The Project Gutenberg eBook of Luostarin kasvatti, by Reino Rauanheimo

Oli ankara pakkasilta. Kuhasalon erakkolan veljet palasivat juuri messusta, jota vanhin munkeista oli johtanut esimiehen itsensä ollessa kastematkoilla Karjalassa jossakin Kaltimon ja Ilomantsin seuduilla. Ennen nukkumaan menoaan aikoi jokainen lämmitellä vielä hetkisen lieden ääressä, sillä seinien sisäpuolellakin tahtoivat sormet väkistenkin jäätyä, ja varmaan olisivat jäätyneet, ellei alituiseen olisi lisätty puita lieteen. Nyt ei ollut hauska missään, ei ainakaan niillä, jotka joutuivat kulkemaan ulkona. Pari päivää aikaisemmin oli vielä lisäksi ollut kova lumisade, joka oli tuiskuttanut kaikki tietkin umpeen. Ja vain suurella työllä ja vaivalla oli saatu erakkolan portaiden edestä luoduksi kinoksia pois sen verran, että ovet olivat päässeet aukeamaan ja ihmiset liikkumaan pihalla.

Olisihan nytkin, Ilja-munkin saapuessa taas Kuhasaloon pitkiltä matkoiltaan, pitänyt oikeastaan saada koko pihamaa puhdistetuksi liiasta lumesta, portaat lapioiduksi ja niiden eteen kannetuksi uudet havut. Mutta kun ei kukaan kahtena sateen jälkeisenä päivänä ollut ehtinyt sitä vielä tehdä, niin tunnollisimmatkaan eivät lähteneet nyt pakkasessa palelluttamaan sormiaan lapionvarressa. Ja kun ketään ei ollut käskemässä, niin mitäpäs he olisivat työntyneet sinne vapaaehtoisesti, kun oli työtä sisälläkin, sillä joka huone oli lämmitettävä kuumaksi kuin sauna, ettei munkki Stefan, erakkolan ankara varavanhin, saavuttuaan Iljan mukana kotiin, nostaisi ensi töikseen kovaa rähinää laiskottelemisesta. Ja kun molempien suurten tupien, koppien ja kirkon lämmittäminen oli helppoa ja kaikin puolin mukavaa hommaa, niin siinä työssä olivatkin jokainen nykyjään luostarissa olevista veljistä. Ja mikäpäs siinä olikaan istuessa, saattoihan joskus huvikseen viskata tuleen halon lämmikkeeksi ja tovereille sanan puheen ylläpitämiseksi, ettei takan heittäessä suuria valoläiskiään seinille olisi olo tuntunut millään tavoin liian kolkolta noissa merkillisissä suojissa, joista niin monta ihmeellistä ja kaameaa tarinaa kiersi laiskottelevassa veljesparvessa. Ja noista kertomuksista kaikkein verisimmät liittyivät aina kastamattomiin karjalaisiin, jotka joskus olivat liiankin kärkkäitä upottamaan puukkonsa jonkun hurskaan novgorodilaisen tai moskovalaisen luostariveljen kylkilihaksiin.

»Ihmeen kauan ne matkamiehet viipyvätkin», sanoi yksi, »pakkanen on niin kova, ja sitäpaitsi— — —» Munkki ei ehtinyt vielä lopettaa lausettaan, kun jo toinen arvasi ajatuksen ja sanoi:

»Nyt ei ole mitään pelkoa siitä, että he olisivat joutuneet karjalaisten koston uhriksi; onhan heillä nyt mukanaan aseistettuja pajarin miehiä.»

»Luuletko, että karjalaiset välittävät siitä! Olithan itsekin mukana silloin, kun Ilomantsissa tapeltiin ja se karjalaiskehno Ontto saatiin nuijituksi hengettömäksi. Muistatko, miten karjalaiset kostivat meille päällikkönsä kuoleman! Kolme meistä tapettiin. Ne kirotut pakanat eivät pelkää peistäkään, vaan käyvät päälle kuin ampiaiset, kun tiukka tulee.»

»Minä en muuten usko Iljan seurueen tällaisessa pakkasessa tulevan ollenkaan. Munkit ovat varmasti jääneet yöksi Kaltimoon ja tulevat sieltä vasta päiväsaikaan. Eihän nyt löydä kunnolla tietäkään.»

»Ei, Stefan ei uskalla jäädä yöksi sinne, varsinkaan kun he ovat jo näin lähellä erakkolaa, sillä hän ainakin pitää henkeään siksi suuressa arvossa, ettei tahdo kuolla, ennenkuin on saanut tuntea olevansa Kuhasalon luostarin kaikkivaltias igumeeni, hahhahhaa!»

»Mutta nytpä siellä onkin mukana toinen mies, joka sanoo, koska lähdetään ja koska jäädään! Ja silloin on Stefaninkin jäätävä yöksi vaikka navettaan lehmien ja sikojen sekaan, kun se mies käskee.»

»Kyllä on parhainta, että odotamme Iljaa valveilla vaikka aamuun saakka, sillä tänne saavuttuaan hän ajaa kuitenkin meidät ylös jokaikisen. Ja saattepa nähdä, että hän tuo taas tullessaan pari reen täyttä kerjäläisiä, joita me saamme sitten syöttää», arveli munkeista yksi, jolle minkäänlainen laupeudentyö ei tuntunut olevan liian rakasta.

»Minä jo alan toivoa, että Ilja menisi takaisin Novgorodiin ja jättäisi kaiken johdon Teofiluksen tai Stefanin haltuun. Silja hän teettää meillä työtä enemmän kuin on tarpeellista, hän käskee meidän seurata mukana noilla kastematkoillaan, joilla yks' kaks' saattaa päästä eroon hengestäänkin, ja hän pakottaa meidät liian turhan tarkasti elämään kaikkien luostarisääntöjen mukaan. Ja Pyhä Neitsyt varjelkoon sitä, joka ei tee niinkuin hän sanoo!»

»Se on oikein! Jospa Kuhasalossa olisi aina yksi sellainen mies kuin isä Ilja! Jos Iljan ei tarvitsisi huolehtia kansan kastamisesta ja hyvinvoinnista, vaan saisi mielin määrin toimia täällä monasterissa, niin Kuhasalo olisi ennen pitkää suurempi kuin Valamo ja jokaisessa muussakin saaressa seisoisi silloin tällaisia, — Ja kun te kerran olette tulleet tänne munkeiksi, niin teidän on toteltava ja tehtävä työtä yhtä paljon kuin muidenkin, sillä hyvä! Ja nyt suu kiinni siitä asiasta!»

Koko joukko vaikeni yht'äkkiä, ei kylläkään niin paljon itse käskyn voimasta kuin pelosta, että heidän puheensa saattaisivat jollakin tavoin tulla itsensä Iljan tietoon. Ja jos niin olisi käynyt, niin seuraukset eivät olisi tulleet veljille millään tavoin miellyttäviksi.

Samaan aikaan, kun munkit näin keskustelivat matkuetta odottaen, oli seitsemän hevoskuormaa käsittävä miesjoukko vasta Jakokoskella tulossa Kuhasaloa kohti. Lumituiskun jälkeen oli tietä jo ajettu sen verran, että kulkeminen ei kinosten takia käynyt millään tavoin mahdottomaksi. Pakkanen vain tuntui yhä kiristyvän, mutta kuu oli kylmänä ja värittömänä noussut valaisemaan autioita, ihmisasunnottomia metsiä ja yksinäisten matkalaisten tietä. Nyt oli seurue suurempi kuin kenties koskaan ennen, sillä eräs pajari, saavuttaakseen mahtavan kastajamunkin luottamuksen, oli lähettänyt tälle kaksi reen täyttä asemiehiä suojaksi. Ilja ei niitä kylläkään millään tavoin tarvinnut eikä kaivannut, mutta oli antanut heidän kuitenkin seurata itseään. Iljan omia miehiä, Kuhasalon munkkeja, oli jo kokonaista viisi rekikuntaa.

Tuosta koko saattueesta ei kuulunut nyt mitään muuta ääntä kuin rekien jalasten ilkeä narina ja hevosten askelet. Jokainen oli kääriytynyt turkkeihinsa niin hyvin kuin osasi eikä kellään ollut halua minkäänlaiseen keskusteluun. Muutamat näyttivät aivan nukkuneen. Jonon loppupäässä ajavat pajarin miehet olivat hiukan tyytymättömiä koko matkaan, sillä lähtiessä he olivat olleet siinä hurskaassa uskossa, että he pitkästä aikaa saisivat taas tapella karjalaisten kanssa ja nyt viimeinkin maksaa niille vanhat kalavelkansa verisesti takaisin. Koko matkalla ei kumminkaan ollut syntynyt mitään kahnauksia, vaikka asemiehet olivatkin ärsyttäneet karjalaismiehiä. Iljakin oli kenties arvannut asian ja alkanut puhella, kuinka suuri synti on vuodattaa lähimmäisen verta, olipa tämä sitten venäläinen tai suomalainen. Ja niin menivät asemiesten tappelutuumat hukkaan. Vaikka kukapa sen tietää, kenelle olisi voitto tullut, jos verileikki olisi päässytkin vauhtiinsa. Olivathan venäläiset monta kertaa ennenkin puhuneet paljon ja aikoneet melkein yhtä paljon, mutta itse he siinä kylvyssä olivat kuitenkin aina kuumimman löylyn saaneet. Ja mikäpäs siinä, kun mies on huono, niin ota pois selkääsi vain, olitpa sitten vaikka itse pajari!

Niin oli nyt käynyt asemiehille, mutta Iljan mielestä sitävastoin matka oli onnistunut hyvin. Kreikkalaiskatolinen kirkko oli Karjalassa saanut uusia alueita itselleen, ja ties' miten kauaksi pohjoiseen olisi uskonto levinnytkin, jos siellä olisi ollut enemmän asuttuja seutuja ja jos kaikki matkat olisivat olleet niin hyviä kuin tämä. Vaikka eipä silti, että kastamisyritykset olisivat koskaan täydellisesti epäonnistuneet. Jos hankauksia karjalaisten kanssa sattuikin, oli toisen puolen aina taivuttava ensiksi, sillä sitä taitoa ei Ilja-munkki ollut vielä vanhanakaan saanut opituksi. Suurimmatkin karjalaisuroot saivat aprikoida, mistä Ilja oli saanut tuon voittoisan ja peräänantamattoman luonteensa, joka hänellä oli. Puhuttiin kyllä, että tuo munkki muka oli venäläinen, mutta sitä ei kukaan karjalainen uskonut.

Se olikin parhain tunnustus, minkä Pyhä Ilja saattoi tässä maassa itselleen saada.

Tuli eteen jyrkkä vastamäki. Kun ensimmäinen hevonen pysähtyi siinä, oli kaikkien muidenkin tehtävä samoin. Korkeat, puut molemmin puolin tietä tekivät paikan niin pimeäksi, ettei tahtonut nähdä eteen eikä taakseen. Hevoset huoahtivat hetkisen.

Kun tuli aika jatkaa matkaa, nykäisi etumainen ajaja ohjaksiaan; mutta se oli turhaa, hevonen nosteli tosin jalkojaan kuin aikoen tehdä hypyn jonkin esteen ylitse, muttei liikkunut mihinkään. Ajaja rupesi katselemaan tarkemmin ja näki tiellä hevosen edessä jotakin tummaa.

Tuohon huutoon heräsi reen perässä torkkuva munkki Stefan horroksistaan ja karjaisi karkealla äänellään:

»Pidä suusi kiinni, Stefan! Yksi ihminen ei ole sen suurempi koira kuin toinenkaan», sanoi jyrkkä ääni hänen vierestään.

Kun nuo huudot kuuluivat, ja kun hevonen ei lähtenyt mihinkään, alkoi jo toisistakin reistä ilmestyä kurkottelevia päitä ja jokainen heräsi varmasti, luullen jo etupuolella syntyneen julkitappelun. Mutta etumaisesta reestä nousi varavanhimman vierestä mies, joka oli lausunut nuo moittivat sanat, ja meni katsomaan, mikä hevosta pidätti.

»Taas kolme — — —» pääsi hänellä huokaus nähtyään tiellä edessään mustan kasan. Hän arvasi kuoleman korjanneen taas pois kolme karjalaista pakkasen kynsistä.

»Taas kolme kuollutta», sanoi hän uudelleen, »mitä me nyt näille teemme? Emmehän voi jättää heitä tänne susien revittäviksi, vaikka ovatkin kuolleita!»

»Kuolleitako vain?» — kysyi reestä entinen karkea ääni. »Potkitaan ne syrjään ja jatketaan matkaa!»

Siinä munkin jalkojen juuressa makasi liikkumattomana nainen kahden lapsensa kanssa. He olivat nähtävästi olleet kerjuumatkalla ja kangistuneet tielle. Vielä viimeisenä hetkenäänkin he olivat kai tahtoneet lämmittää toisiaan, koskapa olivat jääneet niin vierekkäin yhteen kasaan. Munkki katsoi heitä. Vaimo ei näyttänyt olevan kovin vanha, mutta kuihtuneet olivat kasvot olleet jo ennen kuolemaakin. Toinen lapsista, tyttö, oli vain kolmen tai neljän vuoden vanha ja poika kenties yhdeksän- tai kymmenvuotias. Munkki käänsi ruumiita huutaen samassa:

»Lapsi elää vielä! Nopeasti tänne, miehet! Nostakaa paleltuneet pois!
Sinä, Stefan, saat siirtyä toiseen rekeen, niin nämä kannetaan siihen.»

Viipymättä täytettiin määräykset, ja viipymättä siirtyi karkeaääninen mieskin paikaltaan antaakseen tilaa vainajille omassa reessään.

Toisessa reessä ajatteli silloin munkki Stefan: »On tämäkin armeliaisuutta, kun hankitaan vielä kuolleita mukaansa, vaikka elävätkin tahtovat paleltua. Koskahan tuo joutava raatojen ja kerjäläisten kerääminen loppuu? Jos minulla olisi hiukan enemmän valtaa, niin varmasti pidettäisiin myös enemmän huolta itsestä kuin noista pakanoista.»

Tuolla raatojen ja kerjäläisten kerääjällä hän tarkoitti miestä, Karjalan kastajaa, jonka itse Novgorodin ja Pihkovan suuri arkkipiispa Makarij oli lähettänyt tänne Moskovan suuriruhtinaan Vasili Ivanovitšin kehoituksesta hävittämään pakanuutta koko Novgorodin Karjalasta ja kastamaan sen asukkaat ainoaan oikeaan uskoon. Ja tuo »raatojen kerääjä» oli sen tehnytkin jo suurimmaksi osaksi. Vain syrjäseuduilla oli enää pakanallisia heimoja, ja niiden keskelle tuo mies parhaillaan pystytteli kappelikirkkoja ja tsasounia. Olipa jo perustettu suurikin paikka, Kuhasalon erakkola, jota kastettu kansa ja uskonveljet jo nimittivät oikeaksi monasteriksi.

Matka ei ollut enää pitkä. Pian tultiin asutummille seuduille, missä siellä täällä tien varrella oli jokin pieni ja köyhä mökki. Kun seurue meni sellaisten ohi, saattoi ovenrakoon ilmestyä lapsenkasvot, jotka uteliaina koettivat tutkia ajajia. Silloin saattoi myöskin sisältä kuulua vihainen ääni:

»Älä laske pakkasta sisälle! Eivät ne ole kuitenkaan muita kuin
Kuhasalon venäläisiä, anna niiden mennä matkoihinsa!»

Ja niin ovi sulkeutui jälleen. Tiedettiin ja arvattiin hyvin, ettei sillä tavoin ajaneet muut kuin pelätyt pajarit tai itse Ilja-munkki.

Mutta paljon entistään apeampana istui ensimmäisessä reessä vanha mies, joka oli antanut korjata paleltuneet pois tieltä. Hän tiesi sen hyvin, että kansa oli jo nääntymäisillään puutteeseen eikä erakkola jaksanut elättää enää kaikkia, vaikka velvollisuus olisi ollutkin. Siinä hänen vierellään oli taas kolme, jotka piti ottaa hoiviinsa, jos mieli antaa heille elämä jälleen, elleivät he olleetkin jo kuolleita. Ja kaikkien nälkäisten ulosajaminen erakkolasta olisi ollut suoraa murhaamista. Nytkin, siinä matkan varrella näkyi muutamia autioita asuntoja, joiden asukkaat olivat tietysti kuolleet. Ja kun katsoi kauemmas, niin samaa autiota näkyi kaikkialla, edessä oli jo Pielisjoki koskineen, Pyhäselkä ja sen saaret. Ja kaikkialla ympärillä oli synkkä ja reunaton erämaa! Sen keskeltä näkyivät jo petäjien takaa matalat erakkolan katot ja siellä oli pohjoisimman Karjalan ainoa sivistyskeskus, joka toivoi pääsevänsä vielä kerran tyydyttämään karjalaisen kansan vähäisiä uskontarpeita.

»Antaakohan Jumala tälle heimolle koskaan parempia päiviä ja ovatkohan nämä seudut tämän rikkaampia milloinkaan?» — ajatteli munkki itsekseen. »Kenties satojen vuosien jälkeen on täälläkin laajat, lainehtivat viljapellot, ja kansa kulkee onnellisena ja tyytyväisenä yhteiseen huoneeseen palvelemaan ainoata oikeata Jumalaa.»

Jo laskeutuivat matkamiehet alas järvelle, missä tielle oli tuiskuttanut lunta niin paljon, etteivät väsyneet hevoset enää tahtoneet jaksaa vetää lyhyttä loppumatkaa. Mutta salmi, joka erotti Kuhasalon manteresta, oli kapea, ja pian oltiin saaressa, hevoset ponnistelivat ylös rinnettä ja seisoivat siinä tuokiossa erakkolan pihassa.

»Nostakaa paleltuneet sisään!» — käski johtajana ollut vanha munkki niitä, jotka olivat tulleet pihalle matkamiehiä vastaan. Itsekin hän astui sisään, heitti turkit pois päältään ja lämmitteli hetkisen lieden ääressä. Mutta kauan hän ei siinä viipynyt, vaan meni katsomaan, miten hänen pelastamansa ihmiset jaksoivat.

»Ei näiden uupumiseen ole ollut syynä paleltuminen, vaan leivän puute», sanoi se, joka johti sairaiden hoitamista.

Ja ennenkuin aamu alkoi sarastaa, oli pieni poika, joka jo alunperin oli osoittanut elonmerkkejä, täydellisesti palannut elämään, ja pian sen jälkeen äiti ja tytärkin, vaikka tosin heikkoina.

»Jumalalle kiitos, veljet, olemme taas pelastaneet kolmen ihmisen hengen», sanoi vanha munkki, »kiittäkäämme Korkeinta heidän pelastumisestaan!»

Munkit polvistuivat pyhäinkuvan alle hetkiseksi. Sitten nousi tuo samainen vanhus ylös ja sanoi:

»Veljet, näen teidän ymmärtävän tehtävänne paremmin kuin muut. Sillä aikaa, kun toiset nukkuvat, olemme me saaneet elämän jälleen sinne, mistä se oli ehtinyt jo kadota. Ja kun minä lähden joskus teidän luotanne pois, niin olkaa armeliaita kaikille ihmisille, joilla on kärsimyksiä, sillä sellaiset ihmiset ovat aina hyviä. Auttakaa heitä niinkuin minäkin olen tehnyt. Jumala on silloin siunaava teidän työnne.»

Ja vain pienen levon soi tuo mies itselleen. Heti hän ilmestyi uudelleen sairaiden luo, jotka makasivat vielä, mutta kuitenkin jo täydessä tajussaan.

»Veli Nikitin», sanoi hän vuoteen ääressä yhä valvovalle vanhalle munkille, »mene nyt nukkumaan, minä istun tässä vuorostani.»

»Ilomantsista olen. Apua läksimme ihmisiltä pyytämään. En tiedä, miten jäimme tielle, sen vain muistan, että voimat rupesivat loppumaan.»

»Ontro? Oletko sinä Ontron vaimo? Ja nuo siis, ovat hänen lapsiaan?
Jumalako johdatti sen pakanan perheen minun pelastettavakseni?»

Munkki katsoi vuoteessa makaavaa poikaa. Hän oli kuullut paljon puhuttavan Ontrosta, pohjoisimman Karjalan suuresta uroosta ja tappelijasta, joka usein oli joukkoineen vapisuttanut Karjalan venäläisiä luostareita, jopa joskus käynyt Ruotsin rajan takanakin. Eikä hän ollut yksinomaan kuullut, vaan olipa nähnytkin hänet, tosin vainajana silloin, kun Ontro oli kaatunut venäläiseen keihääseen hyökättyään munkkien kimppuun kastepaikalla.

»Uskoin kyllä, mutta kun onnettomuus tuli eikä apua löytynyt, ajattelin jumalaisen minut hyljänneen ja sentähden haltioille uhrasin. Mutta tuho tuli, jumalainen kosti meille ja hankeen kuolemaan heitti.»

Munkki näki nyt edessään yhden niistä monista, jotka syystä tai toisesta olivat kasteestaan huolimatta palvelleet vielä omia pakanallisia haltioitaan. Mutta hän ei siitä kuitenkaan vihastunut, vaan sanoi vakuuttavasti:

»Ei Jumala hylkää ketään, joka vain häneen uskoo. Nyt lähetti Hän meidät pelastamaan sinun sielusi, kun rupesit jälleen pakanallisia jumaliasi palvelemaan.»

»Niin, sinut lähetti, isä. En tiedä, millä tekosi palkitsisin, kuu minulla ei ole hopeoita antaa monasterille.»

»Ei Kuhasalo köyhien ja kärsivien hopeoita tahdo. Kiitä kaikesta Jeesusta ja rukoile vastaisuudessa aina häntä, niin siinä on palkintosi, vaimo parka.»

»Mutta onhan minulla poika. Ota sinä hänet tänne monasteriin ja tee hänestä kelvollinen mies ja oikean Jumalan palvelija. Poikani uhraan pelastuksestamme Jumalan äidille. Kun Jumala antoi pojalleni ja meille kaikille jälleen elämän, niin täytyyhän poikanikin silloin pyhittää se Hänen palvelemiseensa. Ja suokoon taivas, että lapsestani tulisi yhtä hyvä kuin sinäkin olet ja jotta hän uskonsa kautta tulisi vielä kerran monien muiden minun kaltaisteni onnettomien pelastajaksi. Ota hänet ja tee hänestä hyvä ihminen ja oman heimonsa pelastaja!»

Munkki istui pitkän aikaa äänettömänä ja mietti, mihin hän voisi poikaa käyttää. Veli Nikitin saisi opettaa häntä ja antaa hänelle edes osan omasta viisaudestaan ja uskostaan, ennenkuin itse kuolisi. Sitten poika voisi kasvettuaan tulla todella pelastajaksi. Hän saisi kulkea, auttaa ihmisiä ja puhua Jumalasta.

»Kiitos, nyt olet tehnyt hyvän työn, josta Pyhä Neitsyt on oleva iloinen! Minä otan poikasi tänne ja teen hänestä miehen, joka auttaa omaa heimoaan ja tekee työtä sen parhaaksi. Siten hänestä on tuleva kuuluisa mies, jota kansa tulee kiittämään pelastuksestaan. Mutta miten voit luopua hänestä?»

»Ylen on vaikea pojasta luopua, sen tiedät, mutta onhan hänen parempi olla täälläkin kuin kulkea saloja pitkin kerjäämässä.»

Vanhus huomasi erakkolalla olevan jo ystäviäkin kansan keskuudessa. Ja minkätähden niitä ei olisi ollutkin siellä, missä oli saatu aikaan hyvää. Liikuttavaahan oli usein nähdä, kuinka varsinkin naiset kantoivat ainoita korujaan munkeille, pyytäen, että nämä koristaisivat niillä Jumalan äidin kuvaa kirkossa. Paljon oli Kuhasaloonkin tullut kansan vähiä kalleuksia, jotka sitten oli sulatettu ja tehty kirkkoon otollisiksi esineiksi. Ja nyt oli tuossa vaimo, joka hopean puutteessa antoi oman poikansa, luullen sillä tavoin todella palkitsevansa hyväntekijöitään, että luopui hetken mielijohteen vallassa omasta toivostaan; hän luopui siitä, joka suureksi tultuaan olisi pitänyt huolta omasta maamostaankin, jotta tällä olisi ollut parempi toimeentulo eikä olisi tarvinnut juosta rukoilemassa maailmalta apua.

Ja munkki näki edessään olevassa pojassa koko pohjoisimman Karjalan kansan, hän näki lapsen silmistä kaikki sen kärsimykset, puutteen ja toivon. Tietämättään edusti tuo miehenalku koko herkkää ja taikauskon vallassa olevaa heimoa, joka odotti hyväntekijäänsä ja parempien päivien tuojaa. Oliko se odotettu hyväntekijä tuo vuoteen vieressä istuva ajan hopeoima munkki? Tämä itse tunsi kyllä suurta halua ottaa kaikki niskoilleen, mutta jaksaisiko hän tehdä niin paljon kuin piti? Hänet oli kyllä kutsuttu takaisin etelään, pois näiltä mailta, mutta mikä esti häntä palaamasta takaisin näiden seutujen valistajaksi, seutujen, jotka ulottuivat Pyhäselästä Pielisjärven pohjoisimpaan sopukkaan ja Ilomantsista Liperiin.

Tuota ajatellessaan innostui munkki huomaamattaan, nousi pystyyn ja käveli lattialla edestakaisin. Viimein pitkän miettimisen jälkeen hän pysähtyi, suunnaten katseensa lasista ulos johonkin kaukaiseen pisteeseen.

Katse laskeutui alemmaksi ja kohtasi kolme kuolemankielistä pelastunutta. Ja niiden kaikkien silmistä hän luki samaa: kärsimyksiä. Silloin puristui jo käsi nyrkkiin ja putosi jysähtäen pöytään.

Munkki, ulkomaalainen munkki oli vannonut valansa, tulevansa koko Pohjois-Karjalan pelastajaksi. Sen valan oli tehnyt mies, joka siihen saakka ei ollut rikkonut vielä mitään, mitä oli luvannut eikä ollut luvannut mitään, mitä ei tiennyt varmasti voivansa täyttää.

»Vaimo», sanoi hän kääntyen naisen puoleen. »Kun menet nyt takaisin tuonne pokostalle, niin kerro siellä ihmisille, että Jumalan sanaa tullaan entistään enemmän levittämään ja kansaa tullaan opettamaan. Pian kyntää jokainen omalla pellollaan oikeauskoisena; ja köyhyyskin saadaan pois, ettei ihmisten tarvitse kuolla enää nälkään.»

Kyynel kihosi vaimon silmään, ja munkki vaipui polvilleen pyhäinkuvan alle. Ja pieni, vuoteessa makaava poika kuvitteli silloin näkevänsä maan, jossa oli ainainen kesä; purot soittivat kauniimmin kuin yksikään niistä kannelniekoista, joita hän oli kuullut; kultaiset lehdet kimallelivat koivuissa, ja peltomiehen kyntäessä kierivät kivet kultamohkareina auran edessä.

Näin oli karjalaispoika Jorma joutunut nyt Kuhasalon erakkolaan. Se tuli tästä lähtien olemaan hänen kotinaan ja hänen ainoina tovereinaan muukalaiset munkit. Ja kauan poika katsoi sitä pienenevää pistettä Pyhäselän jäällä, rekeä, jossa hänen äitinsä ja sisarensa menivät takaisin maailmalle, jättäen hänet. Hän ei itkenyt, sillä hän tiesi, että tulevaisuus oli kyllä korjaava kaiken sen, minkä nykyisyys särki. Ja kun hän aina oli hävennyt kyyneleitä, pyörähti hän nyt melkein kiukkuisena ympäri, kun tuulenviima tai jokin muu nostatti veden silmiin.

»Tulehan sisälle äläkä ole pahoillasi», sanoi se vanha, hyväntahtoinen munkki, jonka nimeä Jorma ei vielä tiennyt. »Oletkos nyt tyytyväinen, kun jäit Kuhasaloon?»

»Mitä kaikkea sinä osaat tehdä?» »Osaan minä jo hiukan tapella ja laulaakin.»

»Hahhahhaa, täällä sinun ei sentään tarvitse tapella, mutta annahan kuulua, mitä sinä laulat!»

»Vieras tuli Viron takoa. Pyhä Ilja Inkeristä, alkoi kirkkoa kohota, säässynätä saaren päähän, risti miehet mielihyvin, vaimot vastenmielisetkin. Ilja, pyhän miehen poika, veessä kastoi karjalaiset, silmät risti riitamiesten, sovitti sotaisen kansan. Hajalle ilon saattoi, sulosanat Sotkumalle. Liperille liian hyvät.»

Kun poika lopetti laulunsa ja katsoi munkkiin, hymähti tämä ensin, mutta vaipui sitten mietteisiinsä. Ja nyt tuon vanhuksen kasvot, jotka olivat olleet niin lempeän näköiset, muuttuivat hyvin vakaviksi, sitten yhä surullisemmiksi, ja poika alkoi jo ihmetellä, miten hänen laulunsa sai munkin niin liikutetuksi. Mutta kauan ei kestänyt se surumielisyyskään, vaan kasvojen ilme yhä synkkeni, kunnes koko mies näytti muuttuneen kuin raudasta valetuksi.

»Olen nähnyt silloin, kun minut kastettiin, mutta en enää muista. Hyvä mies hän kuuluu olevan. Paljon kuuluu auttavan ihmisiä. Mutta missä se Pyhä Ilja on? Tahtoisin nähdä hänet.»

»Kyllä sinä näet vielä hänet. Ja saat olla varma siitä, että hän tulee pitämään sinusta hyvin paljon!»

Vanhus kumartui silittämään pojan päätä. Ajatukset näyttivät kulkevan jossakin kaukana, kenties niissä monissa mökeissä, joissa häntä kaivattiin, toisissa kaivattiin ja toisissa vihattiin. Ja kun hän katsoi jälleen alas, kohtasi pojan katse hänet. Pitkään ja räväyttämättä katsoi poika ja sanoi:

»Kukako minä olen? Olenpahan vain vanha mies, joka ei ole saanut sopia vielä oman elämänsä kanssa ja joka ei ole vielä löytänyt tyydytystä työstään. Minä olen yksi sellainen, joka olen tahtonut korjata entisiä elämäni vikoja ja virheitä tekemällä paljon hyvää toisille. Mutta tunnen, etten ole vielä saanut niin paljon aikaan, että hyvät työni korvaisivat täydellisesti kaiken sen pahan, mitä olen tahtomattani tuottanut. Minun takiani on murhattu ihmisiäkin, mutta heidän kuolemansa minä tahdon sovittaa. Toivon vielä senkin ajan tulevan, että olen päässyt pitemmälle, sillä en tahdo jättää jälkeeni suorittamattomia lupauksia ja täyttymättömiä toiveita.»

Liekö poika silloin ymmärtänyt munkin puhetta vai ei, mutta hän katsoi jonnekin vanhuksen katseen suuntaan kuin olisi nähnyt ja tajunnut jotakin, että elämä vaatii kultakin ihmiseltä paljon, hyvin paljon. Ja poika heräsi vasta silloin, kun munkki huusi käskevällä äänellä:

Ja lempeä, vanha mies, joka juuri oli puhunut pojan kanssa elämän suurista asioista, oli äkkiä muuttunut mahtavaksi Karjalan kastajaksi.

»Vanhuus ja kuolema tulevat pian, mutta matka on vielä pitkä.
Kiirehtikäämme, ennenkuin kaikki on myöhäistä!» Ja pojalle hän lisäsi:
»Sinä, Jorma, saat tulla mukaan, jotta opit tuntemaan oman kansasi.»

II.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin joukko luostariveljiä oli taas matkalla pakkasessa, kinosten peittämiä teitä myöten saloille, joilla haltioiden palveleminen, uhrit, köyhyys ja taudit rehoittivat enemmän kuin kristinusko, sivistys ja hyvinvointi. Ja ennenkuin ilta saapui, pysähtyi seurue erään matkan varrella olevan mökin eteen, jotta siellä sisällä olisi saatu lämmitellä reessä kangistuneita jäseniä. Mutta mökkiin ei päästy, vaikka portaiden edessä olikin jälkiä, jotka ilmaisivat, että sisällä täytyi olla ihmisiä, joko eläviä tai kuolleita.

»Jotakin on täytynyt tapahtua», vastasi toinen, »ehkä hän on ruvennut jälleen palvelemaan haltioita eikä laske meitä luokseen.»

»Avaa ovi ja laske meidät lämmittelemään! Vai etkö ota vastaan enää meitä luostariveljiä?»

Sisältä kuuluivat askelet, pian aukeni uksi; sen raossa näkyi vanhan vaimon pää, ja vapiseva ääni kuului:

»En tarkoittanut pahaa, isä, mutta luulin tulevan pajarin väkeä ja siksi pidin oven kiinni.»

Vaimon poika oli ollut työssä pajari Jakovin hovissa. Muutama päivä sitten oli joku ampunut metsästä salaa pajaria itseään, mutta nuoli oli kaatanutkin vain hevosen miehen alta. Koko renkijoukko oli käsketty ajamaan murhaajaa takaa, mutta tuloksetta. Vaimon poika oli silloin juuri ollut käymässä kotonaan, ja siitä oli pajari alkanut epäillä poikaa tihutyön tekijäksi. Poika, joka oli viaton, ei tietysti tunnustanut aikoneensa murhata pajaria. Mutta tämä oli rääkkäämällä pakottanut poikaa puhumaan.

»Kyllä tunnustat!» — oli pajari kiljunut ja käskenyt sitten kiduttaa ja pieksää poikaa. Hänet oli muun muassa sidottu nuoriin ja laskettu kaivon suusta riippumaan ilmassa pää alaspäin. Siinä asennossa oli poika saanut olla puolen rupeamaa kovassa pakkasessa nuorien puristaessa vyötäistä ja jalkoja.

»Kyllä ne ovat jo varmasti tappaneet hänet. En tiedä, miten tässä nyt käy, kun itseltänikin on ruoka jo lopussa.»

Esimies nyökkäsi päätään eräälle nuorelle munkille. Tämä meni ulos, toi reestä ison kantamuksen ruokaa ja antoi sen vaimolle. Vanha johtajaveli nousi silloin rahilta pystyyn, suoristi itsensä ja sanoi tiukasti:

Ei oltu ehditty vielä kunnolla lämmitelläkään, kun piti joutua matkalle uudestaan. Ja kun se vanha munkki astui viimeisenä ovesta ulos, tuli vaimo hänen luokseen arkana ja pyysi:

Munkki laski kätensä naisen pään päälle ja puhui jotakin hiljaa. Pian olivat kaikki jälleen reessä, matkalla kuulun pajarin kartanoon. Jorma ihmetteli siinä itsekseen, minkä vuoksi vaimo oli kutsunut munkkia isäkseen. Jokainen muu seurueen mies tunsi pelonsekaista aavistusta ja kuvitteli, mitä kaikkea lähimpinä hetkinä tulisi tapahtumaan. Sillä nyt seurue oli matkalla sellaiseen paikkaan, jossa saattoi niin helposti saada kuolemansakin. Ainoastaan Jorma oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin, hän vain työnsi syrjään kasvojensa edessä olevan turkinkauluksen, katseli vieressään istuvaa suojelijaansa ja kysyi:

»Niin, mutta tällaisia matkoja ei varmaankaan ole aikaisemmin uskaltaneet tehdä muut kuin itse Pyhä Ilja. Hän kuuluu menevän vaikka karhunpesään.»

»Kyllä, kyllä minä olen Ilja, mutta en mikään Pyhä Ilja, vaan ainoastaan tavallinen ihminen.»

»Pyhä Ilja», lausui Jorma kuin itsekseen, ihmetellen katsellessaan vanhuksen kasvoja. Ja hymy nousi pojan huulille. Lieneekö se tullut sentähden, että Jorma tiesi nyt olevansa suuren miehen seurassa vai siitä turvallisuudentunteestako, jota hän tunsi nyt varmasti istuessaan itsensä Pyhän Iljan rinnalla.

Lumi narskui kuuraisten hevosten jalkojen alla, ja ilkeästi vinkuivat taas rekien jalakset, niin muiden kuin senkin, missä istui koko Novgorodin Karjalan kreikkalaiskatolisen kirkon itsevaltias valmiina uhmaamaan toista suurta itsevaltiasta, Liperin pajaria, ja hänen vieressään istui pieni karjalaispoika. — Hänen seuraajansako? — Niin oli ainakin Ilja itse päättänyt, miten sitten tulisi käymäänkään.

Lumi narskui ja reki vinkui. Kukaan ei puhunut. Hevoset vain huohottivat ja puhalsivat vastamäessä sieraimistaan kuin savua edessä istuvien kasvoille tai pyyhkäisivät jäätyvää vaahtoa suupielistään turkinselkämykseen. Jostakin pohjoisen puoleiselta vaaralta alkoi kuulua suden surullinen ja kaihoava ulvonta. Se kieri pitkin metsiä tähtien syttyessä ja revontulten ensimmäisen kajastuksen noustessa pohjoisessa. Ulvontaan vastasi jostakin kaukaa toinen susi, ja niiden molempien kaiku kieri vaaroja vastaan selvänä. Se nosti väkistenkin kylmän väristyksen matkamiesten selkään, vaikkei tämä ollutkaan ensimmäinen kerta, kun he kuulivat nuo surulliset äänet. Ja kun hetkisen kuluttua tie nousi korkean vaaran laelle, ja edessä aukenivat laajat, tasaiset lumikentät ja niiden takana näkyi tumma metsä, täydensi kolkon seudun kuvaa vielä metsän takaa kajastava tulipalon punainen loimu.

»Tuon parempaa tienviittaa emme tarvitse löytääksemme pajarin», ajatteli itsekseen Ilja-munkki.

Ja molemmin puolin tietä olevista peltotilkuista saattoi jo huomata asutumpien seutujen olevan tulossa vastaan. Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin kolme täyttä hevoskuormaa kutsumattomia vieraita ajoi suuren hovin pihaan.

Pajarilla oli juomingit parhaimmillaan. Rekien narina ja hevosten pärskyminen pihamaalla toi jokaisen valaistun ikkunan täyteen uteliaita kasvoja. Tuskin reet olivat pysähtyneet, kun sisältä purkautui ulos meluava orjalauma. Mutta nämä tuskin ehtivät hevosten luo, kun jo huomasivat, keitä tulijat oikeastaan olivat. Pian alkoi kuiskiminen miesjoukossa; huomasi selvästi, että taloon oli odotettu joitakin toisenlaisia vieraita kuin kirkonmiehiä. Kukaan ei tahtonut mennä ottamaan hevosia vastaan, vaan keskenään poristen painuivat miehet taaksepäin kuin tahtoen mennä sisälle takaisin. Mutta Ilja oli ensimmäisenä hypännyt pystyyn omasta reestään ja kysyi tiukasti:

»No miksette ole siellä sammuttamassa?» — kivahti Ilja tavalla, josta saattoi jo kuulla vihaista sävähdystä kuin piiskan lyöntiä.

»Pajari käski polttaa liian mökin maaltaan. Kysykää häneltä, hän sen parhaiten tietää!»

Tämä oli käsky, jossa ei ollut tinkimisen varaa. Ilja heitti jo reestä koppaamansa piiskan takaisin sinne ja meni varmoin askelin ylös portaita, katsomatta, seurasivatko toiset vai eivät. Ja ovea avatessa oli hänen takanaan vain Jorma, jota Ilja ei kiivastuksissaan ollut muistanut olevankaan. Munkki ei pysähtynyt porstuassakaan, vaan astui sen takana olevaan suureen pirtintapaiseen, joka oli täynnä miehiä. Niistä ei kukaan kumartanut kirkonmiehen edessä eikä pyytänyt hänen siunaustaan. Ei sitä pyytänyt isäntäkään itselleen eikä talolleen. Ja yhtä vähän Iljakaan sitä kenellekään tarjosi. Hän seisoi hetkisen ovensuussa, siristäen valon sokaisemia silmiään ja katsellen ympäri huonetta. Keskellä lattiaa seisoi suuri pöytä viina- ja oluttuoppeineen, joita vieraat näkyivät parhaillaan tyhjentävän. Huutoa, naurua ja humalaisten käheätä puhetta kuului joka suunnalta, mutta heikolta kaikki sekin kuului Iljan kanojen rinnalla:

Kun viimeinen sana oli mennyt, oli huoneessa hiljaista silmänräpäyksessä, sameita silmiä tuijotti vanhaan, mutta teräksiseen mieheen; ja keskilattialle alkoi jo tulla vapaata tilaa kuin itsestään. Jokainen kyllä tiesi varmasti, mikä mies siinä heidän edessään seisoi.

»Kuka tuolla tavoin uskaltaa minulle puhua?»— urisi humalainen, horjahteleva mies, lähtien tuoppi kädessä hoipertelemaan ovensuuta kohti. Silloin yhtyivät kahden miehen katseet, ja tuoppi pajarin kädessä kallistui niin, että viina valui lattialle.

»Munkki kelvotonhan se on! Terve, Ilja, sinä karjalaisakkojen kastaja!» — rähähti pajari. Samassa tuli jo sisään koko Iljan seurue, jääden seisomaan ovensuuhun esimiehensä taakse. Mutta Ilja ei ollut kuulevinaankaan humalaista, vaan sanoi:

»Näkee kaikesta, ettei ainakaan täällä vaivaa sama puute ja köyhyys kuin tämän talon porttien ulkopuolella. Minä kysyn sinulta, pajari, mitä sinä tahdot kaikella tällä, onko tarkoituksesi saattaa kansa niskaasi ja varma kuolema itsellesi?»

»Hahhahhaa», kaikui humalaisen pirullinen nauru. Sen jälkeen oli kaikki hetkisen hiljaista kuin kirkossa, vaikka pirtissä seisoi yli kaksikymmentä miestä kahdessa joukossa, puolet niistä pajarin takana ja toiset puolet Ilja-munkin ympärillä.

»Missä se lesken poika on, jota sinä olet rääkännyt kaivossa?» — kysyi
Ilja.

»Ja mikä palo on parastaikaa tuolla mäen päällä, onko sekin sinun konnuuksiasi?»

»Sen olet sytyttänyt juuri sinä! Luuletko, etten sitä tiedä! Mutta minä teen lopun töistäsi täällä, usko se!»

»Älä rämise, munkki», sanoi pajari, ruveten jo tarjoamaan rauhaa. »Istu tuohon alas kaikkine vahtikoirinesi ja juo pajarin tyttären kihlajaisia ja uusia ikkunalaseja. Näetkö, munkki, tässä talossa on lasi-ikkunat niinkuin monasterissakin, vaikkei täällä sentään messutakaan samalla äänellä.»

»Koska minun sanani eivät tepsi sinuun, niin minä aion tehdä jotakin muuta.» Ilja katseli ympäri huonetta ja karjaisi talon vieraille:

»Tänne verihurtan luo te toiset tulette mässäämään ja suunnittelemaan yhdessä konnuuksia, joita tuo mies sitten panee toimeen. Mutta nyt tuli kaikesta loppu! Ulos ja pian koko joukko!»

Lienevätkö nuo kaikki toiset jo ennemmin saaneet tuntea Iljan otteen niskassaan vai mikä lie vaikuttanut, mutta hiljalleen ja mitään sanomatta alkoi koko mieslauma liikkua ovea kohti.

»Mitä? Aiotko sinä tyhjentää minun taloni? Sinut itsesi minä heitän ulos!»—kiljui pajari iskien kädessään olevan tuopin pöytään niin, että se halkesi, yrittäen sitten verestävin silmin ja pöytään nojaten mennä Iljan päälle. Mutta kun hän tuli jo aivan munkin eteen, joka ei aikonut peräytyä askeltakaan, huomasi hän munkin takaa pienen pojan, jolla oli kädessään viritetty jousi, nuolenkärki suoraan pajarin rintaa kohti. Pajari hätkähti ja pysähtyi. Ilja katsoi sivulleen ja näki Jorman, joka suuressa uteliaisuudessaan oli katsellut seinillä riippuvia aseita, ottanut jousen käteensä ja nähtyään tuon venäläisen läänitysherran aikovan käydä hänen oman suojelijansa päälle, astui nyt esiin valmiina laukaisemaan.

»Jorma, pane pois se! Me emme sellaisia tarvitse», sanoi Ilja rauhallisena pojalle, »ja veljet», sanoi hän kääntyen toisiin munkkeihin päin, »nyt tyhjennetään talo vieraista!»

Ne viimeiset, jotka olivat viivytelleet liian kauan lähtöään, saivat nyt merkillisen kiireen.

»Pysykää alallanne», karjui pajari vierailleen, »minä se heitän nuo munkkikoirat tunkiolle! Hei, rengit, tulkaa ja potkikaa nuo haaskat ovesta ulos!»

Mutta ääni oli jo niin käheä, ettei se kuulunut enää omille apulaisillekaan. Ja mies oli itse niin humalassa, ettei pysynyt enää pystyssä muuten kuin pöytään nojaten. Mutta sittenkin hän kykeni vielä heittämään munkkeihin sellaisia silmäyksiä, joista saattoi lukea vain vihaa ja uhkauksia. Ja jos pajari oli aikaisemmin jakanut sellaisia katseitaan, olivat ne silloin ennustaneet varmaa kuolemaa. Mutta nyt eivät kuolemanuhkauksetkaan tehneet minkäänlaista vaikutusta.

»Pajari, minä olen tullut tänne kutsumatta ja myöskin menen heittämättä ulos. Mutta sitä ennen ilmoitan sinulle kuitenkin, että tulen tekemään töistäsi valituksen suuriruhtinaalle. Ja olen varma, että hovisi ja maasi tullaan sinulta ottamaan pois, sillä minua on niissä asioissa kuultu aina ennenkin. Ei riitä, että remuaisit täällä, mutta sinä vielä rääkkäät ihmisiä aivankuin sinulla olisi jokin oikeus rangaista ja kiduttaa heitä, olivatpa he sitten syyllisiä tai eivät. Sen takia saat tästä päivästä lähtien lukea minut pahimpien vastustajiesi joukkoon. Ja sinä tiedät kyllä senkin, mitä se merkitsee ja mitä seurauksia siitä on. Nyt nöyrry, pajari, polvistu heti ja rukoile Jumalalta anteeksiantamusta rikoksillesi!»

»Koska et näy tahtovan totella sanoja, niin teot kai tepsivät paremmin», sanoi munkki, astui pöydän luo, jolla oli suuri joukko tuoppeja, tarttui sen kulmaan ja käänsi koko pöydän nurin lattialle. Ja pajari, joka täten menetti ainoan tukensa, kaatui lattialla virtaavaan viinaan eikä kyennyt enää nousemaan, vaan jäi siihen. Pöydän mukana menivät nurin myöskin kynttilät sammuen, ja nyt oli kaikki pimeätä. Ilja tarttui Jormaa käteen ja meni tovereineen ulos pajarin viimeisen murinan saattaessa heitä ovelle.

Mutta tultuaan pihalle saikin munkki uuden päähänpiston ja nousi toisia portaita ylös suureen rahvaantupaan, joka oli laitojaan myöten täynnä miehiä ja naisia. Siellä oli myöskin pajarin vaimo tyttärineen, ja kaikkien jännittyneistä katseista huomasi heidän tietävän jo kaiken, mitä toisaalla oli äsken tapahtunut. Ja kaikki näkyivät myöskin tuntevan, kuka oli astunut tupaan, koskapa talon emäntä astui munkin eteen, teki ristinmerkin ja anoi siunausta.

Ja myöskin ne luihunnäköiset miehet, jotka näyttivät tahtovan myöhästyä, menivät polvilleen lattialle, kohdattuaan munkin leimahtavan katseen.

Rauha oli tullut taloon. Iljan mennessä ulos ei kuulunut sisältä enää samaa huutoa ja melua, mikä oli ollut ottamassa vieraita vastaan heidän tullessaan. Rauhan oli munkki saanut tänä iltana siihenkin taloon, joka oli koko seudun suurena vitsauksena. Tullessaan olikin vanhus päättänyt nujertaa siellä jokaisen suurimmasta pienimpään, ja palasi nyt takaisin tyytyväisenä tekoonsa. Ja varsinkin juuri suuria ja mahtavia tahtoi Ilja nöyryyttää, sillä hän tiesi niiden elävän liian vapaata ja huoletonta elämää. Ja kun kerran karjalaisilla oli vitsauksia, niin miksei silloin venäläisillä pajareilla olisi ollut samanlaisia, jos ei muita, niin ainakin yksi ja paha: Ilja itse!

»Matkaan, miehet!» — huusi hän pihalla toisille munkeille, »huomenna kastetaan taas kansaa ja vieraillaan kaikissa pajarien hoveissa!»

Ja munkit, jotka olivat melkein vavisseet pelosta astuessaan sisään taloon, huokasivat nyt helpotuksesta, kun reet lähtivät jälleen liikkeelle. Käynti pajarin luona ei ollut vaaratonta, vaikkei nyt tällä kertaa ollut mitään tapahtunutkaan. Mutta he myöskin tiesivät, että sellaisia vaaroja oli vielä useita edessä, ennenkuin he pääsisivät jälleen turvaan Kuhasalon seinien sisälle.

Jorma, tuo erakkolan pieni suojatti, oli ollut ensimmäisen päivän ulkona maailmalla ilman äitiä. Ja tuona päivänä hän oli saanut nähdä jo paljon; sitä vartenhan hänet oli mukaan otettukin. Ja nyt oli pojan luottamus ja kunnioitus Pyhää Iljaa kohtaan noussut huimaavan korkealle.

Ja vasta nyt reessä istuessa taisi ensimmäisen kerran muistua mieleen äitikin. Vasta nyt herahti esiin pari kolme kyyneltä jäätyen poskipäille. Mutta samassa sukeltautui turkinhihasta esiin pieni nyrkkikin, joka pyyhkäisi pois jäähelmet kasvoilta. Silloin kääntyi vierellä istuva vanhus pojan puoleen ja sanoi:

»Älä itke, Jorma, elämä ei ole hauskaa, kun ajattelee sen toivottomimpia hetkiä. Mutta muistelkaamme vain niitä, jotka ovat olleet meille hyviä. Onhan kaikilla ihmisillä suruja, samoin minullakin. Kaikilla on raskasta erota kerran äidistään. Kerronko sinulle lyhyen tarinan eräästä pojasta, joka joutui kerran pois kotoaan ainiaaksi eikä nähnyt vanhempiaan enää koskaan?»

Ja niin kertoi hopeahapsinen munkki Ilja sinä yönä Jormalle tarinan omasta elämästään, kuinka hän oli pienenä, inkeriläisenä poikana joutunut kerjuumatkallaan luostariin, tullut sinne noviisiksi, myöhemmin munkiksi ja saanut kärsiä kaikki mahdolliset ristiriidat. Vuosikymmeniä kestäneiden kieltäytymisten jälkeen hän oli joutunut viimein itsensä metropoliitan eteen, joka oli antanut hänelle vapauden, lähettämällä hänet kastamaan jotakin sukulaiskansaa, karjalaisia, kaukana pohjoisessa keskellä saloja ja erämaita. Se työ oli suuri, mutta tahto oli hyvä saada kokonaiset heimot menemään paljon eteenpäin, tuhota pakanallisten heimopäälliköiden ja poppamiesten valta ja poistaa raakuus sieltä, missä ihmiset jo palvelivat oikeata Jumalaa.

»Jumala suokoon voimaa, etteivät ne loppuisi kesken ennenkuin kaikki on tehty! Senjälkeen vasta voin jättää kaiken toisiin käsiin luottaen karjalaisten valoisampiin päiviin. — Tässä kuulet nyt, Jorma, ilottoman tarinani, ja varmasti tulee sinunkin elämäsi olemaan paljon parempi. Toivottavasti sinä vältyt suurista kärsimyksistä, sillä kaikki eivät jaksaisi niitä kestää! Jumala meitä kahta varjelkoon!»

Siihen loppuivat vanhan miehen sanat. Jos elämä olikin ollut pimeätä hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan, oli se vanhuuden tultua kirkastunut sitäkin enemmän. — Ja vaikka varjot olivatkin synkkiä ympärillä juuri nyt, kun oli yö, koitti seuraava päivä sitäkin kauniimpana ja keväisempänä.

Jorma, pakkasen kourissa värisevä miehenalku, oli ensimmäisenä päivänään ulkona maailmalla oppinut sen, että ihmisen täytyy ensin kärsiä, ennenkuin hänellä on oikeutta vaatia itselleen onnea ja sielunrauhaa vanhuuden varalle. Ja munkki neuvoi häntä:

Kun Ilja aamulla, matkalla hiukan levättyään ja hevosia syötettyään, saapui kylään, jossa oli vain muutamia matalia mökkejä, näytti kaikki siellä olevan kuollutta. Jokaisessa mökissä käytiin ja jokaiselle ovelle jyskytettiin, mutta tyhjin toimin saatiin palata rekien luo. Kuin ihmeen kautta oli taaskin aavistettu munkkien tulo. Tai oikeammin se ei ollut mikään ihme, vaan karjalaisten valppaus, joka muutamassa silmänräpäyksessä sai tyhjiksi kokonaiset kylät, aivan kuin vainolainen olisi ollut tulossa. Mutta vaikka karjalaiset joka paikassa näyttivät varustautuneen puolustamaan itseään, ei silti koskaan sattunut vakavia yhteenottoja, vaikka pieniä kahakoita tulikin. Ainoa, mikä lienee herättänyt pelkoa, oli kastajamunkin pelätty nimi. Sillä kuinkahan koko Iljan suuren seurueen olisi käynytkään, jos pakanalliset karjalaiset olisivat tienneet, kuinka vähän se oli luotu taisteluita varten! Mutta tuo kastajamunkkihan olikin oikeastaan samaa sisukasta kansaa kuin kastettavat itsekin, ja muut kaikki venäläisiä.

Tultiin erään syrjäisen talon lähelle, jonne kymmenet suksenjäljet johtivat, näyttäen, minne asukkaat olivat menneet kastevettä pakoon. Ja kuin kotiinsa astui sinne Ilja: epäröimättä hän avasi oven, lausui ystävällisen tervehdyksensä ja alkoi riisua pois turkkejaan; teko, joka ei kylläkään herättänyt oikein yhteisymmärrystä isännän ja vieraan välillä, mutta osoitti sitäkin enemmän Iljan siekailemattomuutta käydessä suureen toimitukseen käsiksi.

»Tuolla pihalla on verta», sanoi munkki. »Mistä on hurme hangelle valunut?»

»Minun miestäni löivät, isä. Me olemme kastettuja, siksi nuo toiset toivat meidät tänne mukanaan, ettemme antaisi ilmi heidän piilopirttiään.»

»Ole vaiti, akka!» — karjaisi talon isäntä pöydän takaa. »Valehtelet noille monasterin hurtille!»

»Väkisten meidät tänne toivat, ja kun mieheni tuolla pihalla yritti karata ja alkoi puolustaa itseään, niin silloin löivät toiset häntä. Isä, ei ole helppoa kastettujen elää täällä. Paljon meitä vainotaan.»

Ja siellä makasi nurkassa mies pää puhki lyötynä. Naisia istui karsinassa, ja kastamattomat miehet ovensuupuolella kyyröttivät uhkaavannäköisinä. Ja kun munkki alkoi puhua järkeä siihen ihmisjoukkoon, ei hän päässyt alkua pitemmälle, kun jo isäntä nousi ja sanoi:

Mutta mistään välittämättä munkki puhui edelleen. Silloin nousi hänen takaansa mies, koppasi penkin alta kirveen, tullen Iljaa kohti, Mutta samassa kuului toisten munkkien joukosta varoitus- tai paremminkin hätähuuto. Puhuja kääntyi, ja samassa kirveskin kohosi. Mutta kohosi Iljan käsikin, hän viittasi vain rauhallisesti miehelle, sanoen vieläkin rauhallisemmin, melkeinpä ivan viiva suupielessään:

Nuo sanat tulivat niin rauhoittavina, että käsi laskeutui vähitellen, ja viimein mies lähätti kirveen kiroten nurkkaan, niin että kolisi. Ilja kääntyi rauhallisena ja alkoi puhua. Hän vakuutti, että jos kaikki kääntyisivät oikeaan uskoon, unohtaisivat pakanalliset haltiansa ja keskinäiset riitansa, niin koko Karjala tulisi silloin paljon paremmaksi. Ei Ilja houkutellut ketään nöyrään novgorodilaiseen orjuuteen ja vieraan vallan alaisuuteen, vaan hän rehellisesti tahtoi saada jokaisen ymmärtämään, mikä merkitys oli kristinuskolla, sitä seuranneella sivistyksellä ja vaurastumisella. Ja kun Jorma tarkasti katseli kaikkien kasvoja, huomasi hän niistä ensin epäilyä, mutta myöhemmin jo jännittynyttä Iljan sanojen seuraamista.

Ja kun Ilja vasta illalla läksi pois, heitti isäntä hänen rekeensä suuren karhunnahkan, ainoan ylellisyystavaransa merkiksi luottamuksestaan.

Jorma, joka oli ollut toisen päivänsä suojelijansa mukana, oli oppinut sen, ettei tässä maassa tulisi kukaan menestymään ja tulemaan suureksi kansan keskuudessa, ellei itsekin ollut samaa kansaa ja elänyt samalla tavoin kuin sekin. Jorma näki ja tiesi sen jo isänsä ajoiltakin, että vain sovinnollinen työ saattoi menestyä tällä pokostalla, muttei koskaan pakonalainen. Vaikka tässäkin kylässä oltiin aluksi valmiit halkaisemaan sivistyksen ensimmäisen sanantuojan pää, niin kuitenkin samat kädet, jotka olivat heilauttaneet kirvestä suuren munkin elämän ja työn tuhoamiseksi, olivat valmiit nostamaan kylään uuden tsasounan, jossa jumalaiselta anottiin pelastusta itselle ja sille miehelle, joka kenties piankin jo oli menevä Karjalasta pois ja jättävä jälkeensä hyvän nimensä ja työnsä, sivistyksen ensimmäisen idun.

Kevätkin saapui. Samoinkuin se antoi pitkien talviöiden jälkeen valonsa, sulatti kinokset ja paksut jäät, antoi Pielisen ja Pyhäselän laineille vapaan kulun ja nostatti pärskeet koskessa entistään korkeammalle, toi se uutta iloa ihmisille, missä huolet, aherrus ja puute olivat puristelleet mieliä niin omituisesti, ja uutta toivoa entisten, sammuneiden tilalle. Mutta vaikka se toikin elämää yhtäälle, saattoi toisaalla liikkua kuolema, niinkuin Kuhasalossakin. Karjalan kastaja, munkki Ilja makasi siellä huonona sairaana ja oli jättänyt jo kaiken toivon paranemisestaan. Ja kuitenkin hän olisi tahtonut vielä kauan kulkea saloja ja kastaa sitä kansaa, jonka lähelle hän vasta oli päässyt ja jota hän oli alkanut pitää omanaan. Mutta Ilja tiesi, ettei hänen toiveensa saanut toteutua, vaan hänen oli mentävä Pohjois-Karjalasta ainiaaksi pois.

Mutta vaikka munkki olikin kuolemastaan varma, parani hän kuitenkin sen verran, että saattoi ajatella matkaa Käkisalmeen, linnaläänin pääkaupunkiin, saamaan parempaa hoitoa, sillä Kuhasalossa ei ollut ketään parantamistaitoista miestä lähellä; ainoastaan vanha veli Nikitin koetti tehdä parhaansa sairaan hyväksi.

Iljan huoneessa ei käynyt juuri ketään muita kuin veljet Teofilus ja Nikitin sekä pikku Jorma. Mutta he istuivatkin siellä pitkät päivät, sillä nyt oli pojan tärkeimmäksi tehtäväksi tullut lukeminen vanhan Nikitinin opastamana. Ja kun tuo vanhus väsyi, silloin sai sairas itse jatkaa kirjainten opettamista pienelle, mutta innostuneelle oppilaalle.

Ennen lähtöä kului Iljalta monta päivää yksistään neuvojen jakamiseen jälkeen jääville. Jokainen erikseen sai käydä sairaan luona noutamassa kiitokset tai moitteet entisistä töistä, ohjeita tulevaisuutta varten ja pyhän miehen siunauksen.

Ja veli Stefan, venäläinen pappismunkki, Valamosta Kuhasaloon tullut, määrättiin siksi ajaksi, kun veljesten vanhin, Teofilus, oli matkoilla Käkisalmeen ja Novgorodiin, pitämään varajohtajana huolta sielunhoidosta erakkolassa. Teofilus oli nyt Iljan kanssa yhtä matkaa lähtemässä etelään arkkipiispan ja mahdollisesti itse metropoliitankin luo anomaan, että Kuhasalon skiitasta tehtäisiin oikea monasteri, sellainen kuin Valamo ja Soloviets olivat. Noilla matkoillaan oli Teofilus viipyvä kauan, kenties syksyyn saakka.

Uudesta varavanhimmasta Stefanista kerrottiin, että hän oli aikoinaan ollut sielunpaimenena jossakin Sisä-Venäjällä ja tehnyt siellä niin paljon pahaa, että oli ollut pakotettu eräällä pyhiinvaellusmatkallaan jäämään munkiksi Solovietsin luostariin. Sillä jos hän olisi palannut takaisin entisille paikoille, olisi hänet lähetetty sieltä toiselle ja ikuiselle pyhiinvaellusmatkalle suoraan helvettiin. Solovietsistä Stefan oli tullut Valamoon, jonka igumeeni oli, havaittuaan hänet rohkeaksi ja oppineeksi mieheksi, äskettäin lähettänyt Kuhasalon erakkolaan kastamattomain karjalaisten ja päälle karkailevien savolaisten maanvalloittajain keskuuteen. Ja nyt tuli siis munkki Stefanista mahtava mies: koko Kuhasalon ja kaikkien Ilomantsin pokostalla olevien oikeauskoisten päämies, mies, joka veti vallassa vertoja suurimmillekin pajareille.

»Jorma, sanopa suoraan, tahdotko tulla kunnon pojaksi ja suureksi tultuasi kastaa karjalaisia niinkuin olet nähnyt minun tekevän?»

»Sen sinä kyllä opit. Ei sinun tarvitse opettaa heille muuta kuin Jumalan sanaa ja kaskenkaatamista. Lopusta he pitävät huolen. Ja sen kaiken sinä saat tehdä säikkymättä, vaikka sinua joskus vainottaisiinkin, sillä eiväthän vihamiehesikään ole muita kuin tavallisia ihmisiä.»

»Poikaseni, älä välitä Stefanista. Hän on aivan vasta tullut ja siis vieras täällä, joten hän on joskus liiankin ankara karjalaisille. Mutta en tiedä, voisiko hän silti olla paha, ei ainakaan sinulle. Ja jos sattuisikin jotakin, niin tee silloin niinkuin minun luulisit tekevän. Jos syy on Stefanissa, niin puolusta sinä oikeutta. Kasva ja voimistu ja mene sitten jatkamaan minun työtäni ja tee kaikista hyviä ihmisiä. Ja kun ihmisellä sitten vanhoilla päivillään on hyvä omatunto, niin silloin ei edes kuolemakaan peloita.

Pojan mielikuvitus alkoi harhailla ympäri koko sillä alueella, minkä hän tiesi suureksi maailmaksi: Ilomantsista Käkisalmeen, vieläpä Novgorodiin asti. Mutta munkki otti poikaa kädestä ja talutti hänet nurkkaan pyhäinkuvan alle. Hän polvistui, ja samoin teki Jorma. Munkki rukoili kauan jollakin vieraalla kielellä, ja poika katseli kuvan edessä lepattavaa talikynttilää, josta tuli hyvää tuoksua huoneeseen. Hän katseli Neitsyen pään ympärillä olevaa kultaista kehää. Se kimmelsi niin omituisesti kynttilän valossa, ja Neitsyt itse hymyili. Kaikki tuntui niin juhlalliselta, niin rauhalliselta ja hyvältä, että kyynelet kihosivat väkistenkin silmiin. Jorma ajatteli, että hänen oma maamonsakin hymyilisi varmaan yhtä kauniisti, jos hänellä ei olisi leipähuolia, vaan saisi kantaa samanlaista kultaista kehää päänsä päällä. Tuo ajatus tuntui niin kauniilta, ettei Jorma jaksanut hillitä enää itseään, vaan pani kätensä nyrkkiin lattialle, nojasi otsansa niihin ja hyrskähti itkuun. Eikä hän huomannut, kuinka Ilja-munkki nousi seisomaan, kääntyi poikaan päin, asetti kätensä tämän pään päälle ja siunasi hänet.

Se oli viimeinen kerta, kun Jorma näki Pyhän Iljan. Tämä ei jättänyt pojalle perinnöksi ja muistoksi sen vähempää kuin selvän esikuvan, jonka mukaiseksi Jorma tahtoi omassa elämässään päästä.

III.

Seuraavana aamuna, ennenkuin Jorma oli vielä ylhäälläkään, oli Ilja jo ennen päivänkoittoa lähtenyt matkalle etelää kohti. Nytkin toistui sama kuin silloinkin, kun Jorman äiti oli lähtenyt: Poika seisoi pihalla katsellen järven jäälle kyynelten kihotessa silmiin ponnistuksista huolimatta. Nyt vasta hän oli yksin maailmassa, yksinäisempi jokaista siinä pihalla seisovaa puutakin. Eikä hän aavistanut vielä, mitä taisteluita ja ristiriitoja olisi koettava vielä kerran, kun ei ollut, kenelle olisi voinut purkaa huoliaan ja keitä odottaa neuvoja. Ja kaukana eivät olleet nekään pienet tapahtumat, joiden mukaiseksi oli koko hänen elämänsä tuleva.

Kun Jorma astui portaille mennäkseen sisään, tuli vastaan Stefan, joka jo näytti ehtineen sulautua uuteen asemaansa erakkolan varavanhimpana, ja kysyi:

»Etkö sinä, poika, osaa tehdä mitään työtä? Tule tänne, niin opit sellaista!»

Ja kun Jorma pyyhkäisi poskeltaan pois kyyneliä, jotka olivat tulleet järvelle katsellessa, ei tuo mies näyttänyt ymmärtävän niitä, vaan sanoi äänellä, joka muistutti vihaisen koiran murinaa:

»Vetisteletkö sinä, pakanapoika, sitä, että maailmassa täytyy tehdä työtä? Ja luuletko, että täällä vielä nytkin kärsitään yhtä paljon laiskoja kuin eilen ja sitä ennen!»

Hän vei Jorman suureen pirtintapaiseen, osoitti sen lieden päällä olevia pärepuita ja sanoi:

Poika tarttui puukkoon ja teki työtä koko sen päivän saaden kätensä niin täyteen haavoja, ettei voinut tehdä mitään ilman ettei veri olisi tihkunut joka sormesta. Päreitä oli päivän kuluessa karttunut iso pino, niitä olisi riittänyt polttaa vaikka ympäri vuorokauden. Mutta kun Stefan tuli tarkastuskierrolleen, elämänsä ensimmäiselle, tuli hän Jormankin luo ja sanoi kaikkea muuta kuin lohduttavan arvostelun:

»Nuo eivät kelpaa. Toiset niistä ovat liian paksuja, toiset taas liian ohuita. Saatkin tehdä tätä niin kauan, kun opit sen tekemään hyvin. Metsässä kyllä riittää pärepuita, vaikka lieden päältä loppuisikin.»

Sitä seuraavana päivänä ei pojan työstä kipeillä käsillä tahtonut tulla enää mitään. Ja ne työmunkit, jotka olivat pirtissä omissa askareissaan, kiskoivat silloin tällöin jonkin päreen, jottei Jorman päivätyö olisi näyttänyt liian vähäiseltä. Poika oli huomannut seinällä nauloissa jousipyssyjä, ja ne häntä vetivät koko ajan puoleensa, joten työ ei luistanut senkään takia. Eikä hän lopulta enää malttanut pidättää haluaan, vaan otti niistä jokaisen käsiinsä vuorotellen, katseli ja koetti virittää. Ja tietysti juuri silloin sattui myöskin Stefan tulemaan sinne.

»En voi kiskoa päreitä, kun käteni ovat puukonhaavoja täynnä», koetti poika selittää arkana ja anteeksi pyytävänä.

»Ja kyllä voit, kun minä tahdon! Tässä talossa ei puristakaan vastaan, kun käsketään. Ymmärrätkö?»

»Ymmärrätkö, ja mikset vastaa, kun kysytään?» tiukkasi Stefan puristaen poikaa olkapäästä.

»Mene työhösi sitten», sanoi Stefan, pyöräyttäen poikaa ja viskaten hänet liettä kohden, »en ymmärrä, mitä varten tuokin suuren ruotsin ja roiston poika on otettu tänne vetelehtimään.»

»Äläkä räkytä siellä», kivahti hän itkevälle Jormalle. »Täällä pitääkin kurin muuttua nyt, kun se laupias Ilja on mennyt!»

Esimiehen puhe näytti kaikista munkeista olevan raakaa, koskapa he Stefanin mentyä haukkuivat tätä niin paljon, että Jormakin alkoi tuntea kuin lohdutusta ja unohti sen häpeän, jota oli kokenut Stefanin kohdellessa häntä kuin koiraa. Ja poika oli ollut jo siksi kauan talossa, että oli päässyt perehtymään sen tapoihin perinpohjin eikä tuntenut enää missään liikaa ujoutta. Ja Iljan aikana hän oli saanut liikkua kaikkialla niin vapaasti, että Stefanin isännöiminen tuntui nyt orjuudelta. Mutta Stefan ei vielä tietänyt maan tapoja, vaan oli laskenut väärin: entisten heimoruhtinaitten pienessä jälkeläisessä ei tuo orjuus voinut herättää pelkoa eikä kunnioitusta, vaan vihaa. Ja Jorma tunsi suurta iloa, kun vanha Nikitin, nähtyään hänen veriset kätensä, sanoi:

»Et sinä saa leikellä käsiäsi enää, vaan mene lukemaan siksi, kunnes ne paranevat. Etkä sinä saakaan jättää lukemista, kun Ilja on sen kerran määrännyt päätehtäväksesi.»

Jorma tunsi enemmän kuin iloa, hän tunsi suorastaan riemua siitä, että erakkolassa saattoi olla sentään yksi oikeudenmukainen ihminen, josta oli varmasti tuleva hänen ystävänsä monien kymmenien vuosien ikäerosta huolimatta. Olihan Nikitin ollut Iljankin ystävä, ja häneenhän pojan oli käsketty kaikessa luottaa.

»Katso», sanoi Jorma tuolle vanhalle munkille, otti käteensä puukon ja heitti sen menemään seinää kohti niin, että terä upposi hirteen ja jäi siihen.

»Da, da, kyllä sinä voit vaikka ampua lintuja tuolla puukollasi. Mutta ammupas jousella, se on vasta miehen työtä, se!» — sanoi joku munkeista vilkuttaen silmää toisille.

»Ethän sinä jaksa edes virittää tuota suurinta jousta», ivasi taas sama mies kuiskaten jotakin toisten korvaan.

Poikaa ei tarvinnut usuttaa enemmän. Heti meni hän peräseinälle ja otti sieltä suurimman aseen alas puunaulastaan. Munkit nauroivat, he olivat houkutelleet taas pojan käsittelemään jousta saadakseen edes jonkun härnäämään liian mahtavaa Stefania, kun itse eivät voineet sitä kuuliaisina luostariveljinä tehdä. Niin veti Jorma viinestä ulos suuren pinon nuolia ja valitsi niistä rautakärkisen. Tottuneesti otti hän käteensä jousen ja nuolen ja alkoi hymyillen vetää asetta vireeseen. Suu tosin vääristyi hymyssään vähän ja kädet värisivät, kun kaikista sormien haavoista purskahti verta. Mutta hitaasti ja varmasti virittyi ase.

»Katsos tuota mukulaa! Sillähän on miesten kynnet!» — ihmetteli vanha Nikitin. »Saatkin tästä lähtien mennä metsiin ja pitää huolen kaikista otuksista, jotka kelpaavat syötäviksi.»

»Koetapas ampua tuohon!» — sanoi toinen näyttäen pihkaista oksaa seinässä.

Jorma tähtäsi, vaikkei käsi oikein jaksanutkaan pysyä paikoillaan, laukaisi, ja vihaisesti suhahtaen meni nuoli pirtin halki rautaisen kärjen upotessa tuumaa syvälle seinään juuri maalina olleen oksan viereen. Poika tunsi ylpeyttä astellessaan yli lattian irroittamaan nuolta seinästä. Sitten hän meni entiselle paikalleen, viritti uudestaan ja aikoi näyttää vieläkin parempaa taitoa, kun ovi aukeni ja Stefan astui taas sisään. Jorma ei touhultaan huomannut, kuinka munkit silmänräpäyksessä painautuivat työhönsä ja Stefan astui keskelle lattiaa katsellen ympärilleen.

»Lupaan tuoda huomenna kaksikymmentä oravaa, ellen saa nyt tuota oksaa halki!» — huusi Jorma innoissaan munkeille näkemättä miestä edessään.

»Mitä?» — ärähti Stefan vastaan. »Noinko kauan uskoitkin minun sanojani?»

Kun Jorma kuuli viimeisen sanan, hyökkäsi veri hänen kasvoihinsa ja silmät leimahtivat.

»Osaan minä Taataakin, jos sitä tarvitaan, vaikkapa näillä verisillä kynsillänikin. Mutta Ilja on sanonut, ettei minun ole siihen pakko, vaan saan lukea!»

»Onko tuo sitten lukemista?» — kiljui Stefan ottaen lattialta sormenpaksuisen, reen saverikoksi aiotun koivuvitsan ja astui poikaa kohti. Jorma näki, että häntä uhkasi selkäsauna, hätääntyi ja peräytyi nurkkaan pöydän taa. Mutta kun Stefan tuli yhä jäljestä, välähtivät pojan silmät uudestaan ja vieläkin vihaisemmin, ja nyt niistä ainakin oli pelko ja nöyryys poissa! Nyt hän ei enää tahtonutkaan pyytää anteeksi, vaan kohotti viritetyn jousen ylös ja tähtäsi keskelle Stefanin rintaa. Stefan pysähtyi, mutta luullen, ettei poika ampuisi, astui sitten kuitenkin edelleen.

Ääni oli siksi vakava, että toisen täytyi pysähtyä pojan käskystä. Ainoastaan pöytä oli välillä, ja Jorma alkoi jo luulla, ettei munkki uskaltaisi tulla enää lähemmäksi. Mutta silloin pyörähtikin raippa yht'äkkiä ilmassa ja putosi läsähtäen pojan käsille. Jousi putosi käsistä, ja Jorma parahti tuskasta.

»Nyt minä pieksän sinut!» — säliisi Stefan, tarttuen poikaan kiinni ja lyöden häntä vitsalla vasten kasvoja. Poika parahti tuskissaan vielä toisen kerran, mutta sitten ei kuulunut enää mitään, vaikka mies löikin kaikin voimin. Jokaisella iskulla ruumis tosin nytkähti, mutta suu pysyi sisukkaasti suljettuna eikä munkki näyttänyt sitä saavan lyönneillä enää aukeamaankaan. Kun kaikki muut näkivät pojan tappelun itkua vastaan, ei vanha Nikitin voinut hillitä enää itseään, vaan astui esimiehensä eteen, tarttui koholla olevaan ranteeseen ja sanoi tutisevin päin:

Stefan kääntyi ympäri kuin aikoen antaa sivalluksen vanhuksellekin, mutta pidättyi siitä kuitenkin viime hetkessä, tietäen sen hyvin itsekin, että se olisi ollut hänen viimeinen sivalluksensa Kuhasalossa ennenkuin itse olisi tullut heitetyksi ovesta ulos. Hän tyrkkäsi toisella kädellään pojan menemään, lyöden toisella vielä kerran. Jorma lysähti kasaan lattialle ja jäi siihen kiemurtelemaan. Pitkä, verinen viiva kulki yli molempien kädenselkien ja samanlainen vasemmasta korvasta nenän yli oikeaan suupieleen. Siinä hän vääntelehti, ja vasta nyt alkoi henkeä salpaava nyyhkytys tunkeutua ulos rinnasta. Jorma koetti vielä urhoollisesti vastustaa sen tulemista, ja vartalo nytkähteli aivan kuin lyönnit olisivat vieläkin jatkuneet. Stefan karjaisi jotakin munkeille ja meni ulos. Nikitin tuli pojan luo, pyyhkien hänen kasvojaan ja saattaen hänet sitten tuvasta ulos. Toiset munkit istuivat kaikki hiljaa, ihmetellen itsekseen pojan suurenmoista sisua, ja heissä kaikissa aikoi kasvaa hitunen kunnioitusta onnetonta kohtaan. Viimein huokasi heistä joku raskaasti ja sanoi:

»Näkee kaikesta, että isä Ilja on mennyt. Täällä oli kyllä monta sellaista, jotka toivoivat hänen lähtöään, mutta odottakoothan nekin vielä, niin näkevät, ovatko tulevat ajat sen parempia kuin entisetkään.»

Lyönnit ja ruumiillinen tuska eivät olleet kyenneet nostamaan kyyneliä Jorman silmiin, vaikka sisäiset kärsimykset saattoivat sen tehdäkin. Se oli parhain todistus siitä, mikä mies hänestä oli kerran tuleva. Häntä ei tultaisi taivuttamaan lyöntien kovuudella, mutta jos osattaisiin taitavasti pistää suoraan sydämeen, voitaisiin hänet saada näyttämään tuskiensa suuruus. Ruumis ja sisu olivat lujia, ne kyllä kestäisivät raaimmatkin kokeet, mutta sydän oli hellempi, se saattoi joutua kärsimään pienimmästäkin kosketuksesta.

Ja ensimmäisiä ajatuksia sen jälkeen, kun Nikitin saattoi Jorman pois, oli pojalla:

Mutta sitä ajatusta hän ei uskonut kenellekään, vaan hautoi sitä yksinään, istuessaan kirjansa ääressä. Ensimmäisen tilaisuuden sattuessa hän oli varmasti yrittävä Ilomantsiin, sitä ei voinut estää matkan pituuskaan. Sillä pois oli päästävä, tulipa eteen mitä tahansa. Vaikkei kotona ollutkaan niin paljon ruokaa kuin erakkolassa, niin olihan siellä kuitenkin maamo ja hyvää kohtelua.

Riidat eivät olleet vielä siitäkään päivältä loppuneet. Kun munkkien syödessä illallista Jormakin aikoi tehdä samoin, otti Stefan pöydältä leivänpalasen ja heitti sen poikaa kohti sanoen:

Palanen putosi lattialle Jorman jalkojen juureen, jääden siihen. Poika seisoi kuin aikoen kääntyä ympäri ja mennä pois, sillä sitä palasta häntä ei olisi saatu syömään koskaan.

»Jorma», sanoi silloin Nikitin, »istu tähän minun viereeni ja syö aivan rauhassa. Tule pois vain, äläkä pelkää!»

»Sitäpaitsi», sanoi veli Mikael, »sitäpaitsi huomautan minä veli Stefanille, ettei tästä pöydästä ole vielä koskaan ennen heitetty ruokaa lattialle. Eikä täällä muutenkaan ole opittu elämään koiran tavoin. Pitäisihän miehen, joka itse on pöytään astuessaan siunannut leivän, ymmärtää, ettei sitä pilkata tuolla tavoin, kun Jumala on antanut sen meille ja pelastanut meidät samasta nälästä, mikä on Kuhasalon ulkopuolella kaikkialla. Tämän teon johdosta katson parhaaksi pyytää itselleni vapautusta iltamessusta, sillä en luule sen kuitenkaan tulevan otolliseksi ennenkuin tuo rikos on rukoiltu anteeksi.»

Tämä oli jo selvää puhetta Stefanille. Mutta tämä vain ei näyttänyt ymmärtävän sitä, koskapa ei virkkanut mitään, murahti vain. Mutta kun messun aika tuli, alkoi kai jo hänkin arvata seuraukset, sillä vain puolet munkeista oli siellä mukana. Kaikki toiset olivat omissa komeroissaan pyhäinkuvan alla ja rukoilivat Jumalaa olemaan erakkolalle yhtä suosiollinen kuin tähänkin asti. Kaikki nämä messusta pois jääneet olivat niitä, jotka tavalla tai toisella olivat joutuneet olemaan paljon Ilja-munkin seurassa. Mutta kirkossa piti Stefan messua niiden kanssa, jotka olivat samalla kannalla kuin uusi esimiehen sijainen itsekin, ja joiden tahdon mukaan kreikkalaiskatolisen kirkon valta pääsi yhden vuosikymmenen kuluttua menemään ei yksin Kuhasalossa, vaan koko Ilomantsin pokostalla.

Jorma valvoi sinä iltana lavitsallaan. Hänen alleen oli pehmikkeiksi heitetty muutamia vanhoja, repaleita vaatteita ja peitteeksi jokin kulunut, likainen munkkikaapu. Siinä mietiskeli Jorma, nosti silloin tällöin lattialle valuvaa peitettään ylemmäksi ja katseli sitä rakasta, kaulassaan riippuvaa muistoa, jonka äiti oli hänelle jättänyt. Se oli vain halpa, nauhassa riippuva pieni taikakalu, uhrikuusen oksasta vuoltu viisikanta, johon oli piirretty pari pientä onnelle ja menestymiselle välttämätöntä merkkiä. Äiti oli lähtiessä antanut sen pojalle ja varoittanut kadottamasta sitä. Oikeastaan se oli aikaisemmin kuulunut Jorman isälle, ja kerrottiin, että juuri sentähden oli isä saanut surmansa tappelussa Iljan munkkeja vastaan, kun taikakalu oli lähtiessä unohtunut kotiin. Samoin Jorman isoisäkin, suuri tietäjä ja karhuntappaja, oli tavattu metsästä pää murskattuna, kun oli ilman viisikantaa mennyt ajamaan karhua ulos pesästä. Nyt katseli Jorma tuota tietäjien taikakalua kädessään ja vannoi itsekseen, ettei hän koskaan jättäisi sitä pois kaulastaan. Olihan äiti sanonut vielä senkin, että jos unohtaa tai kadottaa viisikannan, ei sama henkilö saa sitä enää takaisin, sillä turma kerkiäisi kohdata miehen jo piankin. Poika pisti viisikannan kaulaansa, peläten sen pimeässä putoavan lattialle, sieltä palkin rakoon ja sillan alle.

Jorman katse siirtyi pimeässä toisaalle. Hän muisti päivällä saamansa kurituksen, ja haavat kirvelivät vieläkin selässä. Lattialla taisi virua sama raippakin, joka oli tehnyt ne. Pimeässä uuninkolossa näytti jotakin liikkuvan. Poikaa alkoi jo peloittaa nukkuessa yksin isossa pirtissä, kun hänet oli Iljan huoneestakin jo ajettu pois. Mutta siinähän lähellä näkyivät riippuvan kaikki aseet, kunpa hän olisi vain yltänyt kurkoittamaan niistä jonkin käsiinsä. Vaikka mistäs sen tiesi, vaikka noita samoja jousia olisi aikaisemmin käytetty ihmisten surmaksi silloin, kun karjalaiset ennen Iljan tuloa olivat tehneet sisukkaita hyökkäyksiään munkkien päälle. Ja kenties juuri noilla samoilla aseilla oli surmattu hänen oman heimonsa miehiä, joiden henget nyt pimeässä pirtissä saattoivat tulla Jormalta vaatimaan verikostoa seinän takana nukkuville muukalaisille munkeille, varsinkin Stefanille.

»Minulla on taikakalu kaulassani. Nyt minulle ei tapahdu mitään pahaa», ajatteli poika itsekseen.

Mutta sittenkin näytti jotakin mustaa liikkuvan sopessa. Se liikkui varmasti ja tuli lähemmäksi. Mutta sehän olikin Stefan! Jorma ei uskaltanut enää katsoa sinne, vaan veti kaavun kasvojensa ylitse.

Mutta sittenkin hän tiesi Stefanin tulevan hitaasti ja äänettömästi kohti, sen mustapartaisen ja kiiluvasilmäisen paholaisen, joka kutsui itseään Kuhasalon varavanhimmaksi. Nyt se oli varmasti lähtenyt surmaamaan Jorman, orpolapsen, pimeässä pirtissä keskellä yötä. Nyt oli Stefan jo lähellä. Tuskanhiki tunkeutui ulos pojan vapisevasta ruumiista, kun tiesi miehen jo nostavan kätensä iskuun. Käsi laskeutui alemmaksi, ja pian oli puukko uppoava pojan kylkeen. Mutta merkillistä, ettei hän vielä lyönytkään! Se pelätty käsi laskeutuikin vain hänen päänsä päälle ja silitti sitä. Eikö se ollutkaan Stefan? Ja kuka mahtoi olla, joka silitti häntä ja hyväili aivankuin äiti aikoinaan? Ja ääni sanoi Jormalle:

»Ole aina uskollinen, poikaseni! Ole uskollinen itsellesi ja kaikille niille, joita sinä rakastat!»

Iljahan se oli! Jorma kuuli nuo Iljan sanat nyt yhtä selvään kuin jossakin aikaisemminkin. Hän näki munkin kasvotkin vakavina edessään. Ilja oli siis tullut jo näin pian takaisin! Jorma koetti sanoa jotakin suojelijalleen, mutta tämä ei kuullut häntä, katsoi vain ja alkoi sitten hiljaa, kuulumattomin askelin mennä kauemmaksi eikä kuullut pojan huutojakaan, vaikka tämä olisi kuinka pyytänyt häntä jäämään. Jorma huusi Iljalle niin, että kolkko kaiku vastasi joka nurkasta, heitti sitten kaavun pois päältään, koettaen nousta ylös, muttei jaksanut seurata munkkia, vaan vaipui kovalle lattialle.

Jorma ei ollut nähnyt Iljaa eikä ketään muutakaan, sillä eihän ketään ollut tuvassa käynytkään, vaan hän oli teutaroinut ja huutanut vain kuumehoureissaan. Kun veljet, kuultuaan pojan avunhuudot, tulivat katsomaan, löysivät he Jorman haparoiden etsimässä lieden takaa Iljaa. Herätettiin Nikitin ja poika jätettiin hänen huostaansa.

Päiviä, kenties kokonainen viikkokin oli jo kulunut, kun Jorma alkoi viimein saada muistinsa takaisin. Ja luultavasti siihen oli kulunut pitkä aika, koskapa ulkona oli jo kesä tulossa. Mutta ikävää vain oli, kun poika sai auringon paistaessa virua vuoteessaan Nikitinin pitäessä silmällä, ettei hän pääsisi karkaamaan pystyyn ja ulos. Mutta vähitellen elämä alkoi mennä entiselle uralleen, koskapa mieleen jo loppuajalta jäi paljon pieniä muistojakin. Ja vihdoinkin, tuomien kukkimisaikana, meni Jorma ensimmäisen kerran ulos vapaan taivaan alle.

Kun hän oli nyt joutunut makaamaan vuoteessaan koko kevään ajan, tuntenut kuoleman hiiviskelevän ympärillään ja pääsi ulos nyt juuri, kun nurmikot olivat vihreimmillään, järvien selät sinisinä ja tuomet kukassaan, tuntui elämä suorastaan ihmeelliseltä ja paljon entistään paremmalta. Eikä hän voinut enää olla kaikkea tuota katsellessaan ajattelematta kyynelsilmin:

»Olenkohan minä jo kuollut ja tullut taivaaseen, vai onko tämä kaikki
Karjalaa!»

Nyt alkoi taas kokonaan uusi, mutta lyhyt ajanjakso. Hän sai kaikkien veljien puolelta kokea paljon sydämellisyyttä, varsinkin Nikitinin. Ja itse Stefankin näytti olevan aivan välinpitämätön pojasta, häpesi kai entistä kohteluaan. Tai olivatkohan toiset veljet ojentaneet Stefania pojan puolesta? Poika ymmärsi hyvin, että jos sellaista oli tapahtunut, niin hän saisi vielä kerran odottaa Stefanilta kaikessa hiljaisuudessa varmaa kostoa, sillä sellainen mies ei koskaan jättäisi maksamatta mitään nöyryytyksiä moninverroin takaisin.

Päivät pitkät Jorma kuljeskeli ympäri saarta ja joskus manterenkin puolella eikä kukaan kieltänytkään hänen menoaan. Siitä oli seurauksena, että poika tervehdyttyäänkin kierteli yhä kalastellen tai harrastaen oman mielensä mukaista huvia. Ja olihan selvää, että kun kukaan ei pidättänyt häntä erakkolassa, koetti hän unohtaa sen ja samoili metsissä, ulottaen matkansa yhä kauemmaksi saloille. Ja lopulta hän oppi tuntemaan jokaisen mökin, melkeinpä kaikki kivetkin Kuhasalon ympäristössä.

Ja eräs tapaus, joka pysyväisesti vaikutti häneen, oli se, kun hän palattuaan metsästä keskellä päivää huomasi koko luostarin olevan hartaudenharjoituksissa. Hän kysyi lähimmältä:

»Tuli sanoma Käkisalmesta, että Pyhä Ilja on kuollut ja on viimeisinä hetkinään pyytänyt kaikkia Karjalan luostareita toimittamaan esirukouksia sielunsa pelastukseksi.»

Jorma seisoi hetkisen liikkumattomana paikoillaan, katse suunnattuna jonnekin taivaanrannan yläpuolelle, poskilihakset värähdellen ja nähtävästi suuria, sisäisiä tuskia kärsien. Sitten hän läksi pois, meni yksin metsiin ja viipyi siellä päiväkausia.

Mutta muistettuaan Iljaa hän ei voinut ajatella karkaamista, sillä se olisi ollut rikos pyhän miehen muistoa kohtaan.

»Mitä tulisi minun sitten tehdä, että Ilja olisi minuun tyytyväinen katsellessaan taivaasta alas?»

Poika tuli apeaksi ja luuli jo Iljan vihastuneen. Senvuoksi hän lähti kiireimmän kaupalla Kuhasaloon takaisin ja ryhtyi töihin. Muutamia päiviä hän kakkasi puita, kiskoi päreitä, kantoi rannasta vettä ja koetti lukeakin. Mutta silloin Nikitin huomasi, että ruumiillisesta raadannasta väsynyt poika ei jaksanut tehdä enää henkistä työtä. Hän kysyi syytä pojan intoon.

»Ei, mutta minä kysyin kerran Iljalta, mitä minun pitäisi tehdä, ja hän käski minun tehdä hyviä töitä.»

Nikitin huomasi, että poika kyllä tuollaisessa itsetutkistelussa näkyisi kasvattavan vaikka itsekin itsensä paljon paremmin kuin erakkoia ankarine sääntöineen. Eihän siellä juuri kukaan kiinnittänyt huomiotaan poikaan, joten se tietysti tuntuikin hänestä paljon enemmän vankilalta kuin kodilta. Ja Nikitin tiesi senkin, ettei autioissa metsissä ollut sitä asuttujen seutujen huonoa seuraa, mikä olisi saattanut houkutella poikaa pahaan. Siksipä taivuttikin hän Jorman entisiin mieleisiinsä harrastuksiin:

»Eihän hyvillä töillä tarkoiteta sitä, että sinä raadat täällä kuin orja, vaan että autat lähimmäisiäsi ja teet heille hyvää.»

Niin unohtui pojalta katkeruus erakkolaa kohtaan, kun Nikitin vähensi hänen velvollisuuksiaan, siksipä hän ei muistanutkaan enää karkaamista, jota hän oli suunnitellut Stefanin kurituksen jälkeen.

Eteen aukenivat vapaat päivät. Korven huoleton elämä houkutteli Jormaa yhä syvemmälle metsiin, joiden suuri hiljaisuus toi aina uusia ajatuksia hänen aivoihinsa. Sieltä virtasi hänen vereensä uutta voimaa, joka alkoi tulena kiertää ruumiissa. Joskus Jorma pysähtyi pitkiksi ajoiksi kuuntelemaan hiljaista kohinaa, eikä hän lopulta enää tiennyt, oliko tuon kohinan aiheuttaja metsä vaiko hänen oma verensä. Ja niin tuo ainainen vaeltaminen nostatti hänen mieleensä vapaan miehen ajatuksia: Pitkät ja voimia kysyvät matkat kasvattivat pienestä pojasta miestä, ampuminen kehitti silmää ja kättä, ja alituinen mietiskeleminen osoitti tulevaa vakavaa ja varmaa luonnetta. Karjalan luonto kasvatti poikaa mieleisekseen ja kaltaisekseen, ja sen vaikutus olikin paljon suurempi kuin sen, minkä vieraat, novgorodilaiset munkit, isänmurhaajat, saattoivat orvolle pojalle antaa.

Ja vaikkapa Jormalla olisi huolia ollutkin, niin mikäs olisi ollut sen hauskempaa ja turvallisempaa kuin omien voimien kasvaminen yhtä rintaa vastuksien kanssa, kiipeillessä rinteitä ylös, kun tuuli puhalsi kuin suoraan läpi sydämen, huuhtoen sieltä pois kaiken tomun ja saastan, ja kun järvet kimaltelivat tuhansin pienin tähdin ja koristein kuin kaunein messukaapu.

Hän oli ensimmäinen valloittaja näillä monilla asumattomilla seuduilla ja samalla myöskin viimeinen, joka näki vielä koskemattomina ne monet salot, joita ihmiset vähäistä myöhemmin alkoivat muokata mieleisikseen.

Jorma tiesi sen itsekin hyvin. Mutta kun hän kuuli sanottavan: »Onnellisia ovat ne, jotka ovat kuollessaan niin rakastettuja kuin Ilja», niin hän tunsi, ettei onnen ehtona ole yksistään se, että ihminen on tyytyväinen omiin saavutuksiinsa, vaan kaikkeen täytyy liittyä vielä toistenkin ihmisten kiitos ja ihailu. Ja nyt vasta hän alkoi käsittää, mitä merkitsivät ne hyvät työt, joiksi hän ensin oli luullut orjamaista raatamista. Ja nyt hän tiesi senkin, miksi Iljaa kaivattiin melkein kaikissa mökeissä.

Siellä syrjäseuduilla taas, missä ihmiset olivat pysyneet kiinni entisessä vainajain ja haltiain palvelemisessa, ei vuodatettu kyyneleitä, vaan sanottiin ainoastaan:

Siinäkin oli tarpeeksi vihamiehen tunnustukseksi. Mutta noiden sanojen jälkeen Jorma tunsi kuitenkin vihaa lausujaa kohtaan Iljan puolesta. Hänen aivoissaan kypsyikin silloin uhkaus: »Odottakaahan, kyllä te vielä kerran teette ristinmerkkejäkin!»

Iljan muisto pakotti hänet ajattelemaan noin. Se kasvoi hiljaisuudessa ja tuli päätökseksi.

Erakkola oli näihin aikoihin laajentanut saaren sisällä olevia pieniä viljelyksiään jo manterenkin puolelle. Oli valloitettu suuret alat hyviä maita ja kaadettu ne kaskeksi. Oltiin varmoja siitä, että Teofilus olisi takaisin palattuaan hyvin tyytyväinen tuohon tekoon. Sillä nythän ei munkkien enää tarvinnut luottaa niin paljon köyhien karjalaiskalastajien almuihin kuin ennen, vaan he voivat jo itsekin hankkia syömätarpeensa, vieläpä vuorostaan auttaa karjalaisiakin, jos niin tarvittiin.

Kun Jorma oli joskus sattunut näkemään viljan jakamista, muisti hän sen nyt, meni varastoon, otti sieltä vähän väliä suuret kantamukset ruokaa ja jakoi sitä tarvitseville. Mutta Nikitin huomasi pian suuret vajaukset viljasäkeissä ja arvasi erakkolan toimeentulon olevan tulevana talvena vaarassa, jos vain poika saisi sillä tavoin jatkaa hyväntekeväisyyttään. Toiselta puolen hän oli kyllä iloinen siitä perinpohjaisuudesta, jolla Jorma toimitti yksinpä munkkien ainoan ravinnon jakamisenkin. Mutta salaa hän kuitenkin koetti kääntää pojan harrastukset erakkolan rajain sisäpuolelle takaisin, ennenkuin nälkä ja siitä johtuvat Stefanin riehumiset uhkaisivat heitä jokaista. Jos lempeä Teofilus vain olisi tullut takaisin, niin silloinhan kyllä olisi voitu nähdä nälkääkin ilomielin, jos vain olisi voitu auttaa muita. Mutta nyt hän viipyi yhä, ja hänen sijaisensa muuttui päivä päivältä ankarammaksi.

Nikitin oli jo niin vanha, ettei hänen tarvinnut tehdä enää työtä, vaan hän kuului hartaudenharjoittajiin. Mutta nyt hän sai kuitenkin yht'äkkiä verrattoman työinnon ja seurasi Jormaa kaikkialle. Toiset munkit jo ihmettelivät Nikitinissä puhjennutta uutta elämää, sillä tämä oli koko erakkolassaoloaikansa ollut vaipuneena niin ankaraan mietiskelyyn, että hänen oli jo epäilty hautovan ajatusta siirtyä pois Kuhasalosta ja mennä johonkin yksinäiseen saareen erakoksi.

Nyt, istuessaan työpirtin kolpitsalla tai soudellessaan kalamatkoilla pitkin Pyhäselkää, antoi hän pojalle lisäoppia. Hän kertoi hämäläisten vainoretkistä, savolaisten tunkeutumisista karjalaisten alueille, Ruotsin rajasta ja monesta muusta. Mutta kuultuaan kaikesta poika kysyi heti:

»Miksi sitten Viipuri on Ruotsin puolella, vaikka sielläkin asuu karjalaisia? Miksei sekin kuulu Vatjan viidennekseen?»

Ja pitkiä kiertoteitä myöten piti Nikitinin selittää asia, vaikka se ukolle täisikin käydä ylivoimaiseksi. Ja lopputulos siitä oli, että Jorma nousi innostuneena veneen teljolle pystyyn ja huusi:

»Niin, niin, sepä se juuri surkeata onkin. Miksen minä saisi tapella muiden mukana, kun yhdeltä puolen tunkevat päälle venäläiset pajarit ja toiselta ruotsit? Ja karjalaisten täytyy olla siinä heidän keskessään ja kärsiä heitä.»

»Ruotsit aikovat vielä valloittaa haltuunsa koko Karjalan. Sen tähden rajantakaiset savolaiset muuttavat tänne asumaan, heitä kehoitetaan siihen.»

»Siis nekään eivät ole sen parempia. Nyt minä vasta ymmärrän, minkätähden isäni tappeli samalla kertaa ruotseja ja novgorodilaisia vastaan. Ne molemmat olivat isäni vihollisia.»

»Mutta Iljahan sanoi, että meidän tulee auttaa kaikkia ihmisiä, niin vihollisia kuin ystäviäkin», väitti poika vastaan.

Ja nyt luiskahtivat ukon suusta ne varomattomat sanat, joita hän sai katua kauan:

»Ilja oli inkeriläinen ja puhui samaa kieltä kuin karjalaiset ja savolaisetkin. Sentähden hän kiintyi heihin ja koetti heitä auttaa, vaikka he olivatkin hänen vihollisiaan.»

»No mikäs sinä sitten olet? Ettekö te kaikki ole samaa väkeä kuin karjalaiset ja Ilja?»

»Eikö venäläisten velvollisuus olekaan auttaa vihollisiaan samalla tavoin kuin ruotsien?»

Ukko jäi miettimään sopivaa vastausta, mutta ei kerinnyt vielä keksiä sitä ennenkuin poika kysyi jo lisää:

»Eivätkö karjalaiset tee sitten oikein, kun tappelevat venäläisiäkin vastaan samalla tavoin kuin ruotsejakin. Molemmathan ovat vihollisia.»

Vastausta ei tullut. Tuli vain pitkä hiljaisuus. Jorma antoi airojen olla liikkumatta, katsoi ensin Kuhasaloon päin, mistä matalat katot näkyivät mäeltä ja kello soi parhaillaan iltahartauteen. Sitten hän käänsi päänsä sinne, missä oli savolainen uudispirtti. Hän näytti miettivän jotakin, kenties vastausta siihen, mistä johtui, että vieraat pyrkivät tunkeutumaan tuohon rakkaaseen Karjalaan, toiselta puolen novgorodilainen valta uskonnon varjolla ja toiselta puolen ruotsit, nuo savolaiset kaskimaiden ja kalavesien perkaajat. Sitten sanoi Jorma kuin itsekseen:

Tuo oli enemmän kuin tunnustus kansallisuudesta. Se oli sodanjulistus, jonka pieni poika antoi tietämättään Kuhasalon erakkolalle. Ja juuri nuo Jorman sanat tulivat vielä kerran myöhemmin määräämään sekä Kuhasalon että pojan omankin kohtalon.

Munkki istui veneen perässä ja Jorma teljolla. Silloin vanhus tunsi kuin jotakin laskeutuvan hänen ja pojan välille; se oli jokin näkymätön hursti, joka tuli erottamaan tästä lähtien Jorman erakkolan kalliista venäläisistä veljistä. Nikitin katsoi lapsen jääkylmiä silmiä ja — häpesi, ei oman itsensä takia, vaan maansa vuoksi, joka tahtoi ostaa karjalaiset orjikseen kasteella ja leivänmuruilla.

Kun Nikitin ja Jorma palasivat saaren rantaan, ei poika noussutkaan veneestä, vaan jäi siihen kuin aikoen takaisin järvelle.

»Minne tähän aikaan?» — murahti Stefan, joka myöskin sattui olemaan valkamalla. »Iltahartaus on jo ohi, mene ylös ja sillä hyvä!»

»En mene, vaan lähden sinne uuteen ruotsin taloon, johon te muut ette uskalla mennä, kun olette venäläisiä!»

»Ruotsin taloon; eiväthän ruotsit ole sen pahempia vihollisia kuin tekään.»

»Kenen luvalla sinä räkytät meille ja kuljeskelet pitkin kyliä?» — huusi Stefan, joka suuttuessaan ei osannut puhua muuten kuin härnäävästi. Mutta tällä kertaa hän ärsyttikin ilveksen pentua, joka ei ollut vielä ehtinyt kasvattaa kaikkia kynsiään.

»Mutta nyt et kiertelekään hänen luvallaan, vaan menet kerrankin työhösi ja pian!»

Stefan astui kivelle, tarttui kiinni veneenkokkaan juuri, kun Jorma aikoi työntää sitä airolla irti rannasta, ja vetäisi venettä, jotta poika horjahti ja kaatui nurin teljolle.

»Heitä irti!» — huusi Jorma kiukkuisena, hyppäsi pystyyn, kohotti airon ja löi sillä Stefania kynsille niin, että kolahti. Silmänräpäyksessä irtosivat munkin sormet kokasta, hän kirosi ja aikoi käydä pojan kimppuun, mutta silloin oli jo venekin irti rannasta ja lipui pois hänen ulottuvillaan.

»Nyt et pieksäkään minua!»— ilkkui Jorma soutaen täysin vedoin takaisin järvelle. Vanha Nikitin seisoi kauan rannalla, niin kauan kuin näki yhä etenevän veneen, pudisti sitten päätänsä aivan kuin olisi tehnyt elämänsä suurimman harha-askelen ja sanoi itsekseen:

»Tuo kaikki oli minun syytäni! Miksi minä rupesinkin puhumaan pojalle kaikesta? Mutta enhän voinut uskoa häntä niin teräväksi, kuin hän on.»

Ja Stefan oli saanut pahan iskun, ei niinkään pahaa sormilleen kuin ylpeydelleen, kun oli antanut pienen pojan kolhia kynsille itseään, voimatta tälle mitään, vieläpä toisten nähden. Nolona hän oli hieronut rannalla käsiään, murissut itsekseen kostonuhkauksia ja lähtenyt sitten synkkänä kiipeämään ylös mäkeä.

Jorma souti järvellä kuin tilanteen herra konsanaan. Äskeisen suuttumuksen nostama puna poltteli vielä poskilla. Mutta alkoipa vähitellen aavistuksen tavoin tulla varmuus siitäkin, että äskeisen pahanteon seuraukset tulisivat vielä kerran näkymään punaisina veriviivoina hänen selässään.

»Mitäs minä teen, kun Stefan tulee antamaan minulle selkään?»— kysyi hän itseltään. »Minä raavin häntä ja sanon: 'Mene matkaasi, senkin venäläinen!' Tyytyväisenä keksimäänsä lauseeseen souti poika edelleen.

Hämärä alkoi muuttua vähitellen pimeydeksi, rannat katosivat näkyvistä ja laineet kohosivat laajalla selällä entistään korkeampina, heiluttaen venettä mielin määrin, pojan saamatta sitä enää tuumaakaan eteenpäin. Henkeä salpaava tulppa alkoi kohota Jorman kurkkuun, sillä nyt hän uskoi jo eksyneensä järvelle.

»En minä ainakaan itke!» — vakuutti hän itselleen ja koetti rukoilla. Mutta kun hänen erakkolassa oppimansa rukoukset eivät auttaneet, alkoi hän lukea loihtuja. Mutta yhtä tuloksetonta oli haltioidenkin maanitteleminen.

»Kyllähän Ilja auttaa, jos ei muut», ajatteli poika, puristaen molemmin käsin teljosta kiinni. Nytkin, niinkuin ennenkin vaikeina hetkinä, hän oli rukoillut Iljaa, ja tämä oli kuullut poikaa. Se auttoi nytkin. Tuntui niin turvalliselta ja helpolta. Ei hän itse tullut ajatelleeksi, että hän luostarista lähtiessään oli soutanut suoraan vastatuuleen. Mutta nyt se ei varmasti ollut mikään muu kuin Ilja, joka vei poikaa takaisin rantaan. Hän kuvitteli veneen menevän jonnekin uuteen maahan, jossa aurinko paistaisi lämpimästi, punaisin purjein soluisi vene sen koivikkorantaan, ja hän itse astuisi pian omaan valtakuntaansa, jossa ei ollut huolia eikä suruja. — Kuinka kauan tuollaista menoa lie kestänyt, sitä ei poika tiennyt, sillä vaikka vilu tahtoihin takertua jäseniin, oli väsymys sitäkin voimakkaampi, ja hän nukahti.

Kun aamu koitti ja Jorma heräsi, eivät unelmien maat tarjonneet hänelle kovinkaan paljon; Kahden munkin välissä hän sai tallustella mäkeä ylös erakkolaan, jossa edellisen illan töiden seuraukset tulivat vastaan kirvelevinä ja haihduttivat viimeisenkin uskon uniin. Siitä hän oli kuitenkin iloinen, että muisti Stefanin häntä pieksäessä potkia ja huutaa niin, että seinät raikuivat:

Jorma oli oppinut maailmalta jo paljon ja edistynyt elämässään niin pitkälle, että osasi tarvittaessa lyödä takaisin.

Samalla hetkellä, kun Stefan luuli jo antaneensa pojalle raippaa tarpeeksi ja aikoi jättää tämän rauhaan, syöksyi joku uksesta tuulena sisään ja huusi:

Ei tarvinnut kehoittaa ketään lähtemään pihalle, jotta Jorma olisi saanut edes rauhassa itkeä selkäsaunaansa; jokainen oli siinä silmänräpäyksessä ovella. Ristinmerkit tehtiin puolella ja toisella. Ja ennenkuin Teofilus oli ehtinyt nousta ylös portaillekaan, sanoi hän munkeille:

»Suuren Venäjän oikeauskoisen kirkon ja Pihkovan arkkipiispan tervehdys Jeesuksessa Kristuksessa teille, veljet! Kuhasalon skiitasta on nyt tehty oikea monasteri ja Ilja on julistettu sen suojeluspyhimykseksi!»

IV.

Vuodet vaihtuivat. Jo puolenkymmentä kertaa sen jälkeen, kun Kuhasalosta oli tehty Valamon syrjäluostari, olivat lehdet saaren rantakoivuista varisseet, oksat viipyneet paljaina varpuina talven yli ja seuraavana keväänä alkaneet jälleen viheriöidä, ollen kesällä taas täydessä puvussaan. Yhtä monta kertaa oli Pyhäselkä tanssittanut noina lehtien varisemisaikoina laineitaan viimeisiä kertoja vapaana ennen talven kahleita. Yhtä monta kertaa kuin hiirenkorvalla olevat koivunoksat heiluivat tuulessa, pakkautuivat jäätkin saman tuulen mukana jonnekin kauas, sulaen ja antaen laineille vallan läiskyä rantoja vasten mielinmäärin.

Yhtä rintaa noiden muutosten kanssa huomattiin muutakin uutta. Ja sellaisia olivat alati kasvavat pellot ja niityt Pyhäselän, Pielisjoen ja Höytiäisen rantamilla. Kaikkialla vesien varsilla alkoivat silloin vanhat metsät kaatuilla kirveiden iskuista, niiden paikalle ilmestyi joka vuosi uudet kasket, joiden savut kierivät kauas korpien keskuksiin ilmoittaen siellä valloittajan, ihmisen, lähestyvän salojen sydäntä.

Alkuaikoina oli asuttu vain kalarikkaiden järvien ja jokien rannoilla, vietetty toiset puolet elämästä kalasaunoissa ja pyydetty Ahtia ja Tapiota antamaan jokapäiväiset syömätarpeet. Mutta kun ulkomaailman viisaudet ja ihmeet olivat päässeet tunkeutumaan tännekin pohjoisten salojen liepeille ja sivistys alkoi saada pois tieltään vanhan uskonnon, niin ihmiset alkoivat melkein huomaamattaan siirtyä pakanuudenaikaisista elinkeinoistaan maanviljelykseen.

Niin alkoi silloin raivata uusia peltojaan se heimo, jonka lauluista vieläkin kuulemme ne surulliset, tummat soinnut, jotka kertovat tuon kansan taisteluista korpien vihaisia haltioita ja vainojoukkoja vastaan.

Karjalainen asutus levisi nopeasti muuallekin kuin uuden luostarin ympäristöön. Jos sattui olemaan kuulas alkukesäinen päivä ja silloin kiipesi Kolin korkeimmalle kalliolle, näkyi uusia kaskisavuja joka suunnalta. Etelän puolelta niitä kohosi Kaltimosta ja Kontiolahdelta, toisaalta taas Polvijärveltä ja Juuasta. Ja jos katsoi yli Pielisen, näkyi samanlaisia Vuonislahdesta — ja jos silmää olisi riittänyt — aina Lieksasta, Vie'in vaaroilta ja kenties jo Nurmeksestakin.

Elettiin parhaillaan elonleikkuun aikoja. Kuhasalon pellolla olivat ohranleikkuussa melkein kaikki veljet, vain pari vanhinta ja seppä olivat jääneet luostariin. Kiirettä piti, sillä vilja oli leikattava tänään, koska huomenna oli jo loppuvuoden ensimmäinen messupyhä. Isä Teofilus ja Stefan kulkivat pitkin peltoa ja metsänreunaa, katsellen toisten työtä ja suunnitellen uuden kasken kaatoalueita. Vähän väliä Teofilus katseli läheisiä karjalaisten peltotilkkuja, joilla näyttiin olevan samassa työssä kuin täälläkin; sama kiire oli siellä, ja samasta syystä. Leikata piti vilja juhlapyhäksi ja joutua messuun Kuhasaloon karjalaistenkin. Ja saattoivathan pyhien jälkeen jo sateetkin tulla keskeyttämään viimeisillään olevia töitä.

Mutta jokainen liehui tarpeeksi ilmankin, sillä leikattava ala oli jaettu pieniin palasiin ja jokaiselle niistä määrättiin omansa urakaksi. Ensimmäisenä kuului kauimpana olleen Jorman huuto: »He-heijaa!» ja hän juoksi Teofilusta kohti sirppi kourassa kuhilaiden yli hyppien. Hän oli saanut jo osansa leikatuksi.

»Hyvin tehty», sanoi Teofilus, kun Jorma alkoi jo auttaa erästä toveriaan, jonka työ oli vasta puolivälissä.

Hyvään aikaan saatiin kasvava ohra jo kuhilaille, aikaisemmin kuin oli luultukaan. Mutta joen toisella rannalla ei karjalaisten peltotilkuilla oltu niin pitkällä.

»Työ loppui kesken, minä ja Stefan emme saaneet tarpeeksemme», hämmästeli Jorma vilkaisten Stefaniin.

»Mene tuonne karjalaisten pellolle; siellä on työtä vielä, jos sitä kaipaat», vastasi siihen Stefan.

»Kyllä minä, jos kaikki muutkin!» — sanoi Jorma. Ja jokainen munkki myöntyi samaan.

Mentiin joen ylitse, ja pian siellä oli sama touhu ja samat nopeat tulokset kuin luostarinkin pelloilla. Pikku peltojen viljat olivat kuhilailla valmiina juuri silloin, kun Kuhasalosta kajahti ensimmäinen iltakellon ääni, kutsuen veljiä työstä rauhaan. Silloin karjalainen, niinkuin luostarivelikin, keskeytti juuri sanomansa sanan, kääntyi saaresta metsän yli näkyvää kirkonristiä kohden, asetti sirppinsä syrjään ja teki ristinmerkin, pari ja kolmekin. Tuo soitto tuli nyt todella parhaaseen aikaan, silloin, kun köyhällä eläjällä oli yhtä huolta vähemmän, kun vähäinen vilja oli jo kuhilailla.

Vielä viimeinen kaiku kuului, kieri pitkin vaarojen rinteitä, soi metsissä ja katosi sitten. Ja silloin, hetken hiljaisuuden jälkeen sanoi isä Teofilus:

»Mikä ilta! Vietetään se tänään yhdessä luostarin kirkossa, silloin se on vielä parempi. Kuulitteko, miten iltakello soi? Sehän soi vain lepoa meille ja rauhaa maalle.»

Kukaan muu ei sanonut mitään, he tunsivat vain sitä samaa. Ja joukko hajaantui hiljalleen, veljet veneilleen ja karjalaismiehet pirtteihinsä.

Mutta ennen iltamessua tulikin luostariin ja läheiseen karjalaiskylään kaksi tietoa, joista toinen sai tyytymättömiksi munkit, toinen taas karjalaiset. Arkkipiispa Makarij oli antanut munkeille sellaisen määräyksen, etteivät he saaneet asua kukin omassa kopissaan, vaan kaikki yhteisessä, suuressa pirtissä, jossa jokaisen tuli pitää yksityiset hartaudenharjoituksensa, tehdä päivätyönsä ja yhdessä nukkua. Arkkipiispa kai oli aavistanut munkkien vähitellen tulevan mukavuuksiin taipuvaisiksi, sentähden hän rajoitti heidän olonsa ja asetti siten heidät kaikki toistensa silmälläpidon alaisiksi, jolloin jokainen oli pakotettu noudattamaan pienimpiäkin määräyksiä.

Karjalaisille tuli pahempaa; arkkipiispa oli kieltänyt kaikissa kirkoissa ja sen menoissa sekä luostareissa palvelemasta pyhimyksinä keitään karjalaisia heimopäälliköitä ja sankareita, niinkuin tähän saakka oli monin paikoin tapahtunut, ei kuitenkaan Kuhasalossa. Kuhasalossa ei oltu palveltu pyhinä ketään muita kuin Pyhää Iljaa, ei oltu kirkossa sellaista muistettukaan. Vasta nyt, kun kielto tuli korkealta arkkipiispalta alas kansan keskuuteen, muistivat pohjoiskarjalaiset, että heilläkin oli heimopäälliköitä ja sankareita. Kielto vaikutti vastaanjyräämistä miesten puheissa, ja tuo vastustaminen herätti jo pienen pientä heimotunnon nousemista, vaikkei sitä kukaan huomannut itsessä eikä toisessa. Kielto vaikutti vielä senkin, että Pohjois-Karjala huomasi ruveta palvelemaan omia, kansallisia pyhimyksiään. Ja mitä nuo pyhimysten palvelemiset taas vaikuttivat? — Se tultiin myöhemmin näkemään.

Saman illan messu oli kutsunut koko ympäristön ristirahvaan Kuhasaloon. Siellä nähtiin nyt luostarin porstuassa karjalaisten kala- ja metsämiesten tyhjentelevän konttejaan ja naisväen aukovan nyyttiensä solmuja. Jokainen tahtoi kantaa pienen almunsa luostarille. Ja ne, joilla ei ollut mitään tuomisia, tungeskelivat oven seutuvilla ja ostivat tuohuksia; hekin auttoivat yhteistä asiaa.

Pian avattiin kirkon ovet ja niistä tulvasi kymmenien palavien tuohusten valo hämärään porstuaan. Oudosta salon asukkaasta kirkko näytti nyt kaikessa kirkkaudessaan siltä taivaalta, josta he olivat kuulleet opetettavan. Ei kukaan uskaltanut ensiksi astua yli kynnyksen. Jokainen teki siinä paikoillaan ristinmerkin. Samassa astui ikonostaasin eteen isä Teofilus messukaavussaan, ja veljeskuoro viritti: »Davai tšarstvo niebiesnoje …» — Teofiluksen viittauksesta vasta uskallettiin mennä tuon taivaallisen valon keskelle, mutta varsinkaan naiset eivät kestäneet nähdä ympärillään olevaa ihanuutta, vaan vaipuivat ristinmerkkejä tehden polvilleen. Messu oli alkanut, kansa seisoi paimenensa edessä ja kuunteli, vaikkei ymmärtänytkään mitään. Mutta säveliähän ymmärsivät karjalaisetkin, ja ne kuuluivatkin niin ihmeen kauniilta ja juhlallisilta, ettei koskaan ennen oltu sellaista kuultukaan.

Mutta nuori Jorma oli yksin seisonut eteisessä ja katsellut sieltä. Hän ei ajatellut mitään, seurasi vain sitä, kuinka munkit kirkon sisällä kuin yhteisestä käskystä kumarsivat syvään ja heilauttivat kaikki samanlaisella liikkeellä viittansa lievettä kumartaessaan, kun Teofilus vastasi kuorolle: »hospodi pamilui-ii». Mutta nyt hän kuuli äkkiä liikettä pihalta, heräsi ajatuksiinsa takaisin ja astui portaille. Siellä näkyi uusia kirkkovieraita arastellen tulevan ovesta tulvivan valon kohdalle. Hän sanoi miehille:

Miesjoukko painui supisten syrjempään, vain yksi astui rohkeasti portaita kohden ja tuli Jorman eteen. Mitään aavistamatta ojensi Jonna hänelle tuohuksen käteen ja sanoi uudelleen:

Mutta mies viskasi nauraen tuohuksen maahan, tarttui toisella kädellään äkkiä Jormaa kurkkuun, kohotti toisella kirveen ja säliisi:

Jorma säpsähti, mutta vain niin lyhyeksi ajaksi, että tunsi kuuman laineen kulkevan kautta ruumiinsa. Lyöjän ennenaikainen ilo sammui hyvin pian; hän lensi kirveineen nurin portailta, ja Jorma oli hänen kimpussaan. Muutaman silmänräpäyksen painivat nuo kaksi miestä pihan pimeässä. Ja se, joka yksin nousi maasta ylös, Jorma, juoksi portaita ylös, käytävästä kirkkoon ja huusi siellä niin, että se kuului kuoronkin ylitse:

Silloin jo astui metsästä kymmeninen savolaisjoukko pihalle, missä jo yksi heidän miehistään makasi. Samalla he näkivät, kuinka valaistusta kirkosta tuli porstuaan vanha, mahtavan näköinen mies kirjailtuine kaapuineen ja hänen jäljessään kymmeniä karjalaisuroita täysissä aseissa. Ja kuka ei ollut vielä ehtinyt saada niitä kirkon seinältä, se otti jousen tai kirveen eteisen naulasta. Teofilus meni portaille ja aikoi puhua Jumalan rauhasta, mutta ensimmäinen nuolituisku teki jo reiät hänen kaapuunsa ja ovenpieliin. Samalla syöksyivät ulos jo miehetkin, ja miesten työ oli alkava. Saatuaan pahaa vastustusta perääntyivät savolaiset puiden suojassa rantaa kohden karjalaisten seuraamana. Siellä hakulin molemmin puolin syntyi ilkeä kahakka elokuun yön pimeässä. Sen verran vain nähtiin, ettei lyöty omaa miestä, jos viholliseenkaan ei osuttu. Yli huudon ja melskeen kuului Teofiluksen ääni:

Jorma yritti lähteä, mutta huomasi samassa, miten Teofilus horjahti, äännähti jotakin ja vaipui sitten maahan. Nuorukainen kumartui alas ja näki, miten nuoli oli sattunut igumeenia kaulaan. Jorma nosti haavoittuneen, muttei jaksanut kantaa. Apua saatuaan hän sai isän viedyksi kirkkoon, josta näkyi muutamassa hetkessä tulleen haavoittuneiden hoitopaikka. Muutama siellä oli jo ennestään, ja Nikitin hääräsi siellä parin naisen kanssa. — Sattuipa Jorma kurkistamaan myöskin ikonostaasin taakse. Siellä kyyrötti piilossa veli Stefan muutamien muiden kaltaistensa kanssa. Jorma huusi heille:

Ja sen jälkeen putosi Jorman nyrkki Stefanin kasvoille: »Tuoss' on sinulle, raukka!» Stefan yritti puolustautua, mutta Jorma sai ikonostaasin seinästä kopatuksi jonkin aseen ja löi sen palasiksi Stefanin päähän. Nyt vasta hän huomasi, että se oli jokin jumalankuvalla koristettu sauva, arvonmerkki, jota Teofilus sai käyttää jumalanpalveluksissa. Kun Stefan alkoi voihkien hieroskella saamaansa kuhmua, meni Jorma ulos lopettamaan tappelua siellä.

Mutta savolaiset olivat olleet jo pakotettuja turvautumaan veneisiinsä. Nyt heitä ammuttiin niihin rantakivikolta. Nuo ympäristöjen loiset olivat kai luulleet, että luostari oli helppo polttaa ja sen asukkaat yhtä helppo murhata, mutta olivat tulleetkin väärään aikaan, kun siellä sattui olemaan karjalaistakin vastusta. Nyt siellä täällä vaipui joku savolainen veneen pohjalle tai molskahti laidan yli järveen. Mutta välimatka ja pimeys pelasti loput, ja karjalaiset kääntyivät takaisin metsään katsomaan, oliko sinne vielä joku eksynyt.

Rauha palasi vähitellen saareen. Viimeiset savolaisveneet olivat päässeet jo karkuun ja viimeiset metsään eksyneet saatiin kuin elättijänikset kiinni. Suuren juhlapäivän rauha vain oli häiriytynyt. Mutta ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun messun keskeyttivät savolaiset, eikä myöskään viimeinen, kun luostarissa, tuossa rauhan ja rakkauden tyyssijassa valtimot pulppusivat verta kuiviin.

Kun uroot kokoontuivat myöhemmin kirkkoon, huomasivat he kuusi miestä siellä makaavan huonona. Teofilus kuiskasi hiljaa:

Mutta näytti siltä, ettei kukaan osannut sitä tehdä tällaisena yönä. Eräs vanhus vain teki ristinmerkin Jumalan Äidin ikoonille ja sanoi hartaana:

Sanoista kuuli jo, mikä hän oli miehiään: vanhoja Ontron uroita. Teofilus kohotti silloin kätensä, osoitti sillä Jorma:» ja kuiskasi taas:

Niin, siinä seisoi Ontron juuri mieheksi varttuva poika venäläisen luostarin kasvattina. Hän näkyi hehkuvan tappeluinnosta eikä huomannut, kuinka kaikki katsoivat häneen kuin uuteen ilmestykseen: »Ontron poika!» Hän itse vain hymyillen tarkasteli, kuinka Stefan näkyi parhaillaan tulevan esiin ikonostaasin takaa ja sitovan käärettä kuhmuisen päänsä ympäri.

Vuosi vierähti taas. Ja se oli luonutkin tullessaan paljon uutta: Isä Teofilus oli saatettu Kalmaniemeen ja kurja Stefan oli päässyt hänen tilalleen. Muu maailma meni hyvää vauhtia eteenpäin, mutta Kuhasalon monasteri kulki suoraan pahennusta ja kadotusta kohti. Heti Teofiluksen kaatumisen jälkeen tapahtui tuo muutos. Kun Stefan pääsi igumeeniksi, alkoivat karjalaisten luostarissa käymiset vähentyä. Kun Stefan kielsi, arkkipiispan paimenkirjeeseen nojautuen, karjalaisia palvelemasta Ontroa pyhimyksenään — niinkuin oli jo tehty — niin lakkasivat kirkossa käymiset kokonaan. Näihin saakka olivat karjalaisten ja luostarin välit pysyneet vielä sentään viileinä, mutta kun tapahtuma seurasi toistaan, niin ne katkesivat lopulta kokonaan, ja kukaan karjalainen ei lopulta enää, nähtyään kirkon kupooiin kohoavan metsikön yläpuolelle, voinut jatkaa matkaansa kiroamatta synkästi koko luostaria ja sen kurjia asukkaita.

— Kurjia —? — Niin. Sillä jo puolisen vuotta senjälkeen, kun Stefan oli saanut vallan käsiinsä, alkoivat munkkien karkailemiset olla jokapäiväisiä tapahtumia. Jokainen, joka oli tyytymätön ja tahtoi säilyttää itsensä synnittömänä ja vähänkään kunnioitti ja ihaili Pyhän Iljan ja isä Teofiluksen muistoa, hävisi jonakin yönä Kuhasalosta ja suuntasi matkansa joko Valamoon tai Solovietsiin. Niin veljesten luku väheni. Jäljelle oli jäänyt vain Stefan kaikkine mieluisine tovereineen isännöimään edelleen. Ja heidän joukossaan saivat vanha Nikitin ja Jorma olla kahden.

Joskus — eikä se ollutkaan enää harvinaista — saattoi tapahtua sellaistakin, että ruokavarat Kuhasalossa loppuivat kesken eikä suuri munkkilauma tiennyt, mitä olisi syönyt seuraavana päivänä. Tämä johtui tietysti vain siitä, ettei luostarin suuria viljelyksiä vaivauduttu käyttämään enää hyväkseen. Olihan sieltä Iljan aikoihin lähetetty viljaa paljon poiskin, mutta nyt ei enää rukoiltu, että Kaikkivaltias olisi armossaan antanut tarpeellisen toimeentulon venäläisille munkkilurjuksillekin, jotka eivät sentään pitäneet itseään liian laiskoina syömään, vaikka unohtivatkin peltojensa muokkaamisen. Eikä ollut enää harvinaista sekään, että Stefan, pääpaholainen, huusi uskotuilleen:

Ja niin läksi taas viisi kuusi munkkia lähimpiin kyliin kerjäämään miesjoukolle syötävää siunauksia vastaan.

»Minä menen huomenna Kiteen pajarin kesteihin. Hankkikaa minulle hyvä hevonen!»

»Kylässä ei ole enää hevosia, isä. Ja jos onkin, niin meille ei niitä enää anneta.»

Jos hevoset tuotiin, eivät ne kuitenkaan kelvanneet, vaan tapettiin syötäväksi. Ja jos joku tuli niitä jälkeenpäin perimään takaisin, ei kukaan tiennyt mitään; ja itse Stefankin oli silloin kadonnut kuin maan alle ilmestyen takaisin vasta silloin, kun kaikki oli rauhallista.

Mutta olipa tuohon venäläisten haaskalintujen pesään ilmestynyt sentään pieni, mutta pahasisuinen käenpoika, joka joskus saattoi nykäistä toisten suusta parhaimmat makupalat. Yksin se oli siellä toisten noukittavana, mutta oli saanut jo oman nokkansa niin kovaksi, että noukkasi itsekin.

Stefan oli saanut Jormasta itselleen pahan painajaisen, josta hän ei voinut vapautua. Huomattuaan, ettei hän pääsisi Jormasta eroon ainakaan pakkotoimenpiteillä, toivoi hän pojan karkaamista. Mutta sitäkään ei tapahtunut. Jorma oli kiukkuinen kaikkeen, mutta pysyi vain luostarissa kuin Stefanin kiusallakin, toivoen joskus parempiakin päiviä koittavan. Ja milloin ne tulisivat? — Silloin, kun hänen omat siipensä olisivat kasvaneet. — Mutta kaukana tuntui vielä olevan sekin aika, hyvin kaukana. Ei ollut ihmeellistä, jos toivottomuus ahdistelikin joskus.

»Niin, hekin jo, viimeiset karjalaiset, jotka täällä olivat. Eilen illalla puhelin Mikaelin kanssa, ja hän puhui silloin niin kummallisesti, että aloin aavistaa hänen karkaamistaan.»

»Hän sanoi vain aikovansa lähiaikoina tehdä joitakin ihmeitä. Kysyin millaisia, mutta sitä hän ei kertonut. Sen hän vain sanoi, että jos hänen suunnitelmansa menisivät hukkaan ja jos hänestä ei alkaisi talveen mennessä kuulua täällä luostarissa mitään erikoista, niin minun täytyisi jatkaa mitä häneltä on jäänyt tekemättä.

'No, mitä minun pitäisi tehdä?' — kysyin minä Mikaelilta, ja hän vastasi:

'Jorma, sinä olet Ontron poika, ja sinut on luotu suurempia töitä varten kuin minut. En sano, mitä sinun on tehtävä, mutta kyllä sinä huomaat sen vielä itsekin.' — Noin puhui Mikael minulle.»

»Vai meni hänkin, viimeinen kunnollinen mies luostarista ja viimeinen, joka olisi saattanut horjuttaa Stefa — — —» lopetti ukko äkkiä puheensa.

»Niin, ajatelkaamme vain, mutta älkäämme puhuko esimiehestämme pahaa!» — lisäsi Jorma nauraen.

Molemmat olivat varmoja siitä, että Mikael ja Sergei olivat menneet Valamoon ja kertoisivat siellä igumeenille, millä kannalla Kuhasalon asiat olivat, ja kehoittaisivat häntä tarttumaan rautaisella kouralla kiinni tuon sisarluostarin rempalleen menneisiin oloihin. Ei ollut mahdotonta, että Mikael tulisi jonakin päivänä takaisin viisikymmenmiehisen munkkijoukon kanssa ja ottaisi itselleen Kuhasalon igumeenin vallan ja merkit.

Kun kevät taas tuli, oli viimeinenkin toivo Kuhasalon luostarin pelastumisesta jo rauennut. Vanhus uskoi jo, ettei oloja parantaisi kukaan muu kuin Iljan kasvatti, Jorma itse. Niin ajatteli jo Jormakin.

Niin painautuivat molemmat taas työhönsä ja rupesivat yksissä voimin ammentamaan niitä tiedonjyväsiä, joita he saattoivat löytää vanhoista kirjoista. Tosin oli varmaa, ettei niitä jyviä ammennettu kauhalla silloin, kun Nikitin oli opettajana, vaan etsittiin kauan, yksi kerrallaan, ja pantiin piiloon sitä mukaa kuin saatiin. Hitaasti kävi työ, mutta hartaasti; aivankuin koko Karjalan kansan tulevaisuus ja onni olisivat olleet kirjoissa. Ja niinpä alkoikin Jormalle jo vähitellen tulla aavistuksia siitä, mitä kaikkea kuului kristinoppiin ja miten kunnon kreikkalaiskatolisen munkin tuli elää, ollakseen yhtä hyvä ja nuhteeton Herran edessä kuin vanha ja harmaapartainen Nikitin. Jorma ei kylläkään osannut asettaa Nikitiniä esikuvakseen, vaan piti häntä useinkin liiallisen varovaisuutensa takia vanhuudenhöperönä. Mutta ukko itse kyllä tiesi, ettei vanhuus ollut mikään vika, vielä vähemmin synti, vaan varovainenkin mies saattoi olla munkeista parhaimpia ja ihmisistä kelvollisimpia. Ja eiväthän kaikki olleetkaan luodut niin vahvoiksi kuin Ilja.

»Mikset sinä, Nikitin, tee vanhimpana veljistä loppua tuosta Stefanin määräilemisestä täällä?» — kysyi Jorma kerran ystävältään.

»Munkkilupauksen yksi tärkein seikka on kuuliaisuus, olipa esimies millainen tahansa. Sitäpaitsi en elä kauan, vaan pääsen näkemästä kaikkea tätä jumalattomuutta. Luotan siihen, että sinä pidät kaikesta huolen.»

Ja ikuiseen lepoon Nikitin paasikin. Hänet, kenties viimeinen, joka oli täydellisesti noudattanut omasta kohdastaan kaikki säännöt ja lupaukset, yhtymättä toisten houkutuksiin, saatettiin pois kuolleiden joukkoon Kalmaniemeen.

Nyt ei Jormallakaan siis ollut enää sitä vanhaa neuvonantajaa, jota ilman hän aikaisemmin ei olisi voinut tulla toimeen. Mutta nyt oli jo pojalle itselleen karttunut ikää ja voimia niin paljon, että saattoi tulla toimeen omin neuvoinkin. Hän oli ottanut kestääkseen noviisiajan monet koettelemukset ja ristiriidat. Ja kautta elämänsä hän oli muistava sen tärkeän päivän, jolloin Nikitin oli siirtänyt syrjään juuri lukemansa kirjan, katsellut. Jormaa kauan ja sanonut:

»Jorma, nyt olet jo niin vanha, että voit päästä noviisiksi. Oletko päättänyt, mitä teet?»

»Minä en tahdo vaikuttaa sinuun tässä asiassa, sillä sehän koskee kokonaan sinun omaa elämääsi. Nyt saat kuunnella vain omaa sydäntäsi. Jos vieläkin tahdot tulla siksi, mitä Pyhä Ilja sinusta toivoi, niin voit jäädäkin.» Jorma oli punninnut asiaa tarkoin ja tehnyt seuraavat päätelmät:

»Pyhä Ilja toivoi minusta miestä, joka jatkaisi hänen työtänsä. — Siis minun olisi jäätävä munkiksi tänne.

Ilja pelasti minun elämäni. — Silloin on minun velvollisuuteni käyttää se hänen toivomustensa mukaisesti.

Ilja tahtoi nostaa karjalaisten joukosta miehen, joka opettaisi ja kastaisi kansaa. Kuka se mies on? — Ei ole ketään muita kuin minä.

Ihmiset ovat alkaneet unohtaa Jumalan jälleen, eikä kukaan lähde täältä luostarista tukemaan heidän uskoaan. — Se siis on minun tehtävä.

Luostarin johto on kelvottomissa käsissä, parannus on saatava aikaan, rikolliset on saatava rangaistukseen. Ja kuka sen kaiken tekee? — Ei nähtävästi kukaan! Se siis jää minun huolekseni.

Täältä pitää löytyä mies, yhtä hurskas ja voimakas kuin Ilja, muuten ei tule mitään parannusta. Kuka se mies on? — Ei kukaan, ellen juuri minä! — Siis minun on jäätävä luostariin ja taisteltava vaikka yksin. Mutta voiton täytyy viimein tulla, muutoin ei Pyhä Ilja ole kasvattiinsa tyytyväinen. Kykenenkö siihen? — Varmasti!»

Näin oli Jormassa syntynyt päätös. Hän oli astunut takaisin Nikitinin luo ja sanonut:

»Minä jään! Siunaa minut, jotta kestäisin kaiken sen, mitä on tuleva eteen. Anna minulle omaa uskoasi, jotta minusta tulisi yhtä luja kuin Ilja ja yhtä hurskas kuin sinä!»

Nikitin oli antanut pojalle siunauksensa, toivoen tällä riittävän voimia loppumattomiin, sillä loppumatonhan oli se työkin, joka Jormalla oli edessään. Ja niin oli poika muutamia päiviä myöhemmin päässyt noviisiksi.

Poikako? — Ei, hän ei ollut enää poika, vaan heti täysi mies, jonka päälaki jo Nikitinin eläessä ulottui tämän korvien tasalle. Hän jaksoi jo vetää veneenkin kiukuspäissään rannasta ylös luostarin pihaan, kun joku oli sattunut sanomaan, että hän oli unohtanut sen tuuliajolle. Ja olisi hän kyllä voinut nostaa itse igumeeni Stefania niskasta ja pistää hänet pyhäinjäännöskaapin päälle muistoksi ja jäännökseksi Kuhasalon luostarin loistoajoilta.

Mutta nyt, kun Jormasta oli tullut noviisi, huomasi esimies olevansa käenpojasta pääsemättömissä; ei ollut siis muuta keinoa kuin taivuttaa hänet omalle puolelleen. — Mutta miten? — Se oli arka paikka, joka olisi saattanut väärästä kosketuksesta pilata kaiken. Kauan Stefan vaivasi päätään, miten hän saisi sidotuksi karjalaispenikan tiukasti kiikkiin. Ja kun mies tuli lopulta niin häpeämättömäksi kuin Stefankin, niin häneltä saattoi odottaa mitä tahansa. Niinpä hän, luottaen liiaksi itseensä, puhui jo kerran Jormalle:

»Sinä tunnet ihmiset hyvin. Mene vakoilemaan, onko karjalaisilla aikomus tappaa minut, jos sattuvat kohtaamaan jossakin. Olen kuullut sellaisia uhkauksia.»

»Vai niin! Milloin ovat noviisit uskaltaneet vastailla tuolla tavalla, vieläpä olla tottelematta igumeenia?»

»Pyydä tai käske, se on aivan yhdentekevää, sillä minä en mene kuitenkaan. Nuuskiminen ei tietääkseni kuulu noviisin tehtäviin, ei vaikka metropoliitta käskisi! Minä tiedän, ettei sinulla ole oikeutta käskeä tekemään pahaa, vaikka meidän velvollisuutemme onkin totella. Ja pakolla sinä et saa minua mihinkään, varsinkaan nyt, kun olemme täällä kahden!»

»Mene koppiisi ja rukoile anteeksi, kun olet vastustanut minua, vieläpä uhannutkin!»

»Sen minä voin kyllä tehdä», sanoi Jorma kääntyen ympäri ja mennen näennäisesti rauhallisena pois, vaikka sisällä sanoikin jokin: »Nyt olette kahden täällä. Tartu kurkkuun tuota konnaa ja heitä seinää vasten, niin että talttuu!»

Jorma läksi varmana siitä, ettei Stefan tulisi enää koskaan pyytämään häntä asioilleen. Mutta kun noviisi oli mennyt, vääristi munkki suupielensä pirulliseen hymyyn ja mietti:

Jorma oli päättänyt olla taipumatta, ja Stefan oli päättänyt taivuttaa hänet. Mikä siitä olisi seurauksena? — Yhteenotto, jossa heikomman olisi annettava perään.

Jorma läksi pois saarelta, muttei Stefanin käskystä, vaan oma halu ajoi häntä yksinäisyyteen. Sitäpaitsi hän ei ollut pitkään aikaan käynyt niissä karjalaisissa mökeissä, joissa hän ennen oli ollut harva se päivä. Niin hän astui sisään ensimmäiseen, joka sattui olemaan tien varrella.

»Kah, Jorma, sinäkö se olet? Olemme jo odottaneet sinua pitkän aikaa. Tiedätkös, täällä taitaa tulla tappeluja, ja sinä olisit silloin mainio mies mukana.»

»No niin, minä selitän. Etelämpänä ovat kastetut menneet kuin ampiaiset pakanain päälle ja saaneet pahasti selkäänsä. Muutamia kymmeniä Ristin Kiesuksen miehiä kuuluu jo tapetunkin. Mutta se on vain alkua. Toissapäivänä oli ollut rytäkkä jo Kiteelläkin, pari päivää aikaisemmin Pälkjärvellä. Nyt se näkyy leviävän tänne pohjoiseen päin, ja täälläkin kuuluvat jo kastetut hiovan puukkojaan ja kirveitään meidän varallemme. Mutta sen minä vain sanon, että siitä tulee paha löyly tappelun aloittajille. Sitäpaitsi kaikki vihaavat luostaria. Jos vaino syttyy, niin silloin menemme kaikkein ensiksi luostariin ja poltamme sen.»

»Kyllä varmasti. Kastetut kuuluvat aikovan tappaa meidät haltioiden palvelijat, ja me olemme yhtä vahvasti päättäneet puolustautua. — Kuule, Jorma, sinä olet Ontron poika, ja me olemme jokainen tapelleet sinun isäsi voittamattomina suksimiehinä. Mitähän, jos sinä johtaisit meidät niitä Kiesuksen miehiä vastaan!»

»Ei. En voi tuhota luostaria tappaen ja polttaen, sillä olen päättänyt muuttaa sen asiat rauhallista tietä: Jumalan sanalla. — Sitäpaitsi ei isäni vienyt teitä tappelemaan oman heimonsa miehiä vastaan, enkä sitä tee minäkään. Kuinka te saman heimon miehet voitte tosiaankin nousta toisianne vastaan?»

»Niin, sanos muuta! Onhan meillä ennenkin ollut tappeluja, mutta eipä ole sentään tarvinnut tällaisia vitsauksia nähdä. Mutta syy on niiden venäläisten susien: Jos he eivät itse kykene tappelemaan meidän kanssamme, niin he koettavat silloin villitä karjalaisen heimon, niinkuin nytkin. Nyt nousevat jo karjalaiset pojat isiänsä ja veljiänsä vastaan. Mutta se on viimeinen venäläisten hyvätyö. Sen minä takaan ainakin omasta puolestani, jos kerkiän tarttua kirvesvarteen!»

»Venäläisille pitää kyllä maksaa heidän palkkansa, mutta te oman heimon miehet ette saa tapella toisianne vastaan noiden novgorodilaisten takia. Jos tahdotte tuhota luostarin, niin minä lupaan olla puolustamatta sitä, mutta muistakaa, ettette tapa toisianne.»

»Mutta kuka sitten rauhoittaa kastettujen miesten mielet? Ensimmäiset kahakat voivat syttyä jo tänään tai huomenna. Näetkös, tuolla nurkassa on minullakin karhukeihäs!»

»Niin! Kuten sanoin, luostarille saatte minusta nähden tehdä mitä haluatte, mutta minä koetan estää karjalaisten keskinäiset riidat.»

»Jospa sinulle itsellesi sattuisi siinä työssäsi jotakin pahaa! Tuo pukusi on vihattu, muista se!»

»Poikani, sinä olet oikeassa! Sinä olet ainoa, joka voit lauhduttaa miesten mielet. Koeta tehdä parhaasi, niin haltiatkin ovat sinulle suosiollisia!»

»En tee sitä haltioiden enkä muiden kummitusten takia, vaan sen vuoksi, ettei turhaan laskettaisi verta kuiviin.»

»Mene, mene sen Jumalasi nimeen, joka suojelee sinua, mutta ei meitä.
Ja tee niinkuin ennen muinoin Ilja, joka 'sovitti sotaisen kansan'.»

Jorma heitti päältään noviisin vaatteet, veti niiden sijaan karjalaisen puvun, löi kättä isänsä aikaiselle uroolle, nousi sitten suksilleen ja katosi.

Siitä lähtien saapui Jorma aina sinne, missä munkit olivat parhaillaan ottamassa omavaltaisia veroja, karjalaisten voimatta sitä estää. Hän ilmestyi sinne sen näköisenä, että munkit, tuntien varsin hyvin nuoren noviisin tavat, katsoivat parhaaksi kadota mahdollisimman pian ja suorinta tietä.

Jorma tuli myöskin parahiksi sinne, missä kastetut hioivat puukkojaan toisten varalle. Siellä hän puhui järkeä miesten aivoihin, puhui Jeesuksesta, joka ei sallinut toisten tappamista. Silloin tulivat kiihkoilijat ajatelleeksi asiaa ja huomasivat aikeensa vääräksi, sillä kastetta ei pitänyt kirveillä levittää.

Jorma joutui aikanaan myöskin sinne, mistä asukkaat olivat juuri lähdössä pakoon pajarin asemiehiä, joita oli nähty liikkuvan lähistöillä. Siellä taas Jorma rauhoitti kaikki ja antoi oman sanansa takuuksi, ettei vaaraa ollut uhkaamassa. — Tulipa Jorma lopulta itse pajarien hoveihinkin, joissa nuo venäläiset läänitysherrat olivat panemassa toimeen pieksäjäisiä; Jorman saapuessa ne kuitenkin aina loppuivat alkuunsa.

Jorma itsekin ihmetteli, mistä hän oli saanut sen voiman, joka teki tyhjiksi niin monien ihmisten aikomukset. Nuo voimat tuntuivat vain kasvavan ja antoivat niiden omistajalle uutta intoa toimimaan. Lopulta hän ei suonut lepoakaan itselleen, vaan kiersi kaikkialla kuin haamu. Ja näytti jo siltä, että hän oli joka paikassa yhtä aikaa.

Ja niin syntyi taikauskoisen kansan keskuudessa se huhu, että Pyhä Ilja oli lähettänyt jonkun enkeleistään taivaasta Karjalaan. Se uutinen kulki paikasta toiseen Ilomantsin perukoilta Liperiin ja Pyhäselän ränneiltä Nurmekseen saakka. Heikoimmat alkoivat jo katua, että olivat pesseet itsestään Iljan kasteveden vaikutuksen pois. Ja pelossa, että tuo Iljan lähetti tulisi heitä siitä rankaisemaan, tuli kiire muuttaa uskontoa jälleen. — Muutamin paikoin kerrottiin taas, että Ilja itse oli tullut takaisin maan päälle. Se tekikin suurimman vaikutuksensa. Todistihan jo sekin, että kuollut mies tuli takaisin elämään, tarpeeksi selvästi, että Jumala taisi sittenkin olla olemassa.

Niinpä kaikkein herkkäuskoisimmat naiset jo lausuivatkin Jorman tervetulleeksi Iljana takaisin. Mutta miehet, jotka olivat kyllästyneet ihmeisiin ja epäilivät kaikkea sellaista, sanoivat:

Kohotettiinpa jossakin jo käsi lyöntiä varten, mutta silloin putosi
Jormankin nyrkki, ja vahvakin koura hervahti alas.

»Onhan se varmasti! Tunnenhan minä Iljankin kourat ja tiedän, ettei tuollaista täräystä anna muut kuin hän. Tunnenhan minä omassa päälaessani, kuka sitä on silitellyt.»

»Jos lie hyvinkin Ilja!» Ja sitten saattoi sama mies sanoa vaimolleen: »Menepäs etsimään se vanha kotijumalainen ja pane paikoilleen pirttiin ennenkuin se pentu-Ilja tulee meille.»

Jorma otti mielihyvin vastaan herkkäuskoisten eukkojen antaman kunnian ja käytti sitä hyväkseen. Ankarana, vielä Iljaakin ankarampana hän tuomitsi kaikki riidat siellä, missä ankaruus vaikutti, ja sovittavana järjesti asiat siellä, missä kovuus ei auttanut. Mutta itse kastamiseen ja luostarin ylistämiseen hän ei puuttunut, sillä ne eivät kuuluneet nyt hänelle.

Kun munkkien näpisteiyhankkeet raukesivat tyhjiin, saivat he sydämensä pohjasta kiroten palata takaisin saarelleen.

»Iljan ottopoika on ruvennut heimonsa suojelusenkeliksi ja vartioipi nyt ihmisten ruoka-aittoja», vastattiin.

»Olemme tuota lurjusta täällä elättäneet ja koettaneet tehdä hänestä kunnollisen ihmisen, ja nyt hän kiitokseksi siitä tappaa meidät nälkään. Veljet, menkää ja vääntäkää häneltä niskat nurin!»

Niin sai Jorma kulkea edelleen vapaana ja pelkäämättä, että luostarissa olisi ollut ketään, joka olisi vapisematta uskaltanut tarrata häneen kiinni. Ja kun hän kevään tullessa huomasi tehneensä kaiken sen mitä voi, meni hän itseensä hyvin tyytyväisenä takaisin luostariin, astui suoraan »isä» Stefanin eteen ja sanoi:

»Pyysit minua kuljeskelemaan ympäri ja nuuskimaan, mitä kansa ajattelee sinusta. Nyt olen tehnyt sen, kun minulla oli muutakin tekemistä, ja annankin sinulle ja muille veljille sen neuvon, että pysytte kauniisti tällä saarella, muutoin voitte pian joutua riippumaan ensimmäisessä oksassa, kun manterelle ilmestytte.»

Tämä oli se kylmä totuus, jonka Jorma saattoi sanoa esimiehelleen.
Mutta tämäpä olikin valmis syytämään omia syytöksiään:

»Sinä itse olet kiihoittanut kansaa meidän päällemme! Sano, missä olet ollut koko tämän talven?»

»Johan sen sanoin. Ja sanon vielä lisäksi senkin, että jos en olisi rauhoittanut heimoni miehiä, niin ei koko luostarista olisi tällä hetkellä jäljellä muuta kuin tuhkaläjä. Ja jokainen täällä asuvista rosvoista olisi saanut roikkua omassa vyössään, muuta nuoraa heille ei olisi annettu.»

Ja Jorma meni. Kiertäessään karjalaiskyliä oli hän saanut sellaisen varmuuden, jonka nähtyään ei Stefaninkaan mieli tehnyt kääntää hänen niskojaan nurin. Mutta jos Jorman puvun sisällä olisi ollutkin nyt toinen mies, ei hänen olonsa olisi luostarissa ollut kovinkaan turvallista, jos hän olisi sinne asti koskaan päässytkään.

Ja Stefan ei myöskään olisi ollut viisas, ellei olisi osannut käyttää Jormaa hyväkseenkin. — Luostarin ja pajarin piti nimittäin kantaa yhdessä maavero torppareilta, ja se veronkanto tilaisuus ei Stefanista näyttänyt lupaavalta, varsinkaan niiden tietojen jälkeen, joita Jorma oli tuonut. Sentähden pitikin hän parhaimpana lähettää sinne puolestaan Jorman mukanaan pari munkkia. Niinpä kutsuikin Stefan tuon sisukkaan noviisin puheilleen ja selitti tälle lipevin sanoin, kuinka hän antaisi Jormalle kaikki oikeudet ja vallan kantaa luostarin verot ja kysyi, oliko noviisi halukas lähtemään.

Jorma hymyili ivallisesti miettien hetkisen. Kyllä, kyllä hän oli valmis lähtemään, sillä verot olivat aivan lailliset. Mutta hän lähtisi vain siinä tapauksessa, että määräämisvalta kaikessa annettaisiin siksi aikaa hänelle. Esimies Stefanilla ei ollut mitään sitäkään vastaan. Nyt Jorma huomasi kohtalon ivan, että igumeenin valta oli siirtynyt hetkiseksi hänen käsiinsä, ja hän tiesi myöskin, kuinka hän sitä nyt käyttäisi.

Asia oli siis molemmin puolin selvä. Jorma meni valitsemaan apulaisensa ja otti kaksi pahinta lurjusta. Toiset munkit levittivät siitä silmänsä suuriksi, asianomaiset itse olivat yhtä hämmästyneitä ja säikähtyneitäkin, mutta Jorma ajatteli vain:

»Antaapa roikaleiden kulkea minunkin käskystäni, niin oppivathan kulkemaan ihmisiksi!»

Mutta lähtiessään noviisi häpesi kuitenkin omaa seuruettaan niin, että meni itse jalkaisin maita myöten Mönniin ja antoi munkkien kiskoa raskasta venettä ylös Pielisjokea.

Perevaaraan oli kokoontunut ihmisiä laajalta alalta, ei yksin Monnin ympäristöstä, vaan Juuasta, jopa Pankajärveltäkin. Oliko tuolla suurella mieslaumalla joitakin erikoisia aikeita, sitä ei Jorma osannut vielä heti päätellä. Mutta jos sellaisia oli, niin hänen asiansa oli estää ne.

»Vaikka onhan se luostari tainnut verottaa joskus silloinkin, kun veronkantoa ei ole ollutkaan.»

»On. On verottanut pahan kerran! Ja siitähän me kaikki tulimme tänne puhumaankin. — Vai ovat ne venäläiset jo saaneet sinutkin verojaan kantamaan? Taitaa niitä jo peloittaa yksin tullessa?»

»Läksinpähän minäkin järjestelemään asioita», vastasi Jorma yhtä rauhallisesti kuin oli kysyttykin.

Eihän siinä sen suurempaa puhetta syntynyt, mutta Jorma kuitenkin huomasi joutuneensa monien kuiskailemisten ja silmäysten esineeksi. Ja näytti siltä, että jos hänen paikallaan siinä kivellä olisi istunut joku muu Kuhasalon mies, niin silloin olisi karjalaisjoukko kyllä tiennyt, mitä varten se oli kokoontunut.

Pajarin miehet ja toiset munkit saapuivat vasta pitkän ajan kuluttua, ja veronkantamisen piti alkaa. Kun kaikki oli tätä varten valmista, nousi Jorma kivelle ja sanoi, että kaikki veronkanto-oikeudet ja valta oli tällä kerralla annettu hänelle, mikäli oli kysymyksessä luostarin saatavat. Siksi hän, tuon valtansa nojalla, ilmoitti kaikille maksajille, että luostari ei nyt ottaisi veroja, koskapa munkit olivat jo liiankin paljon varastelleet ihmisten viljoja.

Väkijoukossa syntyi kuhinaa, mutta Jorma käski kaikkien olla hiljaa ja jatkoi:

»Samoin kehoitan myöskin pajarin miehiä jättämään verot tällä kertaa kantamatta!»

»Niitä ei jätetä, vaan otetaan tarkempaan kuin koskaan ennen», tuli lyhyt vastaus Jorman sanoihin. Mutta tämä lisäsi harmista punastuen takaisin pajarin miehelle:

Toimitus alkoi. Veronkantajat huusivat vuorotellen nimiä, asianomainen tuli, jätti tavaransa ja meni.

»Moskovassako noin pehmeästi puhutaan?» — naljaili siihen joku karjalainen toisten virnistellessä. Vouti heitti vihaisen silmäyksen naurajiin. Hän oli yksi pajarin innokkaimpia verikoiria, siksipä karjalaiset tahtoivatkin hiukan koetella miestä.

Samassa astui väkijoukosta säkkiä kantava nuori tyttö ja meni miesten luo avaten pussinsa. Mutta kun veronkantaja näki sen sisällön, purskahti hän nauruun:

»Vanhoja, tyttö tuo meille vanhoja ja karvattomia oravannahkoja! Eivät nämä kelpaa! Katsohan, nämä ovat jo homehtuneita!

Tyttö seisoi miesten edessä kotvasen, katsoen neuvottomana maahan. Katsekin oli niin surullinen, että Jorma ajatteli vain hyvin raa'an miehen voivan nauraa tytön köyhyydelle. Ja Jorma yritti jo sekaantua puheeseen, mutta toinen kerkisikin sanomaan ennen häntä voudille:

»On sikamaista, että Torkon vaimon täytyy maksaa veroa noille venäläisille porhoille, vaikka juuri nehän tappoivat hänen miehensä. Vaimo itse on jo niin vanha, ettei kykene enää mihinkään, ja tuo tyttökään ei enempää jaksa!»

»Niin on», myönsi tanakka Lehmon mies, seisten hajalla säärin ja ärsyttävän näköisenä voudin edessä.

»Kyllä ne saavat kelvata, kun parempia ei ole!» sanoi lähimpänä seisova kontiolahtelainen.

Silloin suuttui pajarin mies, nousi uhkaavan näköisenä ja katsoi riidanhaastajaan. Jorma katseli silloin tyttöön, joka parhaillaan kihersi itkua, ja nuorukaisessa heräsi sääli tuota raukkaa kohtaan, joka oli koettanut maksaa parhaansa mukaan, minkä oli voinut.

»Istu alas vain!» — sanoi äskeinen tytön puolustaja voudille, »ethän sinä uskalla päälle kuitenkaan!»

Mutta mies ei istunutkaan, vaan koppasi maasta nahkasäkin, kiljaisi ja heitti sen tyttöä kohti:

Mutta säkki ei sattunutkaan tyttöön, vaan putosi suoraan ja täydellä vauhdilla sivuttain istuvan Jorman päähän, lennättäen hänet nurin. Suuri naurunrähäkkä nousi miesjoukosta; toiset viisastelivat heittäjälle, muutamat jo Jormallekin.

Silloin Jorma nousi ylös punaisena kiukusta, tietämättä, mistä isku oli tullut. Joku osoitti pöydän takana julmistelevaa moskovalaista ja sanoi:

Jorma tunsi jo veren kohisevan päässään, kun häntäkin oli uskallettu lyödä pitkästä aikaa. Mutta vieläkin enemmän kiukutti karjalaisten miesten nauru ja pilkkasanat. Kaikki tuntui sumenevan aivoissa. Hän koppasi säkin vierestään, astui pöydän luo ja humautti sillä heittäjäänsä korville oikein olan takaa. Ja siinä olikin jo tarpeeksi, mitä yhden tappelun aloittajaisiksi tarvittiin.

Samassa roikkui jo pari pajarin miestä kiinni Jorman ranteissa, mutta tämä tunsi siitä voimiensa vain kasvavan ja järkensä sammuvan. Raju nykäys edestakaisin käsillä ja vartalolla, ja kiinni pitäjät irtosivat kumpikin taholleen vieden pöydänkin nurin.

Tämä kaikki tapahtui aholla, jonka alla parinkymmenen sylen päässä oli puro. Joku huusi Jormalle:

Silloin tulivat jo loput asemiehistä hyppimään huutajan eteen. Mutta sen enempää miettimättä tämä kahmaisi lähintä vyötäisiltä, kantoi tuon rimpuilevan miehen puron korkealle rantapenkerelle, pyörähti siinä kerran saadakseen vauhtia ja paiskasi miehen puroon. Joku toinen seurasi hänen hyvää esimerkkiään, ja pian ei viidestä veronkantajasta ollut yksikään kuivalla maalla.

»Ei, ei viskata hyvää viljaa ja nahkoja puroon! Emme ole moskovalaisia rosvojakaan, siis olkoot paikoillaan!»

»Mutta sen minä sanon, että pajari piru maksaa tämän huvin vielä koron kanssa takaisin!»

Siinä huudeltiin kaikenlaista ryssien pulikoidessa purossa. Ja niin kauan kuin miesjoukko seisoi rannalla, eivät ne uskaltaneet nousta kuivalle, vaan värjöttivät vedessä. Mutta eihän siinä joudettu katselemaan veronkantajia, vaan siirryttiin ylemmäksi pohtimaan kahakan kulkua.

»Kuuluvathan ne etelämpänäkin antaneen kyytiä pajareille ja uuden uskon saarnaajille, miksei täälläkin olisi heitä ryvetetty hiukan! Mutta se on vain varmaa, että nyt vasta tositappelut tulevatkin.»

»Tulkoon vain pajarikin Kontiolahdelle! Höytiäinen on paikka paikoin niin syvä, että sopii siinä hänenkin pulikoida.»

Kun kaikki toiset jäivät siihen neuvottelemaan puolustustoimenpiteistä pajarin koston varalle, oli Jorma jo omantunnon tuskissaan kadonnut ja lähtenyt jalkaisin patikoimaan takaisin Kuhasaloon muistamatta toisia munkkeja ollenkaan.

»Nyt olen tehnyt elämäni suurimman tyhmyyden. Olen aloittanut julkisodan pajarin ja karjalaisten välillä. Olen antanut ensimmäisen lyönnin, josta on seurauksena se, että toiset jatkavat noita lyöntejä loppumattomiin. Olen nostanut karjalaisten niskoille pajarin verisen koston, ja olen siis velvoitettu jollakin tavoin kärsimään minäkin.

Olisinhan voinut antaa voudille anteeksi sen heiton, mutta kun toiset virnistelivät, niin kiukutti jo liiaksi. Ja sitäpaitsi se häijy kiusasi tyttöä aivan tarpeettomasti. Vouti ansaitsi kylpynsä, mutta minunkin on saatava sellainen rangaistus, jotta opin hillitsemään itseni. Merkillistä vain, miten se tytön katse kiusaa minua vieläkin.»

Ja katsomatta eteensä Jorma kulki syyttäen koko ajan itseään kuin suuremmastakin rikoksesta.

»Kotiin», hymähti hän, »missähän tällaisenkin koti lienee?» Ja Jorma olikin nyt todella kuin talosta ulos ajettu kerjäläispoika.

»Kotiin, kotiin», vaikuttivat askelet, ärsyttäen häntä. Se oli kuin rääkkäämistä, sillä milläpäs kodilla hän olisi lohduttanut itseään. Ei muulla kuin sillä, että luostariin mentyä odotti häntä ainakin puolen vuoden olo rangaistuskopissa. Ehkenpä maailma olisi sieltä vapautumisen jälkeen niin hyvä, ettei hänkään kaipaisi muuta kotia.

Jo jäi taakse Pielisjoki. Sen uoma välähteli kaukaa puiden lomitse. Jäivät Jakokosken ahot ja Pyytivaara, ja edessä näkyi jo peilikirkkaana Höytiäinen, jonka pintaan kuvastuivat Kontioniemen ja satojen saarten vanhat puut. Tuolla kaukana oli Joutseninenkin, jonka valkoinen rantahietikko piirsi kuin hopeavyön vihreiden koivujen reunustaksi!

Jorma pysähtyi. Hän seisoi Pyytivaaran viimeisellä kukkulalla, jonka alla lepäsi tummana Pitkälampi. Sen pinta oli samanlainen kuin nuoren miehen mielikin, musta, josta kuvastuivat kaikki jyrkät kalliorannat, hänen epätoivonsa. — Tuolla toisaalla kulki se tie, jolta Ilja-munkki oli löytänyt hänet kerran äidin ja siskon kanssa pakkastalvella paleltuneina. Jospa Ilja olisi antanutkin heidän olla siinä tiellä siksi, kunnes ensimmäinen lumituisku olisi luonut umpeen heidän yhteisen hautansa!

Mutta ei! Eläähän ihmisen piti, vaikka rauhaa ei löytyisikään! —
Jorma nosti päänsä ylös ja katsoi sinne, missä valkoinen vyö hohti
Joutsenisen ympärillä.

Niin, sinne! Siellähän keinuivat nuo rantakoivut huolettomina tuulten tahdissa, siellä vaaralla pysyivät pystyssä ikivanhat hongat, ei maailma kyennyt niitä repimään.

»Tuolla ehken minäkin saisin rauhan! Siellä saisin elää omine päineni ja töineni!»

Jorma heräsi sen alakuloisuuden vallasta, johon luonto oli hänet taas saattanut. Hän heräsi kuin vahvistavasta unesta, katkeruuskin oli pian poissa ja sijalla suloinen hartaudentunne, sama, jonka ihminen tuntee herättyään aurinkoisen sunnuntaipäivän rauhaan, — Pitkiin aikoihin hän ei ollut ainaisessa jokapäiväisyydessä joutunut luonnon valtaan niinkuin nyt. Nyt oli hänet pakottanut siihen joku, mutta mikä, sitä hän ei tiennyt itsekään. Nyt virkistyttyään hän saattoi mennä jo horjumatta tilinteollekin. Niin läksi Jorma luostariin, ja tuntien syyllisyytensä meni kepein mielin kärsimään rangaistustansa, sillä hän tiesi nyt kestävänsä sen.

Jo veljien ensimmäisistä katseista Jorma saattoi ymmärtää, että Stefan oli aikonut järjestää jonkin huvin Jorman kustannuksella. Eikä hän siinä erehtynytkään, sillä heti tuli yksi munkeista ilmoittamaan, että igumeeni tahtoi puhutella Jormaa. Mutta mitään iloa ei Jorma aikonut nyt suoda Stefanille, vaan repäisi itse auki rangaistuskopin oven ja vastasi:

Ja nähtyään vielä käytävässä ne kaksi apulaisinaan ollutta munkkia, jotka palattuaan olivat tietysti kertoneet koko veronkantamisen tarinan omalla tavallaan Stefanille, karjaisi hän niille:

»Olipas teilläkin kerran kiire pois veronkannosta, vaikka olettekin ennen rosvoilleet! Mutta minkäs sille voi, kun miehet ovat pelkureita!»

Nuo sanat sanottuaan meni Jorma rangaistuskoppiin, paukautti oven kiinni, salpasi sen sisäpuolelta ja sanoi itsekseen:

Pitkän kesän, syksyn ja vielä pitemmän talven Jorma sai viettää ahtaassa komerossaan keskustellen vain itsensä kanssa. Ei kukaan olisi saanut häntä sinne pakolla, mutta nytpä hän olikin mennyt vapaaehtoisesti vankeuteensa oppiakseen pitämään verensä kurissa. Sillä olihan hänkin jo huomannut sen, että oman luontonsa voitettuaan hän olisi voinut mennä koko maailmaa vastaan. — Hyvin pitkä oli aika, kun hän ei voinut nyt kunnolla liikahtaakaan, ja ainoa merkittävä hetki oli se, kun joku veljistä toi ruokaa luukusta. Muulla tavoin hän ei ollut tekemisissä kenenkään kanssa. Mutta tulipa sentään joskus Stefan oven taakse ja kysyi äänellä, joka Jormasta tuntui hyvin pilkalliselta:

»Mutta minä en laske sinua vielä sittenkään, vaan pidän niin kauan kuin itseäni huvittaa!»

»Sitä ennen saat laittaa lujemmat seinät. Minä tulen kyllä silloin, kun haluan.»

Siihen loppui miesten härnäily. Mutta vaikka se olikin käynyt tavalliseksi, suututti se Jormaa, ja hän tunsi vihansa kasvavan. Ja vaikka hän nyt rangaistuskopissa olollaan tavoitteli itsensä voittamista, ei hän kuitenkaan itse määräämänsä rangaistusajan lähetessä loppuaan huomannut saaneensa siitä mitään muuta kuin entistään pahemman sisun.

Kun talvi alkoi siirtyä pois kevään tieltä, luuli Jorma jo luonteensa kasvaneen ja otti työkseen ankarat hartaudenharjoitukset ja itsetutkistelun, ollakseen täysin kelvollinen vihkiytymään yksinäisyydelle ja hylätäkseen maailman, sillä pian oli edessä munkiksi vihkiminen. Ei hän olisi tahtonut jättää tuota vielä, sillä hän olisi tahtonut elää nuoruutensa aivan toisella tavalla, mutta kun perääntymistietä ei ollut, piti hänen pakottaa itsensä tunnustamaan, että hän hennoi jo jättää maailmankin, tuntematta mitään tuskaa.

Ja kun kevät tuli, läksi Jorma pois kopistaan vapaaehtoisesti, niinkuin oli sinne mennytkin, eikä kukaan estänytkään häntä siitä. Ja sitten, kun keväästä taas tuli mitä kaunein kesä, vihittiin luostarin kasvatti, noviisi Jorma Valamon luostarissa Johannes Kastajan syntymäpäivänä munkki Jegoriksi.

Suuri askel oli otettu, matka Valamosta Kuhasaloon takaisin oli kestetty, elämän juhlallisin hetki oli ainiaaksi ohi, edessä olivat vain harmaat työn ja kieltäytymisen päivät, jotta Iljan ja omat suuret suunnitelmat voisivat kerran toteutua; katuminen oli myöhäistä, sillä vapautta ei ollut tuleva enää mistään.

VI.

Rannalla, missä mäki laskeutui kaikkein jyrkimpänä alas ja missä riippakoivut seisoivat korkeimpina, oli nuori munkki puuhun nojaten muistelemassa menneitä aikoja. Kesäinen päivä oli jo ehtinyt kallistua ikäpuolelle, kun Jorma oli vihdoin päässyt siihen kohtaan, missä menneisyys loppui ja nykyisyys alkoi. Vuodet varhaisesta lapsuudesta miehuuteen olivat kulkeneet silmien ohi kuin parvi muuttolintuja: olivat näkyneet kaukana ensin, tulleet kohdalle ja kadonneet sitten kaukaisten vaarojen taa.

Sisällä tahtoi vieläkin raivota jokin munkkilupauksen kolmelle tärkeälle sanalle: Köyhyydelle, Puhtaudelle ja Kuuliaisuudelle. Mutta nythän oli valat jo vannottu ja edessä oli vain niiden toteuttaminen ja tinkimättömän tarkka munkkilupauksen noudattaminen, vaikka se joskus saattaisi tulla liiankin raskaaksi! Kun Ilja oli kerran antanut Jormalle elämän takaisin, niin saakoot toki tuon aikoja sitten kuolleen miehen toivomukset voiton hänen omista ajatuksistaan!

Munkki painoi polttavan päänsä koivunkylkeä vasten, ja kuin itsestään tulivat ajatukset:

Jätin heimoni ja omaiseni enkä tiedä heistä enää mitään. Paljon parempi olisi ollut kuolla silloin toisten kanssa kuin elää yksin. Nyt on elämäni ainoa, minkä voin tarjota pelastajilleni, muuta minulla ei ole antaa. Menköön siis sekin, mutta velkaa en tahdo jäädä kenellekään!»

Yksinäisyys ja kaipaus maailmaan olivat johtaneet nuoren munkin askelet luostarista ulos metsään ja rannalle, missä hän hetkiseksi koetti unohtaa ikävän ympäristönsä. Vapaa luonto, koskemattomat Karjalan vaarat metsineen, kirkkaan sinisenä läikkyvä Pyhäselkä, Pielisjoen suu koskineen ja monet saaret olivat hänelle paljon mieluisemmat ja houkuttelivat luokseen enemmän kuin messut ja homeiset seinät, pyhäinkuvat ja ristinmerkit luostarikirkossa.

Jorma meni aivan rantaan, missä tuuli toi valkoisia laineita yli aukean selän. Ne olivat kuin myrskyn lennättämiä höyheniä matkalla johonkin, mutta minne? — Olikohan hän itsekin samanlainen, jota tapahtumat kuljettivat minne tahtoivat?

Täysin siemauksin ja laajentuvin rinnoin hän veti puhdasta ilmaa sisäänsä, tuntien itsensä voimakkaaksi voimakkaan luonnon keskellä, vaikkapa edessä olikin yhden elämän pituinen vankeus.

Munkki kuunteli ja katsoi, kuinka aalto toisensa jälkeen loiskahti rantakiviä vasten ja heitti vesihelmiä hänen päälleen. Nuorukaisen kasvojen ilme puhui tukahdutetusta vapaudenkaipuusta, halusta päästä riehtomaan ulos maailmaan, saadakseen siitä edes pienen palan itselleen.

Vielä kerran hän veti rintansa täyteen ilmaa, tunsi itsensä ikäänkuin kasvavan, hyppäsi vesikivelle, sieltä takaisin rannalle, heitti munkkikaapunsa pensaan oksalle ja lähti sitten tavallisen karjalaisen miehen vaatteissa harppimaan kohti venevalkamaa.

»Käyn vielä kerran katsomassa entisiä tuttuja seutuja, sillä tämän päivän jälkeen en kai pääse sinne enää pitkiin aikoihin», ajatteli hän.

Pian oli vene vesillä, keikkui aalloilla ja nytkähti jokaisella aironvedolla. Jorma soutikin kuin henkensä edestä saadakseen jotakin työtä liioille voimilleen. Tuuli puhalsi takaa, auttaen vielä vauhtia, ja airot notkuivat soutajan käsissä. Niin tuli vene suvantoon kosken alle.

»Tuosta koskesta ei kukaan liene vielä soutanut ylös, mutta minä sen nyt teen!»

Hän meni saaren erottamaa oikeanpuoleista haaraa kohti ja koetti pitkin rantoja soutaen päästä ylös. Kova ponnistus ja pahin paikka oli ohi, kosken ryöpyt alkoivat jo jäädä taakse vasemmalle. Matka jatkui sitten vastavirtaan ilman määrää ohi petäjikön, jota karjalaiset olivat pitäneet karsikkonaan vainajiaan haudatessa. Pian tuli vene jo ylös Jaamankankaan kohdalle, missä vasemmalla puolen kohosi rantatörmä kuin korkea seinä ylös, ja törmän päällä sadat jouhipetäjät huojuivat tuulessa. Siellä vasta Jorma veti veneensä piiloon rantapajukkoon ja kiipesi itse ylös mäelle. Ja nyt vierivät alhaalla ohi ne vedet, jotka tulivat jostakin kaukaa pohjoisesta, asumattomilta seuduilta, ja menivät kohti etelää. Jorma katseli kauan veden menoa ja tunsi suurta halua lähteä joko sen mukana etelään tai sitä pitkin pohjoista kohti.

Ja tapansa mukaan hän olisi taas unohtunut miettimään siihen siksi, kunnes yö olisi tullut, ellei hän olisi kuullut risahdusta vierestään metsästä. Hän kääntyi katsomaan, muttei nähnyt muuta kuin näreen oksien heilumisen ja kuuli kauempaa risujen katkeilemisen ja askelet kanervikossa jonkun juostessa häntä pakoon metsän sisään. Nopeasti pujahti Jormakin pensaikon läpi ja puhaltui karkurin jälkeen. Kangas tömisi kaksista askelista, ja kun edelliset katosivat mäen alle notkoon, ei Jorma tiennyt, minne hänen ajettavansa oli hävinnyt. Hän juoksi yhä, mutta eksyi jäljiltä ja joutui harhailemaan metsässä tietämättä enää, mihin suuntaan hänen olisi pitänyt kulkea. Lopulta hän uskoi jo, ettei hän ollut nähnyt eikä kuullut mitään, vaan oli erehtynyt.

»Tai kenties se olikin metsänpiika, joka säikäytti minua», lohdutti hän itseään hymyillen aaveilleen ja läksi takaisin veneensä luo. Mutta sinnekään hän ei enää osannut, vaan eksyi Kontioniemeen.

»Minut on nyt noiduttu metsään. Tapio on pimittänyt minut tänne, kun käännyin uuteen uskoon. — Mutta olkoonpa vene missä tahansa, minä menen jalkaisin luostariin takaisin!»

Mutta väsyttävän tuntui jo. Mäen päälle päästyään hän istahti kivelle, antaen pään painua käsien varaan. Ajatuksetkin kulkivat kuin unessa.

Niin muisti munkki sen ikävänsä, jonka vallassa hän oli ollut jäätyään maamostaan yksin. Miksi hän oli ollut niin muistamaton, ettei ollut käynyt Koitereella katsomassa entistä kotiaan? — Ja nyt sai kärsineen äidin kuva kuin pyhimyskehän päänsä ympärille, niinkuin Neitsyelläkin oli. Kasvoista tuntui vähän vähältä katoavan raskaan työn jättämät juovat ja koko kasvot saivat iloisemman hohteen. Kenties olikin äiti jo päässyt kärsimyksistään ainiaaksi? Ja kenties ne silmät katselivat parasta aikaa taivaasta alas omaa poikaa, joka istui siinä kivellä väsyneenä ja yksin, lähellä sitä paikkaa, jolta heidät kolmisin oli kerran korjattu pois. Kenties hän katseli poikaansa, tuota vierasta nuorukaista, eikä tuntenutkaan häntä enää.

»Suo, Jumala, että löytäisin kerran vielä heidätkin, äidin ja
Marjatta-siskon!»

Jorma nousi kuin aikoen lähteä ja silmäili kiveä, jolla oli istunut. Se oli vain tavallinen kivi jyrkän harjanteen päällä, josta oli laaja näköala yli aukean Höytiäisen ja mäen alla olevan lammen. Mutta siitä kiven vierestä läksi kuin poluntapainen alas lammenrantaan. Siis jossakin lähistöllä täytyi olla asumus ja siinä ihmisiä.

Kuin virkistyneenä tuosta huomiostaan laskeutui hän polkua pitkin lammen rantaan, ja siellä juuri olikin pieni, aution näköinen mökki, jota hän oli lähtenyt etsimään. Jorma seisoi sen porraskivellä hetkisen, mutta kun mitään ei kuulunut, uskoi hän sen olevan yhden niitä monia, joista taudit ja nälkä olivat tappaneet asukkaat. Nyt hän muisti taas oman kotinsa, joka oli ollut melkein samanlainen kuin tämä. Ja tuo kodin muistaminen kadotti mielestä kaiken kammon tätä autiota majaa kohtaan, ja hän päätti astua sisään ja nukkua siellä yönsä. Mutta kun hän yritti avata ovea, putosi se pois saranoiltaan, niin oli raukka lahonnut.

»Olkoonpa kuinka huono tahansa», ajatteli Jorma, »parempi se on sittenkin kuin luostari!»

Ja niin astui karjalaispukuinen munkki sisään. Kesäyön hämärä muuttui siellä melkein pimeydeksi, ja vieras hätkähti, kun kuuli äänen sanovan pirtin peränurkasta:

Jorma seisoi pimeässä kuin paikalleen naulittuna eikä hämmästykseltään voinut edes avata suutaan vastaukseksi, sillä hän oli ollut niin varma siitä, että mökki oli autio.

»Onko se Marjatta vai kuka siellä liikkuu?» — kysyi sama ääni taas. Ja
Jorma vastasi vihdoinkin hiukan epäröivällä äänellä:

»En ole Marjatta, vaan vieras mies. Eksyin Jaamankankaalle ja olen nyt täällä. En pyydä mitään muuta kuin lupaa saada levähtää hetkisen. Luulin, että tämä pirtti oli autio, sentähden tulin sisään. Olisinhan voinut nukkua jossakin tuolla kanervikollakin.»

»Jos olet kunnon ihminen ja kuljet oikeilla asioilla, niin saat kyllä olla meillä. Mutta auta myöskin meitä onnettomia, sillä minä itse olen kuolemansairas ja tyttäreni meni hakemaan naapurista syötävää.»

»Aitassa on pari kalaa, mene ja hae ne tänne. — Mutta mitäs minä sinulle itsellesi annan, kun muuta ei ole? Mutta ehken Marjatta tulee pian ja tuo jotakin tullessaan.»

Jorma aikoi mennä ja astui kynnykselle. Ulkoa tulevaa vähäistä valoa vasten hän seisoi siinä oviaukossa.

»Kastettu, lurjus!» huusi — vaimo yht'äkkiä, huomattuaan hopeisen ristin Jorman kaulassa. »Mitä sinä täältä haet?»

Ja vaimo nosti nyrkkinsä kuin lyödäkseen sillä vähintäin paholaista. Jorma kääntyi takaisin sisään ja selitti, että hän oli kyllä kastettu, mutta oli tullut kuitenkin vain rehellisessä tarkoituksessa. — Ja hän kiitti taivasta siitä, että oli heittänyt munkkiviittansa Kuhasaloon ja tullut tänne vain tavallisessa puvussa, sillä munkkina hänet olisi ajettu täältä armotta ulos.

»Ellet sinäkin vain ole noita venäläisten käännyttämiä roikaleita, jotka kulkevat täällä kaakattamassa uutta oppiaan? Ja jos et ole niin kunnollinen kuin sanot, niin saat kyllä tehdä vanhalle akalle mitä tahdot, mutta jumalaasi minä en palvele sittenkään!»

Jorma nouti kalat, sytytti tulen lieteen ja paistoi ne teroitetun puutikun nenässä. Molemmat kalat olivat niin pieniä, ettei paistaja saattanut ottaa niistä toista vaimon kehoituksestakaan, vaikka mieli tekikin.

Tämä oli ensimmäinen ilta kokonaiseen vuoteen, kun hän oli karjalaisessa pirtissä. Ja nyt hän unohti kaiken ympärillään, valansa yksinäisyydelle, menneisyyden ja tulevaisuuden. Jorma oli tyytyväinen uuteen löytöönsä ja sai sinä iltana kaksi oikeata ystävää, vanhan vaimon ja hänen tyttärensä. Ja tuo tytär oli se sama, jonka takia Jorma oli oikeastaan aloittanut tappelun veronkantajia vastaan Mönnissä. Sillä heti Marjatan tultua kotiin munkki tunsi hänet samaksi vaaleaksi, uneksivakatseiseksi ja punaposkiseksi neidoksi, jonka verosäkki oli tehnyt tuhoisaa jälkeä munkin kädessä. Ja Jorma oli tyytyväinen myöskin siihen, ettei tyttö tuntenut häntä Kuhasalon munkiksi, muuten hänen vierailunsa olisi loppunut lyhyeen.

Ja tästä lahomökistä, jonka liesi oli hajoamassa, ovi poissa paikoiltaan ja kaikki seinänraot irvisteleviä, sai Jorma ensimmäisen kodintunteen, ainoan, minkä hän voi saada. Olihan sielläkin oma kotisirkkansa, joka mustan lieden takaa viritti virtensä. Ja ne, jotka olivat sisällä, ymmärsivät sen nyt paremmin kuin muut, ymmärsivät niin hyvin, ettei kuulunut mitään ääntä pimeästä pirtistä. Ainoastaan kerran kohosi ja laski munkin käsi, liekö onneton pyyhkäissyt kyyneltä pois silmästään, — Ja kun soitto viimein lakkasi, ei vielä sen jälkeenkään kuulunut mitään, sillä kaikki nuo huolten painamat ihmiset olivat nukahtaneet, voidakseen taas seuraavana päivänä kestää elämän runottomimmankin puolen.

»Millä sinä voit palkita, liekö mitään itselläsikään! Mutta yhtä pyydän sinulta: älä ainakaan puhu mitään uskostasi, sillä minua et käännytä siihen. Aikoinaan se Ilja kastoi meidätkin, mutta silloin tuli tuho ja sentähden olemmekin nyt köyhiä. Kun haltioita muistamme, niin nekin muistavat meitä, mutta ne uudet jumalat tuovat tullessaan vain onnettomuutta. Miehen ja pojan ne ovat jo minultakin vieneet. — Munkit ovat käyneet joskus täällä kurkuilemassa ja puhumassa kauniisti, mutta vieläkin pahempi tarkoitus heillä näkyy olevan kuin opettaminen.»

»En sano. Roistoja näkyvät olevan kaikki ne venäläiset, varsinkin se mustapartainen ja kiiluvasilmäinen pääpiru.»

Jorma ei udellut enempää, sillä se olisi ollut turhaa ja pelkäsi samalla paljastavan vielä itsensä. Häntä ihmetytti kuitenkin, mitä munkit olivat käyneet täällä köyhässä mökissä, jossa ei ollut mitään ryöstettävääkään, ja varsinkin Stefan, johon vaimo viittasi.

Jorma hyvästeli ja läksi. Matkalla hän tunsi entistä suurempaa koti-ikävää. Se vaivasi häntä jo enemmän kuin mitkään muut kärsimykset tähän saakka. Nyt kuluneena yönä hän oli sen tuntenut kaikessa kovuudessaan. Ja koko levoton mieli oli nyt entistä levottomampi. Mutta kun mies oli päättäväinen, meni hän suoraan Kuhasaloon, astui Stefanin eteen ja sanoi tälle:

»Menen etsimään äitiäni ja sisartani, jotka kenties vielä elävät
Koitereen rannoilla.»

»Toivon voivani jollakin tavoin auttaa heitä. On jo kulunut toistakymmentä vuotta siitä, kun näin heidät viimeksi, en ole siis liian usein juossut siellä.»

»Mutta jos sinä rupeat asumaan kotonasi, niin ethän silloin ole mikään munkki.»

»Niin, mutta kun minua ei voida pakottaa eristäytymään tänne luostariin, niin minä menen. Kun kaikki muutkin veljet näkyvät olevan täällä aivan vapaina, niin miksen minäkin? Jos tahdon lähteä kastamaan kansaa tai mennä erakoksi, niin mitkään säännöt eivät minua estä!»

»En, mutta sanoin tuon vain sentähden, ettet sinä voi vangita minua luostariin, jos tahdon mennä muualle. Kun sinä ja muut veljet kuljette kastamassa ja opettamassa ihmisiä Kontiolahdella leskien mökeissä, niin saan kai minäkin käydä Ilomantsissa?» Jorma sanoi nuo viimeiset sanansa jo selvästi suuttuen, mutta hän tahtoi myöskin nähdä Stefanin naaman niiden jälkeen. Tämän kasvot synkkenivätkin huomattavasti ja hän kivahti:

»Mene sitten ja rakenna skiittojasi vaikka joka vaaralle, koskapa olet noin viisas, varsinkin vakoilemaan!»

Jorma oli taas ajanut esimiehensä umpikujaan ja pääsi menemään. Olisihan hän kyllä mennyt muutenkin, mutta hän tahtoi näin vihkimisensä jälkeen olla edes hiukkasen kuuliainen, vaikkei se kuuliaisuus ollut taaskaan voittanut.

Matka oli pitkä, mutta saadakseen kymmenenkin vuoden kuluttua nähdä oman pirtin, ei mikään matka tunnu voittamattomalta. Kenties käyminen vanhan vaimon mökissä oli nostanut hänessä vastustamattoman halun käydä omassakin kodissa?

Ja vihdoin, kun Jorman jalkojen alla olivat Lapiovaaran kalliot ja kaukana siinsi Koitereen selkä, tuntui siltä kuin takana olisi ollut vain pitkä ja ikävä pyhiinvaellusmatka ja edessä se luvattu maa, jossa hän kaikkien vaivojen jälkeen löytäisi vihdoinkin rauhan siitä, että oli jaksanut ponnistella näin pitkälle eikä ollut uupunut kesken.

Mutta missä oli se paikka, jota Jorma etsi? Munkki muisti vielä hämärästi vanhan pihamaan, mökin ja aittarakennukset, ja jos hän olisi nähnyt ne edessään, olisi hän tuntenut ne heti. Mutta nyt hän ei voinut sanoa, mistä hän ne löytäisi, sillä silloin, kun hän poikasena oli lähtenyt sieltä pois, ei hänen maailmantuntemuksensa ulottunut sen pitemmälle kuin lähimpään metsään ja rantaan saakka.

Jorma meni nyt lähimpään kylään ja koetti siellä kysellä entistä kotiaan ja äitiään, mutta kukaan ei voinut neuvoa häntä. Oli siis mentävä eteenpäin. Toisessa kylässä sanoi joku:

»Kyllä he ovat aikoinaan asuneet jossakin täällä, mutta ovat muuttaneet pois.»

»Paljon he kärsivät puutetta ja menivät sitten jonnekin etelään, mutta en tiedä minne.»

»Se nainen oli uhrannut oman poikansakin Ristin Kiesukselle. Tappaneen kuului, ja ruumiin oli vienyt Kuhasaloon munkkien nähtäväksi. Ja tuho tuli siitä, haltiat hylkäsivät akan, ja pois piti hänen, kehnon, mennä!»

»Pidä suusi kiinni, senkin noita! Tässä on sen akan poika ja hengittää vielä yhtä varmasti kuin sinäkin!»

— Kaikesta siitä, mitä hän oli kuullut, hän päätti äidin todella menneen jonnekin etelään. Hän koetti kuitenkin etsiä kotinsa ja löysikin sen. Mutta eipä ollutkaan piha enää sellainen, miksi hän sen muisti. Ei ollut enää aittaa pirtin nurkan takana, ja itse pirttikin oli jo uusi ja paljon suurempi. Huonohan se oli aikoinaan ollutkin. Eipä ollut uusille ihmisille kelvannut se entinen, vaan pois oli pitänyt purkaa ja saada uusi. Ja nyt, kun hän meni sisälle, eivät häntä ottaneetkaan vastaan äiti ja Marjatta, niinkuin hän oli koko tulomatkansa kuvitellut. Vieraita olivat ihmiset ja karsaasti katsoivat munkkiin.

»Kuhasalostako tullaan ja kastamaanko vai kerjäämäänkö lähdettiin?» — kysyttiin heti.

Jorma ei nähnyt pyhäinkuvaa nurkassa, jossa se varmasti olisi ollut, jos äiti olisi asunut talossa.

»En ole kastamaan tullut, vielä vähemmän keneltäkään kerjäämään. Vanhaa kotitaloani vain katsomaan läksin.»

»Vai sinä se olet!» — ihmetteli isäntä. »Olen kyllä kuullut puhuttavan, että sinusta on tullut mies mainio siellä, missä venäläiset rosvot asustelevat. — Mitähän Ontro sanoisi, kun tietäisi poikansa venäläisiä hännystelevän? Mutta mitenkäs tänne tulit?»

Tuossa oli jo sanottu sen verran, että se sai Jorman veret liikkeelle.
Mutta hän hillitsi itsensä vielä ja vastasi vain rauhallisesti:

»Täällä on tavallisesti annettu selkäsauna niille, jotka leikkivät liian paljon novgorodilaista tai saarnaavat heidän oppejaan. Sukkela lähtö on niille annettu, ja ovatpa taitaneet muutamia jo tappaakin. Eipä vain ole munkkeja täällä ennen kuljeskellut.»

Jorman sisällä kaiveli, kaivelipa niin, että vesi yritti kiukusta kihota silmiin. Olihan hän luullut tapaavansa entisen kodin rakkaille asujaimineen, mutta nyt vihjailtiin samassa paikassa ulosajamisesta ja selkäsaunasta. Kaikkea muuta hän kyllä saattoi vielä kärsiä, muttei yhtään lyöntiä! Sisäisen surunsa hän saattoi vielä kestää ja peittää, muttei häväistystä! Jorma koetti hillitä vielä itseään ja omasta puolestaan kiertää kaikki pahat sanat, mutta puhe joutui sittenkin takaisin uskontoon. Ja hänelle kerrottiin:

»Viime talvena täällä oli paha yhteenotto. Kun Ristin Kiesuksen uskoon kastetut eivät antaneet meille toisille rauhaa enää missään, annettiin heille selkään miesjoukolla ja ajettiin pois koko näiltä seuduilta. Muutamia niistä taisi mennä itään, toisia Lieksaan ja Juukaankin pakoon. — Ja lopuksi ne kaikkein pahimmat, joiden sisu ei antanut myöten mennä pakoon, pääsivät hengestään.»

»Niin on, mutta kun alkoivat isännöidä joka paikassa kuin kotonaan!
Mikäs siinä, uskokoot ihmiset mitä tahansa, mutta älkööt tulko toisten
tupiin myökämään. Mitä lienevät pahaa henkeä palvelleet jumalanaan.
Oletkos sinäkin sellainen, munkki?»

Jorma ei virkkanut enää mitään, sillä hän tiesi, ettei hän olisi osannut vastata tuohon enää muuten kuin härnäävästi.

»Huonoille teille olet sinäkin joutunut», jatkoi isäntä, »novgorodilaisten joukkoon olet ruvennut ja heidän oppejaan kannatat. Eikö meillä karjalaisilla ollut hyvä elää ja palvella omia haltioitamme ennenkuin pajarit, munkit ja muut koirat tulivat? Nyt ne säikyttelevät meidän haltiamme niin, etteivät kalatkaan elä vesissämme, riista metsissä, ja pellotkin menettävät kasvunsa. Eikä siinäkään ole vielä kylliksi, vaan omien kylien miehet alkavat jo vainota toisiaan kuin karhut lehmäkarjoja. — Heitä sinäkin ajoissa pois tuo kaapu ja rupea oikeaksi karjalaiseksi ennenkuin kaikki on myöhäistä! Olet niin hyvännäköinen mies, jotta on aivan sääli, kun olet joutunut väärälle puolelle.»

»En minä ole sen vääremmällä kuin— — —», yritti Jorma pistää väliin, mutta toinen keskeytti hänet:

»Olet, varmasti olet, sillä sinä olet juuri pajarien ja munkkien joukkoa! Mutta täytyyhän sinun itsekin ajatella niin paljon, että olet kavaltaja, jos menet vihollisen valtaherrain puolelle.»

»Se on vale! Olihan Iljakin yhtä hyvä mies kuin muutkin, vaikka — — —»

»Älä suutu, nuorimies, vaan pysy rauhallisena tämän pirtin sisällä! Tuolla tavoinhan ne toisetkin alkoivat riehua täällä. -— Ilja oli kyllä hyvä mies, mutta hänkin palveli vääriä isäntiä. Ilja luuli tekevänsä hyvää tälle maalle, kun kastoi ihmiset novgorodilaisten oppiin. Mutta hän ei osannut aavistaa, mitä pahaa hänen uskontonsa oli jälkeenpäin saava aikaan. Ja sinusta tulee aivan samanlainen. Sinä olet vielä sokea etkä huomaa, että entiset rauhalliset ja onnelliset ajat ovat olleet ja menneet. Ja kuten jo sanoin, eivät ne ajat tule takaisin, ennenkuin meillä on taas Ontron kaltainen mies ja viimeinenkin novgorodilainen ajettu täältä pois. Usko pois minua, sillä minä olen vanhempi ja viisaampi! — Ja koskapa nuoresta polvesta ei näy olevan enää mihinkään, olen minä ajatellut koota itselleni joukkoja niin paljon, että voin tapella taas yhtä vahvasti kuin isäsi aikoihin.»

Jorma oli löytänyt tähänastisista vastustajistaan kaikkein pahimman. Tuo oli yksi niitä ruhtinaita, joita joskus tapaa perään antamattomana, säikkymättömänä ja varmaryhtisenä istumassa suomalaispirttien pöydän päässä. Tuollainen kai oli Jorman isäkin ollut tällä samalla paikalla? Miksei poika ollut pitänyt isän paikkaa omanaan ja hallinnut sitä?

Suuren tietäjän ja päällikön poika oli nyt jo löytänyt parempansa, ja tuntui kuin raskas käsi olisi laskeutunut hänen olkapäälleen ja painanut hänet takaisin istualleen, kun isäntä oli lausunut viimeiset sanansa.

»Meidän talossamme saa kyllä itsekukin ajatella, mitä tahtoo, mutta riehumista ei sallita. Ja jos vieras on oikea mies, käsketään hänet vielä pöytäänkin, olipa hän kuka tahansa. — Siis tulehan tänne ja syö hyvänä vieraana entisen kotitalosi pöydässä!»

Jorma totteli käskyä, tuntien samaa kuin silloinkin, kun munkit olivat hänet kerran vieneet rannasta ylös luostariin piiskattavaksi sen öisen venematkan jälkeen. Hän koetti antaa nimen tuolle tunteelle, mutta ei löytänyt mitään sopivaa. Vasta kun hänet illalla pyydettiin saunaan sanoilla: »Sauna on sama kuin silloinkin, kun kylvit siellä karjalaispoikana; haluttaako lähteä sinne mukaan vielä venäläisenä munkkinakin?» — alkoi Jorma jo ymmärtää ja tunnustaa itselleenkin, että sen tunteen nimi oli — häpeä! Noissa sanoissa vedottiin jo johonkin, mutta hän ei ollut tietävinään mitään, vaan kiitti ainoastaan ja läksi mukaan.

»Mikä on tuo viisikanta, jota kannat kaulassasi?» kysyi saunassa isäntä
Jormalta.

»Se on tavallinen risti, joka riippuu melkein jokaisen kastetun ja munkin kaulassa.»

»No suojeleeko tuo vanha, pakanallinen viisikanta sinua silloinkin, kun sen vierellä riippuu kastetun miehen ristinmerkki?»

Jorma ei enää kyennyt vastaamaan. Nyt oli tullut sellainen isku, jota hän ei ollut itsekään aavistanut. Hän näki jo oman uskonsa ja itsensäkin sellaisessa asemassa, joka ei lisännyt enää voitonvarmuutta. Vielä tähän saakka hän oli toivonut löytävänsä jonkin puolustuskeinon tuota miestä vastaan, mutta nyt oli jo taivuttava lopullisesti. Hänen oman uskonsa horjuvaisuus oli näytetty toteen noilla kahdella pienellä kapineella. Olisihan jo risti yksinään suojellut kantajaansa, jos hän todella olisi luottanut ristiinsä. Mutta Jormapa ei ollut luottanutkaan siihen, vaan oli kantanut vielä pakanallista taikakalua, jonka voimaa hän ei ollut huomannut epäillä. Jorma oli siis heikompi kuin muut ihmiset, sillä hän oli uskonut yht'aikaa molempiin niihin. Hän oli samanlainen haltioiden palvelija kuin muutkin karjalaiset, mutta rukoili novgorodilaistenkin Jumalaa. Hän oli puhunut yhdestä ainoasta Jumalasta, muttei luottanut Häneen itsekään. Hän oli puhunut ja raivonnut pakanuutta ja haltioita vastaan, mutta siitä huolimatta kantoi kaulassaan noitien ja poppamiesten synnillistä taikakapinetta, jonka hän olisi ollut valmis repimään irti muiden kaulasta, omastaan ei. Niin, mistä tiesi, mitä pakanallisia menoja ja loihtuja liittyi tuohonkin rakkaaksi käyneeseen viisikantaan! — Nyt alkoi Jormalle selvitä, mitä oli oikea usko. Hän ajatteli:

»Mutta onko sitten ketään, joka uskoo eikä tee syntiä? Olikohan Ilja uskonut? — Ei. Iljassakin oli yksi vika: Hän oli opettanut, ettei saa tappaa lähimmäistään, ja Iljan joukot kuitenkin olivat tappaneet hänen isänsäkin. Senkin hän oli kuullut ensi kerran vasta tänä iltana. — Ja se, joka levittää Jumalan sanaa, levittäköön sitä ilman puukkoja ja kirveitä, muutoin hän on yhtä suuri syntinen kuin pakanatkin.»

Lopulta Jorma ei näyttänyt löytävän enää ketään, jossa ei olisi ollut jotakin vikaa.

»Onkohan ketään», ajatteli munkki taas, »joka uskoo aivan täydellisesti ja elää itsekin sen mukaan kuin opettaa ja arvostelee toisia?

»Ei ole. Ihmisillä näkyy olevan halu edistää hyvää, mutta kuitenkin jokainen ottaa itselleen kaikenlaisia vapauksia enemmän kuin he sallivat niitä lähimmäisilleen.»

Ja nyt, kun Jorma huomasi, ettei hän ollutkaan ainoa, joka oli rikkonut omaa oppiaan vastaan, meni hän vanhan miehen luo ja kysyi:

»Miksi sitten ihmiset opettavat tuota uutta uskoa, miksi he kastavat ihmisiä ja miksi he puhuvat Jumalasta toisille, vaikkeivät usko Jumalaan itsekään? Miksi he saarnaavat, ettei pidä tappaa, vaikka ovat itse valmiit tekemään sen koska tahansa? Miksi he kieltävät varastamasta, vaikka heillä itsellään on vaikka kuinka paljon luvattomalla tavalla hankittua tavaraa?»

»Siksi, että he sokeasti pitävät kaikkea uutta parempana kuin vanhaa. He kastavat ihmisiä vain sen takia, että saisivat näyttää jollakin tavoin valtaansa ja voimaansa, tullakseen edes hiukkasen kuuluisiksi ja saadakseen nimensä kaikkien huulille. He puhuvat meille pakanoille Jumalasta vain näyttääkseen olevansa tiedoiltaan suurempia kuin me, vaikkeivät mitään tietäjiä olekaan. Huutamalla olevansa Jumalan sanansaattajia tahtovat he asettua meidän muiden ihmisten yläpuolelle, ja kuitenkaan ei Jumala ole lähettänyt heitä. He saarnaavat tappamista vastaan vain sentähden, ettemme ajatuksissammekaan tulisi loukanneiksi heitä itseään, sillä he ovat suuria pelkureita. He kieltävät varastamasta vain sentähden, ettemme osaisi epäillä, kuinka paljon he itse tekevät sitä, ja ettemme varastaisi heiltä enää takaisin. — Tuossa ovat syyt heidän suureen huutoonsa! Ja kastajat ja mahtajat huutavatkin äänensä käheiksi vain sentähden, että saisivat: huutaa enemmän kuin muut ihmiset. Helppoahan on jokaisen huutaa kansajoukoille uskoaan, mutta ei ole yhtä helppoa näyttää sitä toteen. — Vain se, joka hiljaisuudessa palvelee haltioitaan tai rukoilee Jumalaansa kerskumatta siitä toisille, saattaa uskoa todella itsekin siihen, mitä palvelee. — Ymmärrätkö nyt minua, poikani?»

»No niin, vastaa nyt minulle, oletko elänyt niinkuin sinun olisi pitänyt elää ollaksesi kelvollinen opettamaan toisia?»

»Se on rehellisen miehen puhetta! — Ja sano, luuletko koskaan tulevasi niin hyväksi, että voit kerskua uskovasi täydellisesti jumalaasi ja luottavasi hänen voimiinsa yksin etkä mihinkään muuhun maailmassa, et omaan itseesikään?»

»Ja sano, kykeneekö kukaan elämässään täyttämään sen, mitä sinun oppisi neuvoo?»

»Kerro, mihin saakka olet nyt päässyt Kiesuksen uskollasi vai etkö mihinkään?»

»Olin kerjäläinen silloin, kun läksin tästä talosta. Olen kärsinyt toistakymmentä vuotta uskoni takia. Ja kerjäläinen olen vielä nytkin, kun tulin takaisin.»

»Olisitkos kerjäläinen, jos et olisi jäänyt Kuhasaloon intoilemaan, vaan olisit pysynyt tässä talossa?»

Ja siinä seisoi nyt kaksi rehellistä miestä, joista toinen oli jo vanha ja harmaantunut. Hän oli pysynyt uskollisena vanhoille tavoille ja tyytynyt siihen turpeeseen, minkä oli saanut revittäväkseen. Häntä ei ollut hurmannut uusi maailma eivätkä uudet opit. Ja tuo toinen taas oli hänen mittaisensa nuori mies, jonka kohtalo oli ajanut maailmalle. Hän oli kärsinyt ja taistellut itsensä ja muiden kanssa ja oli luullut saaneensa valloitetuksi uusia, laajoja alueita. Mutta nyt, kun hän sattumalta oli tullut tänne lähtöpaikkaansa takaisin, huomasi, ettei hän ollut saanutkaan aikaan vielä mitään muuta kuin lyöntejä omille sormilleen.

Sinä iltana Jorma kiipesi sille suurelle, pihaveräjän takana olevalle kivelle, jolla hän muisti muinoin leikkineensä. Siellä hän istui pidellen toisessa kädessään hopeista ristiä ja toisessa vanhaa viisikantaa kuin punniten, kumpi niistä enemmän painaisi. Jos Jorma olisi heittänyt metsään viisikannan, olisi se ollut loukkaus esi-isiä kohtaan ja samaa kuin sukunsa hylkääminen, mikä tavallisesti rangaistaan kuolemalla. Olisihan tosiaankin saattanut käydä niinkuin isoisälle ja isällekin. Ja vaikkei viisikanta olisi turmiosta suojellutkaan, oli se kuitenkin rakas muisto ja vanhempien ainoa perintö. — Mutta ristiäkään hän ei voinut heittää pois, olihan hän vannonut sille valansa, ja valan rikkominen rangaistaan myöskin kuolemalla. Ja mihinkäpäs hän olisi voinut ristittä mennä, sillä silloinhan hänen olisi pitänyt jättää luostari, ainoa koti, jonka Ilja oli hänelle antanut. Täälläkään, entisessä kodissa, ei ollut enää tilaa valojensa rikkojalle.

Siinä kivellä Jorma koetti saada vastausta itselleen. Hän odotti sitä koko kesäisen yön, mutta kun aamu koitti, ei selvyyttä ollut vielä tullut. Ja vielä paluumatkallaankin, kulkiessaan metsien halki ja kahlatessaan purojen poikki, kysyi munkki itseltään:

»Kun minä tahdoin tulla munkiksi», ajatteli Jorma, »tein sen vain sen takia, että saisin kastaa koko Pohjois-Karjalan. Mutta nyt minulle on sanottu, että kaste ei ole tuonut tänne mitään muuta kuin pahaa. Olen siis viettänyt tämän ajan turhaan luostarissa. Nyt on minulla sanottu olevan monta jumalaa, joihin en usko yhteenkään. Minä tahdoin tulla suureksi, Iljan kaltaiseksi, mutta nyt sanotaan, että se on vain halua päästä muita mahtavammaksi, toisten polkijaksi ja sortajaksi. Ja sitä minä en todellakaan tahtoisi tehdä tämän maan miehille!»

Epätoivo ja raivo alkoivat jo pyrkiä mielessä valtaan, niin pahaan umpikujaan näytti nuori mies ajaneen itsensä. Mutta siitä oli mentävä läpi keinolla millä tahansa!

»Ja mistä minä saan nyt tyydytystä itselleni? Uskonnostako? Se vanha mies sanoi, että tosiuskovaisia ovat vain ne, jotka uskovat hiljaisuudessa ja pitävät kaikkein pienintä ääntä itsestään. Pitäisikö minunkin jättää kastaminen ja vaipua hiljaisuuteen niinkuin Nikitin aikoinaan teki? Ja voinko minä pysyä yksinäisyydessä, kun vereni on luotu näin levottomaksi? Ja jos voisinkin sen tehdä, niin mitä apua sellaisesta uskostani olisi karjalaisille? — Eihän heidän elämänsä kostu sillä, jos minä katoan vaikka kokonaan maailmasta pois ja käytän kaiken aikani rukoilemiseen!»

Selvyyttä vain ei tullut. Tai oikeastaan talon isäntä sen oli jo sanonut Jormalle, mutta tämä ei tahtonut itsekkyydessään tunnustaa sitä oikeaksi, vaikka hänen mielensä olisi tehnytkin noudattaa sitä jo heti paikalla. Hän oli jo nähnyt ympärillään niin paljon vapaata elämää, että se alkoi houkutella. Mutta yksi esti vielä, ja se oli munkkivala.

Jos joku olisi nyt vapauttanut Jorman valoistaan, olisi tämä jo ensimmäisenä hetkenä ollut valmis jättämään kaiken entisen ja aloittanut uuden elämän vapaana miehenä. Niin voimakkaan vaikutuksen olivat häneen tehneet vanhan miehen puheet Koitereellä. Mutta kun nuo munkinvelvollisuudet painoivat vielä hänen omallatunnollaan, ei hän totisesti voinut muuta kuin mennä Kuhasaloon ja odottaa siellä sokeasti aikaa, että jotakin tulisi tapahtumaan, joka toisi ratkaisun itsestään.

»Niin, mihinkäpäs minä munallekaan kuin Kuhasaloon?» — huokasi hän ja suuntasi sitten askelensa suoraan etelää kohti.

Matkan varrella teki mieli poiketa sinne vanhan vaimon ja hänen tyttärensä mökkiin, mutta peloitti, että siellä saattaisi tulla niin kova vapauden kaipuu, joka voittaisi vielä hänetkin, Jorman, ja hän raukkamaisesti luopuisi rististään.

»Mitähän, jos koettaisin etsiä äidin vielä käsiini ja kysellä häneltä neuvoa?»

»Tai jos kysyisin neuvoa siltä Kontiolahden vanhalta vaimolta, hän on kyllä niin viisas, että osaa sanoa kaiken. Mutta hän vihaa luostaria ja neuvoo tietysti aivan samaa kuin Koitereen mieskin: minun on heitettävä tämä novgorodilainen kaapu nurkkaan, mentävä raivaamaan itselleni omaa peltoa ja unohdettava ainiaaksi kaikki opit ja autuudet.»

Jorman teki mieli saada tuo neuvo kaikilta ihmisiltä, mutta toiselta puolen hän sitä taas pelkäsi.

»Ei, minun täytyy vain karistaa heidän sanansa pois ajatuksistani! Siinä on kaikki, mitä minun tarvitsee tehdä päästäkseni entiselleni», arveli munkki.

Mutta kun hän matkalla tapasi ihmisiä tai itse poikkesi taloihin, huomasi hän, etteivät nuo kaksi ihmistä olleetkaan enää ainoat toisin ajattelevat. Sillä kaikkialla, missä Jorma kävi sisällä, puuttui pyhäinkuva nurkasta, ja häntä itseään katseltiin ja puhuteltiin hyvin karsaasti. Ja vielä vuosi sitten, kun hän oli liikkunut samoissa taloissa, oli siellä palveltu samaa Jumalaa kuin hänkin. Siis menneen talven aikana, jonka Jorma oli istunut, rangaistuskopissa eikä ollut tiennyt ulkomaailman tapahtumista mitään, oli tämä suuri muutos kaikkialla tapahtunut.

»Kyllä minun täytyy jotakin tehdä, jottei karjalaisten tarvitse katsella Ontron poikaa noin julmasti; minä näytän heille vielä, että poika on samaa verta kuin isäkin», ajatteli munkki jo silloin, kun lähestyi luostaria.

Niin Jorma palasi monestakin syystä hyvin pahantuulisena Kuhasaloon. Mutta suurin suru johtui kuitenkin siitä, ettei hän ollut löytänyt äitiään. Sitä lisäsivät vielä ne monet kokemukset ja ristiriidat, joihin hän oli matkalla sotkeutunut.

»Miksen minä lähtenyt Koitereelle jo silloin, kun en ollut sitoutunut vielä mihinkään ja olisin voinut peräytyä? Tai miksen jättänyt koko tätä matkaa tekemättä, silloin olisin säästynyt näkemästä ja kuulemasta nöyryytyksiä? Vai kuuluneekohan sekin asiaan, että minun täytyy joutua oman heimon miesten pilkattavaksi kuin pahantekijä!»

Ja nyt Jorma puristi kätensä nyrkkiin, pudotti sen pöytään ja laski tulemaan toisten munkkien kuullen synnilliset sanansa:

»Vaikka kaikki kiroukset ja paholaiset tulisivat päälleni, niin minun täytyy päästä tästä kadotuksesta elämään, ja elämään vain sillä tavoin kuin minun arvoiselleni miehelle sopii! — Mutta te, jotka olette syntyneet koiriksi, voitte kyllä ottaa vastaan kaikki ne potkut, jotka koirille annetaan!»

Ja kiukkua lisäsivät vielä Stefanin sanat, kun tämä näki Jorman palanneen:

»No, eikö erakkoelämä miellyttänytkään, kun jo näin pian tulit takaisin?»

»Koska minä olen erakoksi aikonut? Ja jos en saa tulla tänne, niin menen jonnekin sinne, missä minulla on parempi vastaanotto kuin täällä!»

»Vaikka sinne! En olekaan tehnyt heille vielä niin paljon pahaa, että minun tarvitsisi kulkea henkipattona niinkuin sinun!»

VII.

Ja Jorma läksi taas. Vasta hetki sitten hän oli tullut luostariin pitkältä ja voimia kysyvältä matkaltaan, ja nyt hänen täytyi jo lähteä takaisin kuin kulkurin. Mutta mieluummin yksi yö nälkäisenä ja väsyneenä taivasalla kuin armosta luostarin kattojen suojissa!

Kun noissa ajatuksissaan kulkeva munkki sattui katsomaan ympärilleen, huomasi hän päässeensä jo matkojen päähän Kuhasalosta. Hiki virtasi ja jalkoja väsytti.

»Mihin minulla on tällainen kiire?» — kysyi hän itseltään. — »Menenpähän rauhaan, kuljen vaikka elämäni loppuun saakka; sitä pikemminhän pääsen perille, kun kiirehdin!»

Suutuksissaan hän heitti märän ja painavan kaapunsa metsään ja jatkoi kulkuaan. Ja miten matka lie huomaamatta joutunutkaan, mutta hän huomasi tulleensa Kontiolahden pohjukkaan samalle paikalle, missä hän jokin aika sitten oli eksyneenä istunut kivellä lepäämässä. Ja pian hän astui yli tutun pihamaan ja mietti:

»Tännekös minä taas tulinkin. Mikähän minut tuo aina tänne silloin, kun olen väsynyt?»

»Kun kerran olin väsynyt, niin täällä annettiin minun levätä. Mutta nyt minä olen vieläkin voimattomampi ja pyydän, ettette ajaisi minua ulos, vaikka olenkin kastettu.»

»Ei, meiltä ei nälkäistä ja väsynyttä ajeta, jos hän on oikea mies!
Mutta mistä tulet?»

»Olen kierrellyt tuolla Pyhäselän tienoilla, mutta siellä ei minua näytty tarvittavan.»

»Vai ei. No, jää tänne sitten! Marjatta on hankkinut ruokaa; saat siis syötävääkin, vaikkei sitä viime kerralla ollutkaan.»

»En voi syödä teidän vähiä ruokianne, jos en itse kykene mitään hankkimaan.»

»Syö nyt kuitenkin rauhassa, voithan sitten tehdä jotakin, kun olet levännyt.»

»Työtäkin saat, jos sitä tahdot. Mene huomenna Marjatan kanssa heinää tekemään.»

Marjatta? — Niin, Jorma luuli hämärästi muistavansa, että hän oli joskus toivonut juuri sitä, että he Marjatan kanssa yhdessä saisivat tehdä heinää. Hän niittäisi ja tyttö kulkisi haravoineen jäljessä ja levittäisi luokopäät kuivumaan auringonpaisteeseen. Tuntui siltä kuin hän olisi odottanut noita vaimon sanoja jo kauan, mutta ehken se oli vain unta. Joka tapauksessa viikate tulisi heilumaan huomenna kevyesti!

»Mutta miksi sitten olet? Sinä taidat olla viimeinen, joka kannatat tässä maassa vielä novgorodilaisten jumalaista.»

»Mutta samat novgorodilaiset pelastivat aikoinaan minun henkeni, ja siksi minä vielä kiitollisuudesta kuulun heidän kastamiinsa», koetti Jorma keksiä jonkinlaiseksi puolustukseksi.

»Kiitollisuudesta! Mies hylkää oman heimonsa kiitollisuudesta! Tosiaankin suurenmoista! — Ole kiitollinen vain sille, joka sinut on pelastanut, mutta älä myy itseäsi heidän uskolleen. Älä teeskentele kiitollisuuttasi venäläisille, vaan heitä se ristisi menemään, sillä itsekin tiedät olevasi liian hyvä sellaisia kantamaan!»

Tämä oli jo toinen ihminen, joka sanoi samaa. Mutta Jorman voimat olivat jo niin lopussa, ettei hän syötyään jaksanut ajatella enää mitään eikä tahtonutkaan, vaan puolitylsänä heittäytyi penkille pitkälleen ja nukahti.

Ja Jorma näki unta, että joku suuri mies, joka oli mahtavampi kuin Ilja-munkki ja Valamon igumeeni, korkeampi kuin Moskovan metropoliitta, suuriruhtinas ja kaikki maailman hallitsijat yhteensä, oli noussut Kolin korkeimmalle kukkulalle jakamaan apuaan, neuvojaan ja tuomioitaan Pohjois-Karjalan asujaimille. Sadat ja tuhannet ihmiset olivat kokoontuneet Kolin juurelle, rohkeimmat olivat uskaltaneet nousta sen rinteillekin pyytämään mikä mitäkin. Ja jokainen, joka oli saanut asiansa puhutuksi, palasi takaisin tyytyväisin kasvoin.

Tuossa suuressa odottavien joukossa seisoi Jormakin, vaikkei tiennytkään, mitä asiaa hänen piti Jumalalta kysyä. — Silloin hän näki Stefanin tunkeutuvan, toisia ihmisiä tyrkkien, aivan Kaikkivaltiaan kasvojen eteen, tekevän ristinmerkin ja sanovan:

»Isä, karjalaiset ovat vihaisia meille munkeille, jotka levitämme Sinun sanaasi, koetamme elää hurskaina kaikki käskysi täyttäen ja kastamme ihmisiä Sinun uskoosi. Lähetä rutto karjalaisten keskuuteen ja tapa ne, jotka vainoovat meitä. Sinun uskollisia palvelijoitasi!»

Nyt ei Stefan voinut hillitä enää julmaa hymyään Korkeimman kasvojen edessäkään, sillä hän luuli jo voittaneensa. Ja kansa vastasi Jumalalle:

»Anna oikeamielinen tuomiosi! Jos olemme tehneet väärin, kun emme ole noudattaneet niiden mieltä, jotka ovat Sinun lähettejäsi täällä, niin anna tuomiosi langeta! Mutta nuo Sinunkaan miehesi eivät ole synnittömiä!»

»Minä tiedän kaiken. Minä tiedän karjalaisten ja munkkien synnit. Mutta teidän uskonne ei ole oleva se, mitä nämä munkit tahtovat, vaan se tulee teidän omienne luota ja valloittaa teidät vastarinnatta. Minä lähetän toisia kastajia teidän luoksenne. Mutta mitä te teette silloin tälle miehelle?»

Jorma näki, kuinka Stefan alkoi väristä pelosta, että karjalaiset kostaisivat hänelle, ja koetti pujahtaa pakoon, mutta silloin Jumala pidätti hänet.

»Karjalan kansa, te ette aja häntä pois, vaan Minä se olen, joka langetan hänen tuomionsa. Minä tulen lähettämään teille toiset kastajat lännestä, siirrän rajan kauaksi itään ja erotan teidät ainiaaksi näistä miehistä.»

Ja noin sanottuaan Jumala otti mahtavan miekkansa, piirsi sillä viivan metsien ja järvien halki merestä mereen. Ja siellä, missä miekka kulki, menivät kaikki metsät lakoon kuin ruispelto rankkasateessa. Ja Hän sanoi:

»Tässä kulkee se veriviiva, joka erottaa teidät, vihamiehet, toisistanne. Kun ette ole eläneet sovussa, niin minä asetan teidän välillenne ikuisen vainon. Tämän viivan molemmin puolin liikkuu kuolema, ja se, joka pyrkii menemään toiselle puolelle, joutuu armotta hänen käsiinsä. Nyt olette siis kuulleet tuomioni ja muistakaa nämä sanani! — Ja te, karjalaiset, menkää nyt rauhassa kotiinne ja tehkää töitä pelloillanne, mutta katsokaa samalla, ettei tämä viiva enää koskaan siirry takaisin sinne, missä se on tähän saakka ollut!»

Ja kansa läksi tyytyväisenä pois. Mutta Jorma jäi vielä neuvottomana paikoilleen seisomaan, sillä hän ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt jäädä karjalaisten puolelle vai mennäkö Stefanin mukana viivan yli ja jäädä sinne. Silloin Jumala huomasi Jorman ja sanoi:

Mutta Jorma ei voinut sitä ratkaista itse. Hän näki Iljan katseen, joka pyysi häntä viivan toiselle puolelle. Hän näki myöskin kotitalonsa isännän synkän ja odottavan katseen. Ja toisaalla seisoi vanha vaimo tyttärensä Marjatan kanssa, ja vaimo huusi Jormalle uhaten nyrkillään:

Ja Marjatta katsoi Jormaa niin rukoilevasti kuin vain lempeillä ja kauneilla silmillään voi ja kuiskasi sitten hiljaa:

Ja silloin Jorma kääntyi Jumalan puoleen, suoristi vahvan vartalonsa täyteen pituuteensa, nosti päänsä pystyyn niinkuin Ontron pojan pitikin ja sanoi:

»Kas niin, joko tiedät viisikannan paremmaksi kuin venäläisen ristinmerkin!»

Silloin Jorma koetteli kaulaansa aikoen heittää ristinsä menemään, mutta kumpainenkin merkki oli sieltä kadonnut. Jumala heitti hänen oman viisikantansa takaisin hänen käteensä, ja samalla kuului Ilja-munkin ääni jostakin hyvin kaukaa:

»Ole aina uskollinen itsellesi ja uskollinen kaikille niille, joita sinä rakastat!»

Jumala hymyili, kansa hymyili, ja kaukaa lännestä alkoi tulla outoja miehiä miekkoineen ja risteineen kastamaan ihmisiä. Mutta heidän ristinsä eivät olleet samanlaisia kuin ne, jotka riippuivat venäläisten munkkien kaulassa. — Jumala laskeutui alas istuimeltaan ja meni pois, ja Pielisen laineet läikkyivät Kolin juurella kirkkaampina ja puhtaampina kuin koskaan pyhä vihkivesi Stefanin astiassa.

Aamulla herättyään Jorma ei tuntenut enää ollenkaan sitä ahdistusta, jonka vallassa hän oli edellisenä iltana ollut. Ja vaikkeivät asiat olleet muuttuneetkaan entisestään, tuntui nyt kuitenkin maailman luonnollisimmalta seikalta, että hän meni aittaan, otti sieltä viikatteen, nitoi sen varteensa ja alkoi niittää mökin seinivieriä.

Pian oli pihan ympärys niitetty, ja niittäjä sai mennä alemmaksi rannan puolelle. Ja hänestä tuntui niin hyvältä, kun myöhemmin Marjattakin joutui mukaan alkaen levitellä heiniä. Ja Jorma puhui jo tälle kuin parhaimmalle ystävällensä:

»Marjatta, oletko miettinyt, millä tavoin tulette äitisi kanssa toimeen ensi talven yli?»

»En tiedä sitä ollenkaan», vastasi tyttö huoaten. »Viljaa on kylvetty liian vähän ja heinätkin loppuvat varmasti kesken. Jos olisin yksin, niin hankkisin toimeentuloni, menisin vaikka pajarille orjaksi. Mutta kun ei ole ketään toista, joka hoitaisi sairasta äitiä, niin en voi jättää häntä yksin.»

»Minä koetan auttaa sinua kaikissa kotitöissäsi ja hoitaa äitiäsikin niin paljon kuin kerkiän — jos vain sallit sen.»

»Kiitos lupauksestasi! Tiedäthän, että saat sen tehdä, jos tahdot. Äiti ei ole pitkiin aikoihin kyennyt mihinkään — siis minulla on liian paljon työtä.»

»Marjatta parka! Olet varmaankin raatanut paljon, kun kasvosikin ovat käyneet noin kalpeiksi.»

Ja Jorma katseli tyttöä niin rehellisesti silmiin, että tämä punastui ja painoi päänsä alas aivankuin häveten kalpeuttaan.

»Sen jälkeen, kun isä kuoli», jatkoi tyttö, »tuntui aivan mahdottomalta elää, vaikka äitikin oli silloin vielä terve. Mutta nyt emme monesti tiedä, miten päästä edes kuluvan päivän iltaan saakka.»

»Kuule, minä autan sinua kaikessa! Minulla ei ole kotia ja tahtoisin olla hetkisen edes toisten luona. Tosin pistäydyn joskus täältä poissa, mutta kerkiänkän tehdä työtä täälläkin.»

Ja nyt tyttö parka tuli niin murheellisen näköiseksi, että Jorma muisti viimeöistä untaan, jossa Marjatta oli sanonut hänelle, niin rukoilevana: »Älä mene, jää tänne!» Nytkin oli tuo katse samanlainen, ja Jorman piti sanoa lohdutukseksi:

»Käyn melkein joka päivä täällä ja tuon tullessani jotakin hyvää teille molemmille.»

»Sinä olet niin hyvä! — Mutta sano, mikä mies sinä olet? Sinussa on jotakin salaperäistä!»

»Minä olen eräs rauhaton sielu, jota kaikkialla vihataan ja joka on niin paha, että ajetaan joka paikasta pois. Toisaalta ajetaan sen vuoksi, että olen karjalainen ja toisaalta taas sen takia, että olen kastettu.»

»Ethän sinä paha ole, vaikka oletkin kastettu! Äiti vain tahtoo epäillä kaikkia, joilla hän näkee ristin kuvan; eikä syyttä, sillä isäni kaatui novgorodilaisten kirveestä, ja veljeni sortui häpeälliseen kuolemaan tuon saman uskon vuoksi.»

»En voi kertoa sitä. Äitikin tahtoo unohtaa hänet ja toivoo, ettei veljestäni puhuttaisi koskaan mitään.»

Niin kului aika. — Ja kun Jorma sen mennessä oli saanut päähänsä palata takaisin luostariin, tuntui hänestä ihmeelliseltä se, kun hän ei ollenkaan pelännyt mennä sinne eikä tuntenut jälkeäkään siitä ahdistuksesta, jonka vallassa hän oli ollut viimeksi sieltä lähtiessään. Tämä lyhyt aika Kontiolahden pohjukassa oli muuttanut koko miehen aivan uudeksi. Ja kaikkein merkillisintä munkista oli, kun ei minkäänlaista yhteenottoa sattunut nyt Stefanin ja hänen välillään, kun hän eräänä päivänä ilmestyi kuin vanhat vihat unohtaneena takaisin luostariin. Niin alkoi Jorma jo kuvitella, että kaikki syy oli edellisellä kerralla ollutkin hänessä itsessään.

Mutta vaikkei hän silti nähnyt pyhimyskehää Stefanin pään ympärillä, ei hän tuntenut erikoista tappelunhaluakaan. Jorma oli vain enimmäkseen yksin, mietti ja katseli ympäristöänsä, joka viime näkemästä näytti muuttuneen paljon kauniimmaksi ja paremmaksi. Itse luostarirakennuskaan ei tuntunut enää vankilalta, tie rantaan näytti paljon sileämmältä, kaikki puut humisivat aivan eri äänellä ja veneet rannassa olivat kuin sorsanpoikue. Sisälläkin oli nyt paljon tilaa, kun suurin osa veljiä oli mennyt kaukaisille ulkotiloille heinättämään ja jäljelle olivat jääneet vain vanhukset. Ja itse Stefankin saattoi kulkea Jorman sivuitse niin toisten ihmisten tavoin, ettei tämän mieli tehnyt yhtään härnäillä esimiestään.

»Mikähän tämän kaiken on muuttanut niin toisenlaiseksi?» — mietti
Jorma. »Tai kenties se onkin vain tyyntä myrskyn edellä!»

Mutta jos joku syrjäinen olisi katsonut Jormaa itseään, olisi hän saattanut sanoa vuorostaan:

»Veli Jegor on niin erilainen kuin ennen. Mitähän hyvää hänelle lienee tapahtunut?»

Ja kenties itse Stefan saattoikin salaa katsella Jorman touhuamista ja ajatella:

»Kas, kun nuorin veljistä, Jegor, on tullut katumukseen ja koettaa mielistellä minua töillään! Niin, niin! Kyllä sinä olet jo saanut nähdä ja näet vielä vastakin, että sinun täytyy taipua Kuhasalon oikeaksi mieheksi eivätkä sinun laisesi kukkopojat saa leikitellä minun kanssani!»

»Jos täällä olisi aina näin hyvä olla, niin mieleni ei tekisi koskaan pois!»

Niin, mutta Marjatan kotona hänen oli käytävä, sillä niittäminen oli vielä kesken. Ja sitten, kun heinät kuivuisivat, piti hänen pistää ne pielekselle, leikata syksyllä vähäinen ohrapelto ja korjata nauriit kuoppaan. Ja olihan hänen käytävä hyvän tavan vuoksi heinässä luostarinkin niityillä, vaikkei siellä yhtä miestä kaivattukaan.

Ja käytyään vanhan vaimon ja hänen tyttärensä luona ja tehtyään vuoroin siellä pari päivää töitä, vuoroin taas saman ajan luostarissa kuin parahin orja, luuli Jorma jo löytäneensä itsellensä tehtävän, joka ilman ristiriitoja antaisi tyydytystä hänelle itselleen, näkyvämpiä tuloksia aherruksesta ja hyötyä muille.

Ja mikä merkillisintä: Nykyjään hän ei joutanut ajattelemaan uskoa enää ollenkaan eikä muistanut vaivata päätään sillä, pitikö hänen kantaa ristiä vai viisikantaa. Nyt oli vain yksi ainoa ajatus: Työ! — ja se sai tekemään kaiken, mihin vain voimat riittivät. Ja paljonhan niitä riittikin.

Joka aamu, kun aurinko päästi valoaan tiheän metsän läpi luostarin pihaan, alkoi silloin jo munkin mielikin mennä yhtä matkaa katseen kanssa yli selän manteren puolelle. Ja kun päivä oli ehtinyt pidemmälle, latoi Jorma säkkinsä täyteen kaikenlaista tavaraa, etupäässä ruokaa, heitti pussin selkäänsä, astui alas rantaan, ja pian läksi sieltä liikkeelle vene suunnaten kokkansa joensuuta kohti. Ja silloin Jorma matkasi aina joko luostarin niityille tai vanhan vaimon mökille, palatakseen vasta illalla takaisin.

Ja usein öisin, kun uni ei tahtonut tulla kovalla vuoteella, nousi hän ylös ja meni rantaan, missä hänen tapansa oli seisoa silloin, kun liiat ajatukset alkoivat painaa. Siellä hän seisoi vanhaan, tuttavaan koivuun nojaten ja antoi katseensa harhailla jonnekin kauas kuin hakien sieltä hyvin pientä pistettä, jossa oli hänen elämänsä pää. Sitäkö hän lie etsinyt vai muutako ajatellut seisoessaan siinä, mutta kun hän jälleen heräsi, loistivat hänen kasvonsa tyytyväisyydestä, melkeinpä ilosta. Vasta silloin hän saattoi palata takaisin vuoteelleen ja nukahtaa kuin mies, joka on tehnyt kunnollisen päivätyön. Mutta vielä nukkuessakin saattoivat ajatukset harhailla yli laajan kankaan sinne, missä suuren joen ja kaunisrantaisen järven välillä on korkea harju, harjun juurella pieni lampi ja sen rannalla mökkipahanen, jonka lakeisesta kierii savu ylös korkeiden koivujen latvoihin ja sitten hajoaa tuulen mukana avaruuteen.

Ja joka kerran, kun Jorma aamulla ilmestyi sinne samaan mökkiin ja tyhjensi säkkinsä sen pöydälle, kysyi vaimo:

Siihen Jorma, kun ei voinut sanoa tuovansa niitä luostarista, vastasi epämääräisesti:

»Käyn tekemässä töitä eräässä talossa kaukana täältä ja raadan siellä pitkät päivät, ettei minun tarvitse näitä varastaa, vaan otan ne palkkana töistäni.»

Väliin keveni säkki hyvin paljon jo matkan varrella muissa mökeissä, mutta aivan tyhjä se ei ollut koskaan tänne tullessa. Ja Jorma sanoikin:

»Antakaa minun kulkea täällä säkkineni, sillä se on parhain huvini. Jo lapsena opin auttamaan ihmisiä ja olen aivan onneton, ellen saa tehdä sitä vielä nytkin. Ja jos en saa tehdä työtä, jää minulle liian paljon aikaa ajattelemiseen ja silloin olen tulemaisillani hulluksi.»

Ja eihän kukaan tahtonut estääkään häntä, sillä jokainen muukin huomasi, että saadessaan kulkea ja ahertaa mielin määrin Jorma oli tyytyväinen eikä antanut liian raskaiden ajatusten painaa itseään.

Ja kaiken tuon vaivan suurimpana palkkana oli se, kun aamulla hänen tullessaan Torkon mökkiin oli pihalla vastassa hymyilevä neito ja huusi:

Ja viimeinen, joka illalla näki Jorman poistuvan, oli sama tyttö, joka portailla seisten heilautti kättään rinnettä ylös kiipeävälle Jormalle:

Viimeiset jäähyväiset vielä huudettiin, ja sitten katosi nuorukainen koivujen sekaan.

Mutta lopulta, kun pitkät päivätkään eivät olleet tarpeeksi pitkiä yhdessä ololle, lähti Marjatta vielä saattamaankin Jormaa, varsinkin, kun tämä aikoi viipyä poissa useampia päiviä. Joka kerta piteni saattomatka yhä kauemmaksi Jaamankankaalle ja ulottui lopulta sinne saakka, missä Jorma oli kerran ajanut takaa metsänpiikoja ja eksynyt.

Ja niin lähti tyttö puikkelehtimaan puiden lomitse kotiansa kohti ja poika nuolena perässä niinkuin edelliselläkin kerralla. Mutta nyt Jormakin tiesi, kuka pakenija oli ja mihin hän meni. Siksipä hän saavuttikin vähitellen muutamia syliä edempänä juoksevaa Marjattaa, ja kun eteen tuli se ryteikkö myötämäessä, missä tyttö oli edellisellä kerralla eksyttänyt takaa-ajajansa, saavutti Jorma tämän, koppasi vyötäisiltä kiinni ja piteli aivankuin olisi pelännyt tytön karkaavan vieläkin.

»Päästähän nyt sentään, en karkaa enää», koetti Marjatta vakuuttaa, kooten samalla hajalle mennyttä tukkaansa. Mutta Jorma ei päästänyt, sillä nyt hän tiesi, mitä varten maailma oli tuntunut niin hyvältä. Nyt vasta vaikeni hänelle itselleenkin, miksi kaikki tämä pitkäaikainen työ ja monien kymmenien virstojen pituiset taipalet olivat tuntuneet niin helpoilta ja hauskoilta. Vasta nyt hän tiesi senkin, miksi he Marjatan kanssa olivat ikävöineet toisiaan ollessaan erossa ja miksi he olivat viihtyneet niin hyvin pitkät päivät työn ääressä. Ja tiesipä Jorma jo senkin, miksi hän oli aloittanut tappelun perevaaralla pajarin veronkantajia vastaan.

Ja kun he vasta pitkän ajan kuluttua erosivat, läksi tyttö posket punaisena kirmaisemaan koivikon halki kotiansa kohti. Ja hän, Jorma, nousi mäelle, pysähtyi siellä ja jäi katsomaan Marjatan jälkeen. Kun askelten ääni viimein katosi, läksi Jormakin harppimaan luostaria kohti kuin päästään sekaisin. Nyt ei mikään tuntunut häntä painavan. Kun matkakaan ei joutunut tarpeeksi pian, pisti hän välillä juoksuksi ja väliin taas levähti, päästäen kuuluville sellaisen laulunhoilotuksen, että metsät raikuivat.

Ja kaikki olisi taas ollut hyvin, elleivät aavistamattomat velvollisuudet olisi toisin määränneet. Sillä kun hän kiipesi mäkeä ylös luostarin pihaan, kuuli hän laulua ja ihmetteli, mitä se merkitsi tähän aikaan, jolloin mitään hartaudenharjoituksia ei pitänyt olla. Nopeasti hän juoksi sisään, veti kirkkokaavun työvaatteittensa päälle, sitoi sen kiinni ja hiljaa hiipien koetti huomaamatta päästä messuun. Oli Neitsyt Marian kuolinpäivä, sen Jorma muisti vasta nyt ja tiesi tehneensä anteeksi antamattoman rikoksen, kun ei ollut muistanut koko juhlapäivää, vaan oli viettänyt sen työssä ja kaiken lisäksi myöhästyi messusta.

»Sisälle kirkkoon ehdolla millä tahansa, ennenkuin Stefan huomaa poissa oloni!» — käski hän itseään. — Kun Jorma avasi hiljaa oven, olivat kaikki veljet vaipuneet rukoukseen. Jotkut siellä täällä kohottivat kasvonsa Jumalan äidin kuvaan päin, tekivät ristinmerkin ja painuivat jälleen alas. Hymy karehti Jorman huulilla, sillä hän tiesi tulleensa nyt parhaimpaan aikaan. Hän katsoi ovenraosta, huomasi Stefanin olevan poispäin itsestään, pujahti nopeasti sisään ja oli silmänräpäyksessä polvillaan lattialla rukoilemassa hartaamman näköisenä kuin kukaan muu. Pitkään aikaan hän ei uskaltanut vilkuilla minnekään, mutta kun kohotti viimein kasvonsa tehdäkseen ristinmerkin tai oikeammin vain katsoakseen, oliko kukaan huomannut hänen tuloaan, leimusivat ikonostaasin edestä jo vastaan Stefanin sysimustat silmät. Vain tuokion kohtasivat nämä kaksi silmäparia toisensa, mutta siinäkin ajassa ehti Jorma jo lukea vihamiehensä katseesta:

Stefan oli siis sittenkin huomannut! Yht'aikaa molemmat käänsivät poispäin päänsä ja ainoastaan nämä kaksi tiesivät, että tässä messussa oli tapahtunut jotakin erikoista. Vielä tehtiin viimeiset ristinmerkit, viimeinen kerta suudeltiin pyhäinkuvaa ja hitaasti alkoi munkkijono solua kirkosta ulos. Kun Jorma tuli surkeaan koppiinsa, avasi hän vyöltään nyörit, heitti kaavun pois päältään ja viskasi sen nurkkaan sellaisella liikkeellä, että ainakin siitä oli poissa liika hurskaus.

»Menköön tuokin, tässä taitaakin tulla jo tappelu», ajatteli hän, heittäytyen lavitsalleen niin rentona, että se parahti huonouttaan kuin aikoen särkyä. Mutta vaikka Jorma odotti, ei Stefanin kutsua vain kuulunut, ja ilta alkoi jo muuttua yöksi. Siksi hän saikin rauhansa ja pääsi ajatuksissaan taas Marjattaan ja siihen, mitä hän Marjatasta erotessa oli äsken tuntenut. Hän oli juuri uneen vaipumassa, kun joku veljistä katsoi ovesta sisään ja sanoi:

»Minä olen odottanut häntä jo kauan. Mutta tulkoonpa mitä tahansa, kaikki kestetään, onhan minulla nyt Marjatta!»

Jorma astui sisään siihen pyhimpään, mistä Stefan hallitsi koko taloa. Se oli sama, jossa Ilja oli aikoinaan sairastanut, ja nurkassa oli vielä sama pyhäinkuvakin, jonka alle Ilja ja Jorma olivat toisistaan erotessaan polvistuneet. Paljon olivat ajat siitä lähtien Kuhasalossa muuttuneet.

»Olet siis ollut työssä Pyhän Neitsyen kuolinpäivänä. Etkö tiennyt, ettei tänään saa tehdä mitään?»

»Tiesin sen, mutta en muistanut päivää eikä niistä näy täällä kukaan etukäteen ilmoittavan. Ja läksin aamulla jo niin varhain, että koko luostari vielä nukkui.»

Tuli lyhyt hiljaisuus, sen aikana huoneessa ei kuulunut muuta kuin
Jorman tukahdutettu, raskas huokaus.

»Ja sitten toinen asia», jatkoi Stefan, »sinä olet kantanut makuulavitsallesi sammalia pehmikkeeksi, vaikka se on kielletty. Silloin, kun kerran olet meidän luostariveljiämme, täytyy sinun totella määräyksiä, jos ei muuten, niin pakolla.»

»Niin, mutta minä teen päivisin työtä enemmän kuin muut. Siis levonkin täytyy olla sitä parempi.»

»Se ei kuulu siihen. Sinä olet veljistä kaikkein nuorin, mutta myöskin pahin. Säännöistä sinä et välitä mitään. Mutta jos et ala oppia niitä muuten, niin tulee pakko opettamaan nekin vielä sinulle.»

Sana »pakko» nosti jo verta Jorman päähän, mutta kuitenkin hän hillitsi itsensä koettaen kestää kaiken. Ja kun hän ei sanonut mitään, jatkoi Stefan:

»Viime syksynä osasit itse valita rangaistuksen synnistäsi.
Toivottavasti teet sen nytkin, kun olet loukannut Pyhää Neitsyttä.
Mutta tästä vuodeasiasta määrään minä rangaistuksen.»

Nyt selvisi Jormalle, että häneltä aiottiin riistää pitkiksi ajoiksi vapaus nähdä Marjattaa, mahdollisesti puoleksi vuodeksi, kenties vuodeksikin. Ei, siihen hän ei alistuisi millään!

»Onko sitten varmaa, että minä olen ainoa, joka olen rikkonut määräyksiä siinä, etten ole nukkunut kovalla lavitsalla?»

Mutta nyt nousi Jorman huulille pilkallinen hymy, ja hänen kätensä kohosi osoittaen seinävierellä olevaa vuodetta, joka oli itsensä igumeenin oma. Stefanin pää kääntyi Jorman osoittamaan suuntaan ja kasvoille ilmestyivät kaikki raivon merkit, silmät kiiluivat, hampaat välähtivät, otsa tuli punaiseksi ja kaikki suonet kohosivat siinä näkyville.

»Ei kuulukaan. En minä aio rangaista isää, vaikkei hänen vuoteensa olekaan sellainen kuin pitäisi olla», vastasi Jorma.

Jorma näki, kuinka toisen sormet jo puristuivat nyrkkiin, ja luuli jo Stefanin karkaavan päällensä. — Ja juuri tällä hetkellä hän tunsi taas sen kaiken hyvyyden ja kauneuden olevan poissa, mitä hän oli vähän aikaa nähnyt kaikkialla. Nyt Jorma näki tässä huoneessa novgorodilaisen pirun ja kuuluisan miehen sisukkaan pojan vastakkain. — Ja tuolta edessään seisovalta mieheltä hän oli saanut niin paljon moitetta ja saanut tuntea hänen raippaansa, että tunsi halua maksaa nyt kaikki kaksinverroin takaisin. Niin avasi jo Jorma rehellisen suunsa ja sanoi:

»Samanlaisia tekopyhiä roistoja olette kuin veli Jegorkin. Eikä teissä ole hurskautta ollutkaan, vaan kun huonon elämänne takia olette menettäneet mahdollisuutenne muualla, niin olette tulleet luostariin pakoon ihmisten kostoa. Ja täällä te nyt palvelette kiiltäviä kuvia, yltäkylläisyyttä ja laiskuutta. Täällä te vetelehditte niin kauan kuin ruokaa riittää. Kun se on lopussa, menette sitä varastelemaan köyhiltä ihmisiltä — — —»

»En ole. Sillä kun kerran olen aloittanut, niin en jätä kesken! — Muutamat kyllä ovat tulleet tänne lujana uskossaan, mutta te toiset konnat olette tehneet heistäkin itsenne kaltaisia. Ja sellainen kai minustakin olisi tullut, jos olisin juossut sinun palkkalaisenasi kyliä pitkin vakoilemassa ja rosvoilemassa. Luuletko sinä, Stefan, etten minä tiedä, kuinka monta karjalaista sinä olet tapattanut tässäkin saaressa! Ja uskotko sinä oman pääsi vastaavan todella heidän elämänsä? Minä varoitin sinua jo kerran, että anna ihmisten olla rauhassa, muutoin riiput ensimmäisessä oksassa, joka sinut kantaa — — —»

»Kurista, jos kyntesi kestävät kurkussani! Mutta voi sinua viheliäistä, jos ne eivät siinä kestäkään! — Sanoin äsken, etten ole ruvennut sinun vainukoiraksesi niinkuin toiset veljet. Juuri sentähden vainoot sinä minua, jotta saisit minut kiinni edes jostakin pahasta, vaikka kaikki muut saavatkin olla rauhassa. Mutta nyt minä kerta kaikkiaan sanon sinulle, »isä» Stefan: Jos vielä kerran etsit syytöksiä minua kohtaan etkä kuitenkaan rankaise toisia, niin muista, että minä olen sen miehen poika, joka aikoinaan tappoi niputtain teikäläisiä! Ja sinullekin voi käydä huonosti, vaikka oletkin nyt sattumalta esimieheni!»

Lopetettuaan Jorma pyörähti ympäri, läksi pois ja löi oven kiinni, jotta seinät tärisivät. Silloin huusi Stefan toisille munkeille:

»Veljet, veljet, tulkaa tänne pian! Veli Jegor on häväissyt luostaria ja uhkaillut meitä kaikkia! Se pakanallinen kansa on hänet riivannut!»

Ja kuin raatoa vainuava korppiparvi lehahti joka suunnalta päämiehensä ympärille joukko niitä mustia otuksia, joita Jorma tähän saakka oli luullut ihmisiksi. Jorma itse meni suureen tupaan koettaen rauhoittua, jottei palaisi enää takaisin panemaan sanojaan täytäntöön. Hän veti esille ne kaksi kaulassaan riippuvaa taikakalua, tuntien, että ratkaisu niiden välillä oli tehtävä juuri tällä hetkellä. Kauan aikaa hän katseli niitä molempia, punniten taas kädessään, kumpi niistä olisi kelvollisempi riippumaan hänen kaulassaan. Hän nojasi päätään seinään ja sulki silmänsä, koettaen olla ajattelematta, mutta siitä havahdutti hänet Stefanin huuto pihalta:

»Ottakaa kiinni! Ottakaa Jegor kiinni ennenkuin ehtii karkaamaan saaresta! Piru on riivannut Jegorin, ottakaa kiinni!»

Jorma säpsähti, kuunteli hetkisen, ja kun huudot tarkoittivat todella häntä, pisti hän kiireissään viisikannan ja ristin seinänrakoon, koppasi seinältä parhaimman jousen käsiinsä, samoin viinen ja kirosi:

»Juuri te itse olette niitä piruja, jotka olette minut riivanneet!
Mutta ottakaa vain kiinni, jos voimanne siihen riittävät!»

Hän karkasi ulos samalla hetkellä, kun toiset olivat tulossa sisälle, painoi parilla iskulla munkkien joukon kahtia, juoksi alas valkamaan, työnsi veneensä vesille ja alkoi kaikin voimin soutaa ulos rannasta.

»Ampukaa», huusi Stefan takaa-ajajille, »ampukaa ennenkuin ehtii karkaamaan!»

Samassa kerkisi munkkilauma alas rantaan ja veneen sivuitse suhahti pari, kolme vihaista nuolta pärskäyttäen kauempana vettä korkealle. Jormakin otti oman jousensa, viritti ja laukaisi, mutta nuoli hurahtikin juuri Stefanin pään ylitse lepikkoon. Toista kertaa hän ei joutanut ampumaan, vaan katsoi terveellisemmäksi soutaa nuolenkantomatkan ulkopuolelle. Munkeille hän huusi vielä:

»Tulkaa vielä tännekin, mutta tulkaa yksitellen! Ja näkemiin, Stefan! Jos me kaksi vielä kerran tapaamme toisemme, niin minä lyön pääsi halki!»

Stefan huitoi vielä rannalla, koettaen saada laumaansa ajamaan Jormaa veneillä takaa, mutta kellään ei näyttänyt olevan siihen enää halua.

Samaa tietä, mitä hän vasta äskettäin oli kulkenut iloisin mielin kohti Kuhasaloa, meni hän nyt takaisin Kontiolahdelle. Mutta väsyneesti ja verkkaan liikkuivat jalat nyt. Ja yö oli jo sivu puolesta, kun hän viimein jyskytti lahoavaa ovea. Marjatta avasi sen hätääntyneenä tiedustellen syytä, miksi Jorma palasi jo työhönsä näin aikaisin.

Ja kun hän huoaten lysähti penkille, kysyi vaimo: »Mikä sinua vaivaa?
Oletko sairas?»

»Riivatuksi ne kyllä äskenkin sanoivat. Mutta murhaa en ole tehnyt, vaikkei se kaukana ollutkaan. Tapasin vain tuolla metsässä muutaman munkin ja jouduin selvittämään asioita hänen kanssaan. Ihmettelen, etten tappanut häntä.»

»Äiti, mitä sinä — — —» koetti Marjatta rauhoittaa äitiään puristaen salaa Jormaa kädestä.

»Niin, niin, olisit vain tappanut, sillä se juuri vainoo ihmisiä kaikkialla. Sittenpähän hän ei kiertelisi täälläkään.»

»Nyt hän ei kyllä tule niin kauan kuin minä olen täällä», vakuutti
Jorma.

»Arvelin vain, että jos sinä pelkäät, niin silloin sinun on mentävä parempaan piiloon, mutta jos et pelkää, niin mene ja polta koko se venäläisten pesä, jotta käärmeet siellä tukehtuvat savuun.»

Ja nyt Jorma muisti, että hänen viisikantansa oli jäänyt luostarin työpirtin seinänrakoon.

»Äiti», sanoi Marjatta, »miksi kehoitat Jormaa menemään sinne, vaikka hän on juuri pelastunut heidän käsistään. Ja miksi sinä usutat Jormaa heitä vastaan? Tulevat pian tänne ja kostavat sitten!»

»Tyttö, sinä et tiedä asioita niin paljon kuin minä, vaikken ole niistä puhunutkaan sinulle.»

»Olen aikonut olla sinulle siitä puhumatta. Mutta voisihan sattua, että minä kuolisin ja silloin et sinä saisi varoitusta ja tuho saattaisi tulla.»

»Sinä, Marjatta, et siis ole huomannut, mitä varten Stefan kuljeskelee täällä?»

»Mutta tiedätkös nyt, jos sanon, että hän katselee sinua hyvin luihuilla silmillä.»

»Totta on! Ja pidä sinä, Jorma, huoli siitä, ettei Stefan tule tänne.
Jos minä olisin mies, niin kuristaisin sen lurjuksen heti!»

»Jos tuo on totta, niin sen voin minäkin tehdä! Ja pahoittelen, etten jo kuristanutkin! Mutta enhän tiennyt, että hän vainoo Marjattaa sillä tavoin. Mutta ensi kerralla teen sen kyllä!»

»Miksi sanoit Jorman kuullen tuollaista, äiti? Nyt hän raivostuu ja menee surmauttamaan itsensä!»

»Se on huono mies, joka antaa venäläisten tappaa itsensä», sanoi vaimo kylmästi.

»Minkäs minä raivostumiselleni voin, kun ihmiselle on annettu näin kuuma veri? Ja kuka voisi olla raivostumatta sinun puolestasi nyt? Minä olen varma, ettei koko Novgorodissa ole sellaista miestä, joka kykenisi minut tappamaan silloin, kun puolustan sinua, uskotko?»

Tästä päivästä lähtien Jorma vietti kaiket päivät työssä kuin tahtoen näyttää, että hän olikin omien sanojensa veroinen. Hän leikkasi Marjatan kylvämän ohran eikä huolinut toista avukseen, vaan sanoi:

»Kun sinä olet tämän kerran kylvänyt, niin pitäähän minun saada se leikatuksi.»

Kun se työ oli lopussa, alkoi hän kutoa verkkoa valittaen, että hänen veneensä oli jäänyt Pielisjoen suuhun.

»Sen minä käyn soutamassa virtaa ylös ja vetämässä kankaan poikki Höytiäiseen, sillä täytyyhän talossa olla venekin, jotta saamme kalastella.»

Mutta Marjatta aavisteli, että tuo kaikki oli vain tekosyy, jolla Jorma tahtoi pujahtaa uudelle tilinteolle Stefanin kanssa. Sentähden hän käänsi tämän ajatuksia toisaalle. Ja Marjatta oli hyvillään, kun sai lykätyksi noita aikeita päivästä päivään. Mutta samaan aikaan koetti taas äiti tehdä venäläisvihansa takia kaikkensa saadakseen Jorman surmaamaan Stefanin ja polttamaan koko luostarin. Ja aina silloin, kun äiti otti puheeksi sen, luuli Marjatta menettävänsä oman asiansa.

»Joko viimeinkin olet viisastunut niin paljon, että alat jättää kasteesi?» — kysyi vaimo. »Joko nyt, kun tapasit sen suurimman roiston, alat uskoa, että jumalaiset ovat hulluja houreita?»

»No niin, olkoonpa kuinka tahansa, mutta uskoa en ole vielä muuttanut.
Enkä luule, että usko, vaan sen miehet ovat täällä vääriä.» Ja
itsekseen hän ajatteli: »Taikakalun haen luostarista pois, vaikka koko
Novgorod ja Moskova olisivat minua vastassa!»

Ajan oloon alkoi Jorma kotiutua mökkiin. Hän raatoi päivät päästään näyttäen, ettei vaimo turhaan pitänyt vierasta miestä kattonsa alla. Munkinvelvollisuudet näyttivät jo unohtuneen, ja tilalle oli tullut vanhojen raivaajien työhalu. Marjatta oli epäilemättä tuosta muutoksesta hyvin mielissään. Hän katsoi, kuinka Jorma laittoi uudet ovet, korjasi lattiaa, kantoi uusia turpeita ja tuohia katolle ja touhusi kuin omassa kodissaan.

Mutta vaikka Jorma olikin aina reipas, puhelias ja avomielinen kaikessa, huomasi tarkkasilmäinen Marjatta jonkin seikan painavan häntä. Ja kerran, noiden kahden laskiessa verkkoja Kontioniemen kupeelle, katseli Marjatta ensin ääneti Jorman puuhailemista veneen perässä ja kysyi sitten:

»Sanopa, mikä asia sinusta ei ole niinkuin pitäisi olla? Oletko kyllästynyt äitiin?»

»Minäkö kyllästynyt? Ja miksi juuri häneen, joka on antanut suojan pääni päälle?»

»Luulin, että olisit, kun äiti on niin kummallisen ankara siinä kasteasiassa. Mutta syy on siinä, että hän on niin vanha ja sairas. Hän vihaa venäläisiä aivan sydämensä pohjasta.»

»Minä olen vain levoton itseni tähden, sillä olenhan liikaa teidän luonanne. Mutta en tiedä muutakaan paikkaa, minne voisin mennä.»

»Mutta minusta tuntuu kuin en osaisi olla tarpeeksi paljon avuksi teille. Sen takia olen koettanut tehdä paljon uutta ja hyödyllistä. — Sano, Marjatta, eikö ole parhainta, että minä menen?»

»Mutta sitten on eräs toinenkin asia, jota sinä kenties et ole tullut ajatelleeksi», alkoi Jorma vähitellen lähestyä sitä oikeata seikkaa, mikä häntä painoi.

»Se, että me kaksi rakastamme toisiamme, teemme yhdessä kaikki työt, asumme yhdessä ja olemme aikoneet mennä yhteenkin. — Mutta kuitenkin siinä on vielä hyvin paha este.»

»Voi, Marjatta, sinähän tiedät, kuinka mielelläni sen tekisin. Mutta etkö ole huomannut, ettemme voi mennä yhteen, kun sinä olet kastamaton ja minä kastettu.» Ja mielessään Jorma lisäsi: »Kun minä olen munkki!»

»Jorma, vieläkö sinä ajattelet sitä? Minä jo luulin, että sinä jätit sen asian ainiaaksi mielestäsi. Hylkää koko se kirottu uskosi! Me asumme sitten yhdessä täällä ja rakennamme vaikka hovin. Äiti kuolee pian, ja silloin minä jäisin aivan yksin tänne metsään, jos sinäkin menisit pois.»

»Etkö todellakaan rakasta minua niin paljon, että voisit jäädä luokseni?»

»Marjatta, minä lupaan, etten koskaan jätä sinua yksin! Minä koetan etsiä tietäjän, joka pesee minusta pois kasteveden, ja sitten otan minä sinut omakseni.»

Niin jäi Jorman huoleksi järjestää parhaimpansa mukaan kahden ihmisen tulevaisuus. Hän sai vastuuntunnotta kahden ihmisen onnesta, mutta sepäs antoikin voimia kahta vertaa enemmän toimia niin, ettei Marjatan tarvitsisi pettyä toiveissaan. Helppohan Jorman olisi ollut kadota maailmasta vaikka minne, jos hän olisi ollut yksin, mutta nythän heitä olikin jo kaksi kulkemassa samaa tietä.

Ja päivät päästään hän koetti miettiä, miten päästä irti munkkivalastaan ja saada Marjatta omakseen. Ja vaikkei ollut vielä mitään ratkaisua ilmaantunutkaan, oli hän kuitenkin varma, ettei hän koskaan jättäisi tyttöä. Ja kaikki tuntui siltä kuin jokin hyvä keino olisi ollut tulossa. Mutta jos sellaista ei olisi tullut, olisi hänen täytynyt tehdä itselleen se häpeä, että rikkoisi rohkeasti valansa, ottaisi Marjatan vaimokseen ja olisi puhumatta sanaakaan siitä, että hän oli munkki.

Äiti oli viime aikoina tullut entistään huonommaksi, muttei silti antanut toisten hoitaa itseään.

»En tahdo mitään. Tee sinä vain omia töitäsi. Minä joutaisinkin kuolemaan jo, sillä johan te Jorman kanssa näytte osaavan tulla toimeen ja pitää huolta itsestänne. Olen iloinen, että olet löytänyt hänet itsellesi. Jorma on hyvä mies, vaikken vielä tiedäkään, kuka ja mistä hän on. Luulen, että hänellä on takanaan jotakin surullisia tarinoita, joita hän ei tahdo meillekään kertoa. Mutta hän kyllä pitää sinustakin huolen. Koeta sinä vain saada kitketyksi viimeisetkin kasteen vaikutukset hänestä, niin silloin on kaikki hyvin!»

Ja iltaisin taas, kun kaikki kolme olivat yhdessä, puhui äiti nuorille aivan kuin tahtoen jättää heille viimeiset neuvonsa ennen pois lähtöään. Ja viimeiset sanat olivat joka kerta:

»Älkää luottako koskaan liian paljon muihin kuin toisiinne ja itseenne, sillä ihmiset pettävät teitä helposti, mutta toisillenne ja itsellenne olette te kumpainenkin uskollisia.»

Ja eräänä syksyisenä päivänä, kun Jorma oli aamusta iltaan saakka ollut metsässä, ei tyttö malttanut enää odottaa, vaan meni hakemaan häntä kotiin. Etsitty löytyi kaukana kankaalla istumassa kaatamansa hirsikasan päällä pää käsien varaan vaipuneena. Pitkän matkan päästä toinen heilutti kättään ja huusi Jormalle:

»En voinut olla enää sisällä, kun aloin jo olla levoton sinusta. Eihän luostari ole kaukana täältä ja sieltä saattaa tulla kaikenlaista pahaa. En tiedä, mutta minusta tuntuu kuin jokin olisi alituiseen ja kaikkialla vainoomassa sinua.»

»Tänä aamuna tapasin matka miehiä, jotka olivat menossa jonnekin hyvin kauas etelään. Kysyin heidän matkansa määrää, ja he kertoivat menevänsä jonkin linnan lähistölle, mistä ruotsit kuuluvat antavan maata viljeltäväksi kaikille niille, jotka sitä haluavat. He kuuluvat tahtovan asuttaa sen linnansa aution ympäristön. Miehet kertoivat minulle, että paljon ihmisiä on jo mennyt Karjalastakin sinne. Myöskin itäänpäin kuuluu muuttaneen paljon kastamattomia, mutta siellä Ruotsin puolella kuuluu olevan paljon paremmat olot. Ei siellä ole pajareita, ja verotkin ovat pienet. Ja kuuluu siellä olevan uusi ja hyvä uskokin, johon kaikki ihmiset ovat antaneet kastaa itsensä. Ajattelin, että mekin menisimme sinne, ottaisimme maata, kääntyisimme heidän kasteeseensa, ja silloin minäkin pääsisin tästä kirotusta uskostasi irti ja me kaksi saisimme toisemme.»

»Mennään vain! Mutta kuitenkaan emme voi lähteä täältä vielä aivan heti, sillä matka kysyy paljon valmistuksia. Ja sitäpaitsi siinä on vielä yksi paha este, nimittäin sinun äitisi.»

»Se on totta! Häntä emme voi nyt sairaana ollessa lähteä kuljettamaan minnekään. Mikä neuvoksi?»

»Odottakaamme, se on parhain keino. Ehkenpä äitisi paranee ja sitten voimme saada houkutelluksi hänet mukaamme.»

»Heti, kun vain saamme kaiken valmiiksi. Minä otan tarkan selon kaikista asioista, jottei pettymyksiä tulisi.»

»Jorma, meille tulee ihana elämä!» — huusi tyttö, lentäen toisen kaulaan ja jääden riippumaan ilmassa. »Mennään nyt kertomaan äidille uudesta suunnitelmastamme!»

Näin kuiskutellen seisoivat he jo portailla, ja vasta kun Marjatta suostui puhumaan asiasta äidilleen, astuivat he sisään. Mutta kun he tulivat vuoteen viereen, ei äiti enää kuullutkaan heitä, vaan nukkui liikkumattomana lavitsalla, silmät suljettuina ja huulilla hymy, joka kertoi, että äiti oli jo lähtenyt ennen nuoria pois vanhasta kodistaan etsimään onnellisempia oloja. Nyt hän oli lähtenyt aivankuin tahtoen siirtyä pois tieltä, ettei olisi ollut estämässä nuorten onnea ja heidän matkaansa uusiin maihin.

Kun nämä huomasivat vanhuksen kuolleen, seisoivat he hetkisen hämmästyneinä, sillä kaikki oli tullut niin odottamatta ja aavistamatta. Ja sitten, kun Marjatta alkoi tajuta, mitä oli tapahtunut, voihkaisi hän: »Äiti!» — ja itkuun hyrskähtäen vaipui lavitsan viereen polvilleen. Siinä nyyhkytti tuo onneton eikä kuullut Jorman lohdutusta.

»Marjatta, älä itke, näethän, kuinka äitisi hymyilee. Hän varmaan aavisti meidän puheemme ja mielessään suostui meidän suunnitelmiimme.»

»Jorma», sanoi tyttö, »nyt minä olen yhtä yksin kuin sinäkin silloin, kun tulit ensimmäisen kerran meille. Nyt minulla ei ole minkäänlaista turvaa, — pidä siis sinä huoli minusta!»

Orpo suojeli toista orpoa ja koditon auttoi sitä, jolla ei itselläänkään ollut kattoa päänsä päällä. Koko yön he istuivat ruumiin ääressä, sillä Marjatta ei tahtonut mennä lepäämään ja Jorma ei jättänyt häntä. Väliin katkaisi hiljaisuuden tytön rinnasta lähtevä nyyhkytys tai huokaus. Jorma istuutui rahille, antaen päänsä vaipua käsien varaan. Oliko hän siinä hetkisen nukahtanut tai eikö, mutta kun hän nosti päänsä jälleen ylös, pilkisti aurinko jo ikkunaluukusta sisälle, tehden lattialle kirkkaan valojuovan. Marjatta oli nukahtanut, päätään lavitsan reunaan nojaten. Mutta kauan hän ei ollut nukkunut, koskapa silmäripsissä loisti vielä pieni, kirkas kyynel.

Jorma nousi ja hiipi hiljaa ulos, missä kaste loisti samanlaisina pieninä kyynelinä. Mutta pianhan oli aurinko haihduttava kastehelmet kukkien lehdiltä ja pian oli kuivuva kyynel Marjalankin silmästä. Ja juuri silloin, kun kastehelmet alkoivat kieriä maahan, heräsi nukkuja ensimmäiseen orpoutensa päivään.

Ja kun paria päivää myöhemmin pidettiin hautajaiset, ei saattajina ollut muita kuin Marjatta, Jorma ja pari kolme lähintä naapuria, samat Lehmon ja Kontiolahden miehet, jotka olivat aikoinaan olleet veronkantopaikalla yht'aikaa Jorman kanssa. Munkkia he eivät kuitenkaan enää tunteneet.

Kun ilta saapui, niin Marjatta ja Jorma istuivat vieretysten pirtin porras kivellä. Aurinko oli jo painumassa Höytiäisen taa, Kontioniemessä kuului hovin lehmäkarjan kellokas helisyttävän kelloaan ja lahdella souti vene täynnä nuorta, ilakoivaa väkeä.

»Niin, me kaksi voisimme lähteä vaikka heti. Etsisimme itsellemme työtä talveksi, ehkäpä minä pääsisin linnan varusväkeen. Ja siinä sivussa voisimme katsella talonpaikkaa ja keväällä aloittaa kovat työt.»

»Tämä mökki jääköön tänne, sehän on pajarin ja hän saa sen vaikka polttaa, jos huvittaa. — Mutta mikä se paikka on, jonne meidän pitää mennä?»

»En muista varmaan, mutta taisivat sanoa sitä Olavinlinnaksi. Itse raja kuuluu menneen niin peittoon, etteivät suuret herratkaan kuulu tietävän, mistä se kulkee, joten sen yli karkaaminen on helppoa. Ja ruotsalaiset kuuluvat olevan hyvin mielissään siitä, että täältä Novgorodin Karjalasta muuttaa sinne ihmisiä.»

Mutta enempää he eivät joutaneet keskustelemaan, sillä pirtissä istui vieraita odottaen, että Marjatta hyvänä emäntänä laittaisi heille eteen talon antimia. Ja pöydän ääressä istuessa ja oluttuoppia kierrätellessä miehet alkoivat kertoa kuulleensa, että lähiaikoina saattaisi jo luostarikin hävitä maan tasalle. Oli jo koottu partiojoukkokin hävittämään viimeinkin koko sen hirmupaikan, jota oli niin kauan kärsitty alituisena vaarana ja jonne niin moni karjalaismies oli nyt Stefanin aikana kadonnut, tulematta koskaan takaisin.

»Eihän aikaa ole vielä niin tarkoin määrätty, mutta joka tapauksessa menemme heti, kun vain saamme tarpeeksi paljon miehiä kokoon.»

»Olen kuullut, että sinulla on jotakin pahaa kaunaa luostaria vastaan.
Etköhän lähtisi mukaan?»

Hän tunsi, että oli raukkamaista kieltäytyä lähtemästä. Ja sisällä taisteli hetkisen voitosta kolme tekijää: Ontron poika, Kuhasalon munkki ja rakkaus Marjattaan. Mutta viimeinen taisi sittenkin voittaa, koskapa Jorma ei vastannut myöntävästi, jos ei kieltävästikään:

»En luule siinä talossa löytyvän niin suurta vastusta, että siihen tarvittaisiin suuria joukkoja.»

Eihän Jorma erikoisemmin tahtonutkaan olla siinä yrityksessä mukana, sillä olihan luostari kaikesta huonoudestaan huolimatta ollut hänen kotinsa yli kymmenen vuotta.

Ja nyt, kun Jorma muisti luostarin ja matkan Olavinlinnaan, muistui mieleen taikakalukin.

»Sen minä haen sieltä ennenkuin lähdemme täältä Marjatan kanssa pois!»— ajatteli hän itsekseen, mutta jatkoi ääneen vierailleen: »Eihän sellaisten kuin Stefanin ja muidenkin nujertaminen tuota kovin paljon vaivaa yhdellekään miehelle.»

»Ei, mutta kun on mukana useampia miehiä, niin siinähän menee samalla koko luostarikin yhdellä kerralla. Kun kerran aikoo mennä sinne, niin tekeepähän siitä niin puhtaan, ettei tarvitse enää uudelleen lähteä! Millainen mies se pääpeto Stefan muuten on?»

»Onpahan mies musta ja ilkeä kuin piru, röyhkeämpi kuin pahinkaan pajari, pelkurimpi kuin yksikään muu munkki ja kavalampi kuin veljensä paholainen itse.»

Ja eräs nainen, jonka puheesta saattoi vielä huomata Pyhän Iljan kasteveden vaikutusta, sanoi:

»Älkää hyvät miehet tappako ketään, se on synti taivasta vastaan!» Ja hänen oma miehensä vastasi siihen:

»Kunhan ensin saisimme järjestykseen kaiken tämän maan päällä olevan, niin voisimme sitten ajatella taivaallisiakin asioita.»

Mutta Jormaa vain ei saatu mukaan. Hän istui mietiskelevänä, ja
Marjatta oli tyytyväinen.

VIII.

Seuraavana päivänä Jorma ei saanut rauhaa ajatukseltaan, että taikakalu saattaisi jäädä luostariin ennenkuin he lähtisivät matkalle. Hänhän tiesi jo isiensä kohtalon ja äidin varoitukset ja hän tunsi sen muutenkin liian rakkaaksi, voidakseen jättää sen luostariin, jossa se kenties piankin palaisi yhdessä seinien kanssa. Ja ehkäpä se hänen kaulassaan riippuessa saattaisi tuottaa onnea hänelle ja Marjatalle heidän matkatessaan Ruotsin rajan toiselle puolen. Nyt oli lähdön aatto, siis tänään oli viimeinen tilaisuus hakea se. Salaa hän hiipisi työpirttiin, Stefanin ja munkkien tietämättä, ottaisi omansa ja yhtä salaa tulisi luostarista takaisinkin. — Niinpä sanoikin Jorma pihalla mennessään Marjatalle:

»Minä käyn tuolla Lehmon puolella ja viivyn siellä vähän aikaa. Älä ole levoton, eihän sinua täällä mikään uhkaa.»

»Mutta tulethan pian takaisin? Minä tulen sinua vastaan
Jaamankankaalle. Mihin aikaan joudut?»

»Tule silloin, kun aurinko ehtii tuonne Sikosaaren ja Joutsenisen välille. Silloin joudun takaisin.»

Marjatta saattoi Jormaa vähän matkaa ylös rinnettä. Koivikossa he pysähtyivät katselemaan kaunista maisemaa Höytiäiselle. Näytti olevan viimeinen kesäinen päivä ennen pitkää, pimeätä ja sateista syksyä. Tuuli oli jo asettunut, ja koivujen oksat liikkuivat vain sen verran, että viimeiset niissä kiinni olevat keltaiset lehdet varisivat Jorman ja Marjatan päälle heidän siinä käsi kädessä seisoessaan. Se oli vanhojen, tuttujen koivujen viimeistä, ystävällistä tervehdystä niille, jotka olivat monet kesäiset illat istuneet niiden juurella ja ottaneet monet päivällisunensa niiden varjoissa. Ja nyt nuo kaksi lähtisivät pois, siksi kai lehdetkin satoivat. Pianko he lähtisivät? — Niin, pikemmin kuin he aavistivatkaan.

»En viivy. Tulen luoksesi vaikka seinienkin lävitse. Ja kun tulen, niin silloin meille pian valkenee uusi päivä. Se tuo meille uuden, pitkän matkan, ja sen takana on taas uusi, suuri työ.»

Vielä viimeinen syleily koko kuumalla rakkaudella, ja Jorma kääntyi ylös mäkeä, Marjatta takaisin tupaan. Mutta kun he molemmat kääntyivät, ei kumpainenkaan huomannut niitä mustia varjoja, jotka vilahtivat puiden lomitse ylhäältä mäeltä ja pakenivat pitkin kangasta. Ja kun Jorma tuli huohottaen mäelle, olivat nuo varjot silloin jo kaukana metsien suojassa. Nuorukainen ei tällä kertaa olisi voinutkaan nähdä muuta kuin kirkkaan silmäparin, joka odotti häntä palaavaksi.

Ja kaukana Jorman edellä meni munkki Stefan kahden parhaimman sutensa kanssa luostaria kohti, kiristeli hampaitaan ja sanoi:

»Kyllä minä tiedän, mitä hauskaa järjestän sille karkurille! Tule sinä, Jegor, vain luostarin lähistölle nyt, niin saat nähdä pienen yllätyksen!»

»On ihana sentään olla vapaa! Luostarikaan ei kyennyt taivuttamaan minua orjaksi. Ja kaksin verroin parempi on vielä elää, kun tietää, että on olemassa eräs, joka odottaa!»

Matka joutui, vasemmalle taakse jäi jo koski ja Pielisjoen suu, ja edessä aukeni Pyhäselkä rasvatyynenä. Ei yhtään venettä näkynyt sen pinnalla. Ja tuolla kuvastui veteen koko Kuhasalon saari ja luostarin katot. Kaikki oli niin merkillisen hiljaista. Sieltä täältä metsiköstä kuului vain pikkulinnun lyhyt viserrys. Aina ennen, kun Jorma oli seisonut tällä samalla paikalla, oli ainakin luostarista kuulunut hälinää, mutta nyt tuntui kaikki vaikenevan sielläkin. — Mutta siinä katsellessa puhkesikin sieltä nyt kuulumaan laulua yli veden, se tuli messusta, jota veljet tuntuivat parhaillaan pitävän. — Veljetkö? — Ei, veljiä he eivät enää olleet Jormalle, vaan vihollisia! — Mutta vaikka tuo laulu olikin niiden laulua, joiden elämä oli pelkkää konnuutta, niin tuntui sentään omituiselta kuulla sitä. Olihan hän, Jorma, ollut satoja kertoja itsekin mukana siellä, ja kaunistahan se oli ollut silloinkin. Ja nyt alkoi Jorma kuvitella, millaista olisi kirkossa parhaillaan:

Veljet siellä seisovat hartaina, tehden joskus ristinmerkkejä kuville. Kuoro laulaa, ja jokaisen tauon aikana saattaa kuulla raskaan, huokauksen munkkijoukosta. Aurinko heittää valoaan himmeiden lasien läpi ja saattaa ikonostaasin kullatut särmät kimallelemaan. Ja ikonostaasin edessä seisoo koreassa kaapussaan igumeeni Stefan — — —. Ei, nyt ei ollut aikaa kuvitteluihin! Nyt oli toimittava!

Stefanin muistaminen herätti Jorman nykyisyyteen. — Nyt oli hyvä tilaisuus mennä luostariin. Sillä kun kaikki olivat kirkossa, olisi hänen niin hyvä mennä huomaamatta käytävään, työpirttiin ja paeta taas takaisin. Eikä yksikään munkki tietäisi mitään, että syntinen veli Jegor oli käynyt saaressa. Ehken hän sentään jättäisi jonkin merkin käynnistään, jos ei muuta, niin löisi puukkonsa kirkon oveen ja jättäisi siihen!

Jorma riisui kenkänsä ja päällimmäiset vaatteensa, aikoen uimalla mennä saareen, sillä veneitä ei ollut. Nyt hän heittäytyi veteen, se tuntuikin käyneen jo kylmäksi näin loppukesällä. Rajusti hän veti itseään eteenpäin, vaikka vaatteet tekivätkin suurta haittaa.

Eihän mitä! Olihan hän uinut tämän matkan niin monta kertaa ennenkin. — Jo viimein koskettivatkin jalat pohjaan. Jorma kahlasi rantaan, taivutti pajun oksia syrjään ja vetäytyi keskelle pensaikkoa voidakseen sieltä vielä vakoilla luostaria. Hän koetti levähtää, puristi vettä pois vaatteistaan ja aikoi lähteä hiipimään mäelle, kun läheisten kivien ja pensaiden takaa syöksyi esiin munkki, toinen, kolmas ja neljäs häntä kohden. Jorma ei ehtinyt edes hypähtää syrjään, kun jo ensimmäinen roikkui hänen niskassaan. Tiukka pyörähdys, isku, ja niin oli jo yksi maassa, mutta samalla tarttui monta muuta käsiparia Jormaan kiinni. Väistämään tai lyömään tämä ei kerinnyt, kun jo käsien ja vartalon ympäri pujotettiin nuora. Munkit rähisivät ympärillä kuin äkäinen koiralauma, niin että veri tahtoi jo väkistenkin ruveta virtaamaan, vaikka vesi olikin kylmettänyt jäsenet ja äkillinen päällekarkaaminen oli vienyt ajatukset.

»Kuka hiipii salaa luostariin?» — virnisteli joku munkeista, »ah, sehän on vain veli Jegor, karjalaispakana, joka karkasi täältä!»

»Ei mikään veli, vaan lurjus, joka asui täällä, meni sitten perevaaralle tappelemaan ja löysi sieltä karjalaisorjan ja piian, joka teki miehestä pakanan», härnäsi se, joka oli ollut Jorman mukana veroja kantamassa.

Jorma huomasi nyt kaikesta, että hänen oli aivan turhaa rukoilla armoa, eikä hän sitä olisi tehnytkään. Ainoastaan paha sisu ja nyrkit saattoivat pelastaa miehen, muttei mikään muu! Nyt kohahti jo veri päähän, ja hän käsitti, että tuima tappelu oli tulossa, tappelu, jossa menisi joko hän tai kymmenen muuta.

»Milloin veljet ovat saaneet luvan kantaa aseita?» — kiljaisi Jorma lähimmälle ja sysäsi tätä olkapäällään kasvoihin niin, että mies kieri kirveineen nurin kivikolle. — »Ja jos minä olenkin pakana, niin saivatpa täällä Iljan aikana olla pakanatkin messua kuulemassa, mutta te tulette silmille kuin ampiaiset. Korjatkaa nyt luunne tai pieksän teidät jokaisen!»

»Koeta pieksää, niin näet, kumpi meistä on pehmeämpi! Ja päästäkää minut irti tai vastatkaa jokainen itsestänne!»

»Hahhahhaa!» — raikui kuoro Jorman ympärillä, »viedään Jegor ylös luostariin, Stefan tahtoo nähdä hänet!»

Niin tarttuivat miehet Jormaan kiinni aikoen taluttaa hänet ylös, mutta tällä olikin vielä kaksi nuorista vapaata jalkaa, jotka tekivät jälkeään munkkiparvessa.

Ylhäältä tuli munkkeja lisää, Jormaan tartuttiin uudestaan kiinni ja lähdettiin retuuttamaan kuin ruumista ylös mäelle. Mutta ennenkuin oltiin luostarin pihassa, oli jo puolet munkeista saanut potkuja kasvoihinsa.

»Minä potkin teidän päänne entistään pehmeämmiksi niin kauan kuin jalkani liikkuvat!» — huusi Jorma vielä portaita ylös mentäessä. Nyt vasta hän oli oma itsensä, kun tiesi saavansa käyttää mielin määrin luontoaan ja voimiaan. Oikein mieluista tilaisuutta ei ollut vielä tätä ennen sattunutkaan, mutta nyt oli jo sentään yksi, vieläpä luostarissa ja sellaisessa mielentilassa — voi peijakkaat! Jorma tunsi aivan riemua sisällään, vaikka olikin nuorissa. Mutta tuo riemu johtui siitä, kun hän tiesi, etteivät nuorat kestäisi häntä. Ja mielessä vilahti karjalaisten aikomus tulla hävittämään luostari.

»Näyttää siltä kuin minun pitäisi se sittenkin tehdä yksin», ajatteli hän.

Mutta kun ovi oli kapea ja häntä retuutettiin jalat edellä, levitti hän ne kiinni pihtipieliin ja potkaisi niin, että kantajajoukko meni polvilleen portaille.

Niin kannettiin Jorma Stefanin eteen, samaan paikkaan, missä hän edelliselläkin kerralla oli ollut tilinteossa. Jormaa harmitti nyt, ettei ollut jo silloin tehnyt loppua kaikesta. Silloinhan hän oli ollut vapaa, mutta nyt kannettiin nuorissa sisälle ja pantiin pitkälleen lattialle. Mutta kun jalat olivat vapaat, nousi hän omin voimin pystyyn ja astui pari askelta pyhäinkuvan edessä rukoilevaa Stefania kohti pilkallinen hymy huulillaan.

Stefan oli nyt laatinut koko näytelmän niin valmiiksi kuin oli osannut, päättäen uskoon ja Jumalaan vetoamalla saada Jorman taipumaan ja talttumaan, sillä tiesihän Stefankin sen, että kaikki pakkokeinot olivat Jormalle vain ärsytyksenä. Sentähden veljet olivatkin parasta aikaa muka pitämässä messua Jorman kadotetun sielun puolesta. Ja sentähden hän itsekin oli parhaillaan rukoilemassa pelastusta toiselle.

Stefan nousi ylös polviltaan teeskennellen niin rauhallisen ja hartaan näköistä kuin vain osasi pahimman vihamiehensä edessä.

Ja Stefan, se mies parka, oli luullut toisen todellisen miehen sisua niin heikoksi, että se taipuisi heti hänen ensimmäisten sanojensa jälkeen. Mutta niinpä ei käynytkään, vaan Jorma vastasi niin, että kajahti:

»Jos tahdot saada jonkun polvistumaan, niin tee se itse, minä ainakaan en sitä tee!»

Tämä oli ensimmäinen yhteenotto tällä kertaa. Mutta Jorma tiesi sen, että viimeinenkin oli tuleva, kun vain asiat oli ensin puhuttu selviksi. Ei hän ajatellut enää vain niitä omia kärsimyksiään, ristiriitojaan ja selkäsaunojaan, joita hän oli saanut kokea tuon miehen takia lapsena ja nuorukaisena, vaan hän tunsi nyt olevansa velvollinen kostamaan Stefanille koko seudun puolesta.

»Veljet saavat mennä», sanoi Stefan toisille munkeille, jotka seisoivat oven suussa jännittyneinä näkemään Jorman nöyrtymistä. Nämä poistuivat. Vankia ihmetytti se makea esiintyminen, joka nyt teki Stefanin niin hurskaan näköiseksi. Ja oli varmasti ensimmäinen kerta, kun hän puhui noin lempeästi.

»Veli Jegor», aloitti munkki taas toisten mentyä, »sinä olet tehnyt paljon syntiä — — —»

»Olet tehnyt syntiä. Olet karannut luostarista, olet häväissyt kirkkoa ja meitä kaikkia. Sentähden sinut tullaan julistamaan kiroukseen ja — — —»

»Älä käyttäydy pakanan tavoin äläkä vastustele, vaan anna minun puhua!»

»Olet tehnyt sellaisia rikoksia, joista Jumala tulee rankaisemaan sinua suurilla kärsimyksillä.»

»Olet tehnyt Jumalan äidin surulliseksi rikoksillasi: Olet karannut, olet rikkonut valasi, olet hylännyt Jumalan, olet aikonut surmata omia veljiäsi täällä, olet mennyt pakanain keskuuteen ja antautunut siellä maallisen rakkauden valtaan; vieläpä rakkauden, joka ei ole sallittua kenellekään muullekaan ihmiselle, kaikkein vähimmän luostariveljelle. Tiedätkö sinä ollenkaan, mitä kaikkea olet tehnyt?»

»Älä ole röyhkeä, Jegor, sillä kun minä sanon sinulle vielä erään asian, niin sinä kyllä taivut ja kadut katkerasti syntejäsi.»

»Sinä rakastat sen suuren hirtehisen Torkon tyttöä Kontiolahdelta ja olet asunut hänen luonaan. Älä kielläkään sitä!»

»Mutta pane vahvemmat nuorat käsieni ympärille ennenkuin kokeilet tuhollasi, sillä nämä eivät totisesti minua kestä!»

»Ole hiljaa, Jegor, ja ota isku vastaan! Minä sanon sinulle: Torkon tyttö, jota sinä rakastat, on sinun oma — sisaresi!»

Syntyi lyhyt hiljaisuus, jonka aikana Stefan odotti uhrinsa lannistumista. Mutta hetken kuluttua tämä suoristi itsensä ja huusi:

»He eivät tunteneet sinua sen takia, kun jo viisi tai kuusi vuotta sitten kerroin äidillesi, että sinä olit varastanut kirkon kaikki hopeat, sitten paennut ja takaa ajaessaan veljet tappoivat sinut, kun yritit puolustautua.»

»Siitä, kun hän äitisi kanssa kerran kävi täällä sinua kysymässä. Silloin juuri sanoin tuon, kun tiesin, että he olivat muuttuneet pakanoiksi jälleen.»

Nyt tuli taas hiljaisuus. Jorma muisti, että Marjatta oli aikoinaan puhunut veljensä häpeällisestä kuolemasta. Hän muisti vaimonkin halveksineen poikaansa eikä tahtonut kuulla hänestä puhuttavankaan. Hän muisti nimen Marjatta — oman sisarensa. Siis sittenkin hänen sisarensa!

Oli kuin salama olisi iskenyt yht'äkkiä Jormaan: vartalo lysähti kasaan, pää painui alas ja kasvoille tuli mitä suurimman tuskan ilme. Siinä hän seisoi nyt lyötynä aseella, jota hän ei voinut väistää. Ei mitään kuulunut huoneesta pitkään aikaan, mutta jos siellä olisi ollut joku kolmas henkilö, niin hän olisi sillä hetkellä nähnyt Stefanin kasvoilla mitä pirullisimman hymyn. Silmät hehkuivat kuin hiilet ja mustan parran alta näkyi kaksi riviä hampaita kuin valmiina puremaan sen uhrin kurkkua, joka seisoi hänen edessään. Nyt oli Stefan voittaja, sillä hän oli iskenyt suoraan Jorman arkaan sydämeen.

Jorma seisoi siinä kauan, ja kun hän viimein kohotti päänsä, olivat kasvot melkein tuhkanharmaat ja vartalo värisi kuin viluisen. Hiljaa, hyvin hiljaa ja lempeästi sanoi silloin Stefan:

Mutta taaskin oli sanoilla toisenlainen vaikutus kuin mitä hän oli luullut. Stefanin äänen kuuleminen sai Jorman taas heräämään, hän aivan hätkähti, nosti päänsä pystyyn ja sanoi:

»Olen iloinen, että näin kauan etsittyäni sain vihdoinkin omaiseni käsiini. Olen iloinen, että juuri omassa kodissani sain turvan silloin, kun rosvot ja murhamiehet eivät antaneet minun olla rauhassa täällä. Olen rakastanut sisartani puhtaasti niinkuin hänkin minua. En ole tehnyt hänen kanssaan mitään luvatonta, vaikken tiennytkään hänen olevan sisareni. Sen puhtaammin ei voi rakastaa enää veli ja sisarkaan kuin me Marjatan kanssa.»

Stefan oli liian aikaisin riemuinnut voitostaan, sillä nyt näytti uhri virkoavan jälleen. Hän ei voinut sanoa enää mitään, siksipä hetkisen kuluttua jatkoi Jorma:

Tämä oli Jorman ensimmäinen vastaisku Stefanille, saaden aikaan sen, että munkkipirun koko näytteleminen loppui siihen. Lempeä ja tekopyhä ilme katosi kasvoilta silmänräpäyksessä ja kädet puristuivat nyrkkiin. Ja nyt Jorma, huomattuaan satuttaneensa vuorostaan, jatkoi:

»Mitä sinä, musta roikale, olet itse kierrellyt minun äitini ja sisareni kotona? Luuletko, etten tiedä, että juuri sinä olet himoinnut Marjattaa omaksesi ja vieläpä sillä tavoin kuin vain sinunlaisesi konnat osaavat! Vastaa, jos sinulla on vastattavaa, mutta tee se nyt pian!»

»Kurista, senhän olet aikonut ennenkin, mutta mittaa kuitenkin voimasi ennenkuin teet sen!»

Nyt olivat jo kaikki voiton toiveet kadonneet Stefanilta. Hänen Jormalle vasten naamaa sinkauttamansa tieto ei ollut kyennytkään nujertamaan tätä. Ja nyt, tuon uhkauksen kuultuaan, tunsi nuorukainen vain voimistuvansa. Nyt oli Stefanin häviö varma, siksipä tämä ei kyennytkään enää hillitsemään itseään, vaan huusi Jormalle:

»Ja jos minä rakastankin sinun Marjattaasi, niin minä myöskin otan hänet, sitä et estä sinäkään! Ja jos otan hänet omakseni, niin silloin en kysy mitään keinoja!»

Humaus kävi läpi Jorman aivojen ja silmät jo veristyivät. Samalla hetkellä Stefan näytti aikovan karata hänen päälleen.

»Nyt sinä olet mennyttä!» — huusi Jorma, taivutti vartalonsa koukkuun, jännitti lihaksensa ja nyhtäisi sitten voimiensa takaa itseään vapaaksi. Nuorat menivät kuin parahtaen poikki ranteiden ympäriltä. Siinä hän seisoi nyt nuorankappaleet käsissä ja kasvot melkein mustana raivosta. Stefan perääntyi pari askelta nurkkaa kohden, yrittäen huutaa apua, mutta kun hän avasi suunsa, oli Jorma siepannut lattialta jakkaran ja astunut munkin eteen. Nyt kohosi jo käsi, jossa jakkara oli, viivähti ylhäällä vain sen lyhyen hetken, että Stefan kerkisi huomata kuoleman saapuvan, sitten käsi laski huimassa kaaressa alas, ja ilkeästi parahtaen putosi jakkara ryssän paljaaseen päälakeen. Voihkaisten vaipui munkki lattialle pyhäinkuvan alle. Jorma seisoi siinä vieressä katsellen hetkisen, vieläkö Stefan nousisi, mutta kun toinen ei enää liikahtanutkaan, putosi jakkara hänen kädestään kolisten lattialle. Ja nuori mies näki nyt kuin sumun lävitse sen pyhäinkuvan, jonka alla hän oli kerran Iljan kanssa rukoillut. Hän näki nurkan, jossa kuollut munkki verissään makasi. Kuin tuulena syöksyi Jorma eteiseen, muisti taikakalunsa, meni työtupaan ja otti sen pois seinänraosta. Sitten hän juoksi venevalkamalle, työnsi haapioista parhaimman vesille ja jätti saaren, soutaen kuin oman haamunsa takaa ajamana.

Ja Jorma ei malttanut enää ruveta kiskomaan venettä koskesta ylös, vaan meni suvannon lännenpuoleiselle rannalle, nousi maihin ja potkaisi vielä haapion heikon virran vietäväksi. Koskikin soitti nyt toisella tavoin kuin ennen. Aikaisemmin hän oli usein pitkät ajat istunut rannalla kuunnellen sitä ja katsellen veden leikkimistä, ja kohina oli aina viihdyttänyt häntä. Mutta nyt se tuntui niin pahaa aavistavalta ja hermoja ärsyttävältä, aivankuin vedelläkin olisi ollut sama kiire kuin Jorman ajatuksilla. Se syöksyi kuin suuren hädän vallassa alas laajaan Pyhäselkään.

Niin Jorma pääsi ensimmäiselle mäelle, jolla edessä näkyivät tasaiset Lehmon maat, oikealla teki joki suuren mutkan itään päin, Lehmon takana kohosi Jaamankangas korkeine jouhipetäjineen taivasta vasten, ja jostakin kaukaa kankaan takaa kieri paksu savupatsas ylös ja muodosti tyynessä ilmassa leveän, harmaan pilvipeitteen koko seudun ylle. Se oli kuin harso maan ja taivaan välillä ja lähti ensimmäisen tuulenpuuskan mukana kulkemaan Höytiaiselle päin.

»Mitähän Marjatta ajattelee, kun saa tietää tämän odottamattoman uutisen?» hoki Jorma noustessaan kukkulan laelle. »Emme aavistaneet kumpainenkaan tällaista loppua kaikelle! Nyt saa pikku Marjatta itselleen veljen, mutta menettää samalla entisen Jormansa. Äiti vain meni hautaan eikä ehtinyt nähdä minua omana poikanaan.»

Vähitellen palasivat ajatukset taas luostariin, saaden miehen synkäksi. Oliko hän tehnyt murhan? — Oli! — Ja mieleen tuli kuva siitä nurkasta, josta munkit kenties juuri tällä hetkellä löytäisivät Stefanin ruumiin. Jorma katseli, olivatko hänen vaatteensa veressä. Eivät olleet eivätkä olisi saaneetkaan olla Marjatan luo mentäessä.

Näissä ajatuksissa oli Jorma. Syvään huoaten hän lähti laskeutumaan rinnettä. Eteenpäin piti nyt päästä, vaikka väsymys olikin jo takertunut jäseniin aikoja sitten ja mielikin oli niin musta kaiken äskeisen jälkeen. Murha-ajatukset pysyivät vain pakostakin mielessä, ne alkoivat jo tuntua aivan painajaiselta.

»Olkoon», ajatteli Jorma. »Kun eivät antaneet enää rauhaa minulle ja muille, niin menköön vaikka sata samanlaista! Menköön vaikka rauha minultakin, parempi on sekin kuin kärsiä Stefania!»

Ja ajatus, että kaikki Karjalan miehet tulisivat kyllä varmasti hyväksymään Jorman teon, tuntui nyt tuovan vähitellen rauhaa. Hän katseli jo ympärillään olevaa tasankoa ja mietti:

»Olisihan tässäkin hyvät pellonpaikat, ei olisi tarpeellista lähteä enää Ruotsin puolelta sellaisia etsimään. Mutta pajarinhan nämäkin maat ovat, ja se mies ei kyllä anna rauhaa enemmän kuin luostarikaan. Tuleekohan koskaan sellaista aikaa, että tämäkin kaikki on yhtenä viljapeltona, ja ettei pajari ole tästä maasta veroa kantamassa?»

»Nyt on Marjatta istunut jo kauan kankaalla ja odottanut minua. Olen myöhästynyt paljon.»

Ja yhä nopeammaksi kävi meno. Jorma tuli kankaalle, kulki sitä pitkin ja odotti Marjatan tulevan vastaan niinkuin tämä oli luvannutkin. Mutta tyttö oli kai ehtinyt jo väsyä, koskapa häntä ei näkynyt missään eikä kuulunut vastausta, vaikka Jorma huuteli toisinaan. Kolkosti kajahteli vain salo, kaikki tuntui niin autiolta, ja hämäräkin alkoi jo tulla. Sydämessä tuntui tyhjältä, tuntui siltä kuin koko maailma olisi ollut yhtä samaa kangasta, jota pitkin yksi ainoa ihminen, Jorma, kulki laidasta laitaan peikkojen ja haltioiden irvistellessä hänelle puiden ja pökkelöiden takaa. Tuntui melkein kaamealta tuo tyhjyys, ja korvissa kuului jokaisen askelen ääni samanlaisena rusahduksena kuin sekin, mikä oli kuulunut jakkaran pudotessa Stefanin päähän.

Jo Jorma tuli mäen päälle, jolta laskeuduttuaan hän astuisi aivan suoraan kotinsa kynnykselle. Korkea, läpinäkymätön koivikko esti itse mökkiä näkymästä, ja kipunoita kohosi ylös koivikon takaa.

»Marjatta keittää siellä kuumaa maitoa minua varten, koskapa kipunat sinkoilevat läheisestä.»

Juoksujalkaa hän kiirehti rinnettä alas, painui koivujen muodostamaan holviin, pääsi sen läpi. Mutta siinä hän äkkiä pysähtyi. Sillä paikalla, missä ennen oli seisonut mökki, oli nyt vain savuava kasa hirrenpätkiä ja niiden keskellä särkynyt kiuas. Jorma seisoi siinä katsellen paloa eikä käsittänyt mitään.

»Marjatta, Marjatta!» — huusi hän kaikin voimin syöksyen keskelle tulta ja savua, »Marjatta, missä sinä olet?»

Mutta vastaukseksi tuli vain hänen oman äänensä kaiku, joka kieri pitkin vaarojen rinteitä yhä kauemmaksi saloille. Vielä kerran kokosi Jorina voimansa ja huusi pitkään, melkein epätoivoisen avunhuudon, mutta vastaus oli taaskin se sama hätähuuto, joka kuului kaukaa, toistaen hänen sanansa:

Kun kaiku taas oli vaiennut ja painostava hiljaisuus tullut, tunsi nuorukainen kaiken katoavan ajatuksista ja jotakin leijaili hänen silmiensä eteen. Jokin näkymätön seinä tuli edessä yhä tiiviimmäksi ja tiiviimmäksi, ja Jorma tunsi vaipuvansa johonkin suloiseen ja pehmoiseen. Hänen tajuntansa alkoi jo sammua ja silmätkään eivät tahtoneet nähdä mitään. Mutta silloin tuntui joku lähestyvän häntä. Jorma ponnistautui takaisin tajuntaansa ja näkikin savuavan raunion keskeltä mustan haamun nousevan ilkeästi häneen katsoen.

Ja Stefan tuli vain lähemmäksi hymyillen pirullisesti, pirullisenimin kuin koskaan elämässään, ja paljaassa päälaessa oli iso, verinen reikä. Munkki tuli aivan Jorman viereen, antoi hampaittensa välähtää, kääntyi sitten savuaviin hirsiin päin, osoitti niitä kädellään, virnistäen koko ajan voitonriemuisena. Sitten osoittava käsi kääntyi verkalleen, näytti mäen päälle johtavaa polkua ja siirtyi sen jälkeen Pielisjoen suuntaan. Ja sitten kuului yössä Stefanin raikuva pilkkanauru, joka tuntui merkitsevän:

Stefanin haamu katosi samalla, ja kuin hulluna Jorma syöksyi ylös mäelle. Ja hullu hän kai olikin, koskapa hän meni polvillaan polkua ylös kuin etsien jotakin. Lieneekö hän löytänyt sieltä mitään vai ei, mutta äkkiä hän nousi jälleen pystyyn lähtien juoksemaan Pielisjokea kohti. Hän tuli sen rantaan, mutta ei näyttänyt olevan vieläkään tyytyväinen, vaan jatkoi kulkuaan rantaa pitkin etelään kohti Kuhasaloa.

Ja kun hän viimein tuli lähelle joensuuta, kuuli hän ääniä rannalta ja pysähtyi kuuntelemaan. Sitten hän hiipi puulta puulle kuin kylään tuleva vainolainen, ja näki viimein edessään munkin ahertavan jotakin rannalla veneensä luona. Jorma syöksyi kaikin voimin munkin päälle, tarttui kiinni tämän kurkkuun, ja munkki vaipui polvilleen Jorman eteen.

»En tiedä mitään Marjattaa», koetti munkki änkyttää sillä vähäisellä hengellään, mikä virtasi hänen kurkustaan.

Noiden sanojen aikana kohosi Jorman käsi jo munkin pään päälle, ja se antoikin toiselle halun puhua:

»Voi, veli Jegor, tyttö annettiin isä Stefanin käskystä hakea luostariin, mutta kun noutajat tulivat hänen kanssaan veneellä alas jokea, kaasi tyttö tuossa koskessa veneen ja kaikki muut hukkuivat paitsi yksi veli!»

»Totta on! Etsimme täällä juuri hukkuneita, mutta emme pimeässä löydä mitään», koetti munkki selittää viattomana ja ristinmerkkejä tehden.

»Pyhäkö? Pyhiä te pirut olette vielä sittenkin, vaikka tapoitte Marjatan! Mutta nyt ette enää syljeskelekään minun silmilleni, senkin kyyt!»

Ja Jorma tarttui molemmin käsin kiinni munkkiin, nosti hänet maasta ylös päänsä päälle, pidellen siellä miestä hetkisen ilmassa suorin käsin, ja paiskasi sen sitten päälleen alas rantakivikkoon. Hän katseli hetkisen, liikkuisiko se vielä, mutta kun elonmerkkejä ei näkynyt, läksi hän eteenpäin.

»Jo toinen mies tänä yönä, ja pian tulee vielä lisää!»,— sanoi Jorma itselleen, työnsi munkin veneen virran mukaan ja hyppäsi siihen, lähtien soutamaan Kuhasaloa kohti.

Ja mitä Jorma oli sinä yönä tehnyt Kuhasalossa, siitä nähtiin jäljet vasta muutamien päivien kuluttua, kun karjalaisetkin menivät sinne tekemään viimeistä tiliään. Heidän edellään oli jo ehtinyt kuolema kulkea, sillä luostarin pihalla oli pari ruumista, eteisessä oli neljä, vieläpä pari itse kirkossakin. Ketään eläviä ei ollut enää näkyvillä, ja karjalaiset uskoivat jonkun luostarin omista pahoista hengistä tehneen sen kaiken. Kirkossakin oli kaikki särjetty, ikonostaasi oli yhtenä lautakasana lattialla ja kaikki kuvat murskana. Mutta kukaan ei tiennyt sitä, että se sama pahahenki, joka tuon kaiken oli tehnyt, oli itse aikoinaan toivonut pääsevänsä koko luostarin kohottajaksi ja suurentamaksi, mutta olikin nyt tullut sen hävittäjäksi. Tämä mies oli raivonnut luostarissa ja surmannut jokaisen, joka sattui olemaan silloin sisällä. Ja ne, jotka olivat naaraamassa hukkuneita tovereitaan koskesta, kiittivät hyvää onneaan, kun pelastuivat Jorman käsistä ja pääsivät ehyin nahoin pakenemaan Valamoon. Vaikka eiväthän sentään kaikki päässeet Valamoonkaan, sillä pitkien aikojen kuluttua löysivät ihmiset vielä kosken läheltä kolme ruumista ja niiden viereltä verisen seipään, jolla miesten päät oli halkaistu.

Tarina Kuhasalon luostarista oli nyt loppunut, mutta vielä kauan jälkeenpäinkin tuntui siltä kuin Ontron poika olisi liikkunut sen autioissa suojissa etsien jotakin.

IX.

Murhayön jälkeisenä aamuna Jorma heräsi lopen uupuneena ja masentuneena lähellä Jaamankangasta. Hän ei nähtävästi ollut jaksanut kulkea takaisin palopaikalle, vaan oli kaatunut kesken matkan. Kun hän nyt katseli ympärilleen, huomasi hän nukkuessaan nojanneensa päätään korkeaan hiekkakasaan, minkä hän tunsi umpeenluoduksi haudaksi. Se oli hänen äitinsä hauta, jonka he yhdessä Marjatan kanssa olivat vasta toissapäivänä peittäneet.

Mennyt oli jo äiti, mennyt oli Marjatta ja menneet olivat kaikki kultaiset toiveetkin. Äidin hauta oli tässä hänen päänsä alla, Marjatan hauta oli siellä, missä levoton koski kuohutti Pielisjoen vesiä Pyhäselkään, ja menneitten toiveitten vielä avonaista hautaa osoitti jokainen puu, paloraunio ja — luostari.

»Ei, en aio tulla vielä luoksenne, äiti ja Marjatta! Kuolen kyllä maailmasta, mutta itselleni minä elän!» — huusi Jorma, hyppäsi pystyyn ja läksi menemään kohti palopaikkaa.

»Nyt olen täyttänyt sen, mitä ihmiset tahtoivat ja toivoivat. Mutta vaikka olenkin täyttänyt velvollisuuteni heitä kohtaan, en ole vielä päässyt siihen, mihin minä itse olen tahtonut. Mikä on minun päämääräni? — Rauha. — Ja miten tuon rauhani saavutan? — Voittamalla vereni!»

Ja aivankuin etsien menneen onnensa rippeitä hän meni vielä heikosti savuavien kekäleiden keskelle penkoen siellä tuhkaa. Kun hän löysi jonkin raudankappaleen tai muun esineen, vei hän sen pois ikäänkuin se olisi ollut suunnattoman suuri omaisuus. Sitten hän meni rinteeseen, missä koivujen lehdet olivat polulla menneet kasaan kuin jotakin raskasta esinettä maata pitkin vedettäessä. Sieltä Jorma löysi Marjatan liinan ja hopeisen ristin katkenneine ketjuineen. Ristin hän heitti koivikon yli lampeen, mutta liinan vei toisten tavaroittensa joukkoon. Nyt hän meni palosta säästyneeseen aittaan, kantoi sieltä ulos kaikki jäljelle jääneet tavarat ja latoi ne nurmikolle.

»Mihin minä nyt lähden? Koitereelle vai Olavinlinnaanko? — Ei, en tahdo nähdä enää ihmisiä, vaan menen jonnekin, missä saan olla aivan yksin.»

Jorma antoi katseensa kulkea yli Höytiäisen laajan selän ja näki sen keskellä valkorantaisen Joutsenisen yhtä houkuttelevana ja kutsuvana kuin ennenkin.

Ladottuaan kaiken tavaransa veneeseensä silmäili hän kaikkea mennyttä viimeisen kerran ja ajatteli:

»Jos Marjatta vielä eläisi, niin juuri tällä hetkellä ottaisimme hänen kanssaan hyvästit tältä samalta paikalta lähtiessämme yhteiselle matkallemme. Mutta nyt minä saankin mennä yksin! — Te vääräuskoiset, jotka tuhositte elämän Marjatalta, minulta ja itseltännekin, olette kaikki nyt yhtä mykkiä kuin päämiehenne ja liian myöhään etsitte nyt sitä rauhaa, jota teille ei tulla koskaan antamaan! — Mutta minä saan kenties senkin vielä!»

Nyt työnsi Jorma haapionsa vesille, hyppäsi siihen ja aloitti matkansa uutta elämää kohti.

Hän meni Joutsenisen saareen, yksinäisyyteen, eikä aikonut palata maailmaan enää koskaan takaisin. — Ja sinne mäen päälle, kuusien suojaan kohosi maja pieni kuin karhun pesä. Se oli niin matala, että seisoessa kosketti pää kattoon ja niin pieni, että nukkuessa ei tahtonut sopia suoraksi sen sisään. Seinistä tuli niin vahvat, ettei pahinkaan pakkanen olisi voinut tunkeutua niiden läpi, sillä ne oli tehty paksuista hirsistä kaksinkertaisiksi ja tilkitty tiukkaan savella ja sammalilla. Yhdessä nurkassa oli liedentapainen, joka lämmitti majan. Ja pieni läheinen ei kyennyt kovallakaan pakkasella laskemaan kylmää sisälle. Lopuksi Jorma kantoi vielä liuskakiviä vuoteen pohjaksi ja päällysti sen paksulla kuusenhavu- ja sammalkerroksella.

Kun se kaikki oli valmista, otti Jorma kirveensä ja meni raivaamaan itselleen polkua majasta järvenrantaan ja asetti rinteen jyrkimpiin paikkoihin kiviä portaiksi. Vähän matkan päässä siitä löytyi sopiva valkama haapiolle, jossa se saattoi olla pensaiden sisällä piilossa järvellä soutelevien ihmisten katseilta. Ja saaren keskellä oli pieni, kirkasvesinen lammikko, jonka rannalla Jorma liuvitteli usein päiväkaudet viskelemällä pieniä kiviä tai käpyjä sen veteen ja katsellen, kuinka laineet, suurina renkaina tulivat rantaan.

Ihmiset eivät erakkoa häirinneet. — Kaikkein lähimpänä oli maa muutamien virstojen päässä idässä. Sieltä näkyivätkin Pyytivaaran koivikkorinteet ja Kontiolahden ensimmäiset talot. — Pohjoisessa oli aava selkä. — Lännessä siintivät sinisinä korkeat Kunnasniemen rannat, ja sieltäkin näkyi metsän keskeltä jokin vaaleampi peltotilkku. — Etelässä oli Jaamankangas ja Kontioniemi, jonka petäjikön takaa nousi savu suuresta hovista. Korkeat Höytiäisen laineet tulivat jostakin Kinahmosta päin ja kierivät valkeana nauhana toisiaan ajaen pitkin rantahietikkoa. Ja jokainen niistä piirsi hiekkaan omituisia koukerolta ja viivoja, jotakin käsittämätöntä kirjoitusta, jota erakko ei oppinut lukemaan. Oman elämänsä tarinoita kai nekin sinne kertoilivat. Mutta kun yksi oli tuskin saanut viivansa valmiiksi, tuli jo toinen laine ja kolmaskin, ja niin olivat ensimmäisen merkitsemät viivat kadonneet näkymättömiin ja tilalle olivat tulleet uudet, entistä kauniimmat. Ja ne kaikki olivat uusia särkyviä elämäntarinoita, jotka päättyivät sinne rantahietikolle.

Ja tämä kaikki oli erakon pientä ja pyhää valtakuntaa, jota kaikkea hallitsi erakko Jorma, kuunnellen jokaisen alamaisensa, puun, pensaan ja laineen puhetta, ymmärtäen sen hyvin, vaikkei ollutkaan kieltä oppinut. Ja nuo kaikki eivät olleet enää hänelle kuolleita ja tunnottomia, vaan eläviä olentoja, joista jokainen oli paljon parempi kuin yksikään ihminen, sillä eiväthän ne tehneet pahaa kenellekään. Ne olivat hyviä haltioita, joiden kaltaiseksi Jormakin tahtoi päästä.

»Kunpa voisin tulla yhtä hyväksi kuin tuo suuri kuusi tuossa», ajatteli hän, »kunpa voisin seisoa sen tavoin kesät ja talvet, nähdä ympärilläni kaiken kauneuden, tuntematta ikävää mihinkään. Ja kun aikani olisi täysi, kuivuisin sitten ja kaatuisin tuohon rinteelle, tuntematta mitään tuskaa jättäessäni elämän!»

Jormasta tuli nyt ympäristönsä hyvä ystävä ja suojelija, tahtoessaan säilyttää saarensa mahdollisimman koskemattomana. Mitäpä häneen kuului, jos manteren puolella kaatuikin jokin kaunis koivikko ja sen sijalle ilmestyi seuraavana kesänä vihreä pelto, kunhan vain ihmiset eivät tunkeutuneet repimään hänen saartaan. Siellä manterella he saivat tehdä Jorman puolesta pahaa mielin määrin luonnolle ja toisilleen, kun Joutseninen vain säilyi rauhassa hyvine haltioineen.

Kun ihminen keskustelee vuosikausia vain oman itsensä ja luonnon kanssa niinkuin Jorma oli tehnyt, ei ole ihme, jos hän näkee jo jokaisessa kivessä ja puussa elämän ja hengen. Olihan hänkin munkkina ollessaan pitänyt haltioitakin vain kastamattomain kuviteltuina jumalina, mutta nyt hän näki niitä jo itsekin kaikkialla, varsinkin lammikon rannalta. Hän oppi käsittämään, miksi yksinäisillä saloilta ja metsien sydämessä asuvat karjalaiset eivät voineet uskoa novgorodilaisten jumalaiseen, vaan pitivät omaa luontoaan paljon sitäkin parempana. Ei hänestä enää sekään ollut mikään ihme ja mahdottomuus, että ihminen saattoi kuunnella haltioiden puheita ja ottaa vaarin heidän neuvoistaan.

Niiden suosioon Jormakin tahtoi nyt päästä. Hän hiipi puulta puulle, voidakseen edes jollakin tavoin nähdä ne omin silmin ja päästä perille niiden monista pitämyksistä. Mutta aina ehtivät haltiat huomata hänet ajoissa ja paeta piiloon. Se hiukan harmitti Jormaa, hän yritti uudelleen, mutta yhtä valppaita ne olivat joka kerta eivätkä laskeneet kastettua miestä lähelleen.

»Ne pelkäävät minua, mutta minäpä koetan ne houkutella majani lähettyville.»

Hän vei kalakeittoa majan takana olevan suuren kuusen juurelle. Alussa haltiat eivät huolineet sitäkään, mutta kun erakko ampui riistaa ja uhrasi kaikkein verisimmät palat, alkoi hän päästä jo tuloksiinkin vaivoistaan. Kun Jorma joka aamu meni katsomaan uhrikuuselle, oli parhaat palat lihasta syöty pois.

Siitä hetkestä lähtien tuli Jorman tärkeimmäksi tehtäväksi ja suurimmaksi huviksi haltioiden pidätteleminen majan lähettyvillä. Lopulta hän jo loikoessaan iltaisin kivivuoteellaan saattoi selvään kuulla joko uhrikuusen juurelta tai majan sisältökin lieden takaa selvää haltioiden liikkumista. Silloin erakko hykerteli käsiään suu leveässä hymyssä, kun hänen entinen kasteensa oli jo annettu anteeksi.

Varmaa oli sekin, että haltiat toivat ahkeralle palvelijalleen vain onnea ja hyötyä, jos olivat suosiollisia. Sillä muutamien vuosien kuluttua huomasi Jormakin elämänsä paljon entistä paremmaksi. Riistaa oli liiaksikin. Sitä varten piti tehdä jo pieni aittakin, missä hän voi säilyttää talven suuret varastot. Nyt jo uskoi entinen munkki täydellisesti sen, ettei haltioiden palveleminen ollut mitään pakanuutta, koskapa ne muistivat häntäkin, jota maailmassa ei ollut kukaan muu ajatellut. Ne muistivat häntä jo paljon enemmän kuin novgorodilaisten Jumala milloinkaan.

Näin oli luostarin kasvatista, erakko Jormasta, tullut metsässä asuessaan haltioiden ja vanhan suomalaisen uskonnon vakava kannattaja!

Ja mikä ihmeellisintä: Kun Jorma vain aina muisti haltioitaan, meni niiden suosio jo niin pitkälle, että hän eräältä kalastusmatkalta palattuaan löysi majansa pöydältä kaksi aivan oikeata leipää, pienen säkillisen jauhoja, vakan voita ja pussillisen suoloja. Sellaisia antimia hän ei ollut nähnyt kokonaiseen vuosikymmeneen saaressaan. Ja mistäpäs muualta erakko parka olisi voinut toivoa sellaisia lahjoja kuin saaren omilta haltioilta, sillä eiväthän ihmiset joutaneet niin paljon ajattelemaan toisiaan, eivätkä sitä tahtoneetkaan! Hetkistä myöhemmin tuli vielä toinenkin samanlainen lahja, ja kun hän syksyllä oli usein kalamatkoillaan, oli se kaikki jo niin tavallista, että pieni aitta tuli aivan kukkuroilleen syötävää talven varalle.

»Tällaista on elämäni nyt, ja olen tyytyväisempi ja onnellisempi kuin koskaan ennen. Alussa pidin kaikkea tätä raskaana, mutta nyt uskon, ettei tuolla manteren puolella ole yhtään niin tyytyväistä ihmistä kuin minä. Miksei jokainen muukin mene yksinäisyyteen ja koeta löytää onneaan sieltä!»

Jorma meni ja leikkasi oman viisikantansa kuvan uhrikuusen kylkeen, uskoen onnensa tulevan siitä vain kaksinkertaiseksi.

»Toivoin kerran pääseväni samanlaiseksi kuin tämä kuusi. En ole vielä päässyt niin pitkälle, mutta luulen voivani oppia elämään yhtä huolettomana, vahvana ja hyvänä. Joutuisinhan kyllä jo kuolemaankin, mutta kun kärsimykseni ovat vielä kesken, niin odotanpahan. Sitten, kun tuo puu joskus vanhuuttaan kaatuu, on se oleva merkki siitä, että Ontron poika on sovittanut kaikki entiset erehdyksensä ja on silloin tullut elämänsä määrään. Silloin, samalla kertaa tahdon mennä tuon kuusen mukana. Juuri silloin, muttei ennen!»

Jorma näki, että kuusi oli hiukan kallellaan majaan päin. Kun tuo korkea ja paksu puu kaatuisi, menisi se suoraan majan päälle ja särkisi sen varmasti. Silloinhan hänkin, Jorma, ollessaan sisällä majassa, hautautuisi ainiaaksi puun alle.

Kerran, eräänä talviyönä, huomasi Jorma sieltä, missä Kontioniemen suuren hovin piti olla, korkeiden tulenliekkien nousevan ylös, saaden kuin revontulen kajastuksen taivaalle. Se oli tulipalo, jonka syytä Jorma koetti arvailla. Ja sinä samana yönä kuuli hän saareensa ensi kerran ihmisääniäkin, jotka tulivat kuin hätähuutoina, ja sellaisiahan ne olivatkin. Mutta erakko, joka tahtoi olla välinpitämätön kaikesta ulkomaailmasta, pidättyi lähtemästä avuksi, sillä mitäs ihmiset häneen kuuluivat. Nyt katseli hän vain kylmänä tuota paloa ja huomasi hetken kuluttua vaarojen takaa syttyvän toisen samanlaisen ja heti kolmannenkin. Siis vainolainen, niinkuin Jorma oli ajatellutkin!

Sellaisia juuri ihmiset olivat! Sen, mitä toiset olivat saaneet pystyyn vuosikausia kestävällä raskaalla työllä, hävittivät toiset ryöstön- ja kostonhalussaan muutamassa hetkessä.

»Polttakoot ja tappakoot niin paljon kuin kerkiävät, kunhan vain sovittavat kaiken lopuksi!» — ajatteli erakko ja astui majaansa. »Minä olen saanut itselleni tällaisen enkä tarvitse kenenkään toisen omaa. Jokaisella toisellakin on samat mahdollisuudet, tarvitsematta ryöstää ketään.»

Hän heittäytyi sammalilleen, veti nahkaiset päälleen ja nukahti niinkuin se, joka ei pyydä eikä toivo keneltäkään muulta mitään, jos ei kenellekään annakaan, vaan vaatii kaiken itseltään. Sillä tavoin nukkuu vain se, joka tietää, että huominen päivä tuo tullessaan yhtä paljon kuin eilinenkin.

Vähitellen alkoi erakkoon tarttua se usko, että ihmiset, joiden talot ja pellot hän näki Kontiolahden puolelta, olivat sentään siedettäviä. Hän uskoi heistä tuota vain sen takia, kun he eivät koskaan hätyytelleet Jormaa saarellaan eivätkä pyrkineet valloittelemaan hänen kalavesiään ja lintupaikkojaan, vaan antoivat hänen elää huolettomana kuin parhain itsevaltias. Senvuoksi hän alkoi jännityksellä seurata peltotilkkujen laajenemista ja toivoi niistä syksyllä lähtevän runsaan sadon, vaikka se tulisikin ihmisille.

Oliko hän alkanut kaivata maailmaan, kun oli jo oppinut pitämään ihmisiä hyvinä?

Ei, sitä hän ei tehnyt! Sillä jos yksikään ihminen olisi tullut valloittelemaan saareen tai häiritsemään rauhaa, olisi hän heti pitänyt niitä vihollisinaan.

»Olen tehnyt heidän elämänsä paljon entistään väljemmäksi, kun vapautin heidät oman rauhani hinnalla luostarin painajaisesta. Eipä ennen saanut täälläkään olla kellään karjalaisella tuollaisia peltoja; mutta nyt, kun luostari meni ja munkit sen mukana, on tuo maa nyt heidän omaansa eikä heidän tarvitse maksaa veroja. Koko Pohjois-Karjala vaurastuu. Mutta kenen kustannuksella? — Minun, sillä minähän sen tein, vaikka maksoinkin siitä kalliisti. Aikoinaan pidettiin Ontron poikaa oman isänsä työn tuhoojana, mutta huomaanpa nyt, että hänkin on tehnyt jotakin heimolleen. Ja parempihan on, että minä, jolla on paljon enemmän velvollisuuksia kuin muilla ihmisillä, kannan murhaajan nimeä. Noilla ihmisillä tuolla Kontiolahdella on niin paljon muutakin ajateltavaa ja kärsimistä, etteivät he enää kaiken sen lisäksi tarvitse omantunnon tuskia kestettäväkseen. Olen siis parantanut toisten elämää sillä, että olen huonontanut omaani. Mutta silloinhan ei ainakaan Ontron poika ole enää velkaa ihmisille, vaan ihmiset hänelle.»

Kului taas muutamia vuosia. Niiden mennessä erakko oppi kärsimään hiukan ihmisiäkin. — Saarihan ei ollut kovin kaukana manteresta, joten silloin tällöin saattoi sinne eksyä joku kalamies. Joka kerta Jorma pakeni johonkin koloon tarkkaamaan, mitä nuo maailmasta tulleet, kutsumattomat vieraat tahtoisivat hänen valtakunnastaan. Mutta vieraat saattoivat kyllä löytää majan, katsella ja ihmetellä sitä hetkisen ulkoa ja sisältä ja palata viimein omalle puolelleen järvenselkää, ottamatta lähtiessään edes tulusrautojakaan majan pankolta. Silloin palasi Jorma piilostaan ja ajatteli:

»Rehellisiä he ainakin ovat, siis he saavat käydä täällä. Mutta kun ensimmäinen rauhanrikkominen tapahtuu, silloin minä ammun nuolen heidän kurkkuunsa tai houkuttelen haltiani heidän kimppuunsa!»

Ja joka kerta, kun selälle ilmestyi vene, tarkkasi Jorma, menisikö se saaren ohi vai tulisiko rantaan. Ja muutamia kertoja näytti jo siltä kuin erakkoa olisi saaresta etsittykin, mutta tämä varoi kyllä tulemasta löydetyksi.

»Minua ei heidän tarvitse nähdä, sillä minulla ei ole enää mitään maksettavaa heille. Ja jos näyttäytyisinkin heille, niin silloin en olisikaan enää erakko, vaan olisin velvollinen tekemään jotakin heidän hyväkseen tai he minun. Ja heiltä ei minulle ole kuitenkaan tulossa mitään parannusta elämääni.»

Mahdollisesti manteren puolella jo tiedettiin jonkun asuvan saaressa, koskapa vierailut viimein lakkasivat Jorman suureksi iloksi. Epäilivätkö ihmiset saaressa asuvan jonkin hyvän haltian tai suuren roiston, sitä ei erakko osannut arvata. Mutta joka tapauksessa alettiin saarta karttaa, kenties pelätäkin.

Ja silloin olivat haltiatkin taas entistään suosiollisempia. Entistään useammin ilmestyivät suola- ja jauhosäkit majan pöydälle erakon poissa ollessa.

»Hyvä on, etteivät ihmiset käy. Haltiatkin ovat siitä mielissään ja minä itse saan olla rauhassa.»

Mutta miksi sitten hänen haltiansa oikein vihasivat noita karjalaisia, jotka itsekin olivat haltioiden palvelijoita? Vai olivatko novgorodilaisten opit saaneet sittenkin voiton kaikesta? Jos niin oli, niin silloin olivat asiat huonosti Ilomantsin pokostalla! No, olipa kuinka tahansa, hän itse ei kuitenkaan uskonut enää olemattomaan Jumalaan, joka oli tuottanut vain onnettomuutta kaikille ristinpalvelijoille. Jos tuo Jumala olisi ollut olemassa, niin miksei hän mennyt omiensa puolelle ja suojellut heitä aina. Jos Jormakin vain olisi ollut uskomatta sellaisiin jumaliin ja kantanut aina kaulassaan viisikantaa, niin hänelle ja Marjatalle ei olisi koskaan tapahtunut mitään pahaa.

Sillä tavoin, mäen rinteellä istuessaan ja Kontiolahdelle katsellessaan erakko koetti ratkaista elämänsä tarkoitusta, odotti toivomaansa rauhaa ja muisteli menneitä aikoja. Ja hän luuli vielä nytkin elävänsä yksin ja salassa maailmalta eikä huomannut enää elämää ympärillään. Mutta ihmiset, jotka ajoivat talvitietä myöten jään poikki, saattoivat nähdä hänet joko kantamassa vettä polkua ylös rannasta tai kompuroimassa suksineen paksussa lumessa. Manteren puolelle näkyi aivan selvästi, milloin savua nousi erakon majan lakeisesta. Kesälläkin saattoi kalamiehiä liikkua saaressa aivan Jorman lähettyvillä, tämän tietämättä siitä mitään.

Kun vuosikymmenien ajan odottaa rauhaa niin hartaasti kuin Jorma eikä näe elämässään enää mitään muuta kuin yhtä ja samaa tasaista, väsyy siihen ja uskoo itsekin jo siihen, mihin on pyrkinyt. Niinpä jo Jormakin ajatteli:

»Kun ihmiset eivät käy enää saaressa, uskon heidän jo tyytyvän kaikkeen, mitä olen tehnyt heidän hyväkseen. He eivät vaadi minulta enää mitään, siksipä he jo pysyvätkin poissa. — Haltiat ovat minulle suosiollisia, siis he ovat antaneet jo kasteeni ja muut erehdykseni anteeksi. — Mistään uskonnoista ja jumalista en enää välitä, sillä nyt olen jo löytänyt itselleni sen oikean. — Maailmaan en enää kaipaa, vaikka näenkin sen tuolla edessäni. — Enkö ole jo saavuttanutkin rauhaani? Olen, uskon saaneeni!»

Erakko iloitsi käsiään hykerrellcn, että hän oli jo tullut täydellisesti välinpitämättömäksi kaikkeen, omaan itseensäkin nähden. Ja sekö juuri oli merkki siitä, että ihminen oli saanut rauhansa ja oli kypsä kuolemaan? — Niin luuli nyt Jorma.

Mutta yht'äkkiä oli erakko kuulevinaan metsiköstä selkänsä takaa ilkeätä, selkäpiitä karmivaa pilkkanaurua. Hän kääntyi katsomaan, kuka hänen sanoilleen nauroi, muttei nähnyt ketään. Nyt alkoi Jorma muistaa kuulleensa saman äänen ennenkin, — se oli tapahtunut silloin, kun hän oli turhaan etsinyt Marjattaa palopaikalta. Juuri silloin oli kuin jokin seinä tullut hänen ja muun maailman väliin. Silloin oli Stefanin haamu halkaistuin päin noussut tuhkasta ja nauranut tuon saman naurun kuin nytkin! — Siis juuri Stefan! Stefan nauroi hänelle vieläkin, vaikka olikin ollut kuolleena jo kymmeniä vuosia. — Mitähän se vielä tuo kaikki saattoi merkitä? — Tulisiko hän vielä kuolemastaankin piinaamaan Jormaa samalla tavoin kuin oli tehnyt eläessään? — Eikö Stefan ollut vieläkään saanut kyllikseen?

Nyt, tuon naurun jälkeen, alkoi Jorman silmien edestä kohota jotakin pois. Tuntui kuin usva olisi haihtunut, ja se läpinäkyvä seinä, joka oli hänet aina erottanut kaikesta muusta, olisi lähtenyt loittonemaan. Ja hän näki nyt kaiken aivan toisenlaisena kuin tähän saakka, juuri sellaisena kuin munkkina ollessaankin.

Ehken oli, ehken ei. Joka tapauksessa hän oli nyt kuin uudestaan maailmaan palannut ja vapautunut jostakin kuoresta, joka oli tähän saakka ympäröinyt häntä.

Ja nyt Jorma katseli ihmeissään muuttunutta luontoa ympärillään ja katseli itseäänkin. Tai oikeastaan ei mitään ollut muuttunut, vaan hän itse katsoi eri silmillä. Kun hän näki kätensä, olivat ne laihat ja vapisevat. Hän hypisteli pitkää partaansa ja tukkaansa — ne olivat aivan lumivalkoiset. Hän siveli kasvojaan — ja tunsi niiden olevan ryppyiset.

Siitä hetkestä lähtien, kun Stefanin nauru oli sytyttänyt uudelleen Jorman sammuneen järjen, oli tämä tuntenut jotakin samaa, mitä jokainen ihminen tuntee silloin, kun takatalvi tulee. Jorma oli iloinnut saavuttamastaan keväästä, mutta tunsikin nyt valkean kääreliinan laskeutuneen kaiken päälle. Olivatko hänen koko erakkoaikansa kärsimykset olleet turhat ja niillekö Stefan oli nauranut?

Kun Jorma-vanhus istui kerran tavallisella paikallaan rinteellä ja katsoi nyt taas manteren puolelle, huomasi hän sinne rakennettavan uutta taloa. Se tuli paljon suuremmaksi kaikkia muita ja ylemmäksi mäen päälle, jossa se seisoi kuin hovi monien mökkien keskellä.

»Tuollaisen minäkin olisin rakentanut, jos olisin mennyt Ruotsin puolelle», ajatteli hän.

Jorma katsoi vielä tarkemmin taloa ja kirosi äkkiä ääneen hämmästyksissään:

Se rakennus, jota hän katseli, oli jo nostanut kurkihirtensä, mutta se ei ollutkaan tavallisen hovin näköinen, vaan sinne rakennettiin kuin jotakin kupoolin tapaistakin.

»Varmasti se ei ole hovi. Ja kaikki maahiset saavat repiä silmät päästäni, ellei se ole luostari!»

Kauan aikaa hän seisoi siinä katsellen, tietämättä oikein, mitä olisi pitänyt ajatella. Jorma oli luullut pelastaneensa Pohjois-Karjalan novgorodilaisista, mutta niitä oli tietysti tullutkin sata jokaisen hänen tappamansa tilalle, koskapa niille ei ollut tilaa enää Kuhasalossa, vaan piti jo tänne, keskelle karjalaiskylää, rakentaa toinen samanlainen. Olipa ollut onni, että hän oli tullut Joutseniseen ja säästynyt siten näkemästä niitä ristinpalvelijoita eikä tarvinnut ruveta enää uusiin veritöihin päästäkseen heistä eroon. Mutta hiipipä jo erakkoon pelkokin:

Lieköhän ollut taas entinen Jorma, joka oli noussut samalla kertaa järjen kanssa ja pani vastaamaan:

Nyt erakko meni hakemaan vanhan jousensa, koetellen sen kaaren voimaa ja omia jänteitään. Kaari oli yhtä luja kuin ennenkin, mutta miehen käsivarret vain olivat jo niin paljon huonontuneet, ettei hän tahtonut jaksaa vetää asetta enää vireeseen.

»Enkö saa olla rauhassa täälläkään, kun jo rakentavat tsasouniaan kuin minun kiusallani? Ja aikovatkohan ne kastaa vielä kaikki ihmiset, minutkin? Pitääkö minunkin majani nurkassa olla pyhäinkuva ja talikynttilä sen edessä? Kyllä ainakin karjalaiset näkyvät aikovan taipua kasteeseen, koskapa antavat rakentaa luostareita keskelle kyläänsä. Tai kenties heidät onkin kastettu uudelleen jo aikoja sitten, minun tietämättäni?»

»Ei, sitä ei tule tapahtumaan, vaikka minun pitäisi tehdä kymmenen uutta murhaa ja elää sitten viisikymmentä uutta katumuksen vuotta erakkona!»

Mutta nyt! Nyt kuului kuin suuri kello olisi soinut! Sen ääni kuului aivan selvästi yli veden. — Siis sittenkin luostari! — Jorma tunsi kuin jotakin olisi revitty rikki hänen sisällään, aivan kuin vahva käsi olisi tarttunut sydämeen, koettaen vetää sitä ulos ruumiista. Kyllä, varmasti siellä soi kello, vaikka erakko toivoikin vain erehtyneensä. Ja niittyjen poikki näytti kulkevan ihmisparvia tuota uutta rakennusta kohti. Kaikki oli aivankuin Iljan ja Teofiluksen aikoihin; silloinhan karjalaisetkin olivat saaneet käydä kuulemassa messua luostarissa, muttei koskaan sen jälkeen. Kenties nytkin oli tullut joku uusi Ilja karjalaisia kastamaan?

Jorma muisti, että juuri hänestähän oli pitänyt tulla Iljan seuraaja ja työn jatkaja. Ja olihan Ilja itsekin toivonut samaa. Mutta nyt hän olikin täällä vain erakkona ja sai tyytyä katselemaan veden yli, kuinka ihmiset suurissa parvissa menivät sen toisen miehen luo, joka oli saanut hänen työnsä käsiinsä. Ja pari kolme kyyneltäkin taisi jo tipahtaa harmaalle parralle sitä ajatellessa. Mutta hän kavahti pystyyn ja huusi:

»Houkkio, sitäkö minä itken, kun en ole tuolla luostarin ikonostaasin edessä parhaillaan laskettelemassa valheita, joihin en luottaisi itse eikä kukaan muukaan. Sielläkö minun pitäisi seisoa, toivoen, että oman heimoni miehet ja pogumoltsit kumartaisivat edessäni ja pyytäisivät tuhoa levittävää siunaustani? Ei, kyllä sittenkin on parempi, etten ole siellä houkuttelemassa ketään valheisiin ja pahuuteen! — Mutta sen ne saivat nyt tehdyksi tuollakin, että kellonsoitollaan ajoivat minun haltiani piiloon, ja sitten minä en saa niitä tulemaan enää takaisin uhrikuuselle ja majalle.»

Jorma otti jousensa ja painui metsän sisään kuin luostarin uhallakin hakemaan jotakin riistaa haltioilleen uhrattavaksi. Häntä hävetti, että oli joutunut surun valtaan ajatellessaan sitä, että toinen mies seisoi hänen paikallaan tuolla luostarissa. Niin, mutta olihan se ajatus ollut kuitenkin hänen koko lapsuuden ja nuoruuden unelmansa ja saadakseen sen toteutumaan hän oli niin kauan luostarissa viipynyt ja siellä kärsinyt.

Jorma kiersi metsän löytämättä mitään ja meni sitten rannalle etsimään vesilintuja. Mutta kun hän tuli manteren puoleiseen kärkeen, näki hän vedenrajan lähellä käärmeen uivan rantaan.

»Tuo on enne! Enpä ole vielä nähnyt käärmeitä täällä, mutta nyt tuli jo ensimmäinen luostarin mukana!»

Jorma arveli, olisiko uskaliasta tappaa otusta, mutta koppasi sitten seipään maasta, ja juuri, kun käärme pääsi kivelle, paiskasi hän sen kahtia.

»Jos oletkin enne, niin muut eivät lähetä sinua sanansaattajakseen kuin venäläiset. Ja silloin sinulla ei ole tulemista tänne!»

Käärme sai kuitenkin erakon ajatukset kuohuksiin. Ja lisäksi kaikki riistakin näytti kadonneen. Niin, haltiat tietysti olivat paenneet ja samalla panneet kaiken riistan metsänpeittoon!

Kun Jorma palasi tyhjin käsin takaisin majalleen ja yritti mennä sivu kallionkielekkeen, jonka takana maja oli, seisahtui hän äkkiä ja painautui matalaksi kallion suojaan, sillä hänen ovensa edessä seisoi taas ihmisiä. He katselivat kuin erakkoa etsien, mutta tämä oli hyvässä suojassa ja mietti:

»Kunpa tietäisin, tulevatko nuo hyvässä tai pahassa tarkoituksessa! Ja jos heidän aikomuksensa eivät ole oikeita, niin mielelläni uhraisin heistä jonkun haltioilleni.»

Mutta mitäs niillä vierailla oli käsissä? Nyt ne menivät sisään ja viipyivät kauan. — Erakko ajatteli, että jos ne vain pistäisivät hänen majansa tuleen, niin hänen olisi niin mainio ampua jokainen niistä siihen majan ovelle ennenkuin ehtisivät karkaamaan. — Mutta ihmiset tulivat ulos eivätkä näkyneet aikovan mitään pahaa. Silmäiltyään vielä joka suunnalle menivät he rantaan ja soutivat pois.

Ja kun Jorma meni majaansa, löysi hän sen pöydältä taas leipää, voita ja lihaa. Ja aivoissa selvisi, etteivät haltiat olleet noita hyvyyksiä koskaan tuoneetkaan, vaan ihmiset, ne tihulaiset! Vanhus koppasi leivät pöydältä, aikoen heittää menemään, mutta tuli kuitenkin ajatelleeksi, ettei hyviä antimia sillä tavoin saanut viskellä, vaikka ne olivatkin ihmisten tuomia.

Jopa alkoi Jorma miettiä, että olivatkohan haltiat hänestä erikoisemmin välittäneetkään. Ja lienevätkö välittäneet uhrikuusestakaan? Ja liekö olleet koko saaressakaan?

Illalla Jorma tahtoi tulla siitä vakuutetuksi, vei lihaa uhrikuuselle ja asettui itse piiloon tarkkaamaan. Pitkät ajat hän tähysteli, mutta mitään ei tullut. Lisäksi alkoi tuulla niin kovasti, että häntä rupesi puistattamaan. Ja vaikka hän makasikin siinä aamuun asti, ei näkynyt mitään muuta kuin se luostari Kontiolahdelta. Se pyrkikin mieleen ja silmiin alituiseen. Ja sen kello tuntui soivan vielä keskellä yötäkin. — Mutta silloin liikkui jotakin kuusen juurella! Muuan karvainen otus repi siellä lihapalasta minkä kerkisi, mutta sehän olikin vain näätä. Tuuli vinkui niin, että otus säikähti sitä, sieppasi viimein lihapalan kokonaan mukaansa ja katosi. Puut näyttivät kuin katkeavan, ja aivan varmasti soi luostarissa kello! Kukahan sitäkin lie lämpyttänyt keskellä yötä? Kenties itse Jumala? — Erakosta tuntui kaamealta kuunnella sen ääntä tuollaisessa kohinassa. Tuli vielä entistään pahempi puuska, uhrikuusi ratisi ja heilui kuin tasapainonsa menettämäisillään. Vielä toinen samanlainen henkäys, ja nyt jo kuusen juuret irtosivat toiselta puolen maasta, sen latvapuoli heilahti valtavassa kaaressa ilmassa, kuului korvia särkevä räiskäys ja kuusi oli pitkällään maassa juurten törröttäessä kalliolta ylöspäin kuin luurangon kädet.

»Niinpäs se kävi kuin sanoin, että ne kirotut munkit tulevat tänne saareenkin jumalineen ja mahtineen! Nyt on tuo kellonläilätys kaatanut minun uhrikuuseni!» — kiroili Jorma.

Erakosta tuntui kaikki jo niin hirveällä, että häntä peloitti olla näkemässä enää muita ihmeitä, joita kellonsoitto mahdollisesti saisi aikaan. Hän pujahti majaansa ja mietti, että taisivat sentään kuusenkin voimat olla pieniä sen kellonsoittajan rinnalla! Ei ollut sellaisia ihmeitä ennen Kuhasalossa tapahtunut. Tai jos oli tapahtunutkin, niin tuskinpa munkki Jorma olisi niihin uskonut. Hän ei uskonut muuhun kuin itseensä. Mutta nyt, vanhana miehenä, alkoi sama mies huomata suurempien voimien mahdin, ja oli tainnut tehdä siinä väärin, kun oli pitänyt Jumalaa valheena ja munkkien metkuina.

Nyt oli siis kuusi mennyt. Pitiköhän hänen itsensäkin kuolla jo tänä samana yönä? — Ei, hänestä tuntui siltä, ettei hänen lähtönsä aika ollut vielä tullut. Sillä olihan majan säästyminen selvä merkki siitä, ettei hänen tarvitsisi kuolla. Kuusen kaatuminen tarkoitti kai vain, että haltioiden palvelemisen oli väistyttävä tieltä, kun Jumala-haltia tulla jyristäisi uudella voimalla Karjalaan.

Senkin tuhannet ajatukset alkoivat vaivata Jormaa. Hän oli kuulevinaan haltioiden ja pirujen tanssit ulkoa seinän takaa, joskus harakoiden pilkkanaurua kaatuneen uhripuun oksilta, vuoroin taas näätien ja metsän kaikkien karvaturkkien tappelua hänen lihapalasensa päältä. Ja aina vähän ajan kuluttua erakko nousi vuoteellaan istualleen, koettaen kuunnella, valehtelivatko korvat, vai oliko siellä tosiaan sellainen elämä. Mutta silloin, kuunnellessa, oli kaikki taas hiljaista, ja niin Jorma luuli erehtyneensä tai uneksineensa.

»Kunpa tuolla uunin takana olisi edes sirkka, joka pitäisi sirinällään minut sen verran valveilla, etten tarvitsisi kuulla tuota helvetillistä elämää! Mutta eivätpä näy sirkatkaan kotiutuneen murhamiehen majaan.»

Jorma kuunteli vielä hetkisen, mutta kun ulkoa kuului vain tuulen kohina, vaipui hän takaisin kivivuoteelleen. Mutta heti, kun hän oli vain ummistanut silmänsä ja saanut ajatukset pois nykyisyydestä, alkoi sama melu uudestaan. Ulkoa kuului, kuinka uhrikuusi kaatui rymisten. Se tuntui tulevan suoraan majan päälle, mutta mätkähtikin sitten sivuun. Itse Jumala tuntui kulkevan kuin kova tuuli sivuitse, seinätkin ratisivat ilmavirrasta ja kaukaa kuului vaskikellon kalkatus. Siihen liittyi toinen samanlainen, kolmas, ja niiden mukana kuului puiden hakkaaminen mäeltä. Ja kun nuo äänet katosivat, kuului Marjatan ääni hyvin kaukaa:

Kuului kosken kohina Pielisjoen suusta, ja majan oven takaa rusahdus kuin olisi siellä lyöty toisen pää halki. Jakkara tuntui putoavan kolisten lattialle, ja Stefan sähähti oven raosta:

Ei, tätä ei erakko jaksanut enää kestää! Hän nousi taas istualleen, ja samalla hetkellä hävisivät äänetkin ulkoa.

»Joko minulle tulee kuolema?» — kysyi Jorma itseltään. »Ja tällä tavoinko pitääkin minun kuolla? Ennen kärsisin vaikka millaiset tuskat ruumiissani, kunhan vain voisin sulkea korvani nyt! — Mutta kaipa jokaisen murhaajan onkin kuoltava näin.»

Hän vaipui voimattomana vuoteelleen hikipisaroiden valuessa poskelta parralle ja siitä vuodesammalille.

»Älkää antako minun kuolla tällä tavoin! Älkää lähettäkö minulle sellaista kuolemaa kuin Stefanille! Jos minun on kuoltava, niin antakaa sen tapahtua hiljaa ja rauhassa, olenhan jo kärsinyt tarpeeksi paljon!»

»Miksi minun sitten pitää kärsiä enemmän kuin muiden ihmisten? Miksen saa kuolla rauhassa minäkin? Päästäkää minut, vanha mies, menemään jo rauhaani! Jumalat, haltiat, ketkä meitä ihmisiä seurannettekin, älkää antako minun kuolla niinkuin murhaajan, enhän teoillani ole tahtonut muuta kuin vapauttaa toiset ihmiset orjuudesta!»

»Jos olen tehnyt väärin, niin minä kadun. Mutta sanokaa, mistä minä löydän rauhani? Sanokaa, mikä se on, jota minun pitää palvella!»

Nyt ei kuulunut enää vastausta. — Sielujen kansaako hän oli siis puhunut? — Kaikki oli hyvin hiljaista, mutta vähitellen alkoi kuulua kellonsoitto yhä selvemmin vastauksena hänen viimeiseen kysymykseensä. Erakko kavahti pystyyn, soitto taukosi taas samalla tavoin kuin melukin äsken.

»Tuollako, mistä tuo soitto tulee, on se, johon minun pitää uskoa?» — voihki Jorma. »Eivätkö haltiat olekaan oikeita jumalia, vaan se yksi ainoa, jota siellä kirkossa palvellaan? Jos niin on, niin sinne minäkin tahdon mennä. En ole paha, vaikka olenkin murhaaja, vaan tahdon uskoa niinkuin kaikki muutkin, kun vain tiedän, kehen minun pitää uskoa.»

Erakko kaatui takaisin vuoteelleen. Ei hän ollut vielä kuollut, hänenhän oli käsketty odottaa vieläkin. Mutta nuo merkilliset kokemukset, houreitako vai pahan omantunnon tuskiako lienevät olleet, olivat ottaneet voimat vanhalta mieheltä. Ja jos nuo olivat houreitakin, niin olivat ne sen lähettämät, joka oli päättänyt, että tietäjien viimeisen jälkeläisen oli kärsittävä, taivuttava ja vasta sitten saatava anteeksiantamus.

Jorma tunsi nyt olevansa uhri, joka karjalaisten täytyi antaa, saadakseen sillä oma elämänsä paremmaksi. Ja hän mielessään kiittikin jo korkeinta siitä, että juuri hänet, viimeisten heimoruhtinaitten poika, oli valittu tuoksi uhrieläimeksi. — Ja kuinkahan monta uhria oli vielä tuleva hänen jälkeensä, ennenkuin tässä maassa olisi kaikki hyvin? Vai oliko hän viimeisin?

Silloin tuntui kuin mahdottoman pitkä rivi miehiä olisi kulkenut majan sivuitse. Tuntui olevan talvi ja pakkanen. Yhtaikaa kirahti jokaisen astujan kantapää lumessa. Rivi oli pitkä, koskapa aina vain kuului uusia askelia tulevan loppumattomiin. Ja tuon askelten äänen lomasta kuului joskus pitkä jyrinä kuin paksu jää olisi haljennut Kunnasniemestä Kontiolahden rantaan yli koko laajan Höytiäisen, ja sitä täydensi merkillinen hakkaaminen jostakin kaukaa, kenties Jaamankankaalta saakka. Ja lopuksi, kun viimeisen askelen ääni oli hangelta kadonnut, tiesi Jorma vastauksen kysymykseensä. — Silloin sanoikin joku:

Ja erakko puoleksi tajussaan, puoleksi houreissaan nosti molemmat kädet ylös, risti ne ja sanoi huokaisten:

Kun Jorma aamulla heräsi, kuuli hän kaikkein ensiksi majansa läheltä rinteeltä puunhakkuuta. Hän luuli senkin kuuluvan vielä viimeöisiin ihmeisiin, mutta kun hän meni katsomaan, oli siellä kaksi miestä kaatamassa kaskea. Siis maailma oli sittenkin löytänyt tiensä saareen ja otti sen haltuunsa. Ja vaikka erakosta tuntuikin siltä kuin jokainen puuhun tarkoitettu kirveenisku olisi sattunut häneen itseensä, ei hän ollut enää vihainen eikä pahoillaan siitä, että hänen valtakuntansa hajoitettiin. Hän tiesi, että siellä maailma valmisti jo erakon lähtöä.

Kun Jorma katsoi nyt majansa ovelta ulos, olivat kärsineet kasvot käyneet yhden ainoan yön kuluessa paljon entistään uurteisemmiksi. Palo silmistä oli kadonnut kokonaan ja tilalle oli tullut jokin kaiken läpi katsova ilme. Nyt eivät kummitelleet mielessä enää haltiat ja kellonsoitot, vaan ajatukset kulkivat katseen mukana järvenselälle, sinisille vaaroille, jokaiseen puuhun, pensaaseen ja laineeseen. Ja nyt ne kaikki näyttivät taas aivan yhtä kauniilta kuin joskus, kauan sitten seisoessa Kuhasalon rannalla katselemassa sen ympäristöä. Silloin oli kaikki näyttänyt niin erikoiselta vain sentähden, kun hän oli munkiksi vihkimisensä jälkeen tahtonut sanoa kaikelle sille hyvästit siirtyessään yksinäisyyteen. Ja tällä kertaa se näytti aivan samanlaiselta, — olihan nytkin otettava hyvästit, mutta ei siirtyessä vapaaehtoiseen vankeuteen, vaan vapauteen, jota hän ei enää koskaan tulisi menettämään. Jorma tiesi nyt jo kärsineensä tarpeeksi ja pääsevänsä jonnekin sinne, mistä hän saisi paremman palkan kuin ihmisten ihailun, kiitokset ja kyynelet.

Illalla saaren valloittajat menivät pois, ja Jormakin uskalsi, nähtyään veneen menevän, palata takaisin majalleen, pelkäämättä tulevansa häirityksi. Mutta samaan aikaan, kun puunkaatajain vene meni puolivälissä selkää, tuli toinen samanlainen suoraan saarta kohti. Jorman hopeatukkainen, tutiseva pää kääntyi taas metsään päin, sieltä taas etsimään piilopaikkaa uusien tulijain varalle. Hän meni rinteeseen, työntyen siellä kahden jyrkän kallion väliseen koloon, jossa hän tiesi olevansa varmassa suojassa.

Kauan kesti, ennenkuin kuului mitään merkkejä, että ihmiset olivat tulleet saareen. Jorma jo pahoittelu menneensä niin pahaan koloon, ettei itsekään voinut nähdä, milloin vieraat lähtisivät. Siksipä hän kiipesikin ylemmäksi kivien päälle nähdäkseen ja kuullakseen. Siellä hänen majansa ovella istui hyvin vanha nainen ja hänen vierellään nuori mies. Molemmat olivat kai käyneet sisällä, koskapa ovi oli jätetty auki. He keskustelivat ja silmäilivät, eikö erakko jo joutuisi majalleen, mutta tämäpä ei tahtonut tullakaan, vaan hiipi vain hiukan lähemmäksi kuullakseen heidän puheensa.

»Vasta eilen hänet oli nähty viimeksi piirtelemässä kepillä jotakin tuonne rantahiekkaan. Kun hänen mentyään oli käyty samalla paikalla, oli hän kirjoittanut hiekkaan: 'Marjatta'.»

»Se on varmasti Jorma, kenties hän elääkin vielä!» sanoi nainen hyvin iloisena, kohottaen sitten pitkän huudon: »Jorma!»

Ja sydänparka oli erakolla pysähtyä aivan työssään, kun hän nyt monien kymmenien vuosien jälkeen kuuli ensimmäisen kerran huudettavan nimeään. Hän ei ollut kuullut tuota sanaa sen jälkeen, kun Marjatta oli lausunut sen viimeksi. — Ja ketä sitten mahtoivat nuo vieraat olla, jotka tiesivät hänen nimensä?

»Jorma, missä sinä olet?» — huudettiin majalta niin, että metsikkö raikui. »Jorma, oletko täällä vielä?»

Kun erakko ei vastannut, sanoi vaimo miehelle: »Minä tunnen, että monien vuosien etsimisen jälkeen olen jo päässyt lähelle häntä. Mutta en jaksa huutaa enää, — mene sinä tuonne metsään ja kutsu häntä!»

Mies läksi, kulki aivan Jorman piilopaikan sivuitse ja kierteli ympäri saarta. Sillä aikaa erakko koetti arvata, ketä vieraat olivat, koskapa vaimo sanoi etsineensä häntä jo vuosikausia. Kun mies palasi metsästä tyhjin toimin takaisin, alkoi Jorma jo uskoa, ettei noilla ihmisillä ollut mitään pahaa mielessä, nousi piilosta ja käveli majalleen. Ja nähtyään Jorman nousi nainen seisomaan, tuli vanhusta vastaan ja sanoi:

Vaimo hämmästyi erakon kylmiä sanoja ja ääntä, mutta kysyi kuitenkin vuorostaan:

»Sano, oletko sinä se munkki, jonka Pyhä Ilja korjasi äitisi ja sisaresi kanssa maantieltä paleltumasta ja otti sitten luostariin kasvatiksi? Sano, oletko sinä Ontron poika, joka tappoi igumeeni Stefanin ja monta muuta munkkia?»

»Marjatta — — —!» — tuli parahdus erakon suusta. Mutta hän ei mennyt sisarensa syliin, vaan tuijotti naista kuin järjetön.

»Jorma, siis se olet sinä sittenkin!» — huusi nainen vuorostaan, puristaen erakon syliinsä kyynelten valuessa poskipäille. Jormasta tuntui koko saari kaikkine puineen keinuvan ilmassa ja lähtevän vajoamaan alaspäin. Hänen huulensa liikkuivat, värähtelivät, mutta mitään ei kuulunut ennenkuin monien ponnistusten jälkeen:

Jorman ääni kuului siltä kuin hän olisi puhunut kuolleelle ja kuullut vainajan kyselevän itseään.

Kauan molemmat seisoivat toistensa syleilyssä, ja sydämet tykyttivät niin, että olivat pakahtua.

»En ole kuollut, vaan sinua olen etsinyt. Sentähden juuri olen tahtonut elääkin, löytääkseni sinut tai sinun hautasi. Ja nyt on siis pitkä matkani viimeinkin loppunut, ja minä pääsen lepäämään!»

»Minäkin olen tahtonut kuolla, mutta sitä ei ole minulle sallittu, vaan on käsketty odottamaan ja kärsimään.»

»Monta vuotta olen jo etsinyt sinua, Jorma. Olen käynyt Kuhasalossa, mutta se oli autio. Menin sitten Valamoon, Käkisalmeen, Viipuriin, Olavinlinnaan ja sieltä taas takaisin Ilomantsiin ja Lieksaan. Vasta eilen illalla tulin Kontiolahdelle ja kuulin siellä kerrottavan, että täällä saaressa oli erakko, joka pakeni aina ihmisiä. Olin jo luopumaisillani kaikesta toivosta löytää sinut, mutta läksin kuitenkin tänne. — Ja täälläkö sinä olet ollut siitä lähtien, kun karkasit luostarista? Mitähän kaikkea olet saanutkaan kärsiä?»

»Paljon, hyvin paljon! Enimmin kuitenkin siitä, kun luulin sinut kuolleeksi.»

»Munkit kertoivat silloin murhayönä, että sinä hukuttauduit koskeen ja kaataessasi veneen veit ryöstäjäsikin mukanasi. Ja juuri sinun kuolemasi kostaakseni minä menin luostariin ja tapoin kaikki, jotka siellä tapasin.»

»Mutta mitä sinä puhut? Miten minä olen hukuttautunut koskeen ja olen vienyt mennessäni munkkeja? Enhän ole ollut täällä sen jälkeen, kun läksimme äidin kanssa Viipuriin!»

»Niin, sen jälkeen, kun sinä jäit luostariin, menimme äidin kanssa ensin Koitereelle, myimme siellä talon, menimme sitten Käkisalmeen ja Viipuriin. Kun äiti kuoli, läksin minä etsimään sinua, Jorma.»

»Mutta — mutta asuittehan te tuolla Jaamankankaan vierellä — katsos, tuolla lahden pohjukassa, joka näkyy tuolta!»

»Emme ole asuneet siellä koskaan! Mitä sinä nyt puhut? Eikö muistisi ole enää hyvä?»

»Muistanhan toki sinut, Marjatta, kun olin luonasi niin usein. Mutta sinä itse et muista enää minua!»

»Emmehän ole nähneet toisiamme kertaakaan sen jälkeen, kun sinä kymmenvuotiaana jäit Iljan luo luostariin! Minähän olin silloin vielä pieni tyttö.»

»Mutta eivätkö Stefanin munkit ole ryöstäneet sinua koskaan? Etkö asunut tuolla Kontiolahden pohjukassa? Emmekö yhdessä aikoneet mennä Olavinlinnaan? Ja etkö aikonut hukuttautua Pielisjokeen?»

Yhä sekavammaksi kävi kaikki vanhan erakon aivoissa. Hän luuli näkevänsä taas samanlaisia houreita kuin yöllä. Viimein hän sai kysytyksi:

Nyt tuli viimeinen isku, jonka Stefan ja kova kohtalo antoivat erakolle. Jorma ei pysynyt enää pystyssä, vaan retkahti alas koristen:

»Jorma, mikä sinulle tuli? Kuoletko juuri nyt, kun minä viimeinkin löysin sinut. Nouse, sinä et saa kuolla!»

»En minä vielä kuole, mutta en enää kestänyt sitä viimeistä lyöntiä, jonka Stefan antoi minulle, oman luostarinsa kasvatille. Toivottavasti tämä sentään oli jo viimeinen hänelläkin! Toivottavasti hän ei vainoo minua enää pitemmälle kuolemansa jälkeen!»

Marjatta toi vettä ja kaatoi sitä Jorman suuhun. Tämä nousi istualleen, katsoi Marjattaa kauan silmiin ja sanoi:

»Se, kun minulla oli rakas, kelpo tyttö! Mutta munkit veivät hänet ainiaaksi luotani pois, kertoen, että hän oli minun oma sisareni.»

Ja niin Jorma kertoi todelliselle sisarelleen kaiken ja lopetti pitkän tarinansa sanoilla:

»Tuosta valheestaan Stefan on saanut kuitenkin tuomionsa, mutta morsiameni on siitä huolimatta kuollut. Näihin päiviin saakka on Stefanin haamu väijynyt minua, vasta eilen viimeksi. Mutta tämä oli kai jo hänen viimeinen pistonsa!»

»Jorma, sinä olet saanut kärsiä aivan liian paljon, ja kaiken vain luostarin takia!»

Kauan kesti hiljaisuus, jonka kestäessä sisar koetti arvioida veljensä kokemia tuskia. Jorma itse oli sellaisen lapsellisen ilon vallassa kuin olisi ollut jo varma pääsystään morsiamensa luo.

»Paljon sinä olet kärsinyt, mutta Jumala kyllä auttaa kestämään kaiken viimeisenkin. Ja ethän ole enää yksin, kun sisaresi on jo luonasi.»

»Minä olen saanut kärsiä niin paljon Jumalani takia, eikä Hän kuitenkaan ole tuonut minulle koskaan lohdutusta, vaikka rukoilinkin sitä. Minä uskoin kyllä Häneen, mutta en saanut palkakseni muuta kuin onnettomuuksia.»

»Se jumala, jota Kuhasalossa muinoin palveltiin, oli paholainen itse. Ja kaikki hänen venäläiset palvelijansa olivat piruja myöskin. Niin on minulle kerrottu täällä, kun olen kysellyt kaikkea. Mutta sinun pitää uskoa siihen toiseen, oikeaan Jumalaan, josta meidän oma kirkkomme meille puhuu. Sillä kun Häneen luotat, niin huomaat Hänen olevan hyvän.»

»Ei ole. Se Jumala on tullut meille kaukaa Suomen puolelta. Hän on tehnyt paljon hyvää koko Karjalalle siitä lähtien, kun Karjala liitettiin Suomeen. Ja niin ihmiset alkoivatkin uskoa tuohon Suomen Jumalaan. Mutta etkö ole kuullut Hänestä mitään?»

»En, sillä en ole puhutellut ketään ihmistä sen jälkeen, kun tulin tänne saareen.»

»Nuoresta miehestä horjuvaksi ukoksi, en varmaan muista», vastasi
Jorma, mutta kysyi sitten vuorostaan äkkiä:

»Häntä palvellaan nyt Kontiolahdella ja melkein kaikkialla Karjalassa ja koko Suomessa. Vain pahimmat novgorodilaisten kannattajat ovat paenneet rajan taa. Kaikki sen entisen novgorodilaisen jumalan munkit ja saamamiehet on nyt julistettu lainsuojattomiksi ja heidät saa tappaa, missä vain tavataan. Uusi Jumala on paljon parempi, vaikka ihmiset Häntä vielä pelkäävätkin. Kontiolahdellakin on nyt pieni rukoushuone, tuo tuolla, mikä näkyy. Siellä käy pappi muutamia kertoja vuodessa pitämässä menoja ihmisille. Nyt hän on juuri parasta aikaa Kontiolahdella. — Ja juuri tuo sama Jumala ottaa varmaankin sinutkin luokseen, sillä 'Hän päättää meidän sielustamme ja lunastaa meidän henkemme', niinkuin Hän itse sanoo.»

Marjatta kertoi Jormalle kaiken, mitä tiesi suomalaisten uskonnosta, ja Jorma kuunteli innokkaana kuin pieni lapsi. Lopulta Marjatta ehdotti, että he molemmat menisivät Kontiolahdelle. Jorma ensin kieltäytyi. Mutta ajatellessaan, että tämä kai oli juuri se merkki, jota hänen oli pitänyt odottaa, hän myöntyi.

»Minä taidan olla viimeinen pakana», hän ajatteli. »Siksipä taivun, sillä en tahdo kuolla koiran tavoin.»

Niin he molemmat läksivät vielä samana iltana soudattamaan itseään manteren puolelle papin luo ja pyysivät siellä, että Jorma kastettaisiin siihen oikeaan suomalaisten uskoon ja että he molemmat saisivat Herran Pyhän Ehtoollisen, sillä saattoihan kuolema heidät, vanhat, korjata pois koska tahansa.

Ja pappi, joka oli tullut Karjalaan etupäässä Liperiä, Kontiolahtea ja Ilomantsia varten jostakin Viipurin tienoilta, suostui tietysti pyyntöön mielellään, sillä juuri kastamista vartenhan hänet oli lähetettykin. Kauan hän kyseli Jormalta tämän tarinaa, sillä kaikki ihmiset olivat jo kertoneet Joutsenisen erakosta, jonka luo hänkin oli jo monta kertaa aikonut mennä puhumaan Jumalasta. — Nyt seisoi suuren tietäjän ja pakanuuden aikaisten päälliköitten poika kristityn papin edessä kertomassa ei yksin omaansa, vaan koko mahtavan sukunsa elämää ja kysyi lopuksi:

»Voiko sitten suomalaisten Jumala antaa minulle anteeksi kaiken sen pahan, mitä olen tehnyt?»

»Paljon olet kärsinyt, mutta siitä kaikesta sanoo Jumala: 'Parempi on murhe kuin nauru, sillä kun kasvot ovat murheelliset, on se sydämelle hyväksi.' Ja anteeksiantamuksesta sanoo Hän: 'Katso, Minä olen anteeksiantamus.'»

»Mutta minähän olen tappanut ihmisiä, ja sen suomalaistenkin Jumala kieltää varmasti!» — sanoi Jorma toivottomana.

»Täällä kirjassa sanotaan: 'Nouse, Herra, pelasta minut, Jumalani, sillä Sinä olet kaikkia vihollisiasi lyönyt poskelle, Sinä olet murskannut hampaat jumalattomilta. — Herrassa on pelastus, se siunaukseksi tulkoon kansallesi.' — Kerroit tappaneesi novgorodilaisia, sinä vanhus. Siitä sinä kuulet täältä: 'Pakanat ovat vajonneet kaivamaansa hautaan, heidän jalkansa ovat takertuneet verkkoon, jonka he itse toisille virittivät. Herra on pannut tuomionsa toimeen, kietoen jumalattomat heidän omien kättensä tekoihin. — Herra on sorretun linna ja turva ahdinkojen aikoina, Hän, verenkostaja, on muistanut heitä, jotka Häneen turvaavat eikä unohtanut kurjain huutoa.' — Kas niin, vanhus, sinä olet varmasti saava anteeksi sen, että olet antanut langeta tuomion pakanain ja pahantekijäin päälle, sillä sellaisiahan ovat kaikki novgorodilaiset. He ovat meidän vihollisiamme, he ovat Jumalankin vihollisia. Ja sinä, tietäjän poika, olet ollut vain luja ase Jumalan kädessä pelastamassa tätä kansaa heidän vallaltaan ja väärältä uskoltaan. Sinä olet vapauttanut maatasi, et ole kylläkään taistellut Jumalaa vastaan niinkuin isäsi, mutta olet silti taistellut yhtä hyvin kuin hänkin, paljon paremminkin. Ja jokaisen on kiitettävä nyt sinuakin, että he ovat vapaita ja kuuluvat omaan Suomen kansaan. Herra suokoon, ettei koskaan tulisi toisin käymään!»

Mutta Jorma vain ei voinut vieläkään käsittää, kuinka hän oli niin helposti saava anteeksi, vieläpä ihmisten kiitostakin. Pappi selitti sitä hänelle kauan, kuinka Jumala oli määrännyt juuri hänet tekemään suuria töitä vainottujen puolesta ja kostamaan vainoojille ja väärintekijöille itselleen, sillä Herra oli mieltynyt Karjalan maahan ja sen kansaan ja oli ottanut sen omakseen. — Niin sanoi pappi.

Ja viimein erakko tyytyi arvellen, että enemmänhän pappi tiesi niistä asioista kuin hän. Niin kastettiin Jorma toisten suomalaisten ja toisten karjalaisten tavoin siihen uskoon, joka lopulta tuli pysyväiseksi, yhdisti kaikki heimot, Karjalankin Suomeen, ja teki ne samaksi kansaksi.

Saatuaan Pyhän Ehtoollisen läksivät Joutsenisen erakko ja hänen sisarensa takaisin saareen, jossa oli nyt heidän yhteinen kotinsa. Pappi kyllä pyysi heitä molempia jäämään vielä luokseen, sillä juuri Jormahan olisi hänen mielestään ollut sopiva mies puhumaan ihmisille kärsimyksistä ja niiden jälkeisestä pelastuksesta. Mutta Jorma ei tahtonut ryhtyä enää mihinkään, sillä hän oli jo omasta puolestaan tehnyt kaikkensa ja saanut oman rauhansa. Ja sitä hän ei tahtonut enää kadottaa maailman huminaan.

Nyt oli Jorma onnellisempi kuin koskaan ennen, sen huomasi kasvoistakin. Stefanin viimeisen iskun jäljetkin lakkasivat kirvelemästä ajatellessa, että hänellä oli sittenkin vielä sisar elossa. Ja kaikki muutkin tuskat loppuivat, kun hän rukoili hartaasti, että Hän veisi Jorman sielun sinne, niissä Marjatta häntä varmaankin vielä odotti. Uskontoa ja ihmisiä oli Jorma paennut, mutta kun oli nyt jälleen tullut kastetuksi, tunsi hän nyt tuon viimeisen rukouksensa tulevan kuulluksi.

Ja seuraavana päivänä, kun ihmiset olivat jo kuulleet, että Joutsenisen erakko oli antanut kastaa itsensä, tahtoivat he kaikki nähdä sen merkillisen miehen. He tahtoivat puhutella häntä, kysellä hänen elämänsä monia vaiheita, tietää, kuinka hän yksinään oli hävittänyt Kuhasalon luostarin ja tappanut sen munkit, ja tietää vielä senkin, kuinka vanha erakko oli. Kun pappi ja toiset ihmiset luulivat, ettei Jorma enää pakenisi ihmisiä, menivät he suurella joukolla katsomaan kuuluisien tietäjien viimeistä poikaa ja Kuhasalon ryssien tappajaa. Mutta kun he tulivat saareen, tapasivat he siellä vain kaksi kylmentynyttä ruumista, Jorman ja hänen sisarensa. Erakko itse oli nukahtanut kaatuneen uhri kuusen viereen. Näytti siltä kuin hän kasteeseen tultuaan olisi tahtonut siirtää syrjään sen pakanallisen puun rungon ja siinä raskaassa työssään uupunut ainiaaksi. Sisar oli kuollut aivan rauhallisesti kivivuoteelle majan sisälle. Arvailtiin, kumpi heistä kahdesta oli ensin muuttanut pois, ja tultiin siihen tulokseen, että molemmat olivat kuolleet samalla hetkellä, koskapa kumpainenkaan ei ollut koskenut toistensa ruumiiseen tahtoessaan auttaa kuolevaa. Pohdittiin, pitikö vanhukset haudata saareen, sillä olihan Joutseninen ollut erakon koko maailma ja koti. Mutta pappi kuitenkin sanoi, että molemmat vietäisiin manteren puolelle siunattuun maahan.

Ihminen, kun sinä matkallasi joudut joskus sinne, missä Pielisjoen vedet valuvat kohisten Pyhäselkään, ovat kuvat edessäsi toisenlaiset kuin Ontron, Iljan ja Jorman aikoihin. Silloin siellä rantamilla oli vain jokunen mökki, pieni ja köyhä, tai kalasauna veden äyräällä. Nyt on virran molemmilla reunoilla kasvava kaupunki. Vähän matkaa joen suusta olevasta saaresta ei kohoa enää metsikön yläpuolelle kreikkalaiskatolisen luostarin pieni kupooli risteilleen eikä järvellä näy enää kalastelevien munkkien veneitä. Koko saarikin — Kuhasalo — on jo muuttanut tuon entisen, sekavia muistoja nostattavan nimensä Kukkosensaareksi. Ja sen rannalla, missä Jorma ennen koivuun nojaten katseli yli selän, kuuluvat nyt tukkilaisten repäisevät laulut. Huonosti ne sopivat yhteen saaren entisten muistojen kanssa, mutta eiväthän nuo muistot ole kaikki niin hyviä, että niitä kannattaisi säilytellä. — Niin, antaa nykyisten laulujen vain häätää pois kaikki saaren entiset pahat henget! Ja parempi kai lienee sekin, että annamme vuosisataisen unohduksen sovittaa kaikki viattomat veret.

Katsellessasi leikkivää vettä koskessa ei sinun tarvitse pelätä kuuleväsi enää hukkuvien ryöstäjämunkkien ja nuoren karjalaisneidon avunhuutoja. Moskovalaiset ja novgorodilaiset eivät huuda näillä main enää kuolleinakaan, heidän aikansa on ollut ja mennyt. Eikä tuolla ajalla olekaan muuta merkitystä kuin se, minkä se saa karjalaisten suuressa kärsimysten historiassa, jos sen nojalla joskus ruvettaisiin maksamaan vanhoja velkoja satojen ja tuhansien puolesta takaisin. — Ei kuulu koskesta enää Marjatankaan ääni, sillä tyttö sai takaisin Ontron pojan, vaikka saikin odottaa häntä kauan, auringon siirtyessä lukemattomat kerrat verkalleen yli Höytiäisen selän Joutsenisen taakse.

Mutta jos sinä menet Kontiolahdelle, niin siellä ei nykyisyys häiritse niin paljon vanhoja muistoja. Siellä saattaa vielä jokunen vanhus kertoa sinulle tämän saman tarinan Ontron pojasta, luostarin kasvatista. Tuo kertoja osoittaa sinulle vihreätä, valkorantaista saarta ja sanoo:

Sinä menet hänen kanssaan Joutseniseen. Siellä näytetään sinulle jo melkein puiden peittämää polkua, joka johtaa rannasta ylös mäelle:

»Tuossa on se polku, jota myöten Jorma kantoi vettä rannasta ylös mäelle!»

Siellä mäen päällä näkyy eräs kiviraunio: »Tuossa oli erakon kivivuode!»

Ja Joutseninen lumoo armotta jokaisen vieraansa. Sinäkin tunnet siirtyväsi ajassa taaksepäin kokonaista kolme neljä vuosisataa ja alat kuvitella: Kuhasalossa on kiiltäväkupoolinen monasteri, josta parhaillaan verihurtta Stefanin hengenheimolaiset lähtevät ryöstö- ja murha matkoilleen ympäristöön. Sinä saatat kuulla vaikerrusta, kun tautien, nälän ja sotien ottamat karjalaiset huutavat kuolintuskissaan. Tuolta jostakin metsän takaa näkyvät suuren hovin seinät, ja kuuluu vihellys, aivan kuin pajarin ruoska heilahtaisi ilmassa. Ja jossakin kallion takana aivan sinun vierelläsi seuraa Rikkeitäsi erakko Jorma, sillä hän tahtoo nähdä, oletko tullut saareen hyvissä vai pahoissa aikomuksissa.

Mutta tuo kaikki on kuitenkin päättynyt jo kauan sitten, ja kadonnut on jo erakon hautakin, samoin kuin sekin, minkä hän loi umpeen Jaamankankaalla. Samoinkuin aika on kadottava ja särkevä kaiken menneen suuren ja luova entisen sijaan uuden maailman, samoin ihmiset leikkivät Luojaa ja tahtovat tehdä uuden luonnon. Katoamaan heti tulevat viimeisetkin luonnon luomat pyhäköt, joissa arkiset askaret unohtaen voi hetkiseksi siirtyä rauhaan ja menneisyydestä koota itselleen voimaa ja neuvoja tulevaisuuden varalle. Sinä aavistat sen nyt liikkuessasi erakon asumasijoilla, ja kun illalla uudelleen seisot mantereita ja katselet sieltä yli kauniin Höytiäisen tätä samaa saarta, niin se houkuttelee sinuakin puoleensa niin, että tahdot vielä uudelleen soutaa yli selän ja viettää saaressa yhden kesäisen yön erakkona, rauhassa muusta maailmasta, sillä juuri yksinäisyyshän meistä kaikista tekee ihmisiä eikä maailma.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUOSTARIN KASVATTI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.