The Project Gutenberg eBook of Dombey ja Poika 2, by Charles Dickens

Päivänkoitto hiipii tyynine, valjuine kasvoineen väristen kirkon luo, jonka alla lepää pikku Paulin ja hänen äitinsä tomu, ja katsoo sisään akkunoista. Kirkko on kylmä ja pimeä. Yö kyyristelee vielä kivilattialla ja hautoo mietteitään synkkänä ja raskaana nurkissa ja loukoissa. Kellotorni, joka kohoaa talojen yli esille ajan rannattomasta aallokosta sen vyöryessä säännöllisesti ja murtuessa ikuisuuden äärtä vasten, näkyy hämärästi kuin kivimajakka, joka ilmaisee, kuinka meri lainehtii. Mutta kirkon sisäpuolella aamunkoitto ei aluksi voi kurkistellessaan huomata mitään muuta kuin että siellä vielä on yö.

Harhaillessaan heikkona ja hauraana kirkon ympärillä ja katsahtaessaan sisään hämärä valittaa ja itkee lyhyttä valtakauttaan. Sen kyyneleet putoavat akkunalasille, ja kirkon muurin vieressä kasvavat puut kumartuvat ja puristavat monia käsiään myötätuntoisesti. Yö kalpenee yhä ja väistyy vähitellen kirkosta, mutta viivyttelee vielä alhaalla holveissa ja istuu ruumisarkuilla. Ja sitten tulee kirkas päivä, joka saa kirkonkellon hehkumaan ja panee torninhuipun punertamaan, kuivaa hämärän kyyneleet ja vaimentaa sen valitukset. Hätyytetty aamuhämärä seuraa yötä ja ajaa sen pois viimeisistä piilopaikoista, vetäytyy hautaholveihin ja piiloutuu pelästyneen näköisenä kuolleiden joukkoon, kunnes yö virkistyneenä palaa sen karkoittaakseen.

Ja nyt hiiret, jotka ovat puuhailleet rukouskirjojen kanssa enemmän kuin niiden oikeat omistajat, ja kalunneet rukousjakkaroita, jotka ovatkin enemmän kuluneet niiden pikku hampaiden nakerruksesta kuin ihmisten polvistumisesta, kätkevät kirkkaat silmänsä loukkoihin ja painautuvat kauhistuneina lähelle toisiaan kuullessaan kirkon oven läjähtävän. Sillä kirkonisäntä, mahtava mies, tulee tänä aamuna varhain suntion kanssa. Myöskin on siellä rouva Miff, läähättävä pieni kirkonpenkkien aukaisija — tavattoman kuiva vanha nainen, köyhästi puettu, jolla ei ole tuumaakaan pyylevyyttä millään kohdalla. Hän on odottanut kirkon ovella jo puoli tuntia kirkonisäntää, niinkuin hänen asemansa vaatiikin.

Rouva Miffillä on etikanhappamet kasvot, surkastunut myssy ja puolia ynnä koko shillingejä kaipaava sielu. Rouva Miffin ilme on käynyt salaperäiseksi, kun hän on saanut vuosikaudet viittoilla epävarmoja ihmisiä kirkonpenkkeihin. Hänen silmissään huomaa pidättymistä, ikäänkuin hän yhä vielä tietäisi pehmeämmän istuimen, mutta olisi epätietoinen juomarahan suuruudesta. Sellaista ilmiötä kuin herra Miffiä ei ole olemassa eikä ole ollutkaan kahteenkymmeneen vuoteen, eikä rouva Miff soisi häntä mainittavankaan. Sillä miehellä oli nähtävästi huonot käsitykset vapaapaikoista, ja vaikka rouva Miff toivoo, että hän on päässyt taivaaseen, ei hän kuitenkaan ehdottomasti voisi sitä väittää.

Tänä aamuna rouva Miff on kovassa puuhassa kirkon ovella. Hän peittoo ja tomuttaa alttariliinaa, mattoa ja pieluksia, ja paljon on hänellä puheltavaa niistä häistä, jotka tänään pidetään. Rouva Miffille on sanottu, että uudet huonekalut ja talon korjaustyöt maksoivat kokonaista viisituhatta puntaa tai sitten ei penniäkään, ja hän on kuullut mitä varmimmalta taholta, ettei morsiamella itsellään ole edes puolta shillingiä. Hän muistaa niinikään edellisen vaimon hautajaiset, ikäänkuin ne olisivat tapahtuneet eilen, ja sitten ristiäiset ja sitten toiset hautajaiset. Sitten rouva Miff sanoo sivumennen, että hän muistaessaan pesee vedellä ja saippualla pikku vainajan muistolevyn, ennenkuin häävieraat saapuvat. Kirkonisäntä Sownds, joka istuu kaiken aikaa auringonpaisteessa kirkon portailla (ja harvoin tekee mitään muuta paitsi kylmällä ilmalla, jolloin hän istuu tulen ääressä), hyväksyy rouva Miffin puhelun ja kysyy, onko hän kuullut kerrottavan, että morsian on tavattoman kaunis. Koska rouva Miffin saamat tiedot ovat samansuuntaiset, huomautti Sownds, joka oikeaoppisuudestaan ja lihavuudestaan huolimatta kuitenkin on naiskauneuden ihailija, mahtipontisesti kuulleensa, että morsian on oikea hurmaaja, — jollaista sanontatapaa rouva Miff pitää jonkin verran liioiteltuna tai pitäisi, jos sitä olisi joku muu käyttänyt kuin kirkonisäntä.

Dombeyn talossa on samoihin aikoihin paljon hälinää ja puuhaa, etenkin naisten kesken, joista ainoakaan ei neljän jälkeen ole nukkunut lainkaan ja jotka kaikki olivat jo ennen kuutta täysissä pukimissa. Towlinson herättää enemmän kuin milloinkaan ennen sisäkön harrastusta, ja keittäjätär sanoo aamiaisella, että yhdet häät ennustavat toisia, mitä sisäkkö ei voi uskoa eikä mitenkään pitää totena. Towlinson pitää salassa omat ajatuksensa, sillä hän on tullut jonkin verran synkälle tuulelle, koska taloon on palkattu poskipartainen muukalainen (Towlinson itse on parraton), jonka tehtäväksi on määrätty seurata onnellista paria Pariisiin ja joka nyt kokoilee tavaraa uusiin vaunuihin. Tästä muukalaisesta puhuttaessa Towlinson selittää, ettei hän ole koskaan kuullut muukalaisista olevan mitään hyötyä. Ja kun naiset syyttävät häntä ennakkoluulosta, sanoo hän: »Katsokaahan Bonapartea, joka oli heidän etunenässään, ja mitä kaikkea hän sai toimeen.» Ja sisäkkö sanoo sen olevan ihan totta.

Sokerileipuri on kovassa puuhassa Brook Streetin kalmamaisessa talossa, ja hyvin pitkät nuorukaiset katselevat tarkoin hänen töitään. Yksi heistä haiskahtaa jo sherryltä, ja hänen silmänsä näyttävät taipuvaisilta jäykistymään ja tuijottamaan esineisiin niitä näkemättä. Hän tietää tämän vikansa ja ilmoittaa tovereilleen sen johtuvan »kiinnityksestä». Sillä hän tarkoitti kiihtymystä, mutta hänen kielensä on kankea.

Miehet, jotka soittavat kelloja, ovat saaneet vihiä häistä, niinikään teurastajapojat ja muuan torviseitsikko. Ensinmainitut harjoittelevat eräässä Battle-sillan läheisessä piharakennuksessa, toiset asettuvat johtajansa kautta yhteyteen Towlinsonin kanssa ja esittävät ehtonsa, joilla he korjaisivat pois luunsa, ja kolmas väijyy ja puikkii kadunkulman takaa esille jyrybasson hahmossa, odottaen jotakin petollista rihkamakauppiasta, joka ilmaisisi hääaamiaisen paikan ja ajan lahjuksia vastaan. Odotus ja kiihtymys leviävät vielä laajemmallekin. Balls Pondista asti tuo Perch vaimonsa viettämään päivän Dombeyn palvelijoiden kanssa, joten hän salaa pääsee heidän seurassaan katsomaan vihkiäisiä.

Toots pukeutuu asunnossaan kuin olisi vähintäänkin sulhanen itse. Hän on päättänyt katsella näytelmää täydessä loistossa eräästä parvekkeen piiloisesta nurkasta ja viedä sinne mukanaan Kukonpojan, sillä Tootsin epätoivoinen suunnitelma on näyttää Florence Kukonpojalle ja tunnustaa avoimesti: »Kuulkaahan, Kukonpoika, en tahdo enää kauemmin pettää teitä. Se ystävä, josta olen toisinaan puhunut, olen minä itse. Neiti Dombey on intohimoni esine. Mikä on teidän mielipiteenne, Kukonpoika, asiain näin ollen ja mitä neuvotte minulle nyt heti?» Kukonpoika, joka saisi näin hämmästyä, istuu sillä välin Tootsin keittiössä, painaa nokkansa juomakannuun, jossa on väkevää olutta, ja noukkii suuhunsa pari naulaa häränpihviä.

Prinsessan aukiolla on neiti Tox myös jo jalkeilla, sillä hänkin, niin peräti surullinen kuin onkin, on päättänyt pistää shillingin rouva Miffin käteen ja päästä katselemaan jostakin yksinäisestä nurkasta tätä toimitusta, jolla on häneen raateleva viehätysvoima.

Puisen Merikadetin taholla ollaan aika touhussa. Kapteeni Cuttle istuu säärystimet jalassa ja suunnaton kaulus koholla aamiaispöydässä kuunnellen Rob Hiojaa, joka lukee hänelle etukäteen vihkimiskaavaa määräyksen mukaan, jotta hän täydellisesti ymmärtäisi ne juhlallisuudet, joissa hän tulee olemaan läsnä. Siinä tarkoituksessa hän antaa vähän väliä vakavan käskyn kotipapilleen toistaa eri kohtia tai pysyä oman velvollisuutensa täyttämisessä ja jättää isäntänsä huoleksi aamenet, joista hän aina kertaa yhden perin tyytyväisenä, milloin tahansa Rob Hioja pysähtyy.

Kaiken tämän ja paljon muun lisäksi on yksistään Dombeyn kadulla kaksikymmentä lapsentyttöä luvannut kahdellekymmenelle pikku naisten perheelle, joiden vaistomainen harrastus vihkiäisiin on kehdosta peräisin, mennä katsomaan häitä. Tosiaankin on kirkonisännällä täysi syy tuntea olevansa virantoimituksessa paistattaessaan mahtavaa olentoaan auringonpaahteessa kirkon portailla ja odottaessaan vihkiäishetkeä. Ja rouva Miffillä on syytä hyökätä onnettoman kääpiölapsen kimppuun, joka kurkistaa sisään porttiholvista jättiläisvauva sylissään, ja ajaa hänet pois suuttuneena.

Feenix-serkku on palannut ulkomailta vartavasten ollakseen läsnä vihkiäisissä. Hänet tunsi koko kaupunki noin neljäkymmentä vuotta sitten, mutta hän on vieläkin niin nuorekas vartaloltaan ja käytökseltään ja niin hyvin säilynyt, että vieraat hämmästyvät huomatessaan tämän arvoisan herran kasvoissa salaiset rypyt ja hänen silmännurkissaan variksenjalat ja nähdessään ensimmäisen kerran, ettei hän kävele oikein varmasti astuessaan huoneen poikki eikä pääse ihan suoraan sinne, mihin pyrkii. Mutta se Feenix-serkku, joka nousee puolikahdeksan vaiheilla, onkin toisen näköinen kuin varhain aamulla herätetty. Hän näyttää tosiaankin hyvin synkältä a jättäessään partaansa Longin hotellissa Bond-kadun varrella.

Dombey lähtee pukeutumishuoneestaan naisten hajaantuessa portailta joka suuntaan, niin että helmat kahisevat. Poikkeuksen tekee rouva Perch, joka siunatussa tilassaan (niinkuin hän aina on) ei ole suinkaan ketterä. Niinpä hänen on pakko astua Dombeyta vastaan, ja hän on niiaillessaan vähällä vaipua maahan hämmennyksestä — taivas torjukoon kaikki pahat seuraukset Perchin perheestä! Dombey menee vierashuoneeseen odottamaan määräaikaa. Komeat ovat Dombeyn uusi sininen takki, vaaleanruskeat housut ja sinipunervat liivit. Läpi talon käy kuiskaus, että Dombeyn tukka on käherretty.

Ovelle kuuluva koputus ilmaisee majurin saapuneen. Hänkin on upeasti puettu, napinreiässä kokonainen kurjenpolvi, tukka kovasti käherretty, niinkuin alkuasukas hyvin tietää.

»Hitto vie, Dombey», vastaa majuri, »Joey B:n laita on tänä aamuna niin» — tässä hän lyö kovasti rintaansa — »hänen laitansa on tänä aamuna niin, lempo soikoon, Dombey, että häntä melkein haluttaisi tehdä tästä juhlasta kaksoishäät ja naida äiti».

Dombey hymyilee, mutta niukasti, sillä hän tuntee olevansa juuri joutumaisillaan sukulaiseksi äidin kanssa, josta siis ei sovi laskea leikkiä.

»Dombey», jatkaa majuri sen huomatessaan, »toivotan teille iloa. Onnittelen teitä, Dombey. Totisesti, Dombey», lisää majuri, »te olette tänään kadehdittavin mies koko Englannissa!»

Tästäkin on Dombey vain osaksi samaa mieltä, sillä hän tuottaa suuren kunnian eräälle naiselle, joka epäilemättä siis on enimmin kadehdittava.

»Mitä Edith Grangeriin tulee, Dombey», sanoo majuri, »ei koko Euroopassa ole ainoatakaan naista, joka ei antaisi ja tahtoisi antaa — sallinettehan Bagstockin lisätä sen — korviaan ja korvarenkaitaankin saadakseen olla Edith Grangerin sijassa».

»Olette kovin ystävällinen sanoessanne minulle niin, majuri», vastaa
Dombey.

»Dombey», aloittaa majuri taas, »tiedättehän sen! Älkäämme suvaitko välillämme mitään väärää arkatuntoisuutta. Tiedättehän sen. Tiedättekö vai ette, Dombey?» kysyy majuri melkein kiihkeästi.

»Hitto vieköön, Dombey», sanoo majuri, »tiedättekö vai ettekö tiedä? Dombey! Onko vanha Joey teidän ystävänne? Olemmeko, Dombey, sillä avomielisellä tuttavallisuuden asteella, joka oikeuttaa ihmisen — karskin vanhan Joseph B:n, Dombey — puhumaan suunsa puhtaaksi? Vai onko minun käsitettävä tämä käskyksi pysyä sopivan välimatkan päässä ja noudattaa sovinnaisia tapoja?»

»Rakas majuri Bagstock», sanoo Dombey tyytyväisen näköisenä, »tehän oikein kiihdytte».

»Tepä sen sanoitte, juuri niin, minä kiihdyn. Joseph B. ei kiellä sitä, Dombey. Hän kiihtyy. Tämä on sellainen tapaus, hyvä herra, että se herättää eloon kaiken vanhan, pirullisen, murskaantuneen, kuluneen, raajarikkoisen J.B:n ruumiissa vielä jäljellä olevan myötätunnon. Ja sanonpa teille jotakin, Dombey — sellaisella hetkellä miehen täytyy purkaa ilmoille kaikki, mitä hän tuntee, tai panna päähänsä kuonokoppa. Ja Joseph Bagstock sanoo teille vasten kasvoja, Dombey, niinkuin hän sanoo klubissaan teidän selkänne takana, ettei hän milloinkaan tahdo ottaa kuonokoppaa, kun Paul Dombeysta puhutaan. Niin, hitto vieköön, hyvä herra», lopettaa majuri hyvin päättävästi, »mitä sille mahtaa?»

»Majuri», vastaa Dombey, »vakuutan olevani tosiaankin kiitollinen teille. Ei mieleeni juolahtanutkaan hillitä liian puolueellista ystävyyttänne.»

»Ei liian puolueellista, hyvä herra!» huudahtaa kuumaverinen majuri.
»Dombey, minä kiellän sen.»

»Tarkoitan siis vilpitöntä ystävyyttänne», jatkaa Dombey. »Enkä minäkään, majuri, voi unohtaa tässä tilanteessa, jossa nyt olen, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa olen teille.»

»Dombey», sanoo majuri tehden asianmukaisen eleen, »tässä on Joseph Bagstockin käsi: vanhan, vilpittömän Joey B:n, hyvä herra, jos se miellyttää teitä enemmän. Se on sama käsi, jota hänen kuninkaallinen korkeutensa Yorkin herttua-vainaja kunnioitti huomauttamalla siitä hänen kuninkaalliselle korkeudelleen Kentin herttua-vainajalle, että se on Joshin käsi, karskin ja itsepintaisen ja mahdollisesti nuuskaavan vanhan maankiertäjän käsi. Dombey, olkoon tämä nykyhetki elämämme vähimmin onneton. Jumala teitä siunatkoot!»

Nyt tulee sisään Carker, hänkin komeana ja hymyilevänä kuin ainakin oikea häävieras. Tuskin hän osaa päästää irti Dombeyn kättä, niin hartaasti hän toivottaa onnea. Sitten hän pudistaa majurinkin kättä niin sydämellisesti, että hänen äänensäkin värisee hampaitten välitse tullessaan yhdenmukaisesti käsivarsien kanssa.

»Tämänpäiväinen sää ennustaa onnea», sanoo Carker. »Kerrassaan kirkas ja miellyttävä päivä! Toivottavasti en ole myöhästynyt minuuttiakaan?»

»Se ilahduttaa minua tosiaankin», sanoo Carker. »Pelkäsin jo myöhästyvän? muutamia sekunteja määräajasta, sillä minua viivytti kokonainen jono ajoneuvoja. Katsoin asianmukaiseksi käydä Brook Streetillä» — tämän hän sanoi Dombeylle — »jättämässä joitakin vaatimattomia kukkaharvinaisuuksia rouva Dombeylle. Minun asemassani oleva mies, jota kohtaa kunnia olla kutsuttu tänne, on ylpeä voidessaan tarjota jotakin nöyryytensä ja alamaisuutensa osoitukseksi, ja koska rouva Dombey epäilemättä on saanut yllin kyllin kaikkea kallista ja komeaa» — hän vilkaisi omituisesti isäntäänsä — »toivon, että lahjani pelkkä vähäpätöisyys vaikuttaa sen, että se otetaan suosiollisesti vastaan».

»Tulevaa rouva Dombeyta», vastaa Dombey alentuvasti, »ilahduttaa teidän huomaavaisuutenne varmasti, Carker».

»Ja jos hänestä pitää tänään tulla rouva Dombey, arvoisa herra», virkkaa majuri laskiessaan kädestään kahvikupin ja vilkaistessaan kelloonsa, »on meidän heti lähdettävä!»

Niin lähtevät Dombey, majuri Bagstock ja Carker ajamaan kääseillä kirkkoon. Kirkonisäntä Sownds on jo kauan sitten noussut portailta ja odottaa kolmikulmainen hattu kädessään. Rouva Miff niiaa ja tarjoaa istumapaikkoja sakaristossa. Dombey jää mieluummin kirkkoon. Hänen katsahtaessaan urkuihin päin vetäytyy parvekkeella istuva neiti Tox erääseen muistopatsaaseen kuuluvan lihavan keruubin säären taakse. Kapteeni Cuttle sitävastoin nousee ja heiluttaa koukkuaan tervehtimisen ja rohkaisun merkiksi. Toots selittää käsi suun edessä Kukonpojalle, että keskellä seisova herra, jolla on vaaleanruskeat housut, on hänen lemmittynsä isä. Kukonpoika kuiskaa käheästi Tootsille, että mainittu herra on niin jäykkä kaveri kuin suinkin voi olla, mutta että tieteellä on keinoja saada hänet taipumaan kaksin kerroin lyömällä häntä kerran liivien kohdalle.

Kirkonisäntä ja rouva Miff katselevat Dombeyta vähän matkan päästä, kun alkaa kuulua lähenevien ajoneuvojen räminää. Sitten Sownds lähtee ulos. Rouva Miff, jonka silmät kohtaavat Dombeyn katseen sen siirtyessä pois parvekkeella seisovasta julkeasta ja mielettömästä miehestä, joka tervehtii häntä niin sulavasti, niiaa syvään ja ilmoittaa luulevansa morsiamen saapuneen. Sitten on ovella tungosta ja kuisketta, minkä jälkeen morsian astuu sisään ylpein askelin.

Hänen kasvoillaan ei ole merkkiäkään viime yön kärsimyksistä, hänen olemuksessaan ei mikään piirre muistuta siitä naisesta, joka polvistuneena ja nöyrtyneenä nojasi kuumeista päätänsä nukkuvan tytön pielukselle, ja tyttö on nyt hänen rinnallaan lempeänä ja rakastettavana — silmäänpistävänä vastakohtana hänen omalle ylenkatseelliselle ja ylpeälle hahmolleen, joka seisoo paikallaan tyynenä, suorana, selittämätöntä tahtoa täynnä, säteilevänä ja majesteettisena sulojensa täydellisimmässä kukoistuksessa, kuitenkin polkien herättämänsä ihailun halveksivasti maahan.

Hetkiseksi tulee hiljaisuus, ja kirkonisäntä Sownds hiipii sakaristoon kutsumaan pappia ja lukkaria. Silloin rouva Skewton puhuu Dombeylle selvemmin ja pontevammin kuin hänen tapansa on ja siirtyy samalla Edithin viereen.

»Rakas Dombey», virkkaa kelpo äiti, »pelkäänpä, että minun on sittenkin jätettävä Florence kulta ja annettava hänen palata kotiin, niinkuin hän itse ehdotti. Tämänpäiväisen menetykseni jälkeen, rakas Dombey, epäilen olevani liian alakuloinen kestääkseni hänenkään seuraansa.»

»Eiköhän kuitenkin olisi parasta, että hän viipyisi teidän luonanne?» vastaa Dombey.

»Enpä luule niin, rakas Dombey. Ei, en luule, Minun on parempi olla yksin. Sitäpaitsi on rakas Edithini hänen luonnollinen ja alituinen suojelijansa, kun te palaatte, ja senvuoksi minun on ehkä parasta olla asettumatta hänen ja hänen suojattinsa väliin. Hän voisi käydä kateelliseksi. Vai mitä, Edith kulta?»

Hellä äiti puristaa tyttärensä käsivartta, ehkä saadakseen hänen huomionsa vakavasti kohdistumaan tähän asiaan.

»Vakavasti puhuen, rakas Dombey», aloittaa hän taas, »minä vapautan rakkaan pienokaisemme enkä tartuta häneen omaa synkkyyttäni. Olemme juuri päättäneet niin tehdä. Hän ymmärtää minut täydellisesti, hyvä Dombey. Edith, rakkaani — hän käsittää minut täydellisesti.»

Taas hän puristaa tyttärensä käsivartta. Dombey ei tee lisäväitteitä, sillä pappi ja lukkari saapuvat, ja rouva Miff ja kirkonisäntä järjestävät seurueen asianmukaisille paikoille alttarin kaiteen eteen.

Feenix-serkku esiintyy naittajana. Hän on saapunut Baden-Badenista nimenomaan siinä tarkoituksessa. »Hitto vieköön», on Feenix-serkku tuuminut — hyvänluontoinen mies, tuo Feenix-serkku — »kun kerran saamme rikkaan cityläisen sukuumme, osoittakaamme hänelle jonkin verran huomaavaisuutta, tehkäämme jotakin hänen mielikseen».

»Minä annan tämän naisen avioksi tälle miehelle», sanoo siis Feenix-serkku. Hän aikoo astua suoraan eteenpäin, mutta kääntyykin syrjään itsepäisten sääriensä vuoksi, ja niin hän joutuu antamaan miehelle ensin avioksi väärän naisen — nimittäin erään morsiustytön, joka on ylhäistä syntyperää, perheen etäinen sukulainen ja noin kymmenen vuotta rouva Skewtonia nuorempi. Mutta rouva Miff työntää väliin ränsistyneen myssynsä, kääntää hänet taitavasti takaisin ja työntää hänet kuin rullilla suoraan morsiamen luo, jonka Feenix-serkku siis antaa »tälle miehelle», avioksi.

Kyllä, he tahtovat. Dombey sanoo tahtovansa. Ja mitä sanoo Edith?
Hänkin tahtoo.

Siis tästä päivästä lähtien myötä- ja vastoinkäymisissä, rikkaudessa ja köyhyydessä, sairaudessa ja terveydessä he lupaavat rakastaa ja tukea toisiaan, kunnes kuolema heidät erottaa, vannovat uskollisuutta toisilleen ja ovat mies ja vaimo.

Varmasti ja sujuvasti kirjoittaa morsian nimensä kirkonkirjaan sakaristossa. »Ei täällä ole ollut monta naista», virkkaa rouva Miff niiaten — kun häneen silloin katsoo, nytkähtää hänen ränsistynyt myssynsä alas — »jotka olisivat kirjoittaneet nimensä niinkuin tämä arvoisa neiti!» Kirkonisännän mielestä se on kerrassaan repäisevä nimikirjoitus ja kirjoittajansa arvoinen — mutta sen hän virkkaa vain itselleen ja omalletunnolleen.

Florence kirjoittaa myös nimensä, mutta saamatta minkäänlaista ylistystä, sillä hänen kätensä vapisee. Koko seurue kirjoittaa nimensä, viimeiseksi Feenix-serkku, joka piirtää aatelisen nimensä väärään paikkaan ja merkitsee itsensä sinä aamuna syntyneeksi.

Majuri tervehtii nyt morsianta erittäin ritarillisesti ja ulottaa tämän sotilaallisen käytöstavan haaran kaikkiin naisiin, vaikka hänen onkin hyvin vaikea suudella rouva Skewtonia, joka päästää tässä pyhässäkin rakennuksessa kuuluville vihlovan huudon. Esimerkkiä seuraa Feenix-serkku, jopa Dombeykin. Lopuksi lähestyy valkohampainen Carker Edithiä paremminkin sennäköisenä kuin aikoisi puraista kuin maistaa hänen huultensa suloa.

Edithin poskille nousee ylpeä puna, ja hänen silmänsä säkenöivät kuin hän aikoisi pysähdyttää Carkerin, mutta niin ei tapahdu, sillä Carker tervehtii häntä samoin kuin toisetkin ja toivottaa hänelle kaikkea onnea.

»Jolleivät tällaista liittoa koskevat toivotukset ole tarpeettomia», sanoo hän hiljaisella äänellä.

Mutta tunteeko Edith yhä samoin kuin sinä iltana, jolloin hän sai tietää Dombeyn palaavan häntä kosimaan, että Carker ymmärtää hänet perinpohjin ja lukee selvästi hänen ajatuksensa ja että tämä Carkerin tarkkanäköisyys nöyryyttää häntä pahemmin kuin mikään muu? Siitäkö johtuu, että hänen ylpeytensä kutistuu Carkerin hymyillessä kuin lumi sitä lujasti puristavassa kädessä ja että hänen komentava katseensa painuu kohdatessaan Carkerin silmät ja kiintyy lujasti lattiaan?

»Olen ylpeä», virkkaa Carker kumartaen alamaisesti, minkä kuitenkin todistavat valheeksi hänen silmiensä ja hampaittensa paljastukset, »olen ylpeä huomatessani, että vähäpätöinen lahjani on saanut armon rouva Dombeyn kädessä ja päässyt tällaisessa iloisessa tilaisuudessa niin suosittuun paikkaan».

Vaikka morsian vastaukseksi vain kumartaakin, on hänen kätensä hetkellisessä liikkeessä jotakin, mikä viittaa haluun murskata kukat ja viskata ne ylenkatseellisesti lattialle. Mutta hän pistää kätensä vastavihityn miehensä kainaloon. Dombey on seisonut lähellä, puhellen majurin kanssa, ja on nyt taas ylpeä, liikkumaton ja äänetön.

Ajoneuvot ovat jälleen kirkon ovella. Dombey taluttaa morsiamensa, joka nojaa hänen käsivarteensa, portailla seisovien kahdenkymmenen pikku naisten perheen välitse. Jokainen painaa mieleensä morsiamen kaikkien vaatekappaleitten muodon ja värin ja sijoittaa ne nukkeensa, joka saa viettää häitään alituisesti. Kleopatra ja Feenix-serkku astuvat samoihin vaunuihin. Majuri auttaa toisiin vaunuihin Florencen ja sen morsiusneidon, joka oli niin vähällä joutua erehdyksestä naimisiin, ja sitten nousee niihin itsekin Carkerin seuraamana. Hevoset korskuvat ja hyppivät pystyyn, ajajat ja palvelijat loistavat liehuvissa nauhoissa, kukissa ja uuden uutukaisissa virkapuvuissa. He ajavat kolisten ja rämisten pois pitkin katuja. Heidän kulkiessaan kääntyy päitä katsomaan, ja tuhannet kunnialliset siveyssaarnaajat kostavat tänä aamuna heitä kohdanneen loukkauksen, nimittäin sen, etteivät ole joutuneet naimisiin, esittämällä sen mielipiteensä, etteivät nuo ihmiset paljon ajattele, kuinka vähän aikaa tuollainen onni kestää.

Neiti Tox kömpii esiin keruubin säären takaa, kun kaikki on hiljaista, ja tulee hitaasti alas parvekkeelta. Hänen silmänsä punertavat, ja hänen nenäliinansa on kostea. Hän on haavoittunut, mutta ei epätoivoinen, ei katkeroitunut, ja hän toivoo heidän tulevan onnellisiksi. Hän myöntää heti mielessään morsiamen kauniiksi ja omat sulonsa verrattain heikoiksi ja kuihtuneiksi, mutta Dombeyn komea olemus, sinipunertavat liivit ja vaaleanruskeat housut säilyvät yhä hänen mielessään, ja hän itkee taas harsonsa takana kotimatkallaan Prinsessan aukiolle. Kapteeni Cuttle, joka on yhtynyt kaikkiin aameniin ja vastaveisauksiin hartaasti muristen, tuntee mielensä hyvin ylentyneeksi näistä hartaudenharjoituksista, ja sopusointuisessa mielentilassa hän astuu kirkon keskiosan läpi kiiltävä hattu kädessään ja lukee pikku Paulin muistotaulun. Kohtelias Toots lähtee uskollisen Kukonpojan seuraamana kirkosta lemmentuskissa. Kukonpoika ei ole tähän asti osannut punoa suunnitelmaa Florencen voittamiseksi, mutta hänen ensimmäinen ajatuksensa, Dombeyn nujertaminen, on oikea menettelytapa. Dombeyn palvelijat tulevat esiin piilopaikoistaan ja aikovat juuri rynnätä Brook Streetille, kun esteeksi sattuu rouva Perchin pahoinvoinnin oireita. Hän pyytää vähän vettä ja herättää levottomuutta, mutta pian hän kuitenkin toipuu ja hänet viedään pois. Rouva Miff ja kirkonisäntä istuvat portailla, laskevat paljonko ovat voittaneet tästä jutusta ja puhelevat siitä suntion soittaessa hautajaiskelloja.

Nyt saapuvat vaunut morsiamen asunnon eteen, kulkusten kilistäjät ryhtyvät työhönsä, ja torviseitsikko virittää säveleensä. Ihmiset tuuppivat, tungeskelevat ja kokoontuvat töllisteleväksi ryhmäksi Dombeyn astuessa juhlallisesti Feenixin suojiin, taluttaen rouva Dombeyta. Sitten astuu muu hääseurue ajoneuvoista ja menee sisään heidän jäljessään. Ja miksi Carker, mennessään ihmisjoukon lävitse eteisen ovelle, ajattelee sitä vanhaa naista, joka huusi häntä silloin aamulla lehtokujalla? Tai miksi Florence nyt muistelee väristen lapsuuttaan ja sitä päivää, jolloin hän oli eksyksissä, ja kelpo rouva Brownin kasvoja?

Nyt tulee vielä uusia onnentoivotuksia tänä kaikkein onnellisimpana päivänä ja lisää vieraita, joskaan ei paljon. Sitten he lähtevät vierashuoneesta ja järjestyvät pöydän ympärille tummanruskeaan ruokasaliin, jota kukaan koristetaiteilija ei voi saada iloisemmaksi, kuinka monella kukalla ja rakkaudensolmulla hän varustaisikin kuluneet neekerit.

Sokerileipuri on täyttänyt velvollisuutensa miehen tavalla, ja upea aamiainen on katettu. Herra ja rouva Chick ovat muiden mukana liittyneet seuraan. Rouva Chick ihailee sitä, ette Edith on luonnostaan niin täydellinen Dombey. Rouva Skewtonia kohtaan taas, jonka mieli on keventynyt suuresta taakasta ja joka juo runsaan osuutensa samppanjaa, hän on ystävällinen ja tuttavallinen. Se hyvin pitkä nuorukainen, jota aikaisemmin vaivasi kiihtymys, on paremmassa voinnissa mutta hänet on vallannut epämääräinen katumuksen tunne. Hän vihaa toista hyvin pitkää nuorta palvelijaa ja tempaa tältä väkisin lautaset, tuntien häijyä iloa voidessaan häiritä koko seuruetta. Vieraat ovat kylmiä ja tyyniä eivätkä loukkaa minkäänlaisella ilonpurkauksella mustia kuvavaakunoita jotka katselevat heihin seiniltä. Feenix-serkku ja majuri ovat iloisimmat, mutta Carkerilla on valmiina aulis hymy koki pöytäseurueelle. Erikoisella tavalla hän hymyillee morsiamelle, joka hyvin harvoin kohtaa hänen katseensa.

Kun seurue on syönyt aamiaista ja palvelijat ovat poistuneet huoneesta, nousee Feenix-serkku. Ihmeellisen nuorelta hän näyttää valkeiden kalvosinten melkein peittäessä hänen (muuten jokseenkin luisevat) kätensä, samppanjan nostama puna poskillaan.

»Kautta kunniani», sanoo Feenix-serkku, »vaikka se on jokseenkin harvinaista yksityishenkilön kotona, pitää minun kuitenkin pyytää teitä juomaan kanssani, mitä tavallisesti nimitetään — niin, lyhyesti sanotaan maljaksi».

Majuri ilmaisee hyväksymisensä käheällä äänellä. Carker taivuttaa päänsä pöydän yli siihen suuntaan, jossa Feenix-serkku istuu, hymyilee ja kumartaa hyvin monta kertaa.

»Niin — oikeastaan en tarkoita —-» Feenix-serkku aloittaa taas näin ja takertuu pahasti.

Carker taputtaa hiljaa käsiään, kumartuu jälleen eteenpäin pöydän yli, hymyilee ja nyökkäilee paljon useampia kertoja kuin äsken, ikäänkuin hänestä tuntuisi tämä viime huomautus erikoisen sattuvalta ja hän tahtoisi henkilökohtaisesti ilmaista mielihyväänsä siitä, että se on tehnyt hänelle hyvää.

»Tämä on toden perästä sellainen tilaisuus», sanoo Feenix-serkku, »jolloin voidaan vähän poiketa jokapäiväisen elämän tavoista joutumatta syypääksi sopimattomaan käytökseen, ja joskaan en koskaan eläissäni ole ollut puhuja ja kun istuin Alahuoneessa ja kun minulla oli kunnia kannattaa jotakin lausuntoa, ja kun epäonnistumiseni käsittäen jouduin vuoteen omaksi pariksi viikoksi —»

Majuria ja Carkeria ihastuttaa tämä henkilökohtaisen tarinan katkelma niin kovasti, että Feenix-serkku naurahtaa ja kääntyen suoraan heihin päin jatkaa:

»Ja toden perästä, jos olinkin silloin hitonmoisen kipeä, voitte kai käsittää minun tuntevan, että minun pitää nyt suorittaa eräs velvollisuus. Ja kun englantilaisen on täytettävä velvollisuus, tulee hänen minun mielestäni täyttää se niin hyvin kuin suinkin osaa. No niin, meidän sukumme saa tänään ilokseen liittyä rakastettavan ja hienosti sivistyneen sukulaiseni välityksellä, jonka näen — tosiaankin täällä läsnä —»

»Läsnä», toistaa Feenix-serkku, joka huomaa, että siinä on mainio kohta, jonka hyvin voi toistaakin, »liittyä henkilöön, nimittäin mieheen, johon ylenkatseen sormi ei ylety koskaan, — niin, toden perästä, kunnioitettavaan ystävääni Dombeyhin, jos hän sallii minun käyttää sitä nimitystä».

Feenix-serkku kumartaa Dombeylle, joka kumartaa juhlallisesti vastaan. Jokainen on enemmän tai vähemmän liikutettu tästä harvinaisesta ja ehkä ennenkuulumattomasta tunteisiin vetoamisesta.

»Minulla ei ole ollut tilaisuutta», jatkaa Feenix-serkku, »siinä määrin kuin olisin halunnut harrastaa ystäväni Dombeyn seuraa ja tutkia niitä ominaisuuksia, jotka tuottavat yhtä paljon kunniaa hänen päälleen ja toden perästä hänen sydämelleenkin, sillä onnettomuuteni on ollut — niinkuin meidän tapamme oli sanoa Alahuoneessa, kun ei vielä ollut sopivaa viitata loordeihin ja kun parlamentaarisessa menettelyssä noudatettiin järjestystä ehkä paremmin kuin nyt — olla, niin, todenperään», sanoo Feenix-serkku hyväillen pilapuhettaan peräti viekkaasti ja lopulta päästäen sen ilmoille kuin äkkiheitolla, »toisessa paikassa!»

»Mutta tiedän kylliksi ystävästäni Dombeysta», puhuu Feenix-serkku taas vakavammalla äänellä, ikäänkuin hänestä olisi äkkiä tullut surullisempi ja viisaampi mies, »ollakseni selvillä siitä, että hän on sitä, mitä toden perästä voidaan sanoa — kauppiaaksi — brittiläiseksi kauppiaaksi — ja — ja mieheksi. Ja joskin olen asustanut ulkomailla joitakin vuosia (minulle tuottaisi suuren ilon saada ottaa ystäväni Dombey ja jokainen täällä oleva vastaan Baden-Badenissa ja tutustuttaa heidät suurherttuan kanssa), tunnen silti kyllin hyvin jo mainitsemani rakastettavan ja hienosti sivistyneen sukulaiseni ja tiedän myös, että hän omistaa kaikki avut tehdäkseen miehen onnelliseksi ja että hänen avioliittonsa ystäväni Dombeyn kanssa on saanut alkunsa molemminpuolisesta rakkaudesta.»

»Senvuoksi», lausuu Feenix-serkku, »toivotan sille suvulle, jonka jäsen olen, onnea herra Dombeyn valloittamisesta. Onnittelen herra Dombeyta hänen liitostaan rakastettavan ja hienosti sivistyneen sukulaiseni kanssa, jolla on kaikki avut tehdäkseen miehen onnelliseksi, ja uskallan kehoittaa teitä kaikkia toden perästä onnittelemaan sekä ystävääni Dombeyta että rakastettavaa ja hienosti sivistynyttä sukulaistani tässä tilaisuudessa.»

Feenix-serkun puhe otetaan vastaan hyvin suosiollisesti, ja Dombey kiittää omasta ja rouva Dombeyn puolesta. Heti senjälkeen ehdottaa J.B. rouva Skewtonin maljan. Kun se on juotu, päättyy aamiainen, loukatut seinäkuvat ovat saaneet hyvitystä, ja Edith nousee, ottaakseen ylleen matkapuvun.

Sillä aikaa on palveluskunta syönyt aamiaista alhaalla. Samppanja on käynyt liian tavalliseksi heidän keskuudessaan, jotta sitä kannattaisi mainita, ja paistetut metsälinnut, kohopiirakat ja hummerisalaatti ovat muuttuneet pelkäksi arkiruuaksi. Hyvin pitkä nuorukainen on saanut takaisin hyvän tuulensa ja pyrkii taas kiihtymystilaan. Hänen toverinsa silmät alkavat käydä samanlaisiksi kuin hänen omansakin ja tuijottaa jäykkinä. Naisten kasvoilla näkyy yleinen puna, etenkin rouva Perchin poskilla, joka on iloinen ja säteilevä ja niin korkealla elämän huolien yläpuolella, että jos häntä sillä hetkellä pyydettäisiin opastamaan matkustajaa Balls Pondiin, missä hänen omat huolensa asustavat, olisi hänen jonkin verran vaikea muistaa tietä. Towlinson on esittänyt nuoren parin maljan, johon hopeahiuksinen hovimestari on vastannut kauniisti ja liikutettuna, sillä hän alkaa puolittain pitää itseään perheen vanhana jäsenenä ja tuntea itsensä velvolliseksi olla liikutettu tällaisista muutoksista. Koko seurue, etenkin naiset, ovat hyvin hilpeitä. Dombeyn keittäjätär, joka tavallisesti on seuran määräävänä henkilönä, on sanonut olevan mahdotonta asettua entisiin oloihin heti tämän jälkeen ‒ miksi ei siis koko seurue lähtisi teatteriin? Jokainen (rouva Perch mukaan luettuna) on suostunut tähän, yksinpä alkuasukaskin, joka on juodessaan tiikerimäinen ja on tehnyt naiset (etenkin rouva Perchin) levottomaksi muljauttelemalla silmiään. Onpa eräs hyvin pitkistä nuorista palvelijoista ehdottanut tanssiaisiin lähtöä teatterin jälkeen, eikä se näytä mahdottomalta kenestäkään (rouva Perch mukaan luettuna). Sanasota on syttynyt sisäkön ja Towlinsonin välillä. Tyttö väittää vanhaan lauseparteen nojaten, että avioliitot solmitaan taivaassa, Towlinson taas tuntuu olevan sitä mieltä, että tämä kauppa on päätetty muualla. Hän arvelee tytön väittävän niin vain siksi, että toivoo itse pääsevänsä naimisiin. Tyttö taas sanoo toivovansa, että Herra varjelisi häntä koskaan joutumasta naimisiin Towlinsonin kanssa. Lopettaakseen nämä sinne tänne sinkoilevat herjaukset nousee hopeahapsinen hovimestari ehdottamaan maljaa Towlinsonille, jonka tunteminen merkitsee hänen kunnioittamistaan ja jonka kunnioittaminen taas on samaa kuin toivo, että hän tulisi onnelliseksi mielitiettynsä kanssa, missä tahansa (tässä hopeahapsinen hovimestari vilkaisee sisäkköön) se olento sitten lieneekin. Towlinson vastaa kiittäen puheella, joka on tulvillaan tunnetta ja jonka pääsisällyksenä ovat muukalaiset. Heistä hän lausuu, että he saattavat joskus päästä heikkojen ja häilyvien henkilöiden suosioon, joita voi ohjata hiuskarvasta, mutta toivoo kuitenkin, ettei hänen tarvitsisi jonakin päivänä kuulla ulkomaalaisen ryöstäneen matkavaunuja. Samalla on Towlinsonin katse niin vakava ja ilmehikäs, että sisäkkö on juuri käydä hysteeriseksi, kun hänelle ja kaikille muille ilmoitetaan, että morsian lähtee matkalle, ja kaikki ryntäävät ylös päästäkseen katselemaan hänen lähtöään!

Vaunut ovat ovella, ja morsian tulee alas eteiseen, jossa Dombey odottaa häntä. Florence seisoo portailla ja on myöskin lähtökunnossa, ja neiti Nipper, jolla on ollut välittävä asema salin ja keittiön vaiheilla, on valmis seuraamaan häntä. Edithin ilmestyessä kiiruhtaa Florence häntä kohti lausumaan hänelle jäähyväiset.

Onkohan Edithin kylmä, sillä hän vapisee? Onko Florencen kosketuksessa jotakin luonnotonta ja epätervettä, koska kaunis vartalo peräytyy ja vetäytyy kokoon kuin ei voisi sitä kestää? Onko lähtö niin kiireinen, että Edith rientää ohi vain heilauttaen kättään ja katoaa?

Rouva Skewton vaipuu äidintunteittensa valtaamana sohvalle Kleopatran asentoon, kun pyörien räminä häipyy kuulumattomiin, ja vuodattaa muutamia kyyneliä. Majuri, joka tulee paikalle muun pöytäseurueen keralla, koettaa lohduttaa häntä, mutta hän ei huoli lohdutuksesta, ja niin majuri lähtee. Feenix-serkku lähtee, ja Carker lähtee. Kaikki vieraat poistuvat. Kleopatra jää yksin jäljelle, tuntee päätänsä vähän huimaavan voimakkaan mielen järkytyksen perästä ja nukahtaa.

Alakerrassakin on vallalla huimaus. Hyvin pitkä nuori palvelija, jonka kiihtymys alkoi niin varhain, näyttää liimautuneen päästään ruokasäiliön pöytään, josta ei voi irtautua. Rouva Perchin mielialassa on tapahtunut suuri muutos. Hän puhelee hiljaisella äänellä Perchistä ja ilmaisee keittäjättärelle epäilyksensä, ettei Perch ole enää yhtä kiintynyt kotiinsa kuin ennen, jolloin heitä ei ollut enempää kuin yhdeksän jäsentä perheessä. Towlinsonin korvat kohisevat, ja hänen päässään hurisee lakkaamatta iso pyörä. Sisäkkö toivoo, ettei olisi väärin ikävöidä kuolemaa.

Myöskin ajan kulusta vallitsee alakerrassa yleinen väärinkäsitys. Kaikki ovat sitä mieltä, että kellon pitäisi olla ainakin kymmenen illalla, kun se itse asiassa ei ole vielä kolmeakaan iltapäivällä. Epämääräinen kuvitelma jostakin tehdystä vääryydestä vaivaa seurueen kaikkia jäseniä, ja jokainen pitää salassa toista rikostoverinaan, jota olisi hyvin mieluista välttää. Ei ainoallakaan miehellä tai naisella ole rohkeutta viitata suunniteltuun teatterissakäyntiin. Jos joku olisi jälleen viitannut mahdollisiin tanssiaisiin, olisi hänet leimattu häijyksi tomppeliksi.

Rouva Skewton nukkuu ylhäällä vielä kahden tunnin kuluttuakin, eivätkä keittiössäkään ole torkahdukset vielä loppuneet. Ruokasalin seinäkuvat katselevat alas ruuanjätteisiin, likaisiin lautasiin, viinitahroihin, lasien pohjasakkoihin puoleksi sulaneeseen jäähän, hummerien rippeisiin, lintujen sääriluihin, syvämietteisiin hyytelöihin, jotka vähitellen ovat päättäneet muuttua haaleaksi kumisotkuksi. Häät ovat samoihin aikoihin menettäneet yhtä paljon komeudestaan ja koristuksistaan kuin aamiainenkin. Dombeyn palvelijat saarnaavat siitä niin myötäänsä ja katuvat kotona teen ääressä niin kovasti päiväänsä, että kello kahdeksan tienoilla ovat auttamattoman vakavia. Kun Perch niihin aikoihin saapuu Citystä kukoistavana ja tyytyväisenä valkeissa liiveissä ja lystillistä laulua hyräillen valmiina viettämään hauskan illan kuinka perinpohjaisin huvitteluin tahansa, hämmästyy hän huomatessaan saavansa kylmän vastaanoton ja tavatessaan rouva Perchin huonovointisena, joten hänen osakseen tule mieluisa velvollisuus toimittaa rouva kotiin ensimmäisen raitiovaunulla.

Sitten tulee yö. Vaellettuaan huoneesta toiseen kauniissa talossa Florence pysähtyy omaan huoneeseensa, jossa Edithin huolenpito on ympäröinyt hänet ylellisyysesineillä ja mukavuuksilla. Täällä hän riisuu komean pukunsa, ottaa ylleen entisen yksinkertaisen surupukunsa ja istuutuu lukemaan Diogeneen räpytellessä ja vilkutellessa hänen vieressään lattialla. Mutta hän ei voi lukea tänä iltana. Talo tuntuu oudolta ja uudelta, ja siinä kaikuu kovasti. Hänen sydäntään ahdistaa varjo, mutta hän ei tiedä miksi tai mikä. Hän sulkee kirjansa, ja jörö Diogenes, joka pitää sitä merkkinä, panee käpälänsä hänen syliinsä ja hieroo korviaan hänen hyväilevää kättään vasten. Mutta Florence ei voi nähdä sitä selvästi enää vähän ajan kuluttua, sillä hänen ja koiran välillä on sumua, josta hänen veli- ja äitivainajansa loistavat kuin enkelit. Ja Walterkin, kuljeksiva haaksirikkoinen poikaparka — voi, missä hän on?

Majuri ei tiedä sitä eikä välitäkään tietää. Puuskuttuaan ja nukuttuaan koko iltapäivän hän on nauttinut klubissaan myöhäisen päivällisen ja istuu nyt viinipikarinsa ääressä saattaen melkein mielipuolisuuden rajoille erään kukoistavakasvoisen, vaatimattoman nuorukaisen, joka istuu viereisessä pöydässä (ja joka antaisi sievoisen rahasumman voidakseen nousta ja lähteä pois, mutta ei jaksa), kertomalla hänelle juttuja Bagstockista ja Dombeyn häistä ja vanhan Joen hiton ylhäisestä ystävästä, loordi Feenixistä. Sillä välin on Feenix-serkku, jonka pitäisi olla Longin hotellissa ja vuoteessa, joutunut pelipöydän ääreen, johon hänen itsepäiset säärensä ovat hänet kuljettaneet, ehkä vastoin hänen tahtoaan.

Jättiläisen tavoin täyttää yö kirkon kivilattiasta kattoon asti ja vallitsee siellä hiljaisina tunteina. Sitten kalpea hämärä kurkistaa taas akkunoista ja näkee päivän tieltä väistyessään, kuinka yö vetäytyy takaisin holveihin, seuraa sitä ajaa sen ulos ja kätkeytyy vainajien joukkoon. Arat hiiret kyyristyvät jälleen kiinni toisiinsa, kun suuri ovi läjähtää ja kirkonisäntä ja rouva Miff tulevat yhdessä sisään, vaeltaen jokapäiväistä elämänrataansa, joka on loppumaton kuin vihkimäsormuksen kierros. Taas seisovat kolmikulmainen hattu ja ränsistynyt päähine taustalla vihkiäistoimitusta suoritettaessa, ja taas ottaa mies vaimon ja vaimo miehen seuraavin juhlallisin valoin:

»Rakastaakseen tästä päivästä lähtien myötä- ja vastoinkäymisessä, rikkaudessa ja köyhyydessä, sairauden ja terveyden päivinä, kunnes kuolema erottaa.»

Samoja sanoja toistaa Carker ratsastaessaan takaisin kaupunkiin ja valikoidessaan parhaimmat kohdat tiestä, huulet kovasti yhteen puristettuina.

KAHDESNELJÄTTÄ LUKU

Viikkojen kuluessa toistensa jälkeen ainoankaan vihollisen ilmestymättä linnoitettuun turvapaikkaan kapteeni Cuttle ei silti vähääkään lyönyt laimin viisaita varokeinojaan yllätystä.

Hän päätteli, että hänen nykyinen turvallisuutensa oli liian varma ja ihmeellinen voidakseen kestää paljon kauemmin. Hän tiesi, että tuulen ollessa suotuisa tuuliviiri harvoin jää paikalleen, ja tunsi liian hyvin rouva MacStingerin päättävän ja pelottoman luonteen epäilläkseen sitä, että tämä sankarillinen nainen oli ottanut tehtäväkseen löytää ja vangita hänet. Vavisten näiden järkisyiden painosta kapteeni Cuttle eleli hyvin yksinään ja syrjään vetäytyneenä. Harvoin hän uskalsi lähteä liikkeelle ennen pimeän tuloa ja silloinkin vain pimeimmille kaduille. Sunnuntaisin hän ei milloinkaan liikkunut ulkona ja sekä turvapaikassaan että sen seinien ulkopuolella hän vältti naistenhattuja ikäänkuin ne olisivat olleet raivoavien jalopeurojen päässä.

Kapteeni ei edes uneksinutkaan, että hänen olisi mahdollista tehdä vastarintaa, jos kävelyretkillä hänen kimppuunsa hyökkäisi rouva MacStinger. Hengessään hän jo näki itsensä taipuisasti sijoitetuksi vuokravaunuihin ja kuvitteli mielessään, kuinka häntä kuljetettaisiin takaisin entiseen asuntoon. Hän aavisti olevansa mennyttä miestä, jos kerran joutuisi sinne, hattunsa katoavan, rouva MacStingerin yötä päivää pitävän häntä silmällä, moitteita koottavan päänsä päälle lasten läsnäollessa ja epäluulon ja epäluottamuksen aina vaanivan kintereillään. Niin hän olisi ihmissyöjä lasten silmissä ja heidän äitinsä mielestä kiinni saatu petturi.

Hänen otsalleen kihosi kylmä hiki ja hänen mielensä painui alakuloiseksi aina kun tämä kaamea kuva tuli hänen mieleensä. Tavallisesti kävi niin, ennenkuin hän iltaisin hiipi ulos talosta saamaan raitista ilmaa ja liikuntoa. Tietoisena vaarasta kapteeni lausui silloin Robille niin juhlalliset jäähyväiset kuin ainakin mies, joka ehkä ei koskaan enää palaa. Samalla hän kehoitti Robia, jos hän itse katoaisi joksikin ajaksi näkyvistä, vaeltamaan hyveen polkua ja pitämään messinkiesineitä aina hyvin kiillotettuina.

Mutta jottei menettäisi mitään tilaisuutta ja taatakseen itselleen jonkin keinon pahimmassakin käänteessä pysyä yhteydessä ulkomaailman kanssa, kapteeni Cuttle sai pian onnellisen aatoksen opettaa Rob Hiojalle salaisen merkin, jonka avulla tämä auttaja voisi vaaran hetkellä ilmaista päällikölleen läsnäolonsa ja uskollisuutensa. Pitkäaikaisen harkinnan jälkeen kapteeni päätti opettaa hänet viheltämään merimieslaulun »Reippaasti, merimiehet!» ja kun Rob Hioja oli oppinut esittämään sen niin hyvin kuin maakarhu ylimalkaan voikaan, painoi kapteeni seuraavat salaperäiset neuvot hänen mieleensä.

»Niin!» sanoi kapteeni synkästi, »jos joskus lähden ulos ja sanon tulevani takaisin illalliseksi enkä ilmesty vuorokauden kuluessa, niin lähde Brig-torille ja vihellä sitä säveltä lähellä vanhaa ankkuripaikkaani — tietysti sennäköisenä kuin et tarkoittaisi sillä mitään, vaan olisit sattumalta sinne joutunut, Jos vastaan sinulle samalla sävelellä, niin kierrät etäämmälle poikani, ja palaat taas vuorokauden kuluttua. Jos vastaani toisella sävelellä, luovailet edestakaisin ja odotat, kunnes annan uusia merkkejä. Ymmärrätkö?»

»Millä kohtaa minun on luovailtava, kapteeni?» kysyi Roba
»Keskikadullako?»

»Siinäpä on sukkela poika!» huudahti kapteeni katsellen häntä. ankarasti, »joka ei tunne oman kielensä aakkosia! Poistua vähän toisaalle ja tulla taas takaisin, vuorotellen — ymmärrätkö?»

Jotta Rob voisi esittää näytöksen paremmin, alentui kapteeni Cuttle joskus iltaisin, kun myymälä oli suljettu, harjoituksiin hänen kanssaan. Hän vetäytyi siinä tarkoituksessa perähuoneeseen kuin oletetun rouva MacStingerin taloon ja piti tarkoin silmällä liittolaisensa käytöstä tirkistysreiästä, jonka hän oli leikannut verhoon. Rob Hioja suoritti velvollisuutensa niin täsmällisesti ja harkitusti, että kapteeni lahjoitti hänelle useita kertoja puoli shillingiä tyytyväisyytensä merkiksi ja alkoi vähitellen tuntea mielenrauhaa kuin ainakin mies, joka oli varustautunut pahimpaan ja ryhtynyt kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin leppymätöntä kohtaloa vastaan.

Siitä huolimatta kapteeni ei kiusannut kohtaloa olemalla hiventäkään rohkeampi kuin ennen. Vaikka hän pitikin hyvään kasvatukseensa kuuluvana olla perheen ystävänä läsnä Dombeyn vihkiäisissä (joista hän oli kuullut Perchiltä) ja näyttää mainitulle herralle parvekkeelta ystävälliset ja hyväksymistä ilmaisevat kasvonsa, oli hän lähtenyt kirkkoon vuokravaunuissa, joiden kumpikin akkuna oli auki, ja olisi todennäköisesti epäröinyt tähänkin uskaliaaseen yritykseen ryhtymistä rouva MacStingeriä kavahtaessaan, ellei jälkimäisen läsnäolo mielipastorinsa jumalanpalveluksessa olisi tehnyt erittäin luultavaksi, että hän ei voinut olla missään yhteydessä tämän toisen juhlallisuuden kanssa.

Kapteeni pääsi taas onnellisesti kotiin ja jatkoi uutta elämäänsä joutumatta suoranaisemmalla tavalla levottomuutta herättävään kosketukseen vihollisen kanssa kuin mitä hänen mielessään vaikuttivat hänen joka päivä kadulla näkemänsä naisten hatut. Mutta muut seikat alkoivat painaa raskaasti kapteenin mieltä. Walterin laivasta ei vieläkään kuulunut mitään. Vanhasta Sol Gillsistä ei saapunut mitään tietoja. Florence ei edes tietänyt vanhan miehen katoamisesta, eikä kapteeni Cuttle raskinut kertoa siitä hänelle. Mitä selvemmin haihtuivat kapteenin omat toiveet jalomielisen, kauniin, rohkean nuorukaisen palaamisesta, jota hän oli pikku lapsesta asti rakastanut omalla karkealla tavallaan, sitä enemmän häntä vaistomaisesti peloitti ajatus vaihtaa sanaakaan Florencen kanssa. Jos kelpo kapteenilla olisi ollut hyviä uutisia, olisi hän voittanut kammonsa vastakoristettua taloa ja sen kalliita huonekaluja kohtaan — vaikka ne yhteydessä hänen kirkossa näkemänsä naisen kanssa tekivät hänen mielensä araksi — ja lähtenyt Florencen luo. Mutta kun heidän yhteisten toiveittensa ylle kohosi synkkä taivaanranta, joka pimeni hetki hetkellä, tuntui kapteenista melkein siltä kuin hän olisi itse ollut neidolle vain uutena onnettomuutena ja tuskana, ja senvuoksi hän pelkäsi Florencen käyntiä tuskin vähemmän kuin rouva MacStingerin hyökkäystä.

Oli kylmä, pimeä syysilta, ja kapteeni Cuttle oli käskenyt sytyttää tulen pieneen takahuoneeseen, joka nyt muistutti entistäkin enemmän laivanhyttiä. Satoi rankasti ja tuuli ulvoi ja kun kapteeni oli kiivennyt talon katolle, vanhan ystävänsä myrskyisen makuusuojan kohdalle, tarkastelemaan säätä, sai hän mielensä masennukseksi nähdä, että se oli lohduttoman kolea. Ei niin, että hän olisi liittänyt tämäniltaisen ilman Walter-paran kohtaloon tai epäillyt, että jos sallimus oli tuominnut hänet tuhoutumaan, se oli jo aikoja sitten tapahtunut. Mutta ulkonainen vaikutelma, jolla ei ollut mitään yhteyttä hänen ajatustensa pääaiheen kanssa, painoi hänen mielensä lamaan ja sai hänen toivonsa haihtumaan samoin kuin on tapahtunut ennen häntä viisaammillekin miehille jäi vielä usein tulee tapahtumaan.

Kääntyen tuimaan tuuleen ja kylmään sateeseen päin ja katsahtaen ylös raskaisiin sadepilviin, jotka lensivät nopeasti talonharjojen yli, kapteeni Cuttle koetti turhaan saada näkyviinsä jotakin iloista. Häntä lähinnä oleva näköalakaan ei tarjonnut mitään parempaa. Rikkinäisissä teerasioissa ja muissa jalkojen juuressa lojuvissa karkeissa laatikoissa kuhertelivat Rob Hiojan kyyhkyset kuin valittavat tuulenpuuskat. Eräs merikadetin muotoinen tuuliviiri, jolla oli kaukoputki silmien edessä ja joka oli kerran näkynyt kadulta, mutta jo kauan sitten peittynyt uusien talojen taakse, narisi ja valitteli ruostuneessa kääntönastassaan, tuiman tuulen sitä pyörittäessä ja leikkiessä sillä julmasti. Kapteenin karkealla sinisellä takilla tanssivat kylmät sadepisarat kuin teräshelmet. Hän saattoi tuskin pysyä pystyssä ankaraa luoteista vastaan, joka painoi häntä ja uhkasi heittää hänet rintasuojan yli kadulle. Jos sinä iltana oli jossakin toivoa, ajatteli kapteeni pitäessään kiinni hatustaan, oli sitä varmasti kotona eikä kadulla, ja niin hän lähti taas surumielisesti päätään pudistaen alas etsimään sitä sieltä.

Hän laskeutui hitaasti pieneen takahuoneeseen, istuutui tavalliseen tuoliinsa ja katseli kuin toivoa etsien tuleen, mutta siellä sitä ei ollut, vaikka tuli paloi kirkkaasti. Hän otti esille tupakkakotelonsa ja piippunsa ja valmistautui polttelemaan, etsi yhä toivoa piipun pesän punaisesta hehkusta ja huuliltaan kohoavista savukiemuroista, mutta ei siinäkään ollut edes toivon ankkurin pienintä ruostehiukkasta. Hän koetti herättää sitä mielessään totilasilla, mutta sen lähteen pohjalla oli vain surumielinen totuus, eikä hän voinut tyhjentää lasiaan pohjaan asti. Hän teki kierroksen pari myymälässä ja etsi siellä toivoa eri kapineiden joukosta, mutta nepä itsepäiseen tapaansa eivät tehneet muuta kuin kadoksissa olevasta laivasta laskelmia, jotka kaikki johtivat aution meren pohjaan, mitä väitteitä tahansa hän esittikin niitä vastaan.

Tuuli ulvoi yhä ja sade pieksi suljettuja akkunaluukkuja, kun kapteeni pysähtyi myymäläpöydällä seisovan puisen merikadetin eteen ja ajatteli pyyhkiessään pikku sotilaan univormua hihallaan, kuinka monta vuotta merikadetti oli nähnyt, joiden kuluessa vain harvoja muutoksia — tuskinpa mitään — oli tapahtunut laivan miehistössä, kuinka muutokset olivat melkein kaikki tulleet yhtenä päivänä ja kuinka perinpohjaista laatua ne olivat olleet. Nyt oli takahuoneen pikku seurue hajaantunut kauas eri suuntiin. Nyt ei rakastettavalla Pegillä ollut enää kuulijakuntaa, joskin joku olisi halunnut laulaa, mikä ei myöskään käynyt päinsä, sillä kapteeni oli varma siitä, ettei kukaan muu kuin hän osannut esittää sitä ballaadia ja ettei hän nykyisissä oloissa edes uskaltanut sitä koettaa. Talossa ei enää näkynyt Walterin iloisia kasvoja — nyt kapteeni siirsi hihansa hetkiseksi merikadetin univormusta omalle poskelleen, ja Sol Gillsin vanha tuttu tekotukka ja napit kuuluivat menneisyyteen. Richard Whittingtonia oli lyöty päähän, ja jokainen suunnitelma ja ehdotus, joka oli kohdistunut merikadettiin, ajelehti ilman mastoa ja peräsintä rannattomalla merellä.

Kun kapteeni surullisena hautoi mielessään näitä ajatuksia ja kiilloitti merikadettia joko hellyyden tai hajamielisyyden vallassa, pani myymälän ovelta kuuluva koputus pöydällä istuvan Rob Hiojan vapisemaan kiireestä kantapäähän asti. Hän oli tuijottanut suurilla silmillään hellittämättä kapteenia ja pohtinut itsekseen viidennen sadannen kerran, oliko kapteeni ehkä tehnyt murhan, koska hänellä oli niin paha omatunto ja kova hätä lymyillä.

Kapteeni hiipi heti nolon ja syyllisen näköisenä varpaillaan pieneen perähuoneeseen ja sulki itsensä sinne. Rob avasi ulko-oven ja olisi keskustellut tulijan kanssa kynnyksellä, jos sieltä olisi ilmestynyt nainen. Mutta koska tulija oli miespuolinen ja Robin saamat määräykset koskivat vain naisia, piti hän ovea auki ja antoi vieraan tulla sisään, kuten tämä tekikin hyvin nopeasti ja iloisena päästessään turvaan rankkasateesta.

»Joka tapauksessa hyvä ansio Burgess ja Kumppanille», sanoi vieras katsellen olkapäänsä yli omia sääriään, jotka olivat hyvin märät ja lian tahraamat. »No, mitä kuuluu, herra Gills?»

Tämä tervehdys lausuttiin kapteenille, joka samassa tuli takahuoneesta ja koetti, vaikkakin epäonnistuneesti, näyttää siltä kuin olisi pelkkä sattuma tuonut hänet myymälään.

»Parhaat kiitokset», jatkoi tulija samassa hengenvedossa, »minä voin erinomaisesti, olen teille hyvin kiitollinen. Minun nimeni on Toots — herra Toots.»

Kapteeni muisti nähneensä tämän nuoren miehen vihkiäisissä ja kumarsi hänelle. Toots vastasi nauraa hihittäen ollen tapansa mukaan hyvin hämillään hengitti kuuluvasti, pudisti pitkän aikaa kapteenin kättä ja kääntyi sitten Rob Hiojan puoleen, kun hänellä ei ollut mitään muuta veruketta, ja pudisti hänenkin kättään erittäin ystävällisesti ja sydämellisesti.

»Mitä minä aloinkaan sanoa! Olisin mielelläni puhunut jonkun sanan kanssanne, herra Gills, jos suvaitsette», virkkoi Toots vihdoin hämmästyttävän maltillisesti. »Mitä minun pitikään sanoa? Neiti D.O.M., tehän tiedätte!»

Asiaankuuluvan vakavasti ja salaperäisesti kapteeni käänsi kohta leukansa pientä takahuonetta kohti, jonne Toots seurasi häntä.

»Oi, suokaa anteeksi», pyysi Toots ja vilkaisi kapteenin kasvoihin istuutuessaan tulen ääressä olevalle tuolille, jonka kapteeni oli tarjonnut hänelle. »Ette kai sattumalta tunne Kukonpoikaa, vai kuinka herra Gills?»

Kun kapteeni pudisti päätään, selitti Toots, että se mies, jota hän oli tarkoittanut, kuuluisa ja yleisesti tunnettu henkilö, oli peittänyt maineenlaakereilla sekä itsensä että maansa taistellessaan Nobbyn kanssa, mutta tämänkään selityksen jälkeen asia ei näyttänyt vielä ollenkaan vaikenevan kapteenille.

»Vain senvuoksi kysyin, että hän on ulkona», jatkoi Toots. »Mutta se ei tee mitään. Ehkä hän ei kastu pahasti.»

»No, jos te tosiaankin tahdotte olla niin ystävällinen, että annatte hänen istua myymälässä nuoren apulaisenne kanssa», virkkoi Toots hihittäen, »olisin iloinen, sillä, nähkääs, hän loukkaantuu helposti, ja kosteus on hyvin sopimaton hänen ruholleen. Minä kutsun hänet sisälle, herra Gills.»

Niin sanoen Toots astui myymälän ovelle ja vihelsi yön pimeyteen erikoisella tavalla. Kohta ilmestyi stoalaisen näköinen karkeaan valkoiseen päällystakkiin kääriytynyt miekkonen, jolla oli laakealierinen hattu, hyvin lyhyt tukka, murtunut nenäluu ja huomattavan iso paljas ja hedelmätön pälvi kummankin korvan takana.

Taipuvainen Kukonpoika sylkäisi suustaan muutamia pieniä oljenkorsia, joilla oli herkutellut, ja otti uuden annoksen toisessa kädessä pitelemästään lisävarastosta.

»Ei suinkaan täällä ole mitään kostean pisaraa saatavissa?» kysyi Kukonpoika ylimalkaisesti. »Tämä virtanaan valuva yö on kova paikka miehelle, jonka pitää elää hyvinvoinnistaan.»

Kapteeni Cuttle toi lasin rommia, jonka Kukonpoika heittäen päänsä taaksepäin tyhjensi itseensä kuin tynnyriin lausuen sitä ennen lyhyesti: »Meidän hyväksemme!» Sitten palasivat Toots ja kapteeni takahuoneeseen ja istuutuivat tulen ääreen, jolloin Toots aloitti:

»Huomio!» keskeytti kapteeni. »Minun nimeni on Cuttle.» Toots näytti kovin ällistyneeltä kapteenin vakavasti jatkaessa:

»Kapteeni Cuttle on nimeni, Englanti on isänmaani, tämä on asuntoni, ja siunattu olkoon luomakunta — Job», sanoi kapteeni kuin mainitakseen heti, mistä oli lainannut viime sanansa.

»Voi, enkö siis saakaan tavata herra Gillsiä, vai kuinka?» kysyi Toots.
»Sillä —»

»Jos voisitte tavata Sol Gillsin, nuori mies» vastasi kapteeni painokkaasti ja laskien kätensä Tootsin polvelle, »vanhan Solin, huomatkaa — omin silminne — tuossa istuessanne, silloin olisitte minusta tervetulleempi kuin myötätuuli laivalle, joka on saanut odottaa tyvenessä. Mutta te ette voi nähdä Sol Gillsiä. Ja miksi ette voi nähdä Sol Gillsiä?» kysyi kapteeni, joka huomasi Tootsin kasvoista tekevänsä syvän vaikutuksen. »Koska hän on näkymätön.»

Kiihtymyksessään oli Toots vastaamaisillaan, että sillä ei ollut väliä, mutta hän muuttikin aikeensa ja virkkoi: »Hyväinen aika!»

»Mainittu mies», jatkoi kapteeni, »on jättänyt minut kirjallisella määräyksellä kaiken tämän hoitajaksi, mutta hän oli melkein kuin vannoutunut veljeni. En tiedä, minne hän on lähtenyt tai miksi hän on lähtenyt, etsiikö hän sisarenpoikaansa vai onko hän päästään vialla. Sitä en tiedä paremmin kuin tekään. Eräänä aamuna päivän koittaessa hän katosi laidan yli ilman loiskahdusta ja väreilyä. Olen etsinyt häntä jos jostakin enkä ole kertaakaan osunut saamaan häntä näkyviini tai kuuluviini.»

»Ei, ja minä kysynkin teiltä tunteisiinne vedoten», sanoi kapteeni hiljentäen ääntään, »miksi hänen pitäisikään tietää? Miksi hänelle ilmoitettaisiin, ennenkuin välttämättä täytyy. Hän tunsi tosiaankin vanhaa Sol Gillsiä kohtaan niin suurta rakkautta ja ystävyyttä ja — vaikka mitä siitä kannattaa puhua? Tehän tunnette hänet.»

»Tunnen kun tunnenkin», hihitti Toots syyllisen näköisenä, punan peittäessä hänen kasvonsa.

»Siis ei minun tarvitse huomauttaa sen enempää kuin että tunnette enkelin», sanoi kapteeni.

»Kunniani kautta», sanoi Toots vakavasti, »olisin teille kovin kiitollinen, jos haluaisitte tutustua minuun lähemmin. Tahtoisin kovin mielelläni tulla teidän tuttavaksenne, kapteeni. Minä olen tosiaankin ystävän tarpeessa. Pikku Dombey oli ystäväni vanhan Blimberin luona ja olisi vieläkin, jos olisi elänyt. Kukonpoika», jatkoi Toots alakuloisesti kuiskaten, »on peräti kunnollinen — oikein ihailtava omassa lajissaan — ehkä maailman nokkelin mies. Ei ole mitään, mihin hän ei pystyisi, kaikki sanovat niin — mutta en tiedä — hän ei ole kaikkea. Mutta neiti Dombey on enkeli, jos kukaan. Niin olen aina sanonut. Tosiaankin olisin teille erittäin kiitollinen, jos harrastaisitte minun tuttavuuttani.»

Kapteeni Cuttle otti tämän ehdotuksen vastaan kohteliaasti, mutta katsomatta vielä velvollisuudekseen siihen sitoutua. Hän ei vastannut muuta kuin: »Niin, niin, nuorukainen, saamme nähdä, saamme nähdä», ja muistutti Tootsille sitten hänen lähintä tehtäväänsä kysymällä, mikä hänelle tuotti sen kunnian, että Toots tuli hänen luokseen.

»No, asia on nyt niin», vastasi Toots, »että nuori nainen on lähettänyt minut. Ei neiti Dombey — vaan Susan, tehän tiedätte.»

Kapteeni nyökäytti kerran päätänsä, kasvoillaan vakava ilme kuin osoittaakseen, että hän piti mainittua nuorta naista suuressa arvossa.

»Ja nyt kerron teille myöskin, mistä se johtuu», sanoi Toots. »Tehän tietänette, että minä käyn toisinaan vieraisilla neiti Dombeyn luona. En mene sinne nähkääs vartavasten, mutta sattuu niin, että usein joudun hänen läheisyyteensä. Ja kun sinne joudun — no niin, silloin käyn juttelemassa hänen kanssaan.»

»Niin», sanoi Toots. »Kävin hänen luonaan juttelemassa. Kautta kunniani, tuskinpa pidän mahdollisena luoda oikeata mielikuvaa siitä, millainen enkeli neiti Dombey oli tänä iltapäivänä.»

Kapteeni vastasi päännykäyksellä, jonka piti ilmaista, ettei se ehkä ollut helppoa kaikille ihmisille, mutta ainakin hänelle.

»Minun tullessani ulos», virkkoi Toots, »vei Susan minut odottamatta ruokasäiliöön».

Kapteeni näytti ensi hetkellä aikovan nuhdella tällaista menettelyä. Hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja katseli Tootsia epäluuloisen, melkeinpä uhkaavan näköisenä.

»Sieltä hän veti esille tämän sanomalehden», jatkoi Toots. »Hän kertoi pitäneensä sitä kaiken päivää salassa neiti Dombeyltä sen takia, mitä siinä oli eräästä henkilöstä, jonka sekä neiti että herra Dombey ovat tunteneet, ja sitten hän luki sen minulle. Niin, ja sitten hän sanoi — odottakaahan hetkinen — mitä hän taas sanoikaan vielä?»

Sillä aikaa kun Toots keskitti sielullisia kykyjään tähän kysymykseen, kiintyi hänen katseensa sattumalta kapteenin silmään, ja hän joutui sen ankarasta ilmeestä niin ymmälle, että hänelle kävi kiduttavaksi ponnistukseksi päästä jälleen käsiksi ajatusjuoksunsa johtolankaan.

»Jaha», sanoi Toots pitkän miettimisen perästä, »jaha, hän sanoi toivovansa, ettei se kaikki sentään olisi totta ja että kun hän itse ei voinut oikein hyvin päästä ulos herättämättä neiti Dombeyn epäluuloa, niin enkö minä tahtoisi lähteä tälle kadulle herra Solomon Gillsin luo, joka on puheena olevan henkilön eno, ja tiedustaisi luulisiko hän sen olevan totta vai oliko hän kuullut mitään muuta Cityssä. Hän sanoi myöskin, että jollei herra Gills voisi puhua minun kanssani, voisi epäilemättä kapteeni Cuttle. Ja kuulkaas!» lisäsi Toots ikäänkuin se biisi vasta nyt valjennut hänelle, »tehän se olettekin!»

Kapteeni vilkaisi Tootsin kädessä olevaan sanomalehteen ja hengitti lyhyesti ja hätäisesti.

»No niin», jatkoi Toots, »jos kysytte, miksi tulen näin myöhään, niin vastaan, että kävin ensin Finchleyssä asti noutaakseni sieltä tavattoman kaunista ruohoa neiti Dombeyn linnulle. Mutta heti senjälkeen tulin suoraan tänne. Olette luullakseni nähnyt tämän sanomalehden?»

Kapteeni, joka oli käynyt varovaiseksi lehtien lukemisessa, jottei joutuisi näkemään itseään rouva MacStingerin etsintäkuulutuksen uhrina, pudisti päätänsä.

Kapteenin tehtyä myöntävän eleen Toots luki hänelle seuraavaa laivatoimiston tiedonannoista:

»Southampton. Parkkilaiva Uhma, kapteeni Henry James, saapui tänään tähän satamaan sokeri-, kahvi- ja rommilastissa ja ilmoittaa, että lähdettyään Jamaikasta kotimatkalle se joutui tyyneen vyöhykkeeseen sillä ja sillä leveysasteella, tehän tiedätte», sanoi Toots yritettyään vähän lukea numeroita ja hypäten sitten niiden yli.

»No niin!» huusi kapteeni iskien nyrkkinsä pöytään. »Annetaan mennä eteenpäin, poika!»

»‒ leveysasteella», toisti Toots katsahtaen pelästyneenä kapteeniin, »ja sillä ja sillä pituusasteella. Silloin tähystäjä huomasi puoli tuntia ennen auringonlaskua joitakin laivahylyn kappaleita ajelehtimassa noin meripenikulman päässä. Kun ilma oli kirkas eikä parkkilaiva päässyt liikkumaan minnekään, laskettiin vesille vene, jolle annettiin määräys tutkia noita jätteitä. Siellä tavattiin muutamia paksuja raakapuita ja osa englantilaisen, noin viidensadan tonnin kantoisen prikin pääköysistöä ynnä kappale peräsintä, jossa vielä voitiin selvästi erottaa nimen alkuosa Poika ja P—. Ajelehtivilla kappaleilla ei ollut näkyvissä jälkeäkään mistään ruumiista. Uhman päiväkirjassa todetaan, että kun yöllä virisi tuulenhenki, ei näitä jätteitä enää näkynyt. Ei voi olla epäilystäkään siitä, että nyt ovat selvinneet kaikki arvelut, jotka koskevat Lontoosta Barbadosiin lähtenyttä ja sitten kadonnutta prikiä, nimeltä Poika ja Perillinen. Se on tuhoutunut viime hirmumyrskyssä ja mennyt pohjaan ainoankaan elävän olennon pelastumatta.»

Paremmin kuin muutkaan ihmiset ei kapteeni Cuttle tietänyt, kuinka paljon toivoa kaikesta mielenmasennuksesta huolimatta hänessä vielä oli ollut jäljellä, ennenkuin hän sai tämän lopullisen iskun. Uutista luettaessa ja vielä pari minuuttia senjälkeenkin hän istui kuin noiduttuna, tuijottaen vaatimattomaan Tootsiin. Sitten hän hypähti äkkiä pystyyn, pani päähänsä vahakankaisen hattunsa, jonka oli laskenut pöydälle vieraansa kunniaksi, kääntyi selin Tootsiin ja painoi päänsä uuninreunustalle.

»Sen minä sanon», huudahti Toots, jonka hellää sydäntä liikutti kapteenin odottamaton tuska, »että tämä maailma on tosiaankin kerrassaan kurja kapine! Aina kuolee joku tai katoaa tai tekee jotakin kiusallista. Totisesti, jos olisin sen tiennyt, en olisi niin iloinnut päästessäni omaisuuteni haltijaksi. En ole milloinkaan nähnyt tällaista maailmaa. Sehän on paljon pahempi kuin Blimberin maailma.»

Asentoaan muuttamatta kapteeni Cuttle viittasi Tootsia olemaan hänestä välittämättä. Heti senjälkeen hän kääntyi, vahakankainen hattu niskaan työnnettynä, tasoitellen ja silitellen kädellään ruskeita kasvojaan.

»Wal'r, rakas poikani», virkkoi kapteeni, »hyvästi! Wal'r, lapseni, poikani, sinua minä rakastin! Hän ei ollut omaa lihaani ja vertani», jatkoi kapteeni tuleen katsellen, »minulla ei ole ketään — mutta kadottaessani Wal'rin tunnen samaa kuin isä menettäessään poikansa. Miksi sitten? Senvuoksi, että se ei ole vain yksi tappio, vaan kokonainen tusina. Missä on se pieni punaposkinen ja kiharatukkainen koulupoika, joka oli tässä huoneessa aina niin iloinen ja virkeä kaiket viikot kuin hilpeä soittokappale? Hukkunut Wal'rin kanssa. Missä on se reipas nuorukainen, jota ei mikään voinut väsyttää tai suututtaa ja joka leimahti ja punastui, kun hämäsimme häntä pikku kullannupulla, niin että oli oikein ilo katsella häntä? Hukkunut Wal'rin kanssa. Missä on sen miehen hehkuva mieli, jonka oli vaikea nähdä vanhan enon minuuttiakaan epäröivän ja joka ei välittänyt lainkaan itsestään? Hukkunut Wal'rin kanssa. Siinä ei ollutkaan vain yksi Wal'r, vaan tusina, joita kaikkia rakastin, jotka pitivät kiinni hänen kaulastaan hänen hukkuessaan ja nyt ovat tarttuneet minuun!»

Toots istui vaiti taivutellen sanomalehteä mahdollisimman pieneen kokoon polvellaan ja sitten taas levittäen sen.

»Ja Sol Gills», puheli kapteeni tuijottaen tuleen, »yksinäiseksi jäänyt vanha Sol-parka, missä sinä olet nyt? Sinut jätettiin minun hoitooni. Wal'rin viimeiset sanat olivat: Pitäkää huolta enostani! Mikä sinuun oikein meni, Sol, kun lähdit ja jätit Ned Cuttlen pulaan, ja mitä minun on nyt merkittävä sinusta tilikirjaani, johon Wal'r katselee ylhäältä? Sol Gills! Sol Gills!» toisti kapteeni pudistaen hitaasti päätänsä, »kun saat käsiisi tämän sanomalehden kaukana kotoa, missä ei kukaan ole tuntenut Wal'ria eikä osaa sanoa sinulle mitään, menet kai laivanreunalle ja heittäydyt pää edellä syvyyteen!»

Syvään huokaisten kapteeni kääntyi Tootsiin päin ja heräsi vasta nyt selvästi huomaamaan tämän herran läsnäolon.

»Nuori mies», virkkoi kapteeni, »teidän pitää sanoa rehellisesti tuolle nuorelle naiselle, että tämä surullinen uutinen on liiankin totta. Sellaisesta, nähkääs, ei kirjoiteta romaaneja. Laivan päiväkirjassa se on kerrottu, ja sen totisempaa kirjaa eivät ihmiset osaa kirjoittaa. Huomisaamuna», lisäsi kapteeni, »minä lähden hankkimaan tietoja, mutta niistä ei voi tulla mitään hyvää. Jos haluatte pistäytyä luokseni vielä huomenna aamupäivällä saatte tietää, mitä olen kuullut, mutta sanokaa nuorelle naiselle kapteeni Cuttlen puolesta, että näin tämä juttu päättyi.»

Kapteeni otti koukulla vahakangashatun päästään, veti hatun kuvusta esille nenäliinan, pyyhki epätoivoisena harmaantunutta päätänsä ja heitti nenäliinan raukeasti entiseen paikkaan takaisin perin masentuneena.

»Vakuutan teille», virkkoi Toots, »että olen tosiaankin sanomattoman pahoillani. Totisesti se surettaa minua kovin, vaikka en tuntenutkaan puheena olevaa henkilöä. Luuletteko sen koskevan neiti Dombeyhin, kapteeni Gills — piti sanomani herra Cuttle?»

»Mitä ihmettä!» vastasi kapteeni kuin säälitellen Toots paran viattomuutta. »Kun tyttö ei vielä ollut tuota suurempi, pitivät he jo toisistaan kuin kaksi kyyhkystä.»

»He olivat luodut toisilleen», sanoi kapteeni murheellisena, »mutta mitä se nyt merkitsee?»

»Kautta kunniani!» virkkoi Toots, purkien sanoja mielenliikutuksen ja kömpelön naurunhihityksen seasta, »nyt olen vielä surullisempi kuin äsken. Nähkääs, kapteeni Gills, minä — minä suorastaan jumaloin neiti Dombeyta, minä — minä olen ihan sairas rakkaudesta häneen» — puuska, joka pani tämän tunnustuksen puhkeamaan onnettoman Tootsin huulilta, ilmaisi hänen tunteittensa rajuuden — »mutta mitä merkitsisi rakkauteni häneen, jollen olisi todella pahoillani hänen tuskastaan, mistä se sitten johtuneihin? Minun kiintymykseni, nähkääs, ei ole itsekäs», lisäsi Toots tuttavallisesti, mikä johtui siitä, että hänkin oli saanut olla kapteenin helläsydämisyyden todistajana. »Minun laitani, kapteeni Gills, on niin, että jos minun ylitseni ajettaisiin — tai — tai minut tallattaisiin maahan — tai heitettäisiin jostakin hyvin korkealta — tai jotakin tuontapaista sattuisi — neiti Dombeyn vuoksi, olisi se kaikkein hauskinta, mitä minulle voisi tapahtua.»

Kaiken tämän Toots lausui hiljaisella äänellä, jottei sitä kuulisi Kukonpoika, joka vastusti hellempiä tunteita. Pakollinen hillitseminen yhtyneenä tunteitten voimakkuuteen sai hänet punastumaan korviaan myöten ja sitten näyttämään kapteenille niin liikuttavan kuvan epäitsekkäästä rakkaudesta, että kunnon kapteeni taputti häntä rauhoittaen selkään ja kehoitti rohkaisemaan mielensä.

»Kiitoksia, kapteeni Gills», virkkoi Toots, »te menettelette ystävällisesti puhuessanne minulle niin keskellä omia huolianne. Olen teille hyvin kiitollinen. Niinkuin sanoin aikaisemmin, kaipaan todellakin ystävää ja olisin iloinen saadessani tutustua teihin. Vaikka elänkin hyvissä oloissa», jatkoi Toots pontevasti, »ette osaa kuvitella, kuinka kurja sentään olen. Tyhjänpäiväiset ihmiset, nähkääs, luulevat minua onnelliseksi, kun näkevät minut Kukonpojan seurassa, ja sellaiset etevät luonteet kuin hän uskovat samoin, mutta minä olen kurja. Kärsin neiti Dombeyn vuoksi, kapteeni Gills. En voi enää nauttia aterioistani, räätäli ei tuota minulle mitään iloa, yksin ollessani usein itken… Vakuutan teille, että mielihyvin tulen takaisin huomenna ja vaikka viisikymmentä kertaa!»

Näin sanoen Toots pudisti kapteenin kättä ja peitettyään liikutuksen merkit niin hyvin kuin se kävi päinsä niin lyhyessä ajassa, salatakseen ne Kukonpojan läpitunkevalta katseelta, astui takaisin myymälään. Kukonpoika, joka oli mustasukkainen heti kun huomasi vaikutusvaltaansa uhattavan, katseli kapteeni Cuttlea kaikkea muuta kuin suopean näköisenä jäähyväisiä lausuttaessa. Sitten hän seurasi Tootsia ulos kadulle osoittamatta muuten vastenmielisyyttään, kun taas kapteeni jäi myymälään sydän raskaana. Rob Hioja säteili ilosta, kun hänellä oli ollut kunnia tuijottaa melkein puoli tuntia Nobbyn voittajaan.

Kauan senjälkeen kun Rob oli jo nukahtanut myymäläpöydän alle, istui kapteeni tuijottaen tuleen. Vielä kauan sittenkin, kun ei enää ollut mitään tulta katseltavana, hän istui silmät suunnattuina ruostuneeseen kamiininsuojukseen, Walteria ja Sol-ukkoa koskevien lohduttomien ajatusten risteillessä hänen päässään. Ullakon tuuliseen huoneeseen vetäydyttyäänkään hän ei vielä saanut lepoa ja nousi aamulla sumuisena ja uupuneena.

Kohta kun Cityn liikkeet olivat auki, lähti kapteeni Dombey ja Pojan konttoriin. Puisen merikadetin akkunoita ei sinä aamuna avattu. Rob Hioja jätti kapteenin määräyksestä akkunaluukut kiinni, ja koko rakennus oli kuin kuolintalo.

Sattumalta oli Carker juuri menossa ovesta sisälle, kun kapteeni saapui perille. Vastattuaan vakavasti ja äänettömästi konttoripäällikön tervehdykseen kapteeni rohkaisi mielensä ja seurasi häntä hänen omaan huoneeseensa.

»No niin, kapteeni Cuttle», virkkoi Carker asettuen seisomaan tavalliselle paikalleen uunin eteen ja pitäen hattua päässään, »tämä on ikävä juttu».

»Olette siis saanut sen tiedon, joka oli eilen sanomalehdessä?» kysyi kapteeni.

»Kyllä», vastasi Carker, »olemme saaneet sen. Se oli täsmällinen. Vakuutusyhtiö kärsii tuntuvan tappion. Olemme hyvin pahoillamme. Mutta sitä ei voi auttaa. Sellaista on elämä!»

Carker leikkasi varovasti kynsiään kynäveitsellä ja hymyili kapteenille, joka seisoi ovella.

»Olen erittäin pahoillani Gay-paran vuoksi», jatkoi Carker, »ja myöskin miehistön. Kuuleman mukaan oli siellä mukana eräitä parhaita miehiämme. Mutta niin käy aina. Myöskin monta perheellistä miestä. Kuitenkin on lohdullista ajatella, ettei Gay-paralla ollut perhettä, kapteeni Cuttle!»

Kapteeni seisoi hieroen leukaansa. Konttoripäällikkö vilkaisi pöydälle jätettyihin avaamattomiin kirjeisiin ja otti käteensä sanomalehden.

»Voinko tehdä jotakin puolestanne, kapteeni Cuttle?» kysyi hän kohottaen silmänsä lehdestä ja luoden hymyilevän, paljon puhuvan katseen oveen.

»Toivoisin teidän, hyvä herra, voivan rauhoittaa minua eräässä asiassa, joka huolestuttaa minua kovasti», vastasi kapteeni.

»Niinkö!» huudahti Carker. »Mikä se on? Kuulkaahan, kapteeni Cuttle, minun täytyy pyytää teitä esittämään asianne nopeasti, jos se suinkin käy päinsä. Minulla on hyvin kiire.»

»Nähkääs, hyvä herra», virkkoi kapteeni astuen askeleen lähemmäksi, »ennenkuin ystäväni Walter lähti tälle onnettomalle matkalle —»

»No no, kapteeni Cuttle», keskeytti hymyilevä konttoripäällikkö, »älkää puhuko tuolla lailla onnettomista matkoista. Täällä meillä ei ole mitään tekemistä onnettomien matkojen kanssa, hyvä mies. Teidän on täytynyt kuluttaa jo hyvin varhain elämänne, jollette muista, että kaikilla matkoilla on turmionkin mahdollisuudet sekä maalla että merellä. Ette kai kiusaa itseänne sillä olettamuksella, että tuo nuorukainen, mikä hänen nimensä nyt olikaan, hukkui rajuilmalla, joka lietsottiin häntä vastaan täältä toimistosta — vai kuinka? Hyi, kapteeni! Uni ja soodavesi ovat parasta lääkettä tuollaista levottomuutta vastaan.»

»Nuorukainen», vastasi kapteeni hitaasti— »olettehan vain melkein poika minuun verraten, enkä senvuoksi pyydä anteeksi, että tuo sana luiskahti huuliltani, — jos teitä miellyttää tällainen leikki, ette ole se kunnon mies, jona olen teitä pitänyt, ja jollette ole se kunnon mies, jona olen teitä pitänyt, on minulla ehkä kuitenkin syytä olla levoton. Kuulkaahan nyt, herra Carker. Ennenkuin poikaparka lähti pois käskyä totellen, kertoi hän minulle, ettei sitä matkaa tehty hänen omaksi hyväkseen tai edistyksekseen. Minun vakaumukseni oli, että hän erehtyi ja sanoinkin hänelle niin. Nyt olen tullut tänne kysymään paria seikkaa teiltä, koska esimiehenne on poissa ja voidakseni rauhoittaa mieltäni. Niihin kysymyksiin vastasitte silloin avomielisesti. Minua rauhoittaisi kovasti, kun kaikki on kerran näin lopussa ja on kestettävä, mitä ei voi auttaa — kuten voitte oppineena miehenä lukea kirjasta ja painaa mieleenne — jos vielä kerran saisin kuulla, etten erehtynyt, etten ole laiminlyönyt velvollisuuttani, kun en sanonut ukolle, mitä Walter oli kertonut minulle, ja että tuuli todella puhalsi hänen purjeisiinsa, kun hän nosti ne lähteäkseen Barbadosin satamaan. Herra Carker, kun kävin täällä viimeksi, tulimme oikein hyvin toimeen keskenämme. Jollen ole tänä aamuna ollutkaan kovin miellyttävä tuon poikaparan vuoksi ja jos olen taas kiivastunut joistakin teidän huomautuksistanne, jotka olisin halunnut torjua, on nimeni Edward Cuttle, ja pyydän teiltä anteeksi.»

»Kapteeni Cuttle», vastasi Carker mahdollisimman kohteliaasti, »minun täytyy pyytää teiltä erästä suosionosoitusta».

»Pyytää teitä olemaan ystävällinen ja poistumaan, jos suvaitsette», virkkoi konttoripäällikkö ojentaen käsivartensa, »ja viemään joutavat jaarittelunne jonnekin muualle».

Kapteenin kasvojen joka kuhmu kalpeni hämmästyksestä ja vihasta. Hänen otsansa punainen juovakin haihtui kuin sateenkaari pilvien synketessä.

»Sanonpa teille jotakin, kapteeni Cuttle», jatkoi Carker häristäen etusormellaan ja näyttäen hänelle kaikki hampaansa, mutta hymyillen yhä ystävällisesti, »minä olin liian suopea teille, kun kävitte täällä viimeksi. Te kuulutte vehkeileviin ja julkeisiin ihmisiin. Halutessani säästää nuorukaista, mikä hänen nimensä olikaan, joutumasta potkaistuksi pois paikastaan suinpäin, siedin teitä, hyvä kapteeni, mutta kerran, vain kerran. Poistukaahan siis nyt!»

»Menkää», virkkoi hyväntuulinen konttoripäällikkö, nostaen takinhelmansa ja seisoen sääret hajallaan kamiinin edessä matolla, »menkää tiehenne järkevänä miehenä, jottei tarvitsisi heittää teitä ulos tai turvautua muuhun väkivaltaiseen keinoon. Jos herra Dombey olisi täällä, kapteeni, olisi teidän mahdollisesti pakko lähteä talosta häpeällisemmällä tavalla. Minä en sano muuta kuin: menkää!»

Kapteeni löi painavalla nyrkillään rintaansa kuin saadakseen sillä keinolla vedetyksi henkeään syvempään, katseli Carkeria kiireestä kantapäähän ja loi silmäyksen ympärilleen tässä pienessä huoneessa ikäänkuin ei olisi selvästi ymmärtänyt, missä tai minkälaisessa seurassa hän nyt oli.

»Te olette kavala, kapteeni Cuttle», jatkoi Carker kevyesti ja vilkkaan avomielisesti kuin maailmanmies ainakin, joka tunsi maailman liian hyvin joutuakseen pois tolalta minkään ilkityön ilmi tullessa, kun se ei koskenut häntä itseään, »mutta ette ole kuitenkaan kyllin viekas salataksenne koukkujanne täydellisesti — ette te eikä teidän poissaoleva ystävänne, kapteeni. Minne ihmeeseen se ystävänne on joutunut, häh?»

Taas kapteeni painoi käden rinnalleen. Henkäistyään vielä syvään hän vannoi mielessään kestävänsä, mutta pysyi vaiti.

»Te haudotte sieviä pikku suunnitelmia, pidätte hauskoja pikku neuvotteluja, teette hauskoja pikku sopimuksia ja otatte vastaan sieviä pikku vierailijoitakin, vai mitä, kapteeni?» kysyi Carker rypistäen kulmiaan ja samalla näyttäen hampaansa yhtä selvästi kuin ennenkin, »mutta kerrassaan julkeaa on tulla tänne sitten vielä kaiken jälkeen. Se ei sovi ollenkaan yhteen teidän viekkautenne kanssa! Teidän salaliittolaisten ja piilottelijain ja karkurien pitäisi ymmärtää paremmin, mikä on viisasta. Suvaitsetteko nyt ilahduttaa minua poistumalla?»

»Nuorukainen», huohotti kapteeni tukahtuneella ja vapisevalla äänellä, alkaen omituisesti heilutella painavaa nyrkkiään, »montakin sanaa haluaisin lausua teille, mutta en oikein tiedä, mihin ne ovat piiloutuneet juuri tällä hetkellä. Minun laskujeni mukaan hukkui nuori ystäväni Walter vasta eilen illalla, ja se saa minut hämmennyksiin. Mutta te ja minä tapaamme vielä varmasti toisemme, poika», sanoi kapteeni pitäen koukkuaan koholla, »jos elämme».

»Jos niin käy, ei se suinkaan osoita teidän taitavuuttanne, hyvä mies», vastasi Carker yhtä avomielisesti kuin ennenkin, »sillä voitte luottaa siihen, että yllätän teidät ja annan teidät ilmi. Varoitan teitä siitä. En teeskentele olevani siveellisempi kuin lähimmäiseni, hyvä kapteeni, mutta niin kauan kuin minulla on silmät ja korvat, en kärsi tämän talon tai kenenkään tämän suvun jäsenen luottamusta käytettävän väärin. Hyvästi», lisäsi Carker nyökäten.

Kapteeni Cuttle, joka katseli häneen hievahtamatta (ja Carker katseli kapteenia yhtä hievahtamatta), lähti ulos toimistosta ja jätti hänet seisomaan hajasäärin tulen eteen niin tyynenä ja tyytyväisenä kuin hänen sielunsa olisi ollut yhtä puhdas tahroista kuin hänen valkean hieno kauluksensa ja hänen pehmeä sileä ihonsa.

Mennessään ulomman konttorihuoneen kautta kapteeni katsahti siihen pulpettiin, jonka ääressä tiesi Walter-paran ennen istuneen. Nyt siinä istui toinen nuori poika, jonka kasvot olivat melkein yhtä kukoistavat ja toiveikkaat kuin hänenkin sinä päivänä, jolloin hän oli juonut kuuluisan, viimeisen edellisen pullon vanhaa madeiraa pienessä takahuoneessa. Näin herännyt muistelma teki kapteenille oikein hyvää. Se lauhdutti häntä juuri kun hänen vihansa oli saavuttanut korkeimman asteensa ja nosti kyyneleet hänen silmiinsä.

Kun kapteeni oli palannut puisen merikadetin kohdalle ja jälleen istui hämärän myymälän nurkassa, ei hänen mielenkuohunsa, niin voimakas kuin se olikin, voinut vetää vertoja hänen tuskalleen. Viha ei tuntunut ainoastaan tekevän vääryyttä vainajan muistolle, vaan olevan kuoleman tartuttama ja vähenevän ja haihtuvan sen rinnalla. Kaikki maailmassa elävät konnat ja valehtelijat olivat mitättömiä kuolleen ystävän rehellisyyden ja totuudenrakkauden vastakohtina.

Paitsi Walterin menettämistä kapteeni ei tässä mielentilassaan selvästi tajunnut muuta kuin että samalla oli hukkunut melkein koko hänen maailmansa. Jos hän välillä moitti, vieläpä ankarastikin, itseään siitä, että oli tukenut Walterin viatonta juonta, ajatteli hän vähintäinkin yhtä usein sitä Carkeria, jota ei mikään meri koskaan luovuttaisi, ja sitä Dombeyta, jonka hän alkoi käsittää olevan yhtä saavuttamattomissa, ja »Sydämen Iloa», jota hän ei enää koskaan tapaisi, ja »Rakastettavaa Pegiä», hoikkaa ja soreaa ballaadia, joka oli ajautunut karille ja hajonnut pelkiksi laudoiksi ja loppusoinnuiksi. Kapteeni istui pimeässä myymälässä hautoen näitä muistoja, kunnes hänen mielestään haihtui häntä itseään kohdannut loukkaus. Hän katseli lattiaan surullisin silmin kuin olisi nähnyt sen kaiken todellakin lipuvan sirpaleina silmiensä ohi.

Mutta hän ei silti unohtanut omistaa Walter-paran muistolle sopivaa ja kunnioittavaa huomiota. Hän kokosi tarmonsa, herätti Rob Hiojan, joka oli melkein vaipunut uneen luonnottomassa hämärässä, lähti seuralainen kintereillään ja avain taskussaan vanhojen vaatteiden kauppaan, jollaisia Lontoon itäpäässä on niin paljon, ja osti heti kaksi surupukua — Rob Hiojalle yhden, joka oli tavattoman ahdas, ja itselleen toisen, joka oli tavattoman väljä. Hän hankki Robille myöskin erikoisen hatun, joka oli yhtä ihailtava tasasuhtaisuutensa ja hyödyllisyytensä vuoksi kuin muodoltaankin, sillä se oli onnellinen yhdistelmä merimiehen ja hiilenkantajan päähineestä. Näissä pukimissa, jotka myyjä selitti ihmeellisen sopiviksi, koska vain onnellinen sattuma voi niitä ani harvoin yhdistää eikä niiden kuosille miesmuistiin ollut mikään vetänyt vertoja, lähtivät kapteeni ja Rob jälleen liikkeelle ja tarjosivat merkillisen näyn kaikille, jotka sattuivat tulemaan heitä vastaan.

Ulkonaisesti näin muuttuneena kapteeni otti vastaan Tootsin, joka lupauksensa mukaan saapui uudestaan.

»Olen nyt kerrassaan lamassa, poikaseni», sanoi kapteeni, »ja voin vain vahvistaa huonot uutiset. Sanokaa nuorelle naiselle, että hänen pitää ilmaista se varovasti neiti Dombeylle, ja kieltäkää heitä kumpaakin enää ajattelemasta minua — muistakaa se erittäin — vaikka minä puolestani ajattelenkin heitä, kun yöllä nousee hirmumyrsky ja aallot käyvät vuoren korkuisina, kuten saatte lukea tohtori Wattsistanne, veli, ja kun tapaatte sen kohdan, pankaa se merkille.»

Kapteeni säästi sopivampaan aikaan Tootsin ystävyydentarjouksen punnitsemisen ja päästi hänet menemään. Hän oli tosiaankin niin masentunut, että puolittain päätti olla ryhtymättä tänään enää mihinkään varokeinoihin rouva MacStingerin taholta tulevaa yllätystä vastaan ja antautua sattuman varaan. Mutta illalla hänen mielentilansa kuitenkin parani, ja hän puhui Walterista paljon Rob Hiojalle, jonka tarkkaavaisuutta ja uskollisuutta hän myöskin silloin tällöin kiitteli. Rob ei punastunut kapteenin tuhlaamasta vakavasta kiitoksesta, vaan istui tuijottaen häneen, teeskenteli nyyhkyttävänsä myötätunnosta ja olevansa hyveellinen ja painoi ovelasti mieleensä joka sanan, jonka kapteeni lausui (niinkuin hänen tulikin, vakoilija kun oli).

Kun Rob oli mennyt kojuunsa ja nukkui sikeästi, niisti kapteeni kynttilää, pani silmälasit nenälleen — hänen mielestään oli ollut asiaankuuluvaa käyttää silmälaseja ollessaan laivakojeiden kaupan hoitajana, vaikka hänellä olikin haukansilmät — ja avasi rukouskirjastaan sen kohdan, jossa puhuttiin hautajaismenoista. Ja lukiessaan hiljaa itsekseen pienessä takahuoneessa, silloin tällöin pysähtyen kuivatukseen silmiään, kapteeni luovutti viattomassa, vilpittömässä uskossa Walterin ruumiin meren syvyyksille.

KOLMASNELJÄTTÄ LUKU

Luokaamme silmäys kahteen kotiin, jotka eivät ole vierekkäin, vaan kaukana toisistaan, vaikkakin molemmat helpon jo mukavan matkan päässä suuresta Lontoosta.

Toinen niistä sijaitsee vihreällä ja metsäisellä seudulla lähellä Norwoodia. Se ei ole herraskartano, kooltaankaan se ei ole rehentelevä, mutta se on rakennustavaltaan kaunis ja aistikas. Nurmikenttä, pehmeä laakea rinne, kukkatarha, puuryhmät, joista ei puutu viehättäviä saarnia ja pajuja, kasvihuone, maalaiskuisti sulotuoksuisine köynnöskasveineen, jotka kiemurtelevat pilarien ympärillä, talon yksinkertainen ulkonäkö, hyvin järjestetyt ulkohuoneet, vaikka kaikki on koottu niin pienelle alalle, kuin tavallisessa huvilassa, ilmaisevat sisäisen järjestelyn runsasta mukavuutta. Tämä arvelu ei olekaan aiheeton, sillä sisällä tavataan hienoutta ja ylellisyyttä. Voimakkaat värit oivallisesti sekoitettuina kohtaavat silmää joka käänteessä, huonekaluissa, joiden koko on ihastuttavassa sopusoinnussa pienten huoneitten muodon ja koon kanssa, seinillä ja lattioilla, saaden aikaan eri vivahduksia ja hilliten valoa, joka tulee sisään sinne tänne sovitetuista lasiovista ja akkunoista. Niinikään näkyy siellä joitakin erinomaisia maalauksia ja kuparipiirroksia, omituisissa sopissa ja syvennyksissä on yllin kyllin kirjoja, ja pöydille on levitetty kaikenlaisia pelejä, joissa voi koettaa taitoaan ja onneaan — eriskummaisia shakkinappuloita, arpakuutioita, lautapelejä, kortteja ja biljardi.

Ja kuitenkin on tämän hyvinvoinnin ja mukavuuden keskellä ilmassa jotakin, mikä ei tunnu mieluiselta. Johtuuko se siitä, että matot ja pielukset ovat liian pehmeitä ja äänettömiä, niin että ihmiset, jotka liikkuvat tai lepäävät niillä, näyttävät toimivan varkain, vai siitäkö, ettei kuviin ja piirroksiin ole ikuistettu suuria ajatuksia tai tekoja tai etteivät ne esitä luontoa jonkin runollisen maiseman hahmossa, vaan ovat hekumallisia laadultaan — pelkkiä muodon ja värin näytteitä eikä mitään muuta? Onko syynä se, että kirjat ovat kaikki sidotut kultakirjaimisiin, kansiin ja että useimpien nimi on yhdenmukainen maalausten ja piirrosten aiheen kanssa? Johtuuko se siitä, että asunnon täydellisyys ja kauneus ilmaisee siellä täällä joissakin halvoissa ja mitättömissä kapineissa teeskenneltyä vaatimattomuutta, joka on kuin tuolla riippuvan liiaksi näköisen muotokuvan kasvot tai yhtä valheellinen sen tarkoittama, mukavassa tuolissa aamiaisensa ääressä istuva mies? Vai saako se alkunsa siitä, että hän, kaiken tämän omistaja, joka hengittää täällä joka päivä, erittää itsestään ympäristöön jonkin hämärän vaikutuksen?

Nojatuolissa istuva mies on konttoripäällikkö Carker. Pöydän yläpuolella kiiltävässä häkissä näykkii kirjava papukaija nokallaan metallilankoja ja vaeltaa jalat ylhäällä ja pää alhaalla asuntonsa kupukatossa, ravistellen sitä ja kirkuen, mutta Carker on välinpitämätön lintua kohtaan ja katselee mietiskelevästi hymyillen vastapäisellä seinällä riippuvaa taulua.

Ehkä se on Juno, ehkä Potifarin vaimo tai jokin ivallinen nymfi riippuen siitä, mitä tavaraa taulukauppiaat luulivat tarvittavan, kun tuo maalaus sai nimensä. Se esittää verrattoman kaunista naista, joka on kääntynyt poispäin, mutta vielä luo kasvonsa katselijaan, kopea ilme silmissään.

Carker huitaisee kädellään kuvaa kohti — mitä? Uhkaako hän? Ei, mutta jotakin sentapaista se on. Lieneekö se voitonriemua? Ei, mutta sitä siinä on enemmän. Vai onko se julkea tervehdys? Ei, mutta jonkin verran on sitäkin. Sitten hän taas jatkaa syöntiään ja puhelee kiukkuisen, vangitun linnun kanssa, joka laskeutuu häkin pohjalle suurta vihkimäsormusta muistuttavalle riippuvalle kullatulle vanteelle ja heiluu siinä hänen ilokseen.

Toinen koti on päinvastaisella puolella Lontoota, lähellä sitä kohtaa, missä entisaikojen vilkas suuri pohjoinen valtatie on nyt rauhallinen ja melkein autio, jollei sen hiljaisuutta häiritse joku yksinäinen jalkamies. Se on köyhä pieni talo, yksinkertaisesti ja niukasti kalustettu, mutta hyvin siisti. Osoittavatpa pääkäytävän kahden puolen ja kapeassa esipuutarhassa kasvavat vaatimattomat kukat, että on koetettu kaunistaa ympäristöä. Paikalla, jossa se sijaitsee, on yhtä vähän maaseudun kuin kaupungin etuja, sillä se ei kuulu kumpaankaan lajiin. Kaupunki on jättiläisen tavoin harpannut sen ohitse, sijoittaen tiilikivi- ja muurisavikantapäänsä kauemmaksi, mutta jättiläisen molempien jalkojen välinen alue on tähän asti ollut vain tuhottua maata eikä kaupunkia. Ja täällä muutamien korkeiden savupiippujen seassa, jotka työntävät ilmaan savua yötä päivää, ja tiilikivipeltojen ja turpeettomien kujien välillä, missä aidat ovat luhistuneet, missä kasvaa pölyisiä nokkosia, missä vielä saattaa nähdä pätkän tai pari pensasaidan jäännöstä ja minne joskus sattumalta tulee linnustaja, vaikkakin joka kerta vannoen pysyvänsä täältä poissa — sijaitsee mainittu toinen koti.

Siellä asuva nainen on sama, joka jätti ensin kuvatun kodin rakkaudesta hyljättyyn veljeensä. Hänen mukanaan katosi sieltä sovittava henki ja sen omistajan rinnasta yksinäinen enkeli. Mutta vaikka tuon miehen rakkaus häneen onkin haihtunut tämän muka kiittämättömän ja ylenkatseellisen karkaamisen vuoksi ja vaikka hän vuorostaan on hylännyt sisarensa, ei hänkään ole voinut unohtaa, millainen enkeli hänen luonaan ennen asui. Sisaren kukkatarha, johon veli ei koskaan astu jalallaan, mutta joka keskellä kaikkia kalliita muutoksia on pysytetty ennallaan, ikäänkuin sen vaalija olisi vasta eilen lähtenyt, on siitä todistuksena.

Harriet Carker on siitä ajasta muuttunut, ja hänen kauneuteensa on langennut syvempi varjo kuin vain ajan luoma olisi, niin kaikkivoipa kuin se lieneekin — tuskan ja huolen ja jokapäiväisen olemassaolon kamppailun varjo. Mutta kaunis hän on vieläkin, täynnä hiljaisen, rauhallisen, syrjäänvetäytyneen kauneutta, jota pitää etsiä, koska se ei voi itse kerskailla itsestään. Jos näin olisi laita, ei se enää olisi, mitä se on.

Tämä hoikka, pieni, kärsivällinen olento on puettu yksinkertaisen siististi eikä ilmaise käytöksessään muuta kuin hiljaisia taloudellisia hyveitä, joilla on niin vähän yhteistä totunnaisen käsityksen kanssa sankaruudesta ja suuruudesta, jollei niistä suorastaan jokin säde loista suurten ihmisten elämän lävitse muuttuen tähtisikermäksi ja johtaen suoraan taivaaseen.

Puheena olevana aamuna hän nojautui vielä nuoreen, mutta jo kuluneeseen ja harmaantuneeseen mieheen, ollen hänen sisarensa, joka yksin koko maailmassa meni hänen puolelleen hänen häpeänsä aikana, pani kätensä hänen käteensä ja talutti häntä yksinäisellä tiellä suloisen päättävästi ja toiveikkaasti.

»Ei ole monta minuuttia aikaisempi kuin tavallisestikaan, Harriet. Jos minulla on aikaa, niin haluaisin — ajattelin — se on kai jokin oikku vain —sivuuttaa kerran vielä sen talon, jossa lausuin hänelle jäähyväiset.»

»Mutta en voisi olla siitä enemmän pahoillani, vaikka olisin tuntenutkin hänet. Eikö sinun surusi ole minunkin? Ja jos olisin nähnyt hänet, niin ehkä olisin mielestäsi parempi puhetoveri keskustelemaan hänestä kuin mitä nyt näytän olevan.»

»Rakkahin sisareni! Onko pienintäkään iloa tai surua, jossa en olisi varma sinun toveruudestasi?»

»Kuinka voisit olla parempi tai läheisempi minulle kuin jo olet?» sanoi hänen veljensä. »Minusta tuntuu kuin olisit tuntenut hänet, Harriet, ja ottanut osaa kiintymykseen! häntä kohtaan.»

Sisar siirsi kätensä, joka oli levännyt veljen olkapäällä, hänen kaulaansa ja vastasi vähän epäröiden:

»Totta se on» virkkoi veli. »Sinä luulet, etten olisi tuottanut hänelle mitään pahaa, jos olisin mukautunut seurustelemaan enemmän hänen kanssaan?»

»Taivas tietää, etten tehnyt sitä tahallani», vastasi John Carker pudistaen päätään surullisesti, »mutta hänen maineensa oli liian kallis, jotta sitä olisi voinut panna vaaraan minun seurani vuoksi. Oletko samaa mieltä, vai et, rakas —»

»Se on kuitenkin totta, Harriet, ja nyt on mieleni kevyempi, ajatellessani häntä sen yhteydessä, mikä teki sen minulle niin paljon raskaammaksi silloin.» Hän voitti kuitenkin tämän surumielisen sävyn ja hymyili sisarelleen lausuessaan jäähyväiset.

»Hyvästi, rakas John. Illalla tulen sinua vastaan entiseen aikaan kotimatkallasi. Hyvästi.»

Ne herttaiset kasvot, jotka sisar käänsi häneen suudellakseen häntä, olivat veljen koti, hänen elämänsä, hänen maailmansa, ja kuitenkin ne olivat myöskin osa hänen rangaistuksestaan ja surustaan, sillä siinä pilvessä, jonka hän niillä näki — vaikka se olikin niin puhdas ja rauhallinen kuin loistava pilvi auringonlaskussa — ja hänen elämänsä lujuudessa ja uhrautuvaisuudessa ja siinä, että sisar oli luopunut mukavuudesta, ilosta ja toivosta, hän näki oman vanhan rikoksensa katkerat hedelmät aina kypsinä ja tuoreina.

Harriet seisoi ovella katsellen hänen jälkeensä kädet höllästi yhteen liitettyinä veljen astellessa likaista ja epätasaista polkua, joka vei heidän talonsa ohitse, missä kerran (ei kovin kauan sitten) oli ollut kukoistava niitty. Nyt siinä oli vain viljelemätön ala, jolla kohosi epäjärjestyksessä siellä täällä rakennettavina olevien pikku talojen perustuksia soran keskeltä kuin ne olisi taitamattomasti kylvetty sinne. Joka kerta kun John katsahti taaksensa — se tapahtui kerran pari — loistivat sisaren ystävälliset kasvot kuin valo hänen sydämeensä. Mutta miehen taivaltaessa raskain askelin eteenpäin voimatta enää nähdä kotia, kohosivat kyyneleet Harrietin silmiin hänen katsellessaan veljensä jälkeen.

Mutta hän ei jäänyt mietteisiin vaipuneena kauan seisomaan ovelle. Jokapäiväiset velvollisuudet oli täytettävä ja jokapäiväinen työ suoritettava — sillä sellaiset yksinkertaiset sielut, jotka eivät ole sankarillisia, tekevät usein kovasti työtä käsillään — ja Harriet puuhaili pian taloushommissa. Kun ne olivat päättyneet ja köyhä koti siistitty ja järjestetty, laski hän pienet rahavaransa huolestuneen näköisenä ja lähti miettiväisenä ostamaan muutamia välttämättömiä ruoka-aineksia, matkallaan suunnitellen ja koettaen keksiä, kuinka parhaiten voisi säästää. Niin kurja on tuollaisten pikku eläjien kohtalo, etteivät he ainoastaan ole olematta sankarillisia palvelijoitaan ja kamarineitojaan kohtaan, vaan että heillä ei edes ole palvelijoita ja kamarineitoja, joita kohtaan he voisivat olla sankarillisia.

Hänen poissa ollessaan, kun ei ketään ollut kotona, lähestyi taloa toiselta suunnalta kuin mihin veli oli lähtenyt eräs herra, joka ehkä jo oli vähän ohi keski-iän, mutta jonka raitis, kukoistava kasvojen väri, suora ryhti ja iloinen, pirteä ulkomuoto kuvastivat miellyttävyyttä ja hyväntuulisuutta. Hänen kulmakarvansa olivat vielä mustat, ja niin oli melkein hänen koko tukkansakin. Se vähäinen määrä harmaata, jonka siinä saattoi huomata, teki edelliset sitä hauskemman näköisiksi ja antoi hänen leveälle avonaiselle otsalleen ja rehellisille silmilleen edullisen taustan.

Koputettuaan kerran ovelle mitään vastausta saamatta hän istuutui pienen ulkokuistikon penkille odottamaan. Jonkinlainen näppärä sormien liike hänen hyräillessään itsekseen muutamia säkeitä ja samalla lyödessään tahtia näyttivät ilmaisevan hänet soittoniekaksi. Se tavaton tyydytys taas, joka loisti hänestä hänen hyräillessään jotakin hyvin hitaasti ja pitkään ilman mitään tunnettavaa säveltä, näytti osoittavan, että hän oli tiedemies.

Hän pyöritteli yhä samaa säveltä, joka näytti kiertelevän yhä ympäri ja sisemmäksi, samoin kuin korkkiruuvia pyöritetään pöydällä sen pysähtymättä minnekään, kun Harriet ilmestyi näkyviin kotimatkalla. Vieras nousi hänen lähestyessään ja seisoi hattu kädessä.

»Uskalsin tulla», vastasi vieras. »Saanko anastaa aikaanne viideksi minuutiksi?»

Hetkisen epäröityään Harriet avasi oven ja kehoitti häntä astumaan sisään pieneen vierashuoneeseen. Herra istuutui sinne, veti tuolinsa pöydän ääreen vastapäätä Harrietia ja sanoi äänellä, joka täydellisesti vastasi hänen ulkomuotoaan ja kuulosti niin vaatimattomalta ja luonnolliselta, että se tunkeutui sydämeen asti:

»Neiti Harriet, te ette voi olla ylpeä. Te sanoitte kyllä olevanne, kun kävin hiljattain luonanne eräänä aamuna. Suokaa anteeksi, jos tunnustan katselleeni teitä kasvoihin puhuessanne ja niistä huomanneeni, ettei se ole totta. Katson niihin taas», lisäsi hän laskien kätensä hiljaa Harrietin käsivarrelle hetkiseksi, »ja ne todistavat yhä selvemmin teidän puhuvan toista kuin ajattelette».

»Siinä on totuuden peili», sanoi vieras, »ja lempeyden. Suokaa anteeksi, että luotin siihen ja palasin.»

Se tapa, kuinka hän lausui nämä sanat, riisui niiltä tavanmukaisen kohteliaisuuden sävyn. Se oli niin yksinkertainen, vakava, luonnollinen ja vaatimaton, että Harriet kumarsi kuin kiittääkseen häntä ja tunnustaakseen hänen avomielisyytensä.

»Meidän ikäeromme», jatkoi herra, »ja tarkoitusteni kunniallisuus oikeuttavat lausumaan suoraan julki ajatukseni, ja siitä olenkin iloinen. Se on minun mielipiteeni, ja senvuoksi te näette minut toisen kerran.»

»Mutta on olemassa jonkinlaista ylpeyttä, hyvä herra», vastasi Harriet hetken vaitiolon jälkeen, »tai jotakin ylpeydeksi luultua, mikä ei olekaan muuta kuin velvollisuutta. Toivottavasti minussa ei ole muuta ylpeyttä.»

»Olen ylpeä hänen rakkaudestaan», vastasi Harriet katsellen suoraan vieraan kasvoihin ja muuttaen samalla koko käytöksensä — ei niin, että se olisi käynyt vähemmän rauhalliseksi ja tyyneksi, vaan siinä ilmeni niin syvä intohimoton vakavuus, että hänen äänensä värinäkin vaikutti lujuudelta, »ja myös hänestä itsestään. Hyvä herra, te, joka omituista kyllä tunnette hänen elämänsä tarinan ja kerroitte sen minulle täällä viime käynnillänne —»

»Vain voittaakseni teidän luottamuksenne», keskeytti hänet vieras.
»Älkää taivaan tähden olettako, että —»

»Olen varma siitä, että te herätitte menneisyyden eloon minun kuulteni vain ystävällisessä ja hyvässä tarkoituksessa. Olen täysin varma siitä.»

»Kiitoksia», vastasi herra puristaen nopeasti Harrietin kättä. »Olen hyvin kiitollinen teille. Te käsitätte minut oikein, vakuutan teille. Te aioitte sanoa, että minä, joka tunnen John Carkerin elämäntarinan —»

»Mahdollisesti pidätte sitä vääränä ylpeytenä», jatkoi Harriet, »kun sanon olevani ylpeä hänestä. Mutta se on totta. Te tiedätte, että oli aika, jolloin en ollut enkä voinut olla ylpeä, mutta se on mennyt. Monien vuosien nöyryys, valittelematta suoritettu sovitusuhri, vilpitön katumus, hirveä suru, tuska, jonka — niinkuin tiedän — minun rakkautenikin hänessä herättää ja jonka hän luulee käyvän minulle liian kalliiksi, vaikka taivas tietää, että olen onnellinen, jollei minun täytyisi nähdä hänen suruaan — oi, hyvä herra, kaiken sen jälkeen, mitä olen nähnyt, sallikaa minun vannottaa teitä, että jos olette vaikutusvaltaisessa asemassa, jos teille tehdään vääryyttä, älkää mistään vääryydestä vaatiko peruuttamatonta rangaistusta niin kauan kuin yläpuolellamme on Jumala, joka voi parantaa itseluomansa sydämet!»

»Veljenne on muuttunut toiseksi ihmiseksi», vastasi vieras säälien.
»Vakuutan teille, etten ollenkaan sitä epäile.»

»Hän oli muuttunut vääryyden tehdessään», virkkoi Harriet. »Nyt hän on taas muuttunut ja on alkuperäinen oma itsensä, uskokaa minua, hyvä herra.»

»Mutta me elämme päivästä toiseen vanhaan tapaamme», sanoi vieras hieroen hajamielisesti otsaansa ja rummuttaen sitten ajatuksissaan pöytää, »emmekä voi saada selville tai tarkata tuollaisia muutoksia. Ne — ne ovat metafyysillisiä ilmiöitä. Meillä — meillä ei ole kyllin aikaa tarkastella niitä. Meillä — meillä ei ole rohkeutta. Sellaista ei opeteta kouluissa eikä yliopistoissa, emmekä osaa niitä käsitellä… Lyhyesti sanoen, me olemme niin kirotun innostuneita käytännöllisiin asioihin», virkkoi herra kävellen akkunan luo ja taas takaisin ja istuutuen jälleen peräti tyytymättömän ja kiusaantuneen näköisenä. »Uskokaa minua», jatkoi hän sitten, taas hieroen otsaansa ja rummuttaen sormillaan pöytää samoin kuin äsken, »minulla on täysi syy väittää, että yksitoikkoinen elämä, joka kuluu joka päivä entiseen tapaansa, voi taivuttaa ihmisen mukautumaan kaikkeen. Ei näe mitään, ei kuule mitään, ei tiedä mitään — niin on asian laita. Kaikkea pidetään itsestään selvänä, ja niin elämme edelleen, kunnes alamme tehdä kaikkea, hyvää, pahaa ja yhdentekevää pelkästä tottumuksesta. Tottumusta on kaikki se, mistä minun on tehtävä tili, kun minua kuolinvuoteellani kehoitetaan puolustamaan itseäni omantuntoni edessä. 'Tottumus', sanon silloin: 'miljoonassa asiassa olin kuuro, mykkä, sokea ja rampa pelkästä tottumuksesta.' Tosiaankin hyvin käytännöllinen käsitys, herra Mikä-sinun-nimesi-olikaan', sanoo omatunto, 'mutta se ei riitä täällä!'»

Hän nousi, käveli taas akkunan luo ja palasi entiselle paikalleen vakavasti levottomana, vaikka hänen rauhattomuutensa ilmenikin vain tällä erikoisella tavalla.

»Neiti Harriet», virkkoi hän istuutuen jälleen tuolilleen, »toivoisin, että te antaisitte minun auttaa teitä. Katsokaahan minua. Minun pitäisi näyttää rehelliseltä, sillä tiedän olevan rehellinen tällä hetkellä. Näytänkö?»

»Uskon joka sanan, jonka olette lausunut», sanoi vieras. »Moitin itseäni kovasti siitä, että minun olisi pitänyt tietää ja huomata tämä ja ymmärtää ja nähdä teidät näiden kahdentoista vuoden kuluessa, mutta niin ei kuitenkaan ole käynyt. Tuskin tiedän, kuinka koskaan olen kehittynyt tällaiseksi kuin nyt olen — en ainoastaan omien tottumusteni, vaan myöskin toisten tottumusten tulokseksi! Mutta kun nyt kerran olen täällä, sallikaa minun tehdä jotakin. Pyydän sitä niin kunnioittavasti kuin suinkin. Antakaa minun tehdä jotakin.»

»Ei, ei, ei täysin», vastasi vieras. »Onhan olemassa joitakin pikku mukavuuksia, jotka voisivat keventää teidän elämäänne ja hänen! Ja hänen!» toisti hän luullen tehneensä jonkinlaisen vaikutuksen. »Minulla on ollut tapana ajatella, että hänen puolestaan ei voisi tehdä mitään, että kaikki taas oli sopivasti lopussa. Lyhyesti sanoen, en ole ajatellut sitä ollenkaan. Mutta nyt olen eri kannalla. Sallikaa minun tehdä jotakin hänen puolestaan. Teidänkin», lisäsi vieras huolestuneesti ja lempeästi, »pitää huolehtia tarkoin terveydestänne hänen tähtensä, sillä pelkään, ettei se ole kovin vahva».

