The Project Gutenberg eBook of Kreetan harha-askel This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Kreetan harha-askel Author: Juho Koskimaa Release date: March 23, 2024 [eBook #73238] Language: Finnish Original publication: Helsinki: Otava Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KREETAN HARHA-ASKEL *** KREETAN HARHA-ASKEL Y.M. KERTOMUKSIA Kirj. Juho Koskimaa Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1922. SISÄLLYS: Järki ja periaate Kreetan harha-askel Carl Eneas Brovallin naiminen Sara-Niilan lapsen kuolema Pororuhtinas kuolee Anselmi Kaarretahon vaivojen loppu Liian myöhään Suurten jokien varsilta Jokihulluutta Kohtaus joella Mikko Puuperä Tiltu Erämaan henkeä Kunnia JÄRKI JA PERIAATE Ulkona on kuuma kesäinen päivä, mutta sisällä, konttorihuoneistossa, on viileää. Kirjoituskoneet naksuttelevat, isojen konttorikirjojen lehdet kahisevat, kun niitä käännellään, kuljetaan varovasti ja melkein varpaillaan, puhelu on asiallista, virallisensekaista ja puoleksi kuiskaavaa. Konttoriaika ei ole leikintekoa varten, täällä pitää tehdä työtä, täältä hallitaan kahtakymmentäkolmea sahanraamia, kymmeniätuhansia vähäpätöisiä ihmiskohtaloita, satoja taloja ja kymmeniätuhansia hehtaareja. Tämä on pääkonttori, täällä istuu pitkä rivi sileäksi kammattuja herroja, joilla on siisti kesäpuku ja sileäksi prässätyt housunlahkeet; jos heillä sattuu olemaan joitakin persoonallisia mielitekoja ja inhimillisiä pyyteitä, niin olla hyvä ja jättää ne kello viideksi, jolloin konttori suljetaan. Äsken kulki herra konttoripäällikkö ja antoi kalankatseensa liidellä yli salin, sitten kulki herra osastopäällikkö kotkankatseineen läpi huonerivin, ja nyt viimeksi meni herra alijohtaja ystävällisille hymyilleen ja nauravine silmineen, jotka eivät olleet näkevinään mitään, mutta näkivät kaikki. Täällä on kumarruksia ja täällä on kohteliaisuutta, sillä täältä ohjataan kohtaloita. Ja kesäinen aurinko paistaa, mutta paahde kykenee vain viileänä ja kaukaisena tunkeutumaan sisään läpi alaslaskettujen uudinten. Mutta mikä siellä nyt romisee sisään. Kolinaa ja meteliä, aivan kuin tulossa olisi joku lakkolaisten lähetystö. Lähinnä istuva konttoristi nostaa hermostuneen kysyvänä päätään, ja yksi juoksupojista rientää opetuksen mukaisesti avaamaan ovea. Tulijat eivät kuitenkaan kuulu mihinkään lakkolaisten lähetystöön, mutta muutenkin se on varsin murheellinen kulkue. Vastaanottajana ja ilmoittajana toimiva konttoristi ei tiedä suhtautuako vai ollako suhtautumatta: mies ja poika saattavat hyvinkin olla kerjäläisiä, mutta eikö miehellä, peijakkaalla, ole pyhäpuvuntapainen yllään. Se on hyvin omituisen ja säälittävän näköinen mies, toisen jalan sijalla on puujalka, itsetehty, valkea, aivan uusi puujalka, ja toisen jalan sijalla on vain tynkä, joka päättyy jonnekin entisen polvensijan yläpuolelle. Hän liikkuu kainalosauvojen varassa, harvennut tukka on liimautunut hikiselle otsalle, kasvot ovat kalpeat ja hermoherkät, ja silmissä on omituinen kiiluva, kyyneleinen katse. Ja poika on niinkuin isänsä ilmeinen säestys, pelokkaan näköinen, laiha, silakalla ja perunoilla ruokittu ilmestys. Hänellä ei ole mitään pyhäpuvuntapaista, ja on kuin hänen vaatteistaan erittyisi se ruoan ja lian sekainen haju, joka vallitsee hänen kodissaan. "Istukaa!" sanoo asiapoika, ja mies istuutuu, mutta poika jää seisomaan, älyttömästi tuijotellen suurilla vaaleanharmailla silmillään ympäri huoneen. Se on merkki siitä, että miehellä on jotakin muuta asiaa kuin pelkkä kerjääminen, ja nyt näkee vastaanottajakonttoristi velvollisuudekseen keskeyttää osoitteidenkirjoittamisensa ja mennä puhuttelemaan. "Onko teillä asiaa?" kysyy hän. "Olisi minulla päätirehtöörille... vähän... tuota", vastaa mies omituisen inisevällä, surkealla äänellä. "Päätirehtöörille... Mistä te sitten olette?" "Tuolta minä olen Kiviluoman sahalta... teidän puulaakin sahoja... Minun nimeni on Jeremias Kähkönen..." "Jaha. Onko teillä suosituskirjettä?" "Ei... Käski se meidän sahan tisputentti vain tulla tänne... Lupasi soittaa edeltäkäsin herra päätirehtöörille... Liekö sitten soittanut..." "Otetaan selvä. Minkälaatuista asiaa teillä on herra päätirehtöörille?" Hikikarpalot miehen otsalla näkyvät entistä selvemmin, ja hänen olemuksensa näyttää vavahtavan. "Minä puhuisin sen kernaammin herra päätirehtöörille itselleen... Sanoi se tisputentti, että vain itselleen päätirehtöörille..." Vastaanottajakonttoristi rypistää otsaansa, kohauttaa olkapäitään ja menee. Sehän on selvää, joku kerjäysjuttu taas: Kiviluoman sahalta, koivet poikki. Muutaman minuutin kuluttua hän tulee takaisin, ja mies, tämä Jeremias Kähkönen, vääntäytyy seisomaan. "Istukaa. Saatte pian puheillepääsyn." Jeremias Kähkönen istuutuu taas ja kokoaa ajatuksiaan. Pitää asettaa sanansa koreasti, sanoa, että on ollut yhdeksäntoista vuotta puulaakin töissä, että näin se nyt on käynyt, ikävä kyllä, molemmat kintut yhdellä kertaa... Ei koskaan ottanut osaa lakkoihin, ja seitsemän lasta... "Herra Kähkönen!" kuuluu ovelta. Kähkös-Jeremias kavahtaisi seisoalleen, jos voisi. Vai herraksi ne oikein, häntä sanotaan ensimmäisen kerran eläessään herraksi. Mutta samalla kutsujakin huomaa erehdyksensä ja käy lähemmäksi. "Kähkönen tekee hyvin ja käy sisälle", sanoo hän ystävällisesti, "herra vuorineuvos odottaa". Se on kaikin puolin ystävällinen ja höyli herra ja saattaa Kähkös-Jeremiaksen ja hänen poikansa korkean, ruskean oven taakse. Vieläpä naputtaakin oveen valmiiksi ja avaa oven. "Menkää sisään nyt", kehoittaa hän, "ja puhukaa lyhyesti ja selvästi". Sitten ovi painuu kiinni hänen takanaan ja hän huomaa kompuroineensa sisään. Kähkös-Jeremias menee hetkeksi sekaisin. Huone on laaja, ja lattiata peittää kesälläkin paksu, pehmeä matto. Uutimet ovat täälläkin alaslasketut, mutta aurinko paistaa veripunaisena niiden lävitse ja ikkunoiden poikkipuiden varjot muodostavat tummia ristejä tummanpunaiselle lattialle. Kookas, harmaja mies istuu pöydän ääressä, ja hänen kynänsä rapisee paperia vasten, hän ei huomaakaan Jeremias Kähkösen tuloa, vaan jatkaa kirjoittamistaan, aivan kuin ei huoneessa olisi ketään muuta. "Istukaa!" kuuluu viimein, mutta kirjoittamista jatkuu. Jeremias Kähkönen ajattelee, että on vähän rohkeata noin ensi käskyllä istuutuakin, mutta seistakaan ei tällä kertaa tahdo jaksaa. On saanut kävellä niin kovin paljon. "Tehkää hyvin ja istuutukaa!" kuuluu toinen kerta, ja nyt Jeremias Kähkönen tunsi kuin hyvän tunnetta ja lämpöä ja istuutui. "Te olette Jeremias Kähkönen", kuului taas. "Joo, Jeremias Kähkönen..." "Kiviluoman sahalta?" "Niin, Kiviluoman sahalta..." Nyt vanha, kookas herra laski pois kynänsä ja kääntyi päin Jeremias Kähköstä. Hänen suuret, lempeät silmänsä tarkastelivat häntä tutkivasti välkkyvien silmälasien takaa, ja kasvoilla kuvastui vilpitön, sydämellinen osanotto. "Ai-ai", sanoi hän pehmeästi ja lämpimästi. "Huonosti, kovin huonostipa teidän on käynyt." Jeremias Kähkönen liikahti tuolillaan: kentiespä asia luonnistuu. Mitä se nyt oli, kuusisataa markkaa. "Raameissa pitää olla varovainen, ehdottomasti varovainen sekä raameissa että sirkkeleissä", jatkoi herra päätirehtööri kipakammin, "ettei satuta itseään tuolla tavoin... No mikäs tämän pikku miehen nimi on?" Poika vie sormen suuhun, mutta isä vastaa hänen puolestaan. "Mattihan se on." "Vai Matti. Ja kuinka vanha hän on?" "Kahdentoista." "Vai kahdentoista. No, pianhan hän kykenee auttamaan isää. Onko Kähkösellä muita lapsia?" "Onhan niitä kuusi muuta, yksi on vanhempi, nelitoistavuotias, se on merkkaajana sahalla... Markka seitsemänkymmentäviisi päivältä..." "Sehän on sentään hauskaa. Vaikka kyllä tämäkin — Mattihan se hänen nimensä oli — kyllä rullapojaksi kelpaisi." "Kyllä minä koetin, mutt’ei se työnjohtaja luvannut huolia." "Miks'ei sitten?" "Liian nuoreksi katsoi." Herra päätirehtööri, vuorineuvos, teki torjuvan liikkeen kädellään: "Ä-äsh, maailman kevein työ..." Sitähän se Kähkös-Jeremiaskin, että maailman kevein työ. Ei sitä kukaan tähänkään mennessä ollut rullilla jäseniään katkonut ja tuskinpa kunnollisesti väsynytkään. Ja herra vuorineuvos on pelkkää alamielisyyttä ja höyliyttä. Vähitellen alkaa Jeremias Kähkösen vallata kodikas, toivorikas mieliala. Sitä olikin saanut koko alkukesän, melkein siitä asti kuin lasareetista pääsi, juosta kaikenlaisten herrojen puheilla, isojen ja pienten, köyhyytensä ja vaivojensa kanssa. Eiköpä tehnyt lopultakin oikein, kun tuli tänne, itse pääherran puheille, eivätköhän mahtane nyt asiat selvetä? Ja eivätköhän mahtane nyt kumijalat, joista tohtori oli puhunut, hellitä, että tästä jollakin tavalla pääsee elämisen alkuun. Ei sitä suotta ole yhdeksäätoista vuotta ollut yhtiön palveluksessa. Huoneessa on nyt vähän aikaa leppeä, sovinnollinen hiljaisuus. Herra vuorineuvos ottaa isosta laatikosta itselleen savukkeen ja tarjoaa Kähkös-Jeremiaksellekin, mutta Kähkös-Jeremias ei ole oppinut tupakoimaan. Asiat näkyvät suoltuvan kuin itsestään. "No", kysyy herra vuorineuvos, vedettyään muutamia savuja, "olisiko Kähkösellä joitakin toivomuksia ja pyyntöjä?" Kähkös-Jeremiaksen täytyy koota ajatuksensa, ennenkuin osaa aloittaa selvityksensä. Tuntuu hiukan ikävältäkin noin höylille miehelle esittää mitään vaatimuksia, mutta toiselta puolen sen tekee vähän niinkuin vapaammin. Ei tarvitse peljätä eikä vavista niinkuin oli luullut. "Kai Kähkönen tietää, että Kähkönen on tapaturmavakuutettu ja saa apurahan joka vuosi?" kysyy herra vuorineuvos vielä. "Joo, kyllähän minä olen jo vähän saanutkin", vastaa Kähkös-Jeremias. "Ja lasareetissa oli kaikki vapaata." "Niinhän se täytyy ollakin, tietysti", hymyilee herra vuorineuvos, kelloaan vilkaisten. "Mitä toivomuksia Kähkösellä sitten olisi?" Asian täytyy lopultakin esille, ja Kähkös-Jeremias alkaa selvittää kurkkuaan. Sisimmässään hän on toivonut, että herra vuorineuvos itse ottaisi asian puheeksi, sillä kai tisputentti on siitä soittanut. On vaikeata istua tässä ja kerjätä, ei ole tarvinnut ennen sitä tehdä, vaikka on puutettakin ollut, mutta kun nyt sattui tämmöinen onnettomuus, että molemmat koivet yhdellä kertaa... Eikä hän nytkään, mutta kun on perhe, muija ja seitsemän lasta... Kähkös-Jeremias tapailee sanoja, ja viimein hän löytää itsensä puhumasta. On ollut puhetta sairaalan lääkärin kanssa, että jos saisi sellaiset kumijalat, jollaisia tohtori kertoi olevan... Se vähän helpottaisi toimeentuloa... Hän osaa nikkarintyötä, sellaista keveämpää, eihän hänestä sahallekaan enää... Ja se kun on se perhekin sellainen kuin on, eikä muita työmiehiä kuin hän... Niin hän ajatteli pyytää, että jos puulaaki tai herra päätirehtööri... tuota, vuorineuvos... että jos herra vuorineuvos hyvinkin armeliaisuudessaan avustaisi... Herra tohtori siellä lasareetissa sanoi, että kuusisataa markkaa, korkeintaan seitsemänsataa... Nyt se on sanottu ja Kähkös-Jeremias tuntee kylmän hien otsallaan ja selässään. Herra vuorineuvos on häntä kuunnellut mitä suurimmalla mielenkiinnolla, korjannut silmälasejaan, sytyttänyt uuden savukkeen ja kuunnellut taas. Eikä hän pitkään aikaan vastaa mitään. "Katsokaa nyt, Kähkönen", sanoo hän sitten lempeästi, "tapahtuman johdosta pidetyssä kuulustelussa ei millään tavalla ilmennyt, että yhtiö tai sen laitteet olisivat olleet Kähkösen onnettomuuteen syynä. Kuulustelupöytäkirjassa sanotaan selvästi, että tapaturman syynä on ilmeinen varomattomuus." Aurinkoinen huone tummeni Kähkös-Jeremiaksen silmissä, mutta hän kokosi malttinsa. Eihän häneltä vielä oltu mitään kielletty. "Saattaa olla varomattomuus", myöntää hän nöyrästi. "En minä sitä itse osaa sanoa. Mutta en minä sen varomattomampi ollut kuin muulloinkaan omasta mielestäni. Sitä kun on työssä, niin sitä hosuu silmät ummessa..." "Jaa-jaa. Mutta varovainen täytyy myöskin olla." Kähkös-Jeremias ei vastaa mitään, mutta mielessään hän myöntää herra vuorineuvoksen huomautuksen oikeaksi: varovainen täytyy olla. Mutta mistä sen arvaa, kun on toista vuosikymmentä seisonut samalla paikalla, millä hetkellä onnettomuus tulee. "Ja toiseksi", jatkaa herra vuorineuvos, "olemme me vakuuttaneet työväkemme tapaturman varalta. Kähkönen tietää, että meillä on tuhansia työmiehiä ja että se siis maksaa paljon rahaa. Vastuu on siis siinä suhteessa siirtynyt tapaturmavakuutusyhtiölle." "Niin, niinhän se voi olla", myöntää Kähkös-Jeremias hiljaisesti. "Mutta kun sitä on yhdeksäntoista vuotta ollut yhtiössä ja siitä toistakymmentä vuotta samalla paikalla... Eikä koskaan lakkoillut eikä rekkuloinut... Niin minä ajattelin, että jos yhtiö armeliaisuudessaan..." "Minä olen kyllä kuullut", keskeytti herra vuorineuvos, "että Kähkönen on ollut hyvä työmies. Mutta Kähkösellä on ollut koko ajan palkka... Niin, paljonko se nyt viimeksi oli?" "Kolme ja seitsemänkymmentäviisi." "Siis kolme ja seitsemänkymmentäviisi...! niin Kähkösen olisi pitänyt muistaa, että paha päivä voi joskus tulla ja säästää..." "Voi hyvä herra inspehtuuri", pääsee Kähkös-Jeremiakselta hätääntyneesti, "ei siitä ole paljon liiennyt säästöön. Perhe on ollut suuri ja hätäpäiviä on tahtonut tuon tuostakin tulla..." "Pitäähän Kähkösen tietää, että perheen laittaminen on itsekunkin oma asia", sanoo herra vuorineuvos totisesti. "Kuinka on, asuuko Kähkönen yhtiön huoneissa?" "En. Kyllä mull' on oma mökki. Se on siellä Sotisaaren maalla." "Onko se ollut Kähkösellä jo kauan aikaa?" "On se ollut velattomana viitisen vuotta." "No niin. Ajatelkaapa, kuinka monta työmiestä on, joilla ei ole omaa mökkiä. Ja kuitenkin Kähkönen väittää, ettei palkka ole ollut riittävä." Kähkös-Jeremias joutui ymmälle, hänen omat sanansa olivat ajaneet hänet umpikujaan. Eikä hän tullut siinä muistaneeksi, kuinka monta ylityötuntia ja unetonta yötä tuo mökki oli tullut maksamaan ja että lapsia oli silloin vähän ja akkakin kulki päivisin työssä. Kai sitä aikaa myöten olisi päässyt paremmille päiville, kun kakaroista olisi tullut työhön pystyviä, vaan kun nyt tuli tämä onnettomuus, tapaturma, mikähän lienee. Mutta vieläkään hänen päähänsä ei pälkähtänyt, että yhtiö lähettäisi hänet kunnan vaivaishoidonesimiehen luo. "Kähkösen täytyy ajatella", puhui herra vuorineuvos, "että yhtiö on tehnyt velvollisuutensa ja että suuren yhtiön, jolla on tuhansia palkkalaisia huollettavanaan, ei sovi eikä se saa poiketa periaatteistaan. Antaa yhdelle etuoikeus olisi suuri vääryys toisia kohtaan. Ymmärtäähän Kähkönen sen?" Kähkös-Jeremias ei myöntänyt eikä kieltänyt. Kainalosauvat kalahtivat, ja hän lysähti kokoon istuimellaan. Pikku poika vetäysi vaistomaisesti lähemmäksi isäänsä, ja hänen suuret silmänsä saivat entistä pelokkaamman ilmeen. Mutta vieläkään hän ei älynnyt, että oli tullut jyrkkä, auttamaton kielto. Kuinka se olisi voinutkaan tulla? Yhdeksäntoista vuotta puulaakissa, ei kertaakaan lakkoillut, perhe odotti siellä kotona, ja matkakin maksoi niin paljon. Vain kuusisataa markkaa, enintään seitsemänsataa... Ja hän oli kotona selittänyt, että kun hän oikein toimittaa sille päätirehtöörille... Vuorineuvos oli ottanut viivottimen ja naputti sillä ajatuksissaan polveansa. "Vaikka minä kuinka ajattelisin", sanoi hän vihdoin melkein kuin itselleen suuttuneena, "niin minä en katso voivani suostua Kähkösen pyyntöön..." Nyt se lopullisesti jymähti niin, että Jeremias Kähkönenkin sen älysi. Hän tunsi huimausta ja häntä vilutti. Tässä se nyt oli ja matkaankin oli mennyt niin ja niin paljon. Eikä hän ajatellut sen enempää, hän katsoi poikaansa, ja poika rupesi auttamaan häntä seisoalleen. "Ei, Kähkönen istuu vielä", ehätti herra vuorineuvos, "eikä Kähkönen saa pahastua siitä, että asiat ovat sellaiset kuin ne ovat. Me emme voi niille mitään, ja elettävähän tässä maailmassa kuitenkin on." Kähkös-Jeremiaksessa syttyi taas pieni toivon kipinä. Herra vuorineuvos rypisti kulmiaan ja mietti. "Kähkösellä on poika Kiviluoman sahalla, — eikö se niin ollut?" kysyi hän muistellen. "Joo", vastasi Kähkös-Jeremias. "Jonka palkka oli markka seitsemänkymmentäviisi?" "Niin." "No", sanoi herra vuorineuvos rohkaisten, "minä pidän huolen siitä, että tämä pikku mies pääsee rullapojaksi ja saa toisen markka seitsemänkymmentäviisi. — Ei se kyllä ole oikein lainmukaista", jatkoi hän vetäen harmajat kulmakarvansa kokoon, "mutta minä teen sen Kähkösen takia". Sitten hän nousi ja taputteli ystävällisesti pikku Matin päätä ja koetteli hänen käsivarsiaan. "Mitä!" nauroi hän, kun Matti ujona koetti piiloutua isänsä taakse. "Vahva mieshän sinä olet, kyllä sinä sen viran kestät. Eikö totta?" "Kyllä kai", vastasi poika ujosti hymyillen. "Niin, ja ansaitset veljesi kanssa yhtä paljon kuin isä terveytensä päivinä. Se on kaunistakin." "Niin, valitettavasti en voi muuta tehdä", jatkoi hän taas Kähkös-Jeremiakseen kääntyen, "Kähkönen saa sen kyllä yksinkertaisen laskennon avulla selville. Yksi edellyttää tuhansia. Mutta ettei Kähkönen tästä matkasta mitään kärsisi, niin annan seitsemänkymmentäviisi markkaa. No niin, Jumalan haltuun nyt, Kähkönen, eikä saa menettää uskoansa elämään..." * * * * * Ja niin Jeremias Kähkönen kompuroi kainalosauvojensa varassa pois. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, niinkuin se paistaa hyvien ja pahojen ylitse, ja kylmänhikisessä kädessään puristi hän seitsemääkymmentäviittä markkaa. Mitään kumijalkoja hän ei kylläkään ollut saanut, mutta olihan hän saanut täysin luotettavan lupauksen siitä, että hänen poikansa pääsee yhtiön rullapojaksi, ja — mikä on vielä enemmän — uskoa elämään ja järkkymättömään oikeuteen. KREETAN HARHA-ASKEL "Tiedätkö sinä, Kreeta, oikein, mitä rakkaus on?" oli se muun muassa kysynyt. Se oli ollut korea poika, puulaakin metsänleimaajia, eikä Kreeta oikein muistanut sen liikanimeäkään. Mutta ristimänimi oli Wilhelmi. Ja kotoisin se oli, mistä lienee, Tornion puolesta. "Niin että tiedätkö sinä, Kreeta, mikä on rakkauden syvin olemus?" Kyllä se poika osasi puhua, ja silmänluonti sillä oli lempeä ja vilkas. Miten lieneekin sellainen näin kauas selkosiin osunut. Mutta rakkauden syvin olemus oli jäänyt Kreetalle ja Kreetalta selvittelemättä. Miksikä suotta kuluttaa lyhyttä aikaa turhuuksiin. Rakkaus, mitä se on? Kaksi ihmistä pitää toisistaan, nukkuvat vierekkäin, halailevat käsin ja jaloin. Siinä se on. Ja menevät naimisiin, jos passaa. Niin se oli ollut Kreetan kohdalla ja niin se on monen muunkin kohdalla: kun pisara elämää sattuu eteen, niin se pisara on juotava. Ei siinä ole aikaa niitä syvimpiä olemuksia mietiskellä. Ja poika oli nätti, ja Kreeta oli turmeltumaton ja terveverinen, ja päivät ja yöt kuluivat kuin lennossa, kunnes poika, Wilhelmi, eräänä päivänä lähti. Reilu poika se oli ollut, ja Kreetalle oli noussut kyynel silmänurkkaan, sillä hän aavisti, ettei se enää hänen tielleen sattuisi. Oli se nimensä ja osoitteensa antanut ja oli se kirjoittanutkin, mutta hän, Kreeta, ei ollut tullut sanoneeksi, ettei hänestä ole kirjoitusta lukemaan eikä viitsi muillakaan luetuttaa. Mihinkäpä hänestä, piiasta. * * * * * "Lupasiko se sinut ottaa?" oli emäntä kysynyt, kun asia oli alkanut hänelle selvitä. Pitkään aikaan ei Kreeta ollut vastannut mitään, vaan kuorinut perunoita ja katsellut ynseästi eteensä. "Ei siinä mistään ottamisista ollut kysymys", oli hän viimein tokaissut. Ja vähän ajan kuluttua: "Eikä se syrjäisille kuulukaan." Silloin emäntä oli kimpautunut. "Joo, mutta meidän pirttiin ei vaan huorilapsia laiteta", oli hän ärjäissyt. "On sitten parasta ottaa toinen piika, kyllä minusta pääsee", oli Kreeta vastannut. "Lutka!" oli emäntä kiljaissut ja rientänyt ulos. Mutta Kreeta oli suhtautunut asiaan tylysti. Kovalle taitaisi Konelovaaralaisille ottaa piian saanti kauas selkosiin, peninkulman päähän muista ihmisistä. Suurilla rahoilla otit, jos sait, mutta mistäpä ensinnäkin otit ne rahat. Kyllä hän kelpaa Konelovaaraan, kun tekee työnsä. Ja mikäpä siinä on, kunhan tästä nyt ensinnäkin päästään sen yli ja sitten kevääseen. * * * * * Näin silloin, vajaat kolme kuukautta sitten, näin silloin vielä. Mutta nyt oli tylyys ja ajallinen korskeus poissa. "Herra Jumala, eikö se ollut niin, että synnin palkka on kuolema!" Kreeta kieriskeli heinikossa Konelovaaran navetanvinnillä, ja taivaan tähdet vilkuttivat hirsien raosta. Talvi alkaa jo painua kevääksi, mutta äärettömät metsät huokailevat, ja Konelovaaran tummat ääriviivat erottautuvat hämärästi taivasta vasten. Navetasta kantautuu ylisille eläinten ja lannan lämmintä hajua sekoittuen heinien lemuun, pihamaa on autio ja pimeä, pirtissä nukutaan, ja vain kytkyitten kolina alhaalta navetasta, eläinten äännähdykset ja heinien kahina kuuluvat Kreetan korviin. Mutta Kreeta ei niitä kuuntele. Päätä pakottaa ja sydänalaa riipaisee ja vihloo kuin tulessa. "Tämä siitä nyt tuli, siitä pitkästä ilosta..." Kreeta puree hampaansa yhteen ja tarrautuu molemmin käsin heiniin. Nuoranpätkä on eksynyt hänen käsistään ja kadonnut jonnekin heinien sekaan. "Huorilapsia! Ei, jumaliste sentään..." Kun poltteet alkoivat, oli hän hiipinyt tänne vakaassa aikomuksessa ottaa itsensä hengiltä. Mitäs yksi tämmöinen Kreeta, huora, maailmassa. Eikähän se tapahdu ensimmäistä eikä viimeistä kertaa: Lompolon Sylvi hyppäsi viimeisillään ollessa järveen, ja hymyssä oli suu ollut, kun pois vedettiin. Ja koskeen meni Hietojan Lissu. Eikö tuo liene piian kunnia saman arvoinen kuin talollisten tytärtenkin. Mitäs siinä: helvetti se on huorintekijällä edessä kuitenkin, sama tuo, tulipa se ennemmin tai myöhemmin. Mutta käsi ei ollut saanut silmukkaa kaulan ympärille. Ensin huoruuden synti, sitten itsemurha: kaksinkertainen kuolemansynti. Ja Kreeta puree entistä tiukemmin isot, terveet hampaansa yhteen, pyyhkii hikeä otsaltaan ja koettaa vaistomaisesti tarttua kiinni ensiksi tulevaan, selvään ajatukseen. "Kuinka