The Project Gutenberg eBook of Sarastus
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Sarastus
        Koulupoikaromaani

Author: Vilho Helanen

Release date: June 8, 2024 [eBook #73795]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SARASTUS ***




SARASTUS

Koulupoikaromaani


Kirj.

Vilho Helanen





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1923.




Vanha koulu...

Oli ilta. Syksyinen ilta. Olin pysähtynyt kadulle katsomaan sitä.
Vanhaa koulua.

Ikkunoissa oli valoa. Silkkipaperilla verhottuja lamppuja. Punaisia.
Sinisiä. Vihreitä. Soitto soi. Tanssimusiikkia. Vanhassa koulussa oli
juhla.

Seisoin paikoillani kuin vangittuna. Edemmäs en malttanut astua. Etsin
penkin, jolta voin nähdä valaistut ikkunat. Niihin jäin tuijottamaan.
Olin joutunut lumoihin. Vanhan koulun lumoihin.

       *       *       *       *       *

Siinä se seisoi. Vanha koulu. Mahtavana rakennusrykelmänä. Kuutamossa
hohtavanvalkeana. Kasvot vasten kasvoja iäkkään ystävänsä, varjoisan
puiston, kanssa. Yhteiseen syleilyynsä sulkien vanhan kirkon ja
pronssisen suurmiespatsaan. Keskellä kaupunkia se seisoi. Oman
arvonsa tuntevana. Rauhallisena. Kuin kaikkien niiden pahojen kielten
kiusallakin, jotka kuiskuttivat, että sen paikka olisi ollut jossakin
syrjemmällä, jossakin laitakaupungilla.

Vanha koulu...

Muistin: harmaa se sisältä oli. Harmaa ja yksitoikkoinen. Koristuksia
vailla. Mutta elämää oli sen suojissa. Pursuavaa elämää. Puolituhatta
pirteää poikaa sen seinien sisällä vuodesta vuoteen ahersi. Viisisataa
villiä vekaraa siellä valmistautui elämään astumaan.

Toveripiirissä saattoi elämä olla ankaraa. Kovaakin joskus. Sydän
kurkussa moni äiti varmaan poikansa ensi askeleita siellä seurasi.
Pehmeä ei se käsi ollut, joka pois höyläsi loukkaavat kulmat, irti
hakkasi silmään pistävät mutkat. Mutta ohi se pahin pian oli. Lujan
toverihengen yhteensitomia ne olivat, ne parvet, jotka yläluokille
ehtivät. Tunnuslauseena: Yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta!

Vanha koulu... Harvoja tiedemiehiä se oli maalleen lahjoittanut. Mutta
jos ympärille katsoit, näit kaikilla muilla aloilla eturivin miehiä,
jotka se oli elämään ohjannut.

       *       *       *       *       *

Vanha koulu...

Siinä se jälleen silmieni edessä kohosi. Oli kuin olisi vuosia kulunut
siitä, kun sen viimeksi näin.

Katsoin...

Tummia varjoja vilahteli ikkunoiden ohitse. Tanssiin meneviä. Tanssista
palaavia. Eräällä ikkunalaudalla istui kaksi. Poika ja tyttö. Ulos
kuutamo-iltaan katsoivat...

       *       *       *       *       *

Silloin alkoi se elää, vanha koulu. Muistoja tulvahti mieleeni.
Muistoja vuosien takaa. Uniin ja unelmiin ne sekoittuivat. Yhteen
sulivat. Kokonaisuudeksi muodostumaan pyrkivät.

Keskustana sinä, vanha koulu...




I.


— Kylläpä pojat odotuttavat itseään tänään, murahti Aarne Salo työntäen
huolimattomalla liikkeellä ohimoiltaan niille valahtaneet vaaleat
hiukset. — Luulisi melkein, että on jo kevät ja viimeinen istuntomme.

Pöydän toisella puolen istuva Toivo Terä, jolle hänen pyylevä
ulkomuotonsa oli hankkinut liikanimen »Toivottomantylsä», katsahti
toveriinsa kirjastaan, kun taas kolmas huoneessaolija, Yrjänä Kataja,
jatkoi levollisena lukemista. Hänestä näkyi sanomalehden takaa vain
jalat ja käsivarret, joten hän oli kuin toisessa maailmassa. Eikä häntä
paljon liikuttanutkaan, kokoutuiko luokka juhlimaan kevätlukukauden
alkua vähän ennemmin tai hiukan myöhemmin.

— Minusta, sanoi Terä hitaasti, ei sinulla, Aarne, pitäisi olla syytä
toivoa heidän pikaista tuloaan. Näes, se on niin, että mitä pikemmin he
tulevat, sen kauemmin he viipyvät ja sen pahempaa elämää pitävät.

— Sitä parempi, mitä kauemmin he meillä viihtyvät ja mitä hauskempaa
heillä on, torjui Aarne. — Kyllä meille ääntä mahtuu. Naapureita
ei ole, ja jos isä ja äiti arvelevat elämän käyvän heille liian
äänekkääksi, niin he lähtevät itse ulos. Jonnekin, teatteriin tai
oopperaan tai vierailuille. Meidän iloamme he eivät tahdo häiritä.

Terä ei vastannut heti mitään. Hän tarkasteli vain kirjoituspöytämaton
kuvioita, jotka loistivat sähkölampun valossa, vilkaisten silloin
tällöin solakkaan toveriinsa.

— Niin, virkahti hän sitten kostuttaen huuliaan kielellä, tiedänhän
minä sen. Hyvä on sinun osasi — kaikinpuolin. Mutta sen vain sanon,
että jos minulla olisi sellaiset hienot ja rikkaat vanhemmat kuin
sinulla ja sellainen komea koti kuin tämä, niin kyllä vain minä
miettisin monasti pääni ympäri, ennenkuin sellaisen sakin kotiini
kutsuisin kuin meidän luokkamme. Ja jos jonakin heikkona hetkenä olisin
tullut käskeneeksi käymään, niin toivoisinpa jo, että se raitiovaunu,
jossa pojat mölisten ja höröttäen matkaavat näihin kesteihin, suistuisi
raiteilta ja veisi mukanaan koko roikan. En ainakaan pahoittelisi
heidän viipymistään, en totta vie.

— Nyt sinä taas puhut roskaa, Terä, keskeytti Aarne. — He ovat kaikki
kelpo poikia ja hyviä tovereita, joiden ystävyydestä kannattaa olla
ylpeä.

Terä huomasi toisen kuumenevan. Siniset silmät leimusivat jo. Sellainen
intoilijahan se oli ollut aina ensimmäiseltä luokalta alkaen.

— No jaa, myönsi hän, reilu sakkihan se on, tuo meidän luokkamme, sitä
ei käy kieltäminen. Mutta tähän ympäristöön? Ei, täällä se vaikuttaa
raa'alta ja moukkamaiselta. Olihan heillä sentään, Luojan kiitos,
kyllin älyä ymmärtääkseen, ettei viina voinut kuulua tämän illan
ohjelmaan. Se on kylläkin paikallaan, kun ollaan Paasion mörskässä tai
muualla — ja piiput ja paperossit, nehän ovat viattomia leikkikaluja
näin meikäläisille. Mutta ajatteles heidän suutaan!

Aarne hymähti merkitsevästi. Ikäänkuin Terä sitten muka olisi heitä
muita parempi! Turhia vain löpisi.

— Niin, ajatteles, jatkoi Terä, Jätti-Matin hirvittävällä basso-äänellä
lausuttuja »totellisia totuuksia» ja laskeudu tai nouse niistä —
mielesi mukaan — mielettömän Aavan elikkä aavan mielettömyyden
elämänselityksiin. Ja entäs me muut? Ei meissä taida olla monta
sellaista, joka pyrkisi kätkemään kynttiläänsä vakan alle...

— Et ainakaan sinä, tarttui Aarne puheeseen. — Joko sinulla on taasen
uusi heila? No, anna kuulua.

— Jo toki. Se entinen...

Aarne keskeytti hänet nauraen:

— Älä vain rupea taas veisaamaan sitä vanhaa virttäsi, miten paljon
vikoja tytössä oli ja miten sinä sitten, tytön itkusta huolimatta,
annoit hänelle »potkut». Minä en kuitenkaan, yhtä vähän kuin kukaan
muukaan, usko noita juttujasi. En enää, näetkös? Oletko jo kuullut,
mitä Aava tässä muutamana päivänä sanoi sinun monista rakkausjutuistasi?

— En. Anna tulla. Jotakin ilkeää se on, koska se on Aavasta kotoisin.
Mutta anna tulla vain!

Terän äänessä oli ehkä hiukan liian paljon kireyttä ollakseen
leikkipuhetta. Mutta siihen olivat toverit jo tottuneet.

— Hän sanoi, uskoi Aarne, tyttöjen antautuvan hakkailtaviksesi
ulkomuotosi harhaanjohtamina. Se, näetkös, johtaa mieleen rusthollarin
ja tyttöjä ennenkaikkea houkuttelevan vankan rusthollithan. Mutta
jokainen rakkausjuttusi päättyy yhtä nopeasti kuin alkoikin, kun tytöt
huomaavat, että ainoa rusthollisi — kunnioitusta herättävä tosin sekin
— on se, mitä mahtuu yhdeksäänkymmeneen seitsemään kiloosi.

Terä punastui. Hän ei pitänyt siitä, että hänen lihavuudestaan
laskettiin leikkiä, ja vielä vähemmin siitä, että hänen voittonsa
naismaailmassa asetettiin kyseenalaisiksi.

— Aava on vain kateellinen, huomautti hän sitten.

— Tytöt eivät ole milloinkaan voineet sietää hänen kaljua päätään ja
ilkeää kieltään. Katkeruuksissaan hän on keksinyt nyt tuon tarinan.

— Saattaa olla, myönsi Aarne. Sitten hän kääntyi Katajaan: — Löydätkö
mitään uutta lehdistä, Yrjänä?

Puhuteltu antoi sanomalehden vaipua syliinsä ja katsoi tovereihin.

— En mitään erityistä, vastasi hän säyseästi. Sitten hän kysyi
epävarmalla äänellä: — Tämä lehti...? Onko mielestäsi ehkä sopimatonta,
että minä täällä...?

— Mitä vielä! torjui Aarne. — Lue sinä vain tai tee mitä tahdot.
Pääasia on, että olet kuin kotonasi. Olisihan sitäpaitsi mieletöntä
asetella esteitä lukuhalullesi, joka on meikäläiselle jokseenkin
tavaton, niin seitsemäsluokkalaisia kuin olemmekin.

— Entä sinä ja Aava? huomautti Kataja.

Aarne pudisti päätään nauraen.

— Ei, sanoi hän, minä olen vain tyhjänpäiväinen diletantti sinuun
verrattuna.

— Ja Aava on diletanttia huonompi, pisti Terä väliin. — Vain Yrjänä
ymmärtää lukea kaikkea ja — vaieta. Te muut, jotka luette (minähän
lakkasin jo viidenneltä luokalta päästyä sitä tekemästä) luette sivun
ja tunnette heti tarvetta toitottaa sen maailmalle. Aava ainakin.

— Nyt sinä olet kohtuuton, Terä, vastusti Aarne. — Aava on meistä
kaikista sukkelin.

— Mokomiakin sukkeluuksia! huudahti Terä. — Typerä hän on. Niin,
typerä, kuuluakseen meidän joukkoomme. Skeptikko on olevinaan. Kaikkea!
Lukenut kai pari sivua Montaignea, ja sillä on tämä »epäilijäfilosofi»
valmis.

Terän kiukkuinen purkaus tuntui toisista kiusalliselta.

Kataja virkahti tyynnyttäen:

— Jätetään jo tämä ja puhutaan mieluummin jostakin muusta. Esimerkiksi
siitä, miten meidän pitäisi suhtautua Olavi Linnaan.

— Tulokkaaseen! huudahti Aarne. — Siinäpä meillä onkin pulma.

Oli niin, että nyt joululoman jälkeen kokouduttaessa jälleen kouluun
oli seitsemättä luokkaa kohdannut odottamaton isku. Heidän joukkonsa,
jota he olivat jo tottuneet pitämään suljettuna piirinä, oli lisäytynyt
yhdellä. Tämä, Olavi Linna, tulokas, oli kuin pudota mätkähtänyt heidän
keskuuteensa. Jostakin maaseudulta hän tuli, se tiedettiin. Mistä —
siitä ei kukaan ollut vaivautunut ottamaan selvää.

Tosin — sitä ei käynyt kieltäminen — olivat he vuosien kuluessa saaneet
tottua siihen, että heidän joukkoaan oli lisätty milloin yhdellä,
milloin useammalla luokallejääneellä. (Se olikin varsin tarpeen, jottei
luokka olisi sulanut olemattomiin.) Mutta ne olivat sentään vanhoja
koulutovereja, saman hengen lapsia. Eikä niitä oltu sitäpaitsi tungettu
heidän keskuuteensa kesken lukuvuotta, niinkuin nyt tämä tulokas.

Ikävä juttu!

Luokka oli tähän asti muodostanut lujan kokonaisuuden, jonka tahtoon
jokainen yksityinen oli taipunut Mutta nyt oli tuo tulokas työnnetty
heidän piiriinsä, eikä hän tietystikään voisi sulautua heihin. Ohi
olisi nyt se aika, pääteltiin, jolloin toverusten kesken saattoi puhua
vapaasti ja elää vapaasti tarvitsematta pelätä opettajien pääsevän
perille heidän pikku salaisuuksistaan.

Koko luokka oli kuohuksissa.

Varsin ystävällisiä ja luottavaisia eivät olleet ne katseet,
joita kaksitoista silmäparia oli lennätellyt tuohon tulokkaaseen
tänään, ensimmäisenä koulupäivänä, hänen kököttäessään paikallaan
aivan opettajan pöydän edessä. Ja siellä, heidän keskellään, hän
kuitenkin oli istunut niin kiukuttavan rauhallisena, ikäänkuin mitään
mainitsemisen arvoista ei olisi tapahtunut. Aivan liian hiljaisena ja
tarkkaavaisena, jotta hän olisi voinut olla näiden villien poikien
mieleen. Tummien silmien surumielinen, miltei synkkä ilme ei liioin
ollut omiaan tekemään häntä siedettävämmäksi noiden velikultien
silmissä. Se arvostelu, joka hänestä luokkahuoneessa langetettiin
koulun avajaispäivänä, oli ollutkin kaikkea muuta kuin imarteleva.

— Minun vakaumukseni on, lausui Kataja, että meidän olisi koetettava
päästä yhteisymmärrykseen tuon Linnan kanssa.

— Yhteisymmärrykseen? matki Terä. — Onpa sekin keksintö. Aivan yhtä
tylsä kuin kaikki muutkin »vakaumuksesi». Hyvä selkäsauna, siinä on
kyllin yhteisymmärrystä sille mammanpojalle!

Kataja ei katsonut maksavan vaivaa vastata.

— Minä olen puolestani, selitti Aarne, eilisestä alkaen harkinnut, mitä
meidän pitäisi tehdä tässä jutussa, mutta ratkaisu ei ole niinkään
helppo. Terän ehdotus on tietysti mahdoton. Antaa selkään—ja mistä
syystä? Sitäpaitsi — ja se on minun mielestäni tässä ratkaisevaa — me
emme voittaisi sillä mitään. Mutta toisaalta ei nähdäkseni ole meidän
asiamme erikoisesti pyrkiä yhteisymmärrykseen tuon tulokkaan kanssa.
Osoittakoon hän ensin olevansa meidän toveruutemme arvoinen ja voivansa
tulla yhdeksi meistä, niin sitten. Eiköhän liene parasta, että me
toistaiseksi jäämme yksinkertaisesti vain odottavalle kannalle häneen
nähden? Vai mitä te arvelette?

Toiset myönsivät hänen olevan oikeassa.

— Minulla on vielä sanottavana teille jotakin, lisäsi Aarne. — Jotakin,
joka saattaa tuntua oudolta sen valossa, mitä äsken sanoin. Katsokaas,
olen kutsunut Linnan tänne tänään.

Kataja vihelsi pitkään. Terä katsahti puhujaan hölmistyneenä. Sitten
hän huudahti:

— Mitä loruja! Sehän on mahdotonta. Tulokas tänne? Luokkamme istuntoon!

Aarne hypisteli hermostuneesti kellonperiään.

— Valitettavasti on asia niin kuin sanoin, virkahti hän. — Minä
puolestani olen kylläkin suunnilleen samaa mieltä kanssasi, Terä
— tällä kertaa. Mutta se ei muuta asiaa. Katsokaas, seikka on se,
että tulin eilen päivällispöydässä maininneeksi tulokkaasta, ja kun
tänään sitten puhuin äidille tästä istunnostamme, kysyi hän, olinko
jo kutsunut myöskin uuden toverimme. Vastasin luonnollisesti, etten
aikonut kutsuakaan. Mutta valitettavasti ei äiti — niin ymmärtäväinen
kuin hän yleensä onkin — voinut käsittää, miten mieletön oli ajatuskin
Linnan mukaan tulemisesta. »Olethan kutsunut aina ennenkin koko
luokkasi», sanoi hän, »toivon niinollen, ettet tee poikkeusta nytkään,
etenkin, kun kysymyksessä on toveri, jolla ei ennestään ole tuttuja
kaupungissa.» No, saatoinko sitten tehdä muuta kuin kutsua tulokkaan?

— Et mitenkään, se on minun vakaumukseni, hyväksyi Kataja empimättä.

— Niin no, kun se kerran on sinun äitisi toivomus, taipui Teräkin.

Aarne huokasi helpotuksesta.

— Uskokaa, jos tahdotte, mutta tämä asia on koko ajan painanut
mieltäni, selitti hän. — Tuntuu oikein hyvältä, kun tiedän ainakin
teidän kahden ymmärtävän, etten voinut muuta.

Samassa ovi lennähti auki, ja huoneeseen ryntäsi aika melulla koko
puuttuva osa luokkaa — mikäli ei siihen kuuluvaksi vielä lukenut Olavi
Linnaa. Hetken vallitsi huoneessa tavaton meteli, jossa itsekunkin oli
vaikeaa saada ääntään kuuluville. Mutta sitten kajahti Matti Hongan,
luokan jättiläisen, ääni yli hälyn:

— Minä, Jätti-Matti, »Yhtistyksen pehmeän teen katottamiseksi
äitinkielestämme» myöhäissyntyinen jäsen, vaatia äänettömyyttä!

Äänten sorina vaimeni hiukan, mutta hiljaisuutta ei huoneeseen tullut.

— Uutisia! Minulla on uutisia! karjaisi silloin Honka.
Silmänräpäyksessä kaikki vaikenivat.

— Istukaa. En sano sanaakaan, ennenkuin istutte paikoillenne joka
sorkka, huusi Honka tuntien syvästi tällä hetkellä arvonsa.

— Odotatko myös, Maddi, kunnes olemme saaneet piiput hampaisiin?
tiedusteli Antti Aava kaivaessaan tupakkavehkeitä taskustaan.

— Oo-ja, myönteli Honka. — Mutta, ystäväni, minä pyytän, älä ärsytä
minua tuolla kirotulla puustaimella. Tietäthän sen olevan minulle samaa
kuin sonnille punainen riepu.

— Kohtalo on minulle kova, valitteli luokan pienin, Eero Heinämaa.
— Minulla on pikku veli, joka ei osaa sanoa ärrää, ja luokkatoveri,
joka ei kykene tekemään eroa deen ja teen välillä. Kai minun oma
tulevaisuuteni on se, että pian unohdan, miten aa lausutaan. Niin,
Jätti-Matti, kai sinä muistat vielä aineesi? Sen metsästysaineen, jossa
sinä innostuit kuvailemaan, miten hauskaa on »putodella oduksia puisda»?

Pojat purskahtivat nauruun. Juttu oli kaikilla tuoreessa muistissa.
Honka nauroi itse mukana, mutta huusi sitten teeskennellyn uhkaavasti:

— Sinä kuustuumainen Eero, sinä hännänhuippu, sinä napataatta! Ellet
sinä opi pitämään suutasi, nostan sinut niskakarvoistasi ulos ovesta
neuvottelumme ajaksi. Ja saman teen jokaiselle, joka tämän jälkeen
häiritsee hiljaisuutta. Ukaasin allekirjoitti korkeimman omakätisesti
Matti Honka, Jätti-Matiksi kutsuttu. Verstanten?

Pojat askartelivat äänettöminä, mikä pannen piippuaan kuntoon, mikä
sytytellen paperossiaan. Honka katsoi heitä toista toisensa perästä
nauttien siitä asemasta, johon uutinen hänet oli nostanut. Varsin usein
ei tapahtunutkaan, että hän tässä joukossa sai olla johtajan paikalla.

Koko luokka — tulokasta lukuunottamatta — oli läsnä, kaikki
kaksitoista. Lähinnä häntä istui luokan toiseksi pisin mies, Paavo
Paasio, leveäharteinen hummailija, Paukka, sitten Erkki Laurila,
punatukkainen voimailija ja luokan »Juristi», sitten Kyösti Mustala,
luokan kiharapäinen maalari ja tanssimestari, jotka olivat yhdessä
tuumin vallanneet mukavan nahkasohvan. Läheisiin syviin nojatuoleihin
olivat vaipuneet Antti Aava, harvatukkainen ja harmaakasvoinen
»filosofi», ja Eino Ojanen, liikanimeltään »Ämmä», miksi hänet
oli ristitty hienostelevan käytöksensä takia. Leposohvalle olivat
sijoittautuneet Urho Rimpi, »Mörisijä,» luokan tanakka laulumestari,
jolle valitettavasti ei oltu lauluääntä eikä sävelkorvaa suotu,
Eero Heinämaa, luokan pikkuvauva, ja Antero Saarelainen, solakka ja
huoleton maailmanmatti, jonka ruskeat kiharat kilpailivat Mustalan
mustien kanssa tyttöjen suosiosta. Yrjänä Kataja, maalta kotoisin
oleva urheilumies ja luokan »siveellinen selkäranka», piti hallussaan
keinutuolia. Huoneen toisessa päässä, ikkunoiden luona istuivat lopuksi
Aarne Salo, jonka ehtymättömät taskurahat olivat hankkineet hänelle
lempinimen »Jokamies», ja pyylevä Toivo Terä.

— Valmiit? kysäisi Honka, kun ensimmäiset savut pöllähtivät ilmaan.

Pojat nyökkäsivät. Mutta Honka ei pitänyt kiirettä alkamisella. Sitten
hän lausui painokkaasti ja kumeasti:

— Sota!

Pojat eivät liikahtaneet Honka katseli kummissaan heidän
välinpitämättömiä naamojaan.

— Ettekö te kuule, että minä sanon: Sota! toisti hän.

Aava haukotteli ikävystyneenä.

— Sinun uutisiltasi puuttuu aina mielenkiintoa, huomautti hän
vetelästi. — Sanoit tietäväsi uutisen, mielenkiintoisen uutisen. Me
istumme ja odotamme henki kurkussa. Ja sitten tulet sinä ja karjut:
Sota! Sota? Onko se olevinaan uutinen? Armon vuonna 1917, jolloin
maapallomme joka nurkassa on tapeltu jo kaksi ja puoli vuotta? Sota!
Mitä se meitä liikuttaa, tuleeko yksi sota ennestään jo lukemattomien
lisäksi? Oh, hyvä veli, olisit nyt edes huutanut: Rauha! Se olisi jo
ollut jotakin se. Jotakin uutta. Sinun älyn puutteesi surettaa minua,
Maddi. Vilpittömästi surettaa.

Aava kaivautui syvemmälle tuoliinsa ja antoi päänsä retkahtaa tuolin
selkämykselle. Silmät painuivat umpeen. Hän näytti haluavan nukkua
pitkän puheensa päälle. Honka haukkoi hetken ilmaa, sitten hänen
nyrkkinsä paukahti sohvapöytään.

— Huh, millainen aasi! huusi hän. — Typerä, vetelä itiootti! Ensin
ymmärrät väärin etkä sitten anna toiselle suunvuoroa. Minä tarkoitan
sotalla, että koulussa on syttyvä sota.

— Koulussa?

Poikien mielenkiinto oli heti vireillä. Aavakin avasi silmänsä ja
vääntäytyi istumaan.

— Ah, veli, sanoi hän, se muuttaa asian. Älyssä ei siis mitään vikaa.
Ilmaisumuoto vain typerä.

— Anna kuulua, Jätti-Matti. Ja pian! huudahti Aarne kärsimättömänä.

— Yhtä meitän joukostamme on loukattu, lausui Honka hitaasti. —
Loukkaaja on opettaja. Minä ennustan sotaa.

— Siis sota! Peevelinmoinen sota! huusi Terä.

Toisetkin innostuivat.

— Antaa paukkua vain, hyväksyi Saarelainen huolettomasti.

— Motoon se maijari tarttee, kuka sitten liekin! karjui Paasio.

— Sulaa hulluutta, sulaa hulluutta, naureskeli Heinämaa. — Mutta mikä
olen minä, että minä tenää tekisin? En ole koskaan vääryyttä vastaan.

Ojanen pyyhki nenäliinalla kiiltokenkiään, joille Honka oli innoissaan
astunut.

— En pane vastaan minäkään, suostui hänkin.

Ja Rimpi hoilasi:

— Syttyvä on sota julma, vihan liekki leimuaa...

— Olkaa hiljaa, pojat, ja harkitkaamme asiaa, kehoitteli Laurila.

Aava ei ollut liikahtanut tuolistaan. Hän seurasi hymy huulilla
toverien riehuntaa. Katajan keinutuoli oli pysähtynyt, hän kuunteli
tarkkaavaisena. Ja Mustala oli kaivanut esille paperia ja kynän
ikuistaakseen tuon eloisan taulun edessään.

Kun melu hiljeni, kääntyi Laurila Hongan puoleen:

— Kerro kaikki, mitä tiedät. Ei tästä muuten tule mitään selvää.

— Minä en tunne juttua kokonaisuutessaan, alkoi Honka. — Vähän
sieltä täältä. Tipalan viites luokka oli tänään tapansa mukaan ollut
eläinoppitunnilla meitän koulullamme. Silloin oli Puutiainen — rutto
hänet periköön — kesken tuntia kysynyt, tuntevatko tytöt meikäläisiä.
Tietysti he tuntevat, myönsivät tipat. Puutiainen oli sitten — Luoja
ties, mistä syystä — ottanut reposteltavakseen Salon Aarnen...

— Aarnen!

— Niin, ja sanonut hänestä jotakin saaplarin ilkeää.

Aarne oli hätkähtänyt. Sitten hän yritti lyödä leikiksi koko jutun.

— Ehkei se sentään niin erikoista ollut. Muuten, ellette te tiedä syytä
tuohon tunteenpurkaukseen, niin minä voin sanoa.

— No?

— Tellervo Vaarala on myös Tipalan viidennellä, ja lehtori Puutinen
sattui eilen tulemaan kadulla vastaan, kun olin Tellervon kanssa
kävelemässä, selitti Aarne. — Puutiainen tahtoi tietysti letkauttaa sen
johdosta.

Kataja vihelsi pitkään. Antti Aava kuohahti:

— Ei mutta, pojat! Tuota ei voi muuksi sanoa kuin hävyttömyydeksi,
etten pahempia sanoja käyttäisi. Minä yhdyn teihin: Tulkoon sota!

— Sota! Sota! karjuivat pojat, niin että ikkunalasit tärisivät. — Ei
muuta kuin armoton sota!

Kataja pyysi hiljaisuutta.

— En pane vastaan, sanoi hän. — Vakaumukseni on, että lehtori Puutinen
on menetellyt epähienosti ja ansaitsee meidän puoleltamme ojennuksen.
Mutta mielestäni...

— Eikö sekin ole sinun »vakaumuksesi»? pisti Terä väliin.

— Ole hiljaa sinä, Toivottoman tylsä! komensi Laurila.

— Mielestäni, sanon, jatkoi Kataja rauhallisesti, mielestäni riippuu
tapa, jolla ojennus annetaan osaksi siitäkin, mitä lehtori Puutinen on
Aarnesta sanonut.

Kaikki olivat samaa mieltä. Vain Aarne pysytteli syrjässä.

— Tietääkö Honka vielä lisää tästä? tiedusteli Kataja.

— En, oli vastaus. — Kuulin vain katulla parin tipan siitä keskenään
juttelevan, ja ne puhuivat niin saaplarin hiljaa.

— Mutta kuulkaas, pojat, sekautui Laurila puheeseen, olkaamme
perusteellisia. Mikäli muistan, on Aarnen sisar tuolla äskenmainitulla
luokalla. Hoi, Aarne, lieväähän nyt mietteistäsi! Eikö sisaresi ole
puhunut mitään luokallaan sattuneesta välinäytöksestä?

— Ei, vastasi Aarne. — En ole tavannut häntä sitten koulusta tulon.
Eikä minulla sitäpaitsi ole vähääkään halua ruveta utelemaan häneltä,
mitä tuon arvon herran päähän on pälkähtänyt sanoa minusta.

Samassa koputettiin ovelle.

— Sisään! kiiruhti koko poikajoukko huutamaan. Oli näet helppo kuulla,
että koputtaja oli nainen.

Sisäänastuja oli solakka, ruskeapalmikkoinen tyttö, heille kaikille
tuttu Annikki Salo, Aarnen sisar. Pojat aivan kilpailivat siitä,
kuka pääsisi häntä ensin tervehtimään. Laurila jättäytyi tahallaan
viimeiseksi.

— Annikki, sanoi hän, kun hänen vuoronsa tuli, meillä olisi jotakin
kysyttävää teiltä, jos sallitte.

Mutta tyttö pudisti päätään koettaen samalla vapauttaa kättään pojan
kourasta. Hän aavisti, mistä oli kysymys, ja tahtoi päästä vastaamasta.

— Minulla on kiire, sanoi hän vältellen. — Eräs toverini on luonani, ja
sitten siellä on vielä eräs, joka kysyy Aarnea.

— Rohkenen kysyä, kuka se on, tämä toverinne? jatkoi Laurila
itsepäisesti hellittämättä otettaan.

— Tellervo Vaarala.

— Hänkö se myös haluaa tavata Aarnea? naureskeli Terä ymmärtäväisenä.—
Tuttu juttu.

— Ei, ei, kiirehti Annikki punastuen selittämään, se on eräs poika.

— Sinä olet tunkeileva, Terä, muistutti Laurila. — No niin, Annikki, te
näytätte arvaavan, mikä kysymys meillä on teille tehtävänä. Näettehän,
ettette pääse tämän ihmismuurin lävitse Aarnen luo, ennenkuin taivutte
vastaamaan meille. Lupaatteko irti päästyänne tulla yhdessä neiti
Vaaralan kanssa tänne meidän ihmissyöjien luo ja vastata silloin
kaikkiin kysymyksiimme?

— Lupaan, kunhan vain vapautatte ranteeni tuosta ruuvipenkistänne,
taipui Annikki naurahtaen.

Piiri avautui heti, ja hän juoksi veljensä luo.

— Aarne, Maiju sanoo, että eteisessä on joku, joka kysyy sinua, joku
Linna, Olavi Linna.

— Linna?

— Olavi Linna?

— Mitä hän hakee täältä?

Aarne oli kiusallisessa asemassa.

— Katsokaas, pojat, selitti hän lyöden asian leikiksi, kun te kerran
olette kutsuneet Tellervon ja Annikin seuraamme, ei tästä kuitenkaan
voi tulla tavallista suljettua istuntoamme. Minä puolestani olen äitini
toivomuksesta kutsunut Linnan. Jos te uskallatte mennä takuuseen,
etteivät vieraat korvat tyttöjen kautta saa tietää suunnitelmistamme,
niin minä puolestani takaan Linnan.

— Minä myös, yhtyi Kataja.

Pojat nauroivat. Kun he saisivat nuo kaksi tyttöä joukkoonsa, saattoi
sietää tulokkaankin mukaan tulon.

— Oh, olin aivan unohtaa, kääntyi Annikki ovelta sanomaan. — Kahvi on
pöydässä. Olisi ehkä viisainta, että herrat »ihmissyöjät» siirtyvät
sinne meidän puolellemme ruokasaliin. Vai tahtooko herra Laurila
kirjaimellisesti pitää kiinni lupaukseni sanamuodosta?

Laurila nauroi.

— Kuollut lainkirjain on tyhjä muoto. Henki on pääasia, sanoi hän.
— Kuulustelu voi tapahtua aivan yhtä hyvin toisaallakin. Ja että se
tapahtuu kahvikupin ääressä — sitä vastaan minulla ei tosiaan ole
mitään muistuttamista.

Matkalla ruokasaliin huomautti Aava ivallisesti Katajalle:

— En osannut aavistaakaan, että sinä ja Aarne olette niin eteviä
luonteentutkijoita. Taata, kun on pari sanaa vaihtanut! Siihen
tarvitaan totisesti jo neroutta — tai mielettömyyttä.




II.


Hetken kuluttua oli seurue koolla avarassa ja komeasti kalustetussa
ruokahuoneessa. Luokka oli pari kertaa ennenkin ollut pankinjohtaja
Salolla vieraisilla, joten pojat olivat jo kotiutuneita taloon.
Kun lisäksi pankinjohtaja itse rouvineen, joita pojat — heidän
ystävällisyydestään huolimatta — eivät voineet olla jollakin tavalla
arastelematta, eivät tällä kertaa olleet kotona, oli mieliala alusta
alkaen korkealla.

Annikkia auttoi emännyyden hoidossa hänen vaalea ystävättärensä
Tellervo Vaarala, hymyilevä tytöntyllerö, ja tarpeen apu olikin,
sillä pojat olivat hirveitä kahvinjuojia, jok'ainoa. Kupit tyhjenivät
uskomattoman nopeasti. Eivätkä pilapuheet ja nauru edes hetkeksi
päässeet vaikenemaan.

Tulokkaan läsnäoloa tuskin kukaan huomasikaan. Hän istui syrjässä eikä
sanonut sanaakaan toisten puhetulvan sekaan. Hänen tummat silmänsä vain
tähystivät milloin mitäkin seurueen jäsentä, pitkään ja läpitunkevasti.
Mutta kun ne osuivat Annikkiin, joka istui pöydän päässä kauniina ja
iloisena, muuttui niiden ilme epävarmaksi. Tyttö yllätti hänet pari
kertaa tuijottamasta häneen kuin johonkin ilmestykseen. Kun heidän
katseensa kohtasivat, lehahti hämmennyksen puna pojan kasvoille.
Mutta jo samassa hänen silmänsä suuntautuivat jäykkinä ja kylminä
tuijottamaan Terän pyöreitä kasvoja, jotka olivat tällä hetkellä vielä
tavallista pyöreämmät, kun poskia pullisti suuri kakunpala.

Uh, millainen kummallinen olento! ajatteli Annikki ja kääntyi jatkamaan
innokasta keskusteluaan Mustalan kanssa.

Viimein kaikki näyttivät saaneen kyliänsä kahvista. Sisäkkö tuli
korjaamaan pois kuppeja tuoden samalla pöytään pari avaraa maljaa
lakkahilloa.

— Tehkää hyvin! kehoitti Annikki.

— Intohimon marjoja, kuiskasi Terä merkitsevästi Tellervon korvaan,
kostuttaen huuliaan kielellä. — Tämä on juuri sopivaa syötävää
rakastuneille. Ja sitähän me olemme vähän itsekukin. Vai kuinka, neiti?

Mutta kun tyttö ei vastannut mitään, käänsipä hänelle puolittain
selkänsäkin, valmistautui Terä käymään käsiksi marjoihin mutisten
itsekseen:

— Nyt sitä aletaan...

Mutta silloin puhkesi Laurila puhumaan.

— Nyt me pidämme ruokalepoa, sanoi hän, ja ryhdymme illan vakavaan
ohjelmaan.

— Emmeköhän me olekin jo saaneet huikaisevimman nälkämme sammutetuksi,
yhtyi Aava. — Paitsi tietysti Terä. Hänet on luotu aivan erikoisella
tavalla, niin ettei hän milloinkaan tule kylläiseksi.

— Leipäkorit ja leivoslautaset ovat tyhjiä kuin jos nälkäiset koirat
olisivat puhdistaneet ne viimeistä murua myöten, naureskeli Heinämaa.
— Nähkääs, arvoisat neidet, nälkäinen on tämä meidän laumamme.
Tappelunnälkäinen ja rettelönnälkäinen ennenkaikkea.

— Eivät kuitenkaan kaikki, huomautti Ojanen ohuella äänellään
merkitsevästi.

— Ei, eivät tosiaankaan kaikki, myönsi Heinämaa. — Eräillä on nälkä
silkkisukkia ja lastenkenkiä.

Seurue purskahti nauruun. Ojasen hienostelut olivat aina olleet
toverien pilkan esineinä.

— Mikäs Jokamiestä tänään vaivaa? kääntyi Rimpi hiljaa pysytelleen
toverin puoleen.

— Ei mikään, koetti Aarne torjua.

— Ettekös te näe, että hän tuijottaa pöydälle, selitti Paasio karkeaan
tapaansa. — Hän, näettekös, miettii, mitä hänen hienot sukulaisensa
sanoisivat tällaisesta kahvipöydän hävityksestä. Sivistymättömiä
barbaareja, sanoisivat he, sen minä tiedän. Niinkuin he sanoivat,
silloinkuin sinut, Aarne, meidän kouluumme pantiin. Sakilaiskouluun,
fyi skam! No jaa, mutta ole huoleti. Jos täällä olisi ollut yksikin
heistä, olisimme aina sanoneet: Kiitos ei. Emme jaksa. Söimme juuri
kaksi litraa vaniljajäätelöä päivälliseksi. Sanoisimme niin, hiivatti,
vaikka nälkä vatsassa naukuisi kuin kymmenen kollikissaa hiljaisessa
yössä. Honka oli istunut ääneti kuunnellen toisten rupattelua.

Mutta nyt hän karjaisi:

— Hiljaa! Riittää jo! Ettekö kuulleet, että on aika ryhtyä vakaviin
asioihin?

Huoneeseen tuli hiljaista. Teräkin laski pöydälle hillolusikan, johon
hän oli jo tarttunut.

— Ala, Laurila!

Laurila kääntyi molempien tyttöjen puoleen:

— Annikki ja te, neiti Vaarala, meillä olisi tehtävänä teille eräs
kysymys, johon toivomme tyhjentävää vastausta. Mitä suvaitsi lehtori
Puutinen, myös Puutiaiseksi kutsuttu, lausua luokallanne Aarnesta?

— Onko teidän nyt ehdottomasti saatava tietää se? kysyi Annikki
ilmeisen kiusautuneena.

— Te lupasitte.

-— No niin, lupasinhan minä. Mutta se on niin ikävää.

— Anna olla, Annikki, sekautui nyt Aarne puheeseen. — Ei minusta
kannata pitää tuollaisesta pikku jutusta sellaista meteliä. On paljon
parempi painaa koko asia villasella kuin ryhtyä Luoja ties miten
päättyviin rettelöihin.

Pojat katselivat toisiaan hieman epävarmoina. Mutta silloin virkahti
Aava:

— Ei käy, hyvä mies. Luokka on jo päättänyt sodan.

Se ratkaisi asian.

— Tässä ei ole kysymys siitä, mitä sinä arvelet, Jokamies! huusi
Paasio. — Kysymys on luokan tahdosta, ja luokka tahtoo sotaa. Peevelin
pesäksi se koulu pian muuttuu, jos me annamme itseämme kohdella kuin
koiria. Siksi meidän täytyy antaa ojennus Puutiaiselle!

— Hyvä, hyvä!

Annikki huomasi, etteivät pojat antaisi perää. Siksipä hän alkoi,
joskin vastahakoisesti, kertoa:

— Lehtori Puutinen tiedusteli, tunnemmeko Aarnea. Mitään erikoista se
ei ollut. Usein hän kyselee sitä teikäläisistä ja kertoilee meille
sitten hauskoja juttuja, jos satumme tuntemaan kysymyksessä olevan.
Mitään pahaa hän ei tietysti tarkoita, tahtoo vain tehdä tunnit
meille hauskemmiksi. Sitäpaitsi on se osaksi meidän omaa syytämme.
Päästäkseen läksyjen kuulustelusta utelevat tytöt usein teikäläisistä,
ja lehtori unohtuu kertomaan meille pitkiä tarinoita. Mutta tänään hän
näytti olevan koko lailla myrkyllisellä tuulella. Kun tytöt myönsivät
tuntevansa Aarnen, sanoi hän: »Siinä on yksi niistä seitsemännen
luokan maailmanparantajista. Pää terävä kuin partaveitsi, mutta ei
viitsi lukea. Häärää vain kaikessa muussa. Ei, ei hänestä milloinkaan
tule mitään tässä maailmassa. Enintään joku kolmannen luokan
sanomalehtimies.»

— Hävytöntä!

— Mikä tulevaisuuden ennustaja hän on, mokomakin Puutiainen!

Pojat olivat kuohuksissaan. Aarne itse istui äänettömänä, hieman
tavallista kalpeampana, huulet yhteenpuristettuina. Arvostelu oli
koskenut hänen arkaan kohtaansa.

Laurila kääntyi Annikin puoleen:

— Oliko siinä kaikki?

— Oli. Tähän kuuluva.

— Eipäs, puuttui Tellervo puheeseen. — Annikki ei vain tahdo kertoa,
mitä lehtori Puutinen vielä sanoi. Hän kai huomasi itsekin sanoneensa
liikaa. Hänen katseensa pysähtyi Annikkiin, ja me näimme, miten hän
säpsähti. Mutta sitten hän virkahti ivallisesti: »Niin, niin, Annikki
Salo, sellainen hän on, se teidän veljenne. Sanokaa hänelle minulta
terveisiä, että tekee ajoissa parannuksen. Vähemmän sivuharrastuksia.
Vähemmän kadulla juoksua.»

— Se on sika, se Puutinen!

— Parannuksen? Kyllä me näytämme Puutiaiselle, kummalla puolen se
parannus on tehtävä!

— Toverit! kajahti Paasion ääni yli hälyn. — Olemme jo julistaneet
sodan. Tiedämme nyt myös, millaisilla aseilla sitä on käytävä.
Raskaalla tykistöllä! Mutta älkäämme tällä asialla pilatko hauskaa
iltaamme. Minä ehdotan sen vuoksi...

— Että käydään hilloon käsiksi, pisti Terä väliin.

— Älä keskeytä minua, sinä Toivottomantylsä! ärähti Paasio. — Minä
ehdotan, että luokka valtuuttaa Mustalan, Laurilan ja minut tekemään
valmistuksia sotaa varten.

— Hyvä! Suostutaan.

— Me lupaamme, lisäsi Paasio, että skoleen on tuleva elämää!

— Hyvä, hyvä!

Asia oli sillä loppuun käsitelty. Käytiin reippaasti käsiksi marjoihin.

Ilta oli jo pitkälle kulunut, kun vihdoin noustiin pöydästä. Mustala,
Laurila ja Paasio vetäytyivät Aarnen huoneeseen neuvottelemaan
taistelun alkamisesta. Tellervo Vaarala istuutui pianon ääreen ja
neuvotteli parastaikaa Aarnen kanssa, mitä he soittaisivat yhdessä.
Toiset olivat asettuneet eri puolille salia kuuntelemaan.

Ja niin sattui, että Olavi Linna, tulokas, ja Annikki jäivät kahden
ruokahuoneeseen. Poika katseli tyttöä tämän järjestäessä pöytää.
Silmissä oli äskeinen arka katse.

— No, teillä on varmaan ollut hirveän ikävä ilta? kysyi Annikki jotakin
sanoakseen, kun äänettömyys alkoi vaivata häntä.

— Eipä niinkään, oli vastaus. Sitten Olavi lisäsi: — Ja teillä, neiti?
Onko teillä ollut hirveän hauskaa?

Äänessä oli jotakin kummallista. Olisi voinut melkein luulla sitä
salatuksi nauruksi. Annikki katsoi poikaa lujasti suoraan silmiin
vastatessaan:

— On. Hyvin hauskaa. Minä pidän Aarnen tovereista. He ovat sydämellisiä
ja reippaita poikia, he.

Keskustelu tyrehtyi alkuunsa. Salissa alkoi viulu soida. Aarne soitti
Tellervon säestäessä. He olivat monasti soittaneet yhdessä, usein
iltakausia. Tällä kertaa he olivat valinneet kansanlaulu-sävelmän »Älä
itke, äitini».

Huoneistossa oli aivan hiljaista, niinkauankuin soittoa kesti. Kun
viulu vaikeni, kuului salista kiittäviä arvosteluja.

Annikki katsahti Olaviin. Hänestä oli koko ajan tuntunut kuin tämä
tulokas ei osaisi antaa Aarnelle eikä hänen tovereilleen oikeaa
arvoa. Mutta nythän hänen piti kuulla, miten taitava Aarne oli.
Tyydytyksekseen hän huomasikin pojan silmien olevan kosteat.

— Mitä pidätte Aarnen soitosta? kysyi hän.

Olavi ei vastannut heti. Sitten hän virkahti rauhallisesti:

— Kyllä hänellä taituriutta on.

— Taituriutta? huudahti Annikki loukkautuneena. Miten tuo poika
saattoikin sanoa niin Aarnesta!

— Niin, tai miksi sitä sanoisin, vahvisti Olavi. — Itse en ole
milloinkaan pitänyt jousta kädessäni. Mutta rakastan musiikkia. Ja
se, mikä minusta siinä on tärkeintä, on tunne. Se, että sydän on
mukana. Veljenne soitti hyvin, mutta sydän tuosta soitosta puuttui. Se
oli pelkkää kaunista ulkokuorta. Hän ei ole tunkeutunut tuon laulun
sisälle. Hän ei ole elänyt sitä.

— Ja tekö olette?

Se tuli pistävän ivallisena, ehkä suuremmassa määrin kuin oli
tarkoitettu. Mutta vastaus oli rauhallinen:

— Minulla oli tapana laulaa tuota laulua iltaisin äidilleni. Silloin
ennen. Kun en vielä ollut yksin.

Annikki säpsähti. Hän ei ollut tahtonut loukata toista.

Nyt hän tuli Olavin luo ja ojensi hänelle kätensä.

— Suokaa minulle anteeksi.

— Oh, ei se mitään. Ettehän te voinut tietää, ettei minulla ole isää
eikä äitiä elossa.

Tuli jälleen äänettömyys. Salissa oli soitto uudelleen alkanut. Mutta
Annikki ja Olavi tuskin huomasivatkaan sitä.

— Onko siitä kauan, kun vanhempanne kuolivat? kysyi Annikki hellävaroen.

— Isä kuoli, kun olin aivan pieni. Äiti viisi vuotta sitten.

Hetken perästä tuli katkerasti:

— Enhän minä muuten olisikaan tällainen.

Heidän katseensa yhtyivät. Toinen tuli iloisista, elämänhalua
säteilevistä silmistä. Toinen synkistä, joiden ainoa loiste oli uhmaa.

— Asutteko sukulaistenne luona? tiedusteli tyttö edelleen.

— Jouluun asti asuin maaseudulla tätini luona, vastasi Olavi. — Mutta
sitten hänkin kuoli. Nyt olen enoni kodissa täällä. Sellaista armoilla
elämistähän se on.

Keskustelu ei ottanut sujuakseen. Se pysähtyi aina alkuunsa. He
seisoivat ikkunasyvennyksessä tietämättä, miten jatkaa. Annikki
tuli verranneeksi Olavia veljeensä. Miten suuri olikaan ero! Aarnen
hienopiirteiset, vaalean, lainehtivan tukan ympäröimät kasvot,
joilla loisti valoisa, tartuttava huolettomuus, tuntuivat hänestä
kaksinverroin miellyttävimmiltä nyt, noiden kulmikkaiden kasvojen ja
huolimattomasti kammattujen tummien hiusten rinnalla. Aarne — hän osasi
pelkällä olemuksellaan voittaa ihmisten mielet. Oli kuin olisi hänen
suonissaan virrannut kirkkaampaa, heleämpää verta, kun taas Olavin oli
raskasta, sameaa. Mutta — se täytyi Annikin tunnustaa — Olavissa oli
jotakin, mitä Aarnelta puuttui. Nuo sulkeutuneet kasvot ilmaisivat
sisäistä lujuutta, olkoon, että se oli karkeatekoista lujuutta. Ja sitä
ei Aarnessa ollut. Hänen säihkyvä intoilunsa oli monasti arvaamatonta,
yllättävää, pintapuolista. Hänestä ei milloinkaan voinut varmuudella
sanoa, mihin hän seuraavana hetkenä ryhtyisi.

— Ettekö jouda hetkeksi istumaan tänne, neiti? Nuo tuolla salissa
eivät nyt kaipaa teidän seuraanne, virkahti Olavi keskeyttäen hänen
vertailunsa.

Annikki noudatti hänen pyyntöään. Kun he sitten istuivat vastakkain
molemmin puolin ompelupöytää, virkahti hän jotakin sanoakseen:

— Oliko teistä ikävää muuttaa tänne?

Olavi naurahti lyhyeen.

— Ei. Olin tukehtua siellä! Vaikka, eipä silti. En minä näy tännekään
mahtuvan. En ainakaan toveripiiriin. Olenkin kolmastoista heidän
joukossaan. Mutta...

Hän keskeytti epäröivänä.

— Mutta mitä? tiedusti tyttö.

— En tiedä, rohkenenko sanoa sitä teille. Te kenties pahastutte, että
minä...

— Oh, en.

Poika katsoi Annikkia pitkään. Sitten hän kumartui yli pöydän
kuiskaamaan:

— Aioin vain sanoa, että tuo kaikki ei merkitsisi minulle mitään, jos
vain tietäisin... Niin, jos tietäisin, että näin tunkeutuessani teidän
seuraanne, en taaskin ole liikaa, kuin »kolmas pyörä vaunun alla».

Annikin kasvoille lehahti hehkuva puna. Mutta hän ei ehtinyt vastata
mitään — jos aikoikaan — kun samassa, ovelta kajahti Paasion ääni:

— Kas, kas tulokasta! Tämä näky johtaa mieleeni vanhan tarinan Martasta
ja Mariasta. Täällä me Mustalan ja Laurilan kanssa hääräämme ja
puuhaamme kuin Marttamuori ikään. Ja sillä aikaa tämä uusi toverimme
vain nauttii kaikessa levossa hyvän haltijattaremme seurasta. Aivan
niinkuin Marian kerrotaan nauttineen suuren Mestarinsa seurasta. Kai
meidän täytyy pyytää teitä, Annikki, määräämään, että hänkin, tuo nuori
mies, ryhtyisi johonkin hyödylliseen.

Molemmilta ovilta kuului naurua. Salissa istujatkin olivat keräytyneet
ruokahuoneen ovelle kuuntelemaan. Nähtävästi he kaikki pitivät
hyökkäystä sukkelana.

Olavi silmäsi Annikkiin. Tyttö oli hypähtänyt pystyyn ja seisoi siinä
tietämättä, mitä tehdä.

Tilanne oli kiusallinen. Jotakin oli yritettävä ja yritettävä pian.

— Mutta muistatko myös, Paasio, kysäisi Olavi, kun itse tarinan
noin hyvin muistat, mitä Martan samanlaiseen vaatimukseen aikoinaan
vastattiin? Ja saatetaan vastata nytkin. »Martha, Martha, paljon
sinä suret ja pyrit. Vaan yksi on tarpeellinen. Maria on _hyvän osan
valinnut, jota ei häneltä pidä otettaman pois_.»

— Hyvä, tulokas! Se ei ollut hullummin vastattu! ihastui Aava tullen
puristamaan Olavin kättä. — Minä alan sittenkin luulla, että meistä
lopulta tulee hyvät toverukset — kaikesta huolimatta. Minä, näet, pidän
siitä, että osaa antaa sanan sanasta.

Annikki katsahti Aavaan kiitollisena. Epämieluisa tilanne häipyi
nauruun ja leikinlaskuun. Hauskan illan loppu oli pelastettu.




III


Sota oli julistettu, ja pojat ryhtyivät viivyttelemättä sotatoimiin.

Eräänä päivänä samalla viikolla toi muuan pikku tyttö koulun
opettajainhuoneeseen lehtori Puutiselle osoitetun ristisiteen. Lehtori
Puutinen, pieni, pullea mies, tarttui siihen epäluuloisena. Se oli eräs
edellisen päivän sanomalehdistä — ei mitään muuta. Mutta silmätessään
lehteä välinpitämättömästi sattui hänen katseensa takasivulla olevaan,
punaisella värikynällä merkittyyn pitkään ilmoitukseen.

              Huom.

  Suomlain kauko näkiä tahi ennustaja.

  Tahtotteko ehtottoman varmoin tietää luonten lahjanne ja
  tulevaisuten mahtollisutene? niin tulka kauko Näkiän luo,
  6:uutes linja 35 käynti Parati trapusta sisän.

  Huom. Ei mikän kortista kattoja Humpuki maakari.

  Huom. Huom. Vastan otto kilosta 6 a — kiloon
  ta i. Jonotuksen välttäm. kehot. arv. Kunteja saapua
  aamup. tunnilla.

  Huom. Huom. Huom. Ennustus tapa tarka ja
  Hienotunt. vaatimuksia noudattaen. Saatte tietä mikä
  on Elämän toimenne kuin myös monettako Luokka lajissanne.

  J.k suosika kotimaista Teollisuuta!

Lehtori luki aluksi ilman mielenkiintoa, ihmetellen, miksi lehti oli
hänelle lähetetty. Sitten hän säpsähti. Mitä hullua? Kuudes linja 35 —
sehän oli hänen talonsa. Käynti paraatiportaasta — siitähän päästiin
vain hänen huoneistoonsa... Miten ihmeessä?... Kysymyksessä ei siis
voinut olla muuta kuin katala kepponen!

Lehtori Puutisen otsasuonet pullistuivat pidätetystä kiukusta.

Kuka kurja...? Mitä tällä tarkoitettiin?

Elämäntoimi... Luokka...

Yhtäkkiä hänelle selvisi. Ahaa, vai siltä taholta tuuli puhalsi!

Lehtori Puutinen nousi tuoliltaan niin kiivaasti, että opettajatoverit
katsahtivat häneen kummissaan. Mutta välittämättä heidän kysyvistä
silmäyksistään hän ryntäsi ulos käytävään.

— Vahtimestari! Missä on vahtimestari? huusi hän niin että raikui.

Tuimasti hän sitten asteli luokselaahustavaa vahtimestaria vastaan.

— Tyttö! Missä on tyttö?

Vahtimestari tuijotti ärjyjään tyhmänä. Sitten hän virkahti:

— Jaa että tyttökö? Se meni jo aikoja sitten.

— Meni! Miksei häntä otettu kiinni?

Vahtimestarin naama venähti. Hän silmäsi lehtoriin epäluuloisena, kuin
olisi pelännyt tämän menettäneen järkensä.

— Jaa että kiinni? murahti hän sitten. — Se olisi pitänyt sanoa
kymmenen minuuttia sitten. Mutta jos se on jotakin varastanut, niin
kyllä minä soitan poliisille.

— Tomppeli! ärähti lehtori Puuttuen. — Kuka se oli, se tyttö?

— Jaa että kuka? Mistäs minä sen tietäisin? En minä sentään kaupungin
kaikkia kakaroita tunne. Vaikka vahtimestari olenkin. Sellainen se vain
oli pikkuinen, repaleinen likka. Köyhän lapsi.

Lehtori murahti tyytymättömänä ja suuntasi askeleensa kohti
rehtorinkansliaa.

Asia ei jäisi siihen. Sen ne röyhkeät vintiöt siellä yläkerrassa
saisivat vielä kokea.

       *       *       *       *       *

Seitsemännessä luokassa oli hauskaa — senkin uhalla, ettei
ryssänläksystä ollut hajuakaan. Pojat olivat keräytyneet Mustalan
ympärille, joka luki ääneen ilmoitusta. Naurunpurskahdukset vain
keskeyttivät lukemisen silloin tällöin.

— Se oli mainio ajatus! huudahti Aava, kun Mustala oli lopettanut.

Samassa kajahti luokan edestä vakava ääni:

— Paikoillenne! Menkää paikoillenne, pojat!

Se oli itse rehtori Kuusinen. Kookkaana ja tyynenä, ehkä
juhlallisempana kuin tavallisesti hän seisoi opettajanpöydän vieressä
tarkastellen paikoilleen rientäviä nuorukaisia. Tällä hetkellä hän
muistutti vielä tavallista enemmän sitä Ruotsin sankarikuningasta,
jonka mukaan hän oli lempinimensä pojilta saanut, Kustaa Aadolfia.

— Sulkekaa ovet.

Kun ovet oli suljettu ja luokassa vallitsi täydellinen hiljaisuus,
virkkoi rehtori:

— Mustala, tuo tänne se sanomalehti, jota äsken luit tovereillesi.

Nuorukainen noudatti empimättä, vaikkakin vastahakoisesti käskyä.

Rehtori otti lehden käteensä, ja vertasi sitä toiseen samanlaiseen.
Sitten hän lausui vakavana:

— Juuri tämän tähden olin pakotettu tulemaan tänne.

Kuka teistä on vienyt tuon ilmoituksen lehteen?

Ei ainoakaan liikahtanut. Rehtori katsoi luokkaa pitkään. Valoisalle
otsalle oli ilmestynyt ryppyjä.

— Aava, virkkoi hän hetken kuluttua, mikä on se ajatus, jota sinä äsken
kiitit mainioksi?

Aava nousi seisomaan. Pojat tuijottivat häneen levottomina.

— Se on pitkä juttu, herra rehtori, huomautti Aava voittaakseen aikaa.

— Olkoon. Minulla on kyllä aikaa kuunnella, vastasi rehtori istuutuen
opettajanpöydän taa.

— Lehtori Puutinen on sanonut tyttökoululaisille, aloitti Aava
välittämättä toverien rauhattomista silmäyksistä, että Aarne
Salosta ei milloinkaan tule mitään. Enintään joku kolmannen luokan
sanomalehtimies...

— Mitä loruja tuo on? keskeytti rehtori.

Aava katsoi opettajaansa suoraan silmiin ja jatkoi rohkeasti:

— Niin on asia. Eläinoppitunnilla. Tyttökoululaisille.

Rypyt rehtorin otsalla olivat käyneet syvemmiksi. Hän tunsi itsensä
epämieluisasti yllätetyksi.

— No, ja sitten —? tiedusti hän salatakseen mieliharmiaan. Poikien ei
ainakaan pitäisi sitä nähdä. Se vaikuttaisi heihin tietysti kuin tuli
tappuroihin.

— Me puolestamme emme usko tähän ennustukseen, jatkoi Aava. — Mutta
tahdomme päästä selvyyteen. Senvuoksi olemme päättäneet lähettää
Salon povarin luo. Parhaaseen aikaan Mustala löysi tuon ilmoituksen.
Siinä on mies — tai nainen — jota me juuri tarvitsemme. ‒ ‒ Aarnesta
sanomalehtimies — no jaa, sitä vastaan meillä ei ole mitään. Mutta
arvelemme lehtori Puutisen pahasti erehtyneen luokassa. No, siitäkinhän
nyt saamme selvän. Tämä kaukonäkijä sanoo nimenomaan olevansa selvillä
siitä puolesta. Sitäpaitsi lupaa hän noudattaa hienotunteisuuden
vaatimuksia. Se on hänellä suuri etu, sekin. Lisä hienotunteisuus ei
tosiaan ole haitaksi. Aarne saa jo huomenna, aamulla — jonotuksen
välttämiseksi — lähteä linjoille. Tätä minä kutsuin mainioksi
ajatukseksi. Se on sitäkin parempi, koska me siten — ilmoituksen mukaan
— suosimme kotimaista _teollisuutta_.

Ei edes rehtorin läsnäolo voinut estää poikia purskahtamasta nauruun.
Lähinnä se johtui kai vapautuksen tunteesta. Rehtorikin hymähti, mutta
sitten hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi.

— Etkö sinä, Aava, ja eikö luokka tiedä, että ainoa, joka asuu tuossa
talossa, on juuri lehtori Puutinen? kysyi hän.

Poikien kasvoilta häipyi hymy. Tätä juttua ei nähtävästikään jätettäisi
niin vain.

— Lehtori Puutinen? Mikä vahinko! huudahti Aava näytellen oivallisesti
ällistystä. — Mistä me olisimme voineet sen tietää? Koulussa on siksi
paljon opettajia, ja he muuttavat aina vähän väliä.

— Onpahan niinkin, myönsi rehtori. — Mutta teitä epäillään nyt joka
tapauksessa jutun alkuunpanijoiksi.

— Meitä? ihmetteli Aava. — Ja entä todisteet? Perusteet tällaiselle
epäluulolle; herra rehtori.

Rehtori oli noussut.

— Niitä ei ole, lausui hän, ja minä olen teidän vuoksenne iloinen
siitä, ettei niitä ole. Muuten olisin ollut pakotettu rankaisemaan
teitä.

Hän astui ovelle, mutta kääntyi sitten vielä luokkaan päin virkkaen
vakavasti:

— Tahtomatta sanoa mitään lehtori Puutisen menettelystä en voi muuta
kuin kehoittaa teitä välttämään kaikkia harkitsemattomia tekoja.

Kun rehtori oli mennyt, kuiskasi Kataja Aavalle:

— Sinä olit suurenmoinen! Oikea miekkailija keskustelun alalla.

       *       *       *       *       *

Vähän myöhemmin virkahti rehtori Kuusinen lehtori Puutiselle
kansliassaan:

— Olkoon asia miten hyvänsä, menettelynne Saloa kohtaan oli tahditon.
Rettelöiden välttämiseksi kehoittaisin teitä sopimaan asian hänen
kanssaan.

Lehtori Puutinen kalpeni.

— Sopimaan? huudahti hän. — Se olisi tietysti samaa kuin
anteeksipyyntö. Ei koskaan!

Rehtori pudisti huolestuneena päätään, mutta ei sanonut mitään. Hän oli
rauhan mies ja tahtoi kaikin mokomin välttää kinastusta.

— Mitä lehden konttorista vastattiin? kysyi hän vaihtaen puheenaihetta.

— Ei mitään erikoista. Ilmoituksen oli tuonut joku keski-ikäinen
työläinen, joka oli tiedusteltaessa ilmoittanut, ettei ilmoituksen
kieliasun korjaamisella ollut väliä, koska se muka sellaisenaan kelpasi
hänen kundeilleen, vastasi lehtori Puutinen. Sitten hän jälleen
riehahti: — Mutta kyllä minä vielä selvitän tämän vyyhdin! Kunhan vain
te, herra rehtori, ette pidä noiden rakkarien puolta.

Vanha rehtori silmäsi opettajatoveriinsa moittivasti.

— Tarkoitatte kai seitsemännen luokan poikia, oikaisi hän. — Ei, en
minä pidä kenenkään puolta. Mutta on tosiaan jo liikaa, jos vaaditte
minua rankaisemaan teidän pelkän epäluulonne perusteella.

Ja siihen asia jäi.

Lehtori Puutisen ei onnistunut lupauksestaan huolimatta selvittää
vyyhtiä. Mutta sen sijaan hän häätyi pian naulaamaan kotinsa
ulko-ovelle ilmoituksen, että ennustaja oli muuttanut Siperiaan.
Siitäkin huolimatta täytyi hänen parin viikon aikana sekä aamuin että
illoin ajaa ulos ovesta pari kolme tunkeilevinta »kundia», jotka
halusivat ainakin nähdä sen huoneen, jossa tuo merkillinen ihminen oli
muutamat päivänsä elänyt ja vaikuttanut.

       *       *       *       *       *

Seuraavalla viikolla tapahtui jotakin odottamatonta, joka kuohutti
kaikkien yläluokkalaisten mieltä. Lehtori Puutinen määräsi
seitsemännelle luokalle »pallikokeet» biologiassa. Ei muistettu
milloinkaan ennen tapahtuneen, että yläluokkalaisten rauhaa olisi
mokomilla häiritty. Kun lehtori Puutinen ilmoitti luokalle tulevista
kokeista, yrittivät pojat ajaa hänet naurulla ulos ovesta. Mutta
lehtori ei antanut säikähdyttää itseään, vaan istui paikoillaan
raivostuttavan levollisena, kunnes nauru lakkasi, ja virkkoi sitten
ivallisesti:

— Jos herrat seitsemäsluokkalaiset ovat unohtaneet, miten pallikokeita
suoritetaan, niin sopii tulla kello yhdeltä verestämään muistoja.
Ensimmäisellä A-luokalla on silloin pallikokeet.

Pojat olivat pakahtua kiukusta. Johan koko koulu nauraisi heille!
Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että »pallikokeet» olivat lehtori
Puutisen kosto sanomalehti-ilmoituksesta, jonka hän — eikä niinkään
tyhmästi — katsoi kaikesta huolimatta kuuluvan seitsemäsluokkalaisten
tilille. Noista kokeista täytyi tavalla tai toisella päästä. Puutiaisen
kanssa eivät pojat kuitenkaan tahtoneet yrittääkään minkäänlaisia
sovitteluja. Siksi he kääntyivät luokanjohtajan, lehtori Järven puoleen.

Tämä, suunnattomasta paksuudestaan ja leikillisyydestään laajalti
tunnettu herra, kuunteli aluksi rauhallisesti Paasion ja Rimmen
esittämiä valitteluja, mutta sitten hän purskahti nauruun.

— Ei, en minä voi asialle mitään, sai hän naurun välillä sanotuksi. —
En tiedä, niissä ohjesäännössä kiellettäisiin opettajaa yhdistämästä
yläluokillakin terveellistä ruumiinliikuntoa kokeiden suorittamiseen.
No, älkää nyt olko noin synkän näköisiä. Kyllä pallikokeet tekevät
teille kaikille hyvää.

— Eikö lehtori siis aio ryhtyä aisan johdosta mihinkään
toimenpiteisiin? tiukkasi Paasio.

Lehtori Järvi katseli huvitettuna poikia.

— En näe siihen olevan syytä. Mutta yhden seikan voin luvata. Kun
näiden pallikokeiden hetki on lyönyt, silloin olen minä — ja varmaan
moni muukin — ikkunoiden takana tarkastamassa, miten te kiipeilette.

Mutta pojat eivät yhtyneet nauruun. Heistä juttu ei ollut lainkaan
lystikäs.

— Niinpä meidän pitänee muistaa sanat: »ei oikeutta maassa saa, ken
itse sit’ ei hanki», murahti Rimpi kääntäessään opettajalle selkänsä.

Itse hanki? Epäilys vilahti lehtori Järven hyväntahtoisuutta
säteilevillä kasvoilla. Saattaisivatko pojat tosiaan ryhtyä itse
hankkimaan itselleen »oikeutta»? Mutta hän karkoitti heti tuon
ajatuksen mielestään. Ei, ei. Pojat kyllä arvelevat monasti päänsä
ympäri, ennenkuin ryhtyvät kurittomuuksiin.

— Muistakaa sentään, että tuo on se tie, joka vie viimein — karsseriin,
naurahti hän.

Luokka oli neuvoton. Jäädäkö koko päiväksi pois koulusta? Mutta mitä se
auttaisi? Eihän koko luokka voinut »skraabata». Kello yhteen mennessä
ei oltu vielä päästy asiassa sen pitemmälle ja niin päätettiin mennä
seuraamaan »nahkojen» »pallikokeita».

Ne suoritettiin rakennuksen toisen siiven alakerroksessa. Siellä
olivat luonnontieteelliset kokoelmat ja oppisalit sekä »pallikokeiden»
näyttämö: pitkä käytävä, jonka toisella seinustalla oli miehenkorkuisia
kokoelmakaappeja, kun taas toisen pitkän seinän valtasivat ikkunat.
Koko tämä osa koulurakennusta oli lehtori Puutisen valtakuntaa
lukuunottamatta yhtä huonetta, joka vielä oli tyhjillään.

Kun seitsemäsluokkalaiset tirkistelivät sisään tähän käytävään
lasiovien lävitse, kuohahti heidän mielensä entistä hurjemmin. Noinko
hekin kuokkisivat viikon perästä noiden kolmeen suoraan riviin,
toisistaan parin metrin päähän asetettujen pallien ääressä koettaen
muistella, mikä mahtoi olla se oppikirjan kuva, josta lehtori oli
suvainnut leikata kunkin noista pahvinpalasille liimatuista, eläinten
ja kasvien eri osia esittävistä piirroksista? Noinko heidänkin kynänsä
tutisisivat kriipustaessaan paperille tuon muistinpinnistyksen enemmän
tai vähemmän laihoja tuloksia? Noinko hekin siirtyisivät pallin luota
toisen luo, niinpian kuin opettajan poliisipilli vihelsi? Noinko hekin
kinuaisivat jyrkkiä portaita päästäkseen kaappien päälle sijoitettujen
pallien luo ja hoippuisivat taas alas? Ei, tuhat kertaa ei! Sitä iloa
he eivät tosiaankaan antaisi Puutiaiselle. Mutta — mitä tehdä?

— Eiköhän Puutiainen suostuisi siihen, että Toivottomantylsä juoksisi
tuon maratonin meidän kaikkien edestä? virkahti Heinämaa, kun käveltiin
kohti voimistelusalia. — Siitä olisi kaikille etua. Katsojilla
olisi paljon hauskempaa. Ja Toivottomantylsä laihtuisi. Niin, hyvä
veli, onhan sinussa vielä hieman laihtumisen varaa. Se parantaisi
flaksiasikin likkamaailmassa.

Murahdus oli ainoa vastaus.

Alakuloisina pojat istahtivat pukuhuoneen penkeille.

— No, pojat, kuului alhaalta voimistelunopettajan, lehtori Raikkaan
ääni, alkakaapa joutua voimistelemaan.

— Emme me jouda vielä, huusi Saarelainen vastaukseksi. — Meillä on
asioita.

— Jaha, jaha. Odotetaan sitten, oli hyväntahtoinen vastaus.

Pojat eivät pitäneet kiirettä. Heitä tympäisi tällä hetkellä kaikki.
Joutua naurunalaiseksi — sitä ei ollut luokalle vielä milloinkaan
tapahtunut.

Yhtäkkiä sivalsi Aarne Salo otsalta sille valahtaneet hiukset ja
hypähti pystyyn.

— Minulla on aate!

Alakuloisuus oli heti kuin poispyyhkäisty pojista. Jos kerran Aarne
oli keksinyt jotakin, niin ei se, joka tässä jutussa pitemmän tikun
oli vetävä, olisi ainakaan Puutiainen. Ja se oli pääasia. Hinta, millä
voitto ostettaisiin, oli samantekevä.

— Kerro!

Mutta Aarne pudisti päätään.

— Ei, sitä niinä en tee, selitti hän. — Minun aikomukseni oli pysyä
erossa koko tästä taistelusta Puutiaista vastaan. Mutta kun hän nyt
on muuttunut ahdistetusta ahdistamaksi (meidän asemamme ei tosiaan
ole tällä hetkellä kehuttava), niin arvelen, että meidän kaikkien on
pinnistettävä viimeisetkin voimamme taistelun voittamiseksi.

— Hyvä!

— Se aate, jonka äsken sain, on mieletön, melkein mahdoton toteuttaa,
jatkoi Aarne. — Siksi en kerrokaan sitä. En voi taata sen onnistumista.
Mutta hyvässä lykyssä se tekee Puutiaisen kaikki nolaamisaikeet
tyhjiksi. Ja pallikokeet menevät saman tien.

— Emmekö mene niihin lainkaan? tiedusteli Ojanen, joka tällä kertaa oli
täysin yksimielinen toisten kanssa, että tästä häpeästä oli päästävä.
Lähinnä se kylläkin johtui pelosta, että tuollainen kyykkiminen ja
kiipeily tärvelisi kokonaan housunlahkeiden prässin.

— Tietysti menemme, vastasi Aarne. Kun poikien naamat venähtivät,
lisäsi hän: — Mutta valmistautua noihin kokeisiin — sitä en minä
ainakaan viitsi. Lukekoon ken tahtoo!

— Ei kukaan! Ei kukaan!

— Kuten sanottu, lopetti Aarne, on onnistumiseni epävarma. Mutta kannan
yksin myös vastuun. Jos sitäpaitsi jokin keksii toisen keinon, niin
sitä parempi. Pääasia, että menemme kokeisiin.

— No, saaplari, mennään vain, yhtyi Honka. — Mutta koska sinne tulee
katselijoitakin, niin mennään sitten oikein univormussa.

Pojat purskahtivat raikuvaan nauruun.

— Hyvä, hyvä! Mennään univormussa.




IV.


Kun sitten määräpäivä tuli, odotti koko koulu jännityksellä kello
kolmea, jolloin kokeiden piti alkaa. »Nahat», alaluokkalaiset,
olivat kaikkein innostuneimpia. He nauttivat etukäteen siitä, että
saisivat nähdä kerran yläluokkalaistenkin suorittavan »pallikokeita».
Kahdeksasluokkalaiset yrittivät härnäillä ylimielisillä huomautuksilla.
Mutta päivän sankarit, seitsemännen luokan pojat, astelivat keskellä
tätä kaikkea rauhallisina, kuin eivät olisi lainkaan nähneet
pilkallisia silmäyksiä, ja hymyilivät vain salaperäistä hymyään. Se
pani toiset arvelemaan. Oliko noilla sittenkin mahdollisesti jotakin
yllättävää mielessä?

— Aiotteko mennä pallikokeisiin? kysyttiin.

Mutta kysyjät ällistyivät aika lailla, kun levollinen vastaus oli:

— Tietysti. Kuinkas muuten?

Kahdesta kolmeen oli seitsemännellä luokalla voimistelua, mutta pojat
olivat houkutelleet hyvänahkaisen lehtori Raikkaan antamaan heille
lupaa. Kymmentä minuuttia yli kolmen marssivat he sitten suljetuin
rivein läpi pihalle kertyneen suuren poikajoukon. Ensimmäisenä
kulki Aarne Salo, päässä ruskea karvalakki, jossa oli hopeanvärinen
kirjoitus »Maailmanparantaja N:o 1», kaulassa hyvin korkea kaulus
ja keisarinvihreä rusetti sekä käsissä valkoiset hansikkaat. Hänen
jäljessään tulivat toiset kolmimiehisissä riveissä samalla tavalla
puettuina paitsi, että ensimmäisellä rivillä oli turkinpunaiset
rusetit, toisella taivaansiniset, kolmannella munankeltaiset
ja neljännellä kirkkaan sinipunaiset; sitäpaitsi vaihteli
Maailmanparantaja-numero, viimeinen 13:s, oli Olavi Linnalla.

Suomenopettaja, lehtori Kari, vakava ja tuima herra, joka seisoi koulun
ovella lehtori Järven kanssa, astui kiukkuisena poikia vastaan.

— Mitä narrinpeliä tämä on? ärähti hän Salolle. — Miksi te olette
tuonnäköiset?

Aarne katsahti lehtori Järveen merkitsevästi vastatessaan:

— Emme tiedä, missä ohjessäännössä kiellettäisiin oppilaita
yhdistämästä viattomia värivaihteluja yksitoikkoiseen kouluelämään.

Ja pojat marssivat edelleen.

Lehtori Puutinen hätkähti ensin nähdessään pojat. Maailmanparantajat
— hm, vai oli siitä jo tullut koko luokan nimi. Se oli tietysti
tarkoitettu ärsyttämään häntä. Samaten nuo hirvittävän väriset rusetit.
Mutta parasta oli suhtautua niihin rauhallisesti. Hänhän se joka
tapauksessa nyt oli tilanteen herra.

— On sangen ilahduttavaa nähdä, että osaatte antaa arvoa kirkkaille
väreille, huomautti hän pilkallisesti. — Väriloisto — sitä onkin
meidän harmaassa maassamme aivan liian vähän. Mutta asettukaa nyt
paikoillenne. Pituusjärjestyksessä.

Pojat alkoivat järjestäytyä hiljaisina. Lehtori Puutinen kävi sillä
välin hakemassa pinkan pahvinpalasia, joihin kuhunkin oli liimattu
»Biologian alkeista» leikattuja kuvia ja kuvanosia. Tyytyväisesti
myhäillen hän tarkasti päällimmäistä, johon oli kiinnitetty sivulla
113 olevan alemman kuvan toinen puoli. Mahtaisivatkohan pojat muistaa,
että se kuvasi muniaan selässä kantavaa vesiludetta? Tuskin. Ja monet
muut olivat vielä kovempia pähkinöitä. No, kunhan hän nyt saa näillä
kokeilla poikien vastustushalun murretuksi, niin sitten voidaan
harkita, mitä helpotuksia heille saattoi antaa.

Pojat tuijottivat eteensä lattiaan. Heidän huoleton mielialansa oli
uhkaavasti laskenut. Eikö mitään tapahtuisikaan? Oliko Aarnen yritys
siis epäonnistunut? Eikö kokeista vapauduttaisikaan? Ja niitä varten
kun ei oltu lainkaan valmistauduttu!

Katselijat tirkistelivät lasiovien lävitse. Tulisiko jotakin
tapahtumaan? Seitsemännen luokan kouluuntulo oli viitannut siihen.
Siksipä tarkasteluinkin poikia nyt pettynein toivein, kun he seisoa
toljottivat tylsinä palliensa ääressä. Pari pikku poikaa käytti
odotusaikaa hyväkseen lyödäkseen vetoa siitä, »brakaaks kaapin raput
Toivottomantylsän alla vai eiks ne brakaa».

— Kataja tulee jakamaan laatat, komensi lehtori Puutinen. — Yksi
kullekin pallille.

Pojat huokasivat raskaasti. Viimeinenkin toivo häipyi heidän
mielestään. Lehtori Puutinen kiipesi jo äärimmäisen kaapin päälle, joka
oli hänen vakinainen vartiopaikkansa näissä tilaisuuksissa ja jolle
ei senvuoksi pallia milloinkaan asetettu, ja veti esille kellonsa ja
poliisipillinsä.

Kirottua! Pojat silmäsivät Aarneen katkerasti. Hän oli kuin olikin siis
epäonnistunut.

Mutta sitä mukaa kuin Kataja yksivakaisena kulki rivejä pitkin laskien
kullekin pallille pahvilaatan, häipyi katkeruus silmänräpäyksessä
poikien mielestä, ja rajaton ihailu tuli sijaan.

Mitä hullua tämä oli? _Tätä se siis oli?_ Ei, mutta se vasta oli
temppu! Oikea mestaritemppu! Miten ihmeessä se oli mahdollista?

Pojat olivat purskahtaa raikuvaan nauruun, oikein riemu-ulvontaan.
Mutta he pakottautuivat vakaviksi, olivathan he luvanneet sen Aarnelle.
»Te ette saa ruveta nauramaan, tapahtukoon mitä tahansa», oli hän
sanonut. Ja pojat olivat luvanneet. Nauramaan — ei, siihen he eivät
ainakaan hairahtuisi, sen he saattoivat rauhallisella mielellä luvata.
Mistä he olivat saattaneet tietää, että tällaista oli tulossa? Mutta
lupaus oli lupaus, ja se oli pidettävä.

Vain ensimmäisen rivin ensimmäisen miehen, Hongan, ei tarvinnut
näytellä huolestunutta. Hän _oli_ huolestunut. Hän tuijotti eteensä
pallilla olevaan kuvaan, tuijotti synkkänä ja hellittämättä. Mistäpä
hän olisi tiennyt, että tuossa nyt oli se muniaan selässä kantava
vesilude?

— Voin panna pantiksi vaikka ikuisen autuuteni, etten ole tuota
rumilasta milloinkaan ennen nähnyt, mutisi hän itsekseen. — Se on kai
leikattu jostakin muusta kirjasta, sillä olenhan minä sentään ennen
maailmassa kerran pluggannut läpi tuenkin saaplarin knigan. Kuinkahan
olisi, jos sanoisin sitä puutiaiseksi? He-heh. Yhtä hyvä nimityshän se
on kuin jokin toinenkin.

Ja hän kirjoitti myös »Puutiainen», vakavana ja juhlallisena, kuten
hetki hänen mielestään vaati.

Samassa kajahti lehtori Puutisen vihellys. Rivit alkoivat liikkua
hitaasti taaksepäin.. Honka vetäytyi vastahakoisesti pallin N:o 2
kohdalle. Mutta tuskin hän oli vilkaissut sillä olevaan kuvaan, kun
häneltä jo pääsi iloinen huudahdus:

— Ei mutta, tässähän se vasta, se oikea Puutiainen, onkin!

Ja hän purskahti raikuvaan nauruun. Yllätys oli niin odottamaton, ettei
hän voinut hillitä itseään, vaan hohotti hurjasti kuin mielipuoli.

Lehtori Puutinen oli kalvennut. Tapahtuisiko sittenkin jotakin, joka
tuhoaisi kaiken? Vai oliko tämä poikien puolelta vain yritys hämmentää
kokeiden kulkua?

— Hiljaa! karjaisi hän. — Mitä Hongalla on sanomista?

Honka sai vaivoin naurunsa pidätetyksi.

— Ei paljon mitään, vastasi hän.

Jälleen kajahti merkkivihellys, ja jälleen huojuivat rivit taaksepäin.

— Ei mutta, tämä on vielä parempi! huudahti Honka purskahtaen uudelleen
nauruun. Hän oli kerta kaikkiaan joutunut sellaiseen mielentilaan,
ettei voinut hillitä itseään.

Nyt eivät toisetkaan enää jaksaneet pysyä rauhallisina, vaan yhtyivät
nauruun. Koko käytävä oli yhtenä naurumerenä.

Lasiovien taa oli kokoutunut yhä enemmän poikia; olipa joukossa useita
opettajiakin. He olivat haljeta uteliaisuudesta. Mitä oli tapahtunut?
Eiväthän he olleet nähneet mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Mikä
nauratti Honkaa ja noita toisia? Mitä tarkoittivat Hongan sanat: »Ei
mutta, tässähän se vasta, se oikea Puutiainen, onkin» ja »Ei mutta,
tämä on vielä parempi»?

Lehtori Puutinen ryntäsi alas kaappinsa päältä niin nopeasti kuin
suinkin voi. Hän suorastaan pyöri portaita pitkin. Ja sitten Hongan luo.

— Onko Honka tullut hulluksi? Häh!

Mutta poika viittasi vain vastaukseksi pallille.

Lehtori silmäsi välinpitämättömästi pahvinpalaa, mutta samassa hän
valahti aivan kalpeaksi, ja tuskan hiki kihosi otsalle.

Hirveätä! Miten tässä maailmassa? Miten tämä oli mahdollista?

Hän otti laatan käteensä nähdäkseen paremmin. Niin, kyllä se oli niin.
Siinä istui hän toisen vaimonsa kanssa jakkaralla fiikuksen alla.

Raivoissaan hän heitti laatan lattialle.

Oliko tämä onneton erehdys vai mitä?

Hän ryntäsi toisen pallin luo. Sama juttu! Siinä oli kuva hänestä
nykyisen vaimonsa kanssa loikomassa ruohikossa.

Lehtori Puutisen ohimosuonet tykyttivät hurjasti. Päässä tuntui
kaikki pyörivän yhtenä ainoana sekasotkuna. Yksi selvä ajatus välähti
hänen mieleensä: hän oli kärsinyt tappion. Oli kuin olikin. Ja vielä
tällaisen tappion!

Sanaa sanomatta hän asteli rivejä pitkin kiinnittämättä huomiota
poikien voitonriemuisiin katseihin.

Vain ensimmäisellä pallilla oli hänen »Biologian alkeista» leikkaamansa
kuva. Muut kaikki olivat amatöörivalokuvia tai valokuvanosia hänestä
eri tilaisuuksissa, kaikki jo kauan sitten otettuja. Toiset kokokuvia,
toiset vain jalkoja tai syleileviä käsivarsia. Toiset taas eri kuvista
yhteen, sommittelemalla saatuja mielettömiä kohtauksia.

Mutta — miten ihmeessä...?

Lehtori Puutinen heräsi ajatuksistaan, kun ovelta kajahti lehtori
Järven täyteläinen ääni:

— Mitä komediaa täällä näytellään?

Ah niin, pallikokeet! Tappio! Pojat!

Kohdatessaan poikien riemuitsevia ja ilkkuvia silmäyksiä hän ymmärsi:
tämänkin hävyttömän tempun takana olivat nuo rakkarit. Taaskin ja aina
vain he!

— Menkää luokkaanne odottamaan rehtoria ja minua! ärähti hän raivosta
tulipunaisena. Tätä saisivat pojat katua! Tästä tällaisesta täytyi
tulla loppu!

Poikia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Nauraen ja hurraten he ryntäsivät
ylös portaita.

Se oli temppu! Oikea taikatemppu, joka kannatti nähdä ja elää mukana.
Tulkoon nyt perästäpäin mitä hyvänsä, sen saattoi ottaa iloisin mielin
vastaan!

Voitto, voitto!

Kun he olivat tulleet luokkahuoneeseen, sulki Aava oven perässään ja
sanoi lyhyesti:

— Olemme voittaneet. Se riittää meille. Ei yhtään kysymystä nyt. Tulkaa
illalla kahdeksalta meille, jok'ainoa. Aarne selittää silloin kaiken.
Nyt odotamme ääneti, mitä tuleman pitää. Ei sanaakaan. Verstanden?

Pojat nyökkäsivät ja istuutuivat paikoilleen. Kiihtyneet mielet
rauhoittuivat vähitellen. Vain silloin tällöin levisi jonkun kasvoille
myhäily, jonka muisto äskeisestä houkutteli esille.

Olavi Linna istui paikoillaan tarkaten sivullaan istuvaa Aarne Saloa,
päivän sankaria. Tämä oli painanut nyrkit ohimoilleen ja tuijotti
eteensä. Millainen poika! Olavi tunsi luokan Jokamies-ihailun tarttuvan
itseensä. Siinä oli poika, jonka pelkästä toveruudesta kannatti
ylpeillä! Hän, tulokas, oli yhtä vakuutettu kuin kaikki toverinsakin
heidän taistelunsa oikeutuksesta. Olihan noiden »pallikokeiden»
tarkoitus ilmeisesti ollut heidän nöyryyttämisensä. Ja nöyrtyä — jo
sitä ajatusta vastaan nousi hänen sydämensä kapinaan. Kaikkea muuta
ehkä, mutta ei nöyrtyä!

Siksi oli hänestä Aarne Salo päivän sankari.

Kului runsas puolituntinen — pitkä kuin iäisyys — ennenkuin ovi aukeni.
Tulijoita oli neljä: rehtori Kuusinen sekä lehtorit Järvi, Kari ja
Puutinen.

Rehtorin ilme oli harvinaisen vakava, melkein ankara, kun hän aloitti:

— Varoituksestani huolimatta olette te siis antautuneet
vallattomuuksiin. Se surettaa minua.

Pojat istuivat jäykkinä. Eiväthän he olleet tahtoneet pahoittaa hyvän
rehtorinsa mieltä. Mutta eikö rehtorikin puolestaan olisi voinut
ymmärtää, että kaikki oli tähdätty Puutiaista vastaan ja oli vain hänen
sekä luokan välistä yksityistä kamppailua?

— Pankaa ne lakit päähänne, käski rehtori.

Pojat tottelivat. Ja siinä he sitten istuivat, nuo
»maailmanparantajat», kaikessa väriloistossaan. Rehtori katsoi heitä,
toista toisensa jälkeen.

— Luuletteko te näyttävänne nyt miehekkäiltä? tiedusti hän. Sitten hän
lisäsi hermostuneesti: — Narrin puku tuo on. Sopisi kenties sirkukseen,
mutta ei kouluun. Ei tällä asteella saisi enää tapahtua tällaista.

Aava oli noussut seisomaan lakki kädessä.

— Jaha, Aavako on taas luokan asianajaja? No, mitä sinulla on
sanottavana puolustukseksenne? kysyi rehtori hieman ivallisella äänellä.

— Minä en aio puolustautua, vastasi Aava. — Minä pyydän selittää.

— Selittää! kivahti lehtori Puutinen menettäen malttinsa.

Mutta rehtori viittasi suuttuneen opettajan vaikenemaan.

— No, ala, kääntyi hän sitten Aavaan.

— Me emme ole esiytyneet tässä puvussa koulussa muulloin kuin
äskeisissä »kokeissa», selitti Aava. — Niihin emme epäilleet tulla
siinä, koska se mielestämme sopi noiden »kokeiden» kanssa yhteen.
Lakkiimme on kirjoitettu »Maailmanparantajat». Se on se nimitys,
jolla lehtori Puutinen on suvainnut mainita meitä koulun ulkopuolella
oleville henkilöille. ‒ ‒ Te sanoitte, herra rehtori, että yllämme on
narrinpuku, joka ei sovi kouluun. Siinä me kaikki olemme samaa mieltä
kanssanne. Mutta me tulimmekin siinä narrinpeliin, joka ei liioin sovi
kouluun.

Järvi ja Kari vaihtoivat keskenään merkitsevän silmäyksen. Lehtori
Puutinen oli jälleen kuohahtanut, mutta rehtorin katse pakotti hänet
vaikenemaan.

— Sinä käytät rohkeita käänteitä, Aava, sanoi rehtori. — Luulen sinun
tällä kertaa erehtyvän asemanne suhteen. Te ette tällä hetkellä ole
tuomareita, vaan syytettyjä.

Istu.

Aava istuutui kohauttaen olkapäitä.

— No, ja mitä teillä on sanottavana tästä kokoelmasta? kysäisi rehtori
viitaten pöydälle asettamaansa pahvilaattapinkkaan. — On ehkä varminta,
että Kataja, jolla ei ole niin paljon retoorisia lahjoja, vastaa tällä
kertaa luokan puolesta.

Kataja nousi kalpeana.

— Ei mitään, vastasi hän. — Tsiikaa böndiä, kuiskasi Paasio. — Sano, et
ne oli kivoja.

Rehtori rypisti otsaansa.

— Mitä Paasiolla on sanomista? tiukkasi hän.

— Minä tuumasin vain, että minusta ne olivat kivoja, vastasi Paasio. —
Ja niin minä luulen jokaisen meinaavan, joka on ne nähnyt.

Lehtori Puutinen lehahti tummanpunaiseksi. Pojat eivät voineet olla
hymyilemättä. Järven ja Karinkin kasvoilla näkyi jotakin hymyn
tapaista. Vain rehtori säilytti horjumattoman tyyneytensä. Hän viittasi
Paasiota istumaan käskevällä kädenliikkeellä, niinkuin hänellä oli
tapana tehdä, kun jokin lause ei hänen mielestään ansainnut vastausta.
Sitten hän kääntyi uudelleen Katajan puoleen:

— Tahdotko sinä siis väittää, ettet tiedä, miten tämä pinkka tuli
jaetuksi oikean asemesta?

— Kyllä, vastasi Kataja lujasti.

— Ajattelehan hiukan tarkemmin, kehoitti rehtori. — Lehtori Puutinen
tarkasti luonnontieteellisessä salissa koepinkan kolmen tienoissa.
Hän toi sen neljännestä yli kolmen sinun käsiisi ja on vakuutettu,
ettei sillä välin kukaan ole voinut pujahtaa hänen ohitseen
luonnontieteelliseen saliin, jossa pinkka oli. Mutta kun sinä jaoit
tovereillesi koelaatat, olivat ne vääriä. Miten sinä selität sen?

— Minä en tiedä, miten se on mahdollista, vastasi Kataja
kalmankalpeana. — Minä jaoin sen pinkan, jonka lehtori Puutinen minulle
antoi. Valehteleminen ei ole minun vakaumukseni mukaista. Mutta ellei
minua uskota, niin...

— No, no, rauhoitti rehtori, en minä tahdo epäillä sinun sanojasi.
Minähän vain kysyn. Lehtori Puutinenkin on sitä mieltä, ettet sinä ole
syyllinen. Hän sanoo seuranneensa sinua tarkoin, kun jaoit laatat.
Mutta silloin on sen täytynyt olla joku tovereistasi.

Kataja pudisti innokkaasti päätään.

— Ei, sanoi hän. — Me voimme näyttää toteen, että olimme kaikki
yhdessä kello kahdesta alkaen. Kymmentä yli kolmen olimme koko luokka
pihamaalla, sen voi koko koulu todistaa, ja neljännestä yli olimme
luonnontieteellisen osaston käytävässä eikä ainoakaan meistä senjälkeen
poistunut lehtori Puutisen näkyvistä, ennenkuin hän itse käski meidän
tulla tänne.

— Mutta, väitti rehtori, kun luonnontieteelliseen saliin ei ole
tunkeuduttu myöskään ikkunoista, niin miten on tämä vaihto ollut
mahdollinen?

Katajan ainoa vastaus oli pään pudistus. Mistäpä hän tiesi?

Rehtori ryhtyi neuvottelemaan toisten opettajien kanssa.

Sitten hän jälleen kääntyi luokkaan sanoen:

— Katsoen siihen vallattomuuteen, johon luokka on tehnyt itsensä
syypääksi, saa jokainen teistä tunnin jälki-istuntoa. Tämä on vain
varoitus, joka toivottavasti saa teidät ymmärtämään asemaanne
oikeammin. Saatte mennä.

Pojat lähtivät kiirettä pitämättä.

Pihalla oli puoli koulua odottamassa.

— Stikkaskos Puutiainen muikkarin? utelivat kuudesluokkalaiset, kun nuo
kolmetoista marssivat ohi — tällä kertaa vailla »univormua».

— Stikkashan se houna, vastasi Honka ohimennen. Lehtorit Järvi ja Kari
lähtivät yhdessä koulusta.

— Usko pois, sanoi Järvi katsellessaan edellä hiljaisina kulkevia
seitseniäsluokkalaisia, kyllä noilta munkeilta pääsee hörönauru, kun he
pääsevät suojaavan nurkan taa.

— Voi olla.

— Mitä sinä arvelet tästä kaikesta? tiedusteli Järvi.

Lehtori Kari hymyili läpikuultavaa hymyään eli — kuten pojilla oli
tapana sanoa — hymyä ryppyjen alla.

— Taitavasti järjestetty, kieltämättä. Ja nolo juttu Puutiselle.

Järvi nauroi.

— Niin, ajattelehan, sanoi hän. — Siellä oli joukossa sellaisiakin
kuvia, jotka saivat rehtorin rypistämään paheksuvasti otsaansa.
Puutinen yritti kyllä selittää, ettei noita kohtauksia milloinkaan
ollut tapahtunut ja että kuvat olivat vain taitavia kopiopetoksia.
Mutta ei ollut vaikea nähdä, ettei rehtori tullut vakuutetuksi. Mitä
itse kujeeseen tulee, olivat seitsemäsluokkalaiset tietysti sen takana,
vaikka heidän onkin onnistunut lakaista jälkensä näkymättömiin.
Uskalias temppu se oli. Mutta — näin meidän kesken sanottuna — ei
lainkaan hullumpi karrikatyyri noista järjettömistä paloiteltujen
kuvien tuntemiskokeista. Ja kun vain ajattelen, että Puutinen itse
juhlallisin ilmein toi juuri tuon kuvakokoelman poikien tutkittavaksi,
en voi olla nauramatta.

Lehtori Karikin hymähti. Hetken aikaa ääneti käveltyään virkahti hän:

— Niin, nokkelia poikia, nuo seitsemäsluokkalaiset, kieltämättä.
Mutta ajattelehan, mitä he saisivatkaan aikaan, jos he käyttäisivät
johonkin vakavaan tuon nokkeluuden ja innon, jonka he nyt tuhlaavat
vallattomuuksiin.

Luokka oli kokoutunut Aavan huoneeseen. Se oli täynnä tupakansavua.
Mutta se ei suinkaan häirinnyt suurenmoista mielialaa. Pöydällä oli
sitäpaitsi joukko pulloja ja laseja, joiden avulla sopi koroittaa
tunnelmaa, jos se pyrki alenemaan.

Päivän tapahtumat oli käyty yksityiskohtaisesti lävitse. Kuvia myöten.
Hurrattu voiton kunniaksi. Hurrattu Aarnelle, voittajalle. Hurrattu
Aavalle, puhujalle.

Kun tunnelma oli saavuttanut huippukohtansa, latasi Laurila toisten
seuratessa esimerkkiä piippunsa ja sanoi sitten:

— No, Aarne, salat julki!

Puhuteltu nyökkäsi myöntäen, mutta epäröi kuitenkin vielä, ennenkuin
alkoi:

— Oikeastaan minua kaduttaa, että olin niin perusteellinen. Vähemmänkin
järeä tykistö olisi riittänyt. Nyt tuli lehtori-parkaa kolhittua vähän
liiemmältikin.

— Ei me olla sinun rippi-isiäsi, ärähti Paasio. — Niin että älä
näyttele katumusta. Hyvin se oli tehty. Juuri tarpeeksi, mutta ei
liikaakaan. Anna tulla!

— Asia on yksinkertainen, aloitti Aarne. — Siellä voimistelusalin
pukuhuoneessa pälkähti päähäni, että koepinkka olisi kähvellettävä
tai vaihdettava toiseen. Kysymys oli vain sen järjestämisestä. Oli
ainoastaan yksi tie: ikkuna. Mutta ei luonnontieteellisten salien
ikkunoista mikään, sillä silloin se olisi tullut ilmi. Siis tyhjän
huoneen ikkuna oli ainoa mahdollinen. Sitähän oli ajateltu toverikunnan
kirjastohuoneeksi. Siitä tein asian ja sain vahtimestarilta puoleksi
tunniksi koko sen puolen avainnipun. Irroitin huoneessa nopeasti
liimapaperit ikkunasta, mutta niin ettei sitä helposti erota, ja avasin
haat. Sitten painoin huoneesta luonnontieteelliselle puolelle vievän
oven avaimesta jäljennöksen vahaan, jonka mukaan saatoin teettää oman
avaimen. Niin oli se puoli neljännestunnissa valmis.

— Mainiosti ajateltu, innostui Rimpi. — Mutta milloin pinkkojen vaihto
tapahtui?

— Heti kolmen jälkeen, kun me olimme tulleet käytävään. Vaihtaja oli
valmiina huoneessa ja jäi sinne myöskin, kunnes kaikki äänet olivat
koulurakennuksessa vaienneet.

— Ei hullummin, kiitti Aava. — Mutta entäs tuo salaperäinen vaihtaja?

— Se oli muuan tyttö, vastasi Aarne vältellen.

— Tyttö!

Pojat tuijottivat Aarneen ällistyneinä.

— Niin, eräs tyttö vain, jota teistä ei ainoakaan tunne.

— Vahinko, huomautti Terä. — Mutta pojat, olkaamme gentlemanneja: sen
tytön malja!

Kolmetoista lasia tyhjeni.

— No, entäs ne mukavat kuvat? tiedusteli Ojanen.

— Jaa, pojat, niissä se suurin vaiva olikin, vastasi Aarne. — Tulin
pian siihen tulokseen, ettei pelkkä kähveltäminen ollut kylliksi. Oli
hankittava toisia samanlaisia pahvilaattoja sijaan. Viidesluokkalaiset
ovat valmistaneet alkuperäiset. Heiltä sain noin vain ohimennen tietää
laattojen suuruuden ja pahvilajin. Itse kuvista huolehti muuan tätini,
jolle niitä oli vuosien kuluessa kertynyt. Hän oli kyllästynyt niihin,
ja minä tein hänelle palveluksen, vapautin hänet niistä. Päähäni
pälkähti järjestää meille aiottujen sijaan Puutiaiselle muistojen
pallikokeet, koko- ja osakuvineen. Kun kokoelmassa oli mielestäni
muutamia aukkoja, täydentelin niitä mielikuvitukseni ja kykyni mukaan.
Olen, näettekös, hieman harrastellut valokuvaustakin. Siinä koko juttu!

— Se onkin mainio juttu, innostui Olavi Linna. — Vaatimattomasti
kerrottu, mutta paras, mitä olen kuullut!

— Tsiikaa, tulokasta, mutisi Paasio puoliääneen. — Innostus siskoon
innostuttaa myöskin veljeen. Nuo iltakävelyt myllertävät miehen mieltä.
Mutta oikein se oli sanottu, tuo — kaikesta huolimatta.

— Tosiaan, Aarne, lausui Laurila, tällä kertaa sinä olet voittanut
itsesi. Vielä kerran, pojat, kolminkertainen eläköön-huuto Aarnelle,
johtajallemme, ja päälle kolminkertainen malja!

— Eläköön! Eläköön! Eläköön!




V.


Taistelu lehtori Puutista vastaan ei päättynyt tähän. Pojat huomasivat
pian, ettei »pallikokeiden» surkea loppu johtanut toivottuun tulokseen.
Lehtori Puutinen ei näyttänyt ajattelevankaan peräytymistä. Pikemminkin
hautoi hän kostoa. Ja niin päätettiin taistelua jatkaa.

Eräänä iltana luokka sitten kokoutui pieneen kahvilaan linjoille.
Seurasta puuttuivat vain Laurila ja Mustala, jotka olivat hoitelemassa
tapahtumien nyörejä kaupungilta käsin, ja Saarelainen, jonka oli ollut
mentävä veljensä vihkiäisiin. Paasio puolestaan edusti kahvilassa
»toimeenpanevaa valiokuntaa».

Pöydillä oli höyryäviä kahvikannuja. Mutta tunnelma ei ollut lainkaan
niin hyvä kuin tavallisesti luokan kokouksissa. Pojat istuivat siellä
täällä vaiteliaina.

— No, mutta juokaa kahvia, pojat! huudahti Aarne. —Tehän olette vallan
surkean näköisiä. Tahdotteko lisää leivoksia?

Toiset vaikenivat, mutta Terä kiirehti vastaamaan:

— Kiitos vain. Eivät ne taitaisi haitaksi olla.

Aarne soitti. Nuori tarjoilijatar ilmestyi näkyviin.

— Tuo lisää leivoksia, Emmi. Mutta vain parhaita.

— Nätti likka, huomautti Terä, kun tyttö oli mennyt. — Minä alan jo
ymmärtää, miksi sinä, Jokamies, olet valinnut juuri tämän mörskän
hovikahvilaksesi.

Puhuteltu ei vastannut, kääntyi vain tuijottamaan ulos ikkunasta.

Ulkona satoi. Lumiräntää putoili hiljalleen taivaalta. Katu läpi
lumisateen kelmeästi loistavine lyhtyineen teki lohduttoman vaikutuksen.

Mielialakin oli lamassa. Luokan keskuudessa oli tänään ensi kertaa
pitkistä ajoista vakavasti riidelty. Kun Paasio oli esittänyt
»toimeenpanevan valiokunnan» ehdotuksen taistelun jatkamistavasta,
oli Linna, tulokas, ollut kyllin röyhkeä ilmoittaakseen pitävänsä
sitä erittäin sopimattomana. Se nyt ei olisi vielä merkinnyt mitään.
Mutta pahempaa oli, että Kataja ja Aava olivat heti asettuneet hänen
puolelleen, ja siten oli asia joutunut äänestyksen alaiseksi. Kun
Aarne toimi puheenjohtajana, jäi ratkaisu riippumaan hänestä, äänet
jakautuivat näet tasan. Ja hän ratkaisi »toimeenpanevan valiokunnan»
hyväksi. Siten oli luokan päätökseksi tullut, että tänä iltana oli
ryhdyttävä uuteen hyökkäykseen Puutiaista vastaan.

Aarne oli yrittänyt lepyttää vastapuolen mieliä kutsumalla koko luokan
vieraakseen kahvikesteihin tänne. Samalla olisi heillä mainio tilaisuus
seurata läheltä tapahtumien kulkua, niiden näyttämöksi oli näet tällä
kertaa valittu vinottain vastapäätä oleva lehtori Puutisen talo. Paljon
hän ei kuitenkaan ollut sillä voittanut. Kataja oli pysynyt yhtä
loukkautuneena, Aava hymyili yhtä ivallisesti, ja Linnan ilme oli yhtä
hämmästynyt.

Aarne oli tyytymätön. Tyytymätön kaikkeen. Ja ennenkaikkea tyytymätön
itseensä.

Hän ei ymmärtänyt itsekään, miksi oli asettunut »toimeenpanevan
valiokunnan» puolelle. Kujehan ei ollut varsin sukkela, vieläpä saattoi
hipoa sopivaisuuden ja sopimattomuuden rajaa, ellei mennyt sen ylikin
— siinä hän oli samaa mieltä Linnan kanssa. Mutta sittenkin... Kenties
hän olisi äänestänyt vallan toisin, jos hylkäysehdotuksen olisi tehnyt
joku muu, Aava tai Kataja tai Saarelainen tai Terä tai vaikkapa vain
Ojanen. Mutta Linna! Hän ei osannut selvittää, miksi tuon umpimielisen,
vain silloin tällöin riehahtavan Linnan pelkkä olemassaolo ärsytti
häntä jollakin tavalla. Lahjakas poikahan se tuntui olevan ja melko
hyvä toverikin. Mutta kuitenkin... Viimeksi tänään koulusta tultua
hän oli riidellyt Annikin kanssa Linnasta. Hän oli kieltänyt siskoaan
jatkamasta kävelyjään tuon tulokkaan kanssa.

— Miksi? oli Annikki tiukannut.

— Muuten vain. Minä en tahdo. Ole vaikka kenen muun toverini kanssa.
Vaikka Paasion tai Ojasen tai vaikkapa Terän...

Annikki oli lehahtanut punaiseksi.

— Tai vaikkapa yksi Heinämaan kolmesta heilasta — niin kai sinun
mielestäsi? oli hän ivannut.

— Vaikkapa vain. Ellet lopeta juoksuasi tuon tulokkaan kanssa, kerron
äidille.

Aarnea oli heti kaduttanut halpamainen uhkauksensa. Mutta Annikin
itsepäisyys yllytti häntä. Eikä hän ollut tahtonut alentua enää
peruuttamaan sanojaan, kun oli kerran tullut ne sanoneeksi.

— Kerro, kerro, oli Annikki huudahtanut, mutta mitään et siitä hyödy!
Minä olen jo kertonut äidille.

Sisaren ääni oli ollut niin härnäävä, että Aarne oli menettänyt
viimeisenkin hivenen hillitsemiskykyään ja vastannut kiivaasti:

— Jos lienet kertonut, niin aina tuota jotakin löytänen lisää
kerrottavaa!

Annikki oli jäänyt tuijottamaan veljeensä ällistyneenä.

— Tuoko on nyt sitten sitä sinun ylistämääsi seitsemäsluokkalaisten
toverihenkeä? oli hän sitten kysynyt.

— Toverihenkeä? Tulokas hän on, tuo sinun kavaljeerisi. Tulokas
seitsemännen luokan keskuudessa! Ei mikään toveri!

Ja niin he olivat eronneet.

Istuessaan siinä pimeälle kadulle tuijottaen Aarne katui sydämestään
koko sananvaihtoa ja olisi ollut valmis antamaan paljonkin, jos olisi
saanut sanansa takaisin. Tuolla seläntakana se nyt istui, tuo tulokas,
silmissään yhä sama kysyvä katse, joka oli koko päivän kiusannut
häntä, Aarnea, kenties vieläkin enemmän kuin Aavan ja Katajan selvät
paheksunnan osoitukset. Mikseivät nuo pojatkin nyt sitten saattaneet
olla vähemmän tarkkoja niiden keinojen valintaan nähden, joilla
taistelua Puutiaista vastaan jatkettiin?

Sen minä vain sanon, puhkesi Honka äkisti pauhaa maan, että hölmöjä
te olette, kaverit, kun mökötätte siinä kuin mitkä vanhat lehmät.
Tsiikatkaas nyt esimerkiksi tota Katajaa. Huh!

— No, sanos muuta, yhtyi Paasio. — Tahtoo tässä vallan vetää naaman
pleekiksi, kun vain vilkaisee Yrjänän mustaan muotoon. Sanokaas, pojat,
mitä hän eniten muistuttaa tolla päällä ollessaan.

— Sananmukaisesti »Siveellistä selkärankaamme», jota on satutettu,
esitti Heinämaa.

— Roskaa! torjui Paasio. — Minun mieleeni hän johtaa ilmielävänä
Kortti-Jaskan. Etkö saattaisi edes olla kampaamatta peenaa keskelle
kalloasi, Yrjänä? Ja heitä hiivattiin se fimtsikan tukkarasva! Sääli
nyt sen verran täiparkojasi. Saattavat taittaa koipensa liukkaalla
jäällä. Emmekä mekään tässä vielä ole kyllin kypsiä papin puheita
tarvitaksemme.

— Eivät nekään taitaisi olla meille tarpeettomia, virkahti Linna
yksinäisen pöytänsä äärestä.

— Kas, kas, tulokasta, riehahti Terä. — Aamupäivän menestys on kai
noussut päähäsi. Senkin eripuran kylväjä!

Olavi Linna silmäsi puhujaa kylmän arvostelevasti. Kirpeä letkaus pyöri
hänen huulillaan, mutta sitten hän tyytyi sävyisästi huomauttamaan:

— Jokainen toimii ymmärryksensä ja muutamat vielä vakaumuksensakin
mukaan.

Pojat höristivät korviaan. Tuo tulokas valmisti heille yhä useammin
pieniä yllätyksiä. Hän ei loppujen lopuksi tainnut ollakaan se tyhmä
nahjus, joksi he olivat häntä ensi silmäyksellä luulleet. Hänessä oli
kieltämättä annos pippuriakin.

— Vakaumuksensa? matki Terä. — Hören sie Kameraden? Hän höpisee
vakaumuksestaan. E-hei, hyvä mies, parasta on, ettet rupea ratsastamaan
Katajan aasilla. Viisainta on sitäpaitsi, että tuollainen tulokas pitää
tyhmät vakaumuksensa yksin omaa tyhmää itseään varten.

Mutta nyt puuttui Kataja puheeseen:

— Anna sinä, Terä, Linnan olla rauhassa. Hänen vakaumuksensa ovat joka
tapauksessa sellaisia, että sinun kannattaisi katsoa, eiköhän niissä
mahtaisi olla jotakin sinullekin sopivaa. Ja kun tässä kerran on
tullut vakaumuksista puhe, niin katson velvollisuudekseni vielä kerran
vakavasti huomauttaa minun vakaumukseni olevan, ettei meidän pitäisi
jatkaa tällä tavalla taistelua lehtori Puutista vastaan.

— Aamen! hihkaisi Paasio, kun Kataja lopetti. — Aamen loppis,
Körtti-Jaska, mee omaan koppiis!

Sitten hän kääntyi kiukkuisena Aavaan:

— Mitäs siinä griinaat? Et sinä niin vietävän kaunis muutenkaan ole,
senkin irvileuka!

Keskustelu oli saamassa vaarallisen käänteen. Aarne katsoi parhaaksi
puuttua siihen, ennenkuin olisi myöhäistä pelastaa tilannetta.

— Antakaa tuon olla, pojat! Toverit, me emme saa jatkaa tällä tavoin!
Muuten on pian koko toveripiirimme hajalla. On valitettavaa, että
tämä lukukausi on alkanut näin onnettomin entein. Mutta nyt on meidän
pidettävä huolta, ettemme jatka samalla tavalla. Itsehillintää ja
oikeaa toverihenkeä vaaditaan meiltä jokaiselta, jos mielimme säilyttää
seitsemännen luokan yksimielisyyden, joka on meidän voimamme, meidän
ainoa mahtimme. Aiommeko me sen nyt hävittää yhtämittaisin riitelyn ja
turhin kinastuksin?

— Sanos muuta, tarttui Aava puheeseen. — Mutta älä sitten anna
puoluelaistesi tuossa reuhata.

— Älä viitsi jatkaa, Aava, ja heittäkää te toisetkin nurjamielisyys
nurkkaan! huudahti Aarne. — Olkaa mitä mieltä hyvänsä tämäniltaisesta
yrityksestämme, mutta muistakaa, että se on luokan hyväksymä. Ja
luokan päätöksiin on aina ennenkin täytynyt meistä jokaisen yksityisen
alistua. Olisi ikävää, jos asia menisi niin pitkälle, että luokan olisi
pakko yhteydestään erottaa se, jota saamme kiittää kaikista näistä
riitaisuuksista.

Mutta se oli jo liikaa Aavalle. Hän hypähti pystyyn säihkyvin silmin.

— Ei mutta! huusi hän. — Niinkö pitkälle on jo tultu? Me emme ole
kieltäytyneet alistumasta luokan päätökseen — mitä sinä sitten
enää siitä laulat? Meidän pitäisi kai luopua arvostelemastakin
suunnitelmianne. Mitä muuta mahtava enemmistö meiltä kenties vielä
vaatii antaakseen meidän olla rauhassa? Kai meidän pitää hurratakin
neronleimauksellenne saavuttaaksemme uudelleen kansalaisoikeutemme?
Vai? Tai jos luokkaa haluttaa päästä eroon vastaanhangoittelevista,
niin ei minulla puolestani ole lähtöä vastaan.

Hän aikoi myöskin täyttää uhkauksensa, mutta Aarne asettui oven eteen.

— Ei, hyvä veli, sinä et lähde minnekään, sanoi hän.

— Sinä ymmärsit minut väärin. Alusta loppuun saakka. Sitäpaitsi en minä
tarkoittanut sinua. Sinähän olet ollut yksi meistä alusta alkaen.

Linna oli kalvennut. Viittaus oli siksi selvä, ettei hän voinut olla
ymmärtämättä, ketä Aarne tarkoitti.

— Minun tähteni ei luokan tosiaan tarvitse ryhtyä pakkokeinoihin,
hymähti hän katkerasti, työnsi syrjään Aavan pidättävän käden ja jätti
huoneen.

Jos mieliala oli jo ennen ollut raskas, kävi se nyt kerrassaan
painostavaksi. Aavan ja Katajan kasvot ilmaisivat kyllin selvästi, mitä
he arvelivat Linnan karkoituksesta. Toisetkin näyttivät tuumivilta ja
pysyttelivät äänettöminä. Useimmista tuntui kuin olisi tulokas jättänyt
tyhjän paikan jälkeensä.

— Nyt sinä menettelit omavaltaisesti, virkahti Kataja Aarnelle. —
En usko monenkaan hyväksyvän Linnan karkoitusta. Saat sen kuitenkin
ennenpitkää peruuttaa.

Aarne ei vastannut mitään. Huoneeseen tuli hiljaista. Äänettömyyden
keskeytti vihdoin Paasion huudahdus:

— No nyt, kaverit, näytelmä alkaa!

Valot sammutettiin, ja pojat keräytyivät ikkunain ääreen koettaen
terästää silmiään nähdäkseen yli kadun.

Ulkona oli jo aivan pimeää, kello kävi yhtätoista. Räntäsade jatkui,
niin että oli melkoisen vaikeaa erottaa, mitä kadun toisella puolella
tapahtui. Juuri sillä kohdalla palava kaasulyhty auttoi kuitenkin
näkemään lehtori Puutisen talon ulko-oven ja lähimmän ympäristön.

Katua pitkin läheni nopeaa vauhtia halkoreki. Se olisi tähän
tavattomaan aikaan muutenkin herättänyt huomiota, mutta lisäksi
hevonen ei kulkenut käymäjalkaa ajurin astellessa sivulla, vaan ajaja
istui kuorman päällä hoputtaen hevosta yhtä mittaa ravaamaan. Lehtori
Puutisen talon kohdalla reki pysähtyi, ja hetkistä myöhemmin oli ajuri
soittamassa ovikelloa.

Hän sai kauan rimputtaa, ennenkuin ulko-ovi avautui ja kynnykselle
ilmestyi lehtori Puutinen.

— Mitä vietävää te haluatte? tiuskasi hän.

— Tuota... mitäkö haluan... tuota? ihmetteli ajuri.

— Tehän se olette... tuota... halunnut, tiemmä.

— Minä? Halunnut? Mitä minä olen muka halunnut?

— Niinpä kai... klapeja... tiemmä, vastasi ukko viitaten kuormaan. —
Klapeja... tuota... ja vielä tällaiseen aikaan...

— Klapeja? Oletko hullu, ukko. Minäkö tilannut klapeja? Sen sinä
valehtelet! Laita luusi täältä ja pian!

— Vai valehtelen... tuota... sen herra... tuota... itse valehtelee. Te
olette... tiemmä... lahtari Puu----, Puu — —?

— Lehtori Puutinen, oikaisi lehtori kiukkuisesti, minä olen lehtori
Puutinen!

— Jaa... tuota... niin oikeen. Mistäs herra arvas? myönteli ukko.
— Tuota... herra itse soitti... tuota... soitti ja tilas kuorman.
Sanoitte... tuota... tulleenne just kotiin... tuota... mistäs se nyt
olikaan? Ulkomailta se vain oli. Pimeään... tuota... pimeään ja kylmään
taloonne. Muuten ei olis... tuota... meiltä lähetettykään, tiemmä.
Eikös herra muista?

— En, en muista! räjähti lehtori Puutinen. — En muista enkä ole
tilannut enkä ole palannut mistään ulkomailta enkä siedä, että
tuollainen lurjus tulee keskellä yötä häiritsemään kotirauhaani! Ja nyt
laittaudu matkoihisi, senkin vietävä, muuten annan sinut poliisille!

— Vai poliisille? riehahti ukko niin kiivaasti, että parissa
naapuritalossa availtiin ikkunoita. — Tuota... poliisille minut?
Kyllä... tuota... te olette hävytön ihminen... Narrata... tuota...
ensin ihmisiä... tuota... tähän aikaan liikkeelle ja olla... tuota...
sitten vielä hävytön. Vai minut... tuota... poliisille? Teidät
tässä... tuota... pitäisi poliisille jättää, tiemmä! pauhasi ajuri
vielä kuormalle kiivetessään. — Te... tuota... te lahtari Puu--------,
Puu--------!

Piiska vingahti, ja halkokuorma lähti äkisti liikkeelle.

— Lehtori Puutinen! karjui lehtori vielä ukon jälkeen ja kiskaisi
sitten ovensa kiinni niin kiukkuisesti, että ikkunat helisivät.

Pojat olivat nauraen seuranneet tapahtumaa. Kun kuorma oli kadonnut
näkyvistä, sytytettiin valot jälleen.

— Paukka, miten ihmeessä te saitte tuon miehen liikkeelle tähän aikaan?
tiedusteli Rimpi.

— Jaa, hiivatin vaikealta se alussa näyttikin, selitti Paasio
mahtipontisesti. — Mutta kun alku selvisi, kävi kaikki muu kuin tanssi
vain. Näettekös, tarvittiin vain, että Laurila puettiin rengin pukuun
ja hevonen otettiin hänen setänsä halkoliikkeestä.

— Laurila? Tahdotko väittää, että tuo ukko oli Juristimme? ällistyivät
pojat. Heidän oli ensi hetkessä vaikeaa käsittää sitä. Sellainen
mahdollisuus ei ollut pälkähtänyt heidän päähänsäkään.

— Juristi oli mainio! innostui Rimpi, kun ensimmäisestä hämmästyksestä
oli päästy.

— Ei lainkaan hullummin, tunnusti Aavakin.

Neljännestunnin kuluttua oli Laurila toverien seurassa

— Mustala on luvannut pitää lopuista huolen, selitti hän. — Minä
olenkin jo aika väsynyt. Se kävi vähin sekä hengen että ruumiin
voimille.

— Eikö kukaan yrittänyt pidättää sinua matkallasi? tiedusteli Ojanen,
kun kiittelyt olivat ohi.

— Ei pahasti, vastasi Laurila. — Pari työmiestä tahtoi kyllä
välttämättä tietää, miksi olin halkokuormineni niin myöhään liikkeellä.
Mutta selvisin heistä helposti. Kirosin vain herrojen oikkuja ja miten
he tässä maailmassa saavat rahalla vaikka köyhän miehen sielun.

— Hyvä!

Hetkistä myöhemmin kuulutti Paasio:

— Sammuttakaa valot! Numero kaksi on astunut näyttämölle.
Kaasujohtomonttööri — saan esitellä — kutsuttu korjaamaan Puutiaisen
talossa puhjennutta kaasuvuotoa.

— Äsh, murahti Aava puoliääneen, tuo nyt ei ole muuta kuin lapsellista
ja tökeröä. Se on, ellen erehdy, sinun osasi näistä keksinnöistä,
Paukka?

— Anna olla, oli äreä vastaus. — Sinulle, senkin hiivatin harmaanaama,
saatan ensi yönä lähettää lahjaksi hirttonuoran, jos se on paremmin
mieleesi!

Pieni mies oli pysähtynyt lehtorin oven taa, mutta hän sai soittaa
vielä kauemmin kuin ajuri, ennenkuin lehtori Puutisen pyöreä hahmo
näyttäytyi oviaukossa. Monttööri yritti sanaa sanomatta sisään, mutta
lehtori työnsi hänet kiivaasti takaisin.

— Kutsuttu? kajahti lehtorin kiukkuinen ääni. — Kuka on kutsunut? En
ainakaan minä! Kaasujohtoako korjaamaan? Se ei ole epäkunnossa. Mutta
teidän järkenne taitaa olla. Montteeratkaa sitä mielenne mukaan!

Tiehenne täältä!

Pieni mies ei kuitenkaan säikähtänyt, vaan ryhtyi selittämään
jotakin innokkaasti hiljaisella äänellään. Lehtorin ilmeinen raivo
näytti haihtumistaan haihtuvan. Lopulta hän taputti pientä miestä
ystävällisesti olalle.

— Narrausta, sanotte? Saattaapa olla, saattaapa olla. Hyvää yötä vain,
ystäväiseni.

Ovi sulkeutui, mutta hetken kuluttua ilmestyi lehtori uudelleen
näkyville. Kun hän sitten poistui, loisti ovella valkea paperiarkki.

— Ei ole vaikeata arvata, mitä tuossa paperissa seisoo, huomautti Aava,
kun pojat katsahtivat kummissaan toisiinsa. »Tänne ei ole kutsuttu
ketään. Älkää vaivautuko soittamaan ovikelloa!» tai jotakin sinnepäin.
Puutiainen ryhtyy puolustamaan yörauhaansa.

— Tuo pumaaka täytyy saada pois, ennenkuin numero kolme tulee! huudahti
Paasio.

— Eero-poika on meistä vähimmän näkyvä. Hän juoskoon hakemaan
plakaatin, ehdotti Terä.

Heinämaa oli heti valmis lähtemään, mutta Kataja pidätti häntä.

— Minä luulen, sanoi hän, lehtori Puutisen jo epäilevän meidän
sormiemme olevan pelissä, ja silloin on meidän oltava varuillamme. Hän
saattaa olla ikkunassa.

— Ai, sinä vain _luulet_, pisteli Terä loukkautuneena ehdotuksensa
syrjäyttämisestä. — Eikö se tällä kertaa olekaan sinun _vakaumuksesi_?
Emmeköhän silloin tee niinkuin minä sanoin?

Mutta pojat olivat toista mieltä.

— Huomautuksesi oli aivan oikea, Yrjänä, virkkoi Aarne. — Antakaa minun
hoitaa koko juttu, niin selviämme tuosta paperista käden käänteessä.

Sen lähemmin selittämättä aiettaan jätti hän huoneen. Kului
parikymmentä minuuttia, ennenkuin hän palasi.

— Ikkunaan, pojat! komensi hän lyhyesti, ja pian olivat kaikki
keräytyneet ikkunoiden ääreen.

Katu oli autio. Vain harvoista taloista näkyi valoa. Sitten ilmestyi
näkyville hento tytön hahmo, joka nopein askelin liukui pitkin talojen
vierustaa kadun toisella puolella. Lehtori Puutisen talon luo tultuaan
varjo kiskaisi nopealla liikkeellä oveen kiinnitetyn paperiarkin irti.
Kun olento samassa katosi valopiiristä alas katua kiitäen, riippui
alaskiskaistun sijalla toinen paperi.

Pojat silmäsivät Aarneen kysyvästi.

— Se oli Emmi, selitti tämä. — Ja nyt seisoo tuolla ovella: »Huom! Arv.
rouva, huom! Raskasunisia! Soittakaa pitkään!»

— Hyvä! Näppärästi tehty! kiitti Laurila.

— Mutta myös viime tingassa, lisäsi Paasio. — Numero kolme saapuu!

Kulmauksen ympäri oli pyörtänyt vinhaa vauhtia paksu naisihminen suuri
nahkalaukku kädessä. Topakkana hän pysähtyi lehtori Puutisen ovelle,
luki huomautuksen ja alkoi soittaa, pitkään ja hartiavoimin. Ovi ei
tuntunut lainkaan aikovan aueta. Mutta eukkokaan ei hellittänyt. Hän
luki vielä pariin kertaan kehoituksen ovelta, jatkoi sitten taas
hellittämättä kilistystä ja takoi välillä nyrkeillään ovea.

Vihdoin ilmestyi lehtori Puutisen pää esille eräästä ikkunasta.

— Mikä vietävän otus te olette? pauhasi hän.

— Hävetkää herra! oli tiukka vastaus. — Minä olen nähnyt paljon
maailmaa ja monenlaisten ihmisten kanssa joutunut tekemisiin. Mutta
kukaan ei ole vielä puhutellut minua tuolla äänellä, kun olen
hyväntahtoisesti vaivautunut heidän luokseen.

— Huh, huh, sitä ryöppyä, torjui lehtori. — Kylläpäs te osaatte
paapattaa. Hyväntahtoisesti vaivautunut? Sen hyväntahtoisen vaivan
olisitte tosiaan voinut tällä kertaa itseltänne säästää. Mitä te haette
täältä?

— Haen? puuskutti eukko. — Minuahan on pikemmin haettu tänne. Mutta jos
minä jotakuta tästä talosta haen, ette se ole te. Sen verran saatan
sanoa teille. Ja nyt, laittautukaa pian avaamaan! Minulla ei ole
aikaa eikä halua seisoa tuntikausia ulkona tähän aikaan. Minä olen se
kutsumanne kätilö.

— Häh? ällistyi lehtori. — Pitihän minun se jo arvata suunsoitostanne,
senkin kahvimylly. Laittakaa luunne täältä, en minä tarvitse teitä!

— Ette kai! pauhasi eukko. — Tuollaisen takia minä en olisi
viitsinytkään vuodettani jättää. Mutta joutuin nyt avaamaan!

Lehtori Puutinen veti ikkunan kiinni arvellen kai tarpeettomaksi jatkaa
keskustelua. Mutta eukko ei hellittänyt. Kello kilisi kuin vimmattu,
kimeästi, lakkaamatta.

Sellaista hyökkäystä oli talon mahdotonta kestää ajanmittaan. Ja niin
lennähti ulko-ovi vihdoin auki, ja lehtori Puutinen seisoi eukon edessä
raivosta pakahtumaisillaan.

— Etkö sinä, senkin akka, osaa lukea, mitä ovella seisoo? karjui
hän. — Tänne ei ole kutsuttu ketään! Ei suutaria, ei räätäliä, ei
palosotilasta, ei posetiivaria, ei nuorallatanssijaa eikä muita
kulkureita! Kaikkein vähimmän tuollaisia noita-akkoja!

— Suu poikki! kivahti eukko. — Akka, sanoitte? Minä en ole mikään
akka. Minä olen kunniallinen rouva! Ja lukea, sanoitte? Lukenut
minä juuri olen, tietäkää se! Mutta osaatteko te itse lukea omia
harakanvarpaitanne? Vai oletteko yhtä huono näkemään kuin kuulemaankin?

Ja puhuessaan eukko takoi nyrkein ovella olevaa ilmoitusta. Lehtori
Puutinen silmäsi siihen epäilevänä. Mitä hullua? Paperi, jota hän oli
vartioinut kuin aarretta, oli sittenkin vaihdettu. Mikä röyhkeys!

Hän kääntyi eukkoon, ja hänen äänensä pyrki olemaan ystävällinen, kun
hän muutamin sanoin koetti selittää, että oli tapahtunut erehdys.

— Jaa, se ei kuulu minuun, torjui nainen antamatta perään. — Minut
on kutsuttu tänne enkä minä lähde pois. En, ellette te ainakin maksa
minulle korvausta vaivoistani ja niistä haukkumasanoista, joita olen
teiltä saanut kuulla! Sen saa herra uskoa!

Lehtori Puutinen mittasi eukkoa kiireestä kantapäähän. Hän kai
arvosteli, voisiko tästä päästä eroon jollakin muulla tavalla. Hänen
mietiskelynsä lienevät päättyneet kielteiseen tulokseen, koskapa hän
veti vastahakoisesti lompakon taskustaan ja ojensi eukolle setelin.

— Tuo se oli Puutiaiselta suuri uhraus, huomautti Heinämaa
vahingoniloisesti. — Kai hän taipuisi melkein mihin hyvänsä ennemmin
kuin rahamassinsa aukaisemiseen. Pelkästä saituudestahan hän pitää
perhettäänkin maalla vaimonsa vanhempien kodissa. Tietäähän sen: elämä
näin kaupunkipaikassa maksaa!

Hetkisen oli hiljaista lehtori Puutisen talon edustalla. Mutta sitten
lehtori tuli erään vanhanpuoleisen, unisen miehen kanssa katukäytävälle.

— Siis ei ketään, ymmärrättekö? sanoi lehtori. — Voitte istua tuolla
porraskivellä, kunnes näemme, jatkuuko tätä kirottua peliä vielä
kauankin.

Kun kaikki sitten oli jälleen hiljaista kadulla eikä näkyvissä ollut
enää muita kuin yksinäinen, nuokkuva vartija, vetäytyivät pojat
ikkunoiden luota.

— Näytös on lopussa, ilmoitti Laurila.

— Mutta jälkilaskut ovat edessä, hymähti Aava. — Ja kannattiko tuosta
edes maksaa niin paljon?

— Pelkään pahoin, että ainakin sinun Montaignesi asettuisi siihen
kysymykseen nähden sangen epäilevälle kannalle, Aava, letkautti Terä.
— Vahinko vain, että käytännössä muistat niin harvoin »oppi-isäsi»
epäilyksiä ehdottoman totuuden löytymisestä.

Aava ei vastannut hänelle, virkahti vain:

— Puoliyö on käsissä. Luulen melkein, että minä lähden kotiin.

Toiset olivat samaa mieltä. Huomenna oli taas oltava aikaisin ylhäällä.

On parasta, ettette mene kadun kautta, neuvoi Aarne. Emmi näyttää
teille mukavan tien pihoja pitkin toiselle kadulle. Minä tulen heti
perästä.

Hetken kuluttua istui Aarne huoneessa nuoren tarjoilijattaren kanssa
kahden.

— Se oli mainiosti tehty, Emmi, kiitti hän. — Yhtä hyvin kuin
koepinkkojen vaihto.

Tyttö punastui ilosta. Mutta sitten hänen ilmeensä muuttui vakavaksi.

Ei sentään, sanoi hän. — Silloin minä pelkäsin hirveästi, mutta kaikki
kävi hyvin. Nyt en pelännyt. Se näytti niin yksinkertaiselta. Mutta kun
jo luulin selvinneeni, seisoi edessäni pimeässä Sulo — tiedättehän,
tämän kahvilan omistajattaren poika. Hän sieppasi kädestäni
irroittamani paperin, ennenkuin ehdin piiloittaa sitä. »Tässä on taas
takana se lyseolais-lurjus», kähisi hän kirousten välissä. Minä niin
pelkään. Luvatkaa minulle varoa häntä.

— Ja miksi?

— Hän vihaa teitä, herra Salo. Luulen, luulen, että se on minun
tähteni. Ja hän on niin raaka ja voimakas, ja hänellä on niin paljon
tovereita.

— Ole rauhassa, Emmi. Mutta jos se rauhoittaa mieltäsi, voin luvata,
etten hänen seuraansa erikoisesti hae. Ja nyt — kiitos kaikesta ja
hyvää yötä!




VI.


Tulet oli sytytetty luistinradalla. Toisesta päästä rataa kaikui
torvisoittoa ja soittolavan edessä tanssivien hälyä. Mutta pieneen
lämmittelytupaan keräytyneet lyseolaiset tuskin kuulivat sitä.
Alakuloisina he vain tuijottivat lattiaan.

— Olipa se isku! murahti Honka.

— Ja aivan odottamattomalta taholta, lisäsi Laurila.

Sitä myrskyä, jota pojat olivat odottaneet jo sinä päivänä lehtori
Puutisen puolelta puhkeavaksi, ei ollut kuulunut. Sillä taholla oli
ollut hiljaista, suorastaan pahaaennustavan hiljaista. Mutta nyt
illalla oli tullut isku kuin salama kirkkaalta taivaalta: koulun
jääpallojoukkue oli kärsinyt tappion.

Lyseo oli monena vuotena peräkkäin selvinnyt kaupungin
koulujenvälisistä jääpallokilpailuista voittajana, niin että sen
joukkuetta oli jo totuttu pitämään voittamattomana. Voitonvarmoina
olivat pojat tänäänkin saapuneet tämän talven ensimmäiseen otteluun,
vaikkakin vastassa oli ruotsalainen yhteiskoulu, lyseon vaarallisin
kilpailija. Mutta tappio, joskin niukka yhden maalin tappio, oli ollut
illan tulos. Paha merkki se oli, tämä häviö. Isku koko koululle.

Seitsemäsluokkalaisista kuuluivat jääpallojoukkueeseen Salo, Paasio,
Laurila ja Kataja, mutta muutkin ‒ Linnaa lukuunottamatta — olivat
tulleet seuraamaan kilpailun kulkua. Ja ottelun jälkeen piti seitsemäs
luokka täällä nyt alakuloista istuntoaan.

— Te olitte tänään saamattomia, pojat, haukuskeli Terä.

— Ensimmäinen puoliaika oli aivan mahdoton, arvosteli Saarelainen. — Te
vain seisoa toljailitte kuin puu-ukot oman maalin edustalla.

— No, no, rauhoitti Laurila. — Ei hätäpäivää! Hyvää tämä tappio meille
teki. Valmistaudumme vain paremmin vastaisia otteluja varten. Nyt onkin
ollut mahdotonta saada poikia harjoituksiin.

— Ei se siitä petraannu, murahti Honka. — Et sinä, Juristi, saa
kuutennen luokan Hietikosta kunnollista maalivahtia. Harjoittipa vaikka
yötä päivää.

Mutta mistä otat paremmankaan? huomautti Kataja.

— Ensi kerraksi pannaan Terän ruho maalin edustalle, irvisteli
Heinämaa. — Ainakin joka toinen pallo kimmahtaa hänen mahastaan
takaisin.

— Ei, minä lähden kotiin, virkahti Aava. — Jääkää te, jos luulette
suunsoiton auttavan.

Mutta tuskin hän oli päässyt ulos, kun hän jo tuli takaisin.

— Aarne, siellä on se tyttö, ilmoitti hän kuivasti. ‒ Hän tahtoo tavata
sinua.

— Huonosti valittu täräys, huomautti Terä, kun Aarne oli lähtenyt.

Kesti melkoisen kauan, ennenkuin Aarne palasi. Hän oli kiihtynyt.

— Nyt on piru merrassa, pojat! huudahti hän. — Puutiainen on päässyt
jäljillemme!

— Puhu!

— Emmi tuli kertomaan sitä. Muuan miehenretkale oli nähnyt hänen
vaihtavan nuo paperit ovella, sen kuulin jo eilen. Mutta tänään se
on sitten mennyt ilmoittamaan Puutiaiselle, että jos tämä halusi
lähempiä tietoja eilisistä tapahtumista, sopi kysyä läheisen kahvilan
tarjoilijattarelta. Sitä ei tietysti tarvinnut sanoa Puutiaiselle
kahdesti. Jo väliajalla hän oli toimeenpanemassa tutkintoa. Hän
tiedusteli heti Emmiltä, mikä oli sen _lyseolaisen_ nimi, joka oli
lahjonut hänet suorittamaan tuota ilkityötä. Tyttö väitti, ettei hän
tiennyt. Eikä Puutiainen ollut saanut hänestä irti muuta kuin muutamia
ylimalkaisia, summanmutikassa annettuja tietoja tuosta »lahjojasta».
Kumma kyllä oli Puutiainen niihin tyytynytkin ja jättänyt tytön
rauhaan varoittaen häntä toistamiseen antautumasta »noiden vietävien
seitsemäsluokkalaisten» välikappaleeksi.

Kun Aarne lopetti, olivat pojat hetken vaiti. Tilanne oli tosiaan
arveluttava..

— No, ei muuta: huomenna myrsky on edessä, huomautti Aava hymähtäen. —
Mutta eiköhän tänään vielä voi rauhallisin mielin painua kotiin?

Pojat lähtivät yhdessä joukossa luistinradalta. Jutellen he nousivat
rinnettä läheiseen puistoon, jonka lävitse tie kaupunkiin kulki.
Heitä askarrutti kysymys, keneen heistä lehtori Puutisen epäluulo oli
mahtanut suuntautua.

Aarne ja Terä astelivat muista hieman edellä. Päästyään juuri
ensimmäisten puiden ohitse kuuli Aarne vasemmalta, jossa mäen rinteellä
oli joukko veneitä talviteloillaan, naisen kirkaisun.

— Jätti-Matti, seuraa minua! huusi hän syöksyen siihen suuntaan, josta
ääni oli kuulunut.

Sivuutettuaan muutamia kumollaan olevia veneitä, kuuli hän karkean
miehenäänen karjuvan:

— Sinä skvalrasit, senkin letukka! Tunnustatkos?

Vaikerointi oli ainoa vastaus.

Samassa Aarne ehätti paikalle. Hän näki ison miehen Emmin kimpussa.
Se oli painanut tytön polville maahan ja koetti pakottaa hänet
tunnustamaan vääntämällä hänen rannettaan. Notkeana syöksyi Aarne
ahdistajan niskaan ja pakotti sen hellittämään otteensa tytöstä.
Hän ehti antaa miehelle pari lujaa nyrkiniskua kasvoihin, mutta
sitten hän joutui alle. Miehen polvet painoivat hänen rintaansa kuin
kallionlohkareet. Suuri nyrkki kohosi jo lyöntiin. Seuraavassa hetkessä
se olisi sattunut häntä keskelle kasvoja. Mutta samassa heittäytyi
Hongan valtava ruho miehen päälle.

Siitä syntyi tasaväkisempi ottelu. Hongan nyrkit putoilivat kuitenkin
tiuhemmin ja raskaampina. Kamppailua ei kestänyt kauan. Mies lähti
nilkuttaen juoksemaan tappelupaikalta, eikä nuorukainen katsonut
maksavan vaivaa ryhtyä ajamaan roikaletta takaa. Olihan se jo
kutakuinkin peitottu.

Hetken kuluttua Aarne ja Honka olivat takaisin tiellä, toverien luona.
Emmikin oli siellä.

— Me emme viitsineet tulla joukolla, koska Jätti-Matti oli jo siellä,
naureskeli Laurila. — Vaikka kyllä sormenpäätä kutkutti.

Tyttö lähestyi huolestuneena Aarnea. Kun hän oli varmistunut siitä,
ettei poika ollut saanut pahempia vammoja, kirkastuivat hänen kasvonsa.

— Se oli Sulo, virkkoi hän selitykseksi.

— Sulopa tosiaan, murahti Honka.

Ymmärtämättä oikein, mille pojat nauroivat, jatkoi tyttö:

— Hän oli seurannut minua ja epäili minun käyneen varoittamassa teitä,
herra Salo.

— No, kyllä Jätti-Matin nyrkit opettivat häntä vastedes epäilemään
vähemmän, lohdutti Aarne nauraen.

Mutta silloin kävi tytön katse taas huolestuneeksi.

— Älkää uskoko, että Sulo pitää selkäsaunan hyvänään. Pelkään, että hän
on tovereineen tuossa paikassa täällä.

— Antaa hiivatissa tulla! huudahti Paasio. — Lyseolaiset ovat ennenkin
rökittäneet sakilaisia.

Aarne oli käynyt miettiväiseksi. Jokin seikka näytti arveluttavan häntä.

— Pelkääkös Jokamies uutta yritystä? hämmästeli Heinämaa.

Aarnen silmät leimahtivat uhkaavasti.

— Älä leukaile! Arvelen vain, että jos tuo roikka tosiaan käy
kimppuumme, on parasta, ettei tyttö ole joukossamme. Ehkä Ojanen ja
Terä, joista meillä toden tullen ei kuitenkaan ole apua, ottaisivat
viedäkseen tytön toista tietä kotiin?

— Kotiin? hätäytyi tyttö. — En minä uskalla nyt mennä Sulon kotiin.
Eikä minulla muuta ole.

— Niin, se on totta, myönsi Aarne hitaasti. Tilanne oli pulmallinen.
Mutta pitkään harkintaan ei ollut aikaa. Hetkisen mietittyään määräsi
hän: — Saattakaa hänet meille, pojat, ja selittäkää Annikille asia. Hän
kyllä pitää huolen tytöstä, kunnes minä ehdin kotiin.

Molemmat pyydetyt olivat heti valmiit. Ojanen vain korjaili ensin
kravattiaan ja tarkasti, että pukunsa oli kunnossa. Hän oli hiljaisessa
mielessään kiitollinen Aarnelle tästä ehdotuksesta, koska se vapautti
hänet kiusallisesta tilanteesta. Antaa selkään sakilaisille — sitä
vastaan hänellä ei kyllä ollut mitään. Mutta, niin siinä oli eräs suuri
Mutta — mahdollisuus saada pukunsa epäkuntoon. Teräkin oli hyvillään.
Tappelu oli hänen mukavuuttarakastavalle luonteelleen kauhistus,
koska se vaati ponnistusta ja liikuntoa — ja hän inhosi kaikkea muuta
liikuntoa paitsi tyttökoululaisten perässä juoksua.

— Parasta on, että me, joilla ei ole mitään kättä pitempää, etsimme
vahvat kepit, sanoi Mustala, kun Ojanen ja Terä olivat lähteneet tytön
kanssa. — Salolaisilla on tietysti nyrkkirautansa ja puukkonsa.

Neuvoa pidettiin hyvänä, ja matkaa läpi pimeän puiston jatkettiin
vasta, kun aseistusta oli täydennetty tukevilla sauvoilla. Edettiin
yhtenä rykelmänä, Honka kärjessä, Paasio ja Laurila kumpikin
sivustallaan. Sanaakaan ei vaihdettu. Kädet vain puristivat lujasti
sauvojen varsia. Silmät tähystivät tiukasti eteenpäin.

Kauan he saivat edetä ketään kohtaamatta. Pettymyksen tuntein pojat
sivuuttivat puun toisensa jälkeen. Salolaisista ei näkynyt jälkeäkään.
He eivät varmaan olleet ehtineet vielä kokoutua.

Mutta juuri kun pojat olivat menettämäisillään viimeisen toivonsa
tappeluun pääsemisestä, kuiskasi tarkkasilmäinen Mustala:

— Tuolla mäenrinteessä, oikealla tiestä.

Tosiaan. Nyt erottivat toisetkin puiden välissä lunta vastaan erottuvia
varjoja.

Samassa kuului hiljainen vihellys, ja varjot, parikymmentä luvultaan,
syöksähtivät lyseolaisia kohden. Pojat pysähtyivät. Heidän sauvansa
iskivät säälittä ja hurjasti hyökkääjiä. Niiden oli pakko peräytyä.
Pariin kertaan sakilaiset uudistivat ryntäyksensä. Sisukkaina ja
tottumattomina tappioon he kävivät kimppuun. Mutta lyseolaisten
kepiniskuja vastaan heidän nyrkkirautansa ja puukkonsa eivät voineet
paljon. Etenkään, kun tuo luja rykelmä ei hajautunut sen vertaa, että
olisi päässyt sivulta tai seläntakaa iskemään. Hongan, Laurilan ja
Paasion sauvat heiluivat hurjimmin, mutta muutkaan eivät antaneet
käsivarsiensa levätä. Moni hyökkääjistä sai luopua kamppailusta käteen
tai jalkaan tai suoraan päähän osuneen iskun ruhjomana. Kolme kertaa
sakilaiset yrittivät, ja kolmasti heidät ajettiin takaisin. Sitten he
yhtäkkiä katosivat näkyvistä ja kuuluvista.

Lyseolaiset arvelivat heidän saaneen jo kyllikseen, ja huolimatta
Katajan varoitteluista, ettei pitänyt hajautua, he lähtivät
huolettomina ja voitonriemuisina jatkamaan matkaansa. Kukaan heistä ei
ollut saanut naarmuakaan.

Mutta tuskin he olivat päässeet sataa metriä, kun heitä vavahdutti
takaa kuuluva parkaisu.

— Se on Pikku-Eero! huudahti Paasio. — Hän jäi jälkeen.

Salamannopeasti pyörsivät pojat takaisin. Mutta samassa alkoi iskuja
sadella heidän päälleen. Sakilaisetkin olivat nyt hankkineet itselleen
keppejä ja kävivät uudelleen hyökkäykseen. Lyseolaiset selvisivät pian
ällistyksestään. Honka heilutti hurjalla vimmalla lujaa sauvaansa, ja
tie aukeni hänen edessään helposti. Muutamalla harppauksella hän oli
sillä paikalla, jossa Heinämaa makasi. Roteva mies istui Pikku-Eeron
päällä ja mukiloi häntä. Se on Sulo — selvisi Hongalle heti, ja silloin
valtasi hänet sokea raivo. Hän viskasi sauvan luotaan ja syöksyi miehen
päälle. Hänen ensimmäinen iskunsa sattui miestä suulle — Honka tunsi
kädelleen roiskahtavan verta — ja toinen putosi kuin moukarinisku
miehen silmien väliin. Ääntä päästämättä tämä kaatua mätkähti maahan ja
jäi siihen liikkumatta makaamaan.

Honka nosti pyörtyneen toverinsa keveästi käsivarrelleen ja kiiruhti
pois sauva toisessa kourassaan iskuvalmiina.

Kaikki oli hiljaista. Tappelu oli lakannut. Hän tapasi pojat tiellä
odottelemassa levottomina hänen paluutaan. Sakilaiset olivat
saaneet neljännen ja edellisiä perusteellisemman selkäsaunan. Mutta
lyseolaisetkaan eivät olleet selvinneet tällä kertaa muistomerkeittä.
Paasio oli joutunut erään pitkän miehen kanssa käsikähmään ja saanut
tältä nyrkin silmäkulmaansa, ennenkuin oli ennättänyt iskeä ratkaisevan
iskunsa. Rimpi taas valitti päätään särkevän kepin jäljeltä. Mutta
huonoiten oli Heinämaan laita. Hän ei ollut vielä tullut tajuihinsa.
Mustala ja Honka lähtivät viemään häntä ajurilla kotiin. Toiset
hajautuivat kukin taholleen.

Kun Aarne tuli kotiin, olivat Terä ja Ojanen jo aikoja sitten lähteneet
sieltä. Annikki tuli onnettoman näköisenä veljeään vastaan.

— Voi, Aarne, en minä osaa puhua mitään hänen kanssaan, valitti hän. —
Mutta miten ihmeessä sinä olet tuon näköinen?

Nyt vasta Aarne huomasi pukunsa joutuneen pahasti epäkuntoon.
Tahtoipa hän sitä tai ei, oli hänen ennen mihinkään muuhun ryhtymistä
siistittävä itseään. Annikki seurasi veljeään tämän huoneeseen.

— Mitä sinä aiot tehdä tuolla tytöllä? tiedusteli sisar.

— Kylläpähän keksinen jotakin, vastasi Aarne huolettomasti. — Vai
arveletko sinä, lisäsi hän katkerasti, että minun olisi pitänyt jättää
hänet noiden raakimusten rääkättäväksi?

— En, en. Minä en vain ymmärrä, mihin saamme hänet.

Sitä sanoessaan Annikki katsoi veljeään pitkään. Hetken kuluttua hän
lisäsi:

— Mitä luulet, että Tellervo olisi sanonut, jos hän olisi ollut täällä,
silloinkuin tuon tytön tänne lähetit?

Aarne murahti äkeästi.

— Mene siitä kyselyinesi! Ellei Tellervo olisi siitä pitänyt, olisi hän
kai saanut luvan olla pitämättä.

Vähän ajan perästä hän kysyi vallan toisella äänensävyllä:

— Luuletko, että auttaisi, jos menisin puhumaan isälle?

— Isälle! E-en. Tai ehkä sentään. Parasta kuitenkin, että ensin menet
kysymään tuolta tytöltä, mitä hän osaa.

Annikin vastaus ärsytti veljeä, mutta hänen täytyi tunnustaa, että
saamansa neuvo oli hyvä. Hän meni sisaren huoneeseen, jossa Emmi istui
katselemassa valokuvia.

Miten vähäpätöiseltä, melkein rumalta tuo mustatukkainen, hento tyttö
tuossa näyttikään! Melkein kuin mustalaistyttö palatsissa. Kun Aarne
puhutteli häntä, katsahti Emmi pelästyneenä ylös ja vastasi änkyttäen
kysymyksiin.

Aarnen sydän takoi rauhattomasti, kun hän astui isänsä työhuoneeseen.
Hän ei oikein tiennyt, mistä alkaa ja niitä sanoa.

Pankinjohtaja Salo oli komea, tumma mies, siinä puolivälissä
viidettäkymmentä. Kun poika astui sisään, laski hän kynän kädestään ja
työnsi paperit syrjään.

— Huomaan, että sinulla on jotakin sydämelläsi, sanoi hän viitaten
poikaansa istumaan lähelleen. — Anna tulla. Minulla on kyllä vain
neljännestunti aikaa ennen erästä kokousta, joten minun valitettavasti
täytyy pyytää sinua olemaan lyhytsanainen.

Aarne kertoi illan tapahtumat, ehkä hieman eri valaistuksessa kuin
jos kuulijana olisi ollut joku ikätoveri. Tässä selostuksessa oli
sattumalla ja välttämättömyydellä suurempi osuus kuin ritariudella ja
uljuudella. Isä kuunteli kertaakaan keskeyttämättä ja häiritsemättä
ainoallakaan kysymyksellä. Katsellessaan pojan vaaleita, sopusuhtaisia
kasvoja, joilla ilme vaihteli alinomaa, välähti hänen mielessään:
ilmetty äitinsä — ulkokuorelta. Kun poika sitten lopetti, kysäisi hän:

— No, ja minun osuuteni?

Aarne tuijotti itsepintaisesti lattiamattoon. Oli niin vaikeaa saada
sanottavaansa sanotuksi.

— Arvelin, että... niin, että sinä voisit hankkia tytölle jonkin
paikan. Vaikkapa väliaikaisenkin, lausui hän viimein epävarmalla
äänellä. — Niin, ymmärräthän, ettei hän voi palata tuon miehen
lähettyville.

Pankinjohtajan kasvoille oli levinnyt hämmästynyt ilme.

— Ohoo, pääsi häneltä. Sitten hän hymähti: — Onhan se ymmärrettävää,
ettei hän voi palata — sanokaamme nyt vaikka niinkin. No, ja mitä tuo
ihminen osaa?

Aarnea suututti, että isä näytti ottavan asian varsin kevyeltä
kannalta. Hän hillitsi kuitenkin mielensä ja vastasi sävyisästi:

— Ei hän nyt paljon osaa. Hän on tarjoilijatar.

Isä naurahti.

— Sitä arvelinkin. No, pitäisikö minun mielestäsi ottaa hänet kenties
pankkineidiksi?

Aarne lehahti punaiseksi.

— Minusta ei leikinlasku sovi tähän tilaisuuteen, isä! huudahti hän
kiivaasti.

Pankinjohtaja nauroi.

— Eikö? No, ellei hän sinunkaan mielestäsi ole aivan kyllin pätevä
pankkineidiksi, niin ei siitä sitten sen enempää. Mutta niinpä myös
minun täytyy tunnustaa, etten voi hänelle hankkia paikkaa. Katsohan,
tuttavapiirissäni ei ole ainoatakaan kahvilanomistajaa. Valitettavasti.
Ja mitä minuun itseeni tulee, niin en ole ainakaan toistaiseksi
erityisen tarjoilijattaren tarpeessa. Kahviahan minulle tosin täällä
kotona aamuisin tarjotaan, mutta arvelen äidissä ja Annikissa olevan
sen verran tarjoilijattaren vikaa, että voin edelleenkin tyytyä heihin.
Mutta kas niin, nyt minun täytyy mennä.

Pankinjohtaja nousi ylös ja valmistautui lähtemään.

Aarne hypähti myös pystyyn ja huudahti kiivaasti:

— Etkö sinä siis todellakaan tahdo auttaa minua, isä? Pankinjohtaja
pudisti päätään hymyillen.

— En voi enkä oikeastaan tahdokaan, vastasi hän.

— Luulen, että sinulle on terveellistä tällä kertaa selvittää yksin
vyyhtisi. Tiedän mielesi nyt olevan katkeran. Mutta ajattelehan vain
tarkkaan. Eiköhän sinun sittenkin täydy tunnustaa, että äitisi ja minä
olemme sentään suhteellisen hyvin sietäneet moninaisia päähänpistojasi
ja melkein aina taipuneet oikkuihisi. Se ei ole aina niinkään
helppoa, meidän iällämme. Ja rajansa sillä pitää olla, silläkin. Tuon
linjatarjoilijattaren löytö, se on jo niitä, joista minä pyydän saada
olla erossa, ja siihen saat tyytyä. Äidillesi, pelkään, on sinun
parasta olla puhumatta koko asiasta, tiedäthän hänen olevan yhden asian
suhteen peräti aran, ja se on hänen ainoan poikansa naisseuran valinta.
Hyvää yötä, poikaseni.

Alakuloisena Aarne palasi huoneeseensa. Annikki huomasi heti, miten
isän luona oli käynyt. Hänen tuli surku veljeään nähdessään, miten
neuvoton tämä oli.

— Koetetaan keksiä jotakin, sanoi hän. — Täytyyhän jokin keino olla
löydettävissä.

Aarne ei viitsinyt vastatakaan. Kun isä ei ollut tahtonut neuvoa häntä
eikä hän itse nähnyt mitään mahdollisuutta päästä pälkähästä, niin
mistäpä Annikki sitten tuon neuvon ottaisi? Hän meni ikkunan luo ja jäi
sinne seisomaan haroen hermostuneesti tukkaansa.

Huoneessa oli hetken hiljaista. Sitten keskeytti äänettömyyden Annikin
iloinen huudahdus:

— Minäpä tiedän! Mennään yhdessä Olavi Linnan luo.

Ylenkatseellinen naurahdus oli ainoa vastaus. Jos Annikki pitikin tuota
tulokasta kaikkitietävänä nerona, niin muut eivät ainakaan olleet yhtä
yksinkertaisia! Mutta Annikki ei välittänyt veljensä ylimielisyydestä,
vaan jatkoi:

— Tiedän, ettet pidä hänestä. Mutta kenties hän on ainoa, joka voi
nyt sinua auttaa. Ja silloin saanet unohtaa vastenmielisyytesi. Hänen
enollaan, jonka luona hän asuu, on suuri kahvila. Ehkä hän voisi antaa
tuolle tytölle työtä.

Aarnelta pääsi helpotuksen huokaus. Siis sittenkin oli yksi tie. Mutta
samassa hän muisti eilisen käytöksensä Linnaa kohtaan.

— Luulen, ettei hän ole erikoisen halukas auttamaan minua. Minä olen
tainnut vähän loukata häntä.

Annikki ei voinut olla hymähtämättä »tainnut-sanalle. Hän oli Katajalta
jo kuullut, mitä eilen oli Aarnen ja Olavin välillä tapahtunut.

— En usko, virkahti hän lohduttaen. — Minä luulen päinvastoin, että
Olavi on mielihyvin valmis sinua auttamaan. Ja voithan sinä siitä
vastalahjaksi jättää hänet rauhaan.

Aarne puristi sisaren kättä.

— Sinä olet paras sisko maailmassa, vakuutti hän.

— Jos Linna auttaa minut tästä umpikujasta, niin minä en unohda sitä
milloinkaan.

— No, joudu nyt, kiiruhti Annikki innostuen. — Ilta on jo myöhä.

Matkalla he olivat kaikki hiljaisia. Tytöt eivät vaihtaneet sanaakaan.
Heidän keskellään kävelevällä Aarnella oli hämärä, ahdistava tunne
siitä, että nuo kaksi edustivat kahta eri maailmaa, joiden välissä hän
itse tavalla tai toisella seisoi voimatta mitenkään täyttää kuilua.

Kun he soittivat ovikelloa, tuli Olavi itse avaamaan. Hän hämmästyi
nähdessään, keitä tulijat olivat. Mutta kuultuaan heidän asiansa
oli hän heti valmis ryhtymään siihen. Hän pyysi Annikkia astumaan
vastapäiseen huoneeseen — se oli hänen — siksi aikaa odottamaan kuin he
kolme olisivat enon luona keskustelemassa.

— En epäile hänen suostumustaan, hymähti hän, kunhan vain sanon, että
sinä, Aarne, olet pankinjohtajan poika. Hän tuntee aivan tavatonta
kunnioitusta pankkeja ja tirehtöörejä kohtaan. Omasta puolestani lupaan
tehdä parhaani, olenhan sen seitsemäsluokkalaisena velkaakin tälle
meidän kaikkien auttajattarelle.

Aarne katsoi kummissaan toveriaan. Tämä oli kuin toinen ihminen. Oli
kuin Annikin läsnäolo olisi sähköttänyt koko miehen. Aarne ojensi
hänelle kätensä ja sanoi hiljaa:

— Kiitos, hyvä ystävä, ja älä kanna minulle kaunaa siitä eilisestä.

— Mitäs niistä vanhoista? Mutta mennään nyt. Ja sinä, Annikki, älä
hämmästy huoneeni huonoa järjestystä. En voinut aavistaa saavani
sinunlaisiasi vieraita.

Kun Annikki astui nyt ensi kertaa Olavin yksinkertaisesti kalustettuun
huoneeseen, valtasi hänet kummallinen tunne. Se oli samalla kertaa kuin
ahdistusta ja kuitenkin riemua.

Pöydällä oli avoinna jokin vihko, jossa oli tiheää kirjoitusta.
Huomatessaan sen olevan Olavin käsialaa otti Annikki vihon käteensä. Se
oli päiväkirja tai ei oikeastaan päiväkirja, vaan jotakin sen tapaista,
tunnepaloja päivämääräyksillä varustettuina. Olavi oli kai juuri
äsken selaillut sitä. Annikki käänteli sivuja, sitten pysähtyi hänen
katseensa viimeksi kirjoitettuun, jonka alla oli eilinen päivämäärä.

Eilen...? Eilenhän nuo riidat olivat, pälkähti Annikin päähän. Ja eilen
— niin eilen oli heidän kahden pitänyt tavata toisensa kello kuudelta
kirkon luona. Mutta hän, Annikki, ei ollut saattanut lähteä. Hänen
silmänsä olivat olleet niin punaiset ja kasvonsa niin itkettyneet, että
Olavi olisi heti nähnyt jotakin tapahtuneen. Ja silloin hän ei olisi
päässyt kertomasta, mitä hänen veljensä oli vastikään sanonut Olavista,
luokkatoveristaan. Ja sitä hän ei ollut tahtonut, ei, vaikka tiesi
Olavin saavan turhaan odottaa häntä.

Annikki ei enää voinut pidättäytyä, vaan luki:

 Älä etsi elämästä iloa...

 Älä etsi elämästä iloa — etsi tuskaa vain! Älä toivo elämältä onnea —
 toivo murhetta vain! —

 Kuljet elämäsi polkua... Katsot eteesi — näet usvaa ja sumua vain —
 kuulet kirousten korvissasi vinkuvan — tunnet useitten käsien maahan
 sinua painavan... Katsot sivullesi — yksin kuljet... Katsot taaksesi
 — lyhyt on elämäsi taival: alun voit vielä selvästi erottaa, katsot
 — näet tuskaa ja murhetta vain. Tuskan kuivuneet puut kumartuvat yli
 pimeän polun, murheen musta multa sen pintaa peittää... Muistat —
 eivät ilon kultarintaiset linnut noitten puitten oksilla pesäänsä
 rakentaneet, ei onnen vehreä ruoho tuon mullan povesta versonut —
 tuskaa ja murhetta vain.

 Yksin kuljet... kaukana ovat muitten kulkijain polut... Tunnet
 sydäntäsi kouristavan, sammumattoman janon huuliasi polttavan. Puret
 hampaasi yhteen, mutta se ei auta — tuskasi esiin pursuu.

 — Oli yksi, joka näki läpi kuoren, aavisti sydämen, itkevän, kaipaavan
 sydämen. Mutta hänetkin piti teidän riistää, te pilkkaajat, naurajat!
 Silmille multaa ja mieleen rautaa — se oli tekonne, sankarit! Parempi
 näin. Mutta kostaa minä tahdon teille! Halveksikaa minua, minä
 halveksin teitä! Vihatkaa minua, minä vihaan teitä!

 Mutia ah... tuskasi tuulille tuhlaat. Yö yksin ympärilläsi,
 yksinäinen...

 Et kiitosta matkallasi kuule... Ei hyväilevä käsi kuumaa otsaasi
 hivele... Kulje korskana — pystyssä päin... Naura kiitoksille,
 hyväilyjä pilkkaa — vaikka sisimpäsi niitä kaipaa, itkee...

        *       *       *       *       *

 Polulla seisot, jota verhoavat tuskan puut — polulla, jota peittää
 murheen multa... Yksin seisot... Eteesi katsot ja — naurat...

Annikki antoi vihon solua syliinsä. Hänen mieltään ahdisti. Oli kuin
olisi valoisasta huoneesta joutunut tuijottamaan pitkään, pimeään
käytävään. Ja kuitenkin...

— No, pääsinpä viimeinkin heistä eroon! kajahti samassa Olavin reipas
ääni.

Mutta tullessaan Annikin luo ja nähdessään kyyneleitä tytön silmissä,
muuttui hän vakavaksi.

— Mikä sinun on?

Mutta vastauksen asemesta kysyi tyttö:

— Kuinka siellä kävi?

— Oh, hyvin tietysti. Sanoinhan sen jo etukäteen. Sopivat juuri
yksityisseikoista. Mutta sinun laitasi ei näy olevan yhtä hyvä, Annikki.

Samassa hän huomasi päiväkirjansa tytön sylissä.

— Äsh, onko se tuon vuoksi? Älä huoli välittää siitä, mitä olen sinne
tuhrinut. Katsohan, ihminen on joskus vain synkällä päällä...

— Joskus? pisti tyttö väliin.

— Niin, no, myönsi Olavi, minullahan se nyt ei ole juuri vain joskus.
Katsos, minä olen sellainen kummallinen otus. Minulla on synkät
hetkeni. Silloin on kaikki pimeää ja niin lohdutonta, että luulee
menettävänsä järkensä. Isäni sanovatkin tulleen hulluksi. Mutta
ei puhuta siitä nyt. Miksi muistaa yötä, kun on saanut auringon
vieraakseen?

Olavi yritti saada äänensä huolettomaksi. Mutta Annikki puristi
päiväkirjavihkoa lujasti poveaan vastaan ja kuiskasi poikaan katsomatta:

— Kuka se on, tuo »yksi»?

Olavi naurahti ja tarttui tytön käteen vastatessaan:

— Minulla on ollut ja on vain yksi aurinko. Ja sen auringon olen nyt
onnistunut vangitsemaan.

Hieno puna nousi Annikin kasvoille.

— Minä tahtoisin aina olla sinun ystäväsi, Olavi, sanoi hän hiljaa.

— Tahdotko? Aina? riemastui poika.

Annikki joutui hämilleen. Hän punnitsi asiaa. Pojan äänessä oli outoa
kuumuutta. Ja nuo jyrkkäpiirteiset tummat kasvot, tuo jykevä leuka —
tuntui kuin ne olisivat sanoneet: vastauksesi on sitova, siitä pidetään
kiinni kuolemaan asti.

— Niin... tai en oikein tiedä. Väliin minua peloittaa. On... on kuin
katsoisin kaivoon, jonka pohjaa ei voi erottaa. Ja silloin johdun
ajattelemaan, että... että kenties sillä ei olekaan pohjaa, kun se on
niin syvä ja pimeä... Enkä minä... enkä minä voi lainkaan tietää, mitä
siellä on...

— En minä itsekään tiedä, mitä siellä on. Mutta siksipä sinne aurinkoa
juuri tarvitaankin, Annikki! Oh, jospa sinä tietäisit, miten iloinen
minä nyt olen ja miten voimakkaaksi itseni tunnen!

Hän puristi tytön kättä lujasti. Viimein Annikki irroitti hänen
otteensa hymyillen.

— Älä toki murskaa kättäni. Ja kuulehan: he tulevat.




VII.


Seuraavana aamuna olivat seitsemäsluokkalaiset rukouksissa tavallista
tarkkaamattomampia. Heitä itsekutakin hermostutti kysymys, kuka oli se,
johon lehtori Puutisen epäluulo oli suuntautunut. Mutta jos joku olisi
kysynyt, peloittiko heitä kenties, olisivat he tietysti yhteen ääneen
vakuuttaneet, ettei sellainen juolahtanut heille mieleenkään. Ilkeältä
vain tuntui sydänalassa. Kun pojat silmäsivät lehtori Puutiseen, joka
ovensuusta tarkasteli luokkaa voitonriemuisin ilmein, häipyi heidän
mielestään viimeinenkin toivo, että tästä sopasta selvittäisiin ehkä
sittenkin kunnialla. He olivat kuin olivatkin nyt pussissa, ja pussin
suu oli kiinni. Kysymys oli vain siitä, miten raju oli edessä oleva
myrsky. Ja se riippui — se täytyi poikien, joskin vastahakoisesti ja
karvain mielin, tunnustaa — lehtori Puutisesta. Kun hän nyt kerran oli
saanut todistuksia yhtä heistä vastaan toissailtaisen mielenosoituksen
järjestämisestä, niin hyväksyisivät muut opettajat epäilemättä hänen
rangaistusvaatimuksensa sellaisenaan. Olihan tuo kepponen opettajaan
kohdistettuna hieman uskalias. Mutta toisaalta, järkeilivät pojat, jos
otti huomioon molempien asianosaisten välillä vallitsevan sotatilan ja
sen syyt, niin se oli täysin ymmärrettävä, ellei suorastaan...

Mutta — tapahtui ihme: päivä kului rauhallisesti. Koko jutusta ei
puhuttu mitään. Kului toinen ja kului kolmaskin päivä, kului kokonaista
viisi päivää, eikä odotettu myrsky puhjennut. Pojat ihmettelivät, mistä
tämä hiljaisuus johtui. Arvailtiin sinne ja arvailtiin tänne, mutta
mitään varmaa ei kukaan osannut sanoa. Vihdoin selvisi, että lehtori
Puutinen jatkoi tutkimuksiaan. Hänelle ei siis riittänytkään, että hän
sai yhden heistä kiikkiin, koko luokka oli saatava satimeen. No, sitä
hän kyllä sai heidän puolestaan yrittää.

Mitä useampia päiviä kului, sitä rauhallisemmiksi kävivät mielet.
Ehkä Puutiainen oli päättänyt painaa villasella koko jutun, koskei
hänen onnistunut saada todistuksia heitä kaikkia vastaan. Tai kenties
opettajakunta oli asettunut puolustamaan luokkaa hänen kostonhalultaan.
Mielettömiä toiveita — sen saivat pojat kokea, sillä tuskin olivat
he lauantaiaamuna seuraavalla viikolla edelläkerrottujen tapahtumien
jälkeen ehtineet rukouksista luokkahuoneeseen, kun rehtori tuli sisään
ja sulki ovet jälkeensä. Jo hänen tulonsa — saksanopettajalla ei ollut
tapana turhanpäiten lahjoitella pois tuntejaan seitsemännellä luokalla
— riitti ilmaisemaan, mistä oli kysymys. Hänen vakava, ei vihainen,
pikemmin surullinen ilmeensä todisti puolestaan, että edessä oli kovat
paikat.

Rehtori ei heti aloittanut kuulustelua. Hän istui pöydän takana
tarkastellen äänettömänä luokkaa, kutakin noista kolmestatoista
vuoronperään. Pojat tunsivat olonsa perin kiusalliseksi. Hiljaisuus
kävi heille painostavaksi, niin painostavaksi, ettei Paasio lopulta
enää jaksanut sitä kestää, vaan rehtorin läsnäolosta huolimatta
kuiskasi puoliääneen:

— Kaverit, lähtäänks plaadaan?

Hymy häivähti poikien kasvoilla. Olihan se sopimaton kysymys tähän
tilaisuuteen — kukapa tässä nyt saattoi ajatella tupakkaa? — mutta
vapauttavalta se vain tuntui piinaavan äänettömyyden jälkeen. Ja
kolmestatoista rinnasta kohosi kuulumaton huokaus: Luojan kiitos, se
loppui kuitenkin.

— Hiljaa, Paasio, varoitti rehtori. — Tämä hetki ei ole juuri sopiva
leikinlaskuun.

Ja vähän ajan kuluttua hän jatkoi levollisella, hillityllä tavallaan:

— Tämä on jo kolmas kerta, jolloin minun tällä lukukaudella on
pakko tulla muistuttamaan teitä sopimattomasta käytöksestä. Minua
surettaa, etteivät vakavat varoitukseni näy voivan hillitä teitä,
se surettaa minua todella suuresti. Tällä asteella ei enää pitäisi
tapahtua sellaista. Vieläpä olette tällä kertaa tehneet itsenne
syypäiksi törkeään ilkivaltaan, jollaiseen en olisi uskonut ainoankaan
oppilaistani voivan alentua. Siihen ryhtyessänne on teidän täytynyt
olla tietoisia siitä, että jo alkeellinen oikeudentunto tuomitsee
teidät ja että rangaistus, jolla opettajakunnan on teitä ojennettava,
on oleva sen mukainen. Ymmärrättekö?

Pojat tuijottivat eteensä välinpitämättöminä. Mitäpä heitä liikutti
tämä osa tutkinnosta? He eivät voineet katsoa asiaa samalta kannalta
ja he tunsivat niin ollen mielenkiintoa vain ratkaisua kohtaan.
Kun rehtori tarkasteli heidän levollisia kasvojaan, heräsi hänen
mielessään toivo: entäpä, jos pojat sittenkin olivat syyttömiä? Mutta
hän karkoitti ajatuksistaan tuollaisen mahdollisuudenkin, puhuivathan
kaikki tosiasiat sitä vastaan, ja jatkoi:

— On saatu varmoja tietoja sen ennenkuulumattoman ilveilyn
toimeenpanijoista, jolla yhden koulumme opettajan ja kunnioitetun
kansalaisen kotirauhaa viikko sitten häirittiin. Tunnustaako luokka
syyllisyytensä?

Pojat eivät hievahtaneetkaan. Niin erilaisia kuin nuo kolmetoista
nuorukaista olivatkin, niin tällä hetkellä oli kaikkien kasvoilla sama
ilme, joka saattoi heidät muistuttamaan toisiaan. Suljettuja kirjoja,
ajatteli rehtori odottaessaan turhaan vastausta oppilailtaan.

— Ette kai tahtone väittää, ettette te olisi syypäät siihen? kysäisi
hän. Mutta kun vastausta ei nytkään kuulunut, jatkoi hän: — Niin,
opettajakunta on vakuutettu siitä, että koko luokka on tämän ilveilyn
takana ja kantaa siitä kokonaisuudessaan vastuun. Mutta koska vain
yhden syyllisyydestä on saatu todistuksia ja koska luokka ei näy olevan
nytkään halukas tunnustamaan, on rangaistus kohtaava vain tätä yhtä,
jotta ette tällä kertaa voisi syyttää opettajistoa »rankaisemisesta
ilman sitovia todistuksia». Vai kuuluivatko Aavan sanat ehkä toisin?
Ne, jotka kuuleman mukaan lausuit, senjälkeenkuin luokka oli saanut
tunnin jälki-istuntoa vallattomuudesta lehtori Puutisen kokeissa?

Aava ei näyttänyt halukkaalta vastaamaan, ja niinpä rehtori lisäsi:

— Mutta varoitukseksi teille kaikille on tämän yhden rangaistus oleva
sitä ankarampi.

Pojat pakottautuivat pysymään liikkumattomina. Mutta jännitys oli
luokassa rehtorin sanoja seuranneen äänettömyyden aikana suorastaan
hirveä. Kuka? Kuka oli tuo yksi? Siitä riippui, olisiko ehkä vielä
jokin, vaikkapa vain pienen pieni mahdollisuus selvitä jutusta ilman
perinpohjaista tappiota. Sillä he olivat optimisteja, nuo pojat: toivo
ei ollut vieläkään aivan tyyten sammunut heidän sydämistään.

Kun rehtori jälleen alkoi puhua, tuntui pojista kuin olisi hiljaisuutta
kestänyt koko iäisyyden.

— Opettajakunnan yksimielisen päätöksen mukaan saa Saarelainen pisimmän
mahdollisen karsserirangaistuksen. Te tiedätte, mitä se merkitsee.

Saarelainen...? Saarelainen! Oliko rehtori tosiaan sanonut, että se oli
Saarelainen? Saattoiko tosiaan uskoa korviaan? Sehän oli melkein kuin
jos olisi lyönyt vetoa yhden mahdollisuuden puolesta sataa vastaan ja —
voittanut.

— Ei lainkaan tyhmä likkalapsi, se Emmi! hymähti Aava itsekseen.
— Aarnella on vaalea tukka, Saarelaisella ruskea ja kihara. Pari
yksityisseikkaa vain. Mutta heti johtivat harhaan. Ei hullummin!

Saarelainen oli ensin valahtanut kalpeaksi, iskuhan tuli niin
odottamatta. Mutta sitten hän nousi seisomaan ja pyysi rauhallisesti
selitystä, mikä oli mahtanut aiheuttaa tällaisen erehdyksen.

— Mieleni on paha, vastasi rehtori, mutta todistus on siksi selvä,
ettei mikään erehdys ole mahdollinen. Tyttö, jonka lahjoit vaihtamaan
ilmoitukset lehtori Puutisen ovella, ei kyllä tiennyt nimeäsi, mutta
antoi tuntomerkit, jotka eivät sovi keneenkään muuhun tovereistasi,
mutta sinuun sen sijaan täydellisesti.

— Tyttö, jonka lahjoin...? Saarelainen oli todella hämmästynyt. — Ei,
sen täytyy olla -erehdys. Elleivät tuntomerkit sovi keneenkään muuhun
tovereistani, olen iloinen siitä, koska heitä silloin ei voida epäillä.
Mutta minä se en liioin ollut. Milloin se olisi tapahtunut?

Rehtori pureskeli hermostuneesti viiksiään. Hän oli vakuutettu poikien
syyllisyydestä, mutta Saarelaisen jyrkkä kielto ei ollut vaikuttamatta
häneen.

— Mitä tuo kysymys hyödyttää? kysyi hän tyytymättömällä äänellä, mutta
se ei ollut kuitenkaan niin varma kuin miksi se oli tarkoitettu. —
Jos tarkoitus on voittaa aikaa jonkin pelastustien keksimiseen, niin
minun on pakko jo etukäteen ilmoittaa, että se on turhaa vaivaa:
opettajakunnan rankaisupäätös on lopullinen. Mutta jos se huvittaa
sinua, niin voinhan sanoa sinulle ajan muistisi elvyttämiseksi.
Eilisillasta täsmälleen viikko sitten kello yhdentoista ja kahdentoista
välillä.

Saarelaisen kasvoille oli levinnyt hyväntahtoinen hymy. Hän nyökäytti
päätään luottavaisesti Aavalle, joka katsoi häneen kysyvästi. Pojat
saattoivat olla huoleti, hän kyllä hoitaisi asian yksinkin.

Niin, pojat — heidän oli vieläkin vaikeaa käsittää tapahtunutta
muutosta. Näkivätkö he unta vai oliko todella mahdollista, että edessä
ei ollutkaan nöyryyttävä, täydellinen tappio, vaan pelastus ja voitto?
Heidän teki mieli nauraa ääneen, niin helpolta elämä taas tuntui.

— Viikko sitten — kello yhdentoista ja kahdentoista välillä illalla?
kertasi Saarelainen hitaasti. — Silloin olin kokonaan toisella puolella
kaupunkia.

Rehtori viittasi torjuen. _Tuon_ jutun hän osasi jo ulkoa.

— Asia on todellakin niin, intti Saarelainen. — Veljeni vihittiin näet
siiloin, ja minä olin muiden vieraiden mukana kello 6:sta ohi puoliyön
vihkiäiskemuissa.

Luokassa syntyi liikettä. Pojat eivät enää jaksaneet pysyä hiljaa
nähdessään, miten nämä sanat saivat rehtorin ylimielisen ilmeen
vaihtumaan vilkkaaksi mielenkiinnoksi.

— Voitko sinä myöskin todistaa tuon väitteesi? tiedusteli hän aivan
toisella äänellä.

— Tietysti, oli varma vastaus. — Herra rehtori voi soittaa puhelimella
kauppias Suomelalle, veljeni appiukolle, tai rovasti Valtavuolle, joka
toimitti vihkimisen. Viimemainittu muistanee, että hänellä oli minun
kanssani pitkä keskustelu juuri niihin aikoihin kuin tuon »lahjomisen»
olisi pitänyt tapahtua.

Rehtori merkitsi nimet muistiin. Sitten hän nousi.

— On itsestään selvää, että jo kohtuullisuus vaatii ottamaan selvää,
pitääkö Saarelaisen väite paikkansa, ennenkuin tässä asiassa mennään
pitemmälle. Ja minä puolestani toivon hartaasti, että se pitää.

Sen sanottuaan hän jätti huoneen.

Pojat katsahtivat toisiinsa ihmeissään. Mutta he eivät ennättäneet
vaihtaa ainoatakaan sanaa, kun lehtori Tuisku, pelätty ja ihailtu
saksankielen opettaja, jo kiiruhti luokkaan.

Edellisen illan tapahtumat ja tieto ilmitulosta olivat aiheuttaneet,
ettei kukaan pojista ollut tullut riittävästi lukeneeksi tämänpäiväistä
saksan läksyä, joka kuitenkin aina oli ensimmäisellä sijalla poikien
lukuohjelmassa. Äskeinen jännitys oli vielä pyyhkäissyt suuren osan
tuosta vähästäkin opista. Eipä siis ihme, että tunti muodostui
myrskyiseksi, vielä hyvän joukon myrskyisemmäksi kuin mitä Tuiskun
tunnit tavallisesti olivat.

Kun se vihdoin kaikkine nöyryytyksineen oli lopussa, eivät pojat
sittenkään saaneet tilaisuutta keskustella asiain uudesta käänteestä.
Heillä oli hämärä tietoisuus, että lehtori Puutisen korvat ja silmät
seurasivat heitä kaikkialle vaanien. Yksi varomaton sana tai ele, ja
kaikki olisi hukassa. Siksipä he välttivät tuota puheenaihetta, kunnes
aamupäivän tunnit olisivat ohi. Tunnit matoivat hitaasti. Aamupäivä oli
pitkä kuin iäisyys.

Mutta pisimmälläkin on loppunsa. Ja niin löi kello viimein yksitoista.
Mustala asui lähinnä koulua, ja siksi päätettiin mennä suoraan hänen
kotiinsa neuvottelemaan uudesta tilanteesta. Kahden ja kolmen miehen
ryhmissä sinne luokka sitten kokoutui. Kun ovi sulkeutui viimeisen
tulijan jälkeen, puhkesi riemu ilmoille:

— Voitto, voitto!

— Millainen nolaus Puutiaiselle! »

— Näettekös, kohtalokin auttaa meitä!

Vain Aava vielä epäili.

— Oletko varma, että tuo rovasti muistaa keskustelunne ja sen ajan?
tiedusteli hän Saarelaiselta.

— Varmasti, oli huoleton vastaus. — Me puhuimme — tai oikeastaan se oli
hän, joka puhui, ja minä kuuntelin — ajan vakavuudesta.

— Ajan vakavuudesta?

Jotakin pilventapaista vilahti noiden suruttomien nuorukaisten
kasvoilla kadotakseen taas yhtä nopeasti.

— Niin juuri, vahvisti Saarelainen. —; Ja kun ihminen saa rauhassa
esitelmöidä tunnin verran tarkkaavalle kuulijalle, niin muistaa hän
tuon tapauksen muutamia viikkoja, ellei koko loppuikänsä, luulen minä —
vaikken, lisäsi hän hymähtäen, ole varma, muistaako kuulija sitä yhtä
pitkää aikaa.

— Jos siis rovastisi todistaa hyväksesi, on asiamme puoleksi selvä,
virkahti Aava harkiten tilannetta. — Toinen puoli riippuu...

— Riippuu? huudahti Rimpi. — Et kai tarkoita, ettei hyökkäystä vielä
olekaan kokonaan torjuttu?

— Juuri sitä tarkoitan, vahvisti Aava hymähtäen toverien
kummastukselle. — Vaikka te ette tietystikään ole johtuneet sitä
ajattelemaan. Ette kai sentään luule, että Puutiainen on nyt
toimetonna? Ellen pahasti erehdy, panee hän parastaikaa maat ja taivaat
liikkeelle kerätäkseen uusia todistuksia meitä vastaan. Kaikki riippuu
siitä, onnistuuko hän saamaan niitä.

— Oh, ole huoletta, puuttui Aarne puheeseen. — Ilmiantajamme osoitetta
hän ei tietysti tiedä, ja luulen, että Jätti-Matti on pitänyt huolta
tuon miehen pysymisestä toistaiseksi poissa näyttämöltä. Vai mitä itse
arvelet, Matti?

Honka myhähteli tyytyväisenä.

— Hö-höh! Olipa kuin olisin tiennyt, että tuota saaplarin tsaikkaria
oli kolhaistava tavallista lujemmin. Voitte olla huoletta, pojat. Sulo
ei ilmesty näyttämölle vielä kahteen viikkoon.

— Hyvä! No, ja entä tyttö? Puutiainen tietää hänen osoitteensa.

— Tyttö on turvassa, selitti Aarne. — Vallan toisella puolella
kaupunkia. Puutiainen ei voi miltään taholta saada uusia todistuksia!

— Sitten on asiamme paremmalla kannalla kuin rohkenin toivoa, myönsi
Aava. — Juttu on siis selvä, ellei...

Mutta Terä ei jaksanut enää kuunnella.

— Ole jo noine epäilyksinesi! huudahti hän kiukkuisena.

— Sinä tahdot vain pysyä keskuksena, siinä ainoa syy, miksi jankutat
noita »elleitäsi»!

— Ellei, sanon minä, lopetti Aava häiriytymättä, asia tosiaan ole
niin hullusti kuin rehtori sanoi — »opettajakunnan rankaisupäätös on
lopullinen».

— Ei, Aava, sitä minä en jaksa uskoa, tarttui Kataja puheeseen. — Miten
opettajakunta voisi rangaista, kun tosiasiat osoittavat Saarelaisen
syyttömäksi? Se olisi veristä vääryyttä.

— Eipä juuri muutakaan, yhtyi Aava. — Mutta mahdollisuuksien
ulkopuolella ei se kuitenkaan ole. Mitä me silloin teemme?

— Jäämme pois koko luokka. Eroamme koulusta! huudahti Aarne. — Teemme
koululakon!

— Hyvä, hyvä!

—Juuri niin! Koululakon!

— Onko se luokan yksimielinen päätös? tiedusti Aava.

— Ne, jotka kannattavat Aarnen ehdotusta, nostavat kätensä.

Kolmetoista kättä nousi ilmaan.

— Kaikki, totesi Kataja.

Luokka hajautui toivehikkain mielin. Sillä oli tällä kertaa taas
yliote, jonka pysyväisyydestä pojat olivat varmoja.

Kello 1 olivat he taas koolla luokkahuoneessa. Piti olla lehtori
Puutisen tunti. Mutta neljännestunti kului, kului puolituntinen.
Opettajaa ei vain kuulunut.

‒ Puutiainen on juoksunsa päälle suihkussa, selitti Heinämaa. — Tarpeen
se onkin, mies juoksi itsensä tietysti hikeen. Sulon haussa sitä saakin
juosta — niinkuin sulottarenkin. Vai mitä sanoo Toivottomantylsän laaja
kokemus?

Kun luokkahuoneen ovi viimeinkin aukeni, ei tulija ollut lehtori
Puutinen, vaan rehtori. Hän näytti kiusautuneelta. Käytöksestä puuttui
tavallinen luonteva rauhallisuus. Tuskin pojat olivat nähneet hänet,
kun he jo aavistivat, minkä käänteen asia oli saanut. He silmäsivät
Aavaan. Nyt saisi hän hoitaa jutun.

Rehtori ei istuutunut, vaan jäi seisomaan luokan eteen.

— Ikäväkseni täytyy minun ilmoittaa, ettei opettajakunta ole katsonut
olevan syytä ottaa Saarelaisen asiaa uudelleen käsiteltäväkseen.
Rankaisupäätös jää siis voimaan.

Ilmoitus synnytti murinaa luokassa. Tavallisissa oloissa rehtori ei
olisi sallinut sellaista kurittomuutta, mutta nyt hän ei sanonut mitään.

— Herra rehtori, miten se on mahdollista? huudahti Aarne Salo hypähtäen
pystyyn. — Ei kai rehtori tahtone väittää, että Saarelainen valehteli
sanoessaan olleensa veljensä häissä.

— Ei, sitä en väitä, oli vastaus. — Päinvastoin olen tullut
vakuutetuksi, ettei Saarelaisella ole mitään — ainakaan suoranaista
osuutta — tuohon näytelmään. Mutta opettajakunta pitää varmana, että
koko luokka on syypää häväistykseen, ja ellei luokka tahdo tunnustaa
tekoaan, ei opettajakunta katso olevan mitään syytä ottaa asiaa enää
toistamiseen käsiteltäväkseen.

— Mutta se on väärin! kiivastui Aarne. — Jos opettajakunta on
vakuutettu koko luokan syyllisyydestä, niin rangaiskoon sitten myös
koko luokkaa. On kaikkea järkeä ja kohtuutta vastaan rangaista
sellaista, joka voi todistaa syyttömyytensä!

— En voi auttaa asiaa, torjui rehtori. — Voin vain pyytää teitä
ottamaan päätöksen rauhallisesti vastaan. Enemmät harkitsemattomuudet
teidän puoleltanne yhä vain pahentaisivat asemaanne.

Sen sanottuaan hän aikoi jättää huoneen, mutta Aava pidätti häntä.

— Herra rehtori, alkoi hän intohimottomalla, ohuella äänellään,
meidän mielipiteemme on se, että tällä kertaa on opettajakunta itse
antautunut harkitsemattomuuksien tielle. Me emme voi muuta kuin pitää
tätä opettajakunnan kannanottoa ennenkuulumattomana. Herra rehtori,
seitsemännen luokan puolesta on ikävä velvollisuuteni ilmoittaa,
ettei ainoakaan meistä enää saavu kouluun. Ei, ennenkuin tämä väärä
rangaistuspäätös on peruutettu.

Rehtori jäi hämmästyneenä tuijottamaan rohkeaan puhujaan. Sitten hän
palasi opettajanpöydän luo.

— Tuo on tietysti vain pelkkä uhkaus? virkahti hän mutta hänen
kasvoistaan oli helppo nähdä, ettei hän itsekään uskonut sitä.

— Se ei ole uhkaus. Se on luja päätöksemme, vastasi Aava.

— Jaha, vai luja päätöksenne? kertasi rehtori. — Äsken sinä
suvaitsit käyttää opettajakunnan rankaisupäätöksestä mainesanaa
»ennenkuulumaton». Miten on siis mahdollista, että te olette kuitenkin
katsoneet tarpeelliseksi tehdä etukäteen päätöksiä tällaisen
»ennenkuulumattoman» tapahtuman varalta?

— Ehkäpä se on katkera kokemus, joka on osoittanut sellaisen
välttämättömäksi, oli ivallinen vastaus.

Rehtorin otsa peittyi pilveen.

— Tiedättekö, mitä päätöksenne merkitsee? kysyi hän hetken
äänettömyyden jälkeen tiukasti. — Se katkaisee kaikki siteet koulun ja
teidän väliltänne. Se merkitsee eroanne koulusta. Oletteko harkinneet
sitä?

— Olemme.

— Mutta on varmaan sentään yksi tekijä, jonka olette laskuistanne
jättäneet pois — holhoojanne, muistutti rehtori.

Mutta Aavalla oli vastaus heti valmiina:

— Herra rehtori, me puolestamme luotamme vahvasti siihen, etteivät
he moiti tekoamme. Me emme kylläkään ole muuta kuin oppilaita ja
koulukurin alaisia. Mutta uskomme, etteivät vanhempamme sentään vaadi
meiltä opettajien mielivallan alle alistumista. Herra rehtori, me
emme epäile uskoa, että tekin sisimmässänne myönnätte meidän nyt
menettelevän ainoalla mahdollisella tavalla. Ette tekään, herra
rehtori, varmaankaan tyytyisi tyynin mielin katsomaan syrjästä yhden
toverinne epäoikeutettua rankaisemista. Tämä opettajakunnan päätös
muistuttaa liian paljon maamme valtiollista elämää tukahduttavaa
ryssäläistä sortoa. Ja sortoa, sitä me nuoret vihaamme, tulkoon se
sieltä tai täältä.

— Omituisia rinnastuksia, hymähti rehtori.

Huoneeseen tuli hiljaista. Pojat istuivat äänettöminä, liikkumattomina.
Rehtori oli vetäytynyt ikkunan ääreen ja silmäili ulos pakkassäähän.
Hän näytti harkitsevan tilannetta.

Viimein hän kääntyi takaisin luokkaan.

— Te siis haluatte kauttani esittää opettajakunnalle pyynnön, että se
ottaisi Saarelaisen asian uudelleen käsiteltäväkseen? tiedusteli hän.

— Meillä ei nähdäksemme ole aihetta esittää mitään _pyyntöjä_, oli
jyrkkä vastaus. — Me emme tahdo muuta kuin oikeutta. Niinkauankuin se
meiltä kielletään, emme katso voivamme olla koulutyössä mukana.

— Peijakkaan poika, murahti Terä itsekseen, suututtaa turhanpäiten
Kustaa Aadolfin.

Mutta rehtori ei suuttunut. Hän tarkasteli edessään seisovaa
nuorukaista hyväntahtoisin ilmein, huulilla jotakin hymyntapaista.

— Vai sillä lailla, virkahti hän. — No, niinkuin tahdotte. Mutta ehkäpä
sentään voitte tulla tänään kello 7 koululle kuulemaan, mitä minun
on siihen mennessä onnistunut saada aikaan hyväksenne. Saatte lomaa
iltapäivätunneiksi. Toivottavasti se rauhoittaa mieliänne.

Luokka hajautui tavallista hiljaisempana. Vakava askel oli otettu, eikä
tiedetty, mihin se oli johtava.

Aarne Salo ja Olavi Linna lähtivät yhdessä koulusta. Aarnen koti oli
kylläkin aivan toisaalla. Mutta hän ei katsonut tänään olevan syytä
pitää kiirettä. Sitäpaitsi askarrutti häntä kysymys, mitä Annikin ja
Olavin välillä oli mahtanut tapahtua. He näyttivät nykyisin suorastaan
välttävän toisiaan. Jotakin se oli. Eihän Olavi juuri puhelias
yleensäkään ollut, mutta viime päivinä hän oli ollut suorastaan synkän
vaitelias.

— Miten sinä luulet tämän päättyvän? kysäisi hän jutun alkuun
päästäkseen.

— En tiedä. Samantekevää.

— Minä luulen, että me lopuksi kuitenkin selviämme, puheli Aarne. —
Huomasitko, miten rehtorin käytös muuttui, kun hän näki, että meidän
puoleltamme oli tosi kyseessä? Hän tahtoo aina kaikin mokomin välttää
skandaalia. Lupaakin hän antoi meille estääkseen meitä päätäpahkaa
eroamasta. Sillä se olisi jo ollut julkinen skandaali. Näetkös, hän on
diplomaatti, tuo meidän Kustaa Aadolfimme.

— Niin.

— Minä olen sitä mieltä, että kunhan vain nyt selviämme tästä jutusta,
niin saa tämä laji loppua, jatkoi Aarne kiinnittämättä huomiota
toverinsa vähäpuheisuuteen. — Meidän alkaa tosiaan jo olla aika ruveta
ajattelemaan vähän vakavammin lukuja. Tuiskun kanssa ei ole enää
leikkimistä. Ajatteles, että vuoden perästä meidän pitäisi yrittää
ylioppilaiksi. Puistattaa, kun vain muistaa sitä. Vai luuletko sinä,
että pärjäämme?

— En tiedä.

Toverukset kävelivät hetken ääneti.

— Kuulepas, Olle, alkoi Aarne sitten taas, mikä sinua oikein vaivaa
nykyisin? Onko jotakin ikävää tapahtunut sinun ja Annikin välillä?

Olavi ei vastannut heti, kulki vain eteensä tuijottaen. Vihdoin hän
virkahti tukahtuneesti, toveriin katsomatta:

— Ei mitään. On vain lakannut lopullisesti tapahtumasta.

Aarnen olisi tehnyt mieli kysellä enemmän. Mutta toisen
raskasmielisessä vastauksessa oli jotakin, joka pidätti häntä. Hän
kääntyi kotiin lujasti päättäneenä ottaa Annikilta selvää, millä
kannalla Olavin asiat olivat.

Mutta kun hän sitten kysyi sisareltaan tilaisuuden tullen, ei tämä
näyttänyt lainkaan halukkaalta tekemään selkoa. He istuivat Annikin
huoneessa, sisar sohvalla koruommel käsissään, veli kirjoituspöydän
ääressä piirrellen pöytäalmanakan imupaperiin ukonpäitä. Annikki oli
punastunut, kun veli oli äkkiarvaamatta kysynyt Olavista.

— Onko Olavi pyytänyt sinua kysymään? kysyi hän kuiskaten.

— Olle pyytänyt? Ei, sitä hän ei tosiaan ole tehnyt! Minusta tuntuu
vain kovin kummalliselta, että noin yhtäkkiä olet tehnyt lopun kaikesta.

Sisar ei pitänyt kiirettä vastauksella. Vihdoin hän virkahti hiljaa:

— En minä ole tehnyt mitään loppua. Ehkä se olisi parasta, mutta se on
niin vaikeaa. Ainakin vielä.

— Mitä hulluttelua tuo nyt taas on? huudahti Aarne tyytymättömänä. —
Ellei Olavi ole sinulle vastenmielinen, en ymmärrä, mitä sinä tuolla
kaikella tarkoitat.

— Vastenmielinen! Kylläpä sinä löydät sanoja... Etkö muuten voisi antaa
minun olla rauhassa kysymyksiltäsi?... Tai olkoon, voinhan koettaa
selittää sinulle. Katsohan... niin, taisin luulla häntä toisenlaiseksi,
jotenkin... Oh, et sinä ymmärrä, mitä minä tarkoitan... Hän on niin
synkkä. Uneksija hän on, joka näkee elämän harmaana, raskaana,
tukehduttavana.

— Kuulepas nyt, pikku sisko, tuota en minä ymmärrä, keskeytti Aarne.

Annikki ei nostanut katsettaan, jatkoi vain hiljaisella äänellä:

— En tietysti osaa selittää sitä sinulle, niin että käsittäisit.
Katsohan, hänen maailmansa on niin toisenlainen kuin minun — se minua
peloittaa. Minä tukehdun, ellen saa kulkea niityillä ja vuorilla,
jossa on ilmaa ja valoa, sen tunnen. Ikävöin tuulta, olkoon se sitten
myrskyä tai kesäillan hempeää henkäilyä... Ja... Kyllä kai se kuulostaa
sinun korvissasi kovin kummalliselta, mutta jos jonkun kanssa yhdessä
taivalta teen, niin täytyy sen olla myös yksi ja sama nyt ja aina.
Muuten kuljen mieluummin yksin... Kun näen, etteivät Olavin ja minun
polkuni kulje samaan suuntaan, niin miks'emme alunperin kulkisi
kumpikin omia teitämme. Hän on synkkä haaveilija. Minä taas ihailen
enemmän toimintaa. Se riippuu kai siitä, että olen niin arkipäiväinen.

— Toimintaa? tarttui Aarne puheeseen. — Mitähän sillä tarkoitat? Tuskin
koulukepposia?

Sisar naurahti lyhyeen.

— En, en todellakaan niitä. Jotakin muuta. Vakavampaa. Suurempaa.

— Kas, siinä sitä ollaan! huudahti Aarne. — Pikku sisko ei ihaile
haaveita, mutta on itse kuitenkin suurin haaveilija. Vakavaa työtä!
Suurta toimintaa! Ho-hoi, ne ovat haaveita nuo, jos mitkä! Läksyt —
siinä, herrat lyseolaiset, vakavia aloitteita teille? Ryssien pistinten
alla ei juuri suuria töitä tehdä. Eihän vanhempikaan polvi pysty
tekemään! Vai sankaria se pikku sisko itselleen haaveilee? No, silloin
ovat Olavin mahdollisuudet todellakin sangen vähäiset!

Annikki katsoi veljeensä pitkään ja vakavasti.

— Sinä et tahdo käsittää minua oikein, huomautti hän.

— Ellei suuria töitä pysty tekemään, voinee ainakin pieniä vakavasti
koettaa. Sekin on jo suurta... Tai en tiedä. Sitä johtuu vain
ajattelemaan niin monenlaista tällaisena aikana.

Aarne oli noussut.

— Haaveilija sinä olet, Annikki. Suuri uneksija. Siinä kaikki, sanoi
hän. — Mutta kello on jo yli kuuden, minun täytyy lähteä tapaamaan
poikia. Hei sun kanssas!

Ja jo seuraavassa hetkessä Annikki oli yksin.




VIlI.


Rehtori Kuusinen istui kansliassaan. Silloin tällöin hän vilkaisi
kelloaan. Pian oli määrähetki käsissä. Olikohan seitsemäs luokka jo
tullut opettajakunnan vastausta kuulemaan?

Niin, seitsemäs luokka... Kyllä se oli antanutkin hänelle
tällä lukukaudella vaivaa ja harmia. Yhtämittaisia rettelöjä.
Ainaista pyykinpesua. Mutta kuitenkin... Niin, hän piti kaikesta
huolimatta noista reippaista pojista. Vallattomiahan he olivat ja
ajattelemattomia, mutta ennenkaikkea reippaita poikia. Ja se oli
sentään pääasia. Muusta pitäisi kyllä elämä huolen.

Niin, elämä... Liikaa liikkuma-alaa se ei tosiaan nykyisin tarjonnut.
Kieltoja, uhkauksia, pistimiä joka puolella. Tukahduttavaa sortoa
kaikkialla. Niin että kaiken sen vastapainona teki sydämelle hyvää
nähdä edes reippaita poikia, olkoonpa, että he välistä hairahtuivat
oikeilta teiltä. Ja onni toki, ettei tietoisuus ympäröivän elämän
kurjuudesta ollut vielä päässyt myrkyttämään nuortenkin maailmaa...

Rehtori havahtui ajatuksistaan, kun ovelle koputettiin.

Kukahan se mahtoi olla? Tähän aikaan! Synkkä muisto välähti hänen
mieleensä. Näin kai sekin opettajatoveri vietiin yht’äkkiä, työnsä
äärestä? Pistinniekkojen välissä. Eikä milloinkaan enää palannut.
Ennenkuin vasta ruumiina. Sellaisiahan ne ajat olivat, nyt...

— Sisään!

Rehtori silmäsi kummastuneena tulijaan. Se oli Matti Honka.

— No, mitäs Honka?

Nuorukainen vilkuili neuvottomana ympärilleen. Hän oli tottumaton
puhemiehen tehtäviä hoitamaan. Sitäpaitsi oli hänellä kiusallinen
aavistus siitä, että jokin hänen ulkomuodossaan ei ollut niinkuin olla
piti.

— Tuota noin, rohkaisi hän kuitenkin mielensä, luokka lähetti minut
kuulemaan opettajakunnan päätöstä.

— Soo-o, virkahti rehtori. — No, missä luokka nyt sitten on, kun se ei
kokonaisuudessaan tullut saamaan vastaustani?

— Tuota noin, kyllähän luokka on huoneessaan, mutta... hämmentyi Honka.
— Mutta pojat eivät ole oikein kunnossa.

Rehtorin silmät levisivät hämmästyksestä.

— Eivät kunnossa! Mitä tämä nyt on?

— Niin, heitän ulkoasunsa on vähän niin ja näin, selitti Honka. — Siksi
he lähettivät minut, joka näytin eniten ihmiseltä. Pyytäisin, että
rehtori hyväntahtoisesti antaisi vastauksen minulle heille vietäväksi.

Pahoja aavistuksia heräsi rehtorin mielessä. Oli selvää, että luokka
oli taas sotkeutunut johonkin vihoviimeiseen juttuun. Taas — ennenkuin
entinen oli vielä kunnolla saatu loppuun.

— Minä vien itse vastaukseni heille, sanoi hän lyhyesti.

Honka kävi onnettoman näköiseksi.

— Niin no, miten herra rehtori haluaa. Mutta mikään hauska näky se ei
ole. Totisesti ei.

Eikä se mikään hauska näky todellakaan ollut, se täytyi rehtorin
myöntää seisoessaan luokan edessä. Oikeassa oli Honka ollut siinäkin,
että pörröttyneestä tukastaan ja hiestyneistä kasvoistaan huolimatta
hän oli noista kolmestatoista kaikkein ihmismäisimmän näköinen.

Pojat tuijottivat ällistyneinä ja hieman häpeissään rehtoriinsa. Tässä
kunnossa he eivät olisi missään nimessä tahtoneet näyttäytyä koulunsa
johtajalle. He olivat kuin mitäkin ryysyläissakkia. Vaatteet roikkuivat
itsekunkin päällä risoina. Kasvot olivat mustelmilla. Kädet veressä.

— Soo-o, mitäs tämä nyt merkitsee? sai rehtori viimein kysytyksi.

Mutta vastausta ei kuulunut.

— Kylläpä te olette hienon näköisiä. Joka mies, virkahti rehtori hetken
kuluttua. Naurun väre pyrki hänen huulilleen.

Aava nousi vaivalloisesti seisomaan. Kun hän otti nenäliinan suunsa
edestä, näki rehtori, että häneltä oli pari etuhammasta poissa.
Nuorukainen yritti hymyillä, mutta se vääntyi irvistykseksi.

— Pelkään, etten erehdy, herra rehtori, jos luulen meidän kaikkien
toivovan mahdollisimman lyhyttä vastausta: kuulummeko me nykyään
kouluun vai emmekö kuulu. Ei taitaisi näet olla haitaksi, vaikka
pääsisimme jo vähitellen mamman ja papan luo.

— Ei, ei se tosiaan näyttäisi haittaavan, myönsi rehtori. — Siispä
ilmoitan lyhyesti: opettajakunta on peruuttanut Saarelaisen
rangaistuspäätöksen ja päättänyt pitää tämän asian loppuun käsiteltynä.
Omasta puolestani tahdon lisätä tähän vain hartaan toivomukseni, ettei
uusia kujeita tai rettelöltä teidän puoleltanne enää lehtori Puutista
vastaan kuulu.

Helpotuksen ilme oli levinnyt poikien kasvoille. Mitään voitonriemua he
eivät voineet tällä hetkellä tuntea. Mutta tuntui hyvältä tietää, että
tuosta aikaisemmasta jutusta oli nyt onnellisesti päästy.

— Voitte luottaa siihen, herra rehtori, lupasi Honka juhlallisesti
luokan puolesta.

— Uskon sanaanne, pojat. Olen iloinen siitä, että tämä juttu on saatu
päättymään molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Ja nyt haluan kuulla, mitä
teille on tänä iltana tapahtunut. Ymmärrättehän, että ensi tilassa
minulle, teidän rehtorinanne, tullaan valittamaan käyttäytymistänne,
joka ei tällä kertaa näy olleen varsin rauhallista laadultaan. Silloin
on hyvä, että asianne on yksityiskohdittain tiedossani.

Pojat käsittivät, että oli parasta olla avomielinen rehtorille.

— Me ollaan tapeltu tuolla puistossa ryssän kimnasistien kanssa!
julisti Honka.

Rehtori säpsähti. Olivatko asiat niin hullusti? Tätä hän ei tosiaan
ollut osannut aavistaa. Hänen kasvonsa saivat huolestuneen ilmeen.
Mutta poikien katseisiin olivat nuo sanat sytyttäneet uudelleen liekin.
Vihan liekin.

Rehtori kiiruhti ovelle tarkastamaan, ettei käytävässä vain ollut
ketään kuuntelemassa. Sitten hän sulki huolellisesti oven ja istuutui
opettajanpöydän taa.

— Kertokaa minulle kaikki, käski hän. — Mutta nopeasti ja ilman turhaa
hälyä. Kykeneekö Salo puhumaan?

Aarne oli heti valmis.

— Meidän oli määrä kokoutua hieman yli kuuden puiston toisessa
laidassa. Kun minä saavuin, olivat paikalla vasta Terä ja Ojanen.
Muita ei näkynyt, ei kuulunut: Päätimme ajan kuluksi hiukan jaloitella
puistossa. Äkkiä huomasimme rivin mustia varjoja pimeässä tulevan
vastaamme. Välitimme heistä viis. Yritimme vain rauhallisesti ohi.
Mutta vastaantulijat eivät antaneet tietä.

Röyhkeästi he asettuivat eteemme. Joukko ryssän kimnasisteja, selvisi
meille. Samassa tarttui yksi pitkä roikale Terää kauluksesta. »Kas, ne
ovat tsuhnalurjuksia», ärjyi hän ryssäksi. »Ettekö te osaa antaa tietä
herroille, suomalaiskoirat? Gentlemannit, opetetaan näille orjille
ihmistapoja!»

— Mistä Salo tietää, että sanat kuuluivat juuri noin? kysyi rehtori.
Hänen äänensä oli kiihtynyt.

— Mistäkö? sekautui Aava puheeseen. Pojat katsahtivat häneen
kummastuneina, hänen tavallisesti ivallinen, ohut äänensä kajahti
kiivaana, miltei yltiöpäisenä. — Täällä koulussahan päntätään meidän
päähämme ryssää ja ryssää ja vieläkin kerran ryssää. Kuusi kertaa
viikossa! Väellä ja voimalla. Ikäänkuin vähintään sielumme autuus
riippuisi ryssäntaitomme syvyydestä. Taitavat suuret herrat luulla,
ettei isä Pietarikaan, taivaan portin pappa, muuta kieltä ymmärrä.
»Nje panimaju... gavarite pa russkij.» Vai kuinka? Tietäähän sen:
»sivistyskieltä»!

— No, no, tyynnytteli rehtori. — Ehkä Salo jatkaa.

— Selvää on, että meidän veremme kuohahti, kertoi Aarne leimuavin
silmin. — Heitä oli ympärillämme toistakymmentä pitkää roikaletta.
Mutta verinen loukkaus sai unohtamaan kaiken muun: päälle! Vaikka vain
kynsin ja hampain, mutta päälle vain! He ehtivät kuitenkin ennemmin.
Neljä heistä heittäytyi Terän kimppuun, saman verran Ojasen niskaan
ja loput minun päälleni. Yritimme iskeä tiuhaan. Teräkin tappeli kuin
leijona. Mutta... Niin no, näkeehän herra rehtori ulkomuodostamme, mitä
ylivalta sai aikaan. Ehkä se oli myös sokea vimmamme, joka osaltaan
lamautti vastustustamme. Mutta oli miten oli, luulen, että jos sitä
menoa olisi jatkunut vielä muutamia minuutteja, emme kykenisi seisomaan
koko loppuikänämme. Ratkaisevana hetkenä kuulimme kuitenkin toveriemme
lähenevän. Honka ja Linna heittäytyivät ensimmäisinä vainolaisten
niskaan. Siinä ne iskut soivat! Ja tuulispäänä oli pian koko muukin
luokka paikalla. Meistä kolmesta ei ollut enää mihinkään. Mutta oli
ilo katsella, millaista jälkeä toverien nyrkit tekivät. Ryssät saivat
kyllä apujoukkoja, niin että heitä oli aina neljä yhtä vastaan. Mutta
meidän pojat iskivät suomalaisella sisulla ja karoliinien vihalla.
Iskuja satoi. Vaatteita repeytyi. Vertakin vuoti. Suomalainen seisoi
ryssää vastaan... Ja vaikka me, herra rehtori, näytämmekin koko
lailla peitatuilta, niin voittajina me taistelutantereelle jäimme.
Ja voin hyvällä omallatunnolla vakuuttaa, että kyllä se voitettu
nelikymmen-miehinen kimnasistilauma on vielä hyvän joukon kurjemmassa
kunnossa.

— Sehän on kauheata, pääsi rehtorilta, kun Aarne oli lopettanut. —
Mitähän tästä tuleekaan?

— Mitäpä siitä meille voisi tulla? intoutui Paasio. — Ryssät solvasivat
meitä. Ryssät aloittivat tappelun. Ryssissä on syy. Ja ryssät saivat
selkäänsä. Vot tebie! Asia on selvä ja lasku kuitattu!

Rehtori viittasi hilliten.

— Olen hyvin pahoillani, sanoi hän.

— Pahoilla? huudahti Olavi Linna. — Eikö rehtori ole hyvillään, että
ne olivat ryssät, jotka saivat selkäänsä? Jos me suomalaiset olisimme
joutuneet tappiolle, niin silloin kannattaisi surra.

— So-so, kylläpä te kaikki nyt olette sotaisia, koetti rehtori
tyynnyttää. Sitten hän jäi tuijottamaan oveen Hän oli ollut kuulevinaan
sen takaa liikettä. — Joku kuuntelee. Eikö? No, kenties kuuloni petti.
Mutta ehkä Honka kuitenkin käy katsomassa, onko siellä ketään.

Honka meni. Niinkauankuin hän oli poissa, vallitsi luokassa
äänettömyys. Pojat tuijottivat ihmeissään rehtoriinsa. Heidän oli
vaikeaa ymmärtää nyt häntä.

— Ei ketään, ilmoitti Honka jo kynnykseltä. — Ulko-ovikin on lukossa.

Rehtori huo'ahti helpotuksesta. Hän nousi kävelemään ja asteli
mietteissään muutaman kerran lattian ylitse. Sitten hän pysähtyi antaen
tutkivan katseensa tarkastaa luokkaa pitkään. Viimein hän puhkesi
puhumaan hiljaisella äänellä, mutta sydämellisesti:

— Tahdon sanoa teille jotakin, pojat, jotta ymmärtäisimme oikein
toisiamme. Se on tarkoitettu yksin teille, pyydän teitä muistamaan
sen. Minä ymmärrän teidän menettelynne ja mielialanne. Minä kunnioitan
kansallista itsetuntoanne ja isänmaallista mieltänne, jotka kylläkin
ovat tällä hetkellä maassamme pikemmin vaaraksi ja vahingoksi kuin
eduksi. Niin, minä saatan sanoa teille suoraan: minun sydämelleni tekee
hyvää nähdä intomieltänne. Minä olen ylpeä teistä... Ja lupaan tehdä
kaikkeni — tuli mitä tuli — suojellukseni teitä.

Pojat olivat innoissaan nousseet paikoiltaan.

— Pojat! huudahti Aarne. — Kolminkertainen eläköönhuuto rakkaalle
rehtorillemme!

Ja huolimatta rehtorin torjuvasta kädenliikkeestä kajahti
luokkahuoneessa raikuva eläköön-huuto, toinen ja sitten vielä kolmas.

— Kas niin, pojat, virkahti rehtori, kun huudot olivat vaienneet,
menkää nyt kotiin hoitelemaan vammojanne ja tulkaa maanantaina uudella
mielellä kouluun.

Rehtori kätteli kutakin heistä erikseen hyvästiksi. Kun he kaikki
olivat sitten menneet, suuntasi hän raskain mielin askeleensa
kansliaa kohden. Huomenna hänellä oli oleva vaikea päivä oppilaitaan
puolustaessaan. Mutta hän tekisi sen. Ja niistä ponnistuksista, joita
se häneltä vaati, ei poikien tarvinnut tietää mitään.

Kun seitsemäs luokka oli päässyt ulos koulun ovesta, huudahti Paasio:

— Kaverit! Istunto meillä yhdeksältä! Kai te siihen mennessä saatte
uutta päällenne?

— Kello yhdeksältä. Sovittu!

       *       *       *       *       *

Määräaikana oli koko luokka paikalla. Paasion huone oli pieni, mutta
pojat olivat aina viihtyneet siellä erinomaisesti. Ei tarvinnut pelätä
tärvelevänsä huonekaluja — ne olivat jo ennestään peräti kehnoja —
eikä häiritsevänsä kenenkään iltarauhaa, ympärillä asuvat eivät näet
kuulostaneet olevan kaikkein rauhallisinta väkeä.

Tunnelma oli alusta pitäen korkealla. Pojat hehkuivat vielä
taisteluintoa. Voitonhurma oli noussut heille päähän. Maljoja
ehdotettiin ja maljoja juotiin eläköön-huutojen raikuessa. Ensimmäinen
oli voiton kunniaksi. Toinen oli rehtorin malja. Hänen osakkeensa
olivat tänään huimaavasti nousseet entisestään.

— Hän on meidän miehiämme, rehtori! huusi Aava. — Arkahan hän on,
hänkin. Kieltää ei voi. Niinkuin kaikki muutkin vanhat. Mutta sydän
kullasta. Eläköön rehtori Kuusinen!

— Eläköön!

Laurila hyppäsi tuolille lasi kädessä.

— Päivän kahden sankarin malja! huudahti hän.

— Jätti-Matti on kaikkien tappelujemme kuningas. Ne nyrkit, ne nyrkit!
Jätti-Matin malja! Pohjaan, pojat! Hyvä! Ja toinen? Se on tulokas. Mikä
yllätysten mies! Tuollainen hieveröinen. Mutta tänään olemme nähneet,
että käsivarsissa on rautaa. Ja mikä sisu, ah, veljet, mikä sisu!
Kyllä ryssien naamatauluissa on siitä muistomerkkejä. Me muut jäimme
aivan varjoon hänen rinnallaan. Jos sinä, Linna, oletkin tähän asti
ollut tulokas meidän joukossamme, niin tänään sinä tappelit itsesi
sydämiimme, yhdeksi meistä. Pojat, ystävysliittomme uuden jäsenen
malja! Toverit, Linnan malja!

— Eläköön!

Ja lasit tyhjenivät. Sitten tuli jokainen puristamaan Olavin kättä,
lämpimästi ja lujasti.

Hän seisoi heidän keskellään onnellisena ja innoissaan. Hänestä tuntui
kuin viimeksikuluneet tunnit olisivat tuoneet mukanaan täyskäännöksen
koko hänen elämänjuoksuunsa. Hän oli kuin herännyt. Uusia, outoja
ajatuksia oli tullut hänen mieleensä. Uutta toiminnanhalua oli syntynyt
hänessä. Ja sitten tappelu ryssän kimnasistien kanssa. Ja nyt lopuksi
toverien ylenpalttinen ystävällisyys. Se oli kaikki kuin unta.

— Päivän sankarit puhujalavalle! ehdotti Mustala.

— Oikein. Puhukaa!

— Jätti-Matti esiin!

Ja Honka oli heti valmis. Hän nousi seisomaan pöydälle, jolle pojat
olivat raivanneet hieman tilaa. Pöytä natisi hänen ruhonsa painosta, ja
kun hän oikaisihe täyteen pituuteensa, viisti päälaki kattoa.

— Kaunopuhuja Honka, saan esitellä, kajahti kumea ääni. —
Valittu ensimmäiseksi juhlapuhujaksi. Niin, kaverit! Mitäs minä
sanoisinkaan?... Jaha... juu... Hyvät herrat! Alea jacta est, sanoi
muinoin Cato.

— Caesar se oli, muistutti Kataja.

— Saattoipa olla Caesarkin, myönsi Honka. — No niin. Alea jacta est,
näillä vanhan Caesarin sanoilla voimme merkitä pisteen viimeaikaisille
etesottamuksillemme. Arpaa sitä olemme mekin heittäneet. Monenlaista
arpaa. Ja hyvällä menestyksellä. Ensin Puutiaisen kanssa. Lujallehan
se välistä otti. Mutta päihinsä Puutiainen, saaplari, lopuksi sai.
Ja yövierailut, ne olivat meitän puoleltamme samaa kuin vanhalta
ylimieliseltä Barabbaalta, miekka vaa'alle punnuksien lisäksi — vae
victis, voi voitettua!

— Kuulepas, Maddi, vanhat roomalaiset kääntyvät haudoissaan, keskeytti
Aava. — Etköhän jättäisi heitä hyvin ansaittuun rauhaansa? Minun
tietojeni mukaan ei Barabbas-nimisellä herralla olisi pitänyt lainkaan
olla syytä elämässään huutaa ylipäänsä mitään ylimielisesti. Ja jos hän
oli vanha, niin ei muu vanha kuin vanha roisto ja murhamies. Se oli
gallialainen Brennus, jonka väitetään huutaneen: vae victis!

— Jätti-Matti on jo ottanut lasin liikaa, huomautti Heinämaa. —
Hänen ulottuvaisuutensa ylöspäin on niin suuri, että häntä rupeaa
heikottamaan, silloinkuin muut eivät vielä lainkaan tunne meritaudin
oireita. Selvänä hän ei osaa sanaakaan latinaa. Mutta annapas, että on
annos höyryä päässä, niin paukuttaa kuin parahin pappi.

— Mutta päin mäntyä vain, lisäsi Ojanen.

— Holtsheft, nulkit! ärähti Honka. — Se olen minä, joka puhun!
Slaiskatkaa te toiste paremmin, niin saatte sen kunnian. Mutta nyt se
on minun! No niin, saattaa olla, että se oli Brennus. Mutta eihän se
asiaa muuta. Päihinsä Puutiainen vain sai ja saaplarin hyvästi saikin.
Ja saman tien iskettiin tantereeseen sakinpoikia. Paiskattiin heidän
erinäisiä sulojaan kenttään, jotta jymisi. Ja tänään sitten nuijittiin
ihmistapoja ryssännulikoitten päähän. Nuijittiin, totta vie, oikein
isän kätellä! Mutta nytpä tulikin punktum elikkä piste. Arvelen,
ettemme juuri hevin voi enää jatkaa samaan suuntaan. Arvelen, että
voileipien heitteleminen alkaa lopulta maistua puulta sileimmälläkin
lammenpinnalla. Parasta lopettaa kahvin juonti, ennenkuin se rupeaa
maistumaan kuraveteltä. Saaplari!

— Ajatuksesi menee jo sekaisin, mein lieber Bruder, keskeytti Terä. —
Jätä sinä kahvi rauhaan. Parempi, että lopetat lasin kallistamisen,
ennenkuin itse kaikkine puheinesi alat maistua vesivelliltä. Vai onko
tarkoituksesi ehkä leikkiä Delphoin Pythiaa ja huumauksissa antaa
meille oraakkelimaisia neuvoja ja elämänohjeita? Lopeta jo!

— No no, myönteli Honka lauhkeana, lopetanhan minä, hyvä veli. Siis
lopuksi, saaplari: eläköön voittoisa taistelu! Kaikkien loistavien
voittojen malja!

Nauraen joivat pojat maljan. Mutta Honka ei vielä tullut alas. Hän
näytti kovin mieltyneen korkeaan asemaansa.

— No, Nopeus, astu sakeasti alas! kiirehti Saarelainen. — Me tahdomme
kuulla päivän toistakin sankaria.

— Jaha, jaha, nyökäytteli Honka. — No niin, siispä minä nyt
lopullisesti lopetan vanhan roomalaisen sanoilla...

—Kenen? kiusoitteli Aava.

— Vanhan roomalaisen, sanoin, toisti Honka itsepäisesti, vanhan
roomalaisen sanoilla: Autiatur et altera pars, kuultakoon toistakin
puhujaa!

— Hyvä!

— Hyvin lopetettu, Jätti-Matti, kiitti Mustala. — Sinusta tulee
vähitellen vaarallinen kilpailija Demosthenes-vainajalle.

— Vainajalle? No, voi tulla, jos elää saan, sutkautti Honka.

Pojat kääntyivät Olaviin. Hänen vuoronsa oli nyt astua puhumaan. Omiin
ajatuksiinsa vaipuneena, hieman syrjässä hän oli istunut äskeisen
rähinän aikana. Mutta silmissä paloi yhä sama tuli kuin ryssien kanssa
tapeltaessa.

— En minä osaa puhua, esteli hän.

— Vai on tulokas mykkä? pisteli Terä.

Mutta sitä ei Laurila sietänyt.

— Kuulepas, sinä Toivottomantylsä, huusi hän, älä sinä puhu enää
tulokkaista. Meidän joukossamme ei ole enää ketään tulokasta. Ellet
sinä tahdo siksi tulla! No, Linna, rohkeutta vain! Kyllä se menee.

Olavi nousi. Entäpä, jos hän uskaltaisi puhua pojille siitä, mikä koko
iltapäivän oli askarruttanut hänen mieltään. Voisihan hän ainakin
koettaa, onnistuisiko hänen saada heidätkin siitä innostumaan, vaikkei
ollutkaan tottunut puhumaan.

Aarne Salo veti hänet syrjään.

— Kuule, kuiskasi hän, vain muutama sana. He ovat jo joutuneet siihen
mielialaan, etteivät enää siedä paljon.

Mutta Olavi tuskin kuuli, mitä toinen sanoi. Hänen mielensä täytti vain
yksi ainoa ajatus. Hän nousi pöydälle lasi kädessä.

— Toverit, aloitti hän, minä kiitän teitä siitä suuresta kunniasta,
minkä olette tänään minulle osoittaneet ottaessanne minut
ystävyspiirinne jäseneksi. Toverit, minä juon maljan teidän kaikkien
kunniaksi. Malja pohjaan! Eläköön ystävyys!

— Eläköön!

Olavi jatkoi:

— Se ei ollut ensimmäinen maljani. Mutta — teille ja ystävyydelle
omistettuna — olkoon se viimeiseni. Älköön se enää milloinkaan kohotko
huulilleni. Ei enää milloinkaan koko elämässä!

Samassa sinkoutui lasi lattiaan särkyen tuhansiksi sirpaleiksi. Pojat
hypähtivät seisomaan ja jäivät ällistyneinä tuijottamaan toveriinsa,
joka palavin silmin ja tumma tukka epäjärjestyksessä seisoi heidän
edessään.

— Oletko menettänyt järkesi, mies?

— Toverit, kaikui Olavin ääni, te itse kukin tunnette hiljaisessa
mielessänne, ettei tällaista voi eikä saa iäti jatkua. Jätti-Matti oli
oikeassa: kujeilu on voileipien heittelemistä, joka ei ajanpitkään
voi tyydyttää miehen mieltä. Ja tällainen elämä on, totta tosiaan,
kuraveden litkimistä!

— Kuulkaapas tuota! huudahti Terä katkeroituneena.

— Luullakseni pidit sitä elämää vielä hetki sitten korkeimpana
päämääränäsi!

Olavi huomasi, että vastassa oli jäätä. Äskeinen hyväntahtoisuus oli
poispyyhkäisty poikien olemuksesta. Epäluuloisina he katsoivat häneen.
Mutta hän tahtoi murtaa jään. Hän tahtoi saada heidät ymmärtämään.
Siksipä hän vastasi epäröimättä:

— Niin kyllä, vielä äsken. Mutta nyt olen havahtunut näkemään, että se
on vain ajan ja voimien tuhlausta. Voimien, jotka eivät ole meidän,
vaan kuuluvat toiselle.

— Hohoo, vai toiselle? nauroi Heinämaa ilkeästi.

— Heilallesiko? Siinä tapauksessa minun voimani eivät ole toisen, vaan
toisten omaa. Sangen monen vielä kaupan päälliseksi.

Pojat tervehtivät sanoja naurunremahduksella. Mutta siitä piittaamatta
Olavi oikaisi innostuksesta värisevällä äänellä:

— Voimia, jotka kuuluvat isänmaalle!

Huoneeseen tuli yhtäkkiä hiljaista. Se oli kuin taikasana, tuo, jonka
Olavi oli lausunut. Ivanhymy haihtui kasvoilta. Pilkkasanat kuolivat
huulille. Olavi saattoi jatkaa rauhassa:

— Toverit, tänä päivänä, jolloin meistä itsekukin on saanut mitellä
voimiaan miehiä vastaan, joiden esi-isien kanssa esi-isämme ammoisista
ajoista ovat kamppailleet elämästä ja kuolemasta ja joiden isät ja
veljet nyt parastaikaa kiväärein, nagaikoin, kahlein, vankityrmin
sortavat ja kiduttavat meidän kansa-parkaamme, tänä päivänä sallikaa
minun muistuttaa, toverit, että ne voimat, joita me päivästä päivään
täysin käsin viskomme tunkiolle, kuuluvat isänmaalle!

Ympärillä vallitsi hiiskumaton hiljaisuus.

— Tuo ei ole hullummin sanottu, tuo, virkahti Aava miettiväisenä. —
Mutta, hyvä veli, voimia, joita viskotaan tunkiolle — niitähän on
koko maa täynnä. Vanhat ja viisaat ovat vetäytyneet loukkoihinsa. He
näkevät, ettei enää ole mitään mahdollisuutta. Mitäs puhutaankaan
rotista, jotka jättävät uppoavan laivan?

— He vetäytyvät pois, koska heillä ei ole uskoa! huudahti Olavi. —
Mutta meillä nuorilla täytyy sitä olla. Täytyy olla uskoa pian lyövään
kohtalon hetkeen! Täytyy olla halua sen varalta työskennellä!

— Eivät tässä maassa kummemmatkaan miehet kuin me saa pannuksi rikkaa
ristiin isänmaan hyväksi, väitti Terä.

— Valitettavasti, yhtyi Aavakin. — Nuo sanasi, Linna, eivät ole muuta
kuin tyhjiä sanoja. Olkoon vain, että ne ovat kauniita.

— Ne eivät ole tyhjiä sanoja! intoutui Olavi. — Olette kai joka
mies kuulleet kuiskailtavan Saksaan menijöistä? Siellä on suuri,
ensiluokkainen jääkäripataljoona, jonka jok'ainoa sotilas on
suomalainen. Ne ovat miehiä, jotka näyttävät, että puhe suomalaisesta
isänmaasta ei ole tyhjiä sanoja vain. Ne ovat miehiä, jotka ovat
luopuneet kaikestaan ja rynnistävät nyt kohti Pietaria, kohti isänmaata
ja sen vapautta!

Pojat olivat keräytyneet puhujan ympärille. Jokaiseen oli tarttumassa
hänen hehkuva innostuksensa. Suomalaiset jääkärit — vapaus — isänmaa!
Mitä sanoja! Mitä uskon ja voiman sanoja keskellä toivottomuutta!

— Ja näiltä, jatkoi Olavi, näiltä miehiltä olemme me tänään saaneet
tervehdyksen. Niin, juuri me! Tuoja on eräs heidän miehiään,
joka on täällä komennusmatkalla. Lähettäjä on muuan sukulaiseni,
koulumme entinen oppilas. Ja tervehdys? Se kuuluu näin: »Kauttasi
lähetän tovereillesi omat ja toverieni terveiset. Ihmetellen olemme
kuulleet, ettei teillä ole aavistustakaan siitä, mitä vakava aika
vaatii jokaiselta Suomen nuorelta mieheltä. Kun me saavumme kotiin,
tietänette, silloin lyö taistelun hetki. Oletteko silloin te ja
ympäristönne valmiit tukemaan meitä? Oletteko silloin valmiit astumaan
meidän riveihimme? Ovatko voimanne silloin terästetyt tätä kamppailua
varten isänmaan vapauden puolesta? Vai ovatko ne tylsyneet, hiekkaan
tyhjiksi juosseet?»

Juhlallisen hiljaisuuden vallitessa pojat olivat kuunnelleet
tervehdystä. Kun Olavi lopetti, jatkui äänettömyyttä. Jotakin suurta
se oli, tuo, joka nyt ikäänkuin levisi heidän silmiensä eteen, sen
pojat ymmärsivät. Mutta heidän jo hieman sameat aivonsa eivät voineet
käsittää sen mittasuhteita.

Vihdoin puhkesi Aava puhumaan.

— Se ei sittenkään ole muuta kuin unelmaa. Ikävä kyllä: ei muuta.
Unelmaa, joka on sanoissa ihmeen ihana, mutta todellisuudeksi mahdoton
luoda. Kun he tulevat, sanoit. Mutta tulevatko he? Silloin lyö
taistelun hetki, sanoit. Mutta lyökö se? Ja jos lyökin, niin pataljoona
taistelussa Venäjän keisarikunnan armeijoja vastaan — se on outoa
sotaa, se!

Olavi tuijotti ällistyneenä Aavaan. Niinkö tämä tosiaan ajatteli?
Sellainenko oli tämän usko tulevaisuuteen? Hän huudahti innoissaan:

— He tulevat! Ja hetki lyö! Ja silloin tarvitaan koko kansan
voimia. Meidänkin voimiamme. Sitä hetkeä varten meidän on kaikkemme
säästettävä! Voimamme koottava, kartutettava! Taistelua varten isänmaan
puolesta!

— Haavetta, murahti Terä. — Tyhjiä sanoja!

— Koottava, säästettävä, kartutettava, sanoit, tarttui Aava uudelleen
puheeseen. — Nekin ovat sanoja. Mutta sano, miten sinä kokoat, säästät,
kartutat.

Olavi tarkasteli kasvoja ympärillään. Hän huomasi, ettei hänen ainakaan
vielä ollut onnistunut temmata heitä täydellisesti mukaansa. Epäilys
vaihteli niillä innostuksen kanssa.

— Olen ajatellut sitä, vastasi hän levollisesti. — Olen ajatellut, että
meidän pitäisi muodostaa seura, Sarastus, sarastavan nuoruuden seura,
sarastavan vapauden seura...

— Eikös sarastavan rakkauden seura? ivasi Terä.

— Ohoo, vai seura...?

Aava nauroi.

— Vuoret vapisivat synnytystuskissaan, mutta syntyjä — niin, se oli
hiiri!

Pojat purskahtivat raikuvaan nauruun, mutta Olavi ei hellittänyt.

— Tämä seura ja jokainen sen jäsen ottaisi päämääräkseen isänmaan
vapauttamisen, selitti hän. — Se asettuisi yhteyteen suomalaisen
jääkäripataljoonan edustajien kanssa, saisi heiltä tietoja asioiden
kehittymisestä ja valmistaisi maaperää vapausliikkeelle. Se
työskentelisi noiden miesten hengessä. Isänmaallisen uhrimielen
hengessä. Ja kun taistelun hetki sitten löisi, olisi sen jokainen jäsen
valmis kaikkensa uhraamaan. Se vaatisi jokaiselta jäseneltään ehdotonta
kuuliaisuutta laeilleen ja tarkoitusperiensä toteuttamiselle. Ja
luonteensa mukaisesti se tulisi olemaan eräänlainen raittiusseura...

— Raittiusseura?

— Oletko menettänyt järkesi, mies? Mekö perustaisimme raittiusseuran?

— Niin, se olisi raittiusseura, vahvisti Olavi. — Seura, joka vaatisi
jäseniltään raittiutta sen sanan laajimmassa mielessä. Myöskin sanoissa
ja teoissa. Puhdasta mieltä. Suoraa mieltä. Raittiutta, joka säästää
kaiken ja kokoaa kaiken palvelemaan yhtä ainoaa suurta päämaalia:
isänmaan vapautta ja suuruutta ja kansan onnea ja menestystä varten.
Tällaista raittiutta vaatisi Sarastus jäseniltään. Ja se on raittiutta,
jonka pitäisi puhua jokaisen nuoren sydämelle ymmärrettävää kieltä.

Nauru oli ainoa vastaus. Pojat takertuivat tuohon yhteen sanaan:
raittiusseura, ja se sai heidät unohtamaan kaiken muun.

— Enkös minä uumoillut tuota alunperin! ärähti Aava.

— Katsopas tänne mies! Näetkös tätä paperisuikaletta? Näetkös,
miten nopeasti ja tasaisesti se nousee minun sormieni välistä ylös
ilmaan? Ymmärrätkös? Samaten sinä olet noussut minun silmissäni tällä
lukukaudella. Kas, noin korkealle!

Samassa hän sieppasi käteensä sakset ja leikkasi poikki paperipalan,
joka putosi lattialle kahtena kappaleena.

— Mutta noin se satu loppui, jatkoi Aava irvistäen. — Se oli tuo sinun
raittiusseura-ideasi. Ymmärrätkös? Näes, se kaatuu, millä ei ole
juuria. Minä luulin sinusta, hiisi vie, vähän toista. Raittiusmies —
kas sitä ei tästä pojasta tule. Tulkoon mitä muuta hyvänsä. Valoja
näetkös, niitä en minä siedä vapauttani rajoittamassa... Raittiusseura!
Etkö nyt samalla voisi perustaa pakanalähetysseuraakin?

Mutta Olavi ei antanut vaientaa itseään niin vain. Vaikkakin hän
poikien naurusta aavisti joutuneensa tappiolle, jatkoi hän:

— Minä en ole ennen tiennytkään, että meidän toveripiirimme ainoa
ylläpitävä voima on ollut humala. Luulin seisovamme lujemmalla
pohjalla. Mutta jos tosiaan niin on, niin paljon se ei silloin, totta
totisesti, maksa!

— Älä sinä rehentele, tulokas! karjaisi Terä. — Tässä on puhe siitä,
että sinä tahdot riistää meiltä vapauden tehdä, mitä haluamme. Me
tahdomme olla vapaita!

— Kaunista vapautta! ivasi Olavi. — Mutta olkoonpa vaikka niinkin, että
Sarastus teiltä jotakin vaatisi. Arveletteko, ettei suuren päämäärän
vuoksi kannata mitään uhrata?

— Milloinka tulokas luulee saaneensa uhrimielen patentin meidän
joukossamme? virkahti Ojanen. — Kun me emme näe mitään järjellistä
syytä antautua kelkkaasi, johtuu se tietysti vain siitä, ettei mitään
suurta päämäärää ole tarjollakaan.

— Siis, jos olisi päämäärä, niin kannattaisi yrittää? tiukkasi Olavi.

— Suunnilleen.

Olavi katsahti voitonvarmana tovereihin. Nyt hän oli saanut heidät
umpikujaan. Nyt hän tiesi, miten saada heidät innostumaan. Täytyihän
heidän tulla vakuutetuiksi. Hänen äänensä värisi innostuksesta, kun hän
huudahti:

— Mutta päämäärähän on suuri! Suurin, mitä voi olla! Suomen vapaus!

Hän pettyi. Pojat eivät tempautuneet mukaan. He eivät uskoneet. Piiri
hänen ympärillään oli jo harvennut. Muutamat muutkin olivat seuranneet
Hongan esimerkkiä ja vetäytyneet jatkamaan kemuja. Jäljelläolevienkin
kasvoilla kuvastui selvääkin selvemmin epäilys.

— Se ei ole muuta kuin utopia. Haave, joka ei toteudu, virkahti Aava
raskaasti.

— Ettekö te usko Suomen päivän koittoon? huudahti Olavi kiihkeästi. —
Mitenkä te sitten jaksatte elää?

— Täytynee koettaa kitkuttaa, naurahti Terä.

Ja Aava yhtyi häneen:

— Ei ole terveellistä niin paljon tyhjiä aprikoida. Mikä on, se
ei muutu. Ajattelimmepa me niin tai näin. Puhumattakaan kaikista
tuollaisista sarastavista hullunyrityksistä. Itseään vain vahingoittaa.
Ei muuta. Ei jaksa elää...

— Mutta! Eihän kannata elää, ellei voi uskoa isänmaan tulevaisuuteen!

— Ei ole tietysti muuta kuin hauskaa, kun jaksaa siihen uskoa, oli
Aavan pessimistinen vastaus. — Mutta valitettavasti on toisia, joilta
ei puutu todellisuussilmää. He eivät voi olla näkemättä tuon haaveen
ja itsensä välissä Venäjän tsaarin mahtavaa valtaistuinta ja hänen
lukemattomia sotalaumojaan. Ja se väliseinä on korkeampi kuin Kiinan
muuri. Sen ylitse ei ole pääsyä.

— Lopettakaa jo tuo suunsoitto! karjaisi Paasio kyllästyneenä
kuuntelemiseen. — Muuta se ei kuitenkaan ole. Ellei tuo tulokas
osaa pitää kitaansa kiinni, niin laputtakoon hiivattiin kaikkine
pyhäkouluhaaveineen! Ja mukaan joka mies, joka on saanut tartunnan.
Seitsemäs luokka ei piirissään siedä vesipoikia. Ei totta vie!

— Hyvä, hyvä!

— Ulos, tulokas, ja vie mukana koko roikkasi!

Olavi oli poistunut puhujapaikaltaan. Hän oli kalman kalpea. Katkera
pettymys täytti hänen mielensä. Näin hän siis oli epäonnistunut, näin
perinpohjin. Tällainen oli tämän illan loppu, josta hän oli niin paljon
toivomat ja iloinnut.

— Kyllähän minusta pääsette, virkahti hän. — Mutta sinulle, Aava,
tahdon vielä sanoa sanasen. Sinä puhuit tänään rehtorin arkuudesta.
Mutta omat sanasi ovat todistuksena pessimismistäsi, joka ei ole muuta
kuin arkuutta. Sydämesi vanhuudesta, joka on sitäkin surkeampaa, kun
sinä olet nuori. Nuoren täytyy uskoa. Nuoren täytyy uskaltaa. Tsaarin
valtaistuin voi sortua ja sotalaumat hajota, jos Jumala niin tahtoo ja
kun Jumala niin tahtoo! Se on totuus!

— Mutta raittiusseura ei synny, vaikka tulokas niin tahtoo, pilkkasi
Terä.

— Prelaatti pois! kirkui Heinämaa.

— Ulos! Tulokas ulos!

Olavi lähti pystyssä päin. Hänen jykevä leukansa näytti tällä hetkellä
työntyvän eteenpäin entistä itsepäisemmin, uhmaavammin. Kun hän
sivuutti Aarnen, kuiskasi tämä:

— Varoitinhan sinua. Olisit uskonut minua. Ei kannattanut puhua heille.
Ei ainakaan tänä iltana.

Viimeinen, minkä Olavi kuuli huoneesta, oli Hongan käheä mörinä:

— Totuus? Lasinne, kaverit! Pohjaan! Siinä on totuus. Totellinen
totuus. In vino veritas! Pirtu ei valehtele.

Kun ovi oli sulkeutunut Olavin jälkeen, nousi Kataja äkisti ylös.

— No, mikäs totuus Kortti-Jaskalle noin yhtäkkiä setvisi? kysäisi
Paasio.

— Minä lähden myös, oli varma vastaus. — Häpeän tällä hetkellä teidän
seuraanne. Tosiaan kaunis isänmaallinen juhla! Linnan sanat voimien
tunkiolle keittämisestä eivät tulleet liian aikaisin lausutuiksi. Tästä
hetkestä lähtien olen minä hänen Sarastuksensa miehiä.

— Ole, ole! ärjyi Paasio. — Mitäs sitä siinä laulat. Laputa vain
kiireimmän kaupalla siitä hiivattiin profeettasi perässä.

— Kyllä menen, vastasi Kataja. — Vakaumukseni onkin, että hän yksin on
meistä kaikista johtajaksi kelvollinen!

Ovi paukahti kiinni. Huoneeseen tuli hetkeksi hiljaista. Nyt oli
seitsemäs luokka ensi kertaa todella hajonnut, se tunnettiin.

Portin luona Kataja saavutti Olavi Linnan, joka seisoi siinä hautoen
polttavia ohimoltaan lumella.

— Sinä olit suurenmoinen, kiitti Kataja, kun he olivat hetken aikaa
kävelleet rinnatusten ääneti.

Mutta Olavi pudisti päätään.

— Ei, torjui hän, minä en osannut puhua niin kuin ajattelin. Minun
taitamattomuuteni oli syynä epäonnistumiseen. Siihen, ettei minun
ajatukseni muuttunut heidän ajatuksekseen. Mutta heidän täytyy vielä
kerran tempautua mukaan!

— Vieläkö aiot yrittää? ihmetteli Kataja. — Kaiken tämän jälkeen?

— Tietysti, vaikka toisia teitä, oli vastaus. — He heittivät minut ulos
toveripiiristä. Minun täytyy päästä siihen takaisin — jotenkuten. Ja
sitten täytyy minun saada heidät uskomaan. Uskoa, sitä heiltä puuttuu.
Kaikkea muuta heillä on. Minun täytyy yrittää, kunnes onnistun. Minun
täytyy saada mukaan heidät kaikki. Juuri heidät. Ilman heitä ei
Sarastus ole minulle mitään. Ja kyllä minä lopulta onnistun. Sillä asia
on oikea!

Kataja katsoi ihmeissään toveriin. Tämän silmissä paloi horjumaton
varmuus. Tuotako hänen suljetun kuorensa alla siis oli ollut? Tulta!

— Sinä olet muuttunut, sanoi hän. Olet tänään toinen mies kuin eilen.
Erilainen kuin me muut.

Olavi hymähti.

— Niin, katsohan, sanoi hän sitten vakavasti, tänään ovat silmäni
auenneet näkemään sivulle ja eteenpäin. Luuletko, etteivät kaikki nuo
epäilykset ole johtuneet minun mieleeni, joita Aava esitti? Olen nähnyt
ne avoimesti. Mutta minun täytyy silti uskoa. Ja kun uskoo, ei voi
olla toimimatta. Olkoon vain, että se on perin vaatimatonta toimintaa.
Se antaa kuitenkin tyydytystä. Tuo tunne, että vähäpätöisyydestään
huolimatta on mukana suurta työtä tukemassa... Mutta, kas tästä eroavat
tiemme. Hyvää yötä.

Kataja tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti.

— Ymmärrän sinut, Olavi, sanoi hän. — Ja Sarastuksesta täytyy tulla
tosi.




IX.


Seuraavana maanantaiaamuna värjötti Heinämaa tutussa kadunkulmassa,
jossa hänellä ja Terällä oli tapana tavata jatkaakseen yhdessä matkaa
kouluun. Toverilla ei tänään näyttänyt olevan lainkaan aikomusta ehtiä
ajoissa rukouksiin. No — vihdoinkin!

— Terve, terve! Jokos höyryt ovat haihtuneet?

— Suunnilleen.

Toverukset astelivat vaiteliaina rinnakkain. Kumpikin askarteli omissa
ajatuksissaan. Viimein Terä virkahti äkisti:

— Mitä arvelet Sarastuksesta?

Olkapäiden kohautus oli vastauksena.

— Roskaa se minusta on, jatkoi Terä. — Musertavaan tappioonhan se
toissailtainen tulokkaalle päättyikin. Mutta tuntuu siltä kuin
yksi ja toinen pojista olisi jo vähän niinkuin kallistumassa hänen
hullutuksensa puolelle. Nyt he jo saarnaavat vakavasta ajasta ja
sen vaatimuksista. Sellaiseksi se on mennyt, se seitsemännen luokan
reilu toverielämä. Kaikki tuon kirotun tulokkaan syytä. Ennenkaikkea
hänen idioottimaisen puheensa syytä. Hulluja olimme, kun annoimme
hänen mielinmäärin soittaa suutaan. Vasten turpaa sille olisi pitänyt
vetää, jotta olisi oppinut tietämään huutia kaikkine sarastavine
hulluuksineen... Mutta miksi sinä et sano mitään, Pikku-Eero? Vai
oletko sinäkin jo Sarastuksen miehiä?

Heinämaa nauroi.

— En sentään, vastasi hän, en ainakaan vielä. Olen tässä vain vallan
muissa mietteissä. Kuulehan, anna sinä hyvä neuvo. Olen sopinut
Leenan kanssa — vietävän fiksu bööna — täräyksestä tänä iltana
luistinradalla kello kuudelta ja Martan kanssa — tiedäthän sen
Tipalan reiluimman likan, joka antaa opettajilleen, niille hanhille,
yhtä paljon päänvaivaa kuin koko muu lauma yhteensä — kohtauksesta
kello kahdeksalta Kirkkopuistossa. No jaa, siihen asti on kaikki
kyllä reilassa. Mutta nyt sain Ainolta — siltä minun »viralliselta
morsiameltani» — kirjeen, jossa hän ilmoittaa tulevansa tänään
kaupunkiin mutshinsa ja fatshinsa kanssa ja haluavansa välttämättä
tavata minua jo tänä iltana, hiivaahan se olisi, sekin. Mutta mistäs
minä otan aikaa häntä varten? Sanosta!

— Selvitä omat soppasi, murahti Terä. — Minulla on tärkeämpääkin
ajateltavaa. Koko tuo Sarastus-hulluus on saatava puhalletuksi poikien
aivoista. Mutta miten? Olen puhunut siitä Paukan kanssa. Olemme yhtä
mieltä, että jotakin on yritettävä. Ja yritettävä pian. Mutta mitä?
Jos saisimme toimeen oikein repäisevän kepposen, hautaisi se alleen
tulokkaan kaikkine Sarastuksineen.

— Kepposen? toisti Heinämaa. — Ellei minun vaivainen muistini petä,
lupasimme rehtorille toissapäivänä, että annamme niiden jo olla.

Terä nauroi.

— Roskaa! huudahti hän. — Ensinnäkin se oli vain Jätti-Matti, joka
lupasi. Kuka hänet oli valtuuttanut puhumaan luokan puolesta? Ei
kukaan. Hän vastaa siis yksin sanoistaan. Toisekseen ei rehtori
pyytänytkään meiltä muuta lupausta kuin että antaisimme Puutiaisen olla
rauhassa. Eihän meidän tarvitsekaan Puutiaiseen enää ryhtyä. Puulta
maistuu jo koko mies. Mutta onhan niitä muita opettajia. Esimerkiksi
Harmonikkahousu.

Heinämaa tempautui mukaan. Hän sysäsi luotaan oman pulmansa. Kaipa
siitä jotenkuten selviäisi. Niinkuin aina ennenkin. Tässä oli hänellä
tarjolla hauskempaa hommaa.

— Ehkäpä minä voisin koettaa erästä temppua, sanoi hän. — Olen monasti
historiantunnilla ajatellut, että olisi metkaa yrittää sitä joskus.
Olisi liivaa nähdä, mitä tohvelisankarimme tuumisi siitä.

Terä katsoi toveriin tutkivasti. Olihan Heinämaa kylläkin aika näppärä.
Mutta onnistuisiko hänen aikaansaada toivottu tulos? Ei kuitenkaan
ollut tarjolla muutakaan keinoa, Paasion suunnittelema oli sentään
melkein liian kömpelö. Ja niinpä hän hyväksyi:

— No, koeta. Ei se ainakaan pahenna asemaa.

Ensimmäinen tunti kului kaikessa rauhassa. Lehtori Tuisku huomasi
tyydytyksekseen, että pojat olivat alkaneet yhä vakavammin harrastaa
saksaa. Läksystä selvittiin ilman sanottavia kommelluksia.

Toinen tunti oli venäjää. Lehtori Kotkavaara, liikanimeltään Ryssä,
pitkä miehenhonkelo, kyseli läksyä innottomasti. Näitä tunteja kohtaan
tunnettiin suurta vastenmielisyyttä. Eipä niinollen kumma, että tunti
matoi eteenpäin väsyneesti, raskaasti. Vasta aivan lopulla tapahtui
jotakin, joka houkutteli hymyn poikien huulille.

Ojanen luki kirjasta kankeasti ja änkyttäen uutta läksyä. Sanojen korko
putoili summanmutikassa milloin millekin tavulle. Viimein ei lehtori
Kotkavaara enää jaksanut kuunnella, vaan ärähti hermostuneesti:

— Voi jessus sun korkojasi

Ällistyneenä keskeytti Ojanen lukemisen.

— Siinä sen kuulit, Ämmä, kuiskasi Heinämaa. — Tuotat häpeää
tovereillesi ja opettajillesi. Mene suutarille. Tarvitset uudet
puolipohjat ja korot!

Poikia nauratti. Mutta opettaja pureskeli kiukkuisena kynsiään. Sitten
hän tuhahti äkisti:

— Nääs ny'. Sellaista se on. Istu!

Ojanen istuutui onnettoman näköisenä. Lehtori ei jatkanut opetusta.
Hän oli huonolla tuulella, ja hänen täytyi saada pusketuksi vihaansa
johonkuhun. Onnettomuudekseen oli Ojanen nyt joutunut hänen
tyytymättömyytensä esineeksi. Hyvä toki, että tunti läheni loppuaan.
Mutta juuri kun hän jo luuli päässeensä enemmistä tunteenpurkauksista,
heitti opettaja kyntensä rauhaan, suuntasi kiukkuisen katseen häneen ja
murahti:

— Ja tuolla Ojasella on vielä niin ämmämäinen ääni!

Pojat purskahtivat nauruun.

Samassa soi kello. Ojanen tervehti väliaikaa helpotuksen huokauksella.
Luoja ties, mitä olisi vielä voinut olla tulossa.

Seuraava tunti oli historiaa. Jo ennen tunnin alkua oli ilmassa sähköä.
Olavi Linna ja Kataja silmäsivät merkitsevästi toisiinsa. He kyllä
ymmärsivät, että jotakin oli tulossa ja että se oli suunnattu lähinnä
heihin. Pojat tahtoivat tietysti osoittaa veisaavansa viis heistä.

Tuskin luokka oli palannut välitunnilla huoneeseensa, kun kummallinen
olento tulla viipotti sisälle. Toinen olkapää edellä se kompuroi
opettajanpöydän luo. Pää oli kalju, vain muutamia valkeita karvoja
ohimoilla ja niskassa. Kasvot kurttuiset. Silmien likinäköisyyttä
koettivat kahdet silmälasit turhaan lieventää. Puku vanhanaikainen ja
kulunut. Ilmeisesti se oli tehty sekä lihavampaa että rotevampaa miestä
varten. Vaatekappaleet riippuivat avuttomina tuon kumaran vartalon
ympärillä. Housunlahkeet olivat niin pitkät, että hämmästyttävän
suurten kenkien yläpuolelle muodostui paksuja sykkyröitä.

— Ilmetty Haitarihousu! ihastui Rimpi.

— Hyvä, Paukka! Peijakkaan hyvä! kiitti Terä.

— Oletpa, totta vie, vielä parempi näyttelijä kuin Juristimme silloin
muinoin.

Paasio avasi suunsa matkiakseen vielä asianomaisen opettajan kimeää
puhetapaa, mutta samassa hän kuuli käytävästä valvomassa olevan
lehtori Karin äänen. Kiireimmän kaupalla hän ryntäsi luokkahuoneen
perälle ja ehti parahiksi piiloutua pulpettien taa riisumaan liikoja
varustuksiaan, ennenkuin lehtori Kari saapui luokkaa tarkastamaan.

— Ei olisi ollut hullumpaa kuulla, olisitko sinä, Paukka, osannut
opettaa historiaa paremmin kuin Luoma, virkahti Aava, kun opettaja oli
poistunut. — Tuskin ainakaan huonommin.

— Paremmin tietysti! intoutui Mustala. — Olihan hän muutenkin parempi
Harmonikkahousu kuin Harmonikkahousu itse!

Pojat nauroivat.

— Hävetkää! kajahti samassa Katajan ääni. — On siinäkin miehille
mielitystä! Pilkata vanhaa miestä. Elleikään hän ole mikään erikoinen
opettaja, pitäisi teitä pidättää kurjasta pilanteostanne sen seikan,
että hän on tiedemies.

— Huutavan ääni korvessa! ivasi Heinämaa.

— Mihinkä Körtti-Jaska on »vakaumuksensa» unohtanut? huusi Paasio. —
Vai onko se Sarastus niellyt nekin?

Alkanut kinastus keskeytyi. Historianopettaja, lehtori Luoma, jolle
huolimaton pukeutumistapa oli hankkinut haukkumanimen Harmonikkahousu,
työntyi sisälle. Paasion esitys oli kylläkin vahvasti liioiteltu, mutta
pääkohdissaan sittenkin oikea, sitä ei voi kieltää, ajatteli Olavi
tarkastaessaan opettajaa. Tämän ilmeinen ihmispelko ei milloinkaan
ollut hänestä näyttänyt niin räikeän surkuteltavalta.

Lehtori Luoma oli niitä opettajia, jotka eivät voineet herättää
kunnioitusta oppilaissaan. Hän oli heidän ainaisen kiusoittelunsa
kohde, sitäkin mieluisampi, kun hän kesti kaiken ihmeteltävällä
pitkämielisyydellä. Koulu oli hänelle vain kuin ruokakellari. Hän
vaivautui sinne, koska ansaitsi sillä leipänsä. Hän alistui hiljaisin
mielin noina muutamina tunteina vallattomien poikien piinattavaksi
saadakseen illalla viettää onnellisia hetkiä rauhassa rakkaitten
kirjojensa ääressä. Miksipä hän olisikaan valittanut rehtorille?
Tiesihän hän, että pojillakin puolestaan olisi ollut yhtä ja toista
valittamisen syytä hänen opetuksensa suhteen. Sielutonta se oli, se
täytyi hänen itsensäkin tunnustaa. Mutta saattoiko leipäviran täyttö
muuta ollakaan? Parasta, kun piti mahdollisimman vähän melua itsestään.
Vaikeata se kyllä monasti oli. Ja väkisinkin pyrki välistä menettämään
malttinsa, kun poikien kujeilu ylitti kaikki rajansa. Silloin hän
joutui silmittömään raivoon, jota perästäpäin aina katkerasti katui —
sehän vain pahensi hänen asemaansa saattaen hänet naurunalaiseksi —
ja jollaisia lääkärikin oli käskenyt hänen varoa. Rasittivat kuulemma
liiaksi heikkoa sydäntä. Mutta minkäpä sille onnettomalle luonnolleen
voi...?

Pojat tarkastelivat opettajaansa, kun tämä väsyneellä kädenliikkeellä
viittasi heitä istuutumaan paikoilleen. Vanha hän on, ajattelivat
he jonkinlaisen säälintunteen vallassa. Miten monasti hekin olivat
kiusanneet häntä! Tuntematta lainkaan sääliä. Kyselemättä, miltä sen
oli täytynyt hänestä tuntua. Että se saattaisi olla väärin, sitä he
eivät olleet milloinkaan ennen tulleet ajatelleeksi.

Lehtori Luoma avasi päiväkirjan ihmetellen luokassa vallitsevaa
hiljaisuutta. Mitähän se mahtoi merkitä? Varmaankaan ei mitään hyvää.
Siitä toivosta, että joskus tapahtuisi muutos parempaan päin hänen ja
poikien välisissä suhteissa, hän oli jo aikoja sitten luopunut.

Hän kumartui tekemään päiväkirjaan merkintäänsä. Mutta samassa hän
suoristautui. Hänestä oli tuntunut kuin jotakin kylmää olisi pudonnut
hänen kaljulle päälaelleen. Hän katsahti epäluuloisena luokkaan. Tuo
syyn etsiminen sieltä, milloin vain jotakin odottamatonta tapahtui,
oli muuttunut hänelle tavaksi. Mutta pojat istuivat välinpitämättöminä
paikoillaan. Ei, sieltä se ei tällä kertaa voinut olla. Jokin herne tai
hauli sieltä kyllä saattoi sinkoutua hänen päähänsä. Mutta sellaista se
ei ollut nyt ollut. Ehkä hän oli erehtynyt. Hermot kai jo valehtelivat.

Hän kumartui uudelleen. Mutta samassa se toistui. Jotakin kylmää ja
kosteaa putosi hänen päälaelleen. Ja heti sitten uudelleen, tällä
kertaa niskaan.

Nyt huomasivat pojatkin, että jotakin oli tapahtumassa. Lehtori Luoman
jähmettynyt, tuijottava katse riitti ilmaisemaan, ettei kaikki ollut
niinkuin olisi pitänyt olla. Mutta mitä se saattoi olla?

Vasta kun lehtorin niskaan putosi jälleen tuota kylmää ja kosteaa
valuen paidankauluksesta sisään ja alas selkää pitkin, selvisi hän
säikähdyksestään sen verran, että älysi silmätä ylös. Suuri vesipisara
tipahti silloin hänen nenälleen.

— Vettä, kuiskasi hän tukahtuneesti.

Heinämaa ryntäsi pulpetistaan käytävään ja oli tuulena takaisin kädessä
muki, jota hän kumartaen tarjosi opettajalleen.

— Kas tässä, herra lehtori.

Lehtori Luoma silmäsi häneen kysyvästi.

— Mitä siinä on?

— Vettä. Lehtorihan pyysi vettä, vastasi Heinämaa viattomin naamoin.

Opettaja ei vastannut heti, viittasi vain torjuen. Sitten hän sai
sanotuksi:

— Tarkoitan, että katosta todennäköisesti tippuu vettä. Samassa
putosi kaksi suurta pisaraa avoimelle päiväkirjalle. Lehtori kiiruhti
kuivaamaan ne huolellisesti ja sulkemaan kirjan. Sitten pyyhki hän
nenäliinalla päänsä ja jäi sanattomana tarkkaamaan vesipisaroiden
tippumista pöydälle. Väliin niitä tuli kaksi, kolme kerrallaan, väliin
oli pitempi väliaika.

Pojat seurasivat hymyillen hänen puuhailujaan. Miten avuton,
miten surkean avuton hän onkaan, ajatteli Olavi. Tuossa vanhassa,
ränstyneessä olennossa, joka kauhistunein katsein seurasi viattomien
vesipisaroiden putoilua, oli melkoinen annos naurettavuutta.

Kului näin kymmenisen minuuttia. Pöytä oli jo aivan märkä keskeltä.
Aikamoinen vesilammikko oli muodostunut siihen. Sitten hypähti
lehtori Luoma-pystyyn ja kiipesi seisomaan tuolilleen kurkottautuen
tarkastamaan pöydän yläpuolella riippuvaa lamppua.

— Tsiikatkaas, kaverit, ihmettä! huudahti Paasio puoliääneen. -—
Haitarihousun kraijista nousta putkahti kirahvin kaula. Kukas olisi
tiennyt, että noiden liivien sisällä on sellaistakin kamaa?

Samassa oli lehtori Luoma jälleen lattialla. Hän oli punainen kuin
krapu. Hän oli pakahtumaisillaan raivosta.

— Tiedättekö, että minä olen opettaja? Ymmärrättekö? Tämä... tämä on
hävytöntä... Ennenkuulumatonta!

Enempää hän ei saanut sanotuksi. Sanat takertuivat kurkkuun.

—Älä nyt pullaasi tukehtu murahti Honka.

Silloin räjähti. Lehtori Luoma sieppasi karttapuikon ja iski sillä
pöytään voimiensa takaa. Kepin paukahdus näytti lisäävän hänen
rohkeuttaan, sillä nyt valuivat sanat vuolaana virtana hänen suustaan:

— Minä olen opettaja! Ettekö te ymmärrä, mitä se merkitsee? Teidän
menettelynne on hävytöntä! Ennenkuulumatonta! Mitä te oikein luulette
olevanne? Raakalaisia te olette! Inhottavia barbaareja! Ette ole
nähneetkään sivistyneitä ihmisiä!

— Valitettavasti emme ainakaan nyt, virkahti Aarne Salo väliin.

— Tapoja teillä ei ole! jatkoi lehtori kirkuvalla äänellään. — Ei
säädyllisyyttä! Katupoikia te olette! Rakkareita!

Sitten hän pysähtyi hengästyneenä ja vaipui tuolilleen.

Pojat olivat aluksi seuranneet opettajansa liikkeitä uteliaina. Paasion
ja Hongan välihuomautukset olivat jo houkutelleet heidät nauramaan,
mutta vielä he eivät tienneet, miten asiaan oikein piti suhtautua.
Opettajan silmitön raivonpurkaus teki nyt lopun vaa'an vaappumisesta
puolelle ja toiselle. Pojat purskahtivat raikuvaan ivanauruun. Heinämaa
sen aloitti, Terä ja Paasio yhtyivät heti häneen, ja pian nauroivat
kaikki Olavi Linnaa ja Katajaa lukuunottamatta.

Avuttomana katsoi opettaja luokkaa. Mutta sitten hän ryntäsi pystyyn
uuden raivonpuuskan vallassa.

— Minä vaadin hiljaisuutta! Minä olen opettaja, ja minulla on oikeus
vaatia oppilailtani kunnioitusta osakseni!.. Joku teistä on pannut
vettä lampunkuupan päälle. Nouskoon ylös se poika tai ne pojat, jotka
ovat sen tehneet. ‒ ‒ ‒ Vai ei kukaan? Sen saatoin arvata! Kyllä teillä
on rohkeutta kujehtia, mutta tekonne tunnustamiseen, kas siihen ei
teiltä uskallusta riitä! Arkalasta te olette kotoisin! Raukkoja te
olette!

Jospa hän ymmärtäisi edes vaieta, ajatteli Olavi. Mitä muuta hyvänsä:
tunnin keskeytys tai jälki-istuntoa tai vaikkapa karsseria! Mutta ei
tätä silmitöntä sohimista, ei ainakaan tällaiselle luokalle. Täällä
saattoikin sen ainoa vastaus olla naurunrähäkkä. ‒ ‒ Ilmeisesti oli
joku tovereista järjestänyt tuon »vedenpaisumuksen» juuri tälle
tunnille laskien aivan oikein saavansa sillä lehtori Luoman menettämään
malttinsa ja solvauksilla vimmastuttamaan pojat. Tarkoitus oli tietysti
karkoittaa poikien päästä viimeinenkin toiseen suuntaan menevä ajatus
ja ennenkaikkea: antaa Sarastukselle kuolinisku. Hyvin laskettu.
Liiankin hyvin.

Lehtori Luoma mitteli luokan edessä lattiaa koettaen kaikin voimin
säilyttää kiivastustaan. Pojat nauttivat säälittä ja täysin siemauksin
edessään olevasta näytelmästä. Heistä tuntui kuin olisivat he
istuneet teatterissa ja lavalla olisi esiytynyt joku inhimillisen
naurettavaisuuden mahtipontisimpia edustajia. Joku Jourdain.

— Minä olen opettaja ja minä tahdon saada selvän tästä inhottavasta
ja raukkamaisesta konnantyöstä! raivosi lehtori Luoma. — Ette kai
te sentään vielä niin alhaisia ole, että rohkenette vasten naamaa
opettajallenne valehdella. Saammehan nähdä. Oliko se Honka?

— En, oli jämerä vastaus.

Ja niin kävi lehtori koko luokan lävitse, pisimmistä lyhyimpään, ja
aina oli vastaus sama, jyrkkä kielto. Heinämaan kohdalla hän pysähtyi.
Tämä oli viimeinen — entäpä, jos tämäkin vastaisi kieltäen? Mitä
hän sitten tekisi? Hänen kiihkonsa oli jo arveluttavassa määrässä
asettunut. Väsymys, suuri raukeus pyrki valtaan.

— Onko Heinämaa pannut vettä lampunkuupan päälle? Heinämaa nousi
säteilevin kasvoin.

— En, herra lehtori, vastasi hän silmää räpäyttämättä, en minä ole
pannut vettä lampunkuupan päälle. (Sillä se, kuiskasi hän itsekseen,
jota minä sinne panin, se ei ollut vettä, vaan lunta).

— Kolmetoista vitivalkoista karitsaa on meidän lammashuoneessamme,
kuiskasi Terä, kolmetoista karitsaa. Eikä ainoatakaan sutta. Ei edes
yhtä syntistä pässiä.

Pojat nauroivat.

Se sai lehtori Luoman vielä kerran riehahtamaan.

— Hiljaa! huusi hän kimeästi. — Minä olen opettaja ja minä vaadin
hiljaisuutta! Yksi teidän joukostanne on valehtelija, ja se valhe on
Pääpahasta itsestään! Suuria raukkoja te olette, joka mies, joiden
opettajana en ainakaan minä kauempaa tahdo olla!

Ja sen sanottuaan hän ryntäsi poikien riemuhuutojen seuraamana
käytävään rämähdyttäen oven perässään kiinni. Mutta kauas käytävään hän
kuuli vielä Hongan jylhän basson:

— Ta kaappo, sanon minä. Bravo. Ta kaappo! Lisää sellaista lirutusta
housuhaitarista!

       *       *       *       *       *

Iltapäivällä olivat mielet jo ehtineet rauhoittua. Mutta kaikki
vakavammat ajatukset oli kuin poispyyhkäisty poikien mielestä.
Aamupäivän »ottelu veten varassa», kuten Honka sanoi, oli herättänyt
pojissa kaikki entiset vaistot. Heinämaa oli päivän sankari.

Mutta sotaista innostusta ei kestänyt kauan. Se sai hieman
odottamattoman lopun.

Kahden ja kolmen välitunnilta saapui Laurila luokkahuoneeseen
viimeisenä. Hän oli vakavan näköinen.

— Tsiikatkaas Juristia! huusi Paasio. — Tuleekos mies suoraan
rippikirkosta?

— Melkein, oli tyyni vastaus. — Joka tapauksessa on minulla jotakin
tärkeää teille sanottavana. Tulen rehtorin puheilta.

— Onko Haitarihousu skvalrannut?

— Ei, vastasi Laurila. — Ei rehtori ainakaan puhunut mitään siitä. Hän
vain pyysi meidän apuamme erään ilkivallan lopettamiseksi.

— Ilkivallan?

— Niin. Lehtori Luomaan kohdistuvan ilkivallan, toisti Laurila
vakavana. — Ilkivallan, joka on huolestuttavasti levinnyt koulussa
ja joka viimeksi tänään on saanut varsin raa'an ilmenemismuodon.
»Se on tarttunut jo lapsiinkin, ja rangaistukset ovat tehottomia»,
sanoi rehtori. Siksi hän pyytää meidän, koulun nykyään ylimmän luokan
apua järjestyksen palauttamiseksi. Hän toivoo meidän painostavan
alaluokkalaisia. Minunkin täytyy tunnustaa toisen luokan tämänpäiväisen
tapahtuman olevan sitä laatua, että meidän täytyy ryhtyä asiaan.

— Meidän? ivasi Kataja.

— Mitä ne nahan penteleet sitten ovat nyt keksineet? murahti Paasio.

— Tulen juuri siihen, jatkoi Laurila. — Koko luokka oli yksissä tuumin
täyttänyt opettajan tuolin keskessä olevan syvennyksen liituvedellä.
Kun mitään pahaa aavistamaton Luoma istuutui paikoilleen, päästivät
nappulat oikean intiaanikirkaisun ja purskahtivat sitten nauramaan
lehtorin säikähdykselle. Ja peijakas — saada takalistonsa liituvedellä
liuotetuksi, se ei ole herkkua kenellekään.

— Ei totisesti! yhtyi Aarne. — Tuo tuollainen on jo liikaa. Vai onko
joku toista mieltä?

— Yhtytään, ärähti Honka. — Pahempaakin sietää, mutta vitsiä siinä olla
pitää. Tuo on tyhmää, nautamaista!

— Meidän on ajettava nahkojen päähän järkeä! huudahti Aarne. — Ellei
muuten, niin nyrkein.

— Hyvä!

— Koska ilmeisesti ei mitään eriäviä mielipiteitä ole, tarttui Laurila
jälleen puheeseen, on nyt valittava henkilö tai henkilöt, jotka
saattavat rehtorin ja alaluokkalaisten tietoon päätöksemme. Tehkää
ehdotuksia.

— Juristi rehtorin luo ja Jätti-Matti uhkaavan rangaistuksen
ruumiillistumana nahkojen leiriin! ehdotti Aarne.

— Hyvä!

Asia oli loppuun käsitelty. Mutta silloin nousi Kataja pystyyn.

— Te koetatte turhaan pettää itseänne, sanoi hän painokkaasti. —
Tuollaisilla päätöksillä koetatte pyyhkiä mielestänne oman häpeänne,
jonka nyt vasta kuin peilistä näette. Vakaumukseni on, että kaikki se
villitys, joka häiritsee koulumme elämää, on kotoisin meistä. Me olemme
antaneet esimerkin, jota muut luokat nyt seuraavat. On suorastaan
naurettavaa, että me, juuri _me_ teemme päätöksiä järjen ajamisesta
alaluokkalaisten päähän. Ota ensin malka omasta silmästäsi, sanotaan
Sanassa. Mutta me vain tahdomme kynsiä raiskaa veljemme silmästä.
Ettekö te nyt jo ala käsittää, että uudistuksen meissä täytyy tapahtua?

Pojat eivät vastanneet. Kataja oli koskettanut arkaan kohtaan.
Heidän täytyi tunnustaa, että rehtorin vetoomus oli asettanut heidät
pulmalliseen asenteeseen, jolta katsoen heidän oma menettelynsä tänä
aamuna sai vähemmän kunniakkaan hohteen.

— Onhan se vähän niinkin, tunnusti Aarne viimein avoimesti.

Enempää ei asiasta ehditty keskustella. Lehtori Järvi saapui
tunnilleen. Ja kun iltapäivä sitten loppui, hajautuivat pojat
miettiväisinä ja harvasanaisina.

Heinämaa ja Terä vaelsivat kotiinpäin mustalla mielellä. Vasta erotessa
keskeytti Terä hiljaisuuden virkahtaen:

— Plöröksi koko yritys meni. Nyt on juttu entistä hullumpi. Kyllä
se Yrjänä osasi pöyhistellä. -Mikähän on mieheen mennyt? Peijakkaan
Sarastus!

— Jaa, jaa, myönteli Heinämaa alakuloisena. — Parastani minä panin.
Sisuttaa niin vietävästi. Tekisi melkein mieli antaa palttua sekä
Leenalle että Martalle ja Ainolle vielä kaupan päällisiksi... No jaa,
saa nyt sentään nähdä. Halleluja sun kanssas'!

       *       *       *       *       *

— Puhelimeen, poika!

— Minäkö?

Olavi Linna katsahti kirjastaan hämmästyneenä kynnyksellä seisovaan
pyylevään enoonsa. Kuka ihme? Ei kenelläkään pitäisi olla hänelle
asiaa. Annikki oli joskus soittanut, silloin ennen. Mutta siitäkin
tuntui olevan jo niin pitkä aika.

— Kukas muu? Ala laputtaa!

Olavi kiiruhti konttorin puolelle. Kahvilan lävitse mennessään sivuutti
hän Emmin. Kas, miten itkettyneet sen silmät ovat, välähti hänen
mielessään, mutta seuraavassa hetkessä hän oli jo unohtanut koko tytön.

— Haloo.

— Onko se Olavi?

— Sinäkö, Annikki? Olipa se yllätys!

Tyttö naurahti hämillisesti ja kiirehti sitten sanomaan:

— Sinua ei ole näkynyt meillä pitkiin aikoihin. Tule nyt tänään.
Katsohan, asia on niin, että isä käski minun tiedustaa, haluttaisiko
sinua lähteä erääseen suureen juhlaan. Isä on ostanut liput koko
perheelle, mutta Aarne on taas saanut päähänsä, ettei hän lähdekään.
Tulethan?

— Sepä kysymys! Tietysti tulen, kun sinä kutsut. Tulen heti, kun saan
puvun vaihdetuksi.

Puolen tunnin kuluttua Olavi jo oli Salolla. Aarne tuli häntä vastaan
ja vei hänet huoneeseensa. Hän näytti kiusautuneelta.

— Kuule, minusta oli ikävää se toissailtainen, sanoi hän, kun he olivat
päässeet istumaan. — Mutta pitihän sinun aavistaa, miten kävisi.
Sanoinkinhan sen sinulle etukäteen.

— Minun piti saada se sanotuksi, vastasi Olavi. — Tekisin saman nytkin,
vaikka tiedän jo tuloksen. Sitäpaitsi olisi tulos voinut olla aivan
toinen, jos sinä olisit tukenut minua. Pojathan seuraavat sinua meikein
aina. Mutta sinä et sanonut sanaakaan.

Aarne katsahti toveriin nopeasti.

— Miten minä olisin voinut? torjui hän.

— Voinut? ihmetteli Olavi. — Tietysti sinä olisit voinut, jos olisit
tahtonut.

— No niin, niin tietysti, myönsi Aarne. — Mutta ainoa, mitä saatoin
hyväksesi tehdä, oli pysyä erossa koko jutusta.

— Vai niin... No, ei puhuta tästä sen enempää, virkahti Olavi.

Syntyi kiusallinen äänettömyys.

— Oletpa sinä juhlatamineissa, virkahti Aarne sitten ärtyneesti. — Minä
puolestani olen jo kyllästynyt noihin juhliin. Tänään en etenkään halua
sinne.

— Miksi?

Aarne katsahti toveriin epävarmasti. Sitten hän pyyhkäisi ohimoilta
niille valahtaneet hiukset ja kumartui Olavin puoleen.

— Tellervo on siellä.

Olavin silmiin tuli hämmästynyt ilme, mutta hän ei sanonut mitään. Hän
odotti jonkinlaista selitystä. Aarne ei pitänyt kiirettä. Sitten hän
alkoi katkonaisin lausein:

— Olin viimeksi eilen siellä. Hänen kotonaan. En enää voi sietää
tätä. Hänen äitinsä ja isänsä kohtelevat minua kuin vävypoikaa. Kuin
Tellervon ja minun kihlaukseni olisi vähintään jo päätetty asia.
Kirottua!.. Mikset sinä virka mitään, Olle?

— Mitäpä minä? torjui Olavi. — En ymmärrä sinua.

— Et tietysti, oli katkera vastaus. — Kukapa voisi ymmärtää? Mutta en
jaksa sietää ajatusta, että olisin koko loppuelämäni sidottu tuohon
yhteen ainoaan tyttöön. Koulunpenkiltä hamaan kuolemaan asti. Olkoon
hän kuinka hyvä tahansa. Se maistuu puulta! Hakkaillahan sitä voi.
Puolella ja toisella. Mutta vapaa minä tahdon olla! Vapaa tulemaan ja
menemään, milloin huvittaa!... Ymmärrätkös?

Olavi pudisti vakavana päätään.

— En lainkaan, tunnusti hän suoraan. — Minusta on sitä suurempi onni
mitä aikaisemmin löytää sen tytön, jonka kohtalo on elämäntoveriksi
valinnut.

— Äsh, niin sinusta! murahti Aarne tyytymättömänä.

Syntyi jälleen painostava hiljaisuus. Sen keskeytti viimein Aarne
kysymällä aivan toisella äänellä:

— Miten Emmi jaksaa?

Olavi silmäsi toveriin pitkään ja tutkivasti.

— Hyvin kai. Voithan käydä itse toteamassa, vastasi hän.

Aarne nousi naurahtaen. Sitten hän virkahti heittäytyen toverilliseksi:

— Oikeastaan, jos totta puhun, niin juuri sitä varten minua ei
haluttanutkaan tuonne juhlaan lähteä. Et kai pane pahaksesi, vaikka
jätän sinut vähäksi aikaa yksin. Voithan tappaa aikaa vaikka lukemalla.
Annikki tulee kyllä pian. Hän on pukeutumassa.

— Oh, älä anna minun häiritä suunnitelmiasi, sanoi Olavi. — Sallinet
minun sentään lausua julki ajatukseni, että kummallinen maku sinulla on.

Aarne kääntyi ovelta toveriin.

— Voi olla, naurahti hän lyhyeen. — Se on vapauden maku!

— Onpa sitä vapauttakin sitten monenlaista, virkahti Olavi terävästi. —
Jokainen meistä sitä takaa ajaa, mutta kahdella ei ole samaa päämäärää.

— Mitäpä siitä! Vapaus kuin vapaus! Ihanaa se vain on! Terve mieheen!

Seuraavassa hetkessä Olavi oli yksin. Häntä ei huvittanut ryhtyä
lukemaan. Hän sammutti lampun ja upottautui nahkatuoliin odottamaan.
Monenlaisia ajatuksia tulvi mieleen. Kaikki ne pyörivät Annikin ja
tulevaisuuden ympärillä. Vähitellen ne muuttuivat hauraiksi tunnelmiksi
ja tiivistyivät sitten taas unelmiksi, tulevaisuuden utukuviksi.

Hän ei kuullut, kun ovi viereiseen huoneeseen aukeni. Hän havahtui
vasta kuullessaan tutun, raikkaan äänen:

— Eikö täällä olekaan ketään?

Oviaukossa, tulvehtivan valon keskellä seisoi Annikki pukeutuneena
juhlaa varten. Musta samettipuku erottautui säihkyvänä huoneen
hohtavanvalkeaa pohjaa vastaan päästäen täysiin oikeuksiinsa solakan
vartalon puhtaat viivat. Mustan kankaan paljaiksi jättämät käsivarret
ja kaula loistivat valkeina kuin norsunluu, ja tulenvalossa hehkui
kastanjanruskea tukka kultamerenä.

Miten kaunis hän on! ajatteli Olavi. Kauniimpi kuin milloinkaan ennen!
Ja miten tavattoman hyvin sopikaan kokonaisuuteen alas kaulasta
riippuva valkea korallihelminauha!

Olavi ei liikahtanut eikä vastannut tytön kysymykseen. Hän nautti
täysin siemauksin edessään olevasta kuvasta. Mutta Annikki astui
reippaasti pöydän luo ja kiersi sähkön palamaan.

— Kas, olithan sinä täällä, Olavi! Arvelin juuri sitä. Ansaitsisit
toria, nauroi hän sydämellisesti kätellessään.

-— Koetit tietysti peloittaa minua. Mutta katsohan, minä en pelkää niin
vähällä, minulla on niin hirvittävän hyvät hermot. Ja Sarastuksen takia
saat anteeksi pahan yrityksesikin.

Olavi tuijotti hämmästyneenä tytön säteileviin silmiin.

— Sarastuksen? kysyi hän aprikoiden mielessään, mitä se oli, tuo loisto
tytön silmissä. Sitä olisi melkein voinut luulla ihailuksi. Mutta...

— Niin, Sarastuksen, vahvisti tyttö hymyillen. ‒ Vaikka sinä oletkin
niin tuhma, ettet minulle suunnitelmiasi usko — mitäs tällaiselle
tyttöhupakolle? — niin kyllä minä ne aina selville saan toisia teitä.
Luuletko, etten ole perillä toissaillan tapahtumista yksityisseikkoja
myöten?

— Mutta kuka...?

— Kukako? Tällä kertaa Laurila! huudahti Annikki riemuiten. — Hän
kertoi kaiken. Hän ei kylläkään ole vielä täydellisesti kannallasi,
mutta siksipä hänen kuvaukseensa saattaakin paremmin luottaa. Hän
sanoi, että sinä olit suurenmoinen ja että Terä, kuten tavallisesti,
oli suuri aasi ja Aava tyhjänpäiväinen kyselykaavake. Niin, en voi
sille mitään, etteivät nuo arvostelut ole erikoisen imartelevia
tovereillesi. Se oli Laurila, joka niin sanoi.

— Hän liioittelee, torjui Olavi.

— Eipäs, väitti tyttö varmasti. — Mitä syytä hänellä olisi siihen?
Sarastus-suunnitelmasi on suurenmoinen! Se on juuri sitä, mitä minä
olen jo kauan odottanut. Vakavaa työtä. Jos olisin poika, liittyisin
heti siihen. Mutta tietystikään ette te huoli tyttöjä mukaan...
Tiedätkö, minä olen ylpeä sinusta! Ja siitä, että saan olla sinun
ystäväsi. Olen niin hurjan iloinen siitä, että minä sittenkin alunperin
tunsin sinut oikein. Katsohan, rohkeutta, uskallusta, tarmoa — niitä
minä ihailen yli kaiken!— — Minä olen puhunut Sarastuksesta isällekin.
Laurila kyllä kielsi kivenkovaa kenellekään hiiskumasta siitä, hän
sanoi, että se kenties saattaisi maksaa sinun vapautesi. Mutta arvelin
sentään voivani puhua siitä isälle.

— Isällesi? ihmetteli Olavi. — No, ja hän nauroi?

— Eipäs! huudahti Annikki voitonriemuisena. — Ei lainkaan! Vai luuletko
sinä isää niin tyhmäksi, ettei hän käsittäisi tuollaisia asioita?
Hänpä sanoi, että yritys on kylmästikin harkiten hyvä. Niin juuri hän
sanoi. (Mitä sinä nyt sanot?) Ja että sen keksijällä, siis sinulla,
on lämmin sydän ja avoin silmä. (Eikö isä olekin suurenmoinen?) Ja
sitten hän sanoi vielä, että jos yritykseen tarvitaan rahaa, on hän
halukas huolehtimaan siitä puolesta, sillä hän katsoo asian ansaitsevan
kaikkea tukea. Hän se myös käski minun soittaa ja kutsua sinut tänä
iltana mukaamme. Eikä minulla sen käskyn täyttöä vastaan juuri
mitään ollutkaan. Pelkään vain sinun pian tulevan niin ylpeäksi tuon
Sarastuksesi vuoksi, ettet minusta väiltäkään enää.

Olavi yhtyi täydestä sydämestä Annikin nauruun. Maailma oli yhtäkkiä
käynyt niin loistavan valoisaksi. Mutta sitten hänen katseensa jälleen
synkkeni.

— Ei siinä ole vielä mitään ylpeilemisen aihetta, sanoi hän. — Sehän on
vasta unelma.

— Ja sinä? kysyi Annikki jännittyneenä tarkaten pojan kasvoja.

— Minä? Minä ponnistan tietysti kaikki voimani sen unelman
toteuttamiseksi. Eihän sen pitäisi niin mahdoton olla näin
koulupojankaan voimille.

Annikki huo'ahti helpotuksesta ja ojensi Olaville kätensä.

— Juuri tuollaista vastausta sinulta odotin. Ja jos sinä huolit minua
yhteistyöhön, niin lupaan tehdä parhaani Sarastuksen hyväksi.

— Kiitos! Oikeastaan sinä oletkin antanut herätteen koko Sarastukselle.
Niin, katsos, ilman sinua ei minulla varmaankaan olisi ollut rohkeutta
ajatella sellaista ajatusta edes loppuun. Saati sitten ryhtyä sitä
toteuttamaan. Sinä olet tehnyt minusta aivan toisen ihmisen.

— Oh, nyt se olet sinä, joka liioittelet, kiusoitteli Annikki.

Olavi katsoi kauniita, innostuksen punaamia kasvoja ja sorjaa vartaloa.

— Tiedätkö, Annikki? Sinä olet ihmeen kaunis tänä iltana.

Tyttö purskahti helisevään nauruun.

— Kuulehan, Olavi, tuo tuollainen ei taida sopia Sarastuksen ohjelmaan!

— Eikö? No, sitten ei kai myöskään tämä?

Ja samassa poika kumartui ja suuteli hänen kättään.




X.


Viikko oli vierähtänyt lopulleen.

Jännittynyt odotus, johon liittyi yhä enemmän hermostumista, kuta
lähemmäksi ratkaisupäivää tultiin, oli kiihtymistään kiihtynyt
lyseossa. Miten kävisi?

Kaupungin koulujen jääpallomestaruus oli nyt lopullisesti ratkaistava.
Lyseo seisoi jälleen aikaisempaa voittajaansa, ruotsalaista
yhteiskoulua vastassa. Kaikki muut kilpailijat olivat jo karsiutuneet
pois. Nuo kaksi olivat enää jäljellä. Kun niistä kumpikin oli jo
ehtinyt kärsiä yhden häviön, oli tämä ottelu ratkaiseva.

Mutta... Siinä oli suuri Mutta. Se puute, joka oli ilmennyt vuoden
ensimmäisessä kamppailussa, vaivasi lyseon joukkuetta yhä: ei ollut
kunnollista maalivahtia.

Kilpailupäivän aamuna kokoutui jääpallojoukkue toverikunnan
huoneeseen koulurakennuksen kellarikerroksessa neuvotteluun.
Seitsemäsluokkalaisista olivat paikalla Paasio, Laurila ja Kataja
sekä Honka, joka — hänen ankarista vastaväitteistään huolimatta —
oli paremman puutteessa määrätty maalia vartioimaan. Aarne Saloa ei
vain kuulunut. Mitään neuvottelua ei siitä saatu muodostumaan. Toiset
loikoilivat pitkällä lavitsalla ikkunoiden alla kattoon tuijottaen.
Toiset istua kyyhöttivät puheen johtajan pöydällä rummuttaen
kantapäillään sen etulaudoitusta. Ei voitu muuta kuin todeta, ettei
tilanne Hongan astumisella kuudennen luokan Hietikon tilalle ollut
juuri muuttunut.

— Nyt se vasta pilalla onkin, väitti Honka. — Ottakaa järjen päästä
kiinni, kaverit, ja päästäkää minut tästä häpeästä. Olisipa kysymys
niitten tunkeilevien svenskeliinien kolhaisemisesta, niin oo-ja, olkoon
menneeksi! Mutta Jätti-Matti plokkaamassa palloa verkosta? Saaplari,
kaverit, se näyttää rumalta! Pankaa siihen kuka muu hyvänsä! Mutta
pankaa pienempi mies. Pääsee ainakin vähemmällä selän koukistelulla.

— Jätti-Matti, sinustahan on tullut oikein suulas kuppe! huusi Paasio.
— Pidä sitä leipäläpeäsi vähän pienemmällä! Se on jo päätetty asia.
Ellet sinä paranna joukkuettamme, et voi sitä huonontaakaan. Ja sillä
hyvä!

Honka kohautti hartioitaan vastaamatta. Kellään muullakaan ei tuntunut
olevan halua jatkaa keskustelua.

Samassa kiskaistiin ovi auki, ja Aarne Salo syöksyi sisään. Hän aivan
hehkui innostuksesta.

— Minä tiedän, pojat! huusi hän jo kynnykseltä.

— Tiedetään me muutkin yhtä ja toista, murahti Paasio. — Mutta mitäs
sinä sitten muka tiedät?

— Tiedän, mistä saamme maalivahdin!

Enempää ei tarvittu. Pojat hypähtivät lattialle ja keräytyivät Aarnen
ympärille.

— Kerro!

— Mistä löysit?

— Kuka se on?

Aarne viivytti tahallaan vastausta nauttien toverien kärsimättömyydestä.

— Pitääkös se pohjaongella koukkia mahastasi? ärähti Paasio, jonka
pitkämielisyys oli kaikkein lyhyin. — Jos luulet jonkin keksinnön
tehneesi, niin älä sitä koko ikääsi märehdi!

— No, sanonhan minä, taipui Aarne. — Se on, se on — Olavi Linna.

— Olavi Linna?

— Tulokas?

Poikien naamat venähtivät pitkiksi. He tunsivat pettyneensä. Siinäkö
koko salaisuus olikin?

— Nytkö vasta sinä, Jokamies, olet huomannut, että sakissamme on
sellainenkin kanalja? Vai? huusi Paasio.

— Älä rähise! huudahti Aarne pyyhkäisten hiukset otsaltaan. — Linna on
ollut entisen koulunsa maalivahti ja toveriensa kertoman mukaan hyvä
vielä sekin. Sisareni jutteli siitä minulle. Tänä vuonna hän ei ole
kylläkään harjoitellut. Mutta eiköhän se sittenkin mene?

— Uhkapeliä olisi ottaa tuo mies maalivahdiksi pelkän juorun
perusteella, vastusti Paasio. — Muutenkin on sellainen kepuli mieheksi.
Emmekä me ehdi lainkaan koetella häntä ennen kilpailuja.

Hongan kasvot olivat kirkastuneet. Hän tunsi päässeensä raskaasta
taakasta. Nyt hän tarttui puheeseen:

— Uhkapeliä, sanoit. Ehei, kampraati, sitä se ei ole. Huonompi minua ei
Linna voi ainakaan olla. Hänestä me teemme maalivahdin. Punktum!

— Olkoon niin!

Seuraavalla välitunnilla sovittiin asiasta. Olavi Linna hämmästyi ensin
aika lailla, mutta ei pannut vastaan.

— Joko se on hiivatin hyvä maalivahti tai sitten se on hiivatin frekki,
mutisi Paasio itsekseen. — Luultavasti se on frekkiyttä.

Mutta Honka veti Olavin syrjään.

— Kuules, olisi vähän asiaa, aloitti hän empien. — Niin, tuota, sitä
minä vain, että jos sinä pelastat skolen maineen, niin rupean minä
siihen sinun Sarastukseesi. Hölyn pölyä se minusta on, koko homma.
Mutta rupean sittenkin. En minä sellaisia justiinsa ymmärräkään. Sen
vain sanon, saaplari, että jos tänään käy hyvin, saat tämän miehen
sieluineen, sorkkineen. Parasta siinä kaupassa ovat nyrkit — usko pois.
Niitä sinä pian tarvitsetkin. Se on totuus, totellinen totuus. Usko,
jos tahtot.

       *       *       *       *       *

Toisella tunnilla oli luokalla ainekirjoituskokeet. Lehtori Kari antoi
pojille luettelon valittavista aineista ja syventyi sitten lukemaan
korehtuuria uuteen kielitieteelliseen teokseensa.

— Mistäs sinä skriivaat? kuiskasi Terä vieressään istuvalle Aavalle,
luokan parhaalle ainekirjoittajalle.

Puhuteltu suuntasi verestävät silmänsä toveriin ja hymähti
pilkallisesti:

— Hyh, ei järkeä yhdessäkään. Ei auttane, koetan kai; kilpalaulantaa.

Seuraavan neljännestunnin kuluessa ei luokassa kuulunut muuta kuin
kynien ja paperin kahinaa. Itsekukin oli syventynyt työhönsä.

Mutta sitten pysähtyivät yhtäkkiä kaikkien kynät. Katseet suuntautuivat
kysyvinä Aavaan. Tämä oli noussut pystyyn ja sulloi parastaikaa kyniä
ja kumeja taskuihinsa. Ei kai hän vielä aikonut lähteä?

Mutta oli miten oli, opettajanpöydän luo hän vain rauhallisena asteli
jättääkseen koekirjoituksensa. Lehtori Kari silmäsi ylös papereistaan.

— Jaha, Aava. Onko Aavalla jotakin kysyttävää aineiden johdosta?

Aava hymähti ivallisesti.

— Ei, herra lehtori. Kysyä aineiden johdosta? Siitä vaivasta varjelkoon
minua taivas. Nyt ja iankaikkisesti. Aamen.

Lehtori Karin otsa peittyi ryppyihin. Oli kuin lukematon reservi olisi
kiiruhtanut tukemaan otsan vakinaisia vartioita.

— Valmis? kysäisi hän tiukasti. — Miten se on mahdollista?
Katsotaanhan. Aava odottaa.

Opettaja avasi vihon ja alkoi lukea. Mitä pitemmälle hän ehti, sitä
rauhattomammiksi rypyt otsalla ja silmäkulmien välissä kävivät. Tuuheat
kulmakarvat vetäytyivät aivan yhteen, ja rypyt painuivat levottomasti
värähdellen yhä syvemmiksi.

Aine ei ollut pituudella pilattu.

 VÄINÄMÖISEN JA JOUKAHAISEN KILPALAULANTA.

 Narrin merkki?

 Narri on se, jota ei joikuvin jousi, ei parahin pursi puoleensa vedä.
 Se, joka kylmänä katsoo oivinta orhia, armainta aumaa. Se, jota ei
 houkuta helisevä hopea, ei kilisevä kulta. Narri tai — kuningas.

 Narri on se, joka — hapset harmaina — himoaa oraannuorta ja
 kukan-kaunista impeä lattian lakaisijaksi, hutikkojen huuhtojaksi,
 vaippojen viruttajaksi. Narri ja — höperö.

        *       *       *       *       *

 Oli kerran vanha mies, vanha, hopeahapsi. Tarina kertoo, että kansa
 sanoi häntä Väinämöiseksi, vaikka ei pappi eikä lukkari ollut
 hänen ylitseen poppalukujaan lukenut, joita kasteeksi kutsutaan.
 Tämä Väinämöinen oli narri ja höperö, kuten kovin vanhat miehet
 tapaavat olla ja kuten myös otsakkeessa mainittu tapahtumasarja on
 jälkimaailmalle todistamassa.

 Tämä kilpalaulanta...

 Tai. Miksipä minä ryhtyisin tässä sitä kuvailemaan? Se on ennen minua
 paremmalla pännällä piirretty, kerkeämmällä kynällä kirjaan kerrottu.
 Ja sinä, rakas lukijani? Kai sinä tunnet tämän kirjan?

 Kuitenkin —

 Ellei — sattuuhan sitä paremmissakin perheissä — ellei, sanon, se
 olisi pimeän vaelluksesi aikana tiellesi eksynyt, voin opastaa sinua.
 Suomalaisesta Kirjakaupasta sen saat markalla viidelläkymmenellä
 pennillä. (Ei ole hinnalla pilattu, vai?) Osta — en minä kerro
 kenellekään. Nimi? Jaa nimi? Se on — kertovat ämmät torilla — Kalevala.

 Tenkit tiskiin, ja sinä olet kirjojen kirjan onnellinen (?) omistaja.
 Kolmannesta runosta etsimäsi löydät. Siinä on puhtaana runona se, mitä
 minun kynäni ei tylsimmälläkään proosalla kertomaan kykene. Tarina
 narrista.

 Osta! Lue! Nauti! (Huom! Vapaa sitaatti Lipton-teen reklaamitaulusta.)

                                           Sinun
                                                 alati
                                                       uskollinen
                                                       Antti Aava.

Kun lehtori Kari oli päässyt loppuun, silmäsi hän ankarasti Aavaan,
joka silmät puoliummessa ja kuin hyytynyt hymy huulilla nojasi mustaan
tauluun. Kiivas purkaus pyöri hänen huulillaan. Mutta sitten hän muutti
mieltään ja kysäisi tiukasti:

— Onko tuo olevinaan aine? Kenties vielä sukkelakin? Typerä se on.
Ymmärtääkö Aava?

— Eiköhän, vastasi nuorukainen haluttomasti. — Typerästä aiheesta
typerä aine. Se ei ole hullumpaa, se.

— Parasta, että Aava luopuu jo vitsailusta. Se onnistuu kuitenkin
huonosti. Jos tässä typeryydestä tulee puhe, on sanottava, että
typerällä aineella on ollut typerä kirjoittaja.

— Eikä kai typerää arvosteluakaan puutu? virkahti Aava laiskasti.

Lehtori Karin silmät välähtivät tuuheiden kulmakarvojen peitossa. Hän
oli hetken vaiti. Kun hän sitten vastasi, hymyili hän tuttua »hymyään
ryppyjen alla»..

— Arvostelu? Se on tällaisesta aineesta luonnollisesti nolla. Aava
kai on katsonut ainekirjoitusnumeronsa liian korkeaksi, koskapa sitä
piti ryhtyä tällaisilla keinoilla alentamaan. Kyllä sitä nyt sietääkin
taas koroitella. Tässä on takaisin tuo loru, niin ettei Aavan tarvitse
vaivattua toimittamaan siitä tovereille parannettua painosta. Aava voi
mennä!

Poika käänsi opettajalle ylimielisesti naurahtaen selkänsä ja
tallusteli ulos.

Seuraavan tunnin alussa pojat aivan tappelivat, kuka saisi ensin lukea
tuon »aineen». Muutamassa hetkessä se sitten nauraen ahmittiin.

— Se on kiva, ylisti Heinämaa.

Terä yritti kiusoitella.

— Kukapa olisi luullut sinun, Aava, uskaltavan kirjoittaa noin
monta riviä ilman, että asetat lausumiesi väitteiden absoluuttista
totuutta kysymyksenalaiseksi? ivasi hän. — Taidat olla jo vallan
unohtamaisillasi Montaignen lohdullisina oppeineen.

Aavan alahuuli työntyi halveksivasti eteenpäin.

— Olen unohtamaisillani koko maailman, murahti hän.

— Hiljaa, pojat, Luoma tulee! kuulutti Laurila.

Historiantunnit olivat muuttuneet. Entisen hälinän ja melun asemesta
vallitsi niillä nyt outo äänettömyys. Pojat katsoivat uuden asemansa
vaativan, että he itse olivat alaluokkalaisille esimerkkinä.
Vaikeatahan se oli. Mutta ei auttanut. Kun he kerran peittosivat
»nahkoja», jos nämä kielloista huolimatta hairahtuivat vehkeisiin
lehtori Luomaa vastaan, täytyi heidän itsensäkin totutella pois
vanhoista tavoistaan.

Harmaiksi ne olivat muuttuneet, nämä ennen niin virkistävää vaihtelua
tarjonneet historiantunnit. Harmaaksi koko kouluelämä. Kujeilusta
oli ollut luovuttava — ylimmän luokan kirottu kohtalo: »Aateluus
velvoittaa»! Toverielämä oli lamassa, luokka hajalla, hauskat
yhteisistunnot muisto vain — kirottu eripura! Elämä kokonaisuudessaan
oli muuttunut harmaaksi. Se oli menettänyt entisen sisällyksensä eikä
mitään uutta ollut tullut tilalle. Kukin noista kolmestatoista kulki
omia teitään. Sulkeutui huoneeseensa. Yksin.

Väsymyksen, kyllästyneisyyden, autiuden tunne oli vallannut koko luokan.

Myöskin lehtori Luoman oli vaikeaa tottua tapahtuneeseen muutokseen,
jonka syytä hän ei käsittänyt. Nuo vaiteliaat, häneen itsepäisesti
tuijottavat nuorukaiset, jotka tarkasti, vaikka ilmeisen haluttomina
seurasivat hänen opetustaan, hermostuttivat häntä. Ja vaikka
hiljaisuutta jatkui tunnista tuntiin, ei hän päässyt ajatuksesta, että
kaiken tämän alla oli koira haudattuna. Kunpa olisi voinut päästä
selville, mitä nuo villit pojat tällä kertaa hautoivat mielessään?

Mutta mitään ei tapahtunut. Tunnit kuluivat vitkaista kulkuaan minkään
häiritsemättä. Niin tänäänkin. Pojat selvittelivät pidättyväisinä
kustavilaisen ajan tapahtumia Suomessa.

Minuutti minuutilta läheni tunti loppuaan. Herneet ja haulit polttivat
Paasion sormia, mutta luokan päätös sitoi hänen käsiään. Heinämaalta
pyrkivät ilkeydet pyrkimistään huulille, mutta aina viime hetkessä hän
muisti: aateluus velvoittaa. Peevelin rehtori, joka tuon sananparren
oli esille tonkinut ja heihin sovelluttanut! Heidän aateluutensa!
Viidenpennin aateluutta! Mutta kyllä siitä nyt vain oli tullut oikea
taikasana. Ikäänkuin — Jumala sanoi: tulkoon erämaa, ja erämaa tuli.
Peevelin surkeaa koko elämä... Ja Heinämaa vääntelehti paikoillaan
rauhattomana, ikävissä ajatuksissaan.

Läksy oli kysytty loppuun. Lehtori Luoma huokasi helpotuksesta
vilkaistessaan kelloonsa. Enää kymmenen minuuttia. Sitten olisi taas
tämäkin tunti onnellisesti ohi.

Hän siveli laihalla kädellä kaljua päälakeaan koneellisesti, niinkuin
hänelle oli tullut tavaksi. Sitten hän alkoi värittömästi puhua uuden
läksyn johdosta:

— Anjalan miehet olivat kapinoitsijoita ja ansaitsivat kuoleman...

Mutta ennenkuin hän ehti jatkaa, kantautui hänen korviinsa läpi
hiljaisuuden ivallinen kuiskaus:

— Tuo ei ole muuta kuin roskaa, tuo.

Veri syöksyi opettajan poskille.

— Kuka se oli? kivahti hän.

Aava vääntäytyi seisomaan.

— Minä.

Pojat liikahtelivat rauhattomina. Mitä Aava ajatteli? Tuohan oli
suorastaan luokan päätöksen rikkomista. Olkoon, että päätös oli
yhdelle ja toiselle vastenmielinen: se oli joka tapauksessa _luokan_
päätös, johon oli alistuttava. Sekä Laurila että Aarne Salo koettivat
katseillaan hillitä Aavaa. Mutta tämä ei välittänyt silmätäkään heihin.
Hänessä oli tänään jotakin outoa, jotakin, jota toverit eivät ennen
olleet hänessä huomanneet.

— Mitä muistuttamista Aavalla muka on? tiuskaisi lehtori Luoma.

— Pyydän vain huomauttaa, että lehtori on yleisen historian tutkija,
oli rauhallinen vastaus. — Niinollen ei lehtorin pitäisi kiirehtiä
langettamaan ehdottomia tuomioita asioista, joita ei tunne ja jotka
ovat kyllin pulmallisia kenelle hyvänsä.

Lehtori Luoma kuivasi hiestyneitä silmälasejaan koettaen hillitä
kiivastumistaan. Mutta hänen huulensa vapisivat kiukusta.

— Eivätkö Anjalan miehet kenties olleetkaan kapinallisia? Olenko minä
ehkä nähnyt unta?

— Kapina, kapinallinen — problemaattisia sanoja, hymähti Aava. — Mikä
on kapina, herra lehtori? Ei muu kuin epäonnistunut vallankumous.
Kuka on kapinallinen, saanko luvan kysyä? Eikö se ole mies, joka
seuraavana päivänä olisi yhtä hyvin voinut olla hallitsija kuin nyt
päätään lyhyempi ruumis? Kapina, kapinallinen — ne eivät ole muuta kuin
vallassapysyneen kukistuneelle vastustajalleen antama herjaussana,
jonka oikeutus on kysymyksenalainen, mutta jota tyhmät ihmiset
toistavat edelleen.

— Aava, punnitse sanojasi! kumartui Aarne kuiskaamaan. — Muista luokan
päätöstä!

— Viis minä teidän päätöksistänne, ärähti Aava puoliääneen ja
jatkoi sitten väittelyä ivallisesti hymyillen: — Anjalan miehet
— kapinallisia? Mistä lehtori on löytänyt tuon typeryyden?
Kansakouluhistoriastako? Miksei yhtä hyvin Suomen itsenäisyysaatteen
ensimmäisiä marttyyreja? Oletetaan, että Jägerhornin ja Klickin olisi
onnistunut luoda itsenäinen Suomi. Minä sanon: oletetaan, mutta sehän
ei vaikuta asiaan. Tutkijan on tunkeuduttava syvemmälle eikä asetuttava
sille kannalle, että kaikki, mikä epäonnistuu, on pahasta, ja hyvää
vain se, jota luonnistaa hyvin. Toinen asia sitten on, oliko itsenäinen
Suomi luotavissa silloin ja onko se ylipäänsä milloinkaan luotavissa.
No niin, me lähdemme siis olettamuksesta, että noiden miesten aikeet
olisivat onnistuneet. En epäile väittää, että silloin olisitte te,
herra lehtori, tälle tunnille haalannut mukaanne sekä noiden molempien
että heidän toveriensa kuvat kultakehyksissä ja esitelmöinyt meille
noista »suurimmista suomalaisista», joiden kuvien pitäisi olla jokaisen
suomalaisen kodin seinällä ja nimien jokaisen suomalaisen huulilla.
Sensijaan, että nyt sanotte heitä kapinoitsijoiksi, jotka ansaitsivat
kuoleman. Mitään ehdotonta totuutta ei kyllä maailmassa ole eikä mitään
ehdottoman varmaa mistään voida sanoa. Mutta roskaa — sitä voidaan
jaaritella sekä siellä että täällä.

Samassa helähti sähkökello soimaan. Sen kimeään kilinään hukkuivat
ne sanat, jotka lehtori Luoma sillä hetkellä sai sanotuksi tämän
»esitelmän» johdosta. Kun kello oli vaiennut, syntyi painostava
äänettömyys.

Aava oli painunut takaisin pulpettiinsa ja tuijotti jäykästi eteensä.
Luokka ei liioin kiirehtinyt lähtemään. Vakavina odottivat pojat
kohtauksen päättymistä.

Lehtori Luoma oli valahtanut tuhkanharmaaksi. Käsi, joka tavoitti
karttapuikkoa, tutisi silminnähtävästi.

— Aava saa kaksi tuntia ja käytös kahdeksan, sai hän viimein sanotuksi.

Mutta — kuten aina — uhkaus jäi tälläkin kertaa vain uhkaukseksi. Hän
tarttui kyllä jo kynään. Mutta samassa kajahti Aavan äänekäs, ivallinen
huomautus:

— Eikö kolme tuntia olisi parempi? Ei tiedä, vaikka Anjalan miehet sinä
aikana muuttuisivat oikeiksi kapinapaholaisiksi.

Kynä heltisi opettajan kädestä. Hän hypähti pystyyn ja iski
karttapuikon pöytään.

— Tä-tä-tämä on jo lii-lii liikaa! raivosi hän.

Sitten hän yht’äkkiä heitti karttakepin kädestään ja syöksyi ulos
huoneesta.

Luokkaan tuli synkkä äänettömyys. Pojat jäivät paikoilleen istumaan ja
silmäilivät kysyvinä toisiinsa. Vihdoin nousi Aarne Salo ja astui Aavan
luo.

— Sinä loukkasit lehtori Luomaa.

Puhutellun verestävät silmät suuntautuivat häneen ivallisina.

— Entä sitten? hymähti hän. — Mitä hänen piti tarjota meille mokomaa
roskaa? Tyhmän dogmaattinen äijä. Vai ettekö te muut ole samaa mieltä?

Ei kukaan pannut vastaan, mutta kukaan ei liioin yhtynyt häneen.
Vaiteliaana ja pidättyväisenä odotti luokka keskustelun kehittymistä.
Yksinpä Heinämaakin pysytteli hiljaa.

— Me olemme sitä mieltä, vastasi Aarne luokan puolesta, että
menettelysi oli sopimatonta. Tässä on lähinnä kysymys siitä, että sinä
rikoit luokan päätöksen.

Aavan katse muuttui epävarmaksi. Mutta sitten vääntyivät hänen kasvonsa
pilkalliseen virnistykseen.

— Luokan päätöksen? matki hän. — Viis minä teidän päätöksistänne!
Ellei teissä muissa ole miestä muuhun, niin noudattakaa te vain noita
päätöksiänne. Minun tahtoni ei ole muiden kuin omassa taskussani!
Menkää hiiteen siitä töllistelemästä!

Aarne katsoi ystäväänsä pitkään.

— Kuulehan Aava, virkahti hän. — Luulen nyt ymmärtäväni, mikä sinun
on. Sinä olet ollut koko aamun hieman kummallinen. Ensin tuo aine. Nyt
tämä. Aava, sinä olet juonut!

Aava nousi kuivasti naurahtaen seisomaan.

— Kas, kas sitä tarkkanäköisyyttä! Etkö olisi voinut keksiä sitä vähän
aikaisemmin, Jokamies. Minä puolestani olen tiennyt sen jo eilisillasta
saakka. Mutta ei siitä kannata tuollaista numeroa tehdä, hiisi vie! Ei
se ole ensimmäinen kerta. Eikä viimeinenkään. Nyt minä menen.

Mutta Aarne asettui hänen tielleen.

— Ei, et sinä vielä mene. Minun täytyy saada sinulle ensin sanotuksi,
että sinua on vaikea tuntea entiseksesi tuossa tilassa. Tänään olet
sinä, Aava, häpeäksi luokalle.

— Minä? Häpeäksi? naurahti Aava ylenkatseellisesti. — Etkös muuta
keksinyt? Kuules, hyvä veli, et taida muistaa: yhtä luuta pukin sarvet?
Tai — jos te muut olettekin saaneet päähänne ruveta vesipojiksi, niin
minusta ei sitä tule. E-hei! Ellei teistä toisista ole enää minulle
tovereiksi lasin ääreen, ryyppään yksin, hiisi vie! Ja nyt minä menen.
Parasta, ettet koeta estää, Jokamies.

Aarne katsoi ystäväänsä. Outo kiilto oli syttynyt noihin tavallisesti
niin kylmiin silmiin.

— Anna hänen mennä, virkahti Kataja. — Ei hänellä ole nyt järkeä
päässä. Saattaa tehdä mitä tahansa.

Kataja tuli vähän matkaa saattamaan Olavi Linnaa.

— Aava teki tänään palveluksen Sarastukselle. Kerrankin näkivät pojat
tuon hummailunsa oikeassa valossaan. Se oli taas yksi peruskivi
rakennukseemme. Ja illalla sinä lasket yhden lisää pelikentällä.

— Saa nähdä, virkahti Olavi miettiväisenä. — Ja paljon täytyy vielä
tapahtua, ennenkuin pääsemme Sarastukseen asti. Ja tapahtua pian. Eivät
pojat jaksa pitkää aikaa olla nykyiselläkään kannalla. Katsohan, he
ovat kuin merimiehet: ovat sairaita tyvenessä.

       *       *       *       *       *

Hämärä oli laskeutunut kaupungin ylle. Ilma oli suojaista, raskasta.

Olavi kulki vaiteliaana kotiin päin. Jännityksen lauettua pyrki väsymys
valtaan.

Vierellä astuva Kataja tarkasteli kummastunein ilmein toveria, milloin
katulyhdyn valo lankesi tämän kalpeille kasvoille. Hänhän näytti
suorastaan raskasmieliseltä — tällaisena iltana, voiton iltana! Viimein
Kataja ei enää jaksanut pysytellä ääneti, vaan virkahti:

— Sinä olit suurenmoinen, Olavi. Meillä ei ole milloinkaan ollut
sellaista miestä maalissa kuin sinä — se on vakaumukseni. Oli
suorastaan nautinto pelata etulinjassa, kun tiesi, että vastustajan
parhaatkin yritykset maalin saantiin menisivät myttyyn.

Olavi hymyili raukeasti.

— Sinä liioittelet, Yrjänä. Niinkuin kaikki muutkin.

Mutta toveri ei antanut perään.

— En lainkaan, väitti hän. — Siinä voi jo olla liioittelua, kun pojat
väittivät kaikkien kolmentoista maalimme olevan sinun ansiotasi.
Vaikka, kukapa sitäkään tietää? Kolmetoista maalia nollaa vastaan — se
on voitto, se. Koulumme maine on pelastettu. Tappion tahra pois pesty.
Kummako sitten, että pojat sinulle hurrasivat?

Olavi naurahti.

— Kylläpä sinä osaat.

— Naura sinä vain! huudahti Kataja. — Tällaisena voiton päivänä on
joka lyseolainen toisensa kaltainen. Olipa sitten muuten muumio tai
Jätti-Matti. Millainen voitto!

— No niin, olihan se.

—Ja ajattele, jatkoi Kataja, mitä tämä voitto Sarastukselle merkitsi.
Sinä olet jälleen tunnustetusti yksi meistä. Nyt voit taas alkaa
siitä, mihin Paasiolla silloin lopetit. Alkaa Sarastuksen työ. Niin,
suorastaan sinä tänään ratkaisit Sarastuksen kohtalon!

— Ratkaisin? kertasi Olavi hitaasti. — Ei, hyvä veli, ei se niin
vain käy. Kyllähän tämä voitto koululle saattoi paljonkin merkitä,
ja siksi pojat ovat siitä niin innoissaan. Olihan se askel eteenpäin
Sarastuksellekin. Mutta ratkaisu on kaukana vielä. Katsohan, vika on
siinä, etteivät pojat luota minuun.

— Luota?

— Niin, luota, toisti Olavi raskaasti. — Sinä, joka olet ollut yksi
heistä alusta alkaen, et voi sitä ehkä oikein käsittää tai et tahdo
nähdä asiaa sellaisena kuin se on. On kuin he aina epäilisivät minua.
Odottaisivat, että teen jotakin huonoa, raukkamaista. Katsohan, minä
olen yhä vieras heidän joukossaan. Siksi minun, ulkopuolisen, ansioita
niin kahmalokaupalla tänäänkin ylistettiin. Ne tahdottiin sillä,
nuo ansiot, maksaa, jottei jälkeenpäin enää voisi olla kysymystä
kiitollisuuden velasta. Usko pois... En tiedä, mitä he minulta
vaatisivat tunnustaakseen minut täysiarvoiseksi toveriksi. Toveriksi,
jonka tarkoitusperien rehellisyyteen empimättä uskotaan. Toveriksi,
jonka sanoja ei kuitata noin vain olkapäiden kohautuksella. Kai
tulikoetta...

Kataja aikoi panna vastaan, sanoa, että jos noin oli ollutkin ennen,
niin tämäniltainen koko koulun innostus ja eläköön-huudot olivat
pyyhkäisseet kaiken sen pois. Mutta hän tuli pysähtyneeksi kaikessa
hiljaisuudessa tarkastelemaan tovereitaan, kaikkia noita yhtätoista, ja
heidän suhdettaan Olaviin. Ja hänen täytyi tunnustaa, että Olavi oli
sittenkin tavallaan oikeassa. Hän oli yhäti vieras. Vieras siksi, että
pojat epäilivät hänelle luottamuksensa antaa.

Tulikoe...

Mitäpä siihen saattoi sanoa?

Toverukset vaikenivat. Ääneti he vaelsivat puolipimeitä katuja.
Kiinnittämättä huomiota ympäristöönsä. Molemmat vaipuneina omiin
ajatuksiinsa. Vasta kun heidän piti erota, rikkoi Kataja äänettömyyden:

‒ Hyvää yötä, Olavi! Älä heitä uskoasi.

Olavi nyökkäsi vaieten. Mutta sitten hän tuli silmänneeksi toverin
kasvoihin ja jäi tarkastamaan niitä. Niihin oli viime aikoina
ilmestynyt jokin uusi piirre, joka antoi niille vallan toisen leiman.

— Kuulehan, Yrjänä. Sinä olet viime aikoina muuttunut.

— Kaikkihan me muutumme, oli välttelevä vastaus.

— Ei, mutta oikein todella, väitti Olavi vilkkaasti. — Etkö nyt kerran
antaisi minun olla kuuntelijana ja puhuisi vähän omista ajatuksistasi?
Tule, kävellään vielä hiukan yhdessä.

Kataja nyökkäsi, ja he jatkoivat matkaa.

— Oletko sinä ajatellut, mille alalle antaudut ylioppilaaksi tultua?
kysäisi Kataja hetken perästä.

Olavi pudisti päätään.

— En osaa vielä niin tarkalleen sanoa. Oletko sinä?

— Olen, vastasi Kataja. — Juuri sitä minä viime aikoina olen pohtinut.
Ja selvyyteen olen lopulta päässyt. Aion valmistautua papiksi.

— Papiksi?

— Niin, vahvisti Kataja. — Kai minä toisten mielestä olen aina ollutkin
papin-kandidaatti, pojathan sanovat minua Körtti-Jaskaksi. Itse en
ole siitä aikaisemmin ollut oikein selvillä. Mutta kun sinä sitten
puhuit tuosta Sarastuksesta, ymmärsin, että minunkin on oltava mukana
kansaamme pelastamassa. En tiedä, oletko sinä selvillä siitä, miten
syvälle meillä on jo vajottu. Katsohan, minä olen lukenut paljon lehtiä
ja lukenut niin paljon kurjuutta niistä ja niiden rivien välistä. Olen
kulkenut kaduilla ja katujen varsilla ja nähnyt niin paljon saastaa.
Silloin on minun täytynyt huutaa sieluni hädässä: Herra, Herra, me
hukumme! Olen ajatellut sitä ja ajatellut tätä. Mutta kyllin lujaa
pelastajaa en ole miltään puolelta löytänyt, ennenkuin johduin lukemaan
Raamattua. Silloin minulle selvisi. Neuvotteluilla tai aseilla tämä
maa voidaan vapauttaa, mutta kansaa ei voida vapauttaa muuta kuin
yhtä tietä. Jos siitä tulee Herran kansa, on se ja sen maa iäti oleva
vapaa, sillä omiaan ei Herra hylkää. Hän on se kalliopohja, jolle yksin
voidaan uuden, onnellisen Suomen tulevaisuus laskea, niin ettei se
aikojen aalloissa järky. En ole näistä ajatuksistani tullut kenellekään
puhuneeksi, pojillahan on niin toinen katsantokanta. Mutta hiljaisessa
mielessäni kypsyi päätös: tätä isänmaallista työtä, tätä tällaista
Sarastuksen työtä minä pienillä voimillani tahdon Hänen avullaan tehdä.
Muuta en voi. Minulle on kaikunut kutsu: Mene ja jätä kaikki ja seuraa
minua! Se kutsu on minulle käsky. Elämän sisällys.

Olavi oli kuunnellut tarkkaavaisena toverin sanoja. Ensi kertaa tämän
sisäinen minä välähdyksenä hänelle paljastui. Niissä oli suuruutta,
noissa syvän vakaumuksen sanelemissa, yksinkertaisissa sanoissa.
Suuruutta, joka kirkasti noita arkipäiväisiä, puisevia kasvoja. Olavi
tarttui toverin käteen ja puristi sitä lujasti.

— Olkoon, että kuljemme eri teitä, virkahti hän sitten sydämellisesti,
päämäärä meillä on sama: onnellinen Suomen kansa.




XI.


Lyseossa oli juhla.

Juhlasali — ikkunat tarkasti peitettyinä — oli täpösen täynnä iloista
nuorisoa. Ovensuussa istui korkean virkavallan edustaja, poliisi,
valvomassa, ettei mitään luvatonta puhuttaisi tai esitettäisi. Mutta
kukaan ei kiinnittänyt huomiota häneen. Ja käytävissä, erivärisin
silkkipaperein verhottujen lamppujen himmeässä valossa liikuskeli
juhlapukuisia ja juhlamielisiä tyttökoululaisia ja lyseolaisia,
parittain tai pienissä ryhmissä.

Annikki Salo ei viihtynyt toisten parissa. Hän etsi itselleen
ravintolan puolella, kolmannessa kerroksessa, syrjäisen pöydän, jonka
ääreen istahti odottamaan.

Salissa alkoivat torvet soida. Koulurakennuksen joka nurkkaan nuo
säveleet etsivät tiensä. Tänne ylös ne kantautuivat vain kaukaisina,
epämääräisinä. Siellä alhaalla oli jo alettu tanssia...

Silloin tällöin vilkaisi Annikki kelloaan. Kylläpä Olavi antoikin hänen
odottaa.

— Ootteks te neiti Salo?

Hänen edessään seisoi pieni poika.

— Olavi Linna käski tuoda teille tän, sanoi poika ojentaen hänelle
kirjeen.

Olavilta... Kirje...

Olavi ei siis tulisikaan. Jotakin oli tapahtunut. Jotakin hirveätä.
Tästä juhlasta, jota hän niin oli odottanut, ei siis heille kahdelle
mitään juhlaa tulisikaan.

Vapisevin sormin avasi Annikki kuoren ja luki:

 10.3.1917.

 Rakas Annikki!

 Minun on vaikeaa kirjoittaa näitä sanoja. Mutta on sittenkin parempi,
 että luet ne minun kirjoittaminani kuin kuulisit ne toisten suusta.

 Minut on leimattu varkaaksi, kunniattomaksi raukaksi.

 En jaksa pakottaa itseäni tulemaan sinne. En, vaikka tiedän Sinun
 odottavan. Ah, Annikki, Sinä kyllä ymmärrät, kun saat tietää...

 Sinä kysyit jo eilen, mikä mieltäni painoi. En tahtonut silloin
 siitä puhua. Toivoin kaiken vielä selviävän. Mutta... Kerron kaikki
 mahdollisimman lyhyesti.

 Toissa aamuna, ennen historiantunnin alkua, seisoi Laurila
 opettajantuolilla tehden selkoa eräistä muutosehdotuksistaan
 tämäniltaisen juhlan ohjelmaan. Kesken kaiken tuli valvomassa oleva
 lehtori Puutinen sisään.

 — Jaha, Laurila kuvittelee olevansa uusi Demosthenes. Kello on jo
 soinut, herra puhuja. Laurila saa yhden hj:n. (Tiedäthän, tuollaisen
 lapsellisen merkin päiväkirjaan huonosta järjestyksestä.)

 Luokassa kohahti.

 Minä en jaksanut hillitä mieltäni. (Minullahan on niin onneton luonne,
 etten voi hillitä äkkipikaisuuttani, kun jossakin olen näkevinäni
 vääryyttä.) Hyppäsin pystyyn.

 — Älkää tehkö sitä, herra lehtorit

 — Ja miks'en, jos on lupa kysyä?

 — Siksi, että on sentään liian lapsellista rangaista
 seitsemäsluokkalaista siitä, ettei hän kädet ristissä odota opettajan
 tuloa. Ja vielä tuollaisella kansakoululaisiin kenties tepsivällä
 tavalla. Herra lehtori erehtyy, jos luulee, että seitsemäs luokka
 tulee sietämään tällaista loukkausta. Meillä on kyllä oleva keinoja...

 Pitemmälle en päässyt. Lehtori Puutinen iski karttakepin pöytään
 kahdeksi kappaleeksi ja karjui:

 — Hiljaa! Linna saa kaksi tuntia ennenkuulumattomasta röyhkeydestään!

 Mutta pojat hyväksyivät menettelyni.

 — Toverit, meidän täytyy taas ryhtyä taisteluun Puutiaista vastaan!
 huusi Terä. — Takavarikoikaamme päiväkirja! (Tunnethan hänen
 mielettömät päähänpistonsa, jotka ovat yhtä mahdottomia kuin
 yllättäviäkin.).

 Aava nauroi.

 — Ei sentään mielettömyyksiä, hyvä mies, torjui hän.

 — Mielettömyyksiä? Niin tietysti, kun sinä et satu olemaan niiden
 keksijä! kimmastui Terä. — Minä sanoin: takavarikoidaan päiväkirja,
 ja siinä minä pysyn. Sillä me ratkaisemme kädenkäänteessä koko jutun.
 Päiväkirja katoaa. Uusi on hankittava tilalle. Ja jokainen meistä
 tietää, ettei siisteyttä jumalanaan palvova Kustaa Aadolfimme salli
 uutta päiväkirjaa heti tahrittavan tuon muistutuksen uudistamisella.
 Asia joutuu Kustaa Aadolfin tutkittavaksi, ja hän pyyhkii
 rangaistuksen pois. Me olemme voittaneet. Nicht wahr?

 — Sinussa, Toivottomantylsä, ei ole paljon Kolumbuksen ja Aleksanteri
 Suuren keksijäverta. Ei valitettavasti, ivasi Aava. — Mutta ei kannata
 kiistellä sinun kanssasi. Se ei olisi muuta kuin ruudin haaskaamista.

 — Ylipäänsä ei kannata nyt tuosta asiasta jaaritella, tarttui Laurila
 puheeseen. — Tulkaa kuudelta meille, niin päätämme toimenpiteistä.

 Ja siihen asia sillä kertaa jäi lilalla — olen kuullut — pojat sitten
 päättivät mennä huomenissa rehtorin puheille.

 Mutta he eivät menneetkään. Väliin tuli jotakin odottamatonta. Luokan
 päiväkirja _oli_ kadonnut. Kun vahtimestari vielä tiesi kertoa,
 että samaan aikaan kuin pojat olivat neuvotelleet Laurilan luona
 minun pelastamisestani, olin minä saanut häneltä avaimet ja käynyt
 luokassa — niinkuin olinkin, heräsi pojissa epäluulo, että minä olin
 rangaistuksen pelossa toteuttanut Terän mielettömän ehdotuksen ja
 tehnyt itseni siten syypääksi raukkamaiseen varkauteen. Kenestäkään
 muusta kuin minusta, tulokkaasta, eivät he — siitä olen varma — olisi
 sellaista uskoneet.

 Mutta tapahtui vielä jotakin, joka yhä selvemmin todisti minua
 vastaan. Tänään löytyi kadonnut päiväkirja minun pulpetistani. Ja
 siitä oli reväisty pois yksi lehti — juuri se, jolle rangaistukseni
 oli kirjoitettu.

 Kaikki todisti minua vastaan. Ja kun minä kielsin syyllisyyteni,
 päätti koollekutsuttu opettajakokous erottaa minut koulusta.

 Siinä ne nyt sitten ovat, kaikki minun toiveeni. Koulusta erotettu.
 Puhumattakaan siitä, että olen menettänyt toverieni kunnioituksen.
 Kyllä minä arvaan, mitä he ajattelevat: ja _tuollainen_ sitten on
 tahtonut meitä opettaa!

 Annikki, minä en voi muuta kuin sanoa: syytön minä olen. Syytön
 huolimatta kaikista todistuksista. Nuo todistukset, ne painavat minut
 maahan. En ymmärrä, miten kaikki on tapahtunut. En osaa selittää tätä
 sekasotkua. En jaksa ajatella.

 Uskothan edes Sinä, Annikki, syyttömyyteeni?

 Sanat ovat turhia... Kaikki on turhaa...

 Sinun

 Olavisi.

Annikki jäi tuijottamaan eteensä. Hänen oli vaikeaa käsittää,
että jotakin tuollaista oli saattanut tapahtua. Olavia syytettiin
päiväkirjan varkaudesta. Ne uskalsivat luulla, että hän oli tuolla
raukkamaisella tavalla koettanut välttää rangaistusta. Olavi!

Koneellisesti hän silitti pukuaan. Silkin kahina palautti hänen
mieleensä, missä hän oli. Juhlassa. Juhlassa, jonne hän oli riemukkain
mielin tullut. Miten hän olikaan ollut iloinen pukiessaan päälleen
uutta vaaleanpunaista tanssileninkiään! Miten iloinen, kun äiti —
kammattuaan hänen hiuksensa ensi kertaa ylös — oli sanonut: kas niin,
nyt sinä olet oikein soma! Tänä iltana hän olikin tahtonut olla sievä
— Olavin vuoksi. Ja nyt... Nyt istui Olavi yksinäisessä huoneessaan
polttoraudalla leimattuna. Syyttömästi tuomittuna.

Tuo ajatus saattoi hänen mielensä kapinoimaan. Vääryys täytyi saada
oikaistuksi. Kun Olavi kerran oli syytön, täytyi hänen syyttömyytensä
myös olla todistettavissa. Olisipa Aarne nyt täällä! Mutta hän ei ollut
aikonutkaan tulla.

Annikki teki nopean päätöksen ja kutsui erään pikku pojan luokseen.

— Tahtoisitko sinä tehdä minulle sen palveluksen, että kutsuisit Antti
Aavan — tiedäthän, sen seitsemäsluokkalaisen — luokseni? Kas, tässä
omena vaivoistasi.

— Käskystä paikalla, kajahti Aavan tuttu ääni. — Minä tosin en tanssi
muuta kuin varsin huonosti. Mutta en kuitenkaan tässäkään tapauksessa
kieltäydy palveluksestasi, Annikki.

Sanoissa oli samalla kertaa kunnioitusta ja ivaa. Tyttö katsahti
kummastuneena tuttuihin, pilkallisiin silmiin.

— Tanssia? Suo anteeksi, Antti, minulla ei nyt ole vähintäkään halua
tanssia.

— Minä luulin...

— Ettäkö minulta puuttui kavaljeeria ja senvuoksi lähetin hakemaan
sinua?

— Hm. Eipä juuri muutenkaan.

— Todellakin!

Annikki purskahti helisevään nauruun. Häntä kummastutti, miten hän
saattoi nauraa tänä onnettomuuden iltana. Mutta Aavan otaksuma oli
niin hassu, ettei hän voinut hillitä itseään. Hän näki, miten poika
säpsähti, ja miten omituinen kalpeus levisi tämän muutenkin harmaille
kasvoille. Mahtoiko hän syvästikin loukkautua?

— Ei, Antti, virkahti hän sitten vakavaksi muuttuen, pyytäisin sinulta,
veljeni parhaalta ystävältä, aivan toisenlaista palvelusta. Se koskee
Olavia. Ole hyvä ja istu.

— Kuten tahdot, Annikki, myöntyi Aava väkinäisesti, vaikka minä
puolestani en ymmärrä, mitä voin hyväksesi tehdä.

— Ensiksi kai saan pyytää sinulta anteeksi, että puutun asiaan, josta
sinä ja toverisi varmaan arvelette, ettei se kuulu minuun, alkoi
Annikki puolittain ivallisesti.

Aava hymähti ja vastasi kaksimielisesti:

— Päinvastoin.

Sitten hän virkahti:

— Ennenkuin alamme, voinemme sentään hankkia hieman virvokkeita. (Hoi,
poika, tuo jäätelöä!) Siihen saakka saattanemme jutella jostakin
muusta. Hauskemmasta — jos suvaitset.

Annikki nyökkäsi tuntematta vähintäkään mielenkiintoa. Aava sai,
jos mielensä teki, pitää keskustelua vireillä. Jo ensi sanoista oli
Annikki arvannut, ettei hänellä olisi paljon toivoa Aavan avusta, mutta
saattoihan kuitenkin yrittää.

— Tuo rannerengas, sanoi Aava, joka sinulla on käsivarressasi, ei liene
kotimaista tekoa?

— Ei. Isä osti sen minulle Firenzessä.

— Firenzessä? Oletko sinä nähnyt Firenzen? En ole sattunut kuulemaan
siitä.

— Vai niin, sepä harvinaista. Olin siellä kuitenkin. Viivyimme vain
muutamia päiviä. Ne olivat ihania.

— Italia...

Se pääsi Aavalta ilmeisesti vahingossa. Hänen äänessään oli sellaista
ikävöintiä, että Annikki hämmästyi. Tuon kummallisen, kylmän kuoren
alla!

— Sinähän osaat olla oikein hentomielinenkin, Antti. En olisi uskonut.

Annikki näki, että hänen sanansa sattuivat. Hän ei ollut oikeastaan
tahtonut olla ilkeä. Mutta Aavassa oli jotakin, joka aivan erikoisesti
tänään ärsytti häntä.

— Niin, eikö olekin uskomatonta, ettei köyhäkään epäile haaveilla
pääsevänsä jotakin näkemään, oli vastaus.

— Muuten, oliko sinulla Firenzessä paljon kutsuja, tanssiaisia,
hakkailijoita?

— Ei. Kuinka niin?

— Arvelin vain, että ilman niitä Firenzekään tuskin maistuisi miltään
sinunkaltaisesta hienosta neidistä.

Annikki puraisi huultaan. Vallitsi painostava hiljaisuus, kunnes
tarjoilijapoika saapui.

— No, nyt olen valmis palvelukseesi, virkahti Aava.

— Epäilen vain, etten voi mitään hyväksesi tehdä, jos Linnan asiaa ajat.

— Vai niin, aiotko sinäkin siis olla auttamatta kunnon toveria? Silloin
on minulla ollut aivan väärä käsitys sinusta, Antti.

— Anteeksi, ei _kunnon_, jos saan pyytää, oikaisi Aava.

— Ainoakaan meistä ei ole milloinkaan epäillyt puolustaa kunnon
toveria. Mutta — sen rajan ylitse emme mene — ei sellaista, joka
petoksella koettaa vapautua rangaistuksesta. Raukkamaisia me emme
joukossamme siedä. Terän ehdotus, jonka Linna nyt on toteuttanut, ei
ole muuta kuin typeryyttä. Mutta se oli sentään ehdotus _toverin_
auttamiseksi luokan toimesta. Todistaa halpamaista raukkaa, ei muuta,
että Linna tuon tylsän suunnitelman pani _itsensä_ pelastamiseksi
toimeen.

Annikki laski lusikan kädestään ja suoristautui. Hänen silmänsä
salamoivat.

— Antti, sinä olet rohkea tuomioissasi.

— Olen oikeudentuntoinen.

— Todellako? Te lyseolaiset pilkkaatte aina meidän tyttöjen huonoa
toverihenkeä. Mutta sen sanon, etten minä milloinkaan päätä pahkaa
menisi sanomaan tuollaista toveristani. Sitäkin vähemmän, kun sekä
järki että tunne sanovat selvästi, että hän on syytön.

— Syytön? Voittohan mainita jonkin toisen, edes hiukankaan mahdollisen
olettamuksen, joka selittäisi tämän roskaisen jutun? Jos voit, en
epäile hetkeäkään asettua käytettäväksesi.

— Minä en voi tällä hetkellä esittää sellaista hypoteesia, joka voisi
löytää armon silmissäsi, myönsi Annikki. — Mutta sano sinä minulle,
mistä syystä Olavi, jos hän olisi varastanut päiväkirjan, olisi repinyt
siitä lehden irti ja säilyttänyt vielä tuota viheliäistä päiväkirjaa
pulpetissaan, josta se saattoi löytyä minä hetkenä hyvänsä!

— Tuo on vain kysymys, ei vastaus, huomautti Aava kylmästi. — Siihen
ei kyllä ole helppoa löytää järkevää vastausta. Mutta järkevä vastaus
tuskin onkaan tässä tarpeellinen. Sellaisessa tilassa toimivat ihmiset
monasti käsittämättömämminkin.

— Sinä siis kuvittelet, että Olavi on tehnyt tuon typerän rikoksen?

— Luokka ei voi selittää tapausta muuten, vastasi Aava
järkähtämättömästi. — Sitäpaitsi Linna ei ole kieltänytkään tekoaan.

— Onko hän muka tunnustanut?

— Ei kylläkään. Mutta kun Terä luokan nimessä tiedusti, miksi Linna
oli tehnyt tuon ruman tepposen, jäi hän tyhmänä tuijottamaan kysyjään,
kohautti sitten hartioitaan ja lähti sanaa sanomatta.

— Ja tuoko on painavin todistuksenne Olavin »syyllisyydestä»?

Aava hämmentyi hiukan. Tytön äänessä kaikui niin peittelemätön iva ja
halveksunta, ettei hän ollut mokomaa ennen kuullut eikä tyttölapselta
odottanut milloinkaan kuulevansakaan.

— Todella nerokas kuulustelu! huudahti Annikki leimuavin silmin. Sitten
hän pakottautui rauhalliseksi ja jatkoi: — Olettakaamme, että sinä,
Antti, olisit jalo mies — voihan olla, että oletkin (oh, ei kestä
kiittää) — ja minä sinun toverisi. Sinua syytettäisiin ryöstömurhasta,
josta sinulle ei olisi ajateltavissa mitään etua. Muutamat vähäpätöiset
seikat vain viiltäisivät sinuun. Jos nyt minä tulisin sinulta
tiedustelemaan, montako penniä vainajan taskuista löysit, katsoisitko
maksavan vaivaa ryhtyä puolustautumaan? Pelkään pahoin, että hammasta
purren, mutta ulkonaisesti tyynenä jättäisit minut etsimään vastausta
tyhmään kysymykseeni muualta. Niinkuin Olavi teki Terälle.

— Anteeksi, eiköhän tuo ole sitä naisten logiikkaa? hymähti Aava.
— Sinä teet rinnastuksia, joilla ei ole mitään sisäistä yhteyttä.
Mutta miksi haaskata sanoja? Minä en näe tässä likaisessa jutussa
mitään epäselvyyttä, jota kannattaisi tutkia. Ei pidä tonkia
tunkiota, sanotaan. Ja — eipä muuta kuin tunkio sen heliseväsanaisen
Sarastuksenkaan alla ollut.

— Antti! huudahti Annikki kiivaasti. — Sinä ja sinun toverisi, te,
jotka kilvan heitätte kiviä ennestään raskaalle kuormalle, te saatte
vielä nähdä, millaista toveria olette loukanneet!

— Jos voit tehdä ihmeitä, Annikki — tarkoitan, jos voit todistaa Linnan
syyttömäksi, niin me kaikki olemme sinulle sanomattoman kiitollisia.
Olet silloin pessyt tahran luokkamme kunnian kilvestä.

Aavan sanat kaikuivat kovina, pilkallisina. Mutta vastauskin oli terävä.

— Sellaisen rihkamatavaran vuoksi kuin sinun ja toveriesi kiitollisuus
ja luokkanne »kunnia» ei kannata rikkaa ristiin panna! Ellei
tärkeämmästä olisikaan kysymys, olisi sekä sinun että minun viisainta
mennä kotiin ja ajaa Firenzeen — Nukku-Matin kanssa. Hauskaa iltaa!

Aava nousi kalpeana.

— Samaten, armon neiti!

Yksin jäätyään ryhtyi Annikki kuumeisesti miettimään, mihin ryhtyisi.
Koskei hän saanut apua Olavin tovereilta, selvittäisi hän yksin tuon
kadonneen päiväkirjan lehden salaisuuden. Mutta mistä alkaa? Mistä
löytää johtolanka?

— Kas, täällähän sinä olet, Annikki. Olen etsinyt sinua kaikkialta.

Se oli Aarne. Väsyneenä hän istahti tuolille ja jäi synkkänä
tuijottamaan eteensä pöydälle.

— Tulithan sinä kuitenkin, virkahti Annikki hieman kiusautuneena, kun
veljellä ei näyttänyt lainkaan olevan aikomusta ryhtyä puheisiin. —
Mikä sinua nyt vaivaa?

Aarne silmäsi sisareen.

— Emmi on kadonnut.

— Kadonnut?

— Niin, jälkeä jättämättä. Hän on yhtäkkiä livistänyt paikastaan.
Kuuluu lähteneen sen Sulon kanssa.

Annikki hymähti.

— Kas vain, sittenpä tuo tyttö oli lopulta järkevämpi kuin saatoin
uskoakaan.

— Järkevämpi?

— Niin juuri, vahvisti sisar. — Koko tuo sinun tarjoilijatarseikkailusi
oli alusta saakka suurta hulluutta. Hulluutta hänenkin puoleltaan.
Eihän siitä milloinkaan olisi voinut mitään tulla. Ainoa järkevä
ratkaisu hänen kannaltaan oli ottaa tuo Sulo.

— Kattia! Et sinä ymmärrä sellaisia asioita. Eikä sinun juuri
kannattaisi puhua tuossa äänilajissa. Etenkään tänään, kun tuo sinun
Olavisi...

— Niin, Olavi, keskeytti Annikki. — Hänestähän minun pitikin puhua
sinun kanssasi. Aarne, sinun on vaikutettava hänen hyväkseen
tovereihisi. Hän on syytön — tiedäthän sinäkin sen.

Aarne nousi harmistuneena.

— Sinun kanssasi on mahdotonta järkevästi keskustella. Sinä et pysy
asiassa. Tuohon Linnan juttuun en minä tahdo sekautua.

— Aarne! huudahti Annikki. — Muista, että sinä olet kiitollisuuden
velassa Olaville tuon Emmin paikasta. Silloinkuin hän sen hankki,
lupasit sen aina muistaa.

— Äsh, sinä olet ikävystyttävä, torjui Aarne kääntyen
menemään. — Sitäpaitsi olen nyt menettänyt Emmin, joten tuosta
kiitollisuudenvelasta ei enää kannata puhua.

Annikin silmät leimahtivat. Mutta hän hillitsi mieltään. Aarne ei ollut
nyt sillä tuulella, että olisi kannattanut jatkaa väittelyä.

— Kuulehan, Aarne, Tellervo on täällä, virkahti hän vaihtaen
puheenaihetta.

— Olkoon.

— Hän oli hyvin pahoillaan, kun sanoin, ettet sinä aikonut tulla koko
juhlaan, jatkoi Annikki hymyillen salaa.

— Vai pahoillaan.

— Niin, vahvisti Annikki. — Muuten, hän oli oikein soma
vaaleansinisessä leningissään. Tiedäthän, että sininen pukee häntä.

— No, entäs sitten?

— Sitten? hymähti Annikki. — Vieläkö lisää? No sitten: hän tanssii
ihastuttavasti. Siellä onkin parastaikaa valssi menossa.

Aarne nauroi.

— Kyllä sinä osaat, pikku sisko. No niin, taidanpa sitten mennä
tanssimaan. Mutta etkö sinä tule mukaan?

Aarnen ääni oli aivan toinen. Alakuloisuus ja katkeruus olivat menneet
sen tien. Hänen tuli surku sisartaan, joka saisi istua syrjässä koko
illan.

— En. Minä olen päättänyt selvittää tämän jutun vielä tänään.

— Tänään? Älä huoli vaivata itseäsi. Turhaan haaskaat aikaasi.
Tarvitset siihen joka tapauksessa vuoden.

— Minä selvitän sen tänään, toisti Annikki päättäväisesti. — Juuri
tänään. Minä tulin tänne tanssiakseni Olavin kanssa ja minä tahdon
tanssia hänen kanssaan. Vaikkapa viimeisen valssin. Mutta sitä ennen
täytyy kaiken olla selvillä. Etkö sinä tahdo auttaa minua, Aarne?

— Soisinpa voivani, pikku sisko. Voihan olla, että Olavi on syytön.
Mutta en ymmärrä, miten se olisi todistettavissa. En tiedä jutusta sen
enempää kuin muutkaan — valitettavasti. Jos kuitenkin tahdot, että
yhdessä koetamme, niin...

— Ei, ei, mene sinä vain tanssimaan, torjui Annikki. — Hauskaa iltaa
vain, Aarne.

Kun veli oli mennyt, ryhtyi Annikki tekemään suunnitelmia. Toisen
toisensa jälkeen hän rakensi. Mutta mikään ei tyydyttänyt häntä. Ei
ollut mitään kiinnekohtaa, mistä lähteä. Hän oli kuin säkissä. Ja mitä
kauemmin hän haparoi, sitä epätoivoisemmalta asia näytti.

Ympärillä tultiin ja mentiin. Nyt juuri saapui viereiseen pöytään
meluava seurue kuudesluokkalaisia tanssista kuumenneine »daameineen».
Annikki tuumi hetken, olisiko viisainta siirtyä jonnekin kauemmas,
mutta päätti sitten jäädä paikoilleen. Vastatulleet eivät näyttäneet
kiinnittävän huomiota yksinäisessä loukossaan istuvaan tyttöön. Heillä
oli kyllin tekemistä omissa asioissaan.

Lyseolaiset kertoilivat äänekkäästi kaskujaan ja nauroivat itse niille
eniten. Poikien hohotus ja tyttöjen tirskunta kiusasivat Annikkia,
mutta hän ei välittänyt vetäytyä pois. Noiden typerien koulujuttujen
kuunteleminen esti häntä vaipumasta toivottomuuteen.

— No, nuo nyt eivät ole mitään, keskeytti eräs pojista toverinsa. —
Mutta oletteko, tytöt, kuulleet Harmonikkahousun puukkoseikkailua
seitsemännellä luokalla?

— Emme. Kerro, Yrjö.

— Niinkuin tiedätte, on Luoma historian maijari, alkoi Yrjöksi
nimitetty. — Hän on se opettajistamme, joka kaikkein vähimmän saa
pidetyksi kuria yllä. (Ja se on jo jotakin se). Rehtorin toivomuksesta
on seitsemäs luokka ottanut hänet erikoiseen suojelukseensa ja
lähettelee silloin tällöin rankaisuretkikuntia nahkojen keskuuteen,
milloin järjestys Luoman tunneilla rikkoutuu. Mutta sattuu sitä
noidenkin tapojenvalvojain omassa keskuudessa välistä yhtä ja toista.
He tuntuvat jo vietävästi väsähtäneen poliisitoimeensa.

— Riittää esipuheeksi, murahti eräs pojista.

— No niin, toissa päivänä kello yhdeltä tuli Harmonikkahousu
tunnilleen. Luokassa vallitsi muotiin tullut kuoleman hiljaisuus. Ja
kai kaikki tälläkin kertaa olisi mennyt hyvin, ellei Luoman kosmoskynän
terä kaikeksi onnettomuudeksi olisi katkennut. Eikä hänellä — rauhan
mies kun on — ollut puukkoa.

»Onko kellään veistä?» kysyi hän selaillen muistivihkoaan.

Paasio ponnahti pulpetistaan ja riensi opettajanpöydän luo äänettömin
askelin.

»Mulla, herra lehtori!» karjaisi hän, niin että Harmonikkahousu hypähti
koholle tuoliltaan. (Kyllä sillä Paukalla ääntä on.) »Kumpi saa olla?»
Ja samassa hän ojensi molemmat kätensä opettajaa kohden.

Harmonikkahousu vetäytyi kauhistuneena taapäin. Paasion toisessa
kourassa välkkyi kunnioitusta herättävä kauhavalainen, toisessa
vietävänmoinen käyrä tikari. Paukka väittää kuulleensa Luoman hampaiden
kalisseen, mutta mene tiedä. Pleeki hän vain oli ollut, hirvittävän
pleeki. Sitten hän oli pakottautunut rauhalliseksi ja virkahtanut
hiljaa:

»Kiitos, otan mieluummin tämän pienemmän.»

Mutta pännän teroitus oli sillä kertaa jäänyt. Kauhavalaisen hän oli
laskenut eteensä pöydälle, avannut päiväkirjan ja tarttunut teräskynään
tehdäkseen merkintänsä siihen. (Hän on niitä harvoja opettajia, jotka
yläluokillakin tunnontarkasti suorittavat päiväkirjamerkintänsä).
Teräsaseiden välkähdys oli kuitenkin säikähdyttänyt häntä niin
vietävästi, ukko-rähjää, että hänen kätensä vapisi vielä, ja niin
putosi suuri musteläkki keskelle lehteä. Lehtori hätäytyi yhä enemmän,
voitti vastenmielisyytensä suurta puukkoa kohtaan, otti sen sormiensa
väliin ja alkoi sillä, kieli ulkona suusta, raaputtaa pois tahraa.
Poikien oli ollut vaikea hillitä nauruaan, niin hullunkurisesti
piteli Harmonikkahousu puukkoaan. Sanovat, että Katajakin hymyili.
Lopputulos oli tuo ainoa mahdollinen: päiväkirjaan tuli suuri reikä.
Silloin vasta Luoma vilkaisi ylös. Nähdessään poikien griinaavan sulki
hän päiväkirjan huokaisten ja astui ikkunan luo jääden tuijottamaan
kadulle. Terä sanoo, että hän tuumi, mitä siisteyttä rakastava rehtori
tulee sanomaan. Sen pituinen se.

— Minusta te pojat kiusaatte aivan liikaa tuota opettaja-parkaanne,
sanoi muuan tytöistä.

— Ohoh! Miksei hän sitten kykene puolustautumaan? Oma syynsä!

— Kerttu kuuluukin eläinsuojelusyhdistykseen, pilkkasi eräs neitosen
tovereista.

Kaikki purskahtivat nauruun, ja välittämättä hehkuvasta punasta, joka
oli lehahtanut ivatun poskille, jatkettiin ilkamoimista.

Silloin ei Annikki enää jaksanut istua paikoillaan, vaan lähti
ravintolasta.

Ah, miten pimeätä, toivotonta!

Vaistomaisesti hän suuntasi kulkunsa kohti juhlasalia. Tanssimasta
palaavia ja käytävässä vilvoittelevia pareja tuli häntä vastaan.
Koneellisesti hän nyökkäsi vastaukseksi tervehdyksiin. Häntä kiusasi
noiden ihmisten osaaottava katse, jonka takana kuitenkin oli vain
kylmää välinpitämättömyyttä.

Kun hän ehti juhlasalin ovelle, lakkasi soittokunta soittamasta.
Polkkamasurkka oli lopussa. Tanssijat ryntäsivät käytävään. Kas
tuolla... Todellakin — Tellervo ja Aarne. He olivat siis löytäneet
toisensa jälleen. Kuinkahan pitkäksi aikaa?

Annikki etsi katseillaan rehtori Kuusista. Kun hän ei keltään muulta
voinut saada tukea kamppailussaan, saattoi kenties tämä häntä neuvoa.
Muuta tietä hän ei enää tiennyt.

Kas tuolla!

Merkitsevistä silmäyksistä välittämättä hän astui suoraan lattian
poikki. Nähdessään tytön tulevan nousi rehtori Kuusinen ja astui häntä
vastaan.

— No, pikku ystäväni, olen koko illan kaivannut sinua. Aiotko suoda
minulle sen kunnian, että pyydät minua kavaljeeriksesi, vai...?

— Setä, sammalsi Annikki voimatta enää hillitä itseään, haluaisin puhua
kanssasi. Nyt heti. Kahdenkesken.

Rehtori Kuusinen otti tytön vapisevan kätösen kouraansa ja puristi sitä
rauhoittavasti.

— Kas niin, tyttöseni, luulenpa sinun arvanneen vanhan setäsi
kyllästyneen jo tähän meluun ja haluavan hetken _lepoa_. Aivan oikein.
Mennään kansliaani.

Hymyillen ja leikkiä laskien hän ohjasi sitten tytön toiseen päähän
koulurakennusta, jossa rehtorinkanslia sijaitsi.

— Kerrohan nyt, Annikki-kulta, mikä mieltäsi painaa, sanoi hän
lempeästi, kun he olivat päässeet istumaan. — Onko joku loukannut sinua
täällä? Eikö? No, sitä arvelinkin. Sinä olet siksi reipas tyttö, että
selvität sellaiset jutut parhaiten muiden avutta. Mikä siis...?

Yhtäkkiä tuntui Annikin rohkeus pettäneen. Mitä hän voisi sanoa
isälliselle ystävälleen? Jos hän mainitsisi Olavin nimen, kuuluisi
seuraava kysymys varmaankin: mitä sinulla on hänen kanssaan tekemistä?
Mitä hän vastaisi siihen?

— Asiani koskee Olavi Linnaa, sai hän vihdoin sanotuksi.

Rehtori Kuusinen hymyili tarkastaessaan kaunista, punastuvaa tyttöä
edessään, joka koetti välttää hänen katsettaan. Hetken kuluttua hän
sanoi rauhallisella, hiljaisella tavallaan:

— Jaha, Linnaa. Juttu on sangen ikävä.

Ei muuta. Annikki huo'ahti helpotuksesta. Oli toki ihmisiä, jotka eivät
aina ahdistele kysymyksillä.

— Setä, ethän sinä usko häntä varkaaksi?

— En, vastasi rehtori Kuusinen tyynesti. — En voi uskoa ainoankaan
oppilaani voivan siten toimia. Mutta minun persoonallinen vakaumukseni,
että syytön joutuu kärsimään, ei merkitse paljon. Todistukset ovat
siksi ilmeiset, ja asia on aiheuttanut niin paljon hälyä, ettei
opettajakunta voinut muuta kuin erottaa hänet koulusta.

— Mutta hän on syytön!

— Lapsi kulta, voitko esittää minkäänlaisia todistuksia? Annikki
hätkähti. Taas: todistuksia. Sitten johtui hänen mieleensä se
mahdollisuus, joka tuolla ylhäällä ravintolassa oli pälkähtänyt
hänen päähänsä. Puhuisikohan hän siitä rehtorille. Mutta se oli niin
mieletön, suorastaan mahdoton, ettei sitä kukaan tietysti todistuksena
pitäisi.

— Sitäpaitsi, jatkoi rehtori, on asialla toinenkin puoli, jota en
parhaalla tahdollanikaan voi auttaa, ja luulen Olavin panevan sille
vielä suuremman painon kuin koulusta erottamiselle.

— Se on...?

— Se on kunnia. Ellei asiaa saada täysin selväksi, ellei Olavin
syyttömyys tule epäämättömän varmasti ilmi, jää hänen kunniaansa tahra,
joka voi synkentää koko hänen elämänsä.

Annikki oli painunut syvälle tuoliinsa. Hän koetti hillitä tunteitaan,
mutta turhaan. Setä oli varmasti oikeassa: kunniakysymys oli tässä
jutussa Olaville pääasia. Yhtäkkiä hän tunsi olevansa niin voimaton,
väsynyt. Turhaan yritti hän taistella kyyneleitä vastaan. Niitä nousi
silmiin ja vieri hitaasti, kirvelien, yli poskien ja putosi povelle.

Rehtori Kuusinen vaikeni. Se oli varmaan hänen pikku ystävättärensä
ensimmäinen suuri suru, joka ajoi esille noita kristallihelmiä.
Perhetuttavana hän oli nähnyt Annikin kasvavan pikku typykästä soreaksi
neidoksi, oli leikkinyt hänen kanssaan ja lohduttanut häntä pikku
suruissa. Mutta nyt hän ei löytänyt sanoja.

Samassa koputettiin ovelle. Rehtori Kuusista kysyttiin alakerroksessa.

Rehtori nousi ja sivellen rauhoittavasti Annikin kättä virkahti:

— Odotahan täällä. Koetetaan katsoa, olisiko sittenkin jokin keino.

Annikki oli yksin. »Olisiko sittenkin jokin keino», oli rehtori
sanonut. Mutta Annikki oli kuullut jo äänestä, ettei hän uskonut mitään
keinoa olevan.

Hän nousi ylös tarkastamaan pöytälampun valossa kelloaan. Jo kymmenen!
Kahden tunnin kuluttua olisi juhla lopussa. Ja loppuvaksi tanssimatta?

Hän painoi nyrkit ohimoilleen ja koetti selvittää ajatuksiaan.

Yhtäkkiä häneltä pääsi hiljainen huudahdus. Rehtorin kirjoituspöydällä
olevasta paperipinkasta oli hänen silmiinsä osunut eräs liuska, jonka
erikoinen paperi heti kiinnitti hänen huomiotaan. Nopeasti hän sieppasi
sen käteensä. Hänen silmiinsä syttyi välke, kun hän tarkasti sitä
huolellisesti.

Kaikki väsymys ja toivottomuus oli kuin poispyyhkäisty. Hetken hän
selaili pöydällä olevaa osoitekalenteria ja jätti sitten kevein askelin
rehtorinkanslian.

Vihdoinkin, vihdoinkin! Viime hetkessä johtolanka!

Käytävässä hän tapasi Aavan ja Hongan.

— Pian, tulkaa mukaan! huusi hän heille iloisesti.

— Hakekaa te, Honka, auto. Hyvä umpinainen vaunu. Ja sinä, Antti, tule
sinä auttamaan minua päällysvaatteitteni etsinnässä. En tällä hetkellä
muista, minne ne vein. Kas niin, älkää nyt olko noin hölmistyneen
näköisiä, vaan tehkää niinkuin sanoin.

Annikin huomautus oli paikallaan. Molemmat nuorukaiset tuijottivat
häneen ällistyneinä.

— Saaplari, tästä ei mun tyhmä pääni ymmärrä niin mitään!

— Ei teidän vielä tarvitsekaan ymmärtää, Honka, vastasi Annikki
nauraen. — Hankkikaa vain auto, niin että pääsemme pienelle
automatkalle, me kolme. Kyllä minä sitten kerron.

— No jaa, myöntyi Honka. — Saaman pitää. Onhan Jätti-Matilla Luojan
armosta pitkät koivet.

Kun he olivat jääneet kahden, virkahti Aava epäluuloisesti:

— Etköhän jo sanoisi, mistä on kysymys? Et kai vain luule saaneesi
kiinni joistakin todistuksista Linnan hyväksi?

— En luule mitään. Minä tiedän, miten tuo päiväkirjan lehti on
kadonnut, oli reipas vastaus.

— Jos se on vain sitä samaa lajia päättelyä kuin äsken tuolla ylhäällä,
niin...

— Oh, älä huoli kantaa minulle kaunaa siitä, mitä siellä sanoin,
virkkoi Annikki sovinnollisena. — Puhuimmehan me molemmat vähän
harkitsemattomuuksia, vai kuinka?

Aava hymähti vastaamatta.

— Lopullisen selvyyden saamiseksiko tämä automatka nyt on tarpeen?
kysyi hän sitten.

— Niin. Tule nyt vain.

Aava katsoi pitkään edellä rientävää solakkaa neitosta. Hänen
kasvoillaan oli miettiväinen ilme vielä sittenkin, kun hän etsi Annikin
päällysvaatteita. Auttaessaan tyttöä pukeutumaan niihin, sanoi hän
vakavasti:

— En voi muuta kuin sanoa, että olet ihmeellinen tyttö, jos tämän
jutun selvität. Jos Olavi on syytön, en hetkeäkään epäile tunnustaa
menettelymme häntä kohtaan olleen pitkin linjaa kohtuutonta. No niin,
ei sitä vielä tiedä.

Annikki nauroi iloisesti.

— Mutta pian sen saat tietää.

Hänen mielensä oli jälleen niin kevyt. Kaikki synkät, vihamieliset
ajatukset olivat menneet sen tien. Elämä oli jälleen valoisaa, ihanaa.

Honka oli jo odottamassa heitä auton luona.

Annikki mainitsi kuljettajalle osoitteen. He astuivat vaunuun — Aava
jälleen pidättyväisenä, epäluuloisena — ja auto lähti liikkeelle.

— No, Annikki, minne olemme matkalla? tiedusti Aava.

— Lehtori Luoman luo, oli odottamaton vastaus.

— Harmonikkahousun! Saaplari!

— Luoman luo? Mitä sieltä?

— Aion antaa siellä teille täydellisen selityksen päiväkirjan
katoamisesta. Selityksen, jossa Olavilla ei ole mitään osaa.

— Hö-hö! Onpas siinä likkaa!

— Mitä hullua! Et kai ole järkeäsi menettänyt, Annikki? huudahti Aava
harmistuneena. — Aiotko sekoittaa Luoman tuohon juttuun! Et kai epäile
häntä päiväkirjan varkaaksi? Ei, tämä on jo liikaa! Minä puolestani en
enää tahdo olla mukana tässä narrinpelissä! Palaan koululle!

— Koululle? hymähti Annikki. — Etkö nauti tästä nopeasta ajosta läpi
yön?

— En! murahti puhuteltu. — Minua ei todellakaan haluta seurata sinua
pitemmälle.

Annikilta pääsi helisevä nauru.

— Kenties voisin ymmärtää kaipuusi takaisin juhlaan, jos sinulta
olisi jäänyt sinne ihastuttava tanssikumppani, ilvehti hän. — Mutta
muistaakseni sanoit aikoessasi uhrautua minun kavaljeerikseni
tanssivasi huonosti.

— Jätä tuo! harmistui Aava. — Hoi, siellä edessä, pysähdyttäkää auto!

— Etkö sitten tahdokaan olla mukana saamassa selvyyttä tähän juttuun,
Antti? Minulla on ratkaisu kädessäni, kunhan te vain autatte minut
lehtori Luoman luo.

— Mutta minua ei haluta olla mukana työntämässä syytä hänen
niskoilleen, vastasi Aava. — Hän on vanha mies. Opettajani. Sitäpaitsi
parastaikaa sairas.

— Hänen niskoilleen! ihmetteli Annikki. — Kuka tässä on sanonut, että
minä syytän häntä päiväkirjan varkaaksi? Ratkaisu on se, jos sen tietää
tahdot, ettei mitään varasta ole ollutkaan. Pieni, onneton erehdys vain.

— Eikö varasta? huudahtivat Aava ja Honka yhtaikaa.

— No, siinä tapauksessa en epäröi seurata sinua, taipui Aava. — Mutta
vain yhdellä ehdolla. Tavattoman vieraskäyntimme selitykseksi kerrot
sinä lehtori Luomalle ja meille — ilman mitään kysymyksiä sinun
puoleltasi — miten arvelet jutun tapahtuneen.

— Onpa tuokin ehto, naurahti Annikki. — Sinä kai tahdot kokeilla
naisten logiikalla. Oli miten oli, minä suostun.

Auto solui katukäytävän viereen pysähtyen viisikerroksisen kivimuurin
eteen. He olivat perillä.

— Kas, Harmonikkahousu on vielä valveilla, sanoi Honka osoittaen
valaistuja ikkunoita toisessa kerroksessa. — Taitaa ukko vain skraabata
skolesta.

— Ehkä hän on ottanut oppia oppilaistaan, hymähti Annikki.

Ulko-ovi oli auki. Mutta kauan he saivat soittaa lehtori Luoman
ovikelloa, ennenkuin vanhuksen verettömät, rasittuneet kasvot
näyttäytyivät oviaukossa.

— Katsohan vain. Aava ja Honka. Käykää sisään, käykää sisään pojat,
kehoitteli hän. Sitten hän huomasi Annikin. — Oh, teillä on nainenkin
mukana. No, neitiseni saa suoda anteeksi huonon järjestyksen talossa.
Tietäähän tällaisen vanhanpojan asunnon.

Annikki antoi ystävällisen vanhuksen saada tahtonsa perille ja salli
hänen auttaa päällystakin hänen päältään.

— Kas vain, miten herttainen tyttö, sanoi lehtori lopettaen
tarkastelunsa. — Hyvä hymy ja kauniit kasvot. Kai Aavan tuleva morsian?

— Valitettavasti ei, kiiruhti Aava selittämään, vaan Linnan.

— Vai Linnan? No, astukaa peremmäs. Vai Linnan? Kas vain sitä poikaa.
Hyvä maku, hyvä maku.

Honka tuijotti ihmeissään opettajaansa. Vai tuollainen se Luoma
pohjaltaan on, ajatteli hän. Saaplari, siitä kiusasta siellä koulussa
oli nyt lopultakin tuleva loppu. Kiva ukko! Nääs, miten pian hän ja
Annikki tulivat tutuiksi. Nyt hän jo otti tyttöä hartioista kuin vanha
setä ja kuljetti hänet pakisten työhuoneeseensa.

— Suokaa anteeksi, lehtori, että tulemme näin myöhään häiritsemään
teitä, aloitti Aava, kun he sitten kaikki istuivat lehtorin
työhuoneessa, keskellä täyteenahdettuja kirjahyllyjä ja lattialla
kohoavia kirjapinkkoja.

— Myöhään? ihmetteli vanhus. — Onko nyt myöhä?

— Kello lähenee yhtätoista yöllä.

Yhtätoista! Sanoitko yhtätoista, poikani? Lehtori näytti avuttomalta.
Sitten hän kääntyi anteeksipyytävästi hymyillen Annikkiin: — Sellaista
se on, kun tällainen iäkäs höperö syventyy vanhoihin kirjoihin. Unohtaa
ajan. No, ja mitä varten te sitten olette näin myöhään liikkeellä?

— Tuon Linnan jutun tähden, vastasi Aava.

— Linnan? Jaha, sitä varten sinä, tyttöseni, olet siis matkassa. No,
eihän Linnalle ole vain tapahtunut jotakin ikävää. En ole kuullut
koulusta mitään pariin päivään. Olen ollut vähän sairas.

— Neiti Salo on luvannut selittää koko asian, sanoi Aava.

— Kyllä, myönsi Annikki. — Mutta toivon sinun, Antti, kertovan
lehtorille jutun alkuvaiheet. Pyydän, että lehtori kuuntelisi
keskeyttämättä. Olemme sopineet siitä, että senjälkeen minä selitän
syyn, miksi olemme täällä, eli, miten olen ajatellut koko tämän sekavan
vyyhdin syntyneen.

— Soo-o, myhähti vanhus. — Minä luulin teidän tulleen kysymään minulta
jotakin, ja nyt onkin niin, että minun on vain kuunneltava valmista.

— Mutta myös päätettävä, olenko löytänyt oikean ratkaisun, lisäsi
Annikki herttaisesti hymyillen.

— Jaha, alkakaahan nyt sitten, kehoitti lehtori asettuen mukavaan
asentoon.

Aava kertoi lyhyesti päiväkirjan katoamisen, sen löytymisen revittynä
ja Olavi Linnan erottamisen päiväkirjan varkaana. Lehtori Luoma
liikahteli silloin tällöin rauhattomasti tuolillaan, ikäänkuin hän
olisi tahtonut keskeyttää, mutta malttoi sitten mielensä.

— Ja nyt kun lehtori tietää tämän jutun yhtä tarkkaan kuin me, lopetti
Aava, selittänee neiti Salo meille, mitä yhteyttä Linnan jutulla on
lehtori Luoman kanssa. Minä puolestani en lainkaan ymmärrä tämän öisen
vierailun tarkoitusta.

— Mitään ihmeellistä siinä ei kuitenkaan ole, alkoi Annikki. — Kun
nyt ajattelen asiaa, kummastuttaa minua pikemminkin, että hetkenkään
saatoin epäillä tätä mahdollisuutta. Kaikki riippuu siitä, että
sekasotkussa, joka muodostaa tämän revityn päiväkirjan lehden
salaisuuden, ei ole kysymys vain Olavin jälki-istunnosta, vaan
toisestakin tarinasta, joka tässä hälinässä on jäänyt kokonaan Olavin
jutun varjoon, mutta joka kuitenkin on ainoa tekijä päiväkirjan
katoamisessa.

— Ja se toinen tarina? tiedusti Aava jännittyneenä.

— On lehtori Luoman niin sanottu puukkoseikkailu teidän luokallanne,
vastasi Annikki. — Tehän tiedätte paremmin kuin minä, miten luokkanne
ilkimykset aiheuttivat tuon päiväkirjan tahriutumisen. Kun muut
opettajat eivät teillä yleensä yläluokilla enää muistiinpanoja
päiväkirjaan tee, kävi lehtori Luoma viime torstai-iltana hakemassa
luokkanne päiväkirjan kotiinsa koettaakseen jotenkuten parantaa asiaa.
Niin hän sitten huomaamatta alasyrjässä olevaa lehtori Puutisen
Olaville antamaa muistutusta repäisi rikkoutuneen lehden kokonaan irti
ja...

— Mistä sen päätät? keskeytti Aava terävästi.

— Tästä, vastasi Annikki ojentaen hänelle rehtorinkanslian pöydältä
löytämänsä paperilipun.

Aava luki liuskaleen pariin kertaan.

— Mitä tämä todistaa? kysyi hän sitten ihmetellen.

— Tämähän on vain lehtori Luoman ilmoitus rehtorille, ettei hän voi
tulla kouluun.

— Mutta paperi! Etkö lainkaan huomaa paperia? huudahti Annikki. —
Lehtori Luoma kirjoitti eilen tuon ilmoituksen irtirepäisemänsä
päiväkirjan lehden palaselle unohdettuaan jo koko päiväkirjan.
Vasta tänä aamuna se sattui hänen käsiinsä, ja silloin lähetti hän
siivoojattarensa tai jonkun muun tuomaan sitä paikoilleen voimatta
lainkaan aavistaa, millaisen onnettomuuden tuo revitty lehti oli
aikaansaava. Tuoja työnsi päiväkirjan sitten lähimpään pulpettiin, ja
sattui niin, että se oli Olavin. Kas siinä koko juttu.

Kun Annikki lopetti, oli huoneessa hetken hiljaista. Molemmat
nuorukaiset katsoivat jännittyneinä opettajaansa odottaen ratkaisevaa
sanaa.

— Kiitos, tyttöseni, sanoi lehtori Luoma ystävällisesti. Hänen
äänensä värisi. — Sinun silmäsi ovat sekä hyvät että tarkat. Sinä
olet suurenmoisesti ratkaissut sen arvoituksen, jota kutsutte revityn
päiväkirjan lehden salaisuudeksi. Olit kylläkin oikeassa sanoessasi,
etten minä aavistanut, mitä kaikkea pahaa tulin aiheuttaneeksi.
Kauheinta on ajatella, että ellet sinä, tyttöseni, olisi päättäväisesti
ryhtynyt selvittämään tätä vyyhtiä, olisi viaton saanut kantaa syyn.
Minä olin ainoa, joka tiesin asian todellisen laidan, mutta on enemmän
kuin luultavaa, etten milloinkaan olisi kuullut sanaakaan Linnan
erottamisesta. Kukaan ei olisi kertonut siitä, ei heillä ole tapana
tehdä selkoa minulle sellaisista asioista. Enkä minä olisi osannut
kaivata häntä. Olen suorastaan kuohuksissa sen vääryyden takia, jota
kunnon Linna on saanut kärsiä minun ajattelemattomuuteni vuoksi. Nyt
vasta huomaan; miten vanhaksi olen tullut, vanhaksi ja höperöksi...
Ei, älkää sanoko vastaan. Alkaa olla jo aika minun jättää paikkani
nuoremmille... Mutta mitä minä tässä turhia jaarittelen? havahtui
vanhus nousten pystyyn. — Linnan täytyy viipymättä saada hyvitystä.
Onpa hyvä, että minulla on vielä kengät jalassa.

— Ei kai lehtori aio lähteä nyt yönselkään, sairaana? esteli Annikki.

‒ No, niin vanha en sentään vielä ole, etten kykenisi heti jalkeille
korjaamaan erehdyksiäni, kun ne huomaan. Minä tulen sinun kanssasi,
tyttöseni, Linnan luo. Pojat voivat mennä koululle kertomaan asiasta
rehtorille.

— Eiköhän neiti Salonkin mieli sinne pala? naurahti Aava. — Kerrotaan
hänen päättäneen vielä tänä iltana tanssia siellä Olavi Linnan kanssa.

— Soo-o, ihmetteli vanhus. — Tanssikuume, tanssikuume. Joutukaamme nyt
sitten.

— Ja nyt minä _tanssinkin!_ huudahti Annikki reippaasti.

Hänen mieleensä muistui eräs Olavin lausuma sana, joka silloin oli
herättänyt hänessä ahdistuksen tunteen, mutta houkutteli nyt huulille
riemuisan hymyn. Sillä se, se oli nyt ohi.

Tulikoe...

Toverukset seisoivat paikoillaan, kunnes auto oli kadonnut näkyvistä.

— Luokan yhtenäisyys — se on uudelleen solmittu, virkahti Aava
puoliääneen. — Ei puuttuisi taas muuta kuin, että tapahtuisi jotakin.
Jotakin elämälle sisältöä antavaa. Sanat ja oppisuunnat — ne ovat
sittenkin vain sanoja. Toimintaa — ilman sitä me tukehdumme.

— Linna, se saaplari, se on onnenpoika, mutisi Honka tuijottaen
kulmaukseen, jonka taa auto oli piirtänyt.

— Mutta ajattele, Jätti-Matti, mitä hän on näinä päivinä myös saanut
kestää. Hiis vie, toveri, se ei ole vähän se. Ja millä levollisuudella
hän kaiken kantoi. Ilman epäilyä: siinä on mies.

Honka hörötti tyytyväisenä.

— Nääs nyt, sellaisia ne Sarastuksen miehet ovat! Ja sen asian päälle
kannattaisi ryyppykin ottaa. Ai niin, saaplari! Eihän se taita enää
oikein käytä. Ei sitä aina jaksa muistaa kaikkia näitä uutuuksia.




XII.


Palavissaan syöksyi Olavi Linna ylös koulun portaita, kiskaisi
luokkahuoneen oven auki ja huusi innoissaan:

— Toverit...!

Samassa hän vaikeni jääden kuin naulittuna seisomaan ovelle.
Ensimmäisenä hän oli kohdannut lehtori Tuiskun kylmän, ivallisen
katseen. Tämä oli jo ennättänyt luokkaan. Kylläpä olikin pitänyt
Kiirettä — tänä aamuna.

— Noh!

Olavi silmäsi tovereihin. Liikkumattomina, lehtori Tuiskun teräksisen
tahdon vangitsemina he istuivat paikoillaan. Mutta — heissä oli jotakin
uutta. Ryhti oli suora. Kasvoilla loisti iloinen odotus. Silmissä
paloi. He olivat kuin uudestisyntyneitä, kaikki kaksitoista — niinkuin
hän itsekin.

— _Tämä_ ei ole sentään vielä mikään sotamiesneuvosto, kajahti lehtori
Tuiskun läpitunkeva ääni. — Missä Linna on suvainnut maleksia, niin
ettei rukouksiin joutanut?

— Olin kaupungilla. Siellä...

— Vaiti! Linna menee paikoilleen.

Ja saksantunti jatkui tavallista menoaan.

»Jos tuo Tuisku olisi istunut Romanovien valtaistuimella, niin, totta
totisesti, ei olisi kukaan rohjennut vallankumouksesta uneksiakaan»,
ajatteli Olavi. »Onni, että hän on vain saksankielen lehtori, jonka
kädessä on lykätä myrsky näidenkin seinien sisällä vain tuntia
myöhemmäksi.»

Vihdoin — kello soi. Lehtori Tuisku nousi ja ivallisesti kumartaen
jätti luokan.

Silloin se puhkesi.

Olavi hypähti seisomaan pulpetilleen.

— Toverit! Me tiedämme jo jokainen sen, mistä koko viikon on salassa
suhkittu, sen, että Venäjällä on puhjennut viikko sitten vallankumous.
Hallitus on kaadettu. Vapauden tuuli puhaltaa kautta suuren Venäjän.
Sivistyneistöllä ja armeijalla on valta käsissä. Entinen järjestelmä on
tuhottu. Eläköön vallankumous!

Poikien pidätetty riemu puhkesi ilmoille. Tuntui hyvältä päästää esiin
se, mille koko aamun oli turhaan ilmaisumuotoa etsinyt.

— Eläköön! Eläköön! Eläköön!

— Toverit! Vallankumouksen aalto on nyt ulottunut tänne, jatkoi
Olavi kiihkeästi. — Se pyyhkäisee entisen järjestelmän olemattomiin
täälläkin. Toverit! Te tiedätte: ulkona on vallankumous! Te olette
kuulleet: kaduilla ammutaan! Meidän on päästävä ulos. Me tukehdumme
sisällä tällaisena päivänä!

— Hyvä, hyvä!

Jok'ainoa silmä paloi. Tapahtunut äkillinen muutos oli huumannut
heidät. Vapauden väkevä tuuli oli noussut heille päähän.

— Salo ja Linna rehtorin puheille! Me tahdomme lupaa!

— Hyvä, hyvä! Lupaa! Ulos!

Pian seisoivat luokan lähettiläät rehtorinkansliassa.

Rehtori Kuusinen käveli edestakaisin huoneessaan. Tavallista
kalpeampana. Hieroen hermostuneesti sormiaan.

— Lupaa? Lupaako te tahdotte?

— Niin! Vallankumouksen päivä on tullut! Me tahdomme vallankumouksen
kunniaksi lupaa!

— Kylläpä sinä, Aarne, osaat. Rauhoittukaahan nyt toki, tyynnytteli
rehtori. — Vallankumouksen kunniaksi? Kannattaneekohan tuollaisen
verenvuodatuksen kunniasta puhua?

— Vallankumous tuo mukanaan meille vapauden! huudahti Linna.

Epäilyksen hymy häivähti rehtorin kasvoille.

— Saa nähdä, saa nähdä, puheli hän. — Hirveätä se vain on. Sotamiehet
murhaavat upseerejaan, esimiehiään, kansalaisiaan, veljiään.

— Kaikki suuri tässä maailmassa vaatii uhrinsa! kiihkoili Salo.

Rehtori katsoi edessään seisovia poikia. Toinen vaalea, hienopiirteinen
— rikkaan lapsi. Toinen tumma, karkeatekoisempi — orpo. Ja
kuitenkin: tällä hetkellä he olivat kuin kaksoisveljet. Kasvoilla
sama haltioitunut ilme. Silmissä sama villi liekki. Se oli sitä
vallankumouskuumetta, jonka hän jo kouluun tullessaan oli nähnyt
välähtelevän vastaantulijoiden katseissa. Mitä tämä päivä olikaan
tuova mukanaan? ajatteli hän rauhattomin mielin. Entistä raskaampana
hän tunsi vastuunalaisuuden painavan hartioitaan. Hänen oli vastattava
viidestäsadasta pojastaan.

— Rauhoittukaa nyt vain, toisti hän. — Ettehän te nyt voi mennä
ulos. Joku harhakuula voi sattua. Tungos murskata. Ei, ei. En minä
saata antaa lupaa. En ainakaan vielä. Menkää nyt vain rauhallisesti
luokkaanne.

— Kyllä tuo Kustaa Aadolf syitä löytää! murahti Aarne, kun he palasivat
toisten luo.

— No, mitäs se Aava nyt sanoo? ärjyi Honka huitoen hurjasti käsillään.
— Kestikö se sinun Kiinan muurisi? Hö-hö. Saaplari! Mäskänä on koko
roska! Keisari yli koko ryssäinmaan muisto vain! Nääs nyt! Mitäs sanot?

— Sanon vain, että eläköön vallankumous!

— Entäs, mitä sanoo Montaigne vallankumouksesta? pyrki Terä leikkaamaan.

— Hiiteen koko Montaigne! huudahti Aava säihkyvin silmin. — Hiiteen
kaikki opit ja oppisuunnat! Tykit ja kiväärit puhukoot! Vallankumous
eläköön! Ja eläköön uusi aika uusine vaatimuksineen!

— Eläköön! Eläköön! Eläköön!

Lehtori Kotkavaara pisti päänsä esille ovenraosta. Lukujärjestys sanoi,
että toisen tunnin piti olla venäjää.

— Ei me tänään pluggata ryssää! ärjäisi Paasio. — Nyt on vallankumous!
Ja vallankumous pyyhkäisee ryssän hiiteen. Iäksi!

— No, no, ei, ei lueta, myönteli lehtori Kotkavaara. — En minä sitä
varten tullutkaan. Tiedustelisin vain, tiedättekö jotakin sen lisäksi,
mitä lehdet kertovat. Minä en ole oikein perillä asioista.

— Hö-hö, paljonkin, hörötti Honka.

— No, ehkä Honka sitten hyväntahtoisesti kertoisi, kehoitteli opettaja
jääden seisomaan ovenpieleen ja pureksien hermostuneesti kynsiään.

— Jaa, että hyväntahtoisesti? myhähteli Honka.

— Joo, no sitten. Olikos lehtori eilen illalla följäämässä sitä Seyniä
ja sitä Borovitinovia?

— En. Mihinkä heitä vietiin?

— Hö-hö, mihinkä? Pietari Paavaliin tai Krestyyn tai Shpalernajaan
tai hirteen! mörisi Honka. — Junaan vain vietiin. Kiväärien välissä.
Ja etellä mies, jolla oli kourassa punainen lippu. Hö-hö, punainen!
Saaplari, sitä kannatti näiltä. Pleeki oli kenraalin naama. Ja
heikottavan näytti sitä toistakin mustapartaa. Mikä lie valtioneuvos ja
kamariherra. Hö-hö! Ei siinä pomiloiminen auttanut. E-hei, saaplari.
Eivätkä ne katseet, olivatpa sitten vaikka kuinkakin pimeitä, ihmisiä
tapa. Ei muuta kuin vaunuun vain, ja loot koo para! Vaieten sitä
menoa töllisteltiin. Mutta kun juna lähti, niin sylkäisinpä perään:
rutto sinut kenraalin periköön, koirien koira! Mikä lie sitten ollut
se toinen. Pimeännäköinen sekin oli, se kamariherra. Taisi siitä nyt
tulla totellinen _kamari_herra. Vähän totellisempi kuin mitä oli
valtionneuvoja. Ja entäs sitten, niinkö? Hö-hö. Sitten tallusteltiin
aseman eteen. Ja kun ne pistinniekat saattomiehet tulivat, hihkaisin,
saaplari, niin että oli kurkku haljeta: Eläköön! Ja kyllä sitä sitten
hurrattiinkin! Vaikka — ryssiä ne olivat, nekin. Jotta mene tietä,
vaikka suotta olisi hurrattu.

— No, entäs muuta?

— Kaupungin varusjoukoissa kuohuu, sanoi Mustala. ‒ Minä asun erästä
kasarmia vastapäätä. Läpi yön sieltä kuului melua ja huutoja. Aamulla
näin jonkun upseerinulikan yrittävän pihamaalla lyödä jollakin
ruoskantapaisella erästä merisotilasta — se oli kai ollut siellä
yllyttämässä. Mutta samassa oli ympärillä lauma sotilaita. Upseeri
riisuttiin aseista ja vietiin pois. Matruusi nousi portaille puhumaan.
Ja hurjasti puhuikin. Kieli lauloi kuin vietävä. Ja naama ja käsivarret
säestivät.

— Viime yönä ovat upseerimurhat alkaneet, ilmoitti Laurila. — Ovat
tunkeutuneet asuntoihin ja ampuneet.

— Varjelkoon.

Samassa kajahti käytävästä huuto:

— Hei pojat, vallankumouksellisia joukkoja marssii ohi!

Seitsemäs luokka oli heti jalkeilla ja lehtori Kotkavaarasta
välittämättä ryntäsi ulos huoneesta.

Ohimennessään huusi Paasio:

— Juu, ja ryssäinmaalla ovat koulupojat pistäneet opettajiaan kiinni.
Juu juu, ihan todella. Karsseriin! Maistiaisiksi!

Katua alas, koulun ohitse marssi suuri sotilasosasto. Soittokunta
edellä. Punaisin lipuin. Sekaisin maa- ja merisotilaita, upseereja,
aliupseereja, rivimiehiä, aseet selässä, käsikynkkää tai kaulakkain,
punaiset nauhat käsivarsissa. Laulaen he marssivat. Jokaisen kasvoilla
loisti innostus. Uusi, onnellinen Venäjä...

Pojat seurasivat heitä katseillaan, niinkauankuin voivat. Kun viimeinen
harmaa sinelli oli kadonnut näkyvistä, huudahti Aarne:

— Pojat, meidänkin täytyy, päästä ulos! Tuli mitä tuli! Siellä tapahtuu
suuria. Tällaisena historiallisena päivänä ei voi pysyä neljän seinän
sisäpuolella!

— Kuulkaa, siellä taistellaan!

Kaupungilta kantautui kiväärinlaukauksia ja konekiväärin ilkeää
rätinää. Se sai poikien veren aivan kiehumaan.

Istua tällaisena päivänä kirjojen ääressä: Ei millään!?

— Koskei meille anneta lupaa, huudahti Aava, niin ottakaamme! Tänään on
vallankumouspäivä!

— Hyvä! Hyvä!

Seitsemäs luokka oli tuossa tuokiossa järjestäytynyt lähteäkseen.
Kirjat kainalossa pojat painelivat pitkin käytävää. Koska täälläkin
tarvittiin vallankumousta, niin olkoon menneeksi — he panisivat sen
toimeen. Kuudesluokkalaiset olivat keräytyneet ovelleen ja hurrasivat
kolmimiehisten rivien marssiessa ohi. Alaluokkalaiset tuijottivat
isoihin poikiin ihailevin katsein, vaikka eivät käsittäneetkään oikein,
mitä oli tekeillä.

Käytävän ovella tuli lehtori Tuisku poikia vastaan. Ensimmäisinä
marssivat vähän hätkähtivät. Mutta opettaja ei sanonut mitään eikä
koettanut heitä estää.

— Näittekös, kaverit? Tuiskun naamataulu oli vähä pleeki! huusi Paasio.

— Hän ei hymyillyt edes sitä pirullista hymyään, lisäsi Aarne. — Ehkä
häntä ihmetytti, että meissä — hänen halveksimissaan koulupojissa — on
sentään päättäväisyyttäkin.

»Porilaisten marssia» laulaen he ryntäsivät alas portaita. Täydestä
sydämestä se lähti. Vanhan koulun avarissa suojissa laulu kaikui
voimakkaana, intomielisenä.

    »... Pois, pois, toimet rauhaisat!
    Jo tulta tuiskii, myrsky käy,
    jo viuhkaa kanuunasta luoti...»

Kun he olivat sivuuttaneet toisen kerroksen, kiiruhti lehtori Raikas
heidän peräänsä.

— Kuulkaa, pojat! Rehtori lähetti minut...

— Turhia! Ei me palata kuitenkaan!

    »... Eespäin kaikki rientäkää!»

    Vapautemme ikivanha tie on tää...»

— Kuulkaa nyt, pojat. Rehtori lähetti minut ilmoittamaan, että koulu
saa lupaa täksi päiväksi.

— Hurraa!

— Eläköön veretön vallankumous!

Ja pojat ryntäsivät ulos pihamaalle ja saman tien kadulle.

Kohti keskikaupunkia!

Kaikkialla oli ihmisiä! Innostuksesta punoittavia kasvoja. Matruuseja,
sotilaita, siviiliväkeä: miehiä, naisia ja lapsia — kaikenikäisiä. Ja
jokaisen silmissä paistoi vapautuksen tunteen sytyttämä liekki.

Pojat eivät voineet tuossa lainehtivassa tungoksessa pysyä yksissä.
Pieniin ryhmiin jakautuneina he heittäytyivät myllertävään ihmismereen.
Olavi ja Aava tulivat sysätyiksi samaan suuntaan ja jatkoivat yhdessä
matkaa.

Näky oli mitä eloisin.

Suurempia ja pienempiä matruusiryhmiä liikuskeli kaikkialla
kiväärinpiipuissa punaiset viirit. He ylläpitivät järjestystä. Poliisit
olivat tyystin kadonneet näkyvistä.

— Ikkunat kiinni! Sulkekaa ikkunat!

Mutta ikkunat pysyivät auki.

Kiväärit suuntautuivat ylös, ja tuossa tuokiossa oli joka ikkuna koko
kadunmitalla kiinni.

— Mitähän tuo tuokin on? ihmetteli Olavi puoliääneen.

— Pelkäävät, että niistä ammutaan, selitti joku ympärillä seisovista.

Yleisö työnnettiin poikkikaduille, patrullit sulkivat pääkadun.
Vallankumouksellisia joukkoja oli marssiva sitä pitkin.

Mahtavana, järjestyksettömänä massana niitä alkoi tulvia. Suuri
soittokunta edellä. Kymmenen, toistakymmentä miestä rivissä.
Nämä olivat jo villimmän näköisiä joukkoja kuin ne, jotka olivat
marssineet koulun ohitse. Upseereja ei enää näkynyt riveissä. Ja
edessä, jonkinlaisena komentajana, marssi hurjannäköinen matruusi
upseerinmiekka kourassa.

— Ryöstötavaraa tuo, kuiskasi Aava. — Joltakin vainajalta. Vallankumous
kehittyy.

— Minne matka? huusi joku yleisöstä ohimarssiville.

Muuan sotilaista heilautti kättään virnistäen ja huusi vastaukseksi:

— Kättemaks! Rahu tuleb!

— Tuo oli virolainen, selitti Aava toverilleen. — Kostomatkalla ovat.
Rauhaa lupasi. Tule pois, tämä alkaa haiskahtaa mädänneelle.

Eräässä kadunkulmassa he olivat törmätä Paasioon, joka ryntäsi ulos
pikku puodista. Kourassaan hän heilutti puolenmetrin pituista punaista
silkkinauhan pätkää.

— Hei, kaverit! huusi hän. — Tämä on liivaa, tämä. Saa humalan ilmasta.
Eikä pennin kuvaakaan maksa!

Toverit eivät voineet olla hymähtämättä. Paasio näytti viihtyvän tässä
kiväärinpaukkeessa ja verenhajussa kuin kala vedessä.

— Olettekos olleet syrjemmällä, kaverit? Siellä sitä paukkuu! Pyh, nämä
täällä keskustassa ovat mammanpoikia! Anna mennä! Meidänkin vihollisia
ne ovat! Sortajia! Sitä parempi mitä vähemmän jää! Tekisipä, hiivatti,
vallan mieli puristaa yksi noista tavaritseista syleilykseensä ja
pussata mätkäistä keskelle turpaa. Tekisi, totta vie, ellei ne olis
ryssiä. Ryssä on ryssä — vaikka sen voissa paistaisi. Se haisee. Mutta
eihän teilläkään ole päivän merkkiä! Minä olen luffannut jos kuinka
monessa putiikissa. Mutta punaista en ole saanut. Slutsåld, sanoo
ruottalainen! Punaiset rusetit ja kravatit. Punaiset lettinauhat.
Punaiset myssyt. Kaikki lopussa. Sanovat, ettei ole enää punaisia
sukkanauhojakaan. Ei edes punaisia alushameita. Olisin jo ottanut
vaikka alushameen!

— Entäs punaiset kureliivit, Paukka? naurahti Aava huvitettuna.

— Vaikka, vaikka mitä! pauhasi Paasio. — Mutta sainpa toki lopuksi tuon
nauhanpalan. Olen kristillinen kaveri, annan teillekin osanne.

— Punaista nauhaa? hymähti Aava.

— Jaa, jaa, kaveri, ota, kun saat, huusi Paasio! — Pian ei näillä
kaduilla hengissä kulje ilman punaista. Juttusivat tuolla, että joku
likka oli statsuunalla pelastanut henkirukkansa vain sillä, että muun
punaisen puutteessa oli vahvasti punastunut. He-he, hyvä juttu, vai?
No, kelpaakos?

— Kiitos, Paukka, sanoi Olavi, tietysti otamme. Se on meillä vapauden
merkki, ei veren.

— Veri ja vapaus, ne kuuluvat yhteen, huusi Paasio. — Heipä hei! Luokka
kuuluu samlautuvan skoleen kuudelta. Muistakaa tulla!

Aava ja Olavi jatkoivat matkaansa satamaa kohden. Heidän täytyi tehdä
suuri kierros. Pääkadut olivat yhä suljettuja. Täällä oli rauhallista.
Vain joitakuita siviili-ihmisiä. Silloin tällöin muutamamiehinen
patrulli. Kiväärinlaukauksia kuului nyt enää vain harvakseen.

— Annikki, sinä täällä!

— Niin. Onnistuin lopulta pääsemään sieltä. Mutta ah, miten väsynyt
olen!

— Sinähän aivan vapiset. Mitä on tapahtunut?

— Linna, lienee parasta, että saatat Annikin kotiin, kuiskasi Aava
toverilleen.

Olavi nyökkäsi.

— Hyvästi, Annikki! Terve, Linna! Älä unohda kello kuutta!

Olavi asteli hiljaisena tytön rinnalla. Vallankumoukset, humu kuului
yhä etäämpää. Hurraa-huudot kantautuivat korviin enää kaukaisuuteen
hukkuvana jyrinänä.

— Olavi, tämä on kauheaa! huudahti Annikki katsahtaen järkytettynä
poikaan.

— Oh, se on vapauden koittoa! Vallankumous vaatii uhrinsa. Mutta meille
se tuo vapauden!

— Vapauden? toisti Annikki väristen. — Onko tämä vapautta? Voiko tämä
milloinkaan vapauteen johtaa? Tämä on hirveää, sydämetöntä teurastusta.
Viattomien veren vuodattamista.

Kammo väreili tytön tavallisesti niin kirkkaissa, rohkeissa silmissä.

— Vallankumous pyyhkäisee kuitenkin pois santarmit ja santarmien
luolat! huudahti Olavi. — Vallankumous puhdistaa ilman. Tuo ajatus,
että saa ilmaista sanottavansa vapaasti, huutaa vaikka kirkon portailta
— kahleet ovat poissa, sulut auki! Tuo ajatus huumaa mielen. Vapaus!
Ajattele: vapaus meille! Vallankumous, se osoittaa, että sellainenkin,
horjumattomaksi mainittu mahti, kuin Venäjän keisarius, voi viikossa
murskaksi mennä. Tuo ajatus antaa uskallusta, saa hitaimmankin
toimimaan. Vallankumous, se on venäläisille päämäärä. Meille vain
välikappale. Se antaa meille vapaat kädet. Vallankumous, kuohuva,
kiehuva kaaos — mitä me siitä itsestään? Mutta nostakaamme sen keskeltä
vapaa, itsenäinen Suomi! Hetki on tullut! Vapaus sarastaa! Etkö usko,
Annikki?

Mutta tyttö tuijotti vain eteensä. Olavi huomasi, että hän tuskin
kuunteli.

— Sinulle on tapahtunut jotakin. Kerro se minulle.

Tyttö katsoi häneen suurin, kauhistunein silmin.

— Niin on, jotakin hirveää. Jotakin, joka pakottaa minut näkemään
silmissäni vain sen, kuulemaan vain sen, ajattelemaan vain sitä. Verta
valuvat kasvot. Sammuneet silmät. Hyvä jumala, miten tuo kuolinkorahdus
korviani vihloo!

Olavi tarttui Annikkia käsivarresta.

— Kerrohan nyt, pyysi hän hellästi.

— Seisoin tuolla muutamassa kadunkulmassa, alkoi tyttö värisevin
äänin. — Mietin, mitä tietä parhaiten pääsisin kotiin. Vastapäisen
talon ovesta astuu nuori luutnantti ulos. Hänen kasvonsa loistavat.
Hän iloitsi kai suuren kansansa vapautumisesta, iloitsi uuden ajan
koitosta kurjalle maalleen. Punainen nauha rinnassa. Hän oli kai yksi
niistä upseereista, jotka tuntevat kuuluvansa yhteen kansanmiesten
kanssa. Hänen kasvonsa olivat avoimet, jalot — miehekkäimmät, mitä
olen venäläisellä upseerilla nähnyt. Hän suuntaa askeleensa sitä
kulmaa kohden, jossa seisoin. Käännyin jatkamaan kulkuani. Kiirehdin
askeleitani. Silloin yhtäkkiä — hyvä Jumala — paukahtaa aivan korvani
juuressa. Säikähdin niin, että horjahdin seinää vastaan. Silmäsin
sivulleni — ah, en unohda sitä näkyä milloinkaan. Siinä virui tuo nuori
upseeri jalkojeni juuressa. Kuula oli sattunut päähän. Sammuneet silmät
tuijottivat lasimaisina minuun.

Annikki vapisi. Hän ei saattanut jatkaa. Vihdoin viimein hän sai
kuiskatuksi:

— Ajattele, Olavi, he ampuivat hänet kuin koiran, vaikka hän tahtoi
heille vain hyvää. Ajattele, hänelläkin on äiti, sisaria, jossakin
siellä kaukana. Ehkä vaimo, morsian. Ajattele, hänelläkin oli isänmaa,
suuri, kärsivä, jota hän tahtoi rehellisesti palvella.

       *       *       *       *       *

Luokka oli kokoutunut toverikunnan huoneeseen. Ovi oli lukossa. Ikkunat
peitetty. Jokaisen rinnasta oli kadonnut punainen nauha. Aamupäivän
hurja innostus oli viilentynyt. Vallankumouspäivä oli illassa.

— Toverit, aloitti Olavi, kulunut päivä on vaiherikkain, mitä olemme
eläneet. Käykäämme yhdessä tämänpäiväiset kokemuksemme läpi.

— Hyvä.

Paasio oli heti valmis.

— Minun ja ton Jätti-Matin tossa yhteenveto päivän tapahtumista ei ole
pituudella pilattu, sanoi hän. Sitten hän hypähti pöydälle ja karjui
tehden käsillään suuria eleitä: — _Tavaaritshi, soldaatti, matrooshi —
rasboiniki!_

Pojat tervehtivät käännettä naurulla.

— Todellakin, Paukka. Toverit ryövärit, ei toverit työmiehet! hyväksyi
Aava. — Sinun edistyksesi ilahduttaa minua. Vilpittömästi ilahduttaa.

— Me, Saarelainen, Ojanen ja minä olemme siinä erikoisasemassa,
aloitti Aarne Salo, että meillä on tänäpäivänä ollut kunnia olla
paljon tekemisissä arvoisan rehtorimme kanssa. Risteillessämme
siellä tungoksessa sattui vastaan pari vierasta koulupoikaa. »Hoi,
lyseolaiset, eikös lyseo vapautta juhlikaan, kun ei ole lippua
katolla?» ivaili toinen. Ja toinen uskoi: »Meidän koulullamme otettiin
keisarinkuva alas. Joko teillä?» Käänsimme heille selkämme, mutta
mieltä viilsi. Lippu ja kuva. Kuva ja lippu. Kolmelta suuntasimme
askeleet koulua kohden lujasti päättäneinä toimittaa siellä vielä
tarpeellisen vallankumouksellisen puhdistuksen. Ylioppilaskirjoitusten
aika oli ohi (mahtoi niillä abiturienteilla olla nautinto kirjoittaa
saksaa konekiväärin laulaessa ulkona). Menimme rehtorin luo. Tiedättekö
mitä? Hän seisoi kansliansa ovella tarkastellen vahtimestarin kanssa
lattialle levitettyä vanhaa, haalistunutta, monen tuulen pieksämää
ryssän lippua. »Liputustako?» virkahti hän vastaukseksi ensi
sanoihimme. »Olen huomannut, että ne liputtavat. Järjestelemme juuri
sitä.» »Tuolla vanhalla kirotulla ryssänlipullako?» huudahdin minä.
Rehtori hieroskeli miettiväisenä sormiaan vastakkain. »Tjaa, muuta ei
ole. Jospa ratkoisimme vain tuon punaisen pois.» Sielumme silmillä
olimme jo näkevinämme tuon pitkän suikaleen leijumassa komean koulumme
katolla, yläosa mustanharmaa, alaosa savustettua sinistä riepua. Niin
se neuvottelu sitten lopuksi loppui, että vaksi sai viedä muijalleen
lahjaksi lattiarasukäärön. Liputus jäi.

— Entäs keisarin kuva? uteli Heinämaa.

— Kovasti rehtori epäili, kertoi Aarne. — »Ei sitä vielä tiedä, miten
käy», vastusti hän ja vatkutti koulun ikävyyksiltä suojelemisesta.
Mutta neljään pekkaan me sitä lopuksi marssimme juhlasaliin, ja
Saarelainen vapautti kädenkäänteessä Niku-pojan jatkamasta vaivalloista
valvontaansa meidän, hänen entisten kaikkea muuta kuin kunnioittavien
alamaistensa ylitse. Hän aikoi lyödä kuvan pirstaleiksi. Mutta rehtori
esti. »Vinnille se kuuluu. Ei tiedä, vaikka vielä kerran pitäisi
ripustaa se takaisin.» »Ei koskaan, herra rehtori!» huusimme me yhteen
ääneen. Rehtori hymähti. »Toivotaan», virkahti hän. »Mutta puitteita ja
lasia voidaan kuitenkin käyttää.»

— Hän on mainio, tuo Kustaa Aadolfimme! nauroivat pojat.

— Viisas ja varovainen, lisäsi Aava hymähtäen.

— Meitä oli Mustala, Terä ja minä yhdessä, virkkoi Laurila. — Mitään
erikoista meillä tuskin on kerrottavana, jos te kaikki satuitte
Rautatientorin kuulasateeseen.

— Ei olla oltu. Oliko se jotakin erikoista?

— Hieman, myönsi Laurila. — Tori oli mustanaan sotilaita. Joukko joukon
jälkeen niitä yhä saapui soittokuntineen. Puheita pidettiin autoista.
Jotakin kuvaa kuljettivat ympäriinsä. Sille hurrasivat. Sanoivat sen
olevan Nikolai Nikolajevitshin — heidän tsaariehdokkaansa. Toiset
juttusivat odotettavan jotakin suurta vallankumousherraa Pietarista.
Siinä vain sitä seisottiin. Katuvieret täyttyivät siviiliväestä, joka
puoleksi ihaillen, puoleksi pelokkaana tarkasteli herroja matruuseja
ja sotilaita. Seuraavassa silmänräpäyksessä on kuva aivan toinen.
Konekiväärit ovat jostakin räjähtäneet soimaan torille. Yhtäkkiä,
odottamatta. Tori tyhjenee muutamassa hetkessä. Sotilaat syöksyvät
pakokauhun vallassa taloja kohden, tempaavat siviiliväestön mukaansa
ja juoksevat henkensä edestä porttikäytäviin, rappusiin, kuulien
rapistessa seinämiin, lyövät ovet auki ja ryntäävät huoneistoihin,
Jokainen siinä juoksi. Oli pakko juosta. Teräkin pyöri kuin vinhasti
lyöty biljardipallo. Töintuskin Mustala ja minä perässä pysyimme.
»Vastavallankumoukselliset ampuvat! Upseerit ampuvat! Provokaattorit
ampuvat!» Veljellisessä sovussa harmaatakkien kanssa hetkinen
piileiltiin. Sitten alkoivat sotilaat järjestää vastarintaa. Kiväärit
paukkuivat. Joukot keräytyivät jälleen torille. Me mukana. Terä
valitti hukanneensa siinä pakokauhussa kalossinsa. Yritettiin etsiä.
Mutta jo ensi silmäys torille vakuutti meidät siitä, että oli turhaa
hakea. Siellä oli sikinsokin kalosseja, hattuja, muhveja — ei sieltä
omaansa olisi löytänyt. Ja sotilaat viittoilivat: »Pois, pois!» Sinne
se kalossi sitten jäi. »Onneksi oli se toki vasen, se, josta pohja oli
puhki», lohduttautui Toivottomantylsä.

— Ei niinkään tylsästi, hymähti Aava. — Sinusta, Terä, voisi lopulta
tulla oikea stoalainen.

— Minulla ei ole paljon lisättävää, virkahti Rimpi raskaasti. —
Heinämaan kanssa olemme vain nähneet ruumiita. Kuorma-autoilla ne niitä
kuljettivat. Piikkiniekat matruusit kuolemanvartioina. Upseereja.
Siinä oli vanhoja ja nuoria, korkea- ja alempiarvoisia. Katujen
varsilta kuuluivat keränneen. Vanhan seurahuoneen kellariin veivät.
Kahteensataan sanoivat niitä siellä jo loikovan. Syyllisiä ja syyttömiä.

Poikien kasvot olivat muuttuneet vakaviksi. Nähtyjä ja kuultuja
kauhunkuvia pyrki mieleen. Päivä oli ollut niitä täysi. Kummallinen
sekoitus huumaavaa iloa ja hurjaa riemua kietoutuneena yhteen mitä
kammottavimman raakuuden ja sydämettömimmän julmuuden kanssa —
sellainen se oli ollut, tämä vallankumouspäivä.

— No, Aava, kehoitti Aarne.

— Minun sanottavani supistuu vähiin, sanoi Aava. — Olin Katajan luona,
kun ovikello soi rajusti. Tulijat ovat matruuseja. Kotitarkastus.
He etsivät jotakin piiloutunutta upseeria. Turhaan panemme vastaan.
Turhaan selitämme, että he rikkoivat maan lakeja. »Lakeja!» huutaa
johtaja. »Laki on meidän kivääriemme piipussa. Me olemme niitä, jotka
käskemme. Yksin me.»

Tuli painostava hiljaisuus huoneeseen.

Sitten hypähti Olavi ylös.

— Toverit! Tänä päivänä on kuin mahtava koski olisi rikkonut estävät
sulkunsa. Sulut ovat murskana: Venäjän keisarius on lakannut olemasta.
Ympärillä kiehuu kuin hornan kattila. Mitä sieltä ilmoille nousee, sitä
emme tiedä. Mutta ne tuulet, jotka tällä hetkellä maassamme puhaltavat,
ovat vapauden tuulia. Mikä huumaava, hurmaava sana: vapaus! Tuossa
se on, käden ulottuvilla: vapaus. Toiminnan vapaus. Kysymys on vain,
miten sitä käytämme. Toverit, tänä päivänä olemme nähneet, millainen
on venäläinen sotilas. Vertajanoava peto. Tänään hän janoaa veljensä
verta. Huomenna? Huomenna meidän vapauttamme, meidän vertamme. Toverit,
onneton isänmaamme ei milloinkaan saavuta vapauttaan, ennenkuin
jokainen venäläinen pistin on maasta poissa. Olkoon keisarillinen tai
vallankumouksellinen, pois sen pitää! Molemmat ne tahtovat täällä
käskeä. Eikä kumpikaan valtiudestaan hyvällä luovu. Toverit, on vain
yksi tie oikeaan vapauteen. Yhteistyö suomalaisen jääkäripataljoonan
kanssa! Yksin se tukenamme me voimme rakentaa uuden Suomen, vapaan
isänmaan!

— Hyvä, hyvä!

Pojat olivat keräytyneet Olavin ympärille. Hänen sanansa löysivät
nyt vastakaikua heidän rinnoissaan. Innostus tarttui heihin. Tuossa
oli ohjelma, joka oli uskon ja uskalluksen ohjelma, Suomen nuorison
ohjelma, heidän ohjelmansa.

— Toverit! jatkoi Olavi yhä kiihtyvällä innostuksella. — Tämä päivä
on opettanut meille, että itsenäinen Suomi on luotavissa. Luotavissa,
kunhan Suomen kansa tahtoo. Olkaamme me mukana herätystyössä! »Irti
Venäjästä — Isänmaan puolesta!» se olkoon tunnuslauseemme!

— Irti Venäjästä — Isänmaan puolesta!

— Toverit! Me kuljemme kohti suuria tapahtumia. Suomen vapautta. Tämä
päivä on avannut silmämme näkemään, ettei tuo vapaus voi ilman verta
koittaa. Verellä on vapaus Suomenkin kansalle lunastettava. Toverit!
Kun isänmaan kohtalonhetki lyö, tavatkoon se meidät, joka miehen,
valmiina. Valmiina kaikkeen. Valmiina vaikka kuolemaan! Isänmaan
puolesta! Eläköön vapaus! Eläköön isänmaa!

— Eläköön! Eläköön!! Eläköön!!!

Jok'ainoa silmä sädehti.

— Olavi Linna, virkahti sitten Aava, tuossa käteni. Ystävän käsi. Se ei
hellitä. Sinä näit, kun me muut kuljimme sokkoina. Nytkin sinä sanoiksi
puit, mitä me muut vasta tunsimme osaamatta sitä nimetä. Ota sinä
johto. Minä seuraan. Tämä päivä — kirjava päivä — on minusta tehnyt
Sarastuksen miehen.

— Toverit, huudahti Aarne, en erehtyne, kun sanon, että kaikki
ajattelemme, niinkuin Aava. Toverit, käsi pystyyn, ken tahtoo
Sarastukseen liittyä!

Kolmetoista kättä nousi ilman epäröintiä.

Kataja tarkasti innostuneita kasvoja ympärillään. Kaikissa niissä
loisti valoisa luottamus, järkähtämätön päätös.

— Kaikki, totesi hän.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SARASTUS ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.