»Kuka te lienettekin, hyvä herra», vastasi Harriet katsahtaen häneen, »olen teille sydämestäni kiitollinen. Tunnen, ettei teillä ole kaikessa siinä, mitä lausutte, muuta silmämääränänne kuin ystävällisyys meitä kohtaan. Mutta vuosia on nyt kulunut siitä, jolloin aloitimme tämän elämän, ja jos ottaisi veljeltäni pois jotakin siitä, mikä on tehnyt hänet niin kalliiksi minulle ja todistanut hänen hyvää päätöstään — pienimmänkään murto-osan hänen yksinäisestä, salaisesta ja kauan sitten unohdetusta katumuksestaan — vähentäisi se lohdutusta, jonka hän ja minä saamme kokea, kun meille kummallekin koittaa se aika, josta äsken juuri puhuitte. Kiitän teitä aremmin näillä kyynelilläni kuin millään sanoilla. Pyydän teitä uskomaan, mitä sanon.»

Herra oli liikutettu ja painoi Harrietin ojentaman käden huulilleen, niinkuin hellä isä suutelisi tottelevaisen lapsen kättä. Mutta kunnioittavammin.

»Jos joskus tulisi se päivä» virkkoi Harriet, »jolloin hän edes osaksi saavuttaa takaisin entisen asemansa —»

»Saa takaisin!» huudahti vieras nopeasti. »Kuinka sellaista voi toivoa?
Kenen käsissä on voima saattaa asiat ennalleen?

En ainakaan erehtyne olettaessani, että koska hän on saavuttanut elämässään verrattoman siunauksen, se on yhtenä syynä hänen veljensä osoittamaan vihamielisyyteen.»

»Te kajootte nyt asiaan, josta ei ole meidän kesken koskaan puhuttu, ei edes meidän kesken», sanoi Harriet.

»Suokaa anteeksi, minun olisi pitänyt se tietää. Pyydän teitä unohtamaan, että olen puhunut siitä epähuomiossa. Ja nyt kun en enää uskalla ahdistaa teitä — kun en ole varma, että minulla on siihen oikeutta — vaikka taivas tietää, että sekin epäilys voi olla vain tottumusta», virkkoi herra hieroen otsaansa yhtä alakuloisena kuin ennenkin, »sallikaa minun, vaikka olenkin vieras enkä kuitenkaan vieras, pyytää teiltä kahta suosionosoitusta.»

»Ensimmäinen on, että jos teillä joskus olisi syytä muuttaa päätöstänne, sallitte minun olla oikeana kätenänne. Silloin tulee nimenikin olemaan teidän palveluksessanne. Nyt siitä ei ole teille mitään hyötyä, eikä se teille mitään merkitse.»

»Meidän ystäväpiiriänne», virkkoi Harriet heikosti hymyillen, »ei ole niin suuri, että tarvitsisin aikaa miettimiseen. Voin sen luvata.»

»Toinen on se, että sallitte minun joskus, sanokaamme esimerkiksi maanantaiaamuisin kello yhdeksän aikaan ‒ tottumusta taas — minun täytyy puhua asiallisesti», virkkoi vieras, »ohikulkiessani nähdä teidät ovessa tai akkunassa. En pyydä päästä sisälle, koska veljenne silloin jo on lähtenyt. En pyydä saada puhua kanssanne. Haluaisin vain oman mieleni rauhoitukseksi nähdä, että voitte hyvin, ja ilman tunkeilevaisuutta muistuttaa teille näyttäytymällä, että teillä on ystävä — vanhanpuoleinen, jo harmaantunut ystävä, joka harmaantuu päivä päivältä lisää — ja joka on aina käytettävissänne.»

Harrietin ystävälliset silmät suuntautuivat häneen luottavan näköisinä, ja hän lupasi.

»Oletan samoin kuin edelliselläkin kerralla, ettette mainitse käynnistäni John Carkerille», sanoi herra nousten seisomaan, »jotta hän ei tulisi levottomaksi, koska tunnen hänen elämänvaiheensa. Se ilahduttaa minua, sillä se ei kuulu asioiden jokapäiväiseen kulkuun ja — taas tottumusta!» keskeytti herra itsensä kärsimättömästi, »niinkuin ei olisi mitään parempaa asioiden kulkua kuin tavallinen!»

Sitten hän lausui jäähyväiset ja lähti, pitäen hattua kädessään kuistikon edustalle asti. Hänen käytöksessään ilmeni niin sopivasti yhtyneenä luontevaa kunnioitusta ja teeskentelemätöntä osanottoa, ettei mikään kasvatus olisi voinut sitä opettaa, ei kukaan totuutta rakastava epäillä eikä mikään muu kuin puhdas ja vilpitön sydän sitä ilmaista.

Monet puolittain unohtuneet tunteet heräsivät tästä käynnistä Harrietin sydämessä. Siitä oli kovin pitkä aika, kun kukaan vieras oli astunut heidän kynnyksensä yli. Siitä oli niin kovin kauan, kun mikään myötätunnon ääni oli soinut surumielisen suloisesti hänen korvissaan, että vieraan olemus pysyi hänen mielessään tuntikausia hänen istuessaan akkunan luona ompeluksineen ja hänestä tuntui siltä kuin hän yhä kuulisi saman äänen. Vieras oli koskettanut sitä jousta, joka avasi koko hänen elämänsä, ja jos hän katosikin hetkiseksi Harrietin ajatuksista, saattoivat hänet syrjäyttää vain siihen suureen muistoon liittyvät olennot, jota tämä elämä oli täynnä.

Vuorotellen työskennellen ja miettien, välillä pakottautuen jonkin aikaa pysymään uutterasti käsityössään, välillä taas antaen sen vaipua helmaansa ja sallien ajatustensa harhailla, minne ne halusivat, Harriet Carker huomasi tuntien soluvan hiljakseen eteenpäin ja päivän kallistuvan iltapuoleen. Aamu oli ollut kirkas ja valoisa, mutta taivas vetäytyi vähitellen pilveen, ja tuima tuuli alkoi puhaltaa. Sitten satoi rankasti, ja paksu sumu, joka laskeutui etäisen kaupungin ylle, peitti sen näkyvistä.

Usein hän sellaisina hetkinä katseli säälien vaeltajia, jotka pyrkivät Lontooseen pitkin läheistä valtatietä, jalat hellinä ja väsyneinä ja pelokkaasti silmäilivät edessään olevaa suurta kaupunkia kuin aavistaen, että heidän kurjuutensa tulisi siellä olemaan vain kuin pisara meressä tai hiekkajyvä sen rannalla. Mutta he laahustivat kuitenkin väristen eteenpäin ja kyyristyivät vihaisen tuulen piestessä heitä. Näytti siltä kuin luonnonvoimatkin työntäisivät heitä takaisin. Yhtä mittaa meni sellaisia kulkijoita ohi, mutta aina samaan suuntaan, kuten hänestä tuntui — aina kaupunkiin päin. Siellä heidät sitten nielaisi ennemmin tai myöhemmin tuo suunnaton rykelmä, jota kohti heitä näytti pakottavan epätoivoinen lumous, eivätkä he koskaan päässeet sieltä pois. Heistä oli tulossa täytettä sairaaloihin, kirkkomaihin, vankiloihin, jokeen, he tuhoutuivat kuumeeseen, mielipuolisuuteen, paheeseen ja kuolemaan. He vaelsivat etäisyydessä mylvivää hirviötä kohti — ja häipyivät sinne.

Hyytävä tuuli ulvoi ja sade valui virtanaan päivän synketessä surullisesti, kun Harriet kohottaessaan silmänsä työstään näki tuollaisen vaeltajan lähestyvän.

Se oli nainen. Yksinäinen nainen, noin kolmenkymmenen ikäinen, pitkä, kaunisvartaloinen, kurjasti puettu. Hänen harmaaseen läpimärkään viittaansa oli tarttunut monenlaisten ilmojen ja maanteitten pölyä, savea, multaa ja soraa. Päässä hänellä ei ollut hattua suojelemassa sateelta tuuheata mustaa tukkaa, vaan ainoastaan rikkinäinen liina, jonka liehuvat nurkat yhdessä hänen hiustensa kanssa peittivät hänen silmänsä niin, että hän usein pysähtyi pyyhkimään niitä pois paremmin nähdäkseen tien.

Näin hän teki silläkin hetkellä, kun Harriet hänet huomasi. Kun hänen kätensä siirtyivät auringon polttamalta otsalta kasvojen yli ja työnsivät syrjään hiukset, tuli näkyviin häikäilemätön kauneus, peloton ja hurja ylimielisyys muutakin kuin säätä kohtaan, huolettomuus siitä, mitä taivas tai maat syytäisi hänen paljaaseen päähänsä. Kaikki tämä yhdessä hänen yksinäisyytensä ja kurjuutensa kanssa liikutti Harrietin sydäntä. Hän ajatteli sitä, mikä tuossa naisessa oli yhtä tuhoutunutta ja sortunutta sisäisesti kuin ulkonaisestikin: siveää ja miellyttävää luonnetta, joka oli kovettunut ja paatunut samoin kuin ulkonaisetkin sulot, niitä monia Luojan lahjoja, jotka oli heitetty tuuleen samoin kuin sekainen tukka, kaunista rauniota, jota myrsky pieksi ja jonka yö kohta peittäisi helmaansa.

Ajatellessaan tätä hän ei kääntynyt pois torjuvan suuttumuksen vallassa — niinkuin niin monet hänen omaan säälivään ja hellään sukupuoleensa kuuluvat henkilöt usein tekevät — vaan surkutteli.

Langennut nainen tuli lähemmäksi, katsellen kauas eteensä ja koettaen terävin silmin nähdä sen sumun läpi, johon suuri kaupunki oli verhoutunut, ja vilkaisten silloin tällöin hämmentynein ja epävarmoin ilmein sivulta toiselle. Vaikka hänen käyntinsä olikin uljasta, oli hän väsynyt, ja hetkisen epäröityään hän istuutui kiviröykkiölle etsimättä mitään suojaa sadetta vastaan, antaen sen kastella itseään mielin määrin.

Nyt hän oli vastapäätä Harrietin kotia. Kun hän kohotti päätänsä, jota oli hetkisen nojannut molempiin käsiinsä, sattui hän katsomaan suoraan Harrietin silmiin.

Heti oli Harriet ovella, ja toinen, joka oli noussut seisomaan hänen viittauksestaan, tuli hitaasti, mutta yhtä yrmeän näköisenä häntä kohti.

»Mutta onhan tässä lähellä monta suojapaikkaa. Tämäkin» — Harriet viittasi pikku kuistikkoon — »on parempi kuin ei mikään. Olette tervetullut, jos haluatte levätä täällä.»

Vieras vilkaisi häneen epäröiden ja hämmästyneenä, mutta näyttämättä kiitolliselta. Sitten hän istuutui ja riisui toisen kuluneen kenkänsä puhdistaakseen siitä ulos kivensirut ja hiekan, jolloin näkyi, että hänen jalkansa oli haavoittunut ja vuoti verta.

Kun Harrietilta pääsi säälin huudahdus, katsahti vieras häneen halveksivasti ja epäluuloisesti hymyillen.

»Mitä merkitsee vertavuotava jalka sellaiselle kuin minulle?» virkkoi hän. »Ja mitä merkitsee meikäläisen vertavuotava jalka sellaiselle kuin te olette?»

»Tulkaa sisään ja peskää se puhtaaksi», vastasi Harriet lempeästi, »ja sallikaa minun antaa teille jotakin, millä sidotte sen».

Vieras tarttui hänen käsivarteensa, painoi sen silmilleen ja purskahti itkemään, ei niinkuin nainen, vaan kuin kova mies, jonka tuollainen heikkous on yllättänyt. Hänen rintansa kohoili ankarasti, ja hänen ponnistelunsa malttaa jälleen mielensä ilmaisi, kuinka harvinainen tuollainen liikutus hänessä oli.

Hän antoi taluttaa itsensä sisään ja pesi ja sitoi haavansa ilmeisestikin enemmän kiitollisuudesta kuin itsestään huolehtiakseen. Sitten Harriet pani hänen eteensä oman niukan päivällisateriansa jäännökset ja vieraan syötyä, tosin hyvin vähän, pyysi häntä ennen matkansa jatkamista (mihin näytti olevan kova kiire) kuivaamaan vaatteitaan tulen ääressä. Kulkuri istuutui kuin kiitollisuuden pakottamana tulen eteen, irroitti liinan päästään, antoi paksun märän tukkansa solua vyötäisten alapuolelle ja kuivasi sitä kämmenillään, katsellen liekkeihin.

»Te kai ajattelette», virkkoi hän nostaen äkkiä päätänsä, »että olen kerran ollut kaunis. Luulenpa olleeni — tiedän olleeni. Katsokaas tätä!»

Hän tarttui molemmin käsin rajusti tukkaansa kuin olisi tahtonut repiä sen irti. Sitten hän hellitti jälleen ja heitti sen taaksepäin kuin olisi siinä ollut joukko käärmeitä.

»Vierasko?» toisti nainen, pysähtyen jokaisen lyhyen vastauksen välillä ja katsahtaen tuleen. »Kyllä, kymmenen tai kaksitoista vuotta olen ollut vieras. Minulla ei ollut almanakkaa siellä, missä olen ollut. Kymmenen tai kaksitoista vuotta. Tätä paikkaa en tunne. Se on muuttunut paljon siitä, kun lähdin.»

»Hyvin kaukana. Kuukausia toistensa perästä kaukana merellä ja sitäkin kauempana. Minä olen ollut siellä, minne rangaistusvangit lähetetään», lisäsi hän katsoen suoraan Harrietin kasvoihin. »Olen itsekin ollut rangaistusvanki.»

»Taivas teitä auttakoon ja antakoon teille anteeksi», kuului hiljainen vastaus.

»Niin, taivas minua auttakoon ja antakoon anteeksi!» vastasi vieras nyökäten tuleen päin. »Jos ihmiset auttaisivat joitakin meistä vähän enemmän, antaisi ehkä taivaskin meille pikemmin anteeksi.»

Mutta hänen mielensä pehmeni, kun hän näki Harrietin vakavuuden ja sydämellisen lempeät kasvot ja tajusi, ettei häntä ollenkaan tuomittu, ja hän sanoi vähemmän jäykästi:

»Me olemme ehkä molemmat samanikäiset, te ja minä. Jos minä olen vanhempi, en ainakaan kuin vuoden tai pari. Ajatelkaahan sitä!»

Hän levitti käsivartensa kuin hänen ulkonaisen olentonsa näyttäminen ilmaisisi, millainen kurja ja turmeltunut ihminen hän oli. Sitten hän antoi käsivarsiensa taas taipua ja painoi päänsä kumaraan.

»Ei ole mitään, mitä emme voisi toivoa korvaavamme. Parannus ei ole milloinkaan liian myöhäinen», virkkoi Harriet. »Te kadutte —»

»En», vastasi toinen. »En kadu. En voi. Minä en ole sellainen. Miksi minä katuisin ja koko muu maailma kulkisi vapaana? Minulle puhellaan katumuksesta. Kuka katuu niitä vääryyksiä, jotka minulle on tehty?

»Luullakseni minulla oli äiti. Hän on yhtä hyvä äiti kuin hänen asuntonsa on hyvä koti», vastasi vaeltaja naurahtaen katkerasti.

»Ottakaa tämä», sanoi Harriet pannen rahaa hänen käteensä. »Koettakaa tulla hyväksi. Siinä on kovin vähän, mutta yhdeksi päiväksi se ehkä varjelee teidät pahasta.»

»En. Minä asun täällä veljeni kanssa. Meiltä ei liikene paljon, muuten olisin antanutkin teille enemmän.»

Kun vieras ei huomannut ylenkatseen tai vastenmielisyyden ilmettä, kumartui hän Harrietin yli ja painoi huulensa hänen poskelleen. Sitten hän vielä kerran tarttui Harrietin käsivarteen, painoi sen silmilleen ja katosi nopeasti.

Hän poistui illan pimeyteen, ulvovaan tuuleen ja virtaavaan sateeseen, taivaltaen eteenpäin tietään pitkin sumuun verhoutunutta kaupunkia kohti, jossa heikot valot kimmelsivät, mustien hiusten ja rikkinäisen liinan liehuessa kasvoilla.

NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU

Eräässä rumassa ja pimeässä huoneessa istui vanha vaimo, ruma ja synkkä hänkin, ja kuunteli heikosti palavan tulen ääreen kyyristyneenä tuulen ja sateen kohinaa. Hän ei muuttanut asentoaan muulloin kuin jonkin eksyneen sadepisaran pudotessa kekäleisiin. Silloin hän kohotti päätänsä ja alkoi tarkata ulkoa kuuluvaa vihellystä ja rapinaa ja antoi sitten taas päänsä painua yhä alemmaksi, hautoen omia ajatuksiaan ja tajuten öisiä ääniä yhtä epäselvästi kuin meren rannalla mietiskelevä henkilö aaltojen loisketta.

Huoneessa ei ollut muuta valoa kuin mitä tulesta levisi. Silloin tällöin se leimahti selvemmäksi kuin torkkuvan villieläimen silmä ja valaisi esineitä, jotka eivät olisi kaivanneet näytteillepanoa. Joukko riepuja, luukasa, kurja vuode, pari kolme rikkinäistä tuolia tai jakkaraa, mustat seinät ja vielä mustempi katto — siinä kaikki, mihin välkehtivät liekit loivat valoaan. Kun eukko, jättiläismäisen ja vääristyneen varjonsa häilähdellessä puolittain hänen takanaan olevalla seinällä, puolittain ylhäällä katossa, istui kumartuneena muutamien nihkeän lieden irtonaisten tiilikivien yli — sillä oikeaa uunia ei huoneessa ollut — oli hän sen näköinen kuin odottaisi jostakin noidan alttarista suosiollista merkkiä. Ja jolleivät hänen kalisevat leukapielensä ja vapiseva leukansa olisi liikkuneet liian usein ja nopeasti hiljalleen lepattavaan tuleen verraten, olisi se näyttänyt vuorotellen leimahtavan ja taas sammuvan liekin luomalta harhakuvalta kasvoilla, jotka olivat yhtä liikkumattomat kuin itse hahmokin.

Jos Florence olisi seissyt tässä huoneessa ja nähnyt tuon olennon, jonka varjo kuvastui seinälle ja kattoon, olisi yksi ainoa silmäys riittänyt johdattamaan hänen mieleensä kelpo rouva Brownin, vaikka hänen lapsuusmuistonsa tästä hirveästä eukosta ehkä oli yhtä eriskummainen ja liioiteltu totuuden väännös kuin seinällä oleva varjo. Mutta Florence ei ollut siellä katselemassa, ja vanha rouva Brown pysyi tuntemattomana, istuessaan kenenkään huomaamatta tuleen tuijottaen.

Kuullessaan tavallista kovempaa ropinaa sateen kohistessa alas savutorvea pitkin oikeana virtana, eukko kohotti päätänsä kärsimättömästi. Tällä kertaa hän ei enää antanutkaan päänsä vaipua, sillä ovenripaan tarttui käsi, ja heti sitten kuului askelia huoneessa.

Eukko kokoili kekäleet kiireesti yhteen ja astui sitten vieraan luo, joka oli sulkenut oven ja seisoi keskellä huonetta. Hän laski kätensä likomärälle viitalle ja käänsi vastustelemattoman olennon niin, että tuli valaisi piirteitä paremmin. Mutta kun hän ei nähnyt, mitä oli odottanut, hellitti hän viitan ja päästi valittavan, pettymystä ja tuskaa ilmaisevan huudahduksen.

»Ei se olekaan minun tyttöni!» huusi vanhus kohottaen kätensä ja pannen ne ristiin päänsä päälle. »Missä on minun Aliceni? Missä on minun kaunis tyttäreni? Onko hänet tapettu?

Eukko pudisti päätään ja mutisi itsekseen jotakin kauniista tyttärestään, toi nurkkakaapista kynttilän, piti sitä vapisevin käsin tulessa, sai sen vaivoin syttymään ja pani sitten pöydälle. Sen likainen sydän paloi aluksi hämärästi, kun se melkein tukahtui omaan taliinsa, ja kun eukon sumeat ja heikot silmät saattoivat erottaa jotakin sen valossa, istui hänen vieraansa käsivarret ristissä, silmät alas luotuina ja päässä ollut liina pöydällä hänen vieressään.

»Alice-tyttöni lähettää siis minulle jonkin suullisen sanoman?» mutisi eukko odotettuaan jonkin hetken. »Mitä hän sanoi?»

Eukko toisti tämän sanan pelästyneellä, epävarmalla äänellä ja varjostaen silmiään katsahti puhujaan, eri tahoille huoneeseen ja sitten taas vieraaseen.

Taas eukko silmäili ympärilleen huoneessa, sitten vierasta ja vielä kerran eri puolille. Sitten hän sieppasi nopeasti kynttilän käteensä, piteli sitä vieraan kasvojen edessä, kirkaisi, pani kynttilän pois ja alkoi häntä halailla.

»Se on minun tyttöni! Oma Aliceni! Kaunis tyttöni, joka elää ja on tullut takaisin!» huusi eukko heilutellen itseään edestakaisin rintaa vasten, joka sieti hänen syleilyään kylmästi. »Se on minun tyttöni, kaunis Aliceni, joka on tullut takaisin!» kirkui hän taas, vaipuen lattialle toisen eteen, syleillen hänen polviaan, painaen päänsä niitä vasten yhä heilutellen itseään edestakaisin ja ilmaisten iloaan kaikilla mahdollisilla rajuilla tavoilla.

»Niin, äiti», vastasi Alice kumartuen hetkeksi eteenpäin ja suudellen häntä, mutta koettaen samalla irtautua syleilystä. »Vihdoinkin olen tullut. Päästähän, äiti, päästä irti. Nouse ja istu tuolillesi. Mitä hyötyä tästä on?»

»Hän on tullut takaisin kovempana kuin lähti!» huudahti äiti katsahtaen hänen kasvoihinsa ja pitäen yhä kiinni hänen polvistaan. »Hän ei välitä minusta! Kaikkien näiden vuosien kuluttua ja kaiken sen kurjan elämän jälkeen, jota olen viettänyt!»

»No mutta, äiti!» virkkoi Alice pudistaen repaleisia hameitaan irroittuakseen eukosta. »Silläkin asialla on kaksi puolta. Minulla on ollut yhtä monta vuotta kuin sinullakin ja olen kokenut kurjuutta samoin kuin sinäkin. Nouse nyt pystyyn, nouse vihdoinkin!»

Hänen äitinsä nousi, itki ja väänteli käsiään, seisten pienen matkan päässä. Sitten hän otti taas kynttilän käteensä, kiersi Alicen ympäri ja tarkasteli kiireestä kantapäähän, hiljaa valitellen kaiken aikaa. Pantuaan kynttilän pöydälle hän istuutui, löi käsiään yhteen ja heilutteli itseään puolelta toiselle, yhä valitellen ja voihkien.

Alice riisui märän viittansa ja pani sen syrjään. Sitten hän istuutui niinkuin ennenkin ja kädet ristissä, silmät tuleen tuijottaen, kuunteli halveksivan näköisenä vanhan äitinsä tolkutonta valitusta.

»Luulitko minun palaavan yhtä nuorena kuin lähdin, äiti?» virkkoi hän vihdoin kääntäen silmänsä eukkoon. »Oletko kuvitellut, että sellainen vieraissa maissa vietetty elämä kuin minun olisi edullinen ulkomuodolle? Saattaisi niin luulla sinua kuunnellessa!»

»Mitä se sitten on?» vastasi tytär. »Jospa se olisi jotakin, mikä pian menee ohi, äiti, tai muuten löydän täältä tieni helpommin ulos kuin sisään.»

»Kuulkaapas tuota! Kaikkien näiden monien vuosien kuluttua hän uhkaa lähteä luotani samassa kun on tullutkin.»

»Sanon sinulle, äiti, toisen kerran, että minulla on takanani kurjia vuosia samoin kuin sinullakin», virkkoi Alice. »Tullut takaisin kovempana? Tietysti olen tullut takaisin kovempana. Mitä muuta odotit?»

»En tiedä kuka ensin alkoi minua koventaa, jollei oma rakas äitini», vastasi tytär kädet ristissä, otsa rypyssä ja huulet yhteen puristettuina kuin olisi päättänyt väkivoimalla torjua jokaisen hellemmän tunteen rinnastaan. »Kuuleppas nyt, äiti, sanon sinulle pari sanaa. Jos nyt voimme ymmärtää toisiamme, meidän ehkä ei enää tarvitse erota. Minä lähdin tyttönä ja olen tullut takaisin naisena. Lähtiessäni en paljon välittänyt velvollisuudentunnosta, ja voisit rohkeasti vannoa, etten ole parempana palannut. Mutta oletko sinä hyvin tuntenut velvollisuutesi minua kohtaan?»

»Minäkö!» huusi eukko. »Omaa lastani kohtaan! Äitikö tuntenut velvollisuuttaan omaa lastaan kohtaan!»

»Se kuulostaa luonnottomalta, vai mitä?» vastasi tytär ja käänsi äitiinsä päin kylmästi jäykät, häikäilemättömät, kovat ja kauniit kasvonsa. »Mutta olen ajatellut sitä joskus omien yksinäisten vuosieni kuluessa, kunnes olen siihen tottunut. Olen kuullut jonkun puhuvan velvollisuudesta ensimmäisenä ja viimeisenä, mutta silloin on aina ollut puhe minun velvollisuudestani toisia ihmisiä kohtaan. Välistä olen ihmetellyt — ajankuluksi — eikö kenelläkään ole ollut mitään velvollisuuksia minua kohtaan.»

Hänen äitinsä istui huojutellen itseään yhä edestakaisin ja pudistaen päätään, mutta epätietoiseksi jäi, oliko tarkoituksena ilmaista suuttumusta vai katumusta vai kieltoa vai johtuiko se ainoastaan hänen ruumiillisesta heikkoudestaan.

»Oli kerran lapsi, jonka nimi oli Alice Marwood», jatkoi tytär naurahtaen ja katsahti alas itseensä tylyn ivallisesti. »Hän oli syntynyt köyhyydessä ja laiminlyönnissä ja siinä myös kasvanut. Ei kukaan häntä opettanut, ei kukaan astunut askeltakaan häntä auttaakseen, ei kukaan välittänyt hänestä.»

»Ainoa huolenpito, joka tuli hänen osakseen», sanoi tytär, »oli se, että häntä toisinaan lyötiin, pidettiin nälässä ja toruttiin. Hänen olisi ollut parempi ilman sellaista huolenpitoa. Hän kasvoi sellaisessa kodissa kuin tämä on ja kaduilla itsensä tapaisten kurjien pikku olentojen joukossa. Ja kuitenkin säilyi hänen kauneutensa sellaisenkin lapsuuden jälkeen. Sitä pahempi hänelle. Parempi olisi ollut, jos häntä rumuutensa vuoksi olisi vainottu ja kiusattu vaikka kuoliaaksi!»

»Niin jatkankin. Oli kerran tyttö, jonka nimi oli Alice Marwood. Hän oli kaunis. Häntä opetettiin liian myöhään ja silloinkin väärin. Hänestä pidettiin liian hyvää huolta, häntä harjoitettiin liian paljon, autettiin liian paljon eteenpäin ja katseltiin liian paljon! Sinä olit kovin ihastunut häneen — sinä elit silloin paremmissa oloissa. Samaa kuin sille tytölle, tapahtuu tuhansille joka vuosi. Se oli vain turmio — ja siihen hän oli syntynytkin.»

»Kaikkien näiden vuosien kuluttua!» valitti eukko. »Taas tyttäreni aloittaa saman virren.»

»Hän pääsee pian loppuun», virkkoi tytär. »Oli kerran rikollinen, jonka nimi oli Alice Marwood — tyttö vielä, mutta hyljätty ja maailmalle työnnetty. Hän joutui oikeuden eteen, ja hänet tuomittiin. Kylläpä oikeuden herrat puhuivat siitä, ja vakavasti tuomari huomautti hänen velvollisuudestaan ja siitä, että hän oli tuhlannut luonnonlahjansa — niinkuin tuomari ei olisi tietänyt paremmin kuin kukaan muu siellä, että ne olivat olleet hänelle kiroukseksi — ja hän saarnasi lain voimakkaasta käsivarresta, joka oli niin kovin voimakas suojaamaan häntä hänen ollessaan viaton, avuton ja kurja lapsi, ja kaikki oli juhlallista ja uskonnollista. Tosiaankin olen ajatellut sitä monta kertaa sen jälkeen!»

Hän pani käsivartensa lujasti ristiin rinnalleen ja nauroi sellaisella äänellä, johon verrattuna eukon ulvominen tuntui sointuvalta.

»Sitten Alice Marwood lähetettiin rangaistussiirtolaan, äiti», jatkoi hän, »oppimaan velvollisuudentuntoa siellä, missä oli kaksikymmentä kertaa vähemmän velvollisuudentuntoa ja enemmän pahuutta ja vääryyttä ja häpeää kuin täällä. Ja Alice Marwood on tullut takaisin naisena. Sellaisena naisena, jollaiseksi hänen täytyi tulla kaiken tämän jälkeen. Arvatenkin tulee se aika, jolloin hänen osakseen tulee vielä enemmän juhlallisuutta, vielä kauniimpia puheita ja vieläkin ankarampi lain käsivarsi — ja silloin hänestä tulee loppu, mutta herrojen ei tarvitse pelätä joutuvansa työttömiksi. Paraikaa kasvaa isoja joukkoja kurjia pikku olentoja, poikia ja tyttöjä, kaikilla niillä kaduilla, joiden varsilla herrat asuvat, ja ne hankkivat heille kyllin työtä, jotta he saavat kootuksi itselleen omaisuuden.»

Eukko nojasi kyynärpäitään pöytään ja peittäen kasvonsa molemmin käsin teeskenteli olevansa hyvin surullinen — tai ehkä todella olikin.

»No niin, äiti, nyt olen lopettanut», sanoi tytär tehden päällään liikkeen kuin päästäkseen siten eroon asiasta. »Olen sanonut kylliksi. Älkäämme puhuko siitä, että meillä pitäisi olla velvollisuudentuntoa. Sinun lapsuutesi oli luullakseni samanlainen kuin minunkin. Sitä pahempi meille kummallekin. Minun ei tarvitse moittia sinua tai puolustella itseäni. Miksi niin tekisinkään? Se on kaikki jo kauan sitten mennyttä. Mutta minä olen nainen — en enää tyttö — eikä sinun ja minun tarvitse panna elämäntarinaamme näytteille niinkuin herrat tekivät oikeussalissa. Me kyllä tunnemme sen.»

Niin haaksirikkoutunut ja vajonnut kuin hän olikin, ilmeni hänen kasvoissaan ja vartalossaan kuitenkin sellainen kauneus, että jokaisen, joka katseli häntä vähänkään tarkkaavasti, täytyi huomata se silloinkin, kun niillä kuvastui kaikkein häijyin ilme. Kun hän oli vaiennut, kun hänen siihen asti niin tylyt ja kiihkeät kasvonsa olivat rauhoittuneet ja kun hänen tummien, tuleen tuijottavien silmiensä ilme muuttui häikäilemättömästä pehmeämmäksi, melkein surulliseksi, silloin loisti hänen kurjuutensa ja väsymyksensä läpi kuin säde langenneen enkelin entisestä loistosta.

Tarkasteltuaan häntä hetken aikaa ääneti uskalsi vanha äiti hiljaa siirtää kuihtuneen kätensä pöydän yli vähän lähemmäksi ja huomattuaan, että tytär salli sen, kosketti hänen kasvojaan ja silitti hänen tukkaansa. Alicesta nähtävästi tuntui, että ainakin tämä kiintymyksen osoitus oli vilpitön, minkä vuoksi hän ei tehnyt mitään liikettä sitä torjuakseen. Niin äiti lähestyi häntä vähitellen, sitoi hänen tukkansa uudelleen, riisui hänen märät kenkänsä, mikäli ne sitä nimeä enää ansaitsivat, levitti jotakin kuivaa hänen olkapäilleen, puuhaili nöyrästi hänen ympärillään ja mutisi itsekseen tuntiessaan yhä selvemmin tyttärensä entiset piirteet.

»Nähdäkseni olet kovin köyhä, äiti», virkkoi Alice katsellen ympärilleen istuttuaan hiljaa jonkin aikaa.

Hän ihaili tytärtään ja samalla pelkäsi. Ehkä hänen ihailunsa oli alkuisin vanhoilta ajoilta, jolloin hän ensi kerran näki jotakin kaunista kurjassa taistelussaan olemassaolon puolesta. Ehkä hänen pelkonsa oli jollakin lailla johtunut hänen elämäänsä äsken luodusta yleissilmäyksestä. Olkoon sen laita kuinka tahansa, hän seisoi alistuvan ja kunnioittavan näköisenä lapsensa edessä ja kumarsi päätänsä kuin surkeasti pyytäen päästä enemmistä moitteista.

»Joskus, Ally — hyvin vähän. Minä olen jo vanha ja arka. Silloin tällöin olen ottanut lapsilta joitakin pikku kapineita, sydänkäpyseni, mutta en muuta. Olen kiertänyt maata, kultaseni, ja tiedän, mitä tiedän. Olen ollut varuillani.»

»Niin, olen seurannut tarkoin erään perheen vaiheita», virkkoi äiti vieläkin nöyremmin ja alistuvammin kuin ennen.

»Hiljaa, kultaseni. Älä ole vihainen minulle, tein sen rakkaudesta sinuun, muistellen meren takana olevaa tytärtäni.» Hän ojensi kätensä kuin torjuen ja veti sen sitten takaisin, painaen huulilleen.

»Monta vuotta sitten, sydänkäpyseni», jatkoi hän katsahtaen arasti vastapäätä tarkkaaviin ankariin kasvoihin. »Näin kerran sattumalta hänen pikku lapsensa.»

»En hänen, Alice kulta. Älä katso minuun noin. Kuinka se voisi olla hänen? Tiedäthän, ettei hänellä ole lasta.»

»Hiljaa, Ally. Sinä pelästytät minut, kultaseni. Herra Dombeyn —; vain herra Dombeyn! Siitä lähtien, sydänkäpyseni, olen nähnyt heidät usein. Olen nähnyt hänet.»

Lausuessaan tämän viime sanan eukko hätkähti ja peräytyi kuin olisi äkkiä pelännyt, että tytär löisi häntä. Mutta vaikka Alicen silmät olivat suunnatut häneen ja niistä ilmeni mitä rajuin kiihko, pysyi hän hiljaa. Hän vain puristi käsivartensa lujemmin yhteen rintaansa vasten kuin estääkseen niitä tekemästä mitään vahinkoa itselleen tai kenellekään muulle sokeassa raivonpuuskassa.

»Hän ei aavistanutkaan, kuka minä olin», jatkoi eukko, ravistaen nyrkkiään.

»Ja vähän hän siitä olisi välittänytkään», mutisi tytär hampaittensa välistä.

»Mutta me seisoimme vastakkain ja katselimme toisiamme silmästä silmään», sanoi eukko. »Minä puhuin hänelle ja hän minulle. Minä istuin ja katselin, kuinka hän poistui pitkin lehtokujaa, ja joka askeleella, jonka hän astui, kirosin hänen ruumiinsa ja sielunsa.»

Sitten hän vaikeni, sillä hänen edessään olevat kasvot ja vartalo olivat vääristyneet raivosta. Näytti siltä kuin Alicen rinta olisi pakahtumaisillaan siellä myllertävästä mielenliikutuksesta. Se ponnistus, jolla hän hillitsi ja voitti itsensä, ei ollut vähemmän hirveä kuin hänen raivonsa, sillä se ilmaisi, kuinka väkevä ja vaarallinen luonne oli naisella, joka kykeni tuollaiseen ponnistukseen. Mutta se onnistui, ja hän kysyi hetken hiljaisuuden perästä:

»Ei minun tietääkseni. Mutta hänen herransa ja ystävänsä on nainut. Me voimme toivottaa hänelle onnea ja heille kaikillekin!» huudahti eukko, syleillen iloissaan itseään laihoilla käsivarsillaan. »Meille ei siitä avioliitosta tule mitään muuta kuin iloa. Muista minun sanoneen!»

»Mutta sinä olet märkä ja väsynyt, nälkäinen ja väsynyt», virkkoi eukko ontuen astiakaapin luo, »ja minulla on täällä vähän ja täälläkin vähän», sanoi hän ottaen taskustaan muutamia kuparirahoja ja heittäen ne pöydälle. »Onko sinulla ollenkaan rahaa, Alice?»

Se ahne ja vaativa katse, joka seurasi tätä kysymystä, ja se tapa, kuinka hän katseli tyttären vetäessä povestaan esille äskettäin saamansa pikku almun, ilmaisi melkein yhtä paljon tämän äidin ja tyttären tarinasta kuin lapsi itse oli sanoilla kertonut.

»Ei ole enempää. Eikä minulla olisi tätäkään, ellei eräs olisi armeliaisuudesta antanut.»

»Armeliaisuudesta — mitä, kultaseni?» sanoi eukko kumartuen ahneesti pöydän yli tarkastaakseen rahaa, johon hän ei näyttänyt oikein voivan uskoa, kun Alice yhä piti sitä kädessään ja katseli sitä. »Hm, kuusi ja kuusi on kaksitoista, ja siihen kuusi, niin tulee kahdeksantoista — no niin — meidän pitää koettaa saada sillä mahdollisimman paljon. Minä menen ostamaan jotakin ruokaa ja juomaa.»

Ripeämmin kuin olisi voinut odottaa hänen näköiseltään ihmiseltä — sillä ikä ja kurjuus näyttivät tehneen hänet yhtä voimattomaksi kuin rumaksikin — hän alkoi vapisevin käsin sovittaa vanhaa myssyä päähänsä ja otti kuluneen hartiahuivin ylleen. Samalla hän koko ajan katseli tyttärensä kädessä olevaa rahaa yhtä ahneesti.

»Saamme sen ilon», vastasi eukko pukeutuessaan, »ettei siinä ole ollenkaan rakkautta, vaan paljon ylpeyttä ja vihaa, kultaseni. Saamme mielihyväksemme nähdä, ettei heidän välillään ole muuta kuin riitaa ja sekamelskaa, kun ovat niin ylpeitä. Ja sitten on myös vaara, Alice — vaara!»

»Minä olen nähnyt, mitä olen nähnyt. Minä tiedän, mitä tiedän!» hihitti äiti. »Pidetään vain hieman silmällä, ollaan varuillamme. Minun tyttöni voi vielä päästä hyvään seuraan!»

Kun eukko huomasi, että tytär katsellessaan häntä ihmettelevän vakavasti oli vaistomaisesti puristanut rahan käteensä, kiiruhti hän hankkimaan sen itselleen ja lisäsi: »Mutta nyt menen ostamaan jotakin. Minä menen ostamaan jotakin.»

Kun hän seisoi käsi ojennettuna, vilkaisi Alice vielä kerran rahaan ja painoi sen huulilleen, ennenkuin erosi siitä.

»Mitä, Ally! Suutelotko sinä sitä?» hihitti vanhus. »Samoin minäkin teen usein. Oi, siitä tulee meille niin paljon hyvää!» virkkoi hän ja painoi samalla omaa mustunutta kuparirahaansa kuhmuraista kaulaansa vasten, »siitä tulee meille kaikkea hyvää, mutta emme saa sitä aina kovin runsaasti».

»Minä suutelin sitä, äiti», virkkoi tytär, »vaikken tietääkseni koskaan ole niin tehnyt — antajan vuoksi».

»Antajanko, kultaseni?» kysyi eukko, jonka hämärät silmät kiiluivat hänen ottaessaan rahan. »No, minäkin suutelen sitä antajan vuoksi, jos hän voi saada sen riittämään pitemmälle. Mutta nyt lähden hankkimaan sillä ruokaa, rakkaani. Tulen heti takaisin.»

»Sinä olet tietävinäsi hyvinkin paljon, äiti», virkkoi tytär seuraten häntä silmillään ovelle. »Kovin viisas sinusta on tullut siitä lähtien, kun erosimme.»

»Vai niin!» sanoi eukko tullen takaisin askeleen tai pari. »Minä tiedän enemmän kuin luuletkaan. Tiedän enemmän kuin hänkään luulee, kultaseni, ja kerron siitä sinulle aikaa myöten. Tiedän hänestä kaikki.»

»Tiedän myös hänen veljestään, Alice», jatkoi eukko ojentaen kaulaansa samalla kun hänen silmissään kiilui hirveä ilkeys, »jonka olisi pitänyt olla siellä, missä sinä olit — rahavarkaudesta — ja joka asuu sisarineen Lontoosta pohjoiseen vievän tien varrella».

»Lontoosta pohjoiseen vievän tien varrella, kultaseni. Saat kyllä nähdä sen talon, jos tahdot. Ei siinä ole paljon kehumista, niin komea kuin hänen oma talonsa onkin. Ei, ei», huudahti eukko pudistaen päätään ja nauraen, sillä hänen tyttärensä oli noussut, »ei nyt, se on liian kaukana. Se on sen tienviitan luona, missä on kivikasa. Huomenna, kultaseni, jos on hyvä ilma ja jos olet sillä tuulella. Mutta minä menen ostamaan —»

»Seis!» Tytär tarttui häneen kiinni, äskeisen kiihkon riehuessa tulena.
»Onko se sisar vaaleaverinen ja ruskeatukkainen paholainen?»

»Näen hänen varjonsa sisaren kasvoilla. Sehän on punainen yksinäinen talo. Oven edessä on pieni vihreä kuistikko.»

Alice tempasi sen puhuessaan eukon kädestä ja piittaamatta hänen valituksistaan ja pyynnöistään heitti päälleen vastariisumansa viitan, syöksyen suinpäin ulos.

Äiti seurasi ontuen parhaansa mukaan hänen jäljessään ja tehden huomautuksia, joilla ei ollut suurempaa vaikutusta Aliceen kuin tuuleen tai sateeseen tai pimeyteen, joka ympäröi heidät. Itsepintaisesti ja hurjasti noudattaen omaa suunnitelmaansa ja välittämättä mistään muusta Alice uhmasi rajuilmaa ja matkan pituutta kuin ei olisi ollenkaan muistanut sen päivän vaellusta ja väsymystä ja kiiruhti sitä taloa kohti, jossa oli häntä autettu. Heidän riennettyään ainakin neljännestunnin uskalsi eukko, joka oli lopen uupunut ja hengästynyt, tarttua hänen vaatteisiinsa, mutta muuta hän ei uskaltanut, ja niin he samosivat eteenpäin äänettöminä sateen ja pimeyden läpi. Jos äiti silloin tällöin päästi jonkin valitusäänen, vaimensi hän sen heti peläten, että tytär lähtisi hänen luotaan ja jättäisi hänet yksin.

Puuttui vielä noin tunti puoliyöstä, kun he jättivät taakseen säännölliset kadut ja saapuivat sille yksitoikkoiselle ja pimeälle seudulle, jossa Carker-sisarusten asumus sijaitsi. Kaupunki oli jäänyt kauas synkkänä ja uhkaavana, kylmä tuuli ulvoi aukealla tienoolla, ja kaikki oli ympärillä mustaa ja villiä ja lohdutonta.

»Tämä on minulle sopiva paikka», virkkoi tytär pysähtyen, katsahtaakseen taakseen. »Minusta näytti siltä jo ollessani täällä aikaisemmin.»

»Alice, kultaseni!» huudahti äiti, vetäen häntä hiljaa hameesta.
»Alice!»

»Älä anna rahaa takaisin, kultaseni, älä anna sitä. Meillä ei ole varaa siihen. Raha on rahaa, kuka tahansa sen antaa. Sano mitä haluat, mutta pidä raha.»

»Katsoppa!» vastasi tytär. »Tässä on se talo, jota tarkoitan. Onko se oikea?»

Eukko nyökkäsi myöntymykseksi. Astuttuaan vielä muutamia askeleita he saapuivat kynnykselle. Siitä huoneesta, jossa Alice oli istunut kuivaamassa vaatteitaan, loisti kynttilän ja uunissa palavan tulen valoa. Kun hän koputti ovelle, tuli John Carker esille, hämmästyen nähdessään vieraita tällaiseen aikaan, ja kysyi Alicelta, mitä tahdottiin.

»Tahdon tavata sisartanne», vastasi Alice. »Sitä naista, joka antoi minulle tänään rahaa.»

Samat kasvot, jotka olivat nöyrtyneet hänen edessään, tuijottivat nyt häneen ilmaisten voittamatonta raivoa ja uhmaa ja sama käsi, joka oli koskettanut hänen käsivarttaan niin hellästi, oli nyt puristunut nyrkkiin kuin valmiina mihin ilkityöhön tahansa ja halukkaana kuristamaan hänet, niin että Harriet painautui kiinni veljeensä turvaa etsien.

»Kuinka saatoinkaan puhua teidän kanssanne enkä kuitenkaan tuntenut teitä! Ja tulin teidän lähellenne tuntematta oman vereni kohinasta, mitä verta virtasi teidän suonissanne!» sanoi Alice tehden uhkaavan eleen.

»Tehnyt!» vastasi toinen. »Te olette pannut minut istumaan lietenne ääreen, antanut minulle ruokaa ja rahaa, osoittanut minulle sääliä. Te, jonka nimeä voisin sylkeä!»

Kuin vahvistaakseen tyttärensä sanoja eukko ravisti kuihtunutta kättään veljelle ja sisarelle niin ilkeän näköisenä, että hänen rumuutensa muuttui suorastaan hirveäksi, mutta samalla hän kuitenkin nyki Alicea vielä hameesta, pyytäen häntä pitämään rahan.

»Jos kyyneleeni putosi kädellenne, kuihduttakoon se sen kokonaan! Jos lausuin jonkin ystävällisen sanan teidän kuullenne, tehköön se teidät kuuroksi! Kirous tälle katolle, jonka alla sain suojapaikan! Suru ja häpeä teidän päällenne! Turmio kaikelle, mikä kuuluu teille!»

»Minä poljen sen tomuun. En ottaisi sitä, vaikka se avaisi minulle tien taivaaseen! Toivoisin, että ne verestävät jalat, jotka toivat minut tänään tänne, olisivat mieluummin mädäntyneet kuin johtaneet minut teidän luoksenne!»

Kalpeana ja vapisevana Harriet pidätti veljeään, jotta Alice sai puhua keskeytymättä loppuun.

»Onpa ihanaa, että heti paluumatkani alussa sain osakseni sääliä ja anteeksiantoa teiltä tai teidän nimiseltänne! Hyvä juttu, että teidän piti näytellä ystävällistä hyvää naista minua kohtaan. Kiitän teitä kuollessani, rukoilen teidän ja koko sukunne puolesta, siitä saatte olla varma!»

Tehden rajun liikkeen kädellään kuin sirottaakseen vihaa ympärilleen ja vihkiäkseen täällä asuvat turmion omiksi hän katsahti mustalle taivaalle ja lähti pois synkkään yöhön.

Äiti, joka oli nykinyt Alicen hametta, vaikka turhaan, ja katsellut kynnykselle jäänyttä rahaa niin sanomattoman ahneesti, että hänen kaikki tunteensa näyttivät siihen kohdistuneen, olisi mielellään hiiviskellyt lähistöllä, kunnes kaikki valot olisivat talossa sammuneet, ja sitten hapuillut käsineen liejussa saadakseen aarteen ehkä sattumalta vielä haltuunsa. Mutta tytär veti häntä pois, ja he lähtivät takaisin. Matkalla eukko valitti ja uikutti rahan menettämistä ja voivotti äreästi niin kovaa kuin uskalsi kauniin tyttärensä kiittämätöntä käytöstä, joka oli jo heidän yhtymisensä ensimmäisenä iltana vienyt häneltä illallisen.

Nälkäisenä hänen täytyikin mennä nukkumaan, sillä muuta syötävää hän ei löytänyt kuin vähän kehnoja ruuanjätteitä, joita syödä mutusteli riutuvan tulen ääressä vielä kauan senjälkeen kun hänen kiittämätön tyttärensä jo nukkui.

Olivatko nämä ihmiset, kurja äiti ja kurja tytär, vain niiden yhteiskunnallisten paheiden alimmalla asteella, jotka toisinaan ilmenevät ylemmissäkin luokissa? Teemmekö tässä pyöreässä maailmassa, jossa niin monta piiriä kiertää toistensa sisällä, vain vaivaloisen matkan ylimmästä asteesta alimpaan huomataksemme vihdoin, että ne ovat lähekkäin, että molemmat äärimmäisyydet koskettavat toisiaan ja että meidän matkamme päämääränä olikin sen lähtökohta? Jos ei oteta lukuun aineksien ja kudonnan suurta eroavaisuutta — toistuiko tämä malli myöskin ylhäisemmässä veressä?

Sano, Edith Dombey! Ja Kleopatra, äideistä paras, annahan todistuksesi kuulua!

VIIDESNELJÄTTÄ LUKU

Kadulta on tumma tahrakohta poissa. Jos Dombeyn talo yhä on poikkeus muiden talojen seassa, johtuu se vain siitä, ettei mikään toinen voi kilpailla sen kanssa komeudessa ja että se ylpeästi pitää muita loitolla. Sananlasku sanoo, että koti on koti, kuinka vaatimaton se lieneekin. Jos se on tosi myöskin päinvastaisessa merkityksessä ja koti pysyy kotina, kuinka komea se lieneekin, niin mikä alttari kotijumalille onkaan tässä pystytetty!

Akkunoista säteilee valoa tänä iltana, ja uunivalkeiden punainen hehku osuu lämpimänä ja kirkkaana verhoille ja pehmeille matoille. Päivällinen on valmis tarjoiltavaksi, ja ruokasalin pöytä on katettu kauniisti, vaikka ainoastaan neljälle hengelle, ja sivupöytä on täpötäynnä hopea-astioita. Talo on nyt ensimmäisen kerran järjestetty asuttavaksi äskeisten korjausten jälkeen, ja onnellista paria odotetaan joka hetki.

Tämä kotiinpaluu herättää melkein yhtä paljon kuin hääpäivä jännitystä ja harrastusta palveluskunnan keskuudessa. Rouva Perch on keittiössä juomassa teetä. Hän on jo tehnyt kierroksen huoneistossa, arvioinut silkin ja damastikankaiden hinnan metriltä ja tyhjentänyt kaikki sanakirjaan sisältyvät ja sen ulkopuolisetkin ihailun ja ihmetyksen huudahdukset. Verhoiluliikkeen johtaja, joka on jättänyt hattunsa ja sen kupuun pistetyn, vahvasti vernissalta tuoksuvan nenäliinansa eteisen tuolin alle, kuljeskelee kaikkialla talossa, katselee ylös kattolistoihin ja alas mattoihin ja ottaa silloin tällöin hiljaisen ihastuksen vallassa mittakepin taskustaan ja mittailee kalliita esineitä eri suuntiin. Keittäjätär on oivallisella tuulella ja selittää mieluimmin olevansa sellaisessa paikassa, jossa on paljon vieraita (ja hän lyö shillingin vetoa kenen kanssa tahansa, että asian laita tästedes on niin tässä talossa), sillä hänellä on vilkas luonto ja on ollut jo lapsesta alkaen, eikä hän välitä ensinkään, mitä siitä ajatellaan. Tämä tunteenpurkaus houkuttelee rouva Perchin rinnasta vastaukseksi suosion ja hyväksymisen mutinan. Sisäkkö toivoo vain onnea heille — mutta avioliitto on kuin arpajaiset, ja mitä enemmän hän sitä ajattelee, sitä selvemmin hän huomaa yksinäisen elämän riippumattomuuden ja turvallisuuden. Towlinson on vakava ja ärtyinen ja sanoo, että se on hänenkin mielipiteensä; sitäpaitsi hän soisi, että syttyisi sota ja alas ranskalaiset — sillä tällä nuorella miehellä on se yleinen käsitys, että kaikki muukalaiset ovat pakosta ranskalaisia ikuisen luonnonlain mukaan.

Joka kerta, kun kadulta kuuluu pyörien räminää, he vaikenevat heti ja alkavat kuunnella, ja useammin kuin kerran hypähtävät kaikki pystyyn ja huudahtavat: »Nyt ne tulevat!» Mutta vielä ei tule ketään. Keittäjätär alkaa valitella päivällistään, joka on jo kaksi kertaa pitänyt panna takaisin tulelle, ja verhoiluliikkeen johtaja vaeltaa yhä kaikissa huoneissa kenenkään häiritsemättä hänen onnellisia haaveitaan.

Florence on valmiina ottamaan vastaan isänsä ja uuden äitinsä. Tuskin hän tietää, johtuvatko hänen rinnassaan riehuvat tunteet ilosta vai tuskasta. Mutta hänen vapiseva sydämensä lähettää hehkuvan punan hänen poskilleen ja panee hänen silmänsä loistamaan. Alakerrassa asuvat painavat päänsä lähekkäin — sillä he puhuvat vain kuiskailemalla hänestä — ja sanovat, että Florence-neiti näyttää kovin kauniilta tänä iltana ja että hänestä, tyttöparasta, on kasvanut suloinen nuori neito. Nyt seuraa hiljaisuus, ja sitten keittäjätär, tuntien kuin puheenjohtajana toisten odottavan hänen lausuntoaan, sanoo ihmettelevänsä, tokko — ja vaikenee samassa. Sisäkkökin tahtoisi myös tietää ja samoin rouva Perch, jolla on sikäli onnellinen seurustelukyky, että hän tahtoisi aina tietää, kun toisetkin tahtovat, valikoimatta lainkaan uteliaisuutensa esinettä. Towlinson, joka nyt huomaa olevan sopivan tilaisuuden painaa naisten mieliala omalle tasolleen, sanoo, että pitää vain odottaa ja katsoa. Hän puolestaan toivoo, että muutamat ihmiset selviäisivät tästä ehjin nahoin. Keittäjätär huoahtaa ja mutisee: »Voi, maailma on niin ihmeellinen, kerrassaan ihmeellinen!» Ja kun tämä lause on kiertänyt pöydän ympäri, lisää hän vakuuttavasti: »mutta Florence-neiti ei voi joutua huonompaan asemaan minkään muutoksen vuoksi, Tom». Towlinson vastaa merkitsevästi, kuin pahaa peläten: »Eiköhän sentään!» Ja tajuten, että tavallinen kuolevainen tuskin voi puhua profeetallisemmin tai sanoa mitään, mikä vie voiton tästä viime huomautuksesta, hän pysyy sitten vaiti.

Rouva Skewton, joka on valmiina avosylin tervehtimään tytär-kultaansa ja vävyään, on sitä varten ottanut ylleen nuorekkaan, hyvin lyhythihaisen puvun. Mutta tällä kertaa kukoistavat hänen kypsät sulonsa kuitenkin hänen oman huoneistonsa suojassa, josta hän ei ole laisinkaan poistunut sen jälkeen kun otti sen haltuunsa joitakin tunteja sitten ja jossa hän alkaa vähitellen tulla pahalle päälle, kun päivällinen myöhästyy. Kamarineito, jonka oikeastaan pitäisi olla luuranko, mutta joka onkin kukoistava tyttö, on sitävastoin mainiolla tuulella, sillä hän pitää neljännesvuosittain maksettavaa palkkaansa paljon varmempana kuin ennen ja odottaa sekä ruokaansa että asuntoonsa suurta parannusta.

Missä on se onnellinen pari, jota tämä oivallinen koti odottaa? Ovatko höyry, nousuvesi, tuuli ja hevoset vähentämässä vauhtiaan saadakseen vielä kauemmin olla sellaisen onnen likellä? Pidättääkö heitä parvi rakkaudenjumalattaria ja sulottaria sulkemalla heidän tiensä monilukuisuudellaan? Onko heidän onnellisella tiellään niin paljon kukkia, että he tuskin voivat edetä takertumatta piikittömiin ruusuihin?

Lopultakin he saapuvat! Vaununpyörien räminä käy yhä selvemmäksi ja pysähtyy vihdoin oven eteen. Ilkeän muukalaisen jyrisevä koputus kuuluu, ennenkuin Towlinson seurueineen ennättää ovea avaamaan. Dombey ja hänen nuorikkonsa astuvat alas vaunuista ja käyvät käsi kädessä sisään.

»Suloinen Edithini!» lausuu kiihtynyt ääni portailla. »Rakas Dombey!» Ja lyhyet hihat kiertyvät vuorotellen kummankin vastatulleen ympäri ja syleilevät heitä.

Florencekin oli tullut alas eteiseen, mutta ei astunut esiin, vaan säästi ujon tervehdyksensä, kunnes lähemmät ja rakkaammat puuskat vaimenisivat. Edithin silmät keksivät hänet kuitenkin kynnyksellä, ja irtaantuen tunteellisesta äidistään suutelemalla häntä kevyesti poskelle hän kiiruhti syleilemään Florencea.

Kun Florence vapisten kohotti sen huulilleen, kohtasi hän isänsä katseen. Se oli jokseenkin kylmä ja vieras, mutta hänen sydäntään liikutti kuitenkin se huomio, että siinä oli jonkin verran enemmän osanottoa kun ennen. Ilmenipä siinä vähän hämmästystäkin eikä suinkaan epämieluista. Hän ei uskaltanut enää kohottaa katsettaan, mutta tunsi, että isä silmäili häntä vielä kerran eikä vähemmän suosiollisesti. Oi, millainen ilon värinä kävikään hänen lävitseen, kun näin epämääräisesti ja perusteettomasti varmistui hänen toivonsa oppia voittamaan isän suosio uuden ja kauniin äidin avulla!

»Otaksuttavasti ette tarvitse paljon aikaa pukeutumiseen, rouva
Dombey?» sanoi Dombey.

Sen sanottuaan Dombey lähti omaan pukuhuoneeseensa, ja rouva Dombey nousi yläkertaan. Rouva Skewton ja Florence vetäytyivät vierashuoneeseen, ja erinomainen äiti piti velvollisuutenaan vuodattaa muutamia väkisin esille pyrkiviä kyyneliä, joihin hänen tyttärensä onni luultavasti oli syynä. Hän kuivaili niitä vielä varovasti pitsikoristeisen nenäliinansa kulmalla, kun hänen vävynsä ilmestyi.

»Ja mitä te piditte maailman viehättävimmästä kaupungista, Pariisista, rakas Dombey?» kysyi rouva Skewton hilliten liikutuksensa.

»Niin se minuun vaikutti, hyvä rouva», virkkoi Dombey vakavan kohteliaasti. »Luulen rouva Dombeynkin pitäneen sitä ikävänä. Ainakin hän huomautti siitä kerran tai pari.»

»Mitä, sinä paha tyttö!» huudahti rouva Skewton kujeillen rakkaalle lapselleen, joka tuli nyt sisään, »mitä kauhean kerettiläisiä syytöksiä sinä olet lausunut Pariisista?»

Edith kohautti kulmakarvojaan raukeasti. Sitten hän sivuutti kaksoisoven, joka oli avattu näyttämään huoneita niiden uudessa ja kauniissa sisustuksessa, mutta hän loi kaikkeen tähän ihanuuteen vain yhden silmäyksen ja istuutui Florencen viereen.

»Rakas Dombey», virkkoi rouva Skewton, »kuinka ihastuttavasti onkaan toteutettu jokainen viittaus, jonka annoimme työmiehille. He ovat tosiaankin tehneet tästä talosta oikean palatsin.»

»Kaunista täällä on», sanoi Dombey katsellen ympärilleen. »Minä määräsinkin, ettei mitään kustannuksia saisi säästää ja että piti hankkia kaikkea, mitä rahalla voi saada.»

Hän katsahti juhlallisella tavallaan vaimoonsa päin, mutta tämä ei virkkanut sanaakaan.

»Minä toivon, rouva Dombey», lausui Dombey lyhyen vaitiolon jälkeen erikoisen painokkaasti, »että te hyväksytte kaikki nämä muutokset».

»Ne ovat niin kauniit kuin suinkin mahdollista», vastasi Edith ylpeän huolettomasti. »Sellaisia niiden tietysti pitääkin olla. Ja minun luullakseni ne ovatkin.»

Ylenkatseellinen ilme oli ominainen näille ylpeille kasvoille ja näytti kuuluvan niihin eriämättömästi. Mutta kun hän sai kehoituksen ihailla, kunnioittaa tai huomata Dombeyn rikkautta, vaikkapa vain sivumennen, tuli hänen kasvoilleen uusi ja erilainen halveksimisen ilme, paljoa voimakkaampi kuin mitä hänessä muulloin voitiin panna merkille. Huomasiko sitä omaan suuruuteensa kietoutunut Dombey ollenkaan vai eikö? Ainakin oli hänelle tarjoutunut monta tilaisuutta päästä siitä hyvinkin selville. Tälläkin hetkellä sen olisi voinut paljastaa yksi ainoa Edithin tummista silmistä häneen osunut katse, joka ensin oli pikaisesti ja halveksivasti tarkastanut hänen itseihailunsa aihetta. Dombey olisi saattanut tuosta yhdestä ainoasta katseesta lukea, ettei mikään, mitä hänen rikkautensa voisi saada aikaan, vaikka se kasvaisi kymmentuhatkertaiseksi, houkuttelisi oman itsensä vuoksi tuon uhmailevan naisen silmistä vähääkään tunnustusta, sillä vaikka Edith olikin yhtynyt häneen ulkonaisilla siteillä, oli hänen koko sielunsa kuitenkin varustautunut vastarintaan. Hän olisi voinut lukea tuosta yhdestä ainoasta katseesta, että hänen rikkauttaan halveksittiin jo sen likaisen ja omanvoitonpyyteisen vaikutuksen vuoksi Edithiin itseensä, joka vaati sitä täydessä voimassa omana oikeutenaan ja kauppahintanaan — kuin halpana, arvottomana korvauksena suostumisesta Dombeyn vaimoksi. Dombey olisi saattanut siitä lukea, että vaikka Edith olikin paljastanut päänsä oman ylpeytensä ja ylenkatseensa salaman iskettäväksi, viattominkin viittaus hänen rikkautensa voimaan nöyryytti Edithiä uudelleen, upotti hänet syvemmälle omissa silmissään ja teki hänen sydämessään tuhon ja tyhjyyden yhä täydellisemmäksi.

Mutta päivällinen oli katettu pöytään, ja Dombey talutti alas ruokasaliin Kleopatran. Edith ja Florence tulivat jäljestä. Sivuuttaen tarjoilupöydälle kerätyn kulta- ja hopeanäyttelyn kuin siinä olisi vain törkyä, suvaitsematta luoda silmäystäkään ympärillään olevaan komeuteen Edith istuutui paikalleen Dombeyn pöydän ääreen ensimmäistä kertaa ja pysyi jäykkänä kuin marmoripatsas.

Koska Dombeyssa itsessäänkin oli paljon marmoripatsaan tapaista, oli hän hyvin tyytyväinen nähdessään kauniin vaimonsa liikkumattomana ja ylpeänä ja kylmänä. Kun Edithin käytös aina oli aistikasta ja ylhäistä, oli tämä yleispiirre Dombeysta hyvin sopiva ja miellyttävä. Dombey istui siis totuttuun tapaansa arvokkaana, kohdistamatta ollenkaan lämpöä tai hilpeyttä vaimoonsa, ja suoritti isännän velvollisuudet viileän tyytyvästi. Niin sujui tämä alkajaispäivällinen, jota alakerrassa ei pidetty kovin suurena menestyksenä tai lupaavana alkuna, riittävän kohteliaasti, hienosti ja jäätävästi.

Teen jälkeen rouva Skewton lähti pian nukkumaan. Vaikka hän teeskentelikin olevansa perinpohjin sen onnentunteen väsyttämä ja valtaama, että hän näki rakkaan lapsensa yhtyneenä rakastettuun mieheen, oli kuitenkin syytä uskoa, että hänestä tuntui tämä perhekokous jonkin verran ikävältä, sillä hän haukotteli tunnin kuluessa lakkaamatta viuhkansa takana. Edithkin vetäytyi ääneti pois eikä enää palannut. Niinpä sattui, että Florence, joka oli ollut yläkerrassa puhelemassa Diogeneen kanssa, palatessaan vierashuoneeseen pikku työkori kädessään ei tavannut siellä ketään muuta kuin isänsä, joka käveli edestakaisin synkän komeana.

»Suo anteeksi, pitääkö minun poistua, isä?» kysyi Florence hiljaa ja seisahtui epäröiden ovelle.

»Ei», vastasi Dombey katsahtaen häneen olkapäänsä yli. »Saathan oleskella täällä mielesi mukaan, Florence. Tämä ei ole minun yksityishuoneeni.»

Florence tuli sisään ja istuutui töineen syrjään erään pikku pöydän ääreen. Ensimmäistä kertaa elämässään — ensi kertaa niin varhaisesta lapsuudestaan alkaen kuin muisti — hän oli nyt yksin isänsä kanssa, kuin seuratoverina. Hän, isän ainoa lapsi ja luonnollinen toveri, joka halveksitussa rakkaudessaan oli aina iltaisin maininnut isänsä nimeä Jumalalle vain kyyneleisessä siunauksessa; joka oli yksinäisessä elämässään ja murheessaan saanut tuntea murtuvan sydämen tuskaa; joka oli toivonut saavansa kuolla nuorena, kunhan vain kuolisi isänsä syliin; joka kaikesta huolimatta oli maksanut halveksimisen ja kylmäkiskoisuuden ja tyytymättömyyden kärsivällisellä, epäitsekkäällä rakkaudella, antaen anteeksi ja rukoillen isän puolesta kuin hänen hyvä enkelinsä.

Hän vapisi, ja hänen silmänsä kävivät himmeiksi. Hänestä näytti kuin isä kasvaisi kooltaan kävellessään siinä edestakaisin. Milloin kaikki oli hämärää ja epäselvää, milloin taas kirkasta ja varmaa, ja sitten Florencesta tuntui kuin tämä sama olisi tapahtunut jo monta vuotta takaperin. Hän kaipasi isäänsä ja kuitenkin pelkäsi lähestymistä. Luonnoton tunne lapsessa, joka ei ole tehnyt pienintäkään rikosta! Luonnoton se käsi, joka oli ohjannut terävää auraa kyntämään tytön hentoa sielua kylvääkseen sellaisia siemeniä!

Florence koetti hillitä itseään, jottei loukkaisi isäänsä surullaan, ja istui hiljaa työnsä ääressä. Asteltuaan vielä muutamia 'kertoja edestakaisin huoneen poikki Dombey pysähtyi, siirtyi sitten edemmäs hämärään nurkkaan, jossa oli nojatuoli, peitti päänsä nenäliinalla ja asettui nukkumaan.

Florencelle riitti saada istua siinä ja suunnata katseensa silloin tällöin nojatuoliin, nähdä isä myös ajatuksissaan, kun silmät olivat työhön kiintyneet. Samalla hän oli surumielisen iloinen ajatellessaan, että isä saattoi nukkua hänen ollessaan samassa huoneessa eikä käynyt levottomaksi tai ärtyisäksi hänen oudosta ja kauan kiellettynä olleesta läheisyydestään.

Mitä Florence olisikaan ajatellut, jos olisi tietänyt, että isä tarkasteli häntä lakkaamatta, että kasvoille vedetty verho joko sattumalta tai tahallisesti oli sovitettu niin, että yhä sopi nähdä vapaasti, ja että isä ei hetkeksikään hellittänyt hänestä katsettaan! Että joka kerta kun hän katsahti pimeässä nurkassa istuvaan isäänsä, tämä näki hänen ilmehikkäät silmänsä, jotka olivat vakavammat ja liikuttavammat mykkyydessään kuin kaikki maailman puhujat ja osuivat häneen sanattomassa valituksessaan syvemmälle kuin lausutut moitteet. Että kun hän kumartui jatkamaan työtään, isä hengähti helpotuksesta, mutta katseli häntä yhä tarkkaavasti — hänen valkeaa otsaansa ja hänen kiharoitaan ja uutteria käsiään!

Ja mitä Dombey siis ajatteli? Minkälaisin tuntein hän antoi tarkkaavaisen katseensa salaa viipyä tuntemattomassa tyttäressään? Oliko rauhallisessa olennossa ja lempeissä silmissä ilmeistä moitetta häntä kohtaan? Oliko hän alkanut tajuta laiminlyöneensä Florencen oikeutettuja vaatimuksia, liikuttivatko ne nyt vihdoinkin hänen sydäntään herättäen hänessä tietoisuuden julmasta vääryydestä?

Kovimpien ja paatuneimpienkin miesten elämässä on helliä hetkiä, vaikka sellaiset miehet usein säilyttävätkin salaisuutensa hyvin. Kun hän näki kauniin tyttärensä melkein jo kehittyneenä naiseksi, sitä tähän asti aavistamatta, lienee se tuonut hänenkin ylpeään elämäänsä tuollaisen hetken. Kenties hän tajusi, että onnellinen koti oli ollut hänen ulottuvillaan — että kotoinen suojelusenkeli oli ollut kumartuneena hänen jaloissaan — että hän oli jättänyt sen huomioon ottamatta jäykkäniskaisessa, synkässä omahyväisyydessään, mennyt vain omaa tietään ja eksynyt. Ehkä tällainen hellempi hetki johtui niistä yksinkertaisen kaunopuheisista sanoista, joita hän ei kuullut korvillaan, vaan jotka hän vaistomaisen selvästi luki tyttärensä silmistä: »Oi, isä, niiden kuolinvuoteiden nimessä, joiden ääressä olen seisonut, sen surullisen lapsuuden nimessä, jonka olen kestänyt, meidän sydänyöllä tapahtuneen kohtauksemme vuoksi tässä synkässä talossa, sen tuskanhuudon nimessä, jonka sydämeni hätä pusersi kuuluviin, käänny puoleeni ja etsi turvaa rakkaudestani, ennenkuin se on liian myöhäistä!» Ehkä hänen mieleensä tuli joitakin alhaisempia ajatuksia, kuten esimerkiksi se, että hänen poikavainajaansa nyt korvasivat toiset suhteet ja että hän voisi antaa anteeksi, joskin joku muu oli anastanut hänen sijansa pojan sydämessä. Mahdollisesti riitti hänelle sekin ajatus, että Florence liittyi koristuksena ympärillä olevaan komeuteen. Siinä katsellessaan hän heltyi yhä enemmän tytärtään kohtaan, ja hänestä alkoi tuntua kuin Florence olisi sulanut yhteen sen lapsen kanssa, jota hän oli rakastanut, niin että hän tuskin voi heitä kahta erottaa. Hän näki Florencen hetkiseksi selvemmässä ja kirkkaammassa valossa, ei kumartuneena pikku Paulin pieluksen yli kilpailijana, vaan kodin hengettärenä, joka hoiti ja lohdutti häntäkin hänen istuessaan painunein päin poikansa pikku vuoteen jalkopäässä. Häntä halutti puhutella Florencea ja kutsua luokseen. Sanat »Florence, tule tänne!» olivat juuri kohoamaisillaan hänen huulilleen — hitaasti ja vaivaloisesti tosin, sillä ne olivat niin peräti outoja hänen suussaan — mutta portailta kuuluvat askeleet hillitsivät aikeen.

Edith tuli sisään. Hän oli vaihtanut päivällispukunsa höllään vaippaan ja päästänyt hajalle hiuksensa, jotka riippuivat vapaina hänen niskassaan. Mutta Dombeyta hämmästytti toinen muutos, joka oli tapahtunut hänen vaimossaan.

Istuuduttuaan Florencen viereen hän kumartui ja suuteli tytön kättä. Dombey tuskin käsitti, että hänen vaimonsa saattoi näin muuttua. Ei ainoastaan hänen hymynsä ollut uutta, vaikkei Dombey ollut sitäkään koskaan nähnyt, mutta hänen käytöksensä, hänen äänensä sävy, silmien loiste, harrastus, luottavaisuus ja halu miellyttää — kaikki tuo oli Edithissä tavatonta.

Nyt Edith taas oli ennallaan. Hän katsahti siihen nurkkaan, jossa
Dombey istui, ja tämä tunsi erittäin hyvin tuon ilmeen ja käytöstavan.

»Lähdin täältä varhain», jatkoi Edith, »kun aioin istua sinun luonasi ja puhella kanssasi yläkerrassa. Mutta mentyäni huoneeseesi huomasin lintuni paenneen, ja nyt olen siellä odottanut sen paluuta.»

Jos olisi tosiaankin ollut puhe linnusta, ei hän olisi voinut painaa sitä hellemmin ja pehmeämmin rintaansa vasten kuin nyt Florencea.

»Ei suinkaan isä toivo tapaavansa minua täällä, kun herää», epäröi
Florence.

Florence painoi päänsä alas ja järjesti käsityökorinsa. Edith otti hänen kätensä kainaloonsa, ja he poistuivat huoneesta kuin sisarpari. Dombeyn mielestä hänen pelkkä käyntinsäkin oli niin toisenlainen kuin ennen.

Hän istui hämärässä nurkassaan niin kauan, että kirkon kello ehti lyödä kolme kertaa, ennenkuin hän lähti liikkeelle. Koko tämän ajan hänen katseensa oli suunnattuna siihen paikkaan, jossa Florence oli istunut. Huone pimeni kynttilöiden palaessa loppuun ja vihdoin sammuessa, mutta hänen kasvoillaan kuvastui synkkyys, joka oli syvempi kuin yön mustimmat varjot, eikä poistunut niiltä.

Florence ja Edith istuivat tulen ääressä siinä syrjäisessä huoneessa, jossa pikku Paul oli kuollut, ja puhelivat kauan yhdessä. Diogenes, joka kuului samaan seuraan, oli aluksi vastustanut Edithin läsnäoloa, vieläpä emäntänsä käskyynkin mukautuessaan muristen ilmaissut vastalauseensa. Mutta kun se vähitellen tuli esiin viereisestä huoneesta, jonne oli pahalla päällä vetäytynyt, näytti se pian käsittävän tehneensä parhaista tarkoituksistaan huolimatta sellaisen erehdyksen, joita joskus sattuu parhaiten kasvatetuillekin koirille. Niinpä se esitti anteeksipyynnön istuutumalla vihdoin molempien väliin hyvin kuumaan paikkaan tulen eteen, kieli pitkällä ja kerrassaan tylsä ilme naamalla, keskustelua kuunnellen.

Ensiksi puheltiin Florencen kirjoista, mielipuuhista ja siitä tavasta, kuinka hän oli viettänyt häiden jälkeisen ajan. Siitä Florence johtui erääseen asiaan, joka koski häneen kovasti, ja hän virkkoi kyyneleet silmissä:

Florence painoi molemmat kätensä kasvoilleen ja itki oikein sydämensä pohjasta. Niin monta salaista kyyneltä kuin Walterin kohtalo lieneekin pusertanut hänen silmistään, vuotivat ne yhä vieläkin aina, kun hän ajatteli häntä tai puhui hänestä.

»Mutta sanohan minulle, kultani», virkkoi Edith rauhoittaen, »kuka
Walter oli. Mitä hän oli sinulle?»

»Hän oli veljeni, äiti! Rakkaan Paulin kuoltua me lupasimme olla veli ja sisar. Olin tuntenut hänet kauan — pikku lapsesta alkaen. Hän tunsi Paulin, joka rakasti häntä kovasti. Paul sanoi melkein viimeiseksi: 'Pidä huolta Walterista, isä kulta! Olen niin rakastanut häntä! Walter oli tuotu sisälle katsomaan häntä, ja hän oli saapuvilla silloin — tässä huoneessa.»

»Isäkö? Isän määräyksestä Walter lähti ulkomaille. Hän hukkui matkalla haaksirikossa», vastasi Florence nyyhkyttäen.

»Sitä en osaa sanoa, äiti. En tiedä sitä ollenkaan. Äitikulta!» huudahti Florence tarttuen Edithiin kuin apua etsien ja kätkien kasvonsa hänen rintaansa vasten, »sinähän olet nähnyt —»

»Hiljaa! Hiljaa, Florence.» Edith oli kalvennut ja puhui niin vakavasti, ettei hänen olisi tarvinnut panna kättään esteeksi Florencen huulille. »Kerro minulle ensin kaikki Walterista. Anna minun kuulla hänen tarinansa alusta loppuun.»

Florence kertoi sen ja muuta, mitä siihen kuului, vieläpä Tootsinkin ystävyydestä, josta suuressa surussaankaan tuskin saattoi puhua hymyilemättä, vaikka olikin Tootsille kovin kiitollinen. Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, jota Edith oli kuunnellut alusta asti tarkkaavasti, pidellen Florencen kättä, ja kun tuli hiljaisuus, virkkoi Edith:

»Etten minä ole isän suosiossa, äiti», sanoi Florence äänessään sanaton pyyntö ja peitti kasvonsa nopeasti kuin äskenkin. »En ole koskaan ollut. En ole koskaan osannut olla isän mieliksi. Olen eksynyt tieltä, eikä minulla ole ollut ketään opastamassa sille takaisin. Oi, anna minun oppia sinulta, kuinka tulisin rakkaammaksi isälle. Opeta minua! Sinä osaat niin hyvin!» Sitten Florence tarttui häneen lujemmin ja lausui jotakin hajanaisia kiitollisuuden ja hellyyden sanoja. Nyt, kun hän oli keventänyt sydämeltään surullisen salaisuutensa, hän itki kauan, mutta ei niin tuskallisesti kuin aikaisemmin, sillä hän tunsi uuden äitinsä käsivarret kiertyneinä ympärilleen.

Huuliinsa asti kalvenneena ja kasvojensa ponnistellessa saadakseen takaisin maltillisen ilmeensä, kunnes niiden ylpeä kauneus oli jäykkä kuin kuolema, Edith katseli alas itkevään tyttöön ja suuteli häntä kerran. Sitten hän vähitellen irroitti itsensä, työnsi tytön kauemmaksi ja sanoi arvokkaasti ja rauhallisesti kuin marmorikuva äänellä, joka muuttui synkemmäksi hänen puhuessaan, mutta ei ilmaissut mitään muuta mielenliikutuksen merkkiä:

»Florence, sinä et tunne minua! Taivas varjelkoon siitä, että oppisit mitään minulta!»

»Ei saa käydä niin, että opettaisin sinulle, kuinka on rakastettava tai tehtävä itsensä rakastetuksi!» sanoi Edith. »Jos voisit opettaa minua, olisi se parempi, mutta se on liian myöhäistä. Sinä olet minulle rakas, Florence. En luullut, että mikään voisi koskaan olla minulle niin rakas kuin sinä olet tällä hetkellä.»

Hän huomasi Florencen aikovan puhua, mutta esti sen kohottamalla kättään ja jatkoi:

»Minä pysyn aina uskollisena ystävänäsi. Tahdon sinua helliä niin paljon — joskaan en osaa niin hyvin — kuin kukaan tässä maailmassa. Sinä voit luottaa minuun — minä tiedän sen ja sanon sen, kultaseni — antaa puhtaan sydämesi koko luottamuksen. On olemassa lukemattomia naisia, joista isäsi olisi voinut valita ja jotka olisivat olleet kaikissa muissa suhteissa minua parempia ja rehellisempiä, Florence, mutta ei ole ainoatakaan, joka olisi voinut tulla tänne hänen vaimonaan ja jonka sydän olisi sykkinyt uskollisemmin ja hartaammin sinua kohtaan kuin minun.»

»Sen tiedän, äitikulta!» huudahti Florence. »Ensimmäisestä onnellisesta päivästä alkaen.»

»Onnellisesta päivästä!» Edith näytti toistavan nämä sanat vaistomaisesti ja jatkoi: »Vaikkakaan se ei ole minun ansioni, sillä ajattelin hyvin vähän sinua, ennenkuin olin nähnyt sinut, niin anna minun saada ansaitsematon palkkani luottamuksessasi ja rakkaudessasi. Ja tänä iltana, Florence, tänä ensimmäisenä iltana, jolloin asetun tänne, minä tunnen tarvetta sanoa sen sinulle ensimmäisen ja viimeisen kerran.»

Tietämättä miksi Florence tunsi melkein pelkäävänsä kuulla jatkoa, mutta ei voinut hetkeksikään kääntää silmiään kauniista kasvoista.

»Älä koskaan koeta löytää minusta sellaista, mitä sydämessäni ei ole», jatkoi Edith painaen kätensä rintaansa vasten. »Älä koskaan, Florence, jos vain voit estää, luovu minusta sen puutteen tähden. Vähitellen opit tuntemaan minut paremmin, ja tulee se aika, jolloin tunnet minut yhtä hyvin kuin minä itsekin. Ole silloin niin lempeä minulle kuin voit äläkä muuta katkeruudeksi sitä ainoaa suloista muistoa, joka minulla on.»

Ne kyyneleet, jotka olivat kohonneet hänen silmiinsä hänen katsellessaan tarkasti Florencea, ilmaisivat, että tyynet kasvot olivat vain kaunis naamio, mutta hän säilytti sen ja lisäsi:

»Olen nähnyt sen, mistä puhuit, ja tiedän, kuinka totta se on. Mutta usko minua — ja jollet vielä voikaan, niin pian opit ymmärtämään — ettei koko maailmassa ole ketään, joka olisi vähemmän sopiva muuttamaan sitä tai auttamaan sinua, Florence, kuin minä. Älä koskaan kysy minulta miksi tai puhu enää siitä tai miehestäni. Tässä suhteessa täytyy meidän välillämme olla kuilu ja äänettömyys, joka on syvempi kuin itse hauta.»

Sitten hän istui jonkun aikaa äänettömänä. Florence tuskin uskalsi hengittää sillä välin, hämärien ja epämääräisten totuuden varjojen ja sen jokapäiväisten seurausten ajaessa takaa toisiaan hänen kauhistuneessa, vielä epäuskoisessa mielikuvituksessaan. Melkein heti Edithin lakattua puhumasta alkoi hänen kasvoiltaan kadota jäykkyys sen rauhallisemman ja pehmeämmän ilmeen tieltä, joka niillä tavallisesti oli hänen seurustellessaan Florencen kanssa. Tämän muutoksen jälkeen hän peitti kasvonsa käsillään. Sitten hän nousi, toivotti Florencelle hyvää yötä syleilemällä hellästi ja poistui nopeasti, taakseen katsahtamatta.

Mutta kun Florence oli vuoteessa ja huone oli pimeä, ellei ottanut lukuun hiiloksesta leviävää hehkua, palasi Edith ja sanoi, ettei hän voinut nukkua ja että hänen pukeutumishuoneensa oli yksinäinen. Hän veti tuolin uunin eteen ja tuijotti sammuviin kekäleisiin. Florencekin katseli niitä vuoteestaan, kunnes ne ynnä uunin edessä istuva komea olento aaltoilevine hiuksineen muuttuivat hämäräksi ja epäselväksi ja lopulta katosivat uneen.

Mutta nukkuessaankaan Florence ei voinut unohtaa epämääräistä vaikutelmaa siitä, mitä äsken oli tapahtunut. Se oli aiheena hänen uniinsa ja vaivasi häntä, milloin toisessa milloin toisessa muodossa, mutta aina se kiusasi häntä ja herätti pelontunteita. Hän oli etsivinään isäänsä erämaasta ja seuraavinaan hänen jälkiään ylös huimaaville kukkuloille ja alas syviin kaivoksiin ja luoliin. Hänelle oli uskottu eräs asia, joka voisi vapauttaa isän sanomattomista kärsimyksistä — hän ei tietänyt mistä tai miksi — mutta hän ei voinut mitenkään päästä perille ja vapauttaa isäänsä. Sitten hän näki isänsä kuolleena samassa huoneessa, jossa itse oli, ja samalla vuoteella ja käsitti, ettei isä ollut viimeiseen hetkeensä asti koskaan rakastanut häntä, ja heittäytyi hänen kylmää rintaansa vasten katkerasti itkien. Silloin hän näki äkkiä edessään maiseman, jossa virtasi joki, ja hän kuuli tutun, valittavan äänen huutavan: »Se juoksee yhä eteenpäin, Floy! Se ei ole koskaan pysähtynyt! Sinä kuljet sen mukana!» Ja hän näki isänsä jonkin matkan päässä ojentavan käsiään häntä kohden Walterin näköisen olennon seisoessa hänen rinnallaan hirveän vakavana ja hiljaisena. Jokaisessa hänen unessaan Edith liikkui edestakaisin joko hänen ilokseen tai surukseen, kunnes he kahden seisoivat synkän haudan reunalla, jonne Edith viittasi sormellaan. Hän katsoi sinne ja näki — mitä! — toisen Edithin makaavan pohjalla.

Kauhuissaan tästä unesta hän kirkaisi ja luuli heränneensä. Lempeä ääni kuului kuiskaavan hänen korvaansa: »Florence, Florence kulta, sehän on vain unta!» ja ojentaessaan käsivarsiaan hän hyväili vastaukseksi uutta äitiään, joka silloin poistui ovesta harmaassa aamuvalaistuksessa. Heti Florence nousi istualle ihmetellen, oliko todellakin niin tapahtunut vai ei, mutta muusta hän ei ollut varma kuin että aamu sarasti, että uunissa oli enää jäljellä sammunutta tuhkaa ja että hän oli yksin.

Niin kului sen päivän jälkeinen yö, jolloin onnellinen pari oli palannut kotiin.

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU

Monta seuraavaa päivää kului samalla lailla, paitsi että talossa oli paljon vierailuja, joihin myös vastattiin, ja että rouva Skewton piti omissa huoneissaan aamupäiväkutsuja, joissa majuri Bagstock oli tavallisesti läsnä. Florence ei näinä aikoina kohdannut kertaakaan isänsä katsetta, vaikka näki hänet joka päivä, eikä myöskään joutunut paljon puheisiin uuden äitinsä kanssa, joka esiintyi vallanhimoisena ja ylpeänä kaikille muille kuin hänelle — Florence ei voinut olla sitä huomaamatta — ja vietti usein hyvän aikaa hänen seurassaan äänettömänä ja miettiväisenä, vaikka lähetti aina hakemaan häntä tai tuli hänen luokseen saavuttuaan kotiin vierailulta ja käväisi hänen huoneessaan ennen nukkumaan menemistä kuinka myöhään tahansa eikä koskaan laiminlyönyt tilaisuutta häntä tavata.

Florence, joka oli toivonut niin paljon tästä avioliitosta, ei voinut olla välillä vertaamatta komeaa taloa entiseen ummehtuneeseen, synkkään kotiin ja ihmettelemättä, milloin siitä tosiaankin tulisi oikea koti, sillä hänellä oli sisäinen epäilys, ettei se ollut koti kenellekään, vaikka kaikki sujui niin ylellisesti ja säännöllisesti. Monta surullisen mietiskelyn hetkeä yöllä ja päivällä ja monta pettyneen toivon nostattamaa kyyneltä tuotti Florencelle se vakuutus, jonka hänen uusi äitinsä oli lausunut niin jyrkästi, ettei näet maailmassa ollut ainoatakaan ihmistä, joka olisi kykenemättömämpi opettamaan häntä saavuttamaan isänsä rakkautta. Ja pian Florence alkoi uskoa — päätti uskoa, lienee oikeammin sanottava — että Edith, joka paraiten tiesi, kuinka toivotonta oli koettaa voittaa tai muuttaa isän kylmyyttä häntä kohtaan, oli varoittanut häntä ja säälistä kieltänyt enää puhumasta mitään koko asiasta. Epäitsekkäänä tässä niinkuin kaikissa muissakin toimissaan ja mielikuvitelmissaan Florence mieluummin kärsi tämän uuden haavan tuottamaa tuskaa kuin olisi tarttunut pienimpäänkään totuuden enteeseen, mitä hänen isäänsä tuli. Levottomissa ajatuksissaankin hän tunsi vain hellyyttä isäänsä kohtaan. Muuten hän toivoi kodin muuttuvan onnellisemmaksi niin pian kuin uutuuden ja outouden aika päättyisi. Itseään hän ajatteli hyvin vähän ja valitteli vielä vähemmän.

Joskaan ei uuden perheen kukaan jäsen erikoisesti tuntenut kotiutuneensa, päätettiin, että ainakin rouva Dombeyn piti viipymättä julkisesti esiintyä kotona. Dombey ja rouva Skewton järjestivät sarjan juhlia äsken solmitun avioliiton kunniaksi ja tyydyttääkseen seurustelutarvetta. Ohjelma aloitettiin sillä, että rouva Dombeyn tuli olla kotona määrättynä iltana ja että herra ja rouva Dombey samaksi illaksi kutsuivat suuren joukon yhteen soveltumattomia ihmisiä luokseen päivälliselle.

Dombey esitti siis luettelon useista Lontoon itäosan suurliikemiehistä, jotka hän puolestaan halusi saada kutsutuiksi juhlaan. Rouva Skewton edusti rakasta lastaan, joka oli ylpeän välinpitämätön koko asiasta, ja lisäsi vävynsä listaan toisen. Siinä oli länsiosassa asuvien nimiä, m.m. Feenix-serkun, joka ei ollut vielä palannut Baden-Badeniin suureksi vahingoksi omalle itselleen, ynnä kirjava joukko erisäätyisiä ja -ikäisiä koita, jotka olivat aikansa liehuneet hänen kauniin tyttärensä tai hänen oman liekkinsä ympärillä saamatta mitään pysyväistä vahinkoa siivilleen. Edithin määräyksestä merkittiin Florencekin päivällisvieraitten joukkoon, vaikka rouva Skewton ensin olikin esittänyt epäilyksiään ja vastaväitteitään. Florence otti ihmeissään ja äänettömänä osaa päivän tapauksiin, tajuten vaistollaan nopeasti, mikä vähänkään saattaisi olla epämieluista hänen isälleen.

Nämä tapaukset alkoivat siten, että Dombey, harvinaisen korkea ja jäykkä kaulaliina kaulassaan, käveli rauhattomasti edestakaisin vierashuoneessa päivällisajaksi määrättyyn hetkeen asti. Silloin saapui täsmälleen erään itäintialaisen, suunnattoman rikkaan liikkeen johtaja, jonka liivit näyttivät olevan vaatimattoman puusepän valmistamat käyttökelpoisesta laudasta, vaikka itse asiassa olivat räätälitaidon työtä ja valmistetut nankininimisestä kankaasta. Tämän vieraan otti Dombey yksin vastaan. Seuraava vaihe oli se, että Dombey lähetti terveisiä rouva Dombeylle ja täsmällisen ilmoituksen ajasta. Senjälkeen itäintialaisen liikkeen johtaja menetti keskustelukykynsä, ja koska Dombey ei mitenkään ryhtynyt häntä auttamaan, jäi hän tuijottamaan tuleen. Silloin ilmestyi apu rouva Skewtonin hahmossa, jota johtaja mieluisana alkuna illan seuraaviin vaiheisiin erehtyi pitämään rouva Dombeyna ja tervehti innostuneena.

Sitten, saapui pankinjohtaja, jonka huhu kertoi voivan ostaa kaikkea — myöskin ihmisluonteita, jos hänen päähänsä vain olisi juolahtanut vaikuttaa rahamarkkinoilla tähän suuntaan — mutta joka oli ihmeteltävän vaatimaton mies, melkeinpä kerskaili mitättömyydellään ja puhuessaan Thamesin varrella Kingstonissa sijaitsevasta »pikku tilastaan» sanoi sen juuri voivan tarjota herra Dombeylle vuoteen ja lampaankyljyksen, jos hän suvaitsisi siellä käydä. Naisia, virkkoi hän, saattoi niin syrjässä oleva mies tuskin kutsua luokseen — mutta jos rouva Skewton ja hänen tyttärensä, rouva Dombey, joskus sattuisivat niille tienoin ja soisivat hänelle sen kunnian, että tulisivat katsomaan pientä pensastarhaa, joka hänellä siellä oli, ja yksinkertaista pikku kukkatarhaa ynnä muuta tai vaatimatonta yritystä ananasviljelykseksi ja paria kolmea samantapaista laitosta, pitäisi hän sitä erinomaisena suosionosoituksena. Luonteensa mukaan tämä herra oli puettu hyvin yksinkertaisesti. Kaulaliinana hänellä oli kapea palttinakaistale, kengät olivat isot, takki oli hänelle liian väljä, housut taas liian ahtaat. Kun rouva Skewton sattumalta mainitsi oopperan, virkkoi tämä vieras, että hän kävi siellä hyvin harvoin, koska hänen varansa eivät sitä sietäneet. Hänelle näytti tuottavan suurta nautintoa sanoa näin, sillä tästä hetkestä alkaen säteilivät hänen kasvonsa, ja hänen silmistään loisti tyytyväisyys hänen katsellessaan seuruetta kädet housuntaskuissa.

Sitten ilmestyi rouva Dombey kauniina ja ylpeänä, täynnä ylenkatsetta ja uhmaa heitä kaikkia kohtaan ikäänkuin hänen päähänsä painettu morsiusseppele olisi teräsnauhainen kiehkura, pantu kiristämään häneltä suosiollisuutta, jota hän ei henkensä uhallakaan antaisi. Hänen mukanaan tuli Florence. Heidän astuessaan yhdessä huoneeseen synkisti Dombeyn kasvoja sama varjo, joka oli levinnyt niille kotiinpaluun päivänä. Mutta sitä ei kukaan huomannut, sillä Florence ei uskaltanut luoda katsettaan isänsä silmiin, ja Edithin välinpitämättömyys oli niin valtava, ettei hän kiinnittänyt pienintäkään huomiota mieheensä.

Nyt alkoi vieraita saapua yhä useampia. Lisää johtajia, yhdistysten puheenjohtajia, vanhahkoja naisia, joiden juhlapukuihin kuului oikeita kuormia päälaella, Feenix-serkku, majuri Bagstock, rouva Skewtonin ystävättäriä, joilla oli poskillaan sama terve väri ja kuihtuneella kaulallaan hyvin kallisarvoisia kaulakoristeita. Näiden joukossa oli eräs nuori, viidenseitsemättä ikäinen nainen, joka oli puettu tavattoman viileästi, mitä selkään ja hartioihin tuli, ja puhui viehättävästi sammaltaen. Hänen silmäluomensa pysyivät vain suurilla ponnistuksilla auki, ja hänen käytöksessään oli sitä nuoruuden huolettomuuteen niin usein liittyvää suloa, jota ei voi määritellä. Kun suurin osa Dombeyn listaan merkittyjä vieraita oli vaiteliasta väkeä ja rouva Dombeyn listaan merkityt enimmäkseen olivat puheliaita eikä kummankaan luettelon välillä ollut myötätuntoa, teki rouva Dombeyn luettelo salaisesta sopimuksesta liiton toista luetteloa vastaan, jonka henkilöt kuljeskelivat huoneissa hylättyinä tai etsivät itselleen turvapaikkaa nurkissa, törmäsivät uusia vieraita vastaan, joutuivat tungetuiksi sohvien taakse, saivat aikamoisia tärähdyksiä päähänsä ulkoapäin avatuista ovista ja kokivat kaikenlaista vastoinkäymistä.

Kun ilmoitettiin päivällisen olevan pöydässä, tarjosi Dombey käsivartensa vanhalle naiselle, joka oli kuin karmosiininpunaisesta sametista tehty, seteleillä täytetty neulatyyny ja olisi tosiaankin voinut olla itse Threadneedle-kadun eukko, sillä niin rikas hän oli ja näytti yhtä taipumattomalta. Feenix-serkku vei pöytään rouva Dombeyn ja majuri Bagstock rouva Skewtonin, ja paljashartiainen nuori nainen työnnettiin itäintialaisen liikkeen johtajan viereen kuin sammuttajaksi. Muut naiset jätettiin jäljellä olevien herrojen nähtäviksi vierashuoneeseen, kunnes osa herroista teki rohkean päätöksen ja tarjoutui viemään heidät alakertaan, jossa nämä rohkeat tukkivat ruokasalin oven, sulkien seitsemän vähemmän rohkeaa miestä kivilattiaiseen eteiseen. Kun kaikki muut olivat tulleet sisään ja istuutuneet paikoilleen, ilmestyi vielä yksi noista vähemmän rohkeista hymyillen hämillään, hylättynä ja oman onnensa nojaan jätettynä. Hänen täytyi ylihovimestarin kanssa kiertää pöydän ympäri kahteen kertaan, ennenkuin löysi paikan itselleen, jolloin hänet lopulta sijoitettiin rouva Dombeyn vasemmalle puolelle. Siitä hetkestä alkaen tämä ujo mies ei enää kertaakaan nostanut päätänsä.

Tilavaa ruokasalia, jossa seurue istui välkkyvän pöydän ääressä, askaroiden säkenöivinä lusikkoineen, veitsineen, haarukkoineen ja lautasineen, olisi voinut pitää jäljennöksenä Tom Tiddlerin puutarhasta, jossa lapset poimivat kultaa ja hopeaa, Dombey oli Tiddlerinä ihailtavasti osansa mukainen, ja kallisarvoisesta harmaasta metallista valmistettu pitkä malja, joka erotti hänet rouva Dombeysta ja jonka reunoilla harmaat lemmenjumalat tarjosivat tuoksuttomia kukkiaan kaikille, oli kerrassaan vertauskuvallinen.

Feenix-serkku oli oikealla alallaan ja näytti hämmästyttävän nuorelta. Mutta hän oli välistä hajamielinen hyvällä tuulellaan — hänen muistinsa harhaili toisinaan kuten hänen säärensä — ja tällä kertaa hän tuotti koko seurueelle oikean väristyksen. Se tapahtui näin. Paljashartiainen nuori nainen, joka katseli Feenix-serkkua hellän tunteellisesti, oli viekkaasti saanut itäintialaisen liikkeen johtajan viemään hänet Feenix-serkun viereiselle tuolille. Palkinnoksi tästä hyvästä hän hylkäsi heti johtajan, joka kävi hyvin alakuloiseksi ja vaipui omiin ajatuksiinsa, kun häntä vielä lisäksi toiselta puolen varjosti synkkä musta samettihattu, joka oli luisevan ja puhumattoman, viuhkaa käyttelevän naisen päässä. Feenix-serkku ja nuori nainen puhelivat hyvin vilkkaasti ja hyväntuulisesti, ja jälkimäinen nauroi jollekin jutulle niin kovaa, että majuri Bagstock pyysi lupaa kysyä rouva Skewtonin nimessä (he istuivat näet vastapäätä, lähellä), eikö tuota juttua saisi pitää yhteisenä omaisuutena.

»Vakuutan teille kunniasanalla, ettei se ole minkään arvoinen», virkkoi Feenix-serkku, »eikä sitä tosiaankaan kannata toistaa. Se on suoraan sanoen vain Jack Adamsin kertoma juttu. Tahtoisin väittää, että ystäväni Dombey» — yleinen huomio oli nyt kohdistunut yksinomaan Feenix-serkkuun — »muistaa Jack Adamsin, Jackin; en tarkoita Joea, joka oli hänen veljensä. Niin, Jack, pikku Jack, jonka toinen silmä oli kierossa ja jonka puheessa oli vähän vikaa, istui parlamentissa jonkin pikku kaupungin edustajana. Meillä oli tapana valtiopäiväaikanani sanoa häntä V.L. Adamsiksi, koska hän oli erään alaikäisen nuorukaisen vuoteenlämmittäjä. Ehkä ystäväni Dombey on tuntenut sen miehen?»

Dombey, joka olisi yhtä hyvin voinut tuntea Guy Fawkesin, vastasi kieltävästi. Mutta silloin esiintyi odottamatta yksi seitsemästä ujosta miehestä, sanoi tunteneensa hänet ja lisäsi: »Hänellä oli aina paulakengät!»

»Juuri niin», sanoi Feenix-serkku, kumartuen eteenpäin nähdäkseen ujon miehen, ja hymyili hänelle rohkaisevasti pöydän alapäähän: »Se oli Jack. Joella oli —»

»Kaulussaappaat!» huudahti ujo mies nousten yhä vain yleisen mielipiteen silmissä.

»Tiettävästi», myönsi Feenix-serkku. »Olitte siis heidän läheinen tuttavansa?»

»Tunsin heidät molemmat», vastasi ujo mies. Dombey joi heti maljan hänen kanssaan.

»Lemmon hyvä mies, se Jack!» sanoi Feenix-serkku kumartuen taas eteenpäin ja hymyillen.

»Erinomainen», vastasi ujo mies rohkaistuen menestyksestään.
»Parhaimpia miehiä, mitä koskaan olen tuntenut.»

»Tunnen sen varmasti», virkkoi rohkea ujo mies, »kun vain arvoisa herra on kertonut sen». Näin sanoen hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja hymyili katolle kuin osaisi jutun ulkoa ja iloitsisi siitä jo etukäteen.

»Oikeastaan se ei sinänsä ole mikään juttu», sanoi Feenix-serkku kääntyen hymyillen pöytäseurueen puoleen ja pudistaen iloisesti päätänsä. »Senvuoksi se ei ansaitse edes alkulausetta. Mutta se kuvaa Jackin sukkeluutta. Kävi näet niin, että Jack kutsuttiin häihin — jotka muistaakseni vietettiin Barkshiressä?»

»Shropshiressä», huomautti rohkea ujo mies, joka luuli, että vedottiin häneen.

»Niinkö? No olkoon niin. Oikeastaan ne olisivat voineet olla missä shiressä tahansa», sanoi Feenix-serkku. »Ystäväni siis kutsuttiin häihin Johonkinshireen», jatkoi hän, tyytyväisenä omaan sanavalmiuteensa, »ja hän lähti sinne. Juuri niinkuin meistä kuka tahansa, joka olisi kutsuttu rakastettavan ja lahjakkaan sukulaiseni ja herra Dombeyn häihin, ei suinkaan olisi odottanut toista käskyä, vaan ollut lemmon iloinen saadessaan olla läsnä niin hauskassa tilaisuudessa. Jack siis lähti. Noissa häissä vihittiin harvinaisen kaunis tyttö mieheen, josta hän ei välittänyt rahtuakaan, mutta jonka hän otti suunnattoman rikkauden takia. Kun Jack palasi häiden jälkeen Lontooseen, tapasi hän Alahuoneen lämpiössä erään miehen, joka kysyi: 'No, Jack, miltä tuo yhteensopimaton pari näyttää?' 'Yhteensopimaton?' toisti Jack. 'Se oli täysin rehellinen kauppa kummaltakin puolen. Tyttö on säällisesti ostettu, ja voitte luottaa siihen, että mies on säällisesti myyty!'»

Kesken Feenix-serkun sydämellistä iloa tämän kertomuksen huippukohdasta kohtasi hänet äkkiä se väristys, joka oli kiertänyt pöydän ympäri kuin sähkökipinä, ja hän vaikeni. Ei yksillekään kasvoille ilmestynyt hymyä tämän päivällisten aikana löydetyn ainoan yleisen keskusteluaiheen johdosta. Syvä hiljaisuus seurasi ja ujo miesparka, joka oli ollut yhtä viaton tämän jutun ennakolta tietämiseen kuin vastasyntynyt lapsi, joutui siihen kurjaan asemaan, että sai lukea jokaisen silmistä olevansa seuran mielestä ikävän tilanteen aiheuttaja.

Dombeyn kasvot eivät suinkaan olleet taipuvaiset muuttamaan ilmettään, ja koska ne tänään olivat valautuneet juhlamuotoonsa, ei tuo juttu näyttänyt tekevän häneen muuta vaikutusta, kuin että hän keskellä hiljaisuutta vakuutti juhlallisesti, että se oli kerrassaan hyvä. Edith vilkaisi nopeasti Florenceen, mutta muuten hän pysyi ulkonaisesti tyynenä ja kylmäkiskoisena.

Päivällinen sujui hitaasti eri vaiheittensa läpi runsaine ruokineen ja viineineen, vieraitten saadessa nauttia kullan ja hopean näkemisestä, maan, ilman, tulen ja veden herkuista, hedelmäkasoista ja Dombeyn juhlissa käytetystä ylimääräisestä tavarasta — jäästä. Aterian viime hetkillä kuului yhtä mittaa koputuksia ovelle, ilmoittaen uusia vieraita saapuvan, joiden osuus juhlaan rajoittui sen haistamiseen. Kun rouva Dombey nousi, kannatti nähdä hänen miehensä, joka niska jäykkänä ja pää pystyssä piti ovea avoinna naisten vetäytyessä toiseen huoneeseen ja panna merkille, kuinka Edith pyyhälsi hänen ohitseen taluttaen Florencea.

Dombey oli vakava näky viinikarahvin takana istuessaan 'jäykän arvokkaana. Itäintialaisen liikkeen johtaja näytti avuttomalta yksinäisyydessään tyhjän pöydän päässä. Majuri oli sotilaallinen kertoessaan juttuja Yorkin herttuasta kuudelle seitsemästä ujosta miehestä (kunnianhimoinen ujo mies oli kokonaan syrjäytetty). Pankinjohtaja oli mitättömän näköinen tehdessään ihailijajoukolle jälkiruokaveitsellään pohjapiirustusta vähäpätöisestä ananastarhastaan. Feenix-serkku näytti miettivältä silitellessään pitkiä kalvosimiaan ja salavihkaa korjaillessaan tekotukkaansa. Mutta kaikki nämä näyt kestivät vain vähän aikaa, koska ne pian keskeytti kahvinjuonti ja siirtyminen ruokasalista.

Yläkerran loistohuoneissa oli tungos, joka lisääntyi joka hetki, mutta yhä näytti Dombeyn luetteloon merkittyjen olevan luontaisen mahdotonta sulautua yhteen rouva Dombeyn kutsumien kanssa eikä kukaan voinut hetkeksikään joutua epävarmuuteen siitä, kummassa luettelossa kunkin vieraan nimi oli. Ehkä ainoa poikkeus koko tästä säännöstä oli Carker, joka nyt hymyili seurueen keskellä ja seisoessaan rouva Dombeyn ympärille kokoontuneessa piirissä — katsellen valppaasti häntä, heitä kaikkia, isäntäänsä, Kleopatraa, majuria, Florencea ja kaikkea ympärillä olevaa — näytti tulevan hyvästi toimeen vieraiden molempien ryhmien kanssa eikä tuntunut nimenomaan kuuluvan kumpaankaan.

Florence pelkäsi häntä niin, että hänen läsnäolonsa tuntui suorastaan painajaiselta eikä voinut olla sitä ajattelematta, sillä hänen silmänsä suuntautuivat tuon tuostakin Carkeriin ehdottoman vastenmielisyyden ja epäluulon pakottamina. Mutta hänen ajatuksensa askartelivat muussakin, sillä istuessaan syrjässä — ei senvuoksi, ettei häntä olisi ihailtu ja etsitty, vaan rauhallisen luonteensa vaatimattomuudessa — hän tajusi, kuinka pieni osa hänen isällään oli kaikessa tässä, ja huomasi mielipahakseen kuinka vaivaantunut hän oli ja kuinka vähän huomiota häneen kohdistettiin. Dombey seisoskeli oven lähellä odottaen sellaisia vieraita, joita sopi kunnioittaa erikoisella huomaavaisuudella ja jotka hän senvuoksi johti esitettäviksi vaimonsa luo. Tämä vastaanotti heidät ylpeän kylmästi, mutta ei osoittanut minkäänlaista harrastusta tai halua miellyttää eikä ainoaakaan kertaa pelkän tervehtimismuodollisuuden jälkeen avannut suutaan tyydyttääkseen miehensä toiveita ja lausuakseen hänen vieraansa tervetulleiksi. Sitä oudommalta ja tuskallisemmalta se tuntui Florencesta, kun Edith käyttäytyi näin, vaikka kohteli häntä itseään niin ystävällisesti ja osoitti rakastavaa huolenpitoa, ja hänestä oli melkein kiittämätöntä omasta puolestaan edes panna merkille, mitä hänen nähtensä tapahtui.

Florence olisi ollut onnellinen, jos olisi uskaltanut olla isänsä seurassa, vaikka vain yhdellä katseella, ja onnellinen hän olikin, koska hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta isänsä kiusaantumisen pääsyystä. Mutta hän pelkäsi osoittaa huomaavansa isän epäedullista asemaa, jottei isä vihastuisi siitä, ja kun häntä näin veti eri tahoille halu liittyä isään ja kiitollinen kiintymys Edithiin, uskalsi hän tuskin nostaa silmiään kumpaankaan heistä. Huolestuneena ja onnettomana heidän kummankin puolesta hän sai ihmisten vilinässä mieleensä sen ajatuksen, että heille ehkä olisi ollut parempi, jollei tätä puheensorinaa ja jalkojen kopinaa olisi koskaan kuulunutkaan kotona, — jollei vanhaa autiutta ja rappeutumista olisi korvattu uutuudella ja loistolla, — jollei yksinäinen ja hyljätty lapsi olisikaan saanut itselleen ystävää Edithistä, vaan jatkanut hiljaista elämäänsä kenenkään säälimättä ja unohdettuna.

Rouva Chickinkin mielessä risteili samantapaisia ajatuksia, mutta ne eivät olleet yhtä rauhallisesti kehittyneet. Tämä kelpo rouva oli jo ensiksi loukkaantunut siitä, ettei häntä ollut kutsuttu päivälliselle. Kun hän oli osittain toipunut tästä iskusta, oli hän uhrannut paljon rahaa näyttäytyäkseen rouva Dombeyn ensimmäisenä vastaanottoiltana sellaisella tavalla, että uusi emäntä häikäistyisi täydellisesti ja että hän saisi perinpohjin nöyryytetyksi rouva Skewtonin.

»Mutta eihän minusta välitetä enempää kuin Florencestakaan!» sanoi rouva Chick miehelleen. »Kuka kiinnittää minuun pienintäkään huomiota? Ei kukaan!»

»Ei kukaan, kultaseni», myönsi Chick, joka istui puolisonsa rinnalla seinustalla ja lohdutteli itseään sielläkin hiljaa viheltelemällä.

»Näyttääkö ollenkaan siltä kuin minä olisin täällä tarpeellinen?» huudahti rouva Chick leimuavin silmin.

»Jollet ole hirviö, kuten joskus epäilen sinun olevan», jatkoi rouva Chick avomielisesti, »niin älä istu siinä viheltelemässä lauluja. Kuinka kukaan, jolla on vähänkään inhimillisiä tunteita, ilkeää katsella tuota Paulin anoppia noin puettuna ja tuolla lailla käyttäytyen majuri Bagstockin kanssa, josta muiden mieluisten asioiden ohella olemme kiitollisuudenvelassa sinun Lucretia Toxillesi —»

»Niin», vastasi rouva Chick hyvin vakavasti, »sinun Lucretia Toxillesi — sanonpa vain, etten ymmärrä, kuinka kukaan kehtaa katsella Paulin anoppia ja ylpeää rouvaa ja noita sopimattomasti käyttäytyviä vanhoja linnunpelättimiä paljaine hartioineen ja selkineen ja ylimalkaan tätä kotia, ja viheltää —» jolle sanalle hän pani niin halveksivan painon, että Chick hätkähti. »Se on, taivaan kiitos, käsittämätöntä minusta!»

Chick kiristi suunsa sellaiseen muotoon, että sitä oli mahdoton käyttää hyräilemiseen tai viheltämiseen, ja näytti hyvin miettivältä.

»Mutta toivottavasti minä kuitenkin tiedän, mitä olen velkaa itselleni», jatkoi rouva Chick, joka oli pakahtumaisillaan kiukusta, »vaikka Paul onkin unohtanut, mitä minulla on oikeus vaatia. En aio istua täällä tämän perheen jäsenenä, kun ei kukaan piittaa minusta vähääkään. Vielä en ole roskaa rouva Dombeyn jalkojen alla — en ihan vielä», toisti rouva Chick kuin odottaisi kerran joutuvansa siksi, ehkä jo päivän tai parin kuluttua. »Ja minä lähden. Minä en nimenomaan sano (vaikka ajatukseni ovat vapaat), että koko tämän seuranpidon tarkoituksena on vain halventaa ja loukata minua. Mutta minä lähden. Minua ei kukaan kaipaa.»

Samassa rouva Chick nousi pystyyn ja tarttui miehensä käsivarteen, joka ohjasi hänet pois, heidän oleskeltuaan siellä puolisen tuntia ikävällä tuulella. Hänen terävänäköisyytensä ansioksi sopii huomauttaa, ettei häntä tosiaankaan kaivattu.

Mutta hän ei ollut ainoa suuttunut vieras, sillä Dombeyn luettelo (jonka asema yhä edelleenkin oli vaikea) oli yksimielisesti vihoissaan rouva Dombeyn luettelolle, joka tarkasteli sitä lornettinsa läpi ja ihmetteli ääneensä keitä nuo kaikki ihmiset olivat. Rouva Dombeyn lista valitti omasta puolestaan väsymystä, ja paljashartiainen nuori nainen, jonka täytyi olla ilman iloisen nuorukaisen, Feenix-serkun, huomaavaisuutta (tämä kun oli lähtenyt pois heti päivällisen jälkeen), vakuutti yksityisesti kolmelle- tai neljällekymmenelle tuttavalleen, että hän oli ihan nääntyä ikävästä. Kaikilla vanhoilla naisilla, joiden päässä oli kosolta tavaraa, oli enemmän tai vähemmän syytä valittaa rouva Dombeyn käytöstä. Johtajat ja puheenjohtajat olivat yksimielisiä siitä, että jos Dombeyn kerran piti naida, olisi hänen ollut parempi naida joku lähemmin yhdenikäinen, joka ei olisi ollut juuri niin kaunis, mutta vähän varakkaampi. Näiden herrojen kesken oltiin sitä mieltä, että Dombey oli tehnyt itsensä syypääksi heikkouteen ja että hän saisi sitä katua. Tuskin kukaan kesken lähteneistä tai loppuun asti läsnäolleista vieraista — mainittuja ujoja miehiä lukuunottamatta — oli tuntematta itseään herra tai rouva Dombeyn laiminlyömäksi tai loukkaavasti kohtelemaksi, ja äänettömänä istuva rouva, jolla oli päässään musta samettihattu, oli käynyt kerrassaan mykäksi senvuoksi, että tulipunaiseen samettiin puettu rouva oli viety pöytään ennen häntä. Ujojen herrojenkin luonne turmeltui joko liian paljosta limonaadista tai siitä syystä, että heihin muuten oli tarttunut yleinen mieliala, sillä he laskivat purevaa pilaa keskenään ja kuiskailivat toisilleen portailla ja käytävissä halveksivia huomautuksia. Yleinen tyytymättömyys ja epämieluisuuden tunne levisi niin, että eteiseen kokoontuneet palvelijat olivat siitä selvillä yhtä hyvin kuin vieraat yläkerrassa. Saivatpa kadulla odottavat soihdunkantajatkin siitä vihiä ja vertasivat juhlaa hautajaissaattoon, jonka ainoatakaan osanottajaa ei ollut muistettu testamentissa.

Lopulta olivat kaikki vieraat poistuneet, samoin soihdunkantajat. Katu, joka oli ollut ahdinkoon asti täynnä ajoneuvoja, oli tyhjä. Huoneissa palavat raukeat valot loivat enää loistettaan vain Dombeyhin ja Carkeriin, jotka puhelivat erikseen, ynnä rouva Dombeyhin ja hänen äitiinsä. Edellinen näistä istui leposohvalla, jälkimäinen lepäsi Kleopatra-asennossa odottaen kamarineitonsa saapumista. Kun Dombey oli lopettanut puhelunsa Carkerin kanssa, astui tämä liehittelevästi esiin lausuakseen jäähyväisensä.

»Toivon», virkkoi hän, »ettei tämän hauskan illan tuottama rasitus kovin vaivaisi rouva Dombeyta huomenna».

»Rouva Dombey», virkkoi Dombey tullen lähemmäksi, »on riittävästi säästänyt itseään rasitukselta, joten teidän ei tarvitse olla laisinkaan huolissanne hänen tähtensä. Ikäväkseni täytyy minun sanoa, rouva Dombey, että olisin toivonut teidän vaivaavan itseänne vähän enemmän tässä tilaisuudessa.»

Edith katsahti häneen ylpeästi, niinkuin ei hänestä olisi kannattanut puhua tästä asiasta sen enempää. Sitten hän loi silmänsä toisaalle mitään sanomatta.

»Olen pahoillani», virkkoi Dombey, »ettette pitänyt velvollisuutenanne —»

»Velvollisuutenanne», jatkoi Dombey, »ottaa ystäviäni vastaan vähän kunnioittavammin. Muutamat niistä, joita olette suvainnut tänä iltana kohdella ilmeisesti halveksien, osoittavat — minun on ikäväkseni sanottava se teille, rouva Dombey — teille erikoisen kunnian joka ainoalla vierailullaan.»

»Tiedättekö, että täällä on muitakin läsnä?» vastasi Edith tuijottaen häneen jäykästi.

»En! Carker, älkää lähtekö. Vaadin teitä jäämään tänne», huudahti Dombey pysähdyttäen äänettömän herrasmiehen, joka aikoi vetäytyä pois. »Herra Carkeriin, nähkääs, luotan täydellisesti, rouva Dombey. Hän tuntee asian, josta puhun, yhtä hyvin kuin minäkin. Pyydän saada ilmoittaa teille, rouva Dombey, että käymällä meidän luonamme nuo varakkaat ja vaikutusvaltaiset henkilöt osoittavat kunniaa minulle. Nyt Dombey suoristautui kuin olisi näillä sanoillaan esittänyt nuo henkilöt mahdollisimman arvokkaiksi.

»Kysyn teiltä uudestaan», sanoi Edith luoden häneen taas halveksivan ja jäykän katseensa, »tiedättekö, että täällä on muitakin ihmisiä?»

»Minun täytyy pyytää», virkkoi Carker astuen lähemmäksi, »hartaasti pyytää, että saan lähteä pois. Niin pieni ja vähäpätöinen kuin tämä mielipiteiden eroavaisuus onkin —»

Rouva Skewton, joka oli pitänyt silmällä tyttärensä kasvoja, sekaantui nyt keskusteluun.

»Suloinen Edithini», sanoi hän, »ja rakas Dombey, meidän oivallinen ystävämme herra Carker, sillä niin varmaankin saan nimittää häntä —»

»— on käyttänyt juuri samoja sanoja, jotka olivat minunkin mielessäni. Olen vain odottanut sopivaa tilaisuutta puhuakseni. Pieni ja vähäpätöinen! Edith kulta ja rakas Dombey, emmekö tiedä, että kaikki mielipiteiden eroavaisuudet teidän välillänne — — Ei, Flowers, ei vielä.»

Flowers oli kamarineito, joka peräytyi kiireesti huomatessaan herroja olevan läsnä.

»Että kaikki mielipiteiden eroavaisuudet teidän välillänne», toisti rouva Skewton, »teidän tulvillaan olevien sydäntenne ja tunteittenne ylenmäärin hellän siteen ohella, eivät voi olla muuta kuin pieniä ja vähäpätöisiä? Mitkä muut sanat voisivat paremmin määritellä tätä tosiasiaa? Eivät mitkään. Senvuoksi olen iloinen voidessani käyttää tätä vähäpätöistä tapausta — tätä kerrassaan mitätöntä tapausta, joka johtuu luonnon yltäkylläisyydestä ja teidän yksilöllisyydestänne ja kaikesta tuollaisesta — ja joka on niin kerrassaan omansa nostamaan kyyneleet vanhemman silmiin — sanoakseni, etten anna sille minkäänlaista arvoa, se kun ei kelpaa mihinkään muuhun kuin korkeintaan kehittämään sielun pienempiä kykyjä, ja että mieleeni ei ole koskaan juolahtanut — niinkuin muille anopeille (mikä inhoittava sana, rakas Dombey!), semmoisiksi kuin heitä on minulle kuvailtu tässä, kuten pelkään, liian mutkikkaassa maailmassa — koettaa sekaantua teidän väliinne sellaisina hetkinä ja etten kaikesta huolimatta voi paljon pahoitellakaan tuollaisia leimahduksia — ei Kupidon, vaan toisen suloisen olennon soihdusta.»

Se silmäys, jonka kelpo äiti puhuessaan loi molempiin lapsiinsa, oli terävä ja ilmaisi hajanaisten sanojen taakse kätkettyä määrättyä ja hyvin harkittua aikomusta pysyä alusta asti erossa heidän kahleittensa kilinästä, joka ei suinkaan loppuisi tähän, ja varustautua sen viattoman uskonsa turviin, että hän muka luotti heidän molemminpuoliseen rakkauteensa, koska he olivat kuin luodut toisilleen.

»Olen ilmaissut rouva Dombeylle», virkkoi Dombey kaikkein juhlallisimmalla tavallaan, »mikä hänen käytöksessään näin jo avioliittomme alussa ei miellytä minua ja mistä toivoisin hänen luopuvan. Hyvästi, Carker», jatkoi hän nyökäten jäähyväisiksi, »hyvää yötä».

Carker kumarsi syvään nuoren rouvan majesteetillisen olemuksen edessä, jonka säkenöivät silmät olivat suuntautuneet hänen mieheensä. Sitten hän pysähtyi ovelle astuessaan Kleopatran leposohvan kohdalle, nosti huulilleen käden, joka armollisesti ojennettiin hänelle, ja osoitti siten nöyrää ja ihailevaa kunnioitustaan.

Dombey olisi varmasti voinut puolustaa mielipidettään kaunista vaimoaan vastaan, jos tämä olisi moittinut häntä tai edes muuttanut ilmettään tai katkaissut sen hiljaisuuden, joka nyt vallitsi heidän kahden välillä (sillä Kleopatra poistui mahdollisimman nopeasti). Mutta se syvä, sanaton, murhaava ylenkatse, joka Edithissä ilmeni, kun hän hetken katseltuaan häntä loi silmänsä alas, ikäänkuin mies olisi liian arvoton ja yhdentekevä, jotta kannattaisi hänelle tuhlata tavuakaan — se sanomaton halveksiminen ja ylpeys, joka kuvastui Edithistä hänen istuessaan miehensä edessä — kylmä, taipumaton päättäväisyys, jolla hänen kasvojensa joka piirre näytti painavan Dombeyta alas ja työntävän häntä syrjään — kaikki nujersi Dombeyn vastarinnan. Hän lähti ja jätti Edithin halveksimaan voittoisan kauneutensa koko vallalla.

Oliko Dombey kyllin raukkamainen pitääkseen Edithiä salaisesti silmällä tuntia myöhemmin vanhoilla tutuilla portailla, missä kerran oli nähnyt Florencen kuutamossa kantavan Paulia yläkertaan? Vai oliko hän vain sattumalta pimennossa katselemassa ylöspäin, kun näki Edithin tulevan Florencen makuuhuoneesta kädessään palava kynttilä ja huomasi hänen kasvoissaan sellaisen muutoksen, ettei hän itse koskaan voinut saada sitä toimeen?

Kuitenkaan eivät nuo kasvot olleet niin muuttuneet kuin hänen oma ilmeensä. Äärimmäisessä ylpeydessä ja kiihkeydessä eivät Edithin kasvot tietäneet mitään siitä varjosta, joka oli levinnyt Dombeyn kasvoille pimeässä nurkassa samana iltana, jolloin he olivat palanneet kotiin, ja usein sen jälkeen ja yhä synkkeni hänen nyt katsellessaan ylöspäin.

SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU

Florence, Edith ja rouva Skewton olivat seuraavana päivänä yhdessä, vaunujen odottaessa heitä ulko-ovella, sillä he aikoivat lähteä ajelulle. Kleopatra oli näet taas saanut omat ajoneuvot, ja päivällispöydässä seisoi Withers, joka ei enää ollut laiha, pystysuorana, yllään kyyhkysenvärinen takki ja jalassa sotilashousut, hänen pyörättömän tuolinsa takana eikä enää puskenut. Muuten tämän nuorukaisen tukka kiilsi hajuvoiteista näinä uuden onnen ensimmäisinä päivinä, ja hän käytti silohansikkaita ja tuoksui kölninvedeltä.

He olivat koolla Kleopatran huoneessa. Vanhan Niilin käärme (tahtomatta puhua hänestä halveksivasti) lepäsi sohvallaan maistellen aamusuklaataan kello kolmen ajoissa iltapäivällä. Kamarineiti Flowers kiinnitti häneen nuorekkaita kalvosimia ja röyhelöitä ja suoritti hänen hyväkseen jonkinlaisia yksityisiä kruunajaismenoja sovittelemalla hänen päähänsä persikan väristä samettihattua, jonka keinotekoiset ruusut pään vavistessa heilahtelivat tavattoman edullisesti kuin tuulen huojuttamina.

»Luullakseni olen vähän hermostunut tänä aamuna, Flowers», sanoi rouva
Skewton. »Käteni oikein tutisee.»

»Tehän olittekin eilen illalla koko seuran päähenkilö, armollinen rouva», virkkoi Flowers, »ja saatte nähtävästi tänään kärsiä siitä».

Edith, joka oli viitannut Florencen luokseen akkunan luo ja katseli ulos kadulle, selin arvoisan äitinsä pukeutumishommiin, peräytyi äkkiä akkunasta, ikäänkuin salama olisi leimahtanut.

»Lapsi kulta!» huudahti Kleopatra laimeasti. »Et suinkaan sinä ole hermostunut? Älä vain väitä, rakas Edith, että sinä, joka olet niin kadehdittavan maltillinen, alat myös olla marttyyri niinkuin äitiparkasi, jolla on heikko ruumiinrakenne! Withers, joku koputtaa.»

»Lapsi kulta», puhui rouva Skewton venyttäen ääntään, »kuinka omituista on lähettää tuollainen vastaus nimeä näkemättä! Tuokaa kortti minulle, Withers! Hyväinen aika, kultaseni! Sehän on herra Carker! Hyvin järkevä mies!»

»Minä olen lähdössä», toisti Edith niin käskevällä äänellä, että Withers meni heti ovelle ja ilmoitti yhtä käskevällä äänellä odottavalle palvelijalle: »Rouva Dombey on lähdössä ulos. Mene tiehesi!» Samassa hän sulki oven toisen nenän edessä.

Mutta palvelija palasi oltuaan hetkisen poissa ja kuiskasi taas Withersille, joka lähestyi uudelleen rouva Dombeyta, joskin vastahakoisesti.