tämä nyt tällaiseksi meni... Eri tavalla minä ajattelin sitä vielä kuukausi sitten, viikko sitten, vielä toissa päivänä. Tekee sikiönsä ja on sitten ihminen niinkuin ennenkin..." Mutta Kreetalle on puhuttu Jumalan sanaa, hänelle on puhuttu ajallisesta häpeästä ja helvetin piinasta, ja nyt, tuskan hetkellä, hän näkee ne kaikki edessään. "Portto sinusta tulee kuitenkin, etkä enää kulje ihmisten kirjoissa." "Se on sitten vale, että portto." "Olethan jo kerran langennut." "Sekin on vale, että langennut. Itse annoin, itse tahdoin." "Sinua paatunutta. Ei sinua edes Jumalan sana kirkasta..." Kreeta tuntee nyt todellakin itsensä syntiseksi ja paatuneeksi. Kun se nyt tapahtuisi pian... tappaisi... istuisi sitten linnassa ja jäisi loppuiäkseen etelään, jossa ei tiedettäisi. Ajatus tuntuu helpottavan, ja Kreeta istuu pitkän kotvan paikallaan, odottaen, että pian se nyt tulee. Ja alhaalla kalisevat kytkimet. Mutta mitään ei tule, ja poltteet yltyvät entisestään. Häneen menee vimmattu halu juosta talon taakse metsään ja nääntyä sinne, mutta ei saa vartaloaan oikaistuksi eikä siirretyksi jäseniään. Se olisi kaiken loppu, pääsisihän näkemästä ihmisiä, ja ihmiset hänen häpeäänsä. Siihen loppuisivat sanomiset Kreetasta. Tuskiensa aikana ei Kreeta ole muistanut niiden alkuperäistä aiheuttajaa, mutta nyt hän äkkiä kuin salaman välähdys tulee mieleen. Mutta sekuntiakaan ei hän tunne vihaavansa häntä, Wilhelmiä. Hän näkee hänet edessään lempeänä ja haastelevana, ei houkuttelijana ja viettelijänä. Wilhelmi. "Kahdesti kirjoittanutkin, mutta kun ei tullut sanotuksi, ettei minusta lukijaksi ja vielä vähemmän vastaajaksi..." Korean pojan muistuminen mieleen tyynnyttää taas hetkiseksi sekaantuneet ajatukset. "Wilhelmi... Ei kai se näin olisi tahtonut, vaan näin sen nyt piti käydä. Ja käy aina sellaisten hommien jälkeen." Ja päästyään kunnollisen ajattelemisen alkuun tuntee Kreeta yht’äkkiä mielenvireensä muuttuvan. Entinen kovuus ja tylyys astuu hetkellisen heikkouden sijaan, ja hampaat kirskahtavat yhteen. "Ei kai se ensimmäinen äpärä ole eikä ole viimeinenkään. On ollut hauska, jos on nyt ikävääkin, mutta itsepähän kärsin..." Hampaat puristautuvat vieläkin kiinteämmin yhteen, kasvojen juonteet pingoittuvat, ja kädet vetäytyvät nyrkkiin. "Ei minun luitani sen asian takia kyllä enää poltata. Vaan tekemällä se on tehty, eikä vahingossa... Ehdoin tahdoin... Ja se on herran poika eikä minkään kulkujätkän..." Kipu on taas hetkeksi kokonaan kaikonnut, ja Kreeta nousee seisomaan. Saa tästä mennä ihmisten ilmoille tekemään tehtävänsä, ei siitä sen pahempaa kuitenkaan tule kuin tulee. Sitten hän aikoo mennä tikapuita alas navettaan. Mutta silloin kuuluu ulkoa tassutusta. "Eivätkö ne antaisi penikoidakaan rauhassa!" Hän tuntee huimaavaa suuttumusta: kulkevat vielä yökaudet väijymässä, niinkuin ei päivien haukkuminen riittäisi. "Menkäähän vain, kyllä minä täältä tulen", tiuskaisee hän. Tassutus ei kuitenkaan lakkaa. Nyt tuntuu siltä, kuin raapittaisiin navetanovea, niinkuin hypähdettäisiin ometan ikkunaa vastaan. "Hula, rakki", ajattelee Kreeta ja asettaa silmänsä seinänraon kohdalle. Samassa hän tuntee vihlaisun sydänalassaan ja koko hänen olentonsa jähmettyy, mutta vain hetkeksi. Se ei ollut Hula, vaan susi, kenties sama susi, joka kolme päivää sitten ahdisti Örvelön renkiä. "Susipa se on", toteaa hän koneellisesti ja muistaa, että navetan oven suussa on kirves, jolla hän päivällä on kalkutellut jäätyneitä astioita. Mutta poltteet yltyvät, eikä Kreeta enää huoli ajatella ja aprikoida: selvä on asia muutenkin. Hän astuu varovaisesti tikapuita alas, ottaa kirveen ja raoittaa varovaisesti navetan ovea. Silloin, lämmön ja hajun uhotessa pihamaalle, peto tekee hyökkäyksensä. Mutta kuuluu vain särähtävä lyönti, ulvahdus, ulina ja sitten se kaatuu, tehtyään syrjähyppäyksen vasempaan. Ja siihen kaatuu myöskin Kreeta ja siihen hän synnytti. * * * * * Seuraavalla viikolla alkavat Konelovaarassa kinkerit, — saavat kinkerikuntalaiset kerran vaivautua Konelovaarallekin. Saapas nähdä, mitä pappi sanoo, kun Kreeta muksunsa kanssa pannaan talon ainoaan kamariin, ettei ihmisillä sitten ole mitään jälkipuheita. Ja mitä muuten sanoo Kreetan asiasta. "Minne me papin oikein panemme nukkumaan?" tuskittelee emäntä. "Pitänee nostaa Kreeta pirttiin, jos pappi käskee", vastaa isäntä. "Ja sinne tuo joutaa jäädäkin." Mutta pappi keskustelee Kreetan kanssa pitkään, lempeästi ja laatutuumaisesti. "Eikö Kreeta tiennyt, että se on suuri synti?" kysyy hän. Kreeta ei vastaa mitään, ja pappi käsittää sen myöntymiseksi. "Ja syntiä seuraa katkera katumus ja tunnonvaiva", jatkaa pappi. "Katuuko Kreeta?" Silloin Kreeta puhuu. "En", vastaa hän hampaittensa raosta. Pappi ei vielä suutu. Hän kohottaa vain kulmakarvojaan ja katsoo pitkään ja säälivästi Kreetaa. "Kyllä sinun pitäisi katua", sanoo hän vihdoin, "eikä paaduttaa sydäntäsi. Miks'et sinä voi katua?" Kreeta vaikenee, ja pappi uudistaa kysymyksensä hiljaa ja lempeästi. "Ajattele, Kreeta hyvä, iankaikkisuutta ja tunnusta syntisi ajallisuudessa." Kreetan suupielet vavahtavat, ja hän kääntää päänsä poispäin salatakseen kyyneleensä. "En minä voi, pastori", vastaa hän katkonaisesti. "Ei se ollut sellaista..." Nyt pastorin kulmat rypistyvät. Kyllä hän tietää, millaista haureus on, mutta tietää myöskin, ettei synnintuntoa voida paatuneeseen sydämeen ajamalla ajaa. Ja hän hillitsee itsensä. Pitkän aikaa on huoneessa hiljaista, lapsi vain äännähtelee naisen vieressä, ja kinkeriväen puheensorina kuuluu tuvasta. "Onko Kreeta kuullut hänestä sen jälkeen kuin... kuin teitte syntiä?" kysyy pappi vihdoin. "On se kaksi kertaa kirjoittanut." "Voiko Kreeta sanoa, mitä hän kirjoitti?" "Kun en minä osaa kirjoitusta lukea." "Eikö Kreeta ole muilla luetuttanut?" "En. Mitäpä siinä syrjäisillä." Pappi miettii hetken, sillä asia tuntuu kovin kummalliselta. "No mistä Kreeta ensinnäkään tietää, että kirjeet ovatkaan häneltä?" "Kyllä minä sen tunnen. Eikä minulle kukaan muu kirjoittaisikaan." "Eikö Kreeta voisi antaa minun lukea niitä?" kysyy pappi taas kotvan mietittyään. Kreeta näyttää vaipuvan ajatuksiinsa. Viimein hän osoittaa seinällä riippuvaa hamettaan. "Kirstun avain on tuolla taskussa ja kirstu on pirtissä", sanoo hän. "Ne kirjeet ovat siellä pohjimmaisina, paperin alla." Pappi poistuu, mutta tulee pian takaisin. "Pitkiähän se osaakin", mutisee hän, otettuaan kirjeet esille. "Luenko minä nämä Kreetalle?" "Mitäpä minulle... Pastori lukee vain itsekseen ja sanoo minulle, jos niissä on jotakin asiallista..." Ja pappi alkaa itsekseen lukea. Kuta pitemmälle hän pääsee, sitä enemmän hänen kasvojensa muoto muuttuu, ja kun hän aloittaa toista kirjettä, niin hän huokaisee. Viimein hän kääntyy Kreetaan päin. "Hän vannottaa sinua ilmoittamaan, jos jotakin tulee", puhuu hän, "hän sanoo rakastavansa sinua ja tahtoo naida sinut. Mutta sinä et ole vastannut mitään." Kreetan ääni värähtää. "Enhän minä ole osannut", vastaa hän. "Mutta nyt me vastaamme", sanoo pappi reippaasti. Kreeta kääntää päänsä taas poispäin, mutta pappi huomaa, kuinka hänen hartiansa alkavat nytkähdellä. Ja viimein hän purskahtaa suureen, voittavaan itkuun. Papinkin silmät kostuvat, ja hän koettaa tyynnyttää Kreetaa. "Äläpäs nyt, lapsi hyvä, itke, vaan miettikäämme mitä vastaamme. Hyvä mies hän näkyy kaikesta päättäen olevan." Mutta Kreeta jatkaa nyyhkimistään ja puuskuttamistaan. "Ei siitä mitään tule, pastori hyvä", sanoo hän itkunsa lomassa. "Eihän se mitenkään käy, että minä hänen taakakseen..." "Mutta lapsi, Kreeta, lapsi..." "Kyllä me toimeen tulemme, kun alkuun päästään... Parempi, että hän on siellä ja minä täällä. Kylläpä sitten ehtii omansa nähdä, jos joskus kohdalle sattuu..." CARL ENEAS BROVALLIN NAIMINEN Muutamana yönä metsänhoitaja, filosofianmaisteri Carl Eneas Brovall heräsi hiukan epämieluisaan tunnelmaan. Hän oli nähnyt unta, että hän oli kuollut ja joutunut tietysti helvetin vaivaan ja kuumuuteen. Karaistakseen luontoaan pyysi metsänhoitaja Brovall, että herra piru olisi hyvä ja toisi hänelle lasillisen kylmää vettä, mutta piru toi hänelle, ystävällisesti hymyillen, lasillisen puhdasta spriitä ja käski nauttimaan terveydekseen. Ja siihen metsäherra Brovall heräsi. Hänen päänsä oli raskas ja hänen ruumiinsa hiukan turtunut, mutta pian hän sai kiinni selvistä ajatuksista. Jaha, vai tässä sitä taas oltiin. Hän oli herännyt helvetti-tunteeseen ja siihen tunteeseen, että nyt on talvi ja pimeys, että ulkohuoneiden ovet repsottavat tuulessa ja että puustellinpihan lumeenluodut käytävät ovat yöllä hangettuneet, että autius lepää yli valkoisten aapain ja että ikkunasta erottautuvat epäselvästi aamunkoittoa vastaan tunturin ääriviivat. Mutta nyt ei ollutkaan talvi. Auringon heijastus tunkeutui vaaleanpunaisena läpi alaslasketun rullauutimen ja muodosteli kuvioita vastapäiselle seinälle, ilmassa oli lämpöä, ja lommollaan olevat seinäpaperit näyttivät entistä savuttuneemmilta ja tummemmilta kirkkaassa valaistuksessa. Eikö hän ollut joskus pannut merkille, että kun on heräävinään talveen, autiuteen ja helvettiin ja herääkin kesään, niin, eikö hän vuosien kuluessa ollutkin pannut merkille, että se tietää jotakin erinomaista onnea. Niin, onnea juuri, sillä miksipä ei uskoisi onneen ja sen enteisiin ja tunnustähtiin, vallankin kun on itse, vuosien kuluessa, pannut merkille, kokenut ja tehnyt havaintoja. Onhan selvää, että vaistot käyvät yksinäisyydessä herkemmiksi ja näkemiskyky suuremmaksi, lähenee jollakin tavalla luonnonihmistä. Ei silti tarvitse olla millään tavalla taikauskoinen. Kello osoitti kuutta, joten ei enää mikään yö ollutkaan. Metsänhoitaja Brovall pisti jalkansa tohveleihin, nosti rullauutimet ja kallisti itselleen asiaankuuluvan aamuryypyn. Ohoh sentään, nyt on kesä ja auringonpaistetta, ei mitään pimeyttä, kulkustenkilinää ja helvetillisyyttä, nyt on kesä ja ensi viikolla mennään Arajärven vartiopiiriin leimaamaan. "Amanda!" huusi hän sitten kajahtavalla äänellä. Minuutin kuluttua lensi ovi selälleen, ja emännöitsijän pyylevä olemus täytti oviaukon. "Mitä te nyt taas keskellä yötä kiljutte", sanoi emännöitsijä, "herätätte suotta herra ylihosmestarin". Metsänhoitaja Brovall havahtui; ylimetsänhoitaja Gyllenmarck oli eilen saapunut tarkastukselle ja nukkui viereisessä huoneessa. "Kuulepas, Amanda!" kuiskasi hän terävästi. "Paroni Gyllenmarck saattaa yhtä hyvin kuulla, millaista puhetapaa sinä käytät herraasi ja isäntääsi kohtaan. Mene nyt ja hae kahvia." Manta — virallisessa puhuttelussa ja vieraiden kuullessa: Amanda — nytkäytti niskojaan ja meni. Tiedä häntä, kuusitoista vuotta jo herraa passannut eikä sen oikkuihin sittenkään osannut tottua. Mutta metsänhoitaja Brovall alkoi vähitellen pukeutua ja kallisti itselleen toisen, entistä tukevamman aamunaukun. Vai niin, vai Gyllenmarck, tarkastusmatka, sen hän oli kokonaan yön kuluessa unohtanut. Mutta olkoon: taidettiinhan sitä eilisillan kuluessa parlamentteerata toista jos toistakin; hän, Brovall, oli tullut ottaneeksi aiheettoman paljon, kun paroni Gyllenmarck sen sijaan ei nauttinut juuri lainkaan. Sitä unohtaa niin pian isännän velvollisuudet, kun saa jonkun ihmisen luoksensa. Eikähän sitä metsittyneeltä saa kovin paljon vaatiakaan. Sen veli Gyllenmarck ymmärtää paremmin kuin kukaan muu. Kaikesta huolimatta tunsi Brovall kuitenkin epämääräistä levottomuutta ja otti kolmannen, molempia edellisiä muhkeamman naukun. Se yöllinen unikin: hän pyytää kauniisti ja kohteliaasti lasin vettä ja hänelle tuodaan lasillinen spriitä. "Olkaa hyvä!" Mutta uni voi hipoa totuuden ja todellisuuden rajoja, jonakin päivänä hän kupsahtaa puustellissa sängyn loukkoon tai kerta kaikkiaan metsään, petäjän juurelle, ilman omaisia, ilman ystäviä. Terve silloin kanssasi, Carl Eneas Brovall, terve nyt vain, — ja sielu mereen. Metsänhoitaja Brovall tunsi itsensä totiseksi ja häntä melkein värisytti. Viime vuosina hän oli tarpeettoman usein ajatellut näitä asioita: eihän hän sentään ollut kuin neljänkymmenenkahdeksan. Ennättipä niiden kanssa vielä, ennätti tulla vaikka uskovaiseksi. Ajatuksissaan hän otti neljännen ryypyn. Samassa Manta toi kahvia. "Älkää nyt itseänne liian täyteen tintatko", sanoi hän, "ennenkuin herra ylihosmestari herää". "Älä sekaannu minun asioihini!" tokaisi metsänhoitaja Brovall äreästi. "En kai minä muuten... Varjelkoon! Itsenne takia minä vain." "Tiehesi!" tiuskaisi metsänhoitaja Brovall. Manta meni, mutisten mennessään jotakin siihen tapaan, että "pääsee kai tästä", ja metsänhoitaja Brovall kaatoi itselleen viidennen naukun. Ruokasalissa, jossa ylimetsänhoitaja Gyllenmarck nukkui, kuului kello lyövän seitsemää. Vähitellen saavat metsänhoitaja Brovallin ajatukset siivet. Se on tunnettu ja koettu asia. Aamuryypyt: maailma näyttää valoisalta ja sovinnolliselta, ajatuskoneisto toimii, ja joskus tuntee tulevansa melkein toimintatarmoiseksi. Eikä mitään kohmeloa ja ikävää jälkitunnelmaa, vain yksinkertainen, melkein huomaamaton siirtyminen "tavalliseen päiväjärjestykseen", selvään olotilaan. Iltaryypyt sitävastoin: filosofeeraamista, muistelemista, tilaisuuden tullen riidanhalua. Ja murheelliset aamuyöt. Silloin paroni Gyllenmarck raoittaa ovea. "Hyvää huomenta", sanoo hän. "Sinä olet aamunvirkku, sinä." "Tule sisään vain!" vastaa metsänhoitaja Brovall iloisesti. "Ja aamunaukkusi sinä myöskin näyt jo ehtineen ottaa", jatkoi paroni Gyllenmarck. "No niin, voithan kaataa minullekin lasin, ei enempää. Hyvää huomenta!" "Huomenta!" Metsänhoitaja Brovall joi melkein kunnioituksella lasinsa pohjaan. "Se on käynyt minulle melkein tavaksi, tuo aamutuikku", sanoi hän sitten. "Se antaa vähän niinkuin schwungia koko päiväksi." "Sen tavan minä, veli hyvä, kyllä tunnen, paremmin kuin luuletkaan. Siinä on vain se pieni vika, että sillä pettää itseään ja että siitä on vaikea luopua. Minulla se kyllä kävi melkein itsestään." "Niin, sinulla kai olivat omat, erikoiset olosuhteesi", myönsi metsänhoitaja Brovall hiljaisesti. "Mutta", jatkoi hän hetken kuluttua ikäänkuin reipastuneena, "on se parempi kuin selvänä ja kylmänä katsella koko tätä viheliäisyyttä". "Niinhän sinä illalla vakuutit", naurahti paroni Gyllenmarck, "ja minä puolestani olen esteellinen sanomaan sinne taikka tänne. Ei, nyt minä menen lopullisesti pukeutumaan..." Metsänhoitaja Brovall jäi yksin. Gyllenmarckin lyhyt pistäytyminen oli hiukan häirinnyt hänen ajatuksiaan ja hänen mielikuviaan, mutta hän saavutti ne jälleen. Ja mikäpä ne oli saavuttaissa: ne tulivat kutsuttuina tai kutsumattomina joka ainoa päivä, ne olivat kasvaneet kiinni hänen olemukseensa ja seurasivat häntä kuin osa hänestä itsestään. Herra Jumala, oliko järkeä siinä, että hän, maisteri Carl Eneas Brovall, tuli hyljätyksi jonkun luutnantin, biljaardisankarin, takia. Mutta maailman kylmyys on sellainen, sälli voi jollakin näkyväisellä ja näkymättömällä ominaisuudellaan viedä aarteen, joka on tarkoitettu prinssille. Ja, lopuksi, eiköhän ole mahtanut Sigrid katua, hänkin. Tähän metsänhoitaja Brovall päätti järjelliset mietteensä ja antoi vallan mielikuvilleen. Sitten hän kallisti itselleen lasin, joi ja ähkäisi kuin vastapainoksi kaikille hempeyksille: "Saakeli!" "Mitä sinä sanot?" kuului viereisestä huoneesta. Metsänhoitaja Brovall säpsähti. "Itsekseni minä vain..." Nyt paroni Gyllenmarck tuli huoneeseen täysin puettuna. "Ja sinä et pääse niistä ajatuksistasi minnekään?" kysyi hän, mutta vastasi itse omaan kysymykseensä: "Oikeastaan et voikaan päästä minnekään ajatuksista ja mielikuvista, joita kolmatta vuosikymmentä olet viljellyt." "Viime yönä näin unta, että olin kuollut ja olin helvetissä, luonnollisesti", virkkoi metsänhoitaja Brovall. "Mutta kun heräsin, oli vihreyttä, kesää ja auringonpaistetta: Uskotko sinä enteisiin, Constantin? Helvetti-unet kesällä merkitsevät minulle hyvää." Paroni Gyllenmarck kohautti olkapäitänsä eikä vastannut mitään. "Luuletko", kysyi metsäherra Brovall epäluuloisesti, "luuletko, että olen humalassa?" "En", vastasi paroni Gyllenmarck kylmästi. "Voit täyttää minunkin lasini." "Ei sinun tarvitse minulle seuraa pitää, jos se on vastoin periaatteitasi", sanoi Brovall uhkamielisesti. "Ei, veljeni, minä tulen helkkarin hyvin yksinkin toimeen lasini kanssa." "Terveydeksesi!" Paroni Gyllenmarckin totinen, selittämätön katse harhailee pitkin huoneen seiniä; metsäherra Brovall huojuskelee hiljaa ja tuskin huomattavasti tuolissaan. Paroni Gyllenmarck tietää, ettei toisen, tuon vastapäätä istuvan toverin, ajatus- ja mielikuvamaailmaa mikään tule muuttamaan ja että hän tulee pitämään sen hautaan asti. Ja hän tuntee tarvetta sanoa sen hänelle, osoittaa sen käsin tunnettavan ja silminnähtävän erotuksen, minkä aika on tuonut nuoruuden, runon, ja nykyisyyden, toden, välille, mutta nyt, niinkuin niin monasti ennenkin, häneltä puuttuu sanoja. Ja mitäpä hänellä oikeastaan on Brovallin asioiden, jotka mielikuvitus on koristanut ja aika vain vahvistanut, — mitäpä hänellä on Brovallin asioiden kanssa tekemistä. Aika kuluu vaiti ollessa; kello lyö kahdeksaa. Kun Manta tuo postin, tuntuu se kevennykseltä. "Kas vain, sanomalehtiä!" sanoo paroni Gyllenmarck. "Kun posti tulee vain kerran viikossa, tulee niitä kerrallaan niin hiivatinmoinen pakka", selittää metsänhoitaja Brovall. "Aivan niin!" "Saahan noita katsella aamiaista odotellessa." Ja taas tulee huoneeseen hiljaisuus, nyt kuitenkin erivivahduksinen kuin äskeinen. Vain lehdet kahisevat lukijainsa käsissä. Äkkiä metsänhoitaja Brovall hypähtää pystyyn, ja värit hänen kasvoillaan ovat vaihtuneet. Hän kaataa itselleen lasillisen, tyhjentää sen yhdessä hengenvedossa ja istuutuu uudelleen. "No?" kysyy paroni Gyllenmarck. Mutta Brovall ei vastaa. Lehti vapisee hänen kädessään, ja katse viipyy yhdessä ainoassa kohdassa. "Mitä nyt?" toistaa paroni Gyllenmarck hämmästyneenä. Silloin metsänhoitaja Brovall työntää hänelle lehden ja osoittaa muuatta kuolinilmoitusta. "Siinä se on", sanoo hän ääni vavisten. "Se on hän." "Kuule, mitä sinä oikein tarkoitat?" "Mutta, Herran nimessä, etkö osaa lukea?" "Niin, niin, katsotaanpas nyt: Täten ilmoitetaan, että ylimääräinen kielenkääntäjä, luutnantti Gustaf Friberg kuoli... Tätäkö sinä tarkoitat?" "Sitä juuri. Se on hänen miehensä." Paroni Gyllenmarck luki ilmoituksen tarkkaavaisesti loppuun. "Minulle ja kolmelle lapselle." "Niin, siinä se oli", lopetti Brovall. "Niin, hm..." Metsänhoitaja Brovall ei voinut enää istua. Hän nousi ja alkoi kävellä edestakaisin, otsa rypyssä ja kädet selän takana. "Nyt menen minä!" sanoi hän pitkän ajan kuluttua painavasti. Paroni Gyllenmarck ei vastannut, hän ymmärsi toisen ajatukset, mutta ymmärsi myöskin, että tämä nyt oli vuosikymmenien ajatusten purkaus. "Älä rakenna hiedalle", lausui hän vihdoin. "Muista, ettei hän enää ole sama kuin ennen." "Minä kyllä muistan sen." "Että manalle mennyt kieltämättä on häneen jotakin jättänyt. Ajattele, kahdenkymmenen vuoden yhteiselämä, kolme lasta, — kuinka monta lienee kuollut. Raa'asti sanoen tapahtuu, että menet hakemaan jotakin, jota kerran nuoruudessasi rakastit, ja löydät raunion, jonka toinen on jättänyt jälkeensä..." Metsänhoitaja Brovall löi nyrkkinsä pöytään. "Perkele sentään!" tuli hänen huuliltaan. Mutta hetken kuluttua olivat hänen kasvonsa rauhalliset ja hänen äänenpainonsa lempeä ja surunvoittoinen. "Ajattelepas sentään, Constantin Gyllenmarck", sanoi hän, "ajattelepas sentään, että minä kolmattakymmentä vuotta uskollisesti olen häntä ajatellut." "Mutta hän ei näy ajatelleen sinua yhtä uskollisesti. Voitko sanoa, muistaako hän enää vaatimatonta olemassaoloasikaan?" "Muistaa kyllä, Gyllenmarck, ole varma siitä." "Ja jos hän sinut ottaa vastaan, niinkuin oletat, voi se tapahtua siksi, että hän ja hänen perheensä tarvitsevat huoltajan. Kielenkääntäjillä ja lakkautuspalkalla olevilla luutnanteilla ei ole niinkään loistavat mahdollisuudet." "Ooh, Gyllenmarck, sekin osa, sekin osa riittää minulle kirkkaan hyvästi." Paroni Gyllenmarck puraisi huultaan: kaikki yritykset vaikuttaa tuon miehen ajatusmaailmaan ja mielikuviin olivat tuloksettomat. Niin, todellakin, eihän hän ollut suotta niitä vuosikymmeniä kasvattanut ja viljellyt. "Amanda!" huusi metsänhoitaja Brovall, ja emännöitsijä tuli ovelle. "Amanda menee kievariin sanomaan, että laittavat minulle hevosen kahdeksitoista. Ja sitten Amanda säälii hiukan kokoon tavaroitani." "Mutta..." aloitti Manta hämmästyneenä. "Ei viisastella nyt, vaan mennään", keskeytti Brovall jyrkästi. Metsänhoitaja Brovallin äkilliset käytännölliset toimenpiteet hämmästyttävät paroni Gyllenmarckia, mutta eivät saa häntä suunniltaan. "Et suinkaan sinä voi hoitoaluettasi noin jättää, ilman muuta", sanoo hän. "Minä uskon, että asia on sinun veljellisellä avullasi järjestettävissä", vastaa Brovall kerkeästi ja toimellisesti. Gyllenmarck katseli häntä pitkään ja tutkivasti: mieheen oli äkkiä tullut jotakin nuorekasta ja joustavaa, joka ei johtunut pienestä humalasta. "Mutta pitäähän lesken saada pitää lainmukainen surukautensa", väitti hän kuitenkin kuivasti. "Ymmärrät itsekin, ettei sinun äkillinen ilmestymisesi vaikuta erikoisen tahdikkaalta. — Minä en väitä", jatkoi hän hiukan vaivautuneesti, "että se hänessä herättäisi turhia luuloja, ei tietystikään, mutta..." "Kuule, veli Gyllenmarck", keskeytti Brovall hänet, "tällä kaikella sinä et horjuta minua vähääkään. Minä olen yli kahdenkymmenen vuoden joka päivä ajatellut häntä, ja sen pitäisi riittää..." Eikä paroni Gyllenmarck enää vastustellut. Hän ymmärsi tai koetti ymmärtää. Kentiespä Brovall matkan varrella huomaa, ettei ole mikään nuorukainen, ja palaa takaisin. Mutta ellei huomaa, niin minkäpä ihminen oikeastaan voi patoutuneille ajatuksilleen, joita ympäristö ei ole kyennyt kuluttamaan pois; voihan olla, että hän oppii ajattelemaan ja toimimaan yksipuolisesti. Ja lopuksi: menköön vain, kenties hän oli nähnyt unta niin kauan aikaa, että oli hyvä aika herätä. "Herran nimessä", sanoi paroni Gyllenmarck, "jos sillä tavalla ajattelet, niin minunkaan mielestäni ei ole muuta kuin kohtuullista, että suoriudut matkaan". Ja niin lähti metsänhoitaja, maisteri Brovall, huonokulkuisilla kyytihevosilla koluamaan etelää kohti. Ei hän huomannut sitä, että hän oli vanha ja juoppo, ei hän huomannut sitä, että hänen vaatteensa olivat vanhanaikaiset ja hänen juhlapukunsa kiiltävä ja kulunut, — eihän hän ollut sitä vuosikausiin nähnytkään, — eikä hän osannut muistella vanhanpojanpuustellinsa puutteellisuuksia. Ei hän nyt riidellyt ylikyytimaksuista eikä haukkunut kievarinemännille huoneitten siivottomuudesta, vaan hän ajeli yöt päivät eteenpäin kuin unissaan ja makseli kyytipojille runsaat juomarahat, jotta nämä ajaisivat nopeammin. "Mikähän meidän hosmestariin on mennyt", sanoivat ihmiset toisilleen, "ei ollut mies entisellään". "Arvaa sen, vähemmästäkin juomisesta", arvelivat toiset. Vasta rautatieasemalle tultua hän säpsähti. Omien laskujensa mukaan hänen olisi vielä ollut ajettava kolmetoista peninkulmaa eteläänpäin, mutta nyt tulikin rautatie vastaan. Kas, kuinka ennättävätkin niiden kulkuneuvojensa kanssa, ja kas, kun ei tullut tuota tarkemmin ajatelleeksi. Vaikka muistelihan hän selostukset niistä suurista vihkiäisistä ja tiesihän hän sitäpaitsi, mikä on lähin asema. "Mutta sitä käy vähän hajamieliseksi." Ja kyytipoika nauraa tirskutti. * * * * * Niin Carl Eneas Brovall meni, ja syystalvesta hän palasi. Se uusi forstmestarinna oli kuluneen näköinen, hermostunut ja laiha eikä lainkaan salannut kärsimättömyyttään. Mutta maisteri Brovall ei nähnyt eikä huomannut. Häneltä meni koreat rahat puustellin uudelleensisustamiseen, mutta mitä siitä: olihan hänellä rahaa, perittyä ja säästettyä. Häneltä meni yhtä kauniit rahat toisen miehen lasten kouluttamiseen, mutta sehän kuului asiaan. Hän tuli hyvänsävyiseksi, ukkomaiseksi ja kiltiksi, ja ihmiset sanoivat, että hän tylsistyi. Mutta hän ei ollut tylsistynyt, hän oli onnellinen omalla vaatimattomalla tavallaan, olihan hänellä nyt omansa, — "Fenix-lintu", niinkuin paroni Gyllenmarck, ylimetsänhoitaja, sanoi. SARA-NIILAN LAPSEN KUOLEMA Ulkona on helteinen heinäkuun päivä, mutta pirtissä on varjoisaa, joskin tukahduttavan kuumaa. Ovenvieruspöydällä venyy vielä ruoanjätteitä: kalvettu poronluu ja lihamurenoita, leivänkappaleita, puoleksi tyhjennetty viilipunkka. Tyhjä, rievuilla täytetty komssio riippuu kattohirressä, ilmassa on oksennuksen, kosteiden vaatteiden ja ruoan lemua, kärpäset pörräävät ikkunaruuduilla, silloin tällöin katkaisee hiljaisuuden sairaan lapsen valitus tai sääsken ohut surina. — On se ikävää, kun lapsi on sairas. — On, — vastaa Kulkuri hetken kuluttua yksikantaan. Mitäpä hän muuta osaisi sanoa. Hiljaisuus, entistä pitempi. Jos kuolema on helteisenä heinäkuun päivänä tullakseen keskelle paahtavaa, auringonpaisteista erämaata, niin se tulee. Sille ei voi mitään. Kaijalla, lapsen äidillä, on syvät, ruskeat silmät ja säännölliset piirteet. Kulkuri tulee itsestään ajatelleeksi, että jos hän joskus hoitelisi itseään eivätkä jalkaterät olisi sisäänpäin kääntyneet, voisi häntä pitää oikein kauniina. — Onko se jo kauan ollut sairaana? — On se... viikon toista... — Hm. Missä miehet ovat? — Tunturilla. — Jaa, tunturilla. Kulkuri toistaa tietoisesti sanan, aivan kuin hän sanomatta käsittäisi, mitä tekemistä miehillä on tunturilla keskellä heinäkuuta. Hän on vielä nuori ja turmeltumaton, mutta hänellä on kulkijan vaistot: kaikki miehet ovat tunturilla, ja ellei lapsi olisi sairas, niin... Hetkisen hänen mielikuvituksensa luo ja askartelee, mutta äkkiä hän pysähtyy järkkymättömän, edessä olevan tosiseikan eteen, ja hän tuntee, että hänessä jokin aivan kuin sammuu. Kaijalla on kirjava puku ja punavalkoinen hartiahuivi, jota rinnan kohdalta pitää kiinni kullanvärinen solki. Mies, Sara-Niila, on joskus hakenut uutistaloa, nyt hän elää Eerik Eiran, pororuhtinaan, huonemiehenä ja pororenkinä. Sara-Niila on tunturilla, lapsi kotona kuolemaisillaan. Ja minkäpä hän sille voisi, jos kotona olisikin. Tapahtukoon Ibmelin tahto. Sairas lapsi vingahtaa ja antaa äsken juotetun maidon juustona ylen. Kulkurilla itsellään on sisar ja nuorempia veljiä, hän muistaa heidät, hätkähtää ja koettaa olla asiassa mukana. — Annatteko te sille keittämätöntä maitoa? — kysyy hän. — Annamme. Äiti luo pitkän, kysyvän katseen Kulkuriin. — Eiköhän olisi paras keittää ja sitten jäähdyttää. Voisi pysyä paremmin sisällä. Lappalaisäiti näyttää vilkastuvan ja rupeaa tekemään tulta takkaan. — Sinä taidat olla lukenut? — sanoo hän. — Et kai sinä näistä sairausasioista ole lukenut? — En, enkä paljon muutakaan. — Mutta kyllä sinä sentään tiedät niistä enemmän kuin me. Kulkuri ei vastaa mitään. Tuli takassa viriää ja tuo synkäntuntuiseen huoneeseen jonkunlaista eloa. Tunti, toista sitten Kulkuri ajatteli kaikenlaisia muita asioita, vaan ei kuolemaa. Ilma oli polttava ja näytti ikäänkuin väreilevän auringonpaisteessa. Luonto tuntui pysähtyneen, jäkälä kahisi jalkojen alla, vesi joessa virtasi haaleana ja laiskana, sääskien surina oli väsynyttä ja melkein olematonta, tunturien huiput näyttivät ystävällisiltä kirkkaassa kilossa. Helteisenä, hehkuvana heinäkuun päivänä ei ajatella kuolemaa, sillä ajatus pysähtyy ja vain vaistot ovat vireillä. Pororuhtinaan tuvan portailla akat punovat poronjänteitä. Hiki valuu pitkin ruskeita kasvoja, kädet tekevät koneellisesti työtään. Puhe ei nyt luista, kuumuus on ylivoimainen, ja sisällä tuvassa tekee Sara-Kaijan poika, kaksivuotias, kuolemaa. Kuivamassa olevat poronlihat lemuavat ulkohuoneiden katolla. Oli se hyvä, että tuo Kulkuri tuli, lantalainen, herra, mihinpä ne naiset kuoleman kanssa. Kangasaukealle, valkealle jäkälikölle, on sijoittunut kaksi vähäistä tönöä, ja siellä, missä kankaannokka päättyy suohon, nousee savu Marjaanan turvekodasta. Pian se alkaa nousta myöskin lähimmästä tönöstä. Kulkurille pitää keittää kahvia, ei kai se Kaija sairaan lapsen kanssa ... Hyvä että tuli... * * * * * Niinpä niin, kuolema se tulee itsekullekin aikanaan. Kulkuri on jo vajoutunut siihen ajatukseen, että tuo lapsi on ehdottomasti kuoleva, mutta että hänen puolestaan on tehtävä, minkä hän voi, sen estämiseksi. Hän on muutattanut sille puhtaat vaatteet, hän on juonut kahvia ja tuntee itsensä niinkuin talonväkeen kuuluvaksi. Edustaa korkeinta arvovaltaa lappalaiskylässä. — Jos se nyt pääsisi nukkumaan, niin ehkäpä se hiukan voimistuisi... Äidin silmät välähtävät, ja hän katsoo Kulkuria kiitollisesti ja luottavaisesti. Kadja, pororuhtinaan vanhin tytär, on tullut huoneeseen, Kadja, jolla on kapeat kasvot, siniset, levottomat silmät, kauniisti piirtynyt suu ja hennot, kapeat kädet. Kulkurin silmät seuraavat hänen hiljaisia liikkeitään, ja taas hänen aivoissaan välähtää mielikuva siitä, että hänellä, kenties, voisi olla joitakin ennen kokemattomia mahdollisuuksia... Mutta mielikuvat sykehtyvät taas siihen. Tunnotonta ajatellakaan sellaista. Ja epäritarillista. Lapsi parahtaa heikosti, ja äiti rientää sitä hyssyttelemään. Kulkurista näyttävät äidin liikkeet aroilta ja epävarmoilta. Kun oltaisiin jossakin muualla, niin lääkäri olisi jo tehnyt tehtävänsä, lapsi paranisi ja pelko olisi poissa. Mutta viepäs täällä sairas yhdentoista peninkulman päähän lääkärille, kanna ensin neljä sylissäsi ja souda sitten seitsemän. Miks'eivät ne rakenna teitä... Kulkuri nousee ja katsoo ikkunasta ulos, äänetön erämaa tirkistelee vastaan joka taholta. Hohoijaa! — Et suinkaan sinä aio lähteä? — kysyy lapsen äiti pelästyneesti. — Niin, kun minusta vain olisi apua... — Ole nyt sentään. Itse asiassa ei Kulkuri ole aikonutkaan lähteä, mutta hän pelkää näyttää saamattomuuttaan. Minnekkäpä hän sitäpaitsi lähtisi? Hänet viedään maitokamariin ja hänen eteensä kannetaan paistettua poronkieltä, tuoretta leipää ja viilipytty. Niin juuri, vähitellen hän on tullut tärkeäksi, määrääväksi henkilöksi pororuhtinaan talossa. Ovensuuhun kerääntyneet akat katselevat häntä hiljaisella kunnioituksella. — Luuletko sinä, että se paranee? — kysyvät he. — En tiedä, saahan toivoa. — Ibmelistähän se kaikki sentään lopuksi riippuu. — Niinpä, Ibmelistä. Mutta kituvan lapsen hengitys käy yhä hiljaisemmaksi ja valitus vaisummaksi. Äiti on jo valvonut monet päivät ja yöt, hän on ehtinyt turtua, mutta hänen silmiinsä nousevat kyynelet. — Kuolee se, kuolee... — Älä nyt, Kaija, eihän sitä... Akat saavat sen päähänpiston, että viina mahdollisesti auttaa, panee veret liikkeelle. — Onko sinulla viinaa? — Ei. Ihmettelyä. Millainen Kulkuri se on, jolla ei laukussaan ole viinaa. Kaikki herrat pitävät viinaa mukanaan, jos sattuisivat vilustumaan. Vilustunut se on tämä Kaijankin poika. — Missä se heinäkuussa olisi vilustunut, ellei ole vesisateessa pidetty? — Ei ole. Mutta mistä sen tietää, lapsen... Kyllä viina hyvinkin... — Olkaa vaiti. Liian väkevääkin se olisi. Puhelu herkeää vähitellen, lapset seisovat sormi suussa, ja toinen toisensa jälkeen menevät akat tönöihinsä. Kulkuri tulee ajatelleeksi, että jotakin todellakin saisi olla, ellei viinaa, niin jotakin muuta sitten. — Kun te nyt olette syöttäneet sille raakaa maitoakin, — sanoo hän kärsimättömästi. Tiesi, ovatko elukatkaan täysin terveitä... — En minä ymmärtänyt, — vastaa äiti avuttomasti ja kysyy sitten itku kurkussa: — Ei suinkaan se sitä tapa? Kulkuri huomaa varomattomasti koskettaneensa arkaa kohtaa ja näkee velvollisuudekseen lohduttaa. — Ei nyt sentään, — myöntää hän, — vaikka keitetty luonnollisesti olisi ollut parempaa. * * * * * Illansuussa alkaa auringon polte heiketä, ja talon pikku pojat tulevat sisään jokirannasta. Tytär on siistinyt pirtin, takassa räiskyy valkea. Sairaan lapsen tilassa ei ole tapahtunut huomattavaa muutosta, kenties hengitys on vieläkin ohennut ja valitukset käyneet entistäkin hiljaisemmiksi. Kun Kulkuri ohimennen luo siihen katseensa, valtaa hänet tukahduttava säälin tunne ja hän tulee ajatelleeksi, että joku hänen nuoremmista veljistään mahdollisesti samaan aikaan... No, mitäpä heistä, terveitä poikia ne ovat. Ja Kulkuri koettaa näyttää karskilta ja tunteettomalta. Aurinko käy yhä kalpeammaksi, vaikka se näihin aikoihin ei laskeudu lainkaan. Silloin tällöin pistäytyy joku akka pirtissä, mutta menee pois nähtyään, että kaikki on entisellään. Talon pikku pojat käyvät levolle porontaljoille rankisen alle. Silloin se tapahtuu, niin, ettei sitä oikein havaitakaan. Äiti on juuri ruvennut syömään talon tyttären kanssa, hän on, tiesi mistä syystä, virkistynyt ja vapautunut kuoleman ajatuksesta; kenties kaikki lopultakin käy hyvin ja ehkä miehetkin pian tulevat tunturilta. Kulkuri sytyttää savukkeen, ja Kadja, pororuhtinaan tytär, tahtoo myöskin yhden: hän on poroaidalla monasti polttanut paperosseja. — Et kai sinä sentään viinaa ole ryypännyt? — En. Kas vain, keskustellaan aivan maallisia asioita, ja sillävälin on laiha rinta herennyt hengittämästä ja tuoni siepannut omansa. Kulkuri, joka istuu lapsen vieressä, huomaa sen ensiksi, häkeltyy eikä uskalla sanoa mitään. Salavihkaa hän pitää kättään kuolleen suun edessä: ei, hengitystä ei tule, mutta antaa noiden syödä loppuun. Vasta sitten hän sanoo: — Kyllä se nyt on kaikki. Hän sanoo sen hiljaisesti ja lempeästi, aivan kuin maanitellen: se on nyt kaikki, ikävä kyllä, mutta sehän oli toiselta puolen odotettavissakin ja toiselta puolen, niin, parempi on, ettei tarvitse kärsiä ja kitua. Äiti kalpenee ja katsoo häneen suurin, lasittunein silmin, sitten hän parahtaa ja vaipuu tuskalliseen itkuun. Kulkuri tuntee asemansa tuskalliseksi ja noloksi, hän ei ole ennen ollut saapuvilla tämäntapaisessa kohtauksessa. Jotakin tehdäkseen menee hän ja taputtaa äitiä olalle. — Mitäpäs... — sanoo hän, — sehän se kuitenkin joskus tulee meille kaikille. Huoneessa on nyt hetken hiljaisuus, äiti nielee kyyneleitänsä ja koettaa päästä selville ajatuksistaan. — Onko sillä edes silmät kiinni, — kysyy hän äkkiä. — Sulkekaa sen silmät. Ja Kulkuri koettaa painaa yhteen luomet, joiden alta katse on ainaiseksi sammunut. Mitäpä hän voi enempää tehdä? Kuolema on käynyt, sillä hyvä. Mutta häntä odottavat uudet, ennen kokemattomat kokemukset. Alkaa jo olla keskiyö, mutta aurinko paistaa. Tähän vuodenaikaan mennään levolle milloin väsymys tulee, kellon lyönneistä ei pidetä vaaria. Akat tönöistä ovat taas kokoontuneet ovensuuhun, mutta he eivät siunaile eivätkä surkuttele, vaan lohduttelevat. Joku sanoo, että nyt olisi veisattava, ja kaikkien katseet kääntyvät Kulkuriin. Tupakkahyllyllä on raamattu, katkismus ja kaksi vanhanaikaista virsikirjaa. — Veisaa sinä edellä, lannan mies. Mutta nyt ei "lannan mies", Kulkuri, osaa yhtään hautavirttä, ei uudesta eikä myöskään vanhasta virsikirjasta. "Ah autuasta, näin hän pääsi varhain" — se menisi kyllä, mutta kun hän ei kuolemakseenkaan muista säveltä. Tilanne on kieltämättä jonkun verran piinallinen. — Jos minä ensin luen jotakin, — ratkaisee hän. — No niin, lue nyt sitten. Ensiksi. Hän alkaa olla siinä vireessä ja mielentilassa, että hän voisi pitää vaikka pienet seurat. Lukemista kuunnellaan hartaudella, mutta virsi puuttuu. Ah nyt — "Integer vitæ", se sopii. — Minä osaan kyllä virren, mutta se on vierasta kieltä. Ette te voi sitä seurata. — Veisaa vain. Kyllä me kuuntelemme. — No niin sitten. Akat kuuntelevat uteliaisuudensekaisella hartaudella. Joku ei malta olla kuiskailematta toiselle. Mutta Kulkuri veisaa, veisaa sellaisella antaumuksella, että unohtaa olevansa jonkunlainen esiintyjä. — Mitä kieltä se oli? — Latinaa. — Latinaa. Missä sellaista kieltä puhutaan? — Ei sitä enää missään puhuta. — No mutta kuinka sinä osaat sellaista kieltä, jota ei kukaan puhu? — Olen joskus lukenut. — Kirjoista? — Niin. — Mutta kuinka osataan kirjoihin painaa sellaista kieltä, jota ei missään puhuta? Hartaus uhkaa ellei haihtua, niin saada jonkunlaisen sivutunnelman. Kulkuri antaa pitkiä, tyhjentäviä selityksiä, jotka näyttävät ainakin osaksi tyydyttävän. Sairaus on päättynyt kuolemaan, jännitys on lauennut, mieliala on vississä määrin vapautunut. Kuoleehan niitä, varsinkin pieniä lapsia. — Osaisitteko te virren "Autuas, ken sydämensä"? Osataan. Naisten äänet kaikuvat kimeinä ja epävarmoina laakeassa pirtissä. Nyt katsoo Kulkuri kaiken olevan lopussa. Tapaus on kieltämättä ollut surullinen, mutta muuta päätöstä tuskin olisi voinut odottaakaan. Hyvä, että näinkin on päästy ohi. Ja Kulkuri sorvailee mielessään mietelmiä kuolemasta ja kaiken katoamisessa ylimalkaan, hän tuntee itsensä väsyneeksi ja rasittuneeksi ja päättää mennä levolle. Mutta naiset hätääntyvät. Ruumis on pestävä ja sitten se on vietävä pois. Ei kuolleesta ole elävien toveriksi. — Niin kai se on. Alkakaa pestä sitten, minä katselen. Naiset alkavat katsella toinen toistansa, ja vähän aikaa vallitsee epävarma hiljaisuus. Lopuksi he alkavat puhua. Ei heistä ole ruumiin kanssa tekemisiin. Kernaammin he paikkaisivat rannassa olevan turvekodan, jonne ruumis voitaisiin viedä talvikeliin asti. Kulkuri luo katseensa lapsen äitiin ja talon tyttäreen. — Minkäpä se teille tekee, pikkuraukka, — sanoo hän. — Niin, mutta vainaja on sentään aina vainaja, — vastaa yksi eukoista. — Mutta kuka teille sitten pesee ruumiit? — Me haemme jonkun lannan kylistä. Kulkuri alkaa arvata heidän ajatustensa juoksun, mutta hän ei hermostu. Tarkoitus on, että hänen on suoritettava peseminen. Ajatusta ei uskalleta lausua julki, vai pidättäisikö sitä jonkunlainen hienotunteisuus, mutta se siinä kuitenkin on pohjalla. — Te kai tarkoitatte, että minun olisi pestävä tämä pikku vainaja, — sanoo hän vihdoin. Hänen ajatuksiaan ja mielialaansa koetetaan arvailla silmien katseesta. Viimein yksi rohkaisee itsensä, — onhan mies mukavan ja alhaisen näköinen. — Jos sinä vain viitsisit, — lausuu hän epävarmasti, ja toinen lisää kerkeästi: — Kyllä me maksamme, mitä vain tahdot. Vastausta odotetaan jännityksellä, ja Kulkuri, josta tämä kaikki rikkoo tunnelman, alkaa tulla tyytymättömäksi. — Hakekaa vettä ja saippua, — komentaa hän viimein, — ja te muut: menkää paikkaamaan kotaa. Ei tässä vieraitamiehiä tarvita. Äiti on koko ajan istunut kuin kuollut. Kun hän kuulee viimeiset sanat, alkaa hän hiljaa itkeä. — Saanko minä mennä pois? — kysyy hän itkunsa lomassa. — Kyllä minä autan minkä voin, — ehdottaa talon tytär. Pirttiin tulee vähitellen hiljaisuus. Tuli loimuaa takassa, talon tytär alkaa hiljaa ja epävarmasti riisua ruumista. Työ on outoa, eikä hän tahdo uskaltaa oikein suoraan katsoa ruumiiseen. — Et suinkaan sinäkin pelkää? — kysyy Kulkuri. — En, — vastaa puhuteltu, mutta jatkaa tovin kuluttua: — Vaikka kaameahan se on ruumis, pienikin. Kulkuri ei löydä aihetta vastata. Vaatekappale toisensa jälkeen irtautuu, pian on pieni, kangistuva ruumis alastomana. Juuri silloin pistää äiti päänsä oven raosta sisään. — Joko se on riisuttu? — tiedustelee hän. Ja odottamatta vastausta hän ottaa kuolleen vaatteet kainaloonsa, käy vielä vuoteen ääressä ja ottaa hänen vuodevaatteensa ja rientää kuin peläten ulos. — Mitähän se niillä? — ajattelee Kulkuri. Alastoman ruumiin käsitteleminen vaikuttaa häneenkin vastenluontoiselta. Hän tietää, ettei mikään vaara ole uhkaamassa, mutta sittenkin hän pitelee sitä varovaisesti ja kuin itseään varoen. Mutta ulkona kankaalla palaa räiskyvä nuotio. Ja nuotion ääressä seisoo äiti kyyneleet silmissä ja heittää vaatekappaleen toisensa jälkeen tulen omaksi. Joskus hän nähtävästi on kuullut puhuttavan "tartunnasta", nyt se on hänen mielessään kammottavana käsitteenä, ja hän koettaa varjella itseään ja muita niin hyvin kuin voi. Ja sisällä pestään ruumista... * * * * * On siinä kokemuksia yhden päivän osaksi. Aurinko ei laske, uusi päivä on tullut huomaamatta, ja Kulkuri istuu yksin pirtin ikkunan luona ja johdattelee mieleensä päivän tapauksia. Pieni vainaja on talvikeliä odottamassa turvekodassa, kaikki on nyt lopullisesti ohi, on vain odotettava talvea ja käytävä kylältä tilaamassa arkku. Niin, äidillä on vielä jäljellä ilmoittaa miehelleen, kun tämä tulee tunturilta, että kuolema on käynyt. Mutta se on hänen huolensa, Kulkurilta ovat huolet tähän asiaan nähden loppuneet. Toisen rankisen alla nukkuvat lapset rauhallisesti hengittäen, toisen alta kuuluu supatusta ja silloin tällöin tukahdutettu nyyhkytys, äiti ja Kadja, talon tytär. Kulkurille on laitettu vuode maitokamariin, äsken hän oli väsynyt, melkein uupunut, aamun tullen on tunne hävinnyt. Ruumis on turtana, mutta ajatukset kiertelevät sitä vilkkaammin. Mutta vaistot, ne aamulliset, eivät ota palatakseen. On niinkuin olisi suuri pyhäpäivä ja kaiken yli lepäisi äänetön rauha. Miksi hän ylimalkaan oli jäänyt tähän istumaan vai odottaako hän kenties jotakin uutta kokemusta, kolkon totista, mutta ei ilman surullisen humoristista sivumakua. Hän kävelee ovea kohden ja ennättää lattian puoliväliin. Silloin rankisessa liikahtaa. — Menetkö sinä pois? — Kyllä, nukkumaan. Äänetön epätietoisuus. Kulkuri seisoo siinä keskellä permantoa, ja äkkiä hän tuntee melkein toivovansa, että nuo tuolla rankisessa pelkäisivät. — Pelkäättekö te? — kysyy hän. — Kyllä me vähän pelkäämme, — tulee rehellisesti ja avuttomasti. Hm. He luottavat häneen kuin johonkin Isä-Jumalaan. Äskeinen toivomus tuntuu taas käden käänteessä vastenmieliseltä, melkein raa'alta. Hän on näkevinään oman itsensä syrjästäpäin. — Turhaa pelkoa se on, — sanoo hän viimein. — Kyllä hän antaa teidän nukkua rauhassa. Taas hiljaisuus, sitten pientä, kiihkeää supatusta. Kulkuri ottaa pari empivää askelta ovea kohden. — Älä mene. Jälleen supatusta. Viimein tulee melkein rukoilevasti: — Etkö sinä voisi tulla tänne? — Hm... mahtaneeko se oikein sopia. — Emme me tiedä, mutta... No niin. Tilanne on jo itse asiassa selvä. Kulkuri nostaa rankisen reunan taljan alta ja kömpii sisään. Mitäpä hän oikeastaan muutakaan voi. Vilkaisee naisten avoimia silmiä ja heidän säikähtyneitä kasvojaan ja paneutuu sitten pitkäkseen mahdollisimman kauas heistä. Siinä hän makaa, katselee rankisen valkeata kangasta, katsahtaa ohimennen vierustovereitansakin ja miettii. Toinen on nukkunut pitkistä valvomisistaan ja suureen suruunsa, toinen nukkuu niinkuin väsyneen, nuoren ihmislapsen on tapana nukkua. Unissaan hän liikahtaa lähemmäksi Kulkuria, ja Kulkuri vetäytyy loitommaksi, kunnes taljan vierestä tapaa kovan lattian. Hänen mielensä on tällä kertaa vakavassa vireessä, päivällä on ollut monta vaihetta, ja hän miettii ja aprikoi, kuinka monta niitä eilisenkin kohdalle kaiken kaikkiaan on sattunut. PORORUHTINAS KUOLEE Nyt pitäisi surukellojen soida yli lumipeitteisten aapojen, yli tunturien, yli vaarojen ja kiveliöiden, sillä Eerik Nikonpoika, pororuhtinas, on kuolemaisillansa. Vielä hän hengittää, mutta pian, aivan pian, on viikatemies tehnyt tehtävänsä, eivätkä surukellot soi. Kuinka ne voisivatkaan soida, — vasta neljän päivän kuluttua ehtii kuolinsanoma kirkolle. Mikäpäs oikeastaan on Eerik Nikonpojan erota tästä maailmasta ja sen hyörinästä. Ei ole hän koskaan kukkaronsa kurenauhoja kiristänyt tarvitsevan edessä, ei ole hän yösijaa kieltänyt väsyneeltä matkamieheltä, ei ole hän itsetietoisesti vääryyttä tehnyt, ei korkoja kiskonut eikä poroja varastanut, ei myöskään käräjöinyt eikä antanut ahneuden pistää nenäänsä asiallisiin asioihin. Neljättätuhatta poroa tolvaa pitkin maita ja tuntureita, uudistila on perinnöksi lunastettu, ja rahaakin on pankossa, on rahaa kotona kiisussa, on maailmalla, ja povella on rahakiisun avain. Äsken sinne juuri pisti kuutisentuhatta. Kyllä varmaan on elämistä ja olemista. Eerik Nikonpoika, pororuhtinas, on täysissä pukineissaan heittäytynyt pirtin sänkyyn, ja hengitys käy puuskutellen. Ruumis on hiessä, kasvot ovat hiessä, ja kuuma, vapiseva käsi tapailee kaulanauhasta rinnalla riippuvaa rahakiisun avainta. Tallellapa on, tallella, eikä sitä siitä niin vain viedä. Näin sitä voi ihminen, moninaisissa heikko ja puutteellinen, yht’äkkiä joutua kurkistamaan kuolemaa vasten kasvoja. Maanantaina olet vielä täysissä voimissa, toimittelet kirkolla asioitasi ja käyt nimismieheltä nostamassa kruunun kestikievarirahat, torstai-iltana haukot henkeäsi. Vaikka eipä sen puolesta, — pororuhtinas ei lainkaan itse tiedä, että hänen pian on kuoltava. Viime talvena tappoi tauti ihmisiä taloittain ja kyläkunnittain, mutta kas, hänpä säilyi. Ja kummakos säilyessä: viinaa, puhdasta pirtua, aina saatavissa, ja kun entinen loppui, niin tohtori kirjoitti uutta. Se on ainoa lääke sellaista kulkutautia vastaan. Mutta kyllä olikin sen asian takia saanut tehdä viikon kestäviä matkoja kirkolle. Sydän lyö ja takoo niinkuin ei koskaan ennen, ja Eerik Nikonpoika, pororuhtinas, on auttamattomasti päissään. Hän ei tiedä, että hän on viimeisillään, sillä silloin hän ryhtyisi tilintekoon kaikkivoivan Ibmelin kanssa, hän luulee vain, että kolmannen päivän yhtämittainen humala vaikuttaa. Päissään hän toissa aamuna lähti kirkolta ja päissään hän ajeli kotiinsa poiketen tutuissa taloissa välillä. Kuinkapa sellainen mihinkään itsetutkistelemuksiin ja tilintekoon, selkänsä Ibmel sellaiselle kääntäisi, päihtyneelle rukoilijalle. "Kehtaatkin vielä siinä, juomari..." Se on niin heikko, liha, tuohon juomisen syntiin, heikko, vaikka seuroissa on monta kertaa tullut synnintuntoon ja tehnyt katumuksen. Heikko on ihmisen liha. Ja vielä vaikeampi on vastustaa kiusausta, kun kirkonkylän herra tohtori höylisti kirjoittaa pirtua, kun vain yksinkertaisella Lapin miehellä on uskallusta pyytää. Katsoo vain totisesti suurilla silmillään, alkaa kirjoittaa ja sanoo, että "voinhan minä nyt kirjoittaa, ja onhan se hyvä lääkkeeksikin siellä tunturien takana, kunhan te ette vain sitä sitten käyttäisi väärin..." * * * * * Eerik Nikonpoika on siis maanantaista asti ollut nousuhumalassa, jota hän ei ole päästänyt keskeytymään, ajanut kotiinsa ja tunti sitten heittäytynyt kotipirttinsä sänkyyn. Senjälkeen kuin uusi maantie valmistui, on hänen talossaan ollut kestikievari, ja hän tuntee tyydytystä ajatellessaan, että niin monet suuret herrat, sotaherrat, senaattorit, kuvernöörit ja tirehtöörit, hänet tuntevat ja ovat hyvin nukkuneet hänen vieraskamarissaan. On se vain jonkunlainen mies, tämäkin Eerik Nikonpoika, ilman ylpeyden henkeäkin ajatellen. Poroja on, talo on ja on rahaakin, Ibmelin siunaamaa. Kun kerran aika jättää, niin lapset saavat periä... Pororuhtinas huokaisee ja raoittaa silmiänsä. Öljylamppu tuikuttaa katossa, piisissä on valkea ja huone on täynnä keitetyn lihan ja kosteiden säpäkkeiden ja heinän hajua. Ihmiset puuhailevat piisin luona, nuorimmat lapset leikkivät lattialla, matkustajia ei ole kuulunut. Ja mistäpä niitä kuuluisikaan, sotahommien päätyttyä enää harvoin liikuskellaan. Kaikki on niinkuin pitääkin, ja pororuhtinas painaa taas silmänsä umpeen. Sydän lyö ja jo alkaa ahdistaa henkeäkin. Saisihan se tulla unikin, tultava sen kuitenkin on, vaikka herääminen sitten onkin vähän vaikeaa kohmelossa. Ja taas alkaa sydämen lyönti kiihtyä, — ei sitä ylettömästä juomisestakaan mihinkään, rajansa pitää olla sillä niinkuin kaikella muullakin. Pirtissä on hiljaista, ja jokainen puuhaa omia askareitaan, mutta ilmassa on aavistusta siitä, että jotakin on pian tapahtuva Eerik Nikonpojan, pororuhtinaan kohdalla. Sillä tällainen ei pororuhtinas koskaan ole ollut, — ajaa ensin yksitoista peninkulmaa kirkolta ja heittäytyy sitten sanaa puhumatta, kuulumisia kertomatta, vuoteeseensa. Kyllä ennen, kirkolta tullessa, suu kävi. Maria, kotona-oleva tytär, kahdenkolmattavuotias, hämmentää pataa ja heittää salavihkaa silmäyksiä isäänsä. Posket punoittavat, ja ruskeissa silmissä on hehkua, jollakin tavoin on isän levoton sydämenlyönti tarttunut tyttäreen, ja hänestä tuntuu, kuin hän odottaisi jotakin, vaistoaa ja pelkää, mutt’ei rohkene pukea ajatuksiaan sanoiksi. Molemmat rengit jurnuttavat äänettöminä, piippujaan imeskellen, sivupenkeillä. Isäntä, Eerik, on päissään, olisi tuo saanut vähän säästää kotiväellekin. Siinä se nyt sitten makaa, kapitaali, eikä henki tahdo kulkea sen viinanpaljouden takia. "Siin' on keitto, syökää!" sanoo Maria melkein kuin vihamielisesti ja jättää kapustan pataan. Mutta kukaan ei liikahda, toistaiseksi. "Siin' on", toistaa Maria ja menee vieraspuolelle. "Inger-Maarjetta, panes niille astioita pöytään." Pororuhtinaan hengitys käy yhä vaivalloisemmaksi, käsi menee rinnantiestä kiisunavaimeen ja jää sinne. Sitä sitä vain pitää vartioida selvänä jos humalassakin. Syrjäisillä on heikko aavistus siitä, etteivät asiat nyt ole oikein. Siinä istuu Jouni, vanhin poika, ja seuraa isänsä jokaista liikettä, siinä istuu Aslakka, vävy, katsettaan apestaan kääntämättä; vähä väliä kohtaavat langosten katseet toisensa, ilmeettömät, mutta tarkkaavaiset, kovat katseet. Sillä on, pororuhtinaalla, käsi kiisunavaimessa, äsken se pisti sinne entisten lisäksi kuudettatuhatta niitä kievarirahoja. Sitä ei leikillään olla Eerik Nikonpojan vanhin poika eikä vanhimman tyttären mies. Ulkona paukahtelee pakkanen, ja pohjoistaivas alkaa vaihtaa väriä, paukahtelee nurkissa ja paukahtelee metsässä. Olisi jo pian oikeastaan maatamenon aika. "Isä taitaa olla oikein sairas", sanoo viimein Jouni, poika. "Taitaa", vastaa Aslakka. "Mitähän sille oikein osaisi tehdä?" "Emmehän me mitään osaa..." "Niin, mitäpäs... Se on sillä tavalla, että mitäpä me ymmärtäisimme..." "Katso nyt, se avaa suunsa ja haukkoo henkeään. Ei se hyväksi ole, tuo tuollainen..." Ja Jounin, pojan, kiiltävät silmät seuraavat isän pienintäkin liikettä, mutta yhtä paljon ne seuraavat lankoa, Aslakkaa. Mikä senkin nyt juuri tänne lähetti? Aslakka koettaa olla välinpitämättömän näköinen. Sattuipa kerrankin tulemaan hyvään aikaan, Jouni olisi tietenkin ryövännyt koko kiisun sisällön ja sanonut, että "mitäpä meille jäi". Niinpä niin, se on Jounissa korkealle noussut, se ahneuden henki. Pororuhtinas kääntelehtii taljoillaan, hengitys näyttää käyvän raskaasta työstä. Poika ja vävy kurottautuvat istuimillaan: ei suinkaan se nyt lähde. Mutta pororuhtinas ei vielä lähde eikä hän tiedä, että hänen on lainkaan lähdettävä. Huomenna taas nousee, hiukan sairaana, pahantuulisena ja katumuksessa ja synnintunnossa. Se on sellaista, kristityn elämä, lankeemusta, nousua ja yhtämittaista anteeksisaamista. "Kun ei se vain olisi kuolemaksi", sanoo Uula-renki. Ei vävy eikä poika käännä katsettaan makaavasta, eivät käännä muuta kuin mitä toisiaan salavihkaa tarkastelevat. "Ei suinkaan se nyt... kuolemaksi", pääsee molemmilta yht’aikaa. Ja taas vallitsee ummehtuneessa, lemuavassa pirtissä pitkän aikaa odottava hiljaisuus. Vain kattolamppu käryää ja halot rätisevät ja paukahtelevat piisissä. Uula-renki tupruttelee piippuansa ja katselee poikaa ja vävyä. Hän on seurannut Eerik Nikonpoikaa Kaaresuvannosta Suomeen, nähnyt Jouni-pojan varttuvan mieheksi ja myöskin läheltä seurannut Aslakan askeleita. Eipä saanut Eerik Nikonpoika poikaansa ja vävyynsä omaa henkeään, ahneuden hengen heihin kasvatti, kentiespä vasten tahtoansa. Kuta kauemmin Uula-renki heitä katselee, sitä varmemmaksi hänestä käy, ettei kumpikaan heistä surisi isännän kuolemaa, vaan päinvastoin kumpainenkin sitä odottaa, päästäkseen rahakiisuun käsiksi. Joo-joo, pojat, kyllä te kiisun avaimen isännän rinnalta riistäisitte, ellette kalmaa pelkäisi. Ja kun Uula siinä aikansa katselee, niin häntä alkaa suututtaa ja vistottaa. Kehtaavatkin siinä istua ja odottaa toisen kuolemaa. "Tule, Niilo!" sanoo hän puoleksi torkkuvalle toverilleen. "Mihin sitten?" "Hevosia katsomaan." Niilo nousee laiskasti ja lähtee perässä. Äsken, ennen isännän tuloa, hevoset ruokittiin, mutta saattaa Uulalla olla jotakin muuta alla. * * * * * Mariaa ei kuulu takaisin. Ulkona loimuavat revontulet, ja nyt alkaa pororuhtinaalle itselleenkin selvitä, että hän on siirtymässä ajasta iankaikkisuuteen. Se selviää kuin välähdyksenä, hyvin etäisesti ja kuin läpi sumun. Herra Jeesus, ota minut vastaan synteineni kaikkineni, olenhan minä sentään koettanut... Eikä hän enää muista, että hän on ja on kolme päivää ollut auttamattomasti humalassa, hän vain tuntee, että lähtö tästä nyt pian tulee. Puhuakin pitäisi, pojille tuossa, mutta ei käänny kieli eikä liiku sormikaan. Jouni-poika ja Aslakka-vävy seuraavat herkeämättömällä tarkkaavaisuudella vuoteessa makaavan pienintäkin liikettä. "Isä!" sanoo viimein Jouni-poika, mutta isällä liikkuu vain peukalo eikä hän vastaa mitään. "Appi-isä", sanoo Aslakka-vävy, mutt’ei hänkään saa vastausta. "Ei se kuule mitään", toteaa Jouni. "Ei", myöntää Aslakka. Pororuhtinas makaa edelleen värähtämättä, viimein alkaa käsi vaistomaisesti avata peskin kaulantietä ja huulilta tunkeutuu kuin väkisten: "Ahdistaa!" "Sitä ahdistaa", sanoo Jouni. "Niin, mene auttamaan", kehoittaa Aslakka. Mutta Jouni pelkää kuolemaa eikä mene auttamaan. Ei mene Aslakkakaan. Istuvat siinä vain molemmat ja katselevat, katselevat salavihkaa toisiansa ja kuolevaa, mutta kumpikaan ei liikahda paikaltansa. Pororuhtinas liikahtelee ja koettaa kääntyä vuoteellansa. "Nyt!" sanoo Jouni, henkeään pidätellen. "Nyt", toistaa Aslakka kuin kaiku. Mutta se, mitä kumpainenkin odottaa, ei vielä tapahdu. Pororuhtinas näyttää nukkuvan, nukkumaan ovat myöskin menneet nuorimmat lattialta. Ja taas Eerik Nikonpoika liikkuu, mutta tällä kertaa hän liikahtaa viimeisen kerran. Kasvot käyvät veripunaisiksi, silmäluomet avautuvat, ja verestävät silmät katselevat katon lakea, sitten käsi herpautuu ja vaipuu pitkin vuoteen laitaa. "Jeesus Kristus", pusertautuu huulilta. Sitten on kaikki hiljaa, ja hengitys lakkaa kulkemasta. Eerik Nikonpoika, pororuhtinas on kuollut. * * * * * Nuorukaiset istuvat paikallaan oikeastaan käsittämättä, mitä on tapahtunut. Kuolema on käynyt, niinpä niin, käy se kerran meidän kaikkien kohdalla. Ja kuolleet osaavat kurkistella. Mutta viimein Jouni-poika hyökkää esiin. Kädet haparoivat kuolleen kaulassa olevaa nauhaa ja nauhassa olevaa kiisunavainta. Samassa on Aslakka-vävykin pystyssä, silmät pyöreinä ja suu vaahdossa etsii hänkin pientä, rautaista avainta. "Pois kämmenet!" ähkii Jouni-poika. "Älä yhtään luule... laillista perintö-osuuttani", ähkii Aslakka-lanko takaisin. Ja molempien kädet kopeloivat kuolleen kylmenevää, karvaista rintaa, kopeloivat ja etsivät, ja molempien silmät kiiluvat kateutta ja vihaa. "Aäh, sinäkin... Rakkaudesta puhelit, rahaa aioit..." "Älä yhtään... Laillinen perintöosuus, niin sisaresi niinkuin sinunkin..." Kädet, kaksi paria, haparoivat kilvan pitkin kuolleen rintaa, mutta Jouni-poika saa avaimen ja pienen nuoranpätkän. Ja samassa hän on kiisun ääressä ja lennättää kannen auki. Heti on Aslakka-lanko hänen vieressään. "Älä yhtään yritäkään...", läähättää hän. "Tasajako..." "Tasajako! Mikä sinä oikeastaan olet: vävy, jälkeenpäin tunkeutunut..." Jouni-poika kahmii seteleitä kiisusta, ja Aslakka-vävy lohmuaa toiselta puolen nahkakukkaronsa täyteen, tuhatmarkkasia, viisisatasia, satakruunusia. "Näytä!" tiuskaisee Aslak. "Mikä näyttäjä minä olen! Odota pesänkirjoitusta!" Setelit sulloutuivat kummankin kukkaroon, osa leijailee pitkin vetoista lattiata, mutta kummallakaan ei ole aikaa sitä huomaamaan. Siinä he seisovat, vävy ja poika, käsi kummallakin leukunkahvassa, ja silmänräpäyksen näyttää siltä, kuin syntyisi paikalla tiukka ja verinen ottelu. Tavarat kiisusta ovat sinkoilleet ympäri lattiata; siinä on Hangasojalta huuhdottuja kultamurusia, siinä on solkia ja heloja, siinä on myöskin seteleitä siellä ja täällä. Mutta hengitys läähättää, posket hehkuvat, eikä kumpikaan ennätä sitä huomaamaan. Ja kuollut makaa hiljaa vuoteessaan: häntä ei enää maallisuus eikä mikään, mitä siihen kuuluu, liikuta. Niin, kiisu on tyhjä, siinä ovat kievarirahat ja siinä on kaikki muukin rahallinen omaisuus langosten nahkakukkaroissa. Vasta silloin he huomaavat olleensa ryöstämässä, katselevat toisiansa silmiin ja vaikenevat. Samassa Maria astuu pirttiin. "Isä on kuollut", sanoo Jouni oneasti. "Niin, — kuollut hän on", toistaa Aslakka melkein juhlallisesti. Marian silmät välkähtävät. "Maitokamarissa olisi ruokaa", virkkaa hän vain, katseen ollessa kääntyneenä piisiin. Ja kun veli ja sisarenmies ovat menneet, alkaa hän hiljaa nyyhkytellen poimia pitkin lattiata varisseita satakruunusia, rintasolkia ja kultajyväsiä. Pororuhtinas, Eerik Nikonpoika, on kuollut. Nurkat paukahtelevat, paukahtelevan tuntuvat korkeat Nattastunturitkin, lumi narskuu ja vinkuu, ja taivaantulet loimuavat. Viikon kuluttua hänet haudataan ja surukellot soivat. ANSELMI KAARRETAHON VAIVOJEN LOPPU Eipä se Anselmi Kaarretahon elämä parantunut, ei vaikka uskoi, toivoi ja odotti ajalta ihmeitä. Mitäs vielä. Jos hetkeksi helpotti, niin uusi puute jo, ellei juuri tuijottanut vasten silmiä, niin mulkoili ainakin matkan päässä, että koska käydä kiinni. Sitä kun on syntynyt köyhäksi, niin sitä tällaiset eläjät, niinkuin tämä Anselmi Elsanpoika Kaarretahokin, myöskin kuolevat köyhinä. Ja lapset jatkavat kuvailemista, elleivät kuole. Anselmi Kaarretaho ajatteli, että mistäpä sitä, kun on penikasta asti masennettu ja maahan painettu, mistäpä sitä otti sitä yritystä ja riuskuutta edesottamisiin ja meininkeihin, sitä suoraan sanoen pientä hävyttömyyttä, jota rikkaaksi tulemiseen välttämättömästi ja kieltämättömästi vaadittiin. Kun sitä edes suuttuisi ja kimpautuisi, mutta tässä vielä kapinoimaan itseään ja Jumalan sallimusta vastaan, syntikin se olisi, synti ja häpeä. Parasta, kun uskoo ja panee luottamuksensa ylhäällepäin. Jos paranee, niin paranee, ellei parane, niin älä siinä istu ja rähise, vaan rukoile ja usko. Ja Anselmi Kaarretaho oli sekä rukoillut että uskonut. Nyt hän taas, tapansa mukaan, istui penkillä ja hunteeraili ja arssinoi asioita joka kohdalta ja kaikin puolin, hunteeraili, vetäisi välillä henkisavun ja kopahdutti tarpeen tullen piippua penkinlaitaan. Täytyi tässä koettaa olla edes tärkeän ja asiallisen näköinen, noin aivan niinkuin sydäntä painaisi suuri suru ja murhe, ettei akka pääse sanomaan, että siinä sinä taas istut aivan kuin ei muuta murhetta olisikaan. Oli se tuttu tilanne, tämä istuminen ja hunteeraileminen Anselmi Kaarretaholle. Vaan ei nyt passannut mennä ampumaan toisen poroa, niinkuin tässä kerran takavuosina tuli hädän hetkellä tehdyksi, kukaties eivät nyt päästäisikään korvauksella ja pienellä haukkumisella. Se on se herrojen kärsivällisyys sellaista lyhyttä ja itseensä ottavaa. "Vai vielä sinä tässä armon päälle syntiä tekemään." Ei, kyllä tässä taas täytyy jotakin keksiä. Ellei työtä, niin joku koukku tai kommervenkki, jolla rekkuloisi viikon tai pari eteenpäin. Ehkäpä sitten taas joku läpi löytyisi, josta pääsisi pujahtamaan pitemmäksi. Kun joukkokin oli taas lisääntynyt yhdellä. Se oli nyt kolmen viikon vanha ja kitisi ryysyjensä välissä nurkkasängyssä. Sen nimi oli muuten Hesekiel Eljas Anselminpoika, sairaalassa kastettu ja toppakahvit juotu päälle. Niinpä niin, sairaalassa, kunnan sairastuvalla, virallisesti sanoen. Ei käynytkään tällä kertaa se synnyttäminen noin vain, pyörähdyttämällä. Eipäs. Tuli kipua ja tuskaa, valitusta ja suurta poltetta niinkuin ei koskaan ennen. Ei auttanut, oli pitänyt Anselmin juosta kolme neljännespeninkulmaa Mikkolaan pyytämään hevosta, että saisi viedä muijan kirkonkylän sairaalaan, kolmen peninkulman päähän. Olisi edes sattunut kesäksi, niin pianhan tuota olisi veneellä soutaa nytkytellyt, mutta kun juuri talveksi piti sattua, sydäntalveksi. — Antakaa, hyvät ihmiset, hevosta, — oli hän hätäillyt. — Kuolee se kynsiin. Mikkolan Iivari oli pannut piippuun huolettomana miehenä. Kyllä sekin piippuun pano, saakuti, Iivaria vielä helvetissä kärventää ja korventaa. — No mikä se sitten kuolee? — oli hän kysynyt. — Muijapa muija. Synnytystuskissa on niin, että pahaa tekee. Taas Mikkolan Iivari oli imenyt piippuaan. — Ja teillä ei sitten kans tehdä muuta kuin kakaroita, — oli hän viimein tokaissut. — Minkäpäs, kun tulee. Anselmi oli aikonut sanoa, että tekisit itsekin, jos pystyisit, mutta etpä ole yhteentoista aviovuoteen yhtään saanut, heh. Vaan tällä kertaa ei ollut sopinut ärsyttää Iivaria. — Ja sinä sitten tarvitsisit hevosta? — Niin. Eihän sitä sairasta ihmistä jalkaisin... metsässä pian tekisi ja mikäs sitten... Eikäpä sitä kelkallakaan... ei taitaisi kerjetä... — Olisit lähtenyt päivää, paria aikaisemmin. — Ka, mistäpä sen arvaa näin edeltäkäsin. — Olisit vetänyt piirun annakkaan. — Mitäpä niistä piiruista... ja kun ei toisekseen ole annakkaakaan. Vaikka olenhan minä häntä yrittänyt räknäillä. — Joopa-joo. Ne sinunkin rätinkisi. Kyllä tiedetään... Mikkolan Iivari oli katsellut ikkunasta ulos, ja Anselmi oli vavissut. Antaneekohan tuo vai eikö anna. Antaa sen täytyy, eikö se lakikin kuulu sanovan, että tässä tapauksessa ei muuta kuin anna pois hevosesi, jos on. Olihan se muuten mukava ja auttava mies, tämä Mikkolan Iivari, mutta liiaksi lastiksi oli taidettu olla hänellekin. Viimein oli Iivari kuitenkin kääntynyt päin. — Se on nyt niin, että kun on sota, — oli hän sanonut, — ja leipää ei tahdo olla ihmisillekään... Onkos sinulla heiniä? — On, on toki. Vaikka lehmän turvan edestä otan. — No niin sitten. Ruoki myöskin hyvin. Saakeli, jos vähänkään laiminlyöntiä tai ramautumista huomaan, niin luissasi sen tunnet. — Niin, ajattelin sanoa, että kun on tällainen aika, niin saat sinäkin maksaa ajosi. Se olisi kolmekymmentä markkaa. — Niin vain. Hyvä mies olet, mutta minulla kun ei nyt ole rahoja. — Kyllä minä sen arvasin, mutta maksat sitten ensi tilassa. — Maksan, hyvä mies, kyllä minä maksan, kunhan tästä nyt vain... Ja niin oli pakkasen paukahdellessa ajeltu kirkolle, ajeltu niinkuin mitkäkin patruunat. Sattuu se joskus onni köyhällekin, kun oikein lujalle ottaa. Anna siinä vain hevosen juosta hölkyttää ja istu itse heiniin tukkeutuneena hautumassa. * * * * * Siinä istuessaan palauttaa Anselmi mieleensä kaikki ne elämykset ja tuntemukset, mitä oli kokenut kolmipeninkulmaisella ajomatkalla. Ei sitä usein hänen kohdalleen satu, mitä kerran, kaksi elämässä. Kun ei vain akka olisi sattunut olemaan sairas. Kyllä niiden rikkaiden sopii: istu reen perään ja herkeä ajattelemasta maallisia... Siinäpä se, siinä. Mutta sairaalan eteisessä, lysolin lemussa, oli jo tie noussut pystyyn. Ei sitä niin vain kruununtorpparien emäntiä ilmaiseksi. — No eipä ei, — oli Anselmi vastannut jotakin vastatakseen, — vaan eipähän tullut tähän hätään otetuksi massia matkaan. Annappahan olla, kuinka tästä oikein selviytyy. Kruununtorppari, niinkuin mukamasten tämäkin Kaarretaho! Lääni. Petkulan Sakeri, joka oli sairastuvan toimitsija tai mikä inspehtuuri lienee ollut, on kovaa miestä. Viikon päästä sen jälkeen kuin muijasi on päässyt niin maksat. Hae raha vaikka kiven kolosta. Ja taksa on yhdeksän markkaa päivältä, ettäs tiedät... Tähän asti Anselmi mietiskelee verkalleen ja paikoittain nautiskellenkin, mutta nyt hän hiukan vavahtaa ja lyö piippuansa penkin syrjään. Viikon perästä: eikö se ollut tänään! Onpa tosiaankin, mutt'ei suinkaan Petkulan Sakerinkaan tänään, tulipalopakkasella, muutaman sadanseitsemäntoista markan takia. — Mutta, — jatkaa hän hiljaisia mietteitään, — jospa tuo nyt tuleekin, niin eiköpä häntä jotakin sanottavaa keksi. Ei suinkaan sekään nyt purematta mahtane nielaista... Vaikka onkin Petkulan Sakeri... Vaan millä tavalla hän saisi Petkulan Sakerin asettumaan, sitä hän ei ryhdy suunnittelemaan. Se on sitten sen ajan murhe. Nuorin, Hesekiel Eljas, inahtaa nurkkavuoteessa. Anselmi kohottautuu istualtaan, mutta samassa on akka siinä. — Paras, kun annat olla, — sanoo hän. No annetaan toki, annetaan. Anselmi istuutuu jälleen ja alkaa imeä piippuaan. Kalvakaksi ja riutuneeksi on käynyt muijakin, mutta riuska on sentään vielä ja topera. Annahan olla, eikö tuo vielä samaa vertaa pyöräyttäne... Ja saattaa hyvinkin vielä puoli tusinaa pyöräyttää, jos niikseen sattuu. Minkäpäs sille voi! Eivät ne, sellaiset asiat, ole ihmisten eivätkä varsinkaan meikäläisten määrättävissä eivätkä edes harkittavissakaan. Kirkonkylän herra hosmestari, joka oli kristillismielinen ja auttavainen mies, oli kyllä sanonut, että on syntikin, kun tekee niin paljon lapsia, etteivät tule kunnollisesti elätetyksi ja kasvatetuksi. Vai synti. Mutta mitäpä muutakaan nautintoa sitä köyhällä on, sen kuin touhuaa akkansa kanssa. Liekö tuota missään kielletty. Ja kun lapsia tuli, niin tulivat ne. Minkäs teet! — Niin, mutta katsoppas, Anselmi, — oli metsäherra sanonut, — ihmisen pitää pitää lihansa kurissa. Kyllä se on sanottu sanassa. Etkä siitä pääse minnekään, että ryvet lihallisuudessa. Toimeentulo on huono, vaimosi käy surkeaksi ja vielä vihoitat Jumalankin... Se osasi puhua, se hosmestari. Ja hyvähän sitä on puhua, mutta minnekäpä sitä, sanalla sanoen, luontonsa panee... Tähän Anselmi taas pysähtyi. "Pitää pitää lihansa kurissa..." Joopahan joo. Saattoi hyvinkin heittäytyä synniksi, mutta mistäpä hänkään, Anselmi, kaikkea oli hoksannut... Mutta täytyi, täytyi ruveta koettamaan sitä lihan kuritusta... Talvinen päivä painuu pian illaksi. Et huomaakaan: yht’äkkiä on hämärä, samassa pimeä, kuusikko paukahtelee, taivas on tähdissä, ja pohjoisella taivaalla roihuavat revontulet. Takassa loimuaa pystyvalkea, ja se tekee pirtin avaramman, valoisamman ja kodikkaamman näköiseksi. Anselmi Kaarretaho melkein unohtaa olemassaolonsa ja elämisen huolet, — onhan tässä jo tullut mietittyäkin. Yö on edessä, saa nukahtaa, ja huomisella päivällä on taas murheet itsestänsä. Takassa kiehuu vesipata, ja sen poreileminen lisää tunnelmaa. Unohtuvat resuiset ja vaatteettomat lapset, unohtuu hetkeksi nuusa ja kurjuus. Onpahan, Luojan kiitos, tätä lämmön roskaa, kruunun antamaa. Saa sitä sentään olla Jumalalle kiitollinen, että näinkin pärjätään, huonommastikin voisi olla. Silloin helisevät pihalla kulkuset... hä, mikäs siellä nyt, tähän aikaan? Ja silloin Petkulan Sakeri astuu sisään. — Iltaa. — Iltaa. Anselmille tulee hiukan vaikea olo, oli niillä hosmestarin rahoillakin, jotka oli määrä viedä sairastupaan, tullut ostetuksi ruokaa. Ja sekin oli melkein kaikki. Vähän ajan kuluttua hän sanoo: — Olisi siinä penkkiä, millä istua. — Kiitos. Saipahan taipaleella istua tarpeekseen. Petkulan Sakeri katselee ympärilleen ja istuutuu sitten, turkit yllään. No niin, hän on nyt tullut sen sairasmaksun takia, kun ei Anselmia ole kuulunut. Anselmissa värähtää oudosti, ja hän vie palvelushaluisesti tupakkakukkaronsa pöydän kulmalle. Vai sen takia on nyt täytynyt lähteä liikkeelle. — Joo. Ne kun on meillä reklementit sellaiset. — Vai ovat. — Joo, ovat. Tupaan tulee hiljaisuus. Harvoin vieraita nähneet lapset kokoontuvat äsken tulleen ympärille ja tarkastelevat häntä haalein, harmain silmin. Sellainen uljasturkkinen vieras setä. — Niin, että sattuisiko sinulla nyt olemaan? — kysyy Petkulan Sakeri. — Niin, olemaan... Mistäpä ne rahat olisivat tänne lentäneet? Kyllä minä olisin tuonut heti kun sain... Petkulan Sakerin huulet puristuvat yhteen, se on sellainen kopperanpuoleinen mies. — Kyllä sinä kans huushollaat... sanoo hän päätään pudistaen. Anselmin sisu alkaa nousta, eikä hän tiedä, mistä se johtuu. Tulevat tänne komentamaan, aivan kuin ei hän olisi tuonut heti kun oli siihen tilaisuus. Ei hän tahdo keltään varastaa, kunnalta eikä muultakaan, joskin silloin kerran tuli ammutuksi se poro... Hetipähän oli mennyt tunnustuksille, niin ettei siinä varkauden meininkiä... Mutta kun ei souvia kunnollista koko talvena ja tuskin kesälläkään... Taivaastako ne rahat sitten, sateen mukana... Pitäisihän tuo nyt älytä... Mutta ei passaa röyhentää sisuaan. Pitää olla nöyrä ja koettaa maanitella, kentiespä se hyvinkin... — Kun ei ole sattunut mitään kunnollista souviakaan, — aloittaa Anselmi, — ja kun tuo eläminenkin... On se yhtä pirua sekin... — On kai se, — myöntää Petkulan Sakeri, — mutt’ei sekään sovi, että kakarasikin laitat velaksi... — Eipä tietenkään. Mutta senkös teet! — Niin, mitäpäs minä. Mutta kyllä sinä nyt pääset vähistä mööpeleistäsi. — Et kai heitä mennessäsi vie. Petkulan Sakeri naurahtaa katkerasti ja alkaa napittaa turkkiaan. — Kyllä viejä tulee perästäpäin, — sanoo hän. Mutta noustessaan seisomaan hän lisää: — Saisit sinä joskus pitää oveasi raollaan ja tuulotella. Kuinka kakarasi oikein kestävät tällaisen hajun? — Mistäpä ne hajut... ei ole liikoja syömistäkään. — Itsepähän kärsit. Ja sitten Petkulan Sakeri lähtee. Kulkuset kilisevät taas ulkona, ja pakkanen räiskää. * * * * * Eikös vain pidäkin kurjuuden kasautua kurjuuden päälle. Mutta se kai on muutamanlaisten osa. Ei ole ruokaa lärviin, ja sitten luvataan viedä pöytä ikkunan edestä ja talon ainoa vuode. Akka itkee, lapset, jotka eivät ymmärrä, mistä on kysymys, alkavat itkeä, koska äitikin itkee. Petkulan Sakeri on vienyt kodin tunnelman mennessään, eikä sitä Anselmin torpasta viedä ensimmäistä kertaa. Anselmi istua nuojuttelee paikallaan eikä hän käsitä, miksi nuo toiset itkevät. — Herra Jeesus, mikä tässä lopuksi tulee, — voivottaa vaimo. — Mikäpä tulee, ei sen kummempaa kuin ennenkään, — vastaa Anselmi tyynesti ja selvittelee piippuaan. — Kun vielä aikoo tavaratkin viedä. Se vielä puuttuu. — Osaahan noita tehdä uusia, samanveroisia. — Kyllä sinäkin taidat osata! Anselmi ei vastaa mitään. Siihen se on aina päättynyt. Hän ei osaa mitään eikä ymmärrä mitään. Tuskin koskaan oppiikaan mitään. Mitäpä hänestä, Kaarretahon Anselmista. Tuli takassa alkaa hiipua, mutta vanhin tyttö, paljaskinttuinen, lisää puita. Minuutin kuluttua hiillos taas leimahtaa täyteen liekkiin, ja huone käy valoisaksi. Olisi jo aika käydä levolle, mutta lapset istuvat ylhäällä, ovat aivan kuin odottaisivat vielä jotakin. — Ylihuomenna loppuvat jauhot, ja mistä otat uusia? — Ainahan noita ennenkin on kaiken lopuksi saanut. — On. Mutta joskus tulee raja siinäkin. Anselmi kynsäisee korvallistaan. Kaikki kirkonkylän kauppiaat on koettu, ja kesään on vielä pitkä matka. Mutta ei suinkaan sitä sentään nälkään... Vaimo käy viemässä lehmälle jäkälää ja lypsää sen saman tien. Näkyy maitokin melkein tyhjiin vähenevän, joo, niin se on, että kun yksi loppuu, niin kaikki loppuu. — Niinpä se, — myöntää Anselmi, — kovalle se joskus ottaa, mutta ainapa on selviydytty. — Selviydytty! — tiuskaisee vaimo. — Kyllä on selviydytty. Puolikerjuuta ja puutetta on ollut koko tämä aika mitä yhdessä on oltu. — No älähän nyt, eihän se nyt sentään, — rauhoittaa Anselmi ja naurahtaa välillä, vaikka mieli käy entistä alakuloisemmaksi. — Onpa tuota vissimmästi joskus ollut hauskaakin. — Tphyi! Ettet häpeä! Vaimo tiuskaisee entistä kimakammin ja viskaa lähinnä nuorimman lapsen luotaan, niin että se alkaa kimakasti kirkua. — Älä nyt tuolla tavalla! — sanoo Anselmi ja hyssyttelee lasta luoksensa. — Kyllä minä tuolla tavalla! Voi totisesti, kyllä minä joskus ajattelen, kuinka paljon parempi olisi, ettei sinua koskaan olisi ollutkaan. Anselmia pökerryttää. Hän on sen kuullut kymmeniä, satoja kertoja. Se on aivan kuin mennyt hänelle veriin. Välistä hän uskoo, välistä ei. Nyt irvistää puute ja kurjuus joka nurkasta, ja nyt nuo sanat hänet lyövät. Mutta hän vetoaa kuitenkin. — Kaipa se monasti surkeampaakin olisi ollut, ellei minua olisi ollut olemassa, — sanoo hän. Kun ei ole sellaisia rahatöitä. Puulaakitkin kaikki tänä talvena seisahduksissa. Ja kun ei aina osaa oikeaan paikkaan. Tekisihän sitä, vaikka yötä päivää, kun olisi mitä tehdä. Vaimo luo häneen julmistuneen katseen. — Vai surkeampaa! — toistaa hän. — Vaivoin päästään sen surkeammiksi kuin mitä on oltu. Ja siinä sinäkin vain istut ja odotat syömistä. Ei ole Anselmi Kaarretahon ajatusten kulku niitä kaikkein viisaimpia ja monimutkaisimpia. Nyt ne aivan kuin sekoavat ja tunkeutuvat toistensa päälle. Vai tässä hän istuu ja syö vielä ruoat lastensa suusta. Se vielä puuttuu. — Ja ellei sinua siinä olisi, — jatkaa vaimo, — niin kai kunnastakin jotakin annettaisiin, mutta ei suinkaan se kuntakaan kaiken maailman laiskureille, jotka eivät tee muuta kuin lapsia. Siinäpä se oli. Ja nyt nuo lapset istuvat kyyröttävät kukin nurkassaan ja pelkäävät. Mutta Anselmi luo pitkän, kysyvän katseen vaimoonsa, ja äkkiä hänen ajatuksensa näyttävät selviävän. — Olisiko tuo nyt sitten kovin paljon helpompaa, jos minua ei olisi? — kysyy hän. — Vielä häntä kyselet! Sano yksikään ilo, mikä sinusta on ollut? Niin, mitäpä iloa hänestä todellakaan on ollut. Lyhty kädessä saat hakea etkä löydä. Anselmi istuu kyyröttää paikallaan, mutta ajatukset näyttävät kokonaan pysähtyneiltä. Piippu kädessä sammuu, erämaan tuuli vinkuu nurkissa. Saattaa todellakin olla, ettei hänestä ole ollut mitään iloa, ja kenellepä sitä ylimalkaan olisi ollut. Saa siinä istua pienenä, käpertyneenä, samalla kertaa tylsänä ja hanakkana käymään mihin sotiviin tahansa, josta rahapennin sai! Tenavat pyytävät resuja ympärilleen ja ruokaa suuhunsa, mutt’ei ole mistä antaa. Mutta ellei häntä, työhön kykenevää miestä, olisi, niin kunta antaisi. "Sano yksikään ilo, mikä sinusta on ollut?" Aamuksi Anselmi Kaarretaho hirttäytyy vyöhihnaansa. Jumala, joka niin paljon antaa anteeksi, antaa kyllä myöskin tämän. LIIAN MYÖHÄÄN Se oli katsellut veikeästi Uulaa, se tangoitusinsinöörin tytär, katsellut, killistellyt ja nauranut niin, että poskikuopat olivat värähdelleet ja povi hytkynyt. Ne olivat viipyneet neljä päivää Uulan kotona, ennenkuin olivat jatkaneet matkaa Mutanivan kylään, kolmen peninkulman päähän. Insinöörin piti tangoittaa vasta rakennettavan maantien suunta, ja hän viipyi Mutanivan kylässä koko kesän. Niin ainakin oli vakuuttanut tekevänsä. Eivät ne käymässä olevat insinöörit, metsäherrat ja maanmittarit tänne naisiaan haalanneet, mutta olipa tämä sen tehnyt. Oli kuin olikin. Kai oli tykännyt, että tytönkin piti nähdä maailmaa, ja arvellut, että kun hevosella pääsee puolitoistakymmentä peninkulmaa ja veneellä kymmenisen, niin jaksaa sitä kävellä siepotella muutaman peninkulman, levähdellen välillä. Jaksaa kuin jaksaakin, ja olipa jaksanut. He olivat siis viipyneet neljä päivää, ja sen tyttären nimi oli Elna. Neljässä päivässä saattaa tapahtua paljon käänteitä ja asioita, etenkin jos ne ovat sattuakseen Niilan-Uulan kohdalle. Ja varsinkin, jos aika on sellainen, ettei aurinko mene mailleen. "Rikkaita te olette, rikkaita", oli Elna sanonut. "Minä luulin, että te täällä asuisitte kodassa ja olisitte surkeita ja köyhiä ja ajaisitte porolla..." "Eihän kesällä saata porolla ajaa", oli Uula naurahtaen keskeyttänyt. "... mutta teillä on talot ja lehmiä navetassa", oli tyttö jatkanut välittämättä keskeytyksestä. "Inarin puolessa on kyllä köyhiäkin", selitti Uula. "Kalalappalaiset ovat melkein järkiään köyhiä." Katsokaa, Uulan isällä on kaksituhatta poroa ja uudistalo ja rahaa pankissa. Sen sai Elna tietää. Ja hän sai tietää senkin, että he olivat asuneet täällä vasta kahdeksisen vuotta ja että he olivat muuttaneet tänne Kaaresuannosta, jossa he olivat siirtyneet paikasta toiseen paimennellen laumojaan. No, onhan sitä olemista, kun Ibmel on armollinen eikä tule rutto eikä susia. Isä-Niila istuu talonsa portailla, imeksii piippuansa ja katselee, kun hänen poikansa haastelee lantalaisneitosen kanssa. Hän, pieni, tihrusilmäinen ukko, ei ole tyytyväinen, ellei tyytymätönkään. Saa olla näin, mutta saa olla toisinkin. Hänen mieleensä muistuu tapaus kaukaisen nuoruuden päiviltä, jolloin Aslak Magga rakastui amtmannin tyttäreen. Se ei ollut hauska tapaus. — Mutta on siinä poikaa hänen ja Marja-vainajan pojaksi. Pitkä ja valkea kuin lantalainen ja nopea käänteissään. "Uula", kärisee hän portailta. "Miehiäkin pitäisi tunturille mennä katsomaan." "Kuka ne sieltä enää hakee", vastaa Uula, ja ukko huomaa itsekin puhuneensa aiheettomia. Hän köntystelee pirttiin eikä ajattele mitään. Heinäntekokin saa alkaa nousuviikolla. Uula on kyllä nähnyt lantalaistyttöjä, ja herrasnaisiakin hän on nähnyt kirkolla, mutta tällaista, näin kaukaa etelästä tullutta, hän ei ennen ole nähnyt. Ei edes Tromsassa eikä Vesisaaressa. Tämä panee Uulan talttumattomat veret liikkeelle, tämä outo tyttö, kaukaa tullut. Sen silmät hehkuvat kuin hiillos pimeässä huoneessa, ja sen posket punoittavat; kun se nauraa, niin sen hammasrivi kiiluu ja välkähtelee ja hymykuopat värähtelevät, ja kun se kävelee, niin sen varsi keinahtelee vallattomuuttaan, ja näyttää kuin ei jalka kävisi maassa ensinkään. "No on siinä Uulalla katselemista", sanovat akat. Uula ei vastaa mitään, mutta katse on totinen ja ilmaisee, että leikki on sattunut. Seuraava yö oli uneton, ensimmäinen hänen eläissään. Hän makasi silmät selällään rankisessaan, kuunteli sääskien surinaa ja ihmisten hengitystä yörauhaisassa tuvassa, heittelehti kyljeltä toiselle ja ajatteli, että kahden seinän takana nukkui se toinen. Aamulla, jo ennenkuin Sara-Kaija on noussut kahvinkeittoon, menee hän joelle ja pesee naamansa, vetää verkatakin ylleen ja panee siihen kullatut hopeasoljet ja -helat kimmeltämään. Hänessä asuu tajunta, jonka mukaan hänen täytyy tehdä niin. "Sinä olet korea tänään, Uula", sanoo tyttö hänet nähdessään. "Oletko sinä usein noin?" "Kirkolla ja vieraissa käydessä", vastaa Uula. "Entä miksikä nyt?" "Siksi, että meillä nyt on vieraita", vastaa Uula totuudenmukaisesti. Uula oli taitavasti kiertänyt kysymykseen kätketyn silmukan, ja tyttö mukristi tyytymättömästi alahuultaan. "Osaatte te täälläkin", sanoi hän, "osaatte totisesti". "Mitä me osaamme?" kysyi Uula. Nyt tyttö antoi katseensa seurata metsän vihreyteen katoavaa valkeaa jäkälikkökangasta ja huiskeli ahdistelevia sääskiä pois kasvoiltaan, antaen Uulan odottaa vastausta. Sitten hän äkisti kääntyi Uulaan päin, ja taas Uulan mieleen tuli vertaus hiilloksesta. "Luulin, että olit minua varten koristanut itsesi", virkahti hän ohimenevästi. "Mutta mitäpä se olisi kannattanut." Uulan täytyi punastua ja hämmentyä ja pusertaa esiin totuus. "Olihan siinä vissiin sitäkin", myönsi hän. Niin kuluu sitten tämä päivä ja yö ja huominenkin päivä, eikä Niilan-Uula saa mitään säällistä tehdyksi. Aurinko paistaa lekottaa korkealla, paahtaen valkoista kangasta, sääsket pörräävät raukeina ilmassa, ja metsän laidasta kantautuu pihamaalle havun ja valuvan pihkan tuoksua jollakin tavoin sekaantuen kuivamassa olevain poronlihain hajuun. Niinkuin sanottu, ei Niilan-Uula saa mitään saaliista tehdyksi. Hänen nuori, kesytön verensä on joutunut liikkeeseen, ja hän kulkee ympäri sieraimet vavahdellen ja silmänympärykset vaikeina katsellen siniseen usvaan häipyvien tunturien huippuja. Pienempi venekin pitäisi tervata, mutta tervaamatta se tällä kertaa jää; aika kuluu vain istuessa ja odottaessa. Uula tuntee olevansa tilassa, jolloin pian voi ruveta joikaamaan, vaikk'ei ole nähnytkään pirtua. "Siitä kai on pitkä aika, kun äitisi kuoli?" kysyy se tyttö. "Pitkä. Kuusi kesää. Hän oli Jouni Varangerin tytär", vastaa Uula, sanoen viime lauseen ikäänkuin jonkunlaiseksi selitykseksi ja hienolla ylpeydellä. "Ja sinä kai olet tullut äitiisi?" Uulalla on suora nenä, pieni suu, taivaansiniset silmät ja naisellisen pienet ja valkoiset kädet, viimeksimainitut muuten ominaisia koko hänen heimollaan. "Niinhän ne sanovat", vastaa hän kotvan kuluttua. Ja sitten jatkaa ikäänkuin itsestään: "Minun äitini oli niinkuin kuva." "Sen kyllä uskon", myöntää tyttö lämpimästi ja istuutuu lähemmäksi Uulaa. "Eikö sinulle koskaan heittäydy ikäväksi täällä?" "Ikäväksi!" huudahtaa Uula. "Tähän asti en ole osannut kaivata mitään. Hyvä on niinkuin on." Ja Uula yltyy kuvaamaan kesäistä tunturilla oloa ja talvisia retkiä, käyntejä Norjan puolella ja poroerotusta, joikaamista ja laulua, ja välillä pieniä matkoja isän kanssa seuroihin ja sananselitykseen ja kirkolle. Tyttö katsoo itsensä oikeutetuksi kysymään, eikö Uulalla ole morsianta. Uulahan tulee pian itse isännäksi. Uula pusertaa huulensa yhteen ja katsoo eteensä. Hänelle on ajateltu ja hän itsekin on ajatellut Eerik Lensmanin Kadjaa. Mutta se on nyt vain ajateltu eikä hän puhu siitä mitään. "Sattuiko?" kysyy tyttö kuoppien ilmestyessä poskille. "En minä sellaista ole ajatellut", murahtaa Uula vähän kuin väkinäisesti. "Ennättääpähän sitä, ennättää hyvinkin. Ja mitäpä te sillä tiedolla?" Tyttö hämmentyy, mutta hän on alamaista ja hyvin kirjansa lukenut ja hän katsoo itsensä oikeutetuksi sanomaan viattomalle ja vähän harkitsevalle luonnonlapselle, mitä parhaaksi näkee. "Omaa parastasi minä vain", virkahtaa hän aivan kuin ohimennen. "Tarkoitan, että sinun pitäisi saada hyvä emäntä." Sitten tyttö taas menee tiehensä, ja hänen vartensa keinahtelee vallattomasti, mutta Uula jää paikalleen kuin naulittu, ja hengitys kulkee läähättäen. Aurinko on korkealla, sääsket surisevat surunvoittoisesti, ja vesi pienessä joessa virtailee kuin väsyneenä pitkästä matkasta. Rakennusmestari Kylmänen, isä-Niilan huonemies, joka erinäisistä syistä on paennut erämaahan ja elättää itsensä kaikenlaisella, — pienellä kaupalla, metsästyksellä, kalastuksella ja huoneitten salvamisella, — kulkee ohi. "Ääh, Uula-vietävä!" sanoo hän hienosesti tullen väkeville, joita on saanut insinööriltä. "Ääh, Uula-poika! Älä mieti suotta, älä mieti suotta!" "Anna minullekin ryyppy!" sanoo Uula äkisti, tuntien että hänen ajatuksensa sekoavat. "En anna! Hullummaksi vain tulisi. Älä usko naisväkeen!" "Anna vaan. Rahassa maksan. Kaksinkertaisen hinnan." "Hullu! Mikä viinakauppias minä olen. Kullakin omat murheensa." Kylmänen lonkuttelee tiehensä Mutkaan päin. Asioilleen minne menee. Mutta Uula jää istumaan paikalleen kiinteästi ja taukoamatta ajatellen Elna-nimistä tyttöä, joka oli kuin taivaasta viskattu hänen tielleen. Illansuussa tulevat saattomiehet Mutanivan kylästä insinööriä hakemaan, neljä laukunkantajaa ja yksi, joka kuului olevan nuorempi insinööri, pitkä, tummaverinen miehenroikale. Heti ensi näkemältä tuntee Uula vihaa miestä kohtaan ja pahoja aavistuksia. Pieni ja mitätön tuntee hän olevansa tuon pitkän roikaleen rinnalla. "Lähdöksikö se nyt heti panee?" kysyy isä-Niila. "Lähdöksipä tietenkin. Yötä myöten on helpompi kulkea." "Niinpä vainkin. Ei ahdista kuumuus." Uula katselee ajatuksettomasti, kun vieraat säälivät tavaroitaan kokoon. Menoa se nyt on, menoa pitkiksi ajoiksi. Hänen sydäntään alkaa ahdistaa, ja tuntuu kuin kurkkuun nousisi itkuntapaista. Suurin, kuivin silmin tarkkaa Uula pakkaamistoimitusta. Ei puutu, ei pukahda. Tuntuu niinkuin pitäisi hänen jotakin puhua, sanoa jotakin leikkisää, niinkuin tapa on, mutta hän ei keksi mitään, katsoo vain, ja ajatukset tekevät mitä tahtovat. Se nuorempi insinööri puhelee Elnalle, ja tämä vastailee, milloin ylimalkaisesti ja ohimennen, milloin pysähtyen ja nauraa puuskahtaen. Viimein Uula huomaamatta hiipii ulos. Ei tahdo olla sitä lähtöä näkemässä. Mutta samassa on siinä se tyttökin. "Oikein ikävä täältä on lähteä", sanoo hän. "Aika on sentään kulunut niin hyvin." Uulalla ei ole mitään sanomista. "Aika on kulunut niin hyvin", jatkaa tyttö ja naurahtaa sitten: "Myönnä pois, että sinunkin tulee ikävä!" "Mikä ettei tulisi", tokaisee Uula karusti. "Kas vaan, kun olet rehellinen. Mutta sillähän siitä pääset, kun tulet katsomaan." "Ei kehtaa." "Kyllä kehtaa. Ja hyvästi nyt! Näkemiin!" Hän tarttuu Uulan vastahakoiseen, tottumattomaan käteen ja puristaa sitä niin, että toisen kasvoille nousevat veret. "Et sinä osaa kunnollisesti puristaa kättä-, naurahtaa hän taas ja tarttuu molemmin käsin Uulan käsiin. "Näin sen pitää tapahtua", sanoo hän. "Ja muista nyt sitten." Uulasta tuntuu, kuin hän sulaisi siihen paikkaan. Silmiin nousee ikäänkuin kimmeltävä verho, sydän takoo, ja kun hän havahtuu, on tyttö poissa ja edessä aurinkoinen, laakea pihamaa ja valkosalvoksinen talo. Uula kirahtaa itsekseen ylläpitääkseen miehuuttaan ja kävelee sitten hitaasti poispäin, metsään. Neljässä päivässä ehtii siis tapahtua paljon asioita, ja tästä kaikesta on nyt kulunut kaksi viikkoa. Ja aika on vieläkin sellainen, ettei aurinko mene mailleen. Niilan pirtissä nukutaan, mutta poika, Uula, vaeltelee teillä, joista hän ei soisi jälkeenpäin mainittavan. Hän on miettinyt ja palanut kaksi viikkoa, nyt hän vaeltelee, tosin levottomuus sydämessä, mutta määrätietoisesti. "Niinhän sinä kuljet kuin unissasi, poika", oli isä sanonut. Uula oli miettinyt, miettimästä päästyäänkin miettinyt. Mikä hän oikein oli? Mitä hän suotta ajatteli ja vaivasi itseään? Jos joku arvaisi, niin nauraisi. Veneenkin oli Paulus jo ehtinyt tervata. — Mutta ajatuksistaan hän ei päässyt minnekään, vaan vietti unettomia öitä ja turtuneita päiviä. Niilan talosta vie kaltainen polku Mutanivan kylään. Pihamaalta se painuu kiveliöön, jota ei käsi eikä leimauskirves vielä ole koskettanut, katkaisee sitten Sorkojan, jonka yli pääsee kahlaamalla, nousee vaaralle, pudotakseen heti Päiväsen niitylle, ja kulkee pitkin tunturin rinnettä, kunnes aavan ja metsikön takaa pilkistävät Mutanivan talot. Tätä tietä vaeltaa Uula Niilanpoika, milloin kiihkeästi ajatellen ja kuvitellen, milloin havahtuen, milloin tahdottomasti kuin unissaankulkija. Hänen täytyi näillä tuntein kulkea tämä tie, että sekin oli suoritettu. Tuntuu kuin suuri luonto olisi pysähtynyt katsomaan Uulan kulkua. Aurinko on vetäytynyt jonnekin tunturin taa, se valaisee, mutta se ei lämmitä, sen olemassaolon tuntee, mutta paljain silmin sitä ei saata katsella. Keskiyö on jo sivuutettu. Sääskien kesän kestävä surina sulautuu luontoon, korva on siihen jo niin tottunut, että se havahtuu vasta kun surina hetkeksi taukoaa. Puiden latvat kimmeltävät auringon valossa, mutta maajalassa on kosteata ja tuoksuvaa, jotakin kalmalta tulevaa ja aavistelevaa. Ja Uula painaltaa eteenpäin, luuvartinen leuku pompahtelee kupeella ja helat välkähtelevät, kun auringonvalo aukeoilla niihin sattuu. Askeleet risahtelevat, risut taittuvat, silloin tällöin sipaisee neljäntuulen lakki, punasinikeltainen, riippuvaa oksaa, ja kulkija vetää kärsimättömästi päänsä syrjään. Merkillisillä teillä kulkee Niilan perillinen. Yksinäinen hairahtunut poro risahduttaa puita metsikössä. Uula havahtuu ja kuuntelee, vaistomaisesti käsi tapaa leukunvartta, mutta silloin tömähtelevät ja napsahtelevat poronkoparat jo kaukana kankaalla, yhä ja alati edeten. Yksinäinen poro pysähdyttää hetkeksi Uulan ja ravistelee hänen ajatuksiaan. Hän huomaa hommansa hulluuden, mutta jatkaa kuitenkin matkaansa. "Saahan tuota mennä", sanoo hän itsekseen. "Siihen ei kukaan pysty sanomaan mitään." Sillä hänen silmissään väikkyy eräs kuva, joka kiihdyttää hänen vauhtiaan, ja hän on tuntevinaan erään kädenpuristuksen, joka ajatellessakin pyörryttää. Saahan mennä, kukaan ei ole kieltänyt. Mutta käsketty on. Ylösnousun ajaksi hän ehtii perille, jos näin jatkaa. Aurinko alkaa jo säteillä ja levittää lämpöä. Sääsket käyvät virkeämmiksi ja ahdistelevat kasvoja ja käsiä, mutta Uula ei sitä huomaa. Hän vain kulkee kulkemistaan niinkuin jonkun alkuvoiman liikkeellepanemana. Metsässä alkaa elää ja soida. Aamutuuli humisee puiden latvoissa, siellä täällä alkavat linnut liverrellä, ja valo- ja varjopaikat käyvät syvemmiksi. Tuntuu, niinkuin olisi seuraa, vaikka kulkeekin yksin. Päiväsen kohdalla ei seeskulkijan muisto vistota eikä herätä kaukaista kammoa. Sivuilleen katsahtamatta hän kulkee sen ohi. Hiukan sivu puolimatkan alkaa polku tehdä nousua tunturin rinteelle, nousee hitaasti, verkalleen ja kierrellen koivuvyöhykkeeseen ja jatkuu sitten eteenpäin pysytellen vyöhykkeen ja kaljun rajoilla, tuontuostakin tehden pienen syrjähypyn puolelle ja toiselle. Näillä tienoin on matkamiehen tapa levätä, mutta Uulalla ei ole aikaa sellaiseen. Kenties siihen on syynä pelko, että matka keskeytyy, että hän siinä istuessaan alkaisi järkevästi harkita asioita. Tai kenties muut vaistot, jotka vain toinen luonnonlapsi kykenee tajuamaan. Uula jatkaa siis matkaansa. Raitis tuuli virkistää hänen hiestyneitä kasvojaan ja antaa lisää vauhtia hänen askelilleen. Minne hän katsookin, leviää vain silmänkantamattomia aapoja ja metsiä, jokiuoma tuolla ja täällä, tuntureita, joista etäisimmät ikäänkuin häipyvät sinervään savuun. Viimein hän saavuttaa korkeimman kohdan, polku alkaa hiljalleen viettää, ja kaukana etäisyydessä näyttää Mutaniva uivan päivänpaisteessa. Silloin Uula viimeisen kerran pysähtyy ja empii. Silmät harrillaan tuijottaa hän niittyjen keskellä välkähtelevää kylää ja vakuuttaa itselleen, ettei hänellä ole siellä mitään tekemistä. Mutta samalla kylän näkeminen häntä myöskin kiihoittaa ja hän tuntee, että vaikka hän onkin syöksymäisillään kuiluun, ei hän kuitenkaan saata olla sitä tekemättä. Vielä tunti, kenties hiukan enemmän, ja hän saattaa nähdä sen tytön ja haastella hänen kanssaan. Uula ei rupea erittelemään, mikä tunne se on, joka juoksuttaa häntä pitkin metsiä, ja tuskinpa hän osaisi sitä tehdäkään, mutta kun hänen on pakko mennä, niin hän menee. Kylläpähän sitten selviää. Mutanivan kylässä ovat aikaisimmat jo jalkeilla, ja Uula pakottautuu huolettoman näköiseksi, kun saapuu kylätielle ja lähestyy taloja. Insinööri kuuluu asuvan Keski-Mellassa. "Aikaisinpa sitä Niilan-Uulaa pyöritellään", sanoo kahvinkeittopuuhissa oleva emäntä, kun Uula asettuu penkille. "Yötä myötenkö tulit?" "Yötä." "No mikä se niin juoksutti?" Uula ei vastaa. Yksi ja toinen mies ilmestyy rankisesta ja alkaa äänettömänä kenkiä. Viimein Ville, talon poika, saa itsensä valmiiksi ja sytyttää tupakan. "Niin että sulhasmiehenäkö se Uula oikein", sanoo hän hymyillen ja vetää pitkän sauhun. Uula punastuu korvalehtiä myöten, murahtaa jotakin ja katselee kenkiensä kärkiä, mutta emäntä purskahtaa nauramaan. "Mikäpä siinä on", puhuu hän sitten, "vaikk'ei se insinööri taida siitä oikein tykätä". Uula kuuntelee joka hermo vireessä, ja hänen sisimpäänsä hiipii hiljainen ilo. "Tyttö täällä vikisi ja valitti sitä ikäväänsä” jatkaa emäntä tietämättä Uulan mielenailahteluista, vikisi ja valitti, kun ei ollut samanikäisiä, — mistäpä niitä, kun kaikki meidänkin pojat linjalla, — mikään ei kelvannut, ja viimein insinööri kyllästyi ja antoi metsäherran mukana palata veneellä alas. Toissa päivänä kai se oli tai maanantaina. Sanoi se röökynä, että teillä oli kuulemma niin mukava olla, mutta insinööri sanoi, että kyllä hän ne konstit tuntee vanhastaan." Siinä nyt istui Uula Mellan pirtin penkillä. Kahvi kuohuu yli, sekoittaen lemullaan ummehtuneen hien hajun, ja aurinko paistaa korkealla. SUURTEN JOKIEN VARSILTA Jokihulluutta. Kevätaurinko sulattelee jo talven lumia, räystäät tippuvat, pihamaille muodostuu pieniä pälvipaikkoja, ja lumipeitteisellä, jäätyneellä joella kuultaa lumen alta esiin sininen. Ilmassa on kevään uhoa ja lemua, auringonpaisteinen seinä hohtaa lämpimältä, metsän havut tuoksahtelevat kaukaisesti, sulava lumi välkkyy ja kimmeltää vaarojen laella auringon hohteessa. On kevättä ja on uhoa, kerrakseenkin. Mutta pihamaa ja ometan tienoo alkaa näyttää ikävän likaiselta ja ruskealta, pieninkin jalan askel jättää ruskeahkon jäljen valkoiseen lumeen, ja lannan haju sekaantuu voimakkaasti kevään puhtaisiin lemuihin. Körkön Heikki, kaksikymmenvuotias, astuu pirtin portaille uudet pieksusaappaat toisessa ja tervapötsikkä toisessa kädessä. Portailla hän hetkeksi pysähtyy ja siristää silmiään, sillä auringon valo on odottamattoman voimakas, mutta sitten hän istuutuu ja alkaa tervata saappaitaan. Terva tuoksuu, aurinko paistaa, ja viimein Körkön Heikki alkaa itsekseen hyräillä. — Lähden minä, lähden vaikka mikä olisi, ainakin täksi kesäksi, — ajattelee hän. — Sittenpähän on sekin nähtynä. Ajattelee vähän niinkuin uhmamielisesti, sivelee taitavasti tervaa ensin teriin, sitten varsiin ja hyräilee tervatessaan. Mikä on, ettei saisi lähteä, rahaakin tulee, eikä raha koskaan pahaa tee. Saattaa tapahtua, että sitä Körkössäkin vielä tarvitaan. Touhussaan ei Heikki huomaa, kuinka isä, karkeasänkinen, matalakasvuinen, ilmestyy hänen taakseen pirtin ovesta, painaa lakin syvemmin otsalleen ja katselee poikansa puuhia. — No sinä vain puuhaat sitä lähtöä? — kysyy hän viimein. Heikki vavahtaa, mutt’ei keskeytä työtään. — Niin, — vastaa hän, — mikä siinä sitten olisi. Isä lähtee kävelemään tallia kohti. — Kiire sinullakin on synnin teille, — virkahtaa hän mennessään, — aivan niinkuin ei sitä kaiken maailman pahuutta ennättäisi vähemmälläkin oppia... Heikki ei vastaa mitään eikä rupea mielessäänkään kumoamaan isänsä sanomia. Koko kevättalven on hän kuullut puhuttavan maailman riettaudesta ja pahuudesta, kuullut siitä asti kuin joelle lähdöstä ensi kerran tuli kysymys. Alussa se puhe oli hiukan vaivannut, ja hän oli pitänyt haluansa joelle synnillisenä ja häpeällisenä, mutta vähitellen oli alituinen puhe ja saarnaaminen ruvennut antamaan vain lisää virikettä mielihalulle. Synnintuntoa, seurojen pitoa, liikutuksiin tulemista, saarnaamista ja syntien anteeksi todistamista, — kerkesipähän niitten kanssa sitten taas talvella. — No, ei nyt sellaisia! Heikki vavahti, huomatessaan ruvenneensa mielessäänkään arvostelemaan asioita, joiden ympärillä lepäsi pyhyyden ja koskemattomuuden sädekehä. Körkön vanhempi Heikki, isä, oli lestadiolainen ja suuri saarnamies... * * * * * Aurinko paistoi, lumi suli, terva tuoksui. Halu joelle oli tullut oikeastaan jo tammikuulla, puheen ollessa yhtiön suurista ensikesäisistä uitoista. Jokkalan vieressä oli lanssimaa, ja siihen oli pitkin talvea vedätetty valtavia tukkiläjiä. Jokkalan pojat puuhasivat kaikki joelle lähtöä. — Lähde mukaan, — oli Jokkalan Kunnari yht’äkkiä sanonut. — Mitäpä minä siellä, kotonakin tarvitaan... — Tarvitaan! Jokkalan Kunnari oli ollut vähän viinoissa ja lyönyt nauraen olalle. Mitäs hiivattia! Lähdet mukaan vain, rahan sinä saat niinkuin muutkin. Ja me kun sanomme, että tässä nyt on sitten se Körkön Heikin ainoa poika, jätkänä niinkuin mekin, niin sanon minä, että ovet on auki röökynää myöten... Oli tuntunut pientä vihlaisua sydänalassa, pientä huimausta, ja mielikuvitus oli alkanut toimia. Mitä nuo nyt kotonakin sanonevat... — Arvaa kai sen jo ulkoakin. Mutta kyllä sinä ennätät seuroissa istua, kilvoitella ja olla synnintunnossa talveltakin. Ja toisekseen on isäsi siksi rahantunteva mies, että kun muutaman satasen tuot kotiisi, niin on naama hyvinkin mujullaan. Oh perh... Olihan siinä sekin puoli, eihän tuonne pelaamaan ja menettämään mennyt, vaan ansaitsemaan. Eikä mielikuvitus siitä asti antanut rauhaa. * * * * * — Etteiköhän olisi viisainta, että vielä kerran miettisi asiaa. Isä oli nyt palaamassa tallista ja seisahtui, ennenkuin nousi portaille. — Mitäpä hänestä enää miettii. Koko talvihan siitä on puhuttu. Isä ei rupea väittämään vastaan, ottaa tervaamattoman saappaan, tarkastelee sitä arvostellen joka puolelta, suoristaa viimein varren ja katsoo suoraan suusta sisään. Sitten hän viskaa saappaan takaisin portaalle, huokaisee ja alkaa mennä sisään. — Tiedä niistä ansioista ja tienesteistäkään, — sanoo hän portaiden yläpäähän päästyään, mikä tulee, se meneekin. * * * * * Körkön Heikki ei kuule isänsä sanoja, tai jos kuuleekin, niin ei ole kuulevinaan. Kyllä kai sitä juttua riittäisi, loppumattomiin, ja aina uusia metkuja, koukkuja ja käänteitä. Kun on mennäkseen, niin menee, sittenpähän näkee mitä tulee. Heikki on jo tuudittautunut siihen ajatukseen, että ennenkuin huominen ilta hämärtää, niin lähtö tulee. Ei siinä enää auta mikään. Nyt hän viimeistelee itseään, tervaa vasiten teetettyjä saappaitaan... Veret ovat käynnissä, mielikuvitus askartelee. Hän on rehellinen jätkä, hänellä on sininen pusero, sinnihousut ja tuppihoito vyöllä, eikä kukaan tiedä, että hän on Körkön Heikin ainoa poika. Jokivarsi, tuntematon, selittämätön, monikymmenpeninkulmainen, on tulvillaan aavistamattomia mahdollisuuksia. Lauantai-iltana lyö kasööri viikon tilin kouraan: "Siin' on, mene pitämään sabattiasi..." — Joella, siellä on ilma täynnä aavistuksia ja mahdollisuuksia, tänään ei voi sanoa mitä huomenna tulee, aamu ei tiedä illasta. Mies on vapaa vaikka lentämään niinkuin taivaan lintu. Ettäkö työ olisi raskasta ja ettäkö usein saisi kokea märkyyttä ja vilua! Kestäväthän sen muutkin, onhan öitä ja lomahetkiä välissä ja onhan, lopuksi, kesän kuluessa sentään enemmän auringonpaistetta kuin sadetta. Iltaisin, illan viiletessä, on kyläpaikoissa tanssia ja hanurinsoittoa, joku tyttö voi ohimennen vilkaista häneen: "Siinä on Körkön Heikki... On kuultu puheita..." Niinpä on, Körkön Heikki se on, ja tanssin lopusta auringon nousuun, — niitä seikkoja ei kukaan vielä ole selvitellyt. Kuta vapaammin Körkön Heikki antaa mielikuvituksensa lentää, sitä enemmän hän innostuu ja kiihtyy, ja haluun joelle sekaantuu lopulta jotakin vavahduttavaa, melkein tuskallista ja pelonsekaista. Hän ei rupea vertailemaan Körkön ummehtunutta, mutta turvallista ja kodinomaista ilmakehää niihin tuntemattomuuksiin, mitkä ovat odottamassa: edellinen tunnetaan jo liiankin hyvin, jälkimmäinen viettelee tuntemattomuudellaan... * * * * * Seuraavana aamuna isä ottaa vielä kerran asian puheeksi. Pirtin ulkonaisessa elämässä ei mikään osoita, että jotakin tavallisuudesta poikkeavaa on tekeillä, ja uudessa asussaan tuntee Heikki itsensä hiukan orvoksi ja yksinäiseksi, tunne, joka melkein sivuaa häpeilemisen tunnetta. Mutta se on vain sivutunne, joka ohimenevänä välähdyksenä nostaa päätään, valtatunne vetää kirkolle, sinne, missä on liikettä ja elämää. Kunhan tästä nyt onnellisesti pääsisi taipaleelle. — Se on sitten ensimmäinen kerta, kun Körköstä ruvetaan jätkäksi, — sanoo isä. Ollaan syöty aamiainen ja juodaan kahvia. Heikki ei vastaa mitään. — Ja kun ei mitään puutu, — jatkaa isä. — Kotonakin töitä yllin kyllin... — No eihän tuonne iäksi, jos kesäksi, — vastaa Heikki. — Mikä pakko sinne on kesäksikään! Ei osaa Heikki selittää. Paras, kun nousee ja lähtee mahdollisimman pian. Ja hän rupeaakin hiljalleen ja muina miehinä säälimään kokoon tavaroitaan. Mitäpäs tässä kaiken lopuksi: kyllä kai sen jokainen arvaa, ettei Körkön poika pakosta... — No, hyvästi nyt sitten, — sanoo hän. — Tuota... etkö sinä hevosta? — kysäisee isä melkein kuin hätäytyneesti. Nyt Heikki-poika naurahtaa keveästi. — Mitäpä tuolla hevosellakaan, jätkämies, — vastaa hän hilpeästi. — Saa sitä jalkaisin sieppoa pitempiäkin taipaleita... — No niin sitten, — murahtaa isä, keventyneesti hänkin. — Omasta halustasi menet, kun menet. Mutta saatpa välillä koettaa muistella, että aikaa seuraa iankaikkisuus ja että yksi silmä seuraa kaikkia meidän edesottamisiamme. Heikki painelee talvitietä kirkolle päin. Alussa on mieli apea, mutta askel askeleelta, kuta kauemmaksi kodista tullaan, se kevenee, ja kun illalla tulet alkavat näkyä kirkonkylästä, on hän kuulevinaan ensimmäisten tukkilaislaulujen soivan korvissaan. Mutta kotiinjäänyt isä tuumiskelee itsekseen, että on sitä hulluutta monenlaista. Rantamaissa kuuluvat poikaset joskus saavan hullutuksen puoliväkisin mennä merille, täällä ne yhtä väkisin pyrkivät tukkijoelle. Ja useimmiten ajaa routa porsaan kotiin. Kohtaus joella. Herran pojat sentään, kuinka kansakoulun läpikäyminenkin voi tehdä paljon asiaa! Niinkuin tämänkin Ojajärven Heikin kohdalla. Viime vuonna tavallinen jätkä, nyt kymppi, oikein sellainen konttorikymppi, joka nostaa suoraan konttorista palkkansa tai jolle se lähetetään suljetussa kirjeessä puulaakin muun postin mukana. Kirkkoniemen rannasta on laiva lähdössä Lusman kylään, ja Heikki on menossa työmaalleen, jollekin suvannolle Javaruksen tienoilla. On saatu pieniä ohjeita konttorista ja nyt sitä ollaan menossa. Ei ole toista työnjohtajaa paikalla, mutt’eihän siellä olekaan kuin parikymmentä miestä. Laiva on siis lähdössä ja irtaantuu vähitellen laiturista. Lauantai-illan aurinko paistelee, ja laivalla on herroja. Siinä on kirkonkylän apteekkari ja siinä on metsäherra rouvineen, siinä on kansakoulunopettaja prässätyissä housuissaan, ja siinä on pitäjän apupappi. Ja sitten siinä on liuta kauniita, nuoria naisia. Apteekkari on rakennuttanut majan Vartiosaareen, kaksi peninkulmaa kirkolta, ja sinne kai nyt ollaan menossa. Nauretaan, ilakoidaan ja joku hyräilee laulunpätkää. Sitäpaitsi laivassa on joukko tavallista kansaa, kirkolla käymässä olleita talollisia emäntineen, jotka Lusmankylästä jatkavat matkaansa veneillä. Nyt laiva jo kyntää jokea vastavirtaan, ja ihmiset alkavat ryhmittyä. Herrat pysyvät kiinteästi yhdessä, ja talolliset pitävät pientä juttelua piippujen kärytessä. Emännät availevat nyyttejään ja alkavat syödä. Heikillä on yllään uuden uutukainen sadetakki, jaloissaan äsken ostetut pieksut ja valkoluinen iso H-kirjain, markkinakojusta ostettu, rintapielessään. Se on korea, monikoukeroinen H ja täydentää oivallisesti kiiltävää selluloidikaulusta ja kirjavaa kravattia. Ja onpa Ojajärven Heikki muutenkin varustettu. Hänellä on seitsemäntuhatta markkaa palkanmaksurahoja vasemmassa povitaskussaan ja vähän aloitettu pullo oikeassa. Tuli vähän ryypätyksi Siljanterin, sen ukkoherran, kanssa ennen lähtöä. Jumaliste, kyllä se elämä sentään on elämää. Viime vuonna tavallinen jätkä, tuollainen joka oksalla kasvava huithapeli, tänä vuonna konttorikymppi. Ja kun hän panee työt sujumaan, niin ensi vuonna saattaa olla ukkoherra. Hän on semmoinen poika, että hänen sakissaan souvit sujuvat kuin rasvattu. Ukkoherra, se on melkein kuin hosmestari, vähän parempikin, ei kenelläkään ole niin paljon komennettavia kuin ukkoherralla. Siljanterillakin alun viidettäsataa. Ojajärven Heikin kasvot punoittavat ja silmät kiiluvat; tavallisissakin oloissa hän tarkoin tuntee oman arvonsa, nyt hän tuntee sen vieläkin paremmin. Ei ole tarvinnut hänen muistikirjoistaan sanoa, että ne ovat suttuisia, töhryisiä ja ettei hänen kraapustuksistaan vietäväkään ota selvää. Siljanterikin juuri äsken sanoi konttorissa puhuttavan, että Ojajärven muistikirjoja katselee oikein hauskuudekseen. Hm! Lieneekö Siljanteri itsekään käynyt muuta kuin rippikoulun. Ylennyt vaan, kun on ollut kauan aikaa puulaakissa, oppinut hyvin tuntemaan asiat ja osaa tehdä itsensä krööniksi herrojen edessä. No, onhan se mies, Siljanterikin, mutta kun hänkin, Ojajärven Heikki, oppii tarkemmin ja perinpohjaisemmin tuntemaan asioita, niin silloin aletaan uusi virsi. Herrojen ryhmä alkaa laulaa, ja opettaja huitoo pitkillä, laihoilla käsivarsillansa. "Mikähän se tuokin luulee olevansa", ajattelee Ojajärven Heikki, pomo, katsellen opettajan huitelemista, "tavallinen hoikkasääri, nälkäpalkkainen..." Ja kun laulu loppuu, alkaa hän taputtaa käsiänsä. Ilman vain, piruuksissaan! Mutta häneen yhtyy yksi ja toinen, ja opettaja kääntyy ja kumartelee. "Kyllä täällä osataan ja tiedetään", miettii Heikki ja tuntee tulleensa jollakin tavalla lähemmäksi herroja. Vaikka olihan sitä sen puolesta oltu lähellä muutenkin. Kerrankin oli metsäherra saattomiehensä kanssa tullut jokirantaan, juuri työmaan kohdalle. Yli piti päästä, ei venettä missään eikä auttanut metsäherran muu kuin lakki kourassa tulla Heikin luo, jonka näki valvovan työtä. "Voisikohan päästä teidän veneellänne toiselle puolelle?" Heikki oli vilkaissut metsäherraan ja sitten huutanut sumalla puuhaaville miehille: "Hei! Soutakaa tämä herra yli!" — Mutta eipä ollut metsäherra nyt näkevinäänkään ja kuitenkin taitaisi kuipotella siellä vieläkin, ellei hän olisi antanut — hm — määräystä miehilleen, että soutakaa tämä herra yli. Ja kun kaikki kävi ympäri, niin ei se metsäherrakaan mikään taivaankaato-pomo ollut. Kruununtorppareita ja leimausmiehiään minkä komensi, mutta kun joutui yhtiön kanssa tekemisiin, niin oli oksat poikki niinkuin suutarin joulukuusesta. Jos puulaaki jätti puut ostamatta, niin kruunu otti rahansa mistä sai. Ei sitä veroistakaan kovin paljoa kerry. Mutta siellä se vain istui metsäherrakin, niinkuin mikäkin äksän merkki, posket pököllään. Yksitellen ja vähitellen Heikki mielessään luokittelee ja lajittelee koko herrasakin naisineen ja tulee siihen johtopäätökseen, etteivät he ole ihmistä kummempia. Apupappi asuu nöyrästi pappilan vinttikamarissa, ja ellei ihmiskunta sairastaisi, niin tuskinpa apteekkarin auttaisi muu kuin vetää hampaat naulaan. Ja heidän naisensa, — mikä talontyttö tahansa voi vetää päällensä yhtä koreat vaatteet ja yhtä ruusuiset rimssut, jos vain tahtoo. Niin että turhia pöyhistelevät ja tekeytyvät muita paremmiksi. Laiva mennä juksuttelee hiljaa eteenpäin, sivuutetaan Niemenkylä, sivuutetaan viimeiset talot, ja jokiranta alkaa käydä asumattomaksi. Silloin Ojajärven Heikki muistaa, että laivan koneenkäyttäjä on tuttava, ja painuu konehuoneeseen. "Saako tässä sinun paatissasi enää kahvia ollenkaan?" kysyy hän. "Saa kyllä", vastaa Lomsteri, koneenkäyttäjä, "menet vain salonkiin". "Niin, on mulla korkeimman taksan piletti." "Niinpä tietenkin", myöntää Lomsteri asianymmärtävästi. "Joo, vaikka muut ne parhaita paikkoja pitävät kuin omiaan. Kelpaisiko sulle konjakki?" "Älä kysykään!" Juttu alkaa luistaa. Lomsteri on sitä mieltä, että jos tuosta herrajoukosta ottaisi kenen tahansa ja panisi vaikkapa vain esimerkiksi käyttämään tätä konetta, niin siihen jäisi. "Siihen jäisi", vahvistaa Heikki. "Paitsi apteekkari ehkä, sillähän on moottorivene." "Särkenyt kai se on senkin, kalliin mööpelin, osaamattomuutensa vuoksi. Sillä kai se muuten majallensa reisailisi eikä tällä." Niin loppuu äkkipikaa Ojajärven Heikin konjakki, ja pullo pistetään tarvekalulaatikkoon. Olkoon nyt siellä muistona. Ja Heikki päättää mennä kahville. "Paina nappia vain, niin kyllä tulee!" neuvoo Lomsteri. "Ja morjes nyt vain ja kiitoksia. Kylläpähän joskus kostan." Herrassakkikin on kokoontunut salonkiin ja juo parhaillaan kahvia. Heikin keinuva saapuminen herättää hetken hiljaisuuden, mutta sitten jatkuu puhelu niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Heikkiä tämä loukkaa, hän lyö lakkinsa samettipenkkiin ja tervehtii kovalla äänellä. "Päivää!" Apteekkari vilkaisee häntä ohimennen, apupappi tuijottaa hiukan kauemmin, metsäherra ja opettaja kohauttavat lakkejaan ilman muuta, aivan kuin tyhjälle, joka ei heitä suuresti liikuta. Ja taas jatkuu keskustelu. Naiset kuiskailevat keskenään, ja yksi nauraa tirskahtaa. "Siellä on kaunis ilma", sanoo Heikki, "oikein hyvä matkailma". Vain koneen jynkytys häiritsee hiljaisuutta. Heikki on huomaavinaan, kuinka herrat vilkuilevat toisiaan salavihkaa. "Työ-ilma on erinomainen", jatkaa hän. "Eivät pyydä miehet rokulia." "Eikä rokuli rahaa teekään", vastaa metsäherra asiallisesti, vaikka nähtävästi vasten tahtoansa. "Ei. Hosmestari sen hyvin tietää, joka itsekin joskus on jätkien kanssa tekemisissä. — Tuota, — enkös minä kerran Ilusjoen alajuoksulla soudattanut hosmestaria yli?" "Taisi olla. Minä jo vähän muistelin naamataulusta, että tuttu on mies." "Joo, minähän se olin. Taisi loppumatka mennä hyvin?" "Mikäs siinä, kun hyvin alkuun pääsi." "Olisi hosmestari saanut ilmaisen kyydin ensimmäiseen kylään asti, kun olisi hoksannut tahtoa. Ja pian se olisi käynyt, kyllä minun jätkäni osaavat soutaa." "Saako niitä niin vain yksityisasioissa soudattaa? Vaikka kiitollinenhan minä olisin ollut, jos olisin saanut kyydin vaikkapa maksustakin." "Kyllä saa. Se on niin, että jätkän on pakko tehdä mitä käsketään." "Niin kai se on." "Joo. Nykyajan työmies ei tarvitse muuta kuin kuria. Ja jämttiyttä. Siinä se on." Herrat kuuntelevat, ja naiset kuuntelevat myöskin. Joskus keskenään vähän supisevat. Mutta opettaja hymyilee ja on ivallisen näköinen. Mitä vimottaa, köyhäkaula? Pitääkö hänen mennä ja lyödä lompakkonsa sen nokan edessä pöytään ja sanoa, että "siin' on, haista köyhä rahaa!" Taitaisi vähemmän silloin virnistellä. Mutta olkoon rauhassaan, senkin raukka. Heikki saa kahvinsa, ja herrat menevät salongista ulos. Tuskin ovat he sulkeneet oven jäljessään, kun jo purskahtavat äänekkääseen nauruun. Mutta Ojajärven Heikki ei sitä huomaa. Hän juo tyytyväisenä kahvinsa ja ajattelee, että pitipä kohdella kuin vertaista. Metsäherrankin, vaikka niin istui posket pököllään. Ei tässä auta kruusailla, jos haluaa pitää silmänsä auki. Mutta, saakeli, eikö nyt olla Javaruksen selällä. Eikä puulaakin tuttua, punakeulaista venettä vastassa, vaikka selvästi sovittiin tästä päivästä. Kasvot hohtaen ryntää Heikki horjuskellen kannelle. Ahaa, ne ovat tuolla ylempänä. Katsotaanpa, kuka täällä on herra, oikein lopuksi se, jolla on vähän käskemistä. Heikin koko olento vapisee innosta, jännityksestä ja odotuksesta. Viimein on vene melkein kohdalla. Silloin hän vilkaisee ympärilleen, menee perämiehen luo ja sanoo arvokkaasti, mutta niin, että kaikki lähellä olevat kuulevat: "Pysähdyttäkää kone. Minä jään tähän." Ja kone pysähtyy. Katsokaa vain, kuinka koreasti pysähtyykin. "Näkemiin nyt sitten, kapteeni!" sanoo Heikki perämiehelle ja menee laidalle tehden uljaan eleen kädellään veneeseen päin. Vene, kahden hengen soutamana, alkaa hiljaa lähestyä. "Nopeammin!" karjaisee Heikki. Mutta jätkä ei anna komentaa itseään eikä airojen tahti muutu. On ennenkin ehditty kohtusoutamisella ja täytyy ehtiä nytkin. "Kiiruhtakaa!" karjaisee Heikki toisen kerran. Ei nytkään tahti muutu. Toinen soutajista alkaa päinvastoin korjata hankavitsaa ja peränpitäjä nostaa melan vedestä. Heikin ympärille kokoontuneiden ihmisten huulilla alkaa karehtia hymy, ja joku Tapaninkylän isännistä naurahtaa: "Eivätpä ne oikein ole tietääkseenkään." Nyt Heikin sisu alkaa kiehua, naama käy kravunpunaiseksi, hän vie kätensä torveksi suunsa eteen ja huutaa silmät pullollaan: "Jumal'aut, jos ette, roikaleet, pääse nopeammin liikkeelle, niin saatte tilin kouraanne joka sorkka." Ei tahti nytkään muutu, ja ympärillä-olijat ovat yhtä iloisemman näköisiä. "Pirun orjat", sanoo Heikki kuin anteeksi pyydellen miestensä puolesta, "niiden täytyy saada lisää opetusta". Kukaan ei vastaa mitään. Vihdoin vene laskee laivan kylkeen, ja kumea ääni sanoo veneestä: "Kompuroihan alas sieltä." Tukahdutettu naurunräjähdys, ja Heikkiä aletaan soutaa pois. Veneestä hän vielä huiskuttaa nenäliinaansa laivaan päin, ja ehkäpä joku vastaakin. "Se oli morski mies!" sanoo apteekkari. "Että se uskalsikin", ihmettelee joku naisista. "Olkaa varmat siitä", lopettaa metsäherra, joka tuntee jätkänsä, rauhallisesti, "olkaa varmat siitä, että hän vielä tänä iltana saa sen kurituksen, jonka tarvitseekin". Mikko Puuperä. Mikko Puuperä, — mies, josta kaikki puhuvat, mutta jota kukaan ei ole nähnyt, mies, joka samalla kertaa on suuri hyväntekijä ja suuri pahantekijä, mies, joka on nostanut monta, mutta kaatanut vielä useampia. Muualla hänen nimensä saattaa olla mikä tahansa, suurten jokien varsilla ja napapiirin tuolla puolen hänet tunnetaan Mikko Puuperän nimellä. Sinä ihmettelet, kuinka Hokkas-Nikoteemuksella, puulaakin pomolla, on ollut varaa hankkia itselleen tuollainen komea talo. Eihän hän ollut puulaakin palveluksessa kuin vajaat viisitoista vuotta, eikä suinkaan puulaakikaan mitään ylettömiä palkintoja ja palkkoja maksa. Ei sillä ollut perinnöistä tietoa, köyhän ämmän poika se oli ja akka samaa maata. Näin sinä ihmettelet, ja kuuntelija kuuntelee sinua mielenkiinnolla ja hartaudella. Sitten hän ruiskauttaa pitkän syljen, vilkauttaa silmiään ja sanoo: "Lykästäähän se muutamia, joo." Ja vähän ajan kuluttua hän lisää: "Eiköpä tuota liene Mikko Puuperä suurimmaksi osaksi koiville auttanut." Jonka jälkeen hän kävelee tiehensä. Tänä keväänä näet miehen kävelevän turkeissa ja simseteissä. Henki tulee vähän viinalle, sikari savuaa suussa, ja muistikirja pistää esiin turkin taskusta. On siinä kävelijää kerrakseen ja sopiikin kävellä, ei sitä jokainen mies tuollaisia varusteita ylleen vedä. Ja miehen koko olemuksesta kuvastuu suuri itsetyytyväisyys ja rauha: ollaan puulaakin pomoja, toistaiseksi kyllä siitä pienemmästä päästä, ja mukava on olla. Mutta ensi keväänä, kun hän tulee vastaasi, on hänen olemuksensa hiukan arveluttava. Henki tulee kyllä nytkin viinalle, mutta suupielessä ei enää käryä sikari, vaan siinä roikkuu paperossi, ja jaloissa saattavat olla sikarilaatikot, sillä patiinit on menetetty hoitopelissä tai "syykvetissä". Eikäpä ole tietoja turkeista, ulstereista ja muista prameuksista, hyvä, kun takinreuhka päällä ja lossituvassa saatu lihaliemiannos vatsassa. "Kuinka", kysyt sinä närkästyneenä, "tällainen muodonvaihdos on mahdollinen?" Eikä sinun nytkään tarvitse odottaa selitystä. Selityksenantaja siirtelee kyllä hiukan jalkojaan, siirtääpä vielä pikanellinkin toisesta poskesta toiseen, tarkastelee maata ja vaaroja ja tarkastelee vielä taivaan merkkejäkin, mutta selittää joka tapauksessa. "Joo", sanoo hän, "se on niin, että kaipa hänenkin oli hyvä olla puulaakissa ja hyvä kai hänellä oli palkkakin, mutta enemmän teki mieli. Nähkääs kun sitä pitää pelata herraa. Ja sitten tuli Mikko Puuperä ja hän sai lähteä kävelemään. Eivät viitsineet nostaa juttua, summa kun oli niin pieni..." "Kuinka pieni se sitten oli?" "Mitä lienee ollut, tuhannen, toista. Mitäpä se sellainen puulaakin varoissa." Kas siinä meillä sankari, tässä Mikko Puuperässä. Tänään hän esiintyy täällä, huomenna tuolla, kaataen ja nostaen, kaataen ja nostaen. Puulaakit yrittävät valvoa, ettei hän saisi esiintyä, mutta hän esiintyy kuitenkin. Sillä silloin kun luotiin yhtiö ja yhtiölle tilinmaksukirjat, silloin myös luotiin Mikko Puuperä. Joskus hän on osoittanut taipumusta siirtyä valtiolle, mutta toistaiseksi se on jäänyt. Mikko Puuperällä on suurempi ja kiitollisempi työmaa yhtiöllä. Näin tapahtuu muutamana kauniina heinä; kuun päivänä latvajoen kaukaisimmalla työmaalla, tilinmaksupäivänä muuten. Kirjat ovat valmiit, rahat valmiina, ei muuta kuin ala maksella. Mutta juuri ratkaisevalla hetkellä ilmestyy joku konttorin läheteistä ja seuraa palkanmaksua. Jopa jotakin: neljä miestä näkyy antavan palttua palkalleen. Se on kovin ihmeellistä "Missä nämä neljä ovat?" kysyy lähetti. Selitetään, että ne ovat muualla nyt, tällä kertaa. Mutta kenties huomiseksi tulevat. "No odotetaan sitten." Vaan miehiä ei kuulu huomenna, eikä vielä ylihuomennakaan. Lähetti alkaa epäillä ja menee työmaille kyselemään miehiltä. "Missä ne sen ja sen nimiset miehet ovat?" Korvantauksen kynsimistä, sitten pientä kiroilua, — selvittäkööt herrat, p—le, itse asiansa, — viimeksi leveä, ymmärtäväinen, hiukan pahansuopa nauru: "Ei täällä meidän aikanamme ole koskaan sellaisia ollutkaan." Selvä juttu, — kysymyksessä on vanha tuttavamme Mikko Puuperä, olematon mies. Ja asianomainen palkkalistantekijä saa lähteä kävelemään. Niin rikeeraa Mikko Puuperä suurten jokien varsilla. Toiset käyttävät hänen apuaan viisaasti ja harkiten, ja heistä tulee vakavaraisia kansalaisia ja kunnioitettuja ihmisiä, toiset ovat tyhmiä ja varomattomia, ja heistä tulee yhteiskunnan mätämunia, varkaita ja väärintekijöitä. Sama laki täällä kuin muuallakin. Ja niinkuin muutamat karttavat pirun mainitsemista sen oikealla, laillisella nimellä, niin puhutaan Mikko Puuperästäkin kuiskailemalla, ympärilleen vilkuillen ja joskus pieni välke silmäkulmassa. Vääryyttä, petostako? Mitä vielä! Juhlissa lauletaan hartaudella ja antaumuksella: "Ja kuinka vilppi, viekkaus, siell' ompi outoa." Ja metsien hongat huokailevat ja taitavat huoata täydestä sydämestään. Tiltu. Hän ei ole mikään "Tukkijoen" Maija, hänen virkansa on aivan toinen. Hän on ollut kaksi kertaa lasareetissa, mutta hänellä kerrotaan olevan rahoja säästössä sen Huuhkajan ukon takana, — tiedättehän, — joka on jollakin tavalla Tiltuun kiintynyt. Ukko on lestadiolainen ja itkee usein hänen kovaa kohtaansa, mutta tallettaa kuitenkin hänen synnillä ansaitut rahansa ja antaa hänelle tarpeen tullen ruokaa ja yösijan. Pappi on siitä nuhdellut Huuhkajan ukkoa, mutta ukko on vastannut, ettei hänellä ole sydäntä ajaa Tiltua lankeemuksen tielle, sillä voihan tapahtua, että hän ottaa sanasta, nuhteesta ja varoituksesta ojentuakseen. "Minkä te teette yhdelle näistä pienimmistä..." Ja Tiltu kulkee savotalta savotalle, työmaalta työmaalle, kesät talvet. Kyläpaikoissa jokainen itseänsä vähänkään kunnioittava ihminen häntä karttaa, mutta metsissä ja jokivarrella hän käy täydestä. Siellä on eri laki ja eri asetukset. Tiltu ei vielä ole vanha, papinkirjan mukaan on hän juur'ikään sivuuttanut kolmekymmentä vuotta, mutta kun häntä tarkastelee hänen omissa oloissaan, on hänessä jotakin raskasta, väsähtänyttä ja kulunutta. Vähemmästäkin voi ihminen kulua. Eikä Tiltu myöskään ole ruma. Eihän hän tietysti ole kauniskaan, mutta hänen olentonsa aavistuttaa, että hän voisi olla hyvinkin hyvän näköinen. Hänellä on sopusuhtainen vartalo, mutta hän ei koskaan löydä sille oikein sopivia vaatteita. Hänellä on säännölliset kasvonpiirteet, mutta silmien ympärillä on siniset renkaat ja huulet ovat aina kosteat, niinkuin imisi hän karamellia. Ja käsistä näkee, ettei hän koskaan ole tehnyt raskasta työtä, minkä joskus soutanut itsensä työmaalta toiselle, kun muut ilkeydessään eivät ole ottaneet häntä veneeseensä. Entisaikaan, viisi, kymmenen vuotta sitten, Tiltu vielä oli ylpeä. Eivät hänelle kelvanneet muut kuin herrat ja nuoret ja pulskat. Taisi joskus ajatella rakkautta ja antautuakin rakkaudesta. Mutta sitten se alkoi mennä alaspäin, piru tiesi, kuinka, — kenties se oli ensimmäisen lasareetireisun jälkeen. Hän otti itselleen seuralaiseksi ja "jarrumieheksi" Sieppi-Amalian, ikivanhan tukkilaislutkan, mutta riitaantui hänen kanssaan ja liittyi Jokipekan Lauriin, viinakauppiaaseen. Kunnes huomasi, että edullisinta oli sittenkin kulkea yksin, pieni puukko rinnalla. Nyttemmin ei Tiltu enää miettinyt, kuinka hän oli tälle tielle joutunut, eikäpä se olisi mitään hyödyttänytkään, sillä eihän hän ainoa sellainen ihminen ollut maailmassa. Ainoastaan joskus, kun Tiltu oli loppuun suorittanut päivätyönsä ja miehet makailivat nuotiolla, kun syystähdet vilkuttivat ja pimenevän metsän puut huokailivat, kun tukit joessa kumahtivat toisiansa vastaan ja hanuri alkoi soida, silloin tunsi Tiltu epämääräistä halua itkeä. "Antakaas pojat viinaa", sanoi hän silloin. Mutta pojat ovat sillä kertaa saaneet hänestä kyllikseen ja vastaavat: "Mistä sulle tässä viinat... Olethan jo saanut sen, minkä tarvitsetkin." "Kyllä te kans olette yksiä saatanoita", sanoo Tiltu ja voi lähteä yötä myöten samoamaan kiitollisemmille maille. Niin, Tiltu ei enää ajattele menneisyyttänsä, ja oikeastaan hänen historiansa onkin niitä kaikkein tavallisimpia senlaatuisista historioista. Se ensimmäinen oli kotikylän kauppiaan poika, jota hän oli rakastanut. Ei siitä sen enempää. Toinen oli puulaakin kiertelevä kasööri, mutta Tiltu oli jo oppinut tuntemaan miehiä eräältä puolen, ja kasöörillä oli ollut pitkällinen työ ja vaivannäkö, ennenkuin pääsi pyyteittensä perille. Kolmas, — Tiltu palveli silloin Joutsjärven kievarissa, — oli ollut kauppamatkustaja, tukeva, lihava herra, joka oli houkutellut ja hukutellut ja tarjonnut satasen. Siitä kai se vasta oikeastaan oli alkanut: ilman edestä, rahasta, — kuinka kulloinkin sattui. Ja viimein Tiltu oppi sanomaan: "Raha ensin!" Valmis. Suuria peräytymisen teitä ei enää ollut, eikä niitä erikoisesti tarvittukaan. Muuan pruuviherra oli kerran vienyt hänet mukanaan alamaihin, ja hän oli huomannut, että täällä hänellä olisi suuret mahdollisuudet ansaita. Häntä oli syötetty ja juotettu, hän oli ottanut osaa yöllisiin kesteihin, hänellä oli ollut kauniita vaatteita. Mutta Tiltu oli pelännyt, hänellä oli ollut auttamaton vetovoima sinne, mistä oli tullutkin, siellä ei ollut sähkövaloja, pika-ajureita, automobiileja ja poliiseja. Siellä ei tapahtunut niin, että joku surkutteli hänen tilaansa, puhui hänelle myötätuntoisia sanoja ja sai hänet sitten halvemmalla. Siellä: otti ja maksoi ja sillä hyvä. Sitten sai olla sitä mitä oli. Vaan ennenkuin Tiltu sai palata sinne ylös, oli hänen oltava pari kuukautta sairaalassa ja hän älysi, että hän oli jo kaupungissa "kirjoissa" ja ettei hänen enää ollut hyvä sinne palata. Eikä hän sitä surrut, veri veti sittenkin suurten jokien varsille ja tunturien juurelle. Kolmen vuoden kuluttua Tiltu lopullisesti oppi olemaan ajattelematta ja surematta, ja kun mietteitä joskus tuli, olivat ne laadultaan tilapäisiä. Joskus hän saattoi jotakin kohtaan tuntea rakkauden häivettä, mutta hän oli jo täysin tietoinen siitä, ettei häntä kukaan omakseen ota. Ja niin hän kulki paikasta toiseen, työpaikkoja myöten, ensin joku mukanaan, sitten yksin, rohkeammin. Tuskinpa hän enää ajattelee vaatteitaankaan, saatikka sitten puhtautta. Hän tietää, että hän kelpaa sellaisena kuin on ja että hänellä on jotakin, joka merkitsee enemmän kuin koreat vaatteet. Sitäpaitsi hän ei vielä ole niin vanha, että hän riippuisi ulkonaisen pynttäyksen varassa. Saattaa kuitenkin tapahtua, että joku Ruotsin puolella töissä ollut rupeaa ronklaamaan, haukkumaan ja tekemään vaatimuksia. Silloin Tiltu remsseästi nakkaa niskojaan ja menee tiehensä: "Ei tässä reistailemaan ruveta. Kun ei kelpaa, niin ole ilman sitten." Muuten on Tiltu reilu tyttö. Ei hän varastele miesten ollessa pöhnässä ja heidän nukkuessaan, niinkuin jotkut kuuluvat tekevän, ei varastele eikä paljon juksauttelekaan. Hän ihmettelee, kuinka miehet voivat Raahen-Iitan ja Sieppi-Amalian pikku näpistyksille ja muille konsteille vielä nauraakin. Kokonaisen tilinkin oli Raahen-Iita kerran vienyt, ja mies oli vain kohmelopäissään murissut, että "niin sitä käy, kun rupeaa sellaisten kanssa tekemisiin". Ja kerran oli Sieppi-Amalia vienyt nukkuvalta saappaat, mutta mies oli kimmastunut ja Sieppi-Amalia olisi päässyt linnaan, ellei olisi oikeudessa saanut toteen, etteivät ne saappaat olleet kahdenkymmenen markan arvoiset. Ei Tiltu koskaan varasta eikä pelaa muutakaan pismarkkia. Mutta jos hän tapaa rahattomana, kengättömänä ja kohmeloissaan värjöttelevän vanhan tuttavan, niin hän kernaasti lainaa siksi, kunnes asianomainen saa töitä. Ja harvoin ovat rahat kokonaan menneet. Tiltu rakastaa tanssia, musiikkia, juomista ja repäisevää meininkiä. Saattaa juovuspäissään heittäytyä kovaääniseksi ja tarjoilla itseään oikealle ja vasemmalle. "Tulkaa nyt, pojat, — kerrankin kaupanpäällisiä vuoden hitsin päälle..." Mutta julkisissa tanssipaikoissa, kirkonkylissä, häntä ei enää kukaan tanssita. Ihmiset eivät kärsi nähdä, että "tavara pyörii", ja voi tulla poliisikin karkaamaan ulos. Vaan kuuntelemasta rahansa edestä hanurinsoittoa, siitä ei kukaan voi häntä estää. Istua siinä ja kuunnella, nähdä ihmisten pyörivän ja hemaistua omista puoleksi tiedottomista ajatuksistaan, on sekin jotakin. Vanhuuttaan ei Tiltu ajattele. Joskus kai se piste tulee, mutta niin se tulee itsekullekin. Sitten kai on edessä Huuhkajan ukon mökki. Se ukko kyllä rähisee ja puhuu sanaansa, mutta antaa olla aloillaan, kun vain on ihmisiksi ja osaa pitää puuhansa salassa. Ja rahaakin on sentään, mitä lienee, yhdeksäntuhannen vaiheilla. Kyllä ukko niistä huolen pitää ja on kätköpaikankin kaiken varalta neuvonut: "Tuoss'on sitten, ettäs tiedät... Saisit sinä, ihmisriepu, jo heittää pois sen elämäsi..." Ei vaan tule heitettyä, kun on tottunut. Mutta kirkonkylissä ja liikepaikoilla ei Tiltu enää liiku. Mitä kauempana työmaat ovat, sitä kernaammin Tiltu niihin menee, sillä hän tietää, että miehet eivät sairaina ja vaivaisina lähde kauas metsiin. Vaikka osaa hän, sen puolesta, selvän ottaa siitä, kuka on terve ja kuka ei. Ei hän enää kolmatta kertaa vahingossa joudu lasareetiin. Mutta paras sittenkin pysyä metsissä. Nykyisin Tiltu on mieltynyt Aatsingin Iivariin, kymmenniekkaan, mutta häntä vaivaa Suoperon Alhree, suurikokoinen jätkä länsirajalta. Eihän Alhreessa mitään kummempaa kuin muissakaan, mutta mies on liian suuriluinen ja ilkosilmäinen, puhuu kovalla ja repäisevällä äänellä edessäpäin ja tirskuttaa takana. Eikä Tiltu suostu, piru tiesi, mitä sillä on takana. Ja muutenkin on vähän tunnettu, yhden tilivälin vasta ollut. Miehet seuraavat jännityksellä, kuinka tässä oikein käy. Ei se Tiltu ole ennen tuollainen ollut, mutta ei Suoperon Alhree heitäkään miellytä, se luottaa vähän liiaksi voimiinsa, ei ymmärrä sakin henkeä ja tekee vääryyttä, jos voi, korttipelissä. Mutta Alhree tykkää, ettei hän ole huonompi kuin muutkaan, ja jatkaa hyökkäyksiään. Eihän Tiltukaan teräksestä ollut. Hän taipui viisikertaisesta hinnasta. Sillä ihminenhän oli Suopero niinkuin muutkin. Mutta heti senjälkeen nauroi Suopero täyttä kurkkua. "Tiedätkö, mitä nyt sait?" kysyi hän. "Häh? Mitä sinä sanoit?" "Niin, että tiedätkö, minkä nyt sait?" "Kyllä kai minä tiedän." "Etpä tiedäkään. Kupan, oikein Norjasta tuodun kenraalikupan." Saattoihan se olla leikkiäkin, mutta sitä ei Tiltu joutanut ajattelemaan. Hän tempasi rinnaltaan puukkonsa ja iski sen sanaa puhumatta, kahvaa myöten, miehen kylkeen. Ja sitten Tiltu pantiin kiinni ja sai kuusi vuotta. Olisi hyvin päässyt suoraan pakoonkin, mutta eipä sitä viitsinyt, ja lamassa oli mielikin. Huuhkajan ukolle vain lähetti sanan, että panna rahat pankkiin. Ehkäpä hän siellä linnassa niin puhdistuu, että joku löylynlyömä hänet nai. Erämaan henkeä. Aurinkoisena kesäyönä hiipii se, erämaan henki, kestikievarin pihalle. Päivällä sitä ei huomaa, yöllä se on voittava tekijä, silmin nähtävä, sydämin tunnettava, niin, melkein käsin kosketeltava. Ja silloin valvova ihmislapsi vaipuu pieneen tilintekoon itsensä kanssa, itsetietoiseen tai tiedottomaan. Tai ellei hän vielä ole tilinteon asteella, vaipuu hän suureen ajatuksettomuuteen ja henkiseen poissaoloon: hän tuntee eikä kuitenkaan tunne, on ajattelevinaan, vaikka ajatus harhailee, hänen tahdostaan välittämättä, missä tahtoo, vaistoaa jotakin, vaikka itse asiassa aavistelee. Päivällä olemme auringonpaisteisessa kirkonkylässä, joka meistä näyttää melkeinpä vilkkaalta. Ihmiset kulkevat maantiellä, jätkät hoilaavat joella, asumusten ikkunaruudut välkähtelevät. Ja harmajankellertävää maantietä pitkin pääset vaikka Roomaan, jos sinulla on tarpeeksi rahaa ja kärsivällisyyttä. Apteekkari ja toinen metsäherra keskustelevat vilkkaasti ja hymyillen pappilan kujan suussa, heistä näkee, että he ovat herroja, vaikka metsäherran patiinit ovat lintassa ja apteekkarin housunlahkeet pyöreät ja silittämättömät. Ja tuossa tulee kevein askelin pitäjän uusi sairaanhoitajatar, joka vaikuttaa ilmestykseltä: hänellä on uusimuotinen kävelypuku, kyynärpäihin asti ulottuvat harmajat hansikkaat ja silmiinpistävän sirot, korkeat korot matalissa kengissään. Metsäherra hymyilee ja apteekkari hymyilee, kun hän kulkee ohi: kaunis hän kyllä on, mutta käyttäköön korkeampia kenkiä, sillä sääsket löytävät kyllä tiensä hänen harsomaisiin, valkeihin sukkiinsa. — Rovasti on paitahihasillaan katsomassa perunamaatansa, iso piippu savuaa hänen hampaittensa raossa, ja viimein hän aitaan nojautuen alkaa tuttavallisesti ja veljellisesti keskustella ohikulkevan kulkurin kanssa. Joo-joo, se on mukava mies ja alhainen mies tämä nykyinen kirkkoherra, kohtelee jokaista ihmistä ihmisenä ja myöntää, että ovat ne itsekullakin puutteensa ja heikkoutensa, papillakin. Päivisin on kirkonkylä täynnä toimeliaisuutta. Maantien vieressä oleva harmaanvihreä suo näyttää auringonpaisteessa lempeältä ja ystävälliseltä kuin kukkia kasvava niitty, ja sen takana on varjoisa, viihdykäs metsä. Osuuskaupasta ja Peterin puodista tunkeutuu maantielle sillin, juuston ja nahan haju. Ja kauppa käy, mutta niinhän kaupan pitääkin tehdä. Ja syrjäkylien pororikkaat kulkevat asioillaan nimismiehen asunnolta metsäherran puustelliin ja puustellista pappilaan. On täällä muutakin tekemistä kuin olla olemassa. Ah, tämäkö on erämaata! Tunturien laet uivat auringonpaisteessa, ja talot näyttävät isoilta ja hyvinvoivilta. Ja katselkaapa vain isäntien siistejä pukuja ja polviin asti ulottuvia saapasvarsia. Voi olla, että erämaata, mutta erämaa on jossakin hyvin kaukana, koko maailmahan on itse asiassa erämaata. Mutta illan tullen ja yön lähestyessä alkaa tunnelma muuttua. Kauppiaat lyövät ovensa kiinni, hoilaus joella vaimenee, siellä täällä, metsikössä, viipyy vielä korttisakki. Se menee kuitenkin pian levolle, — kuudelta alkaa uusi, totinen työpäivä. Kestikievarin laakea, viheriänurminen pihamaa on päivisin kirkonkylän proosallisimpia paikkoja. Ihmisiä tulee ja menee, heillä on asioita isännän kanssa, joka on kunnallislautakunnan esimies, joskus voi tulla kyyti ja kyydissä tullut rientää asioilleen päästäkseen mahdollisimman pian pois. Ja ruotsalaisen yhtiön pomot asuvat kestikievarissa, sillä heillä ei ole omia taloja, niinkuin suomalaisilla yhtiöillä. Missäpä eivät muuten kestikievarin pihat olisi enemmän tai vähemmän proosallisia? Mutta kun ilta alkaa vaihtua yöksi, silloin tulee pihamaalle hiljaisuus. Sisällä huoneissa käyvät vielä ovet, joku kulkee pihan poikki navettaan, tuvassa majaileva jätkä käy panemassa tervatut saappaansa aidanseipään nokkaan kuivamaan. Sitten ei kuulu enää muuta kuin alati hiljenevät äänet kylältä ja hevosten jalkojen töminä tallista. Aurinko ei mene mailleen, sen valo vain käy kelmeämmäksi. Ilma viilenee ja tulee ikäänkuin kosteammaksi, ulkohuonerivin takana alkavan havumetsän tuoksu kantautuu nyt väkevänä ja vaativana pihamaalle. Erämaan henki, — päivällä saapunut matkamies ei ole sitä ennen tullut huomanneeksi, nyt hän sen huomaa sitäkin selvemmin. Kievari on korkealla kummulla, ja sen pihalta voi selvästi nähdä yli kylän. Äsken se vielä oli täynnä työtä ja asiallisuutta, nyt se näyttää merkillisen pieneltä ja kokoonkutistuneelta, talo siellä, toinen täällä, keltainen pappila, valkoinen metsäherran puustelli, kirkon tapuli, joka näyttää vähäpätöiseltä ja pieneltä. Metsä on tummana ja uhkaavana astunut askeleen lähemmäksi, tummanviheriät vaarat ovat kasvaneet korkeammiksi, pohjoislaidalla kohoavan tunturin seinämä on käynyt uhkaavammaksi, jyrkemmäksi ja ikäänkuin kasvettunut kiinni kirkonkylän kupeeseen. Kaukaa katsottuna näyttää siltä, kuin se aikoisi tuossa tuokiossa kaatua kirkonkylän päälle. Matkamies huomaa, että yö on käsissä, mutta hän viipyy yhä laakealla pihamaalla. Auringonsäteet leikkivät matalan Keinuvaaran kupeella, Keinuvaaran, joka on jossakin soiden ja jänkien takana. Suo purkaa höyryä ja usvaa, värit vaihtuvat harmajasta ja viheriästä kullankeltaiseen. Jos joku nyt tulisi ja kertoisi hänelle, että Keinuvaaran tai Särkivaaran metsiköissä parhaillaan käy keijukaisten tanssi, niin hän ei suhtautuisi siihen ainakaan epäillen. Miks’ei, miks’eikäs se voisi olla mahdollista. Sillä muutamassa tunnissa on kaikki muuttunut. Sallatunturi ja Rohmoiva olivat korkeita ja kaukaisia. "Täällä me olemme yksinäisyydessämme, eikä meillä suurin piirtein ole tekemistä teidän ja teidän elämänne kanssa. Mutta jos teitä huvittaa vaivautua laellemme, niin te huomaatte, että me ja veljemme hallitsemme erämaita." Niin ne olivat äskein seisoneet korkein, auringonpaisteisin otsin; nyt ne ovat tulleet lähemmäksi katsomaan, mitä viheliäinen ihmislapsi on saanut aikaan. Ja ne huomaavat, ettei ihmislapsi ole saanut aikaan juuri mitään, peltotilkun tuolla, uuden rakennuksen täällä, kaikki asioita, jotka murusina sulautuvat suureen kokonaisuus teen. Tänä yönä antaa erämaiden haltia aavistaa olemassaolonsa. Kyllähän ne ihmiset puuhaavat kaikenlaista, mutta pieniä, kovin pieniä he sittenkin ovat. Luojan aurinko paistaa kyllä, mutta pientä, vaatimatonta asutusta ympäröi joka taholta suuri autius ja suuri asumattomuus. Ettäkö täällä on ihmisiä? Kaikkeuden tunto on käynyt niin voittavaksi, että matkamies unohtaa seisovansa kievarin viheriällä pihamaalla. Niin, aivan oikein, joku aika sitten muuan jätkä toi saappaansa kuivamaan ja muuan nainen tuli navetasta. Matkamies istuutuu portaille, joiden alin askelma on kivestä. Hän odottaa, että kivi vastaisi pehmeältä niinkuin puu, mutta se on sittenkin kiveä. Aika, paikallisuus ja etäisyydet ovat käyneet epämääräisiksi. Minä olen tässä, tämä minun ympärilläni on maailma. Illalla minä tulin läpi erämaiden alamaista. Siellä on liikettä ja elämää, mutta se on siellä jossakin, se ei kuulu tänne. Kaikki näyttää yhteenkuuluvalta ja elolliselta. Laakeapintainen kivi tuossa keskellä pihaa voisi kertoa oman historiansa, rakennukset tuntuvat luontoon kuuluvilta, niinkuin olisivat aikojen alusta siinä seisoneet. Ja kuitenkin on ladon seinä uusi, se tuoksuu vielä pihkalle. Ihmiskäden töitä on kaikkialla näkyvissä, mutta se on pientä ja olematonta sen rinnalla, mikä sitä ympäröi. Siirrä Sallatunturi paikoiltaan ja muuta se harmaakiviseksi linnaksi, silloin voit sanoa jotakin tehneesi. Itsetiedottomasti kääntyvät matkamiehen ajatukset hänen omaan itseensä ja kaikkeen siihen, mihin hän joskus on uskonut. Hänen mieleensä tulevat lapsuuden päivät ja nuoruuden toiveet, ja ne viehättävät kyllä muistia, mutta yhtäkaikki tuntuvat ne yhdentekeviltä ja vähäpätöisiltä. Miksipä ylimalkaan ajatella jotakin, joka joskus on ollut. Nykyisyyshän on kuitenkin määräävä, ja nykyisyys on jossakin kaukana, avaruudessa, hm, erämaassa. Lintu tirskahtaa metsässä, aurinko alkaa lämmittää, yö muuttuu aamuksi. Matkamies katselee ihmettelevin silmin ympärilleen: tällaistako tämä olikin, hm; elämä alkaa. Askeleet narskahtelevat seinänvierushiekassa, ja kotiin saapuva yökulkija hämmästyy nähdessään matkamiehen istuvan portailla. Mutta matkamies ei hämmästy. "Teillä on täällä ihmeelliset yöt", sanoo hän tuntemattomalle ihmiselle toverillisesti. "Sellaisia kai ne ovat aina tähän aikaan", vastaa yökulkija asiantuntemuksella ja hiukan tylysti. Aivan kuin että "suotta niitä on töllistellä". Kunnia Se alku oli tapahtunut sillä tavoin, ettei Juho Matinpoika sitä itsekään oikein ymmärtänyt, ja nyt oli tapahtunut tai oli tapahtumassa loppu. Kirje, avattuna ja rypistettynä, oli vielä hänen edessään. — Niin vain, niin vain, — sanoo nuori Juho Matinpoika itsekseen ja katselee ilmeettömin silmin eteensä. Mutta myöhemmin hän ajattelee, että se on hyvä, että isä sai asiasta tiedon heti eilen, kun kirje oli tullut. — On se hyvä, — jatkaa hän ajatuksiaan, — hyvä sukukunnankin vuoksi, ja isä kun osaa parhaiten tällaiset asiat ja seikat harkita. Mutta kun hän ryhtyy miettimään itse pääasiaa, sitä, mistä tämä kirje johtui, ei hän löytänyt siinä hakemallakaan mitään lämmittävää, ei edes mieltäkiinnittävää. Se oli nyt tapahtunut. Tässä oli seuraus. Selvä on. Nuori Juho Matinpoika nousee tuoliltaan ja kävelee muutaman kerran edestakaisin kamarinsa lattialla. Sitten hän pysähtyy ikkunan luo ja antaa katseensa harhailla yli lumisen lakeuden, jonka rantoja reunustaa mustanpuhuva metsä. Vaaleanharmaja, ohut savu nousee talojen ja tönöjen savupiipuista hajaantuen kylmään, teräksensiniseen avaruuteen. Nyt on aaton aatto, ja siellä puuhataan joulukiireissä niinkuin täälläkin, Saranpäässä, mutta talot ja tönötkin tekevät nyt Juhoon aution, kalsean ja poistyöntävän vaikutuksen. Autiolta näyttää taaja-ikkunainen Suuriniemi, kylmältä valkoinen, mahtava Muilu, ja tuolla, Muilun liepeillä, pistäikse esiin Peltoniemen päärakennus. Niin, mutta sinnehän hänen ei pitänyt katsoa. Juho puraisi hampaitaan yhteen ja istahti uudelleen. Ei tarvinnut Saranpään pojan katsella Peltoniemen tytärtä, jos lieneekin ennen katsellut. Ja olihan katseltu. Lapsesta asti. Saranpään ainoa poika ja Peltoniemen ainoa tytär. Mutta nyt tuli loppu, läjähtävä loppu. Juho muisti, että vanhukset joskus olivat hymyilleet sellaista ohutta, itsetiedotonta hymyä heitä katsellessaan. Hänen omat vanhuksensa ja Peltoniemen vanhukset. Heillä kai oli heihin, Juhoon ja Peltoniemen Anna-Liisaan, nähden omat toivomuksensa. Eivätkä ainoastaan toiveet, vaan myöskin varmuus, joka vain odotti toteutumistaan. Tässä se nyt oli. — Saatana vie! — pääsi Juholta, ja hän löi nyrkkinsä pöytään, mutta samassa hän havahtui. Ovi avautui raolleen, ja Saranpään ukko pisti päänsä sisään. — Älä edes kiroile! — sanoi hän ja näytti siltä, kuin hän olisi aikonut sanoa enemmänkin, mutta muutti päätöksensä ja painoi oven uudelleen kiinni. Sitten Juho kuuli, kuinka isä avasi ja sulki toisenkin oven ja meni tuvan puolelle. Hetken kuluttua hän ajoi ikkunan ohi kylälle päin. * * * * * Nähdessään, että isä poistui, meni Juhoon jonkunlainen heikko vapautuksen tunnelma. Hän saattoi ajatella asiata keveämmin ja vapaammin. Se oli silloin keväällä, kun humu kävi kautta maan ja sotatorvet soivat. Meni muita ja meni hänkin, Saranpään Juho, ainoa poika. Koko talo oli vakavan näköinen, äiti itkeä tihuuttelee. — Kulje varoen, — nyyhki hän, ja pidä Jumala silmäin edessä. Juho koettaa karaista luontoansa, ettei näyttäisi ämmämäiseltä, mutta sydän hätkähtelee ja suupielet vavahtelevat. Isä kiiruhtaa lähtemään, hevonen on jo valjaissa eikä juna odottele. Eteistuvassa on Peltoniemen Anna-Liisa katsomassa Juhon lähtöä. Kukaan ei pidä sitä minään, Anna-Liisa on jo niinkuin jotenkin Saranpäähän kuuluva. — Muistahan nyt joskus, — sanoo Anna-Liisa ojentaen kätensä ja koettaen hymyillä, ja Juhon sydän vavahtelee vielä enemmän, mutta hän tekeytyy reiman ja huolettoman näköiseksi ja vastaa: — Kyllä kyllä... Mutta isä kiiruhtelee yhä. Saranpäässä tapahtuu harvoin, että isäntä itse kyyditsee ketään. Ei kievariaikana kyydinnyt kuvernööriäkään, rengin lähetti. Näin sitten mennään asemalle, ja isä on niinkuin ei sotaa olisikaan, sanoo sanan ilmasta ja virkahtaa, että Muilun rengit vietiin jo illalla asemalle, mutta kylläpä tästä vähemmälläkin kiireellä ennättää. Asemalla isän mielentyyneys kuitenkin pettää, vaikka hän kipristää silmiään ja vetää huulensa tiukempaan. Ja hyvästiä heittäessä hän jo vähän niinkuin katkonaisesti sanoo: — Tiedät sitten, poika, että meiltä on aina kuljettu kunniallisilla teillä ja annettu sana on pidelty kuin lakituvassa tehty vala niin ystävälle kuin vihollisellekin. Mutta viimeksi isä oli ikäänkuin poistaakseen painostavan tunnelman sanonut jonkun leikkisanankin: — Älä nyt sitten sen kiväärin kanssa suotta päiviä... Muuta kuin asiasta tehden... Niinpä sitten kuluu kokemuksista ja vaiheista kyllästytetty kevät, ja muutamana päivänä, juuri, niihin aikoihin, kun maa etelän puolessa alkaa olla lumesta vapaa, saavuttaa sota erään huippukohtansa: valloitetaan suuri ja tärkeä kaupunki. Tähän asti Juho ajattelee vaivattomasti ja keveästi, mutta sitten ajatus matelee eteenpäin aivan kuin maata tunnustellen ja koettaen turhaan etsiä puolustusta miehen teoille. Hän huomaa nyt, että hiukkasta myöhemmin kuin hän muitten mukana syöksyi taistelevaan ja savuavaan kaupunkiin, muodostuu myöskin hänen yksityiseen elämäänsä eräs solmu, jonka hän vasta nyt oivaltaa. — Villiintyyhän sitä ihminen yhtämittaisessa huminassa ja verenvuodatuksessa, — sanoo hän ikäänkuin alkulauseeksi ja puolustukseksi sille, mitä nyt seuraa, ja koettaa palauttaa mieleensä sitä ylivoimaista riemua, jota hän tunsi valloituspäivänäkin, mutt’ei tahdo siinä onnistua. Ulkona levitteleikse totinen lakeus, ja pakkanen paukahtelee nurkissa. Niin, se riemu oli ollut silloin ylivoimainen, eikä Juho luullut poikenneensa kunniallisilta teiltä, kun oli riemuinnut toisten kanssa. Muutamana kuulakkana kevätiltana hoippuu hän asuntoonsa tuntuvasti humalassa. Hän olisi tahtonut syleillä koko maailmaa, antaa anteeksi ihmisille tämän verenvuodatuksen ja huutaa ilmoille sydämensä syvimmät salaisuudet. Senkin, että siellä lakeudella, Peltoniemen paljastuvien pihlajien takana, odotti häntä joku. Ilta alkaa jo vaihtua yöksi, ja asuntopaikassa on se veikeäsilmäinen, pullakka tyttö avaamassa. Juho ei ole ennen häntä edes erikoisesti huomannutkaan, mutta nyt tyttö on ylisillään ja pitelee käryävää tuijua kädessään. Tällä kertaa hän Juhon mielestä on suuri ja valloittamaton kaunotar. Päästessään tähän kohtaan ajatuksissaan Juho vavahtaa ja hänen kasvoilleen leviää jännittynyt, tuskallinen ilme. Nyt hän ei tunne mitään, hän kertaa vain koettuja tosiasioita ja katselee tiukasti suurta totuutta silmiin. Silloisen humalan seasta etsii hän kylmiä tosiseikkoja. — No sinä kai olet tyytyväinen nyt? — oli se tyttö sitten kysynyt. Juho oli ikäänkuin selvinnyt humalastaan eikä ollut keksinyt vastausta. — Ja tunnet itsesi suureksi sotasankariksi? — oli tyttö keveästi jatkanut. Hiukan vieläkin hämillään oli Juho vain naurahtanut. Sellaista se on sellaisen jälkeen. — Mutta, — oli tyttö jatkanut tiukemmin nousten kyynärpäälleen ja silmäteräin supistuessa, — jos tästä jotakin tulee, mitäs sitten teet? Juho oli häkeltynyt. — Mitä? — oli hän kysynyt. — Niin että mitäs sitten teet? oli tyttö jatkanut entistäkin kiinteämmin. Silloin oli Juhossa herännyt suuri itsetunto ja hän oli oikaissut itsensä. — Kyllä minä aina teoistani vastaan, — oli hän sanonut, — ja kyllä minussa on miestä sinut hakemaankin. — Hakemaankin, — oli tyttö naurahtanut, — vai oikein hakemaan. — Niin, hakemaan, — oli Juho entistä kipakammin toistanut. Seuraavana aamuna oli tyttö naureskellut hänelle vasten kasvoja ja oli niinkuin ei olisi mistään tiennytkään. Jonkun aikaa oli asia Juhoa askarruttanut ja hän seurasi entistä suuremmalla tarkkuudella toisten samantapaisia kokemuksia. Sitten hän oli oppinut ajattelemaan sitä kylmästi ja pintapuolisesti ja viimein sen kokonaan unohtanut. Sellaisethan ovat vain sodan välttämättömiä kokemuksia eivätkä mitään muuta. * * * * * Tällainen oli Juhon sodanaikainen ajatusmaailma, mutta se ei valitettavasti enää kelvannut Saranpään seinien sisällä eikä soveltunut rannattomien lakeuksien ajatusmaailmaan. Tytön nimi oli Vera Botshkova, jonka isä oli ammuttu valloituksen aikana, ja eilen hänen kirjeensä oli saapunut Saranpäähän. Aamu oli kirvelevän kylmä, ja Juho oli käynyt Peltoniemessä asioimassa. Oli siinä puolen päivän korvilla, jolloin vanhukset ja Juho kolmen kesken joivat kahvia tupakamarissa, väestä erillään, ja neuvottelivat asioista. Tällä kerralla Juho oli hiukan myöhästynyt, mutta vanhukset odottivat jonkun aikaa, niinkuin hiljaiseksi tavaksi sodan jälkeen oli tullut. — Kirjekin sinulle olisi siinä pöydällä, — oli äiti sanonut kaataessaan kahvia. Juholle ei tullut usein kirjeitä. Hän pyöritteli tullutta hetkisen kädessään ja avasi sen sitten. Vanhemmat eivät erikoisesti tarkanneet hänen kasvojensa ilmettä. — Mitäs ne nyt? — kysyi äiti kuin ohimennen eikä huomaa, että pojan kasvot ovat käyneet kuolonkalpeiksi. Juho taistelee hetken itsensä kanssa, koettaa tyyntyä ja tulla siihen vireeseen, että voisi huolettoman näköisenä mennä ovesta ulos. Mutta äidin kysymys, johon kai ei vastausta erikoisemmin odotettukaan, jäi vastaamatta ja muutenkin tuntui Juhosta siltä, kuin joku ventovieras olisi kesken kaiken astunut rauhalliseen, lämmintuntuiseen huoneeseen ja lyönyt häntä korvalle. Hän istui paikallaan, tylsästi tuijottaen kirjettä, ja kun isä tavanomaisesti kysyy, että "mitä siinä nyt on", ojentaa hän sanaa puhumatta ja saamatta kiinni minkäänlaisesta selittävästä ajatuksesta hänelle kirjeen. * * * * * Mitä sitten tapahtui, muistaa Juho kuin läpi sumun. Isä sanoi jotakin, että "annappas kun haen lasini", ja kun hän sitten palaa kamaristaan, nostaa hän kirjeen korkealle kasvojensa eteen ja alkaa lukea äidin välinpitämättömänä selaillessa sanomalehtiä. Kun hän sitten panee kirjeen pöydälle, vapisee hänen kätensä ja silmät ovat terävät ja verestävät. Juho pelkää, että nyt se tulee lyömään, mutta isä ei tule lyömään, vaan sanoo ainoastaan käheästi: — Vai niin. Sitten hän näyttää muistavan jotakin ja avaa suunsa sen sanoakseen, mutt'ei sanokaan mitään, vaan pusertaa tiukasti huulensa yhteen. Äiti huomaa, että jotakin on tekeillä, ja katselee tuskallisesti kysyen vuoroin isään, vuoroin poikaan. Huoneessa tuntuu siltä, kuin odotettaisiin jonkin putoavan tai räjähtävän. Ja viimein isä punaiseksi lennähtäen lyö kädellään pöytään. — Ja se on sitten helvetin varma, — sanoo hän, — että Saranpäässä ei kukaan pysty lakia lukemaan. Ei siveä eikä huora, ei punainen eikä valkoinen. — Herra Jumala, mitä se nyt sitten oikein on? — huudahtaa äiti hätääntyneesti: — Lue! — vastaa isä tyynesti, ja äiti alkaa lukea ja nyyhkyttää... Kuta pitemmälle hän lukee, sitä enemmän hänen nyyhkytyksensä yltyy. — Joo, siinä se nyt sitten on, — sanoo isä. — Herra Jeesus sentään, — nyyhkyttää äiti ja panee kirjeen takaisin pöydälle. Juho ei koske siihen, mutta erottaa siinä kokonaisen sivun. "Te luuletten, että te saatten menetellä köyhän kunnian kanssa niinkuin tahrotten", seisoo siinä, "mutta se on selvä vales niinkauan kun maas on laki ja oikeus ja te muistatte kyllä mitä itse silloin sanoitten ja minä olen orottanut että jos tulis kirje edes. Mutta kun ei tullut niin kirjoitan itse ja minä tiän kyllä missä teitin asutaan niin että jos ei tästä tule apua niin tulen itse. Eikä se merinteeraa mitikään jos mun isäni oli punanen ja ammuttiin ja syntyny Venäjällä samaa maata oletten kaikin ja itten te aina olette sen valkosuutenne ja lakinne kanssa..." Siihen sivu loppui. — Mitä sinä sille lupasit? — kysyy isä. Juho nieleskelee tyhjää eikä pitkään toviin vastaa mitään. — Minä olin humalassa silloin, — sanoo hän viimein. — Siitä saa selvänä vastata. Mutta mitä sinä sille lupasit? Juho aikoo vastata, ettei hän muista, mutta peruuttaa samassa aikomuksensa. — Tulla hakemaan, — vastaa hän. — Jos tarvitaan. Nyt äiti pyyhkii kyyneleensä ja ehättää väliin. Eihän se tässä puhu naimisesta mitään, — sanoo hän. — Kaipa siitä kunniallisella ruokolla pääsee. — Etkö sinä kuule, — sanoo isä pannen painoa joka sanalle, — että Jussi sanoo luvanneensa tulla hakemaan. Saranpää saa miniän. Ryssän. Punakaartilaispennun. — Mutta eihän se naimisesta puhu, — inttää äiti nyyhkytystensä lomassa, ja isä katselee ikkunasta ulos. Pitkä, syvä hiljaisuus. Könniläinen tuvassa lyö kahtatoista. — Se on niin, — sanoo isä viimein raskaasti, — että tässä talossa ei ole ennen sanoja syöty. Eikä ole taidettu syödä Muilussakaan? Kysymys oli osoitettu äidille, mutta äiti ei vastaa mitään, nyyhkii vain. — Herra Jumala, Herra Jumala... — Näitkö sinä sitä muuta kertaa kuin sen yhden? — kysyy isä Juholta. — En, — vastaa Juho hammasta purren. Tästä on nyt kulunut vuorokausi ja kappale toistakin, välillä on ollut yö ja sarja pieniä, jokapäiväisiä tapauksia, mutta Saranpäässä eletään vielä raskaan tunnelman, sanattomuuden ja ällistyksen merkeissä. Juho on kerran käynyt tuvassa, mutta ei ole huomannut väestä mitään. Isänsä hän oli nähnyt vain loitolta, ja hänestä näyttää, kuin ukko vuorokaudessa olisi käynyt kymmentä vuotta vanhemmaksi, harmajammaksi ja kumarammaksi. Äidillä on vielä silmät punaisina, ja kun ei tarvitse olla muiden kanssa tekemisissä, niin hän nyyhkii. Jonkun kerran Juho tekee päätöksen mennä Peltoniemeen puhumaan Anna-Liisan kanssa, mutta huomaa, ettei se pyhittäisi mitään. Anna-Liisan kanssa heillä ei koskaan vielä ole ollut niin sanottuja puheita, he ovat vain tunteneet. Miksi hän menisi juuri nyt. Juho oivaltaa, että tämä on perheen keskinäinen asia ja jonkun muun, joka asuu etelässä, suuren kaupungin syrjäpuolella, kallion juuressa. Niin, heidän asiansa se on. Anna-Liisa on liian hyvä tähän soppaan. Mutta sitä ei Juho saata sisällyttää tajuntaansa, että siitä tulisi hänen vaimonsa ja joskus tulevaisuudessa Saranpään emäntä. Kaikki hänen vaistonsa sotivat sellaista olettamusta vastaan. Vera Botshkova, Saranpään emäntä. Ei käy, ei käy. Hiki virtailee pitkin hänen ohimoltaan, ja hän pusertelee päätään tuijottaessaan lakeudelle, joka alkaa käydä sinertävämmäksi. Muilun eräisiin ikkunoihin syttyvät tulet, ja talon ääriviivat käyvät jyrkemmiksi ja vallitsevammiksi. Juhosta tuntuu, kuin sieltä joku salatulla ivalla katselisi vanhaa Saranpäätä. Ja valaistun Muilun taakse hukkuu Peltoniemi hämärään. — Minä olen tehnyt saman synnin kuin kymmenentuhatta muutakin, — ajattelee Juho, — mutta minä saan rangaistuksen sen takia, että satun olemaan Saranpään poika. Ne muut kymmenentuhatta tekevät jo uusia syntejä... Eikä entisistäkään tule mitään. Sitten hän ajattelee, mitä pitäjällä hänestä sanottaisiin. Häntä puhuteltaisiin velvollisuudentunnosta, ohimennen, koska tapa nyt on sellainen eikä hän muutakaan ole tehnyt. Mutta nuorisoseuralla kävisi perheiltamissa juoru. "Se Saranpään Jussi on nainut sen punakaartilaisryssän, johon sotareisullaan sekaantui." — Voi saatana sentään! Ja joku toinen lisää, että jouluksi se juuri ja juuri ennätti sen tuodakin. Niin, mutta hänhän oli luvannut naida sen. Saranpäässä on lupaus pyhä. Saranpääläiset uskaltavat pitää sanansa aina. Aina! Vaikka helvetti olisi. Juhon ajatukset alkavat vähitellen seota. Saattaahan se olla ihminen, vaikka onkin sellaista lähtöä ja köyhä. — Sotaheila, ehkä vihollisleiristä, ehkä kulkunainen Saranpäähän. — Anna-Liisa itkee, Peltoniemessä on suru. — Ei auta, ei auta. — Mutta minä en ota muita kuin Anna-Liisan, minä rakastan häntä, kuulkaa se. — Mitä minä oikein olen tehnyt. Herra Jumala sentään! Mitä vanhempani ajattelevat, niinkö vai näinkö! Äkkiä Juhon ajatukset tyyntyvät. Hän huomaa hämmästyksekseen, ettei hän oikeastaan ajattele mitään. Tyynesti hän ottaa pöydällä häämöttävän kirjeen, oikaisee sitä ja pistää taskuunsa. Sitten hän hakee pöytälaatikosta revolverinsa ja rupeaa tarkastamaan makasiinia, mutta muistaa samassa jossakin käskevästi ja tylysti sanottavan, että kanna ristisi. — No niin, — ajattelee hän kaukaisesti ja pistää revolverin takataskuunsa. Ja jonkun ajan kuluttua hänen kasvonsa taas nytkähtelevät ajatellessaan Anna-Liisaa ja mitä hän oli tehnyt, ja ajatukset sekoavat sotkuiseksi vyyhdiksi. Kun hän taas löytää itsensä, on ulkona jo aivan pimeä ja tähdet tuikkivat taivaalla. Valot pilkistelevät lakeudella, mutta Peltoniemessä on pimeää. Jokohan siellä olisi... — Niin, nyt on aaton aatto, ja ylihuomenna on joulu. Pimeässä sujahtaa kaksi rekeä ohi ikkunan ja kääntyy pihaan. Reet ilman kulkusia. Talvella, pimeässä, juhlien alla. Isä ajoi äsken ohi ilman kulkusia. Kuluu taas pitkä tovi. Juho kuulee, kuinka eteisessä kolistaan ja tupakamariin tulee vieraita. Ja taas hän koettelee revolveriaan ja ajatukset alkavat käydä. Sitten kuluu jälleen pitkiä aikoja, ettei tupakamarista kuulu mitään. Tuvan puolelta kuuluu kaukainen kellon lyönti, ja joku tallustelee ohi. Vihdoin kulkee joku isän kamarin läpi Juhon kamariin, ja ovea raoitetaan. — Onko siellä Jussi? — kuuluu äidin särkynyt ääni. Juhon täytyy selventää kurkkuaan, ennenkuin vastaa. — Tulet tänne tupakamariin, — sanoo äiti, mutta Juho ei kuule, kuinka äiti itsekseen sanoo: "Luojan kiitos, ettei se ole tehnyt itselleen mitään." Äiti ei mene ovelta, ja Juho empii. — Tulet heti kun isäs käskee, — sanoo äiti uudelleen. Tahdottomasti kuin kone nousee poika ja seuraa hitaasti äitiään. Isän kamariin lankeaa kapea valoviiru tupakamarista, ja ohut kahvintuoksu tuntuu nenään. Näin mennään, matka tuntuu pitkältä. Tupakamarissa Juho huomaa täytetyt kahvikupit pöydällä, isä istuu pöydän päässä, vastaseinällä Peltoniemen haltijaväki. Juho ei nyt hätkähdä, hän tervehtii jäykästi. Peltoniemen emäntä on itkettyneen näköinen kuin äitikin, isäntä tuijottaa pimeään ikkunaan. Hiljaisuus. — Sopii ottaa siitä, — sanoo viimein äiti osoittaen kahvivehkeitä. — Sinäkin Jussi. Hiljainen kiitos kuuluu seinänviereltä. Juho ei hae istuinpaikkaa, noutaa kuitenkin viimeisenä kahvikuppinsa. Niin, tällaiseksi se meni nyt. Isä on viimein juonut kahvinsa ja sivaltaa kerran leukaansa. — Siell' on hevonen valjaissa, — sanoo hän viimein. — Antti tulee kyytiin. Juho ei hievahda paikaltaan, luo pikaisen katseen huoneessa-olijoihin, mutta kääntää sen taas maahan ja laskee koneellisesti tyhjän kuppinsa kaapin päälle. Äiti pyyhkii silmiään ja nousee kaatamaan uutta. — Olemme tässä Peltoniemen kanssa tuumanneet, — jatkaa isä, — että kun luvattua tuli, niin haettava on myös. Se on kerta kaikkiaan maailmassa sillä tavalla. — Joo, — sanoo Peltoniemi seinän viereltä päätään nyökäyttäen. — Sillä tavalla se on ollut. Peltoniemen emäntä puuskahtaa itkuun, ja äiti alkaa tuhuuttaa ja pyyhkii esiliinalla silmiään. — Haet turkkisi heti, että ehdit yöjunaan, — sanoo isä ja katselee kiinteästi poispäin sekä nousee jotakin puuhatakseen. Vaimot puuskahtelevat. — Totta kai sieltä jouluksi ehtii, — kuulee Juho kääntyessään äidin nyyhkytysten lomassa sanovan. — ... tiedä... Isä on jo kokonaan selin, ja Peltoniemi katsoo lattiaa ja huokaisee. Ihmiset puuhaavat ja tulee joulu, tulee juhlat, kirkonkellot soivat, ja Saranpään perintötila saa miniän. Eikö se ollutkin, että "kanna ristisi". *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KREETAN HARHA-ASKEL *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.