The Project Gutenberg eBook of Valittuja pakinoita, by Ilmari Kivinen

Herätyskello
Viikko parasta heinäntekoaikaa
Kengänkorko
Raitiovaunussa
Joulurauha
Jääkarhuista, valaskaloista ja Helsingin juopoista
Kun korvat humisvat
Kirje
Kesäksi maalle
Viaton pila
Pappa raukka!
Anjovispurkki
Yllätys
Mansikka-aikana
Moottori
Ratkaisun edellä
Onnistunut kepponen
Kotiintulo
Ilmianto
Kirjakaappi
Kertomus miehestä, joka toi rahaa hra I. Yksityiselle
Nimipäiväkukka
Taidetta koteihin
John W. Ovelan joulukepponen
Joulupukin elämys
Tinaa valaessa
Ompeluseurassa
Häkämyrkytys
Ullakkovarkaudet
Täti Dorotean lähtö
Ystävämme Sigismund
Ovikauppaa
Kesällä
Uistinta soutamassa
Juhannuskokko
Surullinen kertomus Esko Tuiterin kitkatulesta
Avutonna
Uusi syyshattu
Kadonnut lukko
Löytyi
Joulusiivous
Kohtalon isku
Anopin hampaat
Tiilikaisen matka-arkku
Skandaali
Hississä
Kadonnut lapsenhoitaja
Wäxjön tornikello
N.s. hätähousu
Lyhyenläntä syysromaani
Toisten silmillä
Lakkasi nikottamasta
Herra Kannusen juusto
Iloinen yllätys
Petollinen lankku
Ratavartijan puhelin
Sonni ja herra
Hellenismiä
Erehdys ja selitys
Vieraita
Kertomus suutarista ja tulisesta käärmeestä
Byrokraatin lyijykynä
Jouluostoksilla
Pakkasella
»Huomenna tulee, huomenna tulee…»
Saaristossa
Syksyn kokko, synkkä ilta
Ilmaiseksi
Hyvillä onkipaikoilla
Muuttopäivänä

HERÄTYSKELLO

Hra konttoriapulainen Sopu Sammal on illan virkku, mutta aamun torkku, mikä tapa, niinkuin tiedetään, olisi omiaan hävittämään Sopu Sammalen talon, jos hänellä sellainen olisi. Mutta vaikka ei hänellä onneksi taloa olekaan, on hänen aamu-unisuutensa tuottanut hänelle ikävyyksiä useita kertoja sekä pakottanut hänet joka aamu henki kurkussa juoksemaan halki kaupungin, mistä huolimatta hän on saanut konttoripäälliköltään kolme vakavaa muistutusta liiallisesta ja usein toistuvasta myöhästymisestään, ja neljännellä kerralla käskettiin hänet korkeimpaan paikkaan, liikkeen johtajan eteen.

Johtaja väänsi päätä ja murti suuta ja oli ylimalkaan harmistunut, ja hra konttoriapulainen Sopu Sammal näytti masentuneelta mieheltä eikä tahtonut kieltää vikojaan, mutta oli kuitenkin taipuvainen lykkäämään syyn vähävaraisuutensa niskoille, kun ei hänellä ollut rahaa ostaa uutta herätyskelloa, ja entinen on jo ammoin ollut auttamattomasti loppuunkulunut.

Johtaja antoi Sopu Sammalelle 50 mkn tilapäisen apurahan herätyskellon ostamista varten, ja konttoriajan päätyttyä meni hra Sammal matkan varrella olevaan kellokauppaan ja osti sieltä keskinkertaisen herätyskellon summalla, jolla hän ennen sotaa olisi saanut tusinan herätyskelloja.

Illalla asetti Sopu Sammal herätyskellon soimaan klo 7 aamulla, ja nukkui sitten klo puoli 9:ään aamulla. Tätä aikaa osoitti hänen taskukellonsa. Herätyskello osoitti levollisesti klo kahta yöllä. Se oli nimittäin pysähtynyt, vaikka Sopu Sammal oli sen illalla vetänyt kaikista nastoista, mitä hän kellon takaseinästä löysi.

Sopu Sammal kirosi kellon ja ravisteli sitä, mutta se oli tunteeton ja välinpitämätön molemmille menettelytavoille, ja sitten alkoi hän pukeutua kiireesti ja otti kellon kainaloonsa ja juoksi ohimennessään kellokauppaan ja käski laittaa kellon kuntoon iltaan mennessä, ja saapui tavan mukaan myöhästyneenä konttoriinsa.

Iltapäivällä kotiin palatessaan saikin hän kellonsa takaisin, ja ajantietoammattilainen vakuutti sen nyt käyvän. Sopu Sammal uskoi ja kiitti, saapui kotiinsa, vietti loppuillan lukemalla Monte Kriston kreiviä, uutta painosta ja suomennosta, asettaen kellon herättämään hänet klo 7 aamulla, veti vielä varmuuden vuoksi kaikki kellon takalistossa olevat vetopaikat, ja nukkui sitten hänelle ominaiseen sikeään uneensa.

Hän heräsi hirvittävään melskeeseen ja toinnuttuaan hiukan unenpöpperöstään, huomasi herättäjäkellonsa ryhtyneen virantoimitukseensa. Kellon ääntä vastaan ei Sopu Sammalella ollut mitään muistuttamista, mutta sitä enemmän tuntui siihen olevan aihetta hänen naapureillaan, jotka ilmaisivat tunteensa jyskyttämällä sekä itä- että länsipuolella olevaan seinään nyrkeillään, kun taas yläpuolella asuvat kolisuttivat Sopu Sammalen huoneen kattoa jollakin esineellä, mikä synnyttämiensä ääniaaltojen laadusta päättäen tuntui olevan hiilihanko.

Sopu Sammal väänteli kellon nappuloita, saadakseen sen lakkaamaan hälytyksestään, mutta kun se ei tehnyt tähän koneeseen mitään vaikutusta, kätki hän laitoksen sänkyynsä, tyynyjen ja peitteiden alle, mistä sen ääni sitten kuului hillitymmin, mutta kuitenkin vielä selvästi.

Sopu Sammal alkoi hitaasti pukeutua, huomaten silloin, että kaikki kadun toisella puolen olevan talon ikkunat olivat pimeinä. Silloin katsoi hän taskukelloaan ja näki sen olevan neljännestä vaille 3. Hän kaivoi sitten esille herätyskellon, joka tuntui kuluttaneen äänivaransa loppuun. Se oli kymmentä vaille 3.

Sopu Sammal ei uskaltanut ruveta enää nukkumaan, vaan pukeutui ja pesi kasvonsa jääkylmällä vedellä, alkaen sitten lukea Monte Kriston kreiviä.

Aamulla konttoriin mennessään vei hän taas kellon siihen liikkeeseen, josta hän sen oli ostanut. Sopu Sammal käytti tilaisuutta lausuakseen halveksimisensa, ja kelloseppä lausui — tarkoittaen herätyskelloa — että »p—kos sitä sitten vaivaa?»

Sopu Sammal ei sinä aamuna myöhästynyt konttorista, mutta hän oli koko päivän niin uninen ja tohelona, että konttoripäällikkö luuli hänen alkaneen viettää epäsäännöllistä elämää ja lausui yleisiä mietelmiä kieltolain tinkimättömän noudattamisen moraalisesta ja taloudellisesta merkityksestä.

Iltapäivällä sanoi kelloseppä »koettaneensa uutta konstia», ja antoi herätyskellon Sopu Sammalelle salaperäisen, mutta varman näköisenä. Herätyskellolla oli myöskin uudet konstit, sillä se alkoi kileästi soida jo kotimatkalla. Hätääntynyt Sopu Sammal lähti juoksemaan, herättäen siten vielä suurempaa huomiota katu yleisön kaikille tällaisille vaikutelmille herkissä piireissä.

Kotona työskenteli Sopu Sammal noin tunnin herätyskellokokeilijana. Tulos oli kuitenkin aina sama: kello soi heti, kun sen soittolaitos oli vedetty.

Sopu Sammal paiskasi lopuksi herätyskellon permantoon. Kun ei hän sen päällä hyppimällä saanut sitä tarpeeksi litteäksi, niin otti hän vasaran, onnistuen melkoista paremmin. Sitten avasi hän ikkunan ja heitti ent. herätyskellon jäännökset ulos ikkunasta. Epähuomiossa heitti hän vasarankin samaa tietä, mutta sekin oli nyt oikeastaan yhdentekevää, koska vasara kerran oli täyttänyt tehtävänsä.

Sitten meni hän soittamaan erään naapuriherrasväen ovikelloa ja pyysi saada, puhutella herrasväen palvelijatarta.

Sopu Sammal sai palvelijattaren lupaamaan käydä joka arkiaamu herättämässä Sopu Sammalen.

Ja kun tyttö oli nuori ja hyvin muodostunut ja punaposkinen, niin pyöritteli hra Sammal jonkin aikaa hieman epäröiden lakkia kädessään ja lisäsi sitten, että jos neiti puoli vuotta hoitaa tehtävänsä säntillisesti, niin on hän valmis mielihyvällä menemään vihille neidin kanssa.

VIIKKO PARASTA HEINÄNTEKOAIKAA

Olen ollut kylpemässä Alitalon ukon kanssa. Sitä ei uskoisi niin laihaksi, kun näkee sen vaatteet päällä. Kaikki kylkiluut voi lukea. Ukko sanoi, että jos hänellä olisi insinöörin lihat, niin hän lähtisi heti akan ottoon. Se on leskimies, se ukko. Se on sanonut minua insinööriksi siitä lähtien, kun korjasin sen puhelimen, niin että sillä taas kuulee. Se olikin helposti korjattu: kopautin kuulotorvea pari kertaa seinään.

Ukko sanoi, että olisi se akka hyvä siinäkin suhteessa olemassa, että olisi lisäväkeä heinänteossa.

Illalla istuttiin kuistilla ja luettiin lehtiä. Ei niissä ollut mitään erikoista.

Iltapäivällä keräytyi lounaiselle taivaalle pilviä. Ukko sanoi, että hyvä olisi, jos sataisi. Minä sanoin, että entäs heinätys? Ukko vastasi, ettei se sade heinäaikanakaan pahaksi ole. Kyllä kesä märkänsä kuivattaa.

Ukko on ajanut puolen yötä niittokonetta sadetakki yllään, ja nukkui sitten kymmeneen aamulla. Herättyään ukko sanoi, että tämä on niinkuin vanhaan hyvään aikaan: yöt sataa ja päivät poutaa pitää. Kelpaa silloin taloa asua.

Olikin aamupäivällä päivänpaistetta muutama tunti. Klo 1 i.p. lähti kaikki väki luokoa kääntelemään, illalla nostetaan keppeihin ja yöllä aikoo ukko ajaa niittokonetta.

Klo 1/2 2 juoksi väki kiireesti pois heinäpellolta. Akkaväellä oli hameet korvissa. Se oli vähän hassun näköistä, etenkin kun useimmilla oli vain yksi hame.

Ukko ei ollut viime yönä niittokonetta ajamassa. Aamupäivällä karisteltiin enimpiä vesiä niitoksesta, ja uutta alkoi tulla kahdeltatoista.

Ukko sanoi illalla, että nyt on jo tullut senverran vettä, että se kyllä riittää kasvullisuuden puolesta. Huomenna täytyy ruveta heinäntekoon oikein olan takaa.

Taivas oli kauttaaltaan harmaassa pilvessä. Tihkusadetta pitkin päivää. Ukko sanoi, että kuusi vuotta takaperin oli samalla tavalla, että kun heinäntekoaikaan alkoi maanantaita vasten yöllä sataa, niin sateli sitten torstaiaamuun asti, ennenkuin selkeni.

Yöllä satoi neljään asti. Sitten alkoivat pilvet hajaantua. Aamupäivällä oli kuumaa ja paahteista. Klo 3 i.p. oli puolet heinistä saatu keppeihin, kun ukonilma nousi. Minä laskin 42 salamaa.

Ukko sanoi, että nyt tästä viimeinkin päästiin selville vesille, kun tuo ukkonen puhdisti ilman. Ensi yönä voi jo ajaa taas niittokonetta.

Illalla vallitsi luonnossa ihmeellinen kirkkaus ja raikkaus. Luomakunta oli kuin pahasta unesta herännyt.

Ukolle tuli viime yönä kiire lähtö heinäpellolta. Niittokone on vaarallinen naapuri silloin, kun salamat ihan korvissa suhisevat.

Kun nyt ei se ukko vain unohtaisi postia tuomatta. Ei ole saatu lehtiä sitten kuin keskiviikkona.

KENGÄNKORKO

Kesäleski Simo Tuhkapää huomasi, että hänen oikean kenkänsä korko jonkin verran lonksutti.

Simo tarkasti korkoa ja huomasi, että se oli puoleksi irti ja että se siis pitäisi viedä kiinninaulattavaksi, ennenkuin se kokonaan heltiäisi, mutta Simolla oli paljon kiireitä, ja kun kiireet loppuivat, olivat suutarinliikkeet jo kiinni.

Niin se lykkäytyi päivästä päivään, kunnes korko viime maanantaina putosi irti Hakasalmenkadun kulmassa.

Simo murahti äkäisesti itsekseen, kumartui ja otti kengänkoron maasta sekä pisti sen taskuunsa, lähtien hieman ontuen jatkamaan matkaansa.

Aleksanterinkadulla tapasi hän pankinjohtaja Pennisen, joka sanoi, että päivää, herra Tuhkapää, olettekos te loukannut jalkanne?

Simo olisi tietysti voinut sanoa, niinkuin asia on, että ei hänessä ole muuta vikaa kuin että kengänkorko lähti juuri irti, ja että hän senvuoksi vähän ontuu.

Mutta raha-aika on kireä, ja Simon täytyy usein kirjoittaa nimensä poikittain, ja sitäpaitsi on Simo varovainen mies. Hyvin varovainen. Niinkuin hänen asemassaan olevan miehen tuleekin olla.

Silmänräpäyksessä vilahti hänen ajussaan, että jos hän kertoo irtautuneesta kengänkorostaan, niin saattaa se huonontaa hänen luottoaan. Penninen ajattelee, että kylläpä taitavat olla huonot asiat, kun kengätkin ovat niin huonot, että korot tippuvat kadulle. Ja Simo kun oli aikonut pistäytyä huomenna kaupittelemaan erästä paperia Pennisen pankkiin. Sitäpaitsi: onhan aina soveliaampaa vastata myöntävästi pankkimiesten kysymyksiin, etenkin silloin, jos ei siitä mitään vahinkoa ole.

Tähän tulokseen pääseminen, vaikka se on vaatinut meiltä näin monta riviä pitkän selvityksen, ei kuitenkaan vienyt Simolta aikaa kuin noin sekunnin. Simon ajatukset juoksevat välistä hyvin nopeasti.

Simo ajatteli, että kun on kerran poikennut totuuden tieltä, niin samapa se, vaikkapa laskettelee valheen latua vähän pitemmänkin matkan. Nyrjähtäminen on kovin vähäpätöinen, jokapäiväinen ja mielenkiinnoton tapaturma. Parempi on mainita sellainen, joka on omiaan herättämään osanottoa. Ei ole koskaan pahitteeksi herättää osanottoa pankkimiehissä.

Tähänkin tulokseen pääseminen vaati Simolta vain sekunnin ajatusaikaa.
Hänen aivonsa työskentelivät ihmeteltävästi.

— Loukkautui tuolla asemalla laiturin reunan ja vaununportaan väliin… luiskahdin portaalta ja olin pudota junan alle, mutta pelastuin kuitenkin.

— Vai niin, sanoi Penninen päätään pudistellen. — Täytyy olla hyvin varovainen liikkuvasta junasta hypätessä. Siinä voi helposti menettää henkensä. No, hyvästi nyt!

Simo Tuhkapää tunsi tyytyväisyydellä, että hänen oli onnistunut herättää myötätuntoa Pennisessä, ja päätti kirjoittaa sen huomisen paperin 300 mk suuremmaksi kuin ensin oli aikonut. Olipa oikeastaan hyvä juttu, että irtosi tuo kengänkorko.

Samana iltana istui Penninen muutamain tuttavainsa kera illastamassa
Grillissä.

— Minä näin kun yks akka oli päivällä jäädä raitiovaunun alle, kertoi eräs seurasta.

— Se on tietysti ollut päissään, arveli joku, ja joku toinen sanoi, että se on tainnut ruveta ryyppäämään, ja kolmas, joka oli pankkimies, niinkuin Penninenkin, vaikka eri pankista, lisäsi, että miten lie senkin miehen asiat. Kovin paljon sillä on vekseleitä.

Seuraavana aamuna klo 10.15 tuli Simo Tuhkapää myömään vekseliä Pennisen pankkiin, ja nuori virkailija vei paperin johtokuntaan ja tuli kahden minuutin kuluttua takaisin ja sanoi, että pankki ei valitettavasti voi ostaa sitä. On niin kovin kireä raha-aika…

Simo Tuhkapää käveli ulos ovesta kuin unessa. Hän olisi aivan välttämättömästi tarvinnut rahaa.

RAITIOVAUNUSSA

Eräs ukko, joka näytti olevan maalta ja joka puhui ruotsia ja joka silminnähtävästi oli saapunut tähän Paapelin kaupunkiin siinä lujassa päätöksessä, ettei häntä saada petkutetuksi, mikäli hän voi sen estää, osti myöskin piletin ja maksoi siitä 55 penniä.

Sitten nousi vaunuun »kontrollööri» ja sanoi matkustavaisille, että olkaa hyvät ja näyttäkää pilettinne.

— Ei, sanoi se ukko yksikantaan, mutta varmasti. Kontrollööri kohotti vähän kulmakarvojaan.

— Nehej… minä olen ostanut piletin ja maksanut siitä sen, mikä vaadittiin, enkä minä osta uutta pilettiä.

Kontrollööri viittasi konduktöörille. Konduktööri nykäisi nuorasta.
Kello kilahti, ja vaunu pysähtyi.

Tämä oli jo vakavaa puhetta. Helsinkiläinen raitiotieyleisökin lakkasi hymyilemästä. Sen kasvoilla kuvastui nyt jännitys.

Ukkokin näytti tulevan totiseksi. Näytti kuin olisi hänellä ollut sisimmässään pieni taistelu.

Kontrollööri ja ukko astuivat alas vaunusta ja lähtivät rinnakkain kävelemään poliisia kohti. Ukko puristi pilettiä lujasti vasemmassa kourassaan. Hän oli vakavan näköinen, mutta hänen silmistään loisti päättäväisyys, luja päätös olla antamatta pääkaupunkilaisten huiputtaa itseään.

Vaunu lähti liikkeelle. Helsinkiläinen raitioyleisö kurotti kaulojaan ja näki poliisin, kontrollöörin ja ukon muodostavan kolmimiehisen ryhmän.

JOULURAUHA

Tuntuu kuin olisi vuosia kulunut siitä, kun humiseva, kohiseva, koliseva, sähkön räikeässä, häikäilemättömässä valaistuksessa välkkyvä suurkaupunki häipyi jonnekin sinne taakse. Tuntuu kuin olisi viikkoja siitäkin, kun puhkuva, ahdinkoon asti täysi, hikinen ja tupakansavuinen juna meni menojaan pieneltä, yksinäiseltä maaseutuasemalta, jolle se oli muutamaksi silmänräpäykseksi pysähtynyt melkein kuin armosta, ja jonka se kiiruhti jättämään jälleen omiin oloihinsa sinne pimeän sydänmaan reunaan heti, kun ne muutamat matkustajat, joitten oli tälle asemalle jäätävä, olivat kimssuineen, kamssuineen ehtineet hätäisesti laskeutua autiolle asemasillalle.

Hevonen on alunpitäen ottanut rauhallisen hölkkänsä, jota se näyttää päättäneen olla kiihdyttämättä enempää kuin hiljentämättäkään koko matkalla. Kyytiukko on vaiteliaana polttanut hänelle tarjotun savukkeen, sekä vajonnut sitten syvälle suurin huovikkaisiinsa ja paikattuun lammasnahkaturkkiinsa, jonka kauluksen yli vain hiukan vilkkaa vanhan naapukkalakin ylintä huippua.

Varmaankin nukkuu koko ukko. Mutta nukkukoon. Ketäpä nyt olisi vastaantulijoitakaan.

Ja sitten ei ole maailmassa muuta elollista kuin hölkyttävä hevonen edessäpäin ja yksitoikkoinen, rauhoittava kitinä reen jalasten alla, mustan, läpitunkemattoman metsän soluessa jähmettyneenä, umpimielisenä taaksepäin reen molemmilla puolin ja tummanharmaan taivaan laskeutuessa katoksi puidenlatvojen varaan, niin että on kuin ajaisi pitkässä, hämyisessä tunnelissa.

On kuin olisi kadonnut muu maailma, taikka kuin ei sitä todellisuudessa olisi oikeastaan koskaan ollutkaan muuta kuin joissakin ammoin nähdyissä ja puolittain unohtuneissa unissa, ja kuin ei olisi aikaa olemassa, vaan iankaikkisuuden pitkä, loppumaton, hämärä tunneli ja siinä hölkyttävä hevonen, nukkuva ukko lammasnahkaturkkiinsa uponneena ja ainoa ääni yksitoikkoinen, jotakin vanhaa, vain epäselvästi tajuttavaa satua kertova kitinä reen jalasten alla.

Tunneli on loppunut ja tie laskeutunut hurahtaen ja töksähtäen jäälle, ukko havahtunut, nykäissyt ohjaksista ja nukkunut jälleen, pimeä rantametsä peruutunut taakse, sinne, minne muukin maailma on painunut, ja nyt ei ole muuta kuin aukea jää ja viittatie, jonka viitat äänettöminä vetäytyvät esille pimeästä, yksi kerrallaan, ja siirtyvät yhtä äänettöminä, kumarassa kuin jalkoihinsa katsoen, reen ohi, jäljellepäin.

Jossakin tuolla edessäpäin ja sivuilla, vaikka ei silmä niitä erota, ovat rantametsät, ja niiden takana nukkuu laaja, loppumaton, hiljainen maaseutu jouluyön unta.

Ja nyt tuntuu kuin selviäisi matkustajalle ensi kerran se, minkä hän on tietämättään aina käsittänyt, että tuo nukkuva maaseutu vain on todellisuutta, että se on aina ollut ja tulee aina olemaan, mutta että humiseva, sähkövalossa kimalteleva suurkaupunki on jotakin epätodellista, millä ei ole mitään tekemistä tämän yön, viittatien, laiskasti, puolinukuksissa haaveilevan matkustajan ja kokonukuksissa olevan kyytiukon kanssa.

Matkustaja herää. Ukkokin on herännyt ja hoputtaa kuin virkistyneenä hevostaan: no-no-no…

Jäämatka on loppunut. Tie nousee ylös jyrkkää rantapengermää. Ylös päästyä aukenee eteen laaja kyläseutu, ja valojakin vilkahtelee tuolta, täältä.

— Alkavat nousta jo joulukirkkoon, kun on matkaa pari peninkuormaa, selittää ukko. — Jokohan lie se kello missä asti?

Ilma tuntuu leutonevan täällä kylän mailla. Tuntuu savun hajua, ja jossakin liikutaan ovessa.

JÄÄKARHUISTA, VALASKALOISTA JA HELSINGIN JUOPOISTA

Suunnitelmamme näyttää raukeavan. Se on suuresti valitettavaa, sillä se oli hyvänpuoleinen suunnitelma.

Kun oikeusministeriö ehdotti Helsingin yhteiselle raastuvanoikeudelle raastuvanoikeuden 7 ja 8 osaston toiminnan järjestämistä siten, että ne kokoutuisivat vuorotellen ensimmäiselle ja neljännelle poliisiasemalle tuomitsemaan eri poliisiasemille juopumuksesta pidätettyjä henkilöitä, laadimme, neuvoteltuamme asiasta harrastajien kanssa, suunnitelman, joka toteutettuna olisi juhlallisesti ja mieltäylentävästi vaikuttanut pääkaupungin katuelämään sekä ollut samalla voimallisena reklaamina kieltolain ja kovennettujen juopumusrangaistusten puolesta.

Olimme ajatelleet asian järjestettäväksi siten, että poliisikamarista olisi klo 9 aamulla lähtenyt kulkue, lippu ja torvisoittokunta etunenässä, kiertomatkalle poliisiasemalta toiselle, keräämään edellisen yön saaliin ja viemään sen tuomittavaksi. Millä tavalla kanisterit, viinapullot ja rikotut lasit olisi lippuun järjestettävä, se olisi tietysti jätetty taiteilijain sommiteltavaksi.

Sittenkun kaikki putkat olisi saatu tyhjennetyksi ja koko kohmeloväki riveihin järjestetyksi, olisi tämä viinamäen vartiokomppania lipun hulmutessa lähtenyt marssimaan Aleksanterinkatua pitkin ensimmäiselle poliisiasemalle, soittokunnan puhaltaessa tilaisuuteen sopivia marsseja, niinkuin:

Me olemme vakuutetut, että tämä pohmeloisten paraati aamulla olisi herättänyt vähintäänkin yhtä ansaittua huomiota kuin sotaväen vahtiparaati keskipäivällä.

Aamukävelyllä olevat helsinkiläiset olisivat mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla tarkastaneet ohimarssivia rivejä ja lausuneet huomautuksiaan:

— Äiti! Minkätähden isä ei ollut yöllä kotona ja minkätähden hän nyt kulkee noiden setien, kanssa?

— Oi voi, katsokaas Lunkreenia! Sehän on vanha raittiusmies. Niinkös nyt piti hänellekin käymän!

Eilisestä lehdestä havaitsimme, että koska raastuvanoikeus on asettunut vastahakoiselle kannalle oikeusministeriön ehdottamaan järjestelyyn nähden, niin täytyy asia järjestää sillä tavalla, että jokaisella poliisiasemalla on aamuisin haastemies valmiina antamaan haasteen raastuvanoikeuden 7 tai 8 osaston istuntoon mieluummin samaksi päiväksi, jolloin pidätetty päästetään suojista pois.

Me panemme jyrisevän vastalauseemme. Ja me toivomme yhä, että kulkue voidaan sittenkin tavalla tai toisella järjestää.

Toinen huomattava eilispäivän uutinen on, että valtio ryhtyy metsästämään jääkarhuja ja onkimaan valaskaloja. Valtiolla on sitä varten jo laivakin Petsamossa, Avance niminen, Aalesundista ostettu moottorikutteri, joka huhtikuussa lähetetään Karhusaareen ja Huippuvuorten länsipuolella oleviin seutuihin.

Koko valkoisen Suomen kansan onnentoivotukset seuraavat Avancea. Me toivotamme sille mahdollisimman paljon jääkarhuja ja mahdollisimman suuria valaskaloja, sen tyylisiä kuin profeetta Joonan nielijä. Mitä enemmän valtio nylkee jääkarhuja, sen vähemmän sen toivottavasti tarvitsee nylkeä meitä, uskollisia, mutta köyhiä alamaisiaan.

KUN KORVAT HUMISEVAT

Toisella puolen huonetta istuu tuikean ja huonokuuloisen näköinen ikäherra, vähän etukumarassa, nojautuen kädessään olevaan hopeakoukkuiseen keppiin.

Muut istuvat mikä missäkin, tuoleilla ja sohvilla, toiset kuvalehtiä ja aikakauskirjoja selaillen, toiset kiinnittäen katseensa seinillä oleviin tauluihin tai tähystellen ulos ikkunoista.

Ikäherra ei katsele tauluja eikä aikakauslehtiä eikä tähystele ulos ikkunasta.

Hän silmäilee toisia odottajia, vuoroon kutakin, tiukasti ja järkähtämättömästä.

Vihdoin pysähtyy hänen katseensa toisella puolen huonetta istuvaan naishenkilöön, joka silloin tällöin kuin tottumuksesta koettelee korviaan.

Äkkiä kysyy ikäherra naishenkilöltä kovalla äänellä, niin että kaikki säpsähtävät:

Naishenkilö vaikenee loukkautuneena. Muut potilaat katsahtavat herraan hieman hämmästyneinä. Ikäherra tulee vähän noloksi ja punastuu lievästi.

— No, jos minä toden sanon, niin niitä on leikattu ja kaiveltu ja niistä on otettu jos vaikka mitä.

— Pi… kuka hänet tiesi! Aina ne vain humisevat. Eikö liene taas koko pää mätää täynnä.

Vakavan näköinen naishenkilö nousee ja lähtee vastaanottohuoneeseen, joten keskustelu keskeytyy.

KIRJE

Jussi Tuohuksen ja Kaaleppi Tornimäen välit ovat nyt toistaiseksi vähän viileät. Jussi Tuohus ei käy polttamassa Kaaleppi Tornimäen savukkeita, ja jos seurassa joku yrittäisi ruveta puhumaan hyvää Kaaleppi Tornimäestä, niin saisi hän Jussi Tuohuksesta kiivaan vastustajan.

Jussi Tuohus on näet sitä mieltä, että Kaaleppi Tornimäki on käyttäytynyt häntä kohtaan erittäin sikamaisesti. Kun taas Kaaleppi ei ole mielestään tehnyt Jussille mitään pahaa.

Kaalepin rouva oli sanonut Kaalepille, että mitä se tuo epäsympaattinen Tuohus aina juoksee sinun luonasi häiritsemässä työtäsi ja karistelemassa tupakantuhkaa matolle ja sotkemassa kirjahyllyjä ja…

Kaaleppi oli keskeyttänyt ja sanonut, että eihän se vielä mitään. Se on vielä pientä. Ja sekin, että se vippaa minulta vähän väliä rahoja, muistamatta koskaan maksaa takaisin…

— Ne rahat eivät koskaan joudu säästöpankkiin, ennusti Kaaleppi
Tornimäki.

— Mutta se ei ole ikävintä. Ikävintä on, että se aina myllää minun papereissani, joiden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, ja lukee kirjeitäni, jotka ovat sattuneet jäämään pöydälle, kun minun pitää välillä hypätä puhelimeen eteiseen, ja sitten juoruaa tuttavilleen, mitä on niistä lukenut. Vaikka niissä ei mitään valtiosalaisuuksia olekaan, niin ilkeää se kuitenkin on. Mutta eihän sitä viitsi vanhaa kasvinkumppaniansa suorastaan haukkumaankaan ruveta, kun ei tapaa sitä itse teossa.

— Sinun pitäisi antaa hänelle joskus hieno viittaus, arveli rouva
Tornimäki.

— Hieno viittaus! toisti Kaaleppi Tornimäki halveksivasti. — Minun pitäisi antaa hänelle hyvin paksu viittaus, sillä hienot viittaukset eivät Jussiin pysty, mutta minä olen liian hyvänahkainen mies. Ilkeäähän on mennä vanhalle tuttavalle sellaista sanomaan. Mutta jokin keino tässä täytyy keksiä, huokasi Kaaleppi.

Seuraavana päivänä, kun Kaaleppi Tornimäki oli kiireellisimmässä työtouhussaan, soi ovikello kovasti ja pitkään, ilmoittaen Jussi Tuohuksen tulon.

Jussi Tuohus tuli paremmanpuoleisilta aamiaisilta hyvinvoipana ja punakkana ja huolettomana, astui koputtamatta sisään Kaalepin työhuoneeseen ja nakkasi hattunsa sohvapöydälle ja valitsi parhaan sikarin laatikosta ja heittäytyi loikomaan sohvalle, nostaen jalkansa tyynylle — Jussi Tuohus ei käytä kalosseja, niinkuin hänen kengistään etenkin näin keväiseen aikaan hyvin näkyy — ja sanoi kirjoituspöydän ääressä istuvalle Kaalepille, että »oleppas hyvä ja nakkaa minulle tulitikut». Sytytettyhän sikarin alkoi hän sitten kertoa kaupungin juoruja, jotka eivät Kaaleppia erikoisemmin huvittaneet, ja muisti välillä, että »apropoo, sattuuko sinulla olemaan satamarkkanen huomiseen?»

Kaaleppi Tornimäki sanoi, ettei hänellä nyt satu olemaan lompakossaan kuin 50 mk, mutta jos Jussi pistäytyy huomenna, niin saa hän sen satalappusen. Jussi Tuohus tyytyi siihen ja vastasi, että hyvä on.

Jussi Tuohus oli huomannut, että Kaaleppi Tornimäki oli Jussin sisäänastuessa sysännyt erään edessään olleen, avonaisessa kuoressa olevan kirjeen kiireesti syrjään ja nostanut jonkin kirjan sen päälle. Jussi Tuohus päätteli, että kirjeessä mahtoi olla jotakin erikoista, ja kun eteisessä puhelin vähän ajan kuluttua kilisi ja Kaaleppi meni vastaamaan, nousi Jussi sohvalta, astui kirjoituspöydän ääreen, sai kirjeen käteensä ja lukaisi sen kiireesti.

Kaaleppi oli vielä puhelimessa, kun Jussi Tuohus posket leimuten kulki päällystakki auki ja hattu takaraivolla eteisen läpi ulko-ovelle.

Kun Kaaleppi Tornimäki hetken kuluttua palasi puhelimesta huoneeseensa, hymyili hän vähän aavemaista, puoleksi pelästynyttä, puoleksi toivorikasta hymyä, ja kiiruhti pöytänsä ääreen.

Kirje oli entisellä paikallaan kirjan alla, mutta se oli toisinpäin kuin Kaaleppi oli sen asettanut, ja kuori oli vähän rypistynyt.

Kirje oli aivan asiallinen ja kuiva kirje jollekin kaukaisemmalle sukulaiselle. Siinä puhuttiin jonkin paikan saantimahdollisuuksista. Mutta sitten siinä oli seuraava kohta:

»Kun nyt vain muistaisin sulkea kuoren, ennenkuin eräs tuttavani tulee. Hänellä on inhoittava tapa pistää nenänsä minun asioihini ja lukea yksityiskirjeenikin, jos käsille sattuvat. Ja vippejään se ei koskaan maksa».

— Mitähän Jussi mahtoi arvella? ajatteli Kaaleppi Tornimäki pienellä kauhulla.

Nimittäin se, ettei hän ollut tyytynyt siihen 50-markkaseen, joka
Kaaleppi Tornimäellä oli lompakossaan.

KESÄKSI MAALLE

— Kyllä maalaisten kelpaa, huokasi rouva Ymmyrkäinen usein viime talvena. — Heillä on aina kesäasunto valmiina.

Talviasunnosta hänellä sitävastoin ei vielä ole tietoakaan. Hänen oli pakko muuttaa viime perjantaina, ja hänen huonekalunsa ovat nyt eräässä makasiinissa. Missä hänen perheensä tällä hetkellä on, siitä hänellä ei ole muuta tietoa kuin ettei se ainakaan ole samassa makasiinissa kuin hänen muu irtaimistonsa. Hän nimittäin saattoi perheensä perjantaina puolenpäivän aikaan asemalle, antoi sille siunauksensa, huomautti, että äidillä ja lapsilla on yhtä suuret silmät kuin isälläkin, joten heidän täytyy nyt omin neuvoin lähteä selviytymään olemassaolon taistelusta niinkuin jäniksenpojan Juhani Ahon lastussa, jätti sitten perheensä oman onnensa nojaan jonottamaan pilettiluukun eteen ja juoksi takaisin virastoonsa.

Viime kesänä oli herrasväki Ymmyrkäisellä kesäasunto eräässä hatarassa kalastajamökissä meren saaristossa. Paikka oli autio ja kesä oli kylmä ja sateinen, ja tuuli oli aina yhtä kolea, puhalsipa se mistä päin tahansa. Käsittämätöntä oli Filemon Ymmyrkäisen mielestä, miksi eivät mökin tuhannet luteet kuolleet kylmyyteen, kun koko Ymmyrkäisen perhe, vaikka se oli mahdollisimman lämpöisesti vaatetettu ja söi päivällistä päällystakit yllä, kalistellen lämpimikseen hampaitaan, sittenkin oli nääntyä viluun. Mutta alastomat luteet olivat erinomaisen virkkuja ja toimintatarmoisia. Kaiketikin vaikuttivat niihin virkistävästi ne myrkyt, joilla Ymmyrkäinen koetti ne murhata. Ne olivat vain kuivia nahkoja, Filemon Ymmyrkäisen perheen muuttaessa kesäkuussa kalastajamökkiin, mutta vieraiden lähtiessä takaisin kaupunkiin elokuun lopulla olivat ne pulleita ja kiiltäviä kuin Faaraon lihavat lehmät. Filemon Ymmyrkäisestä tuntuivat ne nyt suorastaan sukulaisilta, koska hän tiesi, että niiden suonissa virtasi sama veri kuin hänen ja hänen perheensä suonissa.

Noustessaan laivaan ja saaren kalastajamökkeineen — Filemon Ymmyrkäinen nimitti sitä Pirunsaareksi, Dreyfusin kärsimyssaaren mukaan — kadotessa lähimmän niemen taa, kohotti Filemon Ymmyrkäinen kätensä ja vannoi kapteenin ja nokinenäisen laivapojan todistajina ollessa selkänahkaa karmivan valan ei koskaan enää kesälaitumelle merensaareen tullakseen.

Maaliskuussa ryhtyi Filemon Ymmyrkäinen puuhaamaan itselleen uutta kesäasuntoa. Oikeastaan ei siitä kuitenkaan ollut hänelle itselleen niin paljon puuhaa kuin kaikille muille. Hän kirjoitti kaiken kaikkiaan vain yhden kirjeen, ja hänen tyttärensä sai sitten kopioida sitä tarpeen mukaan kaikki iltapäivät ja sunnuntai-aamupäivät. Tämän kirjeen ansiota kai olikin, että nuori neiti Tuulikki Ymmyrkäinen, joka tähän saakka on ollut luokkansa etevimpiä, nyt sai ehdot kahdessa aineessa.

Kirjeessä pyysi Filemon Ymmyrkäinen kirjeen saajaa joko sukulaisuuden, tuttavuuden, kristillisen rakkauden tai yhteisen jakamattoman isänmaamme Suomen kansalaisuuden nimessä ryhtymään pikaisesti sellaisiin toimenpiteisiin paikkakunnallaan, että Filemon Ymmyrkäinen saisi kesäasunnon itselleen ja perheelleen. Hra Ymmyrkäinen huomautti nimenomaan, ettei hänellä enempää kuin hänen perheelläänkään ollut minkäänlaisia vaatimuksia, koska sekä hän että hänen vaimonsa ovat Pohjoismaiden vaatimattomimmat ihmiset.

Filemon Ymmyrkäinen ilmoitti ainoastaan tahtovansa, että kesäasunto on luonnonihanalla paikalla. Että paikka on terveellinen ja että läheisyydessä kasvaa humiseva männistö. Että asunto on siistissä maalaistalossa. Että siinä talossa on hauskat, ilmavat ja valoisat huoneet. Että isäntäväki on ystävällistä, hupaista ja kohteliasta. Että talo on Päijänteen tai Saimaan tai jonkin muun komean ja arvokkaan sisäjärven rannalla. Että laivalaituri on 200 metrin päässä. Että posti saadaan joka päivä. Että järvessä on paljon kaloja. Että kesävieraiden käytettävissä joka hetki on kevyt, vakava, vuotamaton ja hyvässä maalissa oleva vene. Että talosta saa kaikki taloustarpeet. Että kesävieraille lämmitetään sauna eri iltoina kuin talonväelle. Että talon takana on vuori, joka suojelee pohjoistuulelta. Että vaihtelevaa ja hyvänmakuista ruokaa on runsaasti. Ettei lehmissä ole nystyrätautia. Että talosta saa miehen soutamaan, milloin halutaan, ja hevoskyydin, milloin tarvitaan. Että hinta on mahdollisimman huokea, ja että eräät muut seikat, joita vielä oli lueteltu kaksi postiarkin sivua, tarkoin otetaan huomioon.

Filemon Ymmyrkäisen kirjeet tulivat maanvaivaksi kautta maan. Sen näkee siitäkin, että hän osti markan postimerkkejä arkeittani ja että häneltä meni postimerkkeihin kolmattasataa markkaa. Mutta kesäasuntoa hän ei saanut, vaikka hänellä ei ollutkaan mitään vaatimuksia. Useat niistä, joille Ymmyrkäinen kirjeensä lähetti, olivat ymmärryksensä ja älynsä puolesta sillä tasolla, että todellakin ryhtyivät kuulustelemaan hänelle asuntoa, vaikka turhaan. Mutta jotkut kuittasivat asian hävyttömällä postikortilla, jollainen teki aina ikävän vaikutuksen Filemon Ymmyrkäiseen.

Eilen meni Filemon Ymmyrkäinen ostoksille erääseen automobiililiikkeeseen. Hän ei kuitenkaan ostanut autoa, vaan kaksi sellaista pakkilaatikkoa, joissa autot tulevat ulkomailta. Onko lukija sattunut näkemään sellaista? Ne ovat kuin pieniä taloja, sellaiset laatikot, ja kaksi sellaista, asettipa ne sitten päällekkäin tai vierekkäin, riittää kyllä kesähuvilaksi Filemon Ymmyrkäisen perheelle. Hän lähettää laatikot huomenna Savoon ja hälyttää sitten perheensä kokoon.

Todennäköisesti ei tämä asunto vastaa kaikkia hra Ymmyrkäisen kirjeessä ilmituotuja vaatimuksia, mutta ainakin on se oma.

— Siinä ei tosin ole monta huonetta, mutta ne ovat aika välkeitä ja ilmavia…

Mutta kun tuttavat kysyvät, että ehkä sen voi järjestää myöskin talvihuvilaksi, kun ei Ymmyrkäisillä ole muutakaan asuntoa ensi talveksi tiedossa, alkaa Filemon Ymmyrkäinen puhua muista asioista.

VIATON PILA

Tuttavamme Jeremi Vauhkolan vakavan naaman sisäpuolella asuu melkoinen määrä reipasta huumoria.

Etenkin nauttii hän ihmisten, tuttavien taikka tuntemattomien, sama se, ällistyttämisestä odottamattomilla päähänpistoilla.

Joku aika takaperin nousi Jeremi Vauhkola raitiovaunuun Hakaniementorin kohdalla.

Vaunussa oli ennen häntä kolme muijaa ja yksi vanhahko mies, jotka kaikki istuivat sisällä.

Jeremi Vauhkola jäi seisomaan takasillalle ja ryhtyi muistelemaan anoppimuoriaan, joka on ollut vainajana yksitoista ajastaikaa.

Lyhyenläntä naiskonduktööri nousi varpaisilleen, yltääkseen merkinantonuoraan, nykäisi lähtömerkin ja ojensi kätensä nähdessään, että Vauhkolalla oli piletti kädessään.

— Päivää, mitä kuuluu? sanoi Vauhkola, puristaen lämpimästi naiskonduktöörin kättä.

Vauhkola hymyili tyytyväisenä, mutta konduktööri ei kunnioittanut häntä enää yhdelläkään silmäyksellä.

Elannon myymälän luona ja Liisankadun kulmassa tuli runsaasti uutta väkeä vaunuun.

Äkkiä meni häneen kunnianhimon paholainen. Hän päätti jatkaa leikinlaskuaan tavalla, jota sopisi ilolla muistella suljetussa toveripiirissä.

Hän kurkisti ovelta vaunuun, joka nyt oli jokseenkin täysi, ja nähtyään, ettei siellä ollut ketään, joka hänet tunsi, astui hän sisään, kohotti hattuaan ja huusi iloisesti:

— Hyvää päivää, hyvää päivää! Tämäpä hauskaa! Pelkkää tuttua väkeä! Niinkuin perheiltamassa! Omituinen sattuma! »Komisch!» sanoo saksalainen…

Ja kääntyen lähinnä oikealla istuvan puoleen ojensi hän kätensä ja sanoi:

Se lähinnä oikealla istuva henkilö oli vanhahko mies. Vanhahko mies ojensi epäröiden kätensä ja tervehti.

Hänen vieressään istui koulutyttö. Jeremi Vauhkola taputti häntä sedällisesti olkapäälle ja sanoi:

Seuraava oli tumman ja tuikean näköinen herra, jolla oli kultasankaiset silmälasit.

Kun Jeremi Vauhkoja hänen kohdallaan ojensi kätensä, loi herra häneen vihaisen katseen ja sanoi:

Välittämättä tumman ja tuikean näköisestä herrasta, joka koetti surmata hänet kultasankaisten silmälasien lävitse leimuavilla murhaavilla katseillaan, sen enempää, jatkoi Jeremi Vauhkola tervehtimistään yleisen hämmästyksen vallitessa. Matkustajat vilkuilivat hämillään toisiinsa, mutta ojensivat kuitenkin tahdottomasti kätensä. Eräs palvelustyttö alkoi tervehtiessään nauraa hihittää, jolloin koko vaunu purskahti suureen, vapauttavaan nauruun. Kaikkein kovimmin nauroi Jeremi Vauhkola, joka sanoi:

Ainoastaan se tumman ja tuikean näköinen herra ei nauranut. Hän oli päinvastoin edelleenkin vihaisen näköinen.

Vaaleatukkainen pankkineiti ei ollut huomaavinaan Jeremiä, kun hänen vuoronsa tuli. Mutta Jeremi tarttui hänenkin käteensä, välittämättä siinä olevasta käsilaukusta, puristi kättä ja käsilaukkua ja kysyi, kuinka mamma voi.

Seuraava, viimeinen, oli roteva, peloittavan näköinen rouva. Mutta Jeremi Vauhkola oli kuin huumauksen vallassa. Hän ei pelännyt rouvaakaan.

— Hyvää päivää! huudahti hän iloisesti rouvallepa ojensi sydämellisesti kätensä.

— Anteeksi! vastasi Vauhkola. — Ehkä olenkin erehtynyt teidän suhteenne. Mutta sehän on helposti korjattu. Saanko esittää itseni? Johansson, Kristian Johansson!

— Ei suinkaan! vastasi Vauhkola vilkkaasti. — Johansson on hyvin yleinen nimi. Arkkipiispakin on Johans…

Hän ei ollut aavistanut, kuinka lähellä hänen lankeemuksensa hetki oli.
Hän ei ollut aavistanut, että rangaistus vaani hänen kintereillään.

Hän ei nimittäin ollut huomannut, että me olimme ilmestyneet vaunun takasillalle.

Meillä on ollut vähän vanhaa kalavelkaa Jeremi Vauhkolalle. Hän nolasi kerran meidät suurehkossa seurassa.

Pistimme sen hyväntahtoisesti hampaankoloomme ja lupasimme kaivaa sen sieltä esille sopivassa tilaisuudessa. Se oli nyt tullut.

Olimme nähneet hänen metkunsa ja käsittäneet kaiken. Pistimme päämme sisään vaunun ovesta ja huudahdimme niin kovaan, että kaikki sen kuulivat:

— Kas, Jeremi Vauhkola, terve mieheen! Minä kuulin, että sinä jäät edelleenkin vanhaan asuntoosi Tunturilaaksonkatu 37 B, kolmas kerros…?

Jeremi Vauhkola kalpeni kuin olisi nähnyt aaveen. Sitten syöksyi hän ulos ja hyppäsi alas täyttä vauhtia kulkevasta raitiovaunusta ja löi takaraivonsa katukivitykseen. Poliisi vei hänet tajuttomassa tilassa kirurgiseen sairaalaan, mistä hänet päästettiin parin viikon kuluttua.

EREHDYS

Kauppa-apulainen Frans Ferd. Vempele on kohtelias ja nopsa pieniin palveluksiin, ainakin virkansa ulkopuolella. Niinkuin siivon ja säädyllisen nuoren miehen tuleekin olla.

Miten kävisi, jos hän palveluksessaan tiskin takana heittäytyisi yhtä nopsaksi ja nokkelaksi ja palvelevaiseksi, sitä emme osaa varmuudella sanoa. Luultavasti kuitenkin saisi hän pumpsit virastaan. Isäntä ajattelisi, että nyt on pahahenki merrassa ja aikoo panna toimeen suuren rötöskän, minkä jälkeen isäntä tarttuisi häntä korvasta kiinni niinkuin jotakin muuta astiaa, taluttaisi hänet ovelle, ilmoittaisi, että hän on saanut eron virastaan ilman eläkettä, ja potkaisisi hänet tämän yhtä lyhyen kuin asiallisenkin jäähyväispuheen jälkeen ulos ovesta.

Mutta älkäämme pelätkö nuorukaisen Frans Ferd. Vempeleen tulevaisuuden puolesta. Nuori herra Vempele ei ole mikään jästipää eikä hypi aitauksien ylitse. Tiskin takana on hän hillitty ja määräperäinen kuin buddhalainen rovasti.

Jos sinä tunkeudut hänen editsensä raitiovaunuun ja pukkaat kyynärpäälläsi mustelman hänen kupeeseensa, niin kohottaa hän nopeasti hattuaan ja sanoo: anteeksi!

Jos nuori neito pudottaa kadulla paketin kädestään, niin syöksähtää hän ottamaan sen ylös, kohottaa nopeasti hattuaan ja sanoo: olkaa hyvä!

Jos vanha neito pudottaisi — mitä ei kuitenkaan koskaan tapahdu —kadulla paketin, niin nostaisi ystävämme Frans Ferd. Vempele senkin ylös, mutta emme ole aivan varma siitä, kohottaisiko hän silloinkin hattuaan ja sanoisi: olkaa hyvä.

Frans Ferd. Vempele ei koskaan polje kenenkään varpaille, hän yhtyy aina edelliseen puhujaan, niinkuin vaatimattoman ja toistaiseksi vaatimattomassa asemassa olevan nuoren miehen tulee ja sopii, ja kun kauppias kertoo hänelle 97:nnen kerran hauskan juttunsa, nauraa Frans Ferd. Vempele aivan yhtä sydämensä pohjasta kuin ensi kerrallakin, ja kuivaa sitten naurunkyyneleitä silmistään.

Sanalla sanoen, me voimme toivoa Frans Ferd. Vempeleestä vielä kerran jotakin.

Viime kuun loppupuolella oli kauppias kutsunut nuorimman apulaisensa Frans Ferd. Vempeleen kotiinsa iltateelle. Noin vain ilman muuta. Ei ollut nimipäivä eikä syntymäpäivä, eikä toisia liikkeen palveluksessa olevia oltu kutsuttu. Se vain miten lienee pälkähtänyt isännän päähän.

Tällaista kunniaa ei Frans Ferd. Vempeleelle ollut koskaan ennen tapahtunut, ja hän koetti osoittautua sen arvoiseksi. Hän tuskin uskalsi katsahtaa kauppiaan pulleaposkisiin tyttäriin, ettei vain kauppias rouvineen alkaisi epäillä sellaisen raivohurjan ja mielettömän aikeen siinneen ja syntyneen hänen sielussaan, että hän muka yrittäisi ruveta hakkailemaan kauppiaan tyttäriä. Hän ryömi sohvan alle rouvan lankakerän perässä, saaden kuhmun takaraivoonsa, ja kun kauppias 98:nnen kerran kertoi hauskan juttunsa, oli hänen nuorin apulaisensa sanan kirjaimellisessa merkityksessä tukehtua nauruun.

Sen jälkeen näki Frans Ferd. Vempele koiperhosen lentävän, ja hyökkäsi ylös tuoliltaan sekä läiskähytti kätensä yhteen.

Kun hän sitten katsoi kämmeniinsä, ei niissä näkynyt kuolleen koiperhosen jauhemaisia jäännöksiä. Ja kun hän sitten katsahti rouvan kasvoihin, näki hän niillä tyytymättömän ilmeen.

Raskas paino laskeutui Frans Ferd. Vempeleen sydämelle. Hän ajatteli, että rouva on tyytymätön hänen kömpelyyteensä, kun ei hän saanut tapetuksi sitä koi perhosta.

Tämä ikävä asia oli saatava korjatuksi mitä pikimmin, ja kun koiperhonen — joko sama tai joku toinen, Frans Ferd. Vempele ei ollut siitä selvillä — taas ilmestyi näköpiiriin, hyökkäsi hän metsästämään sitä sellaisella innolla ja menestyksellä, että koiperhosen nuori elämä viidentoista tai kahdenkymmenen sekunnin kuluttua sai väkivaltaisen lopun.

Mutta kun hän sitten riemuiten huudahti, että »puuttuipas!» ja näytti vasemmassa kämmenessään olevat hyönteisen surkuteltavat jäännökset, tyrmistyi hän säikähdyksestä.

— Vempele ei vaivaudu tappamaan koiperhosia tästä huoneistosta… me muutamme kesäkuun 1 päivänä.

Frans Ferd. Vempele poistui kymmenen minuutin kuluttua alakuloisessa mielentilassa. Miksi pitikään hänen sekautua tähän ikävään asiaan?

Nyttemmin, milloin Frans Ferd. Vempele vieraisilla ollessaan keksii koiperhosen, ei hän ole sitä huomaavinaan, ennenkuin on kysynyt:

— Aikooko herrasväki muuttaa, vai jääkö herrasväki vielä tähän huoneistoon?

PAPPA RAUKKA!

Mutta papan täytyy olla Helsingissä ansaitsemassa perheelleen jokapäiväistä leipää.

Niinpä niin. Pappa raukka. Joka ei saa nauttia maaelämän suloja matalassa, rappeutuneessa ja harakanpesän kaltaisessa kalastajamajassa ulkona saaristossa, missä maito ja munat ja voi ja muut on soudettava kahden kilometrin päässä olevasta naapurisaaresta, silloin kun myrskyltä voi soutaa, ja muut ruokatavarat tuotettava Helsingin torilta tai halleista. Aina sataa ja aina tuulee ja aina on kylmä, niin että hampaat suussa kalisevat, semminkin kun polttopuut ovat niin vähissä, ettei niitä voi käyttää muualla kuin keittiössä.

Ja niin edespäin. Miksi jatkaa? Kaikki saaristossa kesäänsä viettäneet tietävät nämä asiat. Ja niiden, jotka eivät ole siinä asemassa olleet, on parasta jäädä tietämättömyyteen. Ne, jotka tietävät, sanovat ehkä: mamma raukka! Mutta me emme sano. Me säälimme pappaa. Mammahan on kesälaitumella, kesälomalla, luonnon helmassa, nauttimassa Pohjolan kauniista, vaikka ah, niin nopeasti katoavasta kesästä. Mutta pappa, pappaparka, jonka täytyy olla melkein koko kesä kuumassa ja kuivassa ja pölyisessä ja ikävässä Helsingissä, turmella terveytensä päivien raadannalla ja hermonsa suurkaupungin kuluttavassa hälinässä, kaivaten perhettään, kotiaan, joka huolettomana ja riehakkana pyllyilee vehmailla kesälaitumilla…

Kun mamma illalla on saanut lapset hengissä, vaikkakin läpimärkinä, nuhaisina ja viluisina kotiin jyrkiltä, livettäviltä ja hengenvaarallisilta rantakallioilta, saanut heidät siivotuksi, ja kun hän vihdoin on itsekin lopen nääntyneenä päässyt vuoteeseensa, ajattelee hän osapuilleen seuraavaan tapaan:

— Jumalan kiitos, että tämäkin päivä taas on lopussa! Mutta mehän saamme joka tapauksessa olla maalla, saaristossa… pappa raukan täytyy aina vain olla kaupungissa…

Aamulla herää pappa raukka verraten myöhään, jonkin verran raukeana kenties, mutta muuten ilmeisesti tyytyväisenä elämäänsä. Hän pukeutuu kiireesti, pistäytyy parturissa ja menee konttoriinsa, vilkaisee sanomalehtiä ja lähtee aamiaiselle puolen tunnin kuluttua. Syötyään tunnin verran aamiaista soittaa pappa raukka konttoriinsa ja kysyy, onko siellä mitään erikoista. Konttorista vastataan, niinkuin eilenkin ja kaikkina edellisinä, päivinä, ettei ole mitään erikoista, ja pappa ilmoittaa puhelimessa olevalle neidille, että hän tulee hetken kuluttua konttoriin, jos joku kysyy. Hänellä on vähän asioita kaupungilla.

Pappa raukka on tavannut pari muuta pappa raukkaa, joiden seurassa päiväkahviaika juoksee niin liukkaasti, että pappa raukka kelloon katsoessaan säpsähtää ja huomauttaa toisille papoille, ettei hän voi ymmärtää, miten se aika niin pääsi livahtamaan. Täytyyhän tästä mennä konttoriinkin asioita hoitamaan, tulkaa te mukaan! Toiset papat tekevät tämän uhrauksen, ja istuvat sitten tunnin verran pappa raukan konttorissa polttelemassa sikaria ja neuvottelemassa tärkeistä kysymyksistä, joista tärkein on se, missä päivällinen syötäisiin.

Kun siitä vihdoin on päästy yksimielisyyteen, onkin konttoriaika jo lopussa, ja pappa raukka päästää pienen huokauksen ja lähtee ystäviensä seurassa päivälliselle.

Päivällinen kestää kello 7:n korville. Mutta silloin tulee uusi murhe: mihin mentäisiin illalla?

Päätetään, että mennään operettiin, ja vasta operetissa ratkaistaan, missä illallinen on syötävä.

Samaan aikaan kun mamma illalla levolle päästyään ajattelee, kuinka yksinäinen ja iloton tämäkin ilta mahtaa, papalle olla autiossa, kesäkunnossa olevassa ja naftaliinille haisevassa huoneistossa, paukuttaa pappa juuri innokkaasti käsiään operetin kolmannelle näytökselle.

Auringon noustessa Helsingin horisontissa nähdään papan seurueineen ajavan autolla kotia kohti, iso sikari hampaissa. Pappa näyttää vähän väsyneeltä, eikä ihme.

ANJOVISPURKKI

He asuvat aivan lähekkäin ja ovat mitä parhaita ystäviä. Herra Vekarainen kynii herra Kyyhkystä korttipelissä kolmesti viikossa, ja rouva Kyyhkynen huomauttaa miehelleen neljästi viikossa, ettei rouva Vekaraisella ole mitään omintakeista pukeutumisaistia, vaan matkii tämä aina häntä, rouva Kyyhkystä.

Eräänä lauantaina, kun Kyyhkyset olivat kahvilla Vekaraisten verannalla, sanoi hra Kyyhkynen:

— Meidän olisi ruvettava retkeilemään tässä kauniissa ympäristössä. Meidän olisi kalastettava, ja sitten syötävä rantakalaa Kaikusaaren rannassa. Ei mikään ole niin hyvää kuin kalakeitto, joka on keitetty juuri järvestä nostetuista kaloista.

Sunnuntaina aamupäivällä tuli retkestä tosi. Rouva Vekarainen hommasi padan ja ruokatarpeita, rouva Kyyhkynen toi kahvipannun ja mitä siihen kuuluu. Herrat pitivät huolta kalastustarpeista.

Vekaraisilla on moottorivene. Perämoottori. Se kulkee enimmäkseen vain takaperin — uuden kuun aikana kulkee se kyllä joskus etuperinkin — mutta se ei haittaa, kun ei ole näkijöitä.

Rouvat rupesivat laittamaan leiriä kuntoon, sittenkun herrat olivat koonneet metsästä risuja ja tehneet kahvitulen, jota he nimittivät nuotioksi.

He palasivat kahden tunnin kuluttua takaisin ilman kaloja ja ilman uistinta. Se oli jäänyt järven pohjaan.

— Emmekä me syö kalaa, lisäsi Kyyhkynen, jolla on taipumusta sanansutkauksiin myöskin vastoinkäymisten aikana.

— Ruokaa kyllä on, huomautti rouva Vekarainen, joka oli kattanut päivällisen kalliolle levitetylle valkoiselle liinalle. — Mutta liemiruokana on nyt vain kahvi.

— Tietenkin! huomautti Vekarainen. — Minä en olisi koskaan unohtanut sitä.

— Sinähän et unohdakaan mitään — paitsi joskus itsesi yöksi kaupunkiin, niinkuin viime viikolla, myönsi rouva Vekarainen.

Herra Vekarainen ei katsonut arvonsa mukaiseksi vastata. Hän otti puukon tupostaan ja alkoi sen kärjellä sorkkia anjovispurkkia.

— Siirry kauemmaksi, ettet roiskauta meidän päällemme suolavettä, neuvoi rouva Vekarainen. — Ja varo pukuasi!

Vekarainen siirtyi lähellä olevan pensaan taakse, mistä rupesi kuulumaan ähkimistä ja epäselvää mutinaa.

— Alkakaa te vain syödä, minä tulen sitten kun olen saanut tämän auki, kuului hra Vekaraisen hieman hermostunut ääni pensaan takaa.

— Huono mies, kun ei saa yhtä anjovispurkkia auki! pisteli hra
Kyyhkynen. — Meidän palvelijamme avaa sen parissakymmenessä sekunnissa.

Silloin suuttui hra Vekarainen, paiskasi katkenneen puukkonsa metsään, heitti tupen menemään samaa tietä, nakkasipa vielä hattunsakin, käyden kuitenkin heti noutamassa sen takaisin päähänsä. Sitten siirtyi hän ylemmäksi rantakalliolle, pani anjovispurkin tasaiselle paikalle, otti niin ison kiven kuin jaksoi nostaa ja pudotti sen, ähkyen, puhkuen ja sadatellen, kerta toisensa jälkeen anjovispurkin päälle, joka lopulta muuttui omituisen, miltei kauhean näköiseksi esineeksi.

Vihdoin tuli Vekarainen väsyneenä ja vihaisena takaisin, paiskasi muodottomaksi ruhjotun anjovispurkin hra Kyyhkysen jalkain juureen ja äyhkäisi:

Kyyhkynen nauroi, alkoi leikkiä anjovispurkilla ja takoi sitä eri puolilta nyrkinkokoisella kivellä.

Äkkiä karjaisi hra Kyyhkynen, hyppäsi pystyyn, pyyhki kasvojaan, hoiperteli ulvoen ja sokean tavoin eteensä hapuillen rantaan, lysähti polvilleen ja alkoi huuhdella vedellä silmiään.

Anjovispurkkiin oli tullut pieni reikä, ja Kyyhkynen oli saanut suolavesisuihkun suoraan molempiin silmiinsä.

Hetkistä myöhemmin tarttui hra Kyyhkynen jälleen anjovispurkkiin ja nakkasi sen sadatellen kauas järveen.

YLLÄTYS

Kesäleski Herman Hynttylä, joka oli vähän myöhästynyt, harppaili konkariaskelin konttoriansa kohti viime lauantaiaamuna.

Aleksanterin- ja Mikonkadun kulmassa tuli häntä vastaan hieman kevytmieliseksi tunnettu ystävänsä Jussilainen, joka huusi:

— Siinähän sinä olet! Miksi et ole aikanasi konttorissa!? Luuletko, ettei minulla ole muuta työtä kuin juosta sinun hännässäsi! Tänä iltana justiinsa klo 6 lähtään pyhäksi minun moottorillani meidän huvilallemme! Krapuja… ynnä muuta! Pira-rimppan-pimppan-piraraa… onko päätetty?

— Siis tasan kello kuus Hietalahden rannassa! huusi Jussilainen, mennen menojaan.

— Pira-rimppan-pimppan piraraa! hyräili Herman Hynttylä, jonka sydämeltä oli vierähtänyt leiviskän painoinen harmaa kivi: kuinka saada pyhänseutu kulumaan?

Konttorissa ei ollut mitään erikoista. Mutta kahden tunnin kuluttua soitti maalaisserkku Tuomainen:

— Terve! Minä olen tullut eukkoni kanssa kaupunkiin, ja aikomukseni oli asettua pariksi päiväksi veli Juljuksen tyhjään lukaaliin, mutta talonmiehellä ei ole avaimia. Ne ovat siivoojaämmällä, ja ämmäpiru on mennyt pyhäksi maille. Ei suinkaan teillä olisi tilaa?

— Juu! huusi Herman Hynttylä. — Minun pitää kiireellisten liikeasioin vuoksi matkustaa tänä iltana kaupungista, niin että te saatte koko huoneiston yksin haltuunne. Siellä on makuuhuoneessa sängyt valmiiksi petattuina, ja puhtaita lakanoita ja tyynynpäällisiä on siinä kaapissa, jossa on peili ovessa. Olkaa pitkin taikka poikin, mutta jos keitätte jotakin, niin muistakaa sulkea keittiössä molemmat kaasuhanat. Minä luulen, että se kumiletku vuotaa vähän. Tule noutamaan avaimet täältä konttorista. Näkemiin! Ei mitään, ei mitään, eihän se nyt yhtään mitään… mitäs se nyt… terve näkemiin!

Rouva Hynttylälle oli tullut ikävä kesäasunnolla, ja hän oli päättänyt valmistaa miehelleen pienen iloisen yllätyksen. Oli tullut pitkänmatkan junalla Keravalle, poikennut Keravalla vanhaa musteriaan tervehtimässä ja lähtenyt viimeisellä paikallisjunalla Helsinkiin. Todennäköisesti ei Hermanni olisi vielä kotona, kun hän saapuu perille, etenkin koska nyt oli lauantai-ilta ja krapuaika — rouva Hynttylä tunsi kyllä Hermanninsa — ja olisi hauskaa nähdä Hermannin naamaa, kun hän tuossa kahden korvissa tulee kotiin ja näkee, että mamma on sängyssä. Rouva Hynttylä olisi nukkuvinaan ja vain hyvin varovaisesti pitäisi toisen silmän raosta silmällä Hermannin esiintymistä, hi hi…

Viimeinen paikallisjuna Keravalta saapuu Helsinkiin klo 11.52 i.p., ja kaksi minuuttia yli 12 yöllä avasi rouva Hilma Hynttylä varovasti eteisen oven.

— Kas, Hermannihan onkin jo kotona! Katsos vain poikaa, kuinka on tullut säännölliseksi. No johan tuo olisi aikakin. Tuossa on olkihattu ja vaalea suvipaltto… mutta mitä…!

Hän oli äkännyt naisen takin naulakossa ja naisen hatun peilin edessä olevalla pyöreällä pöydällä.

Yksi ainoa ajatus alkoi kieppua rouva Hilma Hynttylän kuumenneissa aivoissa. Ensin hitaammin ja sitten nopeammin ja nopeammin ja nopeammin ja vihdoin vimmattua vauhtia: tähänkö siis on tultu… tähänkö siis on tultu… tähänkö… tähänkö… tähänkö… tähänkö tähänkö tähänkö tähänkötähänkötähänkötähänkö…?

Toiminnan hetki oli lyönyt. Tilinteon päivä — tai oikeastaan yö — oli tullut.

Rouva Hynttylä painoi vasemman kätensä jyskyttävälle sydämelleen ja tempaisi oikealla makuukamarin oven auki.

Tuolla nukkui sängyssä, selin oveen ja peite korvissa, uskoton mies, rauhallisesti kuorsaten, kuorsaten, ilman mitään omantunnon tuskia! Haa, konna!

Ja toisessa sängyssä — hauen omassa sängyssään, rouva Hilma Hynttylän laillisessa aviosängyssä — nukkui rehevä nainen.

Rouva Hynttylän valtasi silmitön raivo. Kostoa! Murhaa! Tulipaloa!
Poliisi! Pyöveli!

Hän syöksyi naisen tukkaan kuin naarastiikeri, veti naisen alas permannolle niin että mätkähti, ja kirkui:

— Apua! Paavo! parkui rouva Tuomainen, jota rouva Hynttylä yhä raastoi tukasta.

Hän nousi istualleen Hermanni Hynttylän sängyssä, haukotteli, hieroi silmiään ja mutisi:

Rouva Hilma Hynttylä oli vaipunut tuolille, jolla olivat rouva
Tuomaisen vaatteet, ja kun hän vihdoin pääsi ääneen, sopersi hän.

Rouva Tuomainen istui yhä lattialle, yöpaita halki, tukka raastettuna kuin heinäpieles hirmumyrskyssä, ja tuijotti rouva Hynttylään vauhkoin, miltei mielettömin katsein.

MANSIKKA-AIKANA

— Siellä on keittiössä poika, joka kysyy, ostetaanko mansikoita, ilmoitti rouva Pöhkönen herra Pehkoselle.

— Onko sillä niitä paljonkin? tiedusteli hra Pöhkönen, joka lepäsi kahden vanhan haavan väliin sidotussa riippumatossa.

Herra Pöhkönen edustaa sitä aviomiesluokkaa, jolta vaimon on anottava erikseen jokainen talouskulujen menoerä ja tuotava takaisin viimeistään illalla joka penni, mikä on jäänyt yli.

Pojalla oli kädessään nyytiksi solmittu vanha huivi, ja nyytissä oli iso mansikkatuohinen.

— Kenenkä sinä olet poika? kysyi hra Pöhkönen poliisikomisarjuksen äänellä:

Hra Pöhkönen nyrpisti nenäänsä, sillä hän kannattaa siisteyden aatetta vähävaraisempien kansankerrosten keskuudessa.

— Voinhan minä antaa kolme markkaa, sanoi Pöhkönen, joka on sitä mieltä, ettei köyhälistöluokkaan kuuluvia maalaislapsia saa totuttaa nylkemään kaupunkilaisia.

Pöhkönen haukkui pojan ja koko hänen sukunsa pahanpäiväiseksi, mutta poika vetosi jurolla itsepäisyydellä äitiinsä, ja Pöhkönen maksoi lopuksi kahdeksan markkaa sekä käski pojan painua hiiteen sekä palata takaisin sitten, kun hänellä on huokeampia marjoja.

— Siellä oli vähän eri suuri käärme, siellä mansikka-aholla, ilmoitti poika mennessään. — Se sitten vasta oli peto…

— Nyt saadaan mansikoita päivälliseksi sokerin ja kerman kera! iloitsi herra Pöhkönen.

— Jestas! huusi rouva Pöhkönen tunnin kuluttua. — Nyt soutavat Kippurat tuolla salmen yli ja jäävät tietysti päivälliselle, eikä meillä ole kuin sitä eilistä vasikanpaistia. Olisi edes jotakin jälkiruokaa…

Herrasväet Pöhkönen ja Kippura ovat naapureita ja ystäviä. Pöhkösen huvila on salmen toisella puolen ja Kippurat asuvat maalaistalossa vastapäisellä puolella salmea.

Herra Pöhkönen olikin juuri puhetoverin puutteessa, jonka kanssa olisi saanut väitellä Ruhrin pulmasta ja Mustafa Kemal-pashasta sekä haukkua hallitusta ja nykyistä verotuspolitiikkaa.

— Onhan ne mansikat, huomautti hän. — Mikäs sen sopivampaa jälkiruokaa näin kesällä!

Päivällisellä syötiin ensin sitä eilistä vasikanpaistia, ja tietysti emäntä valitti ruoan huonoutta, ja tietysti vieraat, niinkuin vieraitten tapa on, koettivat uskotella, etteivät he koskaan ole syöneet niin hyvää paistia.

Sitten sanoi emäntä, että nyt ei valitettavasti ole muuta jälkiruokaa kuin mansikoita.

— Juu, me emme olekaan vielä tänä kesänä saaneet mansikoita, ilmoitti hra Kippura huuliaan nuoleskellen, ja hra Pöhkönen alkoi tuntea epämääräistä sisällistä levottomuutta.

Palvelustyttö toi mansikkatuokkosen pöytään sellaisenaan, lautasliinaan käärittynä.

Hän oli unohtanut sanoa, ettei mansikoista saisi tuoda pöytään kuin puolet. Eiväthän ne olleet vieraita varten ostetut. Vieraiden mentyä oli hän aikonut yksinään hotkia toiset puolet. Sillä hän oli suuri mansikoiden ystävä.

Mutta nyt se oli myöhäistä. Täytyi vain yrittää pelastaa, mitä ehkä pelastettavissa oli.

Hra Pöhkönen koetti katsoa toisaalle ja hänen kurkkuaan kuristi. Sitten vilkaisi hän hra Kippuraan ja näki tämän varustautuvan hyökkäykseen mansikkatuohisen kimppuun, silmät kiiluen ahneutta ja intohimoa.

— Niin, ole hyvä ja ota runsaasti! kiiruhti hra Pöhkönen lisäämään. — Minulle ei tarvitse säästää. Minä luulen, etteivät nämä mansikat maistu minulle. Se poika, jolta minä nämä ostin, ilmoitti vasta lähtiessään, että niiden joukossa oli ollut käärme.

— Mutta Petteri…! huudahti rouva Pöhkönen. — Kuinka sinä sellaisia ruokapöydässä!

— Kyllä ne silti minulle maistuvat. Söihän Eevakin omenan, vaikka puussa oli suuri käärme, hi, hi…

Hra Kippura on jossakin määrin vitsiniekan maineessa lähimmässä ympäristössään.

Ja Jussi Kippura ammensi lautaselleen vähintäänkin puoli litraa mansikoita ja ryhtyi sitten syömään niitä, kehuen ja suutaan maiskutellen.

Petteri Pöhkönen kärsi ja ylitti ruveta jatkamaan puhetta Mustafa Kemal-pashasta, mutta hänen äänensä värähteli omituisesti, ja hän lopetti kesken lauseen, alkaen tuijottaa ulos ikkunasta.

Mutta silloin tempaisi hra Pöhkönen raivostuneen näköisenä mansikkatuohisen käteensä, kaatoi koko sen sisällyksen lautaselleen, kaaputtaen viimeisetkin marjat sen pohjasta lusikalla irti, kaatoi kannusta kaiken kerman ja sokeriastiasta kaikki jauhosokerin mansikoitten päälle ja alkoi kiusallisen hiljaisuuden vallitessa vihaisen näköisenä lusikoida mansikkavuorta suuhunsa.

MOOTTORI

J.U. Viiriäisen moottorivene oli vihdoinkin laiturin kyljessä, uutena ja miellyttävänä. Viiriäinen oli antanut siitä kaikki rahansa ja vekselin.

— Lupaatko, ettet hukuta itseäsi? kysyi rouva Viiriäinen, riippuen hra
Viiriäisen kaulassa.

— Lupaatko, että tulet ennen auringonlaskua takaisin kaupungista? kysyi rva Viiriäinen.

Hra Viiriäinen ei ollut kuulevinaan kysymystä ja huusi lapsille, että veisivät hänen öljytakkinsa moottorivenheeseen.

— Lupaan! mörähti J.U. Viiriäinen, kun rva Viiriäisen 83 kg alkoivat pakottaa hänen niskaansa.

Laiturille tulivat katsomaan lähtöä rva Viiriäinen, hänen neljä lastaan, joista kolme tyttöä, palvelijatar ja naapuritalon päiväläisen akka.

Hra Viiriäinen astui moottoriin, katsahti ympärilleen, koetteli peräsinratasta, kumartui ja pyöräytti veivitankoa.

Laiturille tuli naapuritalon päiväläinen ja yksi tuntematon mies, joka oli avojaloin ja pitkä ongenvapa kädessä.

Hra Viiriäinen veivasi toisen kerran ja sitten peräkkäin yhdeksän kertaa, ja moottori sanoi aina »ssst!»

Hra Viiriäinen riisui takin yltään ja ryhtyi veivaamaan. Salmen toisella rannalla olevalle laiturille tuli istumaan asioitsija Pökkelö, joka ojensi teatterikiikarinsa kohti Viiriäisen moottorivenettä.

Viiden minuutin kuluttua ojentautui hra Viiriäinen täyteen pituuteensa, pyyhkäisi paidanhihalla otsaansa ja tuijotti järvelle, joka lepäsi hänen edessään ikävystyttävän tyynenä.

Toiselle laiturille olivat saapuneet rouva Pökkelö ja hänen naimattomat sisarensa, jotka viittailivat toisilleen ja käyttivät vuoronperään teatterikiikaria.

— Jos Hilma on hyvä ja käy noutamassa minun pöydältäni kirjan, jonka kanteen on painettu »Moottorimiehen käsikirja», sanoi J.U. Viiriäinen palvelustytölle.

Saatuaan kirjan istuutui hän moottorin peräpenkille lukemaan. Hän luki 5 minuuttia. Tuntematon avojalkainen mies nosti ongenvavan olalleen ja lähti kävelemään rantaa pitkin pois laiturilta. Toiselta rannalta poistui rouva Pökkelö, mutta naimattomat sisaret olivat lisäytyneet yhdellä, joten summa pysyi entisellään.

Sitten riisui hra Viiriäinen liivinsä, ryhtyi vääntelemään moottorin hanoja, kaatoi kannusta kuuteen paikkaan öljyä, käänsi erästä nappulaa, kurkisti koneen alle, katsahti epäluuloisesti moottoriin, puri hammasta, kumartui äkkiä ja tempaisi voimiensa takaa veivistä.

Hra Viiriäinen alkoi veivata raivokkaan näköisenä, väänteli välillä hanoja, kaatoi öljyä ja bensiiniä, veivasi taas, nousi, potkaisi moottoria ja avasi suunsa.

Kun Hilma oli vienyt lapset pois, kirosi hra Viiriäinen niin, että päiväläinen hätkähti ja päiväläisen akka pani kätensä ristiin, siunasi ja lähti kiireesti laiturilta. Toisella rannalla huusi asioitsija Pökkelö jotakin huvilaansa päin, minkä jälkeen rouva Pökkelö juoksi takaisin laiturille.

Sitten veivasi hra Viiriäinen kolme minuuttia, sitten hyppäsi hän laiturille, juoksi rannalle, otti metrin pituisen koivuhalon, juoksi takaisin, hyppäsi moottoriin ja iski moottoria halolla niin paljon kuin jaksoi.

Sitten otti hän takkinsa ja liivinsä kainaloon, läksi sisään ja tilasi pikapuhelun kaupunkiin.

Sitten lähtivät Pökkelön sukulaiset ja Pökkelö sisään toisella rannalla olevalta laiturilta, ja Pökkelö asettui kiikari kädessä istumaan paitahihasillaan ikkunan ääreen.

Illemmällä tuli Viiriäisen laituriin moottorivene, joka lähti hinaamaan pois Viiriäisen moottoria.

Äiti on vitsan uhalla kieltänyt lapsia kysymästä isä Viiriäiseltä, minne moottorivene on joutunut.

RATKAISUN EDELLÄ

Katua pitkin kävellessäni muistui äkkiä mieleeni, etten ollut tavannut vanhaa tuttavaani Kalle Loisketta pitkiin aikoihin.

Semmoista se on elämä. Samassa kaupungissa asutaan, mutta ei tiedetä toisistaan sen enempää kuin jos toinen olisi Pekingissä ja toinen Ylitornion Niipajärvellä.

Soitin ovikelloa. Kukaan ei tullut avaamaan. Soitin toisen kerran ja sitten oikein kovasti kolmannen kerran.

Säikähtyneen näköinen palvelustyttö tuli tukka epäjärjestyksessä avaamaan.

— Pastori on hyvä ja käy sisään, sanoi palvelustyttö ja katosi samassa kuin haamu.

— Minkätähden hän luuli minua pastoriksi?! kysyin itseltäni, riisuessani päällystakkiani omin lupini, koska ei kukaan siihen kehoittanut.

— Kuka siellä taas on? kuului sisältä kolea ääni, jossa viha, pelko ja pohjaton epätoivo riitelivät ylivallasta.

— Pyydä minua istumaan ja koeta rauhoittua, sanoin tyynnyttäväsi. —
Kylmä kääre otsan ympärillä tekisi ehkä hyvää. Älä kaada sitä tuolia…

Luulin, että hän aikoo heittäytyä alas ikkunasta, neljännestä kerroksesta, ja loukata vaikeasti alhaalla kulkevia, ja varustauduin hillitsemään häntä.

— Laina, Naima, Julia, Kerttu, Perpetua, Aino, Aina, Aini, Ainikki,
Ain'Elisabet, Lyyli, Maria, Mari, Maikko, Maikki… Maikki… Maikki…

Tartuin hänen käsivarteensa, talutin hänet sohvalle (hänen mutistessaan: »Kukka, Floora, Heloisa, Elina, Elli, Ella…») ja painoin hänet istumaan sekä työnsin suuren pöydän hänen eteensä (hänen jupistessaan: »Siviä… Aune, Laura, Inkeri…») ja lähdin noutamaan apua.

Ajattelin koputtaa sen takana olevan huoneen ovelle, mutta peräydyin pelästyneenä. Oven takaa kuului monen naisäänen sekasortoinen melu:

— Mirjam, Mirjam… Tellervo! — Terttu, Terttu, Terttu! — Kuulkaa:
Päivikki, Päivikki!

Säikähtyneen näköinen palvelustyttö kurkisti keittiön ovesta ja aikoi vetää päänsä takaisin, mutta tartuin kohteliaasti hänen tukkaansa ja vedin hänet, esille, jolloin hän rupesi vapisemaan.

— Herrako? Kolmatta päivää. Viime yönä ei kukaan saanut nukkua.
Minutkin herra herätti neljä kertaa ja, kysyi:

— »Mitäs Iida ajattelee Kirstistä?» — »Onko Eilo poika vai tyttö?» — ja kaikkea sellaista… uhuu, minä olen orpo tyttö, uhuu…

Palvelijatar alkoi itkeä ulvoen. Työnsin hänet takaisin keittiöön ja kiiruhdin katsomaan, joko Kalle Loiske on hypännyt alas ikkunasta.

Kalle oli kiivennyt kirjahyllylle. Vedin hänet koivesta alas, ravistelin häntä kauluksesta ja huusin:

Kalle Loiske tuijotti minuun, kuin näkisi hän minut vasta ensi kerran.
Sitten tarttui hän minun kaulukseeni ja huusi hampaitaan kiristellen:

— Meillä on lapsenristiäiset… tyttö… ja pappi tulee viiden minuutin kuluessa, eikä ole vielä nimeä…! Kuuletko! Pappi jo kököttää raitiovaunussa, liperit kaulassa, eikä meillä ole vielä nimeä!!

Kalle Loiske tuijotti häneen älyttömän näköisenä ja mutisi: »Mesikki,
Mesikki…»

— Ei Mesikki! Hyi! Se on liian imelä! Mene matkaasi! Anna minun ajatella! Anna… Anna… Anna… sekin on liian yleinen.

Ovikello kilahti. Kalle Loiske kalpeni ja ryömi sohvan taakse piiloon, mutisten:

— Se oli vain kukkakaupan juoksutyttö. Sinulla on vielä aikaa. Koeta rauhoittua. Koeta keksiä nimi…

— »Koeta, koeta!» matki Kalle Loiske raivostuneen näköisenä. — Koeta itse… Paula… Sirkka…

Kummi kantoi lapsen sisään. Me peräydyimme kaikki puoliympyrään saliin.
Äiti loi isään rukoilevan silmäyksen.

Hän aikoi lisätä, ettei nimeä oltu vielä keksitty, mutta samassa aloitti pappi toimituksen.

Nimen kohdalle tultuaan pysähtyi pappi silmänräpäykseksi, valoi vettä nuoren pakanan päähän ja sanoi:

ONNISTUNUT KEPPONEN

Emme tiedä, ottaako ja missä määrin lukuhaluinen kansa näitä opetuksia onkeensa, mutta se on lukijain oma asia. Me tunnemme tehneemme velvollisuutemme ja pesemme kätemme harjalla ja tervasaippualla.

Tunnetteko Juuso Tuiterin? Ettekö? No, vahinko ei ole suuri. Juuso Tuiteri on hyvin jokapäiväinen henkilö. Te ikävystyisitte viidessä minuutissa hänen seurassansa ja toivoisitte, että paholainen veisi Juuso Tuiterin jonnekin hyvin kauas eikä toisi häntä milloinkaan takaisin. Ei ainakaan teidän näkyviinne.

Sanalla sanoen: Lindströmin pihvi tai parsamunakas on paljoa hauskempi tuttavuus kuin Juuso Tuiteri. On hauskoja, sukkelia, vieläpä henkeviäkin kauppamatkustajia, on sellaisia, jotka käyttävät useita tuhansia markkoja vuodessa arvokkaan kirjallisuuden ostoon, tunnemmepa sellaisenkin, joka voisi keskustella, vieläpä asiantuntemuksella väitelläkin minkä taiteentuntijan tai esteetikon kanssa tahansa nykyaikaisesta maalauksesta ja Sallisen Hihhuleista, mutta Juuso Tuiteri ei kuulu niihin. Juuso Tuiteri ei lue muuta kuin joskus pörssiuutisia — harvoin niitäkään — eikä harrasta muuta kuin kortinpeluuta. Ei käy edes jalkapallokilpailuissa, ollen siis ihmisen henkisen turtumuksen viimeisellä ja alimmalla asteella.

Kuitenkaan ei Juuso Tuiteri oikeastaan ole mikään tyhmä mies. Kaupassa mujauttaa hän sinut, ennenkuin ennätät ähkäistäkään, ja korttipelissä nyppii hän sinut yhdessä yössä niin puhtaaksi, ettet aamulla tiedä, mistä ottaisit rahat lankeavaan vekseliisi.

Eräänä iltana kolmatta viikkoa takaperin saapui hra Tuiteri kyytihevosella ajaen ————:n asemalle, jolla juna seisoo 16 minuuttia.

Tuiteri kulki sitten kapsäkkeineen pitkin junan viertä vaunulta vaunulle ja totesi harmistuneena, että kaikki vaunut olivat jokseenkin täynnä.

Ja Juuso Tuiteri, joka oli koko viime yön valvonut korttipöydässä, oli väsynyt ja olisi kernaasti halunnut päästä sellaiseen vaunuun, missä hän olisi voinut oikaista itsensä pitkin pituuttaan sohvalle ja nukkua syvään ja virkistävään uneen.

Silloin sai Juuso Tuiteri aatteen, joka ei lähde mistä taulapäästä tahansa.

Vaunun ikkunat olivat auki, niinkuin kesällä ainakin. Juuso Tuiterin ei tarvinnut huutaa kahta kertaa.

Kaikki matkustajat kiiruhtivat matkatavaroineen ulos etsimään itselleen paikkaa muista vaunuista.

Sitten astui Juuso Tuiteri tyytyväisesti hymyillen vaunuun, ja nyt oli hänellä tilaa kylläksi. Hän oli yksin koko vaunussa.

Hän ojentautui pitkälleen sohvalle, nostettuaan kapsäkkinsä hyllylle, naurahti vielä kerran ja vaipui unenhorroksiin.

Juuso Tuiterilla ei ollut oikein selvää käsitystä siitä, kuinka kauan hän oli nukkunut, kun hän heräsi siihen, että joku astui sisään.

Tulija oli rautatievirkamies, asemapäällikön vormussa. Asemapäällikön kasvoilla oli ystävällinen hymy, kun hän kysyi:

— Hyvin se teidän kepposenne onnistuikin. Junamiehet luulivat, että vaunu todellakin oli jätettävä tälle asemalle, ja irroittivat sen junasta!

Juuso Tuiteri hyppäsi pelästyneenä, tukka pörrössä, ikkunaan, pisti päänsä ulos ja näki, että vaunu seisoi yksin raiteilla, ja juna oli mennyt menojaan.

KOTIINTULO

Nyt palataan luonnon helmasta Helsinkiin, ja junat ovat täynnä kuin Turusen pyssyt ihmisiä ja sateenvarjoja ja koreja ja kapsäkkejä ja koululaisia ja mehupulloja ja hillopurkkeja ja lapsia ja marjavasuja, jotka litistyksissään vuotavat.

Niinpä myös saapui palkannauttija Teophiilus Pölvänä purkkeineen ja puolisoineen ja pikku Pölvänöineen jotenkuten Helsingin asemasillalle junassa, joka pysähtyi asemalaiturien väliin perjantaina elokuun 31 pnä klo 6.55 ap., ja kun Teophiilus y.m. Pölvänät olivat aikansa ihailleet asematalon junanpuoleisia seiniä kaunistavia reklaameja, mitkä koreudessa kunnialla kilpailevat Käkisalmen ja monen muun kulttuurisolmun syysmarkkinoilla esiintyvien huvitilaisuuksien ilmoituskilpien kanssa, joissa suositellaan kansalle Magillista Ihmettä ja American Sircusta ja Ungarilaista Naista ilman Ala-Ruumista, antoi Teoph. Pölvänä puolisolleen asuntonsa avaimet ja kehoitti häntä riepottamaan pikkupölvänät onnellisesti kotiin halki kaupungin katuvilinän ja keittämään kahvin valmiiksi, perheen pääpölvänän jäädessä perimään pakaasissa olevia matkatavaroitaan.

Teoph. Pölvänä seisoi puoli tuntia sen laskuseinän takana, jonka yläpuolella oli vakuutus: »Matkatavarain ulosanto. Utgifning af bagage», ja kun seinä seuraavan puolitunnin aikana pysyi yhä suljettuna, meni hra Pölvänä ulos ja kiroili itsekseen kaksi minuuttia. Sitten palasi hän takaisin muiden 37 odottajan joukkoon, ja kun oli kulunut tasan 40 minuuttia junan tulosta asemalle, alkoi Helsingin aseman nopeudestaan kuuluisa pakaasivirasto hissata narisevaa ja kitisevää seinää ylös. Ja kun oli kulunut tunti, sai hra Teoph. Pölvänäkin tavaransa pois, mistä näkyy, että kaikki joutuu aikanaan, kun ei vain hätäile.

Ajuri, joka kyyditsi hra Pölvänän tavaroineen kotiin, oli vakavassa ja perusteellisessa aamuhumalassa, niin että hän vain vaivoin sai selon katujen nimistä ja asemasta, talojen numeroista puhumattakaan, mutta pukillaan hän kuitenkin pysyi, mistä selvästi nähdään, että tottumus on toinen luonto myöskin ajurin vaivalloisessa ja välistä vaarallisessakin ammatissa, ja hra Pölvänän auliisti jaellessa neuvojaan siitä, milloin oli käännyttävä oikealle, milloin vasemmalle, milloin taas ajettava eteenpäin suoraan kuin ampiaisen lento, päästiin vihdoin perille, ja ajuri tuli hevosen äkillisesti pysähtyessä päälaelleen kadulle, nousten kuitenkin nopeasti ylös ja selittäen omituisesti ja aavemaisesti hymyillen tarkoituksensa vain olleen auttaa herraa matkatavaroiden siirtämisessä rattailta oven eteen, ja kuskipukin olevan liukkaan ja pettäväisen näin aamukasteen aikana.

Teoph. Pölvänä maksoi ajurin, joka autuaallisesti taivaalle katsoen pisti rahat kauhtanansa taskuun, tervehti Pölvänää kolme kertaa syvään kumartaen ja lakkiansa laajasti heilauttaen ja ollen tällöin vähällä jälleen pudota pukilta, sekä lähti sitten ajamaan pois, luotuaan hra Pölvänään silmäyksen, joka ilmaisi mitä sydämellisintä myötätuntoa ja tuntui lupaavan elinkautista ja kaikki koettelemukset voitollisesti kestävää ystävyyttä.

Hra Pölvänä alkoi raahata tavaroitaan viidenteen kerrokseen lohduttaen itseään odottamassa olevalla kuumalla ja väkevällä aamukahvilla. Mutta kun hän pääsi asuntonsa — 2 huonetta, keittiö & nykyaj. muk. — eteisen ovelle, seisoivat kaikki muut Pölvänät vielä rappukäytävässä repimässä ja jyskyttämässä ovea, ja paikalle keräytyneet naapurit sekä talonmiehen rouva todistivat, ettei ovi tullut auki.

Silloin Teoph. Pölvänä muisti lievällä kauhulla pistäneensä lukon sisään pienen rautalangan palasen tehdäkseen murtovarkaitten juonet tyhjiksi, eikä hän ollut muistanut puhua mitään puolisolleen siitä, että rautalanka oli ongittava pois avaimen rei'ästä, ennenkuin avain pistettiin paikoilleen. Nyt oli avain työntänyt ja vääntänyt rautalangan lukon sisälmyksiin, niinkuin luonnollista oli, ja koetettuaan turhaan väkivallalla vääntää lukkoa auki käski Pölvänä noutaa lukkosepän.

Lukkoseppä tuli kahden tunnin kuluttua, jona aikana Pölvänät seurustelivat naapurien kanssa rappukäytävässä ja katuovella. Lukkoseppä oli vanhanpuoleinen ja ammatissaan taitava henkilö, ja kun hän oli neljännestunnin kronannut lukon kimpussa, pysähtyi hän pyyhkimään hikeä otsaltaan, katsahti ympärilleen ja ilmoitti olevansa mielipiteiltään uskonnollinen, ja että hän muussa tapauksessa kiroaisi, niin että pöly katosta putoaisi. Sitten otti lukkoseppä koko lukon irti ja sanoi, että joku roisto on tunkenut rautalankaa lukkoon.

Kun ovi nyt avattiin, kuului sen sisäpuolelta romahdus, kuin olisi huoneisto sortunut läjään, ja kauhusta voihkaisten peräytyivät kaikki takaisin. Hra Pölvänäkin kalpeni ensin, mutta tointui sitten ja selitti rauhoittavasti myhäillen, että se oli ollut vain eräs hänen varokeinoistaan murtovarkaita vastaan. Hän oli ennen maalle lähtöään kasannut tapuliksi oven eteen kuusi tuolia sillä tavoin, että tapulin täytyi sortua ovea avattaessa, ja tapulin päälle oli hän kasannut 3 kpl kastrullin kansia, kaksi tyhjää sankoa ja peltisen pesuvadin.

Kuultuaan tämän selityksen hajautuivat naapurit, ja viereisessä huoneistossa asuva rouva, joka oli saanut sydämentykytyksen, meni ottamaan virmajuurentippoja, kaksitoista tippaa puolessa kahvikupillisessa vesijohtovettä.

Pölvänät astuivat tyytyväisin mielin sisään ja ryhtyivät asumaan huoneistoaan, joka oli todellakin saanut olla rauhassa murtovarkailta.

ILMIANTO

Ei tämä ole mikään opettavainen kertomus. Mutta tämä on tosi. Nimet vain on muutettu. Johtaja Aapelo itse kertoi tämän viime perjantaina.

Johtaja Aapelon entinen nimi on Abelsson. Ja johtaja Aapelolla on veli, joka myöskin on johtaja, mutta ei ole muuttanut nimeään. Hän on siis johtaja Abelsson.

Johtaja Abelsson, meidän johtaja Aapelomme vanhempi veli, meni vuosi takaperin naimisiin, ja oli onnellinen ja on vieläkin.

Eräässä suurimmista maaseutukaupungeistamme oli äskettäin jokin liikemaailman kokous. Sinne olivat saapuneet asuinkaupungeistaan myöskin johtajat ja veljekset Abelsson ja Aapelo.

Siellä oli aika hauskaa, hauskempaa kuin jossakin rauhankongressissa, ja vielä hauskemmalta tuntui johtaja Abelssonista, kun hän sai kotoaan sähkösanoman, että haikara oli käynyt siellä haikaroimassa ja tuonut hänelle pienen, mutta täydessä kunnossa olevan ja kaikilla nykyajan mukavuuksilla varustetun poikalapsen.

Johtaja Abelsson tuli heti iloiseksi kuin pelimanni ja kertoi kaikille onnestaan ja tilasi neljä heelaa konjakkia ja pyysi velimiestään lähtemään tervehtimään rouva Abelssonia ja nuorta Abelsson-herraa ja iloitsemaan yhdessä tapauksen johdosta.

Velimies sanoi, että se voi kyllä tapahtua, ja kun vaununosastoon oli päästy ja junailija oli käynyt merkitsemässä piletit ja ovi oli pantu lukkoon, otti johtaja Abelsson kapsäkistään yhden konjakkiheeloista, ja liivintaskustaan kääntöpääveitsen, jossa oli vain yksi terä mutta kaksi korkkiruuvia, suurempi ja pienempi.

Kun juna seuraavana aamuna pysähtyi johtaja Abelssonin kotikaupungin asemalle ja veljekset valmistautuivat lähtemään vaunusta, muisti johtaja Abelsson, että nurkassa oli se eilinen, suurimmaksi osaksi tyhjennetty lasiteollisuustuote, ja sanoi veljelleen, johtaja Aapelolle: »Pistä sinä tuo käsilaukkuusi, koska siinä näkyy vielä olevan vähän pohjalla. Minä ennätin jo panna kapsäkkini kiinni».

Veljekset astuivat peräkkäin asemasillalle, vanhempi veli edellä, kantaen isoa kapsäkkiään, ja nuorempi veli perässä käsilaukkuineen.

Samassa ilmestyi johtaja Abelssonin eteen kaksi tyytymättömän näköistä mieshenkilöä, jotka kysyivät:

Johtaja Abelsson hätkähti, sillä hän muisti ne kapsäkissään olevat kolme avaamatonta konjakkiheelaa. Tässä olivat hyvät neuvot kalliit ja ennenkaikkea kiireelliset, ja koska velimiehellä oli vain vaillinainen avattu pullo, niin viittasi johtaja Abelsson johtaja Aapeloon oikean kätensä etusormella ja sanoi nopeasti matalalla äänellä:

Silloin töytäsivät tyytymättömän näköiset mieshenkilöt johtaja Aapelon luo ja vaativat häntä avaamaan käsilaukkunsa, mutta johtaja Abelsson kiiruhti ajurin luo ja hyppäsi kapsäkkeineen rattaille ja käski ajaa minkä kopukan kavioista irtosi.

Johtaja Aapelo suuttui kuin turkkilainen, nähdessään oman lihallisen veljensä neuvovan etsivät hänen kimppuunsa, ja kun konjakkipullo oli otettu häneltä pois ja vieraat miehet kysyivät hänen nimeään, ilmoitti hän vihapäissään olevansa — johtaja Abelsson.

Tyytymättömän näköiset miehet, jotka tällävälin olivat muuttuneet vähän tyytyväisemmän näköisiksi, menivät matkaansa, kirjoitettuaan jotakin muistikirjaansa, ja matkaansa lähti myöskin johtaja Aapelo, ajaen veljensä talolle lausumaan tälle eräitä koristelemattomia totuuden sanoja hänen ennenkuulumattoman menettelynsä johdosta.

Siellä oli jo velimies ovella vastassa ja puhui niin paljon ja nopeasti, ettei johtaja Aapelo ennättänyt mitään sanoa. Johtaja Abelsson selitti ja todisti innokkaasti ja vakuuttavasti, että hänen oli yhteisestä intressistä ollut suorastaan pakko niin menetellä kuin nyt oli tapahtunut, ja että ellei hän olisi tätä konstia keksinyt, niin ei nyt olisi, millä viettää iloista perhetapausta.

Johtaja Aapelokin malttoi mielensä, eikä asiasta sen enempää puhuttu. Kun ne kolme onnellisesti pelastunutta putelia oli tyhjennetty, lähti hän kotimatkalle, tulematta tarkemmin velimiehelleen selvittäneeksi, kuinka hän oli järjestänyt asian tyytymättömän näköisten mieshenkilöitten kanssa.

Mutta jonkin ajan kuluttua sai johtaja Abelsson tavattomaksi ihmeekseen haasteen oikeuteen väkijuomain kuljettamisesta ja hallussaanpidosta. Ja kun hän sitten seisoi Pontius Pilatuksen silmälasien edessä ja oikeuden puheenjohtaja ilmoitti, että häneltä oli takavarikoitu rautatieasemalla vajanainen, paremmanpuolista konjakkia sisältävä puteli, ja kysyi, myönsikö johtaja syytteen oikeaksi, vastasi hra Abelsson harmistuneena, ettei hän tee sitä koskaan, ja ettei häneltä ole asemalla eikä sitäpaitsi missään muuallakaan takavarikoitu minkäännäköistä pulloa, vajanaista enempää kuin täysinäistäkään.

Pontius Pilatus kohensi vähän silmälasejaan eikä sanonut ymmärtävänsä, mitä vastaaja luuli kiellolla asiaa parantavansa, koska todistajat olivat olemassa, ja käski kutsua todistajat sisään.

Kun johtaja Abelsson katsahti todistajiin, huomasi hän ihmeekseen, että ne olivat samat tyytymättömän näköiset miehet, jotka olivat häntä asemalla puhutelleet.

Pontius Pilatus kysyi tyytymättömän näköisiltä miehiltä, viitaten joht. Abelssoniin, eikö tämä ollut se herra, jolta he takavarikoivat konjakkipullon?

Mutta kun todistajat katsahtivat hra Abelssoniin ja tunsivat hänet, hämmästyivät he suuresti ja huudahtivat, että tässä on tapahtunut melkoinen erehdys, sillä juuri tämä herrahan se ilmiantoi sen herran, jolta takavarikko tehtiin.

Se juttu meni siten nahkaksi, mutta kotiin tultuaan ryhtyi johtaja Abelsson naputtelemaan kirjettä veljelleen Aapelolle, ja pyysi tätä ystävällisesti selittämään, mitä hänen ja tyytymättömän näköisten miesten kesken oikeastaan oli asemalla tapahtunut.

KIRJAKAAPPI

Iisakki Tohelolle on karttunut kaikenlaista kirjallisuutta, vihkoteoksia ja rosvo romaaneja ja kuvalehden vuosikertoja, mitkä sisältävät monipuolisen ja arvokkaan tietoaartehiston mutta keräävät hirmuisesti tomua ja pölyä avonaisissa hyllyissä ja kamarin nurkissa ja sohvan alla. Tämän johdosta oli rouva Augusta Tohelo antanut eräitä ultimaatumeja suljettavan ja tiiviin kirjakaapin ostamisesta, ja kun hän vihdoin ryhtyi lämmittämään kylpyhuoneen kamiinaa Iisakki Tohelon litteratuurilla, tuli Iisakille kiire hankkimaan sellainen kaappi kuin sanottu oli.

Oikeastaan ei se ollut mikään kirjakaappi eikä ollut koskaan kirjakaappi ollutkaan, vaan suuri vanha vaatekaappi, mutta kun Iisakki Tohelo sai sen huokealla, niin ajatteli hän, että kaappi kuin kaappi. Saahan siitä kiskoa naulakot irti ja laittaa hyllyt kirjoja varten sinne sisälle. Eikä se kai ollutkaan niin tyhmästi ajateltu.

Myymälästä lupasivat lähettää sen kotiin samaan maksuun, ja kello puoli kuuden ajoissa iltapäivällä, kun portaissa jo oli puolipimeätä, kuulivat Tohelot rappukäytävästä melua, joka muistutti kieltensekoituksen aiheuttamaa rähäkkää Baabelin tornin rakennustyömaalla.

Iisakki Tohelo huusi, että nyt se kaappi tulee, ja arvasi ainakin osittain oikein. Ellei kaappi nyt juuri vielä tullutkaan, niin oli se ainakin tulossa, ja päässyt neljännestunnissa ensi kerroksesta toiseen. Koska Tohelot asuivat neljännessä kerroksessa, niin saattoi yksinkertaisella laskutoimituksella päästä selville siitä, milloin kaappi olisi heidän ovellaan.

Jos kaapin tuojia olisi ollut kaksi tai neljä miestä, niin olisi asia kukaties ollut yksinkertaisempi, mutta kun niitä oli kolme, ja kolmas sitäpaitsi oikeassa kenraalihumalassa, eivätkä toisetkaan aivan vesipoikia, aiheutui siitä sangen paljon sekaannusta, kolmannen koettaessa auttaa asiaa jostakin kaapin keskivaiheilta ja joutuessa tällöin milloin litistyksiin kaapin ja seinän väliin, milloin ilmeiseen vaaraan tulla profeetta Joonan tavoin heitetyksi kaidepuun yli syvyyteen. Molemmissa tapauksissa ilmi toi ahdingossa oleva hätänsä kovalla, vaikka vähän epäselvällä mölinällä, mihin hänen toverinsa vastasivat valituin sadatuksin, jotka koskivat yhtä paljon kaappia kuin hankalaa kaveriakin.

Vihdoin oli kaappi Toheloiden ulko-oven takana, jolloin huomattiin, ettei oven toista puolikasta saatu auki, ellei kaappia peruutettu jonkin matkaa alaspäin samaa tietä kuin oli tultukin. Kun kaappi nyt oli pystysuorassa asennossa, oli miesten kesken syntymäisillään ilmi tappelu, mihin Iisakki Tohelokin asiaan läheisesti kuuluvana henkilönä oli vaarassa sotkeutua.

Vihdoin saatiin ovi auki, ja kun ei kaappi mahtunut pystyssä sisään, kaadettiin se selälleen ja onnistui sen siinä asennossa juuri parahiksi tarttua pihtipieliin kiinni. Se kolmas mies rupesi silloin itkemään ja ilmoitti olevansa leskiakan ainoa poika ja altis väkijuomille, ja aikoi kertoa koko surullisen elämäntarinansa, ennenkuin kaappi molempien toisten miesten sekä Augusta ja Iisakki Tohelon yhteisillä ponnistuksilla saatiin kiskotuksi takaisin rappukäytävään ja käännetyksi kyljelleen.

Kyljellään se mahtuikin ovesta sisään Toheloiden eteiseen, missä se osoittautui liian korkeaksi eteisen korkeuteen verrattuna. Miehet nostivat sen niin pystyyn kuin saivat ja sanoivat sitten, ettei sen paikoilleen asettaminen kuulu heille eivätkä he sitäpaitsi ole mitään orjia. He lähtivät sadatellen tiehensä ja tuntuivat rappukäytävässä alaspäin mennessään olevan yksimieliset siitä, että Iisakki Tohelo, joka ei ollut antanut heille mitään juomarahoja, oli suurin roisto ja halpamaisin kitupiikki koko tässä kaupungissa.

Siinä nyt oli Iisakki Tohelon uusi ja suuri, tomunpitävä kirjakaappi eteisessä, ulottuen vinosti ylhäältä alas, yhdestä ylänurkasta vastapäätä olevaan alanurkkaan, ja sulkien yläosallaan pääsyn Toheloiden asuinhuoneisiin ja teljeten alaosallaan pääsyn keittiöön.

Onneksi oli pääsy rappukäytävään avoinna, niin että Iisakki Tohelo pääsi lainaamaan sahan ja kirveen talonmieheltä.

Iisakki Tohelon litteratuuri on toistaiseksi turvassa tulen tuhoisalta elementiltä, sillä kylpyhuoneen kamiinaa lämmitetään nyt kirjakaapilla, joka on erittäin sopivaa puuta siihen tarkoitukseen.

KERTOMUS MIEHESTÄ, JOKA TOI RAHAA HRA I. YKSITYISELLE

Kun konttoristi Immanuel Yksityinen viime torstaina ajoi raitiovaunulla kotiinsa, olisi tarkka ihmistuntija voinut havaita, että hän oli hyvällä ja itseään sekä koko maailmaa kohtaan myötätuntoisella tuulella, ja että hän olisi kernaasti viheltänyt iloista säveltä, ellei olisi istunut ahdinkoon saakka täydessä raitiovaunussa, missä ei saa viheltää eikä muutenkaan esiintyä häiritsevällä eikä huomiotaherättävällä tavalla.

Hra Immanuel Yksityisellä olikin syytä tyytyväisyyteen ensi sijassa itseään ja toisessa sijassa nykyistä yhteiskuntajärjestystä kohtaan, sillä kahta tuntia aikaisemmin oli johtaja kutsuttanut hänet puheilleen ja ilmoittanut, että johtokunta oli, katsoen hra Yksityisen ahkeruuteen ja nuhteettomaan palvelukseen sekä jokakuukautisiin veronmaksuihin myöntänyt hra Yksityiselle 200 mk:n palkankorotuksen kuussa.

Äärimmäisellä säästäväisyydellä oli I. Yksityinen onnistunut tähän saakka pitämään tulonsa ja menonsa tasapainossa. Tosin vaaka muutamina kuukausina pakostakin painui alas menopuolella, mutta kesäkuukausina sai hän jälleen kohotetuksi vaakakupit rinnakkain.

— Nyt tai ei koskaan! ajatteli hra Yksityinen. — Nyt täytyy ruveta säästämään! Tämä palkankoroitus on säästettävä. Olen olevinani, ikäänkuin en olisi mitään palkankoroitusta saanutkaan. Pistän 200 markkaa kotona joka kuukauden ensimmäisenä päivänä »Kotilääkärin» lehtien väliin. Tänään ensi kerran. Maaliskuun 1 pnä vien säästöpankkiin 1,000 mk. Ja niin aina eteenpäin — vuodessa 2,400 mk, kymmenessä vuodessa 24,000 mk, kahdessakymmenessä vuodessa 48,000 mk, kolmessakymmenessä vuodessa 72,000 markkaa. Se kasvaa lakkaamatta korkoa korolle… lumivyöry on lähtenyt liikkeelle. Kolmenkymmenen vuoden kuluttua on minulla satojen tuhansien omaisuus. Se on tullut melkein huomaamatta, ihan kuin itsestään. Tietysti minä saan vastaisuudessakin palkankoroituksia, mutta niillä minä parannan elämääni. Sen 200 mk vain siirrän aina järkähtämättömästi pankkiin korkoa kasvamaan…

Immanuel Yksityinen kävi maksamassa vuokran, maksoi sitten vanhan, uskotun palvelijattarensa palkan ja antoi loput rahat hänelle talousmenoihin. Mutta 200 mk pisti hän kirjahyllyllä olevan »Kotilääkärin» väliin.

Sitten alkoi ovikello soida, niinkuin se soi kaiket päivät, ja hra
Yksityinen meni avaamaan.

Siellä oli vanhanpuoleinen naisihminen, joka ei myönyt kengännauhoja eikä lattiaharjoja, vaan kysyi, sattuuko tässä asumaan hra Kaalismaa, ja hra Yksityinen ilmoitti, ettei hra Kaalismaa sattunut asumaan tässä huoneistossa eikä hänen tietääkseen koko tässä talossakaan.

Vanhanpuoleisesta naisihmisestä kuulosti se tuntuvan hyvin merkilliseltä, koska hra Kaalismaan hänen tietojensa mukaan piti asua tällä suunnalla kaupunkia.

I. Yksityinen sulki oven ja palasi takaisin työpöytänsä ääreen etsimään erästä konttorikirjoissaan ilmennyttä 37 pennin suuruista virhettä. Hän oli etsinyt sitä jo toista viikkoa kotitöinään, 4 tuntia illassa, ja oli vannonut löytävänsä sen joulukuun loppuun mennessä.

Nyt siellä oli se eukko, joka ei myö kengännauhoja eikä lattiaharjoja, vaan torikasseja ja pukuripustimia. Yksityinen ilmoitti, ettei hän nyt tarvitse torikassia, ja että ripustimia hänellä on enemmän kuin ripustettavia.

Se oli poika, jolla oli paketti. Paketissa oli Yksityisen aikoinaan tilaaman ja sittemmin unohtaman jatkoteoksen kolmas osa. Se oli tietysti lunastettava.

— Tää on paljoa paksumpi, selitti poika. — Ja tässä! on niin paljon kuvia.

I. Yksityinen taisteli lyhyen sisällisen taistelun, jonka lopputulos oli jo edeltäpäin selvä. Hän otti hyllyltä »Kotilääkärin» ja siitä kaksi 100 markan seteliä. Poika antoi takaisin 80 mk ja meni matkaansa.

— »Kilikili!» matki Yksityinen ähkäisten ja aikoi ovea avatessaan sanoa kovat sanat, mutta tulija oli vanha vahtimestari, jonka hän tunsi, ja joka lempeästi hymyillen pyysi anteeksi tekemäänsä häiriötä ja esitti sen seuran jäsenmaksukuitin, johon Yksityinen kuuluu.

I. Yksityinen puri huultaan — alahuultaan — ja harkitsi, eikö tällainen erä olisi oikeastaan menevä talousrahoista, mutta arvattuaan, ettei uskottu palvelija olisi samaa mieltä, kävi hän »Kotilääkärillä», jonne sen jälkeen jäi 45 mk.

— Kiitos! Siellä taas satelee, he he… hyvästi! sanoi vanhus, nyökäyttäen ystävällisesti ja puolittain tuttavallisesti päätään ja poistui.

Seuraavan asiakkaan päätti Yksityinen ajaa armotta tiehensä, mutta seuraava asiakas oli hyvin pikkuinen lapsi — Yksityinen ei ollut oikein selvillä siitä, oliko se poika vai tyttö — joka ojentaen tilauslistan sopersi:

Yksityinen ei ole mikään peto ihmishaamussa, vaikka onkin päättänyt puskea itsensä varakkaaksi mieheksi. Hän tilasi 15 markan joululehdet ja maksoikin ne samalla, etteivät ne lankeaisi maksettavaksi sellaisena aikana, jolloin hänellä ei ole yhtään rahaa.

— Arvasinhan minä, että sinä olet kotona! sanoi hänen vanha koulutoverinsa Heikka Kipinä. — Avaa sinä ovi silloin, kun ihmiset tuovat sinulle rahaa!

Tuovat rahaa! Immanuel Yksityinen tunsi jollakin tavoin herpautuvansa, mutta käski kuitenkin vieraan sisälle.

— Kaikki vievät rahaa, mutta ei kukaan tuo! sanoi Yksityinen vähän katkerasti.

— Minäpä tuon! huudahti Heikka Kipinä rohkaisevasti. — Minä muistin, että olen sinulle velkaa 10 mk — vanha vippi… oli jo unohtunut. Tässä on, ole hyvä, ja kiitos lainasta!

— Kiitos itsellesi! vastasi Immanuel Yksityinen vilpittömän lämpimästi, pistäen setelin liivintaskuunsa. — Mitäs muuta kuuluu?

— Mitä sitä… jaa, sinähän ostat ainakin yhden vihkon Tuhjunpohjan sianjalostusyhdistyksen arpajaisten ennakkoarpoja?

— Ei minullakaan, mutta kun minä olen sieltä kotoisin, niin lähettivät minulle 10 vihkoa, enkä kehtaa palauttaa niitä. Sitä paitsi olet sinäkin sieltä kotoisin!

— Mutta enosi asuu siellä, niin että se on melkein sama asia. Osta nyt! Siellä on hyvä lypsylehmä päävoittona. Tässä on vihko. Siinä on 25 arpalippua, eivätkä maksa kuin 2 mk kappale.

Harattuaan vastaan vähän aikaa otti Immanuel Yksityinen »Kotilääkärin» välistä siellä olevat 30 mk ja liivintaskustaan 10 mk.

Puuttuvat 10 mk kävi hän lainaamassa vanhalta palvelijattareltaan, luvaten maksaa takaisin ensi tilassa.

NIMIPÄIVÄKUKKA

Barbara on nykyaikoina harvinainen nimi. Ainakin minä luulen sitä harvinaiseksi. Olen siinä käsityksessä, että Barbara on naisen nimenä osapuilleen yhtä yleinen kuin Polykarpus tai Tertullianus tai Ambrosius miehen nimenä. Ja minä en voi sille mitään, että kuvittelen Barbara-nimisen henkilön isoluiseksi, kymmenleiviskäiseksi sulottareksi, jolla on tarmokas leuka ja uhkaava huuliparta, ja ääni kuin kolmikymmenvuotisen sodan aikaisella ratsumestarilla.

Todellisuus ei kuitenkaan aina vastaa kuvittelua, ja niinpä se ainoa Barbara, minkä minä tässä kaupungissa tiedän, on hempeämielinen olento, joka ei ole koskaan heittänyt ketään ulos ikkunasta, ja joka — taivas sen hänelle ja kaikille muillekin niiden lukijoille anteeksi antakoon jos voi — lukee Courths-Mahlerin romaaneja ja on eläinsuojelusyhdistyksen jäsen. Ulkomuodoltaan on hän vielä, ikävuosistaan huolimatta, parahiksi paistuneen vehnäpullan kaltainen, ja jos hän asuisi jossakin pienemmässä kaupungissa kuin Helsingissä, missä kilpailu on kireä, ja miehillä aina kiire, voisi hän milloin tahansa purjehtia avioliiton talvisatamaan liehuvin lipuin ja ilman jäänmurtajan apua. Kerran olisi hänellä ollut siihen täälläkin tilaisuus, mutta hän antoi rukkaset, mikä vastaus kaikkien tuttavien yksimielisen tunnustuksen mukaan todisti, että hänen päänsä oli yhtä hyvä kuin hänen sydämensäkin.

Täti Barbara kävi aamulla äänestämässä. Siinä suhteessa niinkuin muissakin on hän tarkka ja täsmällinen ihminen. Hän on aina ensimmäinen äänestyspaikalla, ja kun tällä kertaa hänen saapuessaan paikalle oli oven edessä jo kolme häntäkin virkumpaa odottamassa, punastui täti Barbara pikkuharmista. Tällaista ikävää yllätystä ei hänelle ole kolmeen vuoteen tapahtunut. Hän malttoi kuitenkin mielensä ja odotti hiljaisuudessa oven avaamista, ja täytettyään kansalaisvelvollisuutensa kiiruhti hän leipurin puotiin ostamaan kahvileipää nimipäivävieraita varten.

Jos tässä maailmassa on ketään ihmistä, jota täti Barbara ei voi sietää, niin on se juuri rouva Kanalainen. Syitä on useampiakin, ja ne ovat kaikki päteviä. Rouva Kanalainen urkkii tietoonsa kaikkien ihmisten asiat, mutta ei pidä niitä koskaan omina tietoinaan. Jos hän vainuaa jossakin jotakin salaisuutta, tulee hän melkein kipeäksi siihen saakka kunnes on saanut sen selville. Jos hän vainuaa jossakin kahvikekkereitä, niin saapuu hän niihin jo varhain aamupäivällä ja istuu sitten iltaan asti, tarjosipa hänelle päivällistä tai oli tarjoamatta. Sitäpaitsi vaikuttaa hänen läsnäolonsa levottomuutta herättävästi muihin vieraisiin. Rouva Kanalainen uumoilee jokaisessa lauseessa, minkä muut lausuvat, jotakin salaisuutta taikka jotakin peitettyä pistosta häntä itseään kohtaan, ja melkein jokaisessa hänen omassa lausunnossaan on enemmän tai vähemmän myrkyllinen neulankärki kätkettynä jotakin läsnäolijaa kohtaan.

Rouva Kanalainen on sanalla sanoen hyvin ikävä ihminen, aivan eri maata kuin esimerkiksi me kaksi, sinä ja minä.

Rouva Kanalaisen ja täti Barbaran välillä oli puolitoista vuotta takaperin suoritettu pieni ajatuksenvaihto, jonka jälkeen rouva Kanalainen ei ollut käynyt täti Barbaran luona. Viimeksimainittu oli toivonut, ettei rouva Kanalainen tulisi enää koskaan. Ja nyt hän seisoi tuossa ovella hymyilevänä ja makeana, tummanvihertävässä kapassaan ja paperitötterö vasemmassa kädessään, ja kun täti Barbara avasi oven, ryöpsähti rouva Kanalainen sisään nopeasti kuin taikuri keskiyöllä kirkon ovesta, ja syleili täti Barbaraa ja toivotti oikein paljon onnea täti Barbaralle ja sanoi ilokseen huomaavansa, että täti Barbara on lihonut — rouva Kanalainen tiesi, ettei täti Barbara mitään niin pelännyt kuin lihomista — ja pyysi saada jättää täti Barbaralle tämän pienen kukkasen.

Täti Barbara ajatteli haikeudella, kuinka ikävä päivä tästä hänen nimipäivästään nyt tulisi, ja kuinka rouva Kanalainen varmasti purkaisi pienissä, mutta tehokkaissa annoksissa ympäristöönsä kaiken sen myrkyn, mitä hän puolentoista ajastajan kuluessa oli kerännyt varastoon, ja veri nousi täti Barbaran päähän ja hän tunsi olevansa epätoivon partaalle ahdistettu ihminen, valmis mihin tahansa, mutta hänen ei auttanut muu kuin vastata makeuteen makeudella — eihän ihminen silti ole mikään barbaari, vaikka hänen nimensä onkin Barbara — ja kiittää rakasta rouva Kanalaista niin äärettömästi tuosta hänen tuomastaan niin hirveän kauniista kukkasesta ja taputella rouva Kanalaista hartioihin ja auttaa päällysvaatteet hänen yltään ja saattaa hänet vierashuoneen sohvaan ja alkaa kääriä nimipäiväkukkaa paperista ja huudahdella ihastuneena »ah!» ja »voi!» ja panna sitten kukka sohvapöydälle rouva Kanalaisen terävän nenän eteen.

Ja täti Barbara istahti plyyshituolille pöydän toiselle puolen ja aloitti keskustelun kertomalla, että hän oli juuri käynyt äänestämässä.

— Niin, Barbara-kulta jaksaa vielä seurata yleisiäkin asioita… se on niin hauskaa, kun ihminen pysyy henkisesti virkeänä viimeiseen saakka! naukui rouva Kanalainen, ja se oli julman väärin ja kohtuuttomasti sanottu, sillä ensiksikään ei Barbara-täti suinkaan ole vielä mikään ikäloppu, tuskin sellaiseksi koskaan tuleekaan, ja toiseksi on hän ruumiilliseltakin voinniltaan juuri yhtä terve ja reipas kuin mikä 30-40-vuotias tahansa.

Barbara-täti punastui, mutta ennenkuin hän ennätti mitään sanoa, jatkoi rouva Kanalainen:

— Niin, ja taas tuli suojailma, ja kadut ovat märkinä, ja kun sitten tulee pakkanen niin on tässä taas hengenvaarassa, sillä ne hiekoittavat niin hirveän huolimattomasti, se on oikein skandaali… tietääkö Barbara, että kun viimeksi oli liukasta, niin tuotiin kirurgiin yksitoista naista, jotka olivat liukastuneet kadulla ja taittaneet kätensä ja jalkansa, ja eräs oli pudonnut istualleen Erottajalla ja lääkäri oli sanonut, että hän oli katkaissut häntäluunsa… voiko Barbara käsittää, kuinka hävyttömiä jotkut lääkärit voivat olla… sehän on ihan säädytöntä, ja sitten levitetään sellaisia oppeja, että ihmiset polveutuvat apinoista ja sitten…

Rouva Kanalainen pysähtyi vetämään henkeä, levitti sieraimensa ja nuuhki, mutta ei tuntenut mitään kahvinhajua.

Ja silloin meni täti Barbaraan pieni riivaaja, ja hän sanoi epätoivon rohkeudella:

— Voi kuinka se oli herttaista, että Sylvia tuli minua katsomaan, ja se on niin hirveän ikävää, kun en voi edes kahvia tarjota… ku… ku…

Täti Barbara oli niin peloissaan, että alkoi änkyttää. Rouva Kanalainen jäykistyi ja hänen katseeseensa tuli jotakin — — — niin, emme me pysty sitä kuvailemaan.

— Lää… lääkäri on kehoittanut mi… minua luopumaan kahvista… enkä minä uskalla… ke-keittää… kun en voisi vastustaa kiusausta.

Se oli sanottu. Täti Barbara oli ihan hikinen. Rouva Kanalaisen katse oli sellainen, ja täti Barbara ajatteli sisällisellä vavistuksella sitä tilintekoa, joka hänelle kerran tästä hätävalheestaan tulisi. Sillä tietysti pääsisi rouva Kanalainen ennemmin tai myöhemmin totuuden perille. Mutta kuinka tahansa, kunhan vain selviäisi tänään rouva Kanalaisesta eroon.

Rouva Kanalaiselle ei ollut tällaista koskaan ennen tapahtunut, joten ei ollut ihme, että hän tarvitsi hieman aikaa järjestääkseen ajatuksiaan.

— Vai niin, vai niin, sanoi hän vihdoin erittäin merkillisellä äänellä. — Tietysti täytyy Barbaran hoitaa vatsaansa… kun on tullut Barbaran ikään, niin on jokainen päivä kallis. Minä, jumalankiitos, voin vielä levollisesti nauttia kupposeni, missä sellainen tarjotaan, mutta talossa talon tavalla, hä hä… luulenpa, että täytyy lähteä. Hyvästi nyt, Barbara-kiltti, ja paljon kiitoksia! Mihinkähän se käärepaperi tulikaan, joka oli tämän kukan ympärillä?

Ja rouva Kanalainen kääri tuomansa kukan jälleen paperiin ja vei kukan mennessään, selittäen:

— Pelkään, että tuoreet kukat voivat aiheuttaa Barbaralle päänsärkyä… Barbara alkaa muutenkin olla niin kuihtuneen näköinen, hyvästi nyt, ja kiitos nyt, Barbara kiltti! Oli niin ikävää, kun ei Barbara voinut ottaa vastaan minun pikku kukkaani!

TAIDETTA KOTEIHIN

Ensin ilmestyi hänelle uusi knalli ja sitten uudet kengät ja keppi ja uusi päällystakki, ja rouva Juliaana Koikaleelle ilmestyi uusi hattu, joka herätti koko talon huomiota, mikä ilmeni etupäässä nauruna takaapäin, ja sitten uusi kappa, joka ei ollut ostettu Heikinkadulta, vaan eräästä kaupungin kalleimmista liikkeistä ja herätti myöskin koko talon huomiota, mikä ei kuitenkaan ilmennyt nauruna takaapäin, vaan itkuna ja perhekohtauksena niissä vuokrahuoneistoissa, joiden rouvilla oli kolmivuotiaat tai sitä vanhemmat päällystakit.

Puolen vuoden kuluttua osti Sebastian Koikale sen talon kalleimman ja komeimman huoneiston ja muutti siihen, eikä hän ollut enää joku herra Koikale, vaan johtaja Koikale, ja ovella käyvät listallakerääjät kysyivät, onko herra pääjohtaja kotona. Jotkut erehtyivät sanomaan herra Koikaletta ylitirehtööriksi, ja heidän listalleen merkitsi Sebastian Koikale suuremman summan kuin tavallisesti.

Herrasväki Koikale alkoi uuteen asuntoonsa muutettuaan sisustaa sitä uuden arvonsa ja yhteiskunnallisen asemansa mukaisesti, ja vanhat huonekalut myötiin useammissa erissä kaikenlaisiin sivukaupungilla oleviin rojuliikkeisiin sekä eräälle paksulle Israelin tyttärelle, joka välitti tämäntapaisia kauppoja ja valitteli joutuvansa mieron tielle hyväsydämisyytensä takia.

Selvää oli, että kaikki huoneet paperoitiin uudestaan, mutta kun vanhat painokuvat ja herra ja rouva Koikaleen sekä heidän vanhempiensa luonnolliseen taikka vähän isompaankin kokoon suurennetut valokuvat ynnä muut sellaiset, jotka olivat erinomaisesti puoltaneet paikkaansa vanhassa kodissa, ripustettiin seinälle, selitti talonmiehen vaimo, joka kävi siivoamassa muiden muassa professorilla ja varatuomarilla, ettei tuollaisia kuvia voida ripustaa näkyville näin hienossa kodissa, vaan että pitää olla oikeita käsinmaalattuja tauluja, sellaisia, joissa on kukkia ja lehmiä ja yksinäisiä petäjiä ja viheriään ruohikkoon asetettu tuohinen täynnä punaisia mansikoita.

Johtaja Sebastian Koikale ja rouva Juliaana Koikale — joka usein ihmetteli miksi ei häntä sanottu johtajattareksi, kun hänen miehensä kerran oli johtaja — punastuivat kilpaa, ja rouva Juliaana Koikaleella pyöri jo terävä vastaus juuri kielen kärjessä, mutta johtaja Koikale oli viisaampi ja ehätti edelle ja selitti, ettei suinkaan ollut aikomus ripustaa tätä vanhaa roskaa seinille muuta kuin väliaikaisesti, etteivät seinät näyttäisi niin alastomilta sillä aikaa, kun heidän suuret käsinmaalatut kuvataulunsa olivat uudestaan kehystettävinä.

Illalla sanoi herra Koikale puolisolleen, että onneksi on huomenna huutokauppakamarissa taidehuutokauppa, ja sellaisista kuului usein saavan miltei raamien hinnalla, joskus allekin kehysten hintojen, arvokkaita käsinmaalattuja taideteoksia.

— Jos ne nyt sitten varmasti ovat käsinmaalattuja, arveli rouva Koikale epäluuloisesti. — Nykyjään ne tekevät tehtaissa kaikenlaisia imitatsuuneja, niin ettei niitä osaa erottaa oikeista, niinkuin ne persialaiset matotkin, jotka sinä viime viikolla ostit ehtoina.

— Jaa, mutta käsinmaalatut värikuvat eivät olekaan persialaisia, huomautti hra Koikale siihen sattuvasti. — Mutta voihan sitä kysyä etukäteen huutokaupanpitäjältä, menevätkö he varmasti takuuseen siitä, etteivät ne ole painokuvia. Voisit sinäkin tulla mukaan.

Ja minä otan tapetinmalleja mukaan näistä salin ja herranhuoneen ja maatsaalin ja putuaarin tapeteista, että osataan ostaa semmoisia kuvia, joiden raamit passaavat tapeteihin.

Herrasväki Koikale istui aivan oikein seuraavana päivänä huutokauppakamarissa, jonka seinät olivat myytävien taideteosten peitossa, ja huusivat jokaista taulua, jonka kehykset tai pinta tuntuivat sointuvan rouva Koikaleella oleviin tapetinmalleihin. He olivat saaneet varmuuden siitä, että kaikki taulut olivat käsinmaalattuja ja tunnettujen taiteilijoiden tekemiä ja he huusivat tavallisesti sataan markkaan asti, joskus siitä ylikin. Täten joutui heidän haltuunsa puoli tusinaa käsinmaalattuja tauluja, joita he katselivat uteliaisuudella ja mielenkiinnolla, päästäkseen selville käsinmaalatun kuvan ja painokuvan välisestä erosta.

— Seuraa sitten tunnetun taiteilijan Iki-Sutin etevä maalaus »Poutapilviä». Niinkuin näkyy, on se suuri ja komea taulu, joka soveltuu varsinkin hyvinkalustetun salin seinälle, huomautti vasaramies. — Paljonko tarjotaan?

Herra ja rouva Koikale eivät aarteitaan tarkastellessaan tulleet kuulleeksi taulun nimeä, mutta sen he kuulivat, että se soveltuisi hyvinkalustetun salin seinälle, ja innostuivat heti asiaan ja päättivät huutaa taulun itselleen, maksoi mitä maksoi.

Se nousi nousemistaan hinnassa, herra Koikaleen koroittaessa tarjouksiaan markalla kerralla, mutta kun se oli noussut 637 markkaan, jäi taulu herrasväki Koikaleelle.

Sinä iltana oli johtaja Koikaleen asunnossa sellainen häärinä kuin taidesalongissa näyttelyn avaamisen aattona, ja talonmiehen vaimo, joka oli selvillä siitä, miten taulut olivat professorin ja varatuomarin huoneistoissa järjestetyt, oli saapuvilla asiantuntijana sekä pitelemässä tikapuita, kun johtaja Koikale iski ripustinnauloja seiniin.

— Jaa, sanoi johtaja Koikale. — Minä en kuullut sen nimeä, mutta joku merimaisema se näkyy olevan. Tuolla takana väreilee vihertävä meri, ja etualalla vyöryvät mahtavat mainingit kohisten ja kuohuen rantakiviä vastaan.

— Niin, nyt minäkin sen äkkään! huudahti talonmiehen vaimo. — Kyllä se on merikuva.

Jouluna pidettiin Koikaleella suuret kutsut, jotka olivat samalla uuden huoneiston vihkiäiset ja tupaantuliaiset. Niihin olivat kutsutut varakkaimmat sukulaiset ja tuttavat, sekä sitäpaitsi nuori mies, joka oli erään hra Koikaleen tuttavan tuttava ja joka oli kirjoittanut taidearvosteluja johonkin aikakauslehteen. Kun päivälliset olivat päättyneet, ohjaili johtaja Koikale arvostelijaa huoneesta huoneeseen, kysellen häneltä, miten taideteokset ja niiden kehykset sointuivat seinäpapereihin, ja nuori mies oli vähän hämillään ja mutisi, että sointuvathan ne.

— Tämä on sen suuren taiteilijan Iki-Sutin merimaisema! ilmoitti hra
Koikale. — Totta kai olette nimen kuullut?

— Kyllä, minä tunnen Iki-Sutin varsin hyvin. Mutta en minä ole ennen tiennyt hänen merimaisemia maalanneen, kuitenkin on. Jotakin omituisen tuttua tässä kuitenkin on.

Nuori mies kiipesi äkkiä taulun alla olevalle tuolille ja pyöräytti taulun ylösalaisin.

— Jaa, sanoi hän. — Sitähän minäkin. Tämä on sen Iki-Sutin maalaus
»Poutapilviä heinäkuussa». Nyt se on oikein päin.

Siitä lähtien on johtaja Koikaleen salissa Iki-Sutin taulu aina oikein päin. Rouva Koikale selittää vieraille, kuinka kallis se on ja kuinka hyvät arvostelut se on saanut.

— Tämä on suurta taidetta. Tässä alhaalla on niitty, joka aaltoilee suvituulessa, ja ylhäällä taivaalla vyöryvät mahtavat poutapilvet. Sen nimi onkin »Poutapilviä heinäkuussa». Nää ovat vallan toista nämä käsinmaalatut kuvat kuin painokuvat, joita sivistymättömät ripustavat seinilleen.

JOH. W. OVELAN JOULUKEPPONEN

Kuka on niin sanonut? Missä hän on? Astukoon hän pelkäämättä esiin. Emme tahdo tehdä hänelle mitään pahaa. Haluamme vain esitellä hänelle vanhan tuttavamme, liikemies Joh. W. Ovelan.

Joh. W. Ovela on nimittäin perin hauska ja vitsikäs mies. Hän tekee silloin tällöin tuttavilleen, vieläpä tuntemattomillekin hassunkurisia kepposia, joille sitten kaikki nauravat. Ja jolleivät muut naurakaan, niin nauraa ainakin hra Ovela itse sitä makeammin.

Joh. W. Ovela oli aamusta alkaen näyttänyt vähän salaperäiseltä, vieläpä omituiseltakin. Välistä oli hän, ilman mitään näkyvää järjellistä aihetta, purskahtanut kovasti nauramaan.

— Mikä sinua oikein vaivaa? oli rouva Ovela lopuksi tuskastuneena kysynyt. — Niinhän sinä olet kuin päästäsi vialla.

— Älä sinä siitä huoli, oli hra Ovela vastannut. — Minä nauran vain omille asioilleni, ha ha!

Kun joulupuuro ja kinkku ja lipeäkala oli syöty ja lapset telmivät salissa kuusen ympärillä ja rouva Ovela sisarensa neiti Laihelan kanssa oli sulkeutunut keittiöön pukemaan palvelustyttöä pitkäpartaiseksi joulupukiksi, meni Joh. W. Ovela huoneeseensa, väänsi oven lukkoon, ettei kukaan pääsisi häntä häiritsemään, ja istuutui pöytänsä ääreen sekä soitti kauppias Paksupäälle.

Pienen ajan kuluttua kuuli hän, kuinka kauppias Paksupää, jota vaivasi hengenahdistus, tuhisi raskaasti puhelimensa ääressä ja mörähti sitten hermostuneesti:

— Anteeksi, onko se kauppias Paksupää? kysyi Joh. W. Ovela ääntään muuttaen.

— Hyvää iltaa, herra Paksupää! sanoi Joh. W. Ovela. — Tämä on kauppaministeri.

— Ah, hyvää iltaa, herra ministeri! huudahti kauppias Paksupää. — Mikä tuo minulle kunnian…?

— Tahdoin vain toivottaa herra Paksupäälle yhtenä huomattavimmista suomalaisista liikemiehistämme hauskaa joulua, sanoi hra Ovela nopeasti.

— Kiitoksia, kiitoksia paljon, herra ministeri… (Joh. W. Ovela näki hengessä, kuinka Paksupää raapi jalallaan ja pokkuroi puhelinkoneensa edessä, ja hänen oli tuiki työlästä olla purskahtamatta nauruun)… saan toivottaa samoin herra ministerille hyvää ja rauhallista joulua…

Suljettuaan puhelimen nauroi Joh. W. Ovela kauan ja kovalla äänellä. Olisi sanomattoman koomillista kuulla Paksupään ensi kerran tavattaessa kerskailevan hienoilla joulutervehdyksillään.

— Hyvää iltaa, tämä on pääministeri, anteeksi, että häiritsen näin jouluaattona…

— Voi, ei toki mitään, ei toki mitään, herra pääministeri, eihän se nyt toki mitään, huusi Muurinen.

Joh. W. Ovelan täytyi peittää puhetorvi kämmenellään ja nauraa, ennenkuin hän voi hillitä ääntään, ja naurettuaan kymmenen sekuntia esiintoi hän onnentoivotuksensa omasta ja hallituksen puolesta talonomistaja Muuriselle, joka tuli niin hämilleen ja onnelliseksi tästä odottamattomasta kunniasta, ettei osannut muuta kuin sekavalla äänellä mökeltää joitakin käsittämättömiä sanoja.

Ovela paiskasi puhelimen kiinni ja ratkesi hillittömään nauruun.
Tästäpä tulee lysti juttu! Sitten soitti hän uudelleen kauppias
Paksupäälle:

— Tämä on maaherra! Hallitus on pyytänyt minun kauttani lausua onnentoivotuksensa jouluaaton johdosta herra kauppiaalle. Kauppaministeri tulee sitäpaitsi mieskohtaisesti onnittelemaan teitä.

— Tuhannet kiitokset, herra maaherra, ja nöyrin tervehdykseni hallitukselle (hra Ovela tyrskähteli ja pyrskähteli, vaikka puri huuliaan niin, että veri oli tulla)… herra kauppaministeri onkin jo soittanut minulle… erittäin suuri kunnia…

— Hahaha… hihihi! hirnui Joh. W. Ovela, kävellen edestakaisin huoneessaan. — Juupelin pässinpäät!

Jälleen istahti hän puhelimen ääreen ja soitti toistamiseen talonomistaja Muuriselle.

— Iltaa, herra Muurinen. Tämä on kaupungin puhtaanapitolaitoksesta! huusi Ovela rämeällä äänellä. — Mitä epäjärjestystä se on, että te suvaitsette sellaista siivottomuutta pihassanne ja katuosallanne, vieläpä juuri jouluaattona?!

— Se on juupelin vale! huusi talonomistaja Muurinen. — Minä olin äsken itse ulkona juuri vähää ennen kuin pääministeri soitti minulle ja toivotti hyvää joulua (Joh. W. Ovela hirnui sisällisesti niin että hänen sieraimensa laajenivat)… ja voin vakuuttaa herroille, ettei kaupungin puhtaanapitolaitoksen kansliassa ole niin puhdasta ja siistiä kuin minun pihassani ja katuosallani. Se on väärä ja sikamainen ilmianto, tulkaa itse katsomaan, jollette usko.

— Olkaa hyvä ja puhukaa ihmisiksi, kun olette tekemisissä kaupungin viranomaisten kanssa! karjaisi Joh. W. Ovela. — Mahdollisesti on tapahtunut jokin erehdys. Me lähetämme heti miehen tarkastamaan.

— Lähettäkää vaikka kaksi! hönkäisi Muurinen, paiskaten puhelimensa kiinni niin että rysähdys kuului.

Soitettuaan vielä viidelle eri tuttavalleen ja esiinnyttyään oikeusministerinä, eduskunnan puhemiehenä, armeijan päällikkönä ja tullihallituksen ylitirehtöörinä oli Joh. W. Ovela nauttinut ja nauranut tarpeekseen. Hän lopetti pilantekonsa ja siirtyi perheen piiriin.

Joulupukki oli juuri tullut sisään, ennenkuin hra Ovela ennätti ruveta kertomaan puolisolleen, kuinka hän oli huvitellut tuttaviensa kustannuksella, kun puhelin kilisi, ja vanhin tytär, joka oli juossut vastaamassa, huusi salin ovelta:

— Eräs herra pyytää isää puhelimeen! Joh. W. Ovela meni puhelimen ääreen.

— Tämä on poliisimestari! ilmoitti täsmällinen ja karski ääni. — Korkeimpien viranomaisten taholta on minulle ilmoitettu, että joku henkilö, joka esiintyy milloin minäkin ministerinä, on tuntikauden soitellut eri tahoille ja laskenut sopimatonta leikkiä siivojen ihmisten kanssa.

— Herra poliisimestari, en minä vain tiedä… sanoi kalvennut Joh. W.
Ovela.

— Älkää keskeyttäkö! Olen ottanut selkoa keskusasemalta, ja minulle on ilmoitettu, että ne puhelut, joista on nyt kysymys, ovat pyydetyt kaikki teidän numerostanne.

— Herra poliisimestari, änkytti Joh. W. Ovela, jos minä saisin selittää…

— En minä ota puhelimessa vastaan mitään selityksiä! sanoi täsmällinen ja karski ääni pontevasti. — Tulkaa huomenaamuna kello 10 virkahuoneeseeni. Hyvästi!

— Mikä sinulla on? kysyi rouva Ovela säikähtäen, kun hänen miehensä horjuen palasi saliin. — Sinähän olet hikinen ja kalman kalpea! Voitko pahoin?

— Oh… oh… paha on merrassa! ähkyi hra Ovela, vaipuen sohvalle istumaan. — Leikkiähän se vain oli…

— Sitähän minä olen aina sanonut, ettet sinä lakkaa niistä koirankujeistasi, ennenkuin keität itsellesi kauniin sopan! Ettet jo häpeä, vanha mies!

Unettoman yön jälkeen seisoi hra Ovela klo 10 poliisimestarin odotushuoneessa. — Mitä asiaa? kysyi päivystävä konstaapeli.

— Poliisimestari on käskenyt minua puheilleen, mutisi hra Ovela. — Minä olen liikemies Ovela, tässä on korttini…

Päivystyskonstaapeli tuli takaisin ja ilmoitti, ettei poliisimestari ole kutsunut.

— Sen täytyy sitten olla jokin väärinkäsitys… jupisi Ovela ja painui ulos poliisikamarista. Hän sadatteli:

Mutta huomatessaan samassa talonomistaja Muurisen pilkkahymy huulilla tulevan torin poikki häntä kohti hyppäsi Joh. W. Ovela ajurin rattaille ja käski suuttumuksesta paksulla äänellä ajaa kotiinsa. Hän ei ollut näkevinäänkään Muurista.

Ja kotona täytyi pitää puhelin suljettuna sivu uudenvuoden, kun utelias tuttavapiiri tahtoi välttämättömästi tietää, mitä asiaa hänellä oli ollut poliisikamarilla jouluaamuna, käytetäänkö siellä nykyisin puhtaita olkia j.n.e.

JOULUPUKIN ELÄMYS

— Siksi, että lapset tuntisivat minut. He jo viime kerralla epäilivät vähän, ja nyt ovat he vuotta vanhempia, ilmoitti Jussi.

— Lapset tuntisivat hänetkin. Sitäpaitsi ei hänellä ole aikaa. Hänen täytyy veivata jäätelökonetta.

— Syödään! vastasi Jussi Punnus. — Meillä syödään aina jouluna jäätelöä. Onko se synti?

— Eikö minun tarvitse veivata jäätelökonetta, jos minä tulen teille joulupukiksi? kysyi Ville.

— Annatko kunniasanasi, ettei kukaan mainitse minulle mitään jäätelökoneesta, eikä sano, että kukahan nyt ennättäisi vähän veivata jäätelökonetta, että palvelijatarparka saisi hiukkasen levähtää? kysyi Ville.

— No, jos minä sitten tulisin teille joulupukiksi, sanoi Ville. — Mutta minun täytyy päästä pois viimeistään klo 10 illalla. Silloin minun täytyy mennä S. V. V. P.-kerhon jouluillallisille.

— Sinä pääset vaikka yhdeksältä, vastasi Jussi Punnus.— Meillä jaetaan joululahjat tuossa kahdeksan korvissa. Mikä se semmoinen kerho on?

— Se on vain Surun Voittoisien Vanhain Poikain kerho, selitti Ville. —
Se on hyvin hieno ja henkevä kerho.

— Tule seitsemän aikaan illalla ja koputa rappukäytävässä siihen minun huoneeni oveen, jossa ei ole ovikelloa, kun ei siitä tavallisesti kuljeta.

Ville Vuohelainen koputti neljännestä yli 7 sen huoneen ovikellotonta ovea, jota hänelle oli neuvottu, ja Jussi Punnus avasi mainitun oven.

— Nyt ei sinusta tiedä kukaan, ei vaimonikaan, sanoi Jussi Punnus. — Nyt täytyy lasten jälleen uskoa joulupukin olemassaoloon. Se on niin kaunista, kun voi säilyttää lapsenuskonsa…

— On, se on tuossa hyllyllä kirjojen takana. Ja tuolla nurkassa on nurinkäännetty vanha lammasnahkaturkki.

— Voithan silloin pujahtaa tuosta ovesta… se vie kylpyhuoneeseen… sinne ei nyt tule kukaan.

Jussi Punnus lykkäsi puolialastoman joulupukin kylpyhuoneen ovesta sisään ja nakkasi pöydälle nostetun pitkäpartaisen naamion hänen perässään. Sitten avasi hän huoneensa oven, joka johti ruokasaliin.

— Minun täytyy heti juosta konttoriin tärkeän asian tähden. Minä viivyn korkeintaan puoli tuntia. Minä panen kamarini oven lukkoon, ettei tänne kukaan tule. Minä tulen heti takaisin.

Jussi Punnus meni. Ville koetti päästä ulos kylpyhuoneesta, mutta lukko oli mennyt epäkuntoon. Se oli jo joskus ennenkin mennyt epäkuntoon, niin ettei sitä saanut auki kuin ulkoapäin.

— Minä tulen heti takaisin! huusi Jussi Punnus rouvalleen. — Kukaan ei saa mennä minun huoneeseeni, ennenkuin minä tulen takaisin. Minä tulen heti takaisin!

Jussi Punnus ei tullut heti takaisin. Hän törmäsi kadulla yhteen raitiovaunun kanssa ja meni tiedottomaksi, ja poliisi vei hänet kirurgiin.

Ville Vuohelaiselle tuli ensin ikävä. Sitten tuli hänelle nälkä. Sitten tuli hänelle vilu. Hänellä ei nimittäin ollut käytettävänään muita verhoja kuin liinavaatteet ja joulupukin naamio.

Hän koputti ovelle. Ensin koputti hän hiljaa, sitten koputti hän kovemmin, ja vihdoin, kello yhdentoista ja kahdentoista välillä illalla rupesi hän potkimaan ovea.

Sinä iltana ei Punnuksella ollut joulupukkia. Tai oikeastaan oli kyllä, mutta se ei esiintynyt. Se oli satunnaisesta syystä estetty. Ei kukaan tullut Jussi Punnuksen huoneeseen eikä kukaan siis kuullut koputusta kylpyhuoneesta.

Rouva Punnus luuli, että Jussi Punnus oli eksynyt kevytmieliseen seuraan ja päätti antaa hänelle aika läksytyksen.

Sillävälin makasi Jussi Punnus sairaalassa tajuttomassa tilassa. Onneksi ei ollut hengenvaaraa. Kaksi kertaa mutisi hän jotakin joulupukista ja kylpyhuoneesta, jolloin hoitajatar heti muutti kylmät kääreet ja käski hänen maata hiljaa, mitään puhumatta.

Ville Vuohelainen rupesi ikävissään leikkimään joulupukkia ja kiinnitti naamion kasvoilleen ja katseli itseään seinällä olevasta peilistä. Vihdoin tuli hänelle niin vilu, että hampaat kalisivat hänen suussaan, kun lämpöpatteri yöllä jäähtyi.

Onneksi oli tämä talo sellainen, jossa aina on valmis lämminvesi. Ville oli joskus väittänyt, etteivät sellaiset talot kannata, mutta nyt oli hän toista mieltä. Hän laski ammeen puolilleen niin kuumaa vettä kuin nahka sieti ja meni kylpyyn naamioineen päivineen, asettaen niskansa ammeen pääpuolessa olevan vyön varaan.

Sitten päätti hän haukkua hirveästi Jussi Punnuksen ja vipata häneltä 500 markkaa ja jättää sen maksamatta. Sitten lauloi hän kaikki joululaulut mitkä osasi, ja hänen äänensä kaikui omituisen peitetyltä ja salaperäiseltä naamarin takaa, ja laulaessaan katseli hän seinässä olevasta peilistä pitkää valkoista partaansa. Sitten hän nukkui.

Aamulla tuli rouva Punnus kylpyhuoneeseen. Hän sai vihdoin lukon auki ja päästi kauhean huudon, johon joulupukki heräsi.

Ville on luonnostaan häveliäs ja koetti sukeltaa, mutta vettä ei ollut riittävästi. Rouva Punnus juoksi kiljuen ulos.

Kun poliisi ja talonmies saapuivat Punnuksen kylpyhuoneeseen, oli joulupukki juuri saanut lasketuksi lisää vettä, niin että se oli ääriään myöten täynnä, ja kuullessaan lukkoa avattavan sukelsi Ville Vuohelainen ammeen pohjalle.

Talonmies ja poliisi odottivat, kunnes hänen täytyi kohota jälleen pinnalle vetämään henkeään ja kiskoivat hänet pois ammeesta.

Sairaalasta päästyään laitatti Jussi Punnus heti kylpyhuoneeseensa uuden lukon.

Sitten tuli Ville Vuohelainen ja haukkui hänet hirveästi ja vippasi häneltä 500 markkaa.

TINAA VALAMASSA

— Tervetuloa meille uudenvuoden aattoa viettämään! sanoi herra Pursula sydämellisellä lämmöllä.

— Niin, teidän täytyy ihan varmasti luvata tulla! huudahti rouva
Pursula innokkaasti.

— Kiitos, kyllä me tulemme, lupasi hra Tikkinen omasta ja vaimonsa puolesta, ja rouva Tikkinen lisäsi:

Ja Tikkiset kiiruhtivat Katajanokalle menevään vaunuun, Pursulan lähtiessä kävelemään Kasarmintorille päin.

— Siksi, että minä tarvitsen sen idiootin, Tikkisen, nimeä lainan uudistukseen, ilmoitti hra Pursula äänellä, joka ei sietänyt vastaväitettä. — Mutta kyllä minä peruutan kutsun, jos sinä otat hoitaaksesi sen lainan!

— Eikö naisen ja perheenäidin työ kotona ja kodin hyväksi ole minkään arvoinen…?

Pienen perhetoran jälkeen palautui sopu ja yhteisymmärrys sillä pohjalla, että Tikkiset ovat kerrassaan ikävää väkeä, Tikkinen itse tavattoman suuri aasi ja rouva Tikkinen narrimainen kana, jolla ei ollut makua eikä hyvää aistia enempää kuin papualaisella kyökkikarhulla, ja joka epäonnistuneilla puvuillaan aiheutti vatsanväänteitä ympäristössään.

Uudenvuoden aattona tulivat Tikkiset lupauksensa mukaan, ja Pursulat ottivat heidät avosylin vastaan, ja rouva Pursula huusi rouva Tikkisen uudesta hatusta, että se oli »shikk» ja hänen uudesta iltapuvustaan, että se oli »sarmaant», ja pyysi sitten anteeksi, että hänen täytyi hetkiseksi poistua, ja juoksi keittiöön nauramaan ja potkimaan ja kertomaan piioille, ettei hän ole elämässään nähnyt sellaista kuvatusta kuin rouva Tikkinen uudessa hatussaan ja leningissään, ja juoksi sitten takaisin saliin ihailemaan rouva Tikkisen uutta pukua ja kysyi, oliko se tilattu suoraan Parisista, vai joko Helsingissä todellakin osataan valmistaa jotakin niin ihanaa.

Hra Pursula painoi hra Tikkisen istumaan mukavimpaan nojatuoliin ja sanoi, että on niin hauskaa jutella kaikessa rauhassa viisaan ja teräväpäisen miehen kanssa, ja ajatteli itsekseen, että eikö Tikkinen mahtanut koskaan edes peilistä huomata, miten tavattoman tylsännäköiset silmät hänellä oli.

Rouva Tikkinen sanoi rouva Pursulalle, että tässä uudessa muodissa on se ikävä puoli, että se salasi vartalon todelliset muodot, mihin rouva Pursula huomautti, että se on monelle juuri eduksi, jolloin rouva Tikkinen kysyi, mitä hän tarkoitti ja rouva Pursula huudahti, ettei hän suinkaan tarkoittanut rouva Tikkistä, ja hra Tikkinen tuli levottomaksi, kun Pursula alkoi vängätä puhetta nykyiseen kireään raha-aikaan.

Hra Tikkinen alkoi klo 11:n tienoissa haukotella ja pulina poislähdöstä, mutta rouva Pursula sanoi, että kuinka voisi tulla kysymykseenkään lähteä pois, ennenkuin on kuultu kellon lyövän kaksitoista, johon Tikkinen vastasi, että kuuleehan hän sen kotonaankin, ja hra Pursula loi puolisoonsa silmäyksen, joka merkitsi, että aasi on aasi uudenvuoden aattonakin, ja huusi sitten, ettei pidä puhua poislähdöstä, ennenkuin tina on valettu.

Rouva Tikkinen hymyili nautinnonhimoisesti huomatessaan perheriidan olevan syntymässä, ja hra Tikkinen sanoi, että koska ei ole tinaakaan, niin on parasta jokaisen lähteä nukkumaan.

Mutta hra Pursula muisti, että piirongilla makuuhuoneessa olivat viimevuotiset tinavalannokset, joita nyt voitaisiin uudestaan käyttää, ja kävi noutamassa nämä mystilliset esineet ja käski sisäkön laittaa valkean salin uuniin ja etsiä tinakauhan ja tuoda vettä pesuvadissa.

Kun kaikki tämä oli täytetty, lukuunottamatta sitä, ettei tinakauhaa mistään löydetty, niin että Pursula rouva Pursulan vastalauseista huolimatta kävi noutamassa soppakauhan ruokasalin astiakaapista, ryhtyi hra Pursula valamaan tinaa.

Ensiksi valoi hän rouva Tikkiselle, joka väkisin oli ottanut pitääkseen pesuvatia polvillaan, koska sanoi sulan tinan sähähdyksen vedessä olevan niin hurjan intressanttia ja antavan hänelle huumaavaa hermokiihoitusta, mitä nykyaikainen kulttuuri-ihminen joskus kaipaa (rouva Pursula pujahti eteiseen nauramaan), ja kun kuuma tina sähähti herrasväki Pursulan soppakauhasta pesuvatiin kirkaisi rouva Tikkinen ja oli pudottaa pesuvadin.

Sitten ongittiin jäähtynyt tina vadista ja katseltiin sitä joka puolelta ja annettiin sen luoda varjo seinälle ja koetettiin arvata, mitä tulevaisuuden esiripun takana olevaa asiaa tai tapausta tämä rikkinäinen ja hatara ripellos mahtaisi tietää, ja rouva Tikkinen itse oli sitä mieltä, että se kuvasi hänen elämäänsä kokonaisuudessaan »tuhansine säikeineen ja särmineen ja heijastuksineen ja perspektiiveineen», mutta rouva Pursula oli vakuutettu siitä, että se aivan ilmeisesti esitti rva Tikkisen uutta kesähattua.

Sitten valoi Pursula herra Tikkiselle, jolloin syntyi pitkulainen esine, ja rouva Pursula huudahti, että se on ruumisarkku, minkä johdosta hra Pursula loi puolisoonsa vihaisen ja varoittavan ja rankaisevan silmäyksen ja herra Tikkinen kalpeni ja pyyhki otsaansa ja tunnusteli vaistomaisesti valtimoaan, mutta rouva Tikkinen pelasti tilanteen kääntämällä valannoksen toisin päin ja huudahtamalla:

— Gondooli! Ah, se on gondooli! Niin, meillä on ollut puhetta ulkomaanmatkasta! Me joudumme siis myöskin Neappeliin!

— Gondooleita ei ole Neappelissa, vaan Venetsiassa, huomautti hra
Pursula, ja rouva Tikkinen huudahti:

Nyt oli rouva Pursulan vuoro ja hra Pursula pisti soppakauhan jälleen uuniin ja rouva Pursula selitti, ettei hän usko enteisiin, lukuunottamatta unia ja mustia kissoja, ja kun tina oli sulanut, nosti hra Pursula kauhan ja kaatoi tinan pesuvatiin, ja palavan vaatteen käryä tuntui ilmassa, ja rouva Pursula nuuhki ja kysyi mikä palaa, mutta rouva Tikkinen päästi samassa kauhean kirkunan ja kaatoi pesuvadin syliinsä, sillä soppakauhan mukana oli uunista noussut hehkuva hiili ja pudonnut hänen polvelleen ja polttanut reiän hänen eleganttiin iltapukuunsa ja kärvensi nyt hänen polveaan. Onneksi riitti pesuvadista kaatunut vesi pelastamaan hänen polvensakin, ja rouva Tikkinen syöksyi huutaen ylös ja kehoitti miestään seuraamaan itseään ja alkoi itkien ja riidellen ahtaa eteisessä päällysvaatteita ylleen eikä ollut kuulevinaankaan rouva Pursulan kehoituksia, että hän ottaisi jotakin kuivaa ylleen ettei vilustuttaisi itseään, ja sivuutti musertavalla vaitiololla herra Pursulan anteeksipyynnöt ja valittelut, ja sanoi nyyhkyttäen miehelleen, ettei hän enää milloinkaan saa niin onnistunutta iltapukua, kuin mikä nyt tärveltyi… hän tunsi sen vaistomaisesti…

Tikkiset menivät, sanottuaan kylmät ja katkerat jäähyväiset, ja Pursulat palasivat takaisin saliin, jonka uunin edessä oli suuri vesilätäkkö, ja rouva Pursula nosti tinavalannoksen lätäköstä ja huusi:

— Rahaa! Katso kuinka paljon rahaa! Kaikki nuo pienet rakeet merkitsevät rahaa!

— Kyllä tässä rahaa tarvitaankin, sanoi hra Pursula profeetallisesti. —
Nyt ei maksa vaivaa pyytää Tikkistä siihen uudistukseen.

Se löi kaksitoista kertaa… uusi vuosi oli alkanut, ja itkevä ja sättivä rouva Tikkinen istui miehineen kuomuautossa, palaneille iltapukuineen ja läpimärkine alaraajoineen.

OMPELUSEURASSA

— Me olemme perustaneet ompeluseuran, ilmoitti rva Siviä Tattari miehelleen Eenokki Tattarille.

Siviä Tattari oli odottanut, että miehensä sanoisi: »Ketkä 'me'?», mutta kun Eenokki Tattari ei sitä kysynyt, niin jatkoi Siviä Tattari:

— Ompeluseuraan kuuluvat minä ja rouva Tuiska ja rouva Johansson ja rouva Lepponen ja rouva Haalea ja neiti Narukatkes…

— Neiti Narukatkes, toisti rouva Tattari. — Mitä sinä irvistät? Eikö se ole yhtä hyvä nimi kuin joku toinenkin? Yksi voi olla Tattari — ei se nyt sekään mikään fiini nimi ole, vaikka on sukusi ikivanha nimi — ja toinen voi olla Narukatkes. Neiti Narukatkes on erittäin ylevä ihminen ja kotoisin Pohjanmaalta…

— Sen minä kyllä uskon, mutisi Eenokki Tattari. — Jos on kotoisin Pohjanmaalta ja neiti ja nimeltään Narukatkes, niin ei ihminen voi muuta olla kuin ylevä!

— Tietysti, vastasi rva Siviä Tattari kylmästi. — Se kokoontuu vuoronperään jokaisen jäsenensä luona, paitsi neiti Narukatkesin luona, jolla ei ole omaa kotia ja joka asuu pulakistin kanssa.

— Minä en ole teidän ompeluseuranne jäsen! huusi Eenokki Tattari. — Menkää hiiteen! Minä olen estetty! Minä olen ylösotettu! Minä muistan juuri, että minulla on tänä iltana tärkeä kokous.

— Sinulla ei ole mitään kokousta, väitti rouva Tattari. — Sinun täytyy olla kotona, lisäsi hän rukoilevalla äänellä.

— Rouva Tuiska ja rouva Haalea tietävät ainakin, että sinä olet aina iltaisin kotona, kun sinä olet niin kiltti mies…

— Jos sinä menet pois tänä iltana, niin tekee se heti omituisen vaikutuksen… se on ihan selvä mielenosoitus, ja minä saan hävetä silmät päästäni… ja se on sitäkin suurempi häpeä, kun minä olen koko ompeluseuran alkuunpanija…

— Harrasta sinä vain, mutta anna minun olla rauhassa! murisi Eenokki Tattari. — Minä annan palttua sinun ompeluseuroillesi ja sinun Narukatkesmuksillesi, enkä minä tahdo olla missään tekemisissä sellaisten juoruakkakuuluisuuksien kuin rouvien Tuiskan ja Haalean kanssa. Minä olen kyllä kotona, mutta minä pysyn omassa huoneessani, enkä rupea pitämään seuraa kaiken maailman kahvisystereille… juoskoot suolle!

— Te miehet olette aina niin hirveän itsekkäitä, valitti rouva Tattari haikeasti. — Eihän sinun tarvitse olla koko ompeluseuran kanssa sitten enää missään tekemisissä, kunhan vain tänä iltana istut pari tuntia mukana kohteliaisuuden vuoksi… varsinkin kun neiti Narukatkes on vielä vieras meidän piirissämme, niin ettei hän oikein voi seurata meidän rouvien keskustelua, niin olisi hyvä, että sinä juttelisit hänen kanssaan, saadaksesi hänet viihtymään.

— Tämä on väkivaltaa… tämä on kotirauhan rikkomista! ähkyi Eenokki
Tattari.

Ja kello tuli seitsemän, ja vieraat alkoivat keräytyä, ja hra Tattarin täytyi olla eteisessä ottamassa heitä vastaan ja lausumassa heidät tervetulleiksi ja auttamassa päällysvaatteita heidän yltään, ja rva Johansson tuli ja rouva Tuiska tuli ja rouvat Lepponen ja Haalea tulivat kuin kaksi lumivyöryä ja vihdoin tuli myöskin neiti Narukatkes.

Rouva Tattari loi mieheensä rukoilevan silmäyksen, esittäessään hänelle neidin, jolla oli tämä harvinainen nimi, mutta tuo silmäys oli aivan tarpeeton, sillä hra Tattarin tähän asti kalseahko ja jäykänlainen olemus muuttui silmänräpäyksessä, kun nuori ja solakka ja siropiirteinen neiti Narukatkes loi häneen ensimmäisen kirkkaan ja iloisen katseen ruskeista silmistään, jolloin hra Tattari alkoi pyörähdellä kuin kissa pistoksissa ja höpötti joitakin sekavia sanoja ja tallasi vasemmalla jalallaan oikean jalkansa varpaille ja sanoi »ai!» ja kumarsi hämillään rouva Tattarille ja sanoi: »anteeksi».

Sitten oli ompeluseura heti kohta täydessä touhussa salissa, ja kahvikupit kilisivät ja kielet kävivät suunnattomalla nopeudella, paljoa suuremmalla kuin neulat, ja herra Eenokki Tattari ja neiti Narukatkes jäivät pitämään seuraa toisilleen, ja huomasivat pian, että heillä oli paljon yhteisiä hauskoja tuttavuuksia ja että he oikeastaan olivat vähän sukuakin, väärän koivun takaa, toisilleen, vaikka se sukulaisuus oli niin monimutkainen asia, että he aina sekautuivat, kun yrittivät selvittää sitä.

Ja hra Eenokki Tattari ihastui hetki hetkeltä yhä enemmän, sillä ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö neiti Narukatkes ollut kaikkein viehkein ja pirtein ja henkevin ja älykkäin ja hauskin ja sukkelin nuori nainen, mihin hän koskaan oli tutustunut, ja heillä oli niin paljon puhumista ja nauramista ja väittelemistä keskenään, ettei neiti Narukatkesin työstä tullut yhtään mitään, ja rouvat Tuiska ja Haalea alkoivat luoda heihin yhä pidempiä silmäyksiä ja sitten toisiinsa merkitseviä katseita ja sitten rouva Tattariin kummallisia silmänvilkaisuja.

Hra Tattari nousi ylös ja ryhtyi näyttelemään neiti Narukatkesille koko huoneistoaan, ja näytti kaiken mitä näyttää voi, kylpyhuonetta ja keittiön alkoovia myöten, viimeksimainitun palvelustytön suureksi suuttumukseksi, ja saattoi vieraansa sitten työ- ja kirjastohuoneeseensa ja alkoi näytellä hänelle harvinaisia teoksia ja arvokkaita taideteoksia, ja aika kului kuin siivillä, kunnes rouva Tattari ilmestyi punakkana ovelle ja kysyi vähän pingotetulla äänellä, missä ihmeessä he ovat koko illan olleet ja ilmoitti heitä yleisesti kaivattavan ompeluseuran keskuuteen.

Kun vieraat olivat menneet, kysyi Eenokki Tattari käsiään hykerrellen, milloin ja missä ompeluseuran seuraava kokous on.

— Mitä se sinuun kuuluu? kysyi rouva Siviä Tattari vähän ärtyisesti. — Et sinä enää koskaan joudu meidän ompeluseuramme kokouksiin… ja minä luulen, että neiti Narukatkes on liian vieras meidän piirillemme, voidakseen menestyksellä ottaa osaa ompeluseuran työhön.

— Niin kai, myönsi Eenokki Tattari. — Minä olen varma siitä, että hän paljoa paremmin soveltuu siihen lukukerhoon, jonka minä aion perustaa.

HÄKÄMYRKYTYS

Virtalaiskalla on pieni rihkamapuoti muutamalla kadulla tai oikeammin kadun varrella tuolla Pitkänsillan toisella puolen. Ei siinä juuri käy ostajia eikä taida olla mainittavasti myymistäkään, mutta liike kuin liike. Virtalaiska itse asuu puodin takaosassa varjostimen takana terveen kaksivuotisen poikalapsensa kanssa.

Kun Virtalaiska lähtee asioilleen⁻ kaupungille, niinkuin hän usein lähtee, niin jättää hän pojan nukkumaan varjostimen taakse — se on hyvä nukkumaan, se nukkuu kuin pölkky — ja pistää puodin oven lukkoon. Eihän niitä ostajia kuitenkaan käy.

Tässä sitten, kun oli ne kovat pakkaset, oli Virtalaiska taas juoksemassa kaupungilla ja poika nukkui varjostimen takana ja puodin ovi oli lukossa.

— Kas, kun Virtalaiskalla on puodin ovi lukossa keskellä päivää, ihmetteli Mäkiskä. — Mitäs se merenteeraa?

Seuraavana päivänä oli ovi taas lukossa ja poika nukkui. Virtalaiska oli taas kaupungissa asioillaan.

— Virtalaiskalla on ollut jo kaksi vuorokautta ovi lukossa, eikä näy mitään elonmerkkejä!

— Sussentään! huusi Römpekin palvelija ja juoksi kadun puolelle jyskyttämään Virtalaiskan tavaratalon ovea. Hän jyskytti niin paljon kuin jaksoi, mutta ei kukaan tullut avaamaan.

— Se on vissiin kuollut, sanoi hän, juostuaan takaisin pihaan. — Minä jyskytin ja sydämeni niin jyskytti, eikä vain avannut… hui, kun minua peloittaa, minä niin pelkään ruumiita!

— Virtalaiska on kuollut häkämyrkytykseen! julisti Mäkiskä kimakalla äänellä, seisoen koivet hajallaan keskellä pihaa.

Kuka lienee juossut hakemaan poliisia. Vähän ajan perästä tuli kaksikin poliisia.

— Ja tässä tuntuu olevan vielä henkeä, ilmoitti toinen, joka oli ravistellut sikeästi nukkuvaa poikaa.

Sillä välin oli Virtalaiska kotimatkallaan poikennut kansankeittiöön syömään lautasellisen rusinasoppaa.

— Siellä teidän talossahan kuuluu kolme henkeä kuolleen häkämyrkytykseen, tiesi Rinneskä, joka söi liha- ja perunamuhennosta.

— Siunakkoon… en ole kuullutkaan, huudahti Virtalaiska. — Pitää juosta heti kotiin.

Kun hän saapui paikalle, oli hänen puotinsa edessä pieni väkijoukko, ja poika oli herännyt ja huusi ja potki talonmiehen sisaren sylissä.

Mäkiskä juoksi pihaan, seisattui koivet hajallaan keskelle pihaa ja huusi kuin palotorvi:

ULLAKKOVARKAUDET

Eräänä päivänä tuli Tuulikki ja Simo Ispinän palvelustyttö hämmästyneen näköisenä alas ullakolta ja änkytti:

— Lu-lu-lukko on rikottu! sanoi palvelustyttö. Hän on muutoin kotoisin Kerimäeltä ja saa palkkaa 185 mk kuukaudessa, jos jotakin huvittaa se tietää.

Ilmoitus oli tehty muodollisesti, jossakin määrin ylimalkaisesti, mutta rouva Ispinä ymmärsi heti, että tyttö tarkoitti, että heidän ullakkokomeronsa lukko on murrettu auki.

— Mitä, rosvoja? kysyi Simo Ispinä hämmästyneenä. Sitten lisäsi hän varovaisesti: — Pitäisi ilmoittaa poliisille.

— Täytyy ensin katsoa, onko meiltä mitään varastettu, huomautti Tuulikki Ispinä. — Mari sanoo, että meidän vintin konttorin lukko on rikottu.

— Jospa se on mennyt itsestään rikki, arveli Simo Ispinä. — Se oli huono lukko…

— Sinun täytyy tulla meidän kanssamme, sanoi Tuulikki Ispinä. — Sinähän olet mies!

— Niin, minä olen mies, mutisi Simo Ispinä. — Vaikka ei se ole minun vikani…

Simo Ispinä otti seinältä kiväärin ja latasi sen viidellä patruunalla.
Sitten mietti hän hetken aikaa ja kiinnitti pistimen kiväärin piippuun.
— Menkää edellä, sanoi Simo Ispinä.

Kerimäen Mari meni edellä. Sitten tuli Tuulikki Ispinä. Sitten tuli Simo Ispinä, kalmankarvaisen päättäväisyyden värähdellessä poskilihaksissaan ja kivääri valmiina verilöylyyn.

Ullakolla ei kuitenkaan ollut mitään rosvojoukkoja. Tuulikki Ispinä kyllä kiljahti niin kuin olisi hänen sydämensä lävistetty kaksiteräisellä miekalla, mutta se johtui siitä, että lihava rotta juoksi melkein hänen kenkiensä ylitse.

Marin ilmoitus oli ollut osittain erehdyttävä. Lukkoa ei oltu rikottu. Varas oli vain nyppäissyt sen peukalolla ja etusormella irti hatarasta lautaovesta.

— Se on hävytöntä! lausui Simo Ispinä, laskien kiväärin jalalle. — Minä ammun sen seulaksi! lisäsi hän uhkaavasti.

Varas oli myllistellyt komeron lattialla olevaa rojua, kaatanut pakkilaatikoita ja penkonut sieltä täältä.

— Marin täytyy sanoa »housut», kun on herran pöksyistä puhe, oikaisi
Tuulikki Ispinä.

— Ne riippuivat tuossa vasemmalla olevassa naulassa, mutta nyt ei siinä ole mitään, ilmoitti Mari.

— Miksi Mari on tuonut herran hyvät mustat housut tänne vinttiin? kysyi
Tuulikki Ispinä ankarasti.

— Tästä täytyy ilmoittaa etsivään osastoon, sanoi Simo Ispinä. — Ne olivat vielä hyvät housut.

— Tähän täytyy nyt hankkia uusi ja vahva lukko, sanoi Simo Ispinä. — Ja kaikki mikä varkaalle kelpaa, on siirrettävä alas.

— Mari ei saa viisastella herralle! sanoi Tuulikki Ispinä tiukasti. —
Kyllä herra tietää. — Ja Mari sai viime kuussa palkankorotuksen.

Simo Ispinä osti uuden, suuren munalukon. Sitten hän käärmeellisesti hymyillen valmisti ilkeän jutkun ullakkovarkaille. Hän kantoi keittiöstä vanhan arkun ullakolle, ja pani arkkuun paperipalan, johon hän oli piirustanut pitkäänenää näyttävän ukon kuvan. Se ei ollut taiteellisesti kypsä teos, mutta Simo Ispinän mielestä täytti se tarkoituksensa. Sitten lukitsi hän arkun ja työnsi sen komeron viimeiseen soppeen, latoen sen päälle vanhat pakkilaatikot ja muut romut, jotta rosvolla olisi enemmän vaivaa. Lopuksi lukitsi hän komeron sillä uudella, vahvalla lukolla.

Viime tiistaina huomattiin, että Ispinän ullakkokonttoriin oli taas murtauduttu. Lukko oli rikottu ja samoin arkun lukko, kun arkku ensin oli raahattu esille nurkasta.

— Ne eivät ole kelvanneet sille roistolle! ähkyi Simo Ispinä loukkautuneena.

TÄTI DOROTEAN LÄHTÖ

Täti Dorotea tuli herrasväki Heppulan eteiseen kuin taifuuni. (Taifuunin merkitys katso Tietosanakirjasta.) — liiiiiii! huusi rouva Läylikki Heppula. Se on hänen ihastuksensa korkeimman potenssin ilmenemismuoto. Superlativus maximus forte fortissimus. — Minä juuri odotin tätiä! Mistä täti juuri ymmärsi tulla? Minä panin juuri kahvipannun tulelle! Minä tulin kanssa juuri kaupungilta! Minä ajattelin juuri…

— Minulla on niin hirmuinen kiire! huusi täti Dorotea. — Minulla on niin hirmuisen vähän aikaa! Minulla on niin hirmuisen paljon tekemistä! Minun täytyy heti…

Rouva Läylikki Heppula ja täti Dorotea taistelivat hetken aikaa täti Dorotean päällystakista. Täti Dorotea sanoi, ettei hänellä ollut mitenkään aikaa ottaa sitä pois. Se oli aivan mahdotonta. Mutta Läylikki Heppula oli vahvempi. Taikka jos totuus sanotaan, niin kyllähän täti Dorotea tietysti vahvempi on. Täti Dorotea on varmasti vahvempi kuin Läylikki Heppula ja hänen miehensä Toivo Kotivalo Heppula yhteensä. Täti piti päällystakkia kiinni ja huusi. Pelästynyt palvelijatar kurkisti silmänräpäyksen ajan eräältä ovelta, mutta ei huutanut.

Tällä kertaa oli Läylikki vahvempi ja riisui päällystakin. Vahvin kaikista oli päällystakki, sillä se kesti. Mutta sen napit olikin täti Dorotea itse ommellut.

— Mitä kello on? kysyi täti Dorotea astuessaan sisään. — Kauhistus, onko kello jo yksi! Minun piti olla kotona neljännestä vaille yksi. Ompelijatar odottaa! Ja sinä riisuit vielä minun päällystakkini! Mutta minä lähden heti. Joko sinä olet saanut ne frivoliteetin mallit?

Kello löi puoli kaksi. Mutta sitä ei kuulunut. Olisi täytynyt olla huoneessa tornikello tai kirkonkello, ennenkuin se olisi kuulunut. Samasta syystä ei myöskään kuulunut, kun kello löi kaksi ja puoli kolme ja kolme ja puoli neljä ja neljä.

Oli omituista, että se kuului, mutta se kuului siitä syystä, ettei siinä silmänräpäyksessä kumpikaan puhunut. Oli omituista, ettei siinä silmänräpäyksessä kumpikaan puhunut, mutta se johtui siitä, että kumpikin ryyppäsi samalla hetkellä pootooraa (ll:s pootoora).

— Sehän on mahdotonta! huusi Läylikki Heppula. — Minä juoksen katsomaan, mitä kello on.

— Mahdotonta! huusi täti Dorotea. — Kello on kuitenkin jo yli yksi.
Minun täytyy lähteä heti. Ompelijattareni odottaa.

— Minä kysyn Maikilta, mitä keittiön kello on, sanoi rouva Läylikki. —
Keittiön kello on sitäpaitsi neljännestunnin edellä.

— Maikki on hullu! huusi täti Dorotea. — Mutta minun täytyy lähteä.
Ompelijatar odottaa. Kuinka teidän kaikki kellonne käyvät niin väärin?

Maikki oli poistunut takaisin omaan valtakuntaansa loukkautuneena, päättäen sanoa itsensä irti ensi kuun 1 p:stä.

— Voi voi jos tädillä olisi ollut aikaa istua vielä kaksi sekuntia… niin, ja silloin oli Hilda sanonut, että naisella, jolla on sellainen maku kuin Lainalla…

Mutta täti meni. Täti Dorotea meni kuin Samum (kts. Tietos.). Ei mikään voinut pidättää täti Doroteaa, sillä hänellä oli kiire.

Mutta rouva Läylikki Heppuli juoksi vielä hänen perässään yhdet raput alaspäin ja kertoi:

— Mutta rouva Nokkanen väitti, että jos ero tulee, niin ei syy ainakaan ole hänen tyttärensä, koska hän on itse imettänyt ja kasvattanut Kirstin ja koska Janne nimenomaan…

Ja kun portaiden alapäässä tuli vastaan työstään konttorista palaava
Toivo Kotivalo Heppula, joka sanoi:

»Nytkö täti jo poislähtee, kun isäntä vasta kotiin tulee?» niin ei täti Dorotea ennättänyt muuta kuin viitata käsilaukullaan jäähyväisiksi ja huutaa:

— Enhän minä, rakas Toivo, ehtinyt kuin ohimennen puikahtamaan! Minulla on niin hirveän kiire, ja ompelijatar odottaa…

YSTÄVÄMME SIGISMUND

vaati frakkipaitaansa ja etsi niinsanottuja briljanttinappejaan. (Sigismund itse sanoo niitä briljanttinapeiksi.)

— Juhlaillallisille, vastasi Sigismund. — En mitenkään voi jäädä pois niiltä. Siitä tulisi skandaali.

— Sinä olet joka ilta poissa kotoa, valitti Sigismundin rouva. — Minä saan olla aina yksin kotona.

— Se on nyt kumma, etten minä koskaan löydä briljanttinappejani sieltä, mihin olen ne pannut! ärisi Sigismund.

— Minä tiedän, ettet sinä rakasta enää minua, nyyhkytti Sigismundin rouva. — Jos sinä rakastaisit minua, niin olisit sinä joskus kotonakin.

— Olenko minä sitten muka aina poissa, sanoi Sigismund loukkaantuneena. — Etkö muista, että olin silloin maanantaina viime kuun lopulla koko illan kotona?!

— Niin, kun luulit saaneesi umpisuolen tulehduksen. Mutta silloinkin olit juuri käskenyt tuoda smokkipukusi, kun vatsaasi rupesi näpistelemään ja sinä rupesit parkumaan, huomautti Sigismundin rouva olkapäitään kohauttaen.

— Hyvästi! sanoi hän, sipaisten vasemmalla viiksentyngällään rouvansa vasenta korvanlehteä. — Tulen heti kun pääsen.

Mutta hän istui pöydässä levottomana kuin kissa pistoksissa, ja kun jälkiruokaan oli päästy, katosi Sigismund salaperäisellä tavalla.

Kun hänen vierustoverinsa kääntyi ilmoittamaan, että elämä joskus tuntui niin kauhean tyhjältä, niin ei Sigismundia enää näkynyt. Hänen paikkansa oli todellakin kauhean tyhjä.

Sigismundilla oli nimittäin taskussaan silkkinaamio, ja hän lähti pitämään hauskaa.

Naamiaiset olivat oikein onnistuneet. Niissä oli paljon iloisia ja hauskoja ihmisiä, ja iloisin ja hauskin oli epäilemättä ystävämme Sigismund.

Sigismund oli aina siellä, missä riemun remakan aallot löivät korkeimmalle. Hän tunsi olevansa kuin perhonen, joka kesän kauneimpana päivänä lentelee kukasta kukkaan. Taikka niinkuin mehiläinen, joka ymmärtää lentää semmoisiin kukkiin, joista saa parhaiten mettä.

Lopuksi takertui Sigismund erääseen pulskaan naamiottareen. Sigismund on aina pitänyt enimmän sellaisista naisista, joiden paino on yli 75 kiloa netto. Mahdollisesti on se perinnöllistä. Sigismundin isä oli nimittäin teurastaja. Sigismund itse sanoo, että teurastaja oli hänen setänsä. No niin, setä oli kyllä myöskin teurastaja.

Pulska naamiotar oli hyvin viehättävä, ja Sigismund hakkaili häntä kovasti. Sigismund tanssi lopuksi vain hänen kanssaan. Sigismund kuiskasi hänen korvaansa, että näin tahtoisi hän tanssia koko elämänsä. Hän tahtoisi tanssia hurmaavan naamiottaren kanssa auringon valossa palmujen alla Tahitissa, satakielien laulaessa ja kolibrien lennellessä pensaasta pensaaseen, ja kun aurinko alenisi ja illan viileys laskeutuisi tahitilaisten luonnollisille kiiltäville muodoille, tahtoisi hän, ystävämme Sigismund, istua viehkeän toverinsa majan ovella ja näppäillä tamburiininsa kieliä…

— Ha ha! nauroi viehkeä naamiotar. — Vai tamburiinin kieliä! Tiedättekö edes, mikä tamburiini on?

Mutta ystävämme Sigismund sanoi, ettei sillä ole väliä, mitä hän näppäilee, ja sitten he istuivat kaikkein syrjäisimmässä pöydässä virvokkeita nauttien, sillä Sigismund tahtoi lymytä kateellista maailmaa ja kätkeä aarteensa sen palavilta silmiltä ja leikkiä Tahitia kylmässä Pohjolassa, ja sitten rukoili hän hurmaavaa tuntematonta kohottamaan hiukan naamiotaan.

Hurmaava tuntematon sanoi, että puolen tunnin kuluttua poistetaan kaikkikin naamiot ja salat tulevat julki, mutta Sigismund oli kärsimätön ja yritti lempeällä, vaikka hehkuvalla väkivallalla kurkistaa naamion alle, onnistumatta siinä kuitenkaan.

Ja tuli puoliyön hetki, ja naamiot riisuttiin, ja Sigismundin ihana tuntematon poisti teatraalisella eleellä naamionsa ja katsahti sitten säteilevin silmin Sigismundiin.

Mutta Sigismundin paikka oli jälleen tyhjä, niinkuin kaksi tuntia aikaisemmin illallisillakin. Sigismund oli pudonnut pöydän alle, mutta hän ei ollut kuollut. Hän oli tosin puolikuollut, mutta hän pääsi kuitenkin vielä liikkumaan.

Tuskan hiki otsallaan ja naamio edelleen silmillään pujahti hän oman pöytänsä alta viereisen pöydän alle.

Ja sieltä seuraavan pöydän alle. Hameet kahisivat hänen korvissaan ja pöydistä kuuluvat kiljahdukset osoittivat, minne asti hän oli edennyt.

Poliisi tuli eteisestä. Ystävämme Sigismund vedettiin potkimisestaan huolimatta esille kuudennen pöydän alta. Jos hän olisi ennättänyt päästä seitsemännen pöydän alle, olisi hän sieltä päässyt ovelle.

— No, sanoi poliisi. — Paetkaa sitten. Mutta ottakaa naamio pois kadulle tullessanne!

— En minä enkeli ole, vastasi poliisi vaatimattomasti. Mutta minä olen myöskin naimisissa.

Mutta Sigismundin anoppi, joka ei voi luonnollisella tavalla selittää, mihin hänen iloinen seuralaisensa naamiaisissa katosi, on tullut spiritistiseksi ja toimeenpanee joka ilta spiritistisiä istuntoja.

Sigismundin täytyy myöskin ottaa niihin osaa, koska hän on innokkaasti tukenut anoppiaan hänen käsityksessään, että se naamiaisvieras — jonka anoppi kertoo muutamissa suhteissa muistuttaneen Sigismundia, mutta olleen paljoa hauskemman ja älykkäämmän oli astraali-ilmiö.

Sigismund on ehdottanut, että ostettaisiin radiokone, mutta anoppi pitää henkiä hauskempina.

OVIKAUPPAA

Iltapäiväaurinko paistoi sisään hra S.F. Peilarin huoneeseen. Se paistaa siihen joka päivä, milloin ei taivas ole pilvinen, n. 13 minuuttia, tullessaan näkyviin edessä vasemmalla puolen olevan kivimuurin takaa ja ollessaan matkalla oikealla puolen olevan kivimuurin taakse. S. F. Peilarilla on siis »aurinkoinen huoneisto hyvällä näköalalla», juuri niinkuin siinä ilmoituksessa sanottiinkin, jonka nojalla Peilari oli huoneistonsa löytänyt.

Ovikello soi ja Peilari meni avaamaan ajatellen, että siellä on kukaties se tyttö, joka myyskentelee paperikukkia.

Siellä ei kuitenkaan ollut paperikukkatyttöä, vaan vaimo, joka tarjosi kengännauhoja, pitäen nauhakimppua koholla kuin italialainen, joka ryhtyy nielemään makarooniannosta.

S.F. Peilari vastasi tietysti, ettei hän tarvitse kengännauhoja. Ihmiset yleensä luulevat, etteivät he tarvitse kengännauhoja, vaikka he, lapikasjalkaisia savolaisia lukuunottamatta, eivät juuri muuta tarvitsekaan kuin kengännauhoja.

Vaimo katsahti Peilarin kenkiin. Oikean jalan kengännauhassa oli kaksi solmua, joista toinen oli kuin mikä 1850-luvun rusetti, toinen taas epämääräisen näköinen myhkyrä.

— Juoksutetaan ihmisiä turhanpäitten ylös näin jyrkkiä ja pimeitä rappuja, sanoi puhkuva rouva äkäisesti ja paiskasi oven kiinni S.F. Peilarin nenän edessä.

Peilari huokasi ja palasi työhönsä. Hänen työnään oli löytää salaperäisellä tavalla kadonnut hopeinen kalvosinnappi.

Sitten tuli nuori mies, joka oli sitä mieltä, että S.F. Peilarin taloudellinen etu vaatii häntä ostamaan mainioksi tunnettua »Mattssonskan liisteriä».

— Ahaa! huusi S.F. Peilari. — Te olette se sama lurjus, joka pari kuukautta sitten narrasitte minut ostamaan »Mattssonskan liisteriä» ja maksamaan siitä 18 mk. Teitä minä juuri olenkin odottanut. Minä tuon heti teille näytteen tavarastanne.

Peilari juoksi keittiöön ja etsi käsiinsä kysymyksessä olevalla liisterillä paikatun lasikannun, jota säilytettiin juuri tällaista tilaisuutta varten — pärekopassa, ettei se hajoaisi käsiin — sekä liisteripötkyn, jonka liisteröivät ominaisuudet, mikäli niitä koskaan oli ollutkaan, olivat aikoja sitten haihtuneet siihen avaruuteen, joka ympäröi maapalloa ja Peilarin keittiötä.

»Mattssonskan liisterin» kaupittelija oli kuitenkin haihtunut melkein samalla tavalla. Peilari, joka asuu neljännessä kerroksessa, juoksi koppa kädessä viidenteen kerrokseen, mutta liisterinuorukaista ei näkynyt sielläkään, mistä päättäen hän oli haihtunut portaita alaspäin. Peilarin juostessa hajosi lasikannu lopullisesti raunioiksi, mitkä surumielisesti helisivät pärekopan pohjalla.

S.F. Peilari palasi takaisin asuntoonsa, tuntien salaista miehekästä mielihyvää sen johdosta, että liisterihuijari oli näin suin päin paennut häntä.

Peilari meni kylpyhuoneeseen ja nosti suurella vaivalla kylpyammeen pystyyn seinää vasten. Ammeen alta löysi hän hammasharjan ja 50 penniä, mutta hopeinen kalvosimen nappi ei ollut sielläkään.

Se oli nimittäin hänen kirjoituspöydällään, avoimessa pahvirasiassa, missä hän säilytti muitakin nappeja, hakaneuloja y.m.s. pientä, mutta tarpeellista tavaraa. Ja kun se oli päällimmäisenä tässä rasiassa, mikä oli avoinna hänen nenänsä edessä joka kerta kun hän pöydän ääreen tuli, niin ei hän luonnollisesti huomannut sitä. Tälle ilmiölle on luonnollisen ja hyväksyttävän selityksen antanut Edgar Allan Poe, mutta sen selostaminen veisi meidät syrjään pääasiasta.

Puolen tunnin kuluttua ilmestyi näyttämölle kiilloituspulverin myöjä, jolle luonto oli pienten ja tihruisten silmäin korvaukseksi antanut ison nenän. Päättäen sen 4 omituisesta kiillosta oli hän käyttänyt pulveria senkin kirkastamiseen.

— Minä en tarvitse teidän pulvereitanne, sanoi S.F. Peilari. — Juoskaa järveen ja viekää pulverit mennessänne!

— Järvet ovat vielä jäässä, hö hö! vastasi isonenäinen tuttavallisesti.
— Tämä on kerrassaan erinomaista kuurauspulveria kaikenlaisille
metalleille. Hiukan vain hinkkaa, niin heti loistaa ja välkkyy kuin
Naantalin aurinko, hö hö!

— Hm… sen se näkyy olevan tarpeessakin… hö hö! sanoi pulveroitsija hieman epävarmasti. — Ei kai ole puhdistettu sitten kuin talo rakennettiin, hö hö… ja tämä näyttää olevan hyvin keskiaikainen talo, hö hö…

Kuurauspulverin asiamies ryhtyi todellakin hankaamaan ovenripaa, missä ei kuitenkaan tapahtunut muuta muutosta kuin että ripa tuli jonkinverran entistään tummemmaksi.

— Eipäs se näy pystyvän tuohon ovenripaan! huomautti S.F. Peilari. —
Sehän vain mustuttaa!

— Mutta kun minulla on tätä enää niin vähän jäljellä, niin voinhan minä lopuskat antaa neljästä markasta. Ei tämä ovenripa kuparia olekaan!

— Kuka sitä on kupariksi sanonut? Mutta metallia se on. Vai luuletteko te sitä puuksi?

— Mitä lienee huonoa messinkiä… eihän semmoiseen mitkään kuurauspulverit vaikuta. Tämä minun tavarani onkin varsinaisesti kupariastioita varten. Niille se on erinomaista. No, ja sama se, kolme markkaa!

Peilari osti lopuksi irti päästäkseen kuurauspulveriannoksen, maksaen siitä 2 mk. 50 p.

— Tappiota tuli, mutta eihän tuo kuin naurattaa, hö hö… horisi isonenäinen mies mennessään.

Kokeiltuaan kuurauspulverilla heitti Peilarin palvelijatar sen ulos ikkunasta, ja lensi se suoraan pihalla olevaan roskalaariin.

KESÄLLÄ

Kaupanhoitaja Jerobeam Näpylikkö, joka oli kesälomalla ja joka siitä syystä oli tuomittu elämään jonkinlaisessa kotimaisessa Siperiassa — nimittäin omasta mielestään, vaikka ennen hän sitoisi narun kaulaansa ja ripustaisi itsensä tallin parsille kuin antaisi pienintäkään viittausta siihen suuntaan rouva Oivikki Näpylikölle — jonkinlaisessa kotimaisessa Siperiassa, sanoimme siis, jossakin tuolla kylmässä ja koleassa Sipoon saaristossa… tämä kaupanhoitaja Näpylikkö se oli perjantaiaamusta alkaen jollakin tavalla sisällisesti levoton ja ilmaisi tyytymättömyytensä aamiaiseen ja kirosi talonväkeä siitä, että kaikki kolme venettä olivat poissa rannasta, vaikka oli semmoinen välipuhe ja ehto ja sopimus, että kesävierailla täytyy olla yksi vene käytettävänään… »vaikka koska ne maalaiset ja varsinkin ruottalaiset sopimuksiaan pitävät», sadatteli hra J. Näpylikkö, joka oli natsionalisti ja fennomaani, milloin sattui huonolle tuulelle Sipoon saaristossa.

Iltapäivään mennessä oli Jerobeam Näpylikön hermostuminen kohonnut huolestuttavassa määrässä, ja Oivikki Näpylikön ehdotukseen, että menisit tuosta vaikka kalastamaan, koska venekin jo on laiturissa, vastasi Jerobeam tuskastuneella ja halveksivalla ähkäisyllä, minkä piti tulkita kalastuselinkeinon yleisesti tunnettua kannattamattomuutta Sipoon saaristossa.

Niin, pidemmittä puheitta — Jerobeam ilmaisi lopuksi, että hänen on lähdettävä käymään Helsingissä. Se oli hänen velvollisuutensa suomalaisena, kansalaisena ja isänä ja perheen päänä. Ja kun ei rouva Oivikki vastustanut tätä suunnitelmaa muuta kuin vain vähän näön vuoksi, sillä Oivikki-rouvalla oli pitkä lista asioita ja ostoksia Jerobeamin toimitettavaksi annettavana, niinkuin niitä tällaisessa tapauksessa jokaisella rouvalla aina on, niin muuttui Jerobeamin maailmankatsomus kolmessa minuutissa pessimistisestä optimistiseksi, eikä edes Oivikki-rouvan antama, molemmin puolin täyteenkirjoitettu muistilista voinut saada häntä tasapainostaan.

— On niin ikävä lähteä käymään kesken lomansa siellä peijakkaan kaupungissa, sanoi Jerobeam häikäilemättömällä farisealaisuudella, kävellessään laivalaiturille. — Mutta minä en voi sietää sitä, että asunto on viikkomääriä peräänkatsomatta, kun kaupunki kuhisee murtovarkaita…

— … ja varkaat kyllä saavat sellaiset lukot auki, huomautti Jerobeam. — No voikaa nyt hyvin ja katso lasten perään! huusi Jerobeam Oivikille, hypätessään laivaan.

Jerobeam Näpylikkö huomasi kevennyksekseen, ettei varkaita ollut käynyt. Kukat eivät myöskään olleet kuihtuneet, joten niitä oli kasteltu säännöllisesti.

— Halloo, halloo. Onko se Ville? Tämä on Jerobeam. Juu. Niinkö, ha ha! Senhän arvaa! Vai lystiä te pidätte! Juu, minä olen käymäseltään kaupungissa, täytyi lähteä vähän tuulettumaan. Pieni rimpampampuliko, hi hi? Missäs tavataan? Jaha, juu, se sopii, minä tulen heti! Tilaa vain valmiiksi jotakin. Voileipäpöytäkö? Juu, tietysti, minulla on kova nälkä. No näkemiin, minä tulen heti. Minä tulen aivan heti.

Jerobeam ei tullut aivan heti. Hän ei tullut ensinkään. Ville tilasi valmiiksi voileipäpöydän, lienee tilannut muutakin, mutta Jerobeam oli kadonnut. Eikä hänen puhelimestaan vastattu.

Jerobeam oli sillävälin omassa rappukäytävässään. Hän oli juossut ulos hyräillen ja vihellellen hattu päässä ja keppi kädessä, astunut hissiin ja ajanut alas. Sitten hän oli astunut ulos hissistä ja olisi astunut ulos alaovestakin, jos olisi päässyt. Mutta hän ei ollut päässyt. Ovi oli lukossa. Sitä pidettiin kesällä aina lukossa, koska rappukäytävään kuuluvat huoneistot olivat tyhjät. Viimeksi oli Jerobeam itse, säntilliseen tapaansa, vääntänyt äsken tullessaan oven lukkoon. Hän kirosi nyt haikeasti säntillisyyttään, huomattuaan panneensa avaimet sen vanhan sadetakin taskuun, minkä hän vähemmän edustavana ja muutenkin tarpeettomana oli jättänyt riippumaan eteisen naulaan. Ja alaovi oli lukossa ja hänen eteisensä ovi oli lukossa. Jerobeam puri hammasta, mutta ei itkenyt. Hän hyökkäsi kaikella voimallaan ulko-ovea vastaan, mutta se oli sitä vanhan hyvän ajan tekoa ja kesti. Se olisi kestänyt kaksikin Jerobeamia.

Jerobeam kiristi hampaitaan ja ajoi hississä takaisin omalle ovelleen. Viiden minuutin kuluttua ja saatuaan kädensijan poikki soitti Jerobeam ovikelloaan, kun ei muutakaan osannut. Kun ei ketään ollut sisässä, niin ei kukaan tullut aukaisemaankaan. Jos joku olisi tullut aukaisemaan, olisi Jerobeam pyörtynyt.

Tästä soitosta sai Jerobeam kuitenkin uuden aatteen, nimittäin käydä soittelemassa muita ovikelloja. Hän kulki ylös ja alas niinkuin enkelit Jaakopin tikapuilla, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Koko tämä osa talosta oli autio. Kaameasti kaikui ovikellon soitto tyhjissä huoneistoissa. Jerobeamista tuntui, että hän oli vain joku vanha aave tai haamu, joka kummittelee hylätyssä talossa, ja Jerobeamia värisytti.

Tunnin kuluttua seisoi hän omalla ovellaan ja kuunteli. Äkkiä kuuli hän eteisessä olevan puhelimensa kilisevän. Ville siellä nyt soittaa ja ihmettelee, miksi ei Jerobeam jo tule. »Halloo!» huusi Jerobeam oven läpi ja itki. Hänellä oli niin kova nälkäkin.

Yö saapui vähitellen. Jerobeam kärsi nälän tuskia… ja janon myöskin, suoraan sanoen.

Sydänyön aikana, kun hissi juuri oli päässyt taas alas, kuuli Jerobeam, että alaovea koetettiin avata. Jerobeam päästi ilonhuudon ja juoksi koputtelemaan, huutaen: nopeammin, nopeammin!

Murtovaras, joka koetti avata alaovea tiirikalla, päästi kauhun mölähdyksen ja pakeni pois koko kaupungista. Jerobeam huusi ja jyskytti, mutta kuulemansa mölähdyksen jälkeen ei hän kuullut enää mitään.

Kun talonmiehen emäntä seuraavana päivänä klo 11 a.p. avasi alaoven, tullessaan kastelemaan kesälaitumilla olevien vuokralaisten kukkia, kohtasi häntä seuraava näky:

Hississä istui vuokralainen Jerobeam Näpylikkö nappeja vuoronperään painellen ja ajoi tylsästi nauraen ylös, alas, ylös, alas…

UISTINTA SOUTAMASSA

— Sikuriset soittivat juuri kaupungista, että he tulevat meille huomenna koko joukolla! huusi Selma. — Mistä kummasta minä nyt otan niille päivällisen?

— Onhan se vasikka, huomautti Urho Antero. — Emäntä sanoi jo viime viikolla, että me…

— Vasikka vietiin aamulla kaupunkiin, kun sinä olit sanonut isännälle, että kuka sitä lihaa kesällä! Jos olisikin se vasikka, niin mikäs…

— Niin, kalaa… ja hummeria ja kaviaaria! Niin sinä puhut kuin olisimme vielä Helsingissä. Siellä saa aina kalaa, mutta mistä sinä luulet kalan tulevan täällä maalla, järven rannalla?

Totta oli. Selma ja Urho Antero asuivat jo alun kolmatta viikkoaan maalaistalossa suuren järven rannalla, näkemättä kalan päätäkään. Lukuunottamatta sitä sillilähetystä, joka oli tilattu kaupungista, osuuskaupasta.

Urho Anterolla oli nimittäin kolme uutta uistinta, joita hän ei ollut tullut vielä vedessä kastaneeksi: suuri uistin, pieni uistin ja se patenttiuistin, joka ei tartu ruohoihin eikä uppoa pohjaan soutamasta lakatessa.

— Se on totta. Mitä huonommat housut, sen parempi saalis, vakuutti isävainaja.

Emännältä lainattiin isännän kalahousut. Urho Antero vähän värisi ottaessaan ne varovasti hyppysiinsä.

— Niillä housuilla se on meidän ukko toisenkin kalan järvestä nostanut! vakuutti emäntä, ojentaessaan housut aitan rappusilla Urho Anterolle.

— Sen minä kyllä uskon… mutisi Urho Antero, silmäillen housuja tuntein, jotka olivat melkein yhtä sekavat kuin isännän kalahousutkin. — Kiitos!

— Ha ha! sanoi Selma Urho Anteron esiintyessä kalavarustuksissaan. — Nyt ei pitäisi ainakaan housujen syy olla, jollei kaloja tule. Tuskin lienee isävainajallasikaan…

— Niin, hahata sinä! murisi Urho Antero lähtiessään uusine uistimineen laahustamaan isännän avarissa nimettömissä rantaan.

— Suutari siellä jo näkyy soutelevan toisella rannalla, mainitsi lypsyhommissaan oleva emäntä ohimennen.

Suutarilla oli mökki lahden vastapäisellä rannalla. Suutaria ei kyllä usein näkynyt vesillä. Urho Antero ajatteli, että kaipa suutari, kokenut mies, on katsonut tämän illan erittäin edulliseksi uistinvedolle. Ja jos suutari saa kaloja, niin saa kai hänkin.

Urho Antero heitti aluksi suuren uistimen veteen sitä suurta päivällishaukea varten ja lähti sitten kiertämään lahden pohjukkaa, voidakseen soutaa suutarin ohi ja nähdä, oliko suutarilla jo mitään.

— Ehtoota, sanoi suutari, joka hiljalleen kierteli ja kaarteli lähellä rantaa olevan kaislikkosaarekkeen reunoja. — Herrat taisivat lähteä kalan narruuseen?

— Eipä näy välittävän… ei ole nyt tuulikaan siltä kantilta, valitti suutari ja nosti keskikokoisen hauen veneeseensä. Urho Antero huomasi, että suutarilla oli paremmat housut kuin hänellä, tavallisen hyvät housut noin suutarismiehen housuiksi.

Urho Antero lähti soutamaan lahden suussa olevaa pientä saarta kohti. Isäntä oli kerran sanonut, että jollei muualta mitään saa, niin se saari kumminkin aina kalakeiton antaa.

Kierrettyään saaren kahteen kertaan myötäpäivään veti Urho Antero ison uistimen ylös ja heitti pienen ja patenttiuistimen veteen, kummankin puoleltaan venettä.

Tunnin kuluttua — ei ollut nykäissytkään — ja selviteltyään neljännestunnin patenttiuistinta pikku uistimen siimasta arveli Urho Antero parhaaksi palata lahdelle. Siellä se taitaa sittenkin hauki pötköttää kaislikon reunassa, silmät päässä jäykkinä. Kyllä näyttää suutari tietävän. —

— Ei se tunnu olevan nyt syömätuulella, huomautti Urho Antero, soutaessaan kymmenkunnan sylen päästä suutarin ohi.

— Ei se tunnu… myönsi suutari, joka juuri oli nostanut ison ahvenen kuin omasta padastaan. — Eikä tuo ole kyllä tuulikaan siltä kantilta…

— Minkähän tuo tekisi… epäröi suutari. — Sinnekö ne herrat jättävät toisen uistimen järveen… tässä on paljon hakoja pohjassa.

Urho Antero selitti, että se on semmoinen uusi keksintö. Ei se painu koskaan pohjaan.

— Jaa, olen minä kyllä kuullut semmoisista, vaikka en ole nähnyt, sanoi suutari.

Urho Antero tarjosi tupakan ja lappoi sitten patenttiuistimen suutarin tarkastettavaksi.

— Jopa on patentti! ihasteli suutari. — Jos ei tähän kala tartu, niin sitten ei mihinkään. Minulla on vain tämmöinen vanhasta lusikasta — oma tekemäni…

Urho Antero saattoi tupakkahetken jälkeen jäädä kainostelematta soutelemaan saman kaislikkosaarekkeen ympärille kuin suutarikin. Soudettiin toinen toista puolta toinen toista, ja vaihdettiin aina joku sana. Siinä rupatellessa veti suutari sen suuren hauen, jota hän oli lähtenyt hakemaankin. Urho Anteron ei tarvinnut kertaakaan nostaa uistintaan, kun eivät siihen patenttipyydykseen ruohotkaan tartu.

Selma on hyvin iltauninen, mutta hän oli kuitenkin laiturilla vastassa, kun Urho Antero lopuksi joskus auringonlaskun jälkeen souti rantaan.

— Noin suuri hauki… ja yksi, kaksi… kolme pienempää! Nyt meillä on hyvä päivällinen, Luojan kiitos! huusi ihastunut Selma. — Minä kun pelkäsin niin, etten olisi saanut koko yössä unta. Mainiot housut…!

— Vähiinpä se jäi! sanoi suutarin eukko sängystä, nähdessään, ettei suutarin uistimen koukuissa riippunut kuin pari ahventa.

— Niinhän tuo nyt jäi, murahti suutari haukotellen, ja pisti taskustaan viidettäkymmentä markkaa pöytälaatikkoon.

JUHANNUSKOKKO

Kesävieraat Henrikki ja Läylikki (Läylikki merkitsee tässä tapauksessa
Henrikin rouvaa) istuivat kuistilla ja joivat kahvia.

— Sinäkö tämän kahvin olet keittänyt? kysyi Henrikki vähemmän haaveellisen näköisenä ja suutaan muikistaen.

— Juhannusaatto ja käki kukkuu… haaveili Läylikki — »Siellä kauan on kukkineet omenapuut…» Kahvi on tietysti karjakon keittämä!!

— Pitäisi nyt olla sitten juhannuskokkokin, arveli Henrikki yhtäkaikkisesti. — Vaikka eivät ne taida tässä talossa polttaa juhannuskokkoa. Nämä ovat tarkkaa väkeä.

— »Tarkka talossa pysyy», muistutti Läylikki ihan odottamatta ja omasta päästään sananlaskun, niin että Henrikkikin vähän ihmetteli. — Jos mekin olisimme olleet tarkkoja koko ajan, niin olisi meillä ehkä oma osakehuoneisto Runeberginkadun varrella…

— Juu, kolmentuhannen markan kuukausipalkalla! sanoi Henrikki ivallisesti. Kaikki tuttavat sanovat, että Henrikki on satiirinen luonne, ja Henrikki on siitä ylpeä. Huumorikin on hyvää, mutta satiiri on vielä pari pykälää parempaa, sanoo Henrikki.

— Minäpä kysyn talonväeltä, polttavatko he juhannuskokkoa… eivät ne kehtaa olla silloin polttamatta! kuiskasi Läylikki.

Isäntä seisoikin pihalla paitahihasillaan, kädet housuntaskuissa ja takapuolet lököttäen pussimaiseen tapaan.

Läylikki hyppeli hänen luokseen keijukaismaiseen, siis helsinkiläiseen tapaan. Henrikki tunsi, ettei isäntä nyt voi vastustaa Läylikkiä.

— Jumala antakoon! murahti isäntä ja kohautti hieman hämillään nimettömiään.

— On maar nyt kyllä juhannusaatto, myönsi isäntä, aikoen painua omille teilleen. Mutta Läylikki hyppeli hänen edessään ja sirkutti:

— Minun pappani kotona — se oli myös maalla — poltettiin aina juhannuskokko.

— Tarttis maar meilläkin polttaa, myönsi isäntä. — Tarttis oikeen… toisti isäntä niskaansa kylmien. — Mutta ei nyt ole mitään semmosta vanhaa tynnyriä eikä muuta, jonka voisi polttaa…

— Entäs tuo vanha tervavene tuolla rannalla? kysyi Läylikki keikistellen isännän edessä hurmaavimmalla tavallaan.

— Herra hallitkoon! hämmästyi isäntä. — Sehän on vasta kolme kesää vanha vene, ja se maksoi neljättäsataa markkaa, vaikka tarpeet oli omasta metsästä.

— Ei se ole savupirtti, se on riihi, oikaisi isäntä. — Eikä se siksi toiseksi ole risukasa, vaan riihipino. Sitä tarvitaan riihen lämmityksessä.

— Oi, siis emme saa mitään juhannuskokkoa! huokasi Läylikki sillä äänellään, jota hän käytti vain äärimmäisessä hädässään, nimittäin kiristäessään Henrikiltä uutta hattua. —

Tietysti voitti hän isännän sillä. Nujersi. Isäntä on hänkin sentään vain mies, vaikka onkin puolta isompi mies kuin Henrikki.

— Tuolla Sikosaaressa on kaikenlaista risua ja kantoa, jota ei ole tullut otetuksi talteen, sanoi isäntä. — Sen saisi kyllä polttaa juhannuskokkona.

— Oi kuinka isäntä on hyvä! riemuitsi Läylikki, niin että isäntä tuli oikein hämilleen ja yski: höm—öhöm…

— Me laitamme sinne kokon ja keitämme kahvit Henrikin kanssa, ja sitten isäntä ja emäntä ja koko talonväki tulee meidän vieraaksemme kokolle! järjesteli Läylikki pääkaupunkilaisen notkealla älyllä.

— Kiitos… vaikka väki kyllä taitaa mennä omille kokoilleen, sanoi isäntä.

Läylikki lainasi talosta suurimman kahvipannun ja litran kermaa ja puolen kiloa sokeria ja paimenpojan, ja läksi Henrikin ja paimenpojan kanssa Sikosaareen panemaan kokkoa kuntoon.

Paimenpoika keräsi kaikki Sikosaarella olevat risut ja niistä tuli niin paljon, että Läylikki arveli saavansa niillä parahiksi kahvin keitetyksi.

— Mahtaisikohan se isäntä huomata, jos me repisimme vähän katto- ja permantolautoja tuosta ladosta juhannuskokoksi? aprikoi Henrikki.

— Kyllä se huomaisi! vakuutti paimenpoika asiantuntijan varmuudella, ja tuumasta luovuttiin.

— Juodaan sitten kahvia ilman kokkoa, kun tänne kuitenkin on tultu, määräsi Henrikki.

— Mutta nyt on niin valoisaa, vuoden valoisin yö, ja ne piti säästää loppukesäksi…

— Kyllä ne raketit näkyvät nytkin, varsinkin ne, joista lähtee punaisia tähtiä.

Ja Henrikki souti salmen yli taloon ja nouti rakettilaatikon ja kutsui talonväkeä kahville.

— Hyh, eikös siellä sen enempää puutavaraa ollutkaan! sanoi isäntä. —
Mutta leikitään nyt sitten kahvinuotion ääressä juhannuskokkoa, he he…

— Isännässä on huumorin tajua, vaikka onkin tuommoinen jurtikka, ajatteli Henrikki. — Ja huumorin taju on henkevyyden puntari, sanoo Tuulispää. Mutta satiiria ei tässä kylässä ole muissa kuin minussa…

Koko talon väki tulikin kahville, myöskin rengit ja piiat, jotka aivan oikein laskivat, että he sittenkin ennättävät vielä juhannuskokoilleen. Ja Läylikki-rouvan keittämä kahvi oli hyvää, sillä vaikka Läylikki tuskin osaisi keittää ruispuuroa ilman keittokirjaa, osaa hän kuitenkin keittää hyvän kahvin. Se on hänellä verissään, koska hänen isoäitinsä oli Hämeenlinnan paras kaffekuukerska aikoinaan.

— Olisi se ollut mukava oikea kokkokin, myönsi isäntä, kun oli kolmannet kupit juotu.

— Jos sähäytettäisiin näitä hörhiläisiä, sanoi Henrikki, ja sytytti raketin.

Raketti lensi suoraan latoon ja sytytti sen palamaan. Sammutusyritykset olivat turhat, semminkin kun molemmilla rengeillä oli yllään parempi pukunsa, jota heidän ei tehnyt mieli tärvellä.

— Tämä nyt oli hirveän ikävää, sanoi Henrikki. — Mutta se oli tapaturma!

— Se oli vakuutettu ihan täydestä… minä olin aikonut alentaa puolella sen vakuutusta. Antaa roihuta vain!

— Laittoipas se kaupungin herra sittenkin oikean juhannuskokon! riemuitsi paimenpoika, lämmitellen itseään tulipalon hohteessa.

Paimenpoika on nimittäin vähän pölhönsekainen, niinkuin kai asiaan kuuluukin.

SURULLINEN KERTOMUS ISKO TUITERIN KITKATULESTA

Tämä on surullinen, mutta rohkaiseva kertomus. Tämä on nimittäin kertomus Isko Tuiterin kitkatulesta. Tämä kertomus antaa mieltälämmittävän kuvan suomalaisen sisun saavutuksista epäedullisissa olosuhteissa.

Isko Tuiteri oli viime kuussa kesälomalla eräällä kauniilla paikkakunnalla Saimaan rannalla. Samassa kylässä oli toinenkin helsinkiläinen kesävieras, neiti Annikki Kuitunen. Oli luonnollista, että Isko Tuiteri rakastui jossakin määrin Annikki Kuituseen, koska ei hänellä ollut muutakaan tekemistä.

Sitten tuli kävelyretkiä ja soutumatkoja ja kapuamisia kylän takana olevalle mäelle. Ynnä jossakin määrin haaveilua ja runonlausumista. Niinkuin lukija, jolla on aikoinaan ollut omat samantapaiset elämyksensä — sen sortin elämykset ovat kaikki samantapaisia niin lukijalla kuin Isko Tuiterillakin — ymmärtää ja arvaa. Niinpä niin, »voi nuoruus, nuoruus!» sanoi Taras Bulba. Taikka Taras Bulba täisikin sanoa, että »voi vanhuus, vanhuus!» Mutta joku muu on ehkä sanonut samaa nuoruudesta.

Kuinka tahansa, Isko Tuiteri pyysi Annikki Kuitusen heinäkuun kolmantena pyhänä tavallista pitemmälle soutumatkalle, 5 kilometrin päässä olevalle Heinäsaarelle. Kahvipannu mukaan ja voileipiä. Annikki Kuitunen vähän veikisteli ja epäröi, että onkohan se sopivaa, että ihan kahden kesken niin pitkälle matkalle. Isko kiihtyi ja lämpeni ja hurmautui ja vannoi, että se juuri onkin sopivaa. Annikki Kuitunen uskoi silloin.

Isko oli miehekäs ja ylväs, Annikki Kuitunen oli hento ja viehkeä.
Kerjäläisakka tuli vastaan ja sanoi: »Antakoon hyvä Luoja paljon lykkyy
ja mänestystä nuorelle korreelle parille!» Isko antoi akalle 2 mk.
Olisi antanut mieluummin markan, mutta antoi kumminkin kaksi.

    »Nyt kesäpäivä loistavi.
    Niin oudoks' muuttaa mieleni
    Tää aamu armahainen…

Puolentoista tunnin kuluttua oltiin saarella. Kannettiin kahvipannu ja muut eväät rannalle.

Ja hän ryhtyi tekemään nuotiota. Annikki Kuitunen huuhtoi kahvipannun ja täytti sen Saimaan vedellä.

Isko Tuiteri pisti oikean kätensä oikeanpuoliseen housuntaskuunsa. Sitten pisti hän sen oikeanpuoliseen takataskuunsa. Sitten pisti hän vasemman kätensä vasemmanpuoliseen housuntaskuunsa ja sitten samanpuoliseen takataskuunsa. Sitten etsi hän liivinsä taskut, joita oli kolme. Sitten etsi hän takkinsa taskut, joita oli viisi. Sitten etsi hän, olisiko hänellä vielä muita taskuja, mutta niitä ei ollut. Sitten tarkasti hän huolellisesti uudelleen kaikki taskut, ja käänsi muutamat nurinkin. Sitten katsahti hän pelästyneenä Annikki Kuituseen ja ilmoitti:

— Voi kuinka ikävää! huudahti Annikki Kuitunen. — Nyt emme saakaan kahvia, vai kuinka?

Sitten istahti hän miettimään, mutta hypähti kolmen sekunnin kuluttua ylös.

— Hui! huusi Annikki Kuitunen, peräytyi kaksi askelta ja tuijotti kauhistuneena Isko Tuiteriin. Hän nähtävästi pelkäsi, että hra Tuiteri aikoi syödä hänet täällä saarella.

Mutta Isko oli jo syöksynyt ryteikköön. Se ei ollut mikään konsti, sillä koko saari oli täynnä kuivaa risukkoa ja ryteikköä.

Kun Isko palasi takaisin, oli hänellä sylin täysi kaikenlaista kuivaa puuta, lyhyempiä ja pitempiä koivupalikoita, tikkuja, kepakkoja ja muita.

— Villi-ihmiset tekevät tulen hankaamalla kahta kuivaa puuta vastakkain, selitti Isko Tuiteri. — Eräät intiaanit saavat sillä tavalla, kun ovat käteviä ja tottuneita, tulen syttymään muutamassa kymmenessä sekunnissa. Pyörittävät vain tikkua pystyssä kämmeniensä välissä isompaa puuta vastaan, siihen syntyy kuoppa ja kuoppaan porajauhetta, joka rupeaa hehkumaan, ja puhaltamalla voi sitten saada tulen pieniin kuiviin sytykkeisiin.

Isko asetti puunkappaleen maahan, laskeutui polvilleen sen päälle ja alkoi ahkerasti porata kämmentensä välissä.

— Niitä on villikansoilla hyvin monenlaisia tulen tekokonsteja, selitti Isko. — Jos meillä olisi vähän narua, niin syntyisi tästä sellainen tulipora, jota eskimot ja dajakkiheimot, käyttävät. Minä pyörittäisin poraa sen ympäri käännetyllä narulla, vetämällä narua edestakaisin, ja te painaisitte toisella puunpalasella päälle, että pora pysyisi paikallaan.

— Oi kuinka oppinut ja taitava te olette! sanoi Annikki Kuitunen, ja se innostutti Iskoa poraamaan entistä lujemmin.

Äkkiä keskeytti hän kapulan pyörittämisen, alkoi puhallella kämmeniinsä ja sanoi:

— Mutta tulta ei niistä vain lähde, huomautti Annikki Kuitunen, ja tämä pila vähän loukkasi Isko Tuiteria.

— Tulen minä kumminkin teen, vaikka minun pitäisi sitä varten jäädä tälle kirotulle saarelle syksyyn asti! uhkasi hän synkästi. — Minä annan palttua villikansojen porauskonsteille. Minä teen kansallisen suomalaisen kitkatulen…

Ja Isko Tuiteri tekikin sen. Se tuntuu uskomattomalta, kun sen tässä näin kertoo, mutta hän teki sen kumminkin. Hän etsi kaatuneen, kuivaneen koivunrungon ja metrin pituisen koivupalikan, kaivoi puukolla koivunrunkoon parin sentin syvyisen pykälän poikittain, riisui liivinsä ja kauluksensa sekä pyysi neiti Kuitusen pitämään varalla hyvin hienoa tuohen nöhtää. Sitten kääri hän paidanhihansa ylös ja alkoi irvissä ikenin kitkuttaa molemmin käsin palikkaa tuossa lovessa, sahaten edestakaisin.

Hän hikoili hirveästi. Hänen silmänsä pullistuivat ja hänen otsasuonensa paisuivat. Mutta hän kitkutti kituuttamistaan.

Ja tulen hän teki. Kun tuohennöhtä lopulta leimahti palamaan, oli hän kuitenkin niin väsynyt, ettei jaksanut edes hurrata. Hän vain kuiskasi uupuneena, vaikkakin voitonriemuisena:

Muutamien sekuntien kuluttua leimusi ja ritisi tuli pienessä nuotiossa kahvipannun alla.

Vastalauseet ja pyynnöt eivät auttaneet. Isko Tuiteri melkein itki, kun hän kantoi hatullaan vettä rannasta ja sammutti tulen.

Kun he soutivat pois saaresta, purskahti Annikki Kuitunen äkkiä nauramaan ja sanoi:

— Voi kuinka koomillisen näköinen te olitte hangatessanne sitä puuta, ha ha ha ha…

AVUTONNA

Hra Kölliskö sanoi sen vain itselleen ja korkeintaan joillekin mahdollisesti läheisyydessä oleville ahvenille ja salakoille. Efraim Kölliskö oli nimittäin yksin.

Tällä hetkellä ei Efraim Kölliskö, toiminimi Kölliskö, Kuikula & Kumpp:in toimitusjohtaja ja pääosakas, kuitenkaan aavistanutkaan, kuinka yksin hän itse asiassa oli.

Sen luodon vedenpäälle ulottuva osa oli vain parin neliömetrin laajuinen, sileäpintainen kivi, ja sekin niin matala, että joka kolmas tai seitsemäs tai yhdeksäs aalto huuhteli sen ylt'yleensä.

Hän oli soutanut veneensä tuon piskuisen luodon ääreen, kunnes keula nousi kivelle, riisunut kaikki verhonsa venheeseen, koska ne olisivat kastuneet luodolla, ja heittäytynyt sitten luodolta veteen. Pieneltäkin kiveltä pääsee sentään paljoa mukavammin takaisin veneeseen kuin suoraan vedestä.

Hän sukelsi ja uiskenteli ja kellui keveästi laineilla, sillä hän on aika pullea. Leikki vuoroin hyljettä, vuoroin valaskalaa. Sillä välin tuuditteli tuuli hänen venettään, jonka laineet olivat irroittaneet laakealta kiveltä, yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Se oli edennyt jo enemmän kuin sadan metrin päähän ja eteni yhä samalla tasaisella nopeudella, keinuen ja kiikkuen sirosti pienillä, auringon halossa kimmeltävillä laineilla.

— Taivas! huusi Kölliskö, noustuaan kivelle ja nähtyään, mitä oli tapahtunut.

Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli heittäytyä takaisin järveen ja lähteä uimaan veneen perässä, ottaakseen karkurin kiinni. Mutta onneksi oli hänellä riittävästi tervettä järkeä ymmärtääkseen seuraavassa silmänräpäyksessä tällaisen yrityksen hyödyttömyyden. Matka oli jo liian pitkä, ja sitäpaitsi oli hän väsynyt. Hän oli kavunnut kivelle juuri lepäämään.

— Mitä minä nyt teen?! kysyi Kölliskö kauhulla. Mutta mitäpäs siinä oli tekemistä. Tekemistä ei ollut niin minkäännäköistä. Täytyi vain istua parin neliömetrin laajuisella, pehmeän ja lämpöisen järviveden huuhtelemalla kivellä ja ottaa auringonkylpyä ja odottaa, että joku ohisoutaja pelastaisi hänet.

Yhtään ihmisasuntoa ei ollut näkö- eikä kuulomatkan päässä. Johtaja Efraim Kölliskö oli todellakin yksin. Kauhean ja ihmeteltävän yksin. Ei edes onkea ollut hänelle jäänyt, että olisi onkimalla voinut kuluttaa aikaansa. Hra Kölliskö koetti kuitenkin säilyttää mielenmalttinsa. Hän istahti kivelle ja alkoi tarkastella varpaitaan ja liikavarpaitaan. Sitten kumartui hän veden kalvon yli ja vuoroin hymyili, vuoroin irvisteli omalle kuvalleen.

Äkkiä löi eräs kamala ajatus johtaja Kölliskön pinnanvuoroin kylmäksi, vuoroin kuumaksi.

— Jospa ei kukaan soutaisikaan tästä ohi tänään… ja minun pitäisi jäädä tähän koko yöksi…

Mutta jopa läheni pelastus. Lännen puolella olevan niemen takaa pistäytyi näkyviin vene.

— Jos ne huomaavat alastoman miehen kellottavan tässä luodolla, niin ne tietysti soutavat heti karkuun!

Silloin pujahti hra Kölliskö leukaansa myöten veteen kallion toiselle puolen.

Pappilan vene läheni. Se kulki suoraan kohti luotoa. Johtaja Kölliskö piileskeli kiven takana, uskaltamatta nostaa päätään.

Neidit olivat onkimatkalla. He pysähtyivät luodon läheisyyteen, aivan samalle paikalle, jossa Kölliskökinoli onkinut.

Kun he olivat laskeneet kiviriipan pohjaan ja olivat siten ankkurissa, uskalsi Kölliskö ruveta toimimaan.

— En minä ole mies, inisi hän äänellä, jonka hän koetti saada niin naismaiseksi kuin mahdollista, ja painoi samalla leukansa veteen, ettei siinä törröttävä puolen viikon vanha parransänki paljastaisi hänen petostaan. — Minä olen nainen, uikutti hän lampaan mäkättämistä muistuttavalla äänellä. — Minä olen rouva… rouva Kölliskö. Veneeni karkasi kun olin uimassa. Pelastakaa minut, minä olen turvaton nainen ja kuuden lapsen isä…

— Niin, äiti, äiti, äiti minä olen! inisi pelästynyt Kölliskö. —
Sallikaa minun uida sinne ja tarttua veneeseenne…

— Voi teitä raukkaa, hyvä rouva Kölliskö! säälittelivät pappilan neidit. — Tulkaa heti veneeseemme.

Muutamalla vetäisyllä oli Kölliskö veneen ääressä ja tarttui molemmin käsin peräkeulan laitaan. Kun hänen parroittunut leukansa kohosi vedestä kuului veneestä jälleen kauhun kiljahdus:

— Rakkaat neidit, älkää hukuttako minua, rukoili johtaja Kölliskö epätoivoisena. — Minä olen johtaja Kölliskö — toiminimi Kölliskö, Kuikula & Kumpp:in toimitusjohtaja, kunniallinen mies ja nainut, kuuden lapsen äiti…

— Soutakaa minut vain kunnankirjurin rantaan, aneli Kölliskö. — Minä asun perheineni kunnankirjurin luona. Mutta jos te jätätte minut tänne kuolemaan, niin minä kummittelen teille… joka yö!

— Veneeseen ette missään tapauksessa saa nousta! ilmoitti pappilan nuorin neiti.

— Kyllä minä laahaan täällä vedessä, veneen perässä — oo, niin mielelläni! — vakuutti hra Kölliskö. — Teidän tarvitsee vain hinata minua…

Neidit nostivat riipan järvestä ja lähtivät soutamaan. Hra Kölliskö laahasi veneen perässä niin että vesi mulisi. Sitäpaitsi potki hän jaloillaan vettä, lisätäkseen vauhtia ja keventääkseen soutajien kuormaa.

Neidit eivät puhuneet mitään, eivätkä kunnioittaneet Köllisköä yhdelläkään silmäyksellä.

Johtaja Kölliskö yritti kyllä kerran, vaikkakin verraten heikosti, laskea leikkiä hinaajahöyrystä ja proomusta, mutta kun ei kukaan siihenkään sanonut mitään, niin vaikeni hän vähän nolona ja huokasi, saaden silloin kuitenkin suunsa vettä täyteen, niin että oli läkähtyä.

— Pujottakaa se riippaköysi kainaloitteni alitse ja sitokaa minut perälautaan, rukoili Kölliskö.

Niin myöskin tapahtui. Ja sitten hinattiin hänet perille hervottomana kuin jauhosäkki.

Kun Kölliskön jalat yltivät pohjaan, päästi vanhin neideistä köyden äkkiä irti, minkä jälkeen vene kiireesti souti tiehensä.

Kölliskö kompastui ja meni aluksi umpisukkulaan. Kun hän vihdoin sai päänsä jälleen pinnalle, olivat hänen korvansa, silmänsä, sieraimensa ja suunsa niin täynnä vettä, ettei hän saanut edes kiitetyksi kyydistä, ja syvään huokaisten alkoi hän kömpiä kunnankirjurin rannalle, pappilan neitien soutaessa tiehensä niin että vesi keulassa kohisi, ja soutajien ummistaessa silmänsä, kun hra Kölliskö kokonaisuudessaan nousi vedestä.

UUSI SYYSHATTU

Herra Adolf Iivari Vehnänen istui jo aamiaispöydässä, lehteä lukien, kun rouva Saara Vehnänen tuli kaupungilta.

Rouva Saara Vehnänen oli omituisen kiihtyneen näköinen. Hänen poskipäillään oli siitä aiheutuva merkitsevä ruskotus. Herra Vehnänen ei kuitenkaan huomannut sitä. Hän luki juuri semmoisia kiinalaisia uutisia, että Kiangsu-joukot ovat murtaneet Tshekiang-linjan Ihingin lähistöllä ja Hangtshou on tullut evakuoiduksi.

— Hm, murahti hra Vehnänen, ja luki, että Hongtshoussa on Tshekiangin poliisipäällikkö Hsiakao toimeenpannut kaappauksen, minkä johdosta Lujungsiangin on ollut pakko paeta Shanghaihin.

Sitten A. I. Vehnänen vaistomaisesti tajusi, että Saara kukaties oli sanonut jotakin hänelle tarkoitettua, ja kysyi:

— Minähän olen kuin pellonpelätti, väitti rouva Vehnänen. — Sinä et tietysti koskaan huomaa, millä tavalla minä käyn puettuna, sillä miehet katselevat vain toisten rouvia…

Ja niin edespäin. Emme tahdo keinotekoisesti venyttää tätä kertomusta perinpohjaisella yksityiskohtaisuudella. Rouva Vehnäsen yhtä pitkän kuin kaunopuheisen ja vakuuttavan esityksen ponsi oli, että vihdoinkin oli tullut aika ostaa hänelle uusi hattu.

— No, osta, osta! sanoi hra Vehnänen, ja yritti ruveta lukemaan uutista, että Tshangtsholinin lentokone oli viskannut pommin Tshingwangtaossa Tshilin rannikolla. Mutta Saara otti häneltä lehden ja kääri sen kokoon ja istuutui sen päälle ja sanoi, että Adolf Iivarin täytyi puhua siitä hattuasiasta, ja että hänen täytyi tulla mukaan valitsemaan vaimolleen hattua. Aivan liian lieväksi rangaistukseksi siitä, että hän eilen illalla oli istunut skruuvia pelaamassa kello 6:een asti (aamulla nimittäin).

Hra Vehnänen haukotteli ja valehteli sitten, ettei hatun valitsemisen avustaminen hänestä ollut mikään rangaistus, vaan ilo ja nautinto. Rva Vehnänen vain hymähti hieman salaperäisesti.

Ensimmäisessä muotikaupassa oli vähän jäykkäselkäisen näköinen neiti, joka välinpitämättömästi esitteli pari kolme syyshattua. Kun hän sitten vielä, joko tahallaan tai epähuomiossa, vastasi rouva Vehnäselle ruotsiksi, poistui viimemainittu äkkiä, hyvästiä sanomatta, myymälästä pää pystyssä. Hra Vehnänen seurasi häntä pää vähemmän pystyssä ja sanoi hyvästi.

— Kyllä minä opetan sellaiset fröökynät käsittämään, kuinka yleisöä on kohdeltava! sanoi rouva Saara Vehnänen kadulla ja hra Vehnänen käveli hänen perässään seuraavaan muotikauppaan samanlaisin tuntein ja ilmein kuin tavallinen ihminen seuraisi eläintenkesyttäjää häkkiin, minkä nurkissa istuu pari kolme miehuutensa parhaassa kukoistuksessa olevaa intialaista tiikeriä.

Tässä myymälässä ei kuitenkaan ollut uusia syyshattuja. Ne eivät olleet vielä saapuneet, mutta niitä kuului olevan tulossa erittäin suuri ja kaunis valikoima, jossa varmasti olisi sellaisia malleja, jotka sopivat juuri rouvalle.

Hra Vehnänen aukaisi suunsa esittääkseen, että hatun osto lykättäisiin siksi, kunnes uudet hatut ovat saapuneet, mutta Saara-rouva loi häneen sellaisen extra-katseen, että hra Vehnänen mitään sanomatta sulki suunsa, yritettyään haukotella, ikäänkuin olisi juuri sitä varten suunsa avannut. Haukotusyritys oli muutoin jokseenkin epäonnistunut.

Kolmannessa liikkeessä oli kyllä hattuja, juuri uusia syyshattuja nimittäin, mutta 45 minuutin kuluttua, jolla ajalla hra Vehnäseltä oli ennättänyt päästä useampia oikeita ja ehdottomasti luonnollisen vaikutuksen tekeviä haukotuksia — hänhän oli mennyt nukkumaan klo 6.10 ja noussut ylös klo 7.40 samana aamuna — oli rouva Vehnänen tullut vakuutetuksi siitä, että ei yksikään tämän liikkeen hatuista ollut hänelle sopiva.

Sinä iltana ei rouva Vehnänen ollut vielä löytänyt mieleistään syyshattua. Etsimistä jatkettiin klo 9:ltä seuraavana aamuna — hra Vehnänen oli pyytänyt ja saanut 3 päivän loman konttoristaan perheasiain tähden — ja klo 3 i.p. oli rouva Vehnäsellä uusi hattu. Se oli yksi niistä kolmesta, joita hän oli eilisaamuna koetellut siinä liikkeessä, missä neiti oli vastannut ruotsiksi, ja nyt puhui rouva Vehnänen ruotsia ja neiti vastasi pari kertaa erehdyksessä suomeksi, kun siinä oli suomalaisiakin kundeja, joita täytyi samaan aikaan palvella suomeksi.

Uuden kapan ostaminen täytyi jättää seuraavaan päivään. Uusi kappa oli välttämätön, sillä vanha ei näyttänyt miltään uuden hatun seurassa.

Rouva Vehnänen sanoi, että Adolf Iivarin on myöskin ostettava itselleen uusi hattu, kun vanha näytti niin kuluneelta rva Vehnäsen uuden hatun rinnalla.

Silloin hra Vehnäsessä jotakin ikäänkuin ratkesi. Rouva lähti kotiin, mutta hra Vehnänen kävi kolmen tai neljän tuttavansa luona ja viidessä tai kuudessa pankissa ja osti sitten itselleen uuden hatun ja uuden kravatin ja uuden kävelykepin ja uudet hansikkaat ja uudet kengät ja uuden puvun ja uuden päällystakin ja uudet kalossit ja uuden kravattineulan ja uuden savukekotelon ja silkkiset alusvaatteet ja uudet sukat ja uudet housunkannattimet ja uudet kalvosinnapit, ja astui sitten sisään erään asianajotoimiston ovesta Aleksanterinkadun varrella.

— Millä voimme palvella? kysyi keski-ikäinen varatuomari, jolla oli sileiksi ajellut kasvot, pyöreät silmälasit ja kohtelias käytös.

Hra Vehnänen tuijotti ensin vähän aikaa hajamielisenä eteensä. Sitten hän pyyhkäisi otsaansa, istahti nahkaiseen nojatuoliin, kohotti vasemman säärensä oikealle polvelleen, otti taskustaan nenäliinan — se oli vielä vanha — kuivasi hikisiä kämmeniään ja sanoi:

KADONNUT LUKKO

Mooses Jupisterilla oli kiire, sillä Mooses Jupisteri pelkäsi myöhästyvänsä. Ja saavansa siinä tapauksessa hyvät sapiskat, sillä sellaista oli Mooses Jupisterille ennenkin tapahtunut.

Mooses Jupisteri oli vihdoin täydessä kunnossa, ja oli hän sangen sotaisen näköinen, sillä hän oli lähdössä suojeluskunnan ampumaharjoitukseen.

— Hyvästi, ja katso lasten perään! huusi Mooses Jupisteri rouva
Jupisterille, temmaten kiväärin nurkasta ja juosten ulos.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä palasi Mooses Jupisteri takaisin, ojensi kiväärinsä — ei kuitenkaan ampumista varten eikä edes ampuma-asennossa rouva Jupisteria kohti ja huusi:

— Mitä nyt? kysyi rouva Jupisteri, tuijottaen kivääriin, missä hänen harjaantumaton silmänsä ei voinut huomata mitään erikoista.

— Tämähän on vallan riivattua! huusi Jupisteri, joka oli tavattoman kiihtymyksen vallassa. — Missä tämän lukko on?

— Mikä lukko? kysyi rouva Jupisteri. — En minä ole siinä koskaan mitään lukkoa nähnyt.

— Oliko se munalukko vai amerikkalainen? tiedusteli rouva Jupisteri, joka oli vähemmän perillä sotilaallisista asioista.

— Ääretöntä! huokasi Jupisteri. — Kuinka voi nykyajan nainen ja äiti olla niin tietämätön? Tämä pyssyn lukko, tämä tässä näin, semmoinen… no, semmoinen jolla laukaistaan, en minä nyt osaa sinulle sitä sen paremmin selittää…

— Onko se sitten niin välttämätön? kysyi rouva Jupisteri kaikessa viattomuudessaan.

— Häh! Välttämätönkö?! huusi Jupisteri hypäten lukoton kivääri kädessään noin puoli korttelia ilmaan ja tullen sitten yhtä nopeasti alas. — Onko sinulle pata välttämätön, kun keität ruokaa?!

— Mutta sinä et voi ampua kastrullilla, parahti Jupisteri, joka oli jonkin verran pois suunniltaan. — Enkä minä voi keittää lukottomalla kiväärillä… minä tarkoitin, etten voi ampua lukottomalla kiväärillä. Ei edes Napoleon olisi voinut tehdä sitä. Missä riivatussa se lukko on?

— Minä en ole koskaan koskenut sinun pyssyihisi! vakuutti rouva
Jupisteri jyrkästi. — Tiedäthän sinä itsekin, että minä pelkään niitä.
Ne voivat paukahtaa.

— Minäkin voin tässä piakkoin paukahtaa, ellei se lukko löydy ja heti! uhkasi Mooses Jupisteri kolkosti.

Mooses Jupisteri hyökkäsi keittiöön toimeenpanemaan tutkintoa, mutta palvelustyttö vakuutti pyhästi ei koskaan koskeneensa, ei edes pikkusormella pyssyyn kajonneensa. Tyttö itki ja sanoi, että hän on köyhän leskivaimon ainoa tuki ja turva, ja että hän voisi yhtähyvin tarttua kyykäärmeeseen tai elävään hiireen kuin ruveta kopeloimaan jotakin ampuma-asetta.

— Sinähän puhdistit kivääriäsi viime viikolla, huomautti Jupisterin rouva. — Ja minä muistan selvästi, että sinä otit silloin jotakin irti siitä. Oliko se se lukko?

— Oli, myönsi Jupisteri vähän kankeasti. — Mutta puhdistettuani sen, panin sen tietysti takaisin paikoilleen.

— Muistan, vakuutti Jupisteri, mutta hänen äänessään värähti kuitenkin jotakin epävarmuutta.

Jupisteri valehteli. Ikävä sanoa, teki hän sen päällepäätteeksi vastoin parempaa tietoaan. Sillä samassa muisti hän, että silloin oli tullut vieraita, ja häneltä oli jäänyt lukko panematta paikoilleen. Mihinkähän se oli joutunut?

Yleinen ja ankara etsiminen kaikista mahdollisista ja mahdottomista paikoista. Etenkin mahdottomista.

— Tämä on kamala talo, kun täällä ei mikään säily! valitti Mooses Jupisteri. — Eilen aamulla katosi kauluksen nappi ja tänään kiväärin lukko. Huomenna kai katoaa sänky tai kirjakaappi…

— Onko se tämä? kysyi palvelustyttö, riiputtaen lukkoa vasemmassa kädessään ja mahdollisimman kaukana itsestään, kuin olisi se ollut pommi.

— No, johan minä sanoin, että se on Hilman jäljillä! huusi Jupisteri. —
Mistä se nyt sitten löytyi?

— Se oli herran omalla kirjoituspöydällä herran omien paperien alla, vastasi loukkautunut palvelustyttö.

— Minua haluttaisi tietää, kuka sen on sinne pannut, mutisi Mooses
Jupisten vähän nolona.

— Mikä sotilas sinä olet, joka hukkaat pyssystäsi lukotkin — jos ne nyt sitten ovat niin välttämättömät? Mitäs sinä sitten tekisit, jos sota tulisi, lukottomalla pyssylläsi?

— Minä löisin kiväärinperällä, perhana… niinkuin Sven Duuva! ärjäisi Mooses Jupisteri äkäisesti ja kiiruhti ulos, saatuaan lukon paikoilleen, ja paukautti oven niin kovasti kiinni, että palvelustytön polvet notkahtivat.

Mooses Jupisteri myöhästyi neljännestunnin ampumaharjoituksesta ja sai kuulla, ettei sellainen kuulu nykyaikaiseen sotilaalliseen täsmällisyyteen.

LÖYTYI

Hänellä on maan sydämessä — miksi puhutaan maan sydämestä, mutta ei koskaan puhuta maan maksasta, maan pernasta ja maan munuaisista? — tuttava virkamies.

Tuttava virkamies oli suorittanut omasta kukkarostaan eräitä kulunkeja, jotka hänen mielestään olisivat oikeastaan olleet valtion suoritettavat.

Hän hautoi asiaa hampaan kolossaan, kunnes hammas rupesi kaipaamaan pureskelemista.

Silloin kirjoitti hän valtiolle rakkauden kirjeen, että rakas valtio, minä olen maksanut semmoista ja semmoista, joka oikeastaan olisi valtion maksettava. Maksa ne rahat takaisin minulle, niin olet kiltti, ja minä ylistän sinun oikeamielisyyttäsi ja opetan lapsenikin ylistämään sitä. Myönnän, ettei anomus ollut juuri niillä sanoilla kirjoitettu. Mutta ajatusmeininki oli osapuilleen se.

Sitten liitti hän mukaan paljon todistuksia ja kuitteja, joista kävi selville, että hän oli pulittanut laihasta lompakostaan juuri sen summan, jota hän pyysi takaisin, ja melkein itki, kun niihin joka paperiin täytyi panna kalliita karttamerkkejä, toisiin 20 mkan, toisiin 10 mkan hintaisia. Sitten lähetti hän paperit menemään.

Sitten rupesi hän odottamaan, että valtio maksaisi hänelle summa
Suomenmarkkaa niin ja niin paljon.

Nyt luulee joku, että tietysti ei valtio maksanut. Niin mekin luulimme.
Mutta älkäähän mitään.

Se virkamies odotti eräitä kuukausia, antaakseen valtiolle aikaa järjestää ajatuksiaan ja tuumia asiaa. Sitten kirjoitti hän tämän kertomuksen päähenkilölle Ihamuoto Äyskärille: Hyvä veli ja niin edespäin. Semmoinen ja semmoinen asia. Viitsitkö tiedustella valtiolta, onko hän ajatellut asiaa ja onko hän halukas maksamaan tuon määrän, jota sen tosin ei ole pakko maksaa kirjoitetun lain jälkeen, mutta joka sen kuitenkin olisi maksettava inhimillisen oikeuden ja kohtuuden nimessä. Anteeksi että vaivaan, mutta kun ei minulla ole muitakaan tuttavia siellä. Tuus j.n.e.

Hallitus pani silmälasit nokalleen ja sanoi, että yhä tätä lämmintä syksyä jatkuu — Äyskäri on hyvä ja istuutuu! — ja selaili muistikirjojaan ja sanoi, että kyllä Äyskäri on oikealla asialla ja että hallitus on kyllä myöntänyt ne rahat. Vaikka ei sen olisi ollut pakko sitä tehdä, mutta hallitus ottaa myöskin huomioon oikeuden ja kohtuuden ja omantunnon äänen. Hyvästi, Äyskäri!

Herra Ihamuoto Äyskäri oli niin onnellinen ystävänsä puolesta että ei muistanut kiittääkään.

— Ne rahat kai saa nostaa sieltä sen omasta hallituksesta? kysyi hän mennessään.

— Hm… juu… murahti hallitus hajamielisenä. Hallitus oli nimittäin jo ennättänyt syventyä jälleen hallitsemaan maata.

Äyskäri meni pois ja tilasi kahvilassa yhden kahvin omenatortun kera ja soitti sen virkamiehen omaan hallitukseen ja kysyi, että sieltäkö ne rahat saa?

— Jaa, sanoi virasto. — Jos Äyskäri on hyvä ja soittaa meidän tilikonttoriimme. Kyllä tilikonttori tietää.

Äyskäri kiitti ja soitti tilikonttoriin. Tilikonttori sanoi, että kyllä Äyskäri nyt taitaa olla joron jäljillä, mutta kunhan pyydämme kasöörskaa puhelimeen.

Kasöörska tuli ja sanoi, että ei Äyskäri, ei meille ole tullut mitään sellaista. Eivätkä ne yleensäkään tule meidän kauttamme.

Äyskäri maksoi yhden kahvin omenaleivoksen kera ja antoi juomarahaa 50 p. Sitten lähti Äyskäri lääninrahastoon.

Lääninrahasto kuunteli Ihamuoto Äyskärin selostusta pää vähän kallellaan ja sanoi, että jos Äyskäri menisi tuolle toiselle luukulle. Siellä on neiti joka…

Hallitus ei itse ollut puhelimessa, mutta joku sanoi, että vai ette löydä rahoja. Kyllä ne pitäisi löytyä.

Ihamuoto löi otsaansa ja ajatteli, että minä olen aasi, ikiaasi. Miksi en minä heti mennyt valtiokonttoriin?

Ihamuoto hymyili ystävällisesti valtiokonttorin neidille ja neiti hymyili yhtä ystävällisesti Äyskärille ja sanoi, että ei rakas Ihamuoto, ei ole meillä niitä rahoja.

— Saanko minä pudota istualleni? kysyi Ihamuoto Äyskäri ja vaipui tuolille.

Neiti meni ilmoittamaan valtiokonttorin herralle, että nyt siellä on yksi Ihamuoto Äyskäri, ja nyt putosi se istumaan tuolille.

Herra tuli, ja sitten kun Ihamuoto Äyskäri oli itkenyt pikkusen niisti hän nenänsä ja kysyi, saako hän kertoa herralle surullisen elämäntarinansa?

Herra kuunteli häntä sääliväisenä, sillä hän oli hyvä herra ja hänellä oli sydän kultaa sekä sitäpaitsi oikealla paikallaan.

— Äyskäri tekee nyt näin: Äyskäri menee siihen ministeriöön, joka on ne rahat myöntänyt, ja kysyy reistraattoria.

Se oli taas neiti, se reistraattori. Äyskäri kysyi, kummin puolin on parempi, tunnustaako hän ensin rakkautensa vai kertooko ensin asiansa?

— Rahat ovat myönnetyt ja siitä on mennyt sinne asianomaiseen hallitukseen virkakirje nro 9889. Älkää hellittäkö siitä hallituksesta!

— Ahaa! huusi Ihamuoto Äyskäri ja juoksi ulos ja otti auton ja ajoi siihen virastoon ja juoksi ensimmäiseen huoneeseen, minkä ovi oli auki, ja kun ei siellä ollut ketään, niin istuutui hän pöydälle. Keskelle pöytää.

Puolen tunnin kuluttua levisi virastossa huhu, että siellä istuu mies keskellä pöytää niinkuin kaakku.

— Niinpä niin, sanoi Ihamuoto Äyskäri. — Ja sitten lähden kun rahat löytyvät.

Silloin rupesi koko virasto juoksentelemaan ja sanoi, että voi kun joku löytäisi sen asian, jotta saataisiin Äyskäri pois pöydältä.

— Löytyi! kirje löytyi! huusi lopuksi se pöydän haltija. — Ja rahat menevät virkateitse sille ystävällenne säädetyssä järjestyksessä!

— Miksi ei sitä minulle heti sanottu? kysyi Äyskäri, outo kiilto silmissä.

Kukaan ei vastannut. Kukaan ei näet tiennyt sitä. Sitten nousi Äyskäri pois pöydältä, lankesi sen virkamiehen kaulaan ja pyysi saada esittää lähempää tuttavuutta.

JOULUSIIVOUS

— Iankaikkinen kaaos ja sekamelska ja himphamppu ja…! mutisi Vilho Pumpula, tullessaan kotiin Abrahamin päivänä ja törmätessään pimeässä eteisessä Baabelin torniksi ladottuun tuolikasaan, joka kukistui hirmuisella kolinalla ja ryskinällä, haudaten allensa Vilho Pumpulan, Rouva Kaisa Pumpula ja molemmat palvelijattaret sekä apumatami kiipesivät tai hyppivät näiden raunioiden yli liinat tiukasti päähän sidottuina ja suuret, merkilliset esiliinat edessä ja muutenkin kummallisen näköisinä.

— Mitä Viipuria tämä on? kysyi Vilho Pumpula. Selvyyden vuoksi on huomautettava, että hän käyttää Viipurin nimeä jonkinlaisena voimasanana. (Vilho Pumpulan anoppi asuu Viipurissa.)

— Hyvä isä, herra on tuolikasan alla! huudahti sisäkkö, hypätessään tuolikasan yli. Mutta hänellä ei ollut aikaa ryhtyä auttamaan.

— Mitä teet siellä? Sinä olet meidän tiellämme! huudahti Kaisa Pumpula lentäessään tuolien yli, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän kadonnut niinkuin sisäkkökin.

Lopuksi sai Pumpula kiinni apumatamin kantapäästä eikä hellittänyt ennen kuin apumatami oli siirtänyt tuoleja sen verran syrjään, että Pumpula pääsi ylös.

Työhuoneessaan kohtasi häntä näky, joka sai kylmän hien nousemaan hänen otsalleen.

— Mikä sinut nyt tähän lennätti keskelle joulusiivousta? kysyi rouva
Kaisa Pumpula ja oli samassa kadonnut.

Vilho Pumpula katosi myöskin. Hän tuli vasta illalla jälleen kotiinsa. Hän tunsi sen kodikseen vain ovessa olevasta nimikilvestä, sillä se oli ainoa esine, jota ei oltu otettu paikoiltaan, mutta se olikin kiinnitetty hyvin lujasti neljällä ruuvinaulalla. Sitten kömpi hän valkoisella lakanalla peitetylle sohvalle, pujahti lakanan alle ja tunsi olevansa kuin vainaja, jota ei kukaan kaipaa, ja nukkui samassa. Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli nukkunut, mutta arveli kellostaan ja eräistä muista merkeistä päätellen olevan Iisakin päivän aamun, kun apumatami huudahti pelästyneenä, kohottaessaan sohvaa peittävää lakanaa, ja rouva Kaisa Pumpula kysyi:

— Oletko nukkunut siinä koko yön… hyvänen aika, minä luulin sinun olevan sängyssäsi. Sinä olet tiellä…

— Minä menen tielle, jupisi Vilho Pumpula. — Minä menen sille leveälle tielle, joka vie Viipuriin…

— Sinun täytyy syödä ulkona päivällistä, ilmoitti Kaisa-rouva. — Meillä ei nyt ole mitenkään aikaa.

Pumpula söi ulkona sekä päivällisen että illallisen. Hän ilmestyi kotiin vasta Israelin päivän aamuna ja ajatteli, että mitähän rouva Pumpula sanoo.

Rouva Pumpula ei ollut huomannutkaan, että Vilho Pumpula oli ollut poissa kotoa.

Vilho Pumpula näki, että ikkunaverhot olivat poissa ikkunoista ja että kukat olivat keskellä permantoa — hän ei ollut tiennyt, että heillä oli niin paljon kukkia — ja että katossa oli henkilö, joka muistutti apumatamia, tikapuiden nenässä, ja että yleisvaikutus oli se, että Helsingissä tai ainakin Kruununhaassa oli tapahtunut maanjäristys.

— Mitä olisi asiaa? kysyi Kaisa Pumpula Vilho Pumpulalta, joka seisoi eteisessä hattu kädessä ja toinen jalka likasangossa. Sitten tunsi hän miehensä: — Onko se Vilho? Luulin, että olit jo lähtenyt…

— Olin jo lähtenyt… sanoi Vilho Pumpula väsyneenä. — Palasin vain ilmoittamaan, että piletti on ostettu ja passi viseerattu, minä lähden neljännestunnin kuluttua lammaspaimeneksi Austraaliaan.

— Hyvä, hyvä! huudahti rouva Kaisa Pumpula. — Tule sitten illalla takaisin, ehkä olemme ennättäneet saada kuntoon siihen mennessä.

— Hyvä isä, herra lähtee Austraaliaan! huusi sisäkkö keittiössä apumatamille, ja apumatami sanoi, että mitä se nyt, onhan hänelläkin veljenpoika Austraaliassa.

— Onkohan herra Pumpula kotona? kysyi eräs mies, jolla oli laukku kainalossa.

Pumpula, joka oli painanut lakin päähänsä ja tunsi Uukkumiehen ylöskantoapulaiseksi, astui ulos ovesta ja anoi:

— Niin olisi minullakin ollut, vaan ei enää ole, vastasi Vilho Pumpula, lähtien menemään alas portaita.

— Hän ei värähtänytkään, kun ilmoitin lähteväni Austraaliaan! ajatteli
Pumpula vähän katkerasti. — Hän vain huiskutti pölyriepuaan ja katosi.
Pölyriepu merkitsee hänelle enemmän kuin minä. Hän ei ollut huomannut,
etten ollut kotona koko viime yönä.

Vilho Pumpula meni Kämppiin aamiaiselle. Sieltä hän lähetti sähkösanoman kotiinsa:

— Minä en muistanut ollenkaan, että meillä oli lapsiakin, itki rouva
Kaisa Pumpula.

Sisäkkö sanoi, että lapset olivat vielä toissapäivänä olleet kotona, mutta sen jälkeen ei niitä ollut näkynyt.

— Minulta katosi kerran kissanpoika, ja minä panin anonssin lehteen ja sain sen takaisin. Se oli valkoinen.

— Mutta minähän sanoin Kaisalle, että vien lapset meille! huusi
Riikka-täti kummastuneena.

— Jaa, mutta kun on joulusiivous, niin ei semmoisia sanomisia huomata, selitti Pumpula. Sitten kysyi hän vaimoltaan:

— Ovatko ne Riikka-tädin luona? No pyydä, että täti pitää ne vielä huomiseen. Meillä on vielä kaksi konttoria siivoamatta ja sinun työhuoneessasi täytyy ottaa kaikki kirjat alas ja pyyhkiä yksitellen, ja sitten täytyy…

Vilho Pumpulalla on kirjoja 37 juoksevaa syltä. Hän on ne perinyt sedältään, ja kun hän ei itse niitä paljoakaan käsittele, niin arvasi hän, että niissä on pölyä enemmän kuin koko muussa Kruununhaassa yhteensä.

Vilho Pumpula loi ympärilleen pöllömäisen katseen, painoi hatun päähänsä ja lähti ulos odottamaan joulusiivouksen päättymistä.

KOHTALON ISKU

Maa oli musta, sillä ensi lumet olivat sulaneet jo kahteen taikka kolmeenkin kertaan, taivas oli viikkokausia ollut likaisen harmaa, ja päivää ei ollut ollenkaan. Oli vain kaksi pimeää, ja niiden välillä muutama tunti ikävää hämärää.

Hän oli syönyt kotonaan tavanmukaisen keveän ensiaamiaisensa: puuroa, käristettyä kinkkua ja munia sekä kahvia voileipien kera, ja seisoi nyt iso sikari hampaissa raitiovaunun takasillalla. Raitiovaunussa ei saa polttaa, mutta takasillalla saa polttaa, ja Taneli Tursas poltti siis, ja suurin osa savusta meni niinkuin tavallisesti vaunuun. Mutta se oli sääntöjen mukaista, niin ettei siihen ollut kenelläkään mitään sanomista.

Taneli Tursas ei kuitenkaan ainoastaan polttanut, hän myöskin ajatteli.
Kumma kyllä ajatteli hän vaimoansa, rouva Juulia Tursasta.

Hän oli ollut tavattomasti itseensä sulkeutunut ja hajamielinen. Hänen puheensa oli enimmäkseen ollut hyvää päivää — kirvesvartta.

Ja kun Taneli Tursas siinä ajatteli, savustaen ympäristöään, niin muisteli hän, että rouva Tursaan silmät, Taneli Tursaan tullessa eilen aivan täsmällisesti päivälliselle, olivat olleet punertavat. Taneli Tursas ei ollut kiinnittänyt siihen silloin erikoisempaa huomiota, sillä hän oli otaksunut, että rouva Tursaalla oli vain ollut tuota nykyaikoina niin tavallista ja yleistä nuhaa.

Mutta nyt juolahti Taneli Tursaan mieleen, että rouva Tursas kukaties oli itkenyt?

Oikeastaan ei Taneli Tursas olisi tullut ajatelleeksi koko asiaa, ellei rouva Tursas tänä aamuna, istuttuaan aamiaispöydässä aivan tuppisuuna — niinhän siinä tosin tavallisesti ainakin istuttiin, Tursaan ahmiessa yht'aikaa aamiaistaan ja sanomalehteään — olisi vihdoin, herra Tursaan kiskoessa eteisessä päällystakkia ylleen, tullut myöskin eteiseen ja tehnyt, omituinen ilme kasvoillaan, pari herra Tursaan mielestä kutakuinkin aiheetonta kysymystä:

— Tietysti! oli herra Tursas vakuuttanut, ja lisännyt, ettei hänen aikomuksensa suinkaan ollut lähteä Brasiliaan, vaan ainoastaan konttoriinsa, joka oli samassa paikassa kuin ennenkin.

— Avaatko sinä siellä ensi työksesi postin? oli rouva Tursas sitten kysynyt.

Herra Tursas oli luonut vaimoonsa ihmettelevän katseen ja kysynyt vuorostaan, luuliko Juulia Tursas, että hän aikoisi tällä kertaa lykätä postin avaamisen ensi vuoteen?

Rouva Tursas ei ollut tehnyt useampia merkillisiä kysymyksiä, ja Taneli Tursas oli kiiruhtanut työhönsä. Vasta raitiovaunussa oli hän alkanut aprikoida vaimonsa omituista käytöstä ja äskeisiä kysymyksiä.

Ja mitähän se siitä postista? Pitäisiköhän siellä olla jotakin erikoista?

Asia alkoi lopuksi jonkinverran vaivata Taneli Tursasta. Varmaankin tässä piili jotakin, jonka selitys ehkä on odottamassa häntä konttorissa.

Miksi kulkivat raitiovaunutkin tänään niin hitaasti? Ja miksi kyhnystelivät ihmiset niin tavattomasti, noustessaan vaunuun ja astuessaan siitä pois? Taneli Tursaan olisi tehnyt mieli tuupata poistujia niskasta kadulle ja temmata tulijoita kauluksesta ylös.

Vihdoin pääsi hän kuitenkin konttoriinsa. Rappukäytävässä meni hissi juuri hänen nenänsä edestä, niinkuin se aina menee, ja Taneli Tursas sanoi silloin voimasanan, niinkuin hän aina sanoo. Tällä kertaa sanoi hän sen vain tavallista voimallisemmin. Hissin teräsköysi kesti kumminkin.

Konttorissa murahti hän hyvän huomenen neideilleen, siivoojamatamille ja juoksupojalle, ja harppaili pitkin askelin omaan huoneeseensa.

Hänellä oli tuskin aikaa riisua päällystakkia yltään, ja kalossit unohtuivat hänen jalkoihinsa, kun hän riensi työpöytänsä ääreen, jolla posti oli tavallisella paikallaan pöydän vasemmalla kulmalla.

Johtaja Tursas alkoi kiireesti selailla kirjepinkkaa. Siinä oli ensin eräitä päältäkin nähden tavallisia afäärikirjeitä, mutta sitten tuli markan postimerkillä varustettu ja johtaja Taneli Tursaalle yksityisesti osoitettu kirje, jonka kuoressa sana »yksityisesti» oli alleviivattu kahdella paksulla, mustalla viivalla.

Herra Tursaan korvat sävähtivät ensin tavallista punaisemmiksi ja vaalenivat sitten seuraavassa sekunnissa tavallista vaaleammiksi.

Näitä ilmeisiä voimakkaan mielenliikutuksen merkkejä eivät aiheuttaneet mainitut paksut mustat viivat, ei myöskään sana »yksityisesti» enempää kuin markan postimerkkikään.

Mutta osoite oli kirjoitettu rouva Juulia Tursaan tutulla, naisellisella käsialalla. Taneli Tursaan ei olisi tarvinnut nähdä muuta kuin isojen T-kirjainten koukerot ollakseen heti selvillä siitä, kenen kädestä kirje oli lähtöisin.

Mitä oli Juulialla kirjoittamista hänelle? Miksi ei hän ollut suullisesti puhunut asiaansa? Olihan vasta parikymmentä minuuttia kulunut siitä, kun oli erottu.

Äkillinen vapistus kulki edestakaisin pitkin johtaja Taneli Tursaan selkäpuolta, ensin alhaalta ylös ja sitten ylhäältä alas. Tai mahdollisesti päinvastoin. Sillä hetkellä ei herra Tursas olisi voinut sitä niin varmaan sanoa, eikä myöhemminkään. Ja ne mustat viivat niin synkän ja onnettomuutta ennustavan näköiset.

Taneli Tursas vaipui istumaan pyörivään konttorituoliinsa ja asetti vaimonsa kirjeen avaamatta eteensä pöydälle.

Samassa soi puhelin. Siellä oli joku asiakas, joka tahtoi selkoa jostakin asiasta. Paljon selkoa ei hän siitä saanut, sillä hra Tursas, joka kuin hypnotisoituna tuijotti edessään olevaan kirjeeseen markan postimerkkeineen ja alleviivattuine »yksityisineen», antoi niin epäselviä ja suorastaan sekavia vastauksia, että asiakas lopuksi sulki hyvästiä sanomatta puhelimen, luullen johtaja Tursaan olevan pahanlaisesti päissään jo tänä varhaisena aamupäivän hetkenä.

Vihdoin kokosi Taneli Tursas mielenmalttinsa, tarttui vasemmalla, vähän vavahtelevalla kädellään rouva Juulian kirjeeseen ja oikealla, vähän enemmän vavahtelevalla kädellään paperiveitseen sekä sai kirjeen jotenkuten auki.

Keskikokoiset, kylmät hikikarpalot alkoivat kihota hänen otsalleen kun hän luki:

Ihmettelet kai, kun kirjoitan Sinulle, mutta tämän luettuasi ymmärrät itsekin, miksi en voinut sanoa tätä suullisesti Sinulle. Ja nyt ensiksi: ole mies! Kestä tämä kohtalon isku miehuullisesti! Kun asiaa tarkemmin ajattelet täytyy Sinun itsesikin myöntää, että sen täytyi tulla ennemmin tai myöhemmin. »Kenen syy?» kysyy Eino keino. »Sinun syy, minun syy», vastaa hän. Olisin tahtonut säästää Sinut tältä koettelemukselta, joka — kenties — on liian raskas Sinulle, mutta en voi tehdä sitä. Minä en voi!

Siinä oli käännettävä lehteä. Kylmät hikipisarat tipahtelivat Taneli Tursaan liiveille, ja hänen sydämensä jyskytti ja hänen silmissään näytti kuin olisi ilmassa leijaillut pieniä nokihiutaleita.

Neiti peräytyi pelästyneenä, sillä johtajan tuhkanharmaat kasvot olivat kamalat katsella.

Kirje tärisi kuin myrskyssä Taneli Tursaan hyppysissä, kun hän sai käännetyksi lehden ja jatkoi lukemistaan:

»… kertaa muistuttanut Sinulle siitä, mutta se ei ole auttanut. Vastaa siis seurauksista ja kestä kuin mies se uutinen, jonka nyt kuulet: jollet vihdoinkin, ja aivan heti, toimita miehiä korjaamaan keittiön hellaa, niin saat päivällisellä tyytyä kylmään ruokaan!

Taneli Tursaan huulilta kuului jonkinlainen tylsämielinen höhötys. Se pääsi häneltä ihan itsestään.

Mutta ennenkuin tunti oli kulunut, hääräsi Tursaan keittiössä kaksi ammatti miestä tulisella kiireellä hellan kimpussa.

ANOPIN HAMPAAT

Viime joulun seudussa oli Jästipään perheen asuinpaikka Liisankadun varrella salaperäisen tapauksen ynnä siitä seuranneitten ja siihen liittyvien kauheitten ja surullisten kohtausten näyttämönä.

Herra Jästipään anoppi oli tullut jouluksi Vaasasta katsomaan sukulaisiaan ja Helsingin kaupunkia ja ihmettelemään, kuinka kukaan normaali ihminen voi asua ja viihtyä sellaisessa kaupungissa kuin Helsingissä sekä lausumaan julki vakaumuksensa, ettei kukaan oikea ihminen voi, täysin säilyttäen itsekunnioituksensa sekä tuntien niin täydellistä onnea ja sopusointua ja viihtymystä kuin tässä vajavaisuuden maailmassa yleensä on mahdollista, asua missään muualla kuin Vaasan kaupungissa talvella ja tunnin matkan päässä Vaasan kaupungista kesällä.

Anoppi tuli aaton aattona ja ennätti jo asemalta Liisankadulle ajaessaan todeta, että Helsinki oli tullut entistä kamalammaksi sitten viimenäkemältä, ja että se muuttuu edelleen nopeassa tahdissa epäedukseen, päinvastoin kuin Vaasan kaupunki, joka muuttuu, sen minkä yleensä muuttuu, vain edukseen.

Jästipäät kuulivat näitä esityksiä ja väitöksiä jossakin määrin protesteeraten sillä helsinkiläisinä olivat he tietysti jonkinverran arkoja Helsingin kunnian puolesta, ja Jästipää yritti kinata vastaan, mutta joutui luonnollisesti häviölle, sillä hänen anopilleen ei kukaan pidä puoliaan, ei edes pari kappaletta kaupunginvoudin ulosottoapulaisia, jotka kuitenkin ovat karaistua rotua ja muistuttavat jossakin suhteessa vanhoja roomalaisia tai ainakin Suomen sodan sankareita sellaisina kuin J. L. Runeberg ne on runoelmissaan kuvannut.

Sitten ryhdyttiin laskeutumaan vähitellen levolle, jolloin anoppi sai tilaisuuden ohimennen tiedustella, ovatko helsinkiläiset lapset yleensäkin niin huonosti kasvatettuja ja tottelemattomia, vai muodostivatko Jästipään lapset eriskummallisen ja aiheellista huolestumista herättävän poikkeuksen. Sitten kertoi anoppi, ottaessaan hampaat suustaan ja pannessaan ne vesilasiin yöksi, valaisevia ja mieltäkiinnittäviä esimerkkejä siitä, kuinka hänen aikanaan lapsia kasvatettiin ja miten ilahduttaviin tuloksiin tuolla entisellä koetellulla kasvatusjärjestelmällä päästiin.

Seuraavana aamuna, siis jouluaaton aamuna, tuossa vähää ennen aamiaista, kun anoppi aikoi ryhtyä valjastamaan suutaan murkinaa varten, kuului anopin huoneesta kova ja kiihkeä huutoja kun läheisyydessä olevat Jästipäät olivat syösseet sisään anopin huoneeseen, seisoi anoppi siellä kalpeassa ja kaameassa kauneudessaan ja huusi, että häneltä oli yöllä varastettu hampaat.

— Suustako? kysyi sisäkkö Lotta ällistyneenä, toisessa kädessään harja ja toisessa kädessään n.s. suupsihveli.

Anoppi kysyi terävästi, oliko Lotta kotoisin Sysmästä vai Luumäeltä, jolloin Lotta, joka ei ymmärtänyt letkausta, vastasi viattomasti Jämsästä kotoisin olevansa, ja anoppi sanoi ruotsiksi tyttärelleen, rouva Jästipäälle, ihmettelevänsä, että hänen oli onnistunut löytää ja kokoelmiinsa liittää näin naivi luonnontuote.

Sitten hyökkäsi anoppi Lotan kimppuun kysymyksellä, minne hän oli pannut anopin hampaat ja oliko hän heittänyt ne likaämpäriin, ja Lotta, jonka omat hampaat olivat kuin nuoren naarasilveksen, sanoi, ettei hän suinkaan ollut ottanut eikä tarvinnutkaan vanhanrouvan hampaita, ja anopin lausuessa yhä julki epäilyksiään itki Lotta ja paiskeli ovia ja sanoi itsensä irti loppiaisesta ja vaikeroi keittiössä, suolaten sianlihakastikkeen eli n.s. sipatin katkerilla kyynelillään, että jos hän olisi tiennyt, millaisia ihmisiä kaupunkilaiset olivat, niin ei hän olisi koskaan lähtenyt Jämsästä, vaan olisi asunut siskonsa kanssa äitimuorin mökillä, unhotettuna, mutta onnellisena, elämänsä loppuun asti.

Niistä hampaista tulikin sitten vähän tavaton kohina ja kysyminen, sillä ne olivat täydelliset hampaat, oikein suuntäysi, ja Jästipäät toimittivat poliisitutkintoa ja istuivat oikeutta pitkin koko aattopäivää, anopin toimiessa yleisenä syyttäjänä, ja kaikki pienet Jästipäät tutkittiin moneen kertaan ja mitä tarkimmasti. Ja synkkä epäilyksen varjo lankesi eritoten nuorimpaan, toisella vuodella olevaan Paavo Aurelius Jästipäähän, jonka taipumus kuljetella kaikenlaista irtaimistoa ja kätkeä sitä mitä merkillisimpiin paikkoihin oli yleisesti tunnettu. Paavo Aureliuksesta ei kuitenkaan saatu sen suurempaa tolkkua, mihin oleellisesti vaikutti hänen toistaiseksi varsin puutteellinen suomenkielen taitonsa.

Meidän ei tarvinne erikoisesti huomauttaa, että Jästipäiden asunto ja melkein koko talokin käännettiin niinä päivinä nurin, ja anopin hampaita etsittiin ei ainoastaan kaikista sopivista vaan myöskin, älkää panko pahaksi! sopimattomistakin paikoista, mutta hampaista ei näkynyt merkkiäkään. Niiden katoamisessa oli jotakin käsittämätöntä ja suorastaan yliluonnollista, eikä ollutkaan kumma, jos anoppi vakuutti, ettei hänelle ollut milloinkaan ennen moista tapahtunut eikä hän ollut kuullut muillekaan sellaista tapahtuneen.

Kun toiset sitten söivät kinkkua, niin täytyi anopin tyytyä mutustelemaan puuroa ja likokalaa. Anoppi sanoi, ettei hän olisi luullut koskaan voivansa joutua sellaiseen tilaan, että hänen täytyi syödä likokalaa, jota hän miltei inhoaa, ja jättää maistamatta kinkkua, joka oli lapsuudesta asti ollut hänen herkkuansa.

Tämänkaltaiset ja monet muut samantapaiset huomautukset eivät olleet omiaan ylentämään Jästipäitten joulutunnelmaa, ja joulun jälkeen anoppi lähti hampaattomana ja katkerana, vaikka hätäytyneet Jästipäät olivat muuttaneet melkein kaikki paremmat joululahjat anopille osoitetuiksi. Lähtiessään pyysi anoppi, että hampaat — jos ne milloinkaan löytyvät — lähetettäisiin postipakettina Vaasaan, ja lausui loppu huokauksenaan olevansa varma siitä, että mikään tällainen ei olisi ollut mahdollista sen lastenkasvatusjärjestelmän vallitessa, jonka hänen aikakautensa tunsi.

Anoppi ei tiedustellut hampaitaan sen koommin, hän vain ilmoitti kerran viikossa postikortilla rouva ja herra Jästipäälle, miten paljon hän oli viikon kuluessa laihtunut puutteellisen ja yksipuolisen ravinnon vuoksi, ja mitä ruoansulatushäiriöitä hän kulloinkin kärsi, ja herra Jästipäästä alkoi yhä enemmän tuntua siltä, että hän on tulossa murhamieheksi, joka on päättävä päivänsä vankilan kolkkojen muurien sisäpuolella.

Viime viikolla anoppi lopuksi ilmoitti laatineensa testamenttinsa ja saapuvansa laitattamaan itselleen uudet hampaat. Hän otaksui vävypoikansa teräväpäisenä miehenä pääsevän selvyyteen siitä, kuka laskun maksaa, ja herra Jästipää vaipui synkkiin katselmuksiin.

Eilen aamupäivällä, kun Lotta — rouva Jästipää oli saanut hänet peruuttamaan irtisanoutumisensa, koroittamalla palkkaa viidelläkolmatta kuussa… sekin anopin hampaitten ansiota — kun siis Lotta eilen oli vehnäsen leipomishommissa, kuului keittiöstä kimeä kirkaisu.

Lotan pistäessä kainalokuoppaan saakka paljastetun käsivartensa lopuillaan olevaan vehnäjauhosäkkiin, oli hän pistänyt sormensa niinsanoaksemme anopin kitaan. Sillä anopin hampaat olivat siellä vehnäjauhosäkissä.

Tuntia myöhemmin oli jo asiasta sähkötetty anopille Vaasaan, ja myöhemmin illalla tarjosi hra Jästipää itselleen paremmanpuoleiset illalliset Kämpissä.

Mutta sekä rouva Jästipää että Lotta muistavat nyt yksimielisesti ja yhtäpitävästi, että nuorukainen Paavo Aurelius Jästipää oli jouluaaton aamuna ollut kovasti jauhoinen.

TIILIKAISEN MATKA-ARKKU

Nythän on kesä tullut Pohjolaan ja viehättävät suvilinnut etelän mailta, ja vanha ystävämme, vieläpä lapsuuden ystävämme ja koulutoverimme Heikki Tiilikainen kohtasi meidät eräällä Kruununhaan kadulla ja oli huolestuneen ja hengästyneen näköinen ja huokasi, että kun hätä on suurin niin on apukin lähinnä myöskin Helsingissä.

Hädässä ystävä tunnetaan, ja me tulimme heti urhoollisen näköiseksi ja julmistimme kulmiamme niinkuin joku Vänrikki Stoolin sotasankareista selkäänsä saatuaan, ja ilmoitimme, että jos tarvitaan kylmää päätä ja lämmintä sydäntä, niin ovat ne käytettävissä vaikka kaikkia itäisen maan legiooneja vastaan… ja… ja…

Ystävämme ja lapsuuden leikkikumppanimme Heikki Tiilikainen kiitti meitä liikutetuin mielin ja sanoi aina vaistomaisesti tajunneensa, että meissä on hänellä tosi ystävä, joka ei jätä auttamatta miestä mäessä, ja viittasi meitä mukaansa.

Hän asuikin siinä aivan äärellä, ja me kuljimme yli helsinkiläisen vuokrakasarmin pihan, jonka likaisuudessa voittivat ainoastaan ne vuokralaisten lapset, joitten Eedeninä tämä kuoppaisella ja murtuneella asfaltilla laskettu erämaa oli, ja astuimme sisään 5-kerroksisen talon alaovesta ja kysyimme, oliko lapsuutemme leikkitoverin aikomuksena johdattaa meidät ryöväreitten luolaan yksityisen etunsa vuoksi?

Heikki Tiilikainen oli vähän loukkautuneen näköinen, kun samalla ilmoitimme, ettei lompakossamme ollut muuta kuin 10 mk rahaa, yksi (maksamaton) kaasulasku ja tukku muita vielä arvottomampia papereita, jollaisia tulee joskus pistäneeksi lompakkoonsa, mutta joita ei tule koskaan sieltä ulos heittäneeksi, koska meiltä sellaiseen suursiivoukseen puuttuu sekä aikaa että ennen kaikkea päättäväisyyttä ja tarmoa. Jota paitsi lompakkomme ei ollut tällä kertaa povitaskussamme, eikä edes missään taskussa, vaan oli jäänyt kotiin pöydällemme. Se on inhimillistä ja ymmärrettävää edelläviitatuissa olosuhteissa. Metsästäjä, jolla ei ole käytettävänään ruutia eikä kuulia saattaa helposti unohtaa pyssynsäkin tuvan seinälle.

Mutta Heikki Tiilikainen, hyvä ystävä ja kunnon toveri, kulki jotakin mutisten eteenpäin, ja meistä tuntui kuin olisivat portaat tulleet yhä jyrkemmiksi ja korkeammiksi, ja me aloimme jo ihmetellä, mistä moinen Baabelin torni oli kesken kaiken ja ilman kuuluvampaa kieltensekoitusta ilmestynyt keskelle nykyaikaista Helsingin kaupunkia, kun Heikki samassa sanoi:

Astuimme sisään ja päästimme äänekkään ulvahduksen. Lukijasta, joka on suuri sankari, on moinen älähdys tietysti epämiehekäs, mutta haluaisimme ilolla kuulla, millä tavalla lukija äännähtäisi, iskiessään polvenlumpionsa aavistamatta ja täyttä vauhtia johonkin järkähtämättömän pilvenpiirtäjän nurkkaan.

— Juu, sanoi Heikki. — Kas kun se sattui jäämään juuri tuohon oven eteen… minun nimittäin pitäisi saada tämä kohvertti kiinni, mutta yksin on se minulle mahdotonta, ja sitten täytyy minun saada se Töölön tavara-asemalle…

Kaduimme katkerasti, että olimme antautuneet tähän seikkailuun, mutta
Heikki huudahti lämpimästi:

— Kaipasin juuri sinua… ole hyvä ja nouse tuohon kannen päälle, meidän täytyy saada nämä kaksi lukkovaksia paikoilleen ja sitten lukot kiinni.

Katselimme surumielin tuota laitosta ja kysyimme, paljonko ystävämme
Heikki painaa.

Heikki sanoi painavansa 71 kiloa ja on sen näköinenkin. Synkät aavistukset täyttivät sydämemme.

Kysyimme Heikiltä, mitä hän oikein oli tuohon matka-arkkuun ahtanut, ja vastasi Heikki, joka on käynyt latinakoulua ja saanut klassillisen sivistyksen, rintaansa lyöden:

— Omnia mea mecum porto! Siinä on koko minun omaisuuteni, ja minun täytyy saada kansi kiinni.

Kysyimme vakavasti Heikiltä, miksi hän oli kutsunut juuri meidät matka-arkkunsa kannen painoksi. Tosin emme mekään tahdo nimenomaan väittää olevamme mikään keijukainen sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta tilanteeseen perehdyttyämme olisi meistä tuntunut luonnollisemmalta ja asianmukaisemmalta, että Tiilikaisen Heikki olisi tilannut Helsingin kaupungilta höyryjyrän, jolla viertoteitä silitetään, ja koettanut sen avulla saada arkkunsa kannen kiinni.

Heikki ei siihen vastannut mitään, vaan käski meidän nousta hänen matka-arkkunsa kannelle, toiseen päähän, samalla kun hän itse meni toiseen päähän. Se pää, jossa me seisoimme, painui kyllä melkein kiinni, mutta toisesta päästä ei ollut puhettakaan.

Kumarruimme työntämään lukkoraksia paikalleen ja onnistuimmekin siinä Ja nousimme pois kannelta, kun rautainen raksi samassa rempsahti jälleen auki hirmuisella pamauksella, ja Heikki Tiilikainen lensi kuin roomalaisesta sotakoneesta. Onneksi otti seinä vastaan, niin niin ettei hän lentänyt Turun ja Porin lääniin.

Heikki Tiilikainen oli jonkin aikaa ikäänkuin toisesta maailmasta tullut tahikka niinkuin ruotsalainen sanoo »bortkommen», mutta me veimme hänet kylpyhuoneeseen ja pidimme hänen päätänsä vesihanan alla, kunnes hänen katseeseensa jälleen tuli eloa ja hän kysyi hiljaisella äänellä, tuliko talolle mitään vaurioita?

Senjälkeen me katselimme hetkisen miettiväisenä Heikki Tiilikaisen matka-arkkua, kunnes Heikki Tiilikainen sanoi: — Tämä on vaarallinen asia, tämä kohvertti, mutta kiinni tämä on saatava vaikka juutas olisi. Mennään molemmat seisomaan keskikannelle, niin ehkä saamme siten molemmat lukot kiinni.

— Tässä ei auta muu kuin täytyy lähteä lainaamaan tuon viereisen talon talonmiehen vaimoa.

Tämä osoittautui noin 120-kiloiseksi massaksi ja nousi ähkyen, meidän ritarien kummaltakin puolen kannatellessa, matka-arkun kannelle toisen lukon kohdalle ja allekirjoittanut asettui toisen lukon kohdalle.

Se oli jo liikaa Heikki Tiilikaisen matka-arkulle. Voi sanoa, että jos se puolestaan harjoitti passiivista vastarintaa, niin harjoitimme me puolestamme musertavaa painostusta. Kerran se vain naukaisi surkeasti, kun kansi painui kiinni, ja ilosta ärjyen hyökkäsi lapsuudenystävämme Heikki Tiilikainen pistämään sen lukkoon.

Naisapulainen sai viitosen, jonka hän hyvin oli ansainnut, ja sitten hän meni ja me lepäsimme vähän aikaa ja lähdimme sitten raahaamaan Heikki Tiilikaisen matka-arkkua alas rappusista. Heikki Tiilikainen nimittäin sanoi, että jos meidän ruumiissamme on hyppysellinenkään tositoveruutta, kuntoa ja isänmaanrakkautta, niin on meidän autettava häntä saamaan hänen matka-arkkunsa ala-ovelle.

Ryhdyimme työhön, ja oli se osapuilleen kuin olisi siirtänyt Noakin arkkia kuivalla maalla koko eläinnäyttelyineen. Me roikotimme sitä ylhäältä päin ja Heikki ähki alempana rappusissa.

Silloin me kiinnitimme huomiotamme siihen, että arkun pohjan vahvikkeena oli vankat puulistat, niinkuin jalakset, ja sanoimme Heikille, että senkös täytistä me nyt rupeamme repimään tässä itseämme vaivaisiksi — istu kannelle ja anna huristaa alas rappuja!

— Jaa, sanoi Heikki Tiilikainen, joka on aina valmis mihin tahansa, se taisikin olla hyvä ajatus.

Päästimme silmänräpäyksessä irti, ja Heikki Tiilikainen katosi alas huimaavalla nopeudella niin että hippulat vinkuivat, ja portaista kuului outoa ryminää ja hätäytyneitä sadatuksia ja voivotuksia ja lopuksi yksi iso rysähdys, minkä jälkeen kaikki oli hiljaa.

Kun pääsimme alapäähän, näimme, etteivät lukot olleet pitäneet kutiaan ja että kansi oli rempsahtanut auki. Eräästä nurkasta löysimme lapsuudenystävämme Heikki Tiilikaisen. Hän piteli päätään ja itki.

Ja me kävelimme hänen ohitsensa pimeästä porraskäytävästä ulos kirkkaaseen luomakuntaan, ja kasvoillamme oli hillitty, vakava ilme.

SKANDAALI

Tampuurimajuri tervehti häntä hyvin kohteliaasti, ja hra Murjotsuo vastasi hyvin niukalla Hyökkäyksellä.

Sillä hra Murjotsuo oli vihaisella tuulella. Ja syyn siihen saamme tietää, ennenkuin olemme tulleet kymmentä minuuttia vanhemmiksi.

Hra Murjotsuo kohensi peilin edessä kravattiaan, sipaisi kämmenellään päälaelta arveluttavasti harvenneita haiveniaan ja astui ruokasaliin.

Hänen otsallaan asui uhkaava pilvi, ja katseensa oli synkkä kuin Klaus
Kurjen.

Hänen sisääntulonsa herätti jonkinlaista huomiota, sillä useimmissa pöydissä istui väkeä, joka tunsi hra Murjotsuon, toiset paremmin, toiset huonommin.

Hra Murjotsuo ei kuitenkaan halunnut tavata tuttavia. Hän ei ollut näkevinäänkään ketään, vaan käveli selkä suorana ja silmät jäykkinä sivuseinällä olevan pienen pöydän ääreen, joka sattui olemaan vapaana, istahti raskaasti, otti käteensä pöydällä olevan ruokalistan ja alkoi otsa rypyssä tutkia sitä.

Muissa pöydissä syntyi jupinaa ja kuiskuttelua, ja hra Murjotsuon pöytään luotiin salavihkaa monta syrjäsilmäystä, joista toiset olivat vahingoniloisia ja pahansuopia. Koko kaupunki tiesi, ettei hra Murjotsuon kotielämä ollut mikään maallinen paratiisi. Hra Murjotsuo oli vanhemmalla puolen ikäänsä silmittömästi rakastunut nuoreen tytönheilakkaan ja ollut kyllin sokea, tehdäkseen hänelle avioliittotarjouksen. Äitinsä neuvojen ja oman älykkäisyytensä opastamana oli taas tyttö ollut kyllin kaukonäköinen iskeäkseen kiinni hra Murjotsuon ojennettuun käteen ja melkoiseen omaisuuteen kuin hauki virveliuistimeen, käyttääksemme vuodenaikaan sopivaa vertausta, sillä seurauksella, että hra Murjotsuo sekä muitten että omastakin mielestään oli nyttemmin surkuteltavimpia aviomiehiä koko läänissä. Perhe-elämä ei ollut sopusointuinen, ja viime aikoina oli näyttämölle ilmestynyt nuori herra Kukkelin, joka oli alkanut jokseenkin avoimesti hakkailla nuorta rouva Murjotsuota. Toisissa pöydissä kuiskuteltiin tietysti juuri tästä asiasta ja pidettiin yhtä luonnollisena kuin varmanakin, että rouva Murjotsuo oli uskoton miehelleen. Tähän asti oli kaupungilla kuitenkin luultu, ettei hra Murjotsuo itse sitä tietäisi, mutta nyt, hänen saavuttuaan ravintolaan, ymmärsi jokainen, että hänen silmänsä viimeinkin olivat auenneet. Sen näki ilman muuta hänen naamastaan. Mies, joka on sen näköinen kuin Murjotsuo nyt, on epäilemättä saanut lopullisen iskun.

Samassa astui sisään joustavin askelin, kukka napinlävessä, hymyilevänä ja itsetietoisena kuin voittoisa sankari ainakin, juuri nuori herra Kukkelin.

Ruokasalissa kävi hiljainen kohahdus kuin salaperäinen tuulenhumahdus ukonilman edellä.

Silloin huomasi nuori herra Kukkelin hra Murjotsuon, ja hymy katosi hänen kasvoiltaan kuin lika lapsen kasvoilta, kun lapsenpiika pyyhkäisee niitä märällä rätillä. Sillä hänen katseensa oli kohdannut hra Murjotsuon raivoa pursuvan katseen, ja hra Kukkelinin polvia alkoi vapisuttaa voittamaton herpautuminen. Jos hra Kukkelin olisi tällä hetkellä kyennyt jotakin ajattelemaan, olisi hän epäilemättä ensiksi toivonut olevansa juuri nyt jossakin muualla, mieluimmin kokonaan toisessa kaupungissa.

Sen lopetti kolkko kolahdus. Hra Murjotsuo oli noussut ylös niin kiivaasti, että hänen tuolinsa oli lentänyt selälleen.

Skandaali oli valmis. Katselijoiden henkeä salpasi, mutta enimmän salpasi kuitenkin hra Kukkelinin henkeä.

— Hovimestari! Noutakaa hovimestari! huudahti joku hätäytynyt, joka pelkäsi kaameaa näytelmää.

Hra Murjotsuo oli hypännyt kuin tiikeri hra Kukkelinin eteen ja tarttunut hänen kaulukseensa ja kiljaissut.

— Oletteko te, senkin roisto, kirjoittanut tämän kirjeen vaimolleni? kiljui hra Murjotsuo, pitäen hra Kukkelinin nenän edessä ruusunpunervalle paperille kirjoitettua kirjettä, josta levisi huomaava parfyymin tuoksu.

Samalla ravisteli hra Murjotsuo kilpailijaansa, niin että viimeksimainitun olisi ollut kerrassaan mahdotonta lukea riviäkään, mutta syyllisyys loisti kuitenkin hänen kalmankalpeilta kasvoiltaan. Varmaankin tunsi hän kirjeen sen hajusta.

— Kurja raukka! ärjyi hra Murjotsuo. — Te olette kirjoittanut tämän kirjeen jo viikko sitten ja lupaatte karata seuraavana päivänä hänen kanssaan, viedä hänet kanssanne kauas etelän maihin, missä taivas on sininen ja viinit punaisia! Miksi ette ole tehnyt sitä?! Mikä viheliäinen, vaivainen, riivattu nulikka te olette, joka syötte naiselle antamanne sanan. Noin minä teidänlaisianne opetan… ja noin… ja noin…!

Läiskis… läiskis… läiskis, paukkuivat korvapuustit hra Kukkelinin poskille, minkä jälkeen hra Murjotsuo paiskasi hänet surkeana rääsynä voileipäpöydän alle ja poistui ravintolasta pää pystyssä, silmät salamoiden.

HISSISSÄ

Neiti Sanelma oli ollut iltakävelyllä Kaivopuistossa ja haaveillut sen valleilla, ja hra Petteri oli istunut Kappelissa, nauttien musiikista, pihvistä ja riippumattomasta olemassaolostaan, ja molemmat tulivat kotiin samaan aikaan. S.t.s., neiti Sanelma tuli viisi askelta edellä.

Hra Petteri kiirehti omia askeleitaan, ettei neiti Sanelma ennättäisi panna hissiä liikkeelle ennen kuin hänkin oli ehtinyt kyytiin, sillä he asuivat samaan porraskäytävään kuuluvissa huoneistoissa, neiti Sanelma neljännessä ja hra Petteri viidennessä kerroksessa.

Neiti Sanelma oli juuri painamaisillaan nappia n:o 4, kun hra Petteri astui sisään, sanoen:

Sitten sulki hra Petteri hissiaukon oven ja hissin oven, otti hatun päästään ja kysyi kohteliaasti:

— Kiitos, neljäs, vastasi neiti Sanelma vähän jäykästi. Sillä he olivat molemmat helsinkiläisiä, eivätkä olleet tulleet toisilleen esitetyiksi, vaikka olivat asuneet tässä talossa jo useita vuosia, neiti Sanelma viidettä vuotta ja hra Petteri kuudetta vuotta. Ja hississä olivat he kulkeneet yhdessä noin 300 kertaa. Mutta he eivät tunteneet toisiaan virallisesti. Hra Petteri oli usein ajatellut, että hänen oikeastaan pitäisi tervehtiä neiti Sanelmaa, mutta alkaminen tuntui vaikealta. Miksi tervehtisi hän juuri tänään, kun ei vielä eilen ollut tervehtinyt, eikä koskaan sitä ennenkään?

Antaessamme näitä henkilökohtaisia tietoja oli hra Petteri painanut nappulaa n:o 4, ja hissi oli lähtenyt kohoamaan.

Hra Petteristä tuntui, kuin olisi se tänä iltana kulkenut tavallista hitaammin. Ja sitten kuului siitä omituista salamyhkäistä kurinaa, ikäänkuin olisi sillä ollut vatsakatarri.

Hissi oli sivuuttanut kolmannen kerroksen ja päässyt puoliväliin neljättä ja sanoi »krrapps» ja pysähtyi.

— H-tti! murahti hra Petteri aivan yht'aikaa hampaidensa lomasta ja töyttäsi harmistuneena nappulaa n:o 4. Nappula liikahti, mutta hissi ei liikahtanut.

Hra Petteri painoi nappulaa toisen kerran ja kolmannen kerran ja neljännen kerran ja viidennen kerran, ja kuudennella kerralla löi hän sitä nyrkillään.

— Herran tähden, älkää rikkoko nappulaa! huusi neiti Sanelma, mutta se oli myöhäistä. Nappula oli jo rikki.

— Mitä semmoisella nappulalla on virkaa, joka ei toimi? kysyi hra
Petteri, lisäten:

— Neidin täytyy nyt vaivautua viidenteen kerrokseen ja tulla portaita myöten alas.

Hra Petteri painoi nappulaa n:o 5. Hissi ei hievahtanut. Hra Petteri yritti yhdeksän kertaa ja sanoi sitten, jalkaa polkien:

— Toivottavasti, mutta on epähienoa kiroilla tuntemattoman naisen läsnäollessa, vastasi nti Sanelma hieman terävästi.

— Jos sitten saan esittää itseni… nimeni on herra Petteri, esitteli hra Petteri.

Ja hra Petteri painoi nappulaa kymmenennen kerran ja polki jalkaa niin, että hissi tömähti ja neiti Sanelma kirkaisi kauhuissaan:

— Siitä ei olisi suurta vahinkoa, mutisi hra Petteri, ja alkoi painella alempia nappuloita, mutta hissi ei lähtenyt kulkemaan alaskaan päin.

Hra Petteri painoi vuorotellen jokaista nappia, ensin ylhäältä alas ja sitten alhaalta ylös ja sitten taas ylhäältä alas ja sitten kaikkia yht'aikaa, ja potkaisi sitten hissin ristikko-ovea, niin että hissi tärähti ja neiti Sanelma parahti, mutta hissi seisoi äärettömän rauhallisena ja hillittynä ja kylmäverisenä omaksumassaan kohdassa kolmannen ja neljännen kerroksen välillä, ikäänkuin ei hra Petterin maltiton esiintyminen olisi koskenut ollenkaan sitä. Ei mikään ole harmittavampaa kuin purkaa oikeutettua suuttumustaan sellaista olentoa kohtaan, joka ei näytä siitä vähääkään välittävän, ja hra Petteri raivostui lopullisesti ja karjahti kuin äsken vangittu ja uusiin oloihinsa tottumaton jalopeura ja hyppäsi kyynärän korkealle ilmaan, pakottaakseen hissin vaipumaan alas, ja neiti Sanelma kiljaisi kauhusta, huomatessaan hra Petterin epätoivoisen aikomuksen, ja pyörtyi siinä paikassa. Hra Petteri putosi myöskin pyörtyneenä alas, sillä hänen päänsä oli kolahtanut kovasti hissin kattoon, mutta hissi ei pudonnut.

Siinä he sitten lepäsivät molemmat istuallaan hissin lattialla, ja molemmilla lepäsi kasvoillaan suuri rauha, ja olisi se ollut kaunis vaikkakin vähän harvinainen näky, jos olisi näkijöitä ollut.

Neiti Sanelma tointui ensimmäisenä, sillä hänen pyörtymisensä oli ollut lievempää laatua, ja nähdessään hra Petterin lepäävän vieressään kalpeana ja rauhallisena ja onnellisena, pää retkahtaneena neiti Sanelman olkapäätä vasten, huusi neiti Sanelma:

— Meidän täytyy huutaa apua! sanoi hra Petteri, tunnustellen varovaisesti päälakeaan, jolle oli kohonnut Outokumpua muistuttava kuhmu, sillä erotuksella vain, ettei sen alla tulisi koskaan olemaan kuparia, korkeintaan vain kupariseppiä joskus.

Ja hra Petteri veti keuhkoihinsa ilmaa niin, että kylkiluut rutisivat, ja huusi:

— Se on turhaa, vaikeroi neiti Sanelma. — Kaikki muut ovat maalla ja talonmies on mennyt nukkumaan. — Kotona ei ole muita kuin me.

— Kotona ei ole meitäkään, vastasi ärtyisästi hra Petteri, joka on turhantarkka muotoseikoissa, niinkuin vanhatpojat usein ovat.

Ja hän muisti katkeruudella kiirehtineensä askeleitaan ennättääkseen kaikin mokomin samalla kertaa hissiin kuin neiti Sanelmakin. »Ikäänkuin en minä, vanha kahmu, olisi ennättänyt odottaa yhtä minuuttia!» haukkui hra Petteri ajatuksissaan itseään, josta hänellä tähän saakka oli ollut melkoisen korkeat käsitykset.

— Meidän täytyy alistua kohtaloomme ja odottaa, kunnes talonmies aamulla vapauttaa meidät, totesi hra Petteri.

— Mikä häpeä… mikä skandaali! parahti neiti Sanelma äkkiä. — Mitä ajattelevat ihmiset, kun minä olen ollut samassa huoneessa — näin pienessä huoneessa vielä! — koko yön miehen kanssa… teidän seurassanne… mikä häpeä…!

— Mikä minun seurallani sitten on vikana? ärjäisi hra Petteri, jonka hermot, niinkuin ymmärrettävää on, olivat jonkin verran ärtyneet. — Huonompaankin seuraan olisitte voinut joutua!

Hra Petteri ei kuitenkaan ole mikään raakalainen, vaikka hänen pintansa, varsinkin ennen parturissa käyntiä, onkin vähän karkea. Hän ei voi nähdä naisen itkevän. Ja neiti Sanelma itki usein sinä yönä, ja hra Petterin hyvä sydän pakotti hänet lohduttamaan onnettomuustoveriaan. Alussa se kävi kömpelösti, mutta ihminen harjautuu kaikkeen, ja kun talonmies seuraavana aamuna klo 8 tienoissa, tunnin kestäneen puuhan jälkeen, vihdoinkin sai taas hissilaitteet kuntoon ja hissin liikkeelle, ja hra Petteri astui ulos, riippui hänellä käsipuolessaan neiti Sanelma.

— Onneksi olkoon, sanoi talonmies. — Tämä hissi ei ole koskaan reistaillut. Mutta vahinko ei tule koskaan kello kaulassa.

KADONNUT LAPSENHOITAJA

Tämä tapahtui Runebergin esplanadilla viime viikolla. Ja muutoin on tämä opettavainen kertomus. Opetus annetaan kuitenkin vasta lopussa, koska se siten parhaiten pystyy lukijaan.

Esplanadin käytävillä juoksenteli ja leikki lapsia. Päivä paistoi. Hyvinpuettuja helsinkiläisiä käveli Kappelin ja Oopperakellarin väliä. Soittokunta soitti Kappelissa. Lapsenhoitajat taluttivat hoidokkejaan tai lykkäsivät niitä pienissä, sievissä lastenvaunuissa. Kaikilla penkeillä istui arv. päiväyleisöä, nauttien tästä värikkäästä kesäisestä näystä.

Eräällä penkillä istui kävelykeppeineen ja vaaleankeltaisine hansikkaineen kanslisti Juhani Kaalimaa. Hänen ilmeikkäillä huulillaan leikitteli miehekäs, hillitty hymy, joka hyvin sointui yhteen hänen kävelykeppinsä ja aistikkaan kravattinsa ja vaaleankeltaisien hansikkaittensa kanssa.

Puolen metrin päässä hänestä istui samalla penkillä nuori ja sievä lastenhoitajatar, hiljalleen keinutellen vaunuissa istuvaa vuoden vanhaa ihmisenalkua, joka silmät pyöreinä imi kumituttia.

Kanslisti Kaalimaa on herkkä naiselliselle kauneudelle, niinkuin kanslistit tavallisesti ovat, semminkin jos nuoruus ja kauneus käyvät käsi kädessä. Kanslisti Kaalimaa katsahti siis suopeasti myhäillen lapsenhoitajan puoleen, vilkaisi sitten lapseen ja kysyi:

— Tui tui! sanoi hra Kaalimaa arvellen, että lapselle täytyy sanoa sillä tavalla.

Lapsi avasi silmänsä entistä pyöreämmiksi ja loi viattoman katseen vieraaseen setään. Samalla avasi hän myöskin suunsa, jolloin tutti putosi vaunun peitteelle ja vierähti siitä maahan. Tuntematon koira juoksi samassa siitä ohi ja pysähtyi sekunniksi, nuuhkaisi tuttia, sieppasi sen hampaisiinsa ja juoksi tiehensä.

— Hös, pakana! huusi hra Kaalimaa, tarkoittaen tietysti koiraa, mutta se oli jo kadonnut käännyttyään Korkeavuorenkadulle päin.

— Tui tui tui! tuitutteli hra Kaalimaa, mutta, Irma ei ollut leikkisällä tuulella. Tutti kiinnitti hänen mieltään enemmän kuin hra Kaalimaa aistikkaine kravatteineen ja vaaleankeltaisine hansikkaineen.

— Voi kun uskaltaisin jättää lapsen tähän minuutiksi, niin juoksisin rohdoskaupasta ostamassa uuden tutin, sanoi sievä lapsenhoitaja kuin itsekseen, mutta luoden salamannopean syrjäsilmäyksen hra Kaalimaahan.

— Istunhan minä tässä sen ajan, sanoi hra Kaalimaa. — Juoskaa te vain ostamaan tuttia.

— Kiitos! sanoi sievä lapsenhoitaja, luoden hra Kaalimaahan katseen, joka täysin korvasi hänen tarjoamansa pienen palveluksen. — Minä tulen takaisin tuossa paikassa…

— Hän on notkea kuin vuorikauris, ja hänen nilkkansa ovat sirot ja hänen hameensa häilähtelee niin somasti, arvosteli hra Kaalimaa.

Vaunuissa istuja ällistyi niin kaitsijansa poistumisesta, että lakkasi parkumasta, ja hra Kaalimaa siirtyi lapsentytön paikalle, ryhtyen hoitamaan uutta väliaikaista virkaansa.

Sievä lapsenhoitaja ei tullut takaisin tuossa paikassa. Hän oli, notkeasti kuin vuorikauris, juosta sipsutellut Esplanadin yli ja kadun poikki, ja auto oli töytäissyt hänet nurin, ja sievä lapsenhoitaja oli pyörtynyt ja viety tajuttomassa tilassa kirurgiin. Mutta siitä ei kanslisti Kaalimaa tiennyt mitään.

Hän veteli vaunuja hiljalleen edestakaisin ja sanoi välistä »tui tui!»
Lapsi katseli häntä silmät pyöreinä eikä sanonut mitään.

— Missähän se tyttö viipyy? ajatteli hra Kaalimaa noin kymmenen minuutin kuluttua ja katsoi kelloaan.

Lapsi rupesi tulemaan levottomaksi. Sillä oli siihen omat yksityiset syynsä, joita ei hra Kaalimaa ymmärtänyt. Sitten se alkoi itkeä.

— Ei Ilma itke, Ilma ittuu kauniitti! sanoi hra Kaalimaa, koettaen puhua sellaista kieltä, jota arveli lapsen parhaiten käsittävän. Mutta Irma ei kiinnittänyt siihen huomiota, vaan itki edelleen.

Kanslisti Kaalimaa tähysteli levottomasti sille suunnalle, jonne sievä lapsentyttö oli kadonnut, mutta sievää lapsentyttöä ei näkynyt ei kuulunut.

Hra Kaalimaa antoi toisen vaaleankeltaisista hansikkaistaan lapselle, joka heti lakkasi itkemästä ja tarttui hanakasti uuteen leluun.

Samassa vei lapsi hänen hansikkaansa suuhunsa, ja hra Kaalimaa säikähti uuden hienon hansikkaansa puolesta ja tempaisi sen kiireesti pois ja huomautti nuhtelevasti:

Irma alkoi luonnollisesti kirkua, ja hra Kaalimaa nousi hätäytyneenä ylös ja alkoi lykätä vaunuja pitkin Esplanadin keskikäytävää. Lapsi lakkasi itkemästä, kun oltiin liikkeessä.

Kappelista päin lähestyi hra Kaalimaan virkatoveri Aadolf. Kanslisti Kaalimaa peräytyi kiireesti takaisin, asettui entiselle paikalleen, lykkäsi vaunut kauemmaksi, ikäänkuin ne eivät kuuluisi hänelle, ja katsoi toisaalle ajatellen: »Peijakkaan lapsenlikka!»

Irma kirkui kuin villitty ja hra Kaalimaa hyppäsi vaistomaisesti hyssyttelemään ja lykkäämään vaunuja.

— Hm, sellaista voi sattua poikamiehillekin… ja heillehän sitä oikeastaan sattuukin, tuumi virkatoveri Aadolf kuin säälitellen. — Se on muuten hyvin sinun näköisesi. Aiotko mennä naimisiin äidin kanssa?

— Oma sun asiasi… ihmettelen vain! sanoi Aadolf olkapäitään kohauttaen ja jatkoi matkaansa.

Oli kulunut puoli tuntia lapsenhoitajan lähdöstä. Hra Kaalimaa lykkäsi lapsenvaunuja edes takaisin Oopperakellarin ja Kappelin väliä. Hän oli vaipunut aivan apaattiseen sieluntilaan. Hänen katseensa oli tylsä ja liikkeensä koneelliset.

Useita tuttavia oli tullut vastaan. Hra Kaalimaa oli kääntänyt päänsä toisaalle ja vääristänyt naamaansa hirveästi, muuttaakseen piirteensä tuntemattomiksi, mutta hänen näyttelijälahjansa ovat heikonlaiset ja häneen oli suunnattu ilkkuvia ja ihmetteleviä katseita.

Myöskin oli tullut vastaan neiti Simpula, jota kohtaan hra Kaalimaa on jo kauan osoittanut syvää ja todellista harrastusta. Neiti Simpulan hahmo oli muuttunut, hän oli, musertavan halveksiva ilme kasvoillaan, kulkenut pää pystyssä hra Kaalimaan ohi, kunnioittamatta häntä pienimmälläkään silmäyksellä. Silloin oli kaikki muuttunut yhdentekeväksi hra Kaalimaalle. Hän oli alkanut puolittain itsekin uskoa, että lapsi todellakin oli hänen. Että se tulisi hänelle jäämään, se näytti jo vallan todennäköiseltä.

Äkkiä juolahti mieleen hra Kaalimaalle, joka viimeiset kymmenen minuuttia oli vaihteen vuoksi lykännyt lastaan pitkin Fabianinkatua, että hänen on vietävä se löytötavaratoimistoon. Periköön sen sieltä se, joka huomaa kadottaneensa yhden tyttölapsen.

Sillävälin oli Irman äiti poikennut Esplanadille katsomaan kuinka hänen lapsensa hoitajineen voi, ja kun ei niitä kumpaakaan näkynyt niille määrätyllä paikalla, tuli hän ensin kummastuneeksi ja sitten harmistuneeksi ja sitten levottomaksi ja sitten hätäytyneeksi, ja juoksenteli pitkin Esplanadia ja huomasi lopuksi tuntemattoman miehen lykkäävän hänen lastaan pitkin Fabianinkatua ja käsitti heti, että oli tapahtunut lapsenryöstö, ja juoksi hakemaan poliisia.

Kun hra Kaalimaa näki tuntemattoman rouvan ja poliisin juoksevan ilmeisesti pahoissa aikeissa häntä kohti, niin jätti hän vaunut ja lapsen ja lähti lipettiin, mutta poliisi sai hänet kiinni ja tarttui hänen kaulukseensa ja sanoi:

WÄXJÖN TORNIKELLO

Wäxjön kunnialliset ja hyvämaineiset porvarit vilkaisivat eräänä aamuna kunnianarvoisen tuomiokirkkonsa tornikelloon.

— Jassoo, sanoivat Wäxjön kunnialliset ja hyväntapaiset tuomiokirkkoseurakuntalaiset. — Eikös se olekaan vielä enempää? Päivä on siis vielä edessäpäin, pitkä, kesäinen päivä, juu, juu… sanoi Jusliini…

Aurinko nousi ylemmäksi taivaanlaelle, valaen kultaisella loisteellaan Wäxjön kattoja ja kuivaten polttavalla henkäyksellään viheriäisyyttä Wäxjön nurmettuneilla kaduilla. Kaupungin asujaimisto hoiteli hiljalleen kesäisiä askareitaan ja urkki mielenkiinnolla, mitä siellä naapurin keittiössä murkinaksi laitettiin, olisiko vain käristettyjä perunoita, vai olisivatko ostaneet kalaa torilta.

Sitten vilkaisivat kunnialliset porvarit jälleen vanhasta tottumuksesta tuomiokirkkonsa tornikelloon ja huudahtivat:

Wäxjön kaupungin asujaimisto teki tästä ilmiöstä sen ainoan järkevän johtopäätöksen, mikä tehdä voitiin, nimittäin ettei suinkaan aika liene pysähtynyt Wäxjön kaupungissakaan, vaan se on vain tuomiokirkon tornikello, joka on pysähtynyt neljännestä vailla kahdeksan.

Niinkuin jokaisessa hyvinjärjestetyssä yhteiskunnassa, missä on tornikello, on myöskin Wäxjössä kelloseppä, joka rahallista, yhteiskunnan suorittamaa palkkiota vastaan pitää huolen kellosta ja sen vetämisestä.

Tälle asianomaiselle ammattimiehelle menivät kaupunkilaiset valittamaan, että tornikello on pysähtynyt. Eli »istuu», niinkuin Länsi-Suomessa sanotaan, kun kello päinvastoin seisoo.

Kelloseppä sanoi, että mikäs sen nyt kesken kaiken pysähdytti? Ei siitä ainakaan vedon pitäisi olla lopussa…

Virkavelvollisuutensa mukaisesti kiipesi kelloseppä tuomiokirkon torniin ja alkoi epäluuloisen näköisenä tarkastaa kellon koneistoa.

Veto ei, kuten kelloseppä oli muistanutkin, ollut vielä likimainkaan lopussa, eikä koneistossa muutenkaan ollut mitään vikaa nähtävissä.

Kelloseppä pudisti päätään ajatellen, että taivaan ja maan välillä on nähtävästi asioita, joita ei kelloseppäkään ymmärrä.

Sitten kiersi hän tornikellon osoittimet oikeaan aikaan taskukellonsa mukaan, ja katso: tornikello kävi taas niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Wäxjön kunnialliset porvarit huomasivat olevansa jälleen aikansa tasalla, ja iltapäivä kului tässä Skandinavian kelpo kaupungissa ilman erikoisempia mullistuksia taikka mielenliikutuksia.

Kun wäxjöläiset seuraavana aamuna katsoivat tornikelloonsa, oli se neljännestä vailla kahdeksan.

Kelloseppä mutisi jotakin itsekseen ja riensi ovelle katsomaan. Niin oli kuin kansa kertoi. Kelloseppä painoi harmistuneen näköisenä lakin päähänsä ja lähti jälleen tuomiokirkon torniin.

Tällä kertaa tarkasti hän kellon koneiston mitä huolellisimmin ja totesi, että se oli täysin reilassa. Siinä ei ollut mitään vikaa. Vetoakin olisi vielä ollut riittävästi. Varmuuden vuoksi viritti hän koneiston täyteen vetoonsa, joka kestää kaksi viikkoa, ja kiersi sitten suuret osoittimet oikeaan aikaan. Alttiisti alkoi kello heti nakuttaa ikäänkuin ei se koskaan olisi ollut lakossa.

— Mikähän sille tuli? aprikoi kelloseppä. Mutta ei hän voinut ratkaista tätä kummallista arvoitusta.

— Tornikello seisoo! huusivat hengästyneet kaupunkilaiset seuraavana aamuna kellosepän myymälän ovelta.

Kellosepän sieraimet laajenivat niinkuin sonnilla, joka näkee punaisen vaatteen.

Silloin nousi kelloseppä tuoliltaan ja kirosi niin, että hänen suurin, kukkuvalla käellä varustettu seinäkellonsa putosi kauheasti romahtaen alas, ja hänen edessään työpöydällä korjattavana ollut vanha herätyskello, jonka hän juuri oli saanut käymään, päästi pahan pärähdyksen, sai sydänhalvauksen ja pysähtyi siihen paikkaan. Ja hengästyneet kaupunkilaiset pakenivat kauhun vallassa ja juoksivat suoraan kotiinsa ja olivat perille tultuaan vielä hengästyneemmät.

Kelloseppä riensi torniin julman näköisenä kuin murhan enkeli ja toimeenpani kahden kesken hoidokkinsa kanssa kauhean kohtauksen, ja väänsi sitten osoittimet paikoilleen, ja heristi nyrkkiään kellon koneistolle, joka tietysti heti oli ruvennut taas käymään.

Laskeutuessaan alas tornin jyrkkiä portaita vannoi kelloseppä synkän valan joko ottavansa selville, mikä kelloa riivasi, tai kuolevansa. Sillä ei tämä tämmöinen elämäkään olisi mistään kotoisin, ajatteli hän, eikä syyttä.

Seuraavana yönä nukkui kelloseppä levottomasti ja kääntelehti ja vääntelehti vuoteellaan ja näki unta, että pimeyden voimat ympäripiirittivät hänet tornikellojen hahmossa, jotka kaikki olivat neljännestä vailla kahdeksan, ja tekivät kaiken voitavansa kiusatakseen hengen hänestä.

Seuraavana aamuna seisoi kelloseppä seitsemästä lähtien tuomiokirkon edustalla olevalla aukiolla ja kiinnitti jonkin verran unisen ja hyvin vihaisen, mutta samalla uteliaan ja jännittyneen katseensa kellon tauluun. Sillä kokeneena ammattimiehenä kelloseppä ajatteli, että koska ei tämä kummallinen arvoitus ottanut selvitäkseen tornin sisäpuolella, niin täytyi kai sen ratkaisun olla keksittävissä tornin ulkopuolelta.

Aika kului kulumistaan, kello kävi käymistään ja tuli puoli kahdeksan, minkäjälkeen sen minuuttiosoitin alkoi hitaasti kiertää ylöspäin.

Samoihin aikoihin olivat Wäxjön tuomiokirkon naakat heränneet makeasta, virkistävästä unestaan ja kiertelivät nyt kimakasti kirkuen tornin ympärillä.

Hetken kuluttua, kun kello oli 16 minuuttia vailla kahdeksan, istahti eräs naakoista minuuttiviisarille, luodakseen arvostelevan yleissilmäyksen jalkainsa alla olevaan Wäxjön piispankaupunkiin. Sen viereen istahti pian toinen, sitten kolmas ja niin edespäin, kunnes sekä tunti- että minuuttiosoittimet olivat mustanaan kylki kyljessä kököttäviä naakkoja.

Kelloseppä näki, että tornikello teki kaikkensa jatkaakseen työtänsä. Mutta osoittimille kertynyt painolasti oli niin suuri, etteivät osoittimet jaksaneet kohota ylöspäin. Ja kun osoittimet lakkasivat nousemasta, pysähtyi koko kellokin.

Kelloseppä ei enää kiroa viatonta tornikelloa. Mutta sitä synkemmin sadattelee hän tuomiokirkon naakkoja.

N.S. HÄTÄHOUSU

Hänen vasemmalla puolellaan on hänen naisapulaisensa. Hänen oikealla puolellaan on hänen miesapulaisensa.

Muutoin ei tämä parturitupa erikoisemmin eroa tuhansista muista parturituvista maassa ja maapallolla.

Kussakin tuolissa istuu kynittävä ja höyhennettävä, taikka paremmin sanoen kerittävä. Yhdeltä ajellaan parta, ja on hänen kasvoillaan alistuva, kärsivällinen ilme, kun parturityttö raaputtelee hänen näppylöistä leuanalustaansa. Muilta leikataan tukkaa. Lips, lips, lipslips, lipsuttavat sakset ahkerien ja taitavien ammattilaisten käsissä.

Seinänvierustalla olevalla puusohvalla ja tuoleilla istuskelee tavanmukaisessa tylsyyden tilassa neljä vuoroansa odottelevaa henkilöä. Hekään eivät ole mitään erikoisuuksia missään suhteessa. Heidänlaisiaan näkee joka askeleella, ja varsinkin näkee heitä partureissa, missä istuessaan he päälle päätteeksi muuttuvat jollain kummallisella tavalla yhdennäköisiksi.

Ja sakset lipsuttavat ja kärpäset surisevat, eikä mitään erikoista tapahdu.

Hän tulee sisälle kuin heitettynä. Ikäänkuin olisi hän juuri saanut tukevan ja hyvintähdätyn potkun peräpeiliinsä. Sitäpaitsi on hänen tulossaan jotakin merkillistä, jota ei niin osaa oikein selittää. Näyttää näet siltä, kuin putoaisi hän sisään rappuja alaspäin, vaikka hänen todellisuudessa on ollut noustava kolme askelta ylöspäin.

Joka tapauksessa kompastuu hän kynnykseen ja on vähällä lentää nenälleen. Hän ei kuitenkaan lennä, ainoastaan hänen hattunsa lentää maahan, mutta olisihan hänen joka tapauksessa ollut otettava se päästään, niin että asia on sitä myöten valmista. Hän on kaikesta päättäen hyvin harjaantunut kynnyksiin kompastumisen taidossa.

Hän nostaa hatun maasta ja pistää sen pöydälle. Sitten hän huomaa, ettei sen paikka olekaan pöydällä, vaan ovensuunnurkassa olevassa naulakossa. Heti ottaa hän hatun pöydältä ja vie sen naulaan. Sitten riisuu hän palttoon yltään ja ripustaa sen erään toisen palttoon päälle. Sitten hän huomaa, että siinä on vieressä kaksi tyhjää naulaa, ja ripustaa päällystakinsa toiseen ja hattunsa toiseen. Lopuksi hän tulee siihen päätökseen, että hattu voi olla samassa naulassa kuin päällystakkikin, ja siirtää hatun takkinaulaan. Välillä on hän tietysti jo ennättänyt pudottaa hattunsa vielä kerran permannolle.

Kaikki tämä on vienyt aikaa noin 30 sekuntia. Sitten käännähtää hän etsimään itselleen istuinpaikkaa. Sellainen on siinä juuri hänen vieressään, mutta sitä hän tietysti ei huomaa. Vaikka hän on antanut katseensa, jossa on ilme kuin ajetulla jäniksellä, harhailla ympäri huoneen, minkä jälkeen hän on jäänyt seisomaan, kunnes parturi on hänelle huomauttanut:

Hän on hätäisenä vilkuillut kummallekin puolelleen ja onnistunut lopultakin saamaan tuolin näkyviinsä. Kiireesti hän on istuutunut sille ja näyttää olevan vähän hämillään. Toiset odottajat luovat häneen salaisia syrjäsilmäyksiä, sillä hän on henkilö, jolla on kyky kääntää huomiota puoleensa.

Hätähousu kapsahtaa ylös ja on törmätä yhteen tytön käsistä päässeen miehen kanssa. Mutta se, jonka vuoro todella on, ennättää sillävälin tytön tuoliin, ja hätähousu punastuu ja peräytyy takaisin paikalleen, koettaen näyttää sen näköiseltä kuin olisi hän vain noussut kurkistamaan peilistä, oliko hänen kaulaliinansa kohdallaan.

— Seuraava! sanoo parturi itse, ja hätähousu kapsahtaa taas jaloilleen, mutta toisetkin odottajat ovat varuillaan ja vuoron laillinen omistaja ennättää taas ennen häntä.

Hätähousu istuu häpeissään, ja hänen katseensa anoo uskomaan, että hän on epähuomiossa yrittänyt toisen vuorolle. Se onkin niin ilmeistä, ettei kukaan kanna nurjaa mieltä hätähousua vastaan. Mutta kaikki pitävät häntä silmällä.

Nyt on hätähousu tehnyt lujan päätöksen, ettei mikään saa häntä liikahtamaan tuolilta, ennenkuin hänen vuoronsa tulee. Ja ihminen, myöskin hätähousu, onnistuu usein siinä, mitä hän oikein todenperäisesti yrittää.

Joka kerta kun joku partureista sanoo »seuraava!» käy kyllä kuin sähkövirta hätähousun lävitse. Hän nytkähtää ja vavahtaa, mutta pitää suonenvedon tapaisesti kiinni tuolistaan eikä nouse ylös.

— Seuraava, olkaa hyvä! sanoo parturi vähän kovemmalla äänellä ja huiskauttaa käsiliinaa, ja hätähousu nytkähtää ja vavahtaa, mutta jää istumaan. Uusia odottajia on sillä välin tullut, ja hätähousu tuijottaa heihin, että miksi ei kukaan heistä noudata parturin kehoitusta.

Silloin menee parturi hätähousun eteen, katsoo häntä syvälle silmiin ja ilmoittaa:

Hätähousu istuu silmänräpäyksen kuin lamautuneena. Sitten koko totuus vaikenee hänelle, hän syöksyy ylös ja harppaa parturituoliin, ollen kaataa sen.

Vihdoin on hän valmis. Vapisevin käsin kaivelee hän hermostuneena rahoja kaikista taskuistaan, parturin odottaessa kärsivällisesti, ja huudahtaa vihdoin kauhuissaan:

Näkyy, ettei hänellä ole tapana käyttää kukkaroa eikä lompakkoa.
Arvattavasti siitä syystä, että hän hukkaisi ne samana päivänä.

— Herra ei ole vielä etsinyt liivintaskuista, hymyilee parturi ystävällisesti.

Hätähousu hätkähtää ja tunkee oikean kätensä peukalon ja etusormen liivintaskuunsa, ja siellähän sitä rahaa löytyykin vaikka kuinka paljon.

Hän maksaa, kiiruhtaa tunkemaan päällystakkia ylleen, vilkaisee jokaiseen hattuun, niistä löytäisi omat nimikirjaimensa, painaa hatun lujasti päähänsä ja syöksyy ulos.

— Olipa se hauska mies! huomauttaa eräs punertavaviiksinen odottaja, ja kaikki hymyilevät.

Hän heittää hatun päästään, kiskoo väärän palttoon yltään ja alkaa kuumeisella kiireellä etsiä omaa päällystakki aan.

Löydettyään sen nykii hän sen ylleen niin, että saumat ratisevat, paiskaa hatun päähänsä ja juoksee ulos.

Mutta kun punertavaviiksinen aikoo lähteä, alkaa hän sydämensä pohjasta noitua hätähousua.

Hätähousu on nimittäin jälkimmäisellä käynnillään ottanut hänen hattunsa, ja sitä vaihdostaan ei hätähousu ole huomannut.

LYHYENLÄNTÄ SYYSROMAANI

— Ei koskaan oteta noita per… noita permannolla olevia hillo- ja mehukoreja makuuvaunuun! huusi Vento Sorrento. — Se on kielletty Uudessa Rikoslaissa, viides luku, neljästoista pykälä… kolmas momentti. Hallitusmuodon mukaan on ne pantava menemään rahtitavarana.

— Ei koskaan! huusi Kaisa Sorrento. — Minäkö antaisin niiden mennä rahtitavarana? Ennen kuolen!

Hän huusi sen kärpäselle, joka oli istahtanut aamiaispäivälliselle hänen otsalleen.

Kärpänen ei kuollut, se lensi pois, Vento Sorrennon iskettyä nyrkillä sinelmän silmäkulmaansa.

— Näinkö on tapahtuva aina? huusi ahdistettu ääni hänen sielunsa syvyyden oikeanpuoleisesta peränurkasta. Ja vasemmanpuoleisesta nurkasta vastasi kaiku koleasti: »Aina!»

Mutta alakuloisena kahisi tuuli rannan pajuissa… Lehdet värisivät — —…

Tai ainakin kansa lepäsi, sillä maa kasvaa maatessakin, ja puolustusministeri lepäsi ynnä hänen oikea, potkuja antamaan koulutettu jalkansa, ja Tunzelmanin asia lepäsi, ja mökkiläisen kukko nukkui, mutta juna ei levännyt.

Ja veturin piippu syöksi turhaan kipinöitä ja hehkuvia hiiliä ja tulisia kekäleitä metsään.

Olisiko muutettava uuden syyshatun nauhasolmuke 1 sm taaksepäin, niinkuin Liisi Lippola oli ehdottanut, vai antaisiko sen olla paikallaan?

Hra Kutkula nukkui yläsijalla, liikutteli leukojaan kuin olisi kuulunut märehtiväisiin, ja mutisi:

Hän muistutti jossain määrin enkeliä vanhoissa kuvakirjoissa, kuitenkin ilman siipiä.

Hän oli koetellut uutta syyshattua päähänsä 370 kertaa. Päivillä 280 kertaa ja öillä 90 kertaa.

— Mm… mm… mutisi hra Kutkula ylähyllyllä. Hän nukkui sikeästi. Hän oli hyvin sikeäuninen.

Samassa hän kirkaisi. Hänen äänensä muistutti sitä ääntä, joka syksyllä aamupäivällä, teurastusaikana maalla kuuluu ratkaisevalla hetkellä sikolätistä.

Hän kapusi tikapuita ylös ja heittäytyi koko painollaan riippumaan hätäjarrun kädensijasta.

— Kroo — hroo… kuorsasi hra Kalle Kutkula, toiminimen Kutkula,
Köllykkä ja Kumpp:in johtaja.

Sillä rouva Kutkula riippui hätäjarrussa, ja viereiseen osastoon johtavan, suljetun oven alitse virtasi Kutkuloitten osastoon tahmea, tummanpunainen virta…

TOISTEN SILMILLÄ

Muukalaiset tulevat tänne karhujen ja lappalaisten maahan ja kertovat haastattelijoille vaikutelmiaan.

Niitä on mieluista kuulla, sikäli kuin he kertovat meille mieluisia asioita, ja tavallisesti vieraani ovatkin kohteliaita ja hyvinkasvatettu ja ja tietävät mitä puhuvat.

— Helsinki on kaunis kaupunki, sanovat he. — Se on hyvin siisti. Ja sitten viime näkemän on se melkoisesti kehittynyt. Se vetää jo vertoja eurooppalaisille suurkaupungeille.

Olisi ollut noloa, jos vieraat olisivat murisseet, että Helsinki lähinnä muistuttaa huonosti hoidettua sikopahnaa, ja että se sitten viime näkemän on kasvanut lehmänhännän suuntaan ja näyttää nyt osapuilleen Naantalin kokoiselta.

— Olemme tehneet kiertomatkan kauniissa maassanne ja olemme ihastuneita, jatkavat vieraamme. — Ihmiset ovat olleet hyvin ystävällisiä, eikä lasten kasvojen peseminen näytä olevan maassanne tuntematon tapa.

Kunpa vain me suomalaiset muistaisimme ulkomailla käydessämme olla yhtä kohteliaita.

Lontoossa täytyy meidän muistaa sanoa, että Lontoo on harvinaisen suuri kaupunki, ja Parisissa, että ranskalaiset ovat erittäin kohteliaita ja rakastettavia ihmisiä, vetäen siinä suhteessa vertoja vieläpä suomalaisillekin. Voimme myöskin hyvällä omallatunnolla vakuuttaa parisilaisten mieliksi, ettei Helsingissä ole yhtään niin korkeaa tornia kuin Eiffeltorni. Ja jos Egyptissä käydessämme läiskäytämme kämmeniämme yhteen ja ilmoitamme egyptiläisille, että pyramiidit ovat sangen kookkaita laitoksia ja tekevät katsojaan mahtavan vaikutuksen, niin ihastuvat faaraoiden jälkeläiset ikihyviksi.

Äskettäin kävi maassamme suuren metsätieteellisen koelaitoksen tirehtööri v. Tannenwald. Suomassaan haastattelussa lausui hän:

»— Helsinki on mielestäni hyvin kaunis kaupunki. Siinä on useita suuria rakennuksia. Kiertomatkalla maaseudulla näin paljon metsiä, mutta ihmiset eivät olleet metsärosvojen näköisiä. Minä olen ihastunut maahanne».

Kuuluisa australialainen kieltolakimies mr Jefferson, tunnettu nimellä Katinhäntä-Jefferson, on tutustuttuaan kieltolakitilanteeseen maassamme, ilmoittanut sanomalehdille seuraavaa:

» — Helsinki on erittäin puhdas kaupunki. En nähnyt yhtään tunkiota edes Kauppatorilla. Kaduilla en nähnyt yhtään juopunutta, eikä minulle ravintolassa annettu ruokaryyppyä, vaikka jätin isännälle nimikorttini ja ilmoitin olevani Katinhäntä-Jefferson. Olen iloissani, että kieltolaki on saatu täysin toteutetuksi maassanne. Kiertomatkalla maaseudulla näin Punkaharjun ja Pyöreän tornin, jossa en saanut väkevää teetä. Sitäpaitsi näin, että maassanne on paljon, paljon vettä, johon ei ole mitään sekoitettu. Onnellinen maa!»

Arvossapidetty koulumies, prof. A.B.C. Darius on opintomatkallaan käynyt myöskin Suomessa. Sanomalehdille suomassaan haastattelussa on hän lausunut seuraavaan tapaan:

»— Helsinki on mielestäni kaunis kaupunki. Sen keskellä on porvoolaisen koulurehtorin von Runebergin patsas. Helsingissä on paljon kouluja ja yksi yliopisto. Olen käynyt myöskin Punkaharjulla ja Kuopiossa. Kuopiossa on rehtori von Snellmanin patsas, sen miehen, jota sanotaan Suomen kansakoulun isäksi. Suomen kansa on lukutaitoista, ja on maassa apotti Agricolan ajoista asti ollut voimassa yleinen oppivelvollisuus. Kertomataulu luetaan kouluissa ulkoa. Olen hyvin mieltynyt maahanne».

Englantilainen poliisiupseeri Horlock Shelmes, joka on ollut opintomatkalla Suomessa — Baldwinin hallituksen päätettyä järjestää brittiläisen poliisilaitoksen Suomen esikuvan mukaan — lausuu m.m.:

»— Helsinki on hyvin siisti kaupunki. Se tekee osittain eurooppalaisen vaikutuksen. Kaduilla ei näe ensinkään sikoja, eikä edes Kaivopuistossa ollut lehmiä ja lampaita niinkuin esim. Hyde Parkissa. Helsingin poliisi on maailman tarmokkain. Kaduilla ei näe juopuneita. Käydessäni eräänä yönä kiertomatkalla helsinkiläisissä poliisiputkissa oli niissä yhteensä 157 juopunutta, eli yhtä paljon kuin vastaavan kokoisen englantilaisen kaupungin putkassa puolessatoista vuodessa. Maaseudulla vallitsee myöskin hyvä järjestys. En nähnyt yhtään tapettua, vaikka jokaisen suomalaisen vyöllä on tikarintapainen ase, jonka nimi on »pucko» ja jota käytetään perunain kuorimiseen ja kynsien puhdistamiseen. (Kerrotaan kuitenkin jossakin tapahtuneen, että miestä on lyöty puukolla.) Kävin myöskin Viipurissa. Viipurissa on Pyöreä torni. Se on hyvin pyöreä. Olen sangen iloinen, että olen saanut tutustua maahanne ja sen korkeaan kulttuuriin».

Ulkomaalaisten lausunnot maastamme ovat yhtä mielenkiintoisia kuin opettavaisiakin.

LAKKASI NIKOTTAMASTA

Maisteri Aapelus, allekirjoittanut ynnä monta muuta henkevää ja huomattavaa vierasta kirkasti loistollaan tukkukauppias Serubabel Sommelon uudenvuodenkutsuja. Mutta jos olivat vieraat valioväkeä, niin olipa kestityskin oivallinen. Serub. Sommelon kutsut ovatkin tulleet tunnetuiksi hyvistä ruoistaan ja juomistaan.

Kaikki sujui ohjelman mukaisesti, ja vieraat kuittasivat kestityksen, joka alkoi päivällisillä, ihailemalla ja kehumalla ja kadehtimalla tukkukauppias Sommelon komeaa kotia loisteliaine huonekalustoineen ja tunnettujen taiteilijain nimillä varustettuine käsinmaalattuine tauluineen. Mutta päivällisten lopulla sattunut ikävä välikohtaus häiritsi jonkinverran tunnelmaa.

Itsepintainen ja tiheä nikotus vaikuttaa yleensäkin haitallisesti ja häiritsevästi vieraspidoissa. Mutta erityisen harmillista on, jos nikotus on valinnut isännän — tai emännän — uhrikseen. Tällä kertaa ei emäntää ollut olemassakaan, koska Sommelo on leskimies, mutta Serub. Sommelo nikotteli kyllä molempienkin puolesta.

— Se on nyt ikävää, kun sinua rupesi tuolla tavalla nikottamaan, sanoivat vieraat.

— Niinhän se kyllä on…ikk! myönsi isäntä. — Vieraat ovat — ikk! — hyvät ja suovat anteeksi. Ikk!

— Sitä pitäisi säikähdyttää, esitti eräs toinen asiantuntija. — Hikka lähtee pois jos säikähdytetään.

— Säikähdytä sinä Aapelus Sommeloa! esitti eräs vieraista maisteri
Aapelukselle, joka istui isännän vieressä.

Aapelus ojensi oikean kätensä, sormet hajallaan uhkaavasti kohti
Sommelon kasvoja ja huusi kolealla äänellä.

Sommelo koetti olla pelästyneen näköinen, mutta nikotus ei antanut pettää itseään näin yksinkertaisella tempulla.

Vihdoin unohtui Sommelolta nikottaminen aivan itsestään. Keskustelu päivällispöydässä muuttui taas yleiseksi, henkeväksi ja sukkelaksi, »sisältäen kipenen kirpeää satiiriakin».

Näin päästiin paistiin asti, ja isäntä valmistautui ilahduttamaan vieraitaan tavanmukaisella puheella.

Sommelo puhuu mielellään. Mitään erikoisen mullistavia ajatuksia tai pirteitä käänteitä hänen puheissaan tuskin on, mutta hän esittää sanottavansa sujuvasti ja eräänlaisella paatoksella, mikä todistaa hänen osoittavan puheilleen sitä arvonantoa, mitä varakkaan ja valistuneen liikemiehen puheet ovat oikeutetut saamaan. On mahdollista, että hän pitää näitä tällaisia kutsuja etupäässä sitä varten, että saisi pitää puheita.

En ole mikään — ikk — puhuja, eikä tarkoitukseni ole — ikk — väsyttää vieraitani pitkillä puheilla. Hikk. Tahtoisin vain muutamin sanoin — ikk — lausua…» j.n.e.

Isäntämme puhui ja nikotteli, eikä itse Cicero taikka Demosthenes voi saada puheeseensa tarpeellista lennokkuutta, jos hänen täytyy nikotella joka kolmanteen tai neljänteen sanaan.

Kuiskasimme maisteri Aapelukselle, että hän koettaisi säikähdyttää isäntäämme uudestaan ja oikein todenteolla.

Serub. Sommelo päätti puheensa kohottamalla lasinsa vieraittensa onneksi — hikk — ja menestykseksi, ja kumarsi ja istuutui.

Myrskyisen naurun kaikuessa hänen korvissaan ja jalon pöytäjuoman kostuttaessa hänen frakkipaitansa kohotettua etumusta nousi Sommelo hitaasti permannolta, loi kummallisen katseen ympärilleen, tarttui sitten lautaseensa ja iski sen kappaleiksi johtaja Rehusen päähän. Rehunen näytti hänestä nimittäin syyllisemmältä kuin Aapelus.

Rehunen otti tästä pienestä erehdyksestä vähän nokkaansa ja poistui heti koko kesteistä, lausuttuaan isännälle ensin eräitä sanoja.

Hänen mentyään totesimme mielihyvällä, että tukkukauppias Sommelo oli vihdoinkin päässyt kiusallisesta nikotuksestaan.

Hän voi nyt puhua taas vapaasti, ja tätä taitoaan tulee hän kyllä piakkoin tarvitsemaankin, sillä Rehusen häntä vastaan nostama juttu on esillä raastuvanoikeudessa huomisesta viikon päästä.

HERRA KANNUSEN JUUSTO

— Kylläpäs täällä tuntuu ummehtuneelta! mutisi hra Kannunen, asuva
Helsingissä, eräänä päivänä.

Kun hän palasi kotiin päivällisen jälkeen, oli ilma huoneissa puhdasta — ikkunat olivatkin olleet auki kokopäivän — mutta jonkinlainen epämääräisen lemun aavistus tuntui siinä kuitenkin.

— Ehkä se tuleekin ulkoa, ajatteli hra Kannunen ja sulki ikkunat ja sytytti ison sikarin.

Seuraavana päivänä, hänen tullessaan kotiinsa, löi joku näkymätön olento häntä kuin rukkasella vasten naamaa.

— Hyi, myrkky! huudahti hra Kannunen ja peräytyi askeleen, tarttuen nenäänsä.

Se näkymätön olento oli Haju. Se eilispäiväinen haju ei ollut mitään tämän nykyisen rinnalla. Se oli ollut korkeintaan pojanpoika, mutta tämä oli isopappa itse.

Syy ei ainakaan tällä kertaa ollut ulkoilmassa. Ulkona oli ihana, keväinen ja raikas ilma. Hra Kannunen oli juuri vetänyt sitä mielihyvällä keuhkoihinsa. Sitäpaitsi olivat ikkunat kiinni.

— Mikähän koira tänne on haudattu? ajatteli hra Kannunen, tempaisi ikkunan auki, pisti päänsä siitä ulos ja veti puolitusinaa kertaa syvään henkeään. — Tässä piilee jotain kamalaa!

Mitään poliisikoiran vainua ei tarvittu, ei ensinkään. Kun hra Kannunen lähestyi erästä konttorikomeroa, niin iski häntä vastaan ilkeä, pistävä löyhkä.

Hra Kannunen kävi kostuttamassa nenäliinansa hajuveteen, piti vasemmalla kädellään nenäliinaa suunsa ja nenänsä edessä ja avasi oikealla kädellä komeron oven.

Se oli juustopala, joka ties miten ja milloin oli unohtunut komeroon. Sille oli tullut siellä ikävä, ja ikävissään ja lämpimissään oli se päättänyt ruveta haisemaan, niinkuin vain vanha, pahentunut juusto osaa, huomauttaakseen hra Kannuselle olemassaolostaan.

Hra Kannunen sadatteli juustoa, mikä mielipiteen ilmaus ei kuitenkaan tehnyt mitään vaikutusta juuston parempiin tunteisiin. Päinvastoin tuntui se vaikuttavan kiihoittavasti sen luonteen huonompiin puoliin, sillä se lemusi entistä pontevammin. Se haisi kuin uhalla.

— Hyi olkoon! sanoi hra Kannunen ja kääri tämän epämiellyttävän kaverin kiiruusti sanomalehden puolikkaaseen.

Hän ei tahtonut mennä viemään sitä rakennuksen pihassa olevaan roskalaatikkoon. Se voitaisiin nähdä sadoista pihalle päin olevista ikkunoista, ja ihmiset ajattelisivat, että mitä se tuo herra sieltä penkoo? Sitä paitsi roskalaatikon kannen nostamisen ajatuskin puistatti häntä.

— Pistän sen palttooni taskuun ja nakkaan jonnekin, ajatteli hra Kannunen. — Onnellisen löytäjän ei tarvitse vaivautua viemään sitä löytötavaratoimistoon…

Hra Kannunen läksi iltakävelylle Hesperian puistoon. Ja se ilta oli kaunis ja ihana ja linnut ne lauloivat. Hra Kannunen vilkaisi ympärilleen, ja kun ei yhtään ihmistä sattunut näköpiiriin, niin heitti hän juustopaketin nopeasti muutaman pensaan juurelle ja jatkoi matkaansa viattoman ja välinpitämättömän näköisenä.

Mutta hra Kannunen ei ollut ottanut huomioonsa, että hänellä nyt, niinkuin ainakin iltapäiväkävelyllä, oli mukanaan kelpo koiransa Prinssi.

Äkkiä hyppi ja tanssi Prinssi häntäänsä heilutellen hänen edessään ja tarjosi hänelle poisheitettyä juustopakettia.

Mutta tuo uskollinen ja tarkka luontokappale, joka ei voinut ymmärtää sellaista voiteen — vieläpä hyvin väkevän voiteen — haaskausta, hyppi vain ja tanssi ja huiskutti peräsintään ja oli riemuissaan ja tarjosi pakettia isännälleen.

Kävelyllä olevia ihmisiä, nuoria pareja ja vanhempiakin, lähestyi samassa, eikä hra Kannusen auttanut muu kuin ottaa juustopaketti Prinssiltä ja pistää se takaisin päällystakinsa taskuun. Vieläpä täytyi hänen, vaikkakin hieman vastahakoisesti, silittää Prinssin päätä ja sanoa:

Sillä Prinssi olisi muuten pahastunut. Ja hra Kannunen oli oikeudentuntoinen mies, eikä Prinssi ollut tehnyt muuta kuin velvollisuutensa. Taikka oikeastaan mitä se luuli velvollisuudekseen.

— Mikähän täällä konttorissa on ruvennut haisemaan niin pahalta?
Täällähän tulee pää kipeäksi!

Johtaja Kannunen kuuli sen sattumalta omaan huoneeseensa, vaikkei se ollutkaan hänen kuultavakseen tarkoitettu, ja muisti äkkiä juuston ja punastui ja vannoi mielessään kalliin valan, että hän tuhoaa sen kirotun juuston vielä tänä päivänä.

Konttorista päästyään nousi hra Kannunen raitiovaunun takasillalle. Takasilta oli melkein täynnä väkeä, ja kun hra Kannunen oli vähän aikaa seissyt takasillalla, alkoivat ihmiset nyrpistellä nenäänsä ja katsella epäilevästi ja paheksivasti toisiinsa.

Sillä välin oli hra Kannunen varovasti hävittänyt paketin taskustaan, ummisti silmänsä ja pudotti juuston salaa takasillan perältä kadulle. Sitten päästi hän helpotuksen huokauksen ja avasi silmänsä.

Samalla pysähtyi vaunu pysäkille. Eräs vanhanpuolinen herrasmies juoksi juustopaketti kädessä vaunun perässä, ja naiskonduktööri odotti, käsi merkkikellon nauhassa, paketin saapumista.

— Keneltä tä-hämä pu-hutosi? kysyi vanhanpuolinen herrasmies hikisenä ja hengästyneenä.

— Tältä herralta! neuvoi se hyväntahtoinen rouva, joka oli ilmiantanut hra Kannusen.

Hra Kannusen huulet vapisivat vähän, kun hän otti paketin sen tuojalta ja hattuaan kohottaen kiitti vanhanpuolista herraa ja ystävällistä rouvaa.

— Tuntuu olevan juustoa… hyvin kehittynyttä juustoa! mainitsi se vanhanpuolinen herra, antaessaan paketin hra Kannuselle, josta päättäen hän oli vanhan juuston ystävä. Niitäkin on.

Hra Kannunen olisi kernaasti lahjoittanut juuston sen löytäjälle, mutta vaunu oli jo lähtenyt liikkeelle. Eikähän se olisi muutenkaan sopinut.

Vanhanpuoleinen herra oli paljastanut hra Kannusen lemuavan salaisuuden. Toiset takasillalla seisojat alkoivat vetäytyä hänestä kauemmaksi ja luoda häneen syrjäsilmäyksiä. Hänen ympärilleen muodostui aukea paikka, joka tuntui hänestä laajalta kuin Sahara. Hän hyppäsi, niskansa taittamisen uhalla, pois vaunusta jo ennenkuin se seisahtui seuraavalle pysäkille.

Hän sai kilon lyijyä ja sitoi lyijypaketin juustopakettiin ja meni satamaan ja paiskasi hammasta purren nämä siamilaiset kaksoset meren syvyyteen.

— Juustoa! vastasi hra Kannunen uhmailevasti. — Ja lyijyä! lisäsi hän totuuden nimessä.

Kun ei hra Kannunen näyttänyt rikoksentekijältä, niin antoi poliisi hänen mennä.

Mutta mennessäänkin tunsi hra Kannunen, että konstaapelin epäileväinen katse seurasi häntä kadunkulmaan saakka.

ILOINEN YLLÄTYS

Fretu Pehlevi ja Aapo Torkko ovat jonkinlaisia sukulaisia. Jonkinlaisia serkuksia.

Fretu Pehlevi on harjoittanut opintoja, mutta Aapo Torkko on käynyt vain kaksi vuotta kansakoulua.

Aapo Torkko ei kuitenkaan ole opinnoista riippuvainen, sillä hän viljelee harrastuksella ja menestyksellisesti isiltä perittyä tilaansa.

Fretu Pehlevi kävi lyseon läpi kohtalaisella, vaikkakaan ei juuri hurraamista kannattavalla menestyksellä.

Vihdoin tuli hän ylioppilaaksi noin 14:llä äänellä, ja tunsi, että maailma oli hänelle nyt avoin niinkuin Kaanaanmaa Israelin koukkunokkaisille lapsille.

Harkittuaan eri aloja ja uria, professorin uraa ja piispan uraa ja kuuluisan kirurgin uraa ja hovioikeuden presidentin uraa, päätti Fretu Pehlevi vakain tuumin ruveta lukemaan lakitiedettä. Hänestä oli hauskaa ja mahtavaa istua tuomitsemassa toisia, ja hän ilmoitti jo etukäteen, että kunhan hän pääsee tuomariksi, niin hän tuomitsee niin peevelisti.

Lukemiseen tarvitaan etenkin rahaa. Silmälasit eivät ole ensinkään yhtä tarpeelliset, ainakaan niin nuorelle miehelle kuin hra ylioppilas Pehleville.

Pehlevi otti lainoja mistä sai, koska hänellä ei ollut omia varoja, ja varsinkin lainasi hän Aapo Torkolta.

Fretu Pehlevi jatkoi jatkamistaan opintoja ja oppi etenkin erinomaisesti tuntemaan Kämpin, Prinsessin, Kaivohuoneen, Oopperakellarin, Königin, Kappelin ynnä muut sellaiset paikat. Ja niitten suhteen voidaan sanoa, historiallisesti kuuluisaa lauselmaa sovelluttaen, että hra yliopp. Pehlevi oli niihin ja ne taas puolestaan Pehleviin sangen tyytyväiset.

Lainopillisista tutkinnoista ei kuitenkaan ollut puhetta. Ei niistä puhunut Pehlevi itse eivätkä puhuneet lopuksi muutkaan.

Ja kun maailmansota syttyi, lopetti hra Pehlevi yliopistollisen jakson elämästään ja siirtyi liikealalle, jolla alkoi ilmestyä erikoisia mahdollisuuksia yritteliäille ja kaukonäköisille miehille.

Mitä velkoihin tulee, niin maksoivat takaajat ne tietysti. Yksi ja toinen tosin lausuili synkällä äänellä rumia sanoja, mutta maksoi kuitenkin.

Aapo Torkko oli antanut sukulaismiehelleen rahaa lainaksi ilman takauksia ja muita sellaisia muodollisuuksia. Kuultuaan Fretun lopettaneen opintonsa ja ryhtyneen liikemieheksi, huomautti Aapo pari kertaa kirjeellisesti, kainostellen ja anteeksi pyydellen, niistä tuhansista, jotka Fretu oli häneltä lukenut, mutta kun hän ei saanut Fretulta edes vastausta, niin lakkasi Aapo Torkko huomauttelemasta ja tyytyi kohtaloonsa.

Fretu taas toimi liikeasioissa milloin suuremmalla, milloin pienemmällä menestyksellä, ja Aapo kuuli kulkupuheena, että Fretulla on isot asiat ja rahaa kovasti läjässä, mutta ei Fretu kuitenkaan maksanut veikkaansa.

Tässä äskettäin oli maanviljelijä Torkko käymässä Helsingissä, ja kukapas tulikaan häntä vastaan Mikonkadulla, ellei Fretu Pehlevi itse omassa persoonassaan.

— Kuule, minulta on jäänyt järjestämättä se meidän vanha asiamme… oleppa nyt hyvä ja sano, paljonko se on korkoineen ja kaikkineen!

Tämä oli iloinen yllätys Aapo Torkolle, joka mutisi, että olisihan sen vielä ennättänyt…

Mutta Fretu oli jo ottanut lompakon povitaskustaan, ja lompakosta jonkun paperin, ja liivintaskustaan lyijykynän, ja sanoi Aapolle:

— Näes, minä haluan saada tarkan luettelon kaikista veloistani, minä kun aion huomenna jättää konkurssianomuksen.

PETOLLINEN LANKKU

Kusti Pökkelö oli vuokrannut itselleen ja joukkokunnalleen kesähuvilan itäisestä saaristosta.

Siinä oli kaikki, mitä kesähuvilaan kuuluu: pieni asuinrakennus ja vielä pienempi nykyajan mukavuus ja lipputanko ja kaikki. Ranta oli 32 metrin päässä huvilan pohjoisnurkasta, ja Suomenlahden raikkaat laineet loiskuivat hiljalleen pientä venhelaituria vasten.

Laituri oli sangen asiallisen näköinen: siinä oli kaiteetkin. Mutta tämän rehellisen naaman takana piili kavaluus ja petos.

Laiturin äärimmäinen lankku meren puolella oli epäkunnossa. Se oli jotenkin irti toisesta päästään. Jos venheestä noustessasi astuit vasemmalle, niin ei mitään tapahtunut, mutta jos polkaisit oikealle, niin rempsahti lankun pää odottamatta alas, painuen veden alle ja muljauttaen sinut Suomenlahden edellämainittujen raikkaitten laineitten helmaan.

Eräänä päivänä juhannuksen jälkeen saapui Kusti Pökkelö seurueineen ensi kertaa kesähuvilalleen. Kusti Pökkelön seurueeseen kuuluivat rouva Iida Pökkelö, rva Iida Pökkelön äiti sekä nuori kotiapulainen Mari, joka oli kotoisin Sysmästä ja eli sorronalaisessa asemassa herrasväki Pökkelön tykönä Sörnäisissä, mutta nautti kärsimystensä korvaukseksi 200 markan suuruista rahallista hyvitystä kuussa.

Heitä oli laivalta noutamassa pyöreäpohjaisella paatillaan huvilan ja koko saaren omistaja, saman saaren toisessa päässä asuva ja ruotsalaiseen kansanpuolueeseen enemmän tai vähemmän kiinteästi liittyvä kalastajaukko, joka oli harvasanainen mies ja jonka alaleuan ja kaulan välissä kukoisti nyttemmin jo harmahtava partakiehkura.

Kusti Pökkelön anoppi on laiha ja ketterä muori ja tahtoo aina olla numero yksi, josta syystä hän nytkin valmistautui hyppäämään ensimmäisenä venheestä laiturille, huudahtaen reippaasti ja iloisesti:

Viimeiset kolme tavua lausui hän veden alla, joten niitä ilmaisivat vain suuret, auringonpaisteessa ihanasti kimallelevat kuplat.

Harvapuheinen, suomea osaamaton kalastajaukko nyökäytti päätään vaiteliaana, tällä liikkeellä ilmoittaen, että hänkin, kielellisistä eroavaisuuksista huolimatta, ymmärsi, mistä oli kysymys.

Rouva Pökkelö avasi suunsa päästääkseen hätähuudon, mutta samassa ilmestyi Kusti Pökkelön anopin pää veden alta. Hänen hiuksensa olivat menneet hajalleen ja levisivät veden pinnalle, niin että hän jossakin määrin muistutti Ahtia, joka sukeltaa ylös soittamaan kanteloaan kuutamossa, tai ehkä mieluummin Vellamoa, veden emäntää, joka on pistäytynyt hengittämään raitista ilmaa.

— Pelasta äiti! huusi rouva Pökkelö miehelleen, joka haparoi käsillään tarttuakseen anoppinsa käsivarteen tai olkapäällään, mutta olisi onnistunut vain kaatamaan venheen, ellei harvapuheinen kalastaja olisi varmalla otteella kahmaissut vahvan, myhkyräisen kouransa täyteen anopin tukkaa.

Yhteisin ponnistuksin ryhdyttiin anoppia nostamaan venheeseen, mutta kun tämä pelastusyritys uhkasi perikadolla kaikkia, huusi Kusti Pökkelö:

Harvapuheisen kalastajan ja sysmäläisen Marin kannatellessa anoppia kainaloista veden pinnalla venheestä käsin hyppäsi Kusti Pökkelö laiturille.

Koska hra Pökkelö on paljon pidempi anoppiaan, niin ulottui vesi vain hänen kaulaansa asti, vaikka hän putosikin suoraan pohjaan.

— Mereen! huusi Kusti Pökkelö ärtyisesti. — Ei Mari nyt ole Sysmässä! lisäsi hän myrkyllisesti.

Harvapuheisesta kalastajastakin alkoi asia näyttää niin merkilliseltä, että hänkin katsoi asiaankuuluvaksi lausua mielipiteensä. Kun hän kuitenkaan ei ollut tottunut pitkiin puheisiin, niin sanoi hän vain:

Kusti Pökkelö kömpi rannalle, esittäen suomeksi, mutta laajasanaisemmin, saman ajatuksen, jonka kalastajaukko oli lausunut toisella kotimaisella kielellä. Anoppi oli alkanut tulkita tunteitaan jo venheen reunalla riippuessaan, ja kun hän jatkoi asian käsittelyä vielä rannallakin, olisi siitä, jos se olisi pikakirjoituksella muistiin merkitty, tullut noin 3 1/2 palstaa tämmöisellä painettua tekstiä.

Kun Kusti Pökkelö ja anoppi seisoivat rannalla rinnakkain, kummallakin jalkainsa juuressa pieni, mutta nopeasti kasvava lammikko, ei talousapulainen Mari voinut hillitä nuoria tunteitaan:

— Eikä tässä ole mitään nauramistakaan, lisäsi Kusti Pökkelö kuivasti — ainoa kuiva kohta muuten, mikä hänessä tällä haavaa oli.

Mutta kun hän sitten loi silmäyksen anoppiinsa, joka lähinnä muistutti naispuolista, vuorokauden kestäneessä sateessa seisonutta pellonpelättiä, purskahti myöskin Kusti Pökkelöstä välittömällä, luonnonvoimain purkauksen kaltaisella rajuudella:

Silloin pudotti anoppi lotisevan päällyshameen yltään ja alkoi huidella sillä vävypoikaansa ympäri korvia.

Sitten etsi anopin kauhea katse Sysmän tyttöä, mutta nuori kotiapulainen oli jo paennut näyttämöltä.

RATAVARTIJAN PUHELIN

Ratavartija asuu Keski-Pohjanmaalla ja vartioi rataa sekä hoitaa muita toimeensa kuuluvia tehtäviä.

Ratavartijalla on asunto, jossa on kaksi huonetta: toinen huone ja toinen huone.

Se ei ulkonäöltään ole millään tavoin erikoisempi puhelin kuin muutkaan. Se on aivan tavallinen seinäpuhelin. Semmoisia on meidänkin maassamme monia tuhansia ja muualla vielä enemmän.

Muutamana iltapäivänä, kun luonnossa vallitsi omituinen hämäryys, joka oli laskeutunut myöskin ratavartijan asuntoon, alkoi ratavartijan puhelin soida.

Ratavartija nousi sohvasängyn kannelta, jolla hän oli ollut ottamassa tavanmukaista päivällislepoaan, ja käveli puhelimen ääreen.

— Sehän on hullu… tai humalassa! ärjyi ratavartija. — Mutta kyllä minä sen…

Puhelin kilisi noin 5 minuuttia. Kun se vihdoin lakkasi, alkoi ratavartija karjua halloota puhetorveen kuin ärsytetty peto.

Ratavartija veivasi nyt itse puolestaan ja kysyi keskuksesta sangen kiukkuisella ja riidanhaluisella äänellä, kuka konna hänelle niin häpeämättömästi soitti?

— Teillekö soitti? kysyi uninen ääni keskuksesta. — Ei teille ole kukaan soittanut.

Ratavartija huusi, ettei hänen puhelimensa viimeisen puolen tunnin kuluessa ole muuta tehnytkään kuin soinut. Tottakai hän sen nyt tietää!

— Jaa, ei meiltä ainakaan ole soitettu minnekään kahteen tuntiin, sanoi uninen ääni venytellen ja katkaisi puhelun.

Nytkään ei ratavartija saanut mitään vastausta. Eikä myöskään keskuksessa tiedetty mitään.

Seuraavana päivänä, taas siinä iltahämärissä — tämä nimittäin tapahtui jo viime talvena — oli pari naapurin emäntää vieraisilla ratavartijan perheessä, ja ratavartijan emäntä kertoi selittämättömistä puhelinsoitoista.

Toiset emännät sanoivat, että kyllä se taitaa olla eri soittaja, joka sillä tavalla kilisyttää…

— Siunakkoon sentään! huudahtivat naapurinmuorit, läiskäyttäen kätensä yhteen.

Ajanjakson jälkeen, joka kuuntelijoista tuntui keskipituiselta ikuisuudelta, vaikeni kone äkkiä.

Syntynyt hiljaisuus tuntui nyt jotenkuten kaamealta, kaameammalta kuin tuo kauhea kilinä.

Naapurinemännät alkoivat kiirehtiä kotiinsa, ja kulkiessaan pitkin metsätietä hämärtyvässä talvi-illassa vilkaisivat he tuon tuostakin vaivihkaa olkansa yli. — Onko se taas…? kysyi ratavartija kotiin tultuaan silmäten puhelimeen.

Lie nukuttu ratavartijan huushollissa tunti, toistakin, kun puhelin äkkiä pärähti yön hiljaisuudessa soimaan ja soi ja soi ja soi…

Onko lukija lukenut Conan Doylen kirjoittaman ja selkäpiitä karmivan kertomuksen »astraalikellosta»?

Tällä kertaa soi puhelin koko yön. Aamupuolella klo 2 peitti ratavartija, joka ei katsonut voivansa sulkea puhelintaan, sen kellon koivistolaisella karvalakillaan, mutta kello pörisi sen alla kuin äkäinen ampiainen. Klo 5 aamulla alkoi ratavartija etsiä kirvestä, selvittääkseen sen avulla välinsä puhelimen kanssa, mutta hänen parempi puoliskonsa sai hillityksi huonomman puoliskon raivokkaat aikomukset.

Kylällä kerrottiin, että ratavartijan asunnossa tapahtuu ylenluonnollisia asioita ja että paholainen soittaa puhelinta, mutta ei vain sano asiaansa.

Yksi ja toinen kyläläinen teki asiaa ratavartijan asunnolle, tullakseen omin korvin vakuutetuksi asiasta. Vieraat tulivat muina miehinä, ikäänkuin eivät olisi kuulleetkaan koko asiasta, ja ihmettelivät sitten kovasti, että vai semmoinen helinä teillä on. Mikä mahtanee sitten syynä olla.

Ratavartija oli lähtenyt puolilta päivin ottamaan selkoa soimisen syystä, ja illalla katkesikin soitto äkkiä kuin veitsellä leikaten.

Vika oli keksitty: puhelinlanka oli sotkeutunut sähkölankaan, ja kyllähän sieltä olisi soimista riittänyt.

SONNI JA HERRA

Varmaankin täytyi sen, ainakin hänen puvustaan päättäen, olla hyvin korkea ja isopalkkainen virka.

Sillä tämä nuori herra oli kerrassaan loistava ilmestys yksinkertaisessa maalaiskylässä.

Ei edes Kirkonkylän apteekin uusi proviisori vetänyt tälle muotileijonalle vertoja.

Housutkin olivat puolitangossa, niin että moniväriset sukat, jotka mitä lienevät olleet silkkiä, näkyivät kaikessa ihanuudessaan. Ja housunlahkeet olivat silitetyt teräviksi kuin partaveitset.

Ja kaikki muu oli sitä mukaa: hienot kengät ja hieno kravatti ja hieno keppi. Ja tumma tukka niin sileäksi »harjattu kuin olisi lehmä sen nuollut.

Sitä ei kyllä aluksi uskottu kylällä, sillä se tuntui luonnottomalta, mutta totta se sittenkin oli.

Kun ukot, jotka ajelivat partansa lauantai-iltana saunassa tai sunnuntaiaamuna, kuulivat sen, nauroivat he epäuskoisesti:

Nuori herra osoitti huomaavaisuutta kylän tytöille, mutta ei saavuttanut sanottavaa menestystä.

Se oli hänestä merkillistä. Hän oli tottunut helppoihin valloituksiin pääkaupungissa.

Kylän poikien ja hänen välillään taas vallitsi tuollainen pidättyväinen noli-me-tangere-suhde. Jos sitä nyt ensinkään voi miksikään suhteeksi sanoa.

Näin ollen havaitsi nuori herra piankin kylän ikäväksi ja sen asukkaat mielenkiinnottomiksi.

Hän harkitsi jo poislähtöä, kun uuden kesävieraan saapuminen muutti aseman kokonaan.

Tulokas oli nuori pankkineiti, eikä ensinkään pahannäköinen. Ei hän tosin helsinkiläinen ollut, mutta kumminkin tamperelainen.

Kahden tunnin kuluttua olivat kesävieraat löytäneet toisensa. Kolmen tunnin kuluttua olivat he kuin vanhat tuttavat ja puhuivat ylevistä asioista: opereteista ja elävistäkuvista ja jazzeista.

Illalla he seisoivat karjapihan aidan vieressä ja katselivat, kun palvelustytöt lypsivät lehmiä.

— Mikäs tuon komean lehmän nimi on, jolla on noin suuret sarvet? kysyi neiti.

— Se on sonni, ilmoitti palvelustyttö kainosti, mutta sisällisesti hihittäen herrasneidin kysymykselle.

Ja kuin todistaakseen sanansa kulki tyttö kiulua tyhjentämään mennessään aivan Taavetin edestä, työntäen Taavetin pään pois tieltä.

Taavetti käänsi sävyisästi päänsä syrjään ja räpytteli rauhallisesti hartaita mulkosilmiään.

Nuori herra hymyili hienon, mutta karaistun maailman miehen hillittyä, hieman ivallista hymyä. Niinkuin joku lordi, jonka mielikuvituksia on tiikerien ampuminen Indian viidakoissa.

Ja vastauksen asemesta hän hypähti elegantisti ja notkeasti yli aidan, asettui parin askeleen päähän Taavetin leveästä tyhmähköstä naamataulusta espanjalaisen härkätaistelijan asentoon ja teki, neidin päästellessä pieniä kimakoita ihastuksen ja pelon huudahduksia, kepillään leikkihyökkäyksiä Taavettia kohti, viimeksimainitun näyttäessä katselevan tätä temppuilua vilpittömällä ihmetyksellä.

Äkkiä tunsi hieno nuoriherra muuttuneensa lentokoneeksi. Jotakin ikäänkuin rasahti hänessä, kun hän lensi ensin ylös taivasta kohti, mutta laskeutui sitten nopeasti alas.

Navetasta oli juuri päivällä luotu ulos melkoinen kasa irtaimistoa, jota ei oltu vielä ennätetty vetää pellolle.

Taavetin sarvet olivat vain halkaisseet hänen hienot housunsa, kun Taavetti äkkiä, sangen odottamattomalla, ettemme sanoisi häpeämättömän salakavalalla liikkeellä nakkasi sille vastenmielisen kuvatuksen yli päänsä.

Taavetti ei kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Kuvatus oli kadonnut sen silmäin edestä, ja Taavetti oli taas tyyni ja rauhallinen suomalaiskansallinen maatiaissonni.

Seuraavana aamuna oli hieno nuoriherra matkustanut jo klo 6:n laivassa, joten häneltä jäi sanomatta hyvästit tamperelaiselle pankkineidillekin.

HELLENISMIÄ

Saamme kertoa rakkaille ystävillemme, että kreekkiläiset, jotka sanoivat Paavalia »lipilaariksi», elävät entiseen tapaan ja politikoivat yhtä suurella innostuksella ja antaumuksella kuin vuosituhansia sitten, Ateenan ja Spartan kissanhännänvedon aikoina.

Ja on valtiollinen elämä jalossa Hellaassa yhä edelleen pääpiirteissään seuraavantapaista:

Eräänä päivänä ilahduttaa hän kansaansa ilmoituksella, että nyt lähdetään taas antamaan selkään turkkilaisille ja valloittamaan Konstantinopoli.

Kansan riemastus on rajaton, ja tanssii se koko yön torilla kuninkaallisen linnan edustalla.

Viikon perästä on Leonidaan jälkeläisten armeija saanut tavanmukaisen selkäsaunansa ja juoksee epäjärjestyksessä kotiinsa.

Yön pimeydessä pakenee Konstantinos Rex autolla rajan yli, ehtimättä ottaa mukaansa muuta kuin pienen käsilaukkunsa, jossa on Ateenan iltalehdet sekä yöpaita ja hammasharja.

Vastustuspuolueen johtaja Nipanapanastasiu julistaa ent. kuninkaallisen linnan parvekkeelta tasavallan sekä yleisen, yhtäläisen ja välittömän äänioikeuden.

Kansan riemastus on rajaton, ja tanssii se torilla seuraavaan aamuun klo 7:mään.

Nipanapanastasiu valitaan tasavallan presidentiksi ja julistaa uudet eduskuntavaalit.

Kun äänestystä ryhdytään toimittamaan, käy ilmi, että vaaliluetteloista on pyyhitty pois kaikki muut paitsi Nipanapanastasiun puoluelaiset.

Äänestysoikeutensa menettäneet mylvivät raivosta ja alkavat kerätä kiviä taskuihinsa.

Kansan johtajaksi kohoaa tunnettu valtiomies Ritaratiraiskis, ja
Nipanapanastasiu pakenee valepuvussa maasta.

Yleinen tyytyväisyys vallitsee, ja Ritaratiraiskis, joka nyt on tullut valtion päämieheksi, valmistuttaa uudet vaaliluettelot, joista Nipanapanastasiun puoluelaiset on karsittu pois.

Ritaratiraiskis järjestää armeijan uudelleen. Armeijan ylipäälliköksi nimitetään kuuluisa kansallissankari, kenraali Sokrates Kepulikopulos.

Kansa on yleisen riemun vallassa ja juhlii kokonaisen viikon, huutaen eläköötä Ritaratiraiskikselle ja Kepulikopulokselle, mutta tyytymättömiäkin on, ja ne tekevä hiljaisuudessa myyräntyötä ja järjestävät salaliittoa ent. pääministeri Hiperihaperihuiskiksen johdolla.

Kääntääkseen kansan huomion pois sisäpolitiikasta päättää presidentti Ritaratiraiskis, neuvoteltuaan kenraali Kepulikopuloksen kanssa, julistaa kostosodan Turkkia vastaan.

Tätä tietoa tervehtii kansa äärettömällä riemulla ja loppumattomilla kättentaputuksilla.

Hurraata huutaen hyökkää armeija rajan yli. Kolmen päivän kuluttua on armeija saanut selkäänsä ja juoksee maratonia kotiinpäin.

Ritaratiraiskis luopuu kiireesti vallasta, ja hänen sijaansa nousee salaliittolaisten johtaja Hiperihaperihuiskis, joka ensi työkseen antaa vangita Ritaratiraiskiksen ja kaikki hänen ministerinsä. Sitäpaitsi lupaa hän kansalle Kepulikopuloksen pään. Tieto otetaan vastaan vilkkailla kättentaputuksilla.

Kun armeijan jäännökset ovat saapuneet kotiin, huomataan, ettei kenraali Kepulikopulos olekaan mukana. Hän on lähtenyt lentokoneella Etelä-Ranskaan terveyttään hoitamaan.

Ateenalaiset alkavat karjua ja keräillä kiviä taskuihinsa, jolloin Hiperihaperihuiskis asettaa kiireesti kenttäoikeuden. Kenttäoikeus tuomitsee Ritaratiraiskiksen ja kaikki hänen ministerinsä ammuttaviksi. Pääministeri Pipanapapanaiskis ja muut ministerit ammutaan 15 minuutin kuluttua torilla. Valitettavasti ei itseään Ritaratiraiskista voida ampua, sillä hän oli sattunut tulemaan toissapäivänä hirtetyksi.

Sitten kansalaiset rauhoittuvat ja ryhtyvät jälleen hoitamaan tupakka- y.m. ahvääreitään.

Mutta edellisen hallituksen ystävät, joitten johtajan Kakarapakaraiksen päästä on luvattu suuri palkinto, pitävät vihaa ja hautovat myrkyllisiä juonia.

Ja kun aika on kypsä, leimahtaa kapina, ja kansanjoukot syöksyvät
Kakarapakaraiksen johdolla linnaan etsimään Hiperihaperihuiskista.

Siellä tulee heitä vastaan rykmentin päällikkö, eversti
Kipelikapelikopulos, joka ilmoittaa, että asia on jo valmis ja
Hiperihaperihuiskiksen hautajaiset ovat kaikessa vaatimattomuudessa
huomenna.

— Minä olen siis valtion päämies! huudahtaa Kakarapakarais käsiään hieroen.

— Ei, valtion päämies olen minä! vastaa eversti Kipelikapelikopulos kuivasti, ja kehoittaa Kakarapakaraista lähtemään kotiinsa nukkumaan.

Mutta Kipelikapelikopuloksen joukot avaavat tulen, ja väkijoukko hajautuu pakokauhun vallassa. Muitten edellä juoksee Kakarapakarais.

Diktaattori Kipelikapelikopulos pyyhkii sitten vaaliluettelosta pois kaikki nimet ja ryhtyy hallitsemaan maata, annettuaan vangita kaikki entiset ministerit ja kaikkien puolueitten johtajat.

EREHDYS JA SELITYS

Ystävämme Jussilainen on joutunut huonoon huutoon ja epäilyttävään maineeseen Taivalsalon neitosten keskuudessa.

Siitä nyt tosin ei olisi vielä paljon väliä. Mutta kun hän on siinä yhteydessä saattanut meidätkin epäilyttävään valoon samalla taholla, niin muuttuu asia heti vakavammaksi ja ansaitsee selityksen.

Jussilainen turhamaisuudessaan tavallisesti kyllä kieltää likinäköisyytensä, mutta tosiasia pysyy joka tapauksessa tosiasiana.

Hän on nyt siis suuri moottorimies ja on hommautunut erään pursiseuran jäseneksi, saadakseen itselleen asianmukaisen lakin.

Ja hän häärää vain moottorinsa kimpussa ja välittää vain moottoristaan ja puhuu vain moottoristaan ja kehuu vain moottoriaan, milloin ei kehu itseään, ja elää kokonaan moottorilleen päivät pitkät ja näkee unta moottoristaan koko yön.

Eräänä lämpimänä kesäpäivänä tapahtui sitten se, minkä täytyi tapahtua:
Jussilainen tuli vaatimaan meitä mukaansa moottorimatkalle.

Lyhyen sisällisen taistelun jälkeen suostuimme. Onhan Jussilainen
ystävämme, vaikka hän valitettavasti onkin tullut moottorihulluksi.
Onneksi on tämä mielisairauden laji tavallisesti ohimenevää laatua.
Vieläpä usein verraten pian ohimenevää laatua.

Totta puhuen ei Jussilaisen moottorissa tuntunut mitään vikaa olevankaan. Se läksi nöyrästi liikkeelle, heti ensi nykäisyllä, ja kävi sitten keskeytymättä ja reistailematta, melkein yhtä kovasti, kuin Jussilaisen suu hänen ylistäessään moottorinsa miltei yliluonnollisia avuja.

Jussilaisen käytettävänä on 3—4 peninkulman pituinen järvi. Sen toisella rannalla on edellämainittu Taivalsalon kylä. Kylän muodostaa kolme varakasta taloa. Niissä on joukko pulskia tyttöjä, joista osa on koulujakin käyneitä tai käyviä.

— Jollei sinulla ole mitään sitä vastaan, niin menemme Taivalsalon Mattilaan päivälliselle. Minä tunnen sen talon hyvästi, ja siellä on komeita tyttöjäkin.

Jussilainen istui tietysti perää pitämässä, koska moottori oli hänen ja koska hän tunsi tai ainakin väitti tuntevansa järven.

Lähestyessämme sitä lahtea, jonka perukassa Taivalsalon kylä on, paistoi aurinko päin silmiä niin että sen kilo häikäisi. Siitä huolimatta olimme kuitenkin huomaavinamme ikäänkuin valkoisia täpliä liikkuvan vedessä rannalla suoraan venheen keulan edessä.

— Jaa, sanoi Jussilainen. — Siellä näkyy olevan lehmiä. Saa nähdä, tokko ne kirotut elukat väistävät moottorivenhettä. Minä lasken suoraan karjan halki.

Äkkiä valtasi meidät hämmästys. Eräs lehmistä näytti nousseen takajaloilleen ja heiluttavan meille torjuvasti eturaajoillaan. Toiset näkyivät juoksevan vedestä ja pakenevan rannalla kasvavaan koivikkoon.

Nyt huomasimme, miten asianlaita oli. Ne eivät olleet lehmiä, vaan naisia, ja ne pakenivat kaikki metsään. Jussilainen laski vain kohti ja kerskasi:

— Saivatpas, hyväkkäät, jalat alleen, vaikka ne eivät maantiellä tahdo millään ilveellä autoa väistää!

Koska plaski joka tapauksessa jo oli tapahtunut eikä tehtyä enää voinut saada tekemättömäksi, niin emme maininneet vielä mitään huomioistamme Jussilaiselle. Ajattelimme sisällisesti iloiten, että antaapa Jussilaisen ruveta talossa neideille kehumaan, miten hän säikäytti lehmät pois vedestä.

Jos Jussilaisella olisi ollut tavallisen ristityn silmät päässä, niin olisi hän huomannut rannalla erinäisiä sanoisimmeko hienotunteisia vaatekappaleita, joiden olisi pitänyt voida antaa hänelle hieman ajattelemisen aihetta. Mutta eihän hän nähnyt muuta kuin moottorinsa. Tietysti.

Talossa otti isäntäväki meidät ystävällisesti ja vieraanvaraisesti vastaan, mutta talon tyttäriä ja heidän kesävierasneitejään ei pitkään aikaan näkynyt.

Ja kun he vihdoin tulivat — vasta päivällispöytään — olivat he kummallisen jäykän tapaisia. Ikäänkuin jonkinlaisia puisia pyhimyskuvia vanhan kirkon saarnatuolin laidoissa.

Valitettavasti ei Jussilainen tullut ottaneeksi sitä puheeksi. Se oli meille pettymys.

Olisimme antaneet koko tapahtuman, josta ei sen kummempaa seurannut, olla sinänsä, ellemme olisi jälkeenpäin sattumalta kuulleet Taivalsalon pulskien neitosten vierailleen kuvailevan Jussilaista hävyttömäksi ja riettaaksi mieheksi sekä lisäävän, ettemme muka mekään näytä olevan sen parempi.

Jussilainen ei tehnyt sitä hävyttömyydestä. Ja me olemme tietysti ihan viaton. Niinkuin aina.

Jussilaisen silmissä te, hyvät neidit, näytitte vain lehmiltä.
Pulskilta suomalaisilta nupokyytöiltä.

VIERAITA

Hätylän joukko vietti kesää huvilassa, joka on sillä niemellä, minkä kärjessä laivalaituri on.

Jouhelat, joita oli vain herra ja rouva ja eräs täti ja palvelijatar, asuivat saarella, josta oli niemeen enemmän kuin kilometrin matka.

He tapasivat toisensa silloin tällöin laivalaiturilla, ja Hätylän rouva sanoi ystävällisesti:

— Sitä on vähän vaikea edeltäpäin sanoa, vastasi rouva Hätylä. — Meillä kun on usein vieraitakin.

— No ottakaa vieraat mukaanne! kehoitti hra Jouhela ystävällisesti, mutta ajattelemattomasti.

Rva Jouhela puraisi huultaan, ja hänen vasemmasta silmänurkastaan singahti noin sadasosan sekunnin pituinen salama hra Jouhelaan, mutta hänen huulillaan oli herttainen hymy, kun hän sanoi:

— Niin, vieraat mukaan tietysti! Onhan meidän huvilalla vähän ahdasta… mutta kyllä sopu sijaa antaa — —

— Sellaisesta leikistä voi helposti tulla tosi, sanoi rouva Jouhela profeetallisesti.

Paria päivää myöhemmin istui hra Jouhela tapansa mukaan avonaisen ikkunan ääressä kaukoputki kädessä ja piti silmällä, mitä laivalaiturin puolella maailmaa tapahtui. Laiva nimittäin laski juuri laituriin.

— No nyt tuli kerrankin Hätylään vieraita oikein rotevasti, ilmoitti hän vaimolleen. Yksi, kaksi, kolme, viisi, seitsemän, kahdeksan, kymmenen… yksitoista henkeä. Kolme herraa, viisi naista ja kolme lasta.

— Siunatkoon! huudahti rouva Jouhela. — Ja Hätylän rouvalla ei ole ruokaa!

— Hätylän rouva sanoi eilen laiturilla, ettei hänellä ole kuin vähän silakkaa ja perunoita ja puolenkymmentä munaa, niin että hänen täytyy huomenna mennä kaupunkiin. Meillä on muuten melkein sama juttu. Onneksi ei meidän tarvitse pelätä vieraita…

Jouhela istuskeli edelleen ikkunan ääressä. Päivä oli lämmin. Kesäinen tuuli suhahteli rannan puissa.

— Mitä minä sanoin sinulle! huusi rouva Jouhela kauhuissaan. — Nyt ne tulevat meille päivälliselle! Eikä meillä ole mitään…

— Millä? huusi rouva Jouhela itkien. — Etkö kuullut, että täti ja Mari lähtivät meidän venheellä aamiaisen jälkeen Kuhasaareen mustikoita poimimaan!

— Tule! huusi hra Jouhela äkkiä. — Me pakenemme ukko Heikkisen venheellä.

Heikkinen on saman saaren toisella rannalla olevassa mökissä asuva ukko, joka kesällä kalastelee ja talvella kutoo verkkoja talollisille.

Jouhela tempaisi toiseen käteensä vaimonsa hatun, painettuaan oman hatun päähänsä, ja tarttui toisella kädellään vaimonsa käsivarteen, huudahtaen:

Tuntia myöhemmin souti hra Hätylä vieraitaan takaisin kotiin päin, hiki otsallaan ja epätoivo sydämessään. Rva Hätylän sydämessä ei ollut enää epätoivoakaan. Se oli kokonaan turtunut.

Kun he tulivat kotiin ja pääsivät sisään, huusivat Jouhelat heille iloisesti:

KERTOMUS SUUTARISTA JA TULISESTA KÄÄRMEESTÄ

Eräs semmoinen on kertomus suutarista ja tulisesta käärmeestä, eikä se suinkaan ole mikään mätäkuunjuttu.

Se oli päinvastoin varsin vakava juttu suutarille. Hän olisi voinut siinä menettää henkensäkin.

Tämä suutari — nimittäkäämme häntä vanhanaikaiseen tapaan vaikka suutari Pikiseksi — oli sellainen vanhanaikainen suutari, jotka ovat antaneet aiheen sananparteen »päissään kuin suutari lauantaina».

Suutari Pikinen teki aina ahkerasti ja kunnollisesti työtä koko viikon, mutta lauantai-iltana hän oli hönössä.

Nytkin oli hän taas lähtenyt kekkaloimaan »talolle», missä olivat menossa tavalliset lauantaitanssit.

Hän oli jo tullessaan hyvässä tuulessa, ja talon takana metsässä olevasta tavanmukaisesta liikkeestä osti hän vielä pullollisen ainetta, minkä pisti takataskuunsa.

Sitten työntyi hän urhoollisesti, lakki toisella korvalla kallellaan, tanssitupaan ja alkoi herättää huomiota.

Aluksi heiluskeli hän vain seinäpuolilla, mutta ilmestyi lopulta jo keskilattiallekin, tanssivien parien keskelle.

Aluksi ei suutarista sen enempää välitetty. Jotkut renkipojat vain velmuillessaan huutelivat hänelle kehoitussanoja ovenpielestä.

Mutta kun suutari sitten alkoi tavoitella tanssivia pareja ja lopuksi sellaisessa yrityksessä kaatua rojahti keskelle permantoa, vetäen yhden parin mukaansa, niin oli se jo liikaa, ja tanssijat alkoivat huutaa järjestysmiehille, että suutari on heitettävä ulos.

Järjestysmiehet muuttuivat heti virkaintoisiksi ja käskivät suutari
Pikisen mennä ulos ja lähteä kotiinsa nukkumaan.

Pikinen puolestaan lausui hartaan ja äänekkään toivomuksen, että järjestysmiehet menisivät erääseen kuumuudestaan tunnettuun paikkaan.

Järjestysmiehet tarttuivat suutarin käsivarsiin ja taluttivat hänet portaille ja potkaisivat sitten niistä alas.

Päästyään jaloilleen kompuroi suutari Pikinen portille, mistä lausui syvän halveksimisensa, lähtien sitten kiljahdellen tallustelemaan pitkin tietä hautoen päässään epämääräisiä kostonhimoisia unelmia.

Hän huomasi vihdoin olevansa kotimökkinsä läheisyydessä ja alkoi veltosti miettiä kysymystä, mennäkö todellakin nukkumaan vai lähteäkö uudelleen raitille etsimään seikkailuja, joita lämpöisellä, pimeähköllä elokuun yöllä saattoi vielä olla helmassaan.

Suutari haparoi savukelaatikon takkinsa taskusta, sytytti tupakan ja heitti tulitikun tielle.

Samassa huomasi hän sinisen liekin leimahtavan jalkainsa juuresta kuin maan alta puhjenneen hornanlieskan, ja hyppäsi säikähtyneenä syrjään.

Sininen liekki hyppäsi perässä kuin sammakko ja tavoitteli jo hänen housunlahkettaan.

Suutari Pikinen mölähti kauhusta ja hyppäsi kauemmaksi. Ja taas hyppäsi sininen liekki hänen perässään.

Silloin tunsi suutari hiuksien nousevan pystyyn päässään, ja parahtaen läksi hän pakenemaan.

Hänen mökkinsä oli tyhjä, eikä Pikisestä ollut jäljellä muuta kuin lakki, joka oli pudonnut hänen päästään, kun pahahenki koppasi suutarin kainaloonsa ja lähti lennättämään häntä… niin, arvaahan sen, minne!

Tietysti ei se seikka yksistään, että suutari oli poissa kotoaan ja että hän oli pudottanut lakkinsa, mitenkään vielä olisi oikeuttanut otaksumaan noin kaameaa selitystä.

Kun Nikulan Aliina ja Heikkilän palvelijatar Riitta olivat Ihanterin Oskarin saattamina kävelyllä pitkin kylän tietä, tuli heitä vastaan, mielettömän kauhun ilme kasvoillaan ja kovaa vauhtia juosten, suutari Pikinen, jonka kintereillä kiemurteli ja hyppi hirmuinen, tulinen käärme!

Silmittömän säikähdyksen vallassa juoksivat näkijät Heikkilän tupaan, eivätkä Nikulan Aliina ja Ihanterin Oskari uskaltaneet lähteä pois ennenkuin aamun alkaessa valeta. Taikka Ihanterin Oskari olisi kyllä uskaltanut, mutta hän sanoi tahtovansa saattaa Nikulan Aliinan vahingoittumattomana kotiinsa.

Väkeä keräytyi suutari Pikisen mökille. Niin oli kuin kerrottiin. Pikisestä ei ollut enää muuta näkemistä kuin lakki, ja siitäkin tuntui leviävän ikäänkuin jonkinlainen lievä tulikiven tuoksu. Arvaahan sen!

Silloin kuului jostakin surkeaa liikutusta, ja akat läiskähdyttivät käsiään yhteen ja huusivat:

Suutari löytyi kaivosta, mihin hän oli viime yönä hypännyt tulista käärmettä pakoon ja missä oli onneksi vettä vain hänen vyötäisiinsä asti.

Mutta omin voimin ei hän päässyt kaivosta ylös, ja kohmeissaan hän oli, kun hänet sieltä nostettiin.

Suutari on nyt tehnyt parannuksen ja on kylän mieltäkiinnittävin persoonallisuus, sillä hän on ainoa henkilö, jota paholainen itse on tulisen käärmeen haamussa suvainnut hätyyttää.

Jokainen tahtoo suutarin omasta suusta kuulla kertomuksen hänen ennenkuulumattomasta seikkailustaan.

Ja suutari on katsonut parhaaksi jättää mainitsematta sen huomion, minkä hän jo kaivossa värjötellessään oli tehnyt.

Että nimittäin pirtupullo oli mennyt hänen takataskussaan rikki ja valunut pitkin housunlahketta tielle hänen juostessaan.

BYROKRAATIN LYIJYKYNÄ

Otaksutaan johonkin paikkaan maapallolla tasavalta, ja siihen tasavaltaan pääkaupunki ja siihen pääkaupunkiin eräs virasto ja siihen virastoon päällikkö.

Otaksutaan vielä, että tämä päällikkö on niinsanottu toimen mies. Paljon hän hyppää ja häärää kotimaassa ja ulkomaillakin, eduskunnissa ja komiteoissa ja valiokunnissakin. Välistä käy hän kaikessa kiireessä omassa virastossaankin, arvatenkin katsomassa, onko se vielä entisessä huoneistossaan.

Ja varjele, ellei silloin ole päällikön lyijykynä paikallaan päällikön pöydällä!

Päällikkö oli tehnyt virastolleen sen kunnian, että oli tullut siinä käymään.

Päällikkö istui pöydän ääressä… äkkiä hänen kulmakarvansa kohosivat, hänen silmänsä saivat tuijottavan ilmeen — —.

Päällikkö ajatteli, että johan tämä menee vallan mahdottomiin, johan maailma on luiskahtanut raiteiltaan, kun hänen lyijykynänsä on kadonnut pöydältä! Voiko enää mihinkään luottaa?

Vahtimestari, syvään kumartaen, selitti, ettei hän tiedä eikä ymmärrä, mihin lyijykynä on voinut kadota. Aamulla, kun hän siivosi päällikön pöydän, oli kynä vielä pöydällä. Kukahan sen nyt kerkesi puhaltaa? Omituisen eriskummallista!

— Hakekaa tänne kynä, se on minun kynäni! sanoi päällikkö järkähtämättömästi.

Vahtimestari meni lähimmän virkamiehen huoneeseen, sillä lähin naapuri joutui ensimmäisenä epäluulon alaiseksi.

— Oletteko käynyt ottamassa lyijykynän päällikön pöydältä? kysyi vahtimestari.

— Minäkö? Höh! Mitä minä päällikön kynällä tekisin? Minulla on omani.

Vahtimestari meni seuraavan virkamiehen huoneeseen ja sanoi, että tehän se vissiin kävitte nappaamassa lyijykynän päällikön pöydältä?

Mutta tämäkin virkamies kielsi jyrkästi. Hän ei ollut päällikön lyijykynää nähnytkään, ja lausui vakaumuksenaan, että hänellä itsellään on parempi lyijykynä kuin päälliköllä oli koskaan ollutkaan.

Sillä välin istui päällikkö pöytänsä ääressä ja oli hermostunut ja naputteli sormillaan pöydällä olevia asiapapereita. Miksi ei hänelle tuoda lyijykynää? Mitä sakramenskattua tämä on, ettei hän saa omaa lyijykynäänsä! Eihän kenelläkään ole minkäänlaista oikeutta ottaa toisen ihmisen lyijykynää, vielä vähemmän oman päällikkönsä lyijykynää! Kuinka hän voi ryhtyä työhönsä kun ei hänellä ole lyijykynää?

Päällikkö painoi nappia ja kello helisi vahtimestarin huoneessa ja vahtimestari juoksi kaikessa kiireessä ja pisti päänsä päällikön huoneen ovesta ja huusi, että kynää ei ole vielä löytynyt, mutta että hän etsii minkä ennättää, ja juoksi sitten pois jatkamaan kuulusteluja.

Vahtimestari ahdisti vuoron perään jokaista virkamiestä ja puhtaaksikirjoittajaneitiä, mutta jokainen kielsi tietävänsä mitään päällikön kynästä. Vahtimestari kuulusteli epähuomiossa paria aivan viatonta asiakastakin, jotka vain pudistelivat päätään eivätkä näyttäneet tajuavan asiaa.

Mutta yksi virkamies oli vielä tulematta virastoon, ja vahtimestari sanoi itsekseen, että ahast, veikkonen, sinäpä sen siis puhalsitkin, mutta kyllä minä sen sinulta kiskon takaisin.

Ja kun se virkamies tuli, niin oli vahtimestari heti kuin Jehu hänen kimpussaan ja huusi, että antakaapas pois se päällikön lyijykynä.

Virkamies riisui palton yltään ja sanoi, että mitä hassua, kuinka hän olisi voinut ottaa päällikön lyijykynän, kun hän ei ole vielä tänä aamuna koko virastossa käynytkään!

Sitten juoksi hän lähimpään paperikauppaan ja osti päällikölle uuden lyijykynän.

JOULUOSTOKSILLA

Henget höyrysivät, ihmisten, hevosten ja koirien henget. Jos olisi ollut kissoja liikkeellä, olisivat niidenkin henget höyrynneet. Mutta Helsingin kaduilla ei juuri näe kissoja. Ehkä pitävät koirat siitä huolen.

Erottajalla oleva lämpömittari oli tullut mielenhäiriöön ja osoitti lämmintä 40 ast. Cels.

Ihmiset riensivät kaikki eteenpäin jalkaisin, autoilla, raitiovaunuilla, jotkut hevosillakin kylmän kontistuttamine, puoleksi turtuneine ajureineen. Torvet puhalsivat, kellot soivat, liikennepoliisit tekivät eleitä kuin kansanpuhujat.

Kaikki kiiruhtivat myymälöihin sisään ja myymälöistä ulos, molemmat kädet täynnä paketteja. Jos heillä olisi ollut toinen käsivarsipari niinkuin apinoilla, olisi sekin ollut hyvään tarpeeseen.

Ystävämme Juho Pöytyri kulki virran mukana Aleksanterinkadulla. Kun virta pysähtyi jonkin huomiotaherättävämmän näyteikkunan edessä, pysähtyi Pöytyrikin. Kun virta syöksyi sisään myymälän ovesta, meni Pöytyrikin mukana, ja se virta toi hänet taas takaisinkin, mikä oli onneksi Juho Pöytyrille, sillä hänellä ei suinkaan ollut aikaa enempää kuin haluakaan jäädä myymälään sen sulkemiseen saakka, jolloin liikkeen omistaja kyllä olisi pitänyt huolta hänen ulospääsystään.

Tuttavat tervehtivät toisiaan kiireesti ja kysyivät, mitä muuta kuuluu ja kuinka pikku rouva ja viehättävät lapset jaksavat ja miltä aamu tuntui eilisiltaisen johtokunnankokouksen jälkeen. Ja sitten he valittivat molemmin puolin, että kun on niin kiire — jouluostoksillahan tässä ollaan — ja terve nyt sitten vain ja hyvää joulua!

Ja tuttavat riensivät kumpikin kiireesti taholleen, iloiten siitä, että tuostakin pääsi eroon, kunnes seuraava tuttava tuli vastaan, ja se taas aiheutti uuden pysähdyksen, ellei ennättänyt ajoissa kääntää katsettaan toisaanne.

Illan musta vaippa levisi ylle suuren kaupungin, missä tuhannet valkoiset ja siniset ja punaiset ja keltaiset ja viheriäiset ja mustat — ei, ei sentään mustat — valot vilkkuivat ja loistivat ja tuikkivat, ja ihmisillä oli yhä suurempi kiire, sillä kaiken muun kiireen lisäksi tuli vielä kiire päivälliselle. Sillä ihmisen täytyy syödä ennen jouluakin. Ja yhä kiivaammin kulki virta pitkin katuja myymälään sisälle ja myymälästä ulos, ja yhä kiivaammaksi kiihtyi siten ystävämme Juho Pöytyrinkin vauhti.

Hänen kotonaan näet riehui joulusiivous kaikessa kaameudessaan, joten minkäänlaisesta varsinaisesta ja säännöllisestä päivällisestä ei voinut olla puhettakaan. Juho Pöytyri tiesi vallan hyvin, että niin kiihkeästi kuin häntä joskus odotettiinkin kotiin — eräissä tapauksissa, joissa Pöytyri ei ollenkaan olisi välittänyt niin innokkaasta ikävöimisestä, vaikka se tavallaan saattoikin jollakin tavoin olla mairittelevaa hänen miehiselle itsetunnolleen — niin yhtä vähän hänestä välitettiin joulusiivouksen myrskyisenä, yhteiskuntaa kumoavana aikana. Ja hän oli erinomaisen selvillä siitä, että näkkileipä, margariini, rosolli ja se eilinen silakkalaatikko, jonka tarpeen tullen ennätti parissa minuutissa lämmittää haaleaksi kaasuhellalla, kerkisivät odottamaan kaikessa rauhassa ruokakomerossa keittiön koillisnurkassa eivätkä arvattavasti ikävöineet häntä paljon enempää kuin perheensä, palveleva hengettärensä ja apumuijakaan.

Juho Pöytyrillä oli kuitenkin toinenkin syy, minkä vuoksi hän ei voinut vielä lähteä verta hyytävän kylmiltä kaduilta kotoisen keskuslämpöpatterinsa ääreen.

Hänellä oli vain tämä ilta aikaa tehdä joululahjaostokset, ja se urakka oli hänellä vielä suorittamatta. Vain pari, päällystakin taskuun hyvän mukavasti mahtuvaa pikku pakettia hänellä oli, eikä niissä paketeissa suinkaan ollut timanttisia korvarenkaita eikä kultaisia rannerenkaita.

Sillä Juho Pöytyri on tänä syksynä — paitsi muuta — maksanut säännölliseen tapaansa kunnallisverojen ensi neljänneksen, samojen verojen toisen neljänneksen, sanottujen verojen kolmannen neljänneksen ja vielämainittujen verojen neljännen neljänneksen. Viidettä neljännestä ei, kumma kyllä, tullut, mutta Juho olisi kyllä mieluummin ottanut senkin vastaan kuin sen sijaan esittäytyneen valtionveron ensi puolikkaan, joka oli paljon suurempi kuin kunnallisverojen neljännes. Mutta onpa hänellä kuitenkin odottamassa pieni lohdutus tulevaisuudessa: kun valtionveron toinen puolikas helmikuussa lankeaa maksettavaksi, on se kokonaista markkaa pienempi kuin edellinen puolikas. Se näkyy selvästi verokuitista.

Juho oli laatinut kotonaan listan, jossa oli välttämättömimmät joululahjat välttämättömimmille henkilöille, vaimoille — tosinhan hänellä niitä oli vain yksi — lapsille, anopille, kälyille, tädeille — niitä oli neljä, kaikki ihan välttämättömiä — ja niin edespäin. Ja Juho oli kirjoittanut jokaisen nimen kohdalle tavaran nimen, jopa useampienkin tavaroitten nimet, ja kun hän ensimmäisessä paikassa kysyi naisten käsilaukun hintaa, niin hän huokasi, ja kun hän kysyi sitä toisessa paikassa, niin hän ähkäisi, ja kolmannessa paikassa hän voihkaisi.

Kysyessään nahkakauluksen hintaa pyörtyi hän myyjäneidin syliin. Neiti oli onneksi vahva ja roteva, paljon rotevampi ja ennen kaikkea vahvempi kuin Juho. Hän kantoi Juhon varastohuoneeseen, missä Juho Pöytyri virvoitettiin henkiin kahdella lasillisella vesijohtovettä, joista toinen kaadettiin hänen suuhunsa ja toinen hänen päähänsä. Osa siitä valui sitäpaitsi kauluksen aukosta paidan ja ihon väliin, ja se osa hänet sitten lopullisesti herätti.

Hra Juho Pöytyri käveli horjuen ulos turkiskaupasta rotevan neidin ja liikkeen johtajan saatellessa häntä kumpikin puolellansa katuovelle ja pyytäessä häntä ottamaan auton ja ajamaan kotiinsa.

Sitten hän, pakkasen hyväillessä äsken kostutettuja kasvoja ja kiharoita, virkistyi lopullisesti ja lähti juoksemaan ja juoksi lähimpään kahvilaan ja istuutui lähimpään pöytään ja ryhtyi raastamaan kiharoitaan, joista jäähileet hiljaa, mutta sointuvasti helisten putoilivat pöydän marmoripäällykselle, ja raastoi sitten muistilistan päällystakinsa ulkotaskusta ja lyijykynän liivintaskustaan ja lompakkonsa sisätakkinsa povitaskusta ja laski rahansa varmuuden vuoksi kolmeen kertaan ja epähuomiossa vielä neljännenkin kerran, saaden aina lopputulokseksi saman summan.

Sitten pyyhki Juho Pöytyri, raakalaismainen ilme kasvoillaan, muistilistastaan naisen käsilaukun ja nahkakauluksen ja teatterikiikarin ja kideradion ja kaksi tätiä — viimeksimainittu toimenpide pöyristytti kuitenkin häntä itseäänkin, niin että hän vähän rauhoituttuaan kirjoitti tädit takaisin, vieläpä alleviivasikin heidät kuin anteeksipyynnöksi — ja sitten lähti Juho Pöytyri mitään tilaamatta taas ulos kylmään, rahaa vaativaan maailmaan ja juoksi myymälään sisään ja myymälästä ulos noin tunnin ajan ja juoksi sitten takaisin kahvilaan, jolloin tarjoilijatar heti kiiruhti hänen luokseen, ettei hän ennättäisi hävitä käsistä niinkuin viime kerralla, ja otti häneltä tilauksen. Juho tilasi vain kahvin ilman leipää…

Sitten raastoi hän hammasta purren muistilistan taskustaan ja pyyhki nyt armotta pois kaikki neljä tätiä ja kauhistui hengessä, mutta pysyi sittenkin päätöksessään ja päätti pahimman varalta hankkia itselleen hermolääkäriltä todistuksen, ettei hän aika ajoin varsinkaan joulun edellä ole syyntakeinen.

Vielä laski hän rahansa, mikä toimenpide näkyi rauhoittavasti vaikuttavan kahvilaneitiin, minkä jälkeen hän kirjoitti uuden listan, koska entinen oli surkeasti töhritty ja rutistettu, kirjoitti siihen myöskin uudet ostokset, ja lähti taas juoksemaan puodista toiseen ja juoksi puolen tunnin kuluttua takaisin kahvilaan ja repi koko muistilistansa palasiksi ja loi hirveän silmäyksen kahvilaneitiin, kun tämä yritti taas lähestyä häntä.

Ja ystävämme Juho Pöytyri repäisi kolmannen lehden muistikirjastaan ja kirjoitti siihen vain joululahjojen saajien nimet ja iän ja sukupuolen sekä sen summan — meistä ei ole hienotunteista mainita sen suuruutta — mikä hänen lompakossaan oli, ja lähti jälleen vaeltamaan kärsimysten polkua ja tallusteli korvat palellen suureen tavarataloon ja pidätti siellä ensimmäisen tapaamansa myyjäneidin ja tunnusti hänelle rakkautensa ja itki ja ojensi hänen toiseen käteensä muistilistan ja toiseen käteensä lompakkonsa ja tuijotti neitiin mielipuolen tavoin ja sanoi neidin olevan persoonallisesti edesvastuussa tapahtumaan tulevasta onnettomuudesta, ellei neiti ota järjestääkseen tätä asiaa, ja suuteli neidin sormenpäitä — minkä johdosta neiti sai muistutuksen osastopäälliköltään — ja kostutti neidin kätöset kyynelillään.

Asia oli puolen tunnin kuluttua järjestetty Juho Pöytyrin suureksi tyytyväisyydeksi, minkä johdosta Juho Pöytyri itsekkäänä ja epäjohdonmukaisena peruutti heti rakkaudentunnustuksensa, mutta lausui kuitenkin neidille suuret kiitokset ja parhaimmat hyvän joulun toivotukset.

PAKKASELLA

— Olkaa hyvä ja sulkekaa ovi, sanoi lihavahko herra, jolla oli kiiltävänahkainen turkiskaulus.

Tämä huomautus oli sanottu noin vain ylimalkaan, mutta me otimme sen itseemme.

Emme puhuneet mitään, teimme sen rauhallisesti, mutta uskoimme jokaisen puolueettoman tarkastajan huomaavan, että meillä oli hienompi ja kiiltävämpi turkinkaulus kuin tuolla huomauttajalla. Niinkuin meillä olikin.

Ihmiset istuivat ja palelivat. Kylmä oli. Pakkanen syöksyi sisään. Istuimme oven vieressä. Heikinkadulle käännyttäessä hyppäsi vaunuun eräs noin 53-vuotias rouva — hän oli laiha ja vilkas ja jätti siis oven auki.

Paiskasimme oven kiinni, sillä me istuimme oven vieressä, ja ajattelimme, että raitiotieyhtiön pitäisi maksaa meille palkkaa siitä, että esiinnymme ovenvartijana.

Samassa huomasi eräs noin 16-vuotias neitonen, jolla oli hameita juuri sen verran, että niitä voi hameiksi sanoa, että hän oli tullut väärään vaunuun.

Hän syöksyi ylös paikaltaan kuin olisi häntä pistetty parsinneulalla ja hyökkäsi ovelle.

Koska satuimme, niinkuin sanottu, istumaan oven vieressä, ja koska olemme luonnostamme äärettömän kohtelias — kaikki, tai ainakin jotkut, jotka meidät tuntevat, ovat valmiit todistamaan sen — nykäisimme ovea.

Neiti — jos se sitten oli neiti… mahdollisesti oli hän helsinkiläinen jazzi-nuorukais-kekkale, sillä heitähän on vaikea erottaa naisista — nyki ja riuhtoi ja tempoi ovea.

Ajopelimme jatkoi menoaan kuin Juggernaut-vaunut, mistään välittämättä.
Se lihavahko herra, jolla oli kiiltävänahkainen turkiskaulus, nousi
Hankkijan käänteessä ylös ja lähti ulos.

Oikeastaan ei hän sentään mennyt ulos. Hän vain yritti. Hän tahtoi avata oven, mutta ovi ei tahtonut hänelle avautua. Ja se oli oikein. Ihmiset hymyilivät, ja me hymyilimme myöskin, sillä mekin olemme, tavallaan, vain ihminen.

Kiiltäväkauluksinen herra oli ainoa, joka ei hymyillyt, vaikka asia koski häntä itseään. Tämä todisti, ettei hän ymmärtänyt, että »huumorin taju on henkevyyden puntari». Hän puhisi ja riuhtoi ovea ja vilkaisi meihin sen näköisenä kuin olisi meidän pitänyt se hänelle avata.

Koska raitiotieyhtiö ei ole palkannut meitä avaajaksi, niin istuimme rauhallisesti, ja vaunu tuli sillan yli Nervanderinkadun kulmaan.

Hän oli eräitä metrejä pitkä ja muutamia kyynäriä leveä, ja oli hän istunut ihan vieressämme, vaikka emme ollut häntä huomannut. Hän oli ollut liian suuri, kiinnittääkseen huomiotamme.

Hän hymähti, nousi ylös jättiläismäiseen pituuteensa, levitti vähän hartioitaan ja tempaisi oven puolikkaita.

Goljat yritti toisen kerran ja palasi sulkeutuneen näköisenä sitten takaisin, kun punaposkinen naiskonduktöörikin, joka seisoi takasillalla, oli turhaan ponnistanut voimansa ja naisellisuutensa.

Nervanderinkadulla teimme kaikki, koko vaunu, lukuunottamatta erästä pientä, heikon ja pelästyneen näköistä miestä, hyökkäyksen ovea vastaan.

Kun se ei mitään vaikuttanut, alistuimme kohtaloomme ja päätimme ajaa ympäri niin kauan kuin sähköä ja linjaa riittää.

Museokadun kulmassa nousi se pieni, mitätön mies ylös, avasi oven ja astui ulos vaunusta.

Hän vain painoi polvellaan oven oikeanpuolista alapuolikasta ja astui sitten ulos.

»HUOMENNA TULEE, HUOMENNA TULEE…»

Päivät ovat pitenemässä. Valon valta on voittamassa. Ihmiset tulevat taas rohkeammiksi. Niin kirjoittaja kuin toivottavasti lukijakin. Rohkenemme siis tarjota lukijalle pienen kummitusjutun. Se on tosi, niinkuin moni muukin kummitusjuttu, ja se osoittaa jälleen osaltaan oikeaksi Shakespearen tunnetuksi tekemän väitteen, että taivaan ja maan välillä voi tapahtua yhtä ja toista, mikä tekee oudon vaikutuksen myöskin tietoviisaisiin.

Eräässä hotellissa oli tuonnottain tapahtunut kaamea, surullinen verinäytelmä. Kaikki lehdet olivat siitä kertoneet, ja miehet olivat tulleet totisiksi ja naiset pyyhkineet silmiään. Maailmassa on niin paljon surullista ja synkkää. Siitä syystä on hyvä koettaa kaivaa esille asioista myöskin niiden keveämmät puolet.

Eräs matkustavainen laajasta, sanomalehtiä tilaavasta maakunnasta oli saapunut kaupunkiin, ja asemalla hän käski ajurin ajaa tuttuun hotelliin.

Käskyä antaessaan ei hän ajatellut mitään erikoista. Nousi vain nuorekkaasti rekeen, heilautti kapsäkin viereensä ja sanoi osoitteen. Ajuri maiskautti partaisia huuliaan, nykäisi ohjaksista ja ajoi määräpaikkaan.

Hotellissa oli alhaalla vastassa tuttu ovenvartija, joka ojensi vieraskirjan ja valmiiksi 2 mk 75 pennin mustepulloon kastetun kynän, ilmoittaen samalla, että huone nro se ja se on vapaana.

Matkustajamme kirjoitti nimensä, ojensi kapsäkkinsä passaripojalle ja astui hissiin, missä hänet kohotettiin asianomaiseen kerrokseen.

Hänen päästyään huoneeseensa ja asetuttuaan taloksi tuli sisälle tuttu siivoojatar vaihtamaan puhtaita pyyhinliinoja, sillä edellinen asukas oli juuri lähtenyt asemalle, ja silloin muisti matkustajamme, että tämähän on sama hotelli, missä se tunnettu murhenäytelmä oli muutama viikko aikaisemmin tapahtunut.

Matkustavainen kysyi tytöltä, missä huoneessa tuo kamala tapaus oli sattunut, ja tyttö vastasi rehellisesti, että kyllä se sattui juuri tässä samassa huoneessa. Sen tähden ei kukaan kernaasti haluakaan asettua siihen asumaan, mutta nyt, kun ei muita huoneita ollut vapaana, oli täytynyt…

No, matkustaja naurahti, että mitäs siitä. Ei hän pelkää. Kummituksia ei ole olemassakaan, sellaiset jutut ovat lastentyttöjen loruja j.n.e. Siivoojatar myönsi, että niinhän ne tietysti ovat, mutta ihmiset ovat valitettavasti vieläkin niin taikauskoisia.

Kello oli noin 10 illalla, ehkä vähän enemmänkin, kun matkustaja palasi huoneeseensa. Siellä vallitsi outo, painostava hiljaisuus, ja kun matkustaja oli riisunut yltään ja asettunut yöpuulleen, muisti hän äkkiä, että tässä huoneessa se kaamea murhenäytelmä siis oli näytelty.

Koko tapaus oli heti ilmielävänä hänen silmissään. Olihan se ollut sanomalehdissä niin tarkkaan kuvattu. Tuossa on se sohva, jolla ruumis makasi, ja lattiasta näkyy selvästi, että sitä on tuosta kohden erityisen kovasti pesty.

Matkustaja ajatteli, että olisi ollut mukavampaa, jos hän olisi saanut jonkin toisen huoneen. Kuinka mahtanee nukkuminen luonnistua? Tietysti ei hän pelkää — eihän tässä ole mitään pelkäämistä! — mutta kumminkin…

Matkustajamme sammutti kirkkaan kattolampun, väänsi yöpöydällä olevan pienen, vihreän verhon soveliaasti varjostaman pöytälampun palamaan, kömpi sänkyyn ja alkoi lukea kadulta ostamaansa lehteä.

— Hermoni ovat vähän kiihdyksissä. Olenko minä pelkuri? Pötyä! Ei kummituksia ole olemassakaan.

— Minun täytyy koettaa nukkua, ajatteli matkustavainen, pudotti lehden permannolle, väänsi yölampun sammuksiin, kääntyi seinään päin ja ummisti silmänsä.

Mutta silloin näki hän sielunsa silmäparin edessä tuon verisen ruumiin, verilätäkön lattialla — kaikki.

Matkustavainen ei voinut sille mitään. Hänen täytyi, hieman vapisevin käsin, vääntää lamppuun valo. Ja silmät pystyssä tuijotti hän sohvaan.

Hän ei uskaltanut enää sammuttaa tulta. Hänen hermonsa olivat kiihdyksissä. Mutta hän oli väsynyt, ja vihdoin hän nukahti.

Keskiyöllä hän heräsi hetkiseksi. Yölampun himmeä valo loisti pöydältä, ja hämäryydestä kuului katkeamaton:

— Huomenna tulee huomenna tulee huomenna tulee huomenna tulee huomenna tulee huomenna…

Aamulla, kun hänelle tuotiin kahvi huoneeseen, tuttu edeskäypä kysyi, kuinka vieras oli nukkunut.

Silloin vieras suoraan sanoi, ettei hän halua nukkua toista yötä tässä huoneessa. Jos ei hänelle voida antaa toista huonetta, niin hän muuttaa toiseen hotelliin. Koko yön oli näet kaikunut hänen korvissaan: »huomenna tulee, huomenna tulee…»

Silloin naurahti edeskäypä ja sanoi, että eikö muuta? Tuossa viereisessä huoneessa on eräs henkilö, joka käy saamassa hoitoa semmoisessa sykoperateuttisessa — vai mikä se on? — laitoksessa, missä potilaita parannetaan uskon avulla, ja jonka hoidokkien täytyy alituiseen toistaa samaa lausetta. Ja tällä potilaalla on kova vatsa…

SAARISTOSSA

Hra Tuttula kuului kaupunkilaisten kesäleskien sekalaiseen seurakuntaan. Hänen perheensä asui paraikaa minkä ennätti Suomenlahdella, taikka oikeammin eräässä mainitun lahden lukuisista saarista. Hän oli vuokrannut perheelleen asunnon mainitulta saarelta, ja puhuessaan toisille kesäleskille tästä asunnosta käytti hän siitä sanaa »huvila».

Saaren alkuasukasväestön kesken käytettiin Tuttulan perheen asunnosta vanhastaan nimitystä, joka todisti hienostuksen puutetta paikkakunnalla. Sitä nimittäin sanottiin yksinkertaisesti »Kaalssonin tönöksi».

Rakennus oli näet kalastaja Kaalssonin maalla, ja kalastaja Kaalsson, joka itse asui noin 450 metrin päässä, omisti huoneetkin.

Kesälomia konttorissa järjestettäessä oli prokuristi Tuttulan loma merkitty alkavaksi heinäkuun 9 p:nä. Syystä taikka toisesta täytyi järjestelyä sittemmin jonkin verran muutella, ja niinpä joutui hra Tuttula aloittamaan lomansa jo viikkoa aikaisemmin, heinäkuun 2 p:nä.

Prokuristi Tuttulalla ei ollut mitään sitäkään vastaan, semminkin kun ilmatkin olivat käyneet lämpimiksi. Mikäs sen parempi lomakuukausi on kuin heinäkuu, jos kesä vähänkin on normaali?

Hän päätti valmistaa, niinkuin sanottu, huonekunnalleen miellyttävän yllätyksen ja nauttia siitä täysin siemauksin.

Hra Tuttulasta oli, niinkuin jokaisesta oikeasta perheenisästä, itsestään selvä asia, että hänen vaimonsa ja lapsensa, jouduttuaan luonnon helmaan, kaipaavat häntä kauheasti ja muistelevat häntä joka hetki, vieläpä unissaankin. Ja että rouva Tuttula istuu iltaisin laiturin lähellä olevalla kalliolla, käsi poskella, niinkuin merimiehen nuori vaimo eräässä taideteoksessa, minkä hra Tuttula muisteli joskus nähneensä — ainakin painokuvajäljennöksenä —, ja tuijottaa suurin, mahdollisesti kyynelettömin, mutta kuitenkin surumielisin silmin sinne päin, missä tiesi tai oikeammin otaksui Helsingin ja oman Asserinsa olevan. Prokuristi Tuttulan ristimänimi on näet Asser, eikä se hullumpi nimi ole sekään. Olisihan hänen isänsä, laivuri Tuttulan päähän voinut aikoinaan pälkähtää kastattaa poikansa vaikka Issaskariksikin, sillä ukko Tuttula-vainaja oli semmoinen vanhan kansan mies.

Ja lapset taas — se oli Asser Tuttulasta yhtä luonnollista — ikävöivät suuresti isäänsä ja kysyvät joka aamu ensimmäiseksi äidiltä: »Koska isä tulee?» ja laskevat sormillaan päiviä niinkuin joulun edellä.

Asser Tuttulan mieleenkään ei olisi voinut juolahtaa sellainen mahdollisuus ja ajatus — mikä kuitenkin olisi ollut paljon lähempänä todellisuutta kuin hänen omat mielikuvansa — ettei Hilma (Hilma on tietysti rouva Tuttulan nimi) ole yhtään kertaa istunut rantakalliolla käsi poskella ja silmät suurina, ja että Hilma vain silloin tuntee itsekin olevansa kesälomalla, kun äijä on kaupungissa eikä Hilman tarvitse joka päivä vaivata päätään ajatuksella, mitä päivälliseksi taas laitettaisiin, eikä ukko ole sitten pöydässä nyrpistelemässä nenäänsä ruokalajeille, joitten valmistukseen hänen vaimoltaan ja palvelijattarelta on mennyt paras osa päivästä ahtaassa ja kuumassa keittiössä, paistin käryssä ja kärpäslegionien surinassa. Eikä huokailemassa, että Herra hyvästi siunatkoon, taasko imeläsoppaa?! Eikä ihmettelemässä, että mikähän siinä on, että ne ravintoloissa osaavat tämänkin pihvin valmistaa niin paljon paremmin kuin perheissä — ainakin eräissä perheissä. Kuinka olisi Asser Tuttula voinut uneksiakaan, että hänen vaimonsa ja kotiorjattarensa tuntisivat siellä saaressa olevansa kuin vuohet kaalimaassa kuitatessaan päivällisen 10 minuutin — välistä ehkä 3:nkin min. — valmistuksilla, nimittäin voileivillä, viilillä ja joillakin ruokakomeron uumenista löydetyillä mystillisillä aamiaisen tai edellisten päivien ateriain maallisilla jäännöksillä?

Onneksi ei Asser Tuttulan päähän ollut milloinkaan osannut pälkähtää edes tuollainen mahdollisuuskaan. Hän olisi pitänyt sitä suorastaan aviollisena uskottomuutena, ja Hilma oli luotettava kuin kulta.

Luonnottomalta ja järjen vastaiselta olisi hänestä myöskin tuntunut, jos joku olisi hänelle väittänyt, etteivät hänen lapsensa siellä saaressa ole koko aikana muistaneet, että heillä isää onkaan, vielä vähemmän hänen tuloansa kyselleet, ja etteivät pojat enempää kuin tytötkään suinkaan vaipuisi epätoivoon, vaikka heidän laillinen ja lihallinen isänsä pysyisi koko kesän poissa saarelta heitä komentelemasta ja kuranssaamasta ja teettämästä, muka kasvatusopillisten periaatteiden nimessä heillä kaikenlaista jonninjoutavaa ja ikävää työtä, sen sijaan, että he nyt saivat mielin määrin mellastaa ja peppuroida kuin autuaitten niityillä.

Tuollainen raportti olisi Asser Tuttulasta aivan varmasti tuntunut yhtä ilkeältä kuin valheelliseltakin typeryydeltä. Valitettavasti täytyy meidän kuitenkin kallistua siihen suuntaan, että se sittenkin olisi ollut jokseenkin lähellä kylmänkoleaa ja murheellista totuutta.

Kuinka tahansa, Asser Tuttula oli nyt tulossa kesäasunnolleen viikkoa aikaisemmin kuin oli odotettu, ja lastattuna, kuten maille tulevan kesälesken kohtaloon kuuluu, niinkuin salakuljettajan muuliaasi Pyreneitten vuorisolissa. Ei ollut laiturillekaan sattunut ketään, ja tyytyväisyyden hymy leikitsi Tuttulan ilmehikkäillä, vaikkakin olosuhteitten vuoksi aika hikisillä kasvoilla hänen ajatellessaan sitä yhtä suurta kuin riemullistakin yllätystä, kun hän ikäänkuin pilvistä pudonneena astuu »saliin» (ukko Kaalssonin anoppimuorivainajan ent. tupa).

Tässä nyt kuitenkin sattui käymään niin, ettei hra Tuttula valmistanut perheelleen yhtään minkäännäköistä yllätystä, ei pientä eikä suurta.

Se oli hävinnyt siitä asunnosta, jonka Asser oli sille vaivojaan säästämättä ja kustannuksia kauhistumatta pitkien matkojen ja vaarallisten vesien takaa hankkinut.

Kolkutus tuntui oudosti ja pahaa tietävästi kajahtavan Kaalssonin anoppivainajan vanhassa tuvassa.

Hänen ei auttanut muu kuin lähteä kalastaja Kaalssonin asunnolle tiedustelemaan, mitä tämä oikein merkitsi.

Ukko Kaalsson ei ollut kotona, mutta Kaalssonska istui ikkunan poskessa silmälasit päässä, sukkaa kutoen.

— Ja kun rouva luuli, että herra tulee vasta viikon päästä, ja rouvan veli tuli tänne aamulla moottorilla ja vei rouvan ja lapset sinne omalle huvilalleen vierailulle ja sanoivat viipyvänsä ainakin pari päivää, ja Elli meni mukaan (Elli oli rva Tuttulan kotiapulainen. — Tekijän huom.) ja avaimen jättivät tänne meille, tässä herra saa sen, kylläpäs se nyt sattui ikävästi kun sattui juuri sillä tavalla, vaan mistäs sen kukaan tiesi, että herra tulee juuri tänään, kun ei kukaan tietänyt, että herra tulee, mahtaneeko siellä olla herralle ruokaakaan, eikös mahtane sentään jotakin olla, ja sahtia ne tekivät entispäivänä, niin ettei suinkaan tartte ainakaan janossa olla, vaan jos ei herralla ole siellä ruokaa, niin herra tulee vain tänne, on meillä aina silakkaa ja perunaa vaikkei paljon muuta olekaan… ei sattunut Kaalssonikaan olemaan kotona, kun se Kaalssoni sattui lähtemään pois kotoa, mutta kyllä se vielä sekin tulee kotiin…

Asser Tuttuja tallusteli Kaalssonin asunnolta omalleen ja pyöritti avainta sormissaan ja piti puoliäänistä yksinpuhelua eli monologia, että pahuskos sen lankomiehen nyt justiinsa tänä päivänä lennätti tänne mottoreineen. Eikä täällä ole moottoria muilla kuin ukko Kaalssonilla, ja Kaalssonkin on mennyt Hiiden Pisaan. Olisi mulla nyt tässä moottori, niin minäkin ajaisin perässä sinne lankomiehen kestiin, mutta sinne on 8—9 kilometriä, niin että tonttu sinne soutakoon, eikä ole edes purjevenhettä, enkä minä senpuolesta osaisi purjehtia, vaikka olisikin…

Ruokakomerosta löysi Tuttula yhtä ja toista syötäväksi kelpaavaa, keitti muniakin ja sai kuin saikin siten kokoon mukiinmenevän illallisen, tarvitsematta siis heti tultuaan turvautua Kaalssonskan armeliaisuuteen.

Yö oli pimeähkö, vaikka kesä olikin parhaimmillaan. Taivas oli mustien pilvien peitossa ja katolle alkoi ropista raskaita sadepisaroita. Asser Tuttula kääntelehti kyljeltä toiselle ja päätti, että jos Kaalsson tulee kotiin, niin hän käy huomenna noutamassa joukkonsa lankomiehen huvilalta Kaalssonin moottorilla. Ei täällä viitsi useampaa yötä yksikseen olla…

Oli jo puoliyön hetki, kun Tuttula, joka juuri oli ollut uneenvaipumaisillaan, kapsahti sävähtäen istumaan vuoteessaan ja kuunteli.

Tällä hetkellä ei Asser Tuttula kuullut muuta kuin oman sydämensä jyskytyksen, mutta minuutin tai viiden minuutin tai kolmenkymmenenviiden minuutin tai kolmenkymmenenviiden sekunnin kuluttua — Asserin oli mahdoton tarkemmin määritellä aikaa — kuului jostakin taas rysäys, ikäänkuin olisi lauta kaatunut toisten lautain päälle… tai jotakin muuta sen tapaista.

Asserin kiihoittuneessa mielikuvituksessa välähti ensin sellainen kaamea mahdollisuus, että Kaalssonin anoppivainaja on tullut kummittelemaan. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä Asser valistuneena ja nykyaikaisen, lukutaitoisen valtion kansalaisena väkivalloin torjui niin taikauskoisen olettamuksen. Sitäpaitsi haamut kai liikkuivat yleensä hiljaa, eivätkä pitäneet moista ryskettä.

Hän vetäisi housut jalkoihinsa, ollakseen paremmin varustettu kaikkien mahdollisuuksien varalta, sillä housuton mies on tuskin kykenevä ratkaisevaan toimintaan elämän tärkeissä käännekohdissa, ja etsi sydän läpättäen piirongin laatikosta isävainajansa, laivuri Tuttulan, ison merimiesrevolverin, jonka Asser Tuttula oli kuljettanut mukaansa maalle juuri tällaisten tapausten varalta.

Asser Tuttula ei mieskohtaiseen urhoollisuuteen nähden ole verrattavissa esim. Kaarle XII:nteen, niin että hän on niinkuin me muutkin tavalliset kuolevaiset.

Mutta porstuaan hän kuitenkin hiipi, revolverin hana viritettynä ja revolveri silmien tasalle kohotettuna — taas kuului ullakolta liikehtimistä! — nousipa hän, hetken epäröityään, vaikkakin polvet kieltämättä tuntuvasti vapisten, vähitellen… varovaisesti… askel askeleelta… hiljaa… hengitystään pidättäen… aina vain hitaammin ja varovaisemmin… revolveri ojennettuna ylöspäin… hana vireessä, sormi liipasimessa… nousi kuin nousikin vähitellen ullakon portaita ylös, valmiina taisteluun elämästä ja kuolemasta — — —.

Ei ollut portaitten yläpäässä mitään luukkuakaan esteenä. Eivätkä portaat olleet korkeat, koska huoneetkin olivat matalat. Vihdoin seisoi Asser Tuttula rintaansa rintaansa myöten ullakolla, mutta siitä alaspäin oli hän porstuan ilmapiirissä, seitsemännellä tai kahdeksannella rapulla seisten.

Kylmä hiki oli Asserin otsalla. Hetki oli kauhea, salaperäinen jännitys tuntui täyttävän maailmankaikkeuden.

Ullakon toisesta päästä, missä oli avoin, ikkunaton, vaikka alkujaan ikkunaa varten tehty aukko, kuului taas jotakin liikehtimistä.

Ja kääntäen vanhan revolverin isoreikäisen piipun sitä pimeää nurkkaa kohti, mistä hän oli liikehtimistä kuullut, huusi Asser ontolla, kumisevalla ja tärähtelevällä äänellä:

Pimeällä ullakolla välähti kuin salaman leimaus, ja oli kuin olisivat ullakko ja koko rakennus ja koko saari ja Asser Tuttula ja laivurivainajan isoreikäinen revolveri räjähtäneet tuhannen nuuskaksi ja pirstaleet lentäneet yli Suomenlahden…

Ja samassa kuului kamala parahdus ja joku tumma olento vilahti ikkuna-aukossa ja syöksyi ulos ja alas.

Mielenliikutuksesta tutisten ryntäsi — tai oikeastaan putosi — Asser
Tuttulakin alas ullakolta.

Sitten istui hän huoneessaan, revolveri kädessä, siihen saakka, kunnes aurinko oli noussut ja ilma säteili kirkkautta ja helisi lintujen laulua.

Siellä ei hän kuitenkaan nähnyt mitään, mikä olisi luonut jotakin valoa salaperäiseen yölliseen arvoitukseen.

Hän ei kyllä suinkaan ollut ampunut tahallaan. Hermostuksissaan oli hän huomaamattaan painanut liipasinta, puristaessaan lujemmin revolverin perää, ja kun hana oli vireessä, niin laukesi tämä mahtava ase, jolla olisi voinut ampua vaikka valaskalan.

Kun hän kolmen tunnin kuluttua heräsi, näki hän ikkunasta, että Kaalsson oli tullut kotiin, koska hänen leveä ja tukeva kalastajamoottorinsa oli rannassa.

Asser läksi Kaalssonin pariskunnan asunnolle kertomaan yöllisestä taistelustaan rosvojen kanssa.

Pihanurmikolla, portaitten vieressä makasi Kaalssonin suuri, harmaa kollikissa kuolleena, kylki veressä.

— Siinä hän lepää, vainaja, sanoi Kaalssonska vedet silmissä. — Kotiinsa juoksi kuolemaan, raukka, kuka lie ampunut, lurjus, viatonta elävää, niitä taas kiertelee täällä saarien rannoilla kaupunkilaishulikaaneja pahan teossa, eikä ole poliisiakaan niitä kurissa pitämässä…

Asser antoi muorille lohdutukseksi 50 markan setelin, jotta tämä sillä ostaisi uuden, hyvän kissan, ja selitti harrastavansa asiaa etenkin sen vuoksi, että Kaalssonskan kissa pitäisi myöskin Tuttulan kesäasunnon rotat aisoissa. Yöllisestä kahakasta ei Asser puhunut yhtään mitään.

Hänestä oli hyvä, ettei siitä nyt, kun kissakin oli kuollut, tiennyt kukaan muu kuin hän itse.

Sitten lainasi Asser Tuttula Kaalssonin moottorin ja läksi noutamaan kadonnutta perhettään lankomiehen huvilalta.

»SYKSYN KOLKKO, SYNKKÄ ILTA

kattaa kaupungin ja maan», veisasi Ariovistus Pöhkönen tunnetulla nuotilla »Koko maailma iloitkohon sydämestään, sielustaan», mitä nuottia vastaan on sitäkin vähemmän muistuttamista, kun ei Oksasen Säkenien alkurunolle tietääksemme ole vielä sävelletty omaa nuottiaan.

Herrasväki Pöhkönen oli muuttohommissa kesämajastaan itäisestä saaristosta, ja teki sen kaipauksetta, sillä kovin olivat sääsuhteet muuttuneet raakamaisiksi ja epäedullisiksi. Työnjako oli semmoinen, että tavaroitten pakkaus, joka kysyy älyä, harkitsemiskykyä ja viekkauttakin, jos esim. on koetettava saada puolentoista kuutiometrin tavarat mahtumaan yhden kuutiometrin pakkilaatikkoon, suoritti rva Pöhkönen, kun taas Ariovistuksen osalle oli jäänyt suurempia ruumiillisia voimia kysyvä puoli, arkkujen ja korien nuorittaminen ja laatikoitten naulaaminen kiinni. Jonkinlaisena ylimpänä katsastusmiehenä, joka tietysti piti itseään tärkeimpänä työntekijänä niinkuin tavallista on tällaisessa asemassa, toimi Ariovistuksen anoppi, jaellen auliisti neuvoja, osviittoja ja arvosteluja ja ollen aina siinä, missä häntä Ariovistuksen mielestä vähimmän tarvittiin.

— Ariovistus ei osaa olleskaan huushollata narun kanssa. Jos osaa oikein sitoa, niin pääsee puolta vähemmällä narulla. Mutta miehet ovat hirveän epäkäytännöllisiä, liitti anoppi yleislaatuisena huomautuksena.

Ariovistus ojensi anopille parin kyynärän pituisen narunpätkän ja sanoi suurta juurikoria näyttäen:

— No anoppi esittää nyt sitten sitä naisellista käytännöllisyyttään ja nyörittää tuon suuren korin tällä narulla.

Mutta anoppi oli jo kiiruhtanut porstuaan, mistä kuuluva julma mökä ilmoitti nuoremman sukupolven joutuneen tukkanuottasille.

— Minulla ei ole enää kuin vyyhti parasta pyykkinarua, ja sitä minä en antaisi, sanoi rva Pöhkönen, mutta Ariovistus tempaisi ihastuneena hyvän pyykkinarun ja sanoi, että sellaista tässä juuri tarvitaankin, ja ettei pyykkinaru ole mikään sellainen tabu eli pyhitetty esine tai muu kappale, jota ei varsin hyvin voisi käyttää tällaiseen tarkoitukseen.

Vihdoin olivat muut kollit reilassa paitsi eräs suuri laatikko, minkä sulkeminen tuotti vaikeuksia etenkin sen vuoksi, ettei ollut kunnollisia lautoja eikä nauloja. Mutta vaikka naulat olivatkin vanhoja, ruosteisia ja vääristyneitä ja laudat risaisia, halkeilleita ramuja, kävi Ariovistus, iloissaan siitä, että työ näkyi olevan kallistumassa loppupuolelle, reippain mielin siihen käsiksi.

— Tämän tehtävän pääasiallinen vaikeus on siinä, selitti hän, että naulat ovat alapuolella kaiken arvostelun.

Mutta kun on terävä silmä ja tarkka käsi, niin selviää mies kyllä tällaisistakin vaikeuksista…

Samassa iski Ariovistus vasaralla peukaloonsa ja ryhtyi sitten peukalo suussa hyppimään omituista yksijalkatanssia laatikon ympärillä, voivotellen ja huiskutellen toisin vuoroin peukaloaan ja käyttäen sangen epäparlamenttaarisia sanoja, niin että rva Pöhkönen kiiruhti työntämään nuoremmat lapset ulos huoneesta ja anoppi julkitoi synkkiä aavisteluja sellaisten lasten tulevaisuudesta, jotka kotonaan saavat kuulla tuollaista puhetta.

— Jos anoppi antaisi minun ensin lyödä vasaralla peukaloonsa ja puhuisi vasta sitten, sanoi Ariovistus katkerasti.

— Kyllä uskon että sinä mielelläsi tekisit sen, sanoi anoppi, joka näytti hyvin tuntevan vävypoikansa salaisimmat sydämen aivoitukset. — Mutta sitä sinä saat kauan odottaa, lisäsi hän vahingoniloisesti.

— Missä ovat hohtimet? kysyi Ariovistus viimein, kun laatikko oli jo melkein umpeen naulattu. — Täytyy tuosta kiskoa vielä pari naulaa irti, muuten ei saa viimeistä lautaa kiinni.

— Hohtimet minä panin sinne laatikon pohjalle, olisitkos sinä niitä tarvinnut? kysyi anoppi ihmeissään. Ariovistus syöksähti ullakolle, missä hän saattoi pahennusta herättämättä purkaa sisuaan ja tuli särkeneeksi yhden ikkunaruudunkin.

Vihdoin olivat tavarat laiturilla ja huvila lukossa ja kolleja ryhdyttiin nostamaan moottorivenheeseen. Suurin kori oli putoamaisillaan moottorin laidalta mereen, kun hätäytynyt anoppi huusi Ariovistukselle:

Ariovistus ei hellittänytkään, vaan seurasi korin mukana pohjaan. Kovin syvää ei siinä sentään ollut, koska ei Ariovistuksen yläruumis joutunut veden alle kuin polviin saakka.

Anoppi otti ja pyörtyi rannalle, vaikka ei Ariovistus ollut muuta tehnyt kuin sananmukaisesti totellut hänen kehoitustaan ja piteli yhäkin kiinni korin korvista, kuplien kohotessa vedenpintaan. Kotiapulaisen avulla ja lasten hihkuessa ilosta veti rouva Pöhkönen Ariovistuksen takaisin laiturille, mutta korin ylös saamisessa oli melkoista suurempi vaiva.

Ariovistuksen kuivattamisessa oli kuitenkin kaikkein suurin vaiva, eikä hänestä vielä sinä päivänä oikein kuivaa saatukaan.

ILMAISEKSI

— Juu, sanoi hra Pellervo, vanhapoika, toukokuun viimeisellä viikolla synkästi, istuessaan kahvilla tuttavassa perheessä, herrasväki Mattilaisen luona Helsingin kaupungissa.

Hän oli juuri päässyt kertomasta, ettei hänellä kesäk. 1 p:stä olisi kattoa päänsä päällä.

Hän oli keväällä saanut maksaa erään takauksen ja oli hänen pakko hankkia itselleen pienempi ja halvempi asunto, eikä hän ollut löytänyt sopivaa. Toisin sanoen: pienempiä ja huonompia oli kyllä saatavissa kuinka paljon tahansa, mutta niittenkin hinnat olivat yläpuolella hänen mahdollisuuksiensa. Hän oli nyt päättänyt tavalla tai toisella keinotella kesän yli ilman vakinaista asuntoa siinä toivossa, että syksyllä olisi parempi onni.

— Kuule! sanoi Mattilainen äkkiä. — Muuta tähän meidän huoneistoomme kesäksi! Me lähdemme kesäkuun ensimmäisenä päivänä koko kesäksi maalle, ja huoneet täällä ovat aivan joutilaina.

— Ei mitään muttaa! sanoi hra Mattilainen päättäväiseen tapaansa. — Siten säästät koko kesän vuokran, sillä tietysti saat asua täällä ilmaiseksi.

— Ei tämä ole mitään hyväntahtoisuutta ja armeliaisuutta minun puoleltani, jatkoi Mattilainen. Onhan meillä turvallisempi tunne siellä maalla, kun täällä asuu joku, joka suojelee omaisuuttamme varkailta.

— Oi muuttakaa tänne, herra Pellervo! rukoili rouva Mattilainen. — Minä aina niin pelkään maalla, että ryövärit tyhjentävät koko lokaalin. Ja eikös hra Pellervo ottaisi pitääkseen huolta kukkien kastelemisesta? Suostuttehan te, hyvä kiltti herra Pellervo? Tekisitte siten meille suuren palveluksen.

— Tietysti minä kastelen kukat mielelläni, vakuutti hra Pellervo. —
Minä olen aina pitänyt kukista.

Hra Pellervo suostui kuin suostuikin. Kolmen kuun vuokran säästö ei ole vähäksyttävä asia miehelle, jolta äskettäin on »muodon vuoksi» kirjoitetun nimen tähden mennyt puolen vuoden palkkaa vastaava summa.

— No kättä päälle, vanha veikko! huudahti riemastuneena Mattilainen, puristaen hra Pellervon kylmää ja laihaa kättä omalla isolla, pehmeällä, lämpimällä ja hikisellä etutassullaan, niin että vesipisarat tippuivat lattialle. — Saatpa nähdä, että elät täällä kuin herran kukkarossa!

— Niin, ja jos teillä on joitakin asioita suoritettavana täällä kaupungissa, niin minä olen mielissäni voidessani ne hoitaa, ilmoitti kiitollinen hra Pellervo.

— Emme me pyydä muuta kuin että hra Pellervo viitsisi kastella kukat, sanoi rouva Mattilainen.

— Mitäpäs asioita meillä täällä kesällä olisi, sanoi Mattilainen. — Mutta jos viitsit vähän katsoa maalareitten perään, kun ne tulevat lattioita maalaamaan…

— Ja opastat sitä miestä, joka panee uudet tapetit, ja silmäät vähän, että hän laittaa ne kunnollisesti…

— Niin, ja sitten korjataan keittiön hella, mutta eihän se ole kuin muutaman päivän asia… muisti rouva Mattilainen.

Hra Pellervo arveli, ettei hän valitettavasti taida paljonkaan ymmärtää keittiön hellan korjausta, mutta rouva Mattilainen selitti, ettei hänen tarvinnutkaan muuta kuin päästää mies sisään ja sitten katsoa, että ovet tulevat lukkoon, kun työmiehet lähtevät pois.

— Ja kerjäläiset saa ilman muuta ajaa pois rappukäytävästä! neuvoi rouva Mattilainen.

— Jätän sinulle revolverini ja pari tusinaa ammuksia ensi aluksi, ilmoitti hra Mattilainen. — Ja tuota noin, ehkä viitsisit lähettää meille tulevat kirjeet sinne maalle. Eihän niihin tarvitse uusia postimerkkejä, muuttaa vain osoitteen.

Herra Pellervo lupasi suorittaa tämän ynnä eräät muutkin seikat, ja suorittaa mahdollisesti ilmestyvät pienet laskut, sähköt ja kaasut ja sen semmoiset. Mattilainen maksaisi ne sitten kaupungissa käydessään.

Hra Pellervo muutti uuteen kotiinsa noin puoli tuntia ennen herrasväki Mattilaisen maallelähtöä, ja oli suureksi avuksi viimeisiä tavarakolleja alas kannettaessa ja repäisi uuden kesäpukunsa housut noin korttelin pituudelta ja puolen korttelin leveydeltä muutaman pakkilaatikon kyljestä törröttävään naulaan. Mutta mitäpä siitä, vahinko ei tule lehmänkello kaulassa, ja saihan hän asua koko kesän ilmaiseksi.

— Ai faan! sanoi hra Mattilainen, kun hänellä jo oli päällystakki yllään ja lippalakki päässään. — Taksoitusluettelot ovat huomisesta alkaen nähtävinä. Viitsitkö käydä vaikka jo huomenna vilkaisemassa, kuinka paljon ne juuttaat ovat minulle äyrejä panneet, ja ilmoittaa sitten kirjeessä minulle? Mutta älä kirjoita sitä kortilla, vaan suljetussa kirjeessä, se postineiti siellä on semmoinen pitkänenäinen rolliämmä.

— Ja voi voi, älkää nyt vain hermostuko, hyvä herra Pellervo! huudahti rouva Mattilainen säikähtyneellä äänellä. — Mutta minä kun kokonaan unohdin lähettää sen kangaspaketin, joka on neulomapöydällä minun huoneessani, ompelijattarelleni, neiti Leinoselle! Viitsisittekö te olla niin hirveän ystävällinen ja viedä sen hänelle, Salomoninkatu 17, neljäs kerros, ovi oikealla. Ei tarvitse sanoa muuta kuin että se on minulta, hän kyllä tietää…

— »Leinonen, Salomoninkatu 17, neljäs kerros, oikealla», kirjoitti hra Pellervo muistiin. — Kyllä minä sen toimitan huomenna tai viimeistään ylihuomenna.

— Niin, olisi niin hirveän hauskaa, jos herra Pellervo suinkin ehtisi toimittaa sen jo huomenna.

Ja Mattilaisen herrasväki läksi, toivottaen vielä autosta hauskaa kesää herra Pellervolle.

Kun viimeksimainittu seuraavana päivänä automaattipäivällisen jälkeen tuli kesäkotiinsa, oli eteisen oven vieressä lattialla postikortti hra Matilaiselta:

»H. V.!

Peijakas, kun se minun sadetakkini unohtui siinä lähtöhötäkässä. Se on siellä eteisen naulassa, kyllä sen löydät helposti. Jos viitsisit lähettää sen postipakettina niin pian kuin suinkin. — Vaimoni rupesi junassa arvelemaan, että kyllä me taidamme tarvita sinne huvilalle vielä yhden sängyn ja pari kolme tuolia ja ehkä jonkun polsterinkin, mutta hän kirjoittaa kyllä itse niistä tarkemmin».

Ilmaisen kesäasunnon saanut hra Pellervo tuli kortin luettuaan vähän miettiväisen näköiseksi.

HYVILLÄ ONKIPAIKOILLA

— Olisikohan täällä, kysyi kesävieras J.U. Joutilas, olisikohan täällä jotain ukkoa, joka tietäisi hyviä onkipaikkoja ja läksisi minua niille soutamaan?

Paikkakuntalaiset katsahtivat kysyvästi toisiinsa. Paikkakuntalaisilla on sellainen tapa, kun heiltä kysytään paikkakunnan asioita.

— Ainahan niitä… onhan niitä… semmoisia ukkoja… tavallisesti… kenties…

— Esimerkiksi se ukko, joka asuu tuolla niemessä olevassa mökissä, mikä näkyy tuon suuren petäjän takaa, vastasivat paikkakuntalaiset, vilkastuen hekin.

J.U. Joutilas ryhtyi valmistaviin toimenpiteisiin. Ensin hankki hän itselleen venheen.

Sitten hankki hän onkimatoja. Onkimatojen saannissa oli enemmän vaivaa kuin venheen saannissa, mutta ahkeruus kovan onnen voittaa, ahkeruus unenkin estää, ja J.U. Joutilaalla oli lopuksi 37 onkimatoa, niistä kaksi oikeata kastematoa, jotka tuntuivat hermostuneilta ja tyytymättömiltä tavallisten proletäärionkimatojen ja J.U. Joutilaan seuraan.

Onkimadot pantiin pieneen läkkipurkkiin, jossa ennen oli säilytetty ties mitä, ja kesävieras J.U. Joutilas oli jo lähtemäisillään kalastuselinkeinoa harjoittamaan, kun hänen mieleensä juolahti, että ongetkin kai olisivat hyvät olemassa, kukali oli aikomus onkimismenetelmää noudattaa.

J.U. Joutilas souti neuvottuun niemeen ja kävi sisälle mökkiin, jonka pohjoispuolinen seinä oli ulkoapäin tuettu kahdella melkoisella puupöngällä, jotka näyttivät lujasti päättäneen viimeiseen pirstaleeseensa saakka vastustaa mökin ainoata suurta intohimoa ja taipumusta, nurinkaatumista.

Mökissä oli ukko. J.U. Joutilas näki heti, että jos oli kysymys ukosta, jolla on hyvää aikaa, niin tässä oli epäilemättä juuri se ukko.

Kesävieras J.U. Joutilas kertoi, että häntä oli neuvottu ukon luo siinä ja siinä asiassa.

J.U. Joutilas kysyi, olisiko ukko halukas lähtemään hänelle soutumieheksi onkipaikoille.

— Jos en minä niitä tiedä, niin sitten ei niitä tiedä kukaan muukaan tässä maailmassa…

Koska siihen ei ollut sen enempää sanomista, niin syntyi sopimus ilman muuta. Ukko istuutui soutajan paikalle, kesävieras J.U. Joutilaan käydessä herrana perään, ukko sylkäisi kouriinsa työtehon lisäämiseksi ja ilmoitti:

— Jos soudetaan tuohon Lammassaaren nenässä olevaan ruohikkoon. Siitä sitä kalaa lähtee — jos lähteäkseen.

— Jahah, sanoi ukko. — Kyllä minä sitten tiedän ne eivät ole kotona, ahvenet. Meidän onkin kierrettävä tuonne saaren toiselle puolen. Siellä on se parempi kaislikko.

— Tässä niitä pitäisi olla, ilmoitti ukko, kun oli kierretty saaren ympäri n.s. parempaan kaislikkoon.

Mahdollisesti olisi niiden todellakin pitänyt olla siinä, mutta parinkymmenen minuutin pituisen kärsivällisen odotuksen jälkeen täytyi ukonkin myöntää, etteivät ne kuitenkaan siinä olleet. Eivät ainakaan antaneet mitään elonmerkkiä itsestään.

— Kyllä minä nyt tiedän, missä ne ovat! sanoi ukko. Ne ovat tuolla luodolla, joka näkyy tuosta ihan suoraan… tuosta minun sormeani pitkin!

J.U. Joutilas katsoi ja näki ensiksi, että ukon sormi oli aivan käsittämättömän likainen, sekä toiseksi, että luoto todella oli ukon osoittamalla suunnalla.

— Vai sinne ne juuttaat nyt arvasivat lähteä! purpatti ukko, ollen vähän vihainen ahvenille. — Mutta kyllä minä teidät löydän…!

Luodolle oli pitkänlainen matka. Kului melkein puoli tuntia, ennenkuin sinne päästiin. Matkalla sanoi ukko:

Ukko ankkuroi venheen tottuneesti ja tanakasti luodon kupeelle ja sanoi sitten voitonvarmasti:

J.U. Joutilas olisi hyvin kernaasti vetänyt ahvenia venheeseen. Mitään muuta ei hän sillä haavaa halunnutkaan. Mutta ahvenet eivät puolestaan halunneet hänen vedettävikseen. Neljännestunnin jännittävän odotuksen jälkeen sanoi ukko salaperäisesti, ääntään alentaen, vaikka ei muita kuulijoita ollutkaan ainakaan puolta peninkulmaa lähempänä:

— Se on Pötkänsaaren kupeella… mutta herra ei sitten saa kenellekään sanoa, että me olemme ne kalat sieltä saaneet! vannotti ukko vilkaisten vaistomaisesti taakseen.

— En minä sano! vakuutti J.U. Joutilas juhlallisesti, ja vilkaisi hänkin vaistomaisesti taakseen.

— Se on semmoinen asia, etteivät muut tiedäkään, minkälainen kalapaikka se on, selitti ukko kiihkeästi. — Jos ne saisivat sen tietoonsa, niin silloin ne kaikki kiirehtisivät sinne ja lappaisivat sen tyhjäksi.

— Olisinhan tässä minäkin soutanut… oli ukko vastustelevinaan, mutta luovutti kuitenkin kerkeästi työntekijän paikan työnantajalleen, ja perusteli sitä m.m. sillä, että:

Kiskottuaan neljännestunnin venhettä, joka tuntui raskaalta soutaa, ja kun Joutilaan polvet aina tuntuivat olevan airojen tiellä, toivoi J.U. Joutilas, että olisi antanut ukon soutaa edelleenkin, ja pyyhkien hikeä paidanhihallaan kysyi:

Eikä sinne ollutkaan paljon enempää kuin toisen neljännestunnin matka, jonka jälkipuoliskolla J.U. Joutilas sai vasempaan kämmeneensä kaksi rakkulaa, mutta oikeaan ainoastaan yhden.

— Tässä se on! sanoi ukko vihdoin juhlallisesti, juuri kun J.U. Joutilas oli alkanut toivoa, että olisi kuollut nuorena, mieluummin keväällä. — Nyt on parasta, että herra muuttaa uuden madon, että asia alkaa laillisesti ja komeasti, he he…

Kesävieras J.U. Joutilas muutti kaikkiin onkiin uudet madot, katkaisten kappaleiksi itse kastemadot, viimeksimainittujen yhtä hurjasta kuin luonnollisestakin vastarinnasta huolimatta.

Sitten ruvettiin odottamaan ensimmäistä kyrmyniskaa ahventa… minuutti…. ja kaksi… ja viisi minuuttia… ja viisitoista minuuttia… ja viisikolmatta minuuttia…

Mutta J.U. Joutilas nosti onget vedestä ja sanoi, luovuttaen soutajan paikan säälimättä ukolle, synkkä pilvi otsallaan:

Ja sanoi sen niin kolealla äänellä, ettei ukko uskaltanut ryhtyä esittelemään uusia, entistä parempia onkipaikkoja.

MUUTTOPÄIVÄNÄ

Aadolfi Iivari Yksityinen muutti eilen. Hän ei muuttanut maalle, eikä muutakaan, kiittää kun saa pysyä kaupungissa, mutta hän muutti länsipuolelta Helsinkiä sille puolelle, missä aurinko ensiksi nousee.

Hän muutti ja hyräili, ilman mitään erikoista nuottia, koska hänen musikaalinen harrastuksensa on suurempi kuin hänen kykynsä:

Aadolfi Iivari Yksityinen on aikaisemmin mainitun hra Yksityisen täysiserkku. Tämä vain mainittuna senvuoksi, että ihmiset ovat yleensä huvitettuja kaikenlaatuisten sukulaisuussuhteiden tietämisestä ja tuntemisesta. Itse asiaan ja kertomuksemme kulkuun, missä muuten ei tapahdukaan mitään elokuvamaisia yllätyksiä kiivaine peräkkäin juoksuineen ja nauruhermoja kutkuttaville lankeamisineen, ei se millään tavoin vaikuta.

Herrasväki Yksityinen muutti ulos ja eräs toinen herrasväki muutti sisään — herrasväki Yksityiselle tuiki tuntematon matkue, jonka piano tuli rappusissa ylöspäin, kun Yksityisen leveä vaatekaappi laskeutui rappusia alas. A. I. Yksityinen vain hyräili »halituli halituli hattan tattaansa», sillä asia ei liikuttanut häntä vähääkään — se päinvastoin huvitti häntä — hän kun oli antanut koko muuton urakalla erään muuttotoimiston suoritettavaksi. Mutta kaappia kantavat muuttomiehet eivät ensinkään hyräilleet, mistä päättäen heidän huumorintajunsa ei ollut niin kehittynyt kuin A. I. Yksityisen. Päinvastoin ratkesivat he kiroilemaan pianonkantajia sen johdosta, että nämä alkavat raahata sisään romuaan ennenkuin herrasväki Yksityisen tavarat on saatu alas, ja vaativat jyrkästi, että musiikkimiehet kantavat pianon takaisin pihalle. Tämä keskustelu tapahtui kolmannen ja neljännen kerroksen välillä, ja pianomiehet ilmaisivat intohimoisella kiihkolla ennen kuolevansa kuin ryhtyvänsä kantamaan soittokonetta takaisin. Koska piano oli vanhanaikuinen suuri rumilas, niin täytyy meidän suhtautua ymmärtämyksellä myöskin pianonkantajien tunteisiin. Mutta Yksityisen kaapinkantajat voittivat heidät sittenkin ehdottomasti sanonnan voimakkuudessa ja kansanomaisessa mehukkaisuudessa.

Asia järjestyi kuitenkin siten, että vaatekaappi saatiin jotenkuten nostetuksi pianon yli, mutta minuutin kuluttua ilmoittivat pianomiesten epätoivoiset sadatukset heidän kohdanneen Yksityisen ruokasalin kaapin, joka on kooltaan sellainen, ettei niitä nykyisin näekään muualla kuin vanhoissa kuvakirjoissa ja Kansallismuseossa. Uusien tulokkaiden piano olisi aivan hyvin mahtunut sen sisään, vieläpä soittajakin tuoleineen.

Mutta A.I. Yksityinen hyräili »halituli halituli…» ja kiiruhti kaapinkantajain perässä, ehkäistäkseen heitä mikäli mahdollista rusentamasta kaappia portaiden alapäässä, ja oli yhä enemmän tyytyväinen siihen, että oli antanut urakalle koko muuttohomman. Samalla hän päätti, ettei hän itse ainakaan vähässä hädässä perusta muuttoliikettä.

Kello kolmen aikaan iltapäivällä jätti hra Yksityinen entisen huoneustonsa avaimet isännöitsijälle ilmoittaen, että tämä saa ne puolestaan antaa kenelle haluaa, taikka ripustaa ne vaikka kellonperiinsä, ja läksi vaimoineen ja lapsineen ajamaan kohti uutta kotimaatansa auringon nousun puolella.

— Niillä oli piano, niillä uusilla tulokkailla! huomautti hra
Yksityinen vahingoniloisesti. — Oikea semmoinen vanha rämä!

— Ja ne nostivat sen siihen sinun huoneeseesi, joka on juuri
Karpalaisen herrasväen makuuhuoneen yläpuolella! lisäsi rouva
Yksityinen, silmät säteillen riemullista tyytyväisyyttä. — Kun nyt vain
ymmärtäisivät alkaa soittaa sitä tarpeeksi aikaisin aamulla!

Herra Konst. Karpalainen palvelee nimittäin eräässä laitoksessa, missä hänellä on yövuoro kahdesti viikossa.

— On suloista päästä uuteen kotiin ja uusien, hyvien ihmisten joukkoon, iloitsi hra Yksityinen.

— Hm, vastasi siihen rouva Yksityinen, joka on kotoisin maaseutukaupungista, missä on kaksi teatteria ja neljä sanomalehteä, ja joka ei ole etukäteen ehdottomasti vakuutettu uusien ihmisten hyvyydestä. — Minua muuten alkaa niin peloittaa…

— Mikä? kysyi hra Yksityinen sankarin tavoin, joka on valmis, pitkä ja molemminpuolin teräväksi hiottu sapeli kädessä, puolustamaan lohikäärmeiden, noitien ja peikkojen uhkaamaa kuninkaantytärtä.

— Se että minä olin sairaana, kun se uusi asunto vuokrattiin, enkä päässyt sitä katsomaan.

— Mutta näytinhän minä sinulle pohjapiirustukset ja kaikki… kolme huonetta, keittiö, palvelijan huone, eteinen, kylpyhuone ja nykyajan mukavuus, yksi alkoovi puoli tusinaa seinäkomeroita, osuus ullakkoon ja kellariin ja kaikki…

Sattuikin olemaan talon isäntä portilla, riippuvaposkinen, mustapartainen mies — hän olikin aikaisemmassa elämässään ollut hotellissa kengänharjaajana.

— Tervetuloa! sanoi isäntä vähän kankeasti, mutta ei epäystävällisesti.
— Jos minä tulen saattamaan herrasväkeä — nimittäin uuteen asuntoonsa…

Astuttuaan sisään eteisen ovesta luuli rouva Yksityinen, että muuttomiehet olivat jättäneet vaatekaapin seisomaan ovi auki eteisen ovelle ja että hän oli joutunut omaan kaappiinsa.

Isäntä ja hra Yksityinen vakuuttivat kuitenkin yksimielisesti, että hän oli erehdyksessä, ja ettei nyt oltu vaatekaapissa, vaan eteisessä.

— Tää on nimittäin vähän hämärä, kun taivaskin nimittäin on pilvessä, mutta kun vääntää sähkön palamaan, niin kyllä tässä näkee, rauhoitti isäntä.

Todistaakseen väitteensä hän väänsi sähkönappulaa, jonka hän joko tavattomalla näkövoimallaan, taikka, mikä on luultavampaa, suuren paikallistuntemuksensa avulla oli löytänyt.

— Niin, kun ei ole lamppua vielä… edelliset vuokralaiset ovat nimittäin vieneet lamppunsa mennessään, selitti isäntä.

— Jaa, ei nyt kannata kustantaa kaikkein parhaita laatuja… nimittäin tämmöisiin pienempiin lukaaleihin, sanoi isäntä.

— Jos sinä olisit sanonut… huudahti rouva Yksityinen, kääntyen Aadolfi Iivari Yksityiseen päin, mutta Aadolfi Iivari oli jo keskustelussa palvelijattaren kanssa, joka oli tullut edellä, ja joka nyt pyysi uhkaavalla kohteliaisuudella kysyä, missä se hänelle luvattu huone on.

— Kyllä minä tulen näyttämään, huudahti hra Yksityinen kerkeästi. — Se on täällä!

— Tämäkö? Tämähän on joku ruokakomero, tai vaatesäiliö, eikä mikään huone! huusi palvelustyttö.

— Jaa, kyllä se on huone… nimittäin palvelijan huone, vakuutti isäntä, joka oli tullut heidän perässään.

— Minä olen heti vapaa palveluksesta! ilmoitti tyttö, poskipäillään kuumeinen punerrus.

Hra A. I. Yksityinen pyörähti ympäri kuin tavoittaakseen kiinni jostakin, mutta kun hän ei saanut mistään kiinni, niin ähkäisi hän:

— Nimittäin tätä päivää lukuunottamatta, lisäsi isäntä puolueettomalla asiallisuudella.

— Missäs se meidän kellarimme on? kysyi rouva Yksityinen, joka samassa tuli keittiöön, itku kurkussa, vaikka ei vielä tietänytkään, mitä siellä juuri oli tapahtunut.

— Miksi? kysyi rva Yksityinen sellaisella äänellä, jota murhenäytelmän viimeisessä näytöksessä käytetään.

— Entiset vuokralaiset eivät nimittäin vielä ole korjanneet tavaroitaan sieltä, selitti isäntä.

Rva Yksityinen vaipui istumaan keittiölaatikon kannelle, mutta ei kuollut. Hän on sitkeää sukua, ja hänen isovanhempansa elivät kaikki yli 80:nnen syntymäpäivänsä.

— Kyllä se tulee aivan heti vapaaksi… nimittäin sitten kun entiset asukkaat ovat saaneet uuden säilytyspaikan, lohdutti isäntä — toistaiseksi ei niillä vielä taida olla uutta asuntoa…

Mutta silloin sai rouva Yksityinen kohtauksen ja hra Yksityinen ja talon isäntä vetäytyivät hienotunteisesti eteiseen, jättäen rouvan palvelustytön hoitoon, joka viimeksimainittu ei ollut tullut saaneeksi mitään kohtausta.

— Mikäs se tämä ovi olikaan… jassoo! sanoi hra Yksityinen, avattuaan vähän hämillään erään pienen oven, jonka takana nykyajan mukavuus oli. — Mutta eihän täällä voi kääntyäkään!

— Mitäs sitä tarvitsee kääntyäkään — nimittäin siellä, sanoi isäntä. —
Voihan sitä nimittäin kääntyä ennen sinne menoaan… he he…

»Halituli halituli…», aloitti Aadolfi Iivari Yksityinen, mutta vaikeni samassa.

Hänestä tuntui jotenkuten, ettei hyräileminen ollut tällä haavaa oikein luonnollista.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALITTUJA PAKINOITA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.