi yhtä hyvin punomaan juonia ja suoritta maan diplomaattisia tehtäviä.

Heti kun viimeksimainitut olivat kysymyksessä, osasi hän olla kärsivällinen ja kestävä, paljon kestävämpi kuin rakkaussuhteissaan, joita hänellä oli pitkä jono.

Kaikissa niissä hoveissa, joissa ruhtinas Boguslaw oli oleskellut, oli hän ollut kammona kaikille niille aviomiehille, joilla oli kauniit vaimot. Varmaan oli hän tästä syystä yhä vielä naimaton, vaikka hän, ollen ylhäistä sukua ja erittäin rikas, oli kaikkein halutuimpia sulhasvieraita koko Euroopassa. Olivatpa itse Ranskan kuningas, Maria Louise, Oranian prinssi ja Brandenburgin suuriruhtinas yrittäneet naittaa häntä, mutta Boguslaw oli pitänyt vapauttaan suuremmassa arvossa.

— En tarvitse myötäjäisiä, — oli hän useasti kyynillisesti huomauttanut, — eikä muistakaan iloista minulla suinkaan ole puutetta.

Seisoessaan oven suussa Kmicic uteliaana katseli ruhtinasta kasvoihin, jotka näkyivät peilistä, ja ruhtinas siveli yhä ajatuksissaan otsatukkaansa. Vihdoin, kun Andrzej Kmicic yskähti muutaman kerran, kysyi hän kääntymättä oveen päin:

— Minä en ole mikään sanantuoja, mutta ruhtinas Radziwillin luota olen kyllä, — vastasi Kmicic.

Nyt vasta ruhtinas Boguslaw kääntyi ympäri, huomasi loistavan nuorukaisen ja näki, ettei ollut tekemisissä tavallisen palvelijan kanssa.

— Suokaa anteeksi, arvoisa soturi, — virkkoi Boguslaw, — näen erehtyneeni teidän arvoonne nähden. Teidän kasvonne ovat tutut, vaikk'en voi muistaa nimeänne? Oletteko hetmanin hovimiehiä?

— Kmicic! — huudahti ruhtinas. — Samako Kmicic, joka taisteli Chowanskia vastaan viime sodassa?… Siinä tapauksessa olen kuullut paljonkin teistä puhuttavan!

Ja ruhtinas alkoi tarkkaavammin ja eräänlaisella tyydytyksellä katsella
Andrzejta, sillä mikäli hän saattoi kuulemansa perusteella päättää, oli
Kmicic hänen mieleisensä mies.

— Käykää istumaan, herra eversti, — sanoi ruhtinas. — Hauska lähemmin tutustua. Mitä kuuluu Kiejdanysta?

— Tässä on kirje hetmanilta, — vastasi Kmicic. Palvelijat olivat kiinnittäneet soljet ruhtinaan saappaihin ja poistuivat. Tämä mursi kirjeen sinetin ja alkoi lukea. Luettuaan hetken hänen kasvoilleen kohosi tyytymättömyyden ilme. Hän viskasi kirjeen peilipöydän alle ja sanoi:

— Ei mitään uutta! Hetmani kehoittaa minua lähtemään Tilsitiin, jonne, kuten näette, olen jo matkalla. Ma foi! [Totta totisesti!] en ymmärrä veljeäni… Hän ilmoittaa, että suuriruhtinas on kreivikunnassaan eikä pääse ruotsalaisen armeijan ohi, joka on miehittänyt Preussin, ja samalla hän kirjoittaa repivänsä tukkaansa epätoivosta, kun minä en pyydä häneltä apua. Kuinka voisin tehdä sitä? Jollei suuriruhtinas pääse ruotsalaisen armeijan ohi, niin miten voisi minun lähettinikään päästä? Olen istunut Podlasiessa, kun minulla ei ole ollut mitään muutakaan tekemistä. Tunnustan teille, että minun on ollut siellä ikävä kuin paholaisella katumuspaalussa. Kaikki karhut koko Tykocinin ympäristöstä olen kaatanut. Kyllä ne naiset turkkeineen haisevat niillä mailla hirveästi… nenäni ei sellaista kestä… Mutta!… Osaatteko ranskaa, tai saksaa?

— Jumalan kiitos!… Puhukaamme sitten saksaa, sillä teidän kieltänne puhuessa saattavat huulet halkeilla.

Sen sanottuaan ruhtinas työnsi alahuulensa ulos ja tunnusteli sitä kevyesti sormillaan ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, ettei se ollut halkeillut eikä turvonnut. Sitten hän katsoi kuvaansa peilistä ja jatkoi:

— Sain kuulla, että eräällä Skrzetuski-nimisellä aatelismiehellä Lukowin seuduilla olisi kuvankaunis rouva. Pitkä matka!… Mutta minä lähetin sinne miehiä kuitenkin ryöstämään tuon kauniin naisen… Ja, miten kävikään! Ajatelkaas, herra Kmicic, rouva ei ollutkaan kotona!

— Se oli onni, — virkkoi Andrzej, — sillä se rouva on kuuluisan soturin vaimo ja Zbarazin sankarin oma. Tämä sankari avasi itselleen tien Chmielnickin koko armeijan läpi.

— Mies joutui piiritetyksi Zbarazissa, minä olisin piirittänyt vaimon Tykocinissa… Luuletteko, että hän olisi puolustautunut yhtä urhoollisesti?

— Siinä asiassa ei teidän ylhäisyytenne tarvitse mitään sotaneuvottelua, ja siksipä on aivan turhaa, että minä sanon mielipiteeni siitä! — vastasi Andrzej Kmicic päättävästi.

— Se on totta! Suotta siitä puhumme, — myönsi ruhtinas. — Palaan äskeisiin asioihin: onko teillä vielä kirjeitä?

— Olen jättänyt teidän ylhäisyydellenne jo kirjeenne. Sitäpaitsi on minulla kirje Ruotsin kuninkaalle. Voitteko sanoa, missä kuningas on tavattavissa?

— En tiedä. Ja niistä tietäisinkään? Tykocinissa hän ei ainakaan ole, siitä olen varma, sillä siellä jos hän olisi, niin varmasti olisi hän heti luopunut koko valtakunnasta. Varsova on jo ruotsalaisten käsissä, mutta kuningasta siellä ei ole. Hänen täytyy siis olla Krakovassa tai sen läheisyydessä, jollei hän mahdollisesti olisi lähtenyt Preussiin. Mutta Varsovassa saatte kyllä tietää kaikki. Minun mielestäni täytyy Kaarle Kustaan kukistaa preussilaiset kaupungit, sillä eihän hän voi jättää niitä sellaisenaan selkänsä taakse. Kukapa olisi uskonut, että kun koko valtakunta ja koko aatelisto yhtyy ruotsalaisiin, niin juuri preussilaiset kaupungit, jotka ovat saksalaisia ja protestanttisia, eivät tahdo kuulla puhuttavankaan ruotsalaisista, vaan asettuvat vastarintaan. Ne tahtovat pitää kiinni Jan Kasimirista ja pelastaa valtakunnan! Kun me ryhdyimme tähän työhön, niin luulimme toisin käyvän, että nimittäin juuri he auttaisivat meitä ja ruotsalaisia paloittelemaan tätä kakkua, jota me sanomme valtakunnaksi. Mutta ne eivät liikahtaneet paikaltaan. Onpa onni, että vaaliruhtinas pitää niitä siellä silmällä. Hän on jo tarjonnut heille apuaankin, mutta Danzig epäilee häntä ja sanoo luottavansa omiin voimiin ja omaavansa riittävästi joukkoja…

— Jollei siellä olisikaan riittävästi joukkoja, niin on siellä ainakin hyvä vainu, — lisäsi ruhtinas nauraen, — sillä minun setäni välittää valtakunnasta yhtä vähän kuin minä ja Vilnon vojevoda.

— Teidän ylhäisyytenne luvalla uskallan väittää sitä vastaan, — sanoi Kmicic tulisesti, — sillä ainakin mitä Vilnon vojevodaan tulee, niin on hän valmis antamaan henkensä ja verensä valtakunnan puolesta.

Selitettyään Kmicicille laajemmin asiaa hän vihdoin vaikeni. Samassa jokin ajatus nähtävästi juolahti hänen mieleensä, koska hän löi otsaansa ja kysyi:

— Totta kai! — vastasi Kmicic. — Täytyyhän minun lähteä sinne, koska minulla on kirje herra Harasimowiczille, Zabludowin alistaarostalle.

— Harasimowiczille? — toisti ruhtinas. — Hän on minun mukanani täällä ja matkalla hetmanin kalleuksien kanssa Preussiin, sillä hän pelkäsi, että ne siellä voisivat vielä joutua kondeferaattien käsiin. Odottakaa, niin käsken hänet tänne.

Ruhtinas huusi kamaripalvelijan luokseen ja lähetti noutamaan herra
Harasimowicziä. Sitten hän jatkoi:

— Se sopii mainiosti!… Teiltä säästyy pitkä matka… Vaikka saattaahan olla vahingoksi, ettette lähde Podlasieen, sillä siellä on konfederaattien joukossa muuan teidän nimisenne sukulainen, jonka mahdollisesti voisitte voittaa puolellenne.

— Siihen minulla ei olisi aikaa, — virkkoi Kmicic, — sillä minulla on tärkeitä asioita Ruotsin kuninkaalle ja herra Lubomirskille.

— Vai niin! Teillä on siis kirje marsalkka Lubomirskillekin? Ahaa! Kyllä minä arvaan, mistä on kysymys… Marsalkalla on ollut aikomus saada Janusz Radziwillin tytär vaimoksi pojalleen… Eiköhän vain hetmani aikone ottaa varovasti asiaa esille?…

— Mutta molemmat ovat vielä lapsia… Hm! Se on hyvin arkaluontoinen tehtävä, sillä eihän hetmanin sovi panna asiaa alulle. Sitäpaitsi…

— Sitäpaitsi siitä ei koskaan mitään tule. Hetmanin tytär ei kasva Herakliusz Lubomirskille, sen minä sanon! Tietäköön hetmani, että hänen omaisuutensa täytyy jäädä Radziwillien haltuun.

Kmicic katseli ihmetellen ruhtinasta, joka alkoi nopein askelin käydä pitkin huoneen lattiaa.

— Antakaa minulle kunniasananne, ritarin kunniasana, että vastaatte rehellisesti kysymykseeni.

— Ruhtinas, — vastasi Kmicic, — vain ne, jotka pelkäävät, valehtelevat, mutta minä en pelkää.

— Onko hetmani antanut teille käskyn pitää salassa neuvottelunne
Lubomirskin kanssa?

— Jos olisin saanut sellaisen käskyn, en ikänä olisi maininnut herra
Lubomirskin nimeä.

— Olette keventänyt taakan sydämeltäni, sillä luulin jo, että ruhtinas
Janusz Radziwill näyttelisi minunkin kanssani kaksinaamaista osaa.

— Minä en ole tahtonut naida ruhtinatar Rohania Ranskasta enkä muitakaan sikäläisiä ruhtinattaria, joita minulle on kosittu kymmenittäin… Ja tiedättekö, miksi?

— Siksi, että minun ja hetmanin välillä on ollut sovittu, että hänen tyttärensä ja rikkautensa kasvavat minun laskuuni. Radziwillien uskollisena palvelijana tulee teidän saada tietää se.

— Kiitän luottamuksestanne… mutta teidän ylhäisyytenne erehtyy, sillä minä en ole mikään Radziwillien palvelija.

Ruhtinas Boguslaw katseli vähän aikaa Kmiciciä, jonka poskia oli alkanut punoittaa. Yht'äkkiä hän ojensi kätensä ja sanoi:

Vaikka sanat olivatkin kohteliaita, niin oli niitten sävyssä kuitenkin jotakin huolimatonta, mikä loukkasi Kmicicin ylpeyttä. Hänen poskilleen nousi entistä paksumpi puna, ja hän avasi jo suunsa tiuskaistakseen jotakin, kun ovi samassa avautui ja Harasimowicz ilmaantui huoneeseen.

Harasimowicz kumarsi ensin ruhtinaalle ja sitten Andrzejlle, joka antoi hänelle kirjeen.

»Herra Harasimowicz! Nyt on paras aika osoittaa hyvän palvelijan
uskollisuutta isännälleen. Niin paljon kuin saattekin irti rahoja, te
Zabludowissa ja herra Przynski Orlessa…»

— Herra Przynskin ovat konfederaatit surmanneet Orlessa, — keskeytti ruhtinas, — ja sentähden herra Harasimowicz läksikin pötkimään pakosalle…

»… ja herra Przynski Orlessa, olkoonpa että ne ovat yleisiä varoja, veroja, vuokramaksuja…»

»… niin lähettäkää ne minulle mahdollisimman pian. Te voitte myydä muutamia kyliä pois ja kiskoa niistä runsaasti rahaa. Sanalla sanoen, mistä ikänä rahoja saatte, niin ottakaa ja lähettäkää minulle. Hevoset ja kaikki tavarat, mitä siellä on, niin, se suuri kynttiläkruunu Orlesta, pyhimysten kuvat ja koristukset kirkoista, mutta ennen kaikkea tykit lähettäkää pois, koska ne muuten voisivat joutua konfederaattien käsiin…»

— Taaskin myöhästyneitä neuvoja, sillä tykit ovat jo muassani! — virkkoi ruhtinas Boguslaw.

»…ja pankaa menemään Preussin puolelle mitä joutuisimmin, jotteivät ne joutuisi niitten kapinallisten saaliiksi, jotka ovat alkaneet ryöstää maatilojani…»

»… ja valmistautuvat lähtemään Zabludowiin. Niitten kanssa ei pidä antautua taisteluun, sillä niitä on paljon. Paras olisi tekeytyä ystäväksi niitten kanssa, juottaa humalaan ja yöllä, kun ne sikeästi nukkuvat, leikata kurkut poikki (mikä kapakoitsija hyvänsä voi järjestää sen) tai sekoittaa myrkkyä olueen tai usuttaa jokin rosvojoukko, joita on siellä niin runsaasti, niitten kimppuun ja antaa teurastaa ne viimeiseen mieheen…»

— Eipä mitään uutta! — sanoi ruhtinas Boguslaw. — Voimme jatkaa matkaa, herra Harasimowicz.

— Tässä on vielä lisäys, — vastasi alistaarosta. Ja hän alkoi lukea edelleen:

»Jollette voi ottaa viinejä mukaan (meillä ei ole täällä enää yhtään),
niin myykää kaikki..»

Samassa herra Harasimowicz keskeytti lukunsa ja tarttui kaksin käsin päähänsä.

— Hyvä Jumala! Viinit, jotka ovat tulossa jäljessämme, ovat kaiketi joutuneet niitten kapinallisten käsiin, jotka ovat seuranneet meidän kintereillämme. Se on muutaman tuhannen guldenin vahinko. Todistakaa, teidän ylhäisyytenne, että te itse kielsitte minua odottamasta, kunnes tynnyrit olisi kuormattu?

Herra Harasimowicz olisi pelästynyt hirveästi, jos olisi tuntenut herra Zagloban ja tiennyt, että tämä suurjuomari oli juuri kapinallisten joukossa. Mutta ruhtinas Boguslaw nauroi vain ja sanoi:

»… mutta jollei ostajia löytyisi, niin kuopatkaa tynnyrit maahan. Tynnyri parasta viiniä on kuitenkin jätettävä esille sekä Orlessa että Zabludowissa ja siihen sekoitettava voimakasta myrkkyä, sillä jos päällystö kuolee myrkkyyn, niin kyllä miehistö pian hajaantuu. Noudattakaa tarkasti neuvojani, mutta tehkää kaikki salassa!… Polttakaa tämä kirje!»

Alistaarosta vaikeni ja katsoi ruhtinaaseen odottaen määräystä. Tämä puuttui puheeksi: %

— Näen, että veli hopea ajattelee konfederaatteja. Vahinko vain: liian myöhään, kuten tavallista!… Jos hän pari viikkoa sitten olisi tällaisen juonen keksinyt, niin olisi voinut yrittää… Saatte mennä, herra Harasimowicz, emme teitä enää tarvitse.

Ruhtinas asettui peilin eteen ja alkoi katsella kuvaansa siitä kiinnittämättä lainkaan huomiota Kmiciciin, joka istui varjossa selin ikkunaan.

Jos ruhtinas olisi luonut edes silmäyksen Andrzejn kasvoihin, niin hän olisi huomannut, että nuoressa lähettiläässä tapahtui jotakin ihmeellistä, sillä Kmicicin kasvot olivat aivan kalpeat, hikipisarat helmeilivät otsalla, ja kädet vapisivat suonenvetoisesti. Milloin hän nousi tuolilta, milloin istuutui sille jälleen kuin mies, joka taistelee itsensä kanssa ja koettaa painaa alas vihan ja epätoivon purkausta. Vihdoin hänen kasvoilleen levisi kylmä rauha. Hän kokosi voimansa ja hillitsi itseään.

— Teidän ylhäisyytenne, — alkoi hän, — siitä luottamuksesta, jota hetmani minua kohtaan osoittaa, teidän ylhäisyytenne huomaa, ettei hän tahdo salata minulta mitään. Koko olemuksellani olen antautunut hänen asialleen; hänen ja teidän ylhäisyytenne menestyksestä riippuu myöskin minun menestykseni, ja sentähden seuraan minä teitä minne menettekin… Olen valmis kaikkeen! Mutta vaikkakin minä kokonaan palvelen teidän asiaanne, en minä käsitä kaikkia sen puolia enkä voi kehittymättömällä järjelläni tunkeutua kaikkiin sen sokkeloihin.

— Mitä haluatte tietää, arvoisa ritari, tai oikeammin kaunis serkkuni? — kysyi ruhtinas.

— Tahtoisin viisastua teidän ylhäisyytenne neuvoista, sillä olisihan häpeä, jollen minä tuollaisilta valtiomiehiltä mitään oppisi. En kuitenkaan tiedä, suostuuko teidän ylhäisyytenne vastaamaan rehellisesti tiedusteluihini?

— Se riippuu teidän kysymyksestänne ja minun mielentilastani, — vastasi
Boguslaw katsellen yhä itseään peilistä.

— Kas tässä kysymykseni: hetmani sanoo, että kaikki hänen toimenpiteensä tarkoittavat valtakunnan parasta ja pelastusta, ja tämä on aina hänen kielellään. Pyydän teidän ylhäisyyttänne vastaamaan suoraan, onko tämä vain tekosyy, vai tarkoittaako hetmani todella maan parasta?…

— Kuten sanoin, minun menestykseni riippuu teidän menestyksestänne.
Miten tulee käymään, se on minusta yhdentekevää.

— Te tulette kohoamaan korkealle! Muistakaa, mitä olen sanonut. Mutta miks'ei Janusz Radziwill ole koskaan avomielisesti puhunut kanssanne?

— Ehkä siksi, että hän on umpimielinen… tai ehkä vain siksi, ettei ole tullut sitä tehneeksi.

— Te olette tarkkanäköinen, huomaan, sillä totta on, että hän on umpimielinen eikä suvaitse antaa muitten katsoa hänen kortteihinsa. Silloinkin, kun hän puhuu minun kanssani, saattaa hän unohtaa itsensä ja ruveta laveasti puhumaan isänmaanrakkaudestaan. Vasta kun minä nauran hänelle päin kasvoja, hän hillitsee itsensä.

— Se on siis tekosyy? — kysyi Kmicic. Ruhtinas käänsi tuolinsa ympäri, istuutui sille kahdareisin, laski käsivartensa sen selkämyställe ja vaikeni hetken aikaa ikäänkuin tuumien asiaa. Sitten hän alkoi:

— Kuulkaa, herra Kmicic! Jos me Radziwillit eläisimme Espanjassa, Ranskassa tai Ruotsissa, missä poika seuraa isäänsä valtaistuimella ja missä oikeus kuninkuuteen on Jumalalta itseltään, silloin me varmasti palvelisimme kuningastamme ja tyytyisimme korkeimpiin virkoihin, jotka kuuluisivat meille sekä syntyperämme että rikkautemme tähden. Mutta täällä, tässä maassa, jossa kuningas ei ole Jumalan, vaan aateliston valitsema, jossa kaikki on in liberis suffragiis [vapaassa valinnassa], me voimme tehdä itsellemme kysymyksen: miksi on Vaasa eikä Radziwill hallitseva?… Jos joku Vaasan suvusta onkin valtaistuimella, niin sellaiseen voi vielä tyytyä, sillä he ovat kuninkaallista sukuperää, mutta kuka takaa, ettei aateliston päähän pälkähdä istuttaa valtaistuimelle Vaasan jälkeen joku herra Harasimowicz, Simoharawicz tai suorastaan joku herra Tyhjänpantti… Hyi, kuka tietää, kuka vielä valitaan kuninkaaksi! Ja meidän, Radziwillien, jotka olemme saksalaisia valtioruhtinaita, täytyisi vanhan tavan mukaan polvistua suutelemaan herra Tyhjänpantin kättä… Hyi! Kaikkien sarvipäisten nimessä on aika tehdä loppu mokomasta! Katsokaa, miten on Saksassa laita! Kuinka moni itsenäinen ruhtinas sopisi sieltä maihin ja rikkauksiin nähden meille alistaarostaksi. Ja kuitenkin he hallitsevat ja kantavat kruunujaan ollen meistä edellä, vaikka heille paremmin sopisi kantaa meidän laahustimiamme. On aika tehdä tällaisesta loppu, arvoisa ritari, on aika toteuttaa isäni suunnitelmat!

— Tämä ei tule tapahtumaan ilman vaikeuksia ja vastuksia, — jatkoi hän, — sillä Olykan ja Nieswiezin Radziwillit eivät tahdo auttaa meitä. Tiedän ruhtinas Michalin kirjoittaneen serkulleni, että meidän pitäisi pikemmin ajatella jouhista pakkopaitaa kuin kuninkaan manttelia. Ajatelkoon itse sitä, katukoon, istukoon tuhkaan ja ruoskituttakoon selkäänsä. Koska hän kerran tyytyy kuninkaalliseen pöydänkattaja-arvonimeensä, niin leikatkoon hyveellisesti kukonpoikasia halki koko hyveellisen elämänsä aina hyveelliseen kuolemaansa saakka! Kyllä me tulemme toimeen ilman häntäkin emmekä laske kättämme, sillä nyt on paras aika toimia. Valtakunta joutuu hornan tuuttiin, sillä se on käynyt niin heikoksi, ettei pysty vastustamaan ketään. Joka puolelta viholliset kömpivät sen rajojen yli, kuin raja-aidat olisivat palaneet. Sellaista, mitä täällä on tapahtunut ruotsalaisille, ei ole vielä missään koko maailmassa sattunut! Me voimme kyllä veisata: Te Deum laudamus! [Sinua, Jumala, kiitämme] mutta se on joka tapauksessa jotakin kuulumatonta. Vihollinen hyökkää maahan, vihollinen, joka on tunnettu ryöstönhalustaan, eikä tapaa vastustusta, vaan päinvastoin kaikki rientävät hylkäämään entisen isäntänsä ja liittyvät uuteen, kaikki: magnaatit, aateliset, armeija, linnat, kaupungit… häpeämättä, kainostelematta, ilman kunniantuntoa… Historia ei tunne toista sellaista tapausta! Hyi, minkälaista roskaväkeä tässä maassa asuu!… Kuinka tällainen maa voisi jäädä hukkumatta? Ruotsalaisten armoon on luotettu, mutta kyllä tässä vielä saadaan tuta miltä niitten armo maistuu! Siellä Suur-Puolassa ruotsalaiset jo vääntävät musketeillaan aatelisilta sormet käsistä… Ja niin tulee käymään kaikkialla, sillä toisin ei voisikaan käydä, koska mokoman kansan täytyy hukkua, täytyy joutua naapuriensa orjaksi!…

Kmicic oli käynyt yhä kalpeammaksi, ja hänen täytyi koota kaikki voimansa voidakseen pidättää sisäistä raivoansa puhkeamasta esille. Mutta ruhtinas oli kokonaan omien ajatustensa vallassa ja oman kaunopuheisuutensa lumoissa ja jatkoi kiinnittämättä huomiotaan kuulijaan:

— Tässä maassa, hyvä mies, on sellainen tapa, että jos ken kuolinkamppailussaan makaa, niin omaiset kiskovat viime hetkessä pois päänaluksen kuolevan pään alta ja lopettavat siten hänen kärsimyksensä. Minä ja Vilnon vojevoda olemme päättäneet tehdä maalle tämän viimeisen palveluksen. Mutta joukko saaliinhimoisia naapureita vaanii perintöä, emmekä me voi ottaa haltuumme kaikkea, mutta osan otamme, pienimmän osan. Sukulaisina on meillä siihen oikeus. Jollei tämä vertaus miellyttäisi, käytän toista. Koko valtakunta on kuin suuri, punainen vaate, jota omakseen kiskovat ruotsalaiset, venäläiset, Chmielnicki, tataarit, vaaliruhtinas ja yleensä jokainen, joka sen liepeillä asuu. Vilnon vojevoda ja minä olemme päättäneet, että meidän tulee saada niin paljon siitä vaatteesta, että se riittää yhdeksi purppuraviitaksi. Sentähden me emme kiellä muita kiskomasta, mutta kiskomme itsekin. Pitäköön Chmielnicki Ukrainan, kiistelkööt ruotsalaiset ja brandenburgilaiset Preussista ja Suur-Puolasta, vieköön Rakóczy tai ken hyvänsä Vähän-Puolan, mutta Liettua on oleva Janusz Radziwillin ja tuleva sitten hänen tyttärensä kanssa minun omakseni!

Ruhtinas katsoi tarkkaavasti Kmiciciin ja huomasi nyt vasta, kuinka kalpea ja kiihtynyt tämä oli.

— Olen aivan uupunut ja päätäni pyörryttää. Kyllä käyn vielä heittämässä hyvästi, ennenkuin lähden matkalle.

Viereisessä huoneessa makaavat nousivat hänet nähdessään seisomaan, mutta hän hoiperteli ohi kuin humalainen kiinnittämättä heihin huomiotaan. Ulkokynnyksellä hän tarttui kaksin käsin päähänsä ja alkoi hokea:

Hoipertelevin askelin hän kulki pihan poikki, vahdin ohi. Portin ulkopuolella seisoivat hänen miehensä vääpeli Sorokan johdolla.

Soroka, joka oli jo kauan ollut Kmicicin palveluksessa ja tunsi tämän hyvin, huomasi heti, että nuorelle everstille oli tapahtunut jotakin tavatonta.

Sotilaat seurasivat ääneti Kmiciciä, joka pikemmin juoksi kuin käveli huitoen käsillään ja mutisten tolkuttomia sanoja.

Sorokan korvaan osui katkonaisia sanoja: »Murhamiehiä, kerettiläisiä, pettureita… Konna ja petturi… Molemmat samanlaisia!»

Sitten Kmicic kaikesta päättäen alkoi muistella entisiä asetovereitaan, sillä hän mutisi sellaisia nimiä kuin: Kokosinski, Kulwiec, Ranicki, Rekuc… Muutaman kerran hän mainitsi myöskin Wolodyjowskin. Soroka kuunteli häntä kummastellen, kävi yhä alakuloisemmaksi ja ajatteli itsekseen:

Sillävälin he olivat saapuneet majataloon. Kmicic sulkeutui heti huoneeseensa eikä antanut kokonaiseen tuntiin itsestään elonmerkkiä.

Sotilaat alkoivat sillä aikaa satuloida hevosiaan, vaikk'eivät olleet saaneet käskyä.

— Valmiita ollaan! — vastasivat siihen vanhat sotakarhut viiksiään kierrellen.

Kohta kävikin selville, että Soroka tunsi everstinsä, sillä yht'äkkiä ilmaantui Kmicic ovelle, lakitta, vain paita ja housut yllään.

— Dukaatti mieheen! — huusi nuori eversti, joka kiihtymyksestään huolimatta pani tyydytyksellä merkille, että hänen soturinsa aavistivat hänen ajatuksensa.

— Kaksi miestä heti matkalle kuormahevosten kanssa Dembowaa kohti. Kaupungin halki on ajettava hiljaa, mutta heti kun olette päässeet kaupungin ulkopuolelle, niin täyttä laukkaa aina metsään saakka.

— Vääpeli seuratkoon minua! — huusi Kmicic. Ja puettuna ohuesti, niinkuin oli, hän meni pihan poikki Sorokan seuraamana, jonka silmät olivat ihmetyksestä selkoselällään. Kmicic pysähtyi kaivon luo, osoitti sankoa, joka riippui kaivonvivussa, ja komensi:

Vääpeli tiesi kokemuksesta, kuinka vaarallista oli olla tottelematta silmänräpäyksessä ensimmäistä käskyä. Hän täytti sangon vedellä ja kaatoi veden Ahdrzejn niskaan. Tämä alkoi purskua ja pärskyä kuin valaskala ja huusi:

Soroka teki tempun vielä kerran ja ammensi vettä sellaisella kiireellä, kuin olisi ollut kysymyksessä tulipalon sammuttaminen.

— Riittää! — pääsi Kmiciciltä vihdoin. — Seuraa nyt minua sisälle auttamaan ylleni kuivia vaatteita.

Portissa heitä vastaan tulivat ne kaksi kuormahevosta, jotka olivat saaneet käskyn lähteä matkalle.

— Hitaasti halki kaupungin, mutta sitten täyttä laukkaa! — sanoi Kmicic heille vielä ja meni sisälle.

Puolen tunnin kuluttua hän ilmaantui ulos täysissä tamineissaan. Hänen yllään oli hirvennahkainen kauhtana, jonka ympäri oli vyötetty nahkainen vyö pistoleineen, ja jaloissa pitkävartiset saappaat.

Sotilaat huomasivat, että panssaripaidan reuna pisti esiin kauhtanan alta ja että Kmicic siis oli varustautunut kuin taisteluun. Miekka oli vyötetty korkealle, jotta nopeammin saisi sen kahvan käteensä. Hänen kasvonsa näyttivät rauhallisilta, mutta uhkaavilta.

Kun Kmicic oli silmäillyt sotilaitaan ja tullut vakuutetuksi, että he olivat varustautuneet, kuten piti, nousi hän hevosensa selkään, ojensi majatalon isännälle dukaatin ja ajoi pihalta.

Soroka ratsasti hänen vieressään ja kolme miestä hänen takanaan mukanaan varahevonen. Tuossa tuokiossa he olivat saapuneet torille, joka oli täynnä ruhtinas Boguslawin joukkoja. Nähtävästi olivat nämä saaneet käskyn varustautua matkalle, koska ne olivat vilkkaassa toiminnassa. Ratsumiehet satuloivat hevosiaan, jalkamiehet hakivat muskettejaan, jotka oli asetettu ristikkoon talojen edustalle, kuormahevosia valjastettiin vankkurien eteen.

— Kuulehan, Soroka, — sanoi hän, — jatkuuko maantie suoraan staarostan pihalta eteenpäin tarvitsematta palata takaisin torille?

— Niin niin, kunpa ne pojat nyt eläisivät! Vähän on sellaisia miehiä, jotka pystyvät suorittamaan sellaisia temppuja kuin tämä.

Sillävälin he olivat sivuuttaneet torin ja tulleet staarostan asunnolle vievälle tielle.

— Seis! — komensi Kmicic yht'äkkiä. Sotilaat pysähtyivät ja kääntyivät häneen päin.

— Me ajoimme suoraan Chowanskin kitaan, eikä hän kuitenkaan syönyt meitä… Muistatteko?

— Tänään on uskallettava suuria asioita… Jos onnistumme, niin armollinen kuningas palkitsee teitä runsaasti… Siitä olen varma… Mutta jollemme onnistu, niin surma meidät perii!

— Miks'ei se onnistuisi?! — huudahti Soroka, jonka silmät alkoivat loistaa kuin vanhan suden silmät.

— Sen täytyy onnistua! — vakuuttivat muut kolme, Bilous, Zawratynski ja
Lubieniec.

Ja hän vaikeni nähdäkseen minkä vaikutuksen niin mieletön päähänpisto tekisi sotilaihin. Mutta nämä vaikenivat myöskin ja tuijottivat häneen ihmetellen. Heidän viiksensä vain liikkuivat ja kasvoille levisi hurja ilme. — Surma on lähellä, palkinto kaukana! — virkkoi Kmicic.

— Sotaväki on kaikki torilla… mutta pihalla on vain muutamia vahteja ja parikymmentä hovilaista, jotka eivät pahaa aavista ja joilla ei ole edes miekkoja, — sanoi Kmicic.

— Jos kerran herra eversti uskaltaa panna päänsä alttiiksi, niin miksi emme me uskaltaisi? — sanoi Soroka.

— Kuulkaa! — jatkoi Kmicic. — Jollemme ota häntä viekkaudella, niin hän pysyy ottamatta kokonaan… Kuulkaa! Minä menen sisälle ja tulen heti takaisin ruhtinaan kanssa… Jos ruhtinas käy istumaan minun hevoselleni, niin nousen minä toisen hevosen selkään, ja niin sitä lähdettiin… Kun sitten olemme tulleet sadan tai parin sadan askelen päähän, niin on kahden teistä käytävä häneen käsiksi ottamalla hänestä kiinni, ja sitten annamme mennä täyttä laukkaa!

— Jos meitä ei näy, — selitti Kmicic edelleen, — ja sisältä kuuluu laukaus, niin te ammutte vahdit ja pidätte minulle hevosen valmiina, kunnes juoksen ulos.

Soturit kannustivat ratsujaan ja pysähtyivät neljännestunnin kuluttua kaupunginvanhimman talon edustalle. Portin luona seisoi yhä kuusi vahtisotilasta ja sisäänkäytävän luona neljä. Pihalla hyöri vaunujen ympärillä muutamia tallirenkejä, joita eräs mies, puvusta päättäen ulkomaalainen, piti silmällä.

Tallin edessä valjastettiin hevosia kaksien muitten vaunujen eteen, ja muutamat suurikasvuiset palvelijat kantoivat niihin matkalaukkuja ja vaunupeitteitä. Näitä piti silmällä mustapukuinen mies, joka näytti lääkäriltä tai tähtien tutkijalta.

Kmicic antoi vartijaupseerin ilmoittaa tulostaan, kuten edelliselläkin kerralla, ja sai heti luvan astua sisään ruhtinaan luo.

— Kuinka voitte nyt? — kysyi ruhtinas iloisesti. — Te lähditte niin nopeasti talosta, että luulin sanojeni loukanneen teitä, ja minä jo pelkäsin, ette saisi teitä enää tavata.

— Enhän olisi voinut lähteä matkalle käymättä ilmaisemassa teille kunnioitustani, — vastasi Kmicic.

— No niin! Ajattelin mentyänne, että kyllä hetmani tietää kenen hän lähettää matkalle niin tärkeissä asioissa. Nyt tahdon minäkin käyttää teitä hyväkseni ja antaa myötänne muutamia kirjeitä yhden itse Ruotsin kuninkaalle. Mutta miksi olette varustautunut kuin sotaan?

— Siksi, että olen matkalla seuduille, joilla liikkuu konfederaatteja, ja sitäpaitsi kuulin täällä kaupungissa, että aivan äskettäin muuan kapinallinen lippukunta käväisi täällä, minkä teidän ylhäisyytenne itsekin on vahvistanut todeksi. Onpa täällä Pilwiszkissä se antanut Zoltarenkon väelle oikein aimo selkäsaunan, mikä sopikin erinomaisen hyvin sen kuuluisalle päällikölle.

— Herra Wolodyjowskille. Tämän matkassa ovat Mirski, Oskierka ja molemmat Skrzetuskit, joista toinen on juuri sama Zbarazin sankari, jonka rouvan teidän ylhäisyytenne aikoi ryöstää ja viedä Tykociniin. Nämä kaikki ovat nousseet hetmania vastaan, mikä on aikamoinen vahinko, sillä miehet ovat erinomaisia sotureita. Mutta eihän sille mahda mitään! Valtakunnassa on vielä sellaisia pässinpäitä, jotka eivät tahdo käydä käsiksi punaiseen vaatteeseen yhdessä kasakkain ja ruotsalaisten kanssa ja kiskoa siitä itselleen niin paljon kuin suinkin.

— Pässinpäistä ei tässä maailmassa ole puutetta, vähimmin meidän maassamme! — huudahti ruhtinas. — Tässä ovat kirjeet. Kun tapaatte Ruotsin kuninkaan, niin kertokaa hänelle luottavasti, että minä olen sielultani yhtä innokas hänen kannattajansa kuin minun serkkunikin, vaikkakin minun vielä toistaiseksi täytyy teeskennellä muuta.

— Kenenpä tässä maailmassa ei täytyisi teeskennellä? — arveli Kmicic. —
Jokainen teeskentelee, etenkin jos aikoo jotakin suurta saada aikaan.

— Se on totta, se on totta. Pitäkää nyt huolta asioistani, niin kyllä minä palkitsen teidät yhtä runsaasti kuin ruhtinaanne Vilnon vojevoda.

— Koska teidän ylhäisyytenne on noin ystävällinen minua kohtaan, niin ehkä saan jo nyt pyytää palkintoa.

— Vai niin. Vojevoda on nähtävästi ollut kitsas matkarahoihin nähden.
Hänen raha-arkkunsa ei hevillä aukene.

— Jumala varjelkoon minua ottamasta rahaa. En ole saanut rahaa hetmanilta enkä halua teiltäkään. Omalla kustannuksellani teen tämänkin matkan.

— Huomaanpa, että Kmicicit eivät ole niitä miehiä, jotka palvelevat rahan tähden. Mitä; sitten haluatte, ritari?

— Seikka on se, teidän ylhäisyytenne, että minä ajattelemattomasti kylläkin otin Kiejdanysta mukaani erään täysiverisen juoksijahevosen voidakseni komeilla ruotsalaisille. En liioittele, jos sanon, että sen vertaista ei ole toista koko Kiejdanyssa. Mutta nyt minä pelkään, että pitkällä matkalla jokin vahinko voi sitä kohdata. Sitäpaitsi se voisi joutua vihollisen, esimerkiksi Wolodyjowskin käsiin, joka on minun henkilökohtainen vihamieheni. Olen sentähden aikonut pyytää teidän ylhäisyyttänne pitämään sen luonaan, kunnes minä sopivassa tilaisuudessa voin pyytää sen itselleni takaisin.

— En voi, sillä se olisi sama kuin jos möisin ystäväni. Ainakin sata kertaa on se hevonen pelastanut minut mitä suurimmasta vaarasta, sillä sillä on tapana purra taistelussa vihollista.

— Onko se todella niin erinomainen? — kysyi ruhtinas Boguslaw innostuneesti.

— Kyllä se on! Jos olisin varma, että teidän ylhäisyytenne ei panisi pahakseen, niin löisin vetoa vaikka sata dukaattia siitä, että teidän ylhäisyydellänne itsellään ei ole sellaista hevosta.

— Ehkä minä suostuisinkin vetoon, jos tänään olisi aikaa panna toimeen kilpakoeajo. Mielelläni pidän sen teille, vaikka vieläkin mieluummin ostaisin sen, jos se on mieleeni. Entä missä se merkillinen hevonen nyt on?

Ruhtinas otti hattunsa, ja he menivät. Portin edustalla Kmicicin miehet pitivät kahta satuloitua hevosta, joista toinen, pikimusta ja tähtiotsainen, hirnahti nähdessään isäntänsä.

— Tuohan se arvattavasti on, — sanoi ruhtinas. — Onko se niin merkillinen kuin sanotte, sitä en tiedä, mutta komea se ainakin näyttää olevan.

— Taluttakaa se tänne! — huusi Kmicic. — Ei, odottakaa, minä nousen itse sen selkään.

Sotilaat antoivat hevosen Andrzejlle, joka istuutui sen selkään ja alkoi ratsastaa pitkin pihaa. Juostessaan näytti ratsu kahta kauniimmalta. Sen silmät loistivat, harja hulmusi tuulessa, ja sieraimista näytti tuli suitsuavan. Kmicic muodosti ympyröitä, muutteli vauhtia ja karahdutti vihdoin päin ruhtinasta noin askelen päähän huutaen samassa:

— Kuten sanotaan: hirven silmät ja sääret, suden käynti ja neitsyen rinta! — vastasi ruhtinas. — Kaikki niinkuin pitääkin. Saksalaista komentoakin kuuluu tottelevan?

— Se on niin opetettu, että vaikeata on teidän ylhäisyytenne sitä uskoa. Kun se juoksee rivissä, saa ratsastaja heittää ohjakset käsistään, ja kuitenkaan se ei riko riviä eikä tahtia. Koettakaa itse! Jos se kahden virstan matkalla etenee muista edes puolen pään vertaa, niin annan sen ilmaiseksi.

— Merkillistä ja hyödyllistä, sillä silloin ovat kädet vapaina. Usein on sattunut, että minulla on ollut miekka toisessa, pistoli toisessa kädessä, ja hevonen on juossut vapaana.

— Ei ole mahdollista! — väitti ruhtinas. — Sellaista hevosta ei ole olemassa. Olen nähnyt Ranskassa kuninkaan hevosia, jotka ovat opetetut hovijuhlia varten, mutta niitäkin piti toki ohjata.

— Tässä hevosessa on ihmisen äly… Koetelkaa, teidän ylhäisyytenne, itse!

Kmicic itse piti hevosesta kiinni, ruhtinas hyppäsi kevyesti ratsun selkään ja alkoi kämmenellään taputtaa sen sileätä kaulaa.

— Ihmeellistä! — puheli ruhtinas. — Jalorotuisimmatkin ratsut tulevat syksyllä ainakin jonkinverran takkuisiksi, mutta tämä on niin siloinen kuin juuri vedestä nostettu. Entä mihin suuntaan ajamme?

— Mieluummin metsään päin, jos teidän ylhäisyytenne sallii; sillä maantie on sielläpäin tasainen ja leveä, mutta kaupunkiin päin jos ajamme, niin vastaantulijat häiritsevät.

— Kahden virstan matkalla koko ajan rivissä!… Teidän ylhäisyytenne, hellittäkää ohjakset… Kaksi miestä kummallekin puolelle… Minä ajan takana.

Joukkue läksi tuulen nopeudella. Pölypilvi peitti ratsastajat ruhtinaan palvelijain ja tallirenkien näkyvistä, jotka uteliaina olivat kokoontuneet portille katsomaan koeajoa. Pian olivat tottuneet ratsut juosseet virstan ilman että ruhtinaan ratsastama hevonen oli rikkonut riviä, vaikk'ei hän edes koskenut ohjaksiin. Toisella virstalla Kmicic yht'äkkiä kääntyi ympäri ja nähtyään takanaan vain pölypilven huusi hurjalla äänellä:

Samassa Bilous ja jättiläiskasvuinen Zawratynski tarttuivat ruhtinaan käsivarsiin sellaisella voimalla, että hänen jäsenensä rusahtelivat, ja pitäen häntä rautaisissa kourissaan kannustivat hevosensa yhä hurjempaan vauhtiin.

Ruhtinaan ratsu pysyi koko ajan rivissä. Hämmästys, säikähdys ja huumaava vauhti veivät ruhtinaalta ensihädässä puhekyvyn. Hän yritti muutaman kerran irtautua, mutta turhaan. Siitä olivat hänen käsivartensa vain vääntyä sijoiltaan.

— Mitä tämä on, roistot!… Ettekö tiedä kuka minä olen!… — huusi ruhtinas vihdoin.

KAHDESTOISTA LUKU.

He ajoivat halki metsien pitkän aikaa ja sellaista vauhtia, että puut näyttivät lentävän heidän ohitsensa. Taakse jäivät majatalot, mökit, miilukojut ja Pilwiszkiin matkalla olevat kuormat. Ruhtinas Boguslaw. useamman kerran nojautui taaksepäin satulassaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut yrittää tehdä vastarintaa, mutta silloin rautaiset kourat puristuivat lujemmin hänen käsivarsiensa ympäri, ja Andrzej-herra iski pistolinperällä ruhtinasta selkään. Niin he kiitivät eteenpäin, kunnes valkoinen vaahto alkoi höytyinä putoilla hevosista.

Vihdoin oli vauhtia heikennettävä, sillä sekä miehet että hevoset olivat lopen hengästyneet ja Pilwiczki oli jäänyt niin kauaksi heidän taakseen, että oli mahdotonta enää saavuttaa heitä. He rupesivat ajamaan käyden.

Ruhtinas ei pitkään aikaan virkkanut sanaakaan. Nähtävästi hän koetti rauhoittua. Kun se vihdoinkin näytti onnistuneen, hän kysyi:

— Sen teidän ylhäisyytenne saa tietää, kun olemme perillä, — vastasi
Kmicic.

— Sanokaa näille moukille, että päästävät käsivarteni vapaiksi. Jos he sen tekevät, niin pääsevät hirttokuolemalla, sillä muussa tapauksessa he joutuvat piikkipaaluun.

— He ovat aatelismiehiä eivätkä moukkia, — vastasi Kmicic, — ja mitä tulee rangaistukseen, jolla teidän ylhäisyytenne uhkaa, niin ei ole ensinkään sanottu, että kuolema uhkaisi heitä ennenkuin teitä.

— Tiedättekö, ketä vastaan olette nostaneet kätenne? — kysyi ruhtinas kääntyen soturien puoleen.

— Satatuhatta sarvipäistä pirua! — huusi Boguslaw raivoissaan. —
Käsketkö miesten päästää minut vai et?

— Käsken heidän sitoa teidän ylhäisyytenne kädet selän taakse, niin on mukavampi.

— Jonkun muun voisin päästää vapaaksi kunniasanaansa vastaan, mutta te olette liian taitava syömään sananne, — sanoi Kmicic.

— Annan toisenlaisen kunniasanani, — virkkoi ruhtinas, — että nimittäin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa karkaan käsistäsi ja että sinut säpäleiksi paloittelen, kun sinä sitten joudut minun valtaani.

— Kävi miten kävi, — vastasi Kmicic, — mutta minä annan suuremman arvon vilpittömälle uhkaukselle kuin petolliselle lupaukselle. Päästäkää hänen kätensä irti ja taluttakaa hänen hevostaan ohjaksista! Mutta huomatkaa, teidän ylhäisyytenne, minun tarvitsee vain painaa tätä liipasinta, niin lentää kuula kallonne läpi, enkä minä koskaan ammu harhaan. Istukaa siis rauhallisesti hevosen selässä älkääkä ajatelkokaan karata!

— Minä en välitä sinun pistolistasi sen enempää kuin sinustakaan, — sanoi ruhtinas ja ojensi puutuneet kätensä. Soturit tarttuivat hänen hevosensa ohjaksiin ja taluttivat sitä.

— Te ette uskalla katsoa minua silmiin, herra Kmicic, vaan piiloudutte selkäni taa.

— En suinkaan! — vastasi Kmicic ja kannustettuaan hevostaan työnsi Zawratynskin syrjään, otti toisen ohjaksen hänen kädestään ja katsoi ruhtinasta suoraan silmiin kysyen:

— Kiitoksia paljon. Se hevonen on ansainnut paremman kohtalon kuin kantaa petturia hänen viimeisellä matkallaan.

— Sanokaa minulle, herra Kmicic, luuletteko olevanne täysin järjissänne? Oletteko tullut ajatelleeksi, mitä olette tehnyt? Eikö mieleenne ole juolahtanut, että parempi olisi ollut, kun ette ikänä olisi tähän maailmaan syntynyt, ja että kukaan ei olisi Puolassa eikä koko Euroopassa uskaltanut ryhtyä niin mielettömään uhkapeliin?

— Euroopassa ei ole siis rohkeutta, koska minä olen ryöstänyt teidän ylhäisyytenne, jota en päästä käsistäni.

— Minä olen tekemisissä hullun kanssa, se on varma! — huudahti ruhtinas kuin itsekseen.

— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi Kmicic, — te olette nyt minun käsissäni, ja sentähden te turhaan tuhlaatte sanojanne! Teidän väkenne näki, kuinka te vapaaehtoisesti läksitte, eikä senvuoksi pälkähdä kenenkään päähän lähteä ajamaan meitä takaa. Kaksi tuntia he tulevat odottamaan, kolmantena käyvät kärsimättömiksi, neljäntenä ja viidentenä rauhattomiksi ja vasta kuudentena lähettävät miehiä tiedustelemaan teitä, mutta sillävälin me saavumme jo Maryampoliin.

— Siitä seuraa se, että meitä ei saavuteta. Mutta vaikkapa he heti lähtisivätkin ajamaan meitä takaa, niin he eivät kuitenkaan meitä saavuttaisi, sillä heidän hevosensa ovat väsyneitä, meidän levänneitä. Ja jos he jonkin ihmeen kautta meidät vielä saavuttaisivatkin, niin siitä ei olisi mitään hyötyä, sillä, kuten näette, tästä lentäisi samassa kuula kalloonne. Radziwillilla on sotajoukkoja, aseita, rakuunoita, mutta Kmicicillä vain kuusi miestä, ja siitä huolimatta on Radziwill Kmicicin vallassa.

— Ei sen enempää! Me ajamme siis sinne, minne minua huvittaa. Kiittäkää Jumalaa, teidän ylhäisyytenne, että olette vielä hengissä, sillä jollen minä olisi aamulla käskenyt kaatamaan muutamia sangollisia kylmää vettä niskaani, niin te olisitte varmasti jo toisessa maailmassa, tai oikeammin sanoen helvetissä, jo kahdestakin syystä: ensiksikin te olette petturi ja toiseksi kalvinilainen.

— Sanon suoraan, että te ette löydä sellaista tekoa, mitä minä en uskaltaisi yrittää. Itse olette parhaana todistuksena siitä.

— Piru on merkinnyt sinun kasvoihisi, ritari, että olet valmis kaikkeen, ja siinä se on oikeassa ollut… Minun täytyy tunnustaa, että sinä olet ihmetyttänyt minua rohkeudellasi, eikä se ole mikään helppo tehtävä.

— Se on minusta yhdentekevä. Kiittäkää Jumalaa, että olette vielä hengissä, ja sillä hyvä!

— Ei suinkaan, herra ritari!… Sinun itsesi ennen muita tulisi kiittää Jumalaa… Jos sinä olisit pudottanut edes yhden hiuksen minun päästäni, niin Radziwillit kyllä sinut löytäisivät, vaikka sinä maan alle piiloutuisit. Jos sinä perustelet nyt sillä asiaasi, että Radziwillit tällä hetkellä ovat eripuraisia keskenään, että Olykan ja Nieswiezin Radziwillit jättävät sinut rauhaan, niin sinä pahasti petyt. Radziwillin veri kostetaan ja peloittava rangaistus pannaan toimeen, muuten tässä valtakunnassa ei voisi elää. Ulkomaille sinä et myöskään voisi pelastua! Saksan keisari jättäisi sinut minun käsiini, sillä minä olen Saksan valtioruhtinas, Brandenburgin vaaliruhtinas on setäni, Oranian prinssi hänen lankonsa, Ranskan kuningas ja hänen ministerinsä minun hyviä ystäviäni… Mitenkä sinä siellä piiloutuisit? Ja mitä turkkilaisiin ja tataareihin tulee, niin he kyllä myyvät sinut, vaikka sinä lupaisit heille puolet omaisuudestasi. Et siis löydä maan päältä sitä kolkkaa, erämaata, kansaa…

— Minua ihmetyttää, — keskeytti Kmicic, — että niin huomattu henkilö kuin ruhtinas Boguslaw Radziwill huolehtii minun terveydestäni näin suuresti… Eikä minun tarvitse muuta kuin painaa vain liipasinta…

— Onhan sattunut ennenkin, että suuri mies on kaatunut ilkiön käden kautta. Niinpä Pompejuksen tappoi hänen oma orjansa, Ranskan kuninkaista useat ovat menettäneet henkensä roskajoukon tähden, niin, minun ei tarvitse mennä sen kauemmaksi, sillä oma suuri isäni joutui samanlaisen kohtalon alaiseksi… Minä kysyn sinulta kuitenkin, mitä nyt oikeastaan tulee tapahtumaan?

— Pyh, minä en ole koskaan suuresti huolehtinut huomisesta päivästä. Vaikkapa joutuisin riitaan kaikkien Radziwillien kanssa, niin en siitä paljoa piittaisi. Miekka on jo kauan uhkaavana riippunut pääni päällä, mutta se ei ole minun untani häirinnyt. Muuten, minulle onkin vain yksi Radziwill aivan liian vähän… On siis ryöstettävä toinen, kolmas…

- Kautta kunniani, sinun puheesi huvittaa minua!… Toistan vielä, ei ole koko Euroopassa toista, joka uskaltaisi ryhtyä mokomiin hommiin… Mutta minä pidän uhkarohkeista miehistä, sillä sellaisten puute käy yhä suuremmaksi… Hahahaa, hän on ryöstänyt Radziwillin! Missä olet oppinut moista, ritari? Mistä olet kotoisin?

— Herra lipunkantaja, on suuri vahinko, että Radziwillit menettävät sellaisen miehen kuin sinä, sillä tuollaisilla sotilailla voisi tehdä ihmeitä… Jollei asia koskisi minua henkilökohtaisesti, niin minä en säästäisi mitään voittaakseni sinut…

— Tietysti! — vastasi ruhtinas. — Aivan liian myöhäistä. Mutta sen minä lupaan, että sinut on kunniallisesti ammuttava, sillä sinä olet ansainnut soturin kuoleman… Mies on kuin itse paholainen! Ryöstää minut oman väkeni nähden!

Kmicic ei vastannut mitään. Kun ruhtinas oli hetken aikaa jotakin miettinyt, hän huudahti:

— Olkoon menneeksi! Jos heti päästät minut vapaaksi, niin en kosta. Mutta anna minulle kunniasanasi, ettet kenellekään puhu siitä, mitä on tapahtunut, ja että käsket miehiesi olemaan asiasta vaiti.

— Mitä me tässä matkalla tekisimme, jollemme puhelisi keskenämme? Tunnusta, ritari, että ryöstit minut kiihtymyksen hetkellä… ja että nyt itsekään et tiedä, mitä minulle tekisit.

— Se on minun asiani, — vastasi Kmicic. — Muuten, kyllä kohta näytän, enkö tiedä mitä teille teen.

— Vaikka oletkin hyvin niukkasanainen, — sanoi hän, — niin vastaa minulle kuitenkin suoraan yhteen kysymykseen: saavuitko Podlasieen varta vasten hyökätäksesi kimppuuni näin mieskohtaisesti, vai juolahtiko tämä ajatus mieleesi vasta viime hetkessä?

— Siihen voin rehellisesti teidän ylhäisyydellenne vastata, sillä minun mieltäni polttaa palava halu saada sanoa, miksi minä olen nyt heittänyt teidän puolueenne, johon en ikänä enää tule kuulumaan. Vilnon vojevoda on pettänyt minut saatuaan minut ensin ristiinnaulitun nimessä vannomaan hänelle uskollisuutta kuolemaan saakka…

— Niin! — huudahti Kmicic kiihtyneesti. — Jos olen sieluni kadotukseen saattava, niin olette te siihen syypää. Mutta minä uskon itseni Jumalan armon huomaan… Minä astun mieluummin kadotukseenkin ja kärsin vaikka helvetin tuskia kuin palvelen petturia ja päällepäätteeksi tietoisesti, vapaaehtoisesti… Jumala armahtakoon minua! Tahdon kärsiä! Mutta sen minä ainakin voin sanoa Jumalan tuomioistuimen edessä: En tietänyt mitä vannoin, mutta kun olin jo vannonut, niin huomasin vannoneeni itseni petokseen isänmaatani ja puolalaista nimeäni vastaan ja silloin minä rikoin valani… Tuomitse minua nyt, Jumalani!

Mutta Kmicic hengitti raskaasti ja ajoi ääneti kulmakarvat tuimissa rypyissä ja katse maahan luotuna.

— Luotin hetmaniin kuin omaan isääni. Muistan hyvin sen juhlan, jossa hän ensikerran sanoi meille tehneensä liiton ruotsalaisten kanssa. Kuinka minä silloin kärsin, kuinka paljon minun täytyi kestää, sen Jumala yksin tietää. Muut kunnon miehet heittivät komentosauvansa hetmanin jalkoihin pannen vastalauseensa isänmaansa nimessä, ja minä seisoin kuin kanto komentosauva kädessä häveten, kärsien… sillä päin naamaa sanottiin minulle: petturi! Ja kuka vielä sanoi?… Oh! Parempi on olla muistelematta, jotten vimmastuisi ja ampuisi teitä tuohon paikkaan… Te, petturit, olitte saattaneet minut tällaiseen asemaan!

Kmicic katsoi julmasti ruhtinaaseen, ja viha nousi hänen sielussaan, leimusi hänen kasvoillaan, mutta Boguslaw katseli nuorta ritaria rauhallisesti ja kylmästi sanoen:

— Tuo on mielenkiintoista… Jatka!… Kmicic päästi ruhtinaan hevosen ohjaksen ja otti lakin päästään ikäänkuin jäähdyttääkseen kuumaa päätään.

— Samana yönä, — kertoi hän, — menin hetmanin luo, joka oli itsekin käskenyt minut luokseen. Ajattelin: kieltäydyn hänen palveluksestaan, rikon valani, kuristan hänet, räjähdytän Kiejdanyn ilmaan, seuratkoon sitten mitä hyvänsä! Hän tiesi myöskin, että olin valmis kaikkeen — hän tunsi minut! Näin varsin hyvin, kuinka hän piti kättään kotelolla, jossa oli pistoli. Mitäpä tuosta, ajattelin, joko hän ampuu harhaan tai tappaa minut. Mutta hän alkoi puhua vakuuttavasti kanssani ja kuvata sellaisia tulevaisuuden näkyjä, että min… teidän ylhäisyytenne tietää, miten kävi.

— Niin että minä lankesin hänen jalkainsa juureen, — huusi Kmicic, — ja näin hänessä isänmaan pelastajan, jolle minä vannoin sieluni kuin saatanalle ja jonka puolesta olisin vaikka suin päin syöksynyt alas Kiejdanyn tornista!

— Arvasin, että sellainen tulisi jutun loppu olemaan! — puuttui
Boguslaw puheeseen.

— Mitä minä olen menettänyt palvelemalla häntä, siitä en tahdo puhua, mutta joka tapauksessa olen tehnyt hänelle tärkeitä palveluksia: olen pakottanut lippukuntani, joka jäi sinne — Jumala suokoon hänen vahingokseen! — pakottanut sen pysymään uskollisena hänelle ja kukistanut muitten kapinahankkeet… Olen tahrannut käteni veljesverellä luullen, että se oli välttämätöntä isänmaan pelastukseksi! Aina, kun hetmanin käskystä annoin määräyksen ampua kelpo sotilaita, kouristi sydäntäni, ja kun hän antoi minulle lupauksiaan, joita ei pitänyt, niin nousi minussa aatelisvereni häntä vastaan. Mutta ajattelin: olen typerä, hän viisas — sen pitää niin olla! Vasta nyt, kun hänen kirjeestään sain tietää hänen myrkytyssuunnitelmistaan, putosi side silmiltäni. Sellaistako sotaa te käyttekin? Niinkö te myrkyllä tapatte sotilaita? Onko se sopivaa hetmanille? Niinkö Radziwillit toimivat? Ja minun täytyy kuljettaa sellaisia kirjeitä?…

— Hiiteen mokoma politiikka! Harrastakoot sitä kavalat italialaiset, mutta ei aatelismies, jolle Jumala on suonut jalompaa verta kuin muille kuolevaisille ja jonka Hän on velvoittanut myöskin taistelemaan miekka kädessä eikä apteekin myrkkyjä käyttäen.

— Kirjeet ovat siis siinä määrässä suututtaneet sinua, että olet päättänyt hylätä Radziwillit?

— Eivät kirjeet suinkaan! Ne minä olisin viskannut tuleen, sillä minä en olisi osannut käyttää niitä hyväkseni. Olisin luopunut tehtävästä, vaikkakin edelleen palvellut asiaa. Ehkä olisin pestannut oman joukon ja vanhan tapani mukaan hyökännyt taas Chowanskin kimppuun. Mutta mielessäni heräsi heti epäluulo: ehkä he myrkyttävät isänmaan niinkuin aikoivat myrkyllä tappaa nuo sotilaat… Jumala auttoi minua, niin etten raivostunut, vaikka pääni hehkui kuin granaatti, auttoi minua hillitsemään itseni, niin että saatoin sanoa itselleni: houkuttele häneltä esille koko totuus, mutta älä paljasta omia ajatuksiasi ja tunteitasi, ole olevinasi pahempi kuin itse Radziwillit ovatkaan ja kisko häntä kielestä.

— Niin juuri. Jumala auttoi minua, niin että minä, yksinkertainen sotilas, petin politikoitsijan, ja teidän ylhäisyytenne pitäen minua viho viimeisenä roistona, paljasti minulle kaikki roistomaiset ajatuksensa. Niin sain minä selon kaikesta. Hiukseni nousivat kauhusta pystyyn, mutta minä kuuntelin ja kuuntelin vain loppuun saakka… Hyi teitä, roistot!… Hiiden penikat! Miks'ei salama ole teitä vielä surmannut? Miks'ei maa ole teitä vielä niellyt?… Chmielnickin, ruotsalaisten, vaaliruhtinaan, Rakóczyn ja itse paholaisen kanssa te ryhdytte liittoon saattaaksenne valtakunnan perikatoon. Te tahdotte silpoa sen palasiksi, repiä, raastaa kuin susi. Onko se teidän kiitoksenne kaikista niistä hyvistä töistä, arvonimistä, kunniapaikoista ja ulkomaitakin kadehdittavista rikkauksista, joita isänmaanne on teille tuhlannut? Mutta te ette kysy sen kyyneleitä ettekä tuskia. Missä on omatuntonne? Missä uskonne ja kunnianne? Mitkä kummitukset ovat teidät maailmaan synnyttäneet?…

— Ritari, — keskeytti ruhtinas kylmästi, — minä olen sinun käsissäsi ja voit tappaa minut, jos haluat, mutta yhtä sinulta pyydän: älä ikävystytä minua!

Kuten Kmicicin sanoista näkyi, oli sotilas saanut diplomaatista irti koko alastoman totuuden, ja ruhtinas oli ollut sangen varomaton, erehtynyt pahasti paljastaessaan sekä omansa että hetmanin salaisimmat aikeet: Se koski kovasti ruhtinaan itserakkauteen, ja salaamatta huonoa mielialaansa hän virkkoi:

— Älä laske ainoastaan oman etevyytesi ansioksi sitä, että sait minusta totuuden ilmi. Minä puhuin - avomielisesti kanssasi, sillä luulin, että hetmani olisi paremmin tuntenut miehensä ja lähettänyt vain täysin luotettavan henkilön matkalle.

— Hetmani lähetti luotettavan miehen, — vastasi Kmicic, — mutta te olette jo menettänyt hänen luottamuksensa, ja tästä lähtien tulevat vain roistot teitä palvelemaan!

— Jollei se tapa, jolla sinä minut ryöstit, ollut roistomainen, niin kasvakoon ensi taistelussa käteni miekan kahvaan kiinni!

— Se oli viekkautta! Olen käynyt hyvää koulua! Te tahdotte tuntea Kmicicin. Tässä hän on! Tyhjin käsin en minä saavu armollisen kuninkaamme luo.

— Entä luuletko, että edes yksikään hiuskarva tulee päästäni putoamaan
Jan Kasimirin käden kautta?

— Jos olisikin, niin en sitä sinulle antaisi, — vastasi Boguslaw. —
Kirjeet jäivät Pilwiszkiin.

— Tarkastakaa hänet! — komensi Kmicic. Sotilaat tarttuivat taas ruhtinaan käsivarsiin, ja Soroka alkoi tutkia hänen taskujaan. Hetken kuluttua kirje löytyi kuin löytyikin.

— Tässä on nyt asiakirja, joka todistaa teitä vastaan, — sanoi Andrzej ottaessaan kirjeen. Tästä saa Puolan kuningas nyt nähdä aikomuksenne, ja ruotsalaiset saavat myöskin selvyyden, että vaikkakin te nyt olettekin muka yksissä heidän kanssaan, niin hetmani kuitenkin pidättää itselleen oikeuden kääntää heille selkänsä, jos onni heidät hylkää. Kaikki teidän vehkeenne paljastuvat nyt täydellisesti. Sitäpaitsi on minulla kirjeitä Ruotsin kuninkaalle, Wittenbergille, Radziejowskille… Te olette mahtavia ja ylpeitä, mutta minä ihmettelen, jollei teidän vielä tule ahdas tässä maassa, kun molemmat kuninkaat antavat teille palkintonsa.

Boguslawin silmät lennättivät pahaatietävää tulta, mutta kohta hän hillitsi vihansa ja sanoi:

— Hyvä on! Meidän välillämme on alkava taistelu elämästä ja kuolemasta!… Me tapaamme vielä toisemme!… Sinä voit tehdä meille paljon pahaa, mutta sen minä sanon, että yksikään soturi tässä maassa ei ole vielä uskaltanut tehdä, mitä sinä olet tehnyt. Siispä surma sinulle ja sinun miehillesi!

— Minulla on miekkani, jolla puolustaudun, ja valtti, millä otan omani vapaiksi, — vastasi Kmicic.

Ja kiukustaan huolimatta hän huoahti rauhallisesti. Hän ymmärsi nyt, ettei mikään vaara uhannut, koska hänen henkensä oli Kmicicille hyvin merkityksellinen. Sentähden hän päättikin käyttää sitä hyväkseen.

Kun he olivat taas jonkin aikaa ajaneet täyttä vauhtia eteenpäin, he huomasivat edessäpäin kaksi ratsastajaa kuormahevosineen. Ne olivat Kmicicin miehiä, jotka oli lähetetty Pilwiszkistä etukäteen matkalle.

— Meidän hevosemme ovat aivan uuvuksissa, herra eversti, sillä emme ole lainkaan vielä levähtäneet matkalla.

— Ajapas, Soroka, edellä valmistamaan hevosille ruoat. On se kapakka tai ei, niin pysähdymme…

Soroka kannusti hevostaan, ja muut seurasivat hitaasti jäljessä. Kmicic ratsasti ruhtinaan toisella puolella, Lubieniec toisella. Ruhtinas rauhoittui kokonaan eikä kysellyt enää Andrzejlta. Hän näytti olevan uupunut matkasta tai siitä asemasta, mihin oli joutunut, ja antoi päänsä painua rinnalle, silmänsä ummistua. Toisinaan hän sentään katsoi alta silmäkulmani milloin Kmiciciin, milloin Lubienieciin, jotka pitivät hänen hevostaan ohjaksista.

He olivat saapuneet asunnolle, joka oli tien vieressä metsän laidassa. Se ei ollut kapakka eikä muukaan majatalo, vaan paja, johon matkustajat tapasivat pysähtyä kengittämään hevosiaan tai korjauttamaan ajoneuvojaan. Pajan ja tien välillä oli pieni nurmikko, jolla harvakseen kasvoi tallattua ruohoa. Vaununosia ja särkyneitä pyöriä oli siellä täällä pitkin seinänvierustoja, mutta ainoatakaan matkustajaa ei näkynyt, lukuunottamatta Sorokaa, jonka hevonen seisoi pylvääseen sidottuna. Soroka itse seisoi pajan kynnyksellä puhellen sepän, joka oli tataari, ja kahden sällin kanssa.

— Täällä emme saane mitään syötävää, — huomautti ruhtinas hymähtäen.

He pysähtyivät. Kmicic pisti pistolin vyönsä alle, hyppäsi alas satulasta, jätti tataarilaishevosensa Sorokan haltuun ja tarttui uudelleen ruhtinaan hevosen ohjaksiin Lubieniecin pitäessä koko ajan sitä toiselta puolelta kiinni.

— Teidän ylhäisyytenne, ruhtinas, olkaa hyvä ja nouskaa alas hevoselta! — sanoi Andrzej.

— Miksi niin? Minä syön ja juon satulassa, — vastasi ruhtinas nojautuen
Kmiciciin päin.

— Käy itse maahan! — tiuskaisi ruhtinas siepaten silmänräpäyksessä
Kmicicin vyön alta pistolin, jolla ampui Kmiciciä päin kasvoja.

Kannusten puremana kimmahti ruhtinaan hevonen takajaloilleen, ja ruhtinas kääntyi satulassaan notkeasti kuin käärme Lubienieciin päin iskien kaikella voimallaan pistolin perällä hänen silmiensä väliin.

Ennenkuin muut olivat käsittäneet mitä oli tapahtunut, kiiti Boguslaw kuin myrsky jo Pilwiszkiä kohti.

Kolme Kmicicin soturia, jotka istuivat vielä hevostensa selässä, karahduttivat ruhtinaan jälkeen. Soroka sieppasi musketin, joka oli seinänvierustalla, ja tähtäsi pakenevaa, tai oikeammin pakenevan hevosta.

Mutta hevonen kiiti eteenpäin kuin lentoon ammuttu nuoli. Kuului laukaus. Soroka syöksyi savun läpi nähdäkseen paremmin, varjosti kämmenellään silmiään, katsoi kotvan ja huusi vihdoin:

Samassa Boguslaw katosi tien käänteen taa, ja hänen jälkeensä takaa-ajajat.

Soroka kääntyi nyt sepän ja tämän sällien puoleen, jotka olivat hämmästyneinä töllistelleet, mitä pajan edustalla tapahtui, ja huusi:

Sepät juoksivat kaivolle, ja Soroka kävi polvilleen Andrzejn viereen, joka makasi liikkumattomana. Kmicicin kasvot olivat ruudinsavun mustaamat ja veren pirskottamat, silmät suljetut, kulmakarvat, silmäripset ja viikset vasemmalla puolella päätä palaneet. Vääpeli Soroka alkoi hellävaroen tunnustella sormillaan haavoittuneen päätä, tunnusteli kauan ja varovasti ja murahti vihdoin:

Mutta Kmicic ei osoittanut elon merkkiä, ja verta vuoti kovasti hänen kasvoistaan. Sillävälin olivat sepät tuoneet sangollisen vettä ja riepuja. Soroka alkoi pestä varovasti Kmicicin kasvoja.

Vihdoin tuli hyytyneen veren alta esiin suuri haava. Kuula oli viiltänyt syvästi vasenta poskea ja katkaissut korvan nipukan. Soroka alkoi tutkia, oliko poskiluu eheä.

Pian hän tuli vakuutetuksi, että se oli eheä, ja hänen rinnastaan kohosi syvä helpotuksen huokaus. Samassa alkoi Kmicic kylmän veden ja kivun vaikutuksesta osoittaa elonmerkkejä; kasvot alkoivat värähtää, rinta kohosi.

Silloin ilmaantui maantien käänteeseen Bilous, yksi niistä kolmesta soturista, jotka olivat lähteneet ajamaan ruhtinasta takaa.

— Kyllä se oli aika noita! Ensimmäisenä saavutti Zawratynski hänet, sillä hänellä oli paras hevonen, ja sitäpaitsi ruhtinas antoi tahallaan hänen lähestyä. Ihan meidän nähden se noita sieppasi miekan Zawratynskin kädestä ja iski sen melkein miehen läpi. Witkowski riensi apuun… Ruhtinas surmasi hänet aivan minun silmieni edessä yhdellä iskulla!… Minun ei tehnyt mieleni odottaa vuoroani… Saattepa nähdä, se palaa vielä tänne!

Sorokan käskystä asettui kaksi miestä maantielle vahtiin siltä varalta, että peloittava ruhtinas palaisi.

Mutta Boguslaw ajoi rauhallisesti Pilwiszkiin siinä varmassa uskossa, ettei Kmicic ollut enää elävien joukossa.

Illan tullen ruhtinas tapasi joukon ratsumiehiä, jotka hänen ylipäällikkönsä Paterson, tultuaan ruhtinaan viipymisestä levottomaksi, oli lähettänyt liikkeelle.

— Ei mitään! — keskeytti ruhtinas. Koetellakseni tätä hevosta ratsastin sillä jonkin matkaa ja seurasin ritaria, kunnes häneltä sitten hevosen ostin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VEDENPAISUMUS I ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.