»Suokaa anteeksi, armollinen rouva, herra Carker lähettää kunnioittavan tervehdyksensä ja pyytää teitä suomaan hänelle yhden minuutin, jos suinkin voitte — hänellä on jotakin asiaa.»

»Tosiaankin, rakkaani», virkkoi rouva Skewton kaikkein lempeimmällä äänellään, sillä hänen tyttärensä kasvot näyttivät uhkaavilta, »jos sallisit minun lausua jonkin sanan, niin neuvoisin —»

»Opastakaa hänet tänne», sanoi Edith. Withersin kadotessa panemaan käskyä täytäntöön hän lisäsi kääntyen äitiinsä päin otsa rypyssä: »Koska hän tulee sinun suosituksestasi, tulkoon myös sinun huoneeseesi.»

Edith nyökkäsi myöntävästi, mutta mennessään ovelle Florence kohtasi vieraan, joka tuli sisään. Carker puhui hänelle nyt kaikkein lempeimmällä äänellään, johon oli epämiellyttävästi sekaantunut tuttavallisuutta ja sääliväisyyttä, niinkuin heidän ensi kohtauksessaankin — toivoi Florencen voivan hyvin — tarvitsematta kysyä sitä, koska jo ulkomuoto oli vastauksena — vakuutti eilen tuskin tunteneensa häntä, sillä hän oli muuttunut niin paljon — ja piti sitten ovea auki päästääkseen Florencen ohitseen, tuntien salaa nöyryydestään ja kohteliaisuudestaan huolimatta oman valtansa huomatessaan, kuinka Florence hätkähti hänet nähdessään.

Sitten hän kumartui hetkiseksi rouva Skewtonin suopean käden puoleen ja lopuksi taivutti päätänsä Edithin edessä. Tämä vastasi kylmästi hänen tervehdykseensä katsahtamatta häneen, ei istunut itse eikä kehoittanut häntä istumaan, vaan odotti, että hän alkaisi puhua.

Seisoessaan siinä ylpeytensä ja valtansa tunnossa, koko mielenlujuus koottuna, Edithillä oli rinnassaan sittenkin jäljellä vanha vakaumuksensa, että tuo mies tunsi sekä hänet että hänen äitinsä heidän tuttavuutensa ensi hetkestä alkaen kaikkein huonoimmalta puolelta; että jokainen nöyryytys, jonka hän oli kärsinyt omissa silmissään, oli yhtä tuttu Carkerille kuin hänelle itselleenkin; että tämä mies luki hänen elämäänsä kuin huonoa kirjaa ja selaili sen lehtiä halveksivin katsein ja sanoin, joita ei kukaan muu käsittänyt kuin Edith itse. Kaikki tuo teki häneen lamauttavan vaikutuksen. Niin ylpeästi kuin hän käyttäytyikin Carkeria kohtaan, käskevällä ilmeellään vaati häneltä alamaisuutta ja suunsa nyrpistyksellä torjui luotansa, niin kovasti kuin hänen rintansa kohoilikin Carkerin tunkeilevaisuuden vuoksi, tummien silmäripsien verhotessa hänen silmiään, ettei ainoakaan säde niistä osuisi Carkeriin — ja niin alamaisena kuin mies seisoikin hänen edessään pyytävän ja loukkaantuneen näköisenä, mutta täydellisesti mukautuen hänen tahtoonsa — tiesi hän sisimmässään, että asian laita oli oikeastaan päinvastoin, että Carker oli voiton puolella ja tiesi sen hyvin.

»Minä olen rohjennut», virkkoi Carker, »pyytää puheillepääsyä ja ilmoittaa haluavani keskustella eräästä asiasta, koska —»

»Ehkä herra Dombey on antanut teille tehtäväksi toimittaa perille jonkin nuhteen», keskeytti Edith. »Te omistatte herra Dombeyn luottamuksen niin tavattomassa määrässä, hyvä herra, että minua tuskin hämmästyttäisi, vaikka olisitte saanut sellaisen tehtävän.»

»Minulla ei ole mitään viestiä sille naiselle, joka antaa hänen nimelleen niin suuren loiston», vastasi Carker. »Mutta pyydän omasta puolestani olemaan oikeudenmukainen nöyrälle anojalle — joka on vain herra Dombeyn alamainen — ja samalla ajattelemaan täydellistä avuttomuuttani eilen illalla, kun minulle oli mahdotonta olla joutumatta osalliseksi siihen kohtaukseen, johon kiusallinen sattuma minut johti.»

»Rakkahin Edith», virkkoi Kleopatra matalalla äänellä pitäessään lornettia helmassaan, »herra — mikä hänen nimensä nyt onkaan — käyttäytyy suurenmoisesti. Ja niin sydämellisesti!»

»Sillä minä uskallan», sanoi Carker luoden rouva Skewtoniin kiitollista alamaisuutta ilmaisevan katseen, »minä uskallan nimittää sitä kiusalliseksi tilanteeksi, vaikkakin yksinomaan minulle, joka onnettomuudekseni jouduin olemaan läsnä. Niin mitätön mielipiteiden ero niiden välillä, jotka rakastavat toinen toistaan sydämellisesti ja ovat valmiit millaisiin uhrauksiin tahansa sellaisissa tapauksissa ei merkitse mitään. Niinkuin rouva Skewtonkin itse eilen illalla sanoi niin vakavasti ja tunteellisesti, ei se ole mitään.»

»Edith, kultaseni», virkkoi rouva Skewton, »herra Carkerhan seisoo yhä.
Hyvä herra Carker, suvaitkaa istuutua.»

Carker ei vastannut mitään äidille, vaan kiinnitti silmänsä ylpeään tyttäreen kuin ottaisi vastaan vain hänen taholtaan tulevan tarjouksen. Vasten tahtoaan Edith istuutui ja viittasi kädellään kuin kehoittaen vierastaan tekemään samoin. Ei mikään voinut olla kylmempää, ylpeämpää ja loukkaavampaa mahtavuudessaan ja halveksimisessaan kuin tämä pikku liike, mutta Edith oli turhaan taistellut tätäkin pientä myönnytystä vastaan, ja nyt hänet pakotettiin siihen. Se sai riittää. Carker istuutui.

»Sallitteko minun, arvoisa rouva», sanoi Carker kääntäen rouva Skewtoniin päin valkeat hampaansa kuin valon, — »nainen, jolla on teidän erinomainen ymmärryksenne ja hienoaistinne, luottaa minuun täydellä syyllä, siitä olen varma — sallitteko siis minun kohdistaa sanottavani rouva Dombeylle ja jättää hänen ilmaistavakseen sen teille, joka olette hänen paras ja rakkain ystävänne — herra Dombeyn jälkeen?»

Rouva Skewton olisi poistunut, mutta Edith pysähdytti hänet. Edithin olisi tehnyt mieli vihastuneena käskeä Carker puhua avoimesti tai kokonaan vaieta, jollei tämä olisi kuiskaamalla lisännyt: »Neiti Florencen — sen nuoren neidon, joka juuri lähti täältä —»

Edith antoi hänen jatkaa ja katseli häntä nyt. Kun Carker kumartuen eteenpäin ollakseen lähempänä teeskenteli hyvin suurta hienotunteisuutta ja kunnioitusta ja hampaitaan näytellen hymyili anteeksipyytävästi, tuntui Edithistä siltä kuin olisi tehnyt mieli lyödä hänet kuoliaaksi.

»Neiti Florencen asema», aloitti Carker, »on ollut onneton. Minusta tuntuu vaikealta viitata siihen seikkaan puhuessani teidän kanssanne, jonka kiintymys hänen isäänsä luonnollisesti vaikuttaa, että te olette mustasukkaisen arka jokaisesta herra Dombeyta koskevasta sanasta.» Hänen puheensa oli aina selvää ja pehmeää, mutta ei mikään kieli voi kuvailla, kuinka selvästi ja pehmeästi hän lausui nämä sanat. »Mutta miehenä, joka on myöskin kiintynyt herra Dombeyhin, vaikkakin toisella tavalla, ja jonka elämä on kulunut herra Dombeyn luonteen ihailemisessa, sellaisena miehenä voin sanoa loukkaamatta teidän arkatuntoisuuttanne puolisona, että neiti Florencea on surullisella tavalla laiminlyönyt — juuri hänen oma isänsä. Saanko sanoa: hänen isänsä?»

»Tiedätte sen!» virkkoi Carker ja teeskenteli suurta mielenhuojennusta. »Se nostaa vuoren painon sydämeltäni. Voinko toivoa teidän tietävän, mistä tuo laiminlyönti on johtunut, mistä herra Dombeyn ylpeyden — tarkoitan, luonteen rakastettavasta vaiheesta?»

»Sen voitte sivuuttaa, hyvä herra», vastasi Edith, »päästäksenne pikemmin sen loppuun, mitä aiotte sanoa».

»Tajuan todellakin, armollinen rouva», vastasi Carker, »uskokaa minun täydellisesti tajuavan, että herra Dombey ei tarvitse minkäänlaisia puolusteluja teidän kannaltanne. Mutta suvaitkaa arvostella minun sydäntäni omanne mukaan — silloin annatte anteeksi harrastukseni häntä kohtaan, jos se ei pysy sovinnaisissa rajoissa.»

Mikä pisto ylpeälle sydämelle istua vastapäätä Carkeria ja pakosta kuulla, kuinka yhä uudelleen muistutettiin alttarin luona vannotusta väärästä valasta ja tyrkytettiin sitä hänelle kuin inhoittavaa sakkaa sisältävää maljaa, jota hän ei voinut tunnustaa kammoavansa eikä voinut kieltäytyä juomasta!

Kuinka raivosivatkaan hänen rinnassaan häpeä, tunnontuskat ja vimma, kun hän tunsi henkisesti olevansa toisen jalkojen juuressa, niin ylpeä ja suora kuin hän olikin Carkerin edessä majesteetillisessa ulkonaisessa kauneudessaan!

»Florence-neiti», jatkoi Carker, »jätettiin palvelijoiden ja palkattujen henkilöiden hoitoon — jos sitä voi hoidoksi sanoa — jotka olivat joka suhteessa hänen alapuolellaan. Hän tarvitsi siis välttämättä lapsuusaikanaan ohjausta ja johtoa, ja sen puutteessa hän luonnollisesti menetteli ajattelemattomasti ja jossakin määrin unohti asemansa. Hänellä oli jonkinlainen lapsellinen suhde erääseen Walter-nimiseen, halpasäätyiseen poikaan, joka nyt onneksi on kuollut. Ja mielipahakseni on minun vielä mainittava perin ikävä tuttavuus joidenkin rannikkolaivurien kanssa, joilla ei suinkaan ole hyvä maine, ja siihen joukkoon kuuluu myös eräs vanha karannut, vararikon tehnyt mies.»

»Olen kuullut niistä asioista puhuttavan», virkkoi Edith luoden
Carkeriin halveksivan katseen, »ja tiedän, että vääristelette niitä.
Toivottavasti ette ole siitä selvillä.»

»Suokaa anteeksi», sanoi Carker, »en luule kenenkään tuntevan niitä asioita paremmin kuin minä. Teidän jalomielistä, hehkuvaa luonnettanne, hyvä rouva — samaa luonnetta, joka puolustaa niin ylevän käskevästi rakastettua ja kunnioitettua puolisoa ja tuottaa herra Dombeylle hyvin ansaittua onnellisuutta — täytyy minun kunnioittaa ja pitää arvossa ja sen edessä kumartua. Mutta mitä tulee tähän asiaan, jonka vuoksi juuri rohkeninkin tänne tulla, en voi ollenkaan epäillä, etten olisi siitä täydellisesti perillä, koska olen hankkinut itselleni täyden varmuuden herra Dombeyn luottamusmiehenä — voisinpa melkein sanoa ystävänä. Omistaessani hänen luottamuksensa ja tuntiessani syvää harrastusta, niinkuin hyvin voitte ymmärtää, kaikkeen häntä koskevaan, kun lisäksi tulee se alempi vaikutin, että haluaisin näyttää uutteruuttani ja tehdä itseni sen nojalla mieluisammaksi, olen kauan pitänyt näitä asianhaaroja silmällä sekä itse että luotettavien apulaisten tukemana ja saanut siten lukemattomia yksityiskohtaisia todisteita. Sallikaa minun ilmaista teille tämä, vaikka pelkäänkin herättäväni teissä tyytymättömyyttä.»

Edith ei kohottanut katsettaan korkeammalle kuin hänen suunsa kohdalle, mutta näki sen joka hampaassa onnettomuuden enteen.

»Suokaa anteeksi, armollinen rouva», jatkoi Carker, »jos neuvottomuudessani rohkenen kysyä teidän mielipidettänne. Luulen huomanneeni, että te tunnette suurta harrastusta Florence-neitiä kohtaan?»

Edith kysyi itseltään, oliko hänessä mitään, mitä Carker ei olisi huomannut tai tietäisi? Tämän ajatuksen nöyryyttämänä ja samalla raivostuttamana hän painoi hampaansa värisevää huultaan vasten saavuttaakseen jälleen mielenmalttinsa ja taivutti vain hiukan päätänsä vastaukseksi.

»Tämä harrastus, joka on niin liikuttava todistus siitä, että kaikki, mikä on jossakin suhteessa herra Dombeyhin, on rakasta teille, saa minut epäröimään, ennenkuin kerron hänelle näistä seikoista, joista hän toistaiseksi ei vielä tiedä. Onpa minun tunnustettava sen järkyttävän uskollisuuttani herra Dombeyta kohtaan siinä määrin, että vaikenisin mainituista asioista, jos ilmaisisitte minulle vähääkään sitä toivovanne.»

Edith nosti äkkiä päätänsä ja suuntasi synkän katseen Carkeriin. Tämä kohtasi sen lempeimmällä ja nöyrimmällä hymyllään ja jatkoi:

»Te väitätte minun esitykseni vääristelevän asioita. Pelkään, pelkäänpä tosiaankin, ettei asian laita ole niin, mutta olettakaamme, että niin olisi. Se rauhattomuus, jota olen jonkin aikaa tuntenut asian johdosta, on alkuisin seuraavasta seikasta: pelkään, että jos Florence-neiti useammin seurustelisi noiden ihmisten kanssa kuinka viattomasti ja luottavasti tahansa, se päättyisi siihen, että herra Dombey, jolla on jo ennakkoluuloja tytärtään kohtaan, ryhtyisi toimenpiteisiin vieroittaakseen ja erottaakseen Florence-neidin kodistaan (niinkuin tiedän hänen jo vähän suunnitelleenkin). Armollinen rouva, olkaa pitkämielinen minua kohtaan ja muistakaa yhteiset liikeasiani hänen kanssaan, kunnioitukseni häntä kohtaan ja se, että tunnen hänen luonteensa, voisinpa sanoa, melkein lapsuudestani alkaen, kun sanon, että jos hänessä on jokin varjopuoli, se on hänen ylevä itsepintaisuutensa, johtuen hänen jalosta ylpeydestään ja hänelle ominaisesta voimantunnosta, jota meidän kaikkien on kunnioitettava. Sitä ei voi kukistaa niinkuin muiden luonteitten itsepintaisuutta, ja se kasvaa päivä päivältä ja vuosi vuodelta.»

Edith tuijotti häneen yhä, mutta kuinka luja hänen katseensa olikin, värisivät hänen ylpeät sieraimensa, hän hengitti tavallista syvempään, ja hänen huulensa vapisivat hiukan, kun Carker kuvaili isännässään sitä, mihin heidän kaikkien oli taivuttava. Carker huomasi sen, ja vaikka hänen ilmeensä ei muuttunutkaan, tiesi Edith hänen huomanneen sen.

»Niinkin vähäpätöinen tapaus kuin eilen illalla sattunut», virkkoi hän, »jos saan vielä kerran viitata siihen, sopii valaisemaan ajatustani paremmin kuin mikään tärkeämpi. Dombey ja Poika ei välitä ajasta, paikasta tai asianhaaroista, vaan painaa kaikki valtansa alle. Mutta minä iloitsen tuosta sattumasta, sillä se on tehnyt minulle mahdolliseksi puhutella rouva Dombeyta tässä asiassa, vaikka saankin siitä rangaistukseksi hetkellistä tyytymättömyyttä. Armollinen rouva, juuri kun olin rauhaton ja peloissani mainitsemieni ilmiöiden vuoksi, kutsui herra Dombey minut Leamingtoniin. Siellä näin teidät. Siellä en voinut olla huomaamatta, millainen suhde teillä pian olisi häneen — pysyväksi onneksi hänelle ja myöskin itsellenne. Siellä päätin odottaa sitä aikaa, jolloin siirtyisitte asumaan tähän taloon, ja menetellä, niinkuin nyt olen menetellyt. Sydämeni sisimmässä en ollenkaan pelkää, että rikon velvollisuuteni herra Dombeyta kohtaan, jos kätken sen, mitä tiedän, sillä missä kahdella ihmisellä on vain yksi sydän ja yksi mieli — niinkuin tällaisessa avioliitossa — edustaa toinen jossakin määrin toista. Voin siis keventää omantuntoni tällaisissa asioissa yhtä hyvin teille kuin hänellekin. Jo mainitsemistani syistä valitsin teidät. Saanko toivoa sitä erikoista suosionosoitusta, että voin uskoa teidän ottaneen vastaan luottamukseni, ja saanko pitää itseäni vastuunalaisuudesta vapautettuna?»

Kauan hän muisti sen katseen, jonka Edith loi häneen — kuka olisikaan saattanut sitä unohtaa, jos kerran oli sen nähnyt? — ja sen taistelun, joka sitten riehui Edithin rinnassa.

»Olkoon niin, hyvä herra», vastasi Edith vihdoin. »Suvaitkaa pitää tätä asiaa loppuun käsiteltynä ja huolehtikaa siitä, ettei se leviä laajemmalle.»

Carker kumarsi syvään ja nousi. Edithkin nousi, ja Carker poistui erinomaisen nöyränä. Mutta Withers, joka tapasi hänet portailla, pysähtyi ihmeissään hänen hampaittensa kauneudesta ja hänen loistavasta hymystään, ja hänen ratsastaessaan valkosäärisellä hevosellaan luulivat ihmiset häntä hammaslääkäriksi, kun hän niin näytteli häikäiseviä hampaitaan. Ja Edithin vähän sen jälkeen lähdettyä liikkeelle vaunuissa luulivat ihmiset häntä ylhäiseksi naiseksi, joka oli yhtä onnellinen kuin rikas ja hienokin. Mutta he eivät olleet nähneet häntä joitakin hetkiä aikaisemmin ypöyksinään omassa huoneessaan eivätkä kuulleet hänen valituksensa puhkeamista sanoiksi: »Voi, Florence, Florence!»

Sohvallaan lepäävä ja suklaata maisteleva rouva Skewton ei ollut kuullut muuta kuin että Carkerilla oli jotakin asiaa. Koska hän luuli sillä tarkoitettavan liikeasiaa, jollaisia hän perinpohjin kammosi, ei hän kysynyt mitään eikä osoittanut uteliaisuutta. Persikanvärinen hattu antoikin hänelle yllin kyllin ajattelemisen aihetta heidän päästyään ulos, sillä sijoitettuna takaraivolle, tuulen ollessa jokseenkin kova, se osoitti hurjaa halua päästä, eroon rouva Skewtonin seurasta, eikä sitä saatu houkutelluksi minkäänlaiseen sovintoon. Kun vaunujen ovi suljettiin ja tuuli siten torjuttiin, leikki raihnaudesta johtunut tutiseminen taas keinotekoisilla ruusuilla kuin liuta yli-ikäisiä tuulenhenkiä. Niinpä oli rouva Skewtonilla kyllin tekemistä, eikä hän sittenkään selvinnyt kovin loistavasti ponnistuksistaan.

Myöhemmin illallakaan ei hänen vointinsa ollut parempi, sillä kun rouva Dombey istui pukeutumishuoneessaan ja oli odottanut äitiään jo puoli tuntia ja Dombey kävellyt edestakaisin vierashuoneessa juhlallisen raivostuneena (he olivat kaikki kolme menossa päivällisille), ilmestyi kamarineito Flowers kalpeana rouva Dombeyn luo ja sanoi:

»Oi, suokaa anteeksi, armollinen rouva, mutta minä en pääse alkuunkaan rouvan kanssa!»

»Tuskinpa itsekään tiedän, armollinen rouva», vastasi pelästynyt kamarineito. »Hän vääntelee kasvojaan.»

Edith kiirehti hänen kanssaan äitinsä huoneeseen. Kleopatralla oli täysi juhla-asu, jalokivet, lyhyet hihat, poskilla maalia, tekotukka ja tekohampaat ynnä muu nuorennus, mutta halvaus ei ollut petettävissä — se oli tuntenut hänet sopivaksi uhrikseen ja kohdannut hänet kuvastimen edessä, missä hän makasi kuin lattialle pudonnut hirvittävä nukke.

Pelkän häpeänkin vuoksi he irroittivat hänestä erinäisiä kappaleita ja panivat vuoteelle sen vähäisen, mikä hänessä oli luonnollista. Lähetettiin hakemaan lääkäreitä, jotka tulivat pian. Turvauduttiin voimakkaisiin parannuskeinoihin ja esitettiin se arvelu, että hän toipuisi tästä kohtauksesta, mutta ei enää kestäisi toista. Päiväkausia hän makasi puhumattomana kattoon tuijottaen. Toisinaan hän vastasi tolkuttomalla äänellä, jos häneltä kysyttiin, tunsiko hän läsnäolevia. Välillä hän taas ei antanut minkäänlaista merkkiä eikä edes liikauttanut silmiään.

Vihdoin hän alkoi palata tajuihinsa ja sai hiukan liikuntokykyäkin, vaikkei vielä kyennyt puhumaan. Eräänä päivänä hän jaksoi liikuttaa oikeaa kättään. Hän ojensi sen kamarineidolleen, joka oli silloin hoitamassa häntä, ja näyttäen hyvin rauhattomalta pyysi viittaamalla lyijykynää ja paperia. Tyttö toikin ne heti luullen emäntänsä tahtovan kirjoittaa testamenttinsa, ja kun rouva Dombey ei ollut kotona, odotti kamarineito tulosta juhlallisin tuntein.

Töherrettyään ja raaputeltuaan kauan vaivaloisesti ja kirjoitettuaan vääriäkin kirjaimia, jotka näyttivät putoilevan lyijykynästä omin päin, vanha rouva sai toimeen seuraavan lauseen:

Kun kamarineito jäykistyi eikä syyttä, paransi Kleopatra käsikirjoitustaan lisäämällä siihen pari sanaa, jolloin se kuului:

Nyt kamarineito aavisti hänen haluavan sellaisia verhoja, jotta lääketieteellisen tiedekunnan jäsenet näkisivät hänen ihonvärinsä paremmassa valaistuksessa. Ja koska ne talon asukkaat, jotka tunsivat hänet parhaiten, eivät ollenkaan epäilleet tämän käsityksen oikeutta, kuten potilas muuten pian itsekin kykeni vahvistamaan, lisättiin hänen vuoteeseensa ruusunväriset verhot. Siitä hetkestä alkaen parani hänen terveydentilansa nopeasti. Pian hän kykeni istumaan irtokutreineen ja pitsireunaisine myssyineen yönutussaan ja jaksoi sivellä vähän keinotekoista punaa kuopille painuneisiin poskiinsa.

Hän oli hirveä näky teeskennellessään ja kaunistellessaan itseään kuoleman nähden ja tehdessään sille nuorekkaita kepposiaan kuin se olisi ollut majuri. Mutta hänen mielessään oli tapahtunut halvauskohtauksen jälkeen eräs muutos, joka antoi yhtä paljon ajattelemisen aihetta ja oli yhtä kamala.

Tekikö hänen älynsä heikentyminen hänet viekkaammaksi ja vilpillisemmäksi kuin ennen vai sekoittiko se hänen käsityksensä siitä, mitä hän tahtoi olla ja mitä hän todellisuudessa oli, vai oliko hänen mielessään herännyt jonkinlainen tunnonvaivan kipinä, joka ei voinut leimahtaa liekiksi eikä hävitä täydelliseen pimeyteen, vai oliko hänen henkisten kykyjensä sekamelskassa syntynyt yhdistelmä kaikista näistä vaikuttimista, mikä ehkä on todennäköisin otaksuma — lopputulos vain oli seuraava: hän alkoi suunnattomasti vaatia Edithin kiintymystä, kiitollisuutta ja huomaavaisuutta, ylistää itseään erinomaisena äitinä ja olla kovin mustasukkainen Edithin sydämestä kilpaileville. Lisäksi hän muistamatta tehtyä sopimusta olla puhumatta asiasta viittaili alituisesti tyttärensä avioliittoon kuin todistukseksi siitä, että hän oli verraton äiti. Kaikki tämä yhdessä hänen heikkoutensa ja ärtyisyytensä kanssa oli alituisesti purevan ivallisena lisäselityksenä hänen nuorekkuuteensa ja huikentelevaisuuteensa.

»Herra varjelkoon, armollinen rouva. Rouva on vain lähtenyt ajelulle neiti Florencen kanssa.»

»Neiti Florencen? Kuka on neiti Florence? Älkää puhukokaan minulle
Florence-neidistä. Mitä Florence-neiti hänelle on minuun verrattuna?»

Jalokivien sopiva näytteleminen tai persikanvärinen hattu (hän istui hattu päässä ottaen vieraita vastaan viikkokausia ennenkuin jaksoi liikkua ovesta ulos) tai puettaminen hienoihin vaatteisiin sai tavallisesti pysähtymään kyyneleet, jotka tällöin alkoivat virrata. Niin hänet tyynnytettiin siihen asti kun Edith tuli häntä katsomaan. Mutta luotuaan silmäyksen ylpeisiin kasvoihin hän vaipui jälleen entiseen mielentilaansa.

»Sanonpa tosiaankin, Edith!» oli hänellä tapana huudahtaa päätään pudistaen.

»Mitäkö! Minä en tosiaankaan ymmärrä, mikä oikein on vikana. Maailma on joutumaisillaan niin mutkikkaalle ja epäkiitolliselle asteelle, että melkein alan uskoa, ettei siinä tosiaankaan ole jäljellä ollenkaan sydäntä tai mitään senkaltaista. Withers on enemmän minun lapseni kuin sinä. Hän on paljon huomaavaisempi minua kohtaan kuin oma tyttäreni. Melkeinpä toivon, etten näyttäisi niin nuorelta — ja kaikkea muuta tuollaista — silloin minuun ehkä kiinnitettäisiin enemmän huomiota.»

»Kaipaatko jotakin, mitä sinulla ei ole? Jos niin olisi asian laita, olisi se oma syysi.»

»Oma syyni!» alkoi vanha rouva ruikuttaa. »Vaikka olen ollut sinulle sellainen äiti, Edith! Kehdosta alkaen olen pitänyt sinua toverinani. Ja kun nyt laiminlyöt minut etkä tunne minua kohtaan suurempaa rakkautta kuin jos olisin vieras — et kahdettakymmenettä osaa siitä rakkaudesta, jota Florence sinulta saa — mutta minähän olenkin vain äitisi ja turmelisin hänet, jonakin päivänä — silloin vielä moitit minua siitä, että se on oma syyni.»

»Äiti, äiti, en moiti sinua mistään. Miksi sinä aina haluat puhella tuollaista?»

»Eikö ole luonnollista, että puhelen siitä, kun olen pelkkää rakkautta ja tunteellisuutta ja haavoitun kaikkein julmimmalla tavalla, milloin tahansa katsahdat minuun?»

»Tarkoitukseni ei ole haavoittaa sinua, äiti. Etkö muista ollenkaan, mistä olemme sopineet? Jätähän entisyys rauhaan.»

»Niin, rauhaan. Ja jätä myöskin rauhaan kiitollisuus minua kohtaan ja rakkaus minua kohtaan. Ja jätä minut rauhaan yksinäiseen huoneeseeni, missä minulla ei ole laisinkaan seuraa tai hoitoa, sillä aikaa kun sinä saat uusia suhteita, joille antaudut kokonaan, vaikka niillä ei ole pienintäkään oikeutta sinuun tässä maailmassa. Laupias taivas, Edith, tiedätkö oikeastaan, millaisen hienon ja aistikkaan talouden valtiatar sinä olet?»

»Entä hieno herra Dombey sitten? Tiedätkö olevasi naimisissa hänen kanssaan ja tiedätkö, että sinulla on huoleton elatus, asema ja vaunut ja vaikka mitä?»

»Niinkuin sinulla olisi ollut sen hyvän sielun — mikä hänen nimensä nyt olikaan? — Grangerin luona, jollei hän olisi kuollut. Ja ketä sinun on kiitettävä kaikesta tästä, Edith?»

»Kierrä siis kätesi kaulaani ja suutele minua ja osoita minulle, Edith, ettet tiedä koskaan olleen parempaa äitiä kuin minä olen ollut sinulle. Äläkä anna minun muuttua täydelliseksi linnunpelättimeksi senvuoksi, että kulutan ja kiusaan itseäni kiittämättömyytesi tähden, sillä muuten ei ainoakaan ihminen tunne minua, kun jälleen antaudun seuraelämään, ei edes vastenmielinen elukka, majuri.»

Mutta toisinaan, kun Edith painautui lähemmäksi häntä ja kumartaen kaunista päätänsä painoi kylmän poskensa hänen poskeaan vasten, vetäytyi äiti taaksepäin kuin peläten tytärtään ja alkoi vavista ja huutaa itkien, että hän oli menettämäisillään järkensä. Ja toisinaan hän pyysi nöyrästi tytärtään istuutumaan vuoteen viereiselle tuolille ja katseli synkän miettivää ilmettä sennäköisenä, etteivät ruusunpunaiset verhotkaan voineet hälventää hänen kasvojensa kurjuutta.

Aikaa myöten kävivät ruusunpunaiset verhot punaisemmiksi Kleopatran toipuessa ruumiillisesti, hänen pukunsa muuttuessa entistäkin nuorekkaammaksi sairauden hävityksiä peittääkseen. Se löi leimansa myöskin hänen ihomaaliinsa, hampaisiinsa, tekotukkaansa, jalokiviinsä, lyhyihin hihoihinsa ja yleensä kaikkeen kuvastimen edessä sortuneen nuken asuun. Nekin punastuivat silloin tällöin hänen puheensa epäselvyyttä, jota hän koetti peittää lapsellisella tirskunnalla, ja hänen usein pettävää muistiaan, joka pysymättä säännöllisissä rajoissa oikullisesti poikkesi milloin minnekin, kuin pilkatakseen hänen omaa merkillistä olemustaan.

Mutta ne eivät koskaan punastuneet senvuoksi, että hän oli muuttunut tytärtään kohtaan ajatuksissa tai sanoissa. Ja vaikka tytär usein joutui niiden vaikutuspiiriin, eivät ne koskaan punastuneet hänen lempeytensä vuoksi, jota hymy kirkasti tai rakkauden loiste pehmensi ylpeässä kauneudessa.

KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU

Yksinäinen neiti Tox kävi raskasmieliseksi ja kärsi paljon, kun hänen ystävänsä Louisa Chick oli hylännyt hänet ja Dombey tuottanut hänelle niin hirveän nolauksen — sillä hänen takkapeiliään ei koristanut mikään hopealangalla yhdistetty pari hienoja hääkortteja eikä sellaista myöskään näkynyt klaveerin kannella tai muulla koruesineiden telineellä, mistä sen olisi voinut ottaa esille suurina juhlapäivinä. Kului joku aika, jolloin lintuvalssia ei ollenkaan kuulunut Prinsessan aukion varrella. Kasvit saivat silloin olla hoidotta ja pölyä kokoontui neiti Toxin esi-isän pienoisvalokuvalle, jossa nähtiin puuteroitu pää ja niskapalmikko.

Mutta neiti Tox ei ollut siinä iässä eikä luonteenlaadultaan sellainen, että hän olisi pitkäksi aikaa antautunut hyödyttömään murehtimiseen. Vain kaksi klaveerin ääntä oli menettänyt sointinsa käyttämättömyyden vuoksi, kun lintuvalssi taas alkoi liverrellä ja väristä pikku vierashuoneessa; vain yksi geraniumin vesa joutui puutteellisen hoidon uhriksi, ennenkuin hän alkoi jälleen säännöllisesti joka aamu hoitaa vihreitä kukkakorejaan. Puuteroitu esi-isä oli ollut pölyn peitossa vain kuusi viikkoa, kun neiti Tox puhalsi sen lempeitä kasvoja ja kiilloitti sen säämiskänpalasella.

Mutta hän oli kuitenkin yksinäinen ja ymmällä. Kuinka naurettavalta hänen kiintymyksensä lieneekään näyttänyt, oli se todellinen ja voimakas, ja hän oli, niinkuin hän sanoi, »syvästi loukkaantunut ansaitsemattomasta ylenkatseesta Louisan puolelta».

Mutta neiti Toxin luonteen mukaista ei suinkaan ollut vihoitella kauan. Jos hän olikin sipsutellut elämän läpi omalla hiljaisella tavallaan ilman varsinaisia mielipiteitä, oli hän myöskin päässyt näin pitkälle ilman kuluttavia intohimoja. Pelkkä Louisa Chickin näkeminen kadulla eräänä päivänä huomattavan matkan päässä valtasi niin hänen aran luonteensa, että hän oli iloinen päästessään heti turvaan erään sokerileipurin myymälään ja saadessaan siellä purkaa tunteitaan itkemällä oikein sydämen pohjasta pienessä ummehtuneessa takahuoneessa, jota tavallisesti käytettiin liemiruokien nauttimiseen ja joka selvästi tuoksusi häränhäntäliemeltä.

Dombeyta kohtaan neiti Toxilla ei omasta mielestään edes ollut mitään valittamisen syytä. Hänen käsityksensä tämän herran suurenmoisuudesta oli niin rajaton, että hän nyt, jouduttuaan etäämmälle, tunsi välimatkan itsensä ja Dombeyn välillä aina olleen mittaamattoman, ikäänkuin Dombey olisi alentunut sietämään häntä ollenkaan. Neiti Toxin vilpitön usko oli, ettei mikään nainen voinut olla sellaiselle miehelle liian kaunis tai komea. Niinpä oli luonnollista, että Dombey etsiessään itselleen vaimoa etsi mahdollisimman korkealta. Parikymmentä kertaa päivässä neiti Tox kyynelsilmin totesi tämän asian. Hän ei enää ajatellut sitä ylpeää tapaa, kuinka Dombey oli häntä käyttänyt oman mukavuutensa ja omien oikkujensa palvelemiseen ja armollisesti sallinut hänen ottaa osaa pikku poikansa hoitamiseen. Hän ajatteli vain, niinkuin hän itse lausui, »että hän oli viettänyt siinä talossa monta onnellista hetkeä, joita hänen aina tuli muistaa kiitollisena, ja että hän ei voisi koskaan lakata kunnioittamasta herra Dombeyta yhtenä vaikutusvaltaisimmista ja arvokkaimmista miehistä».

Mutta erotettuna leppymättömästä Louisasta ja tuntien jonkinlaista arkuutta majuria kohtaan (jota hän nyt katseli vähän epäluuloisesti) neiti Tox kärsi siitä, ettei saanut lainkaan kuulla, mitä Dombeyn kotona tapahtui. Ja kun hän tosiaankin oli tottunut pitämään Dombey ja Poikaa maailman keskipisteenä, päätti hän mieluummin kuin pysyisi tietämättömänä näistä ihmisistä etsiä käsiinsä vanhan tuttavansa rouva Richardsin, jonka hän tiesi seurustelevan Dombeyn palvelijoiden kanssa senkin jälkeen, kun oli tehnyt viimeisen muistettavan vierailun Dombeyn taloon. Lähtiessään tapaamaan Toodlen perhettä hänellä oli ehkä myös se hellä vaikutin, että hän halusi saada puhella Dombeysta jonkun ihmisen kanssa, kuinka vähäpätöinen tämä olisikin.

Joka tapauksessa neiti Tox suuntasi eräänä iltana askeleensa Toodlen asuntoon, vieläpä sellaiseen aikaan, jolloin Toodle tomuisena ja mustana virkisti itseään teellä perheensä keskuudessa. Toodle tunsi vain kolme olemassaolon vaihetta. Hän joko virkisti itseään juuri mainitussa piirissä tai syöksyi kahdenkymmenenviiden mailin nopeudella tunnissa maan halki tai sitten nukkui ponnistustensa jälkeen. Hän oli aina joko pyörremyrskyssä tai rasvatyynessä, ja kummassakin tilassa rauhallinen, tyytyväinen ja huoleton mies näytti purkaneen kaiken perimänsä kuohumisen ja riehumisen vetureihin, joiden kanssa hän joutui tekemisiin ja jotka huohottivat ja läähättivät ja puhisivat ja uuvuttivat itseänsä säälimättömästi hänen viettäessään hiljaista ja tasaista elämää.

»Polly, eukkoseni», virkkoi Toodle, jolla oli pikku Toodle kummallakin polvella kahden toisen valmistaessa hänelle teetä ja monien muiden puuhaillessa siellä täällä huoneessa — Toodle ei näet koskaan ollut ilman pikku lapsia, vaan hänellä oli niitä aina useampia — »oletko äskettäin nähnyt Robiamme?»

»En», vastasi Polly, »mutta jokseenkin varmasti hän käy tänä iltana täällä. Nythän on juuri se ilta, ja hän on kovin säännöllinen.»

»Arvatenkin», virkkoi Toodle, nauttien mielihyvin ateriasta, »menestyy Robimme nyt niin hyvin kuin se ylimalkaan on mahdollista pojalle, vai mitä, Polly?»

»Hänhän ei ole käynyt ollenkaan salaperäiseksi — vai mitä, Polly?» kysyi Toodle.

»Minusta on hauskaa, että hän ei ole käynyt salaperäiseksi, Polly», huomautti Toodle hitaalla ja tasaisella tavallaan, pistellen kääntöveitsellä voileivän palasia suuhunsa, »sillä se ei näytä hyvältä, vai mitä sinä arvelet, Polly?»

»Nähkääs, pojat ja tytöt», virkkoi Toodle katsellen ympärillään olevia perheensä jäseniä, »mihin te pyrkinettekään rehellisesti, on mielipiteeni se, ettette voi sitä hyvin tehdä muutoin kuin olemalla avomielisiä. Jos joudutte tunneliin tai holviin, niin älkää harrastako mitään salapeliä. Pitäkää höyrypillit hyvässä kunnossa, jotta tiedetään, missä olette.»

Toodlen nouseva polvi päästi kuuluville kimeän mutinan, joka ilmaisi heidän päätöksensä käyttää hyväkseen isän antamaa neuvoa.

»Mutta mikä saa sinut noin puhumaan Robista, isä?» kysyi hänen vaimonsa huolestuneena.

»Polly, eukkoseni», vastasi Toodle, »enpä tosiaankaan luule sanoneeni sitä erikoisesti Robista. Minä vain aloitin matkan Robista, sitten saavuin tienristeykseen ja otin sieltä mukaani, mitä löysin, ja niin liittyy häneen kokonainen vaunujono ajatuksia, ennenkuin tiedän, missä olen tai mistä ne tulevat. Millainen ratojen risteys ihmisen ajatukset ovatkaan!»

Tämän syvän mietelmän hän huuhtoi alas isolla kipolla teetä ja tiivisti sitä vielä monilla voileivillä. Samalla hän antoi pikku tyttärilleen määräyksen pitää valmiina kuumaa vettä kannussa, koska hänellä oli tavaton jano, niin että hän tarvitsisi »määrättömän joukon kipollisia», ennenkuin jano lakkaisi.

Omien tarpeittensa tyydyttämisen ohella Toodle ei unohtanut perheen nuorempia vesoja. Vaikka nämä jo olivatkin syöneet oman illallisensa, tähystelivät he yhä uusia ylimääräisiä paloja, jotka olivat heistä erikoisen maittavia. Niitä hän silloin tällöin pisteli odottavalle piirille ojentamalla suurta leivän? viipaletta, josta perheen jäsenet laillisessa järjestyksessä saivat haukata, ja jakelemalla samoin lusikalla pieniä teeannoksia. Näillä välipaloilla oli niin herkullinen maku pikku Toodlein suussa, että he päästyään niistä osallisiksi alkoivat yhteisesti suorittaa erikoisia tansseja, seisoivat yhdellä jalalla, hyppelivät ympäri ja muutenkin ilmaisivat vallatonta iloaan. Kun he näin olivat purkaneet riemuaan, kokoontuivat he vähitellen taas Toodlen ympärille ja katselivat häntä tarkasti hänen ryhtyessään jatkamaan ateriaansa. Samalla he kuitenkin olivat sennäköisiä kuin eivät odottaisikaan saavansa lisää herkkupaloja, vaan puhelivat ihan toisista asioista ja kuiskailivat keskenään.

Toodle, joka istui keskellä tätä perheryhmää ja antoi lapsilleen erinomaisen näytteen ruokahalustaan, kuljetti molempia pikku Toodleja polvellaan Birminghamiin erikoisella veturilla ja katseli toisia voileipäpinon yli, kun Rob Hioja merimieshattu päässä ja surupuku yllä ilmestyi. Veljet ja sisaret ottivat hänet hälisten vastaan.

»No niin, äiti!» virkkoi Rob suudellen häntä velvollisuutensa mukaan, »kuinka sinä voit, äiti?»

»Siinähän poikani on!» huudahti Polly syleillen häntä ja taputtaen selkään. »Salaisuuksiako! Eikö mitä, isä, ei hänellä ole salaisuuksia!»

Tämä tarkoitettiin Toodlelle yksityiseksi selitykseksi, mutta Rob Hioja, jonka arkaan paikkaan oli koskettu, käsitti sanat silmänräpäyksessä.

»Mitä, onko isä taas sanonut minusta jotakin pahaa?» huudahti viattomasti loukkaantunut. »Voi, kuinka raskasta on, että jos poika on joskus tehnyt pienen hairahduksen, hänen oma isänsä aina heittää sen hänen silmilleen hänen selkänsä takana! Se on ihan kylliksi», huudahti Rob hieroen tuskaisena silmiään hihansuulla, »se on kylliksi yllyttämään pojan vielä johonkin ilkityöhön!»

»Jollei isä tarkoittanut sillä mitään», muistutti loukattu poika, »miksi hän sitten sanoi niin, äiti? Ei kukaan ajattele minusta puoleksikaan niin pahaa kuin oma isäni. Kuinka luonnotonta! Toivon, että joku hakkaisi pääni poikki. Luullakseni isä sen tekisi mielellään, ja ennemmin antaisinkin hänen tehdä sen kuin kenenkään muun.»

Kuullessaan näin epätoivoisia sanoja alkoivat kaikki nuoret Toodlet kirkua. Se teki syvästi liikuttavan vaikutuksen, jota Rob lisäsi vannottamalla heitä olemaan itkemättä hänen vuoksensa, sillä heidän olisi tosiaankin vihattava häntä, jos olivat kunnon poikia ja tyttäriä. Tämä liikutti niin lähinnä nuorinta Toodlea, joka oli herkkämielinen, että se ei ainoastaan koskenut hänen sydämeensä, vaan myöskin hengityselimiin, tehden hänet niin tummanpunaiseksi, että Toodle kantoi hänet hädissään ulos vesitynnyrin luo ja olisi pannut hänet hanan alle, jollei hän olisi tullut tajuihinsa nähdessään tuon laitoksen.

Kun asiat olivat kehittyneet näin pitkälle, selitti Toodle tarkoituksensa, ja kun hänen poikansa loukkaantunut oikeudentunto siitä rauhoittui, pudistivat he toistensa kättä, ja niin pääsi taas sopusointu vallalle.

»Etkö ota osaa ateriaani, Puskuri?» kysyi isä ryhtyen uusin voimin käsiksi illalliseensa.

»No, en oikein tiedä, äiti. Ei siinä ole paljon kehumista. Me emme näet tee mitään kauppoja. Hän ei ymmärrä siitä mitään, nimittäin kapteeni. Tänään esimerkiksi tuli myymälään eräs mies, joka sanoi: 'Minä haluaisin sitä ja sitä', sanoo hän — jokin tuollainen vaikea nimitys. 'Mitä?' sanoo kapteeni. 'Sitä ja sitä', sanoo mies. 'Toveri', virkkaa kapteeni, 'katselkaa nyt oikein ympärillenne täällä myymälässä'. 'No, sanoo mies, 'nyt olen katsellut'. 'Näettekö, mitä haluatte?' sanoo kapteeni. 'En näe', sanoo mies. 'Tunnetteko sen, jos näette?' sanoo kapteeni. 'En, en oikein', sanoo mies. 'No, sanonpa teille jotakin, nuorukainen', virkkaa kapteeni; 'teidän on parasta lähteä takaisin kysymään, miltä se esine näyttää, jota haluatte, sillä minä en tiedä asiasta enempää kuin tekään!'»

»Rahaako, äiti! Hän ei ansaitse rahaa koskaan. Hänellä on sellaisia tapoja, joita en ole koskaan nähnyt. Hän ei suinkaan ole paha isäntä, sen voin hänestä sanoa. Mutta se on minusta jokseenkin yhdentekevää, sillä en luultavasti viivy hänen luonaan kauan.»

»Etkö aio pysyä paikassasi, Rob!» huudahti hänen äitinsä, Toodlen silmien levitessä selkoselälleen.

»En ehkä siinä paikassa», vastasi poika iskien silmää. »Minua ei ihmetyttäisi — nähkääs, minulla on ystäviä hovissa — mutta älähän vielä huolehdi siitä, äiti, minulla ei ole tosiaankaan mitään hätää.»

Näihin viittauksiin ja Robin salaperäiseen käytökseen sisältyvä epäämätön todistus siitä, että hän oli syypää virheeseen, josta Toodle oli häntä moittinut, olisi voinut johtaa uuteen rettelöön ja saanut taas aikaan hälinää perheessä, mutta sen esti sopivasti uuden vieraan saapuminen, joka ilmestyi ovelle Pollyn suureksi hämmästykseksi, hymyillen kaikille hyväntahtoisesti ja ystävällisesti.

»Kuinka voitte, rouva Richards?» kysyi neiti Tox. »Olen tullut tervehtimään teitä! Saanko astua sisään?»

Rouva Richardsin iloisilta kasvoilta loisti vieraanvarainen vastaus, ja neiti Tox otti vastaan tarjotun tuolin, nyökkäsi kohteliaasti Toodlelle, irroitti hattunsa nauhat ja sanoi, että hänen ennen kaikkea täytyi pyytää lapsikultia, kutakin erikseen, tulemaan likemmäksi saadakseen suudella heitä.

Viimeisen edellinen Toodle, joka usein sattuvista kotoisista pulmista päättäen oli syntynyt onnettoman tähden alla, ei päässyt osalliseksi tästä yleisestä tervehdyksestä, sillä Rob-veljen uusi hattu, jolla hän oli kaiken aikaa leikkinyt, oli painunut syvälle hänen silmilleen eikä hän päässyt siitä eroon. Tämä pulma herätti hänen kauhistuneessa mielikuvituksessaan sen surullisen ajatuksen, että hän saisi viettää lopun ikänsä pimeydessä, toivottomasti erotettuna tuttavistaan ja omaisistaan, ja kauhu antoi hänelle voimaa rimpuilla pontevasti vastaan ja päästää tukahtuneita huutoja. Kun hän vihdoin vapautui, olivat hänen kasvonsa hyvin kuumat ja punaiset ja kosteat, minkä jälkeen neiti Tox otti uupuneen pojan syliinsä.

»Ei, neiti, en ole», vastasi Toodle. »Mutta mehän olemme kaikki vähän vanhentuneet siitä lähtien.»

»Mainiosti, neiti, kiitoksia kysymästä», vastasi Toodle. »Kuinka te sitten voitte, neiti? Oletteko säästynyt luuvalolta? Meidän täytyy kaikkien olla valmiit joutumaan sen uhreiksi aikaa myöten.»

»Kiitoksia», vastasi neiti Tox. »En ole tosiaankaan vielä joutunut vähääkään kärsimään siitä vaivasta.»

»Onpa teillä ollut hyvä onni», sanoi Toodle. »Monia teidän ikäisiänne ihmisiä se jo vaivaa kovasti. Esimerkiksi vanha äitini —» Mutta kohdattuaan tässä vaimonsa katseen Toodle kätki lauseen lopun teelasiinsa.

»Ette suinkaan väitä, rouva Richards», huudahti neiti Tox Robiin katsahtaen, »että tuo on teidän —»

»Esikoiseni, hyvä neiti», sanoi Polly. »Onpa tosiaankin. Sama pieni poikaparka, joka oli viattomana syynä niin moneen kiusaan.»

»Niin, neiti», lisäsi Toodle, »tämä on se lyhytsäärinen — ja ne sääret olivatkin», virkkoi Toodle äänessään runollinen vivahdus, »harvinaisen lyhyet nahkahousuihin — ja hänestä tahtoi herra Dombey tehdä hiojan».

Muistaessaan tämän asian neiti Tox tunsi syvää liikutusta. Heti alkoi Rob herättää hänen erikoista harrastustaan. Hän kätteli poikaa ystävällisesti ja onnitteli äitiä esikoisen avomielisten vilpittömien kasvojen vuoksi. Kuullessaan nämä sanat Rob koetti ilmeillään vahvistaa ylistystä, mutta tuskin se ilme kuitenkaan oli oikea.

»Ja kuulkaapa nyt, rouva Richards», jatkoi neiti Tox, »ja tekin, herra Toodle, nyt kerron teille avoimesti ja rehellisesti, miksi olen tullut tänne. Ehkä olette huomannut, rouva Richards — ja mahdollisesti tekin, hyvä herra, — että minä ja eräät ystäväni olemme vähän vieraantuneet toisistamme ja etten enää seurustele siinä kodissa, jossa minulla ennen oli tapana oleskella niin paljon.»

Polly, joka naisen vaistolla heti käsitti tämän, ilmaisi sen pikaisella katseella. Toodle, jolla ei ollut kaukaisintakaan aavistusta, mistä neiti Tox puhui, ilmaisi sen tuijottamalla häneen silmät selällään.

»Tietenkään ei ole tarpeellista lähemmin selittää, kuinka meidän väliemme pieni kylmeneminen on alkanut — sehän ei vaikuta asiaan mitään», sanoi neiti Tox. »Riittää, kun sanon tuntevani mahdollisimman suurta kunnioitusta ja harrastusta herra Dombeyta kohtaan» — neiti Toxin ääni värisi — »ja myös kaikkea kohtaan, mikä on yhteydessä hänen kanssaan».

Toodle, jolle asia nyt alkoi selvitä, pudisti päätänsä ja sanoi kuulleensa väitettävän ja myös omasta puolestaan olevansa samaa mieltä, että herra Dombey oli hankala ihminen.

»Älkäähän sanoko niin, herra Toodle», vastasi neiti Tox. »Minun täytyy oikein hartaasti pyytää, hyvä herra, ettette puhuisi niin nyt tai vastakaan. Sellaiset huomautukset vaikuttavat minuun ehdottoman kiusallisesti, ja olen varma siitä, etteivät ne voi tuottaa pysyvää tyydytystä herrasmiehelle, jolla on sellainen mielenlaatu kuin tiedän teillä varmasti olevan.»

Toodle, joka ei ollut epäillyt silmänräpäystäkään, että hänen huomautuksensa voitaisiin ottaa vastaan muutoin kuin hyväksyvästi, ällistyi aika lailla.

»Nyt selitän, mitä haluan, rouva Richards», aloitti neiti Tox uudelleen, »ja tässä asiassa käännyn teidänkin puoleenne, hyvä herra. Jokainen teidän korviinne tullut tieto sen perheen toimista, menestymisestä ja terveydestä on minulle aina kovin mieluinen. Minulle tuottaa suurta iloa puhella rouva Richardsin kanssa siitä perheestä ja entisistä ajoista. Ja koska rouva Richardsilla ja minulla ei ole ollut pienintäkään kiistaa (vaikka nyt soisin, että olisimme olleet lähemminkin tutut, mistä minun ei kuitenkaan ole syytettävä ketään muuta kuin itseäni), toivon, ettei teillä ole mitään sitä vastaan, että olemme nyt oikein hyvät ystävät ja että te sallitte minun käydä täällä usein, milloin haluan, pitämättä minua outona. Toivonpa tosiaankin, rouva Richards», jatkoi neiti Tox vakavasti, »että käsitätte tämän niinkuin tarkoitan, sillä tehän olette aina ollut niin hyväntahtoinen».

Polly oli mielissään ja ilmaisikin sen. Toodle ei ollut itsestään selvillä, oliko hän mielissään, ja pysyi senvuoksi järkkymättömän rauhallisena.

»Nähkääs, rouva Richards», lisäsi neiti Tox, »ja toivottavasti tekin huomaatte sen, hyvä herra, että on olemassa monta pikku tapaa, joilla voin olla teille vähäiseksi hyödyksi, jollette pidä minua vieraana. Ja se tuottaa minulle itsellenikin iloa. Minäkin voin opettaa lapsillenne jotakin. Tuon mukanani muutamia pikku kirjoja, jos sallitte, ja joitakin käsitöitä, ja niin he oppivat silloin tällöin iltaisin — niin, hyväinen aika, oppivat luullakseni aika paljon ja tuottavat opettajalleen suurta kunniaa.»

Toodle, joka suuresti kunnioitti oppimista, nyökkäsi hyväksyvästi vaimolleen.

»Koska en siis ole mikään vieras, en ole kenenkään tiellä», sanoi neiti Tox, »ja kaiken täytyy tapahtua ikäänkuin en olisikaan täällä. Rouva Richards paikkaa ja silittää ja hoitaa lapsiaan, välittämättä minusta, ja tekin, herra Toodle, poltatte kaikessa rauhassa piippuanne, eikö niin?»

»Kiitoksia, neiti», sanoi Toodle. »Kyllä minä otan tavallisen tupakka-annokseni.»

»Olette erittäin ystävällinen saneessanne niin, hyvä herra», sanoi neiti Tox, »ja minä vakuutan teille vilpittömästi, että se on minulle erittäin mieluista ja että mitä hyvää mahdollisesti voinenkin tehdä lapsillenne, sen te korvaatte yllin kyllin suostumalla ystävällisesti tähän pikku sopimukseen tuhlaamatta siihen enää sanaakaan».

Sopimus vahvistettiin heti, ja neiti Tox oli mielestään jo niin kotiutunut, että viipymättä ryhtyi alustavasti tutkimaan ympärillä olevia lapsia — mikä herätti Toodlessa suurta ihastusta — ja merkitsi muistiin heidän ikänsä, nimensä ja taitonsa paperipalaselle. Tämä toimitus ja siihen liittyvä rupattelu venyi niin pitkälle, että tavallinen nukkumaanmenon aika oli kauan sitten sivuutettu ja neiti Tox oli viipynyt Toodlen lieden ääressä, kunnes oli liian myöhäistä hänen lähteä yksin kotiin. Mutta ritarillinen Rob, joka oli yhä siellä, tarjoutui kohteliaasti saattamaan häntä. Ja koska neiti Toxista oli jonkin arvoista saada saattajakseen nuorukainen, jonka Dombey oli ensimmäisenä puettanut harvoin nimeltä mainittaviin miehisiin vaatekappaleisiin, suostui hän halukkaasti ehdotukseen.

Käteltyään Toodlea ja Pollya ja suudeltuaan kaikkia lapsia neiti Tox lähti talosta perin suosittuna henkilönä ja niin kevein sydämin, että rouva Chick olisi siitä loukkaantunut, jos tälle kunnon naiselle olisi ollut mahdollista harkita asiaa.

Rob Hioja olisi vaatimattomana tahtonut astella hänen jäljessään, mutta neiti Tox halusi kuitenkin, että he pysyttelivät rinnatusten voidakseen paremmin keskustella, ja houkutti — niinkuin jälkeenpäin selitti pojan äidille — hänet puhelemaan asioistaan matkalla.

Rob osoittautui niin kirkkaaksi ja selväksi ja loistavaksi, että neiti Tox oikein ihastui häneen. Mitä enemmän neiti Tox uteli häneltä, sitä hienommaksi hän kävi, kuten sähkölanka, jota venytetään. Ei voinut olla parempaa tai lupaavampaa nuorukaista — hellempää, vakavampaa, viisaampaa, kohtuullisempaa, kunniallisempaa, nöyrempää ja avomielisempää kuin Rob sinä iltana.

»Olen hyvin iloinen opittuani tuntemaan teidät», virkkoi neiti Tox saavuttuaan ovensa eteen. »Toivon, että pidätte minua ystävänänne ja käytte tervehtimässä minua niin usein kuin haluatte. Onko teillä säästölaatikkoa?»

»Kyllä, hyvä neiti», vastasi Rob, »minä säästän joka rovon ja sitten vien pankkiin».

»Kerrassaan kiitettävää», virkkoi neiti Tox. »Sitäpä on hauska kuulla.
Olkaa hyvä ja lisätkää tämä puoli kruunua entisiin.»

»Kiitoksia, hyvä neiti», vastasi Rob, »mutta en tosiaankaan kehtaisi riistää teiltä».

»Minua miellyttää itsenäinen luonteenne», sanoi neiti Tox, »mutta uskokaa minua, se ei ole riistämistä. Minä loukkaannun, jollette ota sitä merkiksi suopeudestani. Hyvää yötä, Robin.»

Sitten poika juoksi nauraa hihittäen vaihtamaan rahaa ja ostamaan katukaupustelijalta piirakoita. Mutta hiojain koulussa ei ollutkaan opetettu kunniallisuutta. Siellä oli päinvastoin vallalla sellainen järjestelmä, joka erikoisesti sopi kehittämään ulkokultaisuutta, jopa siinä määrin, että monet entisten hiojain ystävät ja isännät väittivät, että jos tuo oli ainoa tapa kasvattaa kansaa, olisi parempi, ettei sitä ollenkaan kasvatettaisi. Muutamat järkevämmät sanoivat, että pitäisi huolehtia paremmasta kasvatuksesta. Mutta hiojain yhdistyksen johtavat henkilöt olivat aina valmiit mainitsemaan muutamia poikia, joista oli tullut kunnon miehiä järjestelmästä huolimatta, ja silloin he pontevasti väittivät, että heistä oli tullut kunnon miehiä vain järjestelmän vuoksi. Se tukki moittijain suun ja vahvisti uudelleen ammattikunnan maineen.

YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU

Varmoin askelin oli aika kiiruhtanut eteenpäin, niin että se vuosi, jonka kuluttua Solomon Gillsin määräyksen mukaan sinetöity mytty ja sitä seuraava kirje saataisiin avata, jo läheni loppuaan, ja kapteeni Cuttle alkoi eräänä iltana sitä tarkastella tuntien salaperäistä levottomuutta.

Suuressa rehellisyydessään kapteeni olisi yhtä hyvin voinut ajatella oman itsensä avaamista ja sisustensa tutkimista kuin hänen mieleensä olisi juolahtanut avata myttyä tuntiakaan ennen määräajan loppumista. Hän otti sen vain esille ensimmäistä iltapiippuaan poltellessaan, pani sen pöydälle ja tuijotti siihen savun läpi hiljaisen vakavana, kääntämättä siitä katsettaan pariin kolmeen tuntiin. Toisinaan, kun hän oli sitä katsellut hyvin kauan, hän työnsi tuolinsa vähitellen yhä edemmäs kuin päästäkseen taikapiirin ulkopuolelle, mutta jos se oli hänen tarkoituksensa, ei hän siinä onnistunut, sillä vaikka hän oli sillä lailla siirtynyt huoneen seinään asti, veti mytty hänen katseensa yhä puoleensa. Tai jos hänen silmänsä harhailivat miettiväisinä kattoon tai tuleen, seurasi sen kuva heti ja asettui hyvin silmäänpistävänä hiilien joukkoon tai näkyvälle paikalle valkaistuun kattoon.

Siitä lähtien, kun hän viimeksi tapasi Carkerin, hän oli alkanut epäillä, oliko hänen aikaisempi sekaantumisensa Florencen ja rakkaan Walter-poikansa asioihin osoittautunut niin edulliseksi kuin hän oli toivonut ja aikanaan uskonut. Häntä vaivasi suoraan sanoen se paha aavistus, että hän oli tehnyt enemmän vahinkoa kuin hyötyä, ja tunnonvaivoissaan ja vaatimattomuudessaan hän sovitti rikoksensa parhaimmalla mahdollisella tavalla, väistymällä syrjään, jottei saattaisi vahingoittaa ketään, ja niin sanoaksemme heittämällä itsensä laivasta mereen vaarallisena henkilönä.

Senvuoksi kapteeni ei tullut esille itsekaivamastaan haudasta kauppatavaran keskeltä. Hän ei enää käynyt Dombeyn talossa eikä antanut itsestään mitään tietoja Florencelle tai neiti Nipperille. Irroittipa hän itsensä Perchistäkin ilmoittamalla kuivakiskoisesti tälle herralle kiittävänsä seurasta, mutta lopettaneensa kaiken seurustelun, koska ei tietänyt, kenen ruutisäiliön kulloinkin tahtomattaan räjähdytti ilmaan. Tässä itsevalitsemassaan yksinäisyydessä hän vietti päivä- ja viikkokausia vaihtamatta sanaakaan kenenkään muun kuin Rob Hiojan kanssa, jota hän piti epäitsekkään kiintymyksen ja uskollisuuden esikuvana. Istuessaan iltasin piippuaan poltellen ja myttyyn tuijottaen kapteeni ajatteli Florencea ja Walter-parkaa, kunnes he molemmat hänen yksinkertaisessa mielikuvituksessaan tuntuivat kuolleilta ja näyttivät siirtyneen ikuiseen nuoruuteen, missä he elivät kauniina ja viattomina pikku lapsina, niinkuin hän heitä entisiltä ajoilta muisteli.

Mutta kapteeni ei näitä ajatuksia hauteessaan silti laiminlyönyt omaa kehitystään tai Rob Hiojan henkistä kasvatusta. Tavallisesti hän vaati nuorukaista lukemaan itselleen jotakin kirjaa tunnin verran joka ilta ja sokeasti uskoen kaikkien kirjojen olevan tosia kokoili tällä lailla monta merkillistä seikkaa muistiinsa. Sunnuntai-iltaisin hän aina ennen maatapanoa luki itsekseen erään jumalallisen saaman, joka oli pidetty vuorella, ja vaikka hän olikin tottunut sanelemaan tekstin ilman kirjaa omalla tavallaan, näytti hän lukevan sitä kunnioittaen sen taivaallista henkeä niin paljon kuin olisi osannut sen ulkoa kreikaksi ja kyennyt kirjoittamaan kuinka monta jäykkää jumaluusopillista tutkimusta tahansa sen jokaisesta lauseesta.

Rob Hiojan kunnioituksen pyhää kirjaa kohtaan oli hiojakoulun ihailtava järjestelmä kehittänyt hänen henkisten sääriluittensa alituiseksi kolhiutumiseksi kaikkia Juudan heimojen erikoisnimiä vastaan ja siihen liittyi vaikeiden säkeistöjen yksitoikkoinen toistaminen, mitä hänelle oli etenkin käytetty rangaistuksena, sekä kituminen kuusivuotiaana nahkahousuissa kolme kertaa joka sunnuntai näytteillä hyvin korkealla hyvin kuumassa kirkossa, jossa suurten urkujen sävelet kumahtelivat hänen unista päätään vastaan kuin harvinaisen ahkera mehiläinen. Mutta sittenkin hän teeskenteli olevansa suunnattomasti ylentyneellä mielellä, kun kapteeni oli lakannut lukemasta, ja tavallisesti haukotteli ja nuokkui lukemisen kestäessä. Viimeksimainittuja ilmiöitä kelpo kapteeni ei osannut vähintäkään aavistaa.

Liikemiehenä oli kapteeni Cuttle alkanut hoitaa kirjanpitoakin. Hän teki muistiinpanoja ilmasta, vaunujen ja muiden ajoneuvojen kulusta, joiden hän väitti sillä puolella kaupunkia aamuisin ja melkein koko päivänkin mittaan suuntautuvan länteen ja iltaisin taas itään. Kun kerran eräällä viikolla pari kolme maankiertäjää kävi »haastattelemassa» kapteenia — niinkuin hän merkitsi sen kirjaansa — ja kysymässä silmälaseja, ostamatta mitään, mutta luvaten tulla toisen kerran, päätteli kapteeni, että liike alkaisi taas vaurastua, ja merkitsi päiväkirjaansa seuraavan muistiinpanon: »Vireä tuuli länsipohjasta, kääntynyt yön aikana.»

Kapteenin pahimpia pulmia oli Toots, joka kävi usein ja puhumatta paljonkaan näytti pitävän pientä myymälän takaista huonetta sopivana suojana, jossa saattoi hyvin nauraa hihittää, sillä usein hän istui siellä pitkät ajat joutumatta silti lähempiin väleihin kapteenin kanssa. Viime kokemustensa vuoksi varovaiseksi käynyt kapteeni ei oikein päässyt rauhalliseen käsitykseen siitä, oliko Toots todella sellainen vaaraton olento kuin oli olevinaan vai perinpohjin ovela ja tekopyhä. Se, että hän usein otti puheeksi neiti Dombeyn, tuntui epäilyttävältä, mutta kapteeni tunsi kuitenkin jonkinlaista salaista ystävällisyyttä Tootsia kohtaan hänen ilmeisen luottamuksensa vuoksi ja päätti olla arvelematta hänestä mitään pahaa toistaiseksi, pitäen häntä vain tarkasti ja ovelasti silmällä, milloin tahansa hän kosketti sitä aihetta, joka oli lähinnä hänen sydäntään.

»Kapteeni Gills», tokaisi Toots eräänä päivänä äkkiä, niinkuin hänen tapansa oli, »luuletteko voivanne käsitellä suosiollisesti ehdotustani ja suoda minulle kunnian päästä tuttavaksenne?»

»No, sanonpa teille, kuinka asia on, nuorukainen», vastasi kapteeni, joka oli lopulta valinnut menettelytapansa. »Minä olen pohtinut sitä asiaa.»

»Kapteeni Gills, sepä on ystävällistä teidän puoleltanne!» huudahti
Toots. »Olen kovin kiitollinen teille. Kautta kunniasanani, kapteeni
Gills, tekisitte armeliaisuustyön suodessanne minulle kunnian päästä
tuttavaksenne. Todellakin tekisitte.»

»Mutta ettehän koskaan voi oppiakaan tuntemaan minua, kapteeni Gills», vastasi Toots, joka pyrki suoraan päämääräänsä, »jollette suo minulle kunniaa päästä tuttavaksenne».

Kapteeniin näytti kovasti vaikuttavan tämän huomautuksen alkuperäisyys ja voima, ja hän katsahti Tootsiin kuin olisi luullut hänessä olevan paljon enemmän kuin oli odottanutkaan.

»Oikein sanottu, nuorukainen, vieläpä totuudenmukaisesti», huomautti kapteeni nyökäyttäen miettiväisenä päätänsä. »Kuulkaahan nyt: te olette tehnyt minulle pari huomautusta, joista päättelen teidän ihailevan erästä suloista olentoa — vai kuinka?»

»Kapteeni Gills», vastasi Toots viittoillen hurjasti kädellään, jossa hän piti hattua, »ihailu ei ole oikea sana. Kautta kunniani, teillä ei ole minkäänlaista käsitystä tunteistani. Jos minut voitaisiin maalata mustaksi ja tehdä neiti Dombeyn orjaksi, pitäisin sitä siunauksena. Jos uhraamalla kaiken omaisuuteni voisin muuttua neiti Dombeyn koiraksi, niin minä — minä en kai tosiaankaan lakkaisi heiluttamasta häntääni. Olisin niin täydellisen onnellinen, kapteeni Gills!»

Toots sanoi sen kyynelsilmin ja painoi hattuaan rintaansa vasten syvästi liikutettuna.

»Nuorukainen», virkkoi kapteeni, jonka sääli oli herännyt, »jos tarkoitatte vakavasti —»

»Kapteeni Gills!» huudahti Toots, »minä olen sellaisessa mielentilassa ja niin hirveästi vakavissani, että jos voisin vannoa kuuman raudanpalan, hehkuvan hiilen, sulan lyijyn tai palavan sinettilakan tai minkään muun sentapaisen kautta, olisin iloinen voidessani tuottaa tuskaa itselleni helpottaakseni tunteitani». Ja Toots loi pikaisen silmäyksen ympärilleen kuin etsien jotakin kyllin tuskallista keinoa suorittaakseen julman aikomuksensa.

Kapteeni työnsi vahakankaisen hattunsa takaraivolleen, siveli kasvojaan raskaalla kädellään — jolloin hänen nenänsä kävi tavallistakin kirjavammaksi — ja asettui vastapäätä Tootsia, tarttui hänen takkinsa rintapieleen ja puheli hänelle seuraavaan tapaan Tootsin tuijottaessa hänen kasvoihinsa hyvin tarkkaavasti ja jonkin verran hämmästyneenä:

»Nähkääs, nuorukainen, jos teillä on vakava tarkoitus, niin saatte osaksenne laupeutta, ja laupeus on kirkkain jalokivi brittiläisen kruunussa. Sen voitte huomata jo vakiomuodostakin sellaisena kuin se esiintyy Rule Britanniassa, ja kun löydätte sen, on siinä se peruslaki, josta suojelusenkelit lauloivat niin monta kertaa. Huomio! Tämä teidän ehdotuksenne tuntuu minusta vähän oudolta. Ja miksi? Koska minä nähkääs purjehdin yksin näillä vesillä eikä minulla ole ketään toveria enkä ehkä kaipaakaan ketään. Rauhoittukaa! Te tervehditte minua ensiksi erään nuoren naisen vuoksi, jonka nimessä te purjehditte. Mutta nyt sanon teille, että jos me, te ja niinä, ollenkaan jatkamme seurusteluamme, ei mainitun nuoren olennon nimeä saa koskaan mainita tai edes viitatakaan siihen. En tiedä, kuinka paljon onnettomuutta onkaan jo saatu aikaan mainitsemalla sitä liian usein, ja senvuoksi sanon tämän teille lyhyesti ja jyrkästi. Ymmärrättekö oikein, veli?»

»Suokaa anteeksi, kapteeni Gills», vastasi Toots, »jollen aina voi käsittää teitä täydelleen. Mutta kautta kunniani, minä — on tosiaankin liian vaikeata olla mainitsematta neiti Dombeyta. Minulla on niin hirveä paino täällä!» Samalla Toots kosketti syvästi liikutettuna kummallakin kädellään paidanrintaansa. »Minusta tuntuu öin ja päivin siltä kuin joku istuisi päälläni.»

»Sellaiset ovat minun ehtoni», sanoi kapteeni. »Jos ne tuntuvat teistä kovilta, veli, niinkuin ne ehkä ovat, niin nostakaa ankkuri, kääntäkää laivanne ja purjehtikaa pois yksinänne iloisin mielin!»

»Kapteeni Gills», sanoi Toots, »tuskin tiedän mistä se johtuu mutta sen jälkeen, mitä sanoitte käydessäni täällä ensimmäistä kertaa, minusta tuntuu, että mieluummin ajattelen teidän seurassanne neiti Dombeyta kuin puhelen hänestä kenen muun kanssa tahansa. Siis, kapteeni Gills, jos suotte minulle kunnian päästä tuttavaksenne, on minulle mieluista suostua siihen tarjoamillanne ehdoilla. Tahdon olla rehellinen, kapteeni Gills», jatkoi Toots, vetäen hetkiseksi takaisin ojentamansa käden, »ja senvuoksi on velvollisuuteni sanoa, etten voi olla ajattelematta neiti Dombeyta. Minun on mahdotonta luvata olla häntä ajattelematta.»

»Nuorukainen», sanoi kapteeni, jonka mielipide Tootsista oli muuttunut paljon edullisemmaksi hänen avomielisen tunnustuksensa jälkeen, »ihmisen ajatukset ovat kuin tuuli, eikä kukaan voi vastata niistä varmasti pitkäksi ajaksi. Mutta sopimuksemme on voimassa, mitä tulee puhumiseen — eikö niin?»

»Siinä suhteessa voin kyllä vastata itsestäni, kapteeni Gills», vastasi
Toots.

Asian vahvistukseksi Toots ojensi kätensä kapteeni Cuttlelle, joka nyt otti hänet nimenomaan tuttavakseen, osoittaen ystävällisesti ja miellyttävästi alentuvaisuuttaan. Toots näytti tulevan hyvin iloiselle ja huojentuneelle mielelle tämän saavutuksensa vuoksi ja nauraa hihitti ihastuneena vierailunsa loppuajan. Kapteeni puolestaan ei näyttänyt tyytymättömältä tähän suojelija-asemaansa ja oli tavattomasti mielissään omasta viisaudestaan ja varovaisuudestaan.

Mutta niin runsaasti kuin kapteeni Cuttlella lieneekin ollut tätä viimeksimainittua ominaisuutta, tuli hänen osakseen samana iltana vielä suuri yllätys, eikä kenenkään viattomamman nuorukaisen kuin Rob Hiojan taholta. Tämä vilpitön poika, joka joi isäntänsä kanssa teetä saman pöydän ääressä ja istui vaatimattomasti kumartuneena kuppinsa ja lautasensa yli, tarkasteli jonkin aikaa salavihkaa kapteenia, joka luki sanomalehteä vaivaloisesti, mutta arvokkaasti silmälasiensa läpi. Sitten Rob katkaisi hiljaisuuden sanomalla:

»Suokaa anteeksi, kapteeni, mutta ette kai te juuri tarvitse kyyhkysiä, vai mitä?»

»No mutta mitä ihmettä!» huudahti kapteeni kohauttaen tuuheita kulmakarvojaan.

»Niin, se on aikomukseni, kapteeni, jollei teillä ole mitään sitä vastaan.»

»Lähdetkö sinä? Ja minne?» kysyi kapteeni katsahtaen häneen silmälasiensa yli.

»Mitä? Ettekö tiennyt, että aion lähteä luotanne, kapteeni?» kysyi Rob hymyillen matelevasti.

Kapteeni pani lehden pois, otti silmälasit nenältään ja suuntasi katseensa karkuriin.

»Niin, kapteeni, minä sanon itseni irti. Mielestäni olisi teidän pitänyt arvata se jo aikaisemminkin», virkkoi Rob hieroen käsiään ja nousten. »Jos tahtoisitte olla hyvä ja kuulustella jostakin seuraajaa, kapteeni, olisi se minulle hyvin mieluista. Huomisaamuksi ette kai vielä voi saada ketään, kapteeni, vai mitä arvelette?»

»Ja sinä aiot karata lippusi luota, poikaseni?» virkkoi kapteeni tarkastettuaan kauan hänen kasvojaan.

»Olettepa peräti kova poikaparkaa kohtaan»! huudahti herkkätuntoinen Rob, joka heti loukkaantui ja vihastui, »kun ette salli hänen laillisesti pyytää eroa paikastaan katselematta vihaisesti ja moittimatta karkuriksi. Eihän teillä, kapteeni, ole mitään oikeutta antaa haukkumanimiä syyttömälle poikaparalle. Eihän teidän tarvitse siksi halventaa minua, että olette herra ja minä palvelija. Mitä vääryyttä minä olen tehnyt? Kuulkaahan, kapteeni, sanokaapas minulle, mikä on rikokseni.»

»Kuulkaa, kapteeni!» huusi vääryyttä kärsinyt, »sanokaa rikokseni. Mitä olen tehnyt? Olenko varastanut teiltä? Olenko sytyttänyt talon palamaan? Jos olen, niin miksette anna minua ilmi ja tutkituta asiaa? Mutta viedä kunnia ihmiseltä, joka on ollut teille hyvä palvelija, senvuoksi, ettei hän voi teidän tähtenne tuottaa vahinkoa itselleen — mikä vääryys se onkaan ja huono palkinto uskollisesta palveluksesta! Niin, sillä lailla nuoria poikia viedään turmioon ja pahuuden helmaan. Tosiaankin ihmettelen teitä kovasti, kapteeni.»

Kaiken tämän hän esitti uikuttaen ja peräytyen samalla varovasti ovea kohti.

»Olet siis hankkinut itsellesi toisen kajuutan, poikaseni?» kysyi kapteeni katsellen häntä terävästi.

»Kyllä, kapteeni, koska tahdotte nimittää sitä niin, minulla on toinen kajuutta», huudahti Rob peräytyen yhä enemmän, »parempi kajuutta kuin täällä, vieläpä sellainen, jonne en onneksi tarvitse teidän suositustannekaan, kapteeni, mikä on tosiaankin onneksi minulle kaiken sen lian jälkeen, jota olette heittänyt kasvoilleni, sillä minä olen köyhä, eikä minun kannata tuottaa itselleni vahinkoa teidän tähtenne. Niin, minä olen päässyt toiseen kajuuttaan, ja jollei asian laita olisi niin, että te joutuisitte pulaan, kapteeni, niin lähtisin paikalla mieluummin kuin sallisin teidän ladella minulle haukkumanimiä senvuoksi, että olen köyhä ja että minun ei kannata tuottaa itselleni vahinkoa teidän tähtenne. Miksi moititte minua siitä, että olen köyhä enkä voi tuottaa itselleni vahinkoa teidän tähtenne, kapteeni? Kuinka voitte niin alentua?»

»Kuuleppas, poikaseni», vastasi rauhaa rakastava kapteeni, »älä laskettele enää tuollaisia sanoja!»

»Hyvä on, älkää tekään sitten enää lasketelko omia sanojanne, kapteeni», vastasi loukkaantunut viaton poika vikisten yhä kovemmin ja peräytyen myymälään. »Mieluummin antaisin teidän riistää minulta vereni kuin hyvän maineeni.»

»Sanoppas, poikaseni», jatkoi kapteeni rauhallisesti, »oletko ehkä koskaan kuullut puhuttavan sellaisesta kapineesta kuin nuoranpätkästä?»

»Olenko kuullut siitä, kapteeni!» huudahti julkea hioja. »En ole. En koskaan ole kuullut sellaisesta kapineesta!»

»No niin», sanoi kapteeni, »minä uskon sinun pian tutustuvan siihen lähemmin, jollet ole tarkoin varuillasi. Ymmärrän jo hyvin merkinantosi, poikaseni. Saat mennä.»

»Saanko mennä nyt heti, kapteeni!» huusi Rob riemuiten menestyksestään. »Mutta muistakaa se, etten minä vaatinut päästä heti lähtemään, kapteeni. Te ette saa ottaa minulta hyvää nimeäni lähettämällä minut pois omasta määräyksestänne. Ettekä myöskään saa pidättää palkkaani, kapteeni!»

Tämän viimeisen ehdon täytti hänen isäntänsä vetämällä esille peltirasian ja laskemalla Robin täyden palkan pöydälle. Tyrskivä, nyyhkyttävä ja syvästi loukkaantunut Rob otti rahat käteensä yksitellen ja tyrskähtäen jokaiselle erittäin ja sitoi ne kunkin eri solmuun nenäliinaansa. Sitten hän nousi talon katolle, täytti hattunsa ja taskunsa kyyhkysillä ja tuli taas alas myymäläpöydän alla olevan vuoteensa luo, sitoi käärönsä tyrskien ja nyyhkyttäen yhä kovemmin, ikäänkuin vanhat muistot repisivät hänen sydäntään. Senjälkeen hän vikisi: »Hyvää yötä, kapteeni, en kanna ollenkaan kaunaa teitä kohtaan», ja lähtiessään ulos nykäisi pientä merikadettia nenästä kuin erojaiskiusaksi ja alkoi astella katua pitkin voitonriemuisesti virnistellen.

Yksin jäätyään kapteeni ryhtyi taas lukemaan sanomalehteään, niinkuin ei mitään tavatonta tai odottamatonta olisikaan sattunut, ja luki peräti uutterasti ja tarkkaavasti. Mutta hän ei ymmärtänyt sanaakaan, vaikka hikikin kauan aikaa, sillä Rob Hioja livisti palstaa ylös ja toista alas koko sanomalehden läpi.

Epätietoista on, oliko kelpo kapteeni koskaan tätä ennen tuntenut itseään täysin hyljätyksi. Mutta vasta nyt hän oikein menetti vanhan Sol Gillsin, Walterin ja Florencen, ja vasta nyt Carker petti ja loukkasi häntä julmasti. Heitä kaikkia edusti vilpillinen Rob, jolle hän oli usein puhellut rakkaista muistoistaan. Hän oli uskonut petolliseen Robiin ja ollut iloinen voidessaan häneen uskoa. Hän oli ottanut toverikseen pojan, joka oli viimeiseksi jäänyt hänen kanssaan vanhaan laivaan. Hän oli ryhtynyt hoitamaan pikku merikadettia, Rob oikeana kätenään, luullut täyttävänsä velvollisuutensa ja tuntenut melkein yhtä suurta hyväntahtoisuutta poikaa kohtaan kuin jos he olisivat tehneet haaksirikon ja yhdessä joutuneet autiolle saarelle. Ja nyt, kun vilpillinen Rob oli tuonut epäluottamusta, petollisuutta ja alhaisuutta tähän samaan huoneeseen, joka oli jonkinlainen pyhättö, tuntui kapteeni Cuttlesta kuin koko huone voisi vajota maan alle hämmästyttämättä häntä vähääkään tai tuottamatta hänelle suurtakaan surua.

Kapteeni siis luki sanomalehteä hyvin tarkkaavasti, käsittämättä siitä mitään, eikä senvuoksi sanonut itsekseen mitään Robista tai myöntänyt edes ajattelevansakaan häntä eikä tahtonut lainkaan uskoa Robin olevan syypään siihen, että hän tunsi itsensä yhtä yksinäiseksi kuin Robinson Crusoe.

Yhtä rauhallisesti ja asiallisesti kapteeni meni hämärissä Leadenhail-torille ja teki sopimuksen erään siellä toimessa olevan yksityisvartijan kanssa, että tämä tulisi panemaan paikoilleen ja ottamaan alas puisen merikadetin akkunaluukut joka ilta ja aamu. Sitten hän poikkesi ruokapaikkaan, antoi määräyksen vähentää puolella jokapäiväiset ruoka-annokset, jotka sieltä tuotiin, ja pistäytyi anniskeluun lakkauttaakseen petturin olutannoksen. »Nuorukainen on parantanut tapansa», sanoi kapteeni selitykseksi tarjoilupöydän takana seisovalle nuorelle naiselle. Ja hyväksi lopuksi kapteeni päätti tästedes nukkua myymäläpöydän alla olevalla vuoteella, koska hän nyt oli koko omaisuuden ainoa vartija.

Tältä vuoteelta kapteeni Cuttle siis nousi joka aamu kello kuusi ja painoi päähänsä vahakankaisen hattunsa yhtä lohduttoman näköisenä kuin Robinson Crusoe, joka viimeisteli asuansa vuohennahkalakilla. Ja vaikka hänen pelkonsa, että MacStingerin vihamielinen heimo voisi ilmestyä, oli osaksi hälvennyt, niinkuin mainitun yksinäisen haaksirikkoutuneen samantapainen pelko tavallisesti laimeni, kun oli kulunut vähän aikaa eikä mitään merkkejä ihmissyöjistä näkynyt, ei hän kuitenkaan luopunut puolustustoimista eikä milloinkaan mennyt naisolentoa vastaan tarkastelematta sitä ensin varustetusta linnoituksestaan. Mutta nyt seuranneina päivinä (jolloin hänen luonaan ei käynyt edes Toots, tämä kun oli kirjoittanut lähteneensä matkalle) alkoi hänen oma äänensä kaikua oudolta hänen korvissaan. Kiilloittaessaan ja järjestellessään tavaroita myymälässä tai istuessaan pöydän takana lukemassa ja tuijottamassa ulos akkunasta hän tottui niin ponnistamaan ajatuksiaan, että kovan vahakangashatun hänen otsaansa painamaa punaista juovaa toisinaan särki liiallisesta miettimisestä.

Kun vuosi nyt oli kulunut loppuun, piti kapteeni Cuttle sopivana avata mytyn. Mutta koska hänellä oli aina ollut tarkoitus avata se Rob Hiojan läsnäollessa, joka oli sen tuonutkin hänelle, ja koska hän oli sitä mieltä, että avaamisen piti tapahtua säädyllisyyden vuoksi jonkun läsnäollessa, tuli hänelle paha pulma todistajan puutteessa. Tässä vaikeassa asemassa hän eräänä päivänä tervehti tavattoman iloisesti laivailmoituksissa uutista, että kapteeni John Bunsbyn komentama alus oli taas saapunut satamaan rannikkomatkaltaan. Hän lähetti siis heti mainitulle filosofille kirjeen, jossa pyysi häntä tarkoin vaikenemaan hänen olinpaikastaan ja jonakin lähi-iltana tulemaan luokseen vierailulle.

Bunsby, yksi niitä viisaita, jotka toimivat vakaumuksesta, tarvitsi muutamia päiviä, ennenkuin hänessä kypsyi varma vakaumus, että hän oli saanut tuollaisen kirjeen. Mutta kun hän oli paininut tämän ilmiön kanssa ja voittanut sen, lähetti hän kiireesti pojan viemään ilmoitusta: »Tänään tulee.» Poika, joka oli saanut määräyksen lausua nämä sanat ja heti hävitä, täytti tehtävänsä kuin tervainen aave, jonka huoleksi on annettu lausua salaperäinen varoitus.

Kapteeni, joka oli hyvin mielissään ilmoituksesta, valmisteli kuntoon piippuja ja rommia ja vettä ja odotti vierastaan takahuoneessa. Kello kahdeksan ilmoitti myymälänoven takaa kuuluva syvä murina kuin merihärän ammunta, jota seurasi kepin koputus akkunaluukkuun, kapteeni Cuttlen kuuntelevalle korvalle, että Bunsby oli saapunut hänen laivansa kylkeen. Heti hän päästi sisälle partaisen ja huolimattomasti puetun toverinsa, jolla oli rehelliset mahonginväriset kasvot. Tapansa mukaan Bunsby ei näyttänyt vähääkään tajuavan mitä hänellä oli edessään, vaan kohdistavan kaiken huomionsa siihen, mitä tapahtui jossakin etäisessä maailmankolkassa.

»Bunsby», virkkoi kapteeni tarttuen hänen käteensä, »mitä kuuluu, kelpo veikko?»

»Oikein hyvää, oikein hyvää, kaveri», vastasi Bunsbyn ääni, mutta sanoja ei vahvistanut ainoakaan ele.

»Bunsby», virkkoi kapteeni Cuttle voimatta salata ystävänsä lahjakkuutta kohtaan tuntemaansa kunnioitusta, »vihdoinkin siis olet täällä sinä mies, jonka järki on jalokiveä loistavampi — lähetithän luokseni pojan, joka tervahousuissaankin loisti kuin timantti — voit katsoa Stanfellin vuosikirjasta ja löydettyäsi merkitä sen muistiin. Sinähän olet jo kerran ennen tällä samalla paikalla lausunut mielipiteen, joka on toteutunut pienintäkin kirjainta myöten» (kuten kapteeni vilpittömästi uskoikin).

»Miksi?» murisi Bunsby katsahtaen ystäväänsä ensimmäisen kerran.
»Minne? Jos niin on, niin miksi ei. Niinpä niin.»

Näiden oraakkelimaisten sanojen jälkeen, jotka melkein huimasivat kapteenin päätä, sillä ne heittivät hänet oikealle arvelujen ja otaksumien merelle, filosofi salli riisua päältään meritakkinsa ja seurasi ystäväänsä takahuoneeseen, missä hän heti tarttui rommipulloon ja sekoitti itselleen vahvan annoksen, Pian senjälkeen hän otti piipun, täytti sen ja sytytti palamaan, alkaen vedellä savuja.

Kapteeni Cuttle teki samoin kuin hänen ystävänsäkin, vaikka hänelle olikin ylivoimaista tarkoin jäljitellä suuren ylipäällikön järkkymättömän rauhallista menettelyä, ja istuutui sitten vastapäätä tulen ääreen tarkastellen häntä kaiken aikaa kunnioittavasti kuin odottaisi Bunsbyn taholta jonkinlaista rohkaisun tai uteliaisuuden ilmaisua päästäkseen käsiksi omiin asioihinsa. Mutta kun mahonginvärinen filosofi ei ilmaissut tuntevansa muuta kuin lämmön ja tupakan tarvetta, lukuunottamatta ainoata kertaa, jolloin hän otti piipun suustaan valmistaakseen tilaa rommilasille ja samalla kuin sattumalta huomautti tavattoman karheasti, että hänen nimensä oli Jack Bunsby — mikä selitys ei paljonkaan auttanut keskustelua pääsemään vauhtiin — alkoi kapteeni Cuttle herättää ystävänsä huomiota pienellä kohteliaalla esipuheella, kertoi koko jutun Sol-ukon lähdöstä asti ja siitä johtuneen muutoksen omassa elämässään ja kohtalossaan. Hän lopetti esityksensä panemalla mytyn pöydälle.

Kapteeni mursi siis sinetin ja veti esille kaksi kokoontaitettua paperia, joiden kummankin osoitteen hän luki ääneen näin: »Solomon Gillsin viimeinen tahto ja testamentti». —

Bunsby, joka katseli henkensä silmillä Grönlannin rannikkoa, näytti odottavan kuullakseen, mitä ne sisälsivät. Kapteeni siis karisteli kurkkuaan ja luki kirjeen ääneen.

Iässä kapteeni pysähtyi ja katsoi terävästi Bunsbya, joka yhä tarkasteli Grönlannin rannikkoa.

— »etsimään tietoja rakkaasta pojastani, tiesin, että jos olisit tuntenut suunnitelmani, olisit vastustanut sitä tai seurannut minua, ja senvuoksi pidin sitä salassa. Jos joskus luet tämän kirjeen, Ned, olen luultavasti kuollut. Silloin suot auliisti anteeksi tämän päähänpiston vanhalle ystävällesi ja tunnet sääliä sen rauhattomuuden ja epävarmuuden vuoksi, jonka vallassa hän on lähtenyt niin hurjalle matkalle. Ei siis enempää siitä. Minulla ei ole paljonkaan toivoa, että poikaparkani koskaan lukisi näitä sanoja tai ilahduttaisi enää silmiäsi avomielisillä kasvoillaan.» (»Ei, ei, ei koskaan enää», virkkoi kapteeni surumielisesti mietteissään, »ei enää koskaan. Siellä hän nyt makaa tuomiopäivään asti —»)

Bunsby, jolla oli soitannollinen korva, karjaisi äkkiä: »Biskajan lahdessa, oo!» mikä niin liikutti kelpo kapteenia, joka piti sitä vainajan muistolle pyhitettynä kunnianosoituksena, että hän pudisti kiitollisena ystävänsä kättä ja oli iloinen saadessaan pyyhkiä silmiään.

»Niinpä niin!» sanoi kapteeni huoahtaen, kun Bunsbyn valitus oli häipynyt kaikumasta. »Ja painoi murhe suuri niin kauan häntä juuri — katsotaan sitä lähemmin kirjasta, sieltä sen löydämme.»

»Voi, voi», huoahti kapteeni, »mitäpä hyötyä heistä voisi olla kahden-, kolmensadan sylen syvyydessä meren pohjalla!» Sitten hän kävi taas käsiksi kirjeeseen ja luki edelleen: »Mutta jos hän olisi saapuvilla kirjettä luettaessa (kapteeni katsahti vaistomaisesti ympärilleen ja pudisti päätään) tai saisi siitä kuulla joskus myöhemmin (kapteeni pudisti taas päätään), niin ottakoon hän vastaan siunaukseni! Jollei mukana seuraava paperi ole kirjoitettu laillisesti, ei se haittaa mitään, sillä ketään muuta se ei koske kuin sinua ja häntä, ja vilpitön toivoni on, että jos hän elää, hän saa sen vähäisen, mitä minulla on, ja jollei elä, kuten pelkään, silloin saat sinä sen, Ned. Tiedän sinun kunnioittavan tätä päätöstäni. Jumala siunatkoon sinua siitä ja kaikesta ystävällisyydestä, jota sinulta on saanut Solomon Gills».

»Bunsby! sanoi kapteeni vedoten juhlallisesti häneen, »mitä arvelet tästä? Siinä sinä istut, mies, joka olet lapsuudesta alkaen saanut kolhauksia päähäsi ja samalla joka kerta uuden ajatuksen aivoihisi. Mitä nyt arvelet tästä?»

»Jos asia on niin», vastasi Bunsby tavattoman nopeasti, »että hän on kuollut, on käsitykseni, ettei hän enää palaa. Jos hän elää, tulee hän arveluni mukaan takaisin. Sanonko, että hän palaa? En. Miksi en? Senvuoksi, että tämän huomautuksen arvo riippuu siitä, kuinka sitä soveltaa.»

»Bunsby!» sanoi kapteeni, joka nähtävästi piti erinomaisen ystävänsä mielipiteitä yhtä arvokkaina kuin niiden käsittäminen oli vaikeata ja nytkin oli ihailusta ihan sekaisin, »sinä kannat niin tavattoman kevyesti hengessäni taakkaa, joka pian upottaisi minut kaikkineni. Mutta mitä tähän testamenttiin tulee, en aio käydä käsiksi omaisuuteen — taivas varjelkoon! — vaan säilytän sitä oikeammalle omistajalle ja toivon yhä vielä, että Sol Gills, oikea omistaja, elää ja tulee takaisin, niin omituista kuin onkin, ettei hän ole lähettänyt mitään tietoja. Mitä arvelet siitä, jos käärin nämä paperit talteen ja merkitsen päälle, että ne avattiin sinä ja sinä päivänä John Bunsbyn ja Edward Cuttlen läsnäollessa?»

Koska Bunsby ei keksinyt Grönlannin rannikolta eikä muualtakaan mitään estettä tätä ehdotusta vastaan, toteutettiin se, ja tämä suuri mies kohdisti hetkiseksi katseensa nykyhetkeen, liittäen nimikirjoituksensa käärepaperiin, mutta vaatimattomaan tapaansa välttäen suurten kirjainten käyttämistä. Kun kapteeni Cuttle oli kirjoittanut vasenkätisesti nimensä ja lukinnut mytyn rautaiseen kassakaappiin, pyysi hän vierastaan sekoittamaan toisen lasin ja polttamaan toisen piipullisen. Itse hän teki samoin ja mietiskeli tulen ääressä vanhan Gillsin mahdollisia kohtaloita.

Ja nyt tapahtui yllätys, niin valtava ja hirveä, että kapteeni Cuttle olisi vaipunut sen painon alle ja ollut tästä kohtalokkaasta hetkestä alkaen mennyttä miestä, jollei häntä olisi tukenut Bunsbyn läsnäolo.

Kuinka kapteeni oli saattanut edes niin erinomaisen vieraan tulosta ilostuneena unohtaa oven lukitsemisen vedettyään sen vain kiinni, jollaiseen laiminlyöntiin hän epäilemättä oli syypää, on niitä kysymyksiä, joiden ratkaisu pysyy ikuisesti pelkkänä otaksumana, tai se on vain ylimalkaan pantava kohtalon laskuun. Mutta lukitsemattomasta ovesta syöksähti nyt rauhallisena hetkenä sisään julma MacStinger kantaen äidillisessä sylissään Alexander MacStingeriä. Hänen jäljessään tulivat hämmennys ja kosto (puhumattakaan Juliana MacStingeristä ja tämän suloisen lapsen veljestä Charles MacStingeristä, jota yleensä hänen lapsuusleikkiensä näyttämöllä sanottiin Chowleyksi). Rouva MacStinger tuli niin nopeasti ja äänettömästi kuin Itä-Intian telakoita hyväilevä tuulenhenkäys, niin että kapteeni Cuttle jo tuijotti häneen, ennenkuin hänen rauhalliset kasvonsa, jollaisina ne olivat olleet koko ajan hänen ajatellessaan kadonnutta ystäväänsä, muuttuivat kauhua ilmaiseviksi.

Mutta kohta kun kapteeni Cuttle käsitti onnettomuutensa täyden laajuuden, yllytti itsesäilytysvaisto häntä pyrkimään pakoon. Hän syöksyi suinpäin pienelle ovelle, joka vei huoneesta jyrkille kellarinportaille, tahtoen mistään ruhjevammoista ja kolhauksista välittämättä kätkeytyä maan uumeniin. Tämä yritys olisi luultavasti onnistunutkin, jollei Julianan ja Chowleyn hellä luonto olisi tullut esteeksi. He näet takertuivat hänen sääriinsä — yksi kumpaankin — ja huusivat surkealla äänellä, että hän oli heidän ystävänsä. Sillä välin rouva MacStinger, joka ei milloinkaan ryhtynyt tärkeään tekoon kääntämättä ensin nurinpäin Alexander MacStingeriä saadakseen hänet pirteän läimäyskuuron ulottuville ja sitten istuttamatta häntä tyyntymään, missä tilassa lukijakin hänet ensiksi näki, suoritti tämän juhlallisen tempun, ikäänkuin se tässä tapauksessa olisi raivottarille pyhitetty uhri. Sitten hän laski uhrilampaansa lattialle ja hyökkäsi kapteenin kimppuun niin päättävästi, että väliin ehättävä Bunsby oli vaarassa saada naarmuja.

Molempien vanhempien MacStingerien kirkuna ja siihen liittyvä valitus pikku Alexanderin taholta, jonka saattoi sanoa viettäneen kirjavaa lapsuutta, koska hän tästä aikakaudesta oli elänyt toisen puolen mustakasvoisena, lisäsivät äkillisen hyökkäyksen kauheutta. Mutta kun sitten tuli hiljaisuus ja kapteeni huohottaen katseli neuvottomana rouva MacStingeriä, silloin saavutti kauhu korkeimman asteensa.

»Voi, kapteeni Cuttle, kapteeni Cuttle!» huudahti rouva MacStinger nostaen leukansa entistä pystympään ja pudisti sitä samalla kuin erästä toistakin jäsentään, jota sopisi sanoa nyrkiksi, jollei ottaisi huomioon hänen heikompaa sukupuoltaan. »Voi, kapteeni Cuttle, kapteeni Cuttle! Uskallatteko katsoa minua kasvoihin vaipumatta maan sisään?»

Kapteeni, joka ei suinkaan näyttänyt uskaliaalta, mutisi heikosti: »No, no!»

»Voi minua heikkoa ja liian luottavaista hupsua, kun otin tuon miehen kattoni alle!» huusi rouva MacStinger. »Kun ajattelee, mitä kaikkia hyviätöitä olen tuhlannut tuohon mieheen ja millä lailla opetin lapseni rakastamaan ja kunnioittamaan häntä kuin hän olisi heidän oma isänsä! Eikä koko meidän kadullamme ole ainoaakaan talonomistajaa tai vuokralaista, joka ei tietäisi kuinka suuren tappion tuo mies on minulle tuottanut viekastelullaan ja kielastelullaan» — jälkimäistä sanaa hän käytti oikeastaan vain loppusoinnun ja vahvistuksen takia eikä ilmaistakseen uutta ajatusta — »ja kaikki he huusivat yhtaikaa, että miehen on häpeällistä niin pettää ahkeraa naista, joka on aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen liikkeellä lastensa hyväksi ja pitää köyhän kotinsa niin puhtaana, että kuka tahansa voisi nauttia päivällisensä ja iltateensäkin, jos haluttaisi, lattialta tai portailta. Ja vaikka tuo mies viekasteli ja kielasteli, sai hän niin paljon hoitoa ja huolenpitoa osakseen!»

Rouva MacStinger pysähtyi vetääkseen henkeä keuhkoihinsa, ja hänen kasvonsa punastuivat voitonriemusta, kun oli uudestaan sopivasti mainittu kapteeni Cuttlen kielastelu.

»Ja hän karkaa po-o-o-ois!» huusi rouva MacStinger venyttäen viime sanaa niin, että onnettoman kapteenin täytyi pitää itseään kaikkein kelvottomimpana miehenä, »ja pysyy poissa kokonaista kaksitoista kuukautta! Naisparan luota! Sellainen omatunto hänellä on! Hän ei uskalla tulla puheilleni, vaan luikkii tiehensä kuin lurjus. Jos esimerkiksi tämä minun pikku lapseni», jatkoi rouva MacStinger rajusti, »saisi päähänsä lähteä karkuun, täyttäisin äidinvelvollisuuteni häntä kohtaan, kunnes hän olisi ihan täynnä juovia ja viiruja!»

Pikku Alexander piti näitä viime sanoja selvänä lupauksena, joka heti täytettäisiin, ja kaatui pelon ja tuskan valtaamana lattialle. Siinä hän makasi kengänpohjat ylöspäin ja päästi niin vihlovan huudon, että rouva MacStinger piti välttämättömänä ottaa hänet syliinsä ja tyynnytteli häntä silloin tällöin, ravistelemalla niin, että melkein piti pelätä lapsen maitohampaitten irtaantuvan.

»Kerrassaan oivallinen mies tuo kapteeni Cuttle», lisäsi rouva MacStinger, korostaen hänen nimensä ensimmäistä tavua. »Kannattaapa tosiaankin nähdä sellaista vaivaa hänen vuokseen — menettää unensa — ja pyörtyä — ja luulla häntä kuolleeksi — ja juosta ristiin rastiin läpi koko kaupungin kuin mielipuoli kyselemässä häntä! Kerrassaan oivallinen mies! Hahahahahaa! Hän ansaitsee kaiken sen tuskan ja vaivan ja paljon enemmänkin. Sehän ei ole mitään, hyväinen aika! Hahahahaa! Kapteeni Cuttle!» sanoi sitten rouva MacStinger muuttaen äänensä ja käytöksensä hyvin vakavaksi, »haluaisinpa tietää, aiotteko tulla kotiin.»

Pelästynyt kapteeni tuijotti hattunsa sisään ikäänkuin ei olisi muuta keinoa kuin panna se päähänsä ja antautua.

»Kapteeni Cuttle», toisti rouva MacStinger yhtä päättävästi, »haluaisinpa tietää aiotteko tulla kotiin».

Kapteeni näytti olevan jo valmis lähtemään, mutta ehdotti vielä, ettei rouva MacStinger nostaisi asiasta niin pahaa hälinää.

»Niin, niin, niin», virkkoi Bunsby rauhoittavalla äänellä, »siivolla, eukkoseni, siivolla!»

»Ja kukahan tekin olette, jos saan luvan kysyä», vastasi rouva MacStinger siveän ylpeästi. »Oletteko koskaan asunut numero yhdeksässä Brig-torin varrella, hyvä herra? Muistini ehkä pettää joskus, mutta ei käsittääkseni tässä tapauksessa. Ennen minua asui numero yhdeksässä eräs rouva Jollson, ja mahdollisesti erehdytte luulemaan minua häneksi. Muuten en ymmärrä, kuinka selittäisin teidän liiallisen tuttavallisuutenne, hyvä herra.»

Kapteeni Cuttle saattoi tuskin uskoa edes tuon suuren miehen kykenevän siihen, mitä nyt tapahtui, vaikka näkikin sen omin silmin. Bunsby astui rohkeasti rouva MacStingerin luo, kiersi karvaisen sinisen käsivartensa hänen vyötäisilleen ja rauhoitti hänet tällä taikurimaisella tavalla ynnä äskeisillä muutamilla sanoilla, puhumatta muuta, niin että rouva MacStinger suli kyyneliin, tuijotettuaan Bunsbyn silmiin joitakin silmänräpäyksiä, ja huomautti, että lapsikin voittaisi hänet nyt, kun hän oli niin lannistunut.

Mykistyneenä ja ällistyneenä katseli kapteeni, kuinka Bunsby vähitellen ohjasi heltymättömän naisen myymälään, palasi sitten noutamaan rommia ja vettä ja kynttilän, vei ne rouva MacStingerille ja rauhoitti hänet nähtävästi sanaakaan lausumatta. Pian sen jälkeen hän kurkisti takahuoneeseen merimiestakki yllään ja virkkoi: »Cuttle, minä menen saattamaan hänet kotiin.»

Kapteeni Cuttle hämmästyi enemmän kuin jos hänet itsensä olisi pantu kahleisiin turvallisesti vietäväksi Brig-torille. Nyt hän näki koko perheen rauhallisesti lähtevän liikkeelle, rouva MacStinger etunenässä. Tuskin hänellä oli aikaa ottaa alas peltirasia ja sujauttaa salavihkaa vähän rahaa Juliana MacStingerille, entiselle suosikilleen, ja Chowleylle, jolla merimiesmäisen ruumiinsa vuoksi oli jonkinlainen oikeus vaatia hänen ystävyyttään, ennenkuin koko seurue jo oli kääntänyt selkänsä merikadetille. Bunsby kuiskasi toimittavansa asian nopeasti ja tulevansa vielä tervehtimään Ned Cuttlea, ennenkuin lähtisi alukselleen, ja sulki oven takanaan retkikunnan viimeisenä jäsenenä.

Kun kapteeni palasi takahuoneeseen ja huomasi olevansa yksin, valtasi hänen mielensä aluksi se epämieluisa kuvitelma, että hän käveli unissaan tai että hänen kimpussaan oli ollut aaveita eikä ilmielävä perhe. Rajaton luottamus ja suunnaton ihailu Bunsbyä kohtaan heräsi sitten hänen mielessään, johtaen kapteenin ihmettelevään hurmiotilaan.

Mutta kun aika kului yhä pitemmälle eikä Bunsbyä ilmestynyt, alkoi kapteenin mielessä herätä toisenlaisia ikäviä epäluuloja. Olikohan Bunsby viekkaasti houkuteltu Brig-torille ja pidätetty siellä tarkasti vartioituna panttivankina ystävänsä puolesta? Siinä tapauksessa olisi kapteenin kunnianmiehenä vapautettava hänet uhraamalla oma vapautensa. Mahdollisesti oli rouva MacStinger hyökännyt hänen kimppuunsa ja voittanut hänet, jollaisen tappion jälkeen hän häpesi näyttäytyä. Vai olikohan rouva MacStinger, vaihteleva kun oli mielenlaadultaan, katsonut parhaaksi kääntyä takaisin ja palata tänne, jolloin Bunsby ehkä oli ohjaavinaan häntä oikoteitse ja koetti eksyttää perhettä Cityn sekavilla kaduilla ja sokkeloissa? Ja ennen kaikkea, mikä olisi hänen, kapteeni Cuttlen, velvollisuus, jollei hän kuulisi enää mitään MacStingereistä tai Bunsbystä, sillä saattaisihan niinkin käydä asioiden liittyessä toisiinsa näin ihmeellisesti ja aavistamattomasti.

Hän pohti kaikkea tätä, kunnes oli lopen väsynyt. Mutta Bunsbystä ei kuulunut mitään. Hän valmisti vuoteensa myymäläpöydän alle, niin että hän saattoi oikaista itsensä sinne millä hetkellä tahansa, eikä vieläkään näkynyt Bunsbyä. Kun kapteeni vihdoin oli jo luopunut toivosta ainakin siksi illaksi ja alkanut riisuutua, kuului lähestyvien vaunujen räminää. Ne pysähtyivät oven eteen, ja Bunsby huusi tervehdyksen.

Kapteeni vapisi ajatellessaan, että rouva MacStingeristä oli ollut mahdotonta päästä irti ja että hänet nyt oli tuotu takaisin vaunuilla.

Mutta ei. Bunsbylla ei ollut mukanaan muuta kuin iso laatikko, jonka hän laahasi myymälään omin käsin, istuutuen sen päälle kohta kun oli saanut sen sisälle. Kapteeni Cuttle tunsi sen siksi arkuksi, jonka oli jättänyt entiseen asuntoonsa, ja katsellessaan Bunsbyä tarkkaavammin kynttilä kädessä tuli siihen käsitykseen, että hänen ystävänsä oli hyvässä humalassa. Mutta vaikea oli päästä siitä varmuuteen, koska hänen kasvoillaan ei selvänäkään ollessa näkynyt mitään ilmettä.

»Cuttle», virkkoi Bunsby nousten arkulta ja avaten kannen, »ovatko nämä sinun kampsujasi?»

»Täsmällisesti ja oikein suoritettu, vai mitä, vanha veikko?» virkkoi
Bunsby.

Kiitollinen ja yhä vielä ymmällään oleva kapteeni tarttui hänen käteensä ja aikoi juuri purkaa sanoiksi hämmästystään, kun Bunsby irroitti itsensä nykäisemällä äkkiä rannettaan ja näytti yrittävän iskeä silmää, mutta se ponnistus oli vähällä heilahduttaa hänet tasapainosta nykyisessä tilassaan. Sitten hän avasi äkkiä oven ja lähti aika vauhtia tavoittamaan alustaan. Sellainen oli hänen tapansa aina silloin, kun hän luuli tehneensä mestaritempun.

Koska Bunsby ei mielellään sietänyt tiheitä vierailuja, päätti kapteeni Cuttle olla menemättä hänen luokseen seuraavana päivänä tai lähettämättä häntä hakemaan, kunnes hän itse antaisi jonkin elonmerkin, tai jos ei niin kävisi, kunnes jonkin verran aikaa olisi kulunut. Kapteeni siis jatkoi seuraavasta aamusta yksinäistä elintapaansa ja ajatteli monena aamuna, monena päivänä ja yönä vanhaa Sol Gillsiä, Bunsbyn mielipidettä hänestä ja sitä toivoa, joka vielä oli jäljellä hänen palaamisestaan. Ja tällöin vahvistuikin hänen toivonsa. Menipä hän toivossaan niin pitkälle, että asettui ulko-ovelle odottamaan kadonnutta ystäväänsä, niinkuin hän nyt uskalsi tehdä omituisella tavalla saavuttamassaan vapaudessa. Hän pani myös Sol Gillsin nojatuolin paikalleen ja järjesti pienen takahuoneen entiselleen sen varalta, että Sol-ukko palaisi odottamatta. Hellässä huolenpidossaan hän otti alas seinältä pienoisvalokuvan, joka esitti Walteria koulupoikana, koska pelkäsi sen tuottavan suurta tuskaa vanhukselle hänen palatessaan. Olipa kapteenilla toisinaan aavistuksia, että Sol Gills saapuisi jonakin määräpäivänä. Eräänä sunnuntaina hän tilasi kaksin kertaisen päivällisannoksenkin: niin herkkäuskoinen hän oli toiveissaan. Mutta häntä ei kuulunut, vanhaa Solomonia. Naapurit näkivät yhä merenkulkijan, vahakankainen hattu päässään, seisovan iltaisin myymälän ovella, katsellen katua pitkin kumpaankin suuntaan.

NELJÄSKYMMENES LUKU

Dombeyn tapaisen miehen käskevä ja tyly luonne ei tietystikään voinut muuttua lempeämmäksi hänen joutuessaan joka päivä tekemisiin sen olennon kanssa, jonka itse oli nostanut itseään vastaan, eikä se kylmä ja kova ylpeyden panssari, joka häntä puristi, käynyt joustavammaksi, kun se tuon tuostakin törmäsi kopeaan ylenkatseeseen ja uhmaan. Sellaisen luonteen kirous — tärkein puoli siihen sisältyvää raskasta kostoa — on se, että kun myöntyväisyys ja alistuvaisuus paisuttavat sen pahoja ominaisuuksia ja antavat sille voimaa vahvistavat vastarinta ja liiallisten vaatimusten torjuminen sitä myös yhtä paljon. Siihen sisältyvä paha saa kasvamisen ja leviämisen tilaisuutta päinvastaisista mielenlaaduista, imien uutta elämää makeasta ja katkerasta. Jos sitä nöyrästi palvellaan tai halveksitaan, orjuuttaa se sittenkin sydäntä, johon se kerran on pysyvästi asettunut; jos ihaillaan tai torjutaan, on se yhä niin paatunut valtias kuin kolkkojen satujen paholainen.

Ensimmäistä vaimoaan Dombey oli kohdellut kylmän ja ylpeän julkeasti kuin jokin korkeampi olento, jollaisena hän melkein piti itseään. Hän oli ollut »herra Dombey» heidän tavatessaan ensimmäisen kerran, ja »herra Dombeyksi» nimitti hänen vaimonsa häntä vielä kuollessaankin. Hän oli osannut vaatia kunnioitusta suuruudelleen heidän koko avioliittonsa ajan, ja hänen vaimonsa oli taipunut siihen nöyrästi. Hän oli säilyttänyt ylvään asemansa valtaistuimen huipulla ja hänen vaimonsa, alhaisen sijansa sen juurella. Ja paljon onnea oli hänelle tuottanut näin elää ainoalaatuisen ajatuksensa orjuuttamana! Hän oli kuvitellut, että hänen toisen vaimonsa ylpeä luonne liittyisi hänen omaansa — sulaisi siihen ja kohottaisi hänen suuruuttaan. Hän oli haaveillut saavansa olla entistäänkin ylpeämpi, kun Edithin ylpeys olisi lisänä. Kertaakaan hän ei ollut ajatellut mahdolliseksi, että se saattaisi joskus asestautua häntä vastaan. Ja nyt, kun hän huomasi sen nousevan itseään vastaan joka askeleella ja joka käänteessä jokapäiväisen elämän polulla, kiinnittäen häneen kylmät, halveksivat ja uhmaavat kasvonsa, työnsi hänen ylpeytensä yhä uusia vesoja sensijaan että olisi kuihtunut tai lamautunut iskusta. Se muuttui tiukemmaksi ja kiihkeämmäksi, yhä synkemmäksi, äreämmäksi ja taipumattomammaksi kuin koskaan ennen.

Ihminen, jolla on sellainen varustus, laahaa mukanaan vielä aina toistakin raskasta rangaistusta. Hän on kova sovinnollisuutta, rakkautta ja luottamusta kohtaan, vastustaa kaikkea ulkoapäin tulevaa myötätuntoa, uskollisuutta, hellyyttä, kaikkia herkempiä tunteita, mutta itserakkautensa syviä pistoksia kohtaan hän on arka kuin paljas rinta teräsasetta kestämään. Sen mätähaavat märkivät pahemmin kuin mitkään muut, vaikka ne olisikin iskenyt itse ylpeyden panssaroitu käsi heikompaan, aseista riistettyyn ja kukistettuun ylpeyteen.

Sellaisia olivat hänen saamansa haavat. Ne vihloivat vanhojen huoneiden yksinäisyydessä, jonne hän nykyään alkoi usein vetäytyä, viettäen siellä monet pitkät ikävät hetket. Hänen kohtalonaan näytti olevan jäädä aina nöyryytetyksi ja voimattomaksi siinä, missä hän olisi tahtonut olla mahtavin. Kenet olikaan kohtalo määrännyt langettamaan sellaisen tuomion?

Kenet? Kuka liitti itseensä rakkaudella hänen vaimonsa samoin kuin hänen poikansakin? Kuka oli näyttänyt hänelle uuden voiton hänen istuessaan pimeässä nurkassa? Kenen pieninkin sana sai toimeen sen, mihin hänen äärimmäiset keinonsa eivät pystyneet? Kuka ilman hänen rakkautensa ja huomaavaisuutensa apua menestyi ja kasvoi kauniiksi, jotavastoin sen, jolle hän oli kaikkensa uhrannut, piti kuolla? Kuka muu se olisi voinut olla kuin sama lapsi, joka äidittömänä pienokaisena oli ollut hänen kiusanaan ja jota hän oli pelännyt kerran vielä alkavansa vihata? Niin, tämä hänen aavistuksensa olikin toteutunut, sillä hän vihasi Florencea sydämessään.

Hän tahtoi ja hänen täytyi vihata, vaikka vielä nytkin joskus tuntui heikko kajastus siitä valosta, jossa hän oli nähnyt tyttärensä muistorikkaana iltana, palattuaan kotiin nuoren puolisonsa kanssa. Hän tiesi nyt, että tyttö oli kaunis, ja myönsi hänen olevan suloisen ja miellyttävän, niin että alkavan naisellisuuden viehkeys oli suorastaan yllättänyt. Mutta hän käänsi tämänkin vain aseeksi tytärtään vastaan. Synkässä, sairaloisessa mietiskelyssään tämä onneton mies, joka hämärästi tajusi vieroittaneensa itsestään kaikki sydämet ja samalla kuitenkin epämääräisesti kaipasi, mitä kaiken ikänsä oli torjunut luotaan, loi itselleen vääristyneen kuvan siitä, mihin hänellä oli oikeus ja mitä vääryyttä oli kärsinyt, ja puolusteli sillä suhdettaan Florenceen. Mitä selvemmin tytöstä näytti tulevan hänen arvoisensa, sitä enemmän hän jo ennakolta vaati, että Florence täyttäisi velvollisuutensa häntä kohtaan ja alistuisi. Milloin Florence oli vähääkään osoittanut näitä ominaisuuksia? Sulostuttiko hän isänsä elämää vai — Edithin? Oliko hänen viehkeytensä ilmennyt ensin hänelle — vai Edithille? Eiväthän hän ja Florence olleet koskaan olleet kuin isä ja tytär! Heidän suhteensa oli aina ollut kylmä ja vieras. Kaikkialla ja kaikessa oli Florence ollut hänen tiellään ja nyt taas liittoutunut toisen kanssa häntä vastaan. Florencen pelkkä kauneus pehmensi sellaisia luonteita jotka olivat hänen isäänsä kohtaan kovia, ja loukkasi häntä luonnottomalla voitollaan.

Mahdollisesti ilmeni kaikessa tässä erään hänen rinnassaan heränneen tunteen napinaa — kuinka itsekkäästi se lieneekään johtunut hänen epäedullisesta asemastaan, kun hän ajatteli, millaiseksi Florence olisi voinut tehdä hänen elämänsä. Mutta hän vaimensi ukkosen kaukaisen jyrinän antamalla ylpeytensä meren kohista korkeana. Hän ei tahtonut kuulla muuta kuin oman ylpeytensä ääntä, ja ylpeydessään, joka oli täynnä ristiriitaa, kurjuutta ja itsekidutusta, hän vihasi Florencea.

Synkkää, itsepäistä ja uhmailevaa pahaahenkeä vastaan, joka oli ottanut hänet valtoihinsa, hänen vaimonsa pani toisenlaatuisen ylpeytensä täydessä voimassaan. He eivät olisi voineet milloinkaan viettää onnellista yhteiselämää, mutta mikään ei olisi saattanut tehdä sitä onnettomammaksi kuin sellaisten voimien raivoisa ja yhtämittainen sota. Dombeyn ylpeys oli ottanut tehtäväkseen pitää pystyssä mahtavaa ylivaltaa, pakottaa Edithin sen tunnustamaan. Edith taas olisi antanut kiduttaa itsensä vaikka kuoliaaksi voidakseen suunnata mieheensä vielä viime hetkellään rauhallisen ja ylpeän katseen täynnä taipumatonta halveksimista. Saattoiko Edith mukaantua? Dombeylla ei ollut aavistusta siitä, millaisen myrskyn ja taistelun jälkeen Edith oli taipunut hyväksymään suurta kunniaa tuottavan kosinnan ja kuinka paljon Edith mielestään oli mukaantunut sietäessään, että Dombey nimitti häntä vaimokseen.

Dombey oli päättänyt näyttää hänelle olevansa mahtavampi heistä kahdesta. Ei saanut olla muuta tahtoa kuin hänen omansa. Ylpeä sai Edith hänen mielestään hyvinkin olla, mutta miehensä puolesta eikä häntä vastaan. Usein, kun hän istui yksinään paatuen yhä enemmän, hän kuuli Edithin lähtevän ulos ja palaavan kotiin, sillä Edith kierteli Lontoon seuraelämässä välittämättä miehensä suostumuksesta tai paheksumisesta enempää kuin jos tämä olisi ollut hänen palvelijansa. Edithin häneltä itseltään anastettu kiistämätön ominaisuus loukkasi häntä enemmän kuin mikään muu käytös olisi voinut. Ja niin hän päätti taivuttaa Edithin oman ylpeän ja mahtavan tahtonsa alaiseksi.

Kauan hän oli hautonut näitä ajatuksia, kun hän eräänä iltana meni tapaamaan Edithiä tämän omiin huoneisiin kuultuaan hänen palanneen kotiin myöhään kaupungilta. Edith oli yksinään, vielä yllään komea pukunsa, ja oli juuri tullut äitinsä huoneesta. Hänen kasvonsa olivat surumieliset ja miettiväiset Dombeyn yllättäessä hänet, mutta ne pysähdyttivät Dombeyn hetkiseksi ovelle, sillä katsahtaessaan vastapäiseen kuvastimeen hän huomasi kuin taulunkehyksessä rypistyneet kulmakarvat ja synkistyneen kauneuden, jonka ennestään niin hyvin tunsi.

»Rouva Dombey», virkkoi hän astuessaan sisään, »pyydän teitä kuuntelemaan minua hetkisen».

»Ei mikään muu hetki ole niin sopiva kuin tämä, madame», sanoi Dombey. »Te erehdytte asemastanne. Minä olen tottunut valitsemaan oman aikani enkä siedä toisen valintaa. Näyttää siltä kuin tuskin käsittäisitte, kuka ja mitä minä olen, rouva Dombey.»

Hän katsahti mieheensä, pani kullasta ja jalokivistä välkkyvät valkeat käsivartensa ristiin kiivaasti kohoilevalle rinnalleen ja käänsi sitten silmänsä poispäin.

Jos hän olisi ollut vähemmän kaunis ja komea kylmässä tyyneydessään, ei hänellä ehkä olisi ollut voimaa herättää miehessään sitä tappiolle joutumisen tunnetta, joka tunkeutui äärimmäisen ylpeydenkin läpi. Mutta Edithillä oli se voima, ja Dombey tunsi sen hyvin elävästi. Hän katseli ympärilleen huoneessa ja näki kallisarvoisia koristeita ja ylellisiä pukuja lojuvan siellä täällä, jollaiseen huolettomuuteen (Dombeyn mielestä) ei ollut syynä pelkkä oikku tai velttous, vaan niiden itsepintainen ja ylpeä halveksiminen. Yhä selvemmin hän tajusi olevansa huonommalla puolella. Kukkaseppeleitä, höyhentöyhtöjä, jalokiviä, pitsejä ja silkkiä oli joka taholla, rikkautta, halveksittua, tuhlattua ja pilkattua rikkautta. Timantitkin — hänen antamansa huomenlahja — jotka koristivat Edithin kärsimättömästi kohoilevaa rintaa, näyttivät tahtovan läähättäen katkaista kaulaketjun ja vieriä alas lattialle, jotta kaunis olento saisi siinä tallata ne jalkoihinsa.

Dombey aavisti joutuvansa tappiolle eikä voinut sitä salatakaan. Juhlallisena ja outona keskellä tätä loistoa ja hekumallista välkettä, vieraana ja väkinäisenä sen ylpeää valtiatarta kohtaan, jonka kopea kauneus heijastui siitä kuin yhtä monesta kuvastimen kappaleesta, hän tunsi itsensä hämmentyneeksi ja kömpelöksi. Kaikki, mikä edisti Edithin ylenkatseellista itsehillintää, oli omansa häntä ärsyttämään. Vaivautuneena ja omaan itseensä suuttuneena hän istuutui ja jatkoi äskeistä pahatuulisemmin:

»Rouva Dombey, minusta on välttämätöntä, että meidän kesken tulee toimeen jokin yhteisymmärrys. Teidän käytöksenne ei miellytä minua, madame.»

Edith vilkaisi vain häneen ja käänsi sitten taas silmänsä poispäin, mutta vaikka hän olisi puhunut kokonaisen tunnin, ei hän olisi voinut ilmaista enempää kuin tällä katseellaan.

»Toistan vielä, rouva Dombey, käytöksenne ei miellytä minua. Olen jo kerran käyttänyt hyväkseni tilaisuutta, pyytäen teitä muuttamaan sitä toisenlaiseksi. Nyt vaadin sitä uudelleen.»

»Te valitsitte sopivan tilaisuuden ensimmäistä moitettanne varten, herra Dombey, ja toista moitettanne varten valitsitte sopivan käytöstavan ja sopivat sanat. Te vaaditte! Minulta!»

»Madame», vastasi Dombey niin juhlallisen hyökkäävästi kuin suinkin, »minä olen ottanut teidät vaimokseni. Teillä on minun nimeni. Te olette liittynyt minun asemaani ja minun maineeseeni. En tahdo väittää, että ylimalkaan maailman mielestä olette solminnut kerrassaan kunniakkaan liiton, mutta sanon tottuneeni 'vaatimaan', kun asia koskee omaisiani ja alaisiani.»

»Mahdollisesti voisin olla sitä mieltä, että vaimoni on — että hänen täytyy olla — kumpaakin lajia, rouva Dombey.»

Edith tuijotti häneen jäykästi ja puristi yhteen vapisevat huulensa. Dombey näki hänen rintansa kohoilevan ja hänen kasvojensa vuorotellen punastuvan ja kalpenevan. Kaiken sen hän pani merkille, mutta ei voinut kuulla sitä yhtä sanaa, joka kuiskaili Edithin sydämen sisimmässä sopukassa pyytäen häntä pysymään rauhallisena. Se sana oli Florence.

Sokea tyhmyri, joka syöksyi kuilua kohti! Hän luuli itse peloittavansa
Edithiä!

»Te olette liian tuhlaava, rouva Dombey», jatkoi Dombey. »Te kulutatte paljon rahaa — tai ainakin tuntuisi siltä useimpien miesten kukkarossa — seurustellessanne sellaisissa piireissä, joista minulla ei ole mitään hyötyä ja jotka suorastaan ovat minulle vastenmielisiä. Minun täytyy vaatia täydellistä muutosta kaikissa näissä suhteissa. Tosin tiedän, että naiset ovat taipuvaisia menemään ensi alussa liiallisuuteen saadessaan äkkiä haltuunsa kymmenennenkään osan sellaisesta omaisuudesta, jonka onni on toimittanut teidän käytettäväksenne. Mutta tätä ylellistä elämää on jo kestänyt liiaksikin. Pyydän siis, että ne päinvastaiset elämykset, jotka rouva Granger on kokenut, tulisivat nyt hyödyksi rouva Dombeylle.»

Yhä sama jäykkä katse, värisevät huulet, kiivaasti kohoileva rinta, vuoroin kalpenevat, vuoroin punaisiksi lehahtavat kasvot ja yhä sama kuiskaus sydämen sisimmässä: »Florence! Florence!» joka toistui samassa tahdissa hänen sydämensä tykytyksen kanssa.

Dombeyn ylimielinen itseluottamus paisui hänen nähdessään tämän muutoksen Edithissä. Sitä kiihdytti yhtä paljon Edithin aikaisemmin osoittama ylenkatse ja äskeinen tappion pelko kuin nykyinen alistuvaisuus (jona hän piti Edithin käytöstä), niin että se kävi liian valtavaksi pysyäkseen hänen rinnassaan ja mursi kaikki esteet. No niin, kuka saattoikaan kauan vastustaa hänen ylpeää tahtoaan ja mielivaltaansa! Hän oli päättänyt voittaa Edithin, ja kah, näin helposti se luonnistuikin!

»Ja muuten suvainnette ottaa huomioon, madame», jatkoi Dombey mahtavan käskevällä äänellä, »että minä vaadin mukautumista ja kuuliaisuutta. Minä vaadin, että osoitatte minulle maailman silmissä tottelevaisuutta, koska olen siihen tottunut. Vaadin sitä oikeutenani. Lyhyesti sanoen, minä tahdon sitä. Minä pidän sitä luonnollisena korvauksena niistä maallisista eduista, jotka ovat tulleet teidän osaksenne, enkä luule kenenkään ihmettelevän, että vaadin sitä teiltä tai että te taivutte siihen — osoitatte sitä minulle — minulle!» lisäsi hän pontevasti.

Ei sanaakaan Edithin suusta. Ei pienintäkään muutosta hänessä. Hänen katseensa oli yhä suunnattuna Dombeyhin.

»Olen kuullut äidiltänne, rouva Dombey», sanoi Dombey koulumestarimaisen mahtipontisesti, »minkä tekin epäilemättä tiedätte, nimittäin että Brightonia on suositeltu hänelle terveydellisistä syistä. Herra Carker on ollut niin ystävällinen…»

Edith muuttui äkkiä. Hänen kasvonsa ja rintansa hehkuivat, ikäänkuin niihin äkkiä olisi heijastunut vihaisen auringonlaskun punainen loiste. Dombeylta ei tämä jäänyt huomaamatta, mutta hän selitti sen omalla tavallaan ja jatkoi:

»Herra Carker on ollut niin ystävällinen, että on matkustanut sinne vuokraamaan asunnon joksikin ajaksi. Kun talous sitten jälleen muutetaan Lontooseen, ryhdyn sellaisiin toimenpiteisiin, joita pidän välttämättöminä sen järjestämiseksi paremmalle kannalle. Yksi niistä on se, että palkkaan taloudenhoitajattareksi Brightonissa (jos se suinkin käy päinsä) erään kunnollisen, köyhissä oloissa elävän naisen, rouva Pipchinin, jolla jo aikaisemmin on ollut luottamustoimi perheessäni. Meidän taloutemme vaatii pätevää eikä ainoastaan nimellistä johtajaa, rouva Dombey.»

Edith oli muuttanut asentoaan, ennenkuin Dombey ehti näin pitkälle, ja nyt hän istui — tuijottaen yhä hievahtamatta mieheensä ja kierteli lakkaamatta käsivarttaan kaunistavaa rannerengasta. Hän ei hypistellyt sitä kevyesti ja naisellisesta vaan puristi ja työnsi sitä hentoa ihoaan vasten niin, että valkealle käsivarrelle ilmestyi punainen juova.

»Minä huomasin», jatkoi Dombey, »ja tähän päättyykin se, mitä pidin välttämättömänä sanoa teille nyt, rouva Dombey minä huomasin hetki sitten, että otitte vastaan herra Carkeria koskevan viittaukseni erikoisella tavalla. Kun eräässä tilaisuudessa sattumalta huomautin teille tämän luottamushenkilön kuullen, etten hyväksynyt teidän tapaanne ottaa vastaan vieraitani, suvaitsitte te esittää vastaväitteen hänen läsnäolonsa vuoksi. Teidän täytyy masentaa tuollainen vastenmielisyytenne, rouva Dombey, sillä hyvin todennäköisesti on teidän pakko sietää häntä monessa samanlaisessa tilaisuudessa vastakin, jollette turvaudu siihen ainoaan keinoon, joka on teidän omassa vallassanne: että näet olette antamatta minulle valittamisen aihetta. Koska herra Carker», jatkoi Dombey, jolla oli äsken Edithissä huomaamansa mielenliikutuksen vuoksi suuri luottamus tähän keinoon ylpeän vaimonsa taivuttamiseksi ja joka ehkä myöskin halusi Carkerille näyttää valtaansa uudessa ja voitonriemuisessa valossa, »koska herra Carker omistaa täyden luottamukseni, rouva Dombey, sopinee hänen saada teiltäkin sen verran luottamusta. Toivon, rouva Dombey», lisäsi hän hetken kuluttua, jolla välin oli kehitellyt ajatustaan ylpeytensä yhä kasvaessa, »ettei minun ole välttämätöntä milloinkaan uskoa herra Carkerin perille tuotavaksi mitään vastaväitettä tai moitetta teille. Mutta koska olisi alentavaa asemalleni ja maineelleni väitellä kovin usein mitättömistä seikoista naisen kanssa, jolle olen osoittanut suurimman mahdollisen kunnian, en epäröi käyttää hyväkseni herra Carkerin palveluksia, jos näen siihen olevan aihetta.»

Ja nyt hän tuntee minut ja tietää päätökseni, — ajatteli hän nousten seisomaan siveellisessä mahtavuudessaan jäykempänä ja pöyhkeämpänä kuin milloinkaan ennen.

Käsi, joka oli kaiken aikaa puristanut rannerengasta, painui raskaasti Edithin rinnalle, mutta hän katseli yhä Dombeyta muuttumattomin kasvoin ja virkkoi matalalla äänellä:

Mutta miksi hän ei puhunut? Ja mikä oli se sisäinen taistelu, joka mykisti hänet monen minuutin ajaksi, samalla kun hänen kasvonsa suurella ponnistuksella pysyivät liikkumattomina kuin kuvapatsaan? Hänen katseessaan ei ilmennyt mukautuvaisuutta eikä uhmaa, ei rakkautta eikä vihaa, ei ylpeyttä eikä nöyryyttä, ei mitään muuta kuin jäykkä, tutkiva ilme.

»Olenko koskaan houkutellut teitä puolelleni? Olenko käyttänyt joitakin keinoja saavuttaakseni suosionne? Olinko suopeampi teitä kohtaan mielistellessänne minua kuin olen ollut avioliittomme aikana? Olenko milloinkaan ollut toisenlainen?»

»Luulitteko ehkä minun rakastavan teitä? Tiesittekö, ettei asian laita ollut niin? Oletteko milloinkaan välittänyt sydämestäni, mies, tai oletteko aikonutkaan sitä suostutella? Oliko sydämellä pienintäkään osaa meidän kaupassamme? Teidän puoleltanne tai minun?»

Edith asettui hänen ja oven väliin estääkseen häntä pääsemästä pois. Sitten hän oikaisi majesteetillisen vartalonsa täyteen pituuteen ja silmäili miestänsä yhä hellittämättä.

»Te vastaatte minulle kumpaankin. Te näytte vastaavan, ennenkuin kysynkään. Kuinka voisittekaan olla vastaamatta, kun olette yhtä hyvin kuin minäkin selvillä viheliäisestä totuudesta? No, kuulkaapa, jos rakastaisin teitä hartaasti, voisinko tehdä muuta kuin alistaa koko tahtoni ja olemukseni teidän käskyihinne, niinkuin juuri olette vaatinut? Jos sydämeni olisi puhdas ja koskematon ja te sen epäjumala, voisitteko pyytää enempää? Voisinko antaa teille enemmän?»

»Te tiedätte, kuinka erilainen minä olen. Te näette nyt katseeni, jonka olen luonut teihin, ja voitte lukea piirteistäni sen kiihkeän rakkauden, jota tunnen teitä kohtaan.» Näihin sanoihin ei liittynyt pienintäkään värähdystä ylpeiltä huulilta tai leimausta tummista silmistä — ei mitään muuta kuin sama tutkiva katse. »Te tunnette yleisin piirtein elämäntarinani. Olette puhunut äidistäni. Luuletteko voivanne alentaa tai taivuttaa tai pakottaa minut tottelevaisuuteen ja alamaisuuteen?»

Dombey hymyili samoin kuin olisi hymyillyt kysymykselle, luuliko hän voivansa saada kokoon kymmenentuhatta puntaa.

»Jos täällä on jotakin tavatonta», virkkoi Edith nostaen kätensä otsan kohdalle, silti muuttamatta tuokioksikaan jäykkää ja muuten ilmeetöntä katsettaan, »kuten myös tiedän täällä olevan epätavallisia tunteita» — hän painoi kädellään kovasti rintaansa — »niin harkitkaa, ettei se pyyntöni, jonka nyt aion teille esittää, myöskään ole tavallinen merkitykseltään. Niin, minä aion esittää teille erään pyynnön», toisti hän kuin kiireisenä vastauksena johonkin Dombeyn ilmeeseen.

Dombey oli taivuttanut alentuvasti leukaansa niin, että hänen jäykkä kaulahuivinsa oli kahissut ja ratissut, ja istuutui sitten läheiselle sohvalle kuunnellakseen vaimonsa pyyntöä.

»Jos voitte uskoa minun luonteeni olevan sellaisen, että se, mitä nyt tulen teille sanomaan, tuntuu itsestänikin melkein uskomattomalta, etenkin kun sanon sen miehelleni ja ennen kaikkea teidän kaltaisellenne miehelle, niin osaatte ehkä panna sille enemmän arvoa.» Dombey luuli nähneensä kyyneleitä välkkyvän hänen silmissään ja ajatteli tyytyväisenä pusertaneensa ne esiin, vaikka ei ainoakaan niistä vierinyt poskelle ja Edith katseli häntä yhtä hievahtamatta kuin ennenkin. »Siihen synkkään loppuun, jota kohti riennämme ja joka varmasti tulee, emme sotke ainoastaan itseämme (se ei olisikaan paljon), vaan vedämme vielä muitakin ihmisiä.»

Muitakin! Dombey tiesi, keneen tuo sana viittasi ja rypisti synkkänä otsaansa.

»Minä puhun teille toisten tähden. Myöskin teidän ja itseni tähden. Häistämme alkaen olette ollut pöyhkeä minua kohtaan, ja minä olen maksanut teille samalla mitalla. Te olette osoittanut minulle ja kaikille muille ympäristössämme joka päivä ja joka hetki, että minä teidän mielestänne olen saanut osakseni erikoisen armon ja kunnian, mennessäni naimisiin teidän kanssanne. Minulla on toinen käsitys, ja olen sen ilmaissutkin. Näyttää siltä kuin ette ymmärtäisi tai (niin laajalle kuin teidän valtanne tässä suhteessa voi ulottua) ette tarkoittasikaan, että me kumpikin kulkisimme omaa tietämme. Sensijaan te vaaditte minulta alamaista kunnioitusta, jota ette milloinkaan saa.»

Vaikka Edithin kasvot pysyivät yhä muuttumatta, huokui hänen jokaisesta hengenvedostaan ponteva vahvistus sanalle »milloinkaan».

»Minä en tunne vähääkään hellyyttä teitä kohtaan, sen te tiedätte. Ettekä välittäisikään siitä, vaikka tuntisin tai voisin tuntea. Niinikään tiedän, ettei teidän sydämessänne ole minkäänlaista rakkautta minuun. Mutta me olemme sidotut toisiimme, ja siinä solmussa, joka yhdistää meitä, on — niinkuin jo sanoin — toisiakin kiinni. Meidän täytyy kummankin kuolla, ja me liitymme jo molemmat kuolleeseen, kumpikin pienen lapsen kautta. Malttakaamme mielemme.»

»Eivät mitkään maailman aarteet», jatkoi Edith kalveten yhä, samalla kun hänen silmänsä loistivat entistä kirkkaammin vakavuudessaan, »voisi ostaa minulta näitä sanoja ja sitä tarkoitusta, joka niillä on. Kun ne on kerran lausuttu, ei mikään rikkaus tai voima voi niitä peruuttaa. Lausuin ne vakavassa mielessä; olen harkinnut niitä ja pysyn uskollisena sille, mihin ryhdyn. Jos lupaatte pysyä maltillisena omasta puolestanne, lupaan minäkin hillitä mieleni. Me olemme sanomattoman onneton pari, eri syistä menettänyt kaikki tunteet, jotka tuottavat siunausta avioliitolle tai oikeuttavat sen. Mutta ajan kuluessa voi välillemme kehittyä jonkinlainen ystävyys tai yhteenkuuluvaisuuden tunne. Koetan pysyä siinä toivossa, jos tekin pyritte siihen. Ja luulen voivani käyttää myöhempää ikääni paremmin ja onnellisemmin kuin olen käyttänyt nuoruutta tai kukoistusta.»

Kaiken tämän hän oli sanonut matalalla, tasaisella äänellä. Vaiettuaan hän antoi kätensä vaipua, jolla oli pakottanut itsensä pysymään rauhallisena. Mutta katsettaan, joka oli ollut kaiken aikaa hievahtamatta suunnattuna Dombeyhin, hän ei luonut alas.

»Madame», virkkoi Dombey juhlallisen arvokkaasti, »minä en voi hyväksyä näin omituista ehdotusta».

»En voi», jatkoi Dombey nousten seisomaan, »taipua sovittelemaan tai neuvottelemaan kanssanne asiasta, josta jo tiedätte mielipiteeni ja toiveeni. Olen ilmaissut uhkavaatimukseni, madame, enkä voi muuta kuin neuvoa teitä kiinnittämään siihen vakavasti huomiotanne.»

Heti palasi Edithin kasvoille niiden entinen ilme, mutta vieläkin selvempänä. Hän käänsi silmänsä muualle kuin pois jostakin alhaisesta, vastenmielisestä esineestä. Ja kuinka salamoikaan hänen ylpeä otsansa! Kuinka voimakkaina ilmestyivätkään ylenkatse, viha, raivo ja kammo kalpean hiljaisen vakavuuden tilalle, joka haihtui kuin sumu. Dombey ei voinut muuta kuin katsella, vaikka tämä näky värisyttikin häntä.

»Ulos!» huusi Edith tehden käskevän eleen ovea kohti. »Meidän ensimmäinen ja viimeinen tuttavallinen keskustelumme on nyt lopussa. Mikään ei voi tehdä meitä vieraammiksi toisillemme kuin tästedes olemme.»

»Olkaa varma siitä, madame», sanoi Dombey, »ettei mikään ylimalkainen intoilu teidän taholtanne peloita minua poikkeamaan siltä tieltä, jota pidän oikeana».

Edith käänsi hänelle selkänsä ja istuutui sanaakaan vastaamatta kuvastimensa ääreen.

»Minä luotan siihen, että velvollisuudentuntonne selviää ja että opitte paremmin harkitsemaan, madame», jatkoi Dombey.

Vastaukseksi ei tullut sanaakaan. Dombey näki kuvastimesta, että Edith ei kiinnittänyt hänen läsnäoloonsa enempää huomiota kuin jos hän olisi ollut näkymätön hämähäkki seinällä tai kovakuoriainen lattialla, tai paremminkin kuin jos hän olisi ollut jompikumpi, jonka Edith olisi käännyttyään hänestä poispäin nähnyt ja murskannut ja sitten unohtanut inhoittavana ja kuolleena itikkana.

Dombey katsahti mennessään ulos ovesta vielä kerran kauniisti valaistuun ja upeaan huoneeseen, kaikkialla näkyvissä oleviin hienoihin ja välkkyviin koruihin, komeasti puettuun, kuvastimen edessä istuvaan vaimoonsa ja hänen kasvoihinsa, jotka näkyivät kuvastimesta. Sitten hän lähti takaisin vanhaan huoneeseensa, jossa hänen oli tapana mietiskellä, ja vei mielessään elävän kuvan kaikesta näkemästään, samalla kun hän koetti arvailla ja kuvitella (niinkuin ihmiset joskus tekevät), millaisilta ne kaikki näyttäisivät hänen nähdessään ne seuraavalla kerralla.

Muuten Dombey oli hyvin vaitelias ja hyvin arvokas ja uskoi varmasti voivansa toteuttaa suunnitelmansa. Sellaisena hänen mielentilansa pysyikin.

Hänen aikomuksenaan ei ollut seurata perhettään Brightoniin. Mutta parin päivän kuluttua hän ilmoitti lähtöaamuna ruokapöydässä Kleopatralle tahtovansa piakkoin käydä heitä tervehtimässä. Ei saanut menettää aikaa, jotta Kleopatra pääsisi sellaiseen paikkaan, jota hänelle oli suositeltu terveellisenä, sillä hän näytti tosiaankin päivä päivältä kutistuvan kokoon ja muuttuvan maan tomuksi.

Mitään varsinaista uutta taudinkohtausta ei ollut sattunut, mutta vanhan rouvan vointi oli hänen ensimmäisestä parantumisestaan lähtien kuitenkin vähitellen huonontunut. Hän oli käynyt entistä laihemmaksi, henkisesti tylsemmäksi, sekoittaen kerrassaan omituisesti asioita muistissaan. Tämän vian muiden oireiden joukossa oli sekin, että hän sotki molempien vävyjensä nimet, elävän ja kuolleen, ja sanoi Dombeytä tavallisesti joko »Grangebyksi» tai »Domberiksi» tai erotuksetta kummaksikin.

Mutta nuorekas hän oli, hyvin nuorekas yhä, ja siksi hänellä oli viimeisellä aamiaisella ennen lähtöään uusi vartavasten sommiteltu hattu ja matkapuku, joka oli kirjailtu ja nyöreillä koristettu kuin vanhan sylilapsen. Ei ollut helppoa sovittaa hänen päähänsä kevyttä ilmavaa hattua tai pitää sitä alallaan, kun se kerran oli saatu sijoitetuksi tutisevalle takaraivolle. Nyt sillä ei ainoastaan ollut pyrkimyksenä luiskahtaa alituisesti toiselle puolelle, vaan tuon tuostakin piti takana seisovan kamarineidon, Flowersin, taputtaa sitä oikealle paikalleen, seisoessaan koko aamiaisen ajan emäntänsä tuolin takana täyttämässä tätä velvollisuutta.

»Juuri niin, rakas Grangeby», virkkoi rouva Skewton, »teidän täytyy eh-masti luv» — hän lyhensi keskeltä tai pätki sanoja ja jätti toisia kokonaan pois — »tulla sinne hyvin pian».

»Minähän sanoin juuri», vastasi Dombey kovalla äänellä ja vaivaloisesti, »että tulen päivän parin kuluttua».

Tässä yhtyi keskusteluun majuri, joka oli tullut lausumaan jäähyväisiä naisille ja tuijotti rouva Skewtoniin halvaantuneilla silmillään niin epäitsekkään tyynesti kuin kuolematon olento ja sanoi:

»No mutta, madame, tehän ette ollenkaan pyydä vanhaa Joea käymään luonanne!»

»Kuka tuo on?» kysyi Kleopatra. Mutta kun Flowers taputti hänen hattuaan, näytti hänen muistinsa virkistyvän, ja hän lisäsi: »Te tarkoitatte kai itseänne, te paha ihminen!»

»Hiton kummallista», kuiskasi majuri Dombeylle. »Paha juttu. Ei ole koskaan pitänyt itseään kyllin lämpimänä.» Hän itse oli napittanut takkinsa kurkkuun asti. »No, ketä sitten J.B. tarkoittaisi Joella, jollei vanhaa Joe Bagstockia — Josephia — teidän orjaanne — Joea, hyvä rouva. Tässä! Tässä on se mies! Tässä ovat Bagstockin palkeet, madame!» huusi majuri lyöden rintaansa niin, että kajahti.

»Rakkahin Edit — Grangeby — se on kerrassaan eriskum», virkkoi
Kleopatra äreästi, »että majuri —»

»Bagstock! J.B.!» huusi majuri huomatessaan rouva Skewtonin tapailevan hänen nimeään.

»No, se ei tee mitään», sanoi Kleopatra. »Edith kulta, sinähän tiedät, etten ole koskaan voinut muistaa nimiä — mistä minä nyt taas pulminkaan? Niin, kerrassaan eriskum, että niin monet ihmiset tahtovat tulla tervehtimään minua. Enhän minä viivy kauan siellä, vaan tulen takaisin. He voivat tosiaankin odottaa paluutani!»

Samassa hän loi silmäyksen pöydän ympärillä istuviin ja näytti hyvin rauhattomalta.

»Minä en halua vieraita — en tosiaankaan kaipaa, vaan sensijaan vähän lepoa — ja muuta sellaista — sitä minä tarvitsen. Mitkään villieläimet eivät saa lähestyä minua, ennenkuin olen päässyt eroon puutumuksesta.»

Hän koetti entiseen tapaansa tyrkätä majuria viuhkallaan, mutta kaatoikin Dombeyn aamiaiskupin, joka oli toisella suunnalla. Sitten hän kutsui luokseen Withersin ja käski hänen huolehtia erikoisesti siitä, että hänen huoneessaan pantaisiin toimeen eräitä muutoksia ennen hänen paluutaan. Korjaustyöt piti toimittaa viipymättä, koska ei ollut laisinkaan tietoa siitä, kuinka pian hän tulisi takaisin, sillä hänen piti käydä tervehtimässä kaikenlaisia ihmisiä. Withers otti nämä määräykset vastaan kunnioittavasti ja takasi, että ne pantaisiin toimeen, mutta peräytyessään pari askelta näytti hänen olevan mahdotonta olla katsahtamatta omituisesti majuriin, joka ei voinut olla samoin katsahtamatta Dombeyhin. Tämä taas ei voinut olla katsahtamatta omituisesti Kleopatraan, joka ei voinut olla pudistamatta hattuaan toisen silmän päälle ja kalistelematta veistään ja haarukkaansa lautasellaan kuin olisi helistellyt kastanjetteja.

Edit ei kohottanut silmiään kehenkään eikä näyttänyt olevan pahoillaan mistään äitinsä puheista tai teoista, vaan kuunteli hänen hajanaista jutteluaan tai käänsi ainakin päänsä häneen päin saatuaan häneltä jonkin kysymyksen, vastasi muutamilla hiljaisilla sanoilla, kun se oli välttämätöntä, ja toisinaan keskeytti hänen sekasotkunsa palauttaen jollakin yksitavuisella sanalla hänen ajatuksensa takaisin siihen kohtaan, jossa hän oli poikennut asiasta. Mutta kuinka häilyvä rouva Skewton olikin muissa asioissa, oli hän yhdessä horjumaton — hän piti tytärtään kaiken aikaa silmällä, tarkasteli kauniita kasvoja, niiden marmorimaista tyyneyttä ja vakavuutta, milloin aran ihailevasti, milloin typerästi nauraa hihittäen, ja koetti saada niille ilmestymään hymyä. Välistä taas hänen silmiinsä kohosivat oikulliset kyyneleet, ja hän pudisti mustasukkaisesti päätänsä kuin kuvitellen olevansa tyttärensä hylkäämä. Mutta joka hetki oli Edithin kauneudella häneen sellainen vaikutus, että se ei koskaan horjahdellut niinkuin hänen muut ajatuksensa, vaan piti häntä hellittämättä vallassaan. Edithistä hän joskus loi silmänsä Florenceen ja sitten takaisin Edithiin kerrassaan omituisella tavalla. Toisinaan hän koetti katsella muualle kuin välttääkseen tyttärensä silmiä, mutta yhä uudelleen hänen näytti olevan pakko kääntyä Edithiin päin, vaikka tämä ei koskaan omasta aloitteestaan tapaillut hänen katsettaan tai vaivannut häntä ainoallakaan silmäyksellä.

Kun aamiainen oli syöty, vietiin vaunuihin rouva Skewton, joka oli nojaavinaan tyttömäisen kevyesti majurin käsivarteen, mutta jota toiselta puolen tuki Flowers raskaasti ja takaapäin kannatteli hovipoika Withers. Hänen oli nyt määrä lähteä Edithin ja Florencen kanssa Brihgtoniin.

»No, onko Joseph ehdottomasti pannaan julistettu?» kysyi majuri työntäen punaiset kasvonsa vaunujen akkunasta sisään. »Hitto vieköön, madame, onko Kleopatra niin kovasydäminen, että kieltää uskollisen Antonius Bagstockin lähestymästä itseään?»

»Menkää tiehenne!» sanoi Kleopatra. »En voi sietää teitä. Saatte nähdä minut, kun palaan, jos olette oikein kiltti.»

»Sanokaa Josephille, että hän saa elää toivossa, armollinen rouva», virkkoi majuri, »tai hän kuolee epätoivoon».

Kleopatraa värisytti, ja hän nojautui taaksepäin. »Edith kulta», virkkoi hän. »Sano hänelle —»

»Tuollaisia kauheita sanoja!» virkkoi Kleopatra. »Hän käyttää niin kauheita sanoja.»

Edith viittasi majuria peräytymään, antoi lähtömääräyksen ja jätti vastustelevan majurin Dombeyn haltuun, jonka luo majuri palasikin hiljaa viheltäen.

»Sanon teille jotakin, hyvä herra», virkkoi majuri kädet selän takana ja sääret hajallaan. »Eräs hyvä ystävättäremme on kääntynyt omituiselle tielle.»

»Tahdon sanoa, Dombey», vastasi majuri, »että teistä tulee pian anopista orpo».

Dombeyta näytti tämä leikillinen viittaus häneen itseensä miellyttävän niin vähän, että majuri päästi ilmoille hevosköhää ilmaistakseen vakavuuttaan.

»Hitto vieköön, Dombey», sanoi majuri, »ei kannata salailla totuutta. Joe on suorasukainen, Dombey. Hänen luonteensa on sellainen. Jos ylimalkaan hyväksytte vanhan Joshin, pitää teidän hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on, ja hän on nyt kerta kaikkiaan hiton ruostunut vanha raastinrauta, terävähampainen J.B.-viila. Dombey», jatkoi hän, »teidän rouvanne äiti on lähellä loppuaan».

»Pelkään», vastasi Dombey hyvin filosofisesti, »että rouva Skewton on vakavasti sairas.»

»Ehkä kuitenkin ilmanmuutos ja hyvä hoito saavat paljon toimeen», jatkoi Dombey.

»En usko sitä», väitti majuri. »Hitto vieköön, Dombey, hän ei ole koskaan pitänyt itseään kyllin lämpimänä. Jollei ihminen pidä itseään lämpimänä», lisäsi hän pannen vielä yhden napin kiinni säämiskäliiveissään, »ei hänellä ole vastustus voimaa. Mutta jotkut ihmiset tahtovat kuolla. Hitto vieköön, ihan tahtovat. He ovat itsepäisiä. Sanonpa teille jotakin, Dombey. Se ei ehkä ole kaunista tai hienoa, vaan mahdollisesti raakaa ja tylyä, mutta jokin annos vanhaa oikea Bagstock-ydintä tekisi kerrassaan hyvää koko ihmissuvulle.»

Tehtyään tämän arvokkaan huomautuksen majuri suuntasi hummerinsilmänsä ja pöhöttyneen ruhonsa klubiin ja oli siellä tukehtumaisillaan koko päivän.

Kleopatra, joka oli milloin ärtyinen, milloin itsetyytyväinen, milloin valveilla, milloin nukuksissa, mutta kaiken aikaa hyvin nuorekas, saapui Brightoniin samana iltana, hajosi siellä tapansa mukaan kappaleiksi ja joutui vuoteeseen. Synkkä mielikuvitus olisi voinut ajatella siinä makaavan todellisen luurangon, mutta kamarineitsyt istui rauhallisena hänen vieressään vartioiden ruusunpunaisia uutimia, jotka oli tuotu mukana luomaan nuorekasta väriä Kleopatraan.

Lääkärit päättivät yhteisessä neuvottelussa, että rouva Skewtonin piti joka päivä liikkua ulkona. Pidettiin erittäin tärkeänä, että hän olisi raittiissa ilmassa ja — jos mahdollista — kävelisi. Edith oli aina valmis saattamaan häntä koneellisen huomaavaisena ja jäykän kauniina. Vaunuissa ajellessaan he olivat aina kahden, sillä Edith tunsi itsensä jonkin verran vaivaantuneeksi Florencen läsnäollessa nyt, kun hänen äitinsä vointi oli huonontunut. Hän sanoi Florencelle, suudellen häntä jäähyväisiksi, lähtevänsä mieluummin yksin äitinsä kanssa.

Eräänä päivänä oli rouva Skewton tuollaisella epävarmalla, vaativalla ja mustasukkaisella tuulella, joka oli kehittynyt hänessä hänen parantumisestaan alkaen ensimmäisen halvauskohtauksen jälkeen. Istuttuaan vaunuissa jonkin aikaa ääneti katsellen Edithiä hän tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä kiihkeästi. Kättä ei ojennettu eikä vedetty pois. Edith vain antoi myöten, kun äiti kohotti sen huulilleen, ja laski sen taas äidin päästäessä irti, ikäänkuin se olisi turtunut. Silloin rouva Skewton alkoi valitella ja voihkailla, millainen äiti hän oli ollut ja kuinka hänet nyt oli unohdettu. Tätä hän jatkoi epäsäännöllisin väliajoin vielä sittenkin, kun he olivat astuneet alas vaunuista ja hän ontui eteenpäin Withersin ja kepin yhteisesti tukemana Edithin kävellessä hänen rinnallaan ja ajoneuvojen seuratessa hitaasti pienen matkan päässä.

Oli synkkä, kolea tuulinen päivä; he olivat hiekkasärkillä eivätkä nähneet itsensä ja taivaanlaen välillä mitään muuta kuin alastoman kentän. Äiti, jolle hänen oman valituksensa yksitoikkoisuus tuotti haikeaa tyydytystä, toisteli sitä yhä matalalla äänellä, ja hänen tyttärensä komea vartalo liikkui hitaasti hänen rinnallaan. Silloin tuli heitä vastaan tumman hiekkasärän takaa kaksi muuta olentoa, jotka matkan päästä muistuttivat heitä itseään vaikkakin niin vääristeltyinä, että Edith pysähtyi.

Melkein samassa pysähtyivät nuo vastaan tulevatkin. Se niistä, joka Edithin mielestä oli vääristelty kuva hänen äidistään, puhui toiselle vakavasti ja osoitti heitä kädellään. Hän näytti halukkaalta kääntymään takaisin, mutta toinen, jossa Edith tunsi niin paljon omaa itseään, että se tuntui hänestä oikein peloittavalta ja kummalliselta, tuli vain eteenpäin. Ja niin he astuivat toisiaan vastaan.

Enimmäkseen teki Edith nämä huomionsa jo ennen tapaamistaan, sillä hänen pysähtymisensä oli tapahtunut äkkiä. Lähempi tarkastelu ilmaisi heille, että vieraat olivat köyhästi puettuja kuin kiertelevät kerjäläiset. Nuoremmalla näytti olevan kannettavanaan jonkinlaisia kudoksia tai muuta kauppatavaraa. Vanhempi taas laahusteli eteenpäin tyhjin käsin.

Mutta kuitenkaan, niin suuri kuin ero olikin puvun, arvokkuuden ja kauneuden puolesta, Edith ei voinut olla yhä vertailematta nuorempaa naista itseensä. Mahdollisesti hän huomasi vieraan kasvoilla joitakin piirteitä, jollaisia tiesi asustavan omassakin sielussaan, jolleivät ne vielä näkyneetkään tuolla tavalla. Mutta kun nainen tuli lähemmäksi, vastasi hänen katseeseensa ja loi loistavat silmänsä häneen, samalla kun ilmeessä ja ryhdissä varmasti oli jotakin samantapaista kuin hänessä itsessään ja heidän ajatuksensa tuntuivat olevan heijastuksia toisistaan, tunsi Edith kylmien väreiden puistatusta kuin päivä olisi synkistynyt ja tuuli käynyt kolkommaksi.

Nyt he olivat jo vastatusten. Vanhus ojensi kättään julkeasti ja pysähtyi kerjäämään rouva Skewtonilta. Nuorempikin seisahtui, ja hän ja Edith tuijottivat toisiinsa.

»Vain tällaista», vastasi nainen ojentaen tavaroitaan katsahtamattakaan niihin. »Itseni olen myynyt kauan sitten.»

»Kaunis rouva, älkää uskoko häntä», vaakkui vanhus rouva Skewtonille, »älkää uskoko, mitä hän sanoo. Hän puhuu mielellään tuollaista. Hän on minun kaunis ja tottelematon tyttäreni. Häneltä en saa kuulla mitään muuta kuin moitteita kaikesta, mitä olen tehnyt hänen hyväkseen, arvoisa rouva. Katsokaahan nyt, kaunis rouva, millaisia katseita hän luo vanhaan äitiparkaansa.»

Kun rouva Skewton veti vapisevin käsin kukkaronsa esille ja etsi kiihkeästi muutamia rahakolikoita vanhan vaimon katsellessa häntä ahneesti — samalla heidän päänsä kiireen ja voimattomuuden vaikutuksesta melkein koskettivat toisiaan — virkkoi Edith vanhuksen puoleen kääntyen: »Minä olen nähnyt teidät jo ennen.»

»Niin, kaunis rouva», sanoi vanhus niiaten, »Warwickshiressä. Aamulla puiden alla. Kun ette tahtonut antaa minulle mitään. Mutta se herra, hän antoi jotakin! Oi, Herra häntä siunatkoon!» mutisi vanhus ojentaen perin laihaa kättään ja virnistellen hirveällä tavallaan tyttärelleen.

»Ei se auta, vaikka sinä koetat pidättää minua, Edith», sanoi rouva Skewton, joka varustautui ennakolta kuulemaan jotakin vastaväitettä tyttäreltään. »Sinä et tiedä mitään siitä, minä en tahdo kuulla kieltelemistä. Olen varma, että tämä on erinomainen nainen ja hyvä äiti.»

»Niin, armollinen rouva, juuri niin», rupatteli vanhus pitäen kättään ahneesti ojennettuna. »Kiitoksia, kaunis rouva. Herra teitä siunatkoon, kaunis rouva. Antakaa minulle vielä vähän lisää, koska itsekin olette hyvä äiti.»

»Ja voinpa vakuuttaa teille, että saan osakseni ihan tarpeeksi tottelemattomuuttakin välillä, kelpo eukko», virkkoi rouva Skewton valittelevalla äänellä. »Kas tuossa! Ojentakaa minulle nyt kätenne. Olette oikein hyvä vanha olento — ja täynnä — miksi sitä nyt taas sanotaankaan — enhän minä koskaan muista — ja kaikkea tuollaista. Tehän olette täynnä rakkautta ynnä muuta sellaista, eikö niin?»

»Niin, siitä olen varma, ja sellainen on hieno herra Grangebykin. Minun täytyy tosiaan vieläkin pudistaa teidän kättänne. Ja nyt voitte lähteä, ja minä toivon», lisäsi hän kääntyen eukon tyttären puoleen, »että osoitatte enemmän kiitollisuutta ja luonnollista — mikä sen nimi nyt taas onkaan — ja kaikkea muuta — mutta minä en ole koskaan muistanut nimiä — sillä ei ole milloinkaan ollut parempaa äitiä kuin tämä vanha kelpo olento on ollut teille. Tulehan, Edith!»

Kun Kleopatra-raunio hoippui pois vikisten ja pyyhkien silmiään muistamatta paljonkaan, että niiden lähellä oli punamaalia, ontui toinen vanhus päinvastaiseen suuntaan mutisten ja laskien rahojaan. Edith ja toinen nuori nainen eivät olleet enää vaihtaneet sanaakaan tai tehneet elettäkään, mutta kumpikaan ei ollut siirtänyt silmiään toisestaan hetkeksikään. He olivat seisoneet tähän asti vastatusten, kunnes Edith ikäänkuin unesta heräten lähti hitaasti kävelemään poispäin.

»Sinä olet kaunis nainen», mutistiin hänen jälkeensä, »mutta kaunis ulkomuoto ei pelasta meitä. Ja sinä olet ylpeä nainen, mutta ylpeys ei pelasta meitä. Meidän pitäisi tuntea toisemme ensi kerran tavatessamme!»

YHDESVIIDETTÄ LUKU

Kaikki kulkee määrättyä rataansa. Aallot ovat käheät salaisuutensa toistelemisesta, hiekka on kasoissa rannalla, merilinnut leijailevat ja liitelevät; tuuli ja pilvet kohisevat vinhasti eteenpäin jättämättä mitään jälkiä itsestään, valkeat käsivarret viittovat kuunvalossa kaukaista näkymätöntä maata kohti.

Hellän kaihoisa on Florencen mieli hänen ollessaan jälleen vanhalla seudulla, jossa hän on elänyt niin surullisena ja kuitenkin niin onnellisena. Hän ajattelee pikku veljeään sillä rauhallisella paikalla, missä he ovat puhelleet yhdessä niin usein, aaltojen kisaillessa Paulin lepovuoteen ympärillä. Ja nyt, kun hän istuu siinä mietteissään, hän kuulee aaltojen kumeassa kohinassa uudelleen Paulin tarinan ja hänen sanansakin tarkoin. Niinikään hän tajuaa, että hänen omalla elämällään, toiveillaan ja huolillaan — kaikella, mitä hän on kokenut yksinäisessä talossa, joka on sittemmin muuttunut loistorakennukseksi — on osansa tuon ihmeellisen laulun sisällyksessä.

Ja ujo Tootskin, joka kävelee jonkun matkan päässä katsellen kaipaavasti jumaloimaansa olentoa ja joka on seurannut häntä tänne, mutta ei arkatuntoisuudessaan uskalla häiritä tällaisella hetkellä, kuulee niinikään pikku Dombeyn hautamessun aalloilta, samalla kun ne vyöryessään loppumattomasti laulavat Florencen ylistystä. Niin, ja Toots-parka aavistaa niiden puhuvan ajasta, jolloin hän tiesi olevansa selväjärkisempi eikä niin hatara-aivoinen, ja kyyneleet kohoavat hänen silmiinsä, kun hän alkaa pelätä nyt olevansa tyhmä ja tylsä olento, joka ei kelpaa mihinkään muuhun kuin toisten pilkattavaksi. Ja kyyneleet himmentävät sitäkin iloa, jota hän tuntee ajatellessaan huojentunein mielin, että hän on nyt vapaa kaikesta vastuusta Kukonpojan vuoksi, koska tämä pääpukari on nyt poissa maalla ja harjoittelee siellä itseään (Tootsin kustannuksella) suureen kohtaukseensa Leivosenpojan kanssa.

Mutta Toots rohkaisee mielensä, kun aallot kuiskaavat hänelle ystävällisen ajatuksen, ja niin hän lähestyy Florencea vähitellen ja pysähtyen monta monituista kertaa epävarmana. Änkyttäen ja punastellen Toots teeskentelee suurta hämmästystä tullessaan lähemmäksi ja sanoo (seurattuaan melkein tuuma tuumalta niiden vaunujen kintereillä, joilla Florence on matkustanut Lontoosta Brightoniin, tuntien salaista iloa, kun pyörien nostama pöly on ollut tukehduttaa hänet), ettei hän ole koskaan elämässään näin hämmästynyt.

»Ja te olette tuonut Diogeneenkin, neiti Dombey!» huudahtaa Toots, jonka koko olemuksen läpi kulkevat mielihyvän väreet, kun hän tuntee pienen ystävällisesti ja avomielisesti ojennetun käden omassaan.

Epäilemättä on Diogenes siellä, ja epäilemättä on Tootsilla täysi syy huomata se, sillä se tulee suoraa päätä Tootsin säärien luo ja syöksyy kumoon epätoivoisessa ponnistuksessaan päästä kiinni häneen. Mutta sen lempeä emäntä pysähdyttää hyökkäyksen.

»Alas, Di, alas! Etkö muista, kuka meidät oikeastaan on tehnyt ystäviksi, Di? Hyi sinua!»

Oi, onpa Dillä tosiaankin syytä painaa kuononsa hyväillen Florencen kädelle ja juoksennella edestakaisin hänen ympärillään haukkuen ja syöksyä suinpäin kaikkia lähelle tulevia vastaan osoittaakseen harrastustaan. Tootskin saattaisi rynnätä päistikkaa kenen kimppuun tahansa. Eräs sotilashenkilö astuu ohi, ja Tootsia olisi kovasti haluttanut syöksyä häneen käsiksi.

»Diogenes tuntee taas olevansa kotoisessa ilmapiirissä, vai mitä, neiti
Dombey?» kysyy Toots.

»Neiti Dombeyn, jatkaa Toots, »suokaa anteeksi, mutta jos teitä miellyttäisi kävellä Blimberille päin — minä — minä olen menossa sinne».

Florence pistää kätensä Tootsin kainaloon puhumatta mitään, ja he lähtevät yhdessä Diogeneen juoksennellessa heidän edellään. Tootsin sääret vapisevat, ja vaikka hän on puettu erinomaisesti, on hänellä jonkinlainen epämukavuuden tunne. Hän näkee ryppyjä Burgess ja Kumppanin mestariteoksissa ja soisi ottaneensa parhaimmat saappaansa.

Tohtori Blimberin talo on ulkopuolelta yhtä skolastisen ja oppineen näköinen kuin ennen. Ylhäällä on se akkuna, josta Florence usein etsi silmillään kalpeita kasvoja ja jossa kalpeat kasvot kirkastuivat nähdessään hänet, kuihtuneen pikku käden heittäessä hänelle lentosuukkoja, hänen mennessään ohi. Oven avaa sama heikkosilmäinen nuorukainen, ja hänen veltto virnistyksensä, kun hän näkee Tootsin, on kuin ruumiillistunut heikkomielisyys. Heidät opastetaan tohtorin lukuhuoneeseen, missä sokea Homeros ja Minerva ottavat heidät vastaan niinkuin muinoinkin suuren kellon naksahdellessa vakavasti eteisessä ja maapallojen seisoessa yhä entisillä paikoillaan kuin itse maailmaan olisi liikkumaton eikä mikään siinä tottelisi sitä yleistä lakia, että maa vetää puoleensa kaikkea niin kauan kuin se pyörii.

Ja nyt saapuu tohtori Blimber oppineine säärineen, sitten rouva Blimber taivaansinisine myssyineen ja senjälkeen Cornelia hiekanvärinen tukka pikku kiemuroina ja nenällä kiiltävät silmälasit, työskennellen yhä vielä haudankaivajan tavoin kuolleitten kielten haudoilla. Tuossa on pöytä, jolla Paul istui niin hyljättynä ja onnettomana, koulun »uutena poikana», ja tänne asti kuuluu poikien kaukainen läksynluku, vanha elintapa heidän vanhassa huoneessaan vanhojen periaatteitten mukaan.

»Toots», sanoo tohtori Blimber, »minua ilahduttaa kovasti, kun taas näen teidät».

Kasvot tulipunaisina Toots selittää, että hän on tavannut neiti Dombeyn sattumalta ja että he tulivat yhdessä, koska neiti Dombey samoin kuin hänkin halusi nähdä tätä vanhaa paikkaa..

»Varmaankin te haluatte käydä katsomassa nuoria ystäviämme, neiti Dombey», sanoo tohtori Blimber. »Kaikki ovat vielä teidän koulutovereitanne, Toots. Tuskinpa meille on tullut uusia oppilaita pikku pylväistöömme herra Tootsin lähdettyä täältä, kultaseni», sanoo tohtori Blimber Cornelialle.

Melkein vieras hän on Florencellekin, sillä koulusalissa tavatulla Bitherstonella, ei enää pikku Bitherstonella, niinkuin ennen rouva Pipchinin luona, on kova kaulus, kaulahuivi ja taskukello. Mutta joka tapauksessa se on Bitherstone, syntynyt jonkin pahaenteisen bengalilaisen tähden alla ja yltyleensä musteessa. Hänen sanakirjansa on käynyt alituisesta käyttämisestä niin vesitautiseksi, ettei tahdo mitenkään sulkeutua, vaan haukottaa kuin ei tosiaankaan enää sietäisi tuota kiusaa kauemmin. Samoin on sen omistajan Bitherstonen laita, joka elää tohtori Blimberin alituisen painostuksen alla, mutta Bitherstonen haukotuksessa on häijyyttä ja murinaa. Onpa hänen kuultu sanovan, että häntä haluttaisi tavata »Blimber-ukko» Intiassa. Hyvin pian huomaisi tohtori silloin, että muutamat palkatut kulit olivat kuljettaneet hänet sisämaahan ja jättäneet hänet thugien (kuristajien) haltuun; sen hän takaisi.

Briggs jauhaa yhä tiedon myllyssä, samoin Tozer ja Johnson ynnä kaikki muut. Vanhemmat oppilaat panevat melkein kaiken tarmonsa siihen, että koettavat uutterasti unohtaa, mitä ovat nuorempina oppineet. Kaikki ovat yhtä kohteliaita ja yhtä kalpeita kuin ennenkin, ja heidän joukossaan ahertaa yhtä uutterasti kandidaatti Feeder, luisevakätinen ja harjastukkainen, edessään paraikaa Herodotos+ ja takana seinähyllyllä muut välineet.

Näiden vakavien nuorten herrojen keskuudessa herättää suurta huomiota vapautuneen Tootsin käynti. He tuntevat häntä katsellessaan jonkinlaista kunnioittavaa kauhua, niinkuin ainakin henkilön edessä, joka on marssinut Rubiconin poikki ja vannonut olevansa koskaan palaamatta. Hänen pukunsa kuosista, hänen jalokiviensä muodosta kuiskaillaan kämmenten suojassa. Sapekas Bitherstone, joka ei ole Tootsin aikalainen, koettaa pikku pojille teeskennellä ylenkatsetta Tootsia kohtaan ja sanoo toivovansa, että Toots tulisi noin koristettuna Bengaliin, jossa hänen äitinsä on hankkinut hänelle rajahin jalkatyynystä otetun smaragdin. Tulkoonpa vain sinne!

Myöskin Florencen ilmestyminen herättää voimakkaita tunteita, sillä joka nuorukainen rakastuu häneen taas heti, lukuunottamatta äsken mainittua sapekasta Bitherstonea, joka pelkästä vastustushalusta pysyy kylmänä. Tootsissa herää synkkä mustasukkaisuus, ja Briggs on sitä mieltä, ettei hän sittenkään ole niin kovin vanha. Mutta tämän alentavan salaviittauksen iskee Toots pian tyhjäksi sanomalla ääneen Feederille: »Kuinka voitte, Feeder?» ja pyytämällä häntä kanssaan tänään päivälliselle Bedfordiin. Tämän suurtyön tehtyään hän olisi hyvin voinut esittää itsensä vanhana Parrina, jos olisi tahtonut. Ei kukaan olisi sitä epäillyt.

Käsiä pudistellaan ja kumarruksia tehdään, ja jokainen nuori herra toivoo hartaasti voivansa vahingoittaa Tootsia neiti Dombeyn silmissä. Sitten Toots nauraa hihittää vanhalle pulpetilleen, minkä jälkeen Florence ja hän vetäytyvät rouva Blimberin ja Cornelian kanssa pois salista. Tohtori Blimber, joka astuu viimeisenä heidän jäljessään ja sulkee oven, huomauttaa: »Hyvät herrat, nyt ryhdymme taas opintoihimme.» Sillä vain tuota, tuskin mitään muuta, kuulee tohtori meren hokevan eikä ole muuta kuullutkaan koko elämässään.

Sitten Florence pujahtaa yläkertaan vanhaan makuuhuoneeseen rouva Blimberin ja Cornelian kanssa. Toots, joka tuntee, ettei häntä tai ketään muuta tarvita siellä, jää puhelemaan tohtorin kanssa kirjastohuoneen ovelle tai paremminkin kuuntelemaan, mitä tohtori puhuu hänelle, ja ihmettelee itsekseen, kuinka hän on koskaan pitänyt kirjastohuonetta suurena pyhäkkönä ja tohtoria, jolla on ulospäin kaartuvat sääret kuin vanhanaikaisella pianolla, kauheana miehenä. Florence tulee pian alas ja lausuu jäähyväiset. Diogenes, joka on kaiken aikaa säälimättömästi kiusannut likinäköistä nuorukaista, säntää ulos ovesta ja haukkuu iloisen uhmaavasti kallion juurelle asti. Sillä välin katselee Melia tohtorin toisen naispalvelijan kanssa yläkerran akkunasta naureskellen »tuolle Tootsille» ja sanoen neiti Dombeysta: »Mutta tosiaankin, kuinka kovasti hän on veljensä näköinen, kauniimpi vain!»

Toots, joka on nähnyt Florencen silmissä kyyneleitä hänen tullessaan alas makuuhuoneesta, on epätoivoisen onneton ja levoton ja pelkää ensiksi tehneensä väärin ehdottaessaan tätä vierailua. Mutta pian hänen mielensä huojentuu, kun Florence sanoo olevansa hyvin iloinen siitä, että on taas käynyt täällä, ja puhelee hyvin hilpeästi kaikesta heidän kävellessään pitkin merenrantaa. Aaltojen kohina ja tytön suloinen ääni lumoavat Tootsin niin, ettei hänellä ole rahtuakaan vapaata tahtoa jäljellä heidän saapuessaan sen hotellin luo, jossa Dombeyn perhe asuu. Kun Florence ojentaa hänelle kätensä jäähyväisiksi, ei hän voi päästää sitä irti.

»Neiti Dombey, suokaa anteeksi», virkkaa Toots surullisesti kuiskaten, »mutta jos sallisitte minun —»

Florencen hymyilevä ja mitään aavistamaton ilme saa hänet äkkiä vaikenemaan.

»Jos sallisitte minun — jollette pitäisi sitä julkeana, neiti Dombey, jos minä — ilman pienintäkään rohkaisua teidän puoleltanne — jos nähkääs saisin toivoa», jatkaa sitten Toots.

»Neiti Dombey», sanoo Toots, joka tuntee nyt päässeensä alkuun, »minä olen tosiaankin joutunut niin pitkälle teitä ihaillessani, etten tiedä, miten enää menettelisin. Olen säälittävin ja kurjin olento maailmassa. Jollemme nyt olisi torin nurkassa, lankeisin polvilleni eteenne ja pyytäisin ja rukoilisin teitä — ilman minkäänlaista rohkaisua teidän taholtanne — että antaisitte minun toivoa — että saisin pitää mahdollisena, että te —»

»Oi, olkaa hyvä älkääkä puhuko tuollaista!» huudahtaa Florence, joka on pelästynyt ja onneton. »Oi, lakatkaahan, herra Toots! Älkää sanoko enempää. Olkaa niin hyvä ja kohtelias minua kohtaan, älkää enää puhuko siitä.»

»Te olette ollut niin ystävällinen minulle», lisää Florence, »ja minä olen niin kiitollinen teille, minulla on niin paljon syytä pitää teistä, kun olette ollut hyvä ystävä minulle, ja minä pidän teistä niin paljon» — nyt hymyilevät avomieliset kasvot Tootsille kaikkein suloisimmalla ja rehellisimmällä tavallaan — »että olen varma siitä, että aioitte vain sanoa minulle hyvää yötä!»

»Aivan niin, neiti Dombey», vastaa Toots, »minä — minä — juuri sitä minä tarkoitin. Ei se merkitse mitään muuta.»

»Hyvästi, neiti Dombey!» änkyttää Toots. »Toivoakseni ette pane siihen mitään huomiota. Se ei — se ei merkitse mitään, kiitoksia vain. Sillä ei ole vähäisintäkään merkitystä tässä maailmassa.»

Toots-parka palaa hotelliinsa epätoivoisessa tilassa, lukitsee itsensä makuuhuoneeseen, heittäytyy vuoteelleen ja makaa siinä pitkän aikaa, ikäänkuin asia sittenkin olisi perin tärkeä. Mutta kandidaatti Feeder on tulossa päivälliselle, mikä on onneksi Tootsille, sillä kuka tietää, milloinka hän muuten olisi noussut. Tootsin on pakko nousta vastaanottamaan kutsuvieraansa ja esiintyä kelpo isäntänä.

Ja tämän hyveen, vieraanvaraisuuden, hedelmällinen vaikutus (mainitsemattakaan viiniä ja hyvää ruokaa) avaa Tootsin sydämen ja lämmittää hänet puheliaaksi. Hän ei kerro Feederille mitään siitä, mitä torin nurkassa on tapahtunut, mutta kun Feeder kysyy häneltä, »milloinka se julkaistaan», vastaa Toots, »että on olemassa joitakin seikkoja», mikä heti masentaa Feederin intoa jonkin verran. Toots lisää, ettei hän oikein ymmärrä, mitä oikeutta Blimberillä oli huomauttaa hänen tulleen neiti Dombeyn seurassa, ja että jos tohtori sillä tahtoi lausua jonkin solvauksen, sanoisi hän vielä suorat sanat siitä, niin tohtori kuin hän onkin, mutta otaksuttavasti se johtui vain tietämättömyydestä, mitä Feederkään ei epäile.

Mutta Feederiä ei kuitenkaan läheisenä ystävänä pidetä kokonaan syrjässä tästä asiasta. Toots ei vaadi muuta kuin että siitä puhutaan salaperäisesti ja tunteellisesti. Muutamien viinilasien jälkeen hän esittää neiti Dombeyn maljan, huomauttaen: »Feeder, teillä ei ole aavistustakaan niistä tunteista, jotka täyttävät sydämeni tehdessäni tämän ehdotuksen.»

Feeder vastaa: »Oi, kyllä minulla on, rakas Toots. Ne tuottavat teille suurta kunniaa, kelpo veikko.»

Sitten Feeder joutuu ystävällisten tunteittensa valtaan, pudistaa Tootsin kättä ja sanoo, että jos Toots joskus tarvitsee veljeä, hän kyllä tietää mistä uskollinen veli on saatavissa. Ja sitten hän lisää, että jos hän saisi neuvoa, hän suosittelisi Tootsille kitaran- tai ainakin huilunsoiton oppimista, sillä naiset pitävät soitosta, kun heitä kosiskellaan, ja hän on itsekin huomannut, millaista etua siitä voi olla.

Tämä johtaa Feederin tunnustamaan, että hän on iskenyt silmänsä Cornelia Blimberiin. Hän ilmoittaa Tootsille, ettei hän tunne minkäänlaista vastenmielisyyttä silmälaseja kohtaan ja että jos tohtori todella menettelisi niin kauniisti, että luopuisi hommasta, silloin he olisivat turvatut. Hän sanoo mielipiteensä olevan, että kun mies on ansainnut sievoisen summan liikkeellään, on hänen velvollisuutensa luopua siitä, ja että Cornelia olisi siinä sellaisena apuna, että kuka mies tahansa voisi hänestä ylpeillä. Toots vastaa rupeamalla hurjasti ylistämään neiti Dombeyta ja viittaamalla siihen suuntaan, että hänestä välistä tuntuu siltä kuin olisi parasta ampua kuula ohimoonsa. Feeder sanoo jyrkästi ja pontevasti, että se olisi harkitsematon teko, ja näyttää hänelle, sovittaakseen hänet olemassaolon kanssa, Cornelian valokuvan silmälaseineen.

Niin viettävät nämä hiljaiset sielut iltaansa, ja kun se on väistynyt yön tieltä, lähtee Toots saattamaan Feederiä ja eroaa hänestä tohtori Blimberin ovella. Mutta Feeder menee vain portaille, ja kun Toots on lähtenyt, tulee hän taas alas kävelläkseen yksin rannalla ja pohtiakseen suunnitelmiaan. Feeder kuulee selvästi aaltojen ilmoittavan hänen siinä astellessaan edestakaisin, että tohtori Blimber luopuu liikehommastaan, ja hän tuntee romanttista mielihyvää katsellessaan taloa ulkopuolelta ja ajatellessaan, että tohtori maalauttaa sen ensin ja korjauttaa sitten perinpohjin.

Tootskin astelee edestakaisin sen laatikon ulkopuolella, joka kätkee hänen jalokivensä. Surkuteltavassa mielentilassa eikä oikein turvassa poliisin epäluulolta hän tuijottaa akkunaan, jossa näkee valoa ja joka hänen mielestään ehdottomasti on Florencen akkuna. Mutta se ei ole Florencen, vaan rouva Skewtonin huone, ja sillä välin kun Florence nukkuu toisessa huoneessa suloisesti uneksien keskellä vanhaa ympäristöä ja vanhojen muistojen herätessä eloon, makaa se olento, joka hirveässä todellisuudessa on kärsivällisen pojan paikalla, liittäen tuon vuoteen taas — mutta kuinka eri tavalla! — kuihtumiseen ja kuolemaan, unettomana ja valitellen. Rumana ja riutuneena se viruu vuoteellaan, jossa ei saa ollenkaan lepoa, ja sen vieressä istuu Edith kauhun kuvastuessa hänen kylmässä kauneudessaan — sillä sairaan yhä sammuvat silmät herättävät hänessä kauhua. Ja mitä aallot heille kohisevat yön hiljaisuudessa?

»Edith, mikä tuo kivinen käsivarsi on, joka uhkaa lyödä minua? Etkö näe sitä?»

»Vain mielikuvitusta! Kaikki on minun mielikuvitustani. Katsoppas! Onko mahdollista, että sinä et näe sitä?»

»Ei siinä tosiaankaan ole mitään, äiti. Istuisinko minä tässä liikahtamatta, jos täällä olisi jotakin sellaista?»

»Liikahtamatta?» Samalla tuijottaa sairas liikahtamatta tyttäreensä. »Nyt se on poissa — ja miksi sinä istut niin liikahtamatta? Se ei ole pelkkää mielikuvitustani, Edith. Minua ihan värisyttää nähdessäni sinun istuvan vieressäni.»

Samassa hän alkaa itkeä, heittelee päätään pieluksella rauhattomasti puolelta toiselle, valittaa kärsineensä laiminlyöntiä — millainen äiti hän sentään on ollut, niinkuin sekin vanha kelpo olento, jonka he tapasivat, ja kuinka kiittämättömiä tyttäret aina ovat sellaisia äitejä kohtaan. Keskellä sekavaa rupatteluaan hän vaikenee, katsahtaa tyttäreensä, huutaa, että hänen järkensä menee sekaisin, ja kätkee kasvonsa vuodevaatteisiin.

Säälien kumartuu Edith hänen ylitseen ja puhelee hänelle. Sairas vanhus tarttuu lujasti hänen kaulaansa ja virkkaa kauhistuneen näköisenä:

»Edith, mennään pian taas kotiin! Eikö minun sinunkin mielestäsi pitäisi taas pian päästä kotiin?»

»Ja mitä hän sanoi — mikä hänen nimensä taas onkaan — en voi koskaan muistaa nimiä — majuri — mikä se hirveä sana oli, kun matkustimme pois — eihän se ole totta? Edith!» huusi hän ja tuijotti jäykästi, »eihän se minua vaivaa?»

Yön toisensa jälkeen palaa valo akkunassa, ja kuihtunut olento makaa vuoteessaan Edithin istuessa hänen vieressään ja levottomien aaltojen puhellessa heille molemmille. Yökaudet toistavat aallot salaisuuttaan, niin että käyvät lopulta käheiksi, rantahiekka kokoontuu yhä korkeampiin läjiin, merilinnut leijailevat ja liitelevät, tuuli ja pilvet kohisevat vinhasti jälkeäkään jättämättä, ja valkeat käsivarret viittaavat kaukaista näkymätöntä maata kohti.

Ja yhä katselee vanha sairas nainen nurkkaan, jossa kivinen käsivarsi — osa hautapatsaaseen kuuluvaa hahmoa, niinkuin hän sanoo — on koholla lyödäkseen häntä. Vihdoin se laskeutuu alas, ja sitten makaa vuoteella halvaantunut vanha rouva, joka on koukistunut ja kutistunut ja jonka toinen puoli on tunnoton..

Sellainen on se olento, jota päivä toisensa jälkeen kuljetetaan hitaasti ihmistungoksessa maalattuna ja paikattuna, auringon pilkattavana. Ulkona ollessaan hän etsii silmillään vanhaa kelpo olentoa, joka on ollut niin erinomainen äiti, ja vääristelee suutaan tähystäessään turhaan ihmisten seasta. Sellainen on se olento, joka usein viedään vaunuissa alas merenrantaan ja sijoitetaan sinne lepäämään, mutta johon ei mikään tuuli voi puhaltaa tuoreutta ja jolle valtameren kohinalla ei ole ainoaakaan rauhoittavaa sanaa lausuttavana. Hän makaa kuunnellen sitä tuntikausia, mutta sen puhe on hänelle hämärää ja synkkää, ja hänen kasvoillaan kuvastuu kauhu. Kun hänen silmänsä harhailevat yli sinisen lakeuden, eivät ne näe muuta kuin suuren lohduttoman erämaan maan ja taivaan välillä.

Florencea hän tapaa harvoin ja silloinkin vain nyrpistää suutaan. Edith on aina hänen lähettyvillään ja pitää loitolla Florencea, joka yöllä vuoteessaan värisee ajatellessaan kuolemaa tuollaisessa muodossa, herää usein ja kuuntelee, luullen sen jo tulleen. Edith on sairaan ainoana hoitajana. Parasta onkin, että vain harvat näkevät hänet, ja hänen tyttärensä valvoo yksin hänen vuoteensa vieressä.

Varjojen peittämille kasvoille leviää vielä synkempi varjo, terävät piirteet käyvät vieläkin terävämmiksi, ja hämärä maailma häipyy näkymättömiin paksun hunnun painuessa hänen silmilleen. Peitteellä harhailevat vapisevat kädet liittyvät heikosti yhteen ja siirtyvät tyttäreen päin, ja ääni, joka ei muistuta hänen eikä minkään muun kuolevaisen ääntä, sanoo: »Sillä minä olen imettänyt sinua.»

Edith polvistuu kyynelettömin silmin hänen viereensä, jotta raukea pää tajuaisi paremmin hänen sanansa, ja vastaa:

»Sanoin sinulle silloin, että annoin anteeksi sinun osasi siinä ja että rukoilin Jumalaa antamaan anteeksi oman osuuteni. Sanoin, että menneisyys sai olla täydellisesti unohdettu. Ja nyt toistan sen vielä. Suutele minua, äiti.»

Edith koskettaa valkeita huulia, ja tuokion verran on kaikki hiljaista. Sitten kohottautuu äiti nuorekkaasti hymyillen, ja Kleopatran luuranko nousee pystympään vuoteessa.

Laskekaa alas ruusunpunaiset verhot! Tuulen ja pilvien keralla lentää vielä jotakin muuta pois. Laskekaa ruusunpunaiset verhot ihan alas!

Tieto tapahtumasta lähetetään Lontooseen Dombeylle. Hän käy tapaamassa Feenix-serkkua, joka ei vielä ole ehtinyt matkustaa Baden-Badeniin ja joka myös on juuri saanut saman uutisen. Feenix-serkun tapainen hyvänluontoinen mies on omansa häihin tai hautajaisiin, ja hänen asemansa suvun jäsenenä tekee itsestään selväksi, että häneltä on kysyttävä neuvoa.

»Dombey», sanoo Feenix-serkku, »totta vie, olen tosiaankin kovin järkytetty siitä, että tällainen tapaus tuo meidät yhteen. Tätiparkani! Hän oli hiton eloisa nainen.»

»Ja hän esiintyi kerrassaan nuoren näköisenä», lisää Feenix-serkku. »Minun täytyy tosiaankin tunnustaa, että hääpäivänänne luulin hänen voivan elää vielä parikymmentä vuotta. Sanoinpa sen Brooksien luona eräälle miehelle — pikku Billy Joperille — epäilemättä tunnette hänet — sama mies, joka käyttää lasia silmässään.»

Dombey kumartaa kieltäen. »Jos haluaisitte tehdä joitakin ehdotuksia hautajaisia varten — —» vihjaa hän.

»En tosiaankaan osaa sanoa siihen mitään», vastaa Feenix-serkku ja sivelee leukaansa, mihin hänellä on juuri parahiksi kättä vapaana pitkiltä kalvosimilta. »Maatilani puistossa on hautakammio, mutta pelkään, että se on korjauksen tarpeessa, sillä se on — suoraan sanoen — hiton huonossa kunnossa. Jollen nyt sattuisi olemaan vähän ahtaalla, olisin jo korjauttanut sen, mutta pelkään, että ihmiset tekevät huviretkiä sinne rauta-aidan sisäpuolelle.»

»Kylässä on tavattoman kaunis kirkko», selittää Feenix-serkku miettivästi, »puhtaaseen anglo-normannilaiseen tyyliin rakennettu. Lady Jane Finchbury — joka käyttää kovin kireitä kureliivejä — on maalannut siitä ihastuttavan hyvän luonnoksen — mutta olen kuullut, että se on nyt kokonaan pilattu rappauksella. Ja sitäpaitsi on sinne pitkä matka.»

»Totta vie, Dombey, minun käsitykseni on, että tuskin voimme keksiä parempaa», sanoo Feenix-serkku. »Silloinhan häntä ei tarvitse kuljettaa minnekään ja sehän on hyvin miellyttävä paikka.»

»Minä pidän kunnia-asianani», vastaa Feenix-serkku, »hyväksyä minkä päivän tahansa, joka teille sopii parhaiten. Minulle tulee suuri ilo (tietenkin surullista lajia) saattaessani tätiäni — no niin, lyhyesti sanoen, hautaan», lopettaa Feenix-serkku äkkiä, kun ei keksi muuta lausetapaa.

Dombey sopii siis siitä, että hän tulee sinä päivänä noutamaan Feenix-serkkua Brightoniin, ja lausuu heti senjälkeen jäähyväiset. Feenix-serkku saattaa häntä portaille asti ja sanoo erotessa: »Minä olen tosiaankin oikein pahoillani siitä, Dombey, että teillä on niin paljon vaivaa tästä asiasta», mihin Dombey vastaa: »Ei ollenkaan.»

Sovittuna aikana kohtaavat Feenix-serkku ja Dombey toisensa, matkustavat Brightoniin ja edustavat kahden kaikkia rouva Skewton-vainajaa surevia henkilöitä saattaessaan hänen jäännöksensä viimeiseen leposijaan. Suruvaunuissa istuva Feenix-serkku huomaa tiellä lukemattomia tuttavia, mutta ei sopivaisuussyistä kiinnitä heihin muuta huomiota kuin mainitsee ohitse ajettaessa heidän nimensä Dombeylle seuraavaan tapaan: »Tom Johnson, jolla on korkkisääri, Whiten liikkeestä. Mitä, oletko sinäkin täällä, Tommy? Hullaantunut täysiveriseen tammaan. Smalderin tytöt» j.n.e. Hautajaistoimituksen aikana Feenix-serkku on hyvin alakuloinen ja huomauttaa, että tällaiset tilaisuudet saavat miehen tosiaankin ajattelemaan, että hän alkaa käydä vapisevaksi. Hänen silmänsä ovatkin kosteat, kun toimitus päättyy. Mutta pian hän taas toipuu, ja samoin käy muidenkin rouva Skewtonin sukulaisten ja ystävien, joista majuri lakkaamatta puhelee klubissaan, että vainaja ei koskaan pitänyt itseään kyllin lämpimänä, kun taas nuori avokaulainen nainen, jolla on niin paljon vaivaa silmäluomistaan, sanoo hiljaa huudahtaen, että rouva Skewton oli varmaankin hirveän vanha ja että hän kuoli kaikenlaisiin kauhistuttaviin vaivoihin, joista on parasta olla puhumatta.

Niin makaa Edithin äiti haudassaan rakkaiden ystäviensä unohtamana, sillä he ovat kuuroja kuulemaan aaltoja, jotka ovat käheitä oman salaisuutensa toistamisesta, ja sokeita näkemään rannalle kasaantunutta törkyä ja valkeita käsivarsia, jotka viittaavat kuunvalossa kaukaiseen näkymättömään maahan. Mutta kaikki on entisellään tuntemattoman valtameren rannalla. Edith seisoo siellä yksinään kuunnellen sen aaltoja. Hänen jalkainsa alla on kosteaa rikkaruohoa, joka peittää hänen koko elämänpolkunsa.

KAHDESVIIDETTÄ LUKU

Robilla ei enää ollut kapteeni Cuttlen ostamaa mustaa nuttua ja merimieslakkia, vaan ruskeasta verasta tehty oikea liveripuku, joka oli niin siisti ja täydellinen kuin taitava räätäli ainakin voi valmistaa, vaikka se oli olevinaan yksinkertainen palvelijan asu. Ulkonaiselta olemukseltaan näin muuttuneena ja sisällisesti välinpitämättömänä kapteenista ja merikadetista, paitsi milloin hän omisti joitakin minuutteja vapaa-ajastaan noiden molempain eroamattomien pilkkaamiseen ja puhalteli messinkistä soittokonettaan — omaatuntoaan — muistellen sitä komeaa tapaa, kuinka oli eronnut heidän seurastaan, hän palveli nyt uutta isäntäänsä Carkeria. Ollen Carkerin talon asukas ja hänen henkilökohtainen palvelijansa hän kiinnitti pyöreät silmänsä peläten ja vapisten valkeisiin hammasriveihin ja tunsi alituisesti, että hänen pitäisi välttämättä avata silmänsä vieläkin suuremmiksi.

Hänen koko olemuksensa ei olisi voinut väristä enemmän kunnioituksesta noita hampaita kohtaan, vaikka hän olisi joutunut jonkin mahtavan noidan palvelukseen ja ne olisivat olleet suurimpana taikavoimana. Poika näki isännässään sellaisen mahtavuuden ja arvovallan edustajan, että hänen koko huomionsa kohdistui siihen ja hänessä heräsi ehdoton alistuvaisuuden ja tottelevaisuuden tunne. Hän ei edes luullut voivansa oikein turvallisesti ajatellakaan isäntäänsä tämän poissa ollessa, jottei taas tuntisi kurkkuunsa tartuttavan niinkuin silloin aamulla, kun hän ensin joutui uuteen palvelukseensa, vaan joka ainoa noista hampaista oli tirkistävinään hänen sisimpäänsä ja olevinaan selvillä hänen kaikista mielikuvistaan. Kun Rob oli vastatusten isäntänsä kanssa, ei hänellä ollut pienintäkään epäilystä siitä, että Carker luki hänen salaisimmatkin ajatuksensa tai että hän saattoi lukea ne, jos viitsisi, ja tämä vaikutelma oli niin täydellinen ja piti häntä niin vallassaan, että hän tuskin uskalsi mitään ajatella. Hänen sielunsa oli niin kokonaan täynnä Carkerin vastustamattoman ylivallan aina kasvavaa vaikutusta ja tietoisuutta siitä, että Carker saattoi teettää hänellä mitä vain halusi, että hän koetti arvailla herransa mielitekoja jonkinlaisessa henkisessä jännityksessä.

Rob ei ehkä itse ollut selvillä siitä — hänen silloisessa mielentilassaan olisi ollut tavattoman rohkea teko kysyä sitä — alistuiko hän täydellisesti tähän vaikutukseen siksi, että silloin tällöin epäili herransa mahdollisesti olevan mestarin eräissä kavalissa taidoissa, joita hän itse oli vain mitättömänä harjoittelijana opiskellut hiojain koulussa. Mutta varmaa on, että Rob ihaili häntä yhtä paljon kuin pelkäsikin. Carker ehkä tunsi paremmin voimansa lähteen, joka ei suinkaan ammentamisesta tyrehtynyt.

Samana iltana, jolloin Rob erosi kapteenin palveluksesta, hän oli myytyään kyyhkysensä, vieläpä kiireissään halvasta hinnasta, lähtenyt suoraa päätä Carkerin kotiin ja esittänyt siellä itsensä uudelle herralleen tulipunaisin kasvoin, jotka näyttivät odottavan kiitosta.

»Mitä, sinä ilkimys!» sanoi Carker katsahtaen pojan kädessä olevaan myttyyn. »Oletko sinä karannut palveluksestasi ja tullut minun luokseni?»

»Oi, suokaa anteeksi, hyvä herra», änkytti Rob, »tehän sanoitte minun viimeksi ollessani täällä —»

»Suokaa anteeksi, hyvä herra, te ette sanonut mitään», virkkoi Rob, jonka se tapa, kuinka kysymys oli tehty, heti pakotti varovaiseksi, vaikka hän joutuikin ymmälle.

Hänen isäntänsä katsahti häneen näyttäen samalla mahdollisimman suuren osan ikenistään ja etusormellaan uhaten huomautti:

»Näyttää siltä, että sinut lopuksi paha perii, sinä kiertolainen.
Tuhosi on ihan varma!»

»Voi, älkäähän sanoko niin!» huudahti Rob säärtensä vavistessa. »En tosiaankaan halua mitään muuta kuin tehdä työtä teidän hyväksenne ja palvella teitä ja suorittaa tarkoin teidän käskynne, herra Carker.»

»Kyllä sinun tosiaan onkin parasta noudattaa tarkoin minun käskyjäni, jos haluat laisinkaan olla tekemisissä minun kanssani», vastasi hänen isäntänsä.

»Niin, sen tiedän, herra Carker», sanoi Rob rukoilevalla ja alistuvalla äänellä. »Olkaa niin hyvä ja koetelkaa minua, hyvä herra! Ja jos tapaatte minut jostakin pahasta tai rikkomasta teidän käskyjänne, niin saatte tappaa minut.»

»Sinä koira!» sanoi Carker nojautuen taaksepäin tuolissaan ja hymyillen hänelle tyynesti. »Tappaako? Se ei ole mitään verrattuna siihen, mitä tekisin sinulle, jos koettaisit pettää minua.»

»Niin, herra», vastasi toivoton hioja, »olen varma siitä, että te kohtelisitte minua kauheasti. Enhän minä koetakaan sitä tehdä, en vaikka minulle luvattaisiin palkinnoksi kasa kultarahoja.»

Perinpohjin pettyneenä kiitoksen odottamisessa seisoi nujerrettu Rob katsellen herraansa ja koettaen turhaan olla tuijottamatta häneen niin rauhattomana kuin koira usein esiintyy samanlaisessa tilanteessa.

»Olet siis luopunut aikaisemmasta paikastasi ja tullut pyrkimään minun palvelukseeni, vai mitä?» sanoi Carker.

»Niin, jos tahtoisitte ottaa minut», vastasi Rob, joka oli niin menetellessään vain noudattanut herransa määräyksiä, mutta ei uskaltanut puolustaa itseään sentapaisella viittauksella.

»Kyllä, hyvä herra», vastasi Rob hypistellen hattuaan samalla kun Carkerin katse piti häntä yhä vallassaan ja hän koetti turhaan päästä siitä vapaaksi.

Rob ilmaisi nopeilla toinen toistaan seuraavilla pikku kumarruksilla ymmärtävänsä selvästi tämän neuvon ja kumarteli kaiken matkaa perääntyessään ovelle, tuntien suurta huojennusta ajatellessaan pääsevänsä ulos. Silloin hänet pysäytettiin.

»Hei!» huusi Carker kutsuen Robin takaisin. »Sinulla on ollut tapana — suljeppas ovi!»

»Sinulla on ollut tapana kuunnella salaa, pitää silmällä, ja niin edespäin.»

»Enhän minä täällä niin tee, hyvä herra», vastasi Rob, »kunniasanallani vakuutan, en tee niin. Tahtoisinpa kuolla, jos tekisin niin, vaikka minulle luvattaisiin mitä, paitsi jos te niin käskette, herra Carker.»

»Parasta onkin, että luovut siitä tavasta. Sitäpaitsi sinä olet tottunut lörpöttelemään ja kielimään», sanoi hänen isäntänsä järkähtämättömän kylmäverisesti. »Varo sitä täällä, sillä muuten sinut hukka perii, lurjus», ja Carker hymyili taas uhaten Robia etusormellaan.

Hiojan hengitys salpaantui hämmennyksestä. Hän koetti vakuuttaa tarkoituksiensa puhtautta, mutta ei voinut muuta kuin tuijottaa hymyilevään herraan alistuvan huumaantuneena, mikä näytti erittäin miellyttävän hymyilevää herraa, sillä hän käski Robin lähteä alakertaan, tarkasteltuaan häntä kotvan aikaa mitään puhumatta, ja antoi hänen ymmärtää ottaneensa hänet nyt palvelukseensa.

Sillä lailla joutui Rob Carkerin taloon, ja hänen kauhunsekainen kunnioituksensa tätä herraa kohtaan voimistui joka hetki hänen palvelusaikanaan.

Oltuaan täällä muutamia kuukausia hän eräänä varhaisena aamuna avasi puutarhan veräjän Dombeylle, joka oli sopimuksen mukaan tullut aamiaiselle hänen isäntänsä luo. Samassa tuli paikalle Carkerkin kiiruhtaen vastaanottamaan arvokasta vierastaan ja lausumaan hänet tervetulleeksi hammasriviensä välkkyessä.

»Uskokaa minua, en ole milloinkaan rohjennut toivoa näkeväni teitä täällä luonani», virkkoi Carker autettuaan Dombeyta astumaan alas hevosen selästä. »Tämä on erikoinen päivä kalenterissani. Teidän kaltaisellenne miehelle, joka saa aina tehdä mitä haluaa, ei mikään päivä voi olla kovin merkillinen, mutta minun tapaiseni ihmisen laita on toisin.»

»Teillä on täällä aistikas asunto, Carker», sanoi Dombey alentuen pysähtymään nurmikolle katsellakseen ympärilleen.

»Olette kovin ystävällinen saneessanne niin», vastasi Carker.
»Kiitoksia.»

»Mutta sehän täytyy jokaisen tunnustaa», virkkoi Dombey mahtavan suojelevasti. »Niin pitkälle kuin voin nähdä on tämä hyvin mukava ja hauskasti järjestetty paikka — suorastaan hienon aistikas.»

»Niin tosiaankin, mikäli voitte nähdä», vastasi Carker. »Se rajoitus on tarpeellinen. No niin, olemme puhuneet siitä kylliksi, ja vaikka te vain alentuvaisuudesta kiitätte taloani, en ole teille vähemmän kiitollinen. Suvaitsetteko astua sisään?»

Mentyään sisälle Dombey huomasi tietysti huoneitten erinomaisen järjestelyn ja ne lukuisat mukavuudet, joita siellä näkyi joka suunnalla. Kerskailevan nöyränä Carker otti vastaan tätä koskevan huomautuksen hymyillen ja sanoi ymmärtävänsä hienon tarkoituksen ja antavansa sille arvoa, lisäten, että olihan tämä maja kyllin hyvä hänen asemassaan olevalle henkilölle — ehkä kaikessa vähäpätöisyydessään liiankin hyvä hänen tapaiselleen.

»Ja ehkä se tosiaan näyttääkin teistä, joka olette niin paljon korkeammalla, paremmalta kuin mitä se on», virkkoi hän levittäen vilpillisen suunsa mahdollisimman suureksi, »samoin kuin kerjäläisten elämällä on jonkinlainen vetovoima kuninkaisiin».

Samassa hän loi Dombeyhin tuikean katseen ja hymyili terävästi, ja vielä tuikeamman katseen hän loi ja vielä terävämmin hymyili, kun Dombey asettui tuleen eteen siihen asentoon, jota hänen lähin miehensä niin usein jäljitteli, ja alkoi katsella ympärilleen seinillä olevia kuvia. Dombeyn katseen siirtyessä pintapuolisesti taulusta toiseen seurasivat Carkerin terävät silmät sitä aste asteelta tarkaten sen suuntaa. Kun se pysähtyi erääseen kuvaan, näytti Carker tuskin hengittävän, ja hänen silmäinsä ilme kävi kissamaiseksi ja valppaaksi, mutta hänen suuren esimiehensä katse siirtyi siitä pois samoin kuin toisistakin näyttämättä erikoisesti kiintyneen tähän muotokuvaan.

Carker katseli sitä — se oli se maalaus, joka oli Edithin näköinen — ikäänkuin se olisi elävä olento, ja hänen kasvoilleen levisi ilkeä äänetön hymy, joka näytti osittain kohdistuvan kuvaan, vaikka se pääasiassa tarkoittikin suurta miestä, joka seisoi hänen vieressään aavistamatta rahtustakaan koko asiasta. Aamiainen tuli pian pöytään. Tarjoten Dombeylle tuolin, jonka selkä oli kuvaan päin, Carker istuutui itse vastapäätä sitä, niinkuin hänen tapansa oli.

Dombey oli entistäkin vakavampi, suorastaan vaitelias. Papukaija, joka kiikkui kultaisella vanteella komeassa häkissään, koetti turhaan suunnata itseensä huomiota, sillä Carker oli liiaksi vaipunut vieraansa tarkastelemiseen välittääkseen linnusta. Vieras taas, joka näytti syventyneen mietteisiinsä, tuijotti jäykästi, melkeinpä synkästi kankean kaulahuivinsa ylitse kohottamatta silmiään pöytäliinasta. Mitä tuli Robiin, joka huolehti tarjoilusta, oli hänen taitonsa ja tarmonsa niin kokonaan kohdistunut hänen isäntänsä tarkastelemiseen, että hän tuskin uskalsi päästää mieleensä sitä ajatusta, että vieras oli sama suuri herra, jonka eteen hänet lapsuusvuosina oli viety todistuskappaleena perheen terveydestä ja jolle hän oli kiitollisuudenvelassa nahkahousuistaan.

»Sallikaa minun», virkkoi Carker äkkiä, »kysyä, kuinka rouva Dombey voi».

Hän kumartui orjamaisesti eteenpäin tehdessään tämän kysymyksen, nojaten leukaansa käteen. Samalla hänen katseensa suuntautui ylös kuvaan kuin sanoen sille: »Katsoppas nyt tarkoin, kuinka minä ohjaan häntä!»

»Rouva Dombey voi oikein hyvin. Kysymyksellänne johdatte mieleeni sen asian, josta haluaisin puhella kanssanne.»

»Robin, sinä saat lähteä pois», virkkoi Carker, jonka lempeän äänensävyn kuullessaan Robin säpsähti ja katosi silmät viimeiseen asti isäntään suuntautuneina. »Te ette tietenkään muista tuota poikaa?» lisäsi hän sitten.

»Eihän ole todennäköistäkään, että teidän kaltaisenne mies muistaisi. Tuskin mahdollistakaan», mutisi Carker. »Hän kuuluu siihen perheeseen, josta te otitte imettäjän. Mutta ehkä voitte muistaa ottaneenne jalomielisesti huolehtiaksenne hänen kasvatuksestaan.»

»Onko se sama poika?» virkkoi Dombey rypistäen otsaansa. »Hän tuottaa luullakseni hyvin vähän kunniaa kasvatukselleen.»

»Niin, pelkäänpä, että hän on heittiön alku», vastasi Carker kohauttaen hartioitaan. »Ainakin hän on siinä maineessa. Mutta totta puhuen otin hänet palvelukseeni vain siksi, ettei hän kyennyt saamaan mitään muuta tointa ja kuvitteli (luullakseni hänelle oli kotona sanottu niin) että hänellä oli jokin oikeus vedota teihin, ja siksi hän koetti lähestyä teitä anomuksineen. Ja vaikka tarkalleen määritelty ja tunnustettu yhteyteni teidän kanssanne on yksinomaan liikeasioita koskeva, tunnen kuitenkin vaistomaista mielenkiintoa kaikkeen, mikä teitä koskee, niin että —»

Hän vaikeni äkkiä kuin ottaakseen selville, oliko jo johtanut Dombeyn kyllin kauas. Ja taas hän vilkaisi kuvaan nojaten leukaansa käteen.

»Ei, sanon mieluummin huolenpitoanne», huomautti Dombey, joka oli täysin selvillä siitä, että hän lausui näillä sanoillaan Carkerille kauniin ja imartelevan kohteliaisuuden, »pelkkiin liikeasioihin. Teidän osanottonne tunteisiini, toiveisiini ja pettymyksiini siinä mitättömässä tapauksessa, jonka juuri olette maininnut on esimerkkinä siitä. Olen teillä kiitollisuudenvelasssa, Carker.»

Carker taivutti päätänsä hitaasti ja hieroi hiljaa käsiään kuin olisi pelännyt keskeyttävänsä Dombeyn luottamuksen virran jollakin teollaan.

»Teidän viittauksenne tuohon asiaan sattui sopivaan aikaan», jatkoi Dombey, oltuaan hetkisen kahden vaiheilla, »sillä se valmistaa minulle, tietä siihen, mitä aioin sanoa teille, ja muistuttaa minulle ettei tämä mitenkään muuta suhdettamme toisenlaiseksi, vaikka se ehkä vaatii minun taholtani enemmän henkilökohtaista luottamusta kuin olen tähän asti —»

»Niin suuressa määrin osoittanut minulle», täydensi Carker kumartaen taas. »Minä en tahdo sanoa teille, kuinka suuresti tunnen teidän kunnioittavan minua, sillä teidän tapaisenne mies tietää hyvin, kuinka suuren kunnian hän saattaa tuottaa toiselle.»

»Rouva Dombey ja minä», jatkoi Dombey sivuuttaen tämän kohteliaisuuden ylevän uhrautuvasti, »emme ole oikein yhtä mieltä muutamissa kohdin. Me emme näytä vielä ymmärtävän toinen toistamme. Rouva Dombeylla on yhtä ja toista oppimista.»

»Rouva Dombey on saanut luonnolta monta harvinaista viehättävää piirrettä ja on epäilemättä hyvin tottunut saamaan ihailua», virkkoi liukaskielinen, ovela Carker, joka piti tarkoin silmällä toisen jokaista ilmettä ja pienintäkin äänenvivahdusta. »Mutta missä on rakkautta, velvollisuudentuntoa ja kunnioitusta, voidaan pian oikaista kaikki sellaisista syistä johtuvat pikku erehdykset.»

Dombeyn ajatukset palasivat vaistomaisesti niihin kasvoihin, jotka olivat tuijottaneet häneen hänen puolisonsa pukuhuoneessa, samalla kun käskevä käsi viittasi ovelle. Ja kun hän muisti niissä kuvastuvan rakkauden, velvollisuudentunnon ja kunnioituksen, tunsi hän veren kohoavan kasvoilleen yhtä selvästi kuin häntä tarkastelevat valppaat silmätkin sen huomasivat.

»Rouva Dombeylla ja minulla», virkkoi Dombey, »oli ennen rouva Skewtonin kuolemaa vähän keskustelua tyytymättömyyteni syistä, joista teillä varmaankin on ylimalkainen käsitys, koska olitte silminnäkijänä siinä kohtauksessa, joka aiheutui rouva Dombeyn ja minun kesken samana iltana, kun olitte meidän — minun talossani».

»Silloin pahoittelin kovin läsnäoloani», sanoi hymyilevä Carker. »Niin ylpeä kuin minun asemassani oleva mies ehdottomasti onkin teidän osoittamastanne erikoisesta luottamuksesta — tosin en mitenkään lue sitä teille erikoiseksi ansioksi, sillä te saatte tehdä, mitä haluatte, menettämättä mitään arvostanne — ja niin suuri kunnia kuin minua onkin kohdannut tullessani niin varhain esitellyksi rouva Dombeylle, ennenkuin hän vielä oli oikeutettu käyttämään teidän nimeänne, vakuutan teille kuitenkin, että silloin melkein pahoittelin, että olin joutunut niin erinomaisesta onnesta osalliseksi.»

Dombey ei saattanut käsittää sellaista siveellistä ilmiötä, että kukaan ihminen missä tahansa oloissa saattoi pahoitella joutuneensa hänen alentuvaisuutensa ja suosionsa esineeksi. Senvuoksi hän vastasi arvontuntonsa kohotessa: »Tosiaanko! Ja miksi niin, Carker?»

»Minä pelkään», vastasi luottamusasemassa oleva konttoripäällikkö, »että rouva Dombey, joka ei ole koskaan ollut taipuvainen katselemaan minua suosiollisesti — minun asemassani oleva mies ei saa sitä odottaakaan naisen taholta, joka on luonnostaan ylpeä ja jonka ylpeys pukee häntä niin hyvin — pelkään, ettei hän voi koskaan antaa anteeksi sitä viatonta osaa, joka minulla oli siinä keskustelussa. Älkää unohtako, että teidän epäsuosionne ei ole mikään pikku seikka, ja kun joutuu sitä kokemaan kolmannen henkilön läsnäollessa —»

»Carker», sanoi Dombey omahyväisesti, »oletan kuitenkin, että minut on ensi sijassa otettava huomioon».

»Oi, voisiko siitä olla epäilystäkään?» vastasi toinen kärsimättömästi niinkuin ainakin mies, joka myöntää yleisesti tunnetun ja eittämättömän tosiasian.

»Minun käsitykseni mukaan otetaan rouva Dombey vasta toisessa sijassa huomioon, kun on puhe meistä kummastakin», huomautti Dombey. »Eikö niin?»

»Eikö niin?» vastasi Carker. »Tehän tiedätte paremmin kuin kukaan muu, ettei teidän tarvitse sitä kysyä.»

»Toivon siis, Carker», virkkoi Dombey, »että teidän mielipahanne rouva Dombeyssa herättämänne tyytymättömyyden takia saa jossakin määrin korvausta siitä ilosta, että minun luottamukseni ja hyvä käsitykseni teistä on pysynyt muuttumattomana.»

»Huomaan siis onnettomuudekseni joutuneeni hänen epäsuosioonsa», vastasi Carker. »Rouva Dombey on sanonut sen teille, niinkö?»

»Rouva Dombey on tuonut julki erinäisiä mielipiteitä», vastasi Dombey ylhäisen kylmästi, »joihin en itse yhdy ja joita en ylimalkaan halua käsitellä tai muistella. Jonkin aikaa sitten ilmoitin rouva Dombeylle, niinkuin jo olen sanonut teille, vaativani häneltä ehdottomasti alistuvaisuutta ja kunnioitusta muutamissa kotoisissa asioissa. Minun ei onnistunut herättää rouva Dombeyssa sitä vakaumusta, että hänen oli parasta heti muuttaa käytöksensä noissa suhteissa oman rauhansa ja menestymisensä ja minun arvoni vuoksi, ja minä huomautin rouva Dombeylle, että jos vielä pitäisin tarpeellisena moittia tai nuhdella häntä, ilmoittaisin hänelle mielipiteeni teidän, luottamusmieheni, kautta.»

Samalla kun Carker katsoi häneen, loi hän myös hänen päänsä yläpuolella olevaan kuvaan pirullisen katseen, joka osui siihen kuin salaman välähdys.

»Nyt, Carker», jatkoi Dombey, »en epäröi sanoa teille, että minä vien tahtoni perille. Minä en anna kujeilla kanssani. Rouva Dombeyn täytyy ymmärtää, että minun tahtoni on laki ja että minä en voi sietää ainoatakaan poikkeusta elämänohjeestani. Olkaa siis niin hyvä ja ottakaa tehtäväksenne viedä perille tämä huomautus, joka minun taholtani tullen ei toivoakseni tunnu teistä mahdottomalta, vaikka kohteliaisuudesta ilmaisisittekin valittelunne, mistä olen rouva Dombeyn puolesta teille kiitollinen. Olen varma siitä, että hyväntahtoisesti suoritatte tämän tehtävän yhtä täsmällisesti kuin kaikki muutkin.»

»Minä tiedän, että minun tarvitsee vain käskeä teitä», vastasi Dombey tehden ylhäisen, myöntymystä ilmaisevan eleen. »Minun on välttämättä meneteltävä tällä lailla. Rouva Dombeylla on monessa suhteessa epäilemättä erinomaiset lahjat, jotka —»

»Jotka tuottavat teidänkin valinnallenne kunniaa», täydensi Carker näyttäen liehittelevästi hammasrivinsä.

»Niin, jos suvaitsette valita tuollaisen sanamuodon», virkkoi Dombey kaikkein ylhäisimmällä äänellään. »Tällä hetkellä en vielä huomaa rouva Dombeyn antavan valinnalleni sitä arvoa, joka sille oikeuden mukaan kuuluu. Rouva Dombeyssa on vastustuksen itu, joka täytyy nyhtää juurineen. Minun täytyy päästä siitä eroon. Rouva Dombey ei näytä käsittävän, että on hirvittävää ja naurettavaa ajatellakaan minun vastustamistani», lisäsi Dombey pontevasti.

»Me cityläiset tunnemme teidät paremmin», vastasi Carker levittäen hymynsä korvasta toiseen.

»Te tunnette minut paremmin», sanoi Dombey. »Toivottavasti tunnette. Mutta minun on tosiaankin tunnustettava, että rouva Dombeyhin näytti mainitussa tilaisuudessa tekevän hyvin valtavan vaikutuksen jokseenkin ankarasti julkituomani paheksumisen ja päättäväisyyden ilmaisu — niin vähän kuin hän lieneekin silti muuttanut käytöstään.»

»Minä toivon siis, Carker, että te olette hyvä ja ilmoitatte rouva Dombeylle minun puolestani, että minun täytyy palauttaa hänen muistiinsa aikaisempi keskustelumme ja samalla ilmaista hänelle kummastukseni siitä, ettei se vielä ole vaikuttanut mitään. Että minun täytyy vaatia häntä muuttamaan käytöksensä niiden määräysten nojalla, jotka silloin esitin hänelle. Etten ole tyytyväinen hänen käytökseensä. Että paheksun sitä kovasti. Ja että minun on vasten tahtoani pakko antaa teidän vietäväksenne perille vieläkin epätervetulleempia ja selvempiä määräyksiä, jollei hänellä ole niin hyvää tahtia ja sopivaisuuden käsitystä, että hän mukaantuu toiveisiini niinkuin ensimmäinen rouva Dombeykin on mukaantunut — luulen voivani lisätä — niinkuin kuka muu toinen nainen tahansa hänen sijassaan tekisi.»

»Ensimmäisellä rouva Dombeylla oli suuressa määrin hyvää tahtoa ja oikeat tunteet», lausui Dombey ylevän suvaitsevasti vainajasta.

Äkkiä kävivät Dombeyn kasvot synkiksi. Hänen luottamusmiehensä piti häntä tarkoin silmällä.

»Kosketin tuskallista asiaa», virkkoi hän hiljaisen pahoittelevalla äänellä, joka ei ollut sopusoinnussa hänen ankaran katseensa kanssa. »Olkaa hyvä ja suokaa anteeksi minulle. Se harrastus, jota tunnen teitä kaikkia kohtaan, on saanut minut unohtamaan tuon yhdyssiteen äidin ja tyttären välillä. Suokaa anteeksi.»

Mutta huolimatta kaikista hänen sanoistaan tutkivat hänen vaanivat silmänsä Dombeyn alas luotuja kasvoja yhtä tarkoin. Sitten hän suuntasi omituisen riemuitsevan katseensa kuvaan ikäänkuin tahtoisi kutsua sen todistamaan, kuinka pitkälle hän johtaisi Dombeyn ja mitä vielä tulisi.

»Carker», virkkoi Dombey katsellen pöydän eri kohtiin ja puhuen jonkin verran muuttuneella ja kiireisellä äänellä, samalla kun hänen huulensa kalpenivat, »teidän ei tarvitse puolustella itseänne. Te erehdytte. Tässä on puhe nykyisyydestä eikä menneestä ajasta, vaikka niin otaksuitte. Minä en hyväksy rouva Dombeyn käytöstä tytärtäni kohtaan.»

»Tietäkää siis», jatkoi Dombey, »että te voitte — että teidän täytyykin tehdä siitä todellinen moitteen aihe rouva Dombeyta vastaan. Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, että hänen osoittamansa kiintymys tytärtäni kohtaan ei miellytä minua. Todennäköisesti se vetää ihmisten huomiota puoleensa. Luultavasti se saa heidät arvostelemaan rouva Dombeyta suhteessaan tyttäreeni ja suhteessaan minuun. Olkaa hyvä ja ilmoittakaa rouva Dombeylle selvästi, että minä en hyväksy sitä ja että odotan hänen hetkistäkään viivyttelemättä ottavan huomioon paheksumiseni. Mahdollisesti se on vakavaa rouva Dombeyn taholta, tai hän noudattaa jotakin oikkua tai tekee niin vain vastustaakseen minua, mutta minä en salli sen jatkua missään tapauksessa. Jos rouva Dombeylla on vakavat tunteet tässä suhteessa, niin sitä vähemmällä hän kai luopuu niiden paljastamisesta, sillä tyttärelleni ei suinkaan ole hyötyä hänen nykyisestä käytöksestään. Jos vaimoni sydämessä on jäljellä ylimääräistä lempeyttä ja velvollisuudentuntoa minulle kuuluvan alistuvaisuuden ohella, saa hän minun puolestani sijoittaa ne minne haluaa, mutta ensi sijassa vaadin alistuvaisuutta! — Carker, olkaa niin hyvä älkääkä laiminlyökö tai sivuuttako tätä kohtaa», lisäsi Dombey, koettaen tukahduttaa sen harvinaisen liikutuksen, joka hänessä oli tullut esille, ja palaten äänensävyyn, joka enemmän muistutti hänen tottumustaan vaatimaan kunnioitusta suuruudelleen, »vaan pitäkää sitä erittäin tärkeänä puolena ohjeissanne».

Carker taivutti päätänsä, nousi pöydästä ja asettui miettiväisenä tulen eteen, siveli kädellään sileää leukaansa ja katseli Dombeyta häijyn viekkaasti kuin jokin munkkia esittävä puuveistos, joka on puolittain ihmisen, puolittain eläimen näköinen, tai kuin jotkin viekkaat kasvot vanhassa suihkukaivossa. Dombey, joka vähitellen malttoi mielensä tai viilensi kiihtymystään sillä tietoisuudella, että oli asettunut korkealle kannalle, istui paikallaan käyden yhä jäykemmäksi ja katsellen, kuinka papukaija heilui edestakaisin häkissään.

»Suokaa anteeksi», sanoi Carker vaitiolon jälkeen, istuutuen tuoliinsa ja siirtäen sen vastapäätä Dombeyta, »mutta haluaisin käsittää asian perinpohjin. Tietääkö rouva Dombey siitä mahdollisuudesta, että ehkä käytätte minua tyytymättömyytenne ilmaisijana?»

»Aivan oikein», huomautti Carker. »Mutta miksi sanoitte sen hänelle? Nähkääs», jatkoi hän hymyillen ja laski samalla sametinpehmeän kätensä Dombeyn käsivarrelle, samoin kuin kissa olisi painanut sisäänvedetyt kyntensä, »jos ymmärrän täydellisesti tarkoituksenne, tulee tuottamani hyöty todennäköisesti paljon suuremmaksi, ja minua kohtaa se onni, että voin avustaa teitä tuntuvammin. Minä luulen ymmärtäväni. Minulla ei ole kunnia olla rouva Dombeyn suosiossa eikä mitään syytä odottaakaan sitä minun asemassani, mutta oletan asian todella olevan niin. Vai kuinka?»

»Siis tulee rouva Dombeysta varmasti tuntumaan erittäin vastenmieliseltä saada nämä tiedot minun kauttani», jatkoi Carker.

»Minun mielestäni», virkkoi Dombey ylpeän pidättyvästi ja kuitenkin jonkin verran hämillään, »ei rouva Dombeyn mielipiteellä tässä asiassa ole mitään vaikutusta siihen, mitä te ja minä siitä arvelemme, Carker. Mutta mahdollisesti on asia niin.»

»Ja — suokaa anteeksi — käsitänköhän teidät väärin, ajatellessani, että todennäköisesti olette keksinyt tässä keinon nöyryyttää rouva Dombeyn ylpeyttä — käytän tuota sanaa ilmaistakseni ominaisuutta, joka sopivissa rajoissa pysyen kaunistaa ja sulostuttaa naista, jos hän on saanut osakseen niin harvinaisen kauneuden ja viisauden — joskaan emme sano rangaistuksenne häntä, niin ainakin pakottaaksenne hänet alistuvaisuuteen, jota olette niin oikeutettu vaatimaan häneltä.»

»Niinkuin tiedätte, Carker, en ole tottunut määrittelemään niin tarkoin niiden toimitatapojeni perusteita, joita pidän tarpeellisina ottaa käytäntöön, mutta en kuitenkaan väitä käsitystänne vastaan», sanoi Dombey. »Jos voitte esittää perusteltuja vastaväitteitä, on asia tietysti toinen. Ja jo pelkkä väite, että olette sitä mieltä, riittää. Mutta minun täytyy tunnustaa, etten aavistanut minkään teille uskomani luottamustehtävän alentavan teitä —»

»Minut kieroon asemaan! Minä olen ylpeä — olen ihastunut — saadessani suorittaa määräyksenne. Tosin tunnustan toivovani, etten antaisi uutta vastenmielisyyden aihetta sille naiselle, jonka jalkojen juureen tahtoisin mielelläni laskea velvollisuudentuntoni ja palvomiseni — onhan hän teidän puolisonne! — mutta teidän yksikin toiveenne tietysti painaa maahan kaikki muut asianhaarat. Sitäpaitsi, kun rouva Dombey peruuttaa nuo pienet järjen polulta syrjään astumansa harha-askeleet, jotka — niinkuin tahtoisin väittää — ovat vain satunnaisia ja riippuvat hänen asemansa uutuudesta, toivon hänen huomaavan siinä pikku osuudessa, joka minulla on ollut asian selvittämisessä, rahtusen — sillä alhainen asemani ei juuri oikeuta minua enempään — siitä kunnioituksesta, jota tunnen teitä kohtaan. Hän huomaa siinä silloin kaikkien näkökohtien uhraamisen teidän vuoksenne, ja jonakin päivänä hän varmasti ponnistelee itse tehdäkseen uhrauksen toisensa perästä.»

Tällä hetkellä näki Dombey mielikuvituksessaan Edithin osoittamassa hänelle ovea. Luottamusmiehensä lempeässä puhelussa hän luuli taas kuulevansa kaiun vaimonsa sanoista: »Ei mikään voi tehdä meitä vieraammiksi toisillemme kuin jo tällä hetkellä olemme!» Mutta hän karkoitti tämän mielikuvan eikä horjunut päätöksessään, vaan sanoi: »Varmasti! Epäilemättä!»

»Siinäkö kaikki?» kysyi Carker työntäen tuolinsa sen entiselle paikalle — sillä tähän asti he olivat syöneet vasta hyvin vähän aamiaista — ja odotti vastausta ennenkuin istuutui.

»Siinä kaikki», vastasi Dombey. »Ja suvaitkaa huomata, ettei mihinkään sanomaan, jonka viette nyt tai vastedes rouva Dombeylle, tarvitse odottaa vastausta. Olkaa niin hyvä älkääkä tuoko minulle mitään vastausta. Rouva Dombeylle on jo ilmoitettu, ettei minun sovi neuvotella mistään meidän välisestämme mielipiteiden eroavaisuudesta ja että se on lopullista, mitä minä sanon.»

Carker ilmaisi käsittävänsä valtakirjansa laadun, ja he ryhtyivät syömään aamiaista niin hyvällä ruokahalulla kuin saattoivat. Määräaikana Rob taas tuli sisään katsellen isäntäänsä silmää räpäyttämättä ja viettäen aikaansa kunnioituksen ja kauhun sekaisissa haaveissa. Kun aamiainen oli syöty, tuotiin Dombeyn hevonen oven eteen. Myös Carker nousi oman hevosensa selkään, ja he lähtivät yhdessä ratsastamaan Cityä kohti.

Carker oli erinomaisella tuulella ja puheli paljon. Dombey kuunteli hänen sanojaan paljastaen ilmeellään ylemmyyttä, kuten ainakin mies, jolla on oikeus saada osakseen kohteliaisuutta, ja alentui silloin tällöin lausumaan jonkin sanan pitääkseen keskustelua vireillä. Niin he ratsastivat edelleen totuttuun tapaansa. Mutta arvonsa tunnossa Dombey ratsasti jalustimet hyvin pitkällä ja suitset höllällä ja suvaitsi hyvin harvoin vilkaista alas nähdäkseen, mihin hänen hevosensa astui. Seuraus tästä oli, että hänen tasaista ravia kulkeva hevosensa kompastui muutamiin irtokiviin, heitti hänet maahan, vieri hänen ylitseen ja potkaisi häntä kengitetyllä kaviollaan koettaessaan päästä ylös.

Teräväsilmäisenä ja lujakätisenä, tottuneena ratsastajana Carker laskeutui heti maahan, sai rimpuilevan hevosen pystyyn ja piteli sitä suitsista. Muussa tapauksessa olisi tämän aamun tuttavallinen keskustelu ollut Dombeyn viimeinen. Mutta vielä punaisena hetken kiihtymyksestä ja kiireestä Carker kumartui maassa makaavan herransa yli, paljastaen joka ainoan hampaansa, ja mutisi: »Jos rouva Dombey tietäisi, kuinka suuren suuttumuksen aiheen olen nyt antanut hänelle!»

Koska Dombey oli tunnoton ja hänen päästään ja kasvoistaan vuoti verta, kantoivat muutamat tien korjaajat hänet Carkerin opastamina lähimpään majataloon, jonne ei ollut pitkä matka. Siellä hän sai pian apua haavureilta, joita saapui nopeasti toinen toisensa perästä kaikilta suunnilta ja jotka näyttivät tulevan jonkin salaperäisen vaiston ohjaamina niin kuin korppikotkien sanotaan kokoontuvan erämaassa kuolevan kamelin ympärille. Kun oli jonkin verran ponnisteltu, jotta saataisiin haavoittunut tajuihinsa, tutkivat nämä herrat hänen vammojensa laatua. Eräs lähellä asuva haavuri oli jyrkästi sitä mieltä, että sääri oli murtunut, mikä oli myöskin majatalon isännän käsitys, mutta kaksi muuta, jotka asuivat kauempana ja vain sattumalta oleskelivat läheisyydessä, väittivät tätä käsitystä vastaan niin epäitsekkäästi, että lopulta päätettiin, ettei potilaalta ollut taittunut muita luita kuin eräs lyhyt kylkiluu, vaikkakin hän oli saanut vakavia ruhjevammoja ja haavoja, joten hänet voitaisiin vielä ennen iltaa suurta varovaisuutta noudattaen kuljettaa kotiin. Sittenkun haavat oli puhdistettu ja sidottu, mikä kesti pitkän aikaa, ja lopulta jätetty hänet lepäämään, nousi Carker taas hevosensa selkään ja ratsasti viemään sanaa tapaturmasta hänen kotiinsa.

Niin viekkaat ja julmat kuin hänen kasvonsa olivat parhaimmillaankin, vaikkakin niissä muotonsa ja piirteittensä säännöllisyyden puolesta ei ollut vikaa, näyttivät ne nyt kuitenkin erityisen vastenmielisiltä hänen lähtiessään tälle asialle. Salaisten ajatustensa viekkauden ja julmuuden elähdyttämänä hän ratsasti eteenpäin paremminkin kaukaisen mahdollisuuden kuin määrätyn suunnitelman tai tarkoituksen houkuttelemana, tekipä sen vielä sillä tavalla kuin olisi ajanut takaa ihmisiä. Vihdoin hän veti ohjakset kireämmälle ja hiljensi vauhtiaan, kun saapui vilkasliikkeisemmille kaduille. Hän antoi valkosäärisen hevosensa hakea itse tiensä, niinkuin tavallisestikin, ja kätkeytyi ovelan, äänettömän ja kyyristelevän käytöksensä ja norsunluisen hymynsä turviin parhaansa mukaan.

Saavuttuaan Dombeyn talon luo hän astui hevosensa selästä ja pyysi päästä rouva Dombeyn puheille tärkeän asian vuoksi. Palvelija, joka oli opastanut hänet Dombeyn yksityishuoneeseen, palasi pian sanomaan, että nyt ei ollut rouva Dombeyn vastaanottoaika ja että hänen täytyi pyytää anteeksi, kun ei ollut ilmoittanut sitä heti.

Carker, joka oli täysin valmistautunut kylmään vastaanottoon, kirjoitti kortille, että hänen täytyi vaatimalla pyytää puheillepääsyä ja ettei hän olisi ollut kyllin rohkea tehdäkseen niin toisen kerran (nämä sanat hän alleviivasi), jollei olisi yhtä varma siitä, että hänen asiansa oli kyllin tärkeä oikeuttaakseen hänen tunkeilevaisuutensa. Lyhyen ajan kuluttua ilmestyi rouva Dombeyn kamarineito ja johti Carkerin yläkerran arkihuoneeseen, jossa Edith ja Florence olivat yhdessä.

Hänen mielestään Edith ei ollut koskaan ennen näyttänyt puoleksikaan niin kauniilta. Niin suuresti kuin Carker ihailikin hänen kasvojensa ja vartalonsa suloja ja niin tuoreena kuin niiden muisto olikin säilynyt hänen aistillisessa mielikuvituksessaan, sai hän niistä nyt kuitenkin uuden vaikutelman.

Kun hän ilmestyi oviaukkoon, osui Edithin ylpeä katse häneen, mutta hän loi silmänsä Florenceen — vaikkakin vain hetkiseksi kumarruksensa ohella sisään tullessaan — samalla kun hänen kasvoillaan näkyi selvästi kajastus siitä uudesta vallasta, jonka hän oli saanut. Riemukseen hän huomasi Edithin siirtävän katseensa muualle ja puolittain nousevan vastaanottaakseen vieraan.

Carker lausui olevansa hyvin pahoillaan ja suruissaan: hän ei voinut kuvuillakaan, kuinka vastahakoisesti oli tullut valmistamaan rouva Dombeyta kuulemaan uutista eräästä pienestä tapaturmasta. Hän vannotti rouva Dombeyta malttamaan mielensä. Pyhällä kunniasanallaan hän vakuutti, ettei ollut mitään syytä levottomuuden. Mutta herra Dombey oli —

Florencelta pääsi äkkiä kirkaisu. Carker ei katsahtanutkaan häneen, vaan piti silmiään Edithiin suunnattuina. Edith tyynnytti ja rauhoitti tytärpuoltaan. Häneltä ei ollut päässyt mitään hätääntymisen huutoa. Ei, ei.

Herra Dombeyta oli kohdannut tapaturma ratsastusmatkalla. Hänen hevosensa oli kompastunut ja heittänyt hänet maahan.

Florence huusi hurjasti, että hän oli varmaankin pahasti loukkaantunut, että hän oli kuollut!

Ei. Kunniasanallaan vakuutti Carker, että vaikka herra Dombey olikin alussa pyörtynyt, hän oli kuitenkin taas pian tullut tuntoihinsa, ja vaikka hän oli haavoittunut, ei minkäänlaista vaaraa ollut. Jollei asia ollut niin, ei hänellä, onnettomalla tunkeilijalla, olisi tosiaankaan ollut rohkeutta ilmestyä rouva Dombeyn näkyviin. Hän vakuutti pyhästi, että asian laita oli niin.

Kaiken tämän hän sanoi kuin vastaukseksi Edithille eikä Florencelle ja tuijotti Edithiin hymyillen.

Sitten hän mainitsi, missä herra Dombey makasi, pyytäen saada käytettäväkseen vaunut, joilla voisi tuoda loukkaantuneen kotiin.

»Äiti», sopersi Florence nyyhkyttäen, »jospa uskaltaisin lähteä mukaan?»

Carker, joka ei irroittanut silmiään Edithistä kuullessaan nämä sanat, antoi hänelle salaisen merkin ja pudisti vähän päätänsä. Hän näki, kuinka Edith taisteli itsensä kanssa, ennenkuin vastasi hänelle kauniilla silmillään, mutta hän kiristi esille vastauksen — hän näytti Edithille, että hänen täytyi saada se, sillä muussa tapauksessa hän puhuisi ja haavoittaisi Florencea sydänjuuriin asti — ja Edith antoikin vastauksen. Samoin kuin hän oli aamulla katsellut muotokuvaa, samoin katseli hän nyt Edithiä, kun tämä oli kääntänyt hänestä silmänsä.

»Minua on neuvottu pyytämään», huomautti Carker, »että uusi taloudenhoitajatar — rouva Pipchin lienee hänen niemensä —»

Mitään ei jäänyt häneltä huomaamatta. Hän tajusi silmänräpäyksessä, että Dombey oli tahtonut loukata vaimoaan ottamalla tuon rouvan taloonsa.

»— saisi tiedon siitä, että herra Dombey haluaa saada vuoteensa kuntoon omaan huoneistoonsa alakertaan koska hän viihtyy siellä paremmin kuin missään muualla. Nyt palaan suoraa päätä herra Dombeyn luo. Minun ei tarvitse vakuuttaa teille, hyvä rouva, että hänen mukavuudestaan on pidetty huolta mahdollisimman tarkoin ja että hänen tuskiaan on huojennettu parhaimman mukaan. Sallikaa minun vielä uudelleen huomauttaa, ettei ole pienintäkään levottomuuden syytä. Uskokaa minua, tekin saatte olla täysin rauhallinen.»

Hän kumarteli moneen kertaan ennenkuin poistui, osoittaakseen oikein perinpohjin alamaisuuttaan ja nöyryyttään. Sitten hän meni Dombeyn huoneeseen ja määräsi vaunut lähetettäväksi häntä noutamaan Citystä, nousi hevosensa selkään ja ratsasti hitaasti pois. Matkalla hän oli hyvin miettiväinen, perillä hän oli hyvin miettiväinen, ja hyvin miettiväinen hän oli palatessaan vaunuissa siihen taloon, johon oli jättänyt Dombeyn. Vasta esimiehensä vuoteen ääressä istuessaan hän oli taas kokonaan oma itsensä ja täysin tietoinen hampaistaan.

Hämärissä siirrettiin Dombey, jota särky ja tuskat vaivasivat, vaunuihin. Toiselle puolen pantiin hänen tuekseen peitteitä ja pieluksia, toiselta puolen häntä taas kannatti hänen luottamusmiehensä. Koska häntä ei saanut ravistella, ajettiin melkein käymäjalkaa, ja senvuoksi oli jo ihan pimeä heidän saapuessaan perille. Kovana ja töykeänä, muistaen yhä perulaiset kaivokset, niinkuin koko talo yleensä saattoi tunnustaa, otti rouva Pipchin hänet vastaan ovella, virkistäen palvelijoita muutamilla pikku pisaroilla sanavarastonsa etikkaa, kun he auttoivat Dombeyn kantamisessa sisälle. Carker jäi hänen luokseen, kunnes hän oli turvallisesti vuoteessa. Sitten hän pyrki jälleen rouva Dombeyn puheille ilmoittamaan, missä tilassa hänen herransa ja miehensä oli, koska Dombey oli kieltäytynyt vastaanottamasta muita naisia kuin sen erinomaisen syöjättären, joka hoiti hänen talouttaan.

Taas hän tapasi Edithin yksin Florencen kanssa ja taas kohdisti rauhoittavan puheensa yksinomaan Edithille, ikäänkuin tämä olisi ollut mitä rajuimman ja hellimmän tuskan vallassa. Niin vakava oli Carkerin kunnioittava myötätunto, että hän jäähyväisiä lausuessaan uskalsi — luotuaan vielä pikaisen silmäyksen Florenceen — tarttua Edithin käteen, kumartua sen yli ja koskettaa sitä huulillaan.

Edith ei vetänyt kättään pois, ei myöskään lyönyt häntä vasten kasvoja, vaikka punastuikin ja vaikka hänen silmänsä säkenöivät ja hänen rintansa huohotti. Mutta kun hän oli yksin omassa huoneessaan löi hän marmorista uuninreunusta niin, että kädestä alkoi juosta verta. Sitten hän ojensi sen kauas itsestään, hehkuvan tulen yläpuolelle, kuin heittääkseen sen tuleen poroksi palamaan..

Myöhään yöhön hän istui yksinään himmenevän tulen edessä synkän, uhkaavan kauniina katsellen, kuinka tummat varjot häilähtelivät seinällä, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat silminnähtäviä ja hän voisi heittää ne sinne. Millaisia häväistyksen ja loukkauksen ja tulevaisuuteen kohdistuvien synkkien aavistusten varjoja liehuikaan epäselvinä ja jättiläismäisinä hänen silmissään? Yksi vastenmielinen haamu ohjasi niitä häntä kohti — ja se haamu oli hänen miehensä.

KOLMASVIIDETTÄ LUKU

Florence, joka oli jo kauan sitten herännyt haaveistaan, huomasi surukseen isänsä ja Edithin välisen kylmän suhteen ja näki sen käyvän yhä kylmemmäksi ja heidän molemminpuolisen katkeruutensa päivä päivältä yltyvän. Se loi entistä synkemmän varjon hänen rakkautensa ja toivonsa ylle, herätti vallan surun, joka oli vähän aikaa uinunut, ja teki sen vieläkin raskaammaksi kantaa kuin ennen.

Kovaa oli ollut — kuinka kovaa, sitä älköön kukaan muu kuin Florence koskaan saako kokea! — kun uskollisen ja vakavan olennon luonnollinen rakkaus oli muuttunut tuskaksi ja halveksiva tai tyly torjuminen oli tullut hellän suojelemisen ja huolenpidon tilalle. Hänestä oli ollut kovaa tuntea sydämensä sisimmässä, mitä hän oli tuntenut, ja olla koskaan saamatta osakseen sitä onnea, että olisi huomannut rakkautensa herättävän pienintäkään vastakaikua. Mutta vielä paljon kovempaa oli joutua pakostakin epäilemään isäänsä tai Edithiä, jotka olivat hänelle niin rakkaat, ja ajatella kiintymystään heihin kumpaankin vuoroin pelon, epäluulon ja ihmetyksen vallassa.

Ja kuitenkin Florence alkoi epäillä. Hänet pakotti siihen hänen sielunsa puhtaus, jolle hän ei mahtanut mitään. Hän näki isänsä olevan kylmän ja paatuneen Edithiä samoin kuin häntä itseäänkin kohtaan, kovan, taipumattoman, jäykän. Kyynelten pusertuessa hänen silmistään hän kyseli itseltään, saattoiko olla mahdollista, että hänen oma rakas äitinsä oli tullut onnettomaksi tuollaisen kohtelun kautta ja kiusaantunut kuoliaaksi ennen aikojaan. Sitten hän ajatteli, kuinka ylpeä ja kylmä Edith oli kaikkia muita paitsi häntä kohtaan, kuinka halveksivasti hän kohteli isää, kuinka etäällä hän pysyi hänestä ja mitä hän oli sanonut silloin illalla, kun oli asettunut uuteen kotiinsa. Sitten tuntui Florencesta äkkiä kuin rikokselta rakastaa ihmistä, joka oli noussut kapinaan hänen isäänsä vastaan. Sitten hänestä tuntui, että isä varmaankin tiesi sen ja yksinäisessä huoneessaan piti häntä luonnottomana lapsena, joka lisäsi tämän uuden rikoksen entiseen, paljon kyyneleitä aiheuttaneeseen, että hän näet syntymästään saakka oli ollut isänsä epäsuosiossa. Mutta Edithin seuraava ystävällinen sana, hänen seuraava ystävällinen silmäyksensä poisti taas nämä ajatukset ja sai ne näyttämään katalalta kiittämättömyydeltä, sillä kuka muu kuin Edith oli ilahduttanut hänen alakuloista, yksinäistä ja haavoittunutta sydäntään ja kuka oli ollut sen paras lohduttaja? Näin ikävöitsi hänen jalo mielensä päästä lähestymään kumpaakin, tuntien molempien onnettomuuden ja epäröiden, mikä hänen velvollisuutensa heitä kohtaan oli. Suuren rakkautensa vuoksi hän kärsi Edithin rinnalla enemmän kuin jos olisi säilyttänyt salaisuuttaan surullisessa kodissaan eikä hänen kaunis äitipuolensa olisi koskaan sinne ilmestynyt, Vain yksi suuri onnettomuus, joka olisi tuntunut entisiä vielä raskaammalta, säästyi Florencelta. Hänellä ei ollut kaukaisintakaan aavistusta siitä, että Edith häntä kohtaan osoittamallaan hellyydellä laajensi juopaa hänen ja isän välillä, joka siitä sai uutta tyytymättömyyden syytä. Jos Florence olisi käsittänyt, että tällainen syy saattaisi johtaa sellaiseen mahdollisuuteen, niin millaista tuskaa hän olisi tuntenutkaan, millaisia uhrauksia hän olisikaan koettanut tehdä, hellä tyttöparka, kuinka nopea ja varma olisikaan sen murheen seurauksena ollut hänen siirtymisensä korkeamman Isän luo, joka ei torju luotaan lastensa rakkautta eikä halveksi heidän koeteltuja ja murtuneita sydämiään, taivas sen tietää! Mutta niin ei ollut asian laita, ja se oli hyvä.

Koskaan eivät Edith ja Florence enää vaihtaneet sanaakaan näistä asioista. Edith oli sanonut, että heidän välillään täytyi siinä suhteessa olla juopa ja hiljaisuus kuin hauta, ja Florence tunsi hänen olevan oikeassa.

Tällä kannalla olivat asiat, kun hänen isänsä tuotiin kotiin kärsivänä ja avuttomana. Synkkänä hän oli vetäytynyt omiin huoneisiinsa, jossa palvelijat häntä hoitivat. Edith ei käynyt hänen luonaan, eikä kukaan muu ystävä ollut hänen läheisyydessään kuin Carker, joka lähti levolle vasta puoliyöstä.

»Hänpä on hauska seuratoveri, Floy-neiti», virkkoi Susan Nipper. »Oi, hän on erinomaista lajia! Jos hän joskus tarvitsee todistusta, niin sanon hänelle vain, että älköön vaivautuko sitä minulta pyytämään.»

»Hyvähän on sanoa 'älä puhu noin', Floy-neiti», vastasi Nipper kiivastuen, »mutta suokaa anteeksi, tässä talossa joutuu sellaiseen asemaan, että veri muuttuu ruumiissa ihan nuppi- ja silmäneuloiksi, jotka pistelevät lakkaamatta. Älkää käsittäkö minua väärin, Floy-neiti, en tahdo sanoa mitään äitipuolestanne, joka on aina kohdellut minua hienon naisen tavalla, vaikka hän on jokseenkin ylpeä mitä vastaan ei minulla tietysti ole oikeutta sanoa mitään, mutta kun on saatu tuollaisia rouva Pipchinejä ja heidät on pantu käskijöiksemme ja vartioimaan isänne ovea kuin krokotiilit (Luojan kiitos, jolleivät vielä rupea munimaan!), silloin menee asia jo liian pitkälle!»

»Isä pitää paljon rouva Pipchinistä, Susan», huomautti Florence, »ja onhan hänellä oikeus valita taloudenhoitajattarensa. Älähän puhu noin!»

»No niin, Floy-neiti», vastasi Nipper, »kun niin sanotte, tottelen teitä, tietysti, mutta kun näen Pipchinin, tuntuu minusta kuin söisin raakoja karviaismarjoja, se on ihan totta, neiti!»

Tänä iltana oli Susan harvinaisen ponteva ja häikäilemätön sanoissaan. Se oli sama ilta, jolloin Dombey oli tuotu kotiin. Florence oli lähettänyt Susanin alakertaan kysymään isän vointia, ja niin oli Susanin täytynyt esittää asiansa veriviholliselleen rouva Pipchinille joka ei ollut pitänyt tarpeellisena mainita siitä Dombeylle, vaan oli omalla vastuullaan tokaissut jotakin. Sen oli Susan Nipper tulkinnut perulaisista kaivoksista kärsimään joutuneen malli-ihmisen julkeudeksi ja näki siinä nuorta emäntäänsä halventavan anteeksiantamattoman teon. Sikäli oli hänen pontevalla mielentilallaan omat syynsä. Mutta hän oli Dombeyn toisen avioliiton alusta lähtien hautonut mielessään epäluuloa, joka yhä lisääntyi, sillä samaten kuin useimmat hänen luonteisensa henkilöt, jotka tuntevat voimakasta ja vilpitöntä kiintymystä johonkin eri asemassa elävään henkilöön, ovat mustasukkaisia, oli Susankin mustasukkainen, ja hänen mustasukkaisuutensa kohdistui tietysti Edithiin, joka oli tullut hänen ja Florencen väliin ja jakanut hänen entisen valtakuntansa. Niin ylpeä ja iloinen kuin Susan Nipper itse asiassa olikin siitä, että hänen nuori emäntänsä oli saanut hänelle kuuluvan paikan sensijaan että hänen ennen oli pitänyt olla syrjässä ja että hänellä nyt oli toverinaan ja suojelijanaan isänsä kaunis vaimo, ei hän kuitenkaan voinut luovuttaa pienintäkään osaa entisestä alueestaan kauniille rouvalle nurisematta ja tuntematta häntä kohtaan epämääräistä nurjamielisyyttä, jota hän puolusteli muka epäitsekkääksi ja rouva Dombeyn ylpeydestä ja kiivaasta luonteesta johtuvaksi. Neiti Nipper siis katseli taka-alalta, jonne hän oli jonkin verran vetäytynyt isäntänsä uuden avioliiton jälkeen, kotoisia oloja ylimalkaan ja uskoi varmasti, ettei rouva Dombeyn mukana voinut olla mitään hyvää odotettavissa. Mutta hän piti aina tarkoin varansa ja julisti kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa, ettei hänellä ollut mitään sanomista talon uutta emäntää vastaan.

»Susan», sanoi Florence, joka istui mietteissään pöytänsä ääressä, »nyt on myöhä. Tänä iltana en enää tarvitse mitään.»

»Oi, Floy-neiti!» vastasi Nipper, »toivonpa tosiaankin usein takaisin entisiä aikoja, jolloin istuin valveilla kanssanne tuntikausia myöhempään kuin mitä kello nyt on ja vaivuin uneen, väsynyt kun olin, ja te olitte valpas kuin silmälasit, mutta nyt on teillä äitipuoli, joka tulee istumaan luoksenne, ja minä olen tosiaankin kiitollinen siitä, sillä minulla ei ole mitään häntä vastaan muistuttamista».

»Minä en unohda kuka oli toverini silloin, kun ei minulla ollut ketään muuta, Susan», vastasi Florence lempeästi, »en koskaan».

Sitten hän laski käsivartensa palvelijaystävänsä kaulalle, veti hänen kasvonsa puoleensa ja suuteli häntä hyvää yötä toivottaen, mikä niin hellytti neiti Nipperiä, että hän purskahti nyyhkyttämään.

»Nyt, rakas Floy-neiti», pyysi Susan, »antakaa minun mennä taas alakertaan kysymään isänne vointia. Tiedän teidän olevan huolissanne hänen vuokseen. Antakaa minun mennä vielä alakertaan itse ja koputtaa hänen ovelleen.»

»Ei», virkkoi Florence, »mene nukkumaan. Aamulla kuulemme lähemmin hänen voinnistaan. Menen sitten itse ottamaan selvää. Luullakseni on äiti käynyt alhaalla» — Florence punastui, sillä hän ei itse asiassa voinut sitä toivoa — »tai ehkä hän on paraikaa siellä. Hyvää yötä!»

Susan oli liian lempeässä mielentilassa ilmaistakseen yksityisen käsityksensä siitä mahdollisuudesta, että rouva Dombey olisi tervehdyskäynnillä miehensä sairasvuoteen ääressä, ja poistui ääneti. Yksin jäätyään Florence peitti pian kasvonsa käsillään, niinkuin oli usein tehnyt entisinä aikoina, eikä enää pidättänyt kyyneleitä, vaan antoi niiden virrata poskiaan pitkin. Tämän kotoisen rikkinäisyyden ja onnettomuuden kurjuus, se häipyvä toivo, jota hän yhä vielä tunsi — jos sitä ylimalkaan voi nimittää toivoksi — että hän joskus saavuttaisi isänsä rakkauden; hänen pelkonsa ja epäilyksensä, kun hän ajatteli isän ja äitipuolen suhdetta; kaipaus, jota hän viattomassa sydämessään tunsi heitä molempia kohtaan; tällaisen lopun katkera pettymys ja mielipaha verrattuna siihen valoisaan ja toivehikkaaseen mielentilaan, jossa hän oli kerran elänyt, kaikki tämä tulvi hänen mieleensä ja sai hänen kyyneleensä vierimään nopeammin. Hänen äitinsä ja veljensä olivat kuolleet, hänen isänsä oli kylmä ja kova häntä kohtaan, Edith työnsi isän luotaan ja asettui vastarintaan samalla kun rakasti häntä itseään ja sai vastarakkautta osakseen — kaikkea tuota ajatellessaan alkoi Florence uskoa, ettei hänen rakkautensa voisi koskaan menestyä eikä löytää levähdyspaikkaa. Tämän alakuloisen ajatuksen hän tosin karkoitti pian, mutta ne mietteet, joista se oli johtunut, olivat liiankin tosia ja voimakkaita haihtuakseen samalla. Ja ne tekivät hänen yönsä lohduttomaksi.

Näihin ajatuksiin sekaantui, samoin kuin pitkin päivääkin, kuva hänen isästään, joka makasi haavoittuneena ja tuskien kiusaamana yksinään huoneessaan, samalla kun hänen lähimpänsä eivät olleet häntä hoitamassa, vaan antoivat hänen viettää hitaasti kuluvat tunnit yksinään vaivoissaan. Kauhea ajatus, joka sai hänet hätkähtämään ja ristimään kätensä — vaikka se ei ollutkaan hänelle uusi — että isä saattaisi kuolla näkemättä häntä tai mainitsematta hänen nimeään, sai koko hänen ruumiinsa vapisemaan. Levottomuudessaan hän päätti ja vapisi sen päätöksen tehdessään — hiipiä vielä kerran alakertaan isän ovelle asti.

Ensin hän kuunteli omalla ovellaan. Talossa oli hiljaista, ja kaikki kynttilät oli sammutettu. Hänen mielestään oli pitkän pitkä aika siitä, kun hänellä oli tapana tehdä yöllisiä pyhiinvaellusretkiä isänsä ovelle, kun hän oli astunut isänsä huoneeseen puoliyön aikana ja isä oli taluttanut hänet takaisin portaiden juurelle!

Yhtä lapsellisena sydämeltään kuin silloinkin, vieläpä samoin suloisin ja aroin lapsensilminkin ja kiharaisin hiuksin hiipi Florence, joka oli tyttöikänsä kukoistuksessa isälleen yhtä vieras kuin lapsuusvuosinaankin, alas portaita ja kuunteli jännittyneenä lähestyessään isänsä ovea! Koko talossa ei kuulunut liikahdustakaan. Ovi oli jätetty raolleen ilmanvaihdon vuoksi, ja sisällä oli niin hiljaista, että hän saattoi kuulla tulen palamisen ja laskea uuninreunukselle pannun kellon naksahdukset.

Hän katsahti sisään. Huoneessa istui taloudenhoitajatar peitteeseen kääriytyneenä tulen edessä nojatuolissa ja nukkui sikeästi. Sen ja viereisen huoneen välinen ovi oli puoliavoinna ja sen eteen oli vedetty irtosuojus, mutta sisällä loisti valoa sairasvuoteen reunaan. Kaikki oli niin kovin hiljaista, että Florence saattoi kuulla isänsä hengityksestä, että hän nukkui. Se antoi hänelle rohkeutta kiertää irtosuojuksen ohi ja katsahtaa toiseen huoneeseen. Nähdessään isän nukkuvat kasvot hän hätkähti kovasti, ikäänkuin ei olisi odottanutkaan niitä näkevänsä. Hän seisoi kuin naulittuna, ja jos Dombey olisi silloin herännyt, ei Florence olisi jaksanut liikahtaakaan paikaltaan.

Isän otsassa oli haava ja hänen tukkaansa oli kostutettu, niin että se sekaisena levisi pielukselle.

Toinen sidottu käsi varsi lepäsi peitteellä, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat. Mutta se ei pitänyt Florencea naulittuna lattiaan, sittenkun hän ensimmäisen pikaisen silmäyksen jälkeen oli huomannut, että isä nukkui rauhallisesti, vaan siinä oli muuta tärkeämpää, mikä sai Dombeyn näyttämään niin juhlalliselta tyttärensä silmissä.

Florence oli ennen nähnyt isänsä kasvot vain silloin, kun niissä ainakin hänen mielestään kuvastui jokin vaivaantunut ilme tyttären läsnäolon vuoksi. Silloin oli Florencen toivo aina haihtunut ja hänen arka katseensa vaipunut jäykän, kylmän ja torjuvan kovuuden edessä. Kun hän nyt katseli isänsä kasvoja, näki hän ne ensimmäistä kertaa ilman sitä pilveä, joka oli luonut varjonsa hänen lapsuuteensa. Sen tilalla oli tyyni, rauhallinen yö. Florence olisi voinut uskoa, että isä uneen vaipuessaan oli siunannut häntä viimeiseksi.

Herää, tyly isä! Herää, töykeä mies! Aika pakenee, vihaisin askelin lähestyy määrähetki. Herää!

Dombeyn kasvoilla ei näkynyt mitään muutosta, ja kun Florence katseli niitä arastellen palautti niiden liikkumaton tyyneys hänen mieleensä rakkaitten vainajien kasvot. Tuollaisilta ne näyttivät, tuollaiselta tulisi isäkin kuolleena näyttämään, sellaiselta hän itsekin, itkevä lapsi, kuka voi sanoa milloin! Sellaisilta näyttäisivät kaikki ihmiset, jotka elämässään ovat rakastaneet, vihanneet tai olleet välinpitämättömiä! Kun se aika tulisi, ei se tuntuisi isästä sen vaikeammalta, vaikkakin hän nyt tekisi mitä aikoi, ja hänen itsensä taas ehkä olisi parempikin olla.

Hän hiipi vuoteen ääreen ja henkeään pidättäen kumartui ja suuteli hiljaa isän kasvoja, joiden viereen painoi omat kasvonsa silmänräpäykseksi, ja kietoi käsivartensa, jolla ei uskaltanut koskettaa häntä, vain pieluksen ympäri.

Herää, onneton mies, ennenkuin tyttäresi poistuu! Aika pakenee, vihaisin askelin lähestyy määrähetki; sen toinen jalka on jo talossa. Herää!

Sisimmässään Florence rukoili Jumalaa siunaamaan hänen isäänsä ja muuttamaan hänen mielensä lempeämmäksi, jos se vain olisi mahdollista, ja jollei, suomaan isälle anteeksi, jos hän oli väärässä, ja myös hänelle itselleen anteeksi tämän rukouksen, joka tuntui melkein röyhkeältä. Niin rukoillen ja katsahtaen taakseen kyyneleisin silmin ja hiipien arkana pois hän lähti huoneesta, pujahti viereisen huoneen läpi ja katosi.

Raskas ja surullinen oli Florencen sydän hänen hiipiessään yläkertaan. Hiljainen talo tuntui tällä välin käyneen vielä, synkemmäksi. Se uinailu, jota hän oli katsellut yön äänettömyydessä, oli tehnyt häneen niin juhlallisen vaikutuksen kuin elämä ja kuolema yhdessä. Hänen oman käytöksensä salaperäisyys ja äänettömyys tekivät yön salaperäiseksi, hiljaiseksi ja painostavaksi. Hänestä tuntui vastenmieliseltä, melkein mahdottomalta mennä omaan huoneeseensa. Senvuoksi hän kääntyi vierashuoneeseen, jonka akkunaverhojen läpi pilven peittämä kuu paistoi sisään. Siellä hän katseli akkunasta tyhjille kaduille.

Tuuli ulvoi surullisesti. Katulamput olivat kalpeita ja tutisivat, ikäänkuin niiden olisi vilu. Kaukana taivaanrannalla hämärsi jotakin, mikä ei ollut täyttä pimeyttä, mutta vielä vähemmän valoa. Aavistuksia herättävä yö värisi levottomana kuin kuoleva, jolla on vaikea loppu. Florence muisti, kuinka hän valvoessaan yksin erään sairasvuoteen ääressä oli huomannut tämän kolean hetken lähestyvän, ja tunsi taas sen vaikutusta.

Hänen äitipuolensa ei ollut käynyt hänen huoneessaan sinä iltana, mikä oli yhtenä syynä siihen, että hän oli pysynyt niin myöhään valveilla. Yleisen rauhattomuutensa vaivaamana, tuntien samalla palavaa halua puhella jonkun kanssa ja vapautua tästä synkkyyden ja äänettömyyden lumouksesta Florence suuntasi askeleensa sitä huonetta kohti, jossa Edith nukkui.

Ovi ei ollut sisäpuolelta lukossa ja painui hiljaa auki hänen työntäessään sitä epäröiden. Hän hämmästyi huomatessaan siellä palavan kirkkaan valon. Vielä enemmän hän hämmästyi katsoessaan sisään ja nähdessään äitipuolensa osittain riisuutuneena istuvan hiipuvan tulen edessä, joka oli jo melkein kokonaan rauennut hiilokseksi. Edithin silmät tuijottivat hievahtamatta ylöspäin. Niiden loisteessa, hänen kasvoissaan ja vartalossaan ja siinä tavassa, kuinka hän oli tarttunut tuolinsa käsinojiin kuin hypähtääkseen pystyyn, Florence näki niin hirveän kiihtymyksen, että se kauhistutti.

Edith säpsähti ja katsahti häneen niin outo pelko ilmeessään, että
Florence pelästyi vielä enemmän kuin äsken.

»Äiti!» sanoi Florence mennen nopeasti hänen luokseen. »Äiti kulta, mikä sinua vaivaa?»

»En ole voinut hyvin», vastasi Edith, väristen ja katsellen Florencea vieläkin yhtä oudosti. »Olen nähnyt pahoja unia, kultaseni.»

Hänen piirteensä pehmenivät vähitellen, ja hän antoi Florencen tulla luokseen. Sitten hän veti tytön syliinsä ja sanoi hellällä äänellä: »Mutta miksi lintuseni tulee tänne? Mitä lintuseni täällä tekee?»

»Olen ollut levoton, äiti, kun en saanut tavata sinua tänä iltana ja kun en tietänyt, kuinka isä voi, ja minä…»

»Onko nyt myöhä?» kysyi Edith pyyhkäisten hellästi pois tytön vaaleat kiharat, jotka sekaantuivat hänen mustaan tukkaansa ja pyrkivät hänen kasvoilleen.

Edith vetäisi sen äkkiä takaisin ja katseli häntä hetkisen yhtä oudon kauhistuneena kuin aikaisemminkin, mutta sitten hän sanoi nopeasti:

»Ei mitään, ei mitään. Loukkasin sitä vähän.» Ja sitten hän lisäsi: »Florence kulta!» Hänen rintansa kohoili raskaasti, ja hän purskahti rajuun itkuun.

»Äiti!» huudahti Florence. »Oi äiti, mitä minä voin tehdä, mitä minun pitää tehdä, jotta tulisimme onnellisemmiksi? Onko mitään keinoa?»

»Oletko varma siitä? Eikö milloinkaan? Etkö suutu, jos nyt puhun siitä, mitä minulla on mielessäni, vaikka olemmekin toisin sopineet?»

»Se on hyödytöntä, ei kannata. Olenhan sanonut sinulle, lapsi kulta, että olen nähnyt pahoja unia. Mikään ei voi muuttaa niitä, eikä kukaan voi estää niitä palaamasta.»

»En ymmärrä», sanoi Florence katsahtaen Edithin kiihtyneisiin kasvoihin, jotka yhä synkkenivät.

»Olen nähnyt unta», virkkoi Edith hiljaisella äänellä »ylpeydestä, joka on voimaton hyvään, mutta täysin kykenevä pahaan, ylpeydestä, jota on ärsytetty ja loukattu monina häpeällisinä vuosina ja joka ei ole koskaan kimmahtanut takaisin muuhun kuin omaan itseensä, ylpeydestä, joka on nöyryyttänyt omistajaansa kaikkein syvimmän alennuksen tietoisuudella eikä koskaan auttanut häntä vihaamaan tai välttämään sitä tai sanomaan, ettei niin saa tapahtua, ylpeydestä, joka oikein ohjattuna olisi ehkä voinut johtaa parempaan, mutta väärään suunnattuna ja turmeltuneena on vienyt omistajansa vain itsehalveksimiseen ja kovettumiseen ja turmioon, niinkuin kaikki muukin tuolle olennolle kuuluva.»

Nyt hän ei enää katsonut Florenceen eikä puhunut hänelle, vaan jatkoi kuin olisi ollut yksin:

»Minä olen uneksinut paatumuksesta ja kovuudesta, jotka ovat johtuneet itsehalveksimisesta. Voi, tuota kurjaa, voimatonta, surkeaa ylpeyttä! Se on astunut huolettomin askelin alttarin juurelle asti, totellen vanhan tutun sormen viittausta — voi, äiti, äiti! — vaikka se olikin halveksittavaa, ja tahtoi mieluummin iäti vihata itseään kuin suostua loukkauksiin joka päivä yhä uudella tavalla. Kehno olentoparka!»

Edithin kiihtymys yltyi ja kävi yhä synkemmäksi, ja hän katseli
Florencea samoin kuin hänen sisään tullessaankin.

»Ja sitten näin vielä unta», jatkoi hän, »että se poljettiin maahan, tehdessään liian myöhään ensi ponnistuksen erään päämäärän saavuttamiseksi. Sen polki maahan alhainen jalka, mutta se rimpuilee vielä vastaan. Olen nähnyt unta, että koirat sitä repivät, ajavat takaa, mutta se nousee vastarintaan eikä tahdo taipua. Se ei voisi, vaikka tahtoisikin, mutta se vihaa tuota jalkaa, nousee vastustamaan ja uhmaa sitä!»

Hänen kätensä kiristi Florencen vapisevaa käsivartta, ja kun hän katsahti alas tytön pelästyneisiin ja hämmästyneisiin kasvoihin, lieveni hänen oma jännityksensä.

»Oi, Florence», virkkoi hän, »olen luultavasti ollut melkein mielipuoli tänä yönä!» Sitten hän painoi ylpeän päänsä tytön kaulaa vasten ja alkoi taas itkeä.

»Älä jätä minua, ole minun luonani! Sinä olet ainoa toivoni!» Näitä sanoja hän toisti monta kertaa.

Pian hän rauhoittui, ja hänen sydämensä täyttyi säälistä Florencen kyynelien vuoksi ja siitä ajatuksesta, että tyttö oli valveilla niin omituiseen aikaan. Päivä alkoi koittaa. Edith otti tytön syliinsä ja vei hänet vuoteeseen. Itse hän ei mennyt levolle, vaan jäi istumaan Florencen viereen ja kehoitti häntä koettamaan nukkua.

»Sillä sinä olet väsynyt, lapsi kulta, ja onneton. Sinun pitäisi levätä.»

»Minä olen tosiaankin onneton tänä yönä, äiti rakas», virkkoi Florence.
»Mutta sinäkin olet väsynyt ja onneton.»

He suutelivat toisiaan, ja lopen uupunut Florence vaipui vähitellen lempeään uneen, mutta kun hänen silmänsä sulkeutuivat, oli niin surullista ajatella alakerrassa olevia kasvoja, että hänen kätensä tarttui lujemmin Edithin käteen lohtua etsien, mutta sekin sai hänet vähän epäröimään, sillä hänestä tuntui kuin hän olisi sillä loukannut isäänsä. Niin hän koetti unissaankin sovittaa heitä kahta yhteen ja osoittaa rakastavansa heitä kumpaakin, mutta ei voinut, ja se tuska, jota hän valveillaan tunsi, oli mukana myös nukkuessa.

Edith istui hänen vieressään ja katseli hänen tummia silmäksihän, jotka lepäsivät kosteina kiihtyneen punaisilla poskilla. Täynnä sääliä ja hellyyttä hän silmäili nukkuvaa, sillä hän tiesi totuuden. Mutta hänen omiin silmiinsä ei tullut unen rahtuakaan. Päivän valjetessa hän istui vielä katsellen ja valvoen ja pidellen kädessään tytön pehmeää kättä ja kuiskaten välillä vilkaistessaan tyyniin kasvoihin: »Pysy luonani, Florence. Sinä olet ainoa toivoni!»

NELJÄSVIIDETTÄ LUKU

Kun Susan Nipper aamulla nousi, olivat hänen harvinaisen terävät mustat silmänsä niin raskaat, että niiden säihky oli vähän laimentunut ja mieleen johtui se mahdollisuus — mitä ei suinkaan niistä tavallisesti olettanut — että ne joskus sulkeutuivat. Niinikään ne olivat vähän turvonneet, ikäänkuin olisivat itkeneet kaiken yötä. Mutta Nipper, joka ei suinkaan ollut masentunut, puuhaili erittäin reippaasti ja rohkeasti, ja hänen koko tarmonsa näytti suuntautuvan yhteen ainoaan suureen yritykseen. Sen huomasi hänen puvustaankin, joka oli tavallista tiukempi ja huolellisempi. Samoin ilmaisi erikoista päättäväisyyttä se, että hän nytkäytteli silloin tällöin päätänsä suorittaessaan töitään.

Sanalla sanoen, hän oli tehnyt päätöksen, vieläpä kovin kunnianhimoisen. Ei ollut puhetta mistään vähemmästä kuin aikeesta tunkeutua Dombeyn luo ja päästä puhelemaan kahden kesken hänen kanssaan. »Olen usein aikonut niin tehdä», huomautti hän itselleen uhkaavasti tänä aamuna ja nykäisi päätänsä monta kertaa, »ja nyt teen sen!»

Tuimasti kuten hänelle oli ominaista, hän kannusti itseään hurjan suunnitelman suorittamiseen ja käväisi aamupäivän kuluessa tuon tuostakin eteisessä ja portailla, saamatta sopivaa tilaisuutta hyökkäyksen tekemiseen. Tämä huono menestys ei ollenkaan masentanut hänen rohkeuttaan. Päinvastoin oli sillä virkistävä vaikutus, se yllytti häntä ja teki hänet entistä valppaammaksi. Illan lähetessä hän vihdoin keksi, että hänen vannoutunut vihollisensa rouva Pipchin sen tekosyyn nojalla, että oli muka istunut valveilla koko yön, torkkui omassa huoneessaan ja Dombey makasi yksin sohvallaan.

Nytkäyttäen — ei ainoastaan päätänsä, vaan tällä kerralla koko ruumistaan — Nipper hiipi varpaillaan Dombeyn ovelle ja koputti.

Dombey, joka katseli uunissa hehkuvaa tulta, vilkaisi hämmästyneenä tulijaan ja kohottautui vähän käsivarteensa nojaten. Susan niiasi.

Dombey liikutti huuliaan kuin toistaisi nuo sanat, mutta näytti olevan niin hämmästynyt nuoren naisen julkeudesta, ettei kyennyt löytämään sanoja sitä ilmaistakseen.

»Olen ollut teidän palveluksessanne, herra Dombey», jatkoi Susan Nipper nopeasti, niinkuin hänen tapansa oli, »kaksitoista vuotta nuoren emäntäni Floy-neidin apuna. Hän ei vielä osannut puhua selvästi, kun ensin tulin tänne, ja minä olin jo ollut kauan tässä talossa silloin, kun rouva Richards vasta tuli tänne, ja jollen juuri olekaan Methusalem, en myöskään ole mikään kapalolapsi.»

Käsivarteensa nojaava Dombey katseli yhä häntä eikä vastannut mitään tähän valmistelevaan tosiasioiden esittämiseen.

»Ei voi olla suloisempaa ja rakastettavampaa olentoa kuin nuori emäntää, herra Dombey», virkkoi Susan, »ja minä kai tiedän sen paljon paremmin kuin muutamat muut, sillä minä olen nähnyt hänet surussa ja ilossa (jota hänellä ei tosin ole paljon ollut), nähnyt hänet veljensä seurassa ja jälleen yksinäisyydessään, mutta eräät eivät ole nähneet häntä koskaan, ja minä sanon niille ja kaikille — niin juuri» — tässä mustasilmäinen Susan ravisti päätänsä ja polki hiljaa jalkaansa »että hän on suloisin ja rakastettavin enkeli, mikä koskaan on hengittänyt, ja mitä enemmän minua revitään kappaleiksi, sitä enemmän toistan sitä, vaikka en olekaan mikään marttyyri.»

Dombey kävi suuttumuksesta ja hämmästyksestä vieläkin kalpeammaksi kuin ensin putoomisensa takia. Hän katseli Susania kuin epäilisi silmiensä tai korviensa pettävän.

»Ei kukaan ihminen voisi olla Floy-neitiä kohtaan muuta kuin uskollinen ja hyvä», jatkoi Susan, »enkä minä pidä sitä minään erikoisena ansiona, että olen palvellut häntä kaksitoista vuotta, sillä minä rakastan häntä — niin, sen minä sanon eräille ihmisille ja kaikille!» Tässä mustasilmäinen Susan taas pudisti päätään, polki lattiaa ja tukahdutti nyyhkytyksen. »Mutta uskolliset ja luotettavat palvelukseni antavat minulle toivoakseni oikeuden puhua, ja puhua minun täytyy ja puhua minä tahdon, olkoon se oikein tai väärin.»

»Mitä te tarkoitatte, nainen?» virkkoi Dombey tuijottaen häneen.
»Kuinka te uskallatte?»

»Mitäkö minä tahdon, herra? Minä tahdon puhua kunnioittavasti ja loukkaamatta, mutta suoraan. Ja kuinka minä uskallan, en tiedä, mutta uskallan vain!» sanoi Susan. »Herra Dombey, te ette tunne nuorta emäntääni, te ette tosiaankaan tunne, sillä ettehän voisi olla niin tietämätön, jos tuntisitte hänet.»

Raivoissaan Dombey ojensi kätensä tavoittamaan kellonnuoraa, mutta uunin sillä puolen ei ollut soittokelloa, eikä hän voinut ilman apua nousta ja mennä huoneen toiselle puolelle. Nipperin nopea silmäys huomasi hänen avuttomuutensa heti, ja nyt hän tunsi, niinkuin jälkeenpäin sanoi, saaneensa Dombeyn valtaansa.

»Floy-neiti on uskollisin ja kärsivällisin ja tunnollisin ja kaunein tytär, eikä ole ainoaakaan herrasmiestä, herra Dombey, vaikka hän olisi niin suuri ja rikas kuin kaikki Englannin suurimmat ja rikkaimmat yhteensä, jonka ei sopisi ja pitäisi olla hänestä ylpeä, jos olisi hänen isänsä. Jos hän tuntisi hänen arvonsa oikein, menettäisi hän mieluummin suuruutensa ja omaisuutensa, palan palalta, ja kulkisi ryysyisenä kerjäläisenä ovelta ovelle — sen sanon eräille ihmisille ja kaikillekin!» huudahti Susan Nipper purskahtaen itkuun. »Mieluummin hän tekisi niin kuin tuottaisi hänen hellälle sydämelleen niin raskaan surun kuin olen nähnyt hänen kärsivän tässä talossa!»

»Suokaa anteeksi, herra Dombey», vastasi Nipper järkähtämättä, »vaikka menettäisin paikkanikin, joka minulla on ollut niin monta vuotta ja jossa olen nähnyt niin paljon — vaikka toivonkin, että te ette kehtaa minua erottaa Floy-neidin luota sellaisen syyn vuoksi — jatkan nyt, kunnes olen sanonut loputkin. Enhän minä ole mikään intialainen leski, herra Dombey, enkä tahdo enkä voikaan tulla sellaiseksi, mutta jos kerran olen päättänyt polttaa itseni elävältä, niin teen sen! Ja minä olen päättänyt puhua suuni puhtaaksi.»

Tämän ilmaisi Susan Nipperin kasvojen ilme yhtä selvästi kuin hänen sanansakin.

»Teidän palveluksessanne ei ole ainoatakaan ihmistä», jatkoi mustasilmäinen tyttö, »joka olisi koskaan tuntenut teitä kohtaan sellaista pelkoa ja kunnioitusta kuin minä. Ja itse voitte arvata, kuinka totta se on kun olen kyllin rohkea sanoakseni, että olen satoja kertoja aikonut puhua teille, mutta en ole koskaan saanut tehdyksi siitä varmaa päätöstä, ennenkuin viime yönä.»

Dombey tavoitti vimmoissaan taas kellonnuoraa, joka ei ollut ulottuvilla, ja sen puutteessa repi omaa tukkaansa, kun ei muuta saanut käsiinsä.

»Olen nähnyt Floy-neidin uurastavan ja uurastavan, kun hän vielä oli vain lapsi, mutta niin suloinen ja kärsivällinen lapsi, että parhaatkin naiset olisivat voineet oppia häneltä jotakin. Olen nähnyt hänen istuvan kerta kerran perästä puoleen yöhön asti auttaen heikkoa veljeään läksyjen lukemisessa ja nähnyt hänen muinakin aikoina auttavan häntä ja valvovan hänen vieressään — jotkut kyllä tietävät milloin — nähnyt hänen ilman mitään rohkaisua ja apua kasvavan naiseksi, jonka suloisuudesta — Jumalan kiitos! — saa ylpeillä millaisessa seurapiirissä tahansa, mihin hän joutuu, ja olen nähnyt hänen aina saavan osakseen julmaa laiminlyöntiä ja tuntevan sen katkerasti — sen sanon eräille ihmisille ja kaikille! — eikä hän koskaan ole lausunut sanaakaan siitä, ja vaikka ihminen käyttäytyykin nöyrästi ja kunnioittavasti ylempiään kohtaan, ei hän silti ole mikään epäjumalanpalvelija, ja minä tahdon ja minun täytyy puhua!»

»Eikö siellä ole ketään?» huusi Dombey kovaa. »Missä ovat palvelijat?
Missä kaikki naiset? Eikö ketään ole siellä?»

»Kun läksin eilen illalla myöhään rakkaan nuoren emäntäni luota, ei hän ollut vielä mennyt vuoteeseen», pitkitti Susan hätääntymättä, »ja minä tiedän miksi, sillä te olitte sairas, herra Dombey, eikä hän tietänyt kuinka sairas, ja se teki hänet kerrassaan onnettomaksi. Vaikken olekaan riikinkukko, on minulla silmät päässäni, ja niin minä jäin sitten vielä hetkiseksi valveille omassa huoneessani, kun ajattelin, että hän voisi tuntea itsensä yksinäiseksi ja tarvita minua. Silloin näin hänen hiipivän alakertaan tälle ovelle kuin olisi rikos käydä katsomassa omaa isäänsä ja sitten hiipivän taas takaisin ja palaavan suureen saliin, itkien niin, että tuskin jaksoin sitä kuulla. Enkä minä enää voi kuulla sitä», virkkoi Susan Nipper pyyhkien mustia silmiään ja luoden ne pelottomasti Dombeyn raivostuneisiin kasvoihin. »En kuullut sitä ensimmäistä kertaa, en läheskään ensimmäistä kertaa herra Dombey. Te ette tunne omaa tytärtänne ettekä tiedä, mitä teette. Sen minä sanon muutamille ja kaikille!» huusi Susan Nipper vihansa vieläkin kuohahtaessa, »ja se on synti ja häpeä!»

»Mitä hullua!» kuului rouva Pipchinin ääni samalla kun perulaisten kaivosten uhrin musta puolisilkkipuku leijaili huoneeseen. »Mitä tämä on?»

Susan loi rouva Pipchiniin katseen, jonka oli nimenomaan keksinyt nähdessään hänet ensimmäisen kerran, ja jätti vastaamisen Dombeyn tehtäväksi.

»Mitäkö tämä on?» toisti Dombey melkein vaahdoten vihasta. »Mitä tämä on, rouva Pipchin? Teillä on tosiaankin syytä kysyä, sillä te olette tämän talouden ylihoitaja, ja teidän velvollisuutenne on pitää se järjestyksessä. Tunnetteko tätä naista?»

»En tiedä hänestä paljonkaan hyvää, herra Dombey», vaakkui rouva
Pipchin. »Kuinka tämä letukka uskaltaa tulla tänne?

Mutta taipumaton Nipper vilkaisi vain toisen kerran rouva Pipchiniin ja pysyi paikallaan.

»Sanotteko sitä minun talouteni hoitamiseksi, hyvä rouva», virkkoi Dombey, »että annatte tuollaiselle henkilölle tilaisuuden tulla tänne puhelemaan minun kanssani! Herrasmies — omassa talossaan — omassa huoneessaan — ei ole turvassa palvelijan hävyttömyyksiltä!»

»Valitan sitä sydämeni pohjasta, herra Dombey», vastasi rouva Pipchin, jonka kovat harmaat silmät kiiluivat kostonhimosta, »mikään ei voi olla sopimattomampaa, mikään ei niin mene yli kaikkien rajojen ja yli ymmärryksen, mutta minun täytyy mielipahakseni sanoa, että tätä nuorta naista on mahdoton pitää kurissa. Neiti Dombey on pilannut hänet, eikä kukaan ole hänestä vastuussa. Hän tietää sen itse parhaiten», jatkoi hän terävästi ja pudisti päätään Susan Nipperille.

»Jos huomaatte minun palveluksessani olevan ihmisiä, joita ei voi pitää kurissa», sanoi Dombey kääntyen jälleen tuleen päin, »niin luulisin teidän tietävän, mitä niille on tehtävä. Tiedätte kai, minkävuoksi olette täällä. Toimittakaa hänet pois!»

»Herra Dombey, minä tiedän, mitä on tehtävä», vastasi rouva Pipchin terävästi, »ja tietysti teenkin sen. Susan Nipper, tästä päivästä kuukauden päähän lähdette talosta», sanoi hän sähisten.

»Niin», vastasi rouva Pipchin, »eikä siinä ole mitään nauramista, heilakka. Tahtoisinpa tietää, mitä naurun syytä siinä on. Heti ulos täältä!»

»Voitte luottaa siihen, että lähden heti», sanoi suulas Nipper.
»Olen palvellut tässä talossa nuorta emäntääni kaksitoista vuotta,
mutta en jää tunniksikaan sen jälkeen kun olen saanut erokäskyn
Pipchin-nimiseltä henkilöltä, uskokaa minua, rouva P.!»

»Hyvä on päästä eroon tuollaisesta hylystä!» sanoi raivostunut vanha rouva. »Pois täältä, tai käsken kantaa teidät ulos!»

»Minun lohdutukseni on», virkkoi Susan katsahtaen taakseen Dombeyhin, »että olen tänä päivänä puhunut palasen totuutta, joka olisi pitänyt kertoa jo kauan ennen ja jota ei voi mainita liian usein eikä liian selvästi ja jota eivät kaikki maailman Pipchinit yhteensä — toivoakseni ei heitä ole kovin paljon (tässä huudahti rouva Pipchin terävästi: »Ulos täältä!» ja neiti Nipper loi häneen samanlaisen katseen kuin aikaisemminkin) — voi tehdä sanomattomaksi, vaikka toitottaisivat irtisanomisia kokonaisen vuoden aloittaen kello kymmenen aamupäivällä eivätkä lopettaisi ennen puoliyötä ja kuolisivat uupumuksesta, mikä olisi oikea riemujuhla!»

Samassa neiti Nipper peräytyi vihollisensa edellä huoneesta ja asteli hyvin ylpeästi yläkertaan omaan huoneeseensa vimmastuneen rouva Pipchinin joutuessa tukehduttavan katkeruuden valtaan. Siellä hän istuutui arkkujensa väliin ja alkoi itkeä.

Tästä hellästä mielentilasta hänet kuitenkin pian tempaisi hyvin terveellisellä ja virkistävällä tavalla oven ulkopuolelta kuuluva rouva Pipchinin ääni.

»Ottaako julkeanaamainen hulttio vastaan erokäskyn vai ei!» huusi hurjistunut Pipchin.

Neiti Nipper vastasi sisäpuolelta, että henkilö, johon mokoma mainesana soveltui, ei asunut tässä paikassa taloa mutta että hänen nimensä oli Pipchin ja että hänet tapaisi taloudenhoitajattaren huoneessa.

»Hävytön letukka!» tiuskasi rouva Pipchin tempoen oven lukkoa. »Ulos heti paikalla! Kapineet kokoon! Kuinka tuollainen ihminen uskaltaa puhua noin naiselle, joka on nähnyt parempia päiviä?»

Siihen vastasi neiti Nipper linnoituksestaan, että hän sääli noita parempia päiviä, joiden oli täytynyt nähdä rouva Pipchin ja että hän puolestaan piti vuoden huonoimpia päiviä sopivina mainitulle rouvalle. Muuta vikaa niissä ei ollut kuin että ne olivat hänelle liian hyviä.

»Mutta teidän ei tarvitse ollenkaan vaivautua metelöimään ovellani», jatkoi Susan, »eikä saastuttamaan avaimenreikääni silmällänne. Minä panen kokoon tavarani ja lähden, siitä voitte vaikka mennä valalle.»

Leskirouva ilmaisi vilpittömän tyytyväisyytensä tämän uutisen johdosta ja lausuttuaan muutamia yleisiä arvosteluja nuorten letukoiden rodusta semmoisenaan ja heidän virheistään etenkin silloin, kun neiti Dombey on pilannut heidät, poistui laskemaan Nipperin palkan valmiiksi. Sitten Susan ryhtyi järjestelemään arkkujaan voidakseen kohta lähteä arvokkaalla tavalla. Kaiken aikaa hän nyyhkytti rajusti ajatellessaan Florencea.

Ei kestänytkään kauan, ennenkuin Florence tuli hänen luokseen, sillä pian levisi talossa uutinen, että Susan Nipperillä oli ollut riita rouva Pipchinin kanssa, että he olivat kumpikin vedonneet herra Dombeyhin, että herra Dombeyn huoneessa oli ollut sellainen kohtaus, jollaista ei koko talossa ollut ennen nähty ja että Susan lähtisi pois. Tämän sekavan huhun viimeisen osan huomasi Florence hänen huoneeseensa astuessaan oikeaksi, sillä Susan oli lukinnut viimeisen arkkunsa ja istui sen kannella hattu päässä.

»Floy-neiti», vastasi Susan nyyhkyttäen, »älkää taivaan tähden puhuko minulle sanaakaan, sillä muuten häpäisen itseni tuollaisten Pi-i-ipchinien nähden enkä soisi mistään hinnasta heidän näkevän, että itken!»

»Susan, tyttö kulta, vanha ystäväni! Mitä minä teen ilman sinua!
Raskitko lähteä noin pois?»

»E-e-ei, rakas neiti Floy-kulta, en tosiaankaan raskisi», nyyhkytti Susan. »Mutta sitä ei voi auttaa, minä olen tehnyt velvollisuuteni, se on varmaa. Se ei ole minun syyni. Minä mukaannun kaikkeen. En voi jäädä kuukauden loppuun, sillä silloin minun olisi mahdoton erota teistä, neiti kulta, ja senhän täytyy joka tapauksessa niin käydä. Älkää puhuko minulle, Floy-neiti, sillä vaikka olen jokseenkin vahva, en kuitenkaan ole mikään marmorinen ovenpilari, oma rakas neitini.»

»Mitä se oikein on? Miksi sinä lähdet?» kysyi Florence, sillä Susan pudisti päätänsä. »Etkö kerro sitä minulle?»

»E-e-en, rakas neiti», vastasi Susan. »Älkää kysykö minulta, sillä minä en saa kertoa, ja mitä tehnettekin, älkää lausuko ainoaakaan hyvää sanaa minun puolestani pidättääksenne minua, sillä niin ei saa käydä, ja te vain vahingoittaisitte itseänne, ja siunatkoon Jumala teitä, ainokaiseni, ja antakaa minulle anteeksi kaikki se paha, mitä olen teille tehnyt, ja kaikki se pahantuulisuus, jota olette minussa huomannut näinä monina vuosina!»

Susan sulki emäntänsä syliinsä esitettyään tämän pyynnön, joka lähti hänen sydämensä sisimmästä.

»Rakas neiti, moni voi vielä palvella teitä ja olla iloinen saadessaan palvella teitä ja palvella teitä hyvin ja uskollisesti», jatkoi Susan, »mutta ei voi olla ketään, joka samalla rakastaisi teitä puoleksikaan niin kuin minä, se on lohdutukseni. Hy-yvästi, suloinen Floy-neiti!»

»Minulla on veli maalla — vuokraaja Essexissä», vastasi murtunut Nipper. »Hänellä on oikein paljon le-ehmiä ja si-iikoja, ja minä matkustan sinne posti vaunuilla ja jä-ään hänen luokseen, ja älkää te vain huolehtiko minusta, sillä minulla on rahaa säästöpankissa, rakas neiti, eikä minun tarvitse ihan heti ottaa toista paikkaa. Sitä en voisikaan, en voisi, oma rakas emäntäni!»

Susanin valtasi taas uusi tuskanpuuska, jonka onneksi keskeytti alakerrasta kuuluva rouva Pipchinin ääni. Silloin Susan kuivasi punaiset ja turvonneet silmänsä ja teki haikean ponnistuksen koettaen huutaa reippaasti Towlinsonille, että piti hakea ajuri ja kantaa arkut alas.

Florence oli kalpea, levoton ja surullinen, mutta häntä pidätti hyödyttömästä väliintulosta tässäkin se pelko, että hän voisi sillä lisätä epäsopua isänsä ja Edithin välillä, jonka jälkimäisen jäykkä, loukkaantunut ilme oli äsken varoittanut häntä. Toisaalta hän pelkäsi jo jollakin lailla tietämättään joutuneensa syypääksi monivuotisen palvelijansa ja ystävänsä erottamiseen. Niinpä he yhdessä menivät alakertaan Edithin pukuhuoneeseen, jossa Susan tahtoi suorittaa lähtöniiauksensa.

»No niin, ajuri on tullut, ja tuossa ovat arkut. Ja nyt nopeasti pois!» virkkoi rouva Pipchin, joka ilmestyi heti hänen perässään. »Suokaa anteeksi, rouva, mutta herra Dombeyn käskyt ovat ehdottomat.»

Edith, joka istui kamarineitonsa puettavana — hän oli lähdössä päivälliskutsuille — säilytti ylpeän ilmeensä eikä kiinnittänyt rouva Pipchiniin mitään huomiota.

»Tässä on palkkanne», jatkoi rouva Pipchin, joka järjestelmäänsä noudattaen ja muistaen kaivoksiaan oli tottunut marssittamaan palvelijoita niinkuin oli marssittanut nuoria brightonilaisia ruoka vieraitaan, pikku Bitherstonen alituiseksi kiusaksi, »ja mitä pikemmin käännätte selkänne tälle talolle, sitä parempi».

Susanilla ei ollut kyllin rohkeutta edes luoda rouva Pipchiniin sellaista katsetta, jonka tämä oikeuden mukaan olisi ansainnut. Hän siis niiasi rouva Dombeylle (joka taivutti päätään sanaakaan virkkamatta ja jonka silmät karttoivat kaikkia muita paitsi Florencea) ja syleili eronhetkellä nuorta emäntäänsä, joka vuorostaan syleili häntä jäähyväisiksi. Tässä pulmallisessa tilanteessa Susan-paran kasvoilla seurasivat toinen toistaan mitä eriskummaisimmat ilmeet, jollaisia ei usein voi nähdä, sillä hänen tunteensa olivat peräti voimakkaat, ja samalla hän koetti päättävästi tukehduttaa nyyhkytyksensä, jottei rouva Pipchin saisi niitä riemukseen kuulla.

»Pyydän anteeksi, neiti», virkkoi Towlinson Florencelle seisoessaan oven ulkopuolella laatikkojen ja arkkujen keskellä, »mutta vierashuoneessa on herra Toots, joka lähettää teille terveisiä ja kysyy, kuinka Diogenes ja herra voivat».

Nopeasti kuin ajatus pujahti Florence ulos ja juoksi alakertaan, jossa Toots kaikkein upeimmissa vaatteissaan läähätti kovasti, sillä hän oli niin epävarma ja levoton odotellessaan Florencea.

Tämän viimeisen huomautuksen syynä oli Tootsin suuri osanotto hänen nähdessään Florencen kasvoilla tuskaa. Se sai hänet äkkiä keskeyttämään hihityskohtauksen ja jäykistymään epätoivon kuvaksi.

»Hyvä herra Toots», virkkoi Florence, »te olette niin ystävällinen minua kohtaan ja niin rehellinen, että saan varmaankin pyytää teiltä erästä suosionosoitusta».

»Neiti Dombey», vastasi Toots, »jospa vain mainitsisitte yhdenkin, niin antaisitte — antaisitte minulle ruokahaluni takaisin. Se on kadonnut minulta aikoja sitten», lisäsi hän jonkun verran haaveellisesti.

»Susan, joka on vanha ystävättäreni, suorastaan vanhin», sanoi Florence, »lähtee täältä pois äkkiä ja ihan yksin, tyttöparka. Hän matkustaa kotiinsa maalle, jonne on jonkin verran matkaa. Saisinko pyytää teitä huolehtimaan hänestä, kunnes hän on postivaunuissa?»

»Neiti Dombey», vastasi Toots, »te tuotatte minulle tosiaankin suuren kunnian ja olette kovin ystävällinen. Tämä luottamuksenne osoitus sen kelvottoman tavan jälkeen, joka ilmeni käytöksessäni Brightonissa —»

»Niin», virkkoi Florence nopeasti, »ei — älkää ajatelko sitä. Tahtoisitteko sitten olla ystävällinen ja — ja mennä ja ottaa hänet vastaan, kun hän tulee ulos? Tuhansia kiitoksia! Se on minulle suuri helpotus. Hänestä ei ulkonaisesti huomaa, kuinka onneton hän on. Ette voi kuvitellakaan, kuinka suurta kiitollisuutta tunnen teitä kohtaan! Olen varma siitä, että te olette hyvä ystäväni!» Ja Florence kiitteli häntä vakavasti yhä uudelleen. Toots, joka myöskin oli hyvin vakava, kiiruhti pois — mutta takaperin, jottei menettäisi vilahdustakaan hänestä.

Florencella ei ollut rohkeutta lähteä ulos, kun hän näki Susan-paran käytävässä rouva Pipchinin hoputtaessa häntä ja Diogeneen hypellessä hänen ympärillään kauhistuttaen rouva Pipchiniä hirveästi nykimällä hänen puolisilkkistä pukuaan, ja ulvoen levottomana kuullessaan hänen äänensä — sillä kelpo taloudenhoitajatar herätti sen rinnassa rajatonta vastenmielisyyttä. Mutta hän näki Susanin kättelevän kaikkia palvelijoita ja kääntyvän sitten vielä kerran katsomaan vanhaa kotiaan ja Diogeneen hyppivän ajoneuvojen takana aikoen seurata niitä, sillä sitä oli mahdoton saada tajuamaan, ettei sillä ollut enää mitään tekemistä matkalle lähteneen kanssa. Sitten suljettiin ovi, ja hälinä loppui. Florencen kyyneleet juoksivat vuolaina, kun hänen oli täytynyt erota vanhasta ystävästä, jota ei kukaan voinut korvata. Ei kukaan, ei kukaan.

Uskollinen Toots kertoi Susan Nipperille luottamustoimestaan, ja silloin Susan itki entistä enemmän.

»Kunniasanallani vakuutan», virkkoi Toots nousten ajoneuvoihin hänen viereensä, »että tunnen osanottoa teitä kohtaan. Tuskin voitte itse ymmärtää tunteitanne paremmin kuin minä ne aavistan. En voi käsittää mitään kauheampaa kuin on eroaminen neiti Dombeysta.»

Susan heittäytyi taas kokonaan surunsa valtaan. Tosiaankin oli liikuttavaa katsella häntä.

»Kuulkaahan», sanoi sitten Toots, »älkää tehkö niin. Oikeastaan tarkoitan sentään: tehkää niin.»

»Tulkaa kotiini syömään päivällistä kanssani, ennenkuin lähdette matkalle», vastasi Toots. »Minun keittäjättäreni on oikein kelpo nainen — verrattoman äidillinen olento — ja hänestä on hauskaa viihdyttää teitä. Hänen poikansa», jatkoi Toots kuin lisäsuositukseksi, »kasvatettiin sinitakkisten koulussa ja lensi sitten ilmaan ruutitehtaan mukana».

Susan otti tämän ystävällisen tarjouksen vastaan, ja Toots vei hänet asuntoonsa. Siellä heidät otti vastaan äsken mainittu naishenkilö, joka täydellisesti vahvisti isäntänsä kuvauksen oikeaksi. Niinikään oli siellä saapuvilla Kukonpoika, joka nähdessään ajoneuvoissa naisen ensi hetkellä luuli, että Dombey oli hänen vanhan kehoituksensa mukaan nujerrettu ja sitten neiti Dombey ryöstetty. Tämä herrasmies herätti muuten neiti Nipperissä tavatonta hämmästystä, sillä sittenkun hänet oli eräässä ottelussa voittanut Leivosenpoika, olivat hänen kasvonsa niin surkeassa tilassa, että niitä tuskin olisi iljennyt seurassa näyttää. Kukonpoika itse pani onnettomuutensa sen seikan syyksi, että hän oli heti ottelun alussa antanut yllättää itsensä petollisella keinolla. Mutta suuren tappelun virallisesta kuvauksesta päättäen oli toinen alusta pitäen ollut voiton puolella. Kukonpoikaa oli koputeltu ja tyrkitty ja mukiloitu ja löylytetty ja nöyryytetty, niin että hänen oli vihdoin täytynyt mukautua ja lopettaa.

Syötyään hyvän aterian ja saatuaan osakseen runsaasti vieraanvaraisuutta Susan lähti postitaloon toisilla vaunuilla, Tootsin istuessa hänen rinnallaan niinkuin ennenkin. Ajurinistuimella kyykötti Kukonpoika, joka siveellisellä painavuudellaan ja luonteensa sankarillisuudella antoi pikku seurueelle jonkinmoisen arvokkuuden leiman, mutta ulkonaisesti tuskin oli sille koristukseksi lukuisien laastarilappujensa tähden. Sillä hän oli salaa vannonut olevansa koskaan eroamatta Tootsista (joka muuten yhtä salaa halusi päästä hänestä irti) paitsi sillä ehdolla, että tämä hyväntahtoisesti perustaisi hänelle kapakan. Ja koska hänen koko kunnianhimonsa suuntautui sille taholle ja hän halusi mahdollisimman pian juoda itsensä kuoliaaksi, piti hän velvollisuutenaan tehdä itsensä sietämättömäksi seuratoveriksi.

Iltavaunut, johon Susanin oli määrä joutua, olivat juuri lähdössä. Kun Toots oli auttanut hänet sisälle, viipyi hän vielä epävarmana akkunan luona, kunnes ajuri nousi istuimelleen. Sitten hän seisoi vaunujen portailla, työnsi akkunasta sisään kasvonsa, jotka lampun valossa näyttivät huolestuneilta ja hämmästyneiltä, ja virkkoi äkkiä:

»Luuletteko, että hänet voisi saada, tehän tiedätte — ei tietysti ihan heti, mutta aikaa myöten — pitkän ajan kuluessa — rakastamaan minua, nähkääs!» virkkoi Toots-parka.

»Ei, ei!» huudahti Susan pudistaen päätään. »Voin kyllä sanoa, ettei koskaan. Ei — koskaan!»

»Kiitoksia», vastasi Toots. »Eihän sillä ole väliä. Hyvää yötä. Ei ole väliä, kiitoksia!»

VIIDESVIIDETTÄ LUKU

Edith lähti sinä päivänä yksin ulos ja palasi varhain kotiin. Vain muutamia minuutteja yli kymmenen vierivät hänen vaununsa pitkin sitä katua, jonka varrella hän asui.

Hänen kasvoillaan oli sama väkinäisen rauhallisuuden ilme, joka niillä oli ollut hänen pukeutumishetkestään saakka. Kukkaseppele kiersi samaa kylmää, rauhallista otsaa. Mutta olisi ollut parempi, jos hän olisi kiihkein käsin repinyt kukat ja lehdet kappaleiksi tai jos hänen humisevat ja takovat aivonsa olisivat tehneet ne muodottomiksi jännittyneessä lepopaikan tavoittelussa sensijaan että ne nyt koristivat noin kivettynyttä tyyneyttä. Niin kova, niin luoksepääsemätön, niin taipumaton hän oli, ettei olisi voinut luulla minkään voivan pehmittää sellaisen naisen luontoa, vaan kaiken olevan vain omansa sitä koventamaan.

Saavuttuaan ulko-ovelle hän astui maahan vaunuista. Silloin tuli joku äänettömästi eteisestä ja seisoen avopäin tarjosi hänelle käsivartensa. Kun palvelija työnnettiin syrjään, ei Edithillä ollut muuta mahdollisuutta kuin tarttua käsivarteen. Samalla hän tunsi, kenen se oli.

»Paremmin», vastasi Carker. »Hän voi mikein hyvin. Olen jo toivottanut hänelle hyvää yötä.»

Edith taivutti päätänsä ja aikoi mennä yläkertaan, kun Carker seurasi häntä ja jääden portaiden juurelle seisomaan virkkoi:

»Madame, pyydän teitä kuuntelemaan minua hetkisen.» Edith seisahtui ja katsoi taakseen. »Tämä on sopimaton aika, hyvä herra, ja minä olen väsynyt. Onko asianne kiireellinen?»

»Se on hyvin kiireellinen», vastasi Carker. »Kun olen onneksi kohdannut teidät, sallikaa minun uudistaa pyyntöni.»

Edith katsahti hetkiseksi alas hänen välkkyvään suuhunsa, ja Carker katsahti ylös Edithiin, joka seisoi hänen yläpuolellaan komeassa puvussaan, ja jälleen hän ajatteli, kuinka kaunis Edith todella oli.

»Näyttäkää tietä sinne!» Sitten Edith katsahti taas portaiden juurella odottavaan Carkeriin ja ilmaisi hänelle vähäisellä päänliikkeellä, että hän sai vapaasti seurata. Itse hän astui edellä.

»Suokaa anteeksi, rouva Dombey!» virkkoi kohtelias ja ketterä Carker, joka oli silmänräpäyksessä hänen rinnallaan. »Saanko pyytää, ettei neiti Dombey olisi läsnä keskustelumme aikana?»

Edith loi silmänsä hänen kasvoihinsa nopeasti, täysin maltillisesti ja rauhallisesti.

»Tahtoisin säästää neiti Dombeyta», jatkoi Carker matalalla äänellä. »En soisi hänen kuulevan, mitä minulla on sanottavana. Tahtoisin ainakin jättää teidän ratkaistavaksenne, onko hänen saatava tietää se vai eikö. Se on velvollisuuteni teitä kohtaan. Se on pyhä velvollisuuteni. Aikaisemman keskustelumme perusteella olisi luonnotonta, jos menettelisin toisin.»

Hitaasti Edith käänsi silmänsä hänestä. Sitten hän huusi palvelijalle: »Johonkin toiseen huoneeseen.» Palvelija meni edellä vierashuoneeseen ja sytytti siellä kaikessa kiireessä lamput. Sitten hän jätti heidät. Hänen ollessaan saapuvilla ei lausuttu sanaakaan. Edith istuutui tulen ääreen nojatuoliin. Carker, hattu kädessä ja katse mattoon luotuna, seisoi jonkun matkan päässä hänestä.

»Ennenkuin kuuntelen teitä, pyydän teitä kuuntelemaan minua», virkkoi
Edith kohta kun palvelija oli sulkenut oven takanaan.

»Kun rouva Dombey puhuttelee minua», vastasi Carker, »vaikka moittisikin minua syyttömästi, on se minulle suosionosoitus, jota pidän siksi suuressa arvossa, että alistun sellaiseen toivomukseen halukkaasti, vaikken olisikaan hänen nöyrä palvelijansa kaikissa suhteissa».

»Jos teillä on minulle jotakin asiaa siltä mieheltä, jonka luota juuri tulette, herra Carker» — tämä kohotti katseensa kuin aikoisi näytellä hämmästynyttä, mutta Edith katsoi häntä silmiin ja esti sen, jos se todella oli hänen aikomuksensa — »niin älkää koettako ilmoittaa sitä minulle, sillä minä en tahdo sitä kuulla. Tuskin minun tarvitsee kysyä, oletteko tullut siinä tarkoituksessa. Olen jo jonkun aikaa odottanut teitä.»

»Onnettomuudekseni olen täällä juuri siinä tarkoituksessa», vastasi Carker, »ja kokonaan vasten tahtoani. Sallikaa minun sanoa, että käynnilläni on vielä toinenkin tarkoitus.»

»Edellisestä ei enää tarvitse puhua», vastasi Edith. »Mutta jos palaatte siihen, niin…»

»Voiko rouva Dombey uskoa», virkkoi Carker tullen lähemmäksi, »että kajoisin siihen hänen kieltonsa jälkeen? Onko mahdollista, että rouva Dombey ei ota ollenkaan huomioon onnetonta asemaani, vaan on päättänyt pitää minua erottamattomana isännästäni ja tehdä minulle siten suuren ja tahallisen vääryyden?»

»Hyvä herra», vastasi Edith suunnaten tummat silmänsä suoraan häneen ja puhuen yhä kiihkeämmin, niin että hänen ylpeät sieraimensa laajenivat, hänen rintansa kohoili ja hänen kaulalleen kierretty hieno valkoinen untuvakoriste häilähteli verhotessaan yhtä valkeita olkapäitä. »Miksi te tulette luokseni tuolla lailla ja puhutte minulle rakkaudesta ja velvollisuudesta miestäni kohtaan ja teeskentelette luulevanne minun olevan onnellisessa avioliitossa ja kunnioittavan häntä? Kuinka te uskallatte niin loukata minua, kun tiedätte — minä tiedän sen paremmin, hyvä herra, olen nähnyt sen teidän jokaisessa katseessanne ja kuullut sen joka sanastanne — että rakkauden sijasta on meidän välillämme vain vastenmielisyyttä ja vihaa ja että tuskin halveksin häntä enemmän kuin itseäni senvuoksi, että olen hänen omansa. Vääryyttä! Jos olisin oikeudenmukainen sen tuskan vuoksi, jonka olette tuottanut minulle, jos tahtoisin kostaa minulle tekemänne loukkauksen oikeudenmukaisella tavalla, pitäisi minun surmata teidät!»

Edith oli kysynyt Carkerilta, miksi hän oli näin menetellyt. Jollei ylpeys ja viha ja itsenöyryytys — sillä se johti häntä, niin lujasti kuin hän tuijottikin Carkeriin — olisi sokaissut häntä, olisi hän voinut nähdä vastauksen Carkerin kasvoista: juuri tähän purkaukseen hänet olikin houkuteltu.

Edith ei nähnyt sitä eikä välittänytkään siitä, näkyikö sitä vai eikö. Hän näki vain ne loukkaukset ja taistelut, joihin hänen oli täytynyt ja vielä täytyisi alistua, ja kiemurteli niiden tuskasta. Istuessaan siinä katsellen enemmän omaa kurjuuttaan kuin Carkeria hän repi viuhkana käyttämästään harvinaisesta ja kauniista linnunsiivestä, joka riippui hänen ranteestaan kultaisissa vitjoissa, pois kaikki höyhenet ja siroitti ne matolle.

Carker ei hätkähtänyt hänen katsettaan, vaan seisoi rauhallisena, kunnes ulkonaiset merkit Edithin hillittömästä vihasta olivat hävinneet. Hän näytti mieheltä, jolla on tiedossaan sopiva vastaus ja joka myös aikoo sen lausua. Sitten hän alkoikin puhua katsellen suoraan Edithin säihkyviin silmiin.

»Armollinen rouva, minä tiedän ja olen jo ennenkin tietänyt, etten ole saanut suosiota teidän silmissänne. Niinikään olen tietänyt syyn siihen. Hyvinkin olen sen tietänyt. Olette puhunut minulle avoimesti. Teidän luottamuksenne tuottaa minulle niin suurta huojennusta…»

»— etten koeta salata teiltä mitään. Minä huomasin todellakin jo heti alussa, ettei teidän puolellanne ollut minkäänlaista kiintymystä herra Dombeyhin — kuinka se olisikaan ollut mahdollista kahden niin erilaisen henkilön välillä? Ja olen nähnyt, että välinpitämättömyyttä voimakkaammat tunteet ovat sitten heränneet rinnassanne — kuinka olisi mikään muu ollutkaan mahdollista sellaisissa oloissa, joissa olette elänyt? Mutta sopiko minun paljastaa teille tätä tietoani niin monilla sanoilla?»

»Sopiko teidän, herra Carker», kysyi Edith, »teeskennellä muutakaan käsitystä ja esittää sitä minulle julkeasti päivä päivältä?»

»Madame, se kuului tosiaankin asiaan», vastasi Carker pontevasti. »Jollen olisi niin menetellyt, jos olisin menetellyt jollakin muulla tavalla, en puhuisi teille nyt näin. Ja minä aavistin — kuka olisi paremmin voinut aavistaa kuin minä, sillä kuka tuntee herra Dombeyn tarkemmin kuin minä? — että jollei teidän luonteenne näyttäytyisi mukautuvaksi ja tottelevaiseksi niinkuin hänen ensimmäisen alistuvaisen puolisonsa, mitä en luullut mahdolliseksi…»

Ylpeä hymy antoi hänelle aiheen huomata, että ehkä sopisi uudistaakin tämä väite.

»Kuten sanoin, minä aavistin, että todennäköisesti tulisi aika, jolloin mahdollisesti olisi hyötyä sellaisesta yhteisymmärryksestä, johon nyt olemme päässeet.»

»Teille. En tahdo lisätä: myöskin itselleni, koska minun täytyy hillitä itseni lausumasta herra Dombeysta sitäkään rajoitettua ylistystä, johon rehellisesti voisin taipua, koska minua muuten saattaisi kohdata se onnettomuus, että sanoisin jotakin, mikä olisi vastenmielistä sille naiselle, jonka inho ja ylenkatse», virkkoi Carker hyvin painokkaasti, »ovat jo kyllin katkerat».

»Menettelette rehellisesti, herra Carker», huomautti Edith, »tunnustaessanne rajoitetun ylistyksenne ja puhuessanne hänestäkin noin halveksivasti, vaikka olette hänen ensimmäinen neuvonantajansa ja imartelijansa».

»Neuvonantajansa — kyllä. Imartelijansa — ei», vastasi Carker. »Siinä kohden on sentään luullakseni tehtävä jokin ero. Mutta meidän etumme ja hyvä tapa pakottavat monet meistä vakuuttamaan asioita, jotka eivät lähde vilpittömästä sydämestä. Joka päivä voimme nähdä yhtiöitä, ystävyysliittoja ja naimiskauppoja, joiden perustana on vain etu ja sopivaisuus.»

Edith puri veripunaista huultaan kääntämättä kuitenkaan Carkerista synkkää, terävää ja valpasta katsettaan.

»Armollinen rouva», jatkoi Carker istuutuen tuoliin, joka oli lähellä Edithiä, samalla kun hänen katseestaan ilmeni syvä ja vakava kunnioitus, »miksi epäröisin puhua selvästi nyt, kun olen kokonaan omistautunut teidän palvelukseenne? Oli luonnollista, että teidän kaltaisenne lahjakas nainen piti mahdollisena muuttaa miehensä luonnetta joissakin suhteissa ja muovailla hänet paremmaksi.»

»Ei, minusta se ei ollut luonnollista, herra Carker. Minä en ole milloinkaan toivonut tai aikonut mitään sentapaista.»

Edithin ylpeät, pelottomat kasvot näyttivät Carkerille, että hän ei aikonut käyttää toisen tarjoamaa naamiota, vaan esiintyä häikäilemättä oikeassa valossaan, välittämättä siitä, miltä se mahdollisesti näyttäisi Carkerin silmissä.

»Olihan ainakin luonnollista», virkkoi Carker taas, »että piditte mahdollisena elää herra Dombeyn vaimona alistumatta mitenkään hänen käskyihinsä ja joutumatta hänen kanssaan niin ankaraan riitaan. Mutta te ette tuntenut herra Dombeyta (niinkuin sittemmin olette voinut todeta) niin ajatellessanne. Te ette tietänyt, kuinka vaativa ja ylpeä hän on tai kuinka suuressa määrin hän on, jos niin saan sanoa, oman suuruutensa orja tai kuinka hän kulkee juhdan tavoin, joka on ikeellä kiinnitetty omiin riemuvaunuihinsa, ajattelematta mitään muuta kuin että nuo vaunut ovat hänen takanaan, että hänen on vedettävä niitä eteenpäin kaiken yli ja läpi.»

Hänen hampaansa välkkyivät hänen esittäessään tätä häijyä kuvausta isännästään. Sitten hän jatkoi:

»Herra Dombey kykenee yhtä vähän suomaan rehellistä tunnustusta teille kuin minulle. Vertaus on tosin rohkea, mutta siihen juuri tähtäänkin, ja se on tosi. Sydän mahtavuutta tulvillaan herra Dombey pyysi minua — eilen aamulla minun oli kuultava se hänen omasta suustaan — rupeamaan välittäjäksi itsensä ja teidän välillänne, koska hän tietää, etten ole suosiossanne, ja koska hän tahtoo, että olisin teille rangaistuksena niskoittelemisenne vuoksi. Sitäpaitsi hän todella on sitä mieltä, että minä, hänen palkollisensa, olen lähettiläs, jonka vastaanottaminen on alentavaa — ei sille naiselle, jolle minulla nyt on onni puhua, sillä sellaisella ei hänen mielikuvituksessaan ole sijaa — vaan hänen vaimolleen, osalle hänestä itsestään. Voitte kuvitella, kuinka häikäilemätön hän on minua kohtaan, kuinka sokea hän on näkemään sitä mahdollisuutta, että minulla voisi olla mitään yksilöllisiä tunteita tai mielipiteitä, kun hän sanoo minulle avoimesti, mihin tehtävään hän minua käyttää. Te tiedätte, kuinka täysin välinpitämätön hän on teidän tunteitanne kohtaan, kun hän uhkaa teitä sellaisella lähettiläällä, niinkuin luonnollisesti muistatte hänen uhanneen.»

Edith katseli häntä yhä vielä tarkkaavasti. Mutta Carkerkin katseli häntä ja huomasi, että hänen viittauksensa siihen, että hän tiesi jotakin aviopuolisoiden välillä tapahtuneesta keskustelusta, repi ja raateli Edithin rintaa kuin myrkytetty nuoli.

»En muistuta teille kaikkia näitä seikkoja laajentaakseni juopaa teidän ja herra Dombeyn välillä — taivas minua siitä varjelkoon, mitä se minua hyödyttäisikään — vaan ainoastaan esimerkiksi siitä, kuinka toivotonta on koettaa herättää herra Dombeyssa sitä käsitystä, että hänen rinnallaan voisi ottaa huomioon kenenkään muun tunteita. Me hänen läheisensä olemme tehneet voitavamme vielä vahvistaaksemme hänessä tuota ajatustapaa, se minun on sanottava, mutta jollemme me olisi niin tehneet, olisivat toiset pitäneet huolen siitä, sillä muuten he eivät olisi voineet olla kauan hänen läheisyydessään. Ja sellainen on hänen elämänsä pääsuunta aina ollut. Lyhyesti sanoen, herra Dombey on koko ikänsä joutunut tekemisiin vain alempien ja hänestä itsestään riippuvien ihmisten kanssa, jotka ovat polvistuneet ja kumartaneet hänen edessään. Hän ei ole koskaan tietänyt, miltä tuntuu, kun saa vastaansa vihaisen ylpeyden ja voimakkaan kostonhalun.»

»Mutta nyt hän saa sen tuntea!» näytti Edit sanovan, vaikka hänen huulensa eivät liikahtaneet eivätkä hänen silmänsä leimahtaneet. Carker näki pehmeän untuvan hänen hartioillaan taas värähtävän ja hänen painavan viuhkaa hetkiseksi rintaansa vasten.

»Vaikka herra Dombey onkin kerrassaan kunnioitettava mies, on hän hyvin kärkäs vääristelemään tosiasioita omissa silmissään, kun häntä vähänkin vastustetaan. En voi mainita teille siitä parempaa esimerkkiä kuin sen, että hän uskoo varmasti (suokaa minulle anteeksi se mielettömyys, jonka nyt lausun, mutta se ei ole minun omani), että hänen ankarasti lausumansa mielipide nykyiselle vaimolleen eräässä tilaisuudessa, jonka varmaankin muistatte ja joka sattui ennen rouva Skewtonin valitettavaa kuolemaa, teki järkyttävän vaikutuksen ja hetkiseksi musersi henkilön, johon se kohdistui!»

»Madame», aloitti Carker taas, »muuta minulla ei ole lisättävänä tähän asiaan. Teidän omat mielipiteenne ovat niin lujat ja järkähtämättömät, siitä olen varma, että melkein pelkään herättäväni uudelleen tyytymättömyytenne sanomalla, että huolimatta noista herra Dombeyn vioista ja siitä seikasta, että täydellisesti tunnen ne, olen tottunut häneen ja kunnioitan häntä. Mutta uskokaa minua, että kun kuitenkin sanon niin, ei se johdu yksinomaan kehuakseni sellaisia tunteitani, jotka kokonaan poikkeavat teidän omistanne ja joita kohtaan teissä ei voi olla myötätuntoa, vaan vakuuttaakseni teille sitä intoa, jolla tässä onnettomassa asiassa palvelen teitä, ja osoittaakseni teille, kuinka vastenmieliseltä minusta tuntuu se osa, jota minun on pakko näytellä.»

Edith istui paikallaan sennäköisenä kuin olisi pelännyt kääntää silmiään Carkerin kasvoista.

»Alkaa olla myöhä», virkkoi Carker oltuaan hetkisen vaiti, »ja te sanoitte olevanne väsynyt. Mutta minä en saa unohtaa tämän keskustelun toista tarkoitusta. Minun pitää suositella teille, pyytää teitä erittäin vakavasti — painavista syistä, jotka minulla on tiedossani — olemaan varovainen osoittaessanne kiintymystänne neiti Dombeyhin.»

»Liian paljon kiintymystä, niinkö?» huudahti Edith rypistäen leveää otsaansa ja nousten seisomaan. »Kuka tuomitsee rakkauteni tai mittaa sen suuruuden. Tekö?»

»Madame», virkkoi Carker vähän epäröityään, samalla kun he tuijottivat toisiinsa kuten ennenkin, »minä olen nyt vaikeassa asemassa. Olette sanonut minulle, ettette tahdo kuulla mitään teille lähetettyä sanomaa, ja kieltänyt minua enää kajoamasta siihen, mutta molemmat asiat ovat niin läheisesti liittyneet toisiinsa, että jollette tahdo ottaa vastaan ylimalkaista varoitusta siltä, jolla nyt on kunnia omistaa teidän luottamuksenne, vaikkakin tie siihen on johtanut tyytymättömyytenne kautta, täytyy minun rikkoa sitä käskyä vastaan, jonka olette minulle esittänyt.»

— Niin kalpea, niin vapiseva, niin kiihkeä, — ajatteli Carker mielissään siitä, ettei ollut erehtynyt arvioidessaan sanojensa vaikutusta.

»Hänen määräyksensä kuuluivat», sanoi Carker hiljaisella äänellä, »että minun oli ilmoitettava teille, ettei teidän käytöksenne neiti Dombeyta kohtaan miellytä häntä. Että se saa hänet tekemään mielessään vertailuja, jotka eivät ole edullisia hänelle itselleen. Että hän toivoo teidän muuttavan menettelytapanne perinpohjin ja että hän on täysin varma siitä, että voittekin niin tehdä, jos vakavasti koetatte, sillä jos jatkuvasti näytätte rakkauttanne neiti Dombeyta kohtaan, ei se ole hänelle onneksi.»

»Se on uhkaus», myönsi Carker Hyökkäyksellä ja lisäsi ääneen: »mutta ei teihin suunnattu».

Ylpeänä, suorana ja arvokkaana oli Edith seisonut häntä vastapäätä ja katsellut hänen lävitseen, hymyillen suurilla, loistavilla ja säkenöivillä silmillään ylenkatseellisesti ja katkerasti. Nyt hän lysähti kokoon, kuin maa olisi vaipunut hänen jalkojensa alla, ja olisi samassa kaatunut, jollei Carker olisi ottanut häntä syliinsä. Mutta samassa Edith työnsi hänet luotaan ja peräytyen alkoi taas katsella häntä liikkumattomana, käsi ojennettuna.

»Olkaa hyvä ja lähtekää täältä. Älkää sanoko tällä kertaa enää mitään.»

»Pidin sitä välttämättömänä», virkkoi Carker, »koska on mahdotonta sanoa, millaisia aavistamattomia seurauksia asialla voi olla tai kuinka pian niitä voisi ilmaantua, jollette tuntisi hänen mielipidettään tässä asiassa. Olen kuullut neiti Dombeyn nyt olevan kovin pahoillaan monivuotisen palvelijattarensa menettämisestä, mikä on todennäköisesti ollut vähäpätöisempänä seurauksena samasta syystä. Ette kai moiti minua siitä, että pyysin saada keskustella tästä asiasta kahden kesken kanssanne neiti Dombeyn olematta saapuvilla?»

»Minä tiesin, että rakkautenne nuoreen tytärpuoleenne — mikä tunne on hyvin vilpitön ja voimakas, siitä olen varma — saattaisi teidät pitämään suurena onnettomuutena, jos teidän täytyisi joskus moittia itseänne siitä, että olette vaikeuttanut hänen asemaansa ja tehnyt turhiksi hänen tulevaisuudentoiveensa», jatkoi Carker kiireesti ja kiihkeästi.

»Minä joudun nyt alituisesti olemaan täällä ja herra Dombeyn lähettyvillä liikeasioiden vuoksi. Sallitte minun kai taas tavata teitä ja neuvotella kanssanne, mitä olisi tehtävä, ja kuulla, mitä haluatte?»

»En ole vielä edes päättänyt, kerranko herra Dombeylle, että olen jo puhunut kanssanne, vai pitääkö minun antaa hänen uskoa, että olen lykännyt sen toistaiseksi sopivan tilaisuuden puutteessa tai jostakin muusta syystä. Välttämätöntä on, että sallitte minun mahdollisimman pian neuvotella kanssanne».

»Te ymmärrätte, ettei neiti Dombey saa olla läsnä, kun haluan tavata teitä, ja että pyydän uutta keskustelua henkilönä, jolla on onni omistaa teidän luottamuksenne ja joka tulee teidän luoksenne auttaakseen teitä kaikilla mahdollisilla tavoilla voimiensa mukaan ja ehkä monessa tapauksessa suojellakseen teitä onnettomuudesta.»

Edith katseli häntä yhä ilmeisesti peläten hellittää hetkeksikään hänestä katsettaan, joka oli ollut hievahtamatta suunnattuna häneen, ja sanoi sitten: »Kyllä!» ja viittasi häntä taas lähtemään pois.

Carker kumartui kuin mukautuen, mutta päästyään jo melkein ovelle hän kääntyi vielä ja virkkoi:

»Oletteko antanut minulle anteeksi? Ja olenko nyt selittänyt rikokseni? Saanko — neiti Dombeyn ja myöskin itseni vuoksi — pusertaa kättänne, ennenkuin lähden?»

Edith ojensi hänelle hansikoidun kätensä, jonka oli edellisenä iltana loukannut. Carker tarttui siihen, suuteli sitä ja lähti. Kun hän oli sulkenut oven takanaan, heilutti hän kättä, jolla oli koskettanut Edithiä, ja työnsi sen povelleen.

KUUDESVIIDETTÄ LUKU

Niiden pikku muutoksien joukossa, joita alkoi näinä aikoina ilmetä Carkerin elämässä ja tavoissa, ei mikään muu ollut niin silmäänpistävä kuin hänen tavaton uutteruutensa liikkeen hoitamisessa ja hänen erinomainen intonsa tutkia kaikkia yksityiskohtia, joita hänelle toiminimen asiat paljastivat. Vaikka hän oli aina ollut toimelias ja teräväkatseinen sillä alalla, paisui hänen ilvesmäinen valppautensa nyt kymmenkertaiseksi. Hänen kiusallinen vaanimisensa ei ainoastaan kohdistunut kaikkeen nykyiseen, mikä esiintyi hänelle jossakin uudessa muodossa joka päivä, vaan keskellä näitä lukuisia puuhia hänellä oli vielä aikaa — hän näet otti itselleen aikaa — tarkastaa liikkeen entisiä asioita ja omaa osuuttaan niissä monien vuosikausien kuluessa. Usein, kun kaikkien kirjanpitäjien mentyä konttorihuoneet olivat pimeät ja tyhjät ja kaikki muut samanlaiset liiketalot jo kauan sitten oli suljettu, oli Carkerilla, jolla oli avoinna edessään kassakomeron koko anatomia, tapana tutkia kirjojen ja papereitten salaisuuksia niin kärsivällisesti ja tarkasti kuin lääkäri, joka tahtoo päästä selville leikeltävänsä pienimmistäkin hermoista ja säikeistä. Perch, liikkeen lähetti, joka silloin tavallisesti oli vielä jäänyt paikalleen, kuluttaen aikaansa hintaluettelon lukemiseen yhden kynttilän valossa tai torkkuen tulen ääressä ulommassa konttorihuoneessa, joka hetki uhkaavassa vaarassa kaatua pää edellä hiililaatikkoon, ei voinut olla ihailematta tätä Carkerin uurastusta, vaikka se kovasti supisti hänen kotielämänsä nautintoja. Tuon tuostakin hän puheli laajalti rouva Perchille (joka nyt imetti kaksoisia) heidän cityläisen konttoripäällikkönsä ahkeruudesta ja täsmällisyydestä.

Samaa lisääntynyttä ja terävää huomiota Carker soi myöskin omille yksityisasioilleen. Vaikka hän ei ollutkaan osakas liikkeessä — sitä kunniaa ei ollut tähän asti tullut vielä kenenkään muun kuin suuren Dombey-nimen perijöille — sai hän kuitenkin määräprosentin sen voitosta. Ja kun hän asemansa vuoksi myöskin kykeni sijoittamaan rahaa edullisesti, pitivät monet vähäpätöisemmät liikemiehet häntä rikkaana. Nämä ovelat huomioiden tekijät alkoivat jo väittää, että Dombeyn liikkeessä toimiva Jem Carker katseli ympärilleen nähdäkseen, minkä arvoinen hän oli, ja että hän teräväpäisenä miehenä alkoi ajoissa kerätä rahaa. Pörssissä jo lyötiin vetoa siitä, että Jem pian naisi rikkaan lesken.

Mutta nämä huolet eivät suinkaan estäneet Carkeria pitämästä silmällä päämiestään eivätkä vähentäneet hänen puhtauttaan, siisteyttään, kiiltävyyttään tai mitään muuta kissamaista ominaisuuttaan. Hän ei muuttanut pienintäkään tottumustaan, vaan koko mies tuntui kuin lisänneen tarmoaan. Kaiken sen, mitä hänessä oli ennen ollut näkyvissä, saattoi nytkin huomata, mutta entistä keskitetympänä. Hän suoritti jokaisen yksityisen asian sillä tavalla kuin hänellä ei olisi mitään muuta tehtävää, mikä on hänenlaisessaan nokkelassa ja tarkoituksestaan tietoisessa miehessä jokseenkin varma merkki siitä, että hän tekee sellaista, mikä terästää hänen valppauttaan ja pitää sitä vireillä.

Ainoa selvä muutos hänessä oli se, että hän ratsastaessaan pitkin katuja vaipui usein syviin mietteisiin, samanlaisiin, joissa oli lähtenyt Dombeyn talosta, sinä aamuna, kun onnettomuus oli tapahtunut. Sellaisina hetkinä hän vältti vain koneellisesti kaikkia esteitä tiellään eikä näyttänyt huomaavan tai kuulevan mitään, kunnes saapui päämääräänsä tai jokin äkillinen sattuma tai ponnistus herätti hänet.

Kun hän eräänä päivänä siinä mielentilassa ratsasti valkosäärisellä hevosellaan Dombey ja Pojan konttoriin päin, ei hän ollenkaan huomannut, että häntä tarkkasivat kahden naisen silmät samoin kuin Rob Hiojan lumottu katse. Rob odotti häntä täsmällisyytensä osoitukseksi jo yhtä kadunkulmaa lähempänä kuin määrä oli, tarttui tuon tuostakin hattuunsa suunnatakseen herransa huomion itseensä ja juoksi hänen rinnallaan valmiina pitämään jalustinta Carkerin astuessa maahan.

»Katso, tuolla hän ratsastaa!» huusi toinen naisista, vanha eukko, ja ojensi laihaa käsivarttaan näyttääkseen hänet seuralaiselleen, nuorelle naiselle, joka seisoi hänen vieressään ja oli vetäytynyt hänen kerallaan porttikäytävään.

Rouva Brownin tytär katsoi osoitettuun suuntaan, ja hänen kasvoillaan kuvastui vihaa ja kostonhalua.

»Toivoin, ettei minun olisi tarvinnut enää koskaan nähdä häntä», virkkoi hän hiljaa, »mutta ehkä on hyvä näinkin».

»Ei ollenkaan muuttunut!» virkkoi eukko, jonka katseessa ilmeni kiihkeää häijyyttä.

»Hänkö muuttunut!» vastasi toinen. »Miksi? Mitä hän on kärsinyt? Minä olen muuttunut kahdenkymmenen puolesta. Eikö se riitä?»

»Noin hän ratsastaa!» mutisi eukko luoden tyttäreensä punaiset silmänsä, »kevyesti ja soreasti hevosen selässä, samalla kun meidän pitää rämpiä liejussa —»

»Ja olemme sitä itsekin», täydensi tytär kärsimättömästi. »Me olemme liejua hänen hevosensa jalkojen alla. Mitä muuta me olisimme?»

Hän teki nopean liikkeen kädellään eukon aikoessa vastata ikäänkuin pelkkä äänikin olisi häirinnyt häntä katselemasta jännittyneenä ratsastajan jälkeen. Äiti, joka tarkasteli häntä eikä ratsastajaa, pysyi ääneti, kunnes tyttären säkenöivät silmät tyyntyivät ja hän veti syvän hengähdyksen kuin olisi vapautunut jostakin taakasta Carkerin kadottua näkyvistä.

»Kultaseni!» virkkoi eukko silloin. »Alice! Kaunis lapsi! Ally!» Hän nykäisi hiljaa tyttärensä hihaa herättääkseen hänen tarkkaavaisuuttaan. »Et suinkaan anna hänen noin mennä ohi, kun voit kiristää häneltä rahaa? Sehän on synti, tyttöseni.»

»Enkö ole sanonut sinulle, etten, huoli rahaa häneltä?» vastasi Alice. »Ja etkö vieläkään usko minua? Otinko hänen sisarensa rahoja? Koskettaisinko kolikkoakaan, jos tietäisin sen kulkeneen hänen valkeitten käsiensä kautta — jollen voisi myrkyttää sitä ja lähettää sitten takaisin hänelle! Ole hiljaa, äiti, ja tule pois täältä.» »

»Köyhiä siinä suhteessa, ettemme voi maksaa hänelle takaisin sitä pahaa, jonka olemme hänelle velkaa», vastasi tytär. »Jos hän voisi antaa minulle sitä lajia rikkautta, ottaisin sen vastaan ja käyttäisin sitä. Tule pois! Mitä hyötyä meillä on hänen hevosensa katselemisesta? Tule pois, äiti!»

Mutta eukko silmäili Rob Hiojaa, joka juuri palasi katua myöten taluttaen ratsastajan jättämää hevosta ja näytti herättävän hänessä erikoista mielenkiintoa. Mitä epäilyksiä hänellä lieneekin ollut mielessään, ne haihtuivat Robin lähetessä. Hän katsahti tyttäreensä kirkastunein silmin ja painoi sormen huulilleen, astui esiin porttikäytävästä samalla hetkellä, jolloin Rob oli sivuuttamaisillaan sen, ja kosketti hänen olkapäätään.

»Kas vain, missä tämä hauska Robini on ollut kaiken tämän aikaa?» kysyi hän pojan kääntyessä äkkiä ympäri.

Hauska Rob, jonka hauskuus oli paljon vähentynyt hänen kuullessaan nuo sanat, näytti kerrassaan tyytymättömältä ja sanoi kyynelten kohotessa silmiin:

»Voi, rouva Brown, miksi ette voi jättää rauhaan poikaparkaa, joka ansaitsee rehellisesti leipänsä ja käyttäytyy säädyllisesti? Miksi te tulette pilaamaan poikaparan mainetta puhelemalla hänelle kadulla, kun hän taluttaa säädylliseen talliin herransa hevosta, jonka te möisitte kissan- tai koiranlihana, jos saisitte rehkiä oman mielenne mukaan! Ja tosiaankin», lisäsi Rob sinkauttaen loppuhuomautuksensa kuin se olisi kaikkien loukkausten huippu, »minä jo luulin teidän kauan sitten kuolleen!»

»Tuolla lailla», huudahti eukko kääntyen tyttäreensä päin, »hän puhuu minulle, joka olen tuntenut hänet viikkoja ja kuukausia, kultaseni, ja aina ollut avuliaana hänen rinnallaan hänen tapellessaan kyyhkysenryöstäjäin ja linnunpyydystäjäin kanssa».

»Kuulkaahan, rouva Brown, antakaa lintujen olla rauhassa», tokaisi Rob äänellä, josta ilmeni viiltävä tuska. »Minun mielestäni olisi poikaparan parempi tulla toimeen jalopeurojen kuin noiden pienten luontokappaleiden kanssa, sillä ne lentävät tuon tuostakin päin naamaa silloin kun vähimmin aavistaa. No niin, mitä teille kuuluu ja mitä oikein tahdotte?» Nämä kohteliaat kysymykset Rob lausui kuin vastalauseeksi hyvin katkeroituneena ja kostonhaluisena.

»Kuuleppas vain, kuinka hän puhuu vanhalle tuttavalle, kultaseni!» virkkoi rouva Brown ja kääntyi taas tyttäreensä päin. »Mutta hänellä on vielä pari muutakin vanhaa tuttavaa, jotka eivät ole niin kärsivällisiä kuin minä. Jos sanoisin parille niistä, joita hän on pettänyt ja puijannut, mistä hänet voi tavata —!»

»Pitäkää suunne kiinni, rouva Brown!» keskeytti hänet epätoivoinen Rob ja vilkaisi nopeasti ympärilleen kuin olisi odottanut näkevänsä herransa hampaitten loistavan kyynärpäänsä kohdalla. »Mitä iloa teillä siitä on, että syöksette perikatoon poikaparan, kun olette noin vanhakin ja kun teidän tosiaankin pitäisi ajatella ihan toisia asioita!»

»Antakaa sen olla, kuuletteko, rouva Brown!» huusi Rob ja työnsi pois hänen kätensä. »Tehän voitte tehdä katuvaisen poikaparan hulluksi.»

»Pahaako?» virkkoi Rob. »Tuolla hevosella on sellainen herra, joka tietää, milloin sitä on oljenkorrellakaan koskettu.» Ja hän puhalsi siihen kohtaan, jossa vanhan vaimon käsi oli hetkisen levännyt, ja silitti sitä hiljaa sormellaan kuin vakavasti uskoisi, mitä puhui.

Eukko katsahti mutisten ja mukisten tyttäreensä, joka astui hänen takanaan, ja pysytteli Robin kintereillä tämän taluttaessa hevosta suitsista pitkin katua. Sitten hän jatkoi keskustelua.

»Hyvä paikka, Rob, vai kuinka?» kysyi hän. »Sinulla on tosiaankin onnea, lapseni.»

»Voi, älkää puhuko onnesta, rouva Brown», vastasi epätoivoinen Rob, kääntyen ympäri ja jääden seisomaan. »Jollette olisi ollenkaan tullut tai jos edes lähtisitte pois, voisi minun kaltaistani poikaparkaa pitää verrattain onnellisena. Ettekö voisi lähteä ja lakata seuraamasta minua, rouva Brown?» Rob tuhersi itkua muuttuen äkkiä uhmaavaksi. »Jos tuo nuori nainen on ystävänne, miksei hän vie teitä pois mieluummin kuin antaa teidän käyttäytyä noin epämiellyttävästi!»

»Mitä!» vaakkui eukko kurkottaen kasvonsa Robin viereen ilkeästi virnistäen, niin että hänen kaulansa irtonainen nahka vetäytyi moniin poimuihin. »Tahdotko kokonaan kieltää van hän toverisi? Etkö ole hiipinyt asuntooni kymmeniä kertoja ja nukkunut sikeästi nurkassa, kun ei sinulla ollut mitään muuta vuodetta kuin katukivet, ja puhutko sinä minulle noin! Enkö minä ole ostanut ja myynyt sinun kanssasi ja auttanut sinua liikeasioissa, koulupoika, raukka ja mitä lienetkin, ja minua sinä käsket menemään pois! Huomisaamuna voin usuttaa kimppuusi kokonaisen lauman vanhoja tovereitasi, jotka ajavat sinua perikatoasi kohden kuin oma varjosi, ja minuun sinä suuntaat julkeita katseita! Minä menen! Tule, Alice.»

»Odottakaahan, rouva Brown!» huusi onneton Rob. »Mitä te sitten oikein tahdotte? Älkää kiihtykö! Älkää päästäkö häntä pois! Enhän minä tahtonut loukata. Minä sanoin ensiksi: 'Kuinka te voitte?' Enkö sanonutkin? Mutta te ette tahtonut vastata. Kuinka te voitte? Ja sitäpaitsi», virkkoi Rob surkeasti, »ajatelkaa asiaa! Kuinka voi poikaparka seisoa puhelemassa kadulla ja lörpöttelemässä, kun hänen on vietävä isäntänsä hevonen talliin harjattavaksi ja hänen isäntänsä nuuskii hänen joka askeleensa!»

Eukko oli olevinaan osittain leppynyt, mutta pudisti kuitenkin päätään ja mukisi ja napisi yhä.

»Tulkaa mukana talliin. Siellä annan teille lasillisen hyvää, rouva Brown, tulkaa nyt», virkkoi Rob. »Onhan se parempi kuin seisoa lörpöttelemässä tässä, mistä ei ole mitään hyötyä teille eikä kenellekään muullekaan. Ja tulkaa tekin mukaan, olkaa niin hyvä», sanoi hän Aliceen päin kääntyen. »Olenpa tosiaankin iloinen nähdessäni teidät taas, kun ei vain tuota hevosta olisi!»

Näin puolustaen itseään Rob lähti taas jatkamaan matkaansa surkeana epätoivon kuvana ja kääntyi suojatteineen eräälle sivukadulle. Eukko seurasi hänen kintereillään mukisten tyttärelleen, joka käveli hänen jäljessään.

Poikettuaan pienelle rauhalliselle aukiolle, rakennusten ympäröimälle pihalle, jonka yli kohosi korkea kirkontorni ja jonka varrella oli pakkaajan ja pullontekijän varastohuoneet, Rob Hioja jätti valkosäärisen hevosen tallirengille, joka seisoi nurkassa omituisen näköisen tallin edessä. Sitten Rob pyysi rouva Brownia ja hänen tytärtään istuutumaan tallin oven viereiselle kivipenkille, kiiruhti läheiseen ravintolaan ja palasi pian mukanaan tinakannu ja lasi.

»Menestyköön isäntäsi — herra Carker!» virkkoi eukko hitaasti, ennenkuin ryyppäsi. »Taivas häntä varjelkoon!»

»Mutta enhän minä ole sanonut teille hänen nimeään», huomautti Rob silmät suurina.

»Me tunnemme hänet ulkonäöltä», virkkoi rouva Brown, jonka väsymätön suu ja nyökyttelevä pää pysyivät hetkisen hiljaa hänen huomiokykynsä jännittyessä. »Näimme hänen ratsastavan ohi tänä aamuna, ennenkuin hän astui hevosen selästä, juuri silloin kun sinä olit valmiina ottamaan sen huostaasi.»

»Vai niin», vastasi Rob, joka näytti toivovan, että hänen vieraanvaraisuutensa olisi vienyt hänet minne muualle tahansa. »Mikä häntä vaivaa? Eikö hän tahdo juoda?»

Tämä kysymys tarkoitti Alicea, joka viittaansa kääriytyneenä istui vähän matkan päässä kiinnittämättä pienintäkään huomiota juuri täytettyyn lasiin, jota Rob hänelle tarjosi.

Eukko pudisti päätään. »Älä välitä hänestä. Hän on kummallinen olento, jos vain tuntisit hänet, Rob. Mutta herra Carker —»

»Hsh!» keskeytti Rob katsahtaen varovasti pakkaajan ja pullontekijän varastohuoneisiin päin ikäänkuin Carker voisi katsella jommankumman luukuista. »Puhukaa hiljaa!»

»En ole siitä varma», kuiskasi Rob, jonka katse harhaili kirkontorniin asti, ikäänkuin Carker voisi olla siellä ylhäällä varustettuna yliluonnollisella kuulolla.

»Kyllä, silloin kun hän on kotona», vastasi Rob, »mutta nykyään emme asu kotona».

»Vuokrahuoneissa lähellä herra Dombeyn taloa», selitti Rob. Nuorempi nainen loi äkkiä häneen silmänsä niin tutkivasti, että Rob joutui hämilleen ja tarjosi taas lasia, mutta yhtä huonolla onnella kuin ennenkin.

»Herra Dombey — niin, meillähän oli tapana puhella hänestä toisinaan», virkkoi Rob rouva Brownille. »Teillä oli tapana houkutella minut puhumaan hänestä.»

»No niin, herra Dombey on pudonnut hevosen selästä», virkkoi Rob vastahakoisesti, »ja minun isäntäni täytyy nyt olla hänen luonaan useammin kuin ennen, joko hänen tai rouva Dombeyn tai jonkun muun luona siellä. Ja sen vuoksi me olemme muuttaneet kaupunkiin.»

»Eivät he — vaan sinun herrasi ja rouva Dombey», selitti eukko mairittelevalla äänellä.

»En tiedä», vastasi Rob katsahtaen taas ympärilleen. »Minä luulen niin. Kuinka utelias te olette, rouva Brown. Mitä vähemmän puhun, sitä parempi.»

»No, mitä vaaraa siinä voi olla!» huudahti eukko naurahtaen ja taputtaen käsiään. »Hilpeästä Robista on tullut kesy, kun hänen alkoi käydä hyvin. Eihän siinä mitään vaaraa ole!»

»Ei, tiedänhän minä, ettei siinä ole mitään vaaraa», vastasi Rob ja loi taas epäluuloisen silmäyksen pakkaajan ja pullontekijän varastohuoneisiin ja kirkkoon päin, »mutta lörpöttelemään minä en rupea, en edes herrani takin napeista. Sanon teille, ettei se käy päinsä, kun on puhe hänestä. Siinä tapauksessa olisi minun paras hukuttaa itseni veteen. Hän on niin sanonut. Minä en olisi ilmaissut hänelle edes hänen nimeäänkään, jollette olisi tietänyt sitä. Puhukaa jostakin toisesta.»

Robin vieläkin tähystäessä eri puolille pihaa eukko antoi sälää merkin tyttärelleen. Se tapahtui silmänräpäyksessä, mutta tyttären silmistä ilmeni, että hän oli käsittänyt asian, ja hän siirsi katseensa pois pojasta ja istui viittaansa kääriytyneenä kuin ennenkin.

»Rob, kultaseni», virkkoi eukko ja viittasi häntä tulemaan penkin toiseen päähän. »Sinä olet aina ollut suosikkini ja lemmikkini. Etkö olekin?»

»Ja sinä olet voinut jättää minut!» jatkoi eukko kiertäen käsivartensa hänen kaulaansa. »Hylkäsit minut, niin että melkein kokonaan kadotin sinut näkyvistäni. Etkä ole kertaakaan tullut vanhan ystäväparkasi luo kertomaan, kuinka onnellinen sinä olit, ylpeä poika! Ohhoh!»

»Voi, tämä on kauhea juttu poikaparalle, jonka herra on niin lähellä vartioimassa häntä!» huudahti Rob onnettomana. »Kun pitääkin joutua näin itkettävään kohtaukseen!»

»Etkö tulisi tervehtimään minua, Robby!» virkkoi rouva Brown kuivaten kyyneliä ryppyisiltä kasvoiltaan ja pusertaen häntä hellästi. »Asun vielä entisessä paikassa, Rob!»

»Kyllä, kyllä, kyllä», vastasi Rob. »Minä tulen, kautta sieluni ja ruumiini.»

»Ja sitten», jatkoi rouva Brown kohottaen kätensä taivasta kohti ja taivuttaen vapisevan päänsä taaksepäin, »jos pidät sanasi, en tule koskaan tapaamaan sinua, vaikka tiedän missä olet, enkä hiiskahda sanaakaan sinusta! En koskaan!»

Tämä vakuutus näytti olevan lohdutuksen pisara onnettomalle Robille, joka senvuoksi pudisti rouva Brownin kättä ja rukoili häntä kyyneleet silmissä jättämään rauhaan poikaparan ja olemaan tuhoamatta hänen tulevaisuudentoiveitaan. Syleillen vielä uudelleen Robia suostui rouva Brown tähän, mutta ollen jo seuraamaisillaan tytärtään pois hän kääntyi vielä kerran, piti sormeaan salavihkaa pystyssä ja pyysi käheästi kuiskaten vähän rahaa.

»Shillingi, kultaseni!» virkkoi hän kasvoillaan saaliinhimoinen ilme, »tai edes puoli shillingiä! Vanhan tuttavuuden vuoksi! Olen niin köyhä. Ja kaunis tyttöni» — samassa hän katsahti olkansa yli — »tuo on näet minun tyttöni, Rob — näännyttää minut puolittain nälkään».

Mutta kun Rob vastahakoisesti pisti rahan hänen käteensä, tarttui
Alice, joka oli hiljaa palannut, äitinsä käteen ja väänsi rahan pois.

»Mitä, äiti!» huudahti hän. »Aina rahaa, rahaa aluksi ja rahaa lopuksi.
Niinkö vähän sinä välität siitä, mitä juuri sanoin sinulle? Tässä on.
Ota rahasi takaisin!»

Eukko voihkaisi syvään, kun raha luovutettiin takaisin Robille, mutta ei vastustanut mitenkään muuten, vaan kompuroitsi tyttärensä rinnalla pihalta ja pitkin sitä syrjäkatua, joka vei sieltä pois. Rob, joka tuijotti heidän jälkeensä hämmästyneenä ja suuttuneena, näki heidän pysähtyvän ja syventyvän vakavaan keskusteluun. Useammin kuin kerran hän huomasi nuoremman naisen tekevän uhkaavan kädenliikkeen (nähtävästi se oli tarkoitettu jollekin henkilölle, josta he puhuivat). Eukko matki sitä heikolla ja surkealla tavalla, ja se sai Robin hartaasti toivomaan, ettei hän itse olisi heidän keskustelunsa aiheena.

Tuntien hetkellistä huojennusta heidän lähtönsä vuoksi ja lohduttaen mieltään sillä tulevaisuudentoivolla, ettei rouva Brown voinut elää ikuisesti eikä todennäköisesti eläisikään kauan kiusatakseen häntä, joka katui ilkitöitään vain silloin kun niillä sattumalta oli epämieluisat seuraukset, Rob sai kiihtyneet kasvonpiirteensä palautumaan rauhallisemmiksi ajatellessaan sitä ihmeellistä tapaa, kuinka oli eronnut kapteeni Cuttlesta (mikä muisto oli harvoin saattamatta häntä erinomaiselle tuulelle), ja lähti Dombey ja Pojan konttorihuoneistoon päin ottamaan vastaan käskyjä herraltaan.

Täällä jätti Carker, jolla oli niin terävät ja valppaat silmät, että Rob värisi hänet nähdessään odottaen melkein varmasti saavansa moitteita keskustelustaan rouva Brownin kanssa, Robille salkun, joka sisälsi tavalliset aamulehdet Dombeylle ynnä pikku kirjeen rouva Dombeylle, vain nyökäten merkiksi, että piti toimia varovasti ja nopeasti. Se oli salaperäinen kehoitus, johon Robin mielikuvituksessa liittyi mitä kamalimpia varoituksia ja uhkauksia ja joka vaikutti häneen voimakkaammin kuin mitkään sanat.

Kun Carker taas oli yksinään omassa huoneessaan, ryhtyi hän työhön koko päiväksi. Hän otti vastaan paljon kävijöitä, tarkasti joukon asiapapereita, liikkui edestakaisin toiminimen eri osastojen välillä eikä antanut enää minkään sivuasian häiritä mieltään ennenkuin päivän työt oli tehty. Mutta niin pian kuin hän oli tuttuun tapaansa puhdistanut pöytänsä papereista, vaipui hän taas syviin mietteisiin.

Hän seisoi entisellä paikallaan ja vanhassa asennossaan katse hievahtamatta suunnattuna lattiaan, kun hänen veljensä tuli sisään tuoden takaisin kirjeitä, jotka päivän kuluessa olivat joutuneet toisiin huoneisiin. Hän pani ne rauhallisesti pöydälle ja aikoi lähteä heti pois, kun konttoripäällikkö, joka oli katsellut häntä siitä hetkestä asti kun hän tuli sisään, sanoi hänelle:

»Minua ihmetyttää», virkkoi konttoripäällikkö, »että sinä voit tulla ja mennä kysymättä, kuinka meidän isäntämme jaksaa».

»Olemme tänä aamuna saaneet kuulla konttorissa, että herra Dombey voi paremmin.»

»Sinä olet niin nöyrä mies», virkkoi nuorempi veli hymyillen, »todellakin olet käynyt sellaiseksi vuosien kuluessa, että saattaisin vannoa sinun tulevan onnettomaksi, jos hänelle tapahtuisi jotakin pahaa».

»Hän olisi pahoillaan!» huudahti konttoripäällikkö osoittaen häntä, ikäänkuin olisi saapuvilla jokin muu henkilö, jolle hän paraikaa puhui. »Hän olisi tosiaankin pahoillaan! Tämä minun veljeni! Tämän liikkeen vähäpätöisin henkilö, tämä halveksittu romu, joka on työnnetty syrjään ja käännetty kasvot seinään päin kuin turmeltunut taulu ja jätetty siihen, taivas tietää kuinka moneksi vuodeksi. Hän on täynnä kiitollisuutta ja kunnioitusta ja uhrautuvaisuutta. Sellaista hän tahtoo uskotella minulle!»

»En tahdo uskotella sinulle mitään, James, mutta ole yhtä oikeudenmukainen minulle kuin kelle tahansa, joka on sinua alempana. Sinä kysyit minulta, ja minä vastasin.»

»No eikö sinulla ole mitään moittimisen syytä häntä kohtaan, liehakoitseva koira?» kysyi konttoripäällikkö tavattoman ärtyisästi. »Ei ylpeää kohtelua kostettavana, ei loukkausta, minkäänlaista kiristystä. Mitä hittoa! Oletko sinä mies vai hiiri?»

»Olisi harvinaista, jos kaksi ihmistä saattaisi olla yksissä niin monta vuotta, etenkin isäntänä ja palkollisena, eikä toisella olisi mitään moittimisen syytä toista kohtaan — edes omasta mielestään», vastasi John Carker. »Mutta riippumatta siitä, kuinka minun kävi tässä liikkeessä —»

»Sepä se», keskeytti konttoripäällikkö. »Se juuri tekee hänen asemansa erikoiseksi, työntää hänet kaikkien muiden ulkopuolelle. No, entä sitten?»

»Riippumatta siitä jutusta, joka — niinkuin viittasit — antaa minulle yksinään (onneksi kaikille muille) syytä olla kiitollinen, uskon varmasti, ettei täällä ole ainoatakaan ihmistä, joka ei tuntisi ja ajattelisi edes sen vertaa. Et suinkaan luule, että toiminimen päämiestä kohdannut onnettomuus olisi kenestäkään täällä yhdentekevä eikä herättäisi vilpitöntä surua?»

»Niin, sinulla on tosiaankin syytä olla kiitollinen hänelle!» virkkoi nuorempi veli ylenkatseellisesti. »Etkö siis ymmärrä, että sinua pidetään täällä halpana esimerkkinä Dombey ja Pojan suurenmoisesta jalomielisyydestä, lisäämässä tämän erinomaisen liikkeen mainetta?»

»En», vastasi John lempeästi, »vaan olen ollut kauan siinä uskossa, että minua pidetään täällä ystävällisemmistä ja epäitsekkäämmistä syistä».

»Sinä aiot kai esittää jonkin kristillisen ohjeen», virkkoi James
Carker muristen kuin tiikerikissa.

»En», vastasi toinen; »vaikka veljesside meidän välillämme onkin kauan ollut poikki —»

James Carker vastasi tekemällä mykän liikkeen ulkonevilla huulillaan kuin sanoakseen: »Vai et syytä siitä minua», ja käski hänen jatkaa.

»Niin, vaikkei veljessidettä olekaan välillämme, älä silti hyökkää kimppuuni tarpeettomilla pilkkasanoilla tai selitä väärin, mitä sanon tai voisin sanoa. Aioin vain selittää sinulle, että erehdyt luullessasi, että vain sinä, joka olet ennen kaikkia muita valittu kohoamiseen, luottamukseen ja huomattavaan asemaan (tiedän, että alusta asti jouduit siihen suuren kykysi ja luotettavaisuutesi vuoksi) ja joka seurustelet herra Dombeyn kanssa vapaammin kuin kukaan ja olet, se on myönnettävä, kuin hänen vertaisensa ja saanut häneltä osaksesi suosiota ja rikkautta — että erehdyt luullessasi, että sinä yksin huolehdit hänen menestyksestään ja hyvästä maineestaan. Vilpittömästi uskon, ettei tässä talossa ole ainoatakaan sinusta itsestäsi alimpaan asti, jolla ei olisi samoja tunteita.»

»Sinä valehtelet!» huudahti James Carker ihan punaisena kiukusta. »Sinä olet tekopyhä, John Carker, ja valehtelet.»

»James!» huudahti toinen vuorostaan punastuen. »Mitä sinä tarkoitat noin loukkaavilla sanoilla? Miksi käytät niitä niin halpamaisesti minulle, vaikken ole antanut siihen mitään aihetta?»

»Minä sanon sinulle, että tekopyhyytesi ja nöyryytesi — että koko tämän liikkeen tekopyhyys ja nöyryys — ei ole minusta tuonkaan arvoinen» — hän näpsäytti sormiaan — »ja että näen sen läpi kuin se olisi ilmaa! Koko liikkeessä ei ole ainoatakaan henkilöä, minusta alimpaan asti (jonka otat niin tarkoin huomioon, ja syystä kyllä, sillä hän ei ole kovin kaukana), joka ei olisi sydämestään iloinen nähdessään isäntänsä nöyryytettynä, joka ei vihaisi häntä salaa, joka ei mieluummin soisi hänelle pahaa kuin hyvää ja joka ei kääntyisi häntä vastaan, jos hänellä vain olisi voimaa ja rohkeutta. Mitä lähempänä hänen suosiotaan, sitä lähempänä hänen hävyttömyyttään. Mitä enemmän hänen seurassaan, sitä kauemmas hänestä pyrkii. Se on tämän liikkeen uskontunnustus!»

»En tiedä», virkkoi veli, jonka kiihtymys oli pian väistynyt hämmästyksen tieltä, »kuka lienee kertonut sinulle noin vääriä asioita tai miksi olet valinnut minut kokeilujesi esineeksi jonkin toisen asemesta. Mutta nyt olen varma siitä, että olet vain pannut minut koetukselle ja tahtonut johtaa minut harhaan. Sinulla on sekä toisenlaiset tavat että toisenlainen ilme kuin ennen koskaan olen sinussa huomannut. Toistan sinulle vieläkin, että sinua on petetty.»

»Sen tiedänkin», vastasi konttoripäällikkö. »Niinhän sanoinkin sinulle.»

»Mutta minä en ole pettänyt», sanoi hänen veljensä, »vaan joku muu, jos sinulle on tuolla tavalla kerrottu. Jollei, niin omat ajatuksesi ja epäilysi ovat vieneet sinut harhaan.»

»Minulla ei ole mitään epäilyksiä, sillä minulla on varmuus! Te arat, kurjat, kyyristelevät koirat! Kaikki esitätte samaa näytelmää, kaikki veisaatte samaa virttä, kaikki vikisette samoja vakuutuksia, kaikilla teillä on sama läpinäkyvä salaisuus sisimmässänne.»

Hänen veljensä poistui sanomatta enää mitään ja sulki oven toisen lakattua puhumasta. Konttoripäällikkö Carker veti nojatuolin tulen ääreen ja ryhtyi koputtelemaan hiiliä hangolla.

»Arat, matelevat konnat!» mutisi hän paljastaen molemmat välkkyvät hammasrivinsä. »Niiden joukossa ei ole ainoatakaan, joka ei koettaisi teeskennellä mielenjärkytystä ja kauhistusta —! Pyh! Heidän joukossaan ei ole ainoatakaan, joka ei, jos vain olisi voimaa ja taitoa ja uskallusta, tuhoaisi Dombeyn ylpeyttä ja musertaisi sitä yhtä säälimättömästi kuin minä nämä hiilet!»

Rikkoessaan niitä ja hajoittaessaan uunin pohjalle hän katseli mietiskelevästi hymyillen työtään. »Ja sitäpaitsi on samanlainen naismajesteetti pöyhistelemässä», lisäsi hän, »täynnä ylpeyttä, se on muistettava — siitä on todistuksena oma kokemuksemme!» Niin sanoen hän vaipui yhä syvemmälle mietteisiin ja istui pohtien asioitaan sammuvan tulen ääressä, kunnes nousi ikäänkuin luettuaan vaikeatajuista teosta, katseli ympärilleen, otti sitten hattunsa ja hansikkaansa, meni odottavan hevosensa luo, nousi sen selkään ja ratsasti pois pitkin valaistuja katuja, sillä nyt oli jo ilta.

Hän ratsasti Dombeyn yksityisasunnolle päin, antoi sen likelle ehdittyhän hevosensa kävellä ja katseli ylös akkunoihin. Se akkuna, jossa hän oli kerran nähnyt Florencen istuvan koirineen, kiinnitti hänen huomiotaan ensiksi, vaikka se ei ollutkaan valaistu, mutta hän hymyili kohottaessaan katseensa talon korkeaan julkisivuun ja näytti unohtaneen sen asian, jota äsken oli ajatellut.

»Oli aika», virkkoi hän, »jolloin kannatti pitää silmällä sinunkin nousevaa pikku tähteäsi ja olla selvillä siitä, miltä suunnalta tuli pilviä voidakseen varjostaa sinut, jos se olisi tarpeellista. Mutta nyt on noussut kiertotähti, ja sen valo on pimittänyt sinut».

Hän käänsi valkosäärisen hevosensa kadunkulman ympäri ja etsi silmillään valoa talon takaseinän akkunoista. Siihen liittyi muisto komeasta olennosta, hansikoidusta kädestä, ihanan linnun höyhenistä, jotka oli siroitettu lattialle, ynnä siitä, kuinka pukua koristava valkea untuvareunus oli värissyt kuin ennustaen etäisen myrskyn lähenemistä. Tämä muisto mielessään hän kääntyi taas pois ja ratsasti läpi pimenevien ja autioiden puistokatujen nopeaa ravia. Ja sama muisto oli kohtalon toimesta mielessä eräällä naisella, ylpeällä naisella, joka vihasi häntä, mutta oli vähitellen varmasti joutunut hänen viekkautensa ja oman ylpeytensä ja kostonsa vuoksi väkisinkin sietämään hänen seuraansa ja ottamaan yhä useammin hänet vastaan, ja silloin miehellä oli kuin etuoikeus puhella siitä uhmailevasta ylenkatseesta, jota nainen osoitti puolisolleen menettäen samalla itsekunnioituksensa. Tämä nainen vihasi häntä syvästi, tunsi hänet tarkoin eikä luottanut häneen, koska he olivat selvillä toistensa luonteesta, vaan yllytti ylpeää katkeruuttaan suvaitsemalla hänen lähestyä itseään joka päivä vihansa uhallakin. Sillä sen pohjalla, tosin vielä liian syvällä, jotta hänen uhkaava silmänsä olisi voinut tunkea sinne asti, joskin hän saattoi nähdä sen hämärästi, oli synkkä kosto, jonka heikoinkin varjo — vaikka hän olisi nähnyt sen vain kerran ja pelästynyt sitä koskaan enää näkemättä — olisi voinut kylliksi tahrata naisen sielun.

Leijailiko tuollaisen naisen kuva Carkerin lähettyvillä hänen ratsastaessaan? Oikein todellisuutta vastaava ja silminnähtävä?

Kyllä. Hän näki sen hengessään juuri sellaisena kuin se oli. Se oli hänen seuranaan täynnä ylpeyttä, vihaa ja kostonhalua, ja kaiken sen Carker näki yhtä selvästi kuin hänen kauneutensakin, mutta mikään muu ei ollut niin silmäänpistävää kuin viha. Toisin hetkin hän näki naisen rinnallaan ylpeänä ja torjuvana, toisinaan taas hevosensa jalkoihin vaipuneena pölyssä. Mutta aina Carker näki hänet sellaisena kuin hän oli, naamiotta, ja katseli sitä vaarallista tietä, jota nainen vaelsi.

Ja kun hän oli lopettanut ratsastuksensa ja muuttanut pukua ja astui pää kumarassa, ääni lempeänä ja huulillaan rauhoittava hymy tuon naisen valaistuun ja komeaan huoneeseen, näki hän kaikki vielä yhtä selvästi. Aavistipa hän hansikoidun käden salaisuudenkin ja piti sitä vain sitä kauemmin kädessään. Samalla vaarallisella tiellä, jota nainen astui, oli hän itsekin, ja joka ainoaan hänen jalan jälkeensä Carker painoi heti oman jalkansa.

SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU H

Dombeyn ja hänen puolisonsa välinen kuilu ei pienentynyt ajan mukana. Näitä kahta huonosti yhteen sopivaa ihmistä, jotka olivat onnettomia sekä oman itsensä että toistensa vuoksi ja joita ei liittänyt yhteen mikään muu kuin käsiraudat, sitoen heidän kätensä ja hangaten ne rikki ihan luuhun asti heidän yrittäessään repiä niitä irti — näitä kahta ei aika, joka lohduttaa surun ja tyynnyttää tuskat, voinut mitenkään auttaa. Niin erilainen kuin heidän ylpeytensä olikin laatunsa ja aiheensa puolesta, niin samanvertainen se oli voimassaan. Heidän iskiessään vastakkain piikivien tavalla leimahtivat kipinät, jotka joko hehkuivat tai kimmahtivat ilmiliekkiin kulloinkin asianhaarojen mukaan, mutta polttivat kaiken niiden ulottuville osuvan ja tekivät heidän avioliittonsa kiirastuleksi.

Olkaamme oikeudenmukaiset Dombeylle. Hirveässä ja yhä yltyvässä harhakäsityksessään elämästä hän ajoi vaimoaan eteenpäin, lainkaan aavistamatta minne tai kuinka, mutta kuitenkin pysyi hänen tunteensa Edithiä kohtaan samanlaisena kuin se oli ollut alussakin. Edithillä oli se suuri varjopuoli, että hän selittämättömällä tavalla kieltäytyi tunnustamasta miehensä suurta merkitystä eikä tahtonut taipua täydellisesti alistumaan ja tarpeen mukaan parantamaan ja muuttamaan käytöstään. Mutta toiselta puolen hän yhä piti vaimoaan omalla kylmällä tavallaan naisena, joka saattoi, jos halusi, tuottaa kunniaa hänen vaalilleen ja nimelleen ja jonka omistaminen lisäsi hänen arvoaan.

Sensijaan Edith katseli synkästi kiihkeän ja ylpeän kostonhalunsa täyttämänä päivästä päivään ja tunnista tuntiin omassa huoneessaan vietetyn yön jälkeen, jolloin hän oli istunut tuijottaen seinällä olevia varjoja, siihen pitempään ja synkempään yöhön asti, joka lähestyi kovaa vauhtia — erästä olentoa, jolta oli tulossa yhä uusia katkeria nöyryytyksiä. Ja se olento oli hänen miehensä!

Oliko Dombeyn pääpahe, joka vallitsi häntä niin hellittämättömästi, luonnoton piirre? Toisinaan kannattaisi kysyä, mitä luonto oikeastaan on ja kuinka ihmiset menettelevät sitä muuttaessaan ja eikö luonnollinen käy luonnottomaksi, kun näin väkipakolla pannaan toimeen vääntelyitä ja vääristelyjä. Teljettäköön kuka tahansa mahtavan luonto-äitimme pojista tai tyttäristä ahtaalle alueelle, kahlehdittakoon vanki yhteen ainoaan ajatukseen ja yllytettäköön sitä ympärillä olevien muutamien arkojen tai viekkaitten ihmisten raatelevalla palvonnalla — mitä silloin merkitsee luonto tuolle vapaaehtoiselle vangille, joka ei ole milloinkaan kohonnut vapaan hengen siivillä — ne kun pian raukeavat ja putoavat hyödyttöminä — nähdäkseen luontoa sen kaikki käsittävässä totuudessa!

Voi, onko ympärillämme maailmassa tosiaankin niin vähän asioita, jotka ovat peräti luonnottomia ja kuitenkin varsin luonnollisia sinänsä? Kuulkaa vain tuomarin tai muun virkamiehen nuhtelevan yhteiskunnan luonnottomia hylkiöitä, luonnottomia raaoissa tavoissaan, luonnottomia säädyllisyydenpuutteessaan, luonnottomia siksi, etteivät enää tahdo tai osaa nähdä eroa hyvän ja pahan välillä, luonnottomia tietämättömyydessään, rikollisuudessaan, häikäilemättömyydessään, uppiniskaisuudessaan, hengessään, ulkonäössään, kaikessa. Mutta seuratkaa hyvää pappia tai lääkäriä, jonka elämä on joka hetki vaarassa hänen laskeutuessaan heidän luoliinsa, missä kuulee kaikuna meidän vaununpyöräimme tärinän ja jokapäiväiset askeleemme katukivityksellä. Katselkaa ympärillenne vastenmielisten näkyjen maailmassa miljoonat kuolemattomat olennot eivät tunnekaan muuta maailmaa eläissään — jonka ohimenevä mainitseminenkin jo kauhistuttaa ihmisyyttä ja saa seuraavalla kadulla asuvan hennon arkatuntoisuuden tukkimaan korvansa ja kuiskaamaan: »Sitä en voi uskoa!» Hengittäkää saastutettua ilmaa, jota turmelee kaikki mahdollinen epäpuhtaus, myrkyllinen terveydelle ja elämälle, antakaa jokaisen aistinne, jonka ihmissuku on saanut ilon ja onnen tajuamista varten, tulla loukatuksi, sairaaksi ja inhon kyllästämäksi, antakaa sen kehittyä kanavaksi, jota myöten voi tulla vain kurjuutta ja kuolemaa! Koettakaa turhaan ajatella yhtäkään kasvia tai kukkaa tai terveellistä yrttiä, joka tuollaiseen rikkaruohoiseen kukkasarkaan istutettuna saattaisi kasvaa luonnollisella tavalla tai ojentaa pikku lehtensä aurinkoa kohti, niinkuin Jumala on tarkoittanut. Ja kutsukaa sitten luoksenne jokin kalmankalpea lapsi, jolla on surkastunut vartalo ja häijyt kasvot, selittäkää sille sen luonnoton synnillisyys ja valittakaa sitä, että se jo niin nuorena on loitonnut niin kauas taivaasta — mutta ajatelkaa myöskin vähän sitä, että se on siitetty, syntynyt ja kasvanut — helvetissä!

Henkilöt, jotka tutkivat luonnontieteitä ja sovittavat tietonsa ihmiskunnan terveydeksi, sanovat meille, että jos ne vahingolliset ainekset, jotka turmeltunut ilma synnyttää, olisivat silmin havaittavissa, näkisimme kuinka ne asettuvat paksuina mustina pilvinä tyyssijojensa ylle ja leviävät vähitellen laajemmalle, saastuttaen kaupungin paremmatkin osat. Mutta jos myöskin se siveellinen rutto, joka kohoaa niiden keralla ja loukatun luonnon ikuisten lakien mukaan on niistä eroamaton, olisi silmin havaittavissa — niin kuinka kauheita asioita paljastuisikaan! Silloin näkisimme turmelusta, jumalattomuutta, juoppoutta, varkautta, murhaamista ja pitkän jonon ihmiskunnan luonnollista hyvyyttä ja rakkautta vastaan tehtyjä nimettömiä syntejä, jotka leijailevat noiden anastamiensa paikkojen yläpuolella ja hiipivät eteenpäin pahentaakseen viattomia ja levittääkseen turmelusta puhtaitten keskuuteen. Silloin näkisimme, että samat myrkytetyt lähteet, jotka valuvat sairaaloihimme, täyttävät myöskin vankilamme, sullovat liiallisen lastin rangaistussiirtoloihin lähteviin laivoihin ja leviävät merten ylitse peittäen laajat mantereet rikoksilla. Silloin pysähtyisimme kauhistuneina ja huomaisimme, että missä saamme aikaan turmelusta, joka kohtaa lapsiamme ja periytyy syntymättömille sukupolville, siinä myöskin saamme syntymään saman varman kehityskulun nojalla sellaisen lapsipolven, joka ei tiedä mitään viattomuudesta, nuorison, joka ei tunne kainoutta, kypsyneen iän ihmispolven, joka on kypsä vain kärsimyksissä ja rikoksissa, raihnaisen vanhuuden, joka on häpeäksi ihmissuvulle. Luonnoton sukukunta! Silloin kun voimme koota viinirypäleitä orjantappuroista ja viikunoita ohdakkeista, kun viljapellot kasvavat paheellisten kaupunkiemme syrjäkaduilla rikkakasoissa ja ruusut kukkivat niiden asuttamilla täpötäysillä — hautuumailla, silloin voimme toivoa luonnollisen ihmissuvun kasvavan sellaisesta kylvöstä.

Oi, jospa joku hyvä henki tempaisi katot auki voimakkaammalla ja siunauksellisemmalla kädellä kuin sadun rampa paholainen ja näyttäisi kristityille, mitä synkkiä olentoja lähtee keskeltä heidän kotejaan sankkana saattojoukkona hävityksen enkelille sen kulkiessa tietään heidän seassaan. Ei tarvittaisi enempää kuin yksi ainoa yö kalpeiden kummitusten näkemiseen, näiden kohotessa liian kauan laiminlyömiltämme paikoilta ja siitä paksusta ja raskaasta ilmasta, jossa rikos ja kuume rehoittavat yhdessä, sirotellen ympärilleen hirveää yhteiskunnallista kostoa purkautumaan ylitsemme ja käyden yhä uhkaavammiksi. Millainen kirkas ja siunattu aamu voisikaan seurata sellaista yötä, sillä ihmiset, joita eivät enää kiusaisi omatekoiset loukkauskivet, pelkät pölyhiutaleet heidän ja ikuisuuden välisellä tiellä, ryhtyisivät silloin, niinkuin ainakin samasta alkuperästä lähteneet olennot, joilla on sama velvollisuus yhteisen perheen isää kohtaan ja jotka pyrkivät samaan päämäärään, tekemään maailmaa paremmaksi asuinpaikaksi!

Se päivä ei olisi vähemmän kirkas ja siunattu, jos se herättäisi jonkun, joka ei ole koskaan katsellut ympärillään olevaa ihmiselämää, tajuamaan selvästi, että hän on sukulaissuhteissa siihen, ja avaisi hänen silmänsä näkemään omien ahdasmielisten tunteittensa ja mielipiteittensä kierouden, joka on niin suuri ja kuitenkin kerran alkaneessa kehityksessään yhtä luonnollinen kuin syvin turmelus.

Mutta sellainen päivä ei ollut koskaan koittanut Dombeylle tai hänen puolisolleen, ja kumpikin oli valinnut tiensä.

Kuusi kuukautta Dombeyn tapaturman jälkeen pysyi heidän suhteensa samanlaisena. Marmorikallio ei olisi voinut sulkea Dombeyn tietä itsepintaisemmin kuin hänen vaimonsa. Eikä jäälähde, jota ei yksikään valonsäde ilahduta syvän luolan pohjalla, olisi voinut olla kolkompi ja kylmempi kuin Dombey.

Se toivo, joka oli virinnyt Florencen sydämessä, kun hän tiesi kotinsa muuttuvan uudeksi, oli nyt kokonaan hävinnyt. Tämä koti oli melkein kaksi vuotta vanha, eikä hänenkään kärsivällinen ja luja uskonsa voinut kestää jokapäiväisten kokemusten yhä pettäessä. Joskin hänessä vielä eli epämääräinen toive, että Edith ja isä voisivat elää onnellisempina yhdessä joskus kaukaisena aikana, ei hän enää haaveillutkaan itse saavuttavansa isän rakkautta. Se lyhyt aika, jolloin hän kuvitteli huomanneensa isän sydämen leppyvän, unohtui hänen muistellessaan sen edellä vallinnutta ja sitä seurannutta pitkää kylmyyttä, tai se esiintyi hänen mielessään vain tuskallisena pettymyksenä.

Florence rakasti häntä vieläkin, mutta oli vähitellen johtunut ajattelemaan häntä jonakin rakkaana olentona joka oli ennen elänyt tai ainakin olisi voinut elää, eikä joka päivä näkyvissä olevana kovana todellisuutena. Jotakin siitä lempeästä surumielisyydestä, joka liittyi pikku Paulin tai äidin muistoon, tuntui nyt tulevan hänen mieleensä myös silloin, kun ajatukset kohdistuivat isään, muuttuen ikäänkuin rakkaiksi muistoiksi. Hän ei voinut tehdä itselleen selvää, tapahtuiko se senvuoksi, että isä oli kuin kuollut häneltä ja liittyi hänen ennen rakastamiinsa henkilöihin ja että hän oli pannut isäänsä niin kauan toiveita, jotka olivat rauenneet tyhjiin, ja hellyyttä, johon oli vastattu jäätävän kylmästi. Mutta rakastettu isä alkoi muuttua hänelle epämääräiseksi unikuvaksi eikä oikeastaan vaikuttanut hänen todellisessa elämässään paljon enempää kuin se kuva, jonka hän toisinaan loihti silmiensä eteen rakkaasta veljestään, kuvitellen hänen vielä elävän ja kasvavan mieheksi, suojelijakseen ja helläksi ystäväkseen. Tämä muutos, jos sitä voi siksi sanoa, oli tapahtunut hänessä huomaamatta samoin kuin kehitys lapsesta naiseksi ja sen keralla. Florence oli melkein seitsentoistavuotias, kun hän yksin mietiskellessään tuli tietoiseksi näistä ajatuksista.

Hän oli nyt usein yksin, kun entinen suhde hänen ja Edithin välillä oli suuresti muuttunut. Niihin aikoihin, jolloin isä tapaturman kohtaamana makasi huoneessaan alakerrassa, oli Florence ensiksi huomannut, että Edith vältteli häntä. Tuskaisena ja pahoilla mielin, voimatta kuitenkaan sovittaa tätä käytöstä yhteen sen hellyyden kanssa, jota Edith osoitti heidän tavatessaan toisensa, hän lähti kerran myöhään illalla äitipuolensa huoneeseen.

»Äiti», virkkoi Florence hiipien hiljaa hänen viereensä, »olenko loukannut sinua?»

»Minun on täytynyt tehdä jotakin», väitti Florence. »Sano minulle, mitä se on. Sinä olet muuttanut käytöksesi minua kohtaan, rakas äiti. En osaa sanoa, kuinka herkästi ja heti tunnen pienimmänkin muutoksen, sillä minä rakastan sinua koko sydämestäni.»

»Niin minäkin sinua», sanoi Edith. »Voi, Florence, älä usko minua enää koskaan enemmän kuin nyt!»

»Miksi kartat minua niin usein ja pysyttelet poissa?» kysyi Florence. »Ja miksi katselet minua toisinaan niin oudosti, äitikulta? Sinä teet niin, etkö teekin?»

»Miksi?» tiedusti Florence rukoillen. »Sano minulle syy, jotta tietäisin, kuinka voisin paremmin miellyttää sinua, ja lupaa minulle, ettei sitä enää jatku.»

»Rakas Florence», vastasi Edith tarttuen käteen, joka oli kiertynyt hänen kaulalleen, ja katsellen silmiin, jotka tähystivät häntä niin rakastavasti Florencen polvistuessa hänen viereensä lattialle, »minä en voi sanoa sinulle, miksi niin on laita. Minä en saa sitä sanoa, etkä sinä sitä kuulla, mutta tiedän, että niin on ja että niin täytyy olla. Tekisinkö niin, jollen tietäisi?»

»Täytyykö meidän vieraantua toisistamme, äiti?» kysyi Florence tuijottaen häneen säikähtyneenä.'

Florence katsahti häneen pelon ja kummastuksen yhä lisääntyessä, kunnes ei enää voinut nähdä häntä sumentavien kyynelten lävitse, jotka valuivat hänen poskiaan pitkin.

»Florence kultaseni!» virkkoi Edith hätääntyneenä, »kuuntele minua. Minä en siedä nähdä tuota murhetta. Ole rauhallisempi. Sinähän näet, että minäkin olen tyyni, mutta onko se helppoa minulle?»

Hän virkkoi nämä viime sanat tavallisella tasaisella äänellään ja lisäsi sitten:

»Me emme vieraannu kokonaan. Vain osaksi ja näennäisesti, Florence, sillä sisimmässäni olen sinulle yhä sama ja tulen aina olemaan. Mutta sitä, mitä teen, en tee itseni vuoksi.»

»Se riittää, kun tiedät, mitä se on», virkkoi Edith hetkisen kuluttua. »Miksi niin on laita, se ei ole tärkeätä. Florence kulta, on parempi — ja välttämätöntä — että seurustelemme harvemmin. Välillämme vallinnut tuttavallinen suhde täytyy katkaista.»

»Sitä en väitä», vastasi Edith, »enkä tiedäkään. En tahdo myöskään sanoa, että tuttavuutemme on parhaassakin tapauksessa sopimaton ja turmiollinen suhde, joka ei tietääkseni voisi tuottaa hyviä hedelmiä. Minä olen täällä joutunut vaeltamaan sellaisia polkuja, joita sinun ei koskaan tarvitse polkea, ja tieni vienee tästä lähtien — Jumala tietää — en tiedä minne —»

Hänen äänensä raukeni, ja hän istui katsellen Florencea ja melkein vetäytyen pois hänestä saman oudon pelon ja väittelemisen pakottamana, jonka Florence oli huomannut jo aikaisemmin. Sitä seurasi synkkä ylpeys ja raivo, kulkien koko hänen olemuksensa ja piirteittensä läpi kuin hurjasti soivan harpun kieliin lyöty vihainen sävel. Mutta sitten ei enää tullut lempeyttä tai nöyryyttä. Hän ei nyt painanut päätään alas eikä itkien sanonut, että hänen ainoa toivonsa oli Florencessa, vaan piti sitä pystyssä kuin olisi kaunis Medusa, joka katseli miestään kasvoista kasvoihin, tahtoen lumota hänet kuoliaaksi. Hän olisikin niin tehnyt, jos hänellä olisi ollut siihen taikavoima.

»Äiti», virkkoi Florence levottomana, »sinussa on tapahtunut muutos muussakin kuin tahdot minulle ilmaista, ja se on minusta tuskallista. Anna minun jäädä hetkeksi tänne.»

»Ei», vastasi Edith, »ei, kultaseni. Minun on nyt paras jäädä yksin ja pysyä ennen kaikkea erossa sinusta. Älä kysy minulta mitään, vaan usko, että näyttäessäni mielestäsi epävakaiselta ja oikulliselta en ole sellainen omasta tahdostani tai itseni vuoksi. Usko, että vaikka olemme toisillemme vieraampia kuin ennen, sittenkin sisimmässäni tunnen samaa sinua kohtaan. Suo anteeksi, että olen koskaan synkistänyt synkkää kotiasi — tiedän hyvin, että luon siihen varjon — älkäämmekä enää koskaan puhuko tästä.»

»Me teemme näin, jotta meidän ei tarvitse erota», selitti Edith. »Älä enää kysy. Mene, Florence! Rakkauteni ja tunnonvaivani seuraavat sinua.»

Hän syleili tyttöä ja päästi hänet menemään. Kun Florence poistui huoneesta, katseli Edith hänen jälkeensä ikäänkuin hänen hyvä enkelinsä olisi häviämässä ja jättäisi hänet ylpeiden ja vihaisten intohimojen huostaan, jotka nyt anastivat hänet omakseen ja painoivat leimansa hänen otsalleen.

Siitä hetkestä lähtien Florence ja hän pysyivät tällä vikaantumisen kannalla. Päiväkausiin he eivät tavanneet toisiaan juuri muulloin kuin ruokapöydässä ja Dombeyn läsnäollessa. Silloin Edith istui käskevän näköisenä, taipumattomana ja äänettömänä, katsahtamattakaan Florenceen. Aina kun Carker oli mukana, niinkuin hän usein oli Dombeyn toipumisen aikana ja jälkeenpäinkin, pysytteli Edith tavallista loitommalla. Mutta kahden kesken hän ei koskaan tavannut tyttöä syleilemättä häntä hellästi niinkuin ennenkin, joskaan ei voinut yhtä selvästi vapautua ylpeästä ilmeestään. Usein, kun hän oli ollut myöhään kaupungilla, hän hiipi pimeässä yläkertaan Florencen huoneeseen, niinkuin oli tottunut tekemään, ja kuiskasi hyvää yötä vuoteen vieressä. Florence ei nukkuessaan tiennyt näistä käynneistä, mutta joskus hän heräsi kuin unessa kuultuaan hiljaa lausuttavan näitä sanoja ja luuli tuntevansa huulten kosketusta kasvoillaan. Mutta niin tapahtui yhä harvemmin, mitä pitemmälle aika kului.

Ja nyt alkoi Florencen oman sydämen tyhjyys taas luoda yksinäisyyttä hänen ympärilleen. Samoin kuin hänen rakastamansa isän kuva oli huomaamatta muuttunut pelkäksi käsitteeksi, samoin Edithkin, seuraten kaikkien niiden kohtaloa, jotka olivat olleet hänelle rakkaita, väistyi pois, häipyi ja kävi päivä päivältä hämärämmäksi etäisyydessä. Vähitellen hän katosi Florencelta niinkuin entisen olemuksensa pakeneva aave; vähitellen heidän välisensä kuilu laajeni ja näytti syvenevän, ja kaikki se vakavuuden ja hellyyden voima, joka oli ilmennyt Edithissä, jäätyi rohkean vihaiseksi itsepäisyydeksi, jonka tukemana hän seisoi Florencelle näkymättömän syvän jyrkänteen reunalla ja uskalsi tuijottaa alas.

Vain yhdellä asialla voi Florence korvata Edithin menetystä, ja vaikka se olikin pieni lohdutus hänen raskautetulle sydämelleen, koetti hän ajatella sitä jonkinlaisena huojennuksena. Nyt kun hänen ei enää tarvinnut jakaa rakkauttaan ja kuuliaisuuttaan Edithin ja isän välillä, saattoi hän rakastaa molempia tekemättä vääryyttä kummallekaan. Ikäänkuin rakastavan mielikuvituksen luomille olennoille hän saattoi antaa heille samanlaisen sijan rinnassaan, loukkaamatta heitä millään epäluulolla.

Niin hän koettikin tehdä. Toisinaan, vieläpä useinkin, hänen täytyi ihmetellä ja mietiskellä, miksi Edith oli muuttunut, ja silloin se peloittikin häntä, mutta yksinäisyydessään ja äänettömässä surussaan hän ei ollut taipuvainen uteliaisuuteen. Hänelle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin muistella, kuinka hänen toivontähtensä oli peittynyt talon yllä lepäävään yleiseen pilveen, ja itkien alistua kohtaloonsa.

Niin Florence täytti seitsemäntoista vuotta, eläen unessa, jossa hänen nuoren sydämensä tulviva rakkaus kohdistui kuviteltuihin olentoihin, ja todellisessa maailmassa, jossa hänen osakseen oli tullut hyvin vähän muuta kuin tämän voimakkaan nousuveden vetäytymistä hänestä poispäin. Niin araksi ja sulkeutuneeksi kuin yksinäinen elämä olikin hänet tehnyt, ei se ollut katkeroittanut hänen suloista mieltään tai hänen vakaata luonnettaan. Viattomassa yksinkertaisuudessa lapsi ja nainen näyttivät ilmenevän hänen kauniissa kasvoissaan ja hennossa, sirossa vartalossaan ja yhtyvän niissä viehättävästi — ikäänkuin kevät olisi haluton pakenemaan kesän tullessa ja koettaisi sekoittaa kukkain kevätihanuutta niiden täyteen kukoistukseen. Mutta hänen sydämeenkäyvässä äänessään, hänen rauhallisissa silmissään ja toisinaan siinä ylimaailmallisessa valossa, joka näytti lepäävän hänen päänsä päällä, ja hänen vakinaisessa miettivässä ilmeessään oli jotakin samanlaista kuin hänen velivainajassaankin. Palvelijat kuiskailivat siitä omalla puolellaan, pudistivat päitään ja söivät ja joivat sitä enemmän hyvän toveruushengen vallitessa.

Näillä huomiontekijöillä oli paljon puhumista Dombeysta ja hänen rouvastaan ja Carkerista, joka näytti olevan jonkinlainen välittäjä heidän asiassaan ja liikkui edestakaisin kuin koettaen rakentaa rauhaa, mutta ei koskaan onnistunut. He valittivat kaikki asiain ikävää tilaa ja olivat yksimielisiä siitä, että tässä oli osansa rouva Pipchinillä, joka jo muutenkin oli kyllin vihattu. Mutta ylipäätänsä oli hyvä, että oli keksitty jokin sopiva puheenaihe. He käyttivät sitä oivallisesti hyväkseen ja nauttivat siitä aika lailla.

Talon vakinaisten vieraitten ja niiden mielestä, joiden luona herra ja rouva Dombey silloin tällöin kävivät, oli tämä avioliitto hyvinkin sopiva, ainakin ylpeyden puolesta. Sen pitemmälti eivät he asiaa pohtineet. Avoselkäistä nuorta naista ei näkynyt muutamaan aikaan rouva Skewtonin kuoleman jälkeen. Hän mainitsi naurahtaen tapansa mukaan hurmaavasti joillekin läheisille ystäville, että hänen täytyi tätä perhettä ajatellessaan kuvitella hautakiviä ja muita sentapaisia kauheuksia, mutta kun hän taas ilmestyi, ei hän huomannut muuta outoa kuin että Dombeylla oli kellossaan nippu kultaisia sinettejä, mikä kauhistutti häntä kovasti kuin hylättävä taikausko. Tämä nuorekas lumoojatar oli periaatteessa tytärpuolta vastaan, mutta muuten hänellä ei ollut Florencesta sen pahempia sanomisia kuin että tytöltä valitettavasti puuttui »tyyliä» — mikä ehkä merkitsi avonaista selkää. Monet, jotka kävivät talossa vain juhlallisemmissa tilaisuuksissa, tuskin tiesivät, kuka Florence oli, ja virkkoivat kotiin palatessaan: »Oliko se tosiaankin neiti Dombey, se siellä nurkassa? Hyvin sievä, mutta vähän hento ja miettivän näköinen!»

Ja tänään Florence oli varmaankin syvemmissä mietteissä kuin kenties kertaakaan viimeisten kuuden kuukauden aikana, kun hän istuutui päivällisaterialle isänsä ja Edithin kaksivuotisen hääpäivän aattona (viime vuonna tähän aikaan oli rouva Skewton maannut halvattuna), tuntien samalla omituista levottomuutta, joka melkein muuttui peloksi. Hänellä ei ollut siihen muuta syytä kuin merkkipäivä sinänsä, isän kasvojen ilme, jonka hän oli pikaisella silmäyksellä huomannut, ja Carkerin läsnäolo, joka hänestä nyt oli entistäkin kiusallisempi.

Edith oli upeasti puettu, sillä hän ja Dombey oli illaksi kutsuttu johonkin suureen seuraan ja päivällinen syötiin tänään myöhään. Edith ilmestyi vasta toisten jo istuutuessa pöydässä, ja Carker nousi saattamaan hänet paikalleen. Niin kaunis ja loistava kuin hän olikin, oli hänen kasvoillaan ilme, joka näytti ijäksi erottaneen hänet Florencesta ja kaikista muistakin. Ja kuitenkin Florence huomasi äkkiä hänen silmissään ystävällisyyden välähdyksen, mutta se teki sitä surettavammaksi ja raskaammaksi pitkän välimatkan, jonka päähän Edith oli vetäytynyt.

Päivällisen aikana puhuttiin hyvin vähän. Florence kuuli isänsä silloin tällöin virkkavan Carkerille jonkun sanan liikeasioista ja toisen hiljaa vastaavan, mutta ei kiinnittänyt paljon huomiota siihen, mitä he sanoivat, vaan toivoi päivällisen päättyvän. Kun jälkiruoka tuotiin pöydälle ja palvelijat poistuivat, sanoi Dombey karisteltuaan kurkkuaan muutamia kertoja tavalla, joka ei ennustanut hyvää:

»Rouva Dombey, luullakseni tiedätte ilmoittaneeni taloudenhoitajattarelle, että saamme huomenna joitakin päivällisvieraita.»

»Ei monta vierasta», jatkoi Dombey kuin ei olisi kuullut mitään, »ainoastaan noin kaksi- tai neljätoista henkeä. Sisareni, majuri Bagstock ja joitakin muita, jotka tunnette vain pintapuolisesti.»

»Niin epäiltävä syy kuin minulla lieneekin muistella hääpäiväämme mieluisalla tavalla, rouva Dombey», sanoi Dombey jatkaen yhtä mahtipontisesti kuin jos Edith ei olisikaan puhunut, »on näissä asioissa kuitenkin maailman takia otettava huomioon jonkinlaisia muodollisuuksia. Jollei teillä olekaan itsekunnioitusta, rouva Dombey —»

»Madame, suvaitkaa kuulla mitä puhun», huudahti Dombey lyöden kätensä pöytään. »Minä sanon, että jollei teillä olekaan itsekunnioitusta —»

Dombey katsahti häneen, mutta ne kasvot, joihin hän loi silmänsä, eivät olisi muuttuneet, vaikka itse kuolema olisi niihin tuijottanut.

»Carker», sanoi Dombey kääntyen tyynemmin tämän herran puoleen, »koska olette ollut välittäjäni asiassa rouva Dombeyn kanssa aikaisemmissa tilaisuuksissa ja koska haluan säilyttää elämän ulkonaisen säädyllisyyden, mikäli se nimenomaan koskee itseäni, pyydän teitä hyväntahtoisesti ilmoittamaan rouva Dombeylle, että jollei hänellä olekaan itsekunnioitusta, on sitä ainakin minulla ja että senvuoksi pysyn päätöksessäni, mitä tulee huomispäivän ohjelmaan».

»Sanokaa ylimmäiselle valtiaallenne, herra Carker», virkkoi Edith, »että minä tahdon puhua hänen kanssaan tästä asiasta myöhemmin, mutta kahden kesken».

»Herra Carker tietää syyn, jonka vuoksi en voi suostua tuohon pyyntöönne», sanoi hänen miehensä. »Sentähden hänen ei tarvitse sitä ilmoittaa minulle.» Puhuessaan hän huomasi Edithin katseen muuttavan suuntaansa ja seurasi sitä silmillään.

Florence, joka oli noussut seisomaan, istuutui taas, peitti käsillään kasvonsa ja värisi.

Mutta Edith keskeytti hänet äänellä, joka käymättä rahtustakaan tavallista kovemmaksi, oli niin kirkas ja ponteva ja selvä, että sen olisi saattanut kuulla pyörremyrskyssäkin.

»Sanoinhan, että tahdon puhua kanssanne kahden kesken. Jollette ole hullu, niin ottakaa huomioon, mitä sanon.»

»Minulla on valta puhua teille, rouva Dombey, milloin ja missä minua haluttaa», vastasi hänen miehensä, »ja minua miellyttää puhua teille täällä ja nyt».

Edith nousi seisomaan kuin aikoen poistua huoneesta, mutta sitten hän taas istuutui ja katsoen mieheensä ulkonaisesti täysin hillittynä virkkoi samanlaisella äänellä kuin äsken:

»Minun täytyy ensiksikin sanoa teille, että teidän käytöksessänne on jotakin uhkaavaa, mikä ei laisinkaan sovi teille», huomautti Dombey.

Edith nauroi. Hänen hiuksiinsa pistetyt jalokivet värisivät. On olemassa tarinoita kallisarvoisista kivistä, jotka kalpenevat niiden omistajan joutuessa vaaraan. Jos nämä olisivat olleet sellaisia, olisivat niiden vangitut valosäteet paenneet sillä hetkellä lyijynharmaina.

»Mitä tyttäreeni tulee, rouva Dombey», sanoi Dombey jatkaen keskustelua siitä, mihin se oli katkennut, »niin ei ole suinkaan ristiriidassa hänen velvollisuutensa kanssa minua kohtaan, että hän saa oppia näkemään, millaista käytöstä on vältettävä. Tällä hetkellä olette hänelle siitä erittäin selvänä esimerkkinä, ja minä toivon hänen käyttävän opetusta hyväkseen.»

»Nyt minä en keskeytä teitä», vastasi hänen vaimonsa, silmät, ääni ja asento jäykistyneinä kuin äsken. »Minä en nouse paikaltani, en poistu täältä enkä estä teitä lausumasta sanaakaan, vaikka tuli olisi nurkan alla.»

Dombey nyökkäsi kuin ivallisesti kiittääkseen tästä huomaavaisuudesta ja jatkoi sitten, mutta ei niin hillitysti ja varmasti kuin aikaisemmin, sillä Edithin arkatuntoisuus Florencen puolesta ja välinpitämättömyys miestään ja hänen arvosteluaan kohtaan kuohutti ja kirveli häntä kuin avoin haava.

»Rouva Dombey, tyttäreni kehitykselle ei varmaankaan ole hyödytöntä oppia, kuinka kovin valitettava ja suuressa määrin parannuksen tarpeessa on uppiniskainen luonne, etenkin jos se ilmenee — kiittämättömästi ilmenee, lisättäköön se — sen jälkeen kun kunnianhimo ja oma etu on tyydytetty. Ja minä uskon niiden kummankin osaltaan vaikuttaneen siihen, että otitte vastaan sen paikan, jolla nyt istutte tämän pöydän ääressä.»

»Ei, minä en nouse paikaltani, en poistu täältä enkä estä teitä lausumasta sanaakaan, vaikka koko huone palaisi», toisti Edith.

»Tosin on jonkun verran luonnollista, rouva Dombey», jatkoi Dombey, »että teistä on kiusallista kuulla näitä epämiellyttäviä totuuksia muiden läsnä ollessa, mutta turhaan koetan arvata» — nyt hän ei voinut salata todellisia tunteitaan tai estää silmiään suuntautumasta synkkinä Florenceen — »miksi kukaan muu voi antaa niille enemmän voimaa ja pontta kuin minä, jota ne niin läheisesti koskevat. Myöskin on ymmärrettävää, että teistä on vastenmielistä kuulla kenenkään läsnä ollessa, että teissä on kapinallinen henki, jota ette voi kyllin pian lannistaa, mutta joka teidän on lannistettava, rouva Dombey, ja jonka minä — valitettavasti on minun se mainittava — muistan huomanneeni käytöksessänne äitivainajaanne kohtaan ja herättäneen mielessäni epäilyksiä ja ikävyyttä useammin kuin kerran ennen vihkiäisiämme. Mutta teillä on omassa vallassanne ryhtyä sitä parantamaan. Alkaessani puhua en suinkaan unohtanut, että tyttäreni on läsnä, rouva Dombey. Pyydän teitä olemaan unohtamatta huomenna, että läsnä on muutamia vieraita ja että teidän pitää ottaa heidät vastaan noudattaen jonkinlaista ulkonaista kohteliaisuutta.»

»Ei siis ole kylliksi se, että tiedätte, mitä on tapahtunut teidän ja minun välilläni», virkkoi Edith, »ei siis riitä, että voitte katsoa tuonne» — hän osoitti Carkeria, joka yhä kuunteli silmät alas luotuina — »ja ajatella, kuinka olette minua häväissyt, eikä riitä sekään, että voitte katsoa tuonne» — hän viittasi Florenceen kädellä, joka vähän aikaa vapisi — »ja muistella, mitä olette tehnyt ja kuinka olette kekseliäästi pannut minut kärsimään tuskaa päivästä päivään, ilman hetkenkään rauhaa. Teille ei myöskään ole kylliksi se, että tämä päivä selvemmin kuin mikään muu vuoden päivä tuo mieleeni sen taistelun (hyvin ansaitun, mutta teidän kaltaisellenne käsittämättömän), jossa olisin suonut kuolevani! Te lisäätte kaikkeen tähän sen lopullisen halpamaisuuden, että sallitte tyttärenne nähdä, kuinka syvälle olen vajonnut, vaikka tiedätte pakottaneenne minut hänet rauhansa vuoksi uhraamaan elämäni ainoan lempeän tunteen ja harrastuksen, vaikka tiedätte, että hänen vuokseen tahtoisin, jos voisin — mutta minä en voi, kun olette minulle niin sydänjuuriin asti vastenmielisesti — alistua kokonaan tahtoonne ja olla nöyrin orjanne!»

Tämä ei ollut oikea tapa miellyttää Dombeyn suuruudentuntoa. Edithin sanat kiihdyttivät Dombeyn vanhan vihankaunan entistä hurjemmaksi. Kapinallisen naisen sanoista hän sai kuulla tässäkin elämänsä kohtalokkaassa vaiheessa laiminlyödyn lapsensa nousevan häntä vastaan voimakkaana siinä, missä hän oli voimaton, ja kaikkena siinä, missä hän itse ei ollut mitään!

Hän kääntyi Florenceen päin, ikäänkuin tämä olisi puhunut, ja käski hänen poistua huoneesta. Florence totteli peittäen kasvot käsillään ja meni vapisten ja itkien.

»Minä ymmärrän sen vastustushengen, joka käänsi teidän rakkautenne siihen suuntaan», virkkoi Dombey karahtaen punaiseksi vihasta ja voitonriemusta, »mutta sen tie on tukittu, rouva Dombey, ja se on käännetty takaisin!»

»Sitä pahempi teille!» vastasi Edith muuttamatta ääntään tai käytöstään. »Niin», vahvisti hän, sillä Dombey oli kääntynyt äkkiä häneen päin, »mikä on minulle pahaa, se on miljoona kertaa pahempaa teille. Ajatelkaa sitä, jollette mitään muuta ajattelekaan!»

Hänen tummaa tukkaansa sitova jalokivinauha välkkyi ja kimmelsi kuin tähtisiltä. Mutta jalokivet eivät varoittaneet ketään, tai muuten ne olisivat muuttuneet värittömiksi ja himmeiksi kuin tahrattu kunnia. Carker istui yhä ja kuunteli silmät alas luotuina.

»Rouva Dombey», virkkoi Dombey puhuen taas niin ylpeästi ja hillitysti kuin osasi, »te ette saavuta tyytyväisyyttäni tai käännä minua pois suunnitelmistani tällaisella käytöksellä».

»Tämä on ainoa vilpitön käytöstapani, mutta sittenkin vain heikko ilmaus siitä, mitä on sydämessäni», vastasi Edith. »Jos taas luulisin sen herättävän tyytyväisyyttänne, käyttäytyisin toisin, mikäli se olisi ihmisvoimin mahdollista. En tee mitään, mitä pyydätte.»

»En ole tottunut pyytämään, rouva Dombey», vastasi hänen miehensä, »vaan minä vaadin».

»Minä en istu teidän talossanne emännän paikalla huomenna enkä koskaan muulloinkaan sitä päivää viettämässä. Minä en tahdo sellaisena päivänä esiintyä kenenkään nähden vastahakoisena orjana, jonka olette ostanut. Jos viettäisin hääpäivääni, viettäisin sitä häpeän päivänä. Itsekunnioitusta! Ulkonainen säädyllisyys maailman silmissä! Mitä ne merkitsevät minulle? Te olette yrittänyt kaikkenne saattaaksenne ne minun silmissäni yhdentekeviksi, ja ne ovatkin yhdentekeviä.»

»Carker», virkkoi Dombey puhuen kulmakarvat kurtussa, hetkisen mietittyään, »rouva Dombey unohtaa tässä niin itsensä kuin minutkin ja panee minut luonteelleni niin sopimattomaan tilanteeseen, että minun täytyy tehdä asiasta loppu».

»Vapauttakaa minut siis siitä kahleesta, joka minua sitoo», sanoi Edith muuttamatta ääntään tai ilmettään tai käytöstään. »Antakaa minun mennä.»

»Sanokaa hänelle», virkkoi Edith kääntäen ylpeät kasvonsa Carkeriin päin, »että haluan avioeroa. Että se olisi meille parasta. Että suosittelen sitä hänelle. Sanokaa hänelle, että se saadaan panna toimeen hänen määräämiensä ehtojen mukaan — hänen rikkautensa ei merkitse minulle mitään — mutta että se ei voi tapahtua liian pian.»

»No no, rouva Dombey!» sanoi hänen miehensä perin hämmästyneenä, »kuvitteletteko mahdolliseksi, että voisin edes kuunnella moista ehdotusta? Tiedättekö kuka olen, madame? Tiedättekö, mitä edustan? Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Dombey ja Pojasta? Että ihmiset voisivat sanoa: 'herra Dombey — herra Dombey! — erosi vaimostaan!' Että alhaiset ihmiset voisivat puhua herra Dombeysta ja hänen perheasioistaan! Ajatteletteko vakavasti, rouva Dombey, että minä sallisin nimeäni mainittavan sellaisessa yhteydessä? Hohhoh, madame! Hyi häpeä! Olette mieletön!» Dombey ihan nauroi.

Mutta ei niinkuin Edith, joka olisi ennemmin saanut olla vainaja kuin nauraa sillä tavalla vastaukseksi, katse hellittämättä luotuna mieheensä, ja Dombeykin olisi saanut ennemmin olla haudassa kuin pöyhkeänä istua siinä kuuntelemassa vaimonsa sanoja.

»Ei, rouva Dombey», jatkoi hän. »Ei, madame. Ei ole mitään mahdollisuutta avioeroon teidän ja minun välilläni, ja senvuoksi minä sitäkin hartaammin kehoitan teitä vihdoin tajuamaan velvollisuutenne. Kuulkaa, Carker, niinkuin aioin sanoa teille —»

Carker, joka oli istunut koko ajan kuunnellen, kohotti nyt silmänsä, joissa oli kirkas, outo loiste.

»Niinkuin aioin sanoa teille», jatkoi Dombey, »täytyy minun pyytää teitä asiain jouduttua tälle asteelle ilmoittamaan rouva Dombeylle, etten ole tottunut sallimaan kenenkään — kenenkään, Carker — vastustaa minua tai sietämään, että esitetään minua tärkeämpänä huomioonotettavana joku henkilö, jonka velvollisuus on totella minua. Se tapa, kuinka tytärtäni on tässä mainittu ja käytetty minun vastakohtanani, on luonnoton. En tiedä enkä välitä tietää, onko tyttäreni tosiaankin samalla kannalla kuin rouva Dombey, mutta sen jälkeen, mitä rouva Dombey on tänään sanonut ja tyttäreni kuullut, pyydän teitä ilmoittamaan rouva Dombeylle, että jos hän edelleenkin tekee tästä talosta riitaisen, pidän tytärtäni vaimoni oman tunnustuksen mukaan jossakin määrin vastuunalaisena ja rankaisen häntä jyrkällä epäsuosiollani. Rouva Dombey on kysynyt, eikö jo ole kylliksi, että hän on tehnyt niin ja niin. Suvaitkaa vastata: ei, se ei ole kylliksi.»

»Malttakaa!» huudahti Carker väliin. »Sallikaa minun lausua pari sanaa! Niin tuskallinen kuin minun asemani onkin joka tapauksessa ja erikoisen tuskallinen silloin, kun näytän olevan eri mieltä teidän kanssanne, täytyy minun kysyä, eikö olisi kuitenkin parempi vielä harkita avioeroa. Minä tiedän, kuinka suuressa ristiriidassa se tuntuu olevan korkean julkisen asemanne kanssa, ja tiedän myös, kuinka luja olette antaessanne rouva Dombeyn ymmärtää» — hänen katseensa osui Edithiin hänen lausuessaan nämä sanat niin selvästi kuin olisi kellolla soitettu — »ettei mikään muu kuin kuolema voi koskaan teitä erottaa. Ei mikään muu. Mutta kun ajattelette, että rouva Dombey eläessään tässä talossa ja tehdessään sen omien sanojenne mukaan riitakohtausten näyttämöksi samalla toimittaa neiti Dombeyn joka päivä pahaan välikäteen (sillä tiedänhän, kuinka päättäväinen olette), niin ettekö vapauta häntä alituisesta mielenkiihtymyksestä ja siitä melkein sietämättömästä tunteesta, että hän menettelee väärin toista kohtaan? Eikö tämä näytä siltä — minä en sano, että niin on laita — kuin uhraisitte rouva Dombeyn erittäin korkean ja järkähtämättömän asemanne vuoksi?»

Taas suuntautui hänen katseensa Edithiin, joka seisoi katsellen miestään ja hymyillen oudolla ja kaamealla tavalla.

»Carker», vastasi Dombey kurtistaen ylpeästi kulmiaan ja puhuen äänellä, joka oli tarkoitettu ilmaisemaan keskustelun loppuneeksi, »te käsitätte asemanne väärin ruvetessanne neuvomaan minua tällaisessa asiassa ja erehdytte myöskin minuun itseeni nähden (mikä hämmästyttää minua kovin) antaessanne tuontapaisen neuvon. Minulla ei ole muuta sanomista.»

»Ehkä», virkkoi Carker, jonka ilmeessä näkyi harvinainen ja kummallinen pilkallisuus, »ehkä te käsitätte väärin minun asemani, kun kunnioititte minua ottamalla minut välittäjäksi tässä asiassa». Hän viittasi kädellään rouva Dombeyta kohti.

»En laisinkaan, Carker, en suinkaan», vastasi toinen ylpeästi. »Teille oli annettu tehtäväksi —»

»Käskynalaisena henkilönä nöyryyttää rouva Dombeyta. Sen unohdin. Niin, oikein, sehän sovittiin nimenomaan. Suonette anteeksi.»

Samalla kun hän kumarsi Dombeylle kunnioittavalla tavalla, joka ei vähääkään pitänyt yhtä hänen sanojensa kanssa, niin nöyrästi kuin ne lausuttiinkin, vilkaisi hän syrjästä Edithiin.

Edith olisi ennemmin saanut vaipua kuolleena paikalleen kuin seisoa sillä tavoin hymyillen, majesteettisen ylenkatseellisena ja kauniina kuin langennut enkeli. Hän kohotti kätensä päässään välkkyvään kirkkaaseen jalokivikoristeeseen ja repäisi sen pois niin rajusti, että se hajoitti hänen suuren mustan tukkansa säälimättä ja heitti sen hänen hartioilleen. Sitten hän paiskasi jalokivet lattialle. Kummastakin käsivarrestaan! hän irroitti jalokivisen rannerenkaan, viskasi ne maahan ja polki välkkyvää kasaa. Sanaakaan virkkamatta, yhdenkään varjon hämmentämättä hänen silmäinsä hehkua ja lieventämättä vähääkään kamalaa hymyään hän katsahti vielä viimeisen kerran mieheensä mennessään ovelle. Sitten hän poistui.

Florence oli kuullut kylliksi ennen huoneesta lähtöään tietääkseen, että Edith rakasti häntä vielä ja oli kärsinyt hänen vuokseen, salaten uhrauksensa, ettei häiritsisi hänen rauhaansa. Hän ei halunnut puhua Edithille tästä asiasta eikä olisi tohtinutkaan muistaessaan, kenelle niin tehdessään olisi tottelematon, mutta hän toivoi saavansa äänettömällä ja hellällä syleilyllä vakuuttaa ymmärtävänsä tämän menettelyn täydellisesti ja olevansa kiitollinen. Dombey meni yksin kaupungille sinä iltana. Florence lähti pian senjälkeen huoneestaan ja haki äitipuoltaan kaikkialta, mutta turhaan. Edith pysytteli omissa huoneissaan, joissa Florence ei ollut enää pitkiin arkoihin käynyt, eikä hän uskaltanut mennä sinne nytkään, jottei tahtomattaan antaisi aihetta uuteen riitaan. Hän toivoi kuitenkin tapaavansa Edithin ennen nukkumaan menoaan, siirtyi huoneesta toiseen ja kuljeskeli kaikkialla talossa, joka oli niin loistava ja synkkä, mutta ei pysähtynyt minnekään.

Hän oli juuri menossa erään välikäytävän poikki, joka avautui vähän matkan päässä pääportaista ja valaistiin vain juhlatiloissa, kun hän näki kaarioven lävitse miehen tulevan alas vastapäisiä rappusia. Vaistomaisesti peläten isäänsä, joksi hän luuli tulijaa, hän pysähtyi pimeään ja katseli oven lävitse valaistulle puolelle. Mutta se olikin Carker, joka tuli yksin alas ja katseli käsinojan ylitse käytävään. Kello ei soinut ilmoittaakseen hänen lähtöään, eikä palvelijaa ollut saattamassa häntä. Hän meni alas hiljaa, aukaisi itse, pujahti ulos ja sulki taas oven hiljaa takanaan.

Florencen voittamaton vastenmielisyys tätä miestä kohtaan ja ehkä myös se, että hän nyt oli salaa väijynyt, mikä niinkin viattomissa oloissa on tavallaan rikollista ja ahdistaa mieltä, vapisutti häntä kiireestä kantapäähän. Hänen verensä tuntui hyytyvän. Niin pian kuin hän jaksoi — sillä aluksi hän tunsi voittamatonta pelkoa liikkua paikaltaan — hän kiirehti omaan huoneeseensa ja sulki oven. Mutta vielä sittenkin hän, istuessaan siellä koiransa kanssa, tunsi jäätävää kauhua, ikäänkuin vaara vaanisi jossakin hänen lähellään.

Se tunkeutui hänen uniinsakin ja häiritsi hänen koko yötänsä. Noustuaan aamulla raukeana ja muistaen tuskallisesti edellisen päivän perheriidan hän etsi taas Edithiä kaikista huoneista ja yritti yhä uudestaan pitkin aamua. Mutta Edith pysyi omalla puolellaan, eikä Florence nähnyt häntä vilahdukseltakaan. Saatuaan sitten kuulla, että suunniteltu juhlapäivällinen oli peruutettu, Florence piti todennäköisenä, että Edith lähtisi illalla niille vieraskutsuille, joista oli puhunut, ja päätti silloin koettaa tavata häntä portailla.

Illalla hän kuuli siihen huoneeseen, jossa tätä varten istui, askeleita portailta ja luuli Edithin olevan siellä. Lähdettyään kiireesti liikkeelle hänen huonettaan kohti Florence kohtasi hänet tulemassa alas yksinään. »

Kuinka Florence pelästyikään ja kummastui nähdessään, että Edith huomatessaan hänen kyyneleiset kasvonsa ja ojennetut käsivartensa peräytyi ja kirkaisi!

»Älä tule lähelleni!» huusi Edith. »Pysy poissa! Anna minun mennä ohitse!»

»Älä mainitse minua sillä nimellä! Älä puhu minulle! Älä katso minuun! — Florence!» varoitti Edith peräytyen, kun tyttö astui askelen lähemmäksi, »älä koske minuun!» Seisoessaan kuin paikalleen naulattuna vastapäätä vääntyneitä piirteitä ja tuijottavia silmiä Florence sai nähdä, että Edith peitti kasvonsa käsillään, värisi koko ruumiiltaan, kyyristyen seinää vasten ryömi hänen ohitseen kuin pahantekijä ja sitten pystyyn hypähtäen pakeni.

Florence pyörtyi portaille, mistä hänet löysi rouva Pipchin. Hän ei tiennyt mistään, ennenkuin huomasi makaavansa omassa vuoteessaan rouva Pipchinin ja muutamien palvelijain seistessä ympärillä.

»Herra Dombey on omassa huoneessaan, neiti Dombey», sanoi rouva Pipchin, »ja parasta, mitä voitte tehdä, on riisuutua ja heti nukkua». Se oli viisaan rouvan lääke kaikkiin vaivoihin, etenkin alakuloisuuteen ja unettomuuteen, joiden syntien vuoksi moni nuori uhri oli lähetetty vuoteeseen kello kymmenen aamulla Brightonin vankeuden aikoina.

Lupaamatta totella, mutta esittäen syyksi halun saada olla rauhassa, Florence vapautti itsensä mahdollisimman pian rouva Pipchinin ja palvelijain huolenpidosta. Yksin jäätyään hän muisteli, mitä portailla oli tapahtunut, ensiksi epäillen sen todenperäisyyttä, sitten itkien kuvaamattoman ja kauhean pelon vallassa, jollaista oli tuntenut edellisenä iltana.

Hän päätti olla panematta maata, ennenkuin saisi kuulla Edithin taas olevan turvallisesti kotona, vaikkei näkisikään häntä itseään. Mikä selittämätön ja hämärä pelko pani hänet tekemään tämän päätöksen, siitä hän ei ollut perillä eikä uskaltanut sitä ajatellakaan. Hän tiesi vain, että oli mahdotonta saada vähääkään lepoa kivistävälle päälle ja jyskyttävälle sydämelle, ennenkuin Edith tulisi takaisin.

Ilta pimeni yöksi, tuli puoliyö, mutta Edithiä ei kuulunut. Florence ei voinut lueskella eikä levähtää hetkistäkään. Hän käveli edestakaisin huoneessaan, avasi oven ja meni sen ulkopuolella olevaan käytävään, katseli akkunasta ulos yöhön, kuunteli tuulen kohinaa ja sateen rapinaa, istuutui ja tuijotti tulen muovailemiin kuvioihin, nousi taas ja silmäili kuinka kuu lensi myrskyn ajaman laivan näköisenä pilvimeren lävitse.

Koko talo nukkui paitsi paria palvelijaa, jotka odottivat alhaalla emäntänsä paluuta.

Kello yksi. Kaukaa kuuluva ajoneuvojen räminä kääntyi sivukadulle tai pysähtyi äkkiä tai meni ohitse. Hiljaisuus muuttui vähitellen yhä selvemmäksi. Nyt sitä ei enää keskeyttänyt juuri mikään muu kuin tuulen kohina ja sadekuuro. Kello kaksi. Ei Edithiä!

Florence asteli yhä levottomampana edestakaisin huoneessaan ja käytävässä ja tähysteli ulos yöhön, joka näytti samealta ja epäselvältä sadepisaroiden valuessa pitkin ruutuja ja kyynelten täyttäessä hänen silmänsä. Sitten hän katseli pilvien kiireistä lentoa, joka oli alhaalla vallitsevan liikkumattomuuden jyrkkä vastakohta ja kuitenkin niin täynnä rauhaa ja yksinäisyyttä. Kello kolme! Jokainen tuulenlehahdus lisäsi hänen kauhuaan. Ei vieläkään Edithiä!

Yhä tuskaisempana Florence liikkui huoneessaan ja käytävässä ja katseli kuuta, joka hänen mielikuvituksessaan esiintyi kalpeana pakolaisena rientämässä kauas, peittäen syyllisiä kasvojaan. Kello löi neljä! Viisi! Ei vieläkään Edithiä!

Mutta sitten kuului jotakin varovaista liikettä talossa. Florence huomasi, että toinen valvovista palvelijoista oli herättänyt rouva Pipchinin, joka oli noussut ja mennyt alakertaan hänen isänsä ovelle. Florence hiipi alemmaksi portaille, katsoi mitä oli tekeillä, ja näki isänsä tulevan huoneestaan aamupuvussa ja säpsähtävän kuullessaan, ettei hänen vaimonsa ollut vielä palannut. Hän lähetti erään palvelijan talliin kysymään, oliko ajaja siellä. Miehen poistuttua hän pukeutui hyvin nopeasti.

Palvelija palasi kiireesti tuoden kerallaan ajajan, joka sanoi tulleensa kotiin kello kymmenen ja menneensä heti levolle, sittenkun oli vienyt emäntänsä hänen entiseen asuntoonsa Brook Streetin varrelle, missä herra Carker oli häntä odottanut.

Florence seisoi juuri samalla paikalla, josta oli edellisenä iltana katsellut Carkerin tuloa portaita alas. Taas häntä värisytti silloisen näyn selittämätön kauhu, ja tuskin hän jaksoi pysyä pystyssä kuunnellakseen ja ymmärtääkseen, mitä sitten seurasi.

Mies lisäsi herra Carkerin ilmoittaneen hänelle, ettei hänen emäntänsä tarvinnut vaunuja kotiin palatakseen, ja käskeneen hänen poistua.

Florence näki isänsä kalpenevan ja kuuli hänen kysyvän hätäisellä, väräjävällä äänellä rouva Dombeyn kamarineitoa. Nyt alkoi koko talossa hälinä, ja kamarineito ilmestyi pian hyvin kalpeana ja hajanaisin lausein.

Hän sanoi pukeneensa emäntänsä varhain — ainakin kaksi tuntia ennen hänen lähtöään kotoa — ja silloin rouva Dombey oli sanonut hänelle, niinkuin usein ennenkin, ettei hänen tarvinnut illalla odottaa. Hän oli juuri tullut emäntänsä huoneista, mutta —

»Mutta mitä! Mitä sitten?» kuuli Florence isänsä kysyvän kuin mielettömänä.

Dombey sieppasi kynttilän, joka lepatti lattialla — joku oli laskenut sen kädestään ja unohtanut siihen —, ja juoksi yläkertaan niin raivoissaan, että pelästynyt Florence tuskin ennätti paeta hänen tieltään. Hän kuuli isänsä lyövän oven puhki ja juoksi kädet ojossa, tukka hajallaan ja kasvot vääristyneinä kuin mielipuoli takaisin omaan huoneeseensa.

Kun ovi painui sisään ja Dombey syöksyi vaimonsa huoneeseen, mitä hän näki siellä? Sitä ei kukaan saanut tietää. Mutta lattialle heitettynä kallisarvoisena kasana oli jokainen koristus, jokainen puku ja kaikki muu, mitä Edith oli käyttänyt tai omistanut avioliittonsa aikana. Tässä samassa huoneessa Dombey oli nähnyt kuvastimesta heijastuneena sen ylpeän olennon, joka oli osoittanut hänet ovelle. Tämä oli sama huone, jossa Dombey oli sen enempää ajattelematta kysynyt itseltään; millaiselta siellä näyttäisi hänen tullessaan sinne seuraavan kerran!

Dombey työnsi vaatteet ja korut lattialta laatikkoihin, jotka lukitsi raivoissaan nopeasti. Silloin hän huomasi pöydällä joitakin papereita. Siinä oli avioliittosopimus, jonka hän itse oli allekirjoittanut, ynnä kirje. Siitä hän sai lukea, että Edith oli lähtenyt. Hän sai lukea, että hänen kunniansa oli häväisty. Hän sai lukea, että Edith oli karannut häpeällisenä hääpäivänään sen miehen kanssa, jonka hänen puolisonsa oli valinnut hänen nöyryyttäjäkseen. Dombey syöksyi ulos huoneesta ja talosta sen mielettömän ajatuksen valtaamana, että voisi vielä tavata Edithin siellä, minne hän oli vaunuilla ajanut, ja saisi nyrkillään lyödä kauneuden kaikki jäljet olemattomiin hänen voitonriemuisista kasvoistaan.

Florence, joka huumaantuneena ei tiennyt, mitä teki, otti huivin hartioilleen ja pani hatun päähänsä aikoen lähteä juoksemaan pitkin katuja, kunnes löytäisi Edithin, sulkisi hänet syliinsä, pelastaisi ja toisi hänet takaisin. Mutta kun hän kiirehtiessään portaita alas näki pelästyneiden palvelijoiden juoksevan edestakaisin kynttilöineen, kuiskailevan keskenään ja väistävän Dombeyta tämän tullessa portaita alas, silloin hän ymmärsi oman voimattomuutensa, kätkeytyi erääseen niistä suurista huoneista, jotka olivat tällaista loppua varten sisustetut niin ylellisesti, ja tunsi kuin hänen sydämensä olisi pakahtumaisillaan surusta.

Sääli isää kohtaan oli ensimmäinen selvä tunne, joka pysähdytti hänen ylitseen kuohuvan murheen virran. Hänen uskollinen luonteensa kääntyi isään päin niin lämpimästi ja vilpittömästi kuin isä olisi onnensa päivinä ollut sen tunteen ruumiillistuma, joka sitten oli vähitellen käynyt niin heikoksi ja kalpeaksi. Vaikka hän ei voinutkaan aavistaa isänsä onnettomuuden täyttä määrää muutoin kuin epämääräisen pelkonsa mittaamana, oli isä hänen edessään nyt vääryyttä kärsineenä ja yksinäisenä. Ja taas ajoi Florencen hellä rakkaus hänet isän luokse.

Isä ei viipynytkään kauan poissa, sillä Florence itki vielä suuressa huoneessa pohtien näitä ajatuksia, kun kuuli hänen palaavan. Dombey käski palvelijain ryhtyä tavallisiin töihinsä ja meni omiin huoneisiinsa, missä sitten asteli edestakaisin niin raskaasti, että Florence saattoi sen kuulla.

Noudattaen äkkiä rakkautensa käskyä, Florence kiirehti huivi hartioilla ja hattu päässä alakertaan. Vaikka hänen rakkautensa olikin arka aina muulloin, oli se nyt rohkea uskollisuudessaan isää kohtaan turmion hetkellä eikä pelännyt, vaikka oli saanut monta kertaa niin tylyn vastaanoton. Florencen astuessa kevein askelin käytävään hänen isänsä tuli ulos huoneestaan. Florence riensi häntä vastaan pysähtymättä, kädet ojennettuina, ja huusi: »Oi, rakas, rakas isä!» näyttäen aikovan kietoa kätensä hänen kaulaansa.

Ja niin hän olisikin tehnyt. Mutta vimmoissaan Dombey kohotti armottoman käsivartensa ja löi häntä niin kovasti, että hän lyyhistyi marmorilattialle. Lyödessään Dombey sanoi, mikä Edith oli, ja käski Florencen mennä samaa tietä, koska he olivat aina olleet liitossa.

Florence ei heittäytynyt hänen jalkoihinsa, ei peittänyt vapisevin käsin silmiään ollakseen häntä näkemättä, ei itkenyt eikä lausunut moitteen sanaakaan. Mutta hän katsahti isäänsä, ja epätoivon huuto kohosi hänen sydämestään. Sillä hän näki isänsä antavan surmaniskun sille rakkaudenkuvitelmalle, josta hän oli viimeiseen asti pitänyt kiinni. Florence näki hänen julmuutensa, laiminlyöntinsä, vihansa, joka oli kaikkea muuta voimakkaampi ja polki kaikki maahan. Hän näki, ettei hänellä ollut isää maan päällä, ja juoksi ulos orpona.

Tuokion aikaa hän piteli lukkoa, ja huuto pyrki hänen huulilleen. Hän näki isänsä kasvot äskeistäkin kalpeampina, sillä niihin osui keltainen heijastus kynttilöistä, jotka oli kiireessä laskettu lattialle ja jotka nyt paloivat valuen loppuun, ja oven yläpuolelta pilkistävä päivänvalo. Sitten väistyi suljetun talon (jonka akkunaluukkuja ei ollut muistettu avata, vaikka päivä oli jo aikoja koittanut) synkkä pimeys aamun äkillisen kirkkauden ja vapauden tieltä. Niin seisoi Florence kadulla pitäen päätänsä kumarassa salatakseen tuskaisia kyyneleitään.

KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU

Suunniltaan surusta, häpeästä ja kauhusta riensi yksinäinen tyttöparka eteenpäin kirkkaan aamun auringonpaisteessa, ikäänkuin se olisi talviyön pimeyttä. Väännellen käsiään ja katkerasti itkien, tuntematta mitään muuta kuin syvän haavan rinnassaan, huumaantuneena menetettyään kaikki, mikä oli hänelle rakasta, kuin ainoana eloonjääneenä suuren aluksen haaksirikosta ja paiskautuneena yksinäiselle rannalle hän pakeni ajattelematta tai toivomatta mitään, ilman päämäärää, mutta vain paetaksensa jonnekin — yhdentekevää minne.

Aamuauringon kultaaman pitkän kadun, sinisen taivaan ja ilmavien pilvien näkeminen tai päivän pirteä raikkaus ei herättänyt hänen haavoitetussa rinnassaan vastaavia tunteita. Jonnekin, minne tahansa laskemaan väsyneen päänsä lepoon, jonnekin, minne tahansa turvaan, kun vain ei tarvitsisi enää katsella sitä paikkaa, josta oli karannut!

Mutta kaduilla käveli edestakaisin ihmisiä, myymälöitä avattiin, palvelijoita seisoskeli ovien ulkopuolella, päivän tuloa ennustava räminä ja melu oli alkanut. Florence huomasi hämmästystä ja uteliaisuutta ohikulkevien kasvoilla, näki pitkien varjojen seuraavan itseään katukäytävällä ja kuuli outojen äänien kysyvän, minne hän oli menossa ja mikä oli hätänä. Vaikka ne säikähdyttivät häntä alussa ja saivat hänet kiiruhtamaan entistäkin nopeammin, tekivät ne hänelle sen suuren palveluksen, että palauttivat hänet jonkin verran tajuihinsa ja saivat hänet muistamaan, että suurempi itsehillintä oli välttämätön.

Minne mennä? Yhäkö vain jonnekin, minne tahansa, yhä eteenpäin, mutta minne? Hän muisti, kuinka jo kerran ennen oli eksynyt Lontoon suuressa erämaassa — vaikka ei niin onnettomissa oloissa kuin nyt — ja lähti samaan suuntaan, jonne silloinkin oli rientänyt, Walterin enon kotiin päin.

Florence tukahdutti nyyhkytyksensä, kuivasi turvonneet silmänsä ja koetti hillitä kiihtymystään, jottei herättäisi huomiota. Hän päätti vaeltaa rauhallisempia katuja niin pitkälle kuin suinkin ja oli päässyt jonkin verran levollisemmalle mielelle, kun pieni tuttu varjo syöksähti hänen ohitseen aurinkoisella katukäytävällä, seisahtui äkkiä, pyörähti ympäri, tuli hänen luokseen, juoksi taas pois, hyppeli hänen ympärillään — ja niin oli hänen jaloissaan Diogenes läähättäen, mutta kuitenkin haukkuen niin iloisesti, että koko katu kaikui.

»Oi, Di! Oi, uskollinen Di kulta, kuinka sinä tulit tänne? Kuinka raskitsin jättää sinut, Di, joka et voisi minua hylätä!»

Florence kumartui ja painoi Diogeneen pörröisen vanhan pään rintaansa vasten. Sitten he lähtivät astumaan yhdessä eteenpäin, Diogenes enemmän maan yläpuolella kuin sen pinnalla, koettaen suudella emäntäänsä lennossa, kaatuen kumoon ja nousten taas kuin ei mitään olisi tapahtunut, syöksyen suuria koiria vastaan vallattoman iloisena, kauhistuttaen kostean kuononsa kosketuksella portaita lakaisevia palvelijattaria ja ehtimiseen pysähdellen tuhansien temppujen keskellä katselemaan Florencea ja haukkumaan, kunnes kaikki lähistön koirat vastasivat ja ne koirat, jotka suinkin pääsivät ulos, tulivat sitä tuijottamaan.

Tämän ainoan jäljellejääneen ystävän kanssa Florence riensi eteenpäin Cityä kohti kirkkaana aamuna auringonvalon lämmittäessä yhä voimakkaammin. Pian kävi hälinä äänekkäämmäksi, kävelijöitä ilmestyi enemmän, myymälöissä häärättiin entistä kiireisemmin, kunnes hänet tempasi mukaansa vilkas ihmisvirta sivuuttaen huoleti kaupat ja asunnot, vankilat, kirkot, torit, rikkauden ja köyhyyden, hyvän ja pahan samoin kuin sen rinnalla juokseva leveä joki matkalla syvään mereen, herättyään unestaan kaislojen, pajujen ja vihreän sammalen keskellä ja virraten eteenpäin sameana ja sekaisena ihmisten töitten ja huolien seassa.

Vihdoin tuli näkyviin pienen merikadetin ympäristö — vähän ajan päästä näkyi jo itse pieni merikadettikin paikallaan, tähystäen tapansa mukaan. Myymälän ovi näkyi olevan auki kuin kutsuen Florencea sisään. Florence oli taas jouduttanut askeliaan lähestyessään päämääräänsä ja juoksi nyt kadun poikki (kintereillään Diogenes, joka oli hälinästä mennyt hieman sekaisin), syöksyi ovesta sisälle, ja vaipui hyvin muistetun pikku huoneen kynnykselle.

Kapteeni seisoi tulen ääressä vahakangashattu päässään ja valmisteli aamukaakaotaan. Uunin reunalla oli hänen kellonsa, johon sopi mukavasti vilkaista keittämisen edistyessä. Kuullessaan askelia ja hameen kahinaa kapteeni kääntyi vapisevin sydämin, sillä hänelle tuli mieleen peloittava rouva MacStinger. Silloin Florence viittasi hänelle kädellään, horjui ja kaatui lattialle.

Kapteeni, joka oli yhtä kalpea kuin Florence, jopa kasvojensa kuhmuja myöten, nosti hänet kuin pikku lapsen samalle vanhalle sohvalle, jolla hän oli nukkunut kauan sitten.

»Sehän on Sydämen Ilo!» virkkoi kapteeni, katsellen hellittämättä hänen kasvoihinsa. »Sama suloinen olento, naiseksi kehittynyt!»

Kapteeni Cuttle tunsi neidoksi varttunutta Florencea kohtaan niin suurta kunnioitusta, ettei olisi pitänyt häntä sylissään tässä tajuttomuuden tilassa, vaikka olisi saanut tuhat puntaa palkinnokseen.

»Sydämen Ilo!» virkkoi kapteeni peräytyen vähän loitommalle, samalla kun hänen kasvoillaan kuvastui erittäin voimakkaasti levottomuus ja myötätunto. »Jos voitte edes pikku sormellanne antaa elonmerkin Ned Cuttlelle, niin yrittäkää.»

»Sydämen Ilo», toisti kapteeni vavisten, »Walterin tähden, joka hukkui suolaiseen mereen, hiiskahtakaa edes jotakin, jos jaksatte».

Kun — kapteeni huomasi tämänkin kehoituksen turhaksi, sieppasi hän aamiaispöydältä maljallisen kylmää vettä ja pirskoitti sitä vähän hänen kasvoilleen. Mukaantuen sitten tilanteen vaatimuksiin kapteeni irroitti Florencen hatun tavattoman varovasti, kostutti hänen huuliaan ja otsaansa vedellä, työnsi hänen tukkansa taaksepäin, peitti hänen jalkansa omalla takillaan, jonka riisui sitä tarkoitusta varten, silitti hänen kättään, joka tuntui niin pieneltä suuressa kourassa, että hän hämmästyi sitä koskettaessaan, ja nähdessään viimein Florencen silmäluomien värisevän ja huulien liikkuvan suoritti reippaammalla mielellä näitä virvoituspuuhiaan.

»Kas niin», virkkoi hän. »Kas niin, reippaasti vain, lapsikulta, reippaasti vain. Jaha, nyt jo parempi! Älkää hellittäkö, se on parasta. Kas noin, juokaa pieni pisara tästä», lisäsi kapteeni. »Hyvä on. Miltä nyt tuntuu, lapsiparka, miltä tuntuu?»

Kun Florencen toipuminen oli näin pitkällä, juolahti kapteeni Cuttlen mieleen hämärästi, että kellolla ja lääkärinkäsittelyllä oli jotakin yhteistä, ja niin hän otti uunin reunalta kellonsa, piteli sitä jonkin matkan päässä itsestään, tarttui Florencen käteen ja katseli kiinteästi toisesta toiseen kuin odottaen, että kellontaulu tekisi jotakin.

»Mitä kuuluu, lapsikulta?» kysyi hän. »Mitä nyt kuuluu? Luulenpa, veikkoseni, että olet vähän auttanut häntä», mutisi hän itsekseen luoden hyväksyvän katseen kelloonsa. »Kun kääntää osoittimiasi puoli tuntia taaksepäin joka aamu ja taas iltapäivällä noin neljännestunnin, ovat vain harvat kellot sinun vertaisiasi eikä ainoakaan sinua parempi. Mitä nyt kuuluu, neiti?»

»Kapteeni Cuttle! Tekö siinä olette?» huudahti Florence kohottautuen vähän.

»Täälläkö? Hän ei ole ollut täällä pitkiin aikoihin. Hän ei ole ollut täällä sen koommin kun lähti seuraamaan Walter-paran jälkiä. Mutta», lisäsi kapteeni kuin jostakin lainaten, »vaikka näkyvästi kadonnut, muistissa kallis, Englanti, koti ja lemmitty».

»Oi kapteeni Cuttle!» huudahti Florence lyöden kätensä yhteen ja puhuen kiihkeästi. »Pelastakaa minut! Antakaa minun jäädä tänne. Älkää ilmoittako kenellekään, missä olen. Kerron teille vähitellen, mitä on tapahtunut, sittenkun voin. En voi mennä kenenkään luokse koko maailmassa. Älkää ajako minua pois!»

»Teitäkö pois, suloinen neiti!» huudahti kapteeni. »Teitäkö, Sydämen Ilo! Malttakaa hetkinen! Pannaan tämä luukku eteen ja väännetään avainta lukossa kahteen kertaan!»

Näin sanoen kapteeni käyttämällä kättään ja koukkuaan erittäin taitavasti veti alas luukun ja lukitsi oven. Kun hän palasi Florencen viereen, tarttui tämä hänen käteensä ja suuteli sitä. Moisen liikutuksen avuton purkaus, sen vetoomus hänen sydämeensä, sen ilmaisema luottamus, kasvoilla kuvastuva sanomaton suru, se tuska, jota neitonen selvästikin oli saanut kärsiä ja vieläkin kärsi, hänen tähänastinen elämänsä, jonka kapteeni tunsi, hänen yksinäinen, väsynyt ja lohduton olemuksensa, kaikki se tulvahti äkkiä kelpo kapteenin mieleen, niin että hän suorastaan oli pakahtua sääliin ja hellyyteen.

»Lapsiparka», virkkoi kapteeni hangaten nenänvarttaan hihallaan, niin että se loisti kuin kiilloitettu kupari, »älkää selittäkö Ed'ard Cuttlelle sanaakaan, ennenkuin taas olette turvallisesti ja tasaisesti ankkurissa, mikä ei tapahdu tänään eikä huomennakaan. Ja mitä siihen tulee, että ajaisin teidät pois tai ilmoittaisin, missä olette, niin totisesti ja Jumalan avulla sitä en tee. Katsokaa kirkon katkismuksesta ja pankaa mieleenne!»

Kaiken tämän loppuhuomautuksineen kapteeni lausui yhdellä hengenvedolla ja hyvin juhlallisesti. Hän otti hatun päästään sanoessaan »totisesti» eikä pannut sitä paikalleen ennenkuin oli puhunut loppuun.

Florence ei voinut kiittääkseen ja osoittaakseen, kuinka suurta luottamusta tunsi kapteenia kohtaan, tehdä muuta kuin turvautuen tähän karkeaan olentoon vertavuotavan sydämensä viimeisenä tukena painaa päänsä hänen rehellistä olkapäätään vasten ja kietoa kätensä hänen kaulaansa, ja hän olisi polvistunutkin siunaamaan häntä, jollei kapteeni olisi arvannut hänen tarkoitustaan ja pitänyt häntä pystyssä todellisena miehenä.

»Tyynesti vain», virkkoi kapteeni, »tyynesti vain. Olette nähkääs liian heikko seisomaan, lapsikulta. Teidän pitää taas asettua makuulle. Kas niin!» Sataa juhlanäkyä parempi oli nähdä kapteenin laskevan hänet sohvalle ja peittävän hänet takillaan. »Ja nyt», jatkoi kapteeni, »teidän pitää vähän syödäkin, lapsiparka, ja koira saakoon myös osansa. Ja sitten teidän on mentävä yläkertaan vanhan Sol Gillsin huoneeseen ja nukuttava siellä kuin enkeli.»

Kapteeni Cuttle taputti Diogenesta, joka otti tämän hyväilyn puolittain armollisesti vastaan. Virvoitusyritysten jatkuessa koira oli selvästi ollut kahden vaiheilla, pitikö hyökätä kapteenin kimppuun vai heittäytyä hänen ystäväkseen. Se oli ilmaissut tunteittensa ristiriidan vuoroin heiluttamalla häntäänsä, vuoroin näyttämällä hampaitaan, silloin tällöin murahtaen. Mutta nyt sen epäluulo oli kokonaan haihtunut. Sen mielestä oli kapteeni ilmeisestikin kaikkein rakastettavimpia ihmisiä, jollaisen tunteminen tuotti koiralle kunniaa.

Ilmaistakseen tätä vakaumustaan Diogenes pysytteli kapteenin vieressä hänen valmistellessaan teetä ja paahtoleipää ja osoitti vilkasta harrastusta hänen talouspuuhiaan kohtaan. Mutta turhaan kelpo kapteeni teki sellaisia varustuksia Florencen vuoksi, joka parhaansa mukaan koetti tuottaa niille kunniaa, mutta ei voinut koskea mihinkään, vaan itki lakkaamatta.

»Kas niin, kas niin», virkkoi sääliväinen kapteeni, »ehdittyänne ensin kotiutua tänne, Sydämen Ilo, tunnette itsenne rauhallisemmaksi. Nyt saat sinä oman osuutesi, poikaseni», lisäsi hän Diogeneelle. »Ja ylhäällä saat vartioida emäntääsi.»

Mutta vaikka Diogenes oli katsellut valmistuvaa aamiaistaan vesi suussa, kiiluvin silmin, ei se käynyt siihen ahnaasti käsiksi saadessaan sen eteensä, vaan höristi korviaan, syöksähti myymälän ovelle ja alkoi haukkua raivokkaasti, painaen päätään kynnystä vasten kuin olisi yrittänyt kaivaa siitä tiensä ulos.

»Ei, hyvä neiti», vastasi kapteeni. »Kukapa siellä seisoisi mitään puhumatta! Pysykää reippaalla mielellä, lapsikulta.

Mutta yhtäkaikki Diogenes haukkui hellittämättä ja puski päätään kynnystä vasten itsepintaisen rajusti. Joka kerta, kun se pysähtyi kuuntelemaan, se näytti tulevan yhä varmemmaksi asiastaan, sillä se yltyi haukkumaan ja kaivamaan kynnystä ainakin kymmenkunnan kertaa. Vielä senkin jälkeen, kun se oli saatu palaamaan aamiaisensa ääreen, se näytti hyvin epäluuloiselta ja syöksyi ovelle uuden haukkumispuuskan vallassa ennenkuin oli maistanut suupalaakaan.

»Entä jos siellä ulkona joku kuuntelee ja vaanii», kuiskasi Florence.
»Kenties joku näki minun tulevan tänne ja seurasi minua.»

»No, voisikohan se olla kamarineitonne?» kysyi kapteeni, jonka päähän juolahti kekseliäs ajatus.

»Susanko?» virkkoi Florence pudistaen päätään. »Voi, ei! Susan on ollut luotani poissa jo kauan.»

»Toivottavasti ei karannut?» kysyi kapteeni. »Älkää vain sanoko, suloinen neiti, että se tyttö karkasi.»

»Voi, ei, ei!» huudahti Florence. »Hän on maailman uskollisimpia olentoja!»

Kapteeni tunsi suurta mielenhuojennusta tämän kuullessaan ja ilmaisi tyytyväisyyttään paljastamalla päänsä ja pyyhkimällä sitä yltyleensä nenäliinallaan, joka oli mykerretty pallon muotoiseksi. Samalla hän moneen kertaan huomautti tietäneensäkin, että niin oli asian laita.

Diogenes ei ollut siitä niin varma. Ovi kiinnitti yhä sen huomiota. Se kävi sitä nuuskimassa ja murisi itsekseen voimatta unohtaa asiaa. Kun kapteeni lisäksi huomasi Florencen väsymyksen ja heikkouden, päätti hän heti järjestää Sol Gillsin huoneen vieraan turvapaikaksi. Senvuoksi hän lähti kiireesti yläkertaan ja varusti sen niin täydellisesti kuin hänen mielikuvituksensa ja apuneuvonsa suinkin sallivat.

Siellä oli jo hyvin puhdasta ja kun kapteeni oli käytännöllisen järjestyksen mies, laati hän vuoteesta leposohvan peittämällä sen valkeilla lakanoilla. Samalla tavalla hän muutti pienen pukupöydän jonkinlaiseksi alttariksi ja pani sille kaksi hopealusikkaa, kukkaruukun, kaukoputken, erinomaisen kellonsa, taskukamman ja laulukirjan jonkinlaiseksi harvinaisuuskokoelmaksi, joka teki hienon vaikutuksen. Vedettyään verhon akkunan eteen ja oikaistuaan lattiamattoja kapteeni loi yleissilmäyksen näihin varusteluihin iloisin mielin ja laskeutui alakerran takahuoneeseen tuodakseen Florencen ullakkokammioon.

Mikään ei olisi kapteenia saanut uskomaan, että Florence jaksaisi itse nousta yläkertaan. Jos se ajatus olisikin juolahtanut hänen mieleensä, olisi hän pitänyt törkeänä rikkomuksena vierasvaraisuuden lakeja vastaan sallia Florencen niin tehdä. Florence oli liian heikko väitelläkseen hänen kanssaan tästä asiasta, ja kapteeni kantoi hänet yläkertaan, laski hänet lepäämään ja peitti suurella merimiestakilla.

»Suloinen neiti», virkkoi kapteeni, »täällä olette yhtä hyvässä turvassa kuin kirkontornissa, josta portaat on työnnetty irti. Unta te ennen kaikkea tarvitsette, ja jos haluatte jotakin, mitä tämä vaatimaton talo tai kaupunki voi tarjota, niin ilmoittakaa Edward Cuttlelle, joka vartioi tuon oven ulkopuolella ja odottaa vapisten ilosta, jos voitte käyttää häntä johonkin.» Kapteeni lopetti puheensa suutelemalla Florencen hänelle ojentamaa kättä niin kohteliaasti kuin muinainen harhaileva ritari. Sitten hän poistui varpaillaan huoneesta.

Päästyään pieneen arkihuoneeseen hän mietti hetkisen ja päätti sitten avata myymälän oven muutamiksi minuuteiksi saadakseen täyden varmuuden siitä, ettei nyt ainakaan kukaan hiiviskellyt talon lähistöllä. Hän siis avasi oven ja asettui kynnykselle seisomaan ja katselemaan joka taholle kuin lakaisten koko katua silmälaseillaan.

»Hyvää päivää, kapteeni Gills», kuului ihan hänen vierestään. Silloin vasta kapteeni huomasi Tootsin ilmestyneen viereensä hänen katsellessaan taivaanrantaa.

»Kiitos, oikein hyvin, kapteeni Gills», virkkoi Toots. »Tiedättehän, etten koskaan ole oikein sellainen kuin tahtoisin olla. Enkä uskokaan enää siihen tilaan pääseväni.»

Kapteeni Cuttlen kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan Toots ei koskaan kosketellut tämän lähemmin elämänsä suurta kysymystä puhellessaan hänelle.

»Kapteeni Gills», jatkoi hän, »saisinko ilon keskustella kanssanne hetkisen, se on — se on hieman erikoista asiaa».

»No niin, poikani», vastasi kapteeni vieden hänet takahuoneeseen, »minä en ole tänä aamuna oikein vapaa, niinkuin sanotaan, ja jos siis voitte suorittaa asianne nopeasti, olisi se minulle mieluista».

»Se on selvää, kapteeni Gills», vastasi Toots, joka harvoin käsitti kapteenin tarkoitusta. »Sitä minäkin juuri haluan, suorittaa nopeasti. Luonnollisesti.»

Kapteeniin vaikutti niin syvästi suuren salaisuuden tietoisuus — että näet neiti Dombey oli sillä hetkellä hänen kattonsa alla viattoman ja mitään aavistamattoman Tootsin istuessa häntä vastapäätä — että hiki kihosi hänen otsalleen ja hänestä tuntui mahdottomalta irroittaa silmiään Tootsin kasvoista kuvaillessaan hitaasti hikeä, vahakangashattu kädessään. Toots, jolla puolestaan näytti olevan salaisia syitä hermostumiseen, joutui niin hämilleen kapteenin tuijottamisesta, että katseltuaan häntä jonkin aikaa ilmeettömästi ja mitään puhumatta liikahti levottomasti tuolillaan ja virkkoi:

»Suokaa anteeksi, kapteeni Gills, mutta huomaatteko minussa mitään omituista?»

»Sillä tiedättehän», jatkoi Toots nauraa hihittäen, »että minä kuihdun. Älkää välittäkö, vaikka viittaankin siihen. Burgess ja Kumppani on saanut muuttaa pukuni mittaa, niin hoikaksi olen käynyt. Se tuottaa minulle tyydytystä. Minä — minä olen iloinen siitä. Kovin mielelläni kuolisin, jos voisin. Tiedättehän, että olen vain elukka, joka käy laitumella, kapteeni Gills.»

Mitä enemmän Tootsin puheet pyrkivät tähän suuntaan, sitä raskaammin kapteenia painoi hänen salaisuutensa ja sitä tuikeammin hän tuijotti nuorukaiseen. Tämä levottomuus ynnä hänen halunsa päästä eroon Tootsista toimitti kapteenin niin pelokkaaseen ja outoon tilaan, että jos hän olisi keskustellut aaveen kanssa, hän tuskin olisi voinut olla enempää hämillään. »Mutta minunhan piti kertoa teille eräs asia, kapteeni Gills», virkkoi Toots. »Sattumalta menin tästä ohi varhain aamulla — suoraan sanoen aioin tulla aamiaiselle luoksenne. Minä en nähkääs saa nykyään laisinkaan unta. Yhtä hyvin voisin olla yövartija. Se erotus vain on, että minä en saa palkkaa ja että hänen mieltään ei mikään paina.»

»Varmasti, kapteeni Gills», myönsi Toots. »Juuri niin. Satuin menemään tästä ohitse varhain aamulla (ehkä noin tunti sitten) ja huomasin, että ovi oli suljettu —»

»En suinkaan, kapteeni Gills», vastasi Toots. »Minä en pysähtynyt hetkeksikään. Luulin teidän olevan ulkona. Joku sanoi — mutta kuulkaapa, ei suinkaan teillä ole koiraa, kapteeni Gills?»

»No niin, sitähän minä sanoinkin», virkkoi Toots, »kun tiesin, ettei teillä ole. Koirasta muistuu mieleeni — mutta suokaa anteeksi, siitähän minun ei ole lupa puhua.»

Kapteeni tuijotti Tootsiin jähmettyneenä, ja taas kihoili hikeä hänen otsalleen, kun hän ajatteli, että Diogeneen päähän voisi juolahtaa tulla alas ja liittyä kolmanneksi seurueeseen.

»Se henkilö sanoi kuulleensa koiran haukkuvan myymälässä», jatkoi
Toots. »Minä tiesin sen olevan mahdotonta ja sanoinkin sen hänelle.
Mutta hän oli yhtä kova puolestaan kuin jos olisi nähnyt koiran.»

»Sepä se, kapteeni Gills», vastasi Toots käyden ilmeisesti yhä hermostuneemmaksi. »Minä en pysty sanomaan, mitä mahdollisesti on tapahtunut tai mitä ei ole tapahtunut. En tosiaankaan tiedä. Minä sekaannun kaikennäköisiin asioihin, joita en oikein ymmärrä. Luulen, että on jotakin vikaa päässäni, suoraan sanoen.»

»Mutta hän väitti meidän kävellessämme poispäin, että te tietäisitte jotakin, mitä näissä oloissa voisi tapahtua — hän pani erikoisen painon sanalle 'voisi' — ja että jos teitä pyydettäisiin olemaan valmiina, te epäilemättä olisitte.»

»En tosiaankaan tiedä, kuka se oli, kapteeni Gills. Siitä minulla ei ole pienintäkään aavistusta. Mutta kun tulin tämän oven kohdalle, tapasin hänet täällä odottamassa; ja hän kysyi, tulisinko takaisin, ja minä sanoin tulevani, ja hän kysyi, tunnenko teidät, ja minä sanoin, että minulla oli ilo tuntea — te olitte hyväksynyt minut tuttavaksenne monien pyyntöjen Jälkeen. Ja hän sanoi, että jos asia oli niin, enkö sanoisi teille, kuten olen sanonut, että näissä oloissa pitäisi olla valmiina, ja pyysi minua niin pian kuin suinkin teidät tapaisin kehoittamaan teitä lähtemään seuraavaan kadunkulmaan välittäjä Brogleyn luokse, vaikkapa vain yhdeksi minuutiksi, erittäin tärkeän asian vuoksi. Nyt sanon teille jotakin, kapteeni Gills — mikä tahansa se asia lieneekin, on se varmasti hyvin tärkeä, ja jos haluatte nyt lähteä sinne, odotan täällä teidän paluutanne.»

Toisaalta pelko, että jollakin lailla saattaisi Florencen pahaan välikäteen, jollei lähtisi, ja toisaalta sen ajatuksen herättämä kauhu, että oli jätettävä Tootsin haltuun talo, jolloin hän mahdollisesti saisi selville salaisuuden, syöksi kapteenin niin suuren henkisen hämmennyksen valtaan, ettei edes Toots voinut olla sitä huomaamatta. Mutta tämä nuori herra, joka luuli merimiesystävänsä vain valmistelevan itseään pian tulevaan kohtaukseen, hihitteli tyytyväisenä ajatellessaan omaa hienotunteista menettelyään.

Lopulta kapteeni päätti lähteä käväisemään välittäjä Brogleyn luona, pitäen tätä menettelyä pienempänä kahdesta pahasta. Sitä ennen hän kuitenkin lukitsi yläkertaan vievän oven ja pani avaimen taskuunsa. »Jos sen kerran täytyy tapahtua», virkkoi kapteeni Tootsille aika lailla häpeissään ja epävarmana, »niin suokaa anteeksi, että menettelen näin».

»Kapteeni Gills», vastasi Toots, »kaikki, mitä te teette, on minusta hyvin tehty».

Kapteeni kiitti häntä sydämellisesti ja luvaten palata vähemmässä kuin viidessä minuutissa lähti etsimään sitä henkilöä, joka oli uskonut Tootsille noin salaperäisen tehtävän. Yksin jäätyään Toots-parka ojentautui sohvalle aavistamatta laisinkaan, kuka siinä oli viimeksi levännyt, ja jääden tuijottamaan kattoikkunaan ja haaveilemaan neiti Dombeystä hän unohti ajan ja paikan.

Hyvä muuten olikin, että niin kävi, sillä vaikka kapteeni ei ollutkaan kauan poissa, oli hän kuitenkin viipynyt paljoa kauemmin kuin oli aikonut. Palatessaan hän oli hyvin kalpea ja kiihtynyt, olipa sennäköinen kuin olisi vuodattanut kyyneleitä.

Hän näytti menettäneen puhelahjan, kunnes oli käväissyt nurkkakaapilla ja ottanut kulauksen rommia pullostaan. Sitten hän veti syvään henkeään ja istuutui tuolille peittäen kasvot käsillään.

»Kapteeni Gills», virkkoi Toots ystävällisesti, »toivottavasti ei mitään ole hullusti?»

»Voinko tehdä jotakin, kapteeni Gills?» kysyi Toots. »Jos vain voin, käyttäkää minua hyväksenne.»

Kapteeni otti kädet kasvoiltaan, vilkaisi häneen säälin ja hellyyden kuvastuessa kasvoillaan ja tarttui hänen käteensä, pudistaen sitä lujasti.

»Ei, kiitos», virkkoi kapteeni. »Ette voi tehdä mitään. Mutta siinä osoittaisitte minulle suuren suosion, jos nyt lähtisitte. Minä luulen, ystäväni, että Walterin jälkeen ja vähän eri tavalla olette niin kelpo poika kuin suinkin voi olla.»

»Kautta kunniasanani, kapteeni Gills», vastasi Toots puristaen kapteenin kättä, »minulle tuottaa suurta iloa, kun ajattelette minusta hyvää. Kiitos!»

»Ja nyt vain reippaalla mielellä ja toivorikkaana», virkkoi kapteeni taputtaen häntä selkään. »Onhan maailmassa useampia suloisia olentoja kuin yksi!»

»Ei minulle, kapteeni Gills», vastasi Toots vakavasti. »Ei minulle, sen vakuutan. Minun tunteeni neiti Dombeyta kohtaan ovat niin sanoin selittämätöntä laatua, että sydämeni on autio saari, ja hän asuu siellä yksin. Minä riudun päivä päivältä ja olen ylpeä siitä. Jos voisitte nähdä sääreni, kun vedän saappaat jalastani, voisitte saada aavistuksen siitä, mitä toivoton lempi merkitsee. Lääkäri on määrännyt minulle kiniiniä, mutta en ota sitä, sillä minä en tahdo mitenkään vahvistaa ruumiinrakennettani. En mitenkään. Mutta tästähän minä en saa puhua. Hyvästi, kapteeni Gills.»

Kapteeni vastasi sydämellisesti Tootsin lämpimiin jäähyväisiin, lukitsi oven hänen jälkeensä ja pudisti päätänsä sääliä ja hellyyden kuvastuessa selvästi hänen kasvoillaan samoin kuin! äskenkin. Sitten hän lähti yläkertaan katsomaan, tarvitsiko Florence häntä.

Kapteenin kasvot olivat nyt täydelleen muuttuneet. Hän kuivaili silmiään nenäliinalla ja pyyhki nenänvarttaan hihallaan samoin kuin jo aikaisemmin tänä aamuna, mutta hänen ilmeensä oli ihan erilainen. Toisin hetkin häntä olisi voinut luulla ylenmäärin onnelliseksi, välillä taas surulliseksi, mutta se vakavuus, joka nyt heijastui hänen piirteistään, oli niille outo ja paransi niitä niin paljon kuin ne olisivat joutuneet jonkin kauneuskäsittelyn alaisiksi.

Hän koputti hiljaa koukullaan Florencen ovelle pari kolme kertaa, mutta kun ei saanut vastausta, uskalsi ensin kurkistaa ovesta ja sitten mennä sisään. Tähän häntä ehkä rohkaisi Diogenes, joka lojui Florencen vuoteen vieressä lattialla, heilutti tuttavallisesti häntäänsä ja räpytteli silmiään viitsimättä nousta.

Florence nukkui sikeästi ja valitteli unissaan. Kapteeni Cuttle, joka tunsi suurta kunnioitusta hänen nuoruuttaan ja kauneuttaan ja suruaan kohtaan, kohotti hänen päätänsä ja korjasi hänen peitteenään olevaa takkia, veti akkunaverhot vielä tiukemmin yhteen, jotta hän saisi nukkua rauhassa, ja hiipi sitten taas ulos, jääden vartioimaan portaille. Kaiken tämän hän suoritti niin kevein käsin ja askelin kuin vain Florence itse olisi voinut.

Kauan pysynee tässä sekavassa maailmassa vaikeasti ratkaistavana kysymyksenä, kumpi on kauniimpi esimerkki Kaikkivaltiaan hyvyydestä — hennot sormet, jotka on luotu herkiksi ja tunteellisiksi ja tarkoitettu lieventämään surua ja tuskaa, vaiko kapteeni Cuttlen tapaisen miehen karkea käsi, joka sydämen ohjaamana käy tuokiossa hellän pehmeäksi.

Florence nukkui vuoteellaan muistamatta kodittomuuttaan ja orpouttaan, ja kapteeni Cuttle vartioi portailla. Silloin tällöin kuuluva äänekkäämpi huokaus tai valitus veti kapteenin hänen ovelleen, mutta vähitellen Florence uinaili rauhallisemmin, eikä kapteenin vartioimista mikään häirinnyt.

YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU

Kesti kauan ennenkuin Florence heräsi. Oli mennyt keskipäivä ja tullut jo melkein ilta, ja hän nukkui yhä levotonta untaan tietämättä mitään vieraasta vuoteesta, kadun hälinästä ja verhotun akkunan takana paistavasta valosta. Mutta syvä väsymystä seurannut unikaan ei voinut saada täydelleen unohtamaan menetettyä kotia ja siellä sattuneita tapauksia. Jonkinlainen epämääräinen ja surullinen muisto niistä häiritsi pahan unen tavoin hänen lepoaan. Vaimennettu suru, kuin puoliksi hälvennyt tuskan tunne, oli joka hetki hänen tietoisuudessaan. Hänen kalpea poskensa oli kyynelistä kostea useammin kuin kelpo kapteeni, joka työnsi päänsä silloin tällöin puoliavoimesta ovesta sisään, olisi suonut.

Aurinko oli jo painumassa läntiselle taivaanrannalle ja pilkisti vielä näkyviin punaisesta sumusta, kun Florence avasi raskaat silmäluomensa, lepäsi ensin katsellen ympärillään olevia outoja seiniä raukeasti, tuntematta niitä, ja kuunteli välinpitämätön ilme silmissään kadun hälinää. Mutta sitten hän säpsähti, tuijotti eri puolille hämmästynein ja tyhjin katsein ja muisti kaikki.

»Rakas ystävä», huudahti Florence kiirehtien hänen luokseen, »tekö siellä olette?»

Kapteeni tunsi suurta ylpeyttä tämän nimityksen kuullessaan ja oli niin mielissään huomatessaan ilon välähdyksen Florencen kasvoilla, kun ovi oli aukaistu, että suuteli koukkuaan vastaukseksi sanattoman kiitollisuuden vallassa.

»Nyt alkaa olla ilta, lapsi kulta», vastasi kapteeni vetäen verhon pois akkunan edestä. »Katsokaahan!»

Florence piti kättään kapteenin käsivarrella niin surullisena ja arkana, ja karkeapiirteinen, tanakka kapteeni seisoi vieressä hänen suojelijanaan kirkkaan iltataivaan punervassa valossa, eikä kumpikaan puhunut. Kapteeni tunsi yhtä selvästi kuin kaunopuheisin ihminen olisi tuntenut — vaikka omituisilta olisivat varmasti kuuluneet hänen sanansa, jos hän olisi ne ääneensä lausunut — että illan tyyneydessä ja hiljaisessa kauneudessa oli jotakin, mikä sai Florencen haavoitetun sydämen tulvimaan, ja että oli parasta antaa sellaisten kyynelten vapaasti valua. Siksipä kapteeni Cuttle pysyikin vaiti. Mutta kun hän tunsi lujemmin puristettavan käsivarttaan ja yksinäisen pään painuvan lähemmäksi karkeaa sinistä hihaa vasten, silitti hän sitä hellästi kömpelöllä kädellään, ja he molemmat ymmärsivät toistensa ajatukset.

»Nythän on parempi, lapsikulta», virkkoi sitten kapteeni. »Reippaalla mielellä vain. Minä lähden alakertaan hommaamaan päivällistä kuntoon. Tuletteko itse sinne vähän myöhemmin vai saako Ed'ard Cuttle noutaa teidät?»

Kun Florence vakuutti hänelle jaksavansa varmasti kavuta alakertaan, jätti kapteeni sen hänen huolekseen, vaikka ilmeisesti epäilikin olevansa töykeä salliessaan sen tapahtua. Sitten hän ryhtyi heti paistamaan lintua pienen arkihuoneen tulen ääressä. Voidakseen suorittaa talouspuuhansa taitavammin hän otti takin päältään, kääri ylös paidanhihat ja pani päähänsä vahakangashatun, joka oli hänelle välttämätön apu silloin, kun oli esillä jokin tarkkuutta vaativa tai vaikea työ.

Virvoitettuaan kivistävää päätänsä ja polttavia kasvojaan raikkaalla vedellä, jota kapteeni oli tuonut yläkertaan hänen nukkuessaan, Florence astui kuvastimen luokse sitomaan hajallista tukkaansa. Silloin hän huomasi — vain vilahdukselta, sillä hän kaihtoi sitä heti — että hänen rinnassaan oli vihaisen käden jättämä tumma merkki.

Hänen kyyneleensä puhkesivat tästä näystä uudelleen esiin. Hän häpesi ja pelkäsi sitä, mutta se ei herättänyt hänessä vihaa isää vastaan. Kodittomana ja orpona hän antoi kaikki anteeksi, tuskin ajatellenkaan, että hänen tarvitsi antaa mitään anteeksi tai että hän niin teki, mutta hän karttoi ajattelemasta isää samoin kuin oli karannut todellisuutta pakoon. Hänen kannaltaan isä oli kuin hävinnyt maailmasta.

Florence — kokematon tyttöparka — ei jaksanut vielä harkita, mitä oli tehtävä tai minne menisi. Hän haaveili epämääräisesti, että saisi jossakin kaukana opetettavakseen pieniä sisaria, jotka olisivat hänelle ystävällisiä ja joihin hän otettuaan jonkin tekaistun nimen voisi kiintyä, ja lisäksi hän kuvitteli heidän kasvavan suuriksi onnellisissa kodeissaan, menevän naimisiin ja olevan hyviä entiselle opettajattarelleen, vieläpä mahdollisesti sallivan hänen sitten aikanaan opettaa heidän tyttäriään. Ja hän ajatteli, kuinka surullista ja outoa olisi siten muuttua harmaatukkaiseksi naiseksi, joka veisi salaisuutensa hautaan Florence Dombeyn pysyessä unohdettuna. Mutta kaikki oli hänelle vielä hämärää. Hän tiesi vain, ettei hänellä ollut isää maan päällä, ja sen hän sanoikin usein itsekseen kätkien rukoilevan päänsä kaikilta muilta paitsi taivaalliselta isältään.

Hänellä ei ollut enempää rahaa kuin muutama punta kullassa. Osa niistä oli välttämättä käytettävä vaatteiden ostoon, sillä hänellä ei ollut mukanaan muuta kuin ne, jotka olivat hänen yllään. Hän oli liian onneton ajatellakseen, kuinka pian hänen rahansa loppuisivat — liiaksi lapsi käytännöllisissä asioissa ollakseen senvuoksi kovin levoton, vaikka hänen toinen surunsakin olisi ollut pienempi. Hän koetti tyynnyttää ajatuksiaan ja pidättää kyyneleitään, rauhoittaa jyskyttävän sydämensä kiirettä ja pakottaa mielensä ajattelemaan, että kauheat tapaukset olivat vasta muutamien tuntien eikä viikkojen ja kuukausien vanhoja, niinkuin hänestä tuntui. Sitten hän lähti alakertaan ystävällisen suojelijansa luokse.

Kapteeni oli levittänyt pöytäliinan huolellisesti ja valmisteli munakastiketta pienessä kattilassa, valellen tavantakaa lintua, joka riippui nuorasta paistumassa tulen edessä. Järjestettyään Florencelle pielusten avulla mukavan istuinpaikan sohvalle, joka jo oli työnnetty lämpimään nurkkaan, kapteeni jatkoi ruuanvalmistusta erittäin taitavasti, sekoitteli toisessa kattilassa kuumaa lientä, keitti kolmannessa kourallista perunoita, unohtamatta kuitenkaan ensimmäisessä kiehuvaa munakastiketta, ja antoi lusikkansa kierrellä puolueettomasti kattilasta toiseen. Näiden hommien lisäksi kapteenin oli pidettävä silmällä pientä paistinpannua, jossa rätisi ja pihisi muutamia makkaroita. Eikä liene koskaan ollut säteilevämpää kokkia kuin kapteeni oli näiden puuhiensa keskellä, sillä mahdotonta oli sanoa, loistivatko hänen kasvonsa vai hänen vahakangashattunsa enemmän.

Kun päivällinen lopulta oli valmis, asetteli kapteeni ruuat vadeille ja toi ne pöytään yhtä taitavasti kuin oli ne keittänytkin. Sitten hän itse valmistui päivällistä varten ottamalla vahakangashatun päästään ja pukemalla ylleen takkinsa. Sen tehtyään hän työnsi pöydän Florencen eteen sohvan luokse, luki ruokasiunauksen, irroitti koukun kädestään, ruuvasi haarukan sen paikalle ja alkoi suorittaa isännän velvollisuuksia.

»Suloinen neiti», virkkoi hän, »olkaa vain reippaalla mielellä ja koettakaa syödä jotakin. Älkää menettäkö rohkeuttanne, lapsiparka! Tässä on lintua. Täällä makkaroita. Ja perunoita!» Kaikki nämä herkut kapteeni järjesti tasasuhtaisesti lautaselle, valoi kuumaa kastiketta kaiken päälle ja pani sen rakkaan vieraansa eteen.

»Kaikki on kunnossa, suloinen lapsi», huomautti kapteeni rohkaisevasti.
»Koettakaa syödä joku suupala. Jos Walter olisi täällä —»

»No, älkää silti surko, lapsikulta», pyysi kapteeni. »Pysykää reippaana minun mielikseni. Hän oli kaiketi kuin omainen teille, eikö niin?»

Florence ei voinut vastata muuta kuin huoahtaa: »Voi rakas, rakas Paul, voi, Walter!»

»Pelkät lattialaudatkin, joilla Sydämen Ilo käveli, olivat Walterista yhtä kallisarvoiset kuin soliseva puro surullisesta sydämestä», mutisi kapteeni itsekseen katsellen Florencen alakuloisia kasvoja. »Näen hänet nyt sellaisena kuin hän Dombeyn konttorikirjojen ääreen päästyään puheli tytöstä kasvojensa loistaessa kuin vastapuhjennut ruusu päivällispöydässä. Niin, niin!» jatkoi hän ääneen, »jos Walter-parkamme olisi täällä, suloinen lapsi — tai jos hän voisi olla — sillä hän on hukkunut, eikö niin?»

»Niin, niin, hukkunut», vahvisti kapteeni tyynnyttelevällä äänellä. »Niinkuin sanoin, jos hän voisi olla täällä, pyytäisi hän ja rukoilisi teitä, lapsikulta, syömään edes vähän kalliin terveytenne vuoksi. Senpä vuoksi siis pysykää reippaalla mielellä, ikäänkuin Walterin vuoksi, ja kääntäkää kaunis päänne vasten tuulta!»

Florence koetti syödä kapteenin mieliksi. Sillä välin kapteeni, joka näytti kokonaan unohtaneen oman päivällisensä, pani pois veitsensä ja kahvelinsa ja veti tuolinsa sohvan viereen.

»Walter oli komea poika, eikö ollutkin, lapsi kulta?» sanoi kapteeni istuttuaan jonkin aikaa hiljaa hieroen leukaansa sileät Florenceen luotuina. »Reipas poika ja kelpo poika?»

»Ja hän on hukkunut, kaunokaiseni, eikö olekin?» jatkoi kapteeni tyynnyttävällä äänellä.

»Hän oli teitä vanhempi, lapsi kulta, mutta tehän olitte aluksi kuin kaksi lasta yhdessä, eikö niin?»

Tämän kysymyksen toistaminen oli omituinen lohdutuksen lähde, mutta se näytti tosiaan kelpaavan kapteenille, sillä hän palasi siihen tavantakaa. Florence, joka olisi mielellään työntänyt luotaan päivällisensä, koskemattakaan siihen, nojautui taaksepäin sohvalla, ojensi kapteenille kätensä, tuntien tuottaneensa hänelle pettymystä, vaikka olisi halukkaasti noudattanut hänen toivomustaan niin suuren vaivan jälkeen. Kapteeni tarttui hänen käteensä vapisevalla kourallaan, näytti unohtaneen sekä päivällisen että Florencen huonon ruokahalun ja mutisi vähän väliä miettivällä ja myötätuntoisella äänellä: »Walter parka! Niin, niin, hukkunut! Eikö niin?» Ja hän odotti aina Florencen vastausta, joka näytti olevan näiden omituisten mietteiden päätarkoituksena.

Lintu ja makkarat olivat kylmiä ja liemi ja munakastike hyytyneitä, ennenkuin kapteeni muisti niiden olevan pöydällä ja kävi niihin käsiksi Diogeneen avulla, jolloin ruuat pian hävisivät näkyvistä heidän yhteisten ponnistustensa avulla. Kapteenin ilo ja ihmetys hänen katsellessaan, kuinka Florence emännöi rauhallisesti auttaessaan ruokain korjaamisessa pöydältä, huoneen siivoamisessa ja hellan puhdistamisessa, oli yhtä suuri kuin hänen vastustelunsa oli kiihkeä Florencen ryhtyessä avustamaan. Vihdoin hän ei osannut muuta kuin itse jäädä joutilaana tuijottamaan Florenceen, ikäänkuin tämä olisi keijukainen, joka suoritti nuo tehtävät hänen puolestaan, Hänen otsallaan hehkui punainen juova taas sanomattomasta ihailusta.

Mutta kun Florence otti hänen piippunsa uuninreunukselta ja pisti sen hänen käteensä kehoittaen polttamaan, oli kelpo kapteeni niin ymmällä tästä huomaavaisuudesta, että piteli piippua kuin ei olisi ikinä ennen ottanut sitä käteensä. Ja kun Florence avasi pienen nurkkakaapin, otti sieltä esille pullon ja sekoitti hänelle pyytämättä lasillisen kelpo totia, tuoden sen hänen eteensä, kalpeni kapteenin punainen nenä näin suuresta kunniasta ja kohteliaisuudesta. Kun hän oli mielihyvin täyttänyt piippunsa, sytytti Florence sen — kapteenin voimatta vastustella tai estää häntä siitä — ja asettui entiselle paikalleen vanhaan sohvaan katsellen kapteenia hellä ja kiitollinen hymy huulillaan ja selvästi osoittaen, että hänen orpo sydämensä kääntyi kapteenin puoleen surun lävitse, ja se vaikutti, että piipun savu meni kapteenin kurkkuun, yskitti häntä ja pisti hänen silmiinsä, pannen ne räpyttelemään ja vuotamaan.

Merkillistä oli katsella sitä tapaa, kuinka kapteeni koetti uskotella, että aiheena näihin ilmiöihin oli piippu, tarkasteli sen pesää ja löytämättä siitä vikaa oli puhaltavinaan sen ulos varren läpi. Kun piippu pian tuli parempaan kuntoon, asettui hän hyvälle tupakoitsijalle sopivaan lepotilaan, silmät koko ajan Florenceen luotuina, kuvailemattoman säteilevänä ja onnellisena ja puhaltaen silloin tällöin hitaasti pienen pilven huuliltaan, ikäänkuin se olisi ollut hänen suustaan lähtevä paperisuikale, johon oli kirjoitettu: »Walter-parka, niin, niin. Hukkunut, eikö niin?» minkä jälkeen hän taas veteli uusia haikuja sanomattoman tyytyväisenä.

Niin erilaiset kuin he ulkonaisesti olivatkin — ja tuskin saattoikaan olla sen selvempiä vastakohtia kuin Florence herkkänä, nuorena ja kauniina ja isoruhoinen kapteeni Cuttle kuhmuisine, ahavoittuneine kasvoineen — olivat he melkein toistensa vertaiset yksinkertaisessa viattomuudessaan, mitä tulee maailman menoon, yllätyksiin ja vaaroihin. Yksikään lapsi ei olisi voinut olla niin tietämätön kuin kapteeni kaikesta muusta paitsi tuulesta ja säästä, niin vilpitön, herkkäuskoinen ja täydellisen luottavainen. Usko, toivo ja laupeus olivat hänen luonteensa pohjana. Niiden lisäksi ei siinä voinut huomata muuta kuin omituista romanttisuutta, mielikuvista köyhää, mutta silti täysin epätodellista, joka ei välittänyt maallisesta viisaudesta tai mahdollisuudesta. Kapteenin istuessa ja poltellessa, Florencea katsellen, täyttivät hänen mielensä varmasti monet mahdottomat mielikuvat, joissa Florence oli päähenkilönä. Yhtä häilyviä ja epämääräisiä, vaikkakaan ei niin valoisia, olivat Florencen omat kuvittelut nyt alkavasta uudesta elämänvaiheesta. Joskin hänen kyyneleensä sumensivat sitä valoa, johon hän tuijotti, näki hän uuden ja raskaan surunsa lävitse etäisellä taivaanrannalla sittenkin heikosti loistavan sateenkaaren. Harhaileva prinsessa ja sadun hyväntahtoinen hirviö olisivat voineet noin istua yhdessä tulen ääressä, puhella niinkuin kapteeni Cuttle ja ajatella niinkuin Florence-parka — eivätkä olisi näyttäneet kovin erilaisilta kuin nämä kaksi.

Kapteenia ei häirinnyt pieninkään epäilys siitä, että hänen oli vaikea pitää Florencea luonaan tai että hän näin otti suuren vastuun hartioilleen. Pantuaan akkunaluukut paikoilleen ja lukittuaan oven hän oli siinä suhteessa täysin rauhallinen. Jos Florence olisi ollut virallisesti määrätty holhotti, ei se olisi kapteeni Cuttlen mielestä muuttanut asiaa. Häntä kaikkein vähimmin saattoivat sellaiset huolet rasittaa.

Niinpä hän poltteli piippuaan hyvin tyytyväisenä, ja Florence ja hän mietiskelivät kumpikin itsekseen. Kun piippu oli loppuun palanut, joivat he teetä. Sitten Florence pyysi kapteenia viemään hänet johonkin läheiseen myymälään, jotta hän saisi ensi hätään ostaa muutamia välttämättömiä tarpeita. Koska oli jo pimeä, suostui kapteeni, mutta ensin hän kurkisti varovasti ulos, niinkuin oli tottunut tekemään piileskellessään rouva MacStingerin näkyvistä. Sitten hän otti aseekseen suuren keppinsä siltä varalta, että jokin ennakolta aavistamaton seikka tekisi aseen käyttämisen välttämättömäksi.

Kapteeni oli kerrassaan ylpeä tarjotessaan käsivartensa Florencelle ja ohjatessaan hänet parinsadan metrin päässä olevaan myymälään, ollen koko ajan hyvin varuillaan ja vetäen jokaisen ohikulkijan huomion puoleensa valppaudellaan ja monilla varokeinoillaan. Myymälään saavuttua kapteeni tunsi hienotunteisuuden vaativan hänen poistumistaan, koska oli tekeillä vaatekappaleiden ostoksia. Mutta sitä ennen hän pani myymäläpöydälle tinarasiansa, ilmoitti myyjättärelle, että se sisälsi neljätoista puntaa kaksi shillingiä, ja pyysi häntä siinä tapauksessa, että mainittu summa ei riittäisi maksuksi hänen veljentyttärensä pikku ostoksista — sukulaisuuteen viitatessaan hän loi Florenceen erittäin merkitsevän katseen ja teki varovaisuutta ja salaperäisyyttä tarkoittavan eleen — ystävällisesti huutamaan hänelle, jolloin hän suorittaisi lisää taskustaan. Kuin sattumalta hän veti esiin suuren kellonsa loistaakseen varallisuudellaan, heitti sitten veljentyttärelleen lentosuukon koukullaan ja peräytyi akkunan ulkopuolelle, jossa hänet kannatti nähdä tähystämässä silloin tällöin sisään silkkien ja nauhojen lomitse, selvästi epäillen, että Florence voitaisiin lennättää ulos takaovesta.

»Hyvä kapteeni Cuttle», virkkoi Florence tultuaan kadulle kädessään mytty, jonka pienuus tuotti kapteenille suuren pettymyksen, sillä hän oli odottanut näkevänsä kantajan hänen jäljessään, taakka hartioillaan, »minä en tosiaankaan tarvitse näitä rahoja. En ole käyttänyt niitä laisinkaan. Minulla on rahaa itselläni.»

»Lapsi kulta», vastasi kapteeni katsellen katua suoraan eteenpäin, »säilyttäkää ne rahat minun varaltani, olkaa niin hyvä, kunnes pyydän niitä teiltä».

Kapteeni ei ollut tyytyväinen tähän ehdotukseen, mutta vastasi: »No niin, pankaa se minne tahansa, lapsi kulta, kunhan vain tiedätte, missä se on. Minä en tarvitse sitä ollenkaan. Kumma, etten ole sitä jo ennen hukannut.»

Kapteeni oli nyt masennuksissa, mutta virkistyi Florencen tarttuessa hänen käsivarteensa, ja niin he palasivat kotiin yhtä varovasti kuin olivat tulleetkin. Kapteeni avasi pikku merikadetin oven niin äkkiä ja pujahti sisään niin vikkelästi, että huomasi hänen saaneen joka päivä sitä harjoitella. Florencen nukkuessa aamulla hän oli ottanut palvelukseensa erään tytön, jonka äiti tavallisesti istui Leadenhallin torilla myymässä lintuja sinisen päivänvalon suojassa ja jonka oli määrä tulla järjestämään Florencen huone kuntoon ja suorittamaan pikku palveluksia. Hän saapuikin pian, ja Florence sai huomata, että hänen ympärillään oli kaikki yhtä siistiä ja mukavaa, joskaan ei niin kaunista, kuin siinä kauheassa unessa, jota hän oli nimittänyt kodiksi.

Kun he olivat jääneet taas kahden, kehoitti kapteeni Florencea syömään viipaleen paahtoleipää ja juomaan lasillisen sitruunamehua, jota hän osasi valmistaa oivallisesti. Sitten hän rohkaisi vierastaan ystävällisillä sanoilla ja sekalaisilla lainalauselmilla ja saattoi hänet yläkertaan. Mutta hänenkin mieltään painoi jokin, eikä hän voinut käyttäytyä rauhallisesti.

Milloin tahansa muulloin kapteeni olisi joutunut suunniltaan tällaisesta rakkauden ja kiitollisuuden osoituksesta, mutta vaikka hän hyvin ymmärsi sen, tuijotti hän Florencen kasvoihin entistäkin levottomampana ja näytti olevan haluton jättämään häntä yksin.

»Onko jotakin erikoista tapahtunut, kapteeni Cuttle?» kysyi Florence, joka helposti pelästyi silloisessa mielentilassaan. »Onko teillä jotakin kerrottavaa minulle?»?

»Kerrattavaako, suloinen olento!» vastasi kapteeni hämillään. »Ei, mitä kertomista minulla olisi teille! Ei kai johdu mieleenne, että minulla olisi jotakin hauskaa teille kerrottavan?»

Kapteeni katsahti häneen huolestuneen näköisenä ja toisti: »Ei», mutta vitkasteli yhä neuvottomana. »Walter-parka», virkkoi sitten kapteeni. »Minun Walterini, niinkuin häntä usein nimitin! Vanhan Sol Gillsin sisarenpoika! Kaikille, jotka sinut tunsivat, yhtä tervetullut kuin toukokuun kukat! Minne olet joutunut, reipas poika? Hukkunut, eikö niin?»

Lopettaen lauseensa tällaisella jyrkällä käänteellä hän toivotti Florencelle hyvää yötä ja lähti portaita alas Florencen jäädessä niiden yläpäähän kynttilä kädessä valaisemaan tietä. Kapteeni katosi pimeään ja päättäen loittonevien askelten äänestä tuntui menevän pieneen arkihuoneeseen, kun hänen päänsä ja hartiansa odottamatta sukelsivat näkyviin pimeästä kaiketi vain sitä varten, että hän saisi sanoa: »Hukkunut, eikö niin?» Sillä sanottuaan sen hellän surkuttelevasti hän katosi.

Florence oli hyvin pahoillaan siitä, että oli vastoin tahtoaan herättänyt suojelijansa mielessä tällaisia muistoja pakenemalla hänen turviinsa. Istuutuen pikku pöydän ääreen, jolle kapteeni oli tuonut kaukoputken, virsikirjan Ja muita harvinaisuuksia, hän ajatteli Walteria ja kaikkea, mitä häneen liittyi menneisyydessä, kunnes melkein toivoi saavansa kuolla. Mutta hänen kaivatessaan niitä vainajia, joita hän oli rakastanut, ei hänen mieleensä tullut koti — tai mahdollisuus palata sinne — tai sellainen mielikuva, että se oli vielä olemassa ja että hänen isänsä eli siellä. Viimeinen isästä niin kauan ja kaikesta huolimatta säilytetty kuvitelma oli temmattu hänen sydämestään, rumennettu ja kuoletettu. Sen ajatteleminen oli niin kauhistuttava, että hän peitti silmänsä ja vapisi ohimennenkin muistellessaan julmaa väkivallantyötä tai kättä, joka sen suoritti. Jos hänen hellä sydämensä olisi voinut säilyttää isän kuvaa senkin jälkeen, oli se murtunut, mutta se ei voinut, ja tyhjyyden täytti hurja pelko, joka pakeni sirpaleiksi särkyneen kodin pienintäkin ajatusta — sellainen kauhu, joka saattoi nousta vain niin suuren ja niin väärin kohdellun rakkauden syvyyksistä.

Hän ei uskaltanut katsoa kuvastimeen, sillä nähtyään tumman jäljen rinnassaan hän oli alkanut pelätä itseään ikäänkuin hänessä olisi jokin paha merkki. Hän peitti sen kohdan hätäisin, vapisevin käsin pimeässä ja painoi itkien väsyneen päänsä pielukselle.

Kapteeni ei mennyt pitkään aikaan vuoteeseen. Hän käveli edestakaisin myymälässä ja takahuoneessa kokonaisen tunnin ja näytti jonkin verran tyyntyvän. Sitten hän istuutui vakavan ja miettivän näköisenä ja luki rukouskirjasta ne rukoukset, jotka oli tarkoitettu merellä luettaviksi. Se ei käynyt niinkään helposti, sillä kelpo kapteeni oli hyvin hidas ja kankea lukija ja pysähtyi usein vaikean sanan kohdalle, rohkaisten itseään sellaisilla kehoituksilla kuin: »Kas niin, poikaseni, reippaasti vain, Ed'ard Cuttle!» Se auttoi häntä tuntuvasti kaikista vaikeuksista, vaikka toisaalta hänen silmälasinsa haittasivat näköä. Mutta näistä vastuksista huolimatta kapteeni, joka oli koko sydämestään kiintynyt lukemiseen, pääsi rukousten viimeiseen riviin asti, vieläpä täynnä hartautta. Sitten hän tunsi suurta tyydytystä ja siirtyi nukkumaan myymäläpöydän alle (ensin kuitenkin käväistyään yläkerrassa kuuntelemassa Florencen oven takana) mieli huolettomana ja ilme erittäin hyväntahtoisena.

Muutamia kertoja yön kuluessa hän käväisi katsomassa, nukkuiko hänen suojattinsa rauhallisesti. Päivän koittaessa hän huomasi tytön olevan hereillä, sillä kuullessaan askelia oven likeltä Florence kysyi, oliko siellä kapteeni Cuttle.

»Minä täällä olen, suloinen lapsi», vastasi kapteeni käheästi kuiskaten. »Onko kaikki hyvin?»

Kapteeni ei voinut päästää käsistään näin oivallista tilaisuutta, vaan painoi suunsa avaimenreiän kohdalle ja puhui sen lävitse kuin tuuli kohisisi käheästi: »Walter parka! Hukkunut, eikö totta?» Sitten hän palasi nukkumaan ja heräsi vasta kello seitsemän.

Koko päivän hän oli jälleen levoton ja hämillään vaikka Florence, joka ompeli arkihuoneessa, oli tyynempi ja maltillisempi kuin ennen. Melkein joka kerta, kun hän kohotti silmänsä työstään, hän huomasi kapteenin katselevan häntä ja hivelevän miettiväisenä leukaansa, usein siirtäen nojatuolinsa hänen viereensä kuin aikoen sanoa jotakin tärkeätä ja työntäen sen sitten taas pois, koska ei varmaankaan ollut selvillä siitä kuinka piti aloittaa, ja sillä tavalla kapteeni päivän mittaan purjehti hauraalla aluksellaan joka suuntaan huoneessa ja laski maihin useammin kuin yhden kerran seinälaudoitusta tai konttorinovea vasten viheliäisessä tilassa.

Vasta hämärän tullessa kapteeni vihdoin laski ankkurin reippaasti Florencen viereen ja alkoi puhella yhtenäisesti. Kun tulen hohde heijastui pienen huoneen seiniin ja kattoon ja pöydälle järjestettyihin teetarjottimeen, kuppeihin ja lautasiin ja Florencen rauhallisiin kasvoihin, katkaisi kapteeni hiljaisuuden näin:

»Vai niin», virkkoi kapteeni kunnioittavasti »Se on mahtava luonnonvoima. Sen syvyydessä on ihmeitä, suloinen neiti. Ajatelkaas millainen se on, kun tuuli kohisee ja aallot vyöryvät ja myrskyinen yö on niin pilkkopimeä» — hän kohotti juhlallisesti koukkuaan — »ettei voi nähdä, omaa kättään muulloin kuin välähteleväin salamoiden valaistessa, ja kun ajelehtii lakkaamatta myrskyn ja pimeän lävitse suinpäin kuin iankaikkisuudessa, jolla ei ole lainkaan ääriä, aamen. Sellaisina hetkinä, rakas lapsi, mies voi sanoa toverilleen, kun hyökyaalto on vyörynyt kannen yli: Ankara luodetuuli, Bill, kuuleppas, kuinka se mylvii. Herra armahtakoon kaikkia onnettomia ihmisiä, jotka nyt paiskautuvat maihin!» Tämän lauseen, joka sopi niin mainiosti meren kauhuihin, kapteeni huudahti erittäin vaikuttavalla tavalla, lopettaen sen kaikuvalla kehoituksella: »Reippaasti vain!»

»Totta kai, suloinen lapsi, minä olen nähnyt oman osani rumasta säästä», vastasi kapteeni pyyhkien vapisevin käsin otsaansa, »ja ollut kylliksi myrskyn heiteltävänä, mutta — mutta en aikonut puhua itsestäni. Rakas Walterimme, joka on hukkunut!» virkkoi hän vetäen tuolinsa lähemmäksi Florencea.

Kapteeni puhui niin värisevällä äänellä ja tuijotti niin kalpean ja kiihtyneen näköisenä, että Florence pelästyneenä tarttui hänen käteensä.

»Teidän kasvonne ovat äkkiä muuttuneet!» huudahti hän. »Te olette niin erilainen. Mikä nyt on? Rakas kapteeni Cuttle, minua ihan värisyttää nähdessäni teidät!»

»Mitä! Suloinen lapsi», sanoi kapteeni tukien häntä kädellään, »älkää menettäkö rohkeuttanne. Ei, ei! Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, lapsi kulta. Niinkuin aioin sanoa — Walter — on — hukkunut? Eikö niin?»

Florence katseli häntä kiinteästi, väri vaihteli hänen kasvoillaan, ja hän painoi kädellään rintaansa.

»Ulapalla vaanivat monet vaarat, kaunokaiseni», jatkoi kapteeni, »ja monen komean laivan ja lukemattomien rohkeitten sydämien yllä ovat korkeat aallot tasaantuneet kertomatta mitään. Mutta syvyydestä voi pelastuakin, ja joskus on yksi mies kahdestakymmenestä — ehkä sadasta — pelastunut Jumalan armon avulla ja palannut kotiin oltuaan jo kuolleeksi ilmoitettu ja kertonut kaikkien toisten hukkumisesta. Minä — minä tiedän erään tämäntapaisen tarinan, jonka sain kuulla kerran, Sydämen Ilo», änkytti kapteeni, »ja ehkä tekin tahtoisitte kuulla sen, kun nyt istumme tässä kahden kesken ja tuli merestä puhe, vai mitä?»

Florence, jota värisytti vastustamaton ja selittämätön levottomuus, seurasi vaistomaisesti hänen katsettaan, joka suuntautui hänen selkänsä taitse lampun valaisemaan myymälään. Samassa, kun Florence käänsi päätänsä, kapteeni hypähti tuoliltaan ja pani kätensä eteen.

Kapteeni mutisi jotakin, että siellä oli kolkkoa ja että oli hauskempi katsella tulta. Hän painoi raolleen oven, joka oli tähän asti ollut auki, ja istuutui alas. Florence tarkkasi hänen puuhiaan ja katseli kiinteästi hänen kasvojansa.

»Se tarina koskee erästä laivaa», aloitti kapteeni, »joka purjehti Lontoon satamasta hyvän tuulen ja kauniin ilman vallitessa. Matkan päämääränä oli — älkää pelästykö, suloinen lapsi, matkan päämääränä oli vain purjehtia merelle.»

Florencen ilme pelästytti kapteenia, joka oli itse hyvin kuumissaan ja kiihtynyt ja tuskin vähemmän levoton kuin Florence.

Kapteeni nielaisi kuin painaakseen alas jotakin, mikä tukki hänen kurkkuaan, ja jatkoi hermostuneena:

»Tuota onnetonta laivaa kohtasi ulkona merellä perin kamala ilma, jollaisia sattuu vain yksi kahtenakymmenenä vuonna. Silloin oli liikkeellä pyörremyrskyjä, jotka repivät metsiä ja puhalsivat kumoon kaupunkeja, ja niillä leveysasteilla vinkuivat sellaiset vihurit, ettei niitä voisi kestää kaikkein uljainkaan alus. Päiväkausia se laiva pysyi pystyssä, niin on minulle kerrottu, ja suoritti velvollisuutensa, mutta yksi ainoa hyökyaalto löi sen partaat puhki, mastot ja peräsin joutuivat tuuliajolle, parhaat miehet pyyhkäisi vesi kannelta, ja niin se jäi myrskyn armoille, mutta se ei tuntenut mitään armoa, vaan puhalsi yhä hurjemmin aaltojen syöstessä laivan ylitse ja murskaten sen kuin simpukankuoren jyskyessään sitä vastaan. Jokainen musta kohta, jonka vesivuoret veivät mennessään, oli kappale laivan elämää tai elävä ihminen, ja niin se särkyi palasiksi, kaunokaiseni, eikä koskaan kasva ruohonkortta niiden haudoille, jotka olivat sen laivan miehistönä.»

»Eiväthän he kaikki hukkuneet!» huudahti Florence. »Muutamat pelastuivat! — yksi ainakin?»

»Sillä laivalla», jatkoi kapteeni nousten istumasta ja puristaen kätensä riemuiten nyrkiksi, »oli eräs nuorukainen, reipas Poika nuorukainen — niinkuin olen kuullut sanottavan — joka oli poikasena mielellään lukenut ja kuullut kerrottavan rohkeista teoista haaksirikoissa — olen itse kuullut hänen puhuvan — ja hän muisti ne hädän hetkenä, sillä vaikka rohkeimmat sydämet ja kokeneimmat laivamiehet olivat suistuneet mereen, pysyi hän lujana ja reippaana. Hänen rohkeutensa ei johtunut siitä, että häneltä puuttui maailmassa ihmisiä, joita hän rakasti, vaan hän oli luonnostaan pelkäämätön. Olen nähnyt sen hänen kasvoissaan silloin, kun hän oli vasta lapsi — monen monta kertaa — ja luulin sen johtuvan vain hänen hauskasta ulkomuodostaan, taivas häntä varjelkoon!»

»Tuo reipas poika — katsokaa minuun, älkää, älkää katselko ympärillenne —»

»Koska siellä ei ole mitään, lapsi kulta», sanoi kapteeni. »Älkää pelästykö, pysykää tyynenä Walterin tähden, joka oli meille kaikille rakas! Niin, tuo poika», jatkoi kapteeni, »ponnisteli parhaansa mukaan, auttoi arkoja eikä kertaakaan valittanut tai osoittanut pelkoa, vaan piti yllä rohkeutta kaikissa miehissä, jotka tottelivat häntä kuin hän olisi ollut amiraali — ja hän, aliperämies ja muuan matruusi vain jäivät jäljelle niistä sykkivistä sydämistä, jotka olivat mukana sillä laivalla. He, viimeiset elossa olevat, sitoivat itsensä kiinni laivankappaleeseen ja jäivät ajelehtimaan myrskyiselle merelle.»

»Päiviä ja öitä he ajelehtivat rannattomilla ulapoilla», virkkoi kapteeni, »kunnes vihdoin — ei, älkää katsoko sinne päin, kaunokaiseni — purjelaiva osui heidän lähelleen ja otti heidät Jumalan armosta mukaansa. Kaksi oli silloin vielä elossa, yksi kuollut.»

»Aamen!» vastasi kapteeni kiireesti. »Älkää pelätkö! Minuutti vielä, suloinen olento, reippaalla mielellä vain! Niin, sillä purjelaivalla he sitten kulkivat pitkän matkan suoraan kartan poikki (sillä missään lähettyvillä ei ollut satamaa), ja matkalla kuoli matruusi, joka oli otettu hänen kerallaan laivaan. Mutta se nuorukainen säästyi ja —»

Tietämättä, mitä teki, kapteeni oli leikannut viipaleen leivästä ja pistänyt sen koukkuunsa (jota hän tavallisesti käytti paahtohaarukkanaan), pidellen sitä nyt tulen likellä. Hän katseli kovasti liikutettuna taakseen Florenceen ja antoi leivän kärventyä tulessa.

»Ja tuli kotiin sillä laivalla», virkkoi kapteeni yhä katsellen samaan suuntaan, »ja — älkää pelästykö, kaunokaiseni — ja astui maihin. Eräänä aamuna hän tuli varovasti kotinsa ovelle tutkimaan, kuinka täällä jaksettiin, sillä hän tiesi, että hänen omaisensa luulivat hänen hukkuneen, mutta hän pelästyi kuullessaan odottamatta —»

»Niin», vahvisti kapteeni. »Reippaana vain, rakas lapsi, rohkeutta vain! Älkää katselko ympärillenne, vaan tuonne, seinälle!»

Florencen lähellä seinällä näkyi varjo. Hän säpsähti, kääntyi katsomaan ja kimeästi huudahtaen näki takanaan Walter Gayn!

Hän ei kuvitellut Walteria muuksi kuin veljeksi, haudasta pelastuneeksi, haaksirikosta hänen luokseen päässeeksi veljeksi, ja riensi häntä syleilemään. Koko maailmassa ei Florencella mielestään ollut mitään muuta toivoa, lohdutusta, turvaa ja luonnollista suojelijaa. »Huolehtikaa Walterista, hän oli minulle rakas!» Muisto siitä valittavasta äänestä, joka oli lausunut nuo sanat, tulvahti hänen sieluunsa kuin öinen soitanto. »Tervetuloa kotiin, rakas Walter! Tervetuloa tätä murtunutta sydäntä vasten!» Hän tunsi nämä sanat sielussaan, vaikkei voinut niitä lausua, ja piti Walteria sisarellisessa sylissään.

Kapteeni Cuttle koetti huumaannuksen puuskassa pyyhkiä päätään koukkuun pistetyllä kärventyneellä leivällä. Huomattuaan sen tarkoitukseen sopimattomaksi hän tunki sen vahakangashattunsa sisään, sovitti hatun päähänsä jonkin verran vaivaloisesti, yritti laulaa joitakin säkeitä Viehättävästä Pegistä, takertui ensimmäiseen sanaan ja vetäytyi myymälään, josta ilmestyi heti takaisin kovaa vauhtia kasvot punaisina ja tahraisina ja paidankaulus pehmenneenä ja sanoi:

»Walter, poikani, tässä on pikku omaisuus, jonka haluaisin luovuttaa nyt heti!»

Kapteeni veti nopeasti esiin suuren kellonsa, teelusikat, sokeripihdit ja tinarasian, pani ne pöydälle ja pyyhkäisi ne isolla kourallaan Walterin hattuun, mutta ojentaessaan tätä omituista säiliötä Walterille hän joutui taas niin suunniltaan, että hänen täytyi uudestaan paeta myymälään ja pysyä tällä kerralla poissa kauemmin kuin edellisellä.

Mutta Walter etsi hänet käsiinsä ja toi takaisin. Sitten kapteeni pelkäsi kovasti, että tämä uusi järkytys voisi vahingoittaa Florencea. Hän otti asian niin vakavalta kannalta, että muuttui oikein järkeväksi ja päätti olla sanallakaan vihjailematta Walterin seikkailuihin lähipäivinä. Hänen mielenmalttinsa palasi vähitellen siinä määrin, että hän otti paahtoleivän hatustaan ja asettui paikalleen teetarjottimen viereen. Mutta kun Walter nojasi hänen olkapäähänsä toiselta puolen ja Florence kuiskasi hänen korvaansa toiselta puolen onnitteluja kyynelsilmin, karkasi kapteeni taas äkkiä ja pysyi poissa ainakin kymmenen minuuttia.

Mutta koskaan ennen kapteeni ei ollut niin loistanut ja kimallellut kuin vihdoin asetuttuaan rauhallisena teepöydän ääreen, katsellen vuoroin Florencea ja Walteria. Tätä vaikutusta ei saanut aikaan eikä lisännyt se tavaton kiilloittaminen, joka oli tullut hänen kasvojensa osaksi takinhihalla hieromisesta viimeisen puolen tunnin kuluessa. Se johtui yksinomaan hänen sisäisestä liikutuksestaan.

Kun hän katseli jälleen löydetyn lemmikkinsä ahavoituneita poskia ja rohkeita silmiä, hänen nuorekasta intoaan, vilpittömyyttään ja toivorikkauttaan, jotka entiseen tapaan heijastuivat reippaasta käytöksestä ja hehkuvasta ilmeestä, olisi hänen ylpeytensä mahdollisesti voinut jonkun verran lisätä kasvojen loistoa. Ihaileva myötätunto Florencea kohtaan, jonka kauneus, sulous ja viattomuus eivät olisi voineet saada vilpittömämpää ja innokkaampaa ritaria kuin hän oli, olisi vaikuttanut häneen samoin. Mutta se kirkas loiste, jota hän levitti ympärilleen, saattoi kuitenkin nousta täyteen määräänsä vain siitä, että hän sai katsella näitä kahta nuorta yhdessä, ja kaikista niistä mielikuvista, jotka tulivat hänen mieleensä ja punoutuivat heleän monisärmäisiksi hänen päässään tuon näyn johdosta.

Kuinka he puhuivat vanhasta Sol-enosta ja kaikista hänen katoamiseensa liittyvistä pikku seikoissa, kuinka heidän iloaan hillitsivätkään ukon poissaolo ja Florencen onnettomuudet, kuinka he vapauttivat Diogeneen, jonka kapteeni oli vähän aikaisemmin houkutellut yläkertaan, jotta se ei olisi taas ruvennut haukkumaan — kaiken tämän käsitti kapteeni hyvin, vaikka oli koko ajan kiihdyksissä ja pujahti tuon tuostakin hetkiseksi myymälään. Mutta sitä hän ei osannut panna merkille, että Walter katseli Florencea kuin uudesta ja etäisestä paikasta, että samalla kun hänen silmänsä usein suuntautuivat tytön suloisiin kasvoihin, ne harvoin kohtasivat niiden sisarenrakkautta uhkuvaa avointa katsetta, sensijaan siirtyen muualle Florencen kääntyessä häneen päin. Se oli kapteenille yhtä mahdotonta kuin hän olisi voinut uskoa Walterin aaveen istuvan vieressään. Hän näki heidät siinä yhdessä nuorina ja kauniina, tiesi heidän lapsuutensa tarinan, eikä hänellä ollut sinisten liiviensä alla tuumankaan vertaa tilaa millekään muulle kuin sellaisen parin ihailulle ja kiitollisuudelle siitä, että he olivat taas joutuneet yhteen.

He istuivat koolla myöhään iltaan asti. Kapteeni olisi ollut tyytyväinen saadessaan istua sillä lailla kokonaisen viikon. Mutta Walter nousi seisomaan toivottaakseen hyvää yötä.

»Hän sijoittaa riippumattonsa Biogleyn luokse», virkkoi kapteeni.
»Mutta hän on äänenkantaman päässä, Sydämen Ilo.»

»Minä olen syynä siihen, että sinun pitää lähteä, Walter», sanoi
Florence. »Sinun paikallasi on nyt koditon sisar.»

»Rakas neiti Dombey», vastasi Walter epäröiden, »jollei ole liian rohkeaa puhutella teitä niin —»

»Jos jokin voisi tehdä minut vielä onnellisemmaksi kuin se, että saan nähdä teidät ja puhella kanssanne, niin eikö juuri se, että jotenkin voin tehdä teille hetkenkään palveluksen! Minne menisinkään ja mitä tekisinkään teidän hyväksenne!»

»Minun silmissäni», sanoi Walter hiljaa kuin ääneen ajatellen.
»Lähtiessäni olitte lapsi, ja nyt tapaan teidät niin toisenlaisena —»

»Mutta sisarenasi, Walter. Ethän ole unohtanut, mitä lupasimme toisillemme erotessamme?»

»Ja jos olisit — jos kärsimys ja vaara olisivat karkoittaneet sen ajatuksistasi —; muistaisit sen nyt, Walter, tavatessasi minut köyhänä ja hyljättynä ilman mitään muuta kotia kuin tämä ja ilman ketään muita ystäviä kuin ne kaksi, joiden kanssa nyt puhelen!»

»Oi, Walter!» huudahti Florence nyyhkytystensä ja kyyneltensä lomassa. »Rakas veli! Näytä minulle jokin tie maailmassa — jokin pieni polku, jota voin astua yksin ja työtä tehden, joskus ajatellen sinua miehenä, joka suojelee minua ja huolehtii minusta kuin sisaresta! Oi, auta minua, Walter, sillä minä tarvitsen apua niin kovasti!» 9

»Neiti Dombey! Florence! Antaisin vaikka henkeni voidakseni auttaa teitä. Mutta teidän omaisenne ovat ylpeitä ja rikkaita. Isänne —»

»Ei, ei, Walter!» huusi Florence ja painoi päätänsä käsillään niin kauhistuneen näköisenä, että Walter jäykistyi paikalleen. »Älä lausu sitä sanaa!»

Walterin oli jälkeenpäin mahdoton unohtaa Florencen silloista ääntä ja ilmettä. Hänestä tuntui, että vaikka hän eläisi sata vuotta, hän ei voisi sitä unohtaa.

Jonnekin — minne tahansa — mutta ei koskaan kotiin! Kaikki mennyttä, kaikki lopussa ja hukassa, kaikki murskana! Florencen koko salattu kärsimys kuvastui tuossa huudossa ja katseessa, eikä Walter sitä koskaan unohtanutkaan.

Florence painoi lempeät kasvonsa kapteenin olkapäätä vastaan ja kertoi, millä tavoin ja miksi oli karannut. Walter ajatteli väristen, että jos jokainen surun kyynel, jonka Florence vuodatti kertoessaan, olisi ollut kirous sitä miestä vastaan, jota ei kertaakaan mainittu tai moitittu, olisi se ollut parempi tuolle miehelle kuin että hänet syöstiin niin valtavan rakkauden ulkopuolelle.

»Kas niin, kultaseni», virkkoi kapteeni, kuunneltuaan tarkasti Florencen kertomusta vahakangashattu kallellaan ja suu auki. »Nyt riittää! Walter, rakas poikani, mene täksi yöksi ja jätä Sydämen Ilo minulle!»

Walter tarttui Florencen käteen molemmilla käsillään ja painoi sen huulilleen. Nyt hän tosiaankin uskoi, että Florence oli koditon, harhaileva pakolainen, mutta sellaisena tyttö oli hänelle rikkaampi kuin oikean asemansa ylellisyydessä ja ylpeydessä ja näytti olevan vieläkin kauempana kuin seisoessaan siinä korkeudessa, joka oli tuntunut pyörryttävältä poikamaisissa haaveissa.

Kapteeni Cuttle, jota eivät häirinneet sellaiset mietteet, saattoi Florencen hänen huoneeseensa ja kävi silloin tällöin kuuntelemassa hänen ovensa ulkopuolella, pyhitetyllä alueella — sillä sellainen se hänen mielestään oli — kunnes rauhoittui kylliksi Florencen puolesta ja vetäytyi vuoteelleen myymäläpöydän alle. Lähtiessään sitä varten vahtipaikaltaan hän ei voinut olla vielä kerran huutamatta riemuissaan avaimenreiästä: »Hukkunut, eikö niin, lapsi kulta?» Alakertaan päästyään hän taas ylitti hyräillä Viehättävästä Pegistä, mutta se takertui jotenkin hänen kurkkuunsa, ja hänen täytyi siitä luopua. Sitten hän laskeutui vuoteelleen ja näki unta, että Sol-ukko oli mennyt naimisiin rouva MacStingerin kanssa, joka piti häntä vankina salaisessa komerossa antaen hänelle vain pikkuruisia ruoka-annoksia.

VIIDESKYMMENES LUKU

Puisen merikadetin yläkerrassa oli tyhjä huone, joka oli muinoin ollut Walterin makuusuojana. Herätettyään kapteenin varhain seuraavana aamuna Walter ehdotti, että he siirtäisivät sinne pienestä arkihuoneesta sellaisia huonekaluja, jotka sisustaisivat sitä parhaiten, jotta Florence voisi heti noustuaan ottaa sen haltuunsa. Koska mikään ei ollut kapteeni Cuttlelle mieluisampaa kuin saada itsensä oikein punaiseksi ja hengästyneeksi sellaisissa hommissa, ryhtyi hän mielihyvin työhön. Muutamien tuntien kuluttua tämä ullakkohuone oli muuttunut jonkinlaiseksi maakajuutaksi, jota koristivat arkihuoneen parhaat tavarat, niihin luettuna turkkilainen fregattikin, jonka kapteeni ripusti uunin yläpuolelle niin tavattoman tyytyväisenä, ettei voinut puoleen tuntiin tehdä muuta kuin peräytyä siitä tuon tuostakin joitakin askelia, saadakseen sitä oikein ihailla.

Mikään Walterin houkuttelu tai pyyntö ei saanut kapteenia vetämään käyntiin suurta kelloa tai ottamaan takaisin tinarasiaa tai sokeripihtejä ja teelusikoita. »Ei, ei, poikani», vastasi kapteeni senlaatuisiin kehoituksiin, »minä olen kerrassaan luopunut tuosta pikku omaisuudesta». Näitä sanoja hän toisti hyvin mahtipontisesti ja vakavasti, kaiketi uskoen, että niillä oli parlamentin päätöksen voima ja ettei tällaisessa omaisuudensiirrossa olisi mitään muotovirhettä, paitsi jos hän vaatisi omistusoikeuttaan uudelleen vahvistettavaksi.

Tämän uuden järjestelmän etuna oli se, että paitsi Florencen nyt saamaa parempaa eristystä, voitiin merikadetti sijoittaa tavalliselle tarkastuspaikalleen ja myöskin myymälän ikkunaluukut avata. Vaikka hyväuskoinen kapteeni ei pitänyt viimeksi mainittua toimenpidettä kovinkaan suuriarvoisena, ei se suinkaan ollut tarpeeton, sillä edellisenä päivänä oli ympäristö ollut niin ihmeissään myymälän pysymisestä suljettuna, että paljon väkeä oli seisonut tuijottamassa sen oveen kadun toisella puolella aamuvarhaisesta iltamyöhään asti. Tyhjäntoimittajat ja maankiertäjät olivat tunteneet erikoista harrastusta kapteenin kohtaloon. Muutamat heistä eivät pelänneet lokaan tahriintumistaan, vaan sovittivat silmänsä myymälän akkunan juurelle kellarinristikkoon ja tunsivat suorastaan iloa kuvitellessaan näkevänsä edes takinliepeen kapteenin riippuessa jossakin nurkassa, kun taas toiset jyrkästi vastustivat tätä otaksumaa, arvellen hänen makaavan portailla vasaralla murhattuna. Niinpä heräsi suorastaan jonkin verran tyytymättömyyttä, kun asianomainen nähtiin varhain aamulla seisomassa myymälänsä ovella niin reippaana ja terveenä kuin ei mitään olisi tapahtunut. Sen kaupunginosan suntio, kunnianhimoinen mies, joka oli toivonut osakseen sitä kunniaa, että saisi olla läsnä ovea auki murrettaessa ja sitten täydessä virkapuvussa todistajana ruumiintarkastuksen aikana, meni niin pitkälle, että sanoi eräälle vastapäätä asuvalle naapurille tuon vahakangashattuisen vekkulin tekevän viisaasti, jos olisi yrittämättä sitä uudelleen — mainitsematta lähemmin mitä — ja lisäsi pitävänsä häntä silmällä.

»Kapteeni Cuttle, ettekö ole kuullut Sol-enosta mitään koko aikana?» kysyi Walter mietteissään heidän seisoessaan lepäämässä puuhistaan myymälän ovella ja katsellessaan pitkin tuttua katua.

»Lähtenyt etsimään minua eikä kertaakaan kirjoittanut teille? Mutta miksi ei? Hän sanoo nimenomaan tässä paperissa, jonka annoitte minulle», virkkoi Walter ja otti taskustaan sen asiakirjan, joka oli avattu viisaan Bunsbyn läsnä ollessa, »että jollette kuule hänestä mitään ennenkuin sen avaatte, voitte pitää häntä kuolleena. Taivas varjelkoon siitä, mutta olisittehan kuullut hänestä, vaikka hän olisikin kuollut! Joku olisi varmasti kirjoittanut hänen pyynnöstään, jollei hän olisi itse voinut, ja sanonut: 'sinä ja sinä päivänä kuoli luonani' tai 'hoidossani' tai niin edespäin 'herra Solomon Gills Lontoosta ja jätti teille tämän viimeisen muiston ja pyynnön'. Eikö niin?»

Kapteeniin, joka ei ollut koskaan ennen kuvitellut asiaa niin selvästi, vaikutti täten avautuva laaja mahdollisuus yllättävästi, ja hän vastasi pudistaen miettivästi päätänsä: »Oikein puhuttu, poikani, ihan oikein.»

»Olen ajatellut tätä tai ainakin olen», sanoi Walter punastuen, »ajatellut yhtä ja toista unettomana yönä enkä voi uskoa muuta kuin että Sol-eno (taivas häntä siunatkoon!) on elossa ja tulee takaisin. En niin paljon ihmettele hänen lähtöään, koska ottamatta huomioon sitä seikkailujen ihailua, joka aina kuului hänen luonteeseensa, ja hänen suurta rakkauttaan minua kohtaan, jonka rinnalla kaikki muu hänen elämässään ei ollut minkään arvoista, kuten tiedän paremmin kuin kukaan muu saatuani hänestä parhaimman isän» — Walterin ääni tuntui epäselvältä ja käheältä, ja hän katseli poispäin pitkin katua — »niin, ottamatta sitä huomioon olen usein lukenut ja kuullut henkilöistä, jotka saatuaan tiedon siitä, että joku läheinen ja rakas sukulainen on mahdollisesti joutunut haaksirikkoon, ovat matkustaneet asumaan niille rannikkoseuduille, missä saattoi odottaa kuulevansa jotakin kadoksissa olevasta laivasta vaikkapa vain tuntia paria aikaisemmin kuin muualla, tai suorastaan seuranneet laivan reittiä määräpaikkaan, ikäänkuin sillä keinoin tulisi jotakin selville. Luullakseni tekisin itsekin niin yhtä pian kuin joku toinen tai mahdollisesti pikemminkin kuin moni muu. Mutta sitä en voi käsittää, miksi eno ei ole kirjoittanut teille, vaikka niin selvästi aikoi, ja kuinka hän olisi voinut kuolla ulkomailla teidän saamatta siitä kenenkään kautta tietoa.»

Kapteeni huomautti päätänsä ravistaen, että Jack Bunsbykään ei ollut kyennyt sitä selittämään ja että siinä oli sellainen mies, jolla oli kelvollinen päänuppi.

»Jos enoni olisi ollut kevytmielinen nuorukainen, niin että voisi ajatella hänen joutuneen hurjaan juopotteluseuraan, jossa hänet nujerrettiin mahdollisten rahainsa vuoksi», jatkoi Walter, »tai jos hän olisi ollut huimapäinen merimies, joka lähti maihin parin kolmen kuukauden palkka taskussaan, voisin ymmärtää hänen katoamisensa jäljettömiin. Mutta kun hän oli mitä oli — ja toivoakseni vieläkin on — en voi sitä uskoa.»

»No, mitä siis päättelet siitä?» kysyi kapteeni katsellen häntä odottavan näköisenä.

»Kapteeni Cuttle», vastasi Walter, »en ymmärrä, mitä pitäisi ajatella. Onko asian laita niin, ettei hän ole kirjoittanut? Eikö siitä ole mitään epäilystä?»

»Jos Sol Gills olisi kirjoittanut», vastasi kapteeni, »niin missä sitten on kirje?»

»Olettakaamme, että hän jätti sen jonkun haltuun», arveli Walter, »tai että se on unohtunut tai huolimattomasti heitetty jonnekin tai hukkunut. Sekin on minusta todennäköisempää kuin toinen olettamus. Lyhyesti sanoen, kapteeni Cuttle, minä en ainoastaan hylkää toista mahdollisuutta, vaan en tahdokaan sitä ajatella.»

»Niin, Walter, toivo pitää sinua yllä», virkkoi kapteeni viisaasti. »Toivo on poiju, sen voit hakea Pikku Laulukirjasta, tunteellisten laulujen osastosta, mutta se kelluu vain, niinkuin kaikki muutkin poijut, eikä sitä voi minnekään ohjata. Toivon kuva on myös ankkuri, mutta mitä hyötyä minulla on ankkurista, jollen tapaa pohjaa, minne sen laskisin?»

Kapteeni Cuttle puhui näin paremminkin järkevänä kansalaisena ja perheen päämiehenä, jonka velvollisuus on jaella viisautensa aarteita kokemattomalle nuorukaiselle, kuin yksityisesti omasta puolestaan. Mutta hänen kasvonsa loistivat kuitenkin uudesta toivosta, joka oli häneen tarttunut Walterista. Ja hän päätti sanansa sopivasti taputtamalla nuorukaista selkään ja sanomalla innostuneena: »Hurraa, poikani! Omasta puolestani olen samaa mieltä kuin sinäkin.»

»Vain sananen enää lisää enostani tällä kertaa, kapteeni Cuttle. Minun nähdäkseni on mahdotonta, että hän olisi lähettänyt kirjeensä yleisellä tavalla — esimerkiksi postilaivan mukana —»

»No, no, Walter», virkkoi kapteeni, koettaen luoda häneen ankaran katseen, »enkö minä ole tavoitellut uutisia tuosta oppineesta miehestä, vanhasta Sol Gillsistä, enostasi, yötä päivää siitä lähtien kun hän katosi? Eikö sydämeni ole ollut raskas ja valveillaan joka hetki hänen ja sinun tähtesi? Enkö ole ollut vahtipaikallani nukkuessani ja valveessani ja enkö olisi hävennyt luopua siitä niin kauan kuin tämä merikadetti suinkin pysyy koossa?»

»Niin, kapteeni Cuttle», vastasi Walter tarttuen hänen käteensä, »tiedän asian olevan niin ja tiedän, kuinka uskollista ja vakavaa on kaikki, mitä sanotte ja tunnette. Olen varma siitä. Uskokaa minun olevan siitä yhtä varman kuin että jalkani on taas täällä kynnyksellä tai että taas olen saanut puristaa tätä uskollista kättä. Ettehän sitä epäile?»

»En tahdo enää pitemmälti arvailla», virkkoi Walter, »enkä lisätä muuta kuin etten millään muotoa koske enoni omaisuuteen, kapteeni Cuttle! Kaikki, mitä hän on jättänyt tänne, saa pysyä uskollisimman hoitajan ja parhaimman miehen huostassa — ja jollei hänen nimensä ole Cuttle, ei hänellä ole lainkaan nimeä! Ja nyt, ystävistä parhain, puhukaamme hiukan — neiti Dombeystä.»

Walterin käytös muuttui hänen lausuessaan nämä kaksi sanaa. Hän näytti menettäneen luottavaisuutensa ja hilpeytensä.

»Minä luulin, ennenkuin neiti Dombey esti minua puhumasta hänen isästään eilen illalla — muistattehan sen?»

»Minä luulin», toisti Walter, »että meillä olisi vain yksi kova velvollisuus suoritettavana, nimittäin saada hänet yhteyteen omaistensa kanssa ja palaamaan kotiin».

Kapteeni mutisi jotakin vastalauseen tapaista, mutta sen teki niin tavattoman voimattomaksi perinpohjainen masennus hänen kuullessaan tämän ilmoituksen, että vain arvaamalla saattoi päästä sen merkityksestä selville.

»Mutta se on lopussa», jatkoi Walter. »En enää ajattele niin. Mieluummin lähtisin vaikka uudelleen sille laivahylylle, jolla olen niin usein unissani purjehtinut sen jälkeen kun pelastuin, ja jäisin sille ajelehtimaan — ja kuolemaan!»

»Hurraa, poikani!» huudahti kapteeni ilmeisen mielihyvän puuskassa.
»Hurraa, hurraa!»

»Kuinka voisi ajatellakaan, että hän niin nuorena, hyvänä ja kauniina ja niin hienosti kasvatettuna ja niin toisenlaisiin oloihin syntyneenä joutuisi harhailemaan tylyssä maailmassa! Mutta me olemme nähneet sen kuilun, joka erottaa hänet kaikesta entisyydestä, vaikkei kukaan muu kuin hän itse voi tietää, kuinka syvä se on, eikä mikään paluu ole mahdollinen.»

Ymmärtämättä tätä täydelleen kapteeni kuitenkin hyväksyi sen ja huomautti hyvin vakuuttavasti, että tuuli kävi perän takaa.

»Hänen ei pitäisi olla yksin täällä, vai mitä, kapteeni Cuttle?» kysyi
Walter levottomana.

»Sepä se, poikani, en oikein ymmärrä», vastasi kapteeni mietittyään kotvasen. »Mutta olethan sinä kuitenkin täällä hänen seuranaan, ja kun te molemmat sovitte yhteen —»

»Rakas kapteeni Cuttle», muistutti Walter. »Minäkö muka olen täällä! Neiti Dombey viattomana ja luottavaisena pitää minua ikäänkuin ottoveljenään, mutta millainen olisikaan minun sydämeni rikos ja halpamaisuus, jos kuvittelisin olevani mitenkään oikeutettu lähestymään häntä tuttavallisesti, muka veljenä — jos olisin unohtavinani, että olen kunniani vuoksi velvollinen sitä karttamaan?»

»Walter, poikani», arveli kapteeni, joka tunsi äskeisen rohkeutensa lannistuvan, »eikö mikään muu suhde olisi mahdollinen kuin —»

»Voi!» vastasi Walter, »tahtoisitteko, että menettäisin hänen kunnioituksensa — sellaisen olennon kunnioituksen — ja vetäisin ikuisiksi ajoiksi verhon itseni ja hänen enkelinkasvojensa väliin käyttämällä hyväkseni sitä, että hän on täällä turvapaikassa niin luottavana ja kenenkään suojelematta, koettaakseni tunkeutua hänen rakastajakseen? Mitä sanon? Maailmassa ei ole ainoatakaan ihmistä, joka vastustaisi sellaista yritystäni enemmän kuin te.»

»Sillä ehdolla», sanoi kapteeni käyden yhä alakuloisemmaksi, »että on jokin oikea syy tai este, miksi kahta ihmistä ei voi liittää yhteen ikeeseen — voit hakea sen paikan kirjasta ja painaa mieleesi — toivon voivani selittää sen luvalliseksi ja sallituksi silloin kun se kirkossa kuulutetaan. Eikö siis ole mitään muuta suhdetta, poikani?»

»No niin, Walter», murisi kapteeni hitaasti, »en tahdo kieltää olevani kovin pahoilla mielin tästä huomautuksestasi tai siitä, mitä minulle on sen ohella selvinnyt. Mutta mitä Sydämen Iloon tulee, Walter, niin muista, että mikä on kunnioitusta ja velvollisuudentuntoa häntä kohtaan, se on kunnioitusta ja velvollisuudentuntoa minunkin mielestäni, vaikka olen ajatellut asiaa ennen toisin. Sen vuoksi seuraan vanavedessäsi ja tunnen juuri samaa kuin sinäkin. Eikö todella mikään muu suhde ole mahdollinen?» toisti kapteeni katsellen alakuloisen luhistuneen linnansa raunioita.

»Nyt meidän pitäisi», virkkoi Walter tarttuen uuteen aiheeseen, saadakseen kapteenin iloisemmalle mielelle, »keksiä jokin keino hankkiaksemme sopiva ja luotettava seuratoveri neiti Dombeylle siksi ajaksi, jonka hän viettää täällä. Kukaan hänen omaisistaan ei tietysti kelpaa. Neiti Dombeystä tuntuu, että he ovat kaikki riippuvaisia hänen isästään. Minne Susan on joutunut?»

»Sekö nuori nainen?» kysyi kapteeni. »Minun käsitykseni mukaan hänet on lähetetty pois Sydämen Ilon tahtoa vastaan. Otin hänet puheeksi, kun neiti ensin tuli tänne. Hän näytti pitävän tytöstä paljon, mutta sanoi hänen olleen poissa jo kauan.»

»Sitten teidän pitää kysyä neiti Dombeylta, minne hän on lähtenyt», esitti Walter, »ja me koetamme saada hänet käsiimme. Alkaa jo olla päivä, ja neiti Dombey nousee pian. Te olette hänen paras ystävänsä. Odottakaa häntä yläkerrassa ja jättäkää minun huolekseni kaikki alakerran asiat.»

Peräti alakuloisena kapteeni huokasi kuin vastaukseksi Walterin huokaukseen ja taipui. Florence oli iloinen uudesta huoneestaan, halusi hartaasti tavata Walteria ja riemuitsi toivoessaan tapaavansa vanhan ystävänsä Susanin. Mutta hän ei tiennyt Susanin olinpaikasta muuta kuin että hän oli jossakin Essexissä. Hänen tietääkseen ei kukaan muukaan ollut siitä selvillä, paitsi ehkä Toots.

Tämän uutisen kapteeni toi Walterille ja ilmoitti samalla, että Toots oli se nuori herra, jonka Walter oli kohdannut merikadetin ovella, että he olivat hyvät tuttavat ja että hän oli varakas ja toivottomasti ihastunut neiti Dombeyhin. Sitten kapteeni kertoi, kuinka sanoma Walterin otaksutusta kohtalosta oli ensiksi tutustuttanut hänet Tootsiin ja kuinka heidän välillään oli tehty valalla vahvistettu sopimus, jonka mukaan Tootsin piti olla puhumatta rakkaudestaan.

Nyt oli otettava selville, saattoiko Florence luottaa Tootsiin, ja kun Florence hymyillen sanoi: »Kyllä, koko sydämestäni», piti löytää Tootsin asunto. Sitä ei Florence tiennyt, ja kapteenikin oli sen unohtanut. Kapteeni selitti juuri pienessä arkihuoneessa Walterille, että Toots varmaankin pian tulisi, ja silloin hän ilmestyikin.

»Kapteeni Gills», sanoi Toots rientäen muitta mutkitta takahuoneeseen, »minä olen ihan mielipuolisuuden rajalla!»

Toots oli työntänyt nämä sanat suustaan kuin mörssäristä, ennenkuin huomasi Walterin, jota hän sitten tervehti kuin onnettomuudesta hihittäen — jos sitä niin voi kuvata.

»Suokaa anteeksi, herra», virkkoi Toots pidellen otsaansa, »mutta nyt olen sellaisessa kunnossa, että järkeni on menossa, jollei ole jo mennyt, ja kaikki kohteliaisuuteen vivahtelevakin olisi tällaiseen tilaan joutuneen henkilön taholta pelkkää tyhjää pilaa. Kapteeni Gills, sallikaa minun puhua kanssanne hetkinen kahden kesken.»

»Toveri, teitä me juuri halusimmekin tavata», vastasi kapteeni tarttuen hänen käteensä.

»Oi, kapteeni Gills, kuinka omituista, että joku haluaa tavata minua», sanoi Toots. »En ole uskaltanut ajaa partaani, kun olen niin hädissäni. En ole harjauttanut vaatteitani. Tukkani on kampaamaton. Sanoin Kukonpojalle, että jos hän tarjoutuisi puhdistamaan saappaani, surmaisin hänet jalkoihini!»

Kaikista näistä järkytetyn mielen ilmaisuista oli selvänä todistuksena
Tootsin ulkomuoto, josta kuvastui epätoivo ja hämmennys.

»Kuulkaahan, toveri», virkkoi kapteeni, »tämä on vanhan Sol Gillsin sisarenpoika Walter. Hän, jonka luultiin hukkuneen merellä.»

»Hyväinen aika!» änkytti Toots. »Kuinka monimutkainen onnettomuus! Mitä teille kuuluu? Minä — minä pelkään, että olette varmaankin kastunut kovasti. Kapteeni Gills, sallitteko minun vaihtaa kanssanne pari sanaa myymälässä?»

Hän tarttui kapteenin takkiin ja lähtiessään hänen kanssaan huoneesta kuiskasi:

»Kapteeni Gills, tuoko on se mies, jota tarkoititte sanoessanne, että hän ja neiti Dombey olivat luodut toisilleen?»

»Niin, toveri», vastasi kapteeni alakuloisena, »olin tosiaankin sitä mieltä ennen».

»Entä nyt?» huudahti Toots painaen taas kädellä otsaansa.» »Nyt ennen kaikkea! Vihattu kilpailija! Mutta eihän hän sentään ole vihattu kilpailija», jatkoi Toots, pysähtyen äkkiä, kun oli miettinyt asiaa lähemmin, ja otti käden otsaltaan. »Miksi minä vihaisin häntä? Ei, jos rakkauteni on ollut todella epäitsekäs, kapteeni Gills, niin sallikaa minun todistaa se nyt!»

»Kuinka voitte? Toivoakseni ette vilustunut. Olen kovin iloinen, jos suvaitsette pitää minua tuttavananne. Toivon, että tämä onnellinen päivä palaisi monta kertaa. Kautta kunniasanani, tosiaankin on hauskaa nähdä teitä», virkkoi Toots lämmeten yhä enemmän katseltuaan kauemmin Walterin kasvoja ja vartaloa.

»Kiitän teitä sydämellisesti», vastasi Walter. »En voisi toivoa suorempaa ja virkistävämpää tervehdystä.»

»Ettekö tosiaankaan? Se on kovin ystävällistä. Olen kovin kiitollinen teille. Mitä teille kuuluu? Toivon, että kaikki nekin voivat hyvin, jotka jäivät sinne — nimittäin — tarkoitan sinne, mistä viimeksi tulitte.»

Kaikkiin näihin hyviin toivotuksiin ja oivallisiin tarkoituksiin Walter vastasi miehekkäästi.

»Kapteeni Gills», sanoi Toots, »minä haluaisin toimia ehdottoman rehellisesti, mutta nyt minun toivoakseni sallitaan mainita eräs seikka, joka —»

»Niin, niin, toveri», vastasi kapteeni. »Avoimesti ja suorasti.» »Kuulkaa siis, kapteeni Gills», sanoi Toots, »ja luutnantti Walters, tiedättekö, että herra Dombeyn talossa on tapahtunut mitä kauheimpia asioita ja että neiti Dombey itse on karannut isänsä luota, joka minun käsitykseni mukaan», lisäsi hän hyvin kiihtyneenä, »on hirviö, niin että olisi liiaksi imartelevaa nimittää häntä marmoriseksi muistopatsaaksi tai petolinnuksi — ja että neiti Dombeyta ei tavata mistään ja että hän on kadonnut ihan tietämättömiin?»

»Luutnantti Walters», sanoi Toots, joka oli ruvennut käyttämään tätä nimitystä luultavasti sen vuoksi, että hän sekoitti hänen ristimänimensä merenkulkuammattiin ja oletti jotakin hänen ja kapteenin välistä sukulaisuutta, jonka piti tietysti ulottua myös arvonimiin, »minulla ei voi olla mitään syytä peitellä todellista asianlaitaa. Tuntien erikoista harrastusta kaikkeen, mikä on yhteydessä neiti Dombeyn kanssa — en mistään itsekkäästä syystä, luutnantti Walters, sillä olenhan täysin selvillä siitä, että jokaisen kannalta parasta, mitä voisin tehdä, olisi lopettaa elämäni, jota ei voi pitää muuna kuin haittana toisille ihmisille — olen pistänyt silloin tällöin jonkin pikku lahjan eräälle palvelijalle, kerrassaan kunnianarvoiselle Towlinson-nimiselle nuorelle miehelle, joka on ollut siinä perheessä jonkin aikaa. Hän ilmaisi minulle eilen illalla koko jutun. Siitä lähtien, kapteeni Gills — ja luutnantti Walters — olen ollut kuin mieletön ja maannut koko yön sohvalla tällaisena rauniona kuin näette.»

»Herra Toots», virkkoi Walter, »mielihyväkseni voin huojentaa mieltänne. Rauhoittukaa siis, neiti Dombey on hyvässä turvassa.»

»Arvoisa herra!» huudahti Toots hypähtäen seisomaan ja pudistaen taas hänen kättään, »nyt tunnen mieleni niin kuvaamattoman keveäksi, että vaikkapa ilmoittaisitte neiti Dombeyn olevan jo naimisissa, voisin hymyillä, Niin, kapteeni Gills», jatkoi hän kääntyen kapteeni Cuttlen puoleen, »kautta sieluni ja ruumiini, minä olen tosiaankin sitä mieltä, että mitä tahansa heti jälkeenpäin tekisinkin itselleni, voisin hymyillä. Niin huojentuneeksi tunnen mieleni.»

»Vielä suurempaa iloa ja tyydytystä tuottaa teidän kaltaisellenne jalolle sydämelle, kun saatte kuulla voivanne suorittaa palveluksen neiti Dombeylle», virkkoi Walter puristaen vastaukseksi sydämellisesti Tootsin kättä. »Kapteeni Cuttle, oletteko hyvä ja opastatte herra Tootsin yläkertaan?»

Kapteeni viittasi Tootsille, joka seurasi häntä hämmentyneen näköisenä.
Yläkertaan saavuttua hänet suuremmitta valmisteluitta johdettiin
Florencen uuteen — turvapaikkaan.

Kun Toots-parka näki hänet, hämmästyi ja ilostui hän niin tavattomasti, ettei osannut ilmaista tunteitaan muuten kuin mielettömyyksillä. Hän riensi Florencen luokse, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä, päästi sen irti, tarttui siihen taas, polvistui, vuodatti kyyneleitä, nauraa hihitti eikä välittänyt siitä vaarasta, johon joutui Diogeneen taholta, sillä koira oli siinä uskossa, että näissä mielenosoituksissa oli jotakin vihamielistä hänen emäntäänsä vastaan. Se hypähteli Tootsin ympärillä kuin epävarmana siitä, mihin kohtaan hyökkäys oli suunnattava, mutta ilmeisesti se oli varmasti päättänyt ravistella häntä perinpohjin.

»Hyi, Di, sinä paha, lyhytmuistinen koira! Hyvä herra Toots, minusta on niin hauska tavata teitä!»

»Kiitoksia», virkkoi Toots, »voin oikein hyvin, kiitoksia vain, neiti
Dombey. Toivoakseni koko perhe voi hyvin.»

Toots sanoi tämän käsittämättä vähääkään, mitä puhui, ja istuutui tuolille tuijottaen Florenceen, samalla kun hänen kasvoillaan loisti niin räikeä riemun ja epätoivon ristiriita kuin suinkin mahdollista.

»Kapteeni Gills ja luutnantti Walters ovat sanoneet minulle, neiti Dombey», läähätti Toots, »että minä voin tehdä teille palveluksen. Jos saattaisin jollakin keinolla pestä pois muiston siitä Brightonin päivästä, jollan käyttäydyin — paljon enemmän isänmurhaajan kuin taloudellisesti riippumattoman henkilön tavalla, niin vaipuisin hiljaiseen hautaan ilon kajastus mielessäni.»

»Hyvä herra Toots», sanoi Florence, »en toivoisi unohtavani mitään meidän tuttavuudestamme. Uskokaa minua, en koskaan voikaan. Te olette ollut minulle aina liian hyvä ja ystävällinen».

»Neiti Dombey», vastasi Toots, »teidän huomaavaisuutenne minun tunteitani kohtaan on osa enkelimäisestä luonnostanne. Kiitän teitä tuhannesti. Se ei merkitse mitään.»

»Aioimme kysyä teiltä», selitti Florence, »muistatteko, mistä löytäisimme Susanin, jonka ystävällisesti saatoitte ajuritoimistoon hänen lähtiessään meiltä».

»En tosiaankaan varmasti muista, mikä nimi oli niiden vuokravaunujen kyljessä», virkkoi Toots vähän aikaa mietittyään, »ja luulen hänen sanoneen, ettei hän aikonut pysähtyä sinne, vaan matkustaa edemmäksi. Mutta, neiti Dombey, jos haluatte löytää hänet ja saada hänet tänne, niin hankimme Kukonpoika ja minä hänet käsiimme niin nopeasti kuin suinkin alttiuteni ja Kukonpojan suuri äly voi toimittaa.»

Tootsia ilahdutti ja virkisti niin kovin se toivo, että hän saisi olla hyödyksi, ja hänen uhrautuvaisuutensa epäitsekkäisyys eittämätön, että olisi ollut julmaa hylätä hänen tarjoustaan. Vaistomaisen hellätunteisena Florence vältti mitenkään estelemästä tätä aietta ja kiitteli Tootsia moneen kertaan. Toots otti ylväänä ryhtyäkseen toimiin viipymättä.

»Neiti Dombey», sanoi Toots koskettaen Florencen tarjoamaa kättä, samalla kun hänen kasvoillaan selvästi kuvastui toivottoman rakkauden tuska, joka pani hänet värisemään, »hyvästi! Sallikaa minun olla niin rohkea ja sanoa, että monet onnettomuutenne tekevät minut kerrassaan kurjaksi ja että voitte luottaa minuun lähinnä kapteeni Gillsin jälkeen. Olen täysin tietoinen omista puutteellisuuksistani — ne eivät merkitse mitään, kiitos vain — mutta minuun voi luottaa täydellisesti, sen vakuutan teille, neiti Dombey.»

Sitten Toots lähti ulos huoneesta taas kapteenin seuraamana, joka oli seisonut vähän matkan päässä hattu kainalossa sivellen harvaa tukkaansa koukullaan ja hartaasti tarkannut tapausten kehittymistä. Ja kun ovi sulkeutui heidän takanaan, peittyi Tootsin elämän valo taas synkkiin pilviin.

»Kapteeni Gills», virkkoi hän pysähtyen portaiden alapäässä ja kääntyen, »totta puhuen en ole tällä hetkellä siinä mielentilassa, että voisin luutnantti Waltersin jälleen tavatessani säilyttää niitä ehdottoman ystävällisiä tunteita, jollaisten soisin rinnassani asustavan. Emme voi aina hillitä, tunteitamme kapteeni Gills, ja siksi pitäisin erikoisena suosionosoituksena jos päästäisitte minut ulos sivuovesta.»

»Toveri», vastasi kapteeni, »valitkaa itse tienne. Olen varma siitä, että mitä reittiä tahansa kuljette, se on selvä ja kelpo miehelle sopiva.»

»Kapteeni Gills», virkkoi Toots, »te olette erittäin ystävällinen. Teidän hyvä käsityksenne on minulle lohdutus. Vielä yksi asia», lisäsi hän seisten käytävässä puoliavoimen oven takana, »jonka toivoisin teidän muistavan, kapteeni Gills, ja tulevan myöskin luutnantti Waltersin tietoon. Olen nyt! nähkääs, saanut omaisuuteni kokonaan haltuuni enkä tiedä, mitä sillä tekisin. Jos voisin olla jotenkin hyödyksi raha-asioissa, niin vaipuisin hiljaiseen hautaan rauhallisin mielin.» Hän ei puhunut muuta, vaan pujahti ulos hiljaa ja sulki oven jälkeensä estääkseen kapteenia vastaamasta mitään.

Florence ajatteli tätä hyväluontoista olentoa kauan jälkeenpäinkin tuskan ja mielihyvän sekaisin tuntein. Toots oli niin rehellinen ja lämminsydäminen, että tuotti verratonta iloa ja lohdutusta nähdä hänet taas ja onnettomuudessa saada uusi vakuutus hänen ystävällisyydestään. Mutta Florencen silmät sumentuivat kyynelistä ja hänen rintansa täyttyi säälistä, kun hän samalla ajatteli tuottaneensa toiselle hetkeksikään surua, joka häiritsi nuorukaispoloisen tasaista elämää. Kapteeni Cuttlekin ajatteli omalla tavallaan Tootsia ja samoin Walter. Kun he kaikki kolme illalla istuivat Florencen uudessa huoneessa, ylisti Walter Tootsia erittäin lämpimästi ja kertoi Florencelle, mitä hän oli lähtiessään sanonut, lisäten siihen selitykseksi ja tunnustukseksi kaikenlaista miellyttävää, mitä hänen oma vilpittömyytensä ja myötätuntonsa salli.

Toots ei palannut seuraavana päivänä eikä senkään jälkeen muutamiin päiviin. Sillävälin Florence, saamatta minkäänlaista uutta syytä levottomuuteen, eleli kuin rauhallinen lintu häkissä Sol-ukon asunnon yläkerrassa. Mutta päivän seuratessa toistaan hän kävi silminnähtävästi yhä alakuloisemmaksi, ja se ilme, joka oli näkynyt Paul-vainajan kasvoilla, kuvastui usein niilläkin kasvoilla, jotka korkeasta akkunasta katselivat taivaanlakea kohti kuin etsien enkeliään siltä kirkkaalta rannalta, josta hän oli puhunut pienessä vuoteessaan maaten.

Florence oli ollut viime aikoina raukea, eikä hänen kokemansa järkytys ollut vaikuttamatta hänen vointiinsa. Mutta nyt ei häntä vaivannut ruumiillinen sairaus. Hänen mielensä oli masennuksissa, ja siihen oli syynä Walter.

Hän huomasi, että Walter vältteli häntä, vaikka huolehtikin hänestä, ollen levoton hänen puolestaan ja toisaalta ylpeä ja iloinen häntä palvellessaan, ja osoitti kaikkea tätä niin hehkuvan innokkaasti kuin hänen luonteelleen oli ominaista. Päivän mittaan hän harvoin lähestyi Florencen huonetta. Jos Florence kysyi häntä, tuli hän ja oli taas yhtä sydämellinen ja iloinen, jollaisena Florence muisti hänet niiltä ajoilta, jolloin oli lapsena eksynyt Lontoon kaduilla. Mutta pian Walter kävi umpimieliseksi — Florencen herkältä mieleltä se ei jäänyt huomaamatta — ja levottomaksi ja lähti tiehensä. Koko päivänä hän ei kertaakaan tullut pyytämättä. Illalla hän oli aina saapuvilla, ja se oli onnellisinta aikaa, sillä silloin Florence puolittain uskoi, että hänen lapsuutensa aikainen Walter ei ollut muuttunut. Mutta silloinkin osoitti jokin mitätön sana, katse tai seikka Florencelle, että heidän välillään oli käsittämätön kuilu, jonka ylitse ei voinut päästä.

Florence ei voinut olla huomaamatta tätä suurta muutosta, vaikka Walter koetti parhaansa mukaan sitä salata. Näytti siltä kuin Walter hienotunteisuudesta häntä kohtaan ja toivoen hartaasti voivansa suojella häntä kaikelta pahalta turvautuisi lukemattomiin pikku juoniin ja eksytyksiin. Sitä enemmän Florence tunsi Walterin muuttuneen toisenlaiseksi ja sitä useammin hän itki tätä veljen vieraantumista.

Florencesta tuntui, että kelpo kapteenikin — hänen väsymätön, hellä, aina innokas ystävänsä — huomasi sen ja kiusaantui siitä, ollen vähemmän hilpeä ja toivehikas kuin alussa ja vilkaisten silloin tällöin murheellisena salavihkaa vuorotellen kumpaankin heidän istuessaan illalla kolmisin yhdessä.

Vihdoin Florence päätti puhua asiasta Walterille, luullen ymmärtävänsä syyn hänen vieraantumiseensa ja voivansa keventää sydäntään ja tehdä hänet rauhallisemmaksi, jos ilmaisisit keksineensä asianlaidan ja alistuvansa siihen ilman pienintäkään moitetta.

Eräänä sunnuntai-iltana Florence toteutti päätöksensä. Uskollinen kapteeni istui hänen huoneessaan kaulus tavattoman korkealla, lukien silmälasit nenällä. Silloin Florence kysyi, missä Walter oli.

»Puhelisin mielelläni hänen kanssaan», virkkoi Florence nousten äkkiä seisomaan kuin lähteäkseen alakertaan.

Senjälkeen kapteeni hyvin ketterästi nosti kirjan olalleen — sillä hän piti velvollisuutenaan lukea sunnuntaisin vain hyvin paksuja kirjoja, koska se näytti säädyllisemmältä, ja oli vuosia sitten ostanut eräästä vanhojen kirjojen kaupasta suunnattoman teoksen, jonka viisi ensimmäistä riviä jo sai hänet niin ymmälle, ettei hän ollut vieläkään päässyt selville, mitä aihetta siinä käsiteltiin — ja poistui. Walter ilmestyi pian.

»Kapteeni Cuttle ilmoitti, neiti Dombey», aloitti hän innokkaasti heti sisään tullessaan — mutta pysähtyi nähdessään Florencen kasvot. »Te ette voi hyvin tänään. Näytätte alakuloiselta ja olette itkenyt.»

Hän puhui niin ystävällisesti, ja hänen äänessään tuntui niin hellä sävy, että kyyneleet kihosivat Florencen silmiin.

»Walter», virkkoi Florence lempeästi, »minä en jaksa oikein hyvin ja olen itkenyt. Haluan puhua kanssasi.»

Walter istuutui vastapäätä häntä ja katseli kauniita ja viattomia kasvoja. Hänen omat kasvonsa kalpenivat, ja hänen huulensa värisivät.

»Sinä sanoit samana iltana, jolloin sain tietää sinun pelastuneen — oi, rakas Walter, miltä minusta silloin tuntui ja mitä toivoinkaan —»

Walter laski vapisevan kätensä pöydälle heidän väliinsä ja katseli
Florencea.

»— että minä olin muuttunut. Hämmästyin kuullessani sinun sanovan niin, mutta nyt ymmärrän muuttuneeni. Älä ole vihainen minulle, Walter. Silloin olin liian iloinen sitä ymmärtääkseni.»

Walterin mielestä hän oli taas kuin lapsi. Hänestä tuntui kuin hänen edessään istuisi viaton, luottavainen, rakastava pikku tyttö, ei se rakas nainen, jonka jalkojen juureen hän olisi tahtonut laskea maailman rikkaudet.

»Muistathan viimeisen kerran, jolloin tapasimme toisemme ennen lähtöäsi, Walter?»

»Tämä on aina ollut sidottuna kaulaani! Jos olisin vaipunut syvyyteen, olisi se ollut mukanani valtameren pohjalla.»

Florence laski kätensä Walterin kädelle yhtä luontevasti ja yksinkertaisesti kuin ei olisi päivääkään kulunut siitä, jolloin hän antoi tuon pienen muistoesineen.

»Olen siitä iloinen, kun saan ajatella, että pidät sitä muistona minusta, Walter. Muistatko, että jonkinlainen aavistus tästä muutoksesta tuntui heräävän mielessämme jo sinä iltana, kun puhelimme yhdessä?»

»Kyllä, Walter. Minä olin jo silloin syynä siihen, että toiveesi ja suunnitelmasi eivät toteutuneet. Pelkäsin sitä ajatusta silloin, mutta nyt sen tiedän. Jos silloin jalomielisyydessäsi kykenit salaamaan minulta, että sinäkin tiesit, ei se enää onnistu, vaikka koetat yhtä ylevästi kuin silloinkin. Niin, sinä koetat. Kiitän sinua siitä, Walter, syvästi ja vilpittömästi, mutta sinun on mahdoton onnistua. Sinä olet kärsinyt liiaksi oman ja läheisimmän sukulaisesi kovan kohtalon vuoksi voidaksesi kokonaan jättää huomioon ottamatta, kuka on ollut viattomana syynä kaikkeen vaaraan ja tuhoon. Sinä et voi unohtaa minua siltä kannalta, emmekä me enää voi olla kuin veli ja sisar. Mutta, rakas Walter, älä luule minun senvuoksi! valittavan. Minun olisi pitänyt tietää se, mutta unohdin sen iloissani. En toivo muuta kuin että ajattelet minua vähemmän kiusaantuneempana, kun tämä tunne ei enää ole salaisuus. Enkä pyydä muuta, Walter, kuin että sen lapsiparan vuoksi, joka oli kerran sisaresi, et taistelisi itsesi kanssa ja kiduttaisi itseäsi minun tähteni, kun kerran tiedän kaikki!»

Walter oli katsellut häntä koko ajan niin ihmeissään ja järkytettynä, ettei mikään muu tunne voinut kuvastua hänen ilmeestään. Nyt hän tarttui Florencen käteen, joka lepäsi niin rukoilevasti hänen kädellään, ja piti siitä lujasti kiinni.

»Oi, neiti Dombey», virkkoi hän, »onko mahdollista, että kärsiessäni niin paljon, kun olen koettanut saada tunteeni sellaisiksi, joita velvollisuuteni on osoittaa teitä kohtaan, olen tuottanut noin suuria kärsimyksiä kuin sananne ilmaisevat. Koskaan en ole ajatellut teitä toisenlaisena kuin lapsuuteni ja nuoruuteni viattomana, valoisana, puhtaana ja siunattuna muistona. Alusta asti en ole pitänyt enkä viimeiseen hengenvetooni asti pidäkään teidän osuuttanne elämässäni muuna kuin jonakin pyhänä, mitä ei koskaan saa keveästi ajatella, ei koskaan voi kylliksi kunnioittaa eikä koskaan, kuolemaan asti, unohtaa. Kun taas saan nähdä teidän katsovan minuun ja kuulla teidän puhuvan niinkuin silloin illalla, kun erosimme, tuottaa se minulle sellaista onnea, etten löydä sanoja sitä ilmaistakseni. Ja jos pidätte minua sisaren rakkauden ja luottamuksen arvoisena, on se toinen suuri lahja, jonka voin kiitollisin mielin ottaa vastaan!»

»Walter», virkkoi Florence vakavasti, samalla kun hänen kasvojensa ilme alkoi muuttua, »mitä tarkoitat olevasi velvollinen osoittamaan minulle uhraamalla kaikki muut tunteet?»

»Kunnioitusta», vastasi Walter matalalla äänellä, »harrasta kunnioitusta».

Florencen kasvot alkoivat värittyä, ja hän veti ujosti ja miettivästi pois kätensä, katsellen häntä yhä yhtä vakavasti.

»Minulla ei ole veljen oikeutta», jatkoi Walter. »Minulla ei ole veljen vaatimuksia. Lähtiessäni olitte lapsi. Palatessani tapasin naisen.»

Puna tummeni Florencen kasvoilla. Hän teki liikkeen kuin rukoillakseen, ettei Walter puhuisi enempää. Sitten hän painoi kasvot käsiinsä.

»Minun velvollisuuteni niin luottavaa, puhdasta ja hyvää sydäntä kohtaan», virkkoi Walter, »on reväistä itseni irti siitä, vaikka samalla repisin oman sydämeni kappaleiksi. Kuinka uskaltaisin sanoa teitä sisarekseni!»

»Jos olisitte ollut onnellinen, ympärillänne rakastavia ja ihailevia omaisia, niinkuin pitäisi, ja kaikkea sitä, mikä tekee syntymästä asti perityn asemanne niin kadehdittavaksi», puhui Walter, »ja jos silloin olisitte sanonut minua veljeksenne, hellyydessä muistellessanne mennyttä, olisin voinut vastata siihen nimitykseen samoin etäisestä paikastani ilman sitä sisäistä vakaumusta, että niin menetellessäni käytän väärin viatonta luottamustanne. Mutta täällä — ja nyt!»

»Oi, kiitos, kiitos, Walter! Suo anteeksi, että olen tehnyt sinulle niin paljon vääryyttä. Minulla ei ollut ketään, joka olisi minua neuvonut. Olen ihan yksin.»

»Florence!» huudahti Walter kiihkeästi. »Nyt minun on kiire lausua ajatukseni, mutta joitakin hetkiä sitten ei mikään olisi kyennyt pusertamaan niitä huuliltani. Jos olisin menestynyt, jos minulla olisi mitään keinoja tai toivoa kyetä jonakin päivänä palauttamaan teidät asemaan, joka edes suunnilleen vastaisi entisiä olojanne, olisin sanonut teille, että on olemassa yksi nimitys, jonka voisitte minulle suoda — kaikkea muuta ylempi oikeus suojellakseni ja helliäkseni teitä — vaikkei minulla ole siihen muuta ansiota kuin rakkauteni ja kunnioitukseni teitä kohtaan ja se, että koko sydämeni kuuluu teille. Olisin tunnustanut teille, että ainoastaan sillä tavalla voisitte antaa minulle oikeuden suojella ja vaalia teitä ja että vain silloin olisin uskaltanutkin ottaa sen vastaan. Mutta jos minulla olisi se oikeus, pitäisin sitä niin kallisarvoisena ja verrattomana, että koko elämäni kestävä uskollisuus ja into ei riittäisi sen arvoa tunnustamaan.»

Florencen pää oli yhä kumarruksissa, hänen kyyneleensä vuotivat yhä, ja hänen rintansa kohoili nyyhkytyksistä. »Rakas Florence! Rakkahin Florence, joksi teitä nimitin ajatuksissani, ennenkuin kykenin käsittämään, kuinka julkeaa ja vaateliasta se oli! Viimeisen kerran sallikaa minun mainita teitä rakkaalta nimeltänne ja koskettaa tätä lempeää kättä merkiksi siitä, että sisarellisesti unohdatte äsken lausumani sanat.»

Florence kohotti päänsä ja puhui Walterille silmissään niin juhlallinen ja suloinen ilme kyynelten takana, huulillaan niin tyyni, kirkas ja rauhallinen hymy, koko olennossaan ja äänessään sellainen hiljainen ja lempeä värinä, että nuoren miehen herkimmät sydämen äänet alkoivat soida ja hänen katseensa himmeni.

»Ei, Walter, en voi niitä unohtaa. En tahtoisi mistään hinnasta unohtaa. Oletko — oletko kovin köyhä?»

»Minä olen vain vaeltaja», vastasi Walter, »joka elinkeinokseen tekee matkoja meren toiselle puolen. Sellainen on nyt toimeni.»

Florence katseli häntä tuokion ja sitten laski ujosti värisevän kätensä hänen käteensä.

»Jos otat minut vaimoksesi, Walter, rakastan sinua uskollisesti. Jos sallit minun lähteä mukaasi, tulen vaikka maailman ääriin pelkäämättä. En voi hylätä mitään sinun iloksesi — minulla ei ole mitään uhrattavaa sinun tähtesi, ei ketään, josta kaivaten luopuisin. Kaiken rakkauteni ja koko elämäni omistan sinulle ja viimeisellä hengenvedollani äännän sinun nimeäsi Jumalalle, jos minulla on aistit ja muisti jäljellä.»

Walter veti hänet syliinsä, painoi hänen poskensa omaansa vasten, ja nyt, kun ei enää tarvinnut pelätä torjumista tai yksinäisyyttä, Florence itki vapaasti rakastettunsa rintaan nojaten.

Siunatut sunnuntaikellot, jotka soivat niin rauhallisesti heidän hurmaantuneisiin, onnellisiin korviinsa! Siunattu sunnuntairauha, joka sointuu niin oivallisesti heidän sielujensa tyyneyteen ja ympäröi heidät pyhällä ilmakehällä! Siunattu hämärä, joka hiipii rauhoittamaan Florencea, niinettä hän vaipuu uneen kuin tuuditettu lapsi Walterin povelle!

Oi, kuinka kevyesti rakas ja uskollinen olento siinä lepää! Niin, Walter, katsahda suljettuihin silmiin ylpeästi ja hellästi, sillä koko avarassa maailmassa ne etsivät tästedes vain sinua — ainoastaan sinua!

Kapteeni pysyi pienessä arkihuoneessa pimeään asti. Hän otti tuolin, jolla Walter oli istunut, ja tuijotti kattoakkunaan, kunnes päivä vähitellen häipyi ja tähdet kurkistivat alas. Hän sytytti kynttilän, sytytti piipun, poltti sen loppuun ja mietiskeli, mitä kummaa yläkerrassa tapahtui ja miksi he eivät kutsuneet häntä teelle.

Sitten Florence tuli hänen luokseen, kun hänen ihmettelynsä oli suurimmillaan.

»Jaha, lapsukainen!» huudahti kapteeni. »Olettepa te ja Walter todellakin jutelleet koko kauan!»

Florence tarttui pienellä kädellään erääseen kapteenin suurista takinnapeista ja virkkoi katsahtaen hänen kasvoihinsa:

»Kapteeni kulta, sallitteko minun kertoa teille erään asian?» Kapteeni kohotti päänsä nopeasti kuullakseen, mistä oli puhe. Voidessaan siinä asennossa paremmin tarkastella Florencea hän työnsi tuolinsa taaksepäin ja samalla itsensä niin kauas kuin mahdollista.

»Mitä, sydänkäpyni!» huudahti hän äkkiä pöyhistäen itseään. »Siitäkö on puhe?»

»Walter sulhanen! Niinkö?» karjui kapteeni heitellen vahakangashattuaan kattoakkunaa kohti.

Kapteeni sieppasi hänet heti syliinsä. Sitten hän otti lattialta hattunsa, painoi sen päähänsä, pisti Florencen käden kainaloonsa ja talutti hänet taas yläkertaan, sillä nyt hän tunsi saavansa hämätä mainiolla sutkauksella.

»Ähä, Walter», virkkoi kapteeni katsoen sisään ovesta, samalla kun hänen kasvonsa loistivat ystävällisen lämmityspullon tavalla. »Vai ei mikään muu suhde ole mahdollinen?»

Näytti siltä kuin hän olisi tukehtua tähän leikilliseen härnäykseensä, jota hän toisti kymmeniä kertoja teenjuonnin aikana. Samalla hän kiilloitti loistavaa nenäänsä takkinsa hihalla ja pyyhkäisi tuon tuostakin päätänsä nenäliinalla. Mutta häneltä ei puuttunut vakavampaakaan ilon lähdettä, kun hän vain halusi siihen turvautua, sillä nuoret kuulivat hänen katsellessaan heitä sanomattoman ihastuksen vallassa virkkavan hiljaa joitakin kertoja:

»Ed'ard Cuttle, etpä ole kertaakaan elämässäsi lähtenyt paremmalle reitille kuin luopuessasi pikku omaisuudesta!»

YHDESKUUDETTA LUKU

Mitä tekee ylpeä mies päivän seuratessa toistaan? Ajatteleeko hän kertaakaan tytärtään tai ihmetteleekö minne hän on mennyt? Luuleeko hän Florencen palanneen kotiin ja elelevän entiseen tapaan synkässä talossa? Kukaan ei voi vastata hänen puolestaan. Hän ei ole sen koommin kertaakaan maininnut tyttärensä nimeä. Hänen palveluskuntansa pelkää häntä liiaksi kosketellakseen asiaa, josta hän itsepintaisesti pysyy vaiti. Sen ainoan henkilön, joka uskaltaa kysellä häneltä, hän vaientaa silmänräpäyksessä.

»Rakas Paul», mutisee hänen sisarensa, joka pujahtaa huoneeseen samana päivänä, jolloin Florence on lähtenyt, »sinun vaimosi, se nousukas! Onko se mahdollista, mitä olen kuullut kerrottavan? Onko totta, että hän palkitsee tällä tavoin sinun verrattoman kiintymyksesi, joka meni niin pitkälle, että uhrasit omat sukulaisesikin hänen oikuilleen ja ylpeydelleen? Veliparkani!»

Näin puhuen ja samalla muistellen, ettei häntä ollut kutsuttu tupaantuliaisten päivällisille, rouva Chick käyttää ahkerasti nenäliinaansa ja heittäytyy Dombeyn kaulaan. Mutta Dombey irroittaa hänet kylmäkiskoisesti ja taluttaa hänet istumaan.

»Kiitos, Louisa», virkkaa hän, »tästä rakkautesi todistuksesta, mutta toivon, että keskustelumme siirtyy johonkin toiseen aiheeseen. Jos valitan kohtaloani, Louisa, tai ilmaisen olevani lohdutuksen tarpeessa, voit sitä tarjota minulle, jos tahdot olla niin hyvä.»

»Rakas Paul», huomauttaa hänen sisarensa pitäen nenäliinaansa kasvojaan vasten ja pudistaen päätään, »minä tunnen ylevän mielesi enkä mainitse enää sanaakaan asiasta, joka on niin tuskallinen ja mieltä kuohuttava» — rouva Chickiä puistattaa tässä ylevä suuttumus — »mutta salli minun kysyä — vaikka pelkään kuulevani jotakin, mikä järkyttää ja surettaa minua — millainen on onnettoman Florence-paran kohtalo».

»Louisa», vastaa hänen veljensä jyrkästi, »vaikene. Ei sanaakaan enää siitä!»

Rouva Chick ei voi muuta kuin pudistaa päätänsä, käyttää nenäliinaansa ja huokailla rappeutuneiden Dombey-suvun jäsenten vuoksi, jotka eivät enää ansaitse Dombeyn nimeä. Mutta hänellä ei ole pienintäkään aavistusta siitä, onko Florence syyllinen Edithin karkaamiseen, onko hän mennyt äitipuolensa mukana tai tehnyt liian paljon tai liian vähän tai jotakin tai ei mitään.

Dombey kulkee tietään horjumatta, sulkee ajatuksensa ja tunteensa itsepintaisesti omaan rintaansa eikä ilmaise niitä kenellekään. Hän ei laisinkaan etsiskele tytärtään. Mahdollisesti hän ajattelee Florencen olevan tätinsä luona tai täällä kotona. Kenties hän ajattelee tytärtään alinomaa taikka ei ohimennenkään. Hänen ulkonaisen hahmonsa perusteella voi tehdä mitä päätelmiä tahansa.

Mutta yksi seikka on varma: hän ei usko menettäneensä Florencea. Hänellä ei ole aavistustakaan todellisesta asianlaidasta. Hän on elänyt liian kauan suljettuna omaan ylemmyyteensä ja nähnyt Florencen kärsivällisenä ja hiljaisena alapuolellaan pelätäkseen sitä mahdollisuutta. Vaikka onnettomuus onkin häntä järkyttänyt kovasti, ei hän vielä ole alentunut toisten ihmisten tasalle. Juuri on leveä ja syvällä, ja vuosien kuluessa ovat sen pienet haarautumat levinneet joka suuntaan ja imeneet ravintoa kaikesta ympärillä olevasta. Puu on saanut iskun, mutta sitä ei ole kaadettu.

Mutta niin tarkoin kuin Dombey salaakin sisäisen maailmansa ulkonaiselta, jolla hänen mielestään on toistaiseksi vain yksi ainoa tehtävä, nimittäin vartioida häntä tarkoin, missä hän liikkuneekin, ei hän voi peittää siltä kapinoivia merkkejä, jotka ilmenevät ontoissa silmissä ja poskissa, huolestuneessa otsassa ja alakuloisessa, synkässä ilmeessä. Luoksepääsemättömänä niinkuin ennenkin hän on kuitenkin muuttunut mies. Yhtä ylpeänä kuin ennen konsanaan hän on sisäisesti nöyryytetty, sillä muuten ei näitä ulkonaisia merkkejä voisi olla.

Maailma — mitä maailma ajattelee hänestä, kuinka se katselee häntä, mitä se näkee hänessä ja mitä se sanoo hänestä — se on hänen sisäinen kiusanhenkensä. Se seuraa häntä kaikkialle ja — mikä on vielä pahempaa — se on kaikkialla sielläkin, missä hän itse ei ole. Se astuu hänen kerallaan palvelijoiden joukkoon, ja kuitenkin hän jättää sen kuiskailemaan taakseen. Hän näkee sen osoittelevan häntä sormellaan kadulla, se odottelee häntä hänen liiketoimistossaan, se kurkistelee ivallisesti rikkaitten kauppiaitten olkapäiden ylitse, se kulkee viittaillen ja rupatellen kansanjoukossa, se ennättää aina hänen edellään joka paikkaan ja on aina innokkaimmillaan hänen lähdettyään pois, siitä hän on varma. Kun hän itse on sulkeutunut huoneeseensa iltaisin, on se hänen talossaan ja sen ulkopuolella, sen askeleet kuuluvat katukivitykseltä, se tuijottaa häneen pöydällä lojuvien sanomalehtien palstoilta, se pyyhältää edestakaisin rautateillä ja laivoissa: rauhattomana ja toimeliaana kaikkialla, ottamatta huomioon ketään muuta kuin hänet.

Se ei ole vain hänen mielikuvituksensa tuote. Se on yhtä eloisa muidenkin ihmisten ajatuksissa kuin hänen. Katsokaa Feenix-serkkua, joka tulee Baden-Badenista vartavasten puhellakseen hänen kanssaan. Katsokaa majuri Bagstockia, joka seuraa Feenix-serkkua tätä ystävällistä tehtävää suorittamaan.

Dombey ottaa heidät tapansa mukaan arvokkaasti vastaan ja seisoo suorana entisessä asennossaan tulen edessä. Hän tuntee maailman katselevan häntä heidän silmillään ja näkee saman katseen seinälle ripustetuissa muotokuvissa. Kirjahyllyllä herra Pitt niinikään edustaa sitä.

»Hitto vieköön, hyvä ystävä», sanoo majuri ystävyyden tunteen lämmittämänä. »Joseph Bagstock on kurja olento silloin, jos on teeskenneltävä. Jos haluatte pitää ystäviänne loitolla, Dombey, ja ottaa heidät kylmästi vastaan, ei J.B. ole tarkoituksiinne sopiva mies. Joe on karu ja itsepintainen, Joe on suorasukainen. Hänen kuninkaallinen korkeutensa Yorkin herttua-vainaja osoitti minulle sen kunnian, että sanoi joko ansiosta tai ansiotta — siitä ei nyt ole puhe —: 'Jos armeijassa on olemassa mies, johon voin luottaa, mikäli tarvitsee osata suoraan maaliin, niin se mies on Joe — Joe Bagstock.'»

»Nähkääs, Dombey», jatkaa majuri, »minä olen maailmanmies. Meidän ystävämme Feenix — jos saan niin sanoa —»

»— on myöskin maailmanmies, Dombey, ja te olette maailmanmies. No niin, kun kolme maailmanmiestä kohtaa toisensa ja kun he ovat ystävyksiä — niinkuin luulen» — taas Feenix-serkkuun kääntyen.

»— ja kun he ovat ystävyksiä», toistaa majuri, »niin kelpo Joen mielipide (mahdollisesti J. erehtyy) on se, että maailman mielipiteen voi jossakin tietyssä asiassa helposti saada selville».

»Epäilemättä», sanoo Feenix-serkku. »Sehän on todellakin itsestään selvä asia. Minusta on peräti tärkeätä, majuri, että ystäväni Dombey kuulisi minun ilmaisevan suuren hämmästykseni ja mielipahani siitä, että rakastettava ja hienosti sivistynyt sukulaiseni, jolla oli kaikki mahdolliset edut tehdäkseen miehen onnelliseksi, on niin suuressa määrin unohtanut, mitä hän oli velkapää — suoraan sanoen maailmalle — että hän teki sellaisen kepposen. Olen ollut siitä lähtien hiton lailla masentuneella mielellä ja sanoinkin eilen illalla Long Saxbylle — joka on kuuden jalan ja kymmenen tuuman pituinen ja jonka ystäväni Dombey luultavasti tuntee — että se on koskenut minuun ihan sietämättömästi ja tehnyt minut suorastaan sappitautiseksi. Se saa ihmisen miettimään, tällainen tuhoisa onnettomuus», jatkaa Feenix-serkku, »että tapaukset kehittyvät ehdottomasti omalla voimallaan, sillä jos minun tätini olisi elänyt sen tapahtuessa, olisi sen vaikutus hänen tapaiseensa hiton vilkkaaseen ihmiseen ollut niin järkyttävä, että hän ehdottomasti olisi menettänyt henkensä onnettomuuden uutena uhrina».

»Suokaa anteeksi», keskeyttää hänet Feenix-serkku. »Sallikaa minun vielä kosketella erästä seikkaa. Ystäväni Dombey sallinee minun huomauttaa, että jos jotakin vielä voisi lisätä sietämättömän kiusalliseen mielentilaan, jonka vallassa olen tätä tapausta ajatellessani, niin se on maailman luonnollinen hämmästys siitä, että rakastettavan ja hienosti kasvatetun sukulaiseni (niinkuin minun yhä täytynee rohjeta häntä nimittää) otaksutaan niin menetelleen erään valkohampaisen miekkosen kanssa, joka on asemansa puolesta paljon alempana kuin hänen aviomiehensä. Mutta samalla kun minun täytyy jokseenkin jyrkästi pyytää ystävääni Dombeyta olemaan syyttämättä rakastettavaa ja hienosti sivistynyttä sukulaistani, kunnes hänen syyllisyytensä on täydellisesti todistettu, tahdon vakuuttaa ystävälleni Dombeylle, että se suku, jonka edustaja olen ja joka on nyt melkein sammunut (hiton surullinen miete miehelle), ei pane minkäänlaisia esteitä hänen tielleen ja on onnellinen voidessaan suostua jokaiseen kunnialliseen menettelytapaan, jonka hän mahdollisesti katsoo sopivaksi tulevaisuuden varalta. Toivoakseni ystäväni Dombey luottaa niihin hyviin tarkoituksiin, jotka elähdyttävät minua tässä surullisessa asiassa, enkä tosiaankaan luule tarpeelliseksi vaivata ystävääni Dombeyta sen useammilla huomautuksilla.»

»No niin, Dombey», virkkaa majuri, »kun nyt ystävämme Feenix on niin kaunopuheisella tavalla, ettei vanha Joe B. ole koskaan kuullut sen etevämpää — ei, kautta taivaan, arvoisa herra, ei olekaan!» vakuuttaa majuri kerrassaan sinisenä, tarttuen keppiinsä keskikohdalta — »käsitellyt asiaa, mikäli se koskee puheena olevaa naista, nojaan minä vanhaan ystävyyteemme, Dombey, valaistakseni sitä toiselta puolen. Hyvä ystävä», sanoo majuri köhien, »maailmalla on näissä seikoissa mielipiteitä, jotka pitää ottaa huomioon».

»Luonnollisesti sen tiedätte, Dombey», jatkaa majuri. »Hitto vieköön, kyllä minä ymmärrän teidän sen tietävän. Ei ole todennäköistäkään, että teidän kaltaisenne mies ei tietäisi.»

»Dombey, te kai arvaatte lopun. Minä puhun suoraan — ehkä malttamatta — sillä Bagstockien suku on aina puhunut suoraan. Vähän he ovat koskaan sillä keinoin saavuttaneet, mutta se on Bagstockien veressä. Tuo mies on pantava pyssynpiipun eteen. J.B. on käytettävissänne. Hän vaatii ystävän nimeä. Jumala teitä siunatkoon!»

»Majuri», vastaa Dombey, »olen teille kiitollinen. Käännyn teidän puoleenne, kun se aika tulee. Koska se aika ei ole vielä tullut, olen malttanut olla puhumatta teille siitä.»

»Missä se mies on, Dombey?» kysyy majuri häneen jonkin aikaa läähättäen.

»Dombey, minä iloitsen kuullessani sen», virkkaa majuri. »Onnittelen teitä.»

»Suonette anteeksi molemmat — myöskin te, majuri», huomauttaa Dombey, »etten tällä hetkellä ryhdy sen tarkempiin selittelyihin. Tietoni on omituista laatua ja omituisella tavalla saatu. Mahdollisesti se osoittautuu arvottomaksi, mahdollisesti se on totta. Nyt en voi tietää tarkemmin. Tämän enempiä selityksiä en voi antaa.»

Vaikka tämä on jokseenkin kylmä vastaus majurin hehkuvaan innostukseen, ottaa hän sen suopeasti vastaan ja lausuu julki ilonsa sen ajatuksen johdosta, että maailman oikeutettu uteliaisuus toivottavasti pian tyydytetään. Sitten Feenix-serkku saa asianmukaisen osuuden kiitollisuudesta rakastettavan ja hienosti sivistyneen sukulaisensa mieheltä, ja hän ja majuri Bagstock vetäytyvät pois jättäen Dombeyn taas maailman haltuun miettimään mielin määrin sitä tapaa, kuinka ystävät tulkitsevat hänelle maailman ajatuksia hänen asioistaan ja sen kohtuullista ja järkevää odotusta.

Mutta kuka istuu taloudenhoitajattaren huoneessa vuodattaen kyyneleitä ja puhellen rouva Pipchinin kanssa matalalla äänellä kädet kohotettuina? Se on nainen, ja hänen kasvojaan peittää hyvin tiukka musta myssy, joka nähtävästi ei kuulu hänelle. Se on neiti Tox, joka on lainannut tämän valepuvun palvelijattareltaan ja tullut Prinsessan aukiolta päin salaa uudistaakseen vanhan tuttavuutensa rouva Pipchinin kanssa, jotta voisi saada varmoja tietoja Dombeyn tilasta. »Kuinka hän kestää sen, hyvä ystävä?» kysyy neiti Tox.

»No niin», vastaa rouva Pipchin äreällä tavallaan, »hän on hyvin entisensä kaltainen».

»Ulkonaisesti», lisää neiti Tox. »Mutta mitä hän tunteekaan sisimmässään!»

Rouva Pipchinin kovat harmaat silmät katselevat epäluuloisina hänen vastatessaan kolmena selvästi eri purkauksena: »Niin! Ehkä. Otaksun niin.» Sitten hän jatkaa: »Puhuakseni suoraan, Lucretia» — hän puhuttelee neiti Toxia yhä Lucretiaksi, sillä hän on kohdistanut ensimmäiset kokeensa lasten masentamisen alalla tähän naiseen, joka silloin oli onneton, kuihtunut ja pieni nuori tyttö — »puhuakseni suoraan, Lucretia, hän voi mielestäni olla iloinen päästyään eroon vaimostaan. Minäkään en voisi sietää läheisyydessäni niin vaskisia kasvoja!»

»Tosiaankin vaskisia. Voitte varmasti sanoakin vaskisia, rouva Pipchin!» sanoo neiti Tox. »Jättää miehensä! Niin ylevän miehen!» Ja neiti Tox joutuu taas liikutuksensa valtaan.

»En tahtoisi puhua juuri ylevyydestä», huomauttaa rouva Pipchin hieroen kiukkuisesti nenäänsä. »Mutta sen minä tiedän, että kun koettelemukset kohtaavat ihmisiä, pitää heidän kestää ne. Hölyn pölyä! Minullakin on ollut tarpeeksi kestämistä aikanani! Sellainen hälinä mokomasta. Hän on lähtenyt, ja niin olemme hänestä päässeet. Enpä luulisi kenenkään kaipaavan häntä takaisin!»

Tämä viittaus perulaisiin kaivoksiin vaikuttaa sen, että neiti Tox nousee lähteäkseen pois. Rouva Pipchin soittaa kelloa ja kutsuu Towlinsonin saattamaan häntä ulos. Towlinson, joka ei ole pitkiin aikoihin nähnyt neiti Toxia, virnistelee, sanoo toivovansa, että hän voi hyvin, ja lisää, ettei hän aluksi tuntenut neiti Toxia myssy päässä.

»Kiitos, jokseenkin hyvin, Towlinson», vastaa neiti Tox. »Pyydän teitä ystävällisesti olemaan mainitsematta kenellekään, jos sattumalta näette minut täällä. Vierailuni ovat tarkoitetut vain rouva Pipchinille.»

»Toivoakseni se, mitä täällä on tapahtunut, on teille opiksi, Towlinson», huomauttaa neiti Tox, joka opettaessaan Toodlen perhettä on omaksunut varoittavan äänensävyn ja tavan käyttää hyväkseen tilapäisiä sattumia.

Hän näyttää vielä tuumiskelevan itsekseen, millä lailla tämä varoitus soveltuu nimenomaan häneen, kun äreä rouva Pipchin äkkiä herättää hänet mietteistään kysymällä: »Mitä te odotatte? Miksi ette saata tätä naista ovelle?» Silloin hän opastaa neiti Toxin pois. Sivuuttaessaan Dombeyn oven neiti Tox vetäytyy mustan myssynsä sisimpiin syvyyksiin ja astuu varpaisillaan. Koko maailmassa ei ole ainoatakaan hiukkasta, joka ajattelee Dombeyta niin usein ja tuntee sellaista surua ja levottomuutta hänen tähtensä kuin neiti Tox kävellessään kadulla musta myssy päässään ja pyrkiessään kotiin kenenkään huomaamatta, kun lamput on juuri sytytetty.

Mutta neiti Tox ei merkitse mitään Dombeyn maailmassa. Hän saapuu joka ilta hämärissä käyttäen koleina iltoina myssyn lisäksi vielä päällyskenkiä ja sateenvarjoa. Hän kestää Towlinsonin virnistykset ja rouva Pipchinin tiuskimiset ja töykeyden ja kaiken muun saadakseen vain tietää, kuinka Dombey voi ja kuinka hän kestää onnettomuutensa, mutta hänellä itsellään ei ole mitään tekemistä Dombeyn maailmassa, joka vaativaisena ja kiusallisena pysyy ennallaan ja tulee toimeen ilman häntä. Ja hän, kaikkea muuta kuin kirkas tai erikoinen tähti, kiertää pientä rataansa toisen aurinkokunnan nurkassa ja tietää sen, mutta tulee sittenkin, itkee, lähtee takaisin ja on tyytyväinen. Neiti Toxia on tosiaankin helpompi tyydyttää kuin sitä maailmaa, joka tuottaa Dombeylle niin paljon huolta.

Liikehuoneistossa pohtivat konttoristit suurta onnettomuutta kaikkine valo- ja varjopuolineen, mutta varsinkin sitä kysymystä, kuka saa Carkerin paikan. Yleensä he ovat sitä mieltä, että siitä varmasti vähennetään muutamat lisätulot ja että se käy ikäväksi uusien rajoitusten ja ehtojen vuoksi. Ne, joilla ei ole pienintäkään toivoa saada sitä paikkaa, ovat ehdottomasti sillä kannalla, etteivät sitä tahtoisikaan, eivätkä ollenkaan kadehdi sitä henkilöä, jolle se mahdollisesti on varattu. Tässä kauppaliikkeessä ei ole tunnettu näin suurta järkytystä sen jälkeen kuin Dombeyn pieni poika kuoli, mutta kaikki sellaiset mielenliikutukset saavat siellä seurallisen, melkeinpä hyväntuulisen leiman ja johtavat lämpimän toveruuden vahvistamiseen. Tämä edullinen tilaisuus sovittaa keskenään konttorin tunnustetun älyniekan ja hänen eteenpäin pyrkivän kilpailijansa, jotka ovat kauan olleet perivihollisia. He päättävät lähteä tovereineen yhteisille päivällisille läheiseen ravintolaan juhliakseen jälleen virinnyttä ystävyyttään. Älyniekka toimii puheenjohtajana, kilpailija varapuheenjohtajana. Jälkiruuan perästä nousee älyniekka puhumaan: »Hyvät herrat, en voi salata itseltäni, ettei tämä ole sopiva aika yksityisiin riitoihin. Äskeiset tapaukset, joihin ei tarvitse erikoisemmin viitata, mutta jotka eivät ole kokonaan jääneet käsittelemättä parissa sunnuntailehdessä ja eräässä päivälehdessäkin» (tässä seuran kaikki muut jäsenet lausuvat sen nimen äänekkäästi kuiskaten), »ovat saaneet minut miettimään yhtä ja toista, ja minusta tuntuu, että jokainen henkilökohtainen erimielisyys minun ja Robinsonin välillä tällaisella hetkellä merkitsisi ikuisiksi ajoiksi sen voimakkaan yhteistunteen kieltämistä, jonka täydellä syyllä otaksun ja toivon aina pysyvän tunnusmerkillisenä Dombey ja Pojan henkilökunnalle». Robinson vastaa tähän kuin mies ja veli. Sitten esiintyy ihan uudessa valossa eräs herrasmies, joka on ollut liikkeen palveluksessa kolme vuotta, mutta joka hetki vaarassa saada potkut laskuvirheittensä vuoksi. Hän pitää lennokkaan puheen, sanoen toivovansa, ettei heidän kunnioitetun esimiehensä tarvitsisi koskaan enää kokea sellaista onnettomuutta, joka nyt on kohdannut hänen kotiliettään, ja luettelee pitkän jonon asioita, jotka kaikki alkavat sanoilla: »älköön hänen enää koskaan», saaden palkkiokseen suosionosoitusten myrskyn. Lyhyesti sanoen, heillä on mitä hauskin ilta, eikä sitä häiritse muu kuin kiista kahden nuorukaisen välillä, jotka lausuessaan otaksumia Carkerin viime vuosipalkan suuruudesta uhkaavat toisiaan viinilaseilla ja jotka sitten toimitetaan ulos hyvin kiihtyneinä. Seuraavana päivänä on soodavesi hyvin haluttua liikkeen konttorissa, ja useimmat pitävät ravintolalaskua julkeana nylkemisenä.

Mitä tulee Perchiin, niin hän on hyvää vauhtia menossa perikatoaan kohti. Hänet näkee taas usein kapakoissa, joissa toiset kestitsevät häntä hänen valehdellessaan hirveästi. Näyttää siltä kuin hän olisi kohdannut jokaisen viime selkkaukseen sekaantuneen henkilön tuon tuostakin ja sanonut heille »herra» tai »rouva», kuinka asia kulloinkin on vaatinut, »miksi olette niin kalpea?» minkä kuullessaan kukin on värissyt kiireestä kantapäähän ja virkkanut: »Oi, Perch!» ja juossut pois. Joko tunnontuskat näiden mahdottomuuksien vuoksi tai väkijuomia seurannut vastavaikutus saa Perchin äärimmäisen alakuloiselle mielelle sinä aikana illasta, jolloin hän tavallisesti etsii lohdutusta rouva Perchin seurasta. Rouva Perch taas on hyvin ärtyisellä mielellä, sillä hän pelkää, että hänen miehensä luottamus naisväkeen on järkkynyt ja että hän puolittain odottaa kotiin tullessaan, että hänen vaimonsa on karannut jonkun aatelismiehen kanssa.

Dombeyn palvelijatkin muuttuvat näinä aikoina hyvin epäsäännöllisiksi ja työhönsä sopimattomiksi. He syövät vakinaisesti kuumaa ruokaa illalliseksi ja keskustelevat »asiasta» kuuman juoman höyrytessä heidän edessään pöydällä. Towlinson on aina päihtynyt puoliyhdentoista jälkeen ja kyselee usein, eikö hän sanonut, ettei mitään hyvää seuraa kulmatalossa asumisesta. He kuiskailevat Florence-neidistä ja lausuvat arvelujaan hänen olinpaikastaan, mutta ovat yhtä mieltä siitä, että ellei herra Dombey sitä tiedäkään, tietää rouva Dombey. Tämä johtaa heidän ajatuksensa viimeksimainittuun, jolloin keittäjätär huomauttaa, että hän oli kuitenkin kerrassaan komea olento. Mutta hän oli liian ylhäinen! He ovat kaikki yksimielisiä siitä, että hän oli liian ylhäinen, ja Towlinsonin vanha lemmitty, sisäkkö (joka on hyvin siveellinen), pyytää, ettei hänelle enää koskaan puhuttaisi ihmisistä, jotka pitävät päätänsä liian korkealla ikäänkuin tämä maailma ei olisi heille kyllin hyvä.

Kaikki, mitä tässä asiassa sanotaan ja tehdään, tapahtuu yhteisesti — Dombeyta tietysti lukuunottamatta. Dombey ja maailma eivät tiedä toisistaan.

KAHDESKUUDETTA LUKU

Kelpo rouva Brown ja hänen tyttärensä Alice istuivat ääneti asunnossaan. Oli myöhäinen ilta keväällä. Vain joitakin päiviä oli kulunut siitä, kun Dombey oli kertonut majuri Bagstockille omituisesta, erikoisella tavalla saadusta uutisesta, joka mahdollisesti saattoi ilmetä hyödyttömäksi ja mahdollisesti osoittautua todeksi. Maailma ei ollut vielä tyytyväinen.

Äiti ja tytär istuivat pitkän aikaa sanaakaan vaihtamatta, melkeinpä liikahtamatta. Eukon kasvot olivat omituisen levottomat ja odottavan näköiset. Samoin olivat hänen tyttärensäkin kasvot, mutta vähemmän silmäänpistävästi, ja joskus ne synkkenivät kuin pettymyksen ja epäilyksen vaikutuksesta. Eukko ei nähnyt näitä vaihteluita nuoremman kasvoilla, vaikka tarkastelikin niitä usein, vaan istui mutisten itsekseen ja kuunnellen.

Vaikka heidän asuntonsa oli köyhä ja kurja, ei se kuitenkaan ollut niin perinpohjin surkea kuin siihen aikaan, jolloin kiltti rouva Brown asui siellä yksin. Yhdessä ja toisessa kohdassa saattoi nähdä yritystä puhtauteen ja järjestykseen, vaikka se olikin suoritettu huolettomalla, mustalaismaisella tavalla ja heti sen huomasi nuoremmasta johtuneeksi. Heidän kummankin istuessa vaiti synkkenivät illan varjot, kunnes tummuneet seinät melkein katosivat pimeyteen.

»Enpä lakkaa odottamasta!» vastasi eukko kärsimättömästi. »Hän tulee tänne.»

»Ymmärrän sinun ajattelevan, että minä elän toista lapsuuttani!» marisi eukko. »Sellaista rakkautta ja kunnioitusta osoittaa minulle tyttäreni, mutta minä olen viisaampi kuin luuletkaan. Hän tulee. Kun hiljattain koskin hänen takkiinsa kadulla, katseli hän ympärilleen ikäänkuin olisin rupisammakko. Mutta, voi taivas, miltä hän näytti mainitessani heidän nimensä ja kysyessäni häneltä, tahtoiko hän saada selville heidän olinpaikkansa!»

»Oliko hän niin vihaisen näköinen?» kysyi tytär, jonka mielenkiinto näytti hetkiseksi heräävän.

»Vihainenko? Kysy, oliko hän verenhimoisen näköinen. Se on sopivampi sana. Vihainen? Ha, ha! Sanoa sellaista vain vihaiseksi!» huudahti eukko nilkuttaen astiakaapin luokse ja sytyttäen kynttilän, joka paljasti hänen suunsa rumat ja vastenmieliset liikkeet, kun hän toi sen pöydälle. »Minä voisin yhtä hyvin sanoa sinun kasvojasi vain vihaisiksi, kun ajattelet heitä tai puhut heistä.»

Tosiaankaan ei »vihainen» olisi ollut riittävä sana ilmaisemaan sitä, mikä näkyi Alicen kasvoilla hänen istuessaan kyyristyneenä kuin naarastiikeri hehkuvin silmin.

»Kuuleppas!» virkkoi eukko voitonriemuisesti. »Minä erotan askeleita.
Ne eivät ole kenenkään sellaisen, joka asuu tai käy usein täällä.
Me emme kävele sillä lailla. Me tulisimme ylpeiksi sellaisista
naapureista. Kuuletko hänen askeleitaan?»

»Luullakseni olet oikeassa, äiti», vastasi Alice matalalla äänellä.
»Ole vaiti! Avaa ovi!»

Sillä aikaa kun hän kääriytyi tiukemmin huiviinsa, teki eukko, mitä tytär oli käskenyt. Hän kurkisti ulos, viittasi jollekulle ja päästi sisään Dombeyn, joka pysähtyi päästyään oven sisäpuolelle ja katseli epäluuloisesti ympärilleen.

»Tämä on kurja paikka niin suurelle herralle kuin te olette», virkkoi eukko niiaten ja maiskutellen suutaan. »Minä mainitsinkin sen teille, mutta ei täällä silti ole mitään pahaa.»

»Se on kaunis tyttäreni. Teidän kunnianarvoisuutenne ei tarvitse välittää hänestä. Hän tietää sen kaiken.»

Dombeyn kasvoille levisi varjo, joka ei ollut vähemmän ilmehikäs kuin jos hän olisi murahtanut ääneensä: »Kuka ei tiedä sitä!» Hän katsoi tuikeasti nuorempaan naiseen, joka puolestaan tuijotti häneen tervehtimättä. Dombeyn kasvoilla kävi varjo synkemmäksi hänen luodessaan katseensa muualle, ja sittenkin hänen täytyi salavihkaa vilkaista Aliceen tuon tuostakin, ikäänkuin nuoren naisen rohkeat silmät pitäisivät häntä lumottuna ja herättäisivät eloon jonkun muiston.

»Vaimo», virkkoi Dombey vanhalle naiselle, joka nauraa hihitti ja iski silmää hänen vieressään ja Dombeyn kääntyessä puhuttelemaan osoitti salaa tyttäreensä, hieroi käsiään ja taas viittaili, »vaimo, luulen olevani heikko unohtaessani asemani ja tullessani tänne, mutta te tiedätte, miksi tulin ja mitä lupasitte pysähdyttäessänne minut hiljattain kadulla. Mitä aiotte kertoa minulle siitä asiasta, jonka tahtoisin tietää, ja mistä johtuu, että saan tietää sen, mitä olen kaikella vallallani ja kaikilla keinoillani koettanut turhaan saada selville, vasta tällaisessa hökkelissä vapaaehtoisesti?» Hän loi halveksivan katseen ympärilleen. »En luule», jatkoi hän hetken vaiettuaan, jonka kuluessa oli tarkastellut eukkoa tuimasti, »että olette kyllin julkea aikoaksenne leikitellä kanssani tai koettaaksenne vetää minua nenästä. Mutta jos teillä on sellainen tarkoitus, olisi teidän parasta heittää koko suunnitelma heti mielestänne. En ole nyt leikkituulella, ja petoksesta tulee rangaistukseni olemaan ankara.»

»Kuinka ylpeä, kova herra!» hihitti eukko pudistaen päätään ja hieroen ryppyisiä käsiään. »Niin kova, kerrassaan kova! Mutta arvoisa herra saa nähdä omilla silmillään ja kuulla omilla korvillaan, ei meidän — ja jos pääsette heidän jäljilleen, niin maksatte siitä kaiketi jotakin?»

»Kokemuksesta tiedän», vastasi Dombey ilmeisesti rauhoittuneena tästä kysymyksestä, »että raha saa aikaan uskomattomia asioita. Se voi kääntää hyödyksi niinkin odottamattoman ja vähän toiveita herättävän keinon kuin tämä on. Niin, minä maksan jokaisesta luotettavasta tiedosta, jonka voin saada. Mutta minun täytyy ensin kuulla se ja saada itse päättää, onko sillä arvoa.»

»Ettekö tiedä mitään voimakkaampaa kuin raha?» kysyi nuorempi nainen nousematta tai mitenkään muuttamatta asentoaan.

»Tavallisesti ei», huomautti Alice tekemättä mitään liikutuksen merkkiä. »Puhun nyt senvuoksi, jotta paremmin ymmärtäisitte ja luottaisitte meihin. Naisen viha on samanlainen täällä kuin teidän hienossa talossanne. Minä olen vihainen ja olen ollut jo monta vuotta. Minulla on vihaani yhtä suuri syy kuin teilläkin, ja minä vihaan samaa miestä.»

»Niin», jatkoi Alice nauraen. »Niin suurelta kuin välimatkamme näyttäneekin, on se totta. Ei kannata puhua siitä, mistä se johtuu. Se on minun tarinani, ja minä pidän sen kieleni takana. Tahtoisin johtaa teidät yhteen sen miehen kanssa, koska tunnen raivoa häntä vastaan. Äitini on ahne ja köyhä ja möisi rahasta minkä uutisen tai asian tai henkilön tahansa. On ehkä hyvinkin kohtuullista, että maksatte hänelle jotakin, jos hän voi auttaa teitä tietämään, mitä haluatte. Mutta se ei ole minun vaikuttimeni. Olen ilmaissut teille omani, ja se pysyisi yhtä voimakkaana ja riittävänä, vaikka hieroisitte kauppaa ja kitsastelisitte äitini kanssa pikku rovostakin. Olen puhunut. Häijy kieleni vaikenee nyt, vaikka odottaisitte täällä huomiseen aamunkoittoon asti.»

Eukko, joka oli ilmaissut suurta levottomuutta tämän puhelun kestäessä, se kun näytti yrittävän vähentää hänen odottamaansa palkkiota, veti Dombeyta varovasti hihasta ja pyysi kuiskaamalla, ettei Alicen sanoista välitettäisi. Dombey katsahti heihin kumpaankin vuorotellen masentuneen näköisenä ja virkkoi tavallista syvemmällä äänellään:

»No, ei niin nopeasti, hyvä herra. Meidän täytyy odottaa erästä», vastasi eukko. »Meidän täytyy kiristää se eräästä, houkutella se esiin eräältä.»

»Kärsivällisyyttä», kähisi eukko laskien kätensä kuin pihdit Dombeyn käsivarrelle. »Kärsivällisyyttä, kyllä minä puserran sen esiin. Sen minä osaan. Jos hän yrittää salata sitä», lisäsi kunnon rouva Brown koukistaen sormiaan, »niin revin sen ulos hänestä».

Dombey tarkkasi eukkoa hänen kompuroidessaan ovelle katselemaan taas ulos. Sitten hän käänsi katseensa tyttäreen, joka pysyi liikkumatta, ääneti, eikä välittänyt vieraasta.

»Tarkoitatteko, vaimo, että tänne odotetaan vielä jotakuta toista henkilöä?» kysyi Dombey, kun rouva Brownin kumarainen olemus taas lähestyi pudistaen päätään ja mutisten itsekseen.

»Hiljaa», vastasi eukko naurahtaen kimakasti. »Mitä se tähän kuuluu No niin, ei ole. Ei ole vieras teidän kunnianarvoisuudellenne. Mutta hän ei saa nähdä teitä. Hän pelkäisi teitä eikä puhuisi. Te saatte seisoa tuon oven takana ja itse arvostella hänen sanojensa mukaan. Emme ollenkaan vaadi, että meitä umpimähkään uskottaisiin. Mitä? Epäilettekö tuon oven takana olevaa huonetta? Voi teidän rikkaiden ja ylhäisien epäluuloja! Voittehan sitä tarkastaa.»

Rouva Brownin terävä katse oli keksinyt Dombeyn kasvoilla vaistomaisen epäluulon ilmeen, jota ei tarvinnutkaan ihmetellä tällaisissa oloissa. Rauhoittaakseen vierastaan hän valaisi nyt kynttilällä sitä ovea, josta oli puhunut. Dombey katsoi siitä sisälle ja huomasi, että sen takana oli tyhjä, rappeutunut huone. Sitten hän viittasi rouva Brownia panemaan kynttilän jälleen paikalleen.

»Hetkisen päästä», vastasi rouva. Brown. »Suvaitseeko teidän kunnianarvoisuutenne istahtaa muutamiksi minuuteiksi?»

Dombey ei vastannut mitään, vaan alkoi astella huoneessa edestakaisin epätietoisen näköisenä ikäänkuin ei olisi selvillä, jäädäkö huoneeseen vai lähteäkö pois ja ikäänkuin hän moittisi itseään siitä, että oli laisinkaan tullut. Mutta pian hän alkoi astella hitaammin ja raskaammin, ja hänen ilmeensä kävi synkemmäksi osoittaen, että se asia, jonka vuoksi hän oli tullut, yhä lujemmin tarttui hänen mieleensä.

Hänen näin kävellessään edestakaisin silmät lattiaan luotuina istuutui rouva Brown taas kuuntelemaan samalle tuolille, jolta oli äsken noussut. Dombeyn askelten yksitoikkoisuus tai vanhuuden huonokuuloisuus vaikutti, että Alice oli kuullut askeleita jo jonkun aikaa ja luonut äitiinsä pikaisen silmäyksen, ilmoittaakseen hänelle niiden lähestymisen, ennenkuin eukko tiesi niistä mitään. Mutta sitten hän hypähti pystyyn ja kuiskasi: »Nyt hän tulee.» Senjälkeen hän kiiruhti saattamaan Dombeyta määrätylle tarkastelupaikalle ja pani pullon ja lasin pöydälle niin ketterästi, että oli jo valmiina ottamaan avosylin vastaan Rob Hiojan, kun tämä ilmestyi ovelle.

»Tässä siis vihdoin tulee pulska poikani», huudahti rouva Brown.
»Hohhoi, sinä näytät ihan minun omalta pojaltani.»

»Voi teitä, rouva Brown», moitti Rob. »Päästäkää minut! Ettekö voi osoittaa mieltymystänne poikaparkaa kohtaan puristelematta ja tukahduttamatta? Varokaa, näettehän, että minulla on linnunhäkki mukanani.»

»Ajattelee linnunhäkkiä enemmän kuin minua!» huudahti eukko luoden silmänsä kattoon. »Minua, joka teen hänen puolestaan enemmän kuin oma äiti!»

»Olenhan minä teille hyvin kiitollinen, rouva Brown», sanoi onneton nuorukainen alakuloisena, »mutta te olette aina niin mustasukkainen. Pidänhän minäkin tietysti teistä ja niin edespäin, mutta en silti tukehduta teitä, rouva Brown.»

Puhuessaan hän näytti sellaiselta kuin ei suinkaan olisi siihen haluton sopivassa tilaisuudessa.

»Eikä saisi puhua linnunhäkeistäkään», nurisi Rob, ikäänkuin se olisi rikos! Katsokaahan! Tiedättekö, kenelle tämä kuuluu?»

»Niin», sanoi Rob nostaen pöydälle suuren häkin, joka on sidottu liinaan, ja avaten sen hampaillaan ja käsillään. »Se on meidän papukaijamme.»

»Hillitkää kieltänne, rouva Brown!» huudahti poika hädissään. »Miksi mainitsette nimiä? Hitto vieköön», lisäsi hän repien tukkaansa molemmilla käsillään suuttumuksen tunteitten valtaamana, »osaattepa te tosiaankin syöstä poikaparan ihan epätoivoon!»

»Mitä! Rupeatko vielä julkeaksi, kiittämätön nulikka!» huudahti eukko vihoissaan.

»Laupias taivas, rouva Brown, en suinkaan», vastasi Rob kyynelsilmin. »Onko koskaan ollut olemassa sellaista —! Tiedättehän, että ihailen teitä, rouva Brown!»

»Vai niin, armas Rob? Tosiaanko, linnunpoikani?» Ja taas rouva Brown syleili hellästi eikä päästänyt irti, ennenkuin Rob oli tehnyt muutamia rajuja, tosin hyödyttömiä ponnistuksia säärillään, hiusten törröttäessä pystyssä joka taholla hänen päässään.

»Voi», huudahti Rob, »onpa se jotakin, kun on vähällä tukehtua pelkästä rakkaudesta! Toivoisinpa teidän olevan — kuinka olette jaksanut, rouva Brown?»

»Ah, kokonaiseen viikkoon et ole käynyt täällä!» virkkoi eukko katsellen häntä moittivan näköisenä.

»Hyväinen aika, rouva Brown, minähän sanoin viikko sitten, että tulen tänä iltana, enkö sanonutkin? Ja tässä olen. Kuinka täällä sitten on voitu! Toivoisin vain, että olisitte vähän järkevämpi, rouva Brown. Olen käynyt ihan käheäksi puolustellessani itseäni, ja kasvoni polttavat hyväilyistä.» Hän hieroi niitä hihallaan kuin olisi tahtonut pyyhkiä pois kaikki suuteloiden jäljet.

»Juo vähän virkistyäksesi, poika kulta», sanoi eukko täyttäen pullosta lasin ja ojentaen sen hänelle.

»Suuri kiitos, rouva Brown», vastasi Rob. »Terveydeksenne, jotta kauan — ja niin edespäin.» Nämä viime sanat eivät hänen kasvojensa ilmeestä päättäen sisältäneet kovinkaan ystävällisiä toivotuksia. »Ja nyt teidän terveydeksenne», lisäsi hän vilkaisten Aliceen, joka istui paikallaan tuijottaen — kuten Robista näytti — hänen takanaan olevaan seinään, Mutta todellisuudessa Dombeyn oven takaa näkyviin kasvoihin, »ja toivotan teille samaa ja paljon muuta».

»Niin, kuulkaapas nyt, rouva Brown», jatkoi hän, »olkaapa nyt vähän järkevämpi. Te ymmärrätte lintuja ja niiden tapoja, kuten kalliisti tiedän.»

»Tarkoitan mielihyvikseni», vastasi Rob. »Tehän takerrutte yksityisiin sanoihin, rouva Brown! Nyt olen taas unohtanut, mitä aioin sanoa.»

»Niin tosiaankin», myönsi Rob. »No niin — minun tehtäväkseni on annettu huolehtia tästä papukaijasta — joitakin esineitä myydään, ja eräs talous puretaan kokonaan — ja koska en tahdo herättää huomiota, toivoisin teidän ottavan tämän hoitoonne noin viikoksi ja antavan sille täyshoidon. Jos minun kerran täytyy kulkea edestakaisin», mutisi Rob alakuloisen näköisenä, »saattaisi minulla yhtä hyvin olla jotakin asiaa».

»Nimittäin teidän lisäksenne», selitti Rob pelästyneenä. »En tosiaankaan tarkoita, että tarvitsisin teidän rinnallenne mitään muuta vetovoimaa, rouva Brown. Älkää taivaan tähden alkako taas!»

»Hän ei välitä minusta. Hän ei välitä minusta niinkuin minä hänestä!» valitti rouva Brown kohottaen laihat kätensä. »Mutta minä otan hoitooni hänen lintunsa.»

»Ja pitäkää siitä oikein hyvää huolta, rouva Brown», varoitti Rob. »Luulenpa melkein, että jos kerrankaan silitätte sen höyheniä väärin päin, se huomataan.»

Hilliten äkkiä kielensä ja katsahtaen pelokkaasti huoneen poikki Rob täytti taas lasinsa ja tyhjennettyhän sen pudisti päätänsä, alkaen sitten silitellä papukaijan häkkiä johtaakseen ajatukset pois siitä vaarallisesta aiheesta, jota juuri oli kosketeltu.

Eukko katseli häntä viekkaasti, nykäisi tuolinsa lähemmäksi, tarkasteli häkissä olevaa papukaijaa, joka tuli hänen kutsustaan alas kullatun kupukaton suojasta, ja virkkoi:

Eukko loi häneen katseen, joka olisi voinut varoittaa häntä vaarasta, mutta hän sattui nyt vuorostaan katselemaan papukaijaa, ja niin elävästi kuin hänen mielikuvituksensa voikin loihtia esiin rouva Brownin vihaisen katseen, jäi se hänen ruumiillisilta silmiltään näkemättä.

»Miksi ihmeessä herrasi ei ottanut sinua mukaansa, Rob?» kysyi eukko mairittelevalla äänellä, vaikka häijyys kävi hänen piirteissään yhä ilmeisemmäksi.

Rob oli niin vaipunut papukaijan tarkastelemiseen ja häkin rautalankojen hypistelyyn, ettei vastannut mitään.

Eukon koukkuiset sormet olivat hiuksenleveyden päässä Robin pörröisestä tukasta, joka pään kumartuessa oli joutunut hänen eteensä, mutta hän hillitsi itseään ja sanoi äänellä, joka tuntui tukehtuneelta koettaessaan olla hyväilevä:

»Minua vieläkin ihmetyttää se, ettei herrasi ottanut sinua mukaansa, kultaseni.»

Rouva Brown tarrasi heti oikealla kädellä hänen tukkaansa ja vasemmalla hänen kurkkuunsa ja piti niin sisukkaasti kiinni rakkautensa esineestä, että Robin kasvot alkoivat tuokion kuluttua tummeta.

»Rouva Brown!» ulvoi poika. »Päästäkää irti! Mitä te oikein teette?
Tulkaa auttamaan, te nuorempi! Rouva Brown, rouva Brown!»

Mutta nuorempi nainen ei hievahtanutkaan kuullessaan tämän suoranaisen kutsun ja epäselvät huudahdukset, vaan pysyi kylmäkiskoisena, kunnes Rob pelasti nahkansa rimpuiltuaan ahdistajansa kanssa niin, että he olivat joutuneet nurkkaan, ja seisoi siellä läähättäen ja puolustaen itseään kyynärpäillään, samalla kun eukko myöskin läähättäen ja polkien jalkaansa raivosta ja kiihkosta näytti kokoilevan voimiaan toista hyökkäystä varten. Silloin Alice korotti äänensä, mutta ei Robin avuksi. Hän sanoi:

»Mitä ihmettä!» puuskui Rob. »Oletteko tekin minua vastaan? Mitä minä olen ollut ja tehnyt? Haluaisinpa tietää, minkävuoksi minut on revittävä kappaleiksi. Miksi te käytte käsiksi minuun ja kuristatte, vaikken ole koskaan tehnyt mitään pahaa kummallekaan teistä. Ja tekin sanotte itseänne naisiksi!» jatkoi pelästynyt ja onneton Rob, pitäen takkinsa hihaa silmiensä edessä. »Missä on naisellinen lempeytenne?»

»Sinä kiittämätön koira!» läähätti rouva Brown. »Sinä häpeämätön, röyhkeä koira!»

»Mitä minä olen ollut ja tehnyt, kun olette noin loukkaantunut, rouva Brown?» kysyi Rob itku kurkussa. »Olittehan kovin mieltynyt minuun vielä äsken.»

»Tahtoo torjua kysymykseni lyhyillä vastauksilla ja äreillä puheilla», sanoi eukko. »Eikä syynä ole muu kuin se, että minä satun haluamaan kuulla vähän hänen isännästään ja rouvasta. Ja mokoma heittiö uskaltaa kujeilla minun kanssani! Mutta minä en sano sinulle enempää, poika. Lähde pois!»

»Vakuutan teille, rouva Brown», vastasi masentunut Rob, »etten ole sanallakaan maininnut haluavani lähteä. Älkää puhuko sellaista, rouva Brown.»

»Minä en puhu mitään», sanoi rouva Brown tehden koukkuisilla sormillaan liikkeen, joka sai Robin kutistumaan entistäkin pienemmäksi nurkkaansa. »En sanaakaan enää päästä huuliltani hänen tähtensä. Hän on kiittämätön koira. Hylkään hänet. Lähteköön pois! Ja minä panen hänen jäljessään tulemaan ne, jotka puhuvat liiankin paljon ja joita hän ei voi ravistella pois. Ne riippuvat hänessä kuin iilimadot ja hiipivät hänen jäljessään kuin ketut. Mitä! Hän tuntee ne. Hän tietää entiset kepposensa ja vanhat tapansa. Jos hän on unohtanut, muistuttavat kyllä toiset hänelle hyvin pian. No niin, lähteköön pois ja katsokoon, kuinka onnistuu herran asiain toimittaminen ja herran salaisuuksien säilyttäminen, kun on sellainen seura alituisesti kintereillä. Hahahaa! Hän saa varmasti huomata, että ne ovat erilaisia kuin me, Ally ja minä, niin vähäpuheinen kuin hän onkin meitä kohtaan. Lähteköön pois, suoraa päätä!»

Eukko kierteli Robin sanomattomaksi kauhuksi koukkuisena pientä piiriä, jonka halkaisija oli noin neljä jalkaa, toistaen lakkaamatta noita sanoja, puiden nyrkkiä päänsä päällä ja mutustellen suutaan.

»Rouva Brown», rukoili Rob tullen vähän esiin nurkastaan, »olen varma siitä, ettette tahdo saattaa turmioon nuorukaista, kun ajattelette asiaa lähemmin ja kylmäverisesti.»

»Älä puhu minulle», virkkoi rouva Brown kiertäen yhä raivoisasti samaa kehää. »Pois täältä, pian pois täältä!»

»Rouva Brown», selitti kiusattu nuorukainen, »en tarkoittanut — voi, kuinka onnetonta on joutua tällaiseen asemaan — olin vain varovainen puheissani, rouva Brown, koska aina olen varovainen, sillä herrani saa selville kaikki, mutta olisihan minun pitänyt tietää, ettei se täältä mene pitemmälle. Mielihyvällä tosiaankin pakisen kanssanne vähän asioista», lisäsi hän onnettoman näköisenä. »Älkää jatkako tähän tapaan. Voi, ettekö voisi lausua jotakin sanaa poikaparan puolesta?» kysyi hän vedoten epätoivossaan tyttäreen.

»Kuulothan, äiti, mitä hän sanoo», huomautti Alice tuimalla äänellä ja teki kärsimättömän liikkeen päällään. »Koeta vielä kysyä häneltä, ja jollei se onnistu, tee loppu hänestä, jos sinua haluttaa.»

Rouva Brown, jota tämä erittäin hellä kehoitus näytti liikuttavan, alkoi heti itkeä. Vähitellen heltyen hän otti itseään puolustelevan Robin syliinsä, joka syleili häntä sanomattoman surkean näköisenä ja istuutui uhrin tavoin arvoisan ystävänsä viereen. Vieläpä hän salli rouva Brownin vetää hänen käsivartensa kainaloonsa ja pitää sitä siinä, vaikka hänen happamenmakean ilmeensä lävitse kuvastuivatkin päinvastaiset tunteet.

»No, kuinka herrasi voi, kultaseni?» kysyi rouva Brown, kun he istuen ystävällisessä asennossaan olivat juoneet toistensa terveydeksi.

»Hst! Olkaa hyvä, rouva Brown, ja puhukaa vähän hiljempää», pyysi Rob.
»No niin, kiitos kysymästä, hän voi luullakseni aika hyvin.»

»Etkö ole menettänyt tointasi, Rob?» kysyi eukko mairittelevalla äänellä.

»En nimenomaan, mutta en myöskään ole paikassani», sopersi Rob. »Minä — minä saan vielä palkkaa, rouva Brown.»

»Ei mitään erikoista juuri nyt, rouva Brown. Minun on vain pidettävä silmäni auki», selitti Rob pyöritellen silmiään epätoivoisesti.

»Voi, hyväinen aika, rouva Brown, ettekö voisi puhella poikaparan kanssa mistään muusta?»

Kun kiivasluontoinen rouva Brown heti nousi seisomaan, esti kiusattu poikaparka häntä sopertaen: »Ky-yllä, rouva Brown, luulen hänen olevan ulkomailla. Mitä hän tuijottaa?» lisäsi hän viitaten Aliceen, jonka silmät olivat suunnatut Robin selän takana väijyviin kasvoihin.

»Älä välitä hänestä, poikani», vastasi eukko pitäen lujemmin hänestä kiinni estääkseen häntä kääntymästä. »Hänellä on sellainen tapa. Kerroppa nyt minulle jotakin, Rob. Näitkö koskaan sitä rouvaa, rakkaani?»

»Voi, rouva Brown, mitä rouvaa?» kysyi Rob säälittävän rukoilevalla äänellä.

»Samanako iltana, kun hän lähti, Robby?» kysyi eukko painaen huulensa melkein hänen korvaansa ja tarkaten katseellaan hänen jokaista ilmettään. »Sepä se, nyt tiedän sen tapahtuneen juuri sinä iltana.»

»No, jos tiedätte sen tapahtuneen sinä iltana, rouva Brown, niin tiedätte», vastasi Rob, »eikä kannata ahdistaa poikaparkaa sitä sanomaan».

»Minne he lähtivät silloin illalla, Rob? Suoraanko pois? Kuinka he matkustivat? Missä sinä näit rouvan? Nauroiko hän? Itkikö hän? Kerro minulle kaikki», huusi vanha noita pitäen yhä lujemmin kiinni, taputtaen Robin kättä, jonka oli vetänyt kainalonsa alitse, ja tutkien sameilla silmillään hänen jokaista piirrettään. »No niin, aloitappas nyt. Minä tahdon tietää heistä kaikki. Mitä, Rob kulta? Sinä ja minähän voimme kyllä säilyttää salaisuuden yhteisesti. Olemme ennenkin niin tehneet. Minne he ensin lähtivät, Rob?»

»Laupias taivas, rouva Brown, en! Te vaaditte, että poikaparka olisi kuin salamanleimaus. Toivoisin olevani sähkövirta», mutisi ahdistettu Rob. »Silloin antaisin eräälle henkilölle sellaisen iskun, että hänestä tulisi loppu.»

»Juon teidän terveydeksenne, rouva Brown», vastasi vilpillinen Rob etsien lohdutusta lasista. »Kysyittekö, minne he menivät ensiksi? Tarkoitatte kai isäntääni ja sitä rouvaa?»

Eukko katsahti häneen kuin tuntisi voimakasta halua tarttua taas kiinni tukkaan ja kurkkuun, mutta häntä pidätti siitä jokin äreän salaperäinen ilme Robin kasvoissa.

»Siinäpä juuri oli taitoa», virkkoi Rob vastahakoisena, »ettei kukaan nähnyt heidän lähtevän tai voinut sanoa, kuinka he lähtivät. Uskokaa pois, rouva Brown, he matkustivat eri teitä.»

»Niinkö? Kohdatakseen toisella sovitulla paikalla», hihitti eukko oltuaan hetkisen vaiti ja tarkasteltuaan Robin kasvoja.

»No niin, jolleivät he aikoneet yhtyä jossakin, olisivat he luullakseni yhtä hyvin voineet jäädä kotiin, vai mitä, rouva Brown?» huomautti Rob vastahakoisesti.

»Mitä sitten, Rob, mitä sitten?» kysyi eukko vetäen pojan käden yhä lujemmin kainaloonsa ikäänkuin innoissaan pelkäisi Robin livahtavan tiehensä.

»Emmekö ole jo kylliksi puhelleet, rouva Brown?» sanoi Rob, joka oli kärsimänsä loukkauksen, paloviinan ja kidutuksen vuoksi käynyt niin kyynelherkäksi, että melkein joka vastauksen ohella pyyhki takkinsa hihalla jompaakumpaa silmäänsä ja päästi kuuluville uikuttelevan, turhan vastaväitteensä. »Nauroiko se rouva silloin, vai mitä? Ettekö kysynyt, nauroiko hän, rouva Brown?»

»Ei kumpaakaan», vastasi Rob. »Hän pysyi yhtä vakavana silloin, kun hän ja minä — voi, huomaanhan teidän pakostakin ottavan sen selville minulta, rouva Brown! Mutta vannokaa nyt juhlallisesti, ettette koskaan kerro kenellekään.»

Sen rouva Brown teki heti, sillä hän oli luonteeltaan jesuiittamainen ja tarkoittikin vain sitä, että hänen kätkössä oleva vierailijansa saisi kuulla sen itse.

»Hän pysyi yhtä vakavana kuin kuva silloin, kun hän ja minä matkustimme Southamptoniin», selitti Rob. »Aamulla hän oli ihan samanlainen, rouva Brown. Ja kun hän lähti aamulla ennen päivänkoittoa ypöyksin laivalla — minun ollessani muka hänen palvelijansa ja saattaessani häntä turvallisesti sinne — oli hän vielä samanlainen. No, oletteko nyt tyytyväinen, rouva Brown?»

»Voi, olettepa te nainen!» huudahti onneton Rob puhjeten heikkoon valitukseen oman voimattomuutensa johdosta. »Mitä sitten vielä haluaisitte tietää?»

»Kuinka on isäntäsi laita? Minne hän lähti?» kysyi rouva Brown pitäen yhä kiinni Robista ja katsellen terävästi hänen kasvoihinsa.

»Sieluni kautta, rouva Brown, sitä en tiedä», vastasi Rob. »Sieluni kautta, en tiedä, mitä hän teki tai minne hän lähti, enkä mitään hänestä. Tiedän vain, mitä hän sanoi minulle varoituksena hillitsemään kieleni, kun erosimme. Ja sen sanon teille ystävänä, että ennemmin kuin kerrotte sanaakaan siitä, mitä nyt puhelemme, pitäisi teidän ampua itsenne tai sulkeutua tähän taloon ja sytyttää se palamaan, sillä hän ei kaihtaisi mitään kostaakseen teille. Te ette tunne häntä puoleksikaan niin hyvin kuin minä, rouva Brown. Ette ole koskaan turvassa häneltä, sen sanon.»

»Sitä tosiaankin toivon, rouva Brown», vastasi Rob jonkin verran epävarmasti eikä ilman uhkaavaa sävyä. »Yhtä paljon teidän itsenne kuin minun vuokseni.»

Hän vilkaisi eukkoon samalla kun lausui tämän ystävällisen varoituksen ja antoi sille lisäpontta nyökäyttämällä päätänsä. Mutta huomatessaan epämiellyttäväksi katsella keltaisiin kasvoihin, jotka värähtelivät rumasti, ja terävästi tuijottaviin vanhoihin silmiin, jotka olivat niin lähellä hänen omiaan, hän alkoi rauhattomana katsella alaspäin ja ravisteli itseään kuin koettaisi vakuuttaa itselleen, ettei aikonut ryhtyä sen enempiin selityksiin. Eukko, joka yhä piti hänestä kiinni, käytti tätä tilaisuutta hyväkseen nostaakseen oikean kätensä etusormen ilmaan kuin salaiseksi merkiksi piilossa olevalle tarkastelijalle kiinnittää erikoista huomiota siihen, mitä nyt seuraisi.

»Rob, missä rouva ja sinun herrasi päättivät tavata toisensa?» Rob väänteli itseään yhä enemmän, katseli vuoroin ylös, vuoroin alas, pureskeli peukaloaan kuivaten sitä välillä liiveihinsä ja sanoi vihdoin, vilkaisten kysyvästi kiusanhenkeensä: »Kuinka minä sen tietäisin, rouva Brown?»

Eukko nosti taas sormensa niinkuin äskenkin ja vastasi: »Kuuleppas, poika, sinun ei kannata jättää minua tähän, kun olemme päässeet näin pitkälle. Tahdon tietää.»

Nolon vaitiolon jälkeen Rob äkkiä tokaisi: »Kuinka minä osaisin lausua vieraitten paikkojen nimiä, rouva Brown? Mikä ajattelematon ihminen te olette?»

»Mutta olet kuullut sen nimen, Robby», huomautti eukko lujasti, »ja muistat, miltä se kuulosti. No, sanoppa nyt!»

»Vai niin, olet siis nähnyt sen kirjoitettuna ja osaat luetella sen kirjaimet», tokaisi eukko nokkelasti.

Päästäen naurun ja itkun sekaisen huudahduksen — sillä hänet valtasi jonkinlainen ihailu rouva Brownin oveluutta kohtaan, vaikka se tarkoittikin hänen ahdistamistaan — hän veti esille pienen liitupalasen, kopeloituaan jonkin aikaa vastahakoisesti liivintaskuaan. Eukon silmät välkkyivät nähdessään sen pojan peukalon ja etusormen välissä. Kiireesti hän raivasi puiselle pöydälle tilaa, johon Rob saattoi kirjoittaa tuon sanan, ja teki taas merkin vapisevalla kädellään.

»Nyt sanon teille jo etukäteen, rouva Brown», huomautti poika, »ettei kannata kysellä minulta mitään muuta. En vastaa enää mihinkään enkä osaakaan vastata. En tiedä enempää kuin tekään, kuinka pitkän ajan kuluttua he aikoivat tavata toisensa tai kenen suunnitelma se oli, että he lähtivät kumpikin yksin. En tiedä enää mitään muuta. Jos kertoisin teille, kuinka sain selville tuon nimen, niin uskoisitte minua. Kerranko, rouva Brown?»

»No niin, asia on näin — ettehän enää kysy muuta?» sanoi Rob luoden eukkoon silmänsä, jotka nyt alkoivat käydä kovin unisiksi ja tyhmiksi.

»No niin, asia on seuraavalla tavalla. Kun eräs henkilö jätti rouvan minun seuraani, pisti hän rouvan käteen paperipalan, johon oli kirjoitettu osoite, ja sanoi sen olevan siltä varalta, että rouva unohtaisi. Hän ei kuitenkaan pelännyt unohtavansa, sillä hän repi sen kohta kun herra oli kääntänyt selkänsä. Kun nostin ylös vaunujen portaan, löysin yhden kappaleen — hän heitti luullakseni muut akkunasta, sillä niitä ei ollut ainoatakaan jäljellä, vaikka koetin katsella, Löytämässäni palasessa oli vain yksi sana, ja se oli tällainen, jos välttämättä haluatte sen tietää. Mutta muistakaa! Olette vannonut valan, rouva Brown!»

Rouva Brown sanoi sen tietävänsä. Kun ei Robilla ollut muuta sanottavaa, alkoi hän hitaasti ja vaivaloisesti piirtää liidulla pöydälle.

»Hillitkää kielenne, rouva Brown!» huudahti poika peittäen kirjaimen kädellään ja kääntyen kärsimättömästi eukon puoleen. »Sitä en salli lukea ääneen. Olkaa vaiti!»

»Kirjoita sitten suurin kirjaimin, Rob», vastasi rouva Brown, tehden saman salaisen merkin kuin aikaisemminkin, »sillä silmäni eivät erota hyvin painettujakaan kirjaimia».

Mutisten itsekseen ja taas ryhtyen työhönsä vastahakoisesti poika jatkoi kirjoittamista. Hänen kumartuessaan tuli se henkilö, jonka uteliaisuuden tyydyttämiseksi hän tietämättään työskenteli, oven luota hänen taakseen lyhyen välimatkan päähän hänen hartioistaan ja katseli kiihkeästi pojan käden hidasta piirtelyä. Samaan aikaan Alice vastapäisestä paikastaan tarkasteli sitä läheltä ja toisti joka kirjaimen huulillaan, ääntämättä niitä kuuluvasti. Ja joka kirjaimen jälkeen hänen ja Dombeyn silmät sattuivat yhteen kuin kumpikin koettaisi saada tukea toiseltaan, ja niin molemmat luettelivat seuraavat kirjaimet: D. I. J. O. N.

»Kas niin», virkkoi Rob, kostuttaen nopeasti kämmenensä poistaakseen kirjaimet. Eikä hän tyytynyt siihenkään, että oli tuhrinut sen pois hieromalla ja silittämällä kaikki jäljet takkinsa hihalla, vaan hankasi perinpohjin liidun värinkin pöydästä. »No, nyt olette toivoakseni tyytyväinen, rouva Brown!»

Osoittaakseen asianlaidan niin olevan eukko päästi irti hänen käsivartensa ja taputti hänen selkäänsä. Ahdistelujen, ristikuulustelujen ja viinan väsyttämänä Rob pani käsivartensa ristiin pöydälle, painoi päänsä siihen ja vaipui uneen.

Vasta hänen nukuttuaan jonkin aikaa sikeästi ja ääneen kuorsatessaan eukko kääntyi oveen päin, jonka takana Dombey oli piilossa, ja viittasi häntä tulemaan esille ja menemään ulos. Vielä silloinkin pysyi rouva Brown kumartuneena Robin ylitse ja valmiina peittämään hänen silmänsä käsillään tai painamaan hänen päänsä alas, jos hän olisi sattunut kohottamaan sitä salaisten askelten suuntautuessa kiireesti ulko-ovelle. Mutta vaikka hän piti tarkoin silmällä nukkujaa, ehti hän kiinnittää terävän katseensa myöskin valveilla olevaan mieheen. Kun tämä ohitse mennessään kosketti hänen kättään ja kaikesta varovaisuudesta huolimatta sai aikaan kullan kilahduksen, kiilsivät eukon silmät kirkkaina ja ahneina kuin korpin.

Tyttären tumma katse seurasi häntä ovelle ja pani vaivatta merkille, kuinka kalpea hän oli ja kuinka hänen kiireinen astuntansa ilmaisi, että pieninkin viivytys oli hänestä sietämätön, ja kuinka tärkeätä hänestä oli päästä heti pois ja ryhtyä toimeen. Kun Dombey sulki oven takanaan, vilkaisi Alice äitiinsä. Eukko tuli hänen luokseen, avasi kätensä näyttääkseen, mitä siinä oli, ja sulkien sen taas lujasti ahneuden valtaamana. Sitten hän kuiskasi:

»Hän on kuin järjiltään loukatusta ylpeydestä ja tekee sellaista, mitä emme mitenkään voi tietää eikä hän itsekään.»

Alicen katse oli kirkkaampi kuin hänen äitinsä, ja se tuli, joka siinä paloi, oli hehkuvampi, mutta hänen kasvonsa olivat värittömät huulia myöten.

He eivät virkkaneet enää mitään, vaan istuivat etäällä toisistaan, äiti vaipuneena rahojensa tarkasteluun, tytär ajatuksiinsa, ja kummankin silmät kiilsivät heikosti valaistun huoneen hämärässä. Rob nukkui ja kuorsasi. Oman onnensa nojaan jätetty papukaija vain oli täydessä touhussa. Se väänteli, kiskoi häkkinsä rautalankoja koukkuisella nokallaan ja kiipeili häkin kupuun ja pitkin sen kattoa kuin kärpänen ja taas alas päistikkaa. Välillä se taas ravisteli ja puri ja heilutteli jokaista ohuempaa rautapuikkoa kuin se olisi selvillä isäntänsä vaarasta ja raivoisasti koettaisi tunkeutua ulos lentääkseen häntä varoittamaan.

KOLMASKUUDETTA LUKU

Petturin omaan sukuun kuului kaksi henkilöä, hänen hylkäämänsä veli ja sisar, joita hänen rikoksensa tähän aikaan melkein painoi raskaammin kuin niin suurta vääryyttä kärsinyttä Dombeyta. Niin uteleva ja ahdisteleva kuin maailma olikin, teki se Dombeylle sen palveluksen, että yllytti hänet takaa-ajoon ja kostoon. Se kiihdytti hänen intohimoaan, pisteli hänen ylpeyttään, vääristi hänen yksinomaisen tunteensa uuteen muotoon ja kehitti vihanvimman tyydyttämisen sellaiseksi päämääräksi, johon hänen koko henkinen tarmonsa kohdistui. Hänen luonteensa koko itsepäisyys ja leppymättömyys, sen panssaroitu paatumus, sen koko synkkyys ja äreys, kaikki sen liioiteltu oman arvon tunto, sen koko intohimoinen pyrkimys kostaa pieninkin loukkaus hänen arvonsa tunnustamista kohtaan, kaikki tämä yhtyi niinkuin monet virrat juoksevat yhteen, ja kuljetti häntä pinnallaan. Kaikkein rajuin ja kiihkein ihminen olisi ollut lempeämpi vihollinen kuin synkkä Dombey, joka oli johdettu näin pitkälle. Olisi ollut helpompi kääntää takaisin ja lepyttää raivostunut peto kuin tämä vakava herra, jonka valkeassa kaulaliinassa ei ollut pienintäkään ryppyä.

Mutta pelkkä kiihkeä päätös kostaa melkein korvasi toiminnan. Silloin kun hän ei vielä tiennyt petturin olinpaikkaa, suuntasi tämä päätös hänen mielensä pois hänen omasta onnettomuudestaan ja kiinnitti sen yhä uusiin suunnitelmiin. Petollisen suosikin veljellä ja sisarella ei ollut sellaista mielenhelpotusta. Kaikki heidän menneisyytensä ja nykyisyytensä antoi heidän mielestään yhä surullisemman leiman petturin teolle.

Sisar ajatteli ehkä silloin tällöin alakuloisena, että jos hän olisi pysynyt Jamesin luona samana toverina ja ystävänä kuin oli ennen ollut, olisi veli mahdollisesti voinut välttää sen rikoksen, johon oli langennut. Jos hän joskus niin ajatteli, ei siihen kuitenkaan sisältynyt katumusta siitä, mitä hän oli tehnyt, eikä pienintäkään epäilystä velvollisuudesta, ei mitään itsensä ylistämistä tai ihailua. Mutta kun tämä mahdollisuus tuli harhaan joutuneen ja katuvan Johnin mieleen — niinkuin toisinaan tapahtui — koski se hänen sydämeensä niin kipeästi ja syyttävästi, että hän tuskin jaksoi sitä kestää. Hänen mielessään ei herännyt ainoatakaan moitetta julmaa veljeä kohtaan. Vain itsesyytöksiä, uusia salaisia moitteita omaa kehnoutta ja lankeemusta kohtaan, jossa hän kuitenkin sekä lohdukseen että itsemoitteekseen huomasi omistavansa toverin — siinä olivat ne ainoat mietteet, joihin rikoksen paljastuminen oli syynä.

Samana päivänä, jota seurasi viime luvussa kuvailtu ilta ja jolloin Dombeyn maailma oli kiihkeimmillään hänen vaimonsa karkaamisen vuoksi, pimitti sen huoneen akkunaa, jossa veli ja sisar istuivat yhdessä varhaisen aamiaisensa ääressä, odottamatta miehen varjo, tullen pienen kuistin puolelta. Se oli Perch, Dombey ja Pojan lähetti.

»Olen lähtenyt varhain liikkeelle kotoa», virkkoi Perch katsahtaen tuttavallisesti ovesta sisään ja pysähtyen pyyhkimään mattoon kenkiään, vaikkeivät ne olleet likaantuneet, »ja syynä tulooni ovat eilisiltana saamani ohjeet. Minun oli näet määrä tuoda teille kirjelappu, ennenkuin lähdette kotoanne tänä aamuna, herra Carker. Olisin ollut täällä puolitoista tuntia aikaisemmin», lisäsi hän lempeästi, »jollei esteenä olisi ollut vaimoni terveydentila, joka oli niin huono, että ainakin viisi kertaa viime yönä pelkäsin menettäväni hänet, sen vakuutan teille».

»Nähkääs», sanoi Perch kääntyen ensin sulkemaan oven huolellisesti, »hän ottaa niin kovasti tunnolleen sen, mitä meidän liikkeessämme on tapahtunut. Hänen hermonsa ovat niin kovin arat, katsokaas, ja joutuvat pian epävireeseen. Mutta järkkyväthän siitä vahvimmatkin hermot. Epäilemättä tunnette sen itsekin hyvin kipeästi.»

»Tunnen samaa itsekin vaatimattomalta osaltani», jatkoi Perch pudistaen päätänsä, »vieläpä niin syvästi, etten olisi uskonut. Se vaikuttaa minuun melkein kuin väkijuoma. Tunnen ihan kirjaimellisesti joka aamu ikäänkuin olisin edellisenä iltana ryypännyt enemmän kuin sopii.»

Perchin ulkomuoto vahvisti tämän kuvauksen hänen taudinoireistaan. Siinä näkyi kuumeista velttoutta, joka tavallisesti johtuu liiallisista viinaryypyistä ja epäilemättä olikin peräisin hänen lukuisista kapakkoihin tekemistään retkistä, häntä kun siellä kestittiin ja kuulusteltiin niin innokkaasti, ettei hän ollut koskaan sellaiseen tottunut.

»Senvuoksi voin niin hyvin arvata sellaisen henkilön tunteet, joka on erikoisella tavalla kietoutunut tähän tuskalliseen paljastukseen», sanoi Perch pudistaen taas päätänsä ja puhuen pehmeällä äänellä.

Perch odotti, että hänet olisi nyt otettu uskotuksi, Mutta kun niin ei tapahtunut, yskähti hän kouraansa. Kun tämäkään ei auttanut, yskähti hän hattuunsa, ja kun se oli yhtä hyödytöntä, pani hän hattunsa lattialle ja kaivoi povitaskustaan esiin kirjeen.

»Jos oikein muistan, ei vastausta tarvita», virkkoi hän ystävällisesti hymyillen, »mutta ehkä suvaitsette silmäillä sitä».

John Carker mursi sinetin, joka oli Dombeyn oma, ja otettuaan selon kirjeen erittäin lyhyestä sisällyksestä vastasi: »Ei, vastausta ei odoteta.»

»Lausun teille siis ystävälliset hyvästit, neiti», virkkoi Perch astuen askeleen ovea kohti, »ja toivon vilpittömästi, ettette anna mielenne masentua äskeisen tuskallisen paljastuksen vuoksi enemmän kuin on välttämätöntä». Sitten hän astui taas pari askelta taaksepäin ja kuiskasi yhä salaperäisemmin yhteisesti veljelle ja sisarelle: »Sanomalehdet utelevat paljon innokkaammin tietoja asiasta kuin voisi uskoakaan. Eräs sinitakkinen sunnuntailehden mies, joka oli jo aikaisemmin koettanut lahjoa minua — minunhan ei tarvinne sanoa millä menestyksellä — hiippaili pihallamme eilisiltana vielä kahtakymmentä yli kahdeksan. Näin hänet itse kurkistelemassa konttorin avaimenreiästä, mutta siitä hän ei mitään hyötynyt, sillä siinä on patenttilukko. Toinen taas, jolla on yllään sotilasviitta, vetelehtii niin kauan kuin päivää riittää Kuninkaan Vaakunan tarjoiluhuoneessa. Viime viikolla satuin siellä lausumaan pikku huomautuksen ja seuraavana sunnuntaiaamuna näin sen painettuna mitä kummallisimmassa muodossa.»

Perch pisti käden povitaskuunsa kuin vetääkseen esiin mainitun uutisen, mutta kun ei mitään kehoituksia kuulunut, veti hän käsistään majavannahkaiset hansikkaansa, otti hatun käteensä ja lausui jäähyväiset. Ennenkuin vielä oli puolipäiväkään, oli Perch kertonut muutamille valituille kuulijoille »Kuninkaan Vaakunassa» ja muualla, kuinka neiti Carker puhjeten kyyneliin oli tarttunut hänen kumpaankin käteensä ja sanonut: »Oi, rakas kelpo Perch, teidän näkemisenne on ainoa lohdutus, joka minulle on jäänyt!» ja kuinka John Carker oli sanonut synkällä äänellä: »Perch, minä hylkään hänet. Älköön kukaan enää mainitko häntä veljekseni!»

»Rakas John», virkkoi Harriet heidän jäätyään kahden ja istuttuaan vaiti jonkin aikaa, »tuossa kirjeessä on huonoja uutisia».

»Niin on, mutta ei odottamattomia», vastasi veli. »Näin eilen kirjeen lähettäjän.»

»Niin. Hän meni kaksi kertaa konttorihuoneen lävitse minun istuessani siellä. Minä olin voinut välttää häntä aikaisemmin, mutta en tietysti toivonutkaan sen kauan onnistuvan. Ymmärrän kyllä, että hänestä tuntui minun läsnäoloni loukkaavalta.»

»Ei, hän ei sanonut mitään, mutta huomasin hänen katseensa pysähtyvän hetkiseksi minuun ja olin valmis ottamaan vastaan, mitä piti tuleman — ottamaan vastaan, mitä nyt on tapahtunut. Olen saanut eron toimestani.»

Harriet koetti näyttää mahdollisimman vähän järkytetyltä ja niin toivorikkaalta kuin suinkin, mutta tämä uutinen oli musertava monestakin syystä.

»'Minun ei tarvitse sanoa teille'», luki John Carker kirjeestä, »'miksi teidän niinellänne olisi tämän jälkeen luonnoton sointu, jos sitä mainittaisiin — vaikka etäisessäkin yhteydessä — minun nimeni kanssa, ja miksi minusta on sietämätöntä joka päivä nähdä senniminen henkilö. Minun on nyt ilmoitettava, että meidän välisemme suhteet lakkaavat tästä päivästä lähtien, ja pyydettävä, ettette koskaan pyri uudestaan tekemisiin minun tai liikkeeni kanssa.— Mukaan on liitetty rahallinen korvaus, joka vastaa hyvinkin pitkää irtisanomisaikaa. Niin, minut on erotettu. Taivas tietää, Harriet, että tuomio on lievä, kun otamme huomioon kaikki.»

»Jos on lievää rangaista sinua, John, toisen pahantyön vuoksi, silloin olet oikeassa», huomautti sisar hiljaa.

»Me olemme olleet hänelle pahaenteistä sukua», sanoi John Carker. »Hänellä on syytä pelästyä jo meidän pelkkää nimeämme ja uskoa, että veressämme on jotakin kirottua ja häijyä. Jollei sinua olisi, Harriet, niin minäkin melkein uskoisin samaa.»

»Älä puhu, veli, sillä lailla. Jos sinulla on jokin erikoinen syy rakastaa minua, niinkuin sanot ja niinkuin luulet itselläsi olevan — vaikka minä olen toista mieltä — niin säästä minua sellaisilta mielettömiltä sanoilta!»

Veli peitti kasvonsa molemmin käsin, mutta salli pian viereensä tulleen sisaren ottaa niistä toisen omaan käteensä.

»Niin monen vuoden jälkeen tämä ero on surullinen asia», sanoi Harriet, »ja sen syy on kauhea meille kummallekin. Meidän pitää myös elää ja keksiä siihen tarvittavat keinot. No niin, siihen me pystymmekin, kun emme säikähdy. John, hädän uhallakin olkaamme ylpeitä siitä, että saamme ponnistella yhdessä.»

Hymy väikkyi hänen huulillaan, kun hän suuteli veljensä poskea ja kehoitti pysymään reippaalla mielellä.

»Oi, sisko kulta, sinä olet omasta vapaasta jalosta tahdostasi sidottu tuhon perimään mieheen, jonka maine on mennyt, jolla ei ole ainoatakaan ystävää omasta puolestaan ja joka on ajanut pois kaikki sinunkin ystäväsi!»

»John!» Harriet laski kätensä nopeasti hänen huulilleen. »Vaikene minun vuokseni, meidän pitkäaikaisen toveruutemme muiston tähden!» Veli ei sanonut mitään. »Anna minun nyt puhua sinulle, rakkaani», jatkoi sisar hiljaa istuen hänen vieressään. »Minä olen odottanut tätä samoin kuin sinäkin. Ja kun olen ajatellut sitä, peläten sen tapahtuvan, ja valmistunut siihen niin hyvin kuin olen voinut, olen päättänyt kertoa sen sattuessa, että minullakin on ollut salaisuus, jota sinä et ole tiennyt. Tarkoitan, että meillä on ystävä.»

»En tosiaankaan tiedä, mutta kerran hän vakuutti minulle hartaasti ystävyyttään ja lausui haluavansa auttaa meitä, ja tähän päivään asti olen uskonut häntä.»

»Harriet!» huudahti hänen veljensä ihmeissään, »missä tämä ystävä asuu?»

»Sitäkään en tiedä», vastasi Harriet. »Mutta hän tuntee meidät kummankin ja meidän entisyytemme — sen eri vaiheet, John. Senvuoksi olen hänen pyynnöstään salannut sinulta hänen käyntinsä täällä, ettet tulisi surulliseksi tietäessäsi hänen olevan selvillä asioistamme.»

»Ei nuori. 'Harmaapäinen', niinkuin hän itse sanoi, 'ja nopeasti lisää harmeneva'. Mutta varmasti jalo, avomielinen ja hyvä.»

»Vain kerran tässä huoneessa», vastasi sisar samalla kun heikko, pian häipyvä puna väritti hänen kasvojaan, »mutta täällä käydessään hän pyysi minulta lupaa saada kerran viikossa tavata minut mennessään tästä ohi merkiksi siitä, että jaksamme hyvin emmekä vielä tarvitse hänen apuaan. Sillä minä sanoin hänelle, kun hän tarjoutui suorittamaan meille sellaisia palveluksia kuin suinkin osasi — mikä oli hänen käyntinsä tarkoitus — ettemme tarvinneet mitään.»

»Siitä lähtien kerran viikossa ja aina samana päivänä ja samalla kellonlyönnillä hän on mennyt tästä ohitse, aina jalkaisin, aina samaan suuntaan — Lontooseen päin. Eikä hän ole koskaan pysähtynyt pitemmäksi ajaksi kuin kumartamaan minulle ja heilauttamaan kättään iloisesti, niinkuin ystävällinen suojelija tekisi. Hän antoi tuon lupauksen ehdottaessaan näitä omituisia kohtauksia ja on pitänyt sen niin uskollisesti ja rakastettavasti, että jos olen tuntenut itseni vähimmässäkään määrässä rauhattomaksi niiden vuoksi alussa (mitä en luule tunteneeni, John, sillä hänen käytöksensä oli niin vilpitöntä ja uskollista), minulta heti hävisi pelko ja odotin iloisena sitä päivää, jolloin hän tulisi. Viime maanantaina — ensimmäisenä tuon kauhean tapauksen jälkeen — hän ei mennyt asuntomme ohitse. Olen itsekseni mietiskellyt, voisiko hänen poissaolonsa olla mitenkään yhteydessä sen kanssa, mitä on tapahtunut.»

»En tiedä kuinka. Olen vain mietiskellyt tätä yhteensattumaa, mutta en ole koettanut ottaa siitä tarkempaa selvää. Olen varma siitä, että hän vielä tulee. Salli minun silloin kertoa hänelle vihdoinkin, että olen puhunut siitä sinulle, ja toimittaa teidät yhteen. Hän auttaa meitä varmasti saamaan uutta ansiota. Hän pyysi hartaasti saada jotenkin keventää sinun ja minun elämääni. Ja minä lupasin hänelle, että jos joskus tarvitsisimme ystäviä, muistaisin häntä. Silloin hänen nimensä ei enää olisi salaisuus.»

»Harriet», sanoi veli, joka oli kuunnellut hyvin tarkkaavaisena, »kuvaile, minkä näköinen se herra on. Luulisin varmasti tuntevani hänet, kun hän tuntee minut niin hyvin.»

Hänen sisarensa kuvaili niin elävästi kuin osasi tuntemattoman ystävän piirteet, vartalon ja puvun, mutta John Carker ei päässyt selville hänen esittämästään kuvasta joko siitä syystä, että hän ei tuntenut puheena olevaa henkilöä, tai siksi, että kuvauksessa oli jokin virhe tai hän itse oli hajamielinen astellessaan miettiväisenä edestakaisin.

Joka tapauksessa he sopivat siitä, että veli saisi nähdä tuon ystävän hänen ensi kertaa ilmestyessään. Sitten sisar ryhtyi vähemmän tuskaisin mielin taloushommiinsa, ja harmaatukkainen mies, Dombeyn entinen nuorempi konttoristi, käytti oudolta tuntuvan vapautensa ensimmäisen päivän työskentelyyn puutarhassa.

Oli jo myöhäinen ilta veljen lukiessa ääneen ja sisaren ommellessa, kun heidät keskeytti ovelta kuuluva koputus. Siinä epämääräisen levottomuuden ja pelon tilassa, johon karanneen veljen muisteleminen oli heidät syössyt, tuntui tämä harvinainen ilmiö melkein kauhistuttavalta. Veli meni ovelle, ja sisar istui arkana kuunnellen. Joku kuului siellä puhuvan, ja veljen ääni tuntui vastaavan hämmästyneenä. Muutamien sanojen jälkeen molemmat tulivat yhdessä sisään.

»Harriet», virkkoi veli näyttäen valoa vastatulleelle ja puhuen hiljaisella äänellä, »tässä on herra Morfin — se herra, joka on toiminut niin kauan Jamesin kanssa Dombeyn liikkeessä».

Hänen sisarensa säpsähti kuin olisi aave astunut sisään. Oviaukossa seisoi tuntematon ystävä, musta tukka jo harmahtavana, kasvot terveen näköisinä, otsa kirkkaana ja leveänä, vaaleanruskeat silmät ystävällisinä. Siinä oli se henkilö, jonka salaisuutta hän oli niin kauan säilyttänyt!

»John!» huudahti Harriet melkein läähättäen. »Tämä on se herra, josta kerroin sinulle tänään!»

»Tämä herra, neiti Harriet», virkkoi tulokas astuen sisään, sillä hän oli hetkiseksi pysähtynyt kynnykselle, »tuntee suurta huojennusta kuullessaan teidän sanovan niin. Hän on koko matkan tänne tullessaan miettinyt keinoja, kuinka voisi selittää asiansa, eikä ole keksinyt mitään tyydyttävää. Herra John, minä en ole täällä ihan outo. Jouduitte ymmälle nähdessänne minut äsken ovellanne. Huomaan teidän olevan nyt vielä hämmästyneemmän. No niin, se onkin hyvin ymmärrettävää asiain nykyisellä kannalla. Jollemme olisi sellaisia tottumuksen orjia kuin todella olemme, ei meillä olisi syytä hämmästyä puoleksikaan niin usein.»

Näin sanoessaan hän tervehti Harrietia luontevalla sydämellisyyden ja kunnioituksen sekaisella tavalla, jonka Harriet muisti niin hyvin. Sitten hän istuutui likelle Harrietia, veti hansikkaat käsistään ja heitti ne pöydälle laskettuun hattuunsa.

»Ei ole mitään hämmästyttävää siinä», jatkoi hän, »että minussa heräsi halu tavata sisarenne, herra John, tai että toteutin sen omalla tavallani. Mitä tulee käyntieni säännöllisyyteen siitä lähtien (kuten hän arvatenkin on teille maininnut), ei sitä tarvitse kummastella. Ne tulivat pian tavaksi, ja mehän olemme tottumuksen orjia!»

Pistäen kädet taskuihinsa ja nojautuen taaksepäin tuolissaan hän katseli veljeä ja sisarta ikäänkuin hänestä olisi tuntunut hauskalta tavata heidät yhdessä. Sitten hän jatkoi jonkin verran ärtyisän miettiväisenä: »Se sama tottumus vahvistaa muutamia meistä, jotka kykenisivät parempaan, paholaismaisessa ylpeydessään ja itsepäisyydessään — toisia meistä se vahvistaa ja vajottaa syvemmälle alhaisuuteen — useimpia se tukee kylmäkiskoisuudessa — se kovettaa meitä päivä päivältä kuin savikuvia, riippuen luonteenlaadustamme, ja tekee meidät riippuvaisiksi uusista vaikutelmista ja mielipiteistä. Voitte arvioida sen vaikutusta, kun katsotte minun tilaani, John. Monen monta vuotta on minulla ollut pieni ja tarkoin määrätty työosuuteni Dombey ja Pojan liikkeessä, ja sinä aikana olen nähnyt veljenne (joka on osoittautunut heittiöksi — sisarenne suonee anteeksi, että niin lausun) yhä laajentavan vaikutustaan, kunnes koko liike ja sen omistaja olivat hänen jalkapallonaan. Ja toisaalta olen nähnyt teidän työskentelevän syrjäisen pöytänne ääressä joka päivä ja ollut täysin tyytyväinen, kun minua vaivattiin mahdollisimman vähän varsinaisen pikku velvollisuuteni lisäksi. Olen antanut kaiken luistaa omaa tietään, kyselemättä mitään, kuin suuren koneen — se oli sen tapa kuten minunkin — ja pitänyt sitä luonnollisena ja asianmukaisena. Keskiviikko-iltana palasi säännöllisesti, nelimiehinen soittokuntamme harjoitteli säännöllisesti, viuluni oli hyvässä vireessä, eikä minun maailmassani ollut mitään vinossa — tai jos olikin, niin ei ainakaan paljon — eikä minua liikuttanut, oliko sitä vähän vai paljon.»

»Tähän voin huomauttaa, että te olette ollut kunnioitetumpi ja rakastetumpi koko tänä aikana kuin kukaan muu liikkeen henkilökunnasta», sanoi John Carker.

»Loruja! Luullakseni hyväluontoinen ja mukavuuttarakastava», virkkoi toinen, »mutta rekin on tottumusta. Se sopi liikkeen konttoripäällikölle, se sopi sille miehelle, jota hän ohjasi, se sopi minulle itselleni parhaiten. Minä tein, mitä oli tehtäväkseni annettu, en liehakoinut kumpaakaan ja olin iloinen asemastani, jossa sitä ei vaadittu. Samanlaisena olisin pysynyt tähän päivään asti, jollei huoneessani olisi ollut niin ohut seinä. Voitte kertoa sisarellenne, että sen erotti konttoripäällikön huoneesta vain lautaseinä.»

»Ne huoneet olivat toistensa vieressä, alkuaan ehkä yhdestä isosta salista jakamalla saatuja. Niin, niitä erotti toisistaan herra Morfinin kuvailema seinä» sanoi John Carker luoden taas silmänsä vierailijaan pyytääkseen häntä jatkamaan selitystään.

»Minä viheltelin, hyräilin, kävin täydelleen lävitse koko Beethovenin B-sonaatin ilmoittaakseni hänelle, että saatoin kuulla, mitä huoneessa puhuttiin», kertoi Morfin, »mutta hän ei koskaan kiinnittänyt minuun huomiota. Harvinaista tosin oli, että olisin sattunut kuulemaan mitään yksityisluontoista. Mutta jos niin näytti käyvän, lähdin ulos, jollen muuten voinut välttää sen kuulemista. Kerran lähdin ulos huoneestani, kun olin joutumaisillani kuulemaan kahden veljen välistä keskustelua, jonka alkupuolella myös nuori Walter Gay oli läsnä. Mutta kuulin pakostakin osan siitä, ennenkuin kerkisin poistua. Ehkä muistatte sen tarpeeksi hyvin kertoaksenne sisarellenne, millainen se oli.»

»Harriet, se koski menneisyyttä», virkkoi John Carker matalalla äänellä, »ja myöskin meidän erilaista asemaamme».

»Sen aihe ei ollut minulle uusi, mutta se esitettiin uudelta kannalta. Se järkytti tottumustani — sitä katsantotapaa, joka on yhdeksällä kymmenesosalla ihmisistä — ja uskoani siihen, että ympärilläni oli kaikki oikein, koska olin siihen tottunut, ja johdatti mieleeni veljesten tarinan, niin että aloin sitä pohtia. Luullakseni se oli melkein ensimmäinen kerta elämässäni, kun jouduin sentapaisiin mietteisiin. Millaisilta tuntuvatkaan monet, meistä nykyään ihan luonnolliset asiat silloin, kun alamme katsella niitä tältä uudelta ja etäiseltä näkökannalta, jolle me kukin jonakin päivänä joudumme? Minä olin sen aamupäivän jälkeen jonkin verran vähemmän hyväluontoinen, ylimalkaan vähemmän ystävällinen ja miellyttävä.»

Hän istui minuutin pari rummuttaen kädellään pöytään ja alkoi sitten taas nopeasti puhua, ikäänkuin innokkaasti toivoisi pääsevänsä pian eroon tunnustuksestaan.

»Ennenkuin tiesin mitä tehdä tai voinko mitään kuulin veljesten välillä uuden keskustelun, jossa heidän sisarensakin mainittiin. Minulla ei ollut mitään tunnonvaivoja kuunnellessani tästä puhelusta niitä katkelmia, jotka kantautuivat korviini. Katsoin niitä oikeudenmukaisesti omikseni. Senjälkeen tulin tänne itse katsomaan sisarta. Ensimmäistä kertaa pysähtyessäni puutarhan portille olin haluavinani tietoja eräästä köyhästä naapurista, mutta sitten luovuin siitä juonesta, sillä luullakseni neiti Harriet epäili minua. Toisella kerralla pyysin lupaa tulla sisään, se sallittiin, ja minä sanoin, mitä olin aikonut. Sisarenne esitti minulle perusteita, joita en uskaltanut kumota, ja todisti minulle, että apuani ei silloin tarvittu. Mutta minä keksin välillemme kohtausta van, ja se pysyi muuttumatta viime päiviin asti, jolloin tärkeät syyt estivät minua tänne saapumasta.»

»Kuinka vähän olen aavistanut tätä nähdessäni teidät joka päivä», virkkoi John Carker. »Jos Harriet olisi voinut arvata nimenne —»

»Totta puhuen, säilytin sen tuntemattomana kahdestakin syystä», huomautti Morfin. »En tiedä, olisiko ensimmäinen yksinään voinut olla pätevä, mutta ei ole oikeutta luottaa vain pelkkiin hyviin aikomuksiin, ja minä päätin kaiken varalta olla ilmaisematta itseäni, kunnes voisin tehdä jonkin todellisen palveluksen. Toinen syy oli se, että aina vielä toivoin veljenne mahdollisesti leppyvän teille kummallekin. Ja siinä tapauksessa olisi ollut uusi ja kohtalokas ristiriidan syy teidän välillänne, jos hän olisi tiennyt teidän olleen salaisia ystäviä minun kanssani, sillä olihan hän niin epäluuloinen luonteeltaan. Minä siis päätin senkin uhalla, että kääntäisin hänen vihansa itseäni vastaan — mistä en olisi laisinkaan välittänyt — odottaa sopivaa tilaisuutta auttaakseni teitä liikkeen päämiehen kautta. Mutta koko tänä pitkänä aikana ei meillä ole ollut muuta päämiestä kuin veljenne, sillä herra Dombeyn harrastukset ovat olleet muualla hänen perheessään sattuneen kuolemantapauksen, uuden avioliiton ja kotoisen onnettomuuden vuoksi. Ja parempi olisi meille ollut, jos olisimme olleet laho ja latvaton puu», lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä.

Hän näytti olevan selvillä siitä, että nämä viime sanat olivat livahtaneet epähuomiossa hänen huuliltaan, ja ojentaen toisen käden sisarelle, toisen veljelle hän jatkoi:

»Nyt olen sanonut kaikki, mitä halusin sanoa, ja enemmänkin. Mutta en keksi sanoja ilmaisemaan, mitä tarkoitan. Toivon teidän kuitenkin ymmärtävän ja uskovan. Nyt on tullut, John, se aika — vaikkakin mitä onnettomimmalla tavalla — jolloin voin auttaa teitä sekaantumatta siihen katumustaisteluunne, jota on kestänyt vuosikausia, koska teidät on siitä vapautettu ilman omaa syytänne. Minun ei tarvitse sanoa enempää tänä iltana. Te säilytätte ilman minun neuvojani ja muistuttamistani sen aarteen, joka teillä on täällä.»

»Mutta lähtekää te kynttilä kädessä edeltä, John, älkääkä sanoko mitään, mitä ehkä haluaisitte sanoa.»

John Carkerin sydän oli täynnä, ja hän olisi mielellään keventänyt sitä puhumalla, jos olisi osannut.

»Sallikaa minun vaihtaa jokin sana sisarenne kanssa», jatkoi Morfin. »Me olemme puhelleet ennenkin kahden kesken, vieläpä tässä huoneessa, vaikka se näyttääkin luonnollisemmalta, kun te olette läsnä.»

Katseltuaan, kuinka John Carker poistui huoneesta, Morfin kääntyi ystävällisesti Harrietin puoleen ja sanoi matalammalla äänellä ja muuttuneella, vakavalla tavalla:

»Haluatte kysyä minulta jotakin siitä miehestä, jonka sisar onnettomuudeksenne olette.»

»Pelkään kysyä», vastasi Harriet. »Olette vilkaissut minuun useammin kuin kerran niin vakavasti, että luulen voivani arvata kysymyksenne», sanoi Morifn. »Onko hän ottanut rahaa mennessään, eikö niin?»

»Ehkä teitä ei enää hämmästytä, että hän on väärinkäyttänyt herra Dombeyn luottamusta monella lailla, että hän on useammin tehnyt kauppaa ja keinotellut omaksi hyväkseen kuin liikkeen eduksi, että hän on johtanut liikettä hurjiin yrityksiin, jotka ovat usein päättyneet suunnattomiin tappioihin, että hän on aina yllyttänyt herransa turhamaisuutta ja kunnianhimoa silloin, kun hänen velvollisuutensa oli ehkäistä niitä ja osoittaa — niinkuin hänen vallassaan oli — mihin ne vievät. Hänen johdollaan on ryhdytty yrityksiin, jotka panivat uskomaan liikkeen varat ehtymättömiksi ja pitämään sitä muiden kauppaliikkeitten loistavana vastakohtana. Ja näiden sitoumusten onnelliseen loppuun johtamiseksi tarvittaisiin etevää kykyä, jotta saataisiin ehkäistyksi mahdolliset tuhoisat seuraukset, jotka voivat muutamien onnettomien vaihteluiden vuoksi käydä suorastaan todennäköisiksi. Keskellä liikkeen monia asioita, jotka ulottuvat melkein ympäri maailmaa — suuressa sokkelossa, jossa vain hän yksin on tuntenut kaikki mutkat — hänellä on ollut hyvä tilaisuus ja hän näyttää käyttäneenkin sitä pitääkseen lopulliset tulokset epätietoisina, korvaten tosiasiat arveluilla ja ylimalkaisilla lausunnoilla. Mutta viime aikoina — voitteko käsittää viittauksiani, neiti Harriet?»

»Kyllä, täydellisesti», vastasi Harriet luoden häneen pelästyneen katseen. »Olkaa hyvä ja kertokaa minulle pahin heti.»

»Viime aikoina hän näyttää kaikin voimin koettaneen tehdä näitä tuloksia niin selviksi ja yksinkertaisiksi, että vilkaisemalla yksityiskirjoihin saattaa huomata ne tavattoman helposti, niin lukuisia ja monenlaisia kuin ne lienevätkin, ikäänkuin hän olisi tahtonut näyttää isännälleen ensi silmäyksellä, mitä hänen osakseen on tullut, kun on noudatettu hänen vallitsevaa intohimoaan. Epäilemättä on veljenne kiihdyttänyt tuota intohimoa turmiollisella tavalla ja imarrellut sitä kierosti. Siinä hänen rikollisuutensa pääasiassa onkin, mikäli on puhe liikeasiain hoidosta.»

»Vielä eräs seikka, ennenkuin lähdette, herra Morfin», sanoi Harriet.
»Eikö siinä ole vaaraa?»

»En voi olla vastaamatta teille avoimesti, koska luotan teihin täydellisesti», vastasi Morfin tarkasteltuaan hetkisen hänen kasvojaan.

»Olen varma siitä. Vaaraako liikkeen asemalle? Ei, ei, minkäänlaista. Vaikeuksia voi tulla, suurempia tai pienempiä vaikeuksia, mutta ei vaaraa, jollei liikkeen päämies kykenemättä ymmärtämään, että olisi rajoitettava sitoumuksia, ja tahtomatta uskoakaan, että sen asema on toisenlainen kuin hän on aina kuvitellut mielessään, jännittäisi asioita äärimmilleen. Silloin se horjuisi.»

»Älköön meidän välillämme olko vain puolta luottamusta», vastasi Morfin tarttuen hänen käteensä. »Herra Dombey on luoksepääsemätön jokaiselle, ja hänen mielenlaatunsa on ylpeä, äkkipikainen, arvaamaton ja itsepäinen. Nykyään hän on ylenmäärin kiihtynyt, mutta se voi mennä ohitse. Nyt tiedätte kaikki, pahimman ja parhaimman. Ei enempää tällä kertaa. Hyvää yötä!»

Näin sanoen hän suuteli Harrietin kättä. Ovella hän työnsi ystävällisesti syrjään John Carkerin, joka odotti häntä, ja sanoi vain, että he tapaisivat toisensa tämän jälkeen pian ja usein ja voisivat puhella silloin, jos John toivoi sitä, mutta nyt ei siihen ollut tilaisuutta. Sitten hän lähti ripein askelin, ettei joutuisi kuuntelemaan kiitoksia.

Veli ja sisar istuivat keskustellen tulen ääressä, kunnes päivä alkoi koittaa. Uni ei tullut heidän silmiinsä, sillä heidän eteensä oli auennut uusi maailma. Heistä tuntui samanlaiselta kuin kahdesta kauan sitten yksinäiselle rannalle ajautuneesta haaksirikkoisesta, joiden luokse on vihdoin tullut laiva, kun he jo ovat mukaantuneet oloihinsa ja lakanneet ajattelemastakaan muuta kotia. Mutta heitä piti valveilla myöskin toisenlainen rauhattomuus. Se pimeys, josta tämä valo oli lähtenyt, kokoontui tiheämmäksi, ja heidän rikollisen veljensä varjo viipyi heidän kotonaan, jonne hän ei ollut koskaan jalallaan astunut.

Sitä ei voinut ajaa pois, eikä se haihtunut auringonnousun tieltä. Seuraavana aamuna se oli saapuvilla, samoin puolenpäivän aikana ja illalla. Synkimpänä ja selvimpänä kuitenkin illalla, niinkuin seuraavasta näkyy.

John Carker oli mennyt ulos heidän uudelta ystävältään saadun kirjeen kehoituksesta, ja Harriet oli jäänyt yksin kotiin. Hän oli ollut yksin muutamia tunteja. Alakuloinen, synkkä ilta ja yhä tihenevä pimeys eivät olleet omiaan karkoittamaan hänen masennustaan. Hänen mieleensä tuli hirveitä kuvitelmia, kun hän ajatteli sitä veljeään, jota ei ollut pitkään aikaan tavannut. Hän oli näkevinään, että James oli kuollut tai kuolemaisillaan, huusi häntä luokseen tai tuijotti hänen uhkaavasti. Hänen näkynsä olivat niin selvät ja täsmälliset, että hän hämärän tihentyessä pelkäsi kohottaa päätänsä ja katsella huoneen pimeihin nurkkiin, jottei siellä olisi odottamassa ja säikähdyttämässä veljen haamu, hänen oman kiihtyneen mielikuvituksensa tuote. Kerran hän jo oli ihan varma siitä, että James oli kätkössä viereisessä huoneessa — vaikka hänen järkensä tiesi sen sairaloiseksi ja mahdottomaksi kuvitelmaksi — ja hän pakottautui menemään sinne saadakseen rauhaa. Mutta se oli turhaa. Samalla hetkellä kuitenkin, kun hän poistui huoneesta, heräsivät äskeiset aaveet siellä eloon, eikä hän jaksanut paremmin vapautua näistä epämääräisistä pelontunteista kuin jos ne olisivat olleet kovaan maahan juurrutettuja kivijättiläisiä.

Oli melkein pimeä hänen istuessaan akkunan ääressä pää käteen painettuna ja katse alas luotuna, kun hän huomasi huoneen äkkiä käyvän vieläkin pimeämmäksi, kohotti katseensa ja päästi vastoin tahtoaankin huudon. Ihan kiinni akkunassa tuijottivat sisään kalpeat, tuskaiset kasvot, jotka näyttivät hetkisen epätietoisilta kuin etsien jotakin. Sitten ne kirkastuivat, kun kohtasivat hänen silmänsä.

»Päästäkää minut sisään! Päästäkää minut sisään! Tahdon puhua kanssanne!» Ja käsi koputti akkunaan.

Harriet tunsi heti tummatukkaisen naisen samaksi, jolle oli eräänä märkänä iltana antanut lämpöä, ruokaa ja suojaa. Hänet valtasi luonnollinen pelko, kun hän muisti naisen kiivaan käytöksen. Hän peräytyi vähän akkunasta ja seisoi epävarmana ja säikähtyneenä.

»Päästäkää minut sisään! Antakaa minun puhua kanssanne! Olen kiitollinen, rauhallinen, nöyrä, mitä vain haluatte. Mutta antakaa minun puhua kanssanne.»

Pyynnön kiivas muoto, naisen kasvojen vakava ilme, molempien käsien vapiseminen, jotka oli kohotettu rukoilevasti, jonkinlainen äänessä ilmenevä pelko ja kauhu, jotka olivat sukua hänen omalle mielenlaadulleen sillä hetkellä, vaikuttivat Harrietiin. Hän kiirehti ovelle ja avasi sen.

»Saanko tulla sisään vai puhunko tässä?» kysyi nainen tarttuen hänen käteensä.

»Ei paljon, mutta sallikaa minun sanoa se nyt, tai muuten en koskaan sano. Tunnen nytkin kiusausta lähteä tieheni, ikäänkuin jotkin kädet vetäisivät minua pois tältä ovelta. Antakaa minun tulla sisään, jos voitte luottaa minuun tämän ainoan kerran!»

Hänen kiihkeytensä vaikutti taas Harrietiin, ja he menivät pikku keittiön tulisijan ääreen, missä vieras oli kerran ennenkin istunut, syönyt ja kuivaillut vaatteitaan.

»Istukaa tuonne», virkkoi Alice polvistuen hänen viereensä, »ja katsokaa minuun. Muistattehan minut?»

»Muistatteko, mitä kerroin olleeni ja mistä tulin repaleisena ja uupuneena kovan tuulen ja rajuilman piestessä päätäni?»

»Tiedätte, kuinka tulin takaisin ja heitin rahanne lokaan kirosin teitä ja sukuanne. Katsokaa minua nyt tässä polvillani. Olenko nyt vähemmän vakava kuin silloin?»

»Mutta sitä en pyydä», vastasi toinen katsellen ylpeästi ja hurjasti. »En pyydä muuta kuin että minua uskotaan. Päättäkää nyt, olenko sen arvoinen, että voitte uskoa minua, kun tiedätte, millainen silloin olin ja millainen nyt olen.»

Hän pysyi yhä polvillaan tuijottaen tuleen, joka heijastui hänen riutuneeseen kauneuteensa ja sekaiseen mustaan tukkaansa. Toisen pitkän palmikon hän oli vetänyt olkapäänsä ylitse ja käärinyt sen kätensä ympärille. Miettiväisenä hän pureskeli ja repi sitä ja jatkoi sitten:

»Kun olin nuori ja kaunis, ja tätä» — hän nyki halveksivasti palmikkoaan — »hypisteltiin vain hellästi ja ihailtiin ylenmäärin, keksi äitini, joka ei ollut paljon välittänyt minusta lapsena, minun ansioni ja kiintyi minuun ja oli minusta ylpeä. Hän oli ahne ja köyhä ja suunnitteli saavansa minusta rahaa. Ei kukaan hieno nainen ole vielä koskaan ajatellut sellaista tyttärestään tai toiminut siihen tapaan — mehän kaikki tiedämme, ettei sitä ole koskaan tapahtunut — ja se osoittaa, että ainoat tapaukset, jolloin äidit kasvattavat tyttäriään väärin ja johtavat heitä huonoon, sattuvat meidän kaltaisemme kurjan väen seassa.»

Katsellen tuleen kuin olisi hetkiseksi unohtanut, että hänellä oli kuulija, hän jatkoi muistelmiaan, kierrellen pitkää palmikkoaan lujasti kätensä ympäri:

»Minun ei tarvitse sanoa, mitä siitä seurasi. Meidän piirissämme ei siitä johdu onnettomia avioliittoja. Vain onnettomuutta ja tuhoa. Onnettomuus ja tuho kohtasi minuakin — niin, minuakin.»

Sitten hän kohotti synkät silmänsä nopeasti tulesta Harrietin kasvoihin ja virkkoi:

»Minä tuhlaan aikaa, vaikka on kiire, mutta jollen olisi ajatellut kaikkea, en olisi nyt täällä. Niin, onnettomuus ja tuho kohtasivat tosiaankin minua. Minä olin vain lyhytaikainen leikkikalu, joka heitettiin syrjään julmemmin ja kylmäkiskoisemmin kuin koskaan on tehty. Kenen käsi sen teki?»

»Miksi värisette?» kysyi Alice, ja hänen silmänsä hehkuivat. »Hänen käytöksensä teki minusta paholaisen. Vaivuin onnettomuuteen ja kurjuuteen yhä syvemmälle. Minä sekaannuin erääseen varkauteen — sen kaikkiin muihin puoliin paitsi saaliin jakoon — ja jouduin kiinni. Minut vietiin oikeuden eteen ilman ystävää, ilman ropoakaan. Vaikka olin vain tyttö, olisin mieluummin kuollut kuin pyytänyt häneltä sanaakaan, joskin se sana olisi voinut pelastaa minut. Olisin alistunut vaikka millaiseen kuolemaan. Mutta äitini, joka pysyy aina ahneena, lähetti sanan hänelle minun nimessäni, kertoi todellisen tilani ja pyysi nöyrästi viimeistä pikku lahjaa — ei niinkään monta puntaa kuin minulla on sormia kummassakin kädessäni. Keneksi luulette häntä, joka käänsi minulle selkänsä kurjuudessani ja jätti minut ilman sitäkin kurjaa pientä muistoa, vaikka luuli minun makaavan jalkainsa juuressa? Kuka oli täysin tyytyväinen kuvitellessaan, että minut lähetettäisiin pois maasta, jotta hänellä ei olisi enää mitään kiusaa minusta, kun kuolisin ja lahoaisin siellä. Kenen luulette hänen olleen?»

»Miksi värisette?» virkkoi Alice laskien kätensä hänen käsivarrelleen ja katsoen hänen kasvoihinsa. »Vai onko vastaus huulillanne? Se oli veljenne James.»

Harriet värisi yhä enemmän, mutta ei voinut irroittaa silmiään siitä kiihkeästä katseesta, joka oli luotu häneen.

»Kun sain tietää, että te olette hänen sisarensa — silloin illalla — palasin väsyneenä ja uupuneena antaakseni lahjanne takaisin. Minusta tuntui kuin olisin mielelläni vaeltanut väsyneenä ja ontuen vaikka läpi koko maailman pistääkseni hänet kuoliaaksi, jos vain löytäisin hänet autiolla paikalla ihan yksin. Uskotteko, että se oli minussa vakava päätös?»

»Senjälkeen olen nähnyt hänet», sanoi Alice tarttuen taas Harrietin käteen ja tuijottaen samoin hänen kasvoihinsa kuin äskenkin. »Olen seurannut häntä silmilläni kirkkaalla päivällä. Jos jokin kipene kostonhimoani vielä kyti rinnassani, leimahti se liekkiin häntä katsellessani. Tiedätte hänen loukanneen ylpeää miestä, joka pitää häntä verivihollisenaan. Entä jos juuri minä olisin antanut hänestä tietoja tuolle miehelle?»

»Niin. Entä jos olisin saanut selville erään, joka tunsi veljenne salaisuuden, joka tiesi, millä tavalla hän oli karannut, joka tiesi, minne hän ja hänen karkutoverinsa olivat lähteneet? Entä jos olisin pannut hänet kertomaan kaikki tietonsa sana sanalta hänen vihollisensa kuullen, joka oli piilotettuna saapuvilla? Jos olisin istunut vieressä samalla aikaa, katsellen vihamiehen kasvoihin ja nähden niiden muuttuvan melkein epäinhimillisiksi? Jos olisin nähnyt verivihollisen syöksyvän ulos hurjistuneena ajamaan häntä takaa? Entä jos nyt tietäisin, että hän on veljenne kintereillä enemmän paholaisen kuin ihmisen kaltaisena ja että hänen täytyy lyhyen ajan kuluttua saada kiinni saaliinsa?»

»Ottakaa pois kätenne», käski Harriet vetäytyen syrjään. »Lähtekää pois. Teidän kosketuksenne tuntuu minusta kauhealta!»

»Niin olen tehnyt», jatkoi toinen silmät kiihkeinä ja välittämättä keskeytyksestä. »Puhunko niin ja näytänkö sellaiselta kuin olisin tosiaankin auttanut hänen vihollistaan? Uskotteko, mitä sanon?»

»En vielä. Hetkinen lisää. Voitte kuvitella, kuinka raju minun kostonhaluni on täytynyt olla kestääkseen niin kauan ja yllyttääkseen minua sellaiseen tekoon!»

»Kun siis näette minut nyt taas täällä», virkkoi Alice käheällä äänellä, »rauhallisesti polvillani lattialla, pitäen kiinni käsivarrestanne ja katsellen kasvoihinne, voitte uskoa, ettei vakavuuteni ole tavallista laatua eikä se taistelu, joka riehuu rinnassani, myöskään ole tavallinen. Häpeän lausua näitä sanoja, mutta minä kadun. Halveksin itseäni. Olen taistellut itseni kanssa koko päivän ja viime yön, mutta en ymmärrä, kuinka vihani häntä vastaan on vähentynyt. Haluan sovittaa mitä olen rikkonut, jos se suinkin on mahdollista. En olisi tahtonut johtaa heitä yhteen nyt, kun hänen takaa-ajajansa on niin sokea ja vimmastunut. Jos olisitte nähnyt hänet hänen lähtiessään eilisiltana, ymmärtäisitte vaaran paremmin.»

»Koko yön näin hänestä unta», jatkoi Alice kiireesti, »enkä kuitenkaan nukkunut. Hän oli verissään. Kaiken päivää hän on ollut näkyvissäni.»

»Jos joku voisi kirjoittaa hänelle tai lähteä hänen luokseen, ei saa vähääkään viivytellä. Hän on Dijonissa. Tunnetteko sen paikan ja tiedättekö missä se on?»

»Varoittakaa häntä ja sanokaa, että se mies, jonka hän on tehnyt vihollisekseen, on raivoissaan, ja ettei hän tunne sitä miestä, jos ottaa kevyeltä kannalta hänen lähestymisensä. Sanokaa hänelle, että hän on jo matkalla — tiedän hänen olevan! — ja rientää hurjasti. Rukoilkaa häntä lähtemään pois niin kauan kuin on aikaa — jos on aikaa — ja välttämään vihollisensa kohtaamista ainakin vielä. Kuukausikin jo tekee suuren eron. He eivät saa kohdata toisiaan minun välitykselläni. Missä tahansa, mutta ei siellä. Milloin tahansa, mutta ei nyt! Ajakoon hänen vihollisensa häntä takaa ja löytäköön hänet itse, mutta ei minun avullani. Minun tunnollani on jo muutenkin kylliksi rikoksia.»

Tuli ei enää heijastunut hänen pikimustaan tukkaansa, ylöspäin käännettyihin kasvoihinsa ja hehkuviin silmiinsä. Hänen kätensä oli irtautunut Harrietin käsivarresta, ja se paikka, jossa hän oli istunut, oli tyhjä.

NELJÄSKUUDETTA LUKU

Aika: hetkistä ennen keskiyötä; paikka: ranskalainen huoneisto, johon kuului puoli tusinaa huonetta — synkkä, kylmä halli eli käytävä, ruokasali, vierashuone, makuusuoja ja pieni kamari, joka oli peremmällä kuin toiset. Huoneistosta johti ulos suuri kaksoisovi yhteiseen porraskäytävään, mutta jokaiseen huoneeseen kuului sitäpaitsi pari kolme omaa ovea, joiden kautta pääsi toisiin huoneisiin tai muutamiin seinässä oleviin pikku käytäviin. Nämä taas veivät takaportaiden kautta pihalle, mikä ei ole niinkään harvinaista sellaisissa taloissa. Kaikki nämä huoneet sijaitsivat niin suuren hotellin alakerrassa, että siihen ei kuulunut kokonaan yhtäkään akkunariviä rakennusryhmän keskelle jätetyn nelikulmaisen pihan puolella.

Huoneissa tuli näkyviin jonkinlainen komeus, joka oli kylliksi haalistunut herättääkseen alakuloisuutta ja kylliksi huikaiseva rasittaakseen ja hämmentääkseen jokapäiväistä elämää rehentelyllään. Seinät ja katot olivat kullatut ja maalatut, lattiat vahatut ja kiilloitetut, punaiset verhot riippuivat poimuisina akkunoiden, ovien ja kuvastimen yläpuolella. Seinälaudoituksesta pisti esiin kiemuraisia ja mutkaisia kynttilänjalkoja, jotka muistuttivat puiden oksia tai eläinten sarvia. Mutta päivällä, jolloin sälekaihtimet olivat avoinna ja päästivät sisään valoa, saattoi kaikessa tässä hienoudessa nähdä jälkiä kulumisesta, pölystä, auringosta, nihkeydestä ja savusta. Lisäksi voi havaita kuluneen pitkiä aikoja, jolloin täällä ei ollut laisinkaan asuttu: onhan tuollaisilla ulkonaisilla seikoilla myöskin oma arkatuntoisuutensa, niinkuin elämällä, ja ne kuihtuivat kuin vankilaan suljetut ihmiset. Ei edes yö eivätkä monilukuiset palavat kynttilät voineet kokonaan himmentää näitä jälkiä, vaikkakin yleinen kiilto työnsi ne varjoon.

Kirkkaiden vahakynttiläin loisto ja niiden heijastuminen kuvastimiin, kultaukseen ja heleisiin väreihin rajoittui tänä iltana yhteen huoneeseen — siihen, joka oli kaikkien muiden takana. Eteisestä katsoen, missä himmeästi paloi lamppu, se näytti monien pimeään jääneiden avonaisten ovien kautta niin kimaltelevalta ja kallisarvoiselta kuin jalokivi. Ja valon keskellä istui kaunis nainen — Edith.

Hän oli yksin. Yhä sama uhkamielinen ja ylpeä nainen. Posket vähän laihemmat, silmät vähän laajenneet ja loistavammat, mutta kopea ryhti ennallaan. Ei mitään häpeää hänen otsallaan, ei mitään jälkeenpäin ilmestynyttä katumusta taivuttamassa hänen ynseätä niskaansa. Yhä käskevänä ja kopeana, kuitenkaan välittämättä itsestään tai muusta hän istui tummat silmät alas luotuina jotakuta odottaen.

Ei kirja, ei käsityö, ei minkäänlainen muu ajanviete kuin hänen omat ajatuksensa ollut lyhentämässä myöhäistä iltahetkeä. Hänet oli vallannut jokin päämäärä, joka oli kyllin tärkeä täyttääkseen hänen mielensä. Huulet yhteen puistettuina ja väristen, jos hän hetkiseksikään unohti hallita niitä, kädet lujasti ristiin pantuina, ajatusten kuohuttaessa rintaa hän istui ja odotti.

Kuullessaan avaimen kiertyvän lukossa ja askelia eteisessä hän hypähti pystyyn ja huudahti: »Kuka siellä?» Vastaus oli ranskankielinen, ja sisään tuli kaksi miestä kantaen kiliseviä tarjottimia illallista varten.

»Herra määräsi niin silloin, kun hän suvaitsi vuokrata tämän huoneiston. Herra oli sanonut pysähtyessään tänne tunniksi matkallaan ja jättäessään kirjeen annettavaksi rouvalle — varmaankin rouva sai sen?»

»Suokaa tuhannesti anteeksi! Äkillinen pelko, että se oli voinut unohtua, oli kovasti koskenut häneen», jatkoi kaljupäinen, isopartainen mies naapuriravintolasta. »Herra oli sanonut, että illallisen piti olla valmiina tällä hetkellä ja että hän oli ennakolta ilmoittanut rouvalle kirjeessä määräyksensä. Herra oli osoittanut 'Kultaiselle Päälle' sen kunnian, että hän määräsi toimittamaan herkullisen ja hienon illallisen. Hän saisi nyt huomata, ettei 'Kultaiselle Päälle' osoitettu luottamus osunut väärään.»

Edith ei puhunut enää, vaan katseli miettiväisenä, kuinka miehet varustivat illallispöydän kahdelle hengelle viineineen. Hän nousi, ennenkuin he olivat lopettaneet puuhansa, otti käteensä lampun ja kävi makuuhuoneessa ja vierashuoneessa tutkien kiireesti, mutta tarkoin kaikki ovet, etenkin erään, joka oli edellisessä huoneessa ja josta pääsi seinässä olevaan kapeaan käytävään. Siitä hän otti avaimen ja pisti sen ulkopuolelle. Sitten hän tuli takaisin.

Miehet, joista toisella, tummaverisellä ja sappitautisen näköisellä, oli sileä leuka ja lyhyeksi leikattu musta tukka, olivat kattaneet pöydän valmiiksi ja seisoivat sitä tarkastellen. Se, joka oli ensiksi puhunut, kysyi, luuliko rouva kestävän kauan, ennenkuin herra saapuisi.

»Suokaa anteeksi! Mutta illallinen tilattiin, ja se pitäisi syödä viipymättä. Herra (joka puhui ranskaa kuin enkeli — tai ranskalainen — sehän on samaa) huomautti vaativansa täsmällisyyttä. Englannin kansallahan on niin voimakas täsmällisyyden vaisto. Mitä siellä melutaan! Kah, sieltähän herra tuleekin!»

Herran olikin päästänyt sisään toinen palvelija, ja nyt hän asteli hampaittensa loistaessa pimeiden huoneiden lävitse kuin olisi pelkkä suu. Saavuttuaan tähän valon ja värin pyhäkköön hän syleili Edithiä ja käytti ranskankieltä nimittäessään häntä hurmaavaksi puolisokseen.

»Voi taivas! Rouva pyörtyy ilon huumaamana!» Näin huudahti kaljupäinen, parrakas mies.

Edith oli vain kyyristynyt ja värissyt. Ennenkuin nuo sanat oli lausuttu, seisoi hän taas nojaten kädellään suuren tuolin samettiseen selkään, vartalo oikaistuna täyteen pituuteensa ja kasvot liikkumattomina.

»François on rientänyt 'Kultaiseen Päähän' noutamaan ruokia. Hän lentää tällaisissa tapauksissa kuin enkeli tai lintu. Herran matkatavarat ovat hänen huoneessaan. Kaikki on järjestetty. Ruoka tulee heti.» Nämä sanat lausui kaljupäinen kumarrellen ja hymyillen, ja samalla liemi tuotiinkin.

Lämpimät ruokalajit olivat kuumennetussa säiliössä, kylmät jo esillä ja toiset lautaset valmiina sivupöydällä. Herra oli tyytyväinen tähän järjestelyyn. Sekin miellytti häntä erikoisesti, että illallispöytä oli pieni. Hän käski laskea kuumennetun säiliön lattialle ja poistua. Hän aikoi itse vaihtaa lautaset.

»Suokaa anteeksi», virkkoi kaljupäinen kohteliaasti. »Sehän on mahdotonta.»

»Tulin tänne yksin», virkkoi Edith. »Itse halusin niin. Olen hyvin tottunut matkustamaan, en tarvitse apulaista. Minun tähteni ei tarvitse ketään lähettää tänne.»

Herra pysyi myöskin aluksi esittämällään kannalla, saattoi molemmat palvelijat ulko-ovelle ja lukitsi sen heidän jälkeensä yöksi. Kun kaljupäinen ulos mennessään kääntyi kumartamaan, huomasi hän rouvan yhä seisovan käsi suuren nojatuolin samettiselustalla, kasvot täysin välinpitämättöminä herrasta, vaikka hän tuijottikin suoraan eteensä.

Kun Edith kuuli välillä olevien huoneitten lävitse, että Carker sulki oven ja tuntui hiljaa tulevan tähän perimmäiseen huoneeseen, erotti hän samalla tuomiokirkon kellon lyövän kahtatoista. Hän huomasi Carkerinkin pysähtyvän ikäänkuin sitä kuunnellakseen ja sitten palaavan, jättäen pitkän, rivin askelia kaikumaan hiljaisuuteen ja sulkien kaikki ovet takanaan. Hetkiseksi Edith irroitti kätensä tuolin samettisesta selustasta, siirtääkseen pöydällä veitsen lähemmäksi itseään. Sitten hän seisoi entisessä asennossaan.

»Kuinka omituista, että tulit tänne yksin, rakkaani», virkkoi Carker sisään astuessaan.

Edithin ääni oli niin tyly, hänen päänsä nopea heilahdus niin vihainen, hänen asentonsa niin luotaan työntävä ja hänen ilmeensä niin synkkä, että Carker seisoi lamppu kädessä häntä katsellen kuin liikkumattomaksi lumottuna.

»Sanoin tuntuvan kummalliselta, että tulit tänne yksin», toisti Carker vihdoin ja laski lampun kädestään, mitä kohteliain hymy huulillaan. »Se oli tosiaankin tarpeetonta varovaisuutta ja olisi voinut päättyä huonosti. Sinun olisi pitänyt palkata kamarineito Havressa tai Rouenissa, ja sinulla oli siihen yllin kyllin aikaa, vaikka olisit ollut vaateliain ja oikullisin kaikista naisista, niinkuin olet kauneinkin, rakkaani.» Edithin silmät kiiluivat oudosti häntä vastaan, mutta hän seisoi yhä tuoliin nojaten, puhumatta mitään.

»En ole nähnyt sinua koskaan niin kauniina kuin tänä iltana», jatkoi Carker. »Senkin kuvan, jota olen säilyttänyt mielessäni tämän hirveän koeajan kuluessa ja katsellut yötä päivää, voittaa todellisuus.»

Ei sanaa eikä katsettakaan. Edithin silmät kätkeytyivät painuneiden ripsien taakse, mutta hänen päänsä oli pystyssä.

»Ne olivat kovat, säälimättömät ehdot», virkkoi Carker hymyillen, »mutta nyt ne ovat kaikki päättyneet ja tekevät nykyhetken sitäkin suloisemmaksi ja turvallisemmaksi. Olkoon Sisilia pakopaikkamme. Maailman joutilaimmalta ja mukavimmalta seudulta, rakkaani, etsikäämme korvausta vanhalle orjuudellemme.»

Hän lähestyi hilpeästi Edithiä, mutta silloin tämä tarttui veitseen ja peräytyi askelen.

Hänessä tapahtunut äkillinen muutos, raivoisa viha ja hänen silmissään ja otsallaan liekehtivä voimakas kauhu pysähdyttivät Carkerin, ikäänkuin häneen olisi osunut laukaus.

»Seis, älkää lähestykö askeltakaan, se maksaa henkenne!» He tuijottivat kumpikin toisiinsa. Raivo ja hämmästys kuvastuivat miehen kasvoilla, mutta hän hillitsi itseään ja virkkoi kevyesti:

»Hiljaa, hiljaa, mehän olemme kahden kesken. Kukaan ei näe eikä kuule meitä. Aiotko peloittaa minua tällä teeskennellyllä siveydellä?»

»Luuletteko voivanne peloittaa minua», vastasi Edith vihaisesti, »mistään suunnitelmastani, koska muistutatte, että tämä paikka on yksinäinen eikä apua ole lähellä? Olenhan minä täällä tahallani. Jos pelkäisin, niin enkö olisi välttänyt teitä? Jos pelkäisin, niin olisinko täällä sanoakseni teille vasten kasvoja, mitä nyt aion sanoa?»

»No, mitä se on, kaunis äkäpussi?» kysyi Carker. »Tuollaisenakin olet sinä kauniimpi kuin kukaan muu nainen parhaammallakaan tuulellaan?»

»En sano mitään ennenkuin istutte tuolle tuolille — paitsi että vielä toistan: älkää tulko lähemmäksi! Ei askeltakaan! Sanon teille, että jos sitä yritätte, tapan teidät niin totta kuin taivas näkee meidät!»

»Erehdytkö pitämään minua miehenäsi?» kysyi Carker ivallisesti hymyillen.

Viitsimättä vastata Edith ojensi kätensä osoittaen tuolia. Carker puri huultaan, rypisti otsaansa, naurahti ja istuutui määrätylle paikalleen nolatun, epätietoisen ja kärsimättömän näköisenä, mitä ei kyennyt salaamaan. Hän pureskeli hermostuneesti kynsiään ja vilkaisi salavihkaa Edithiin tuntien katkerasti joutuneensa tappiolle, vaikka teeskentelikin olevansa huvitettu hänen oikustaan.

»Minulla on täällä jotakin, mikä ei ole rakkaudenkoru, ja mieluummin kuin siedän teidän kosketustanne enää kertaakaan, käytän sitä teitä vastaan enkä sääli teitä edes sen vertaa kuin mitä tahansa maan pinnalla ryömivää itikkaa.»

Carker oli nauravinaan tälle leikinlaskulle ja pyysi Edithiä näyttelemään osansa nopeasti, sillä illallinen jäähtyi. Mutta se salainen katse, jonka hän loi Edithiin, oli kolkompi ja uhkaavampi, ja päästäen hiljaisen kirouksen suustaan hän polki lattiaa.

»Kuinka usein onkaan teidän julkea konnamaisuutenne solvannut ja häväissyt minua», jatkoi Edith, jännittäen häneen synkimmän katseensa. »Kuinka usein teidän liehakoiva käytöksenne, pilkkaavat sananne ja silmäyksenne ovatkaan herjanneet kihlaustani ja avioliittoani? Kuinka usein olettekaan paljastanut sen haavan, joka johtui rakkaudestani suloiseen, vääryyttä kärsineeseen tyttöön, ja raadellut sitä? Kuinka usein olettekaan lietsonut sitä tulta, jolla minua on kaksi vuotta kärvennetty, ja houkutellut minua epätoivoiseen kostoon silloin, kun tuskani ovat olleet suurimmillaan?»

»En epäilekään, että olet huolellisesti pitänyt tiliä ja että se on tarkka. Kuulehan, Edith, miehellesi, kehnolle raukalle, tämä oli ihan oikein —»

Silloin Edith katseli niin ylpeän halveksivasti ja inhoten, että Carker kyyristyi kokoon, vaikka koettikin häntä uhmata.

»Jos kaikki muut syyni kammota häntä olisi puhallettu pois kuin höyhenet, olisi jo yksistään se, että hän piti teitä neuvonantajanaan ja suosikkinaan, melkein riittänyt ylläpitämään kammoani.»

»Niin, ja myöskin syy siihen, miksi nyt näemme toisemme viimeistä kertaa kasvoista kasvoihin. Konna, me tapaamme toisemme tänä yönä ja eroamme tänä yönä. Sillä minä en jää tänne hetkeksikään senjälkeen kun olen lakannut puhumasta!»

Carker loi häneen mitä häijyimmän silmäyksen ja tarttui kädellään pöytään, mutta ei noussut eikä vastannut tai uhannut muulla tavalla.

Edith jatkoi, katsellen häneen tuikeasti: »Minä olen sellainen nainen, jota on varhaisimmasta lapsuudesta asti pakotettu häpeämään ja karaistu. Minua on tarjottu kaupaksi ja työnnetty takaisin, viety nähtäväksi ja ylistetty, kunnes sieluni ihan sairastui. Minulla ei ole ollut ainoatakaan ominaisuutta tai suloa, jota olisin itse saanut vaalia, vaan sitä on kuulutettu ja kaupiteltu arvoni lisäämiseksi, ikäänkuin julkinen huutokaupanpitäjä olisi tarjoillut minua pitkin katuja. Köyhät, ylpeät omaiseni ovat katselleet sitä menoa ja hyväksyneet sen, ja jokainen side heidän ja minun välilläni on katkennut rinnassani. Heissä ei ole ainoatakaan, josta välittäisin niin paljon kuin sylikoirasta. Olen yksin maailmassa, hyvin muistaen, kuinka tyhjä maailma se on ollut minulle ja kuinka tyhjä osa siitä olen itse ollut. Tiedätte sen ja tiedätte myöskin, etten piittaa siitä, kuinka maailma minua arvostelee.»

»Ja perustitte suunnitelmanne siihen», virkkoi Edith, »ja senvuoksi vainositte minua. Koska olin niin paatunut, etten huolinut tehdä muuta vastarintaa kuin osoittaa kylmäkiskoisuutta niille joka päivä askaroiville käsille, jotka ovat muovailleet minut tällaiseksi, ja koska tiesin, että avioliittoni ainakin tekisi lopun tästä turhasta pyydystelemisestä, sallin myydä itseni niin häpeällisesti kuin koskaan on nainen myyty torilla köysi kaulassa. Tehän tiedätte sen.»

»Ja toimitte sen mukaan ja siksi aloitte minua vainota. Hääpäivästäni lähtien huomasin olevani uuden häpeän uhkaama, ja sitä yritti viheliäinen heittiö tunkeilevaisuudellaan, joka ilmaistiin niin selvästi kuin se olisi kirjoitettu kaikkein karkeimmilla sanoilla ja pistetty käteeni joka käänteessä. Minusta tuntui silloin kuin en olisi sitä ennen tiennytkään, mitä nöyryytys on. Ja sen häpeän antoi mieheni kohdata minua, punoi sen itse ympärilleni, painoi minut siihen itse, omin käsin satoja kertoja. Ja niin kiihtyi vihani melkein mielettömyydeksi teitä kumpaakin kohtaan — sillä te molemmat ahdistitte minut karkuun jokaisesta rauhan paikasta — te pakotitte minut luopumaan viimeisestäkin rakkauden ja ystävällisyyden tunteesta tai muutoin joutumaan uudeksi onnettomuuden aiheeksi viattomalle olennolle, jota rakastin. Sillä tavalla jäin toisen ahdistettavaksi päästyäni toista pakoon. En tiedä, kumpaa vihaan rajummin — isäntää vai palkollista!»

Carker katseli häntä tarkoin hänen seisoessaan siinä kauniina raivossaankin. Hän näki, että Edith oli tehnyt horjumattoman päätöksen eikä pelännyt häntä enempää kuin matoa.

»Mitä minun kannattaisi puhua teille kunniasta tai siveydestä!» jatkoi Edith. »Mitä se teille merkitsisi ja mitä arvoa sillä olisi, jos minä siitä puhuisin. Mutta jos sanon teille, että, pieninkin kätenne kosketus saa vereni jähmettymään vastenmielisyydestä, että siitä hetkestä, kun ensiksi näin teidät ja aloin teitä vihata, tähän asti, kun vaistomainen inhoni on kiihtynyt opittuani yhä paremmin teidät tuntemaan, ja että te olette ollut minulle maailman vastenmielisin olento, niin mitä sitten?»

»Mitä tapahtui sinä iltana, jolloin te rohkaistuneena läsnäollessanne sattuneesta kohtauksesta uskalsitte tulla huoneeseeni ja puhutella minua?» ⁹

»Teidän muistinne on niin erinomainen, etten laisinkaan epäile teidän itse muistavan», huomautti Carker.

»Kyllä muistankin», sanoi Edith. »Kuulkaa siis! Silloin ehdotitte tätä pakoa — ette juuri tällaista, vaan niinkuin itse kuvittelitte — ja sanoitte minulle, että salliessani teidän tulla siihen kohtaukseen ja tehdessäni siten mahdolliseksi, että teidät voitaisiin tavata minun luotani, jos katsoisitte sen tarpeelliseksi, ja sietäessäni, että olimme olleet kahden kesken monta kertaa ennen, ja koska olin antanut siihen tilaisuuden, niinkuin sanoitte — ja koska olin avoimesti myöntänyt teille, etten tuntenut miestäni kohtaan muuta kuin vastenmielisyyttä, ja koska en välittänyt itsestäni mitään, olin hukassa. Olin antanut teille vallan häväistä nimeni, ja kunniallinen maineeni kesti vain niin kauan kuin te suvaitsitte, niin sanoitte.»

»Rakkaudessa ovat kaikki juonet luvallisia», keskeytti Carker hymyillen. »Olette kai sen kuullut?»

»Silloin», jatkoi Edith, »päättyi pitkällinen taisteluni jotakin vastaan, mikä ei ollut kunnioitusta hyvää nimeäni kohtaan — enhän sen laatua oikein ymmärtänyt — vaan ehkä takertumista tähän viimeiseen pelastukseen. Sinä yönä luovuin kaikesta muusta paitsi kiihkeästä kostonhalustani. Annoin iskun, joka löi ylpeän herranne maahan ja pani teidät tuohon eteeni tuijottamaan ja vihdoinkin ymmärtämään, mitä tarkoitan.»

Carker hypähti tuolistaan karkeasti kiroten. Edith pisti käden poveensa. Ei sormikaan värähtänyt, ei hiuskaan hänen päässään liikahtanut. Carker seisoi paikallaan, Edith samoin. Tuoli ja pöytä olivat heidän välillään.

»Jos unohdan, että tuollainen mies painoi sinä iltana huulensa minun huuliani vasten ja syleili minua, niinkuin on syleilyt tänä iltanakin», virkkoi Edith osoittaen Carkeria, »jos unohdan, että hänen suudelmansa jälki vielä polttaa poskellani — sillä poskella, jota vasten Florence olisi painanut viattoman poskensa — jos voin unohtaa kohtaukseni Florencen kanssa silloin, kun häpeän merkki vielä poltti kasvojani ja minulle äkkiä selvisi, että vapauttaessani hänet rakkauteni tuottamasta vainosta lankesi osa nimeni häpeästä myöskin hänen nimelleen ja että siitä lähtien tulisin koko hänen elämänsä ajan pysymään ainoana rikollisena olentona, jonka kanssa hän oli joutunut kosketuksiin — silloin, puolisoni, josta tästedes pysyn erossa, unohdan nämä kaksi viime vuotta ja korjaan, mitä olen tehnyt, ja hyvitän jälleen petokseni!»

Hänen leimuavat, hetkiseksi ylöspäin luodut silmänsä osuivat taas
Carkeriin, ja hän kurotti muutamia kirjeitä vasemmalla kädellään.

»Katsokaa näitä», virkkoi hän halveksivasti. »Te olette osoittanut nämä minulle sillä väärällä nimellä, jota täällä käytätte. Yhden tänne, toisen muualle matkani varrella. Sinetit ovat murtamatta. Ottakaa ne takaisin!»

Hän rutisti ne kädessään ja heitti Carkerin jalkoihin. Kun hän senjälkeen kohotti katseensa, väikkyi hymy hänen huulillaan.

»Me kohtaamme toisemme tänä yönä ja eroamme samalla», jatkoi hän. »Olette liian kiireesti haaveillut Sisilian päivistä ja hekumallisesta levosta. Teidän olisi pitänyt imarrella ja liehakoida vähän kauemmin ja näytellä petturin osaa vielä jonkin aikaa, ollaksenne rikkaampi. Te maksatte kalliisti ylellisestä turvapaikastanne!»

»Niitä on monta», vastasi Edith suoristaen ylpeän vartalonsa kuin olisi tahtonut murskata hänet, »te ja herranne olette yhdessä herättäneet ne otollisessa maaperässä, ja ne repivät kappaleiksi teidät kummankin. Te, joka olette ollut petollinen herrallenne, petollinen hänen viattomalle lapselleen, petollinen kaikilla tavoilla ja kaikkialla, kerskatkaa vain voittaneenne minut, mutta hampaitanne kiristellen tunnustakaa kerrankin olevanne valehtelija!»

Carker seisoi hänen edessään mutisten ja uhaten ja vilkuillen ympärilleen kuin etsien jotakin, minkä avulla kykenisi hänet lannistamaan. Mutta Edith pysyi yhtä taipumattomana kuin ennenkin.

»Minulle on voitoksi jokainen kerskailu, jonka minusta päästätte kuuluville», sanoi Edith. »Minä osoitan teitä kaikkein alhaisimpana miehenä, mitä tunnen, ylpeän itsevaltiaan loisena ja leikkikaluna, jotta hänen haavansa syvenee ja käy kipeämmäksi. Niin, kerskailkaa vain suosiostani ja kostakaa minun kauttani hänelle! Tiedätte, kuinka tulitte tänne tänä iltana. Tiedätte, kuinka musertuneena seisotte siinä. Näette itsenne yhtä ilkeässä, jollei vieläkin inhoittavammassa valossa kuin minä. Kerskailkaa sitten suosiostani ja kostakaa minun kauttani itsellenne.»

Carkerin huulille nousi vaahtoa, ja hänen otsansa oli kostea. Jos Edith olisi horjunut hetkeksikään, olisi Carker käynyt häneen käsiksi, mutta hän oli luja kuin kallio, eivätkä valppaat silmät kääntyneet hiventäkään syrjään Carkerista.

»Me emme eroa näin», sanoi Carker. »Luuletteko minua sellaiseksi höperöksi, että sallin teidän yhä edelleen pysyä mielettömän oikkunne vallassa?»

»Ja mitä sitten», virkkoi Carker, »jos omasta puolestani luopuisin kaikista valheista ja kerskailuista?! Mitä sitten, jos minäkin tekisin käännöksen. Kuulkaahan!» Hänen hampaansa loistivat taas näkyvissä. »Meidän on tehtävä keskinäinen sopimus, sillä muutoin ryhdyn ihan uusiin toimiin. Istutaanpa!»

»Liian myöhäistä!» huudahti Edith, ja hänen silmänsä näyttivät leimuavan tulta. »Minä olen heittänyt nimeni ja hyvän maineeni tuulen vietäväksi. Olen päättänyt kestää sen häpeän, joka liittyy nimeeni — kun tiedän, että se on syyttä tullut osakseni — ja että tekin sen tiedätte — ja että mieheni ei sitä tiedä eikä koskaan voi eikä saakaan tietää. Vaikka kuolisin, en sanallakaan ilmaise totuutta. Sen vuoksi olen yksin täällä teidän kanssanne yön hiljaisuudessa. Senvuoksi olen tavannut teidät täällä väärällä nimellä vaimonanne. Senvuoksi olen jäänyt tänne noiden kahden miehen nähtyä meidät. Mikään ei teitä nyt pelasta.»

Carker olisi myynyt sielunsa, jos olisi voinut nujertaa hänet kauneudessaan maahan, pakottaa hänen käsivartensa painumaan alas ja saada hänet valtaansa. Mutta hän ei voinut katsella Edithiä pelkäämättä. Hän näki vastustajassaan lannistumattoman voiman. Hän näki, että Edith oli epätoivon vimmassa ja ettei mikään voisi hillitä sammumatonta vihaa. Hänen silmänsä tarkkasivat kättä, joka oli pistetty niin rajussa itsepintaisessa tarkoituksessa valkeaan poveen, ja ajatteli, että jos sen pitelemä ase ei osuisi häneen, osuisi se samalla hetkellä Edithiin itseensä.

Senvuoksi hän ei uskaltanut lähestyä Edithiä, mutta ovi, josta hän oli tullut, oli hänen takanaan, ja hän peräytyi sitä lukitsemaan.

»Varoitan teitä viimeisen kerran! Pitäkää huolta itsestänne!» virkkoi Edith taas hymyillen. »Teitä on petetty niinkuin kaikkia pettureita. On ilmoitettu, että olette täällä tai että teidän pitäisi olla tai että olette jo ollut. Niin totta kuin elän, näin mieheni tänä iltana kadulla ajamassa!»

Samalla hetkellä kuului kova kellonsoitto. Carker kalpeni Edithin kohottaessa kätensä kuin ennustajatar, jonka käskystä ääni oli tullut.

Carker painoi selkänsä oveen huomattuaan Edithissä muutoksen ja luullen hänen koettavan sitä tietä livahtaa karkuun. Mutta samassa Edith hävisi vastapäisestä makuuhuoneen ovesta, joka painui kiinni.

Senjälkeen kun Edith oli kääntynyt ja hellittänyt hänestä taipumattoman itsepäisen katseensa, arveli hän voivansa pitää puoliaan tätä raivotarta vastaan. Toisaalta hän uskoi, että yöllinen hälytys oli äkkiä herättänyt Edithissä masentavaa kauhua, varsinkin kun hän juuri äsken oli ollut niin kiihtyneessä mielentilansa. Niinpä hän seurasi Edithiä melkein silmänräpäyksessä ja työnsi oven auki.

Mutta makuuhuone oli pimeä, ja kun Edith ei vastannut hänen huutoonsa, oli hänen pakko palata noutamaan lamppua. Hän piti sitä koholla ja katseli joka suuntaan ympärilleen odottaen näkevänsä Edithin johonkin nurkkaan kyyristyneenä, mutta kaikki oli turhaa. Edithiä ei näkynyt myöskään käytävässä, joka oli niin autio, että yhdellä silmäyksellä voi tutkia joka sopen.

Kaiken aikaa kuului yhä uudestaan kellonsoittoa, ja ulkopuolelta kolkutettiin ovelle. Carker laski lampun kädestään lattialle vähän matkan päähän ja lähestyen ovea kuunteli. Sieltä kuului muutamia ääniä yhtaikaa. Ainakin kaksi puhui englantia, ja vaikka ovi oli paksu ja hälinä suuri, tunsi hän yhden äänistä niin hyvin, että heti tiesi, kuka siellä pauhasi.

Hän otti taas lampun käteensä ja palasi nopeasti huoneitten lävitse. Jokaisen kynnyksellä hän pysähtyi, ennenkuin lähti siitä, ja etsi silmillään Edithiä valo kohotettuna pään yläpuolelle. Hän seisoi näin makuuhuoneessa, kun hänen silmänsä osuivat oveen, joka johti seinässä olevaan käytävään. Hän meni sen luo ja huomasi sen lukituksi ulkopuolelta, mutta Edith oli pudottanut harson mennessään, ja se oli jäänyt riippumaan oven rakoon.

Yhtä mittaa soittivat portailla seisovat kelloa ja kolkuttivat käsillään ja jaloillaan.

Carker ei ollut pelkuri, mutta nyt hänet valtasi äkillinen kauhu. Siihen oli montakin syytä: ulkoa kuuluvat äänet, äskeinen kohtaus, paikan outous, joka oli saattanut hänet ymmälle vielä eteisestä palatessakin, hänen suunnitelmainsa raukeaminen (sillä, omituista kyllä, hän olisi ollut paljoa rohkeampi, jos ne olisivat onnistuneet), myöhäinen aika ja se ajatus, että hänen lähellään ei ollut ketään, jonka puoleen hän voisi kääntyä ystävänpalvelusta pyytääkseen, ja ennen kaikkea se äkillinen huomio, joka pani hänen sydämensäkin jyskyttämään lyijynraskaana, että näet se mies, jonka luottamusta hän oli törkeästi loukannut ja jonka hän oli niin häpeällisesti pettänyt, oli oven ulkopuolella katsoakseen häntä silmästä silmään ja vaatiakseen hänet vastaamaan teoistaan ilman naamaria. Hän koetteli ovea, jonka rakoon harso oli tarttunut, mutta ei jaksanut sitä murtaa. Hän avasi akkunan ja katseli alas pihalle sälekaihtimen lävitse, mutta hyppäys tuntui liian korkealta, ja kivet olivat armottomia.

Kun soitto ja kolkutus yhä jatkui ja samoin hänen oma kauhunsa, palasi hän lukitulle ovelle, ryntäsi sitä vastaan entistä vimmatummin ja sai sen väännetyksi auki. Nähdessään vähän matkan päässä pienet portaat ja tuntiessaan kasvoillaan yöilmaa hän hiipi noutamaan hattunsa ja takkinsa, sulki oven takanaan niin lujasti kuin suinkin osasi, hiipi alas lamppu kädessään, sammutti sen nähdessään kadun, jätti sen erääseen nurkkaan ja lähti liikkeelle tähtien kimmeltäessä hänen yllään.

VIIDESKUUDETTA LUKU

Siinä rautaportissa, joka erotti pihan kadusta, oli vartija jättänyt kapean sivuluukun lukitsematta ja lähtenyt pois, kaiketi ottaakseen selville, mistä johtui pääportaiden taholta kuuluva melu. Kohottaen salpaa hiljaa Carker hiipi ulos ja sulki narisevan luukun takanaan niin äänettömästi kuin mahdollista. Sitten hän kiirehti tiehensä.

Nöyryytyksensä ja voimattoman raivonsa kiihkossa hän joutui täydelleen sen kauhun valtaan, joka oli tarttunut hänen sydämeensä. Se yltyi niin hurjaksi, että hän olisi sokeasti syössyt melkein mihin vaaraan tahansa mieluummin kuin astunut sen miehen näkyviin, josta pari tuntia sitten ei vähääkään välittänyt. Dombeyn äkillisen saapumisen, jota hän ei ollut arvannut odottaa, hänen äänensä kaiun, sen seikan, että he olivat vähällä olleet kohdata toisensa kasvoista kasvoihin, hän olisi kyllä kestänyt ensimmäisen kauhuntunteen tasaannuttua ja voinut esiintyä niin julkeasti kuin mikä veijari tahansa. Mutta se, että hänen juonensa oli vienyt hänet itsensä satimeen, tuntui riistäneen hänen koko rohkeutensa ja itseluottamuksensa. Hyljittynä kuin mikäkin matelija, yllätettynä ja pilkattuna, sen ylpeän naisen polkemana, jonka sielun hän luuli vähitellen myrkyttäneensä ja nyt vihdoinkin alistaneensa pelkäksi mielihalujensa orjaksi, pettyneenä omassa petoksessaan ja ketunnahkansa menettäneenä hän hiipi pois häpeissään, nolattuna, pelko sydämessä.

Äkkiä hänet valtasi uusi kauhu, jolla ei ollut mitään yhteyttä takaa-ajon kanssa. Se oli aiheetonta, käsittämätöntä ja selittämätöntä pelkoa, joka johti mieleen maanjäristyksen — ikäänkuin jotakin olisi lentänyt ja kohahtanut ilman halki, muistuttaen kuoleman siipien lyöntiä. Hän kyyristyi kuin antaakseen tuon tuntemattoman liitää ohitse. Se ei mennyt, sitä ei ollut olemassakaan, mutta kuinka järkyttävän kauhuntunteen se olikaan jättänyt jälkeensä!

Hän kohotti kurjat, levottomuutta kuvastavat kasvonsa yön taivasta kohti, jossa tähdet rauhallisina loistivat samoin kuin hänen äsken pujahtaessaan sisältä ulkoilmaan. Sitten hän pysähtyi miettimään, mitä oli tehtävä. Se pelko, että hän joutuisi takaa-ajettavaksi kaukaisessa vieraassa paikassa, jossa lait eivät häntä suojelisi — sen tunteen uutuus, että paikka tosiaankin oli kaukainen ja vieras, koska hän oli niin äkkiä jäänyt yksin suunnitelmainsa raunioille — ja vielä suurempi pelko etsiä nyt pakopaikkaa Italiasta tai Sisiliasta, missä hänen kuvittelujensa mukaan sopi palkata salamurhaajia käymään häneen käsiksi jossakin pimeässä kadunkulmassa — syyllisyyden ja pelon sekamelska — ehkä jokin halu kääntää selkänsä kaikille suunnitelmilleen ja ryhtyä uusiin toimiin — kaikki se pakotti hänet kääntymään takaisin Englantia kohti.

»Siellä olen ainakin paremmassa turvassa», ajatteli hän. »Jollen päättäisikään astua tuota narria vastaan, on vähemmän todennäköistä, että minut tavataan siellä kuin täällä vieraassa maassa. Ja jos minut saataisiin kiinni (kun tämä kirottu puuska on ohitse), niin en ainakaan ole niin yksin, ilman ainoatakaan olentoa, jonka kanssa voisin puhella tai jolta voisin saada apua ja neuvoja. Minua ei siellä ahdisteta kuin rottaa.»

Hän mutisi Edithin nimen ja puristi kätensä nyrkiksi. Hiipiessään eteenpäin korkeiden rakennusten varjossa hän kiristeli hampaitaan, purki hirveitä sadatteluja Edithiä ajatellessaan ja katseli puolelta toiselle kuin häntä etsien. Sillä tavoin hän joutui erään majatalon portille. Sen väki oli nukkumassa, mutta hänen kellonsoittonsa toimitti pian esille lyhtyä pitelevän miehen, jonka kanssa hän sitten hämärässä vajassa hieroi kauppaa vanhojen vaunujen vuokraamisesta matkalle Pariisiin.

Asiasta sovittiin pian, ja hevosia lähetettiin heti noutamaan. Hän määräsi, että ajoneuvot oli pantava tulemaan hänen jälkeensä, ja jatkoi vaellustaan ulos kaupungista entisten vallien ohitse, pitkin aukeaa maantietä, joka näytti kiitävän synkän tasangon ylitse kuin virta.

Minne se johti? Mikä oli sen päätepiste? Tämäntapaisia arveluita risteili hänen mielessään hänen pysähtyessään katselemaan kolkkoa lakeutta, jossa hoikat puut osoittivat tien kohtaa. Silloin taas tuntui kuin kuoleman siipien kohina, ylivoimaisena ja rajuna, ja hänen sielunsa oli täynnä kauhua, joka oli niin synkkä kuin ympäristö ja epämääräinen kuin sen äärimmäinen raja.

Ei kuulunut pienintäkään ääntä, ilma oli täysin tyyni, eikä yön synkkyydessä erottanut minkäänlaista varjoa. Kaupunki, jossa siellä täällä tuikki valoja, oli hänen takanaan. Kokonaisia tähtimaailmoita peittyi sen huippujen ja kattojen taakse, joita tuskin saattoi nähdä taivaanlakea vasten. Synkkä ja yksinäinen välimatka erotti hänet kaikesta muusta. Kello kuului etäällä lyövän kaksi.

Hän käveli mielestään kauan aikaa ja pitkän matkaa eteenpäin pysähtyen usein kuuntelemaan. Vihdoin hänen jännittyneet korvansa erottivat hevosten aisakellojen kilinää. Se läheni kuuluen milloin hiljempää, milloin kovempaa, milloin hitaasti helähdellen tien huonommalla kohdalla, milloin taas reippaasti ja iloisesti. Vihdoin pysähtyivät Carkerin kohdalle neljän hevosen vetämät vaunut, joita ohjasi tumman varjon näköinen mies, takinkaulus nostettuna silmiin asti.

»Kuulkaahan, ystävä. Minulla on hyvin kiire. Näyttäkääpä nyt, kuinka kovasti pääsemme eteenpäin. Mitä nopeammin, sitä enemmän juomarahaa saatte. Lähdetään siis!» »Noh, noh, — hep, hep!» Eteenpäin täyttä neliä mustan maiseman halki, niin että tomu ja lika sinkoilivat ympärille kuin ryöppy.

Kolina ja vinha vauhti olivat sopusoinnussa pakolaisen kiireen ja mielenkuohunnan kanssa. Ei mitään kirkasta ulkona, ei mitään kirkasta sisällä. Yksityisiä esineitä häipyi ohitse sulautuen toisiinsa, näkyen epäselvästi hetkisen ja sitten kadoten silmistä pimeyteen. Tien sivulla nopeasti vilahtelevien pensasaitojen ja asumusten takana oli kolkko erämaa. Samoin väijyivät hänen mielessään lakkaamatta vaihtelevien kuvien takana synkkä kauhu ja raivo ja nolattu konnuus. Silloin, tällöin lehahti etäisiltä Jura-vuorilta ylänkötuuli, joka vaimeni tasangolla. Välistä taas välähti Carkerin mielikuvituksessa hänen aikaisemmin tuntemansa kauhu, joka hälvettyäänkin jätti kylmänväreet hänen vereensä.

Lamput, joiden valossa näkyivät hämäränä sekamelskana hevosten päät, varjomainen ajaja ja hänen takkinsa liehuminen, loivat lukemattomia erilaisia kuvia vastaamaan hänen ajatuksilleen: Siinä oli tuttujen henkilöiden varjoja pulpettiensa ääressä, kirjojensa ylitse kumartuneina asennoissa, jotka hän muisti hyvin, omituisia hahmoja siitä miehestä, jota hän nyt pakeni, tai Edithistä. Tavantakaa hän luuli kuulevansa kellonsoittoa ja pyörien jyrinää tai oven takaa kuulemiensa sanojen toistamista. Ajan ja paikan käsitteetkin menivät sekaisin: eilisen illan tapaukset tuntuivat jo kuukauden vanhoilta ja päinvastoin, koti näytti olevan milloin saavuttamattoman kaukana, milloin ihan edessä. Sekä hänen mielessään että kaikkialla hänen ympärillään oli sekavuutta, ristiriitaa, kiirettä ja pimeyttä. — Hep, hep, yhä eteenpäin täyttä neliä mustan maiseman halki, niin että tomu ja lika sinkoilivat ympärille kuin ryöppy! Höyryävät hevoset korskuivat ja kuopivat, ikäänkuin kullakin niistä ratsastaisi joku pahahenki. Niin syöstiin eteenpäin mieletöntä vauhtia — minne?

Taas valtasi Carkerin nimetön kauhu, ja sen laimennuttua soivat kellot hänen korvissaan: »Minne?» Pyörät ulvoivat hänen korviinsa: »Minne?» Kaikki äänet ja kaikki kolina yhtyivät samaksi huudoksi. Valot ja varjot tanssivat hevosten päiden yläpuolella kuin peikot. Ei mitään pysähtymistä, ei mitään tyyntymistä! Yhä vain eteenpäin! Hurjaa vauhtia pitkin synkkää tietä!

Hän ei voinut mitään suunnitella täsmällisesti. Hän ei kyennyt erottamaan yhtä asiaa toisesta, syventyäkseen siihen riittävästi edes minuutiksi kerrallaan. Hänen juonensa epäonnistuminen, kun hänen olisi pitänyt saada hekumallinen palkinto entisestä pidättyväisyydestään, hänen petollisuutensa hyödyttömyys sitä miestä kohtaan, joka oli ollut hänelle rehellinen ja ylevämielinen, mutta jonka pienimmänkin ylpeän sanan ja katseen hän oli vuosikausien kuluessa pannut korkoa kasvamaan — sillä petolliset ja ovelat ihmiset tuntevat aina salaista ylenkatsetta ja vastenmielisyyttä liehakoimaansa henkilöä kohtaan ja kostavat osoittamansa kunnioituksen, jonka kuitenkin tietävät arvottomaksi — tällaiset ajatukset askarruttivat enimmin hänen mieltään. Vaaniva raivo sitä naista kohtaan, joka oli niin saanut hänet ansaan ja kostanut hänelle, ei myöskään jättänyt häntä rauhaan. Hirveitä, muodottomia kostosuunnitelmia välähti hänen aivoissaan, mutta mikään niistä ei ollut selvä. Kiireellisyys ja ristiriitaisuus hämmensi kaikki hänen ajatuksensa. Silloinkin, kun nämä kuumeentapaiset, tehottomat mietteet täyttivät hänen mielensä, oli hänellä ainoana pysyvänä ajatuksena lykätä asioiden pohtiminen johonkin epämääräiseen aikaan.

Sitten johtuivat hänen mieleensä entiset ajat ennen Dombeyn toista avioliittoa. Hän muisti, kuinka mustasukkainen hän oli ollut pojalle, kuinka mustasukkainen hän oli ollut tytölle, kuinka ovelasti hän oli pitänyt etäämmällä tungettelijoita ja luonut petetyn herransa ympärille kehän, jonka lävitse ei kenenkään muun kuin hänen onnistuisi päästä. Ja hänen mielessään heräsi kysymys, oliko hän tehnyt tämän kaiken ollakseen nyt pelästyneen varkaan tavalla pakoretkellä tuon samaisen halveksitun narrin tieltä.

Hän olisi voinut ottaa hengen itseltään tämän raukkamaisuutensa vuoksi, mutta hän ei kyennyt hetkeksikään vapautumaan tappionsa tuottamasta kiukusta ja koston vimmasta. Nähdessään kaiken luottamuksen omaan konnuuteensa yhdellä iskulla muserretuksi — tietäessään olevansa vain kurja välikappale — hän melkein herpaantui. Voimattoman raivon vallassa hän ajatteli Edithiä ja vihasi Dombeyta ja vihasi itseään, mutta pakeni kuitenkin pystymättä mihinkään muuhun.

Vähän väliä hän kuunteli erottaakseen takaapäin pyörien jyrinää. Hänen mielikuvituksensa kuuli sitä yhä selvemmin. Vihdoin hän oli niin varma siitä, että huusi: »Seis!» pitäen ajan menettämistäkin parempana kuin tätä epävarmuutta.

Vaunut, hevoset, ajaja, kaikki pysähtyivät yhtenä rykelmänä poikkipäin tielle.

»Hemmetti sentään, pysy hiljaa, kirottu elukka!» huudahti ajaja hevoselle, joka ravisteli kulkusia. »Mikä meteli?»

»Tuolta takaa. Eikö siellä ole nelistämässä toisia vaunuja? »Nyt taas!
Mitä se on?»

»Sinä, sianpäinen konna, seiso hiljaa!» kiljui mies toiselle hevoselle, joka puri viereistä hevosta, saaden siten molemmat toisetkin pelkäämään ja kuopimaan. »Ei sieltä mitään tule.»

»Taidatte olla oikeassa. En minäkään nyt kuule mitään. Ajakaa eteenpäin!»

Hevosista nousevaan höyryyn puolittain peittyneet vaunut lähtivät taas liikkeelle, ensiksi hitaasti, sillä ajaja, joka oli tarpeettomasti pysähdytetty, otti pahantuulisena esiin taskuveitsen ja pani uuden nuoran ruoskaansa. Sitten kuului jälleen: »Hep, hep'» Ja niin alkoi sama hurja vauhti.

Sitten sammuivat tähdet, ja päivä alkoi koittaa. Seisoen vaunuissa taakseen katsellen Carker saattoi erottaa tien, jota pitkin oli ajettu, ja nähdä, ettei niin kauas kuin silmä kantoi ollut ainoatakaan matkustajaa tulossa. Pian oli kirkas päivä, ja aurinko alkoi paistaa viljapelloille ja viinitarhoihin. Yksinäisiä työmiehiä, jotka olivat viettäneet yönsä pienissä tilapäisissä vajoissa kiviröykkiöiden vieressä, näkyi nyt työssä korjaamassa maantietä tai syömässä eväitään. Vähän ajan kuluttua ilmestyi talonpoikia, jotka menivät jokapäiväiseen työhönsä tai torille tai vetelehtivät kurjien asumusten ovilla, katsellen laiskannäköisinä hänen menoaan. Sitten ilmestyi näkyviin nilkkaan asti ulottuvaan liejukerrokseen vaipuneena kievaritalo, jonka lähellä oli höyryäviä lantatunkioita ja puoleksi luhistuneita ulkohuonerakennuksia. Tätä mehevää näköalaa katseli suuri, vanha, varjoton ja aution kolea kivilinna, jonka akkunoista toinen puoli oli laudoilla peitetty ja jonka seinät olivat vihreän kosteat kaiteen reunustamalta pengermältä tornien pienimpiin suippokärkiin asti.

Synkkänä ja alakuloisena vaunujen nurkkaan kyyristyneenä ajattelematta muuta kuin että vain pääsisi nopeasti eteenpäin — paitsi silloin, kun hän tuokioksi nousi tähystämään taakseen, jos sattui aukea taipale — Carker matkasi yhä, lykäten muun ajattelemisen epämääräiseen aikaan ja kuitenkin tuntien tarkoituksettomien mietteiden kiusaavan itseään hellittämättä.

Hänen sydäntään jäytivät häpeä, pettymys ja suunnitelmain raukeaminen. Alituinen pelko, että hän joutuisi kiinni — sillä hän pelkäsi aiheettomasti myöskin matkustajia, jotka tulivat vastaan tiellä — painoi häntä raskaasti. Sama sietämätön kauhu, joka oli vallannut hänet edellisenä yönä, palasi heikentymättömänä päivälläkin. Kulkusten yksitoikkoinen kilahtelu ja hevosten jalkojen töminä, hänen levottomuutensa itsepintaisuus ja raivonsa hyödyttömyys, pelon, katumuksen ja intohimon vuorottainen vaihteleminen, josta hän ei voinut vapautua — kaikki se sai matkan tuntumaan harhanäyltä, jossa, ei mikään muu ollut todellista kuin hänen oma tuskansa.

Tässä harhanäyssä vilisi pitkiä teitä, jotka ulottuivat yhä loittonevaan ja aina saavuttamattomaan taivaanrantaan asti, kukkulain rinteillä lepääviä huonokatuisia kaupunkeja, joissa ilmestyi kasvoja pienille oville ja rikkinäisiin akkunoihin, samalla kun likaisia härkiä ja lehmiä seisoi yhteen sidottuina ja myytävinä pitkillä kapeilla kaduilla, puskien toisiaan ja kyräillen ja saaden paksuihin päihinsä iskuja lyijypäisistä kalikoista, jotka olisivat voineet puhkaista pääkuoren, siltoja, ristejä, kirkkoja, kievareita, uusien vastahakoisten hevosten vaihtoja vaunujen eteen ja viime taipaleen hevosten höyryämistä, huohottamista ja seisomista tallin ovella päät alakuloisesti toisiinsa painuneina, pieniä hautuumaita mustine risteilleen, jotka seisoivat kallellaan kummuilla kuihtuneiden seppelten varistessa, sitten taas pitkiä teitä, jotka ulottuivat mäkiä ylös ja alas petollista taivaanrantaa kohti.

Hän näki kuin unessa aamun, keskipäivän ja auringonlaskun, yön ja varhaisen kuun nousemisen, pitkiä teitä, jotka hetkisen kuluttua jäivät taakse vaunujen saapuessa huonolle katukiveykselle. Sen ylitse rämistiin ja jyskytettiin täyttä vauhtia, ja sitten hän näki kohottaessaan katseensa talonkattojen joukossa korkean kirkontornin, laskeutui ajoneuvoista, söi kiireesti, siemaisi viiniä, joka ei virkistänyt mieltä, käveli keskellä kerjäläisjoukkoa, sokeita miehiä, joilla silmäluomet värisivät ja joita vanhat naiset taluttivat pitäen kynttilöitä heidän kasvojensa kohdalla, tylsämielisiä tyttöjä, halvaantuneita, kaatuvatautisia ja luuvaloisia, sivuutti tämän hälinän ja katseli istuimeltaan ylöspäin kääntyneitä kasvoja ja ojennettuja käsiä, tuntien levottomuutta ja pelkoa kuvitellessaan takaa-ajajan rientävän — ajoi taas täyttä neliä eteenpäin, kyyristyi tylsänä ja huumaantuneena nurkkaansa tai nousi katselemaan kauas sinne, missä kuu valaisi heikosti jotakin kohtaa loputtomasta tiestä, tai vilkuili taakseen nähdäkseen oliko joku tulossa.

Hän ei nukkunut kertaakaan, torkahti vain välistä silmät auki ja hätkähti sitten pelästyneenä pystyyn, luullen kuulevansa jonkin äänen vastaavan. Hän noitui itseään siitä, että oli paennut, että oli päästänyt Edithin livahtamaan käsistään, ettei ollut jäänyt puolustamaan itseään ja uhmaamaan entistä isäntäänsä. Hän kävi taistelua elämästä ja kuolemasta koko maailman, mutta ennen kaikkea itsensä kanssa. Hän tunsi pilaavansa kaikki masennuksellaan kiitäessään siinä hurjaa vauhtia eteenpäin.

Hänen mielikuvituksessaan sekaantuivat kuumeisena houreena kaikki entiset ja nykyiset asiat, hänen elämänsä ja matkansa sulautuivat yhteen. Hän tunsi olevansa mielettömästi hoputettavana jonnekin, minne täytyi mennä. Vanhoja näkyjä sekaantui niiden uusien joukkoon, jotka nyt avautuivat hänen silmiinsä. Hän pohti mennyttä ja kaukaista eikä näyttänyt välittävän niistä todellisista esineistä, joita kohtasi, vaan tunsi uupuneena, että ne vain hämmensivät, ja näki ne kaikki yhtenä sekasotkuna kiihottuneissa aivoissaan niiden jäätyä jo kauas taakse.

Hänestä tuntui, että kaikki yhä muuttui, ja kuitenkin kuului lakkaamatta sama kulkusten ja pyörien ja kavioiden töminän yksitoikkoinen meteli, ilman tuokionkaan lepoa. Hän näki kaupunkeja ja maaseutua, majataloja, hevosia, ajajia, mäkiä ja laaksoja, valoa ja pimeyttä, tietä ja katukiveystä, kukkuloita ja kuiluja, märkää ilmaa ja kuivaa, ja yhä vain kuului sama kulkusten ja pyörien ja kavioiden yksitoikkoinen ääni. Vihdoin hän kuin unessa tiesi lähestyvänsä kaukaista pääkaupunkia, kun tiet olivat vilkasliikkeisemmät ja hän kiiti vanhojen kirkkojen ohitse ja syöksyi pienten kaupunkien ja kylien läpi, jotka olivat tiheämmässä kuin entiset. Silloin hän istui kokoon kyyristyneenä nurkassaan viitta kasvoille kohotettuna ohikulkijain tuijottaessa häneen.

Niin hän kiiti yhä eteenpäin lykäten ajattelemisen tuonnemmaksi ja tuntien kuitenkin joka hetki ajatusten kidutusta. Hänen oli mahdoton laskea, kuinka monta tuntia hän oli tällä matkalla viettänyt. Hän oli nääntynyt ja pyörällä päästään, melkein järjiltään. Niin hän syöksyi eteenpäin kaiken uhallakin kuin ei voisi pysähtyä ja saapui Pariisiin, jossa samea joki häiritsemättä solui nopeasti eteenpäin vilinän ja liikkeen meluavien virtojen välillä.

Sitten hän taas näki kuin unessa siltoja, laitureita, loppumattomia katuja, viinimyymälöitä, vedenkantajia, suuria ihmisjoukkoja, sotilaita, ajoneuvoja, paraateja, kaarikäytäviä. Vihdoinkin häipyi kulkusten ja pyörien ääni ja kavioiden kapse yleiseen hälinään ja meluun. Mutta tämäkin vaimeni taas vähitellen hänen ajaessaan toisissa vaunuissa ulos kaupungista päinvastaiseen suuntaan kuin mistä oli tullut. Ja sitten taas hänen kiitäessään merenrantaa kohden alkoi kuulua kulkusten ja pyörien yksitoikkoinen ääni ja hevosten kavioiden töminä ilman tuokionkaan lepoa.

Taas laski aurinko ja tuli yö, pitkiä teitä, kolkkoutta, joistakin akkunoista tuikkivia himmeitä valoja; sitten alkoi sarastaa, ja päivä koitti. Vaunut vierivät hitaasti vuorta ylös, sen huipulla tuntui raitis meren henkäys, ja valo kimmelsi etäisten aaltojen harjoilla. Hän saapui satamaan nousuveden ollessa korkeimmillaan ja näki kalastajaveneiden lipuvan rantaa kohti iloisten naisten ja lasten odotellessa niitä. Siellä saattoi myös erottaa verkkoja ja merimiesten vaatteita kuivamaan levitettyinä, ja reippaita meripoikia kiipeili ylhäällä laivojen mastoissa ja köysistössä huudellen toisilleen. Vesi välkehti kirkkaasti, ja kaikki näytti säteilevän.

Sitten hän näki rannan loittonevan taakseen ja luodessaan siihen silmäyksen laivankannelta erotti sumua vedenpinnalla, samalla kun siellä täällä vilahti kirkasta maata auringon säteiden osuessa sinne. Meri paisui ja välähteli ja kohisi. Siellä näkyi laivan edessä toinen harmaa viiva, joka nopeasti erottui yhä selvempänä ja korkeampana. Nyt saattoi jo nähdä kallioita ja taloja ja tuulimyllyn ja kirkon. Vihdoin laiva saapui tyynelle vedelle ja laski ankkuriin satamassa, jossa ihmisryhmiä seisoi katselemassa merelle ja tervehtimässä kannella näkemiään tuttavia. Sitten lähdettiin maihin, ja Carker meni nopeasti kaikkien ohitse peläten jokaista. Ja niin hän oli taas vihdoin Englannissa.

Hän oli sekavasti suunnitellut lähtemistä erääseen kaukaiseen maaseutupaikkaan, jonka hän tiesi, aikoen pysyä siellä hiljaa, kunnes saisi salaa otetuksi selville, mitä oli tullut ilmi, ja päättäisi, kuinka oli toimittava. Ollen yhä huumaustilassaan hän muisti erään rautatieaseman, jossa hänen piti siirtyä toiseen junaan päästäkseen määräpaikkaansa ja jossa oli rauhallinen majatalo. Hän teki vaistomaisen päätöksen jäädä sinne lepäämään.

Siinä mielessä hän pujahti rautatievaunuun niin pian kuin pääsi ja paneutui siellä viittaansa kääriytyneenä makaamaan kuin olisi nukuksissa. Ja niin hän kiiti pian kauas merestä syvälle vihreään sisämaahan päin. Määräasemalle saavuttuaan hän katseli ulos ja tarkasteli seutua huolellisesti. Hän ei ollut erehtynyt tämän paikan laadusta. Se oli rauhaisa kolkka pienen metsän reunassa. Siellä näkyi vain yksi sievän puutarhan ympäröimä talo, vastarakennettu tai uudelleen muovailtu. Lähin pikku kaupunki oli puolen penikulman päässä. Hän astui siis junasta, meni suoraa päätä ravintolaan kenenkään häntä huomaamatta ja tilasi kaksi yläkerran huonetta, jotka olivat yhteydessä keskenään ja tarpeeksi syrjäiset.

Hänen tarkoituksensa oli levätä ja malttaa mielensä. Mutta mieletön raivo oli niin vallannut hänet, että hän kiristeli hampaitaan astellessaan edestakaisin huoneessa. Hänen ajatuksensa, joita oli mahdoton pysähdyttää tai minnekään ohjata harhailivat yhä minne itse halusivat ja laahasivat häntä mukanaan. Hän oli huumaantunut ja ihan kuollakseen uupunut.

Mutta ikäänkuin häntä olisi painanut kirous, ettei hänen sallittaisi enää koskaan levätä, hänen nääntyneet aistinsa eivät tahtoneet menettää tietoisuuttaan. Hänellä ei ollut niihin siinä suhteessa suurempaa vaikutusvaltaa kuin jos ne olisivat olleet toisen miehen. Tosin ne eivät pakottaneet häntä kiinnittämään huomiotaan sen hetken ääniin tai esineisiin, mutta mitä oli mahdoton saada irti hänen matkansa kuumeentapaisista näyistä. Kaikki oli äkkiä taas hänen silmiensä edessä Edith seisoi siinä tummat, ylenkatseelliset silmät häneen luotuina, hän itse ajoi siitä huolimatta eteenpäin läpi kaupunkien ja maaseudun, valon ja pimeyden, märän ja kuivan sään, pitkin maanteitä ja katuja, vuoria ja laaksoja, kukkuloita ja kuiluja ja hänen korviinsa kuului kiusallisen yksitoikkoisena kulkusten ja pyörien ääni ja kavioiden kapse, eikä missään ollut lepoa.

»Mikä päivä nyt on?» kysyi hän tarjoilijalta, joka järjesteli hänen päivällisateriaansa.

»Se on muutamia minuutteja vailla viisi. Herra on varmaankin matkustanut kauan?»

»Se on hyvin uuvuttavaa. En ole puolestani paljon matkustanut, mutta niin herrat usein sanovat.»

»Kyllä, herra, yleensä. Nyt ei täällä ole ketään. Nämä aikoina on hyvin hiljaista. Nykyään on kaikkialla hiljaista.»

Carker ei vastannut mitään. Hän oli noussut istumaan sohvalla, jolla oli tähän asti loikonut, nojautui nyt eteenpäin käsivarsi kummallekin polvelle painettuna ja tuijotti lattiaan. Hän ei voinut hillitä ajatuksiaan yhtäkään minuuttia kerrallaan. Ne karkasivat minne milloinkin, mutta eivät hetkeksikään tyyntyneet lepoon.

Hän joi päivällisen jälkeen runsaasti viiniä, mutta turhaan. Mikään tuollainen keinotekoinen apu ei tuonut unta hänen silmiinsä. Hänen ajatuksensa, entistäänkin hajanaisempina, laahasivat häntä yhä armottomammin jäljessään, ikäänkuin hurjat hevoset raahaisivat jäljessään kuolemaan tuomittua rikollista. Ei missään unohdusta, ei missään lepoa.

Hän itse olisi kaikkein vähimmin voinut sanoa, kuinka kauan hän istui juoden ja miettien ja antaen mielikuvituksensa heitellä itseään sinne tänne. Mutta siitä hän oli selvillä että hän oli istunut kauan aikaa kynttilän valaisemassa huoneessa, kun hän äkillisen kauhun valtaamana hypähti pystyyn ja kuunteli.

Sillä nyt se ei ainakaan ollut harhakuvitelmaa. Maa tärisi, talo jytisi ja ilmassa tuntui taas kammottava hurja kohina. Hän tunsi sen lähestyvän ja menevän ohitse kovaa vauhtia. Vielä sittenkin, kun hän oli rientänyt katselemaan akkunasta! mitä se oli, hän kavahti kauemmaksi kuin olisi vaarallista sitä nähdä.

Hän kirosi hurjaa paholaista, joka suhahti eteenpäin niin tasaisesti, häviten kauas, jättäen jälkeensä vain valonleimauksen ja synkän savun. Hänestä tuntui kuin hänet olisi temmattu pois sen tieltä ja pelastettu joutumasta rikki revittäväksi. Se sai hänet kyyristymään ja värisemään vielä nytkin, kun sen pieninkin kohina oli vaiennut, ja kun ne rautakiskot, jotka hän saattoi kuunvalossa hyvin erottaa kaukaisuudessa yhtyvinäkin, olivat yhtä tyhjät ja äänettömät kuin erämaa.

Kykenemättä lepäämään ja tuntien vastustamatonta vetovoimaa — kuten ainakin luuli — tuota latua kohtaan hän lähti ulos ja käveli pitkin radan reunaa, erottaen junan uran niistä kipenistä, jotka vieläkin hehkuivat. Astuskeltuaan hitaasti puolisen tuntia siihen suuntaan, jonne juna oli hävinnyt, hän kääntyi toisaalle, pysytellen yhä ratavallilla, ja sivuutti majatalon puutarhan, mennen vielä pitkän matkaa eteenpäin. Hän katseli uteliaasti siltoja, merkinantopaikkoja, lamppuja ja mietiskeli itsekseen, milloin toinen paholainen kohahtaisi ohitse.

Silloin tuntui maa vavahtavan, hänen korvissaan värisi jokin, ja pian kuului kaukainen huuto. Yhä lähenevä himmeä valo selveni kahdeksi punaiseksi silmäksi, ja voimakkaasta tulesta putoili hehkuvia hiiliä. Suuri kohiseva, yhä paisuva rykelmä lähestyi vastustamattoman nopeasti. Kävi kova tuuli ja kohina — toinen hirviö oli tullut ja kiitänyt ohitse, ja Carker nojautui aitaa vasten pelastaakseen itsensä.

Hän odotti kolmatta ja neljättä. Hän asteli takaisin äskeiselle paikalleen, palasi samoja jälkiä ja odotteli kuin matkansa kiusallisten harhanäkyjen ahdistamana näitä lähestyviä hirviöitä. Niin hän harhaili aseman vaiheilla odottaen, kunnes jokin juna pysähtyisi siihen. Kun sitten tuli muuan ja seisahtui ottamaan vettä, pysytteli hän sen vieressä, katsellen raskaita pyöriä ja rautaista otsaa ja ajatellen kuinka julma voima ja mahti siinä piili. Uh, kauheata oli nähdä valtavien pyörien hitaasti kääntyvän ja kuvitella joutuvansa niiden alle murskattavaksi. Koska hän oli sekaisin päästään viininjuonnista ja levon puutteesta — mitä tarvetta oli mahdoton tyydyttää, niin väsynyt kuin hän olikin — saivat nämä ajatukset ja esineet sairaloisen merkityksen hänen aivoissaan. Kun hän vasta lähempänä keskiyötä palasi huoneeseensa, vaivasivat samat kuvittelut häntä yhä, ja hän istuutui kuuntelemaan uuden junan tuloa.

Samoin oli asian laita vielä sittenkin, kun hän oli jo vuoteessa. Hän makasi yhä kuunnellen, ja erottaessaan tärinää ja kohinaa hän nousi ja meni akkunan ääreen katselemaan, kuinka himmeä valo vaihtui kahdeksi punaiseksi silmäksi ja rajusta tulesta putoili hehkuvia hiiliä. Senjälkeen hän saattoi nähdä jättiläisen kohahtavan ohitse ja laakson peittyvän kipeniin ja savuun. Sitten hän loi katseensa siihen suuntaan, johon aikoi lähteä aamun koittaessa, koska ei saanut mitään lepoa tällä seudulla, ja laskeutui taas makaamaan, jolloin häntä alkoivat uudelleen kiusata matkan harhakuvat ja kellojen ja pyörien yksitoikkoinen ääni ja hevosten kavioiden töminä. Tällaista jatkui kaiken yötä. Sensijaan että hän olisi malttanut mieltään hän näytti — mikäli mahdollista — menettävän malttiaan yhä enemmän yön pimeinä hetkinä. Aamun sarastaessa häntä yhä kiusasivat mietteet, yhä hän koetti lykätä ajatukset tuonnemmaksi, kunnes kykenisi paremmin harkitsemaan asemaansa. Entisyys, nykyisyys ja tulevaisuus, kaikki tulivat sekaisin hänen mieleensä, ja hän oli menettänyt kaiken kyvyn tarkastella ainoatakaan niistä järkevästi.

»Mihin aikaan lähtee se juna, jolla aion täältä matkustaa?» kysyi hän mieheltä, joka oli eilen illalla palvellut häntä ja nyt astui sisään kynttilä kädessä.

»Neljännestä yli neljän. Pikajuna tulee täsmälleen neljältä — mutta se ei pysähdy tänne.»

Carker vei käden otsalleen, jossa suonet tuntuivat kovasti tykyttävän, ja katsoi kelloaan. Oli jo melkein puolineljä.

»Luullakseni ei kukaan lähde yhtaikaa teidän kanssanne», huomautti mies. »Täällä on kaksi herraa, mutta he odottavat Lontooseen menevää junaa.»

»Muistaakseni sanoitte, että täällä ei ollut toisia matkustajia», virkkoi Carker kääntyen miehen puoleen kasvoillaan vanha hymynsä, joka esiintyi aina silloin, kun hän oli vihainen tai epäilevä.

»Ei ollutkaan silloin illalla, herra. Vasta myöhemmin saapui kaksi herraa sillä junalla, joka pysähtyy tänne. Haluatteko lämmintä vettä?»

Hän heittäytyi vuoteelleen puoleksi pukeutuneena, mutta kiirehti heti akkunaan ääreen palvelijan hävittyä huoneesta. Aamun kylmä valo oli seurannut yötä, ja taivaanrannalla näkyi jo nousevan auringon punainen kajastus. Hän valeli päänsä ja kasvonsa vedellä — mikä ei kuitenkaan vilvoittanut häntä — pukeutui kiireesti, maksoi laskunsa ja lähti ulos.

Tuuli puhalsi kylmänä ja kiusallisena häntä vastaan. Ruoho oli paksun kasteen peitossa, ja häntä alkoi värisyttää, sillä hänen oli äsken ollut hyvin kuuma. Hän vilkaisi siihen paikkaan, jossa oli kävellyt edellisenä yönä, merkinantovaloihin, jotka paloivat heikosti aamun kirkkaudessa menettäen siten merkityksensä, ja kääntyi sitten katsomaan, kuinka aurinko nousi säteilevänä yli maiseman.

Niin värisyttävänä, niin yliluonnollisen ihanana kauneudessaan, niin jumalallisen juhlallisena. Kun hän loi väsyneen katseensa sinne, missä aurinko nousi rauhallisena ja selkeänä tietämättä mitään siitä vääryydestä ja kurjuudesta, jota sen säteet olivat valaisseet maailmanalusta lähtien, kuka voi väittää, ettei Carkerin mielessä herännyt jokin aavistus siitä, että maailmassa on hyvettäkin, joka saa palkkansa taivaassa? Kuka voi kieltää, ettei hänen mielessään herännyt jonkinlainen hellyyden ja katumuksen tunne, jos hän vähänkin muisteli sisartaan tai veljeään?

Nyt hän tarvitsikin sellaista tunnetta, sillä kuolema liiteli hänen kintereillään. Hänet oli merkitty temmattavaksi elävien maailmasta; hän oli vaipumassa hautaansa.

Hän osti matkalipun sille maalaisasemalle, jonne oli suunnitellut lähtevänsä, ja käveli edestakaisin yksinään, katsellen pitkin raiteita, jotka johtivat laaksoon toisella puolella ja läheistä pimeää siltaa kohti toisella. Mutta kääntyessään taas kerran puisen asemasillan toisessa päässä hän näki sen miehen, jota oli paennut, tulevan esille odotussalin ovesta. Heidän katseensa osuivat yhteen.

Tämän näyn odottamattomuus hämmensi häntä niin, että hän horjahti radalle, joka oli vähän alempana. Mutta kohta hän pääsi jälleen tasapainoon, peräytyi pari askelta saadakseen välimatkan pitemmäksi ja katseli takaa-ajajaansa hengittäen läähättämällä.

Hän kuuli huudon, toisenkin, näki vastustajansa kasvoissa kostonhimon muuttuvan halventavaksi kauhuksi, tunsi maan tärisevän ja ymmärsi silmänräpäyksessä, että paholainen nyt lähestyi todellisuudessa. Hän kirkaisi, katsahti sivulleen, näki ihan lähellä punaiset silmät päivänvalon himmentäminä ja paiskautui nurin. Valtava ratas tarttui häneen ja vieri eteenpäin pyörittäen häntä mukanaan, repien hänet jäsen jäseneltä ja ahmi hänen elinvoimansa ja verensä tulisella vimmallaan, sinkauttaen sitten murskaantuneet jäännökset ilmaan.

Kun se matkustaja, jonka hän oli äsken tuntenut, toipui huumauksestaan, näki hän kannettavan kaukaa peitteen alla jotakin, mikä lepäsi laudalla raskaana ja äänettömänä neljän miehen välissä. Samalla hän näki toisten hätyyttävän pois koiria, jotka nuuskivat maata, ja siroittelevan tuhkaa veriläikkiin.

KUUDESKUUDETTA LUKU

Merikadetin tyyssijassa oli elämä vilkasta. Toots ja Susan olivat vihdoinkin saapuneet. Susan oli juossut portaita ylös niin innoissaan kuin järkensä menettänyt, ja Toots ja Kukonpoika olivat menneet takahuoneeseen.

»Ah oma rakas, suloinen neiti Floy!» huudahti Nipper, syösten Florencen huoneeseen. »Kuinka ihmeellistä on ajatella, että asiat ovat tulleet tänne kannalle ja saan tavata täällä teidät, oman kyyhkyskultani, eikä teillä ole palvelijaa eikä omaa kotia, minne päänne kallistaisitte, mutta minä en koskaan lähde luotanne, neiti Floy, sillä vaikkei minussa kasva sammalta, en kuitenkaan ole vierivä kivi eikä sydämenikään ole kivestä, sillä muutoin se ei olisi halkeamaisillaan niinkuin se nyt on, voi laupias taivas!

Työnnettyään ilmoille nämä sanat yrittämättäkään millään lailla pysähtyä, Susan Nipper syleili entistä emäntäänsä polvistuneena hänen viereensä.

»Voi hyvät ihmiset!» jatkoi Susan. »Minä tiedän kaikki, mitä on tapahtunut, tiedän sen, kultaseni, olen ihan tukehtua!»

»Taivas teitä varjelkoon! Minähän olin teidän pikku palvelijattarenne silloin, kun olitte pieni lapsi, ja aiotteko nyt tosiaankin mennä naimisiin?» intoili Susan tuskan ja mielihyvän, ylpeyden ja surun ja taivas tietää kuinka monenlaisten eri tunteitten myllertäessä hänen sydämessään.

»No, hyväinen aika, maailman viattomin olento Toots», vastasi Susan itkunsekaisesti nauraen. »Tiesin hänen varmasti olevan oikeassa, koska se koski häneen niin. Hän on uskollisin ja yksinkertaisin lapsi. Ja meneekö rakas neitini», jatkoi Susan syleillen häntä uudestaan ja puhjeten taas kyyneliin, »tosiaankin naimisiin?»

Se säälin, mielihyvän, hellyyden, suojelemisen ja huolehtimisen sekainen tunne, joka sai Nipperin yhä uudestaan palaamaan tähän aiheeseen ja silloin aina kohottamaan päätänsä, katsomaan nuoriin kasvoihin ja suutelemaan niitä, painaen sitten taas päänsä Florencen olkapäätä vasten, hyväillen ja nyyhkyttäen, oli omalla tavallaan niin naisellinen ja kaunis kuin maailmassa suinkin voi nähdä.

»Kas niin», virkkoi Florence tyynnyttäen, »nyt olet ihan oma itsesi,
Susan hyvä!»

Neiti Nipper istuutui lattialle Florencen jalkain juureen, nauroi ja nyyhkytti, painaen toisella kädellä nenäliinaa silmilleen ja taputellen toisella Diogenesta, joka nuoleskeli hänen kasvojaan. Sitten hän myönsi olevansa jo tyynempi ja nauroi ja itki taas enemmän sen vakuudeksi.

»Minä — minä — minä en ole koskaan nähnyt sellaista olentoa kuin se
Toots on», virkkoi Susan, »en ilmoisna ikänä!»

»Ja niin hullunkurinen», huokasi Susan. »Voi, mitä hän jaaritteli matkalla vaunuissa! Hän istui vieressäni ja moukkamainen Kukonpoika ajurin seurana.»

»Luutnantti Waltersista ja kapteeni Gillsistä ja teistä, rakas neiti
Floy, ja hiljaisesta haudasta.»

»Hän sanoo», selitti Susan ja purskahti äänekkääseen itkunsekaiseen nauruun, »että hän menee nyt heti rauhallisella mielellä hautaan, mutta taivas sen tietää, Floy neiti, että hän ei niin tee, kun hän on liiankin iloinen nähdessään toiset onnellisina. Mahdollisesti hän ei ole Salomo», jatkoi Nipper tapansa mukaan suulaana, »enkä sitä väitäkään, mutta sen sanon, että epäitsekkäämpää inhimillistä olentoa en ole koskaan nähnyt!»

Koska hän ei vieläkään ollut oikein malttanut mieltään, nauroi hän hillittömästi tämän tarmokkaan selityksen lausuttuaan. Sitten hän kertoi Florencelle, että Toots odotti alakerrassa saadakseen tavata hänet, mikä olisi runsas palkkio kaikesta äskeisen matkan tuottamasta vaivasta.

Florence pyysi Susania kutsumaan Tootsin yläkertaan, lausuakseen kiitokset suurenmoisesta ystävällisyydestä, ja hetkisen kuluttua Susan toikin esille tämän nuoren herran, joka ulkoasultaan oli vielä pahasti epäkunnossa ja änkytti entistä saamattomammin.

»Neiti Dombey», virkkoi Toots, »minulla on siis taas onni — tuijottaa — ei tietenkään tuijottaa, mutta — en oikein tiedä mitä aioin sanoa, mutta eihän sillä ole väliä.»

»Minun tulee kiittää teitä niin usein», sanoi Florence ojentaen hänelle kummankin kätensä, viattoman kiitollisuuden säteillessä hänen kasvoistaan, »ettei minulla enää riitä sanoja enkä tiedä, kuinka sen lausuisin.»

»Neiti Dombey», sanoi Toots juhlallisella äänellä, »jos olisi mahdollista, että enkelimäisen luonteenne uhalla voisitte kirota minut — jos minun on lupa niin sanoa — masentaisitte minua paljon vähemmän kuin näillä suopeuden ansaitsemattomilla ilmauksilla. Niiden vaikutus minuun on — mutta», lopetti Toots äkkiä, »se poikkeaa asiasta, eikä sillä ole väliä».

Tähän ei näyttänyt olevan muuta vastattavaa kuin kiittää, ja siksi
Florence kiitti häntä taas.

»Minun tekisi mieleni, neiti Dombey, käyttää tätä tilaisuutta hyväkseni», sanoi Toots, »lausuakseni muutamia sanoja selitykseksi. Minun olisi pitänyt voida ilokseni palata Susanin kanssa aikaisemmin, mutta ensiksikään emme tietäneet sen sukulaisen nimeä, jonka luokse hän oli asettunut, ja toiseksi, koska hän oli sieltä muuttanut erään kauempana asuvan luokse, luulen, että tuskin mikään muu kuin Kukonpojan nokkeluus olisi auttanut meitä pääsemään ajoissa hänen jäljilleen.»

»Mutta tämä ei ole pääasia», jatkoi Toots. »Susanin seura, uskokaa minua, neiti Dombey, on ollut minulle lohdutukseksi ja tyydytykseksi nykyisessä mielentilassani, jota on helpompi ajatella kuin kuvata. Matka on ollut oma palkintonsa. Mutta siitäkään en aikonut puhua. Neiti Dombey, olen jo ennen maininnut tietäväni, etten ole niin sanottuja älykkäitä ihmisiä. Olen täysin selvillä siitä. En luule, että kukaan muu paremmin kuin minä ymmärtää oman paksupäisyytensä — jollei se ole liian voimakas puhetapa. Mutta, neiti Dombey, siitä huolimatta käsitän millainen on asiain tila — tai suhde luutnantti Waltersiin. Mitä tuskaa tämä asiain tila lieneekin minulle tuottanut (vaikkei sillä olekaan väliä), on minun sanottava, että luutnantti Walters on sellainen mies, joka näyttää ansaitsevan otsalleen sidotun onnenseppeleen. Saakoon hän pitää sitä kauan ja suuressa arvossa, niinkuin eräs toinen ja kerrassaan mitätön henkilö, jonka nimeäkään ei kannata mainita, olisi pitänyt. Mutta sekään ei vielä ole pääasia. Neiti Dombey, kapteeni Gills on ystäväni, ja luultavasti hän mielellään soisi minun silloin tällöin pistäytyvän täällä. Minustakin olisi hauska käydä hänen luonaan. Mutta en voi unohtaa, että kerran Brightonissa torin kulmassa tein onnettoman kepposen, ja jos läsnäoloni on vähänkään epämieluisa teille, niin pyydän teitä sanomaan sen nyt ja vakuutan ymmärtäväni teidät täydellisesti. En pitäisi sitä lainkaan epäystävällisenä, vaan tuntisin itseni hyvin iloiseksi ja onnelliseksi, jos kunnioitatte minua luottamuksellanne.»

»Herra Toots», vastasi Florence, »jos te, joka olette niin vanha ja uskollinen ystäväni, jäisitte tästedes pois, tekisitte minut hyvin onnettomaksi. En koskaan, koskaan voi tuntea muuta kuin mielihyvää teidät nähdessäni.»

»Neiti Dombey», sanoi Toots ottaen nenäliinansa esiin, »jos vuodatan kyyneleen, on se ilon kyynel. Sillä ei ole väliä, ja minä olen hyvin kiitollinen teille. Minun lienee lupa huomauttaa senjälkeen, mitä olette niin ystävällisesti sanonut, että tarkoitukseni ei ole enää heittää itseäni hunningolle.»

»Tarkoitan sitä», selitti Toots, »että katson velvollisuudekseni lähimmäisenä ylimalkaan, kunnes hiljainen hauta minut ottaa helmaansa, pitää parasta huolta itsestäni ja — harjauttaa kenkäni niin kiiltäviksi kuin asianhaarat suinkin sallivat. Tämä on viimeinen kerta, neiti Dombey, kun tein minkään yksityisluontoisen ja henkilökohtaisen huomautuksen. Kiitän teitä sydämestäni. Jollen olekaan ylimalkaan niin järkevä kuin ystäväni toivoisivat tai kuin itse soisin, niin olen tosiaankin, kautta kunniani, erittäin herkkä huomaamaan, mikä on hienotunteista ja ystävällistä. Minusta tuntuu», lisäsi hän intomielisesti, »kuin voisin tällä hetkellä ilmaista tunteeni erikoisella tavalla, jos — jos vain pääsisin alkuun».

Koska hän ei näyttänyt pääsevän alkuun, vaikka oli pari minuuttia sitä odottanut, lausui hän nopeasti jäähyväiset ja lähti alas etsimään kapteenia, jonka tapasikin myymälässä.

»Kapteeni Gills», virkkoi Toots, »se, mitä nyt sanotaan täällä meidän kahden kesken, on pyhä salaisuus. Se on seuraus siitä, mitä neiti Dombey ja minä olemme yläkerrassa puhuneet. Niin, kapteeni Gills, meneehän neiti Dombey pian naimisiin luutnantti Waltersin kanssa?»

»Juuri niin, nuorukainen, jahka vain pappi ensin paukuttaa pöntössä», kuiskasi kapteeni Gills hänen korvaansa.

»Tuolla kirkossa», selitti kapteeni viitaten peukalollaan olkapäänsä ylitse. »Lukee kuulutukset.»

»Ja mitä sitten seuraa?» kysyi kapteeni käheästi kuiskaten, taputtaen Tootsia rintaan kätensä selkäpuolella ja peräytyen hänestä ihastuneen näköisenä. »Tuo sievä tyttö, jota on kasvatettu niin hellävaroen kuin ulkomaan lintua, lähtee myrskyävälle merelle Walterin kanssa ja matkustaa Kiinaan.»

»Varmasti», sanoi kapteeni nyökäyttäen päätään. »Kun Walterin laiva oli ajautunut oikealta reitiltä hirmumyrskyssä ja mennyt pirstoiksi, korjasi hänet merestä eräs toinen laiva, joka oli matkalla Kiinaan. Sillä tavalla joutui Walterkin sinne ja pääsi suosioon sekä laivalla että maissa — sillä hän on niin taitava ja kelpo poika kuin suinkin — ja kun sitten lastenvalvoja kuoli Kantonissa, pääsi Walter hänen sijalleen (olihan hän aikaisemmin toiminut samalla alalla konttoristina), ja nyt hän on lastinvalvojana toisella laivalla, joka kuuluu samoille omistajille.» Sitten hän lisäsi miettiväisenä: »Ja nähkääs, niin lähtee tuo sievä tyttö myrskyävälle merelle Walterin kanssa ja matkustaa Kiinaan.»

»Ja mitä sitten?» jatkoi kapteeni. »Hän rakastaa Walteria uskollisesti. Walter rakastaa häntä uskollisesti. Ne, joiden olisi pitänyt rakastaa ja hoivailla tyttöä, kohtelivat häntä kuin pedot. Kun hän kotoaan ajettuna tuli tänne luokseni ja vaipui noille lattialaudoille, oli hänen haavoittunut sydämensä murtunut. Tiedän sen. Minä, Ed'ard Cuttle, näin sen. Vain uskollinen, lempeä, luja rakkaus voi parantaa sellaisen sydämen. Jollen tietäisi, että niin on asian laita, ja jollen olisi varma siitä, että he rakastivat toisiaan alusta asti, antaisin hakata nämä siniset käsivarteni ja sääreni poikki, ennenkuin päästäisin tytön menemään. Mutta minä tiedän sen varmasti, ja mitä sitten? Niin, minä siis sanon, että taivas kaitkoon heitä kumpaakin, ja niin se kaitseekin! Aamen!»

»Kapteeni Gills», sanoi Toots, »sallikaa minun ilokseni puristaa kättänne. Teillä on sellainen tapa puhua asioista, että lämpimät väreet käyvät pitkin selkäpiitä. Minäkin sanon aamen. Tiedätte varmaankin, kapteeni Gills, että minäkin olen ollut neiti Dombeyn ihailija.»

»Reippaalla mielellä vain», virkkoi kapteeni laskien kätensä Tootsin olkapäälle. »Älkää menettäkö malttianne, nuorukainen!»

»Minä aionkin reipastua, kapteeni Gills», vastasi Toots innostuneena. »Aionpa malttaa mielenikin, mikäli se suinkin on mahdollista. Kun hiljainen hauta ammottaa, kapteeni Gills, olen valmis sinne laskettavaksi, en ennen. Mutta kun en ole varma siitä, että voisin tällä hetkellä hillitä tunteitani, tahdon puhua teille ja pyytää erikoisena suosionosoituksena mainitsemaan siitä luutnantti Waltersille.»

»Koska neiti Dombey on ollut niin sanomattoman ystävällinen», jatkoi Toots vesissä silmin, »että on selittänyt minun läsnäoloni olevan hänelle mieluisen, ja koska te ja kaikki täällä olette yhtä suopeita ja suvaitsevaisia erästä kohtaan, joka — tosiaankin», virkkoi Toots tuokioksi masentuneena, »näyttää vahingossa syntyneen tähän maailmaan, käväisen täällä silloin tällöin iltaisin sen lyhyen ajan kuluessa, jonka voimme kaikki olla yhdessä. Mutta seuraavaa pyydän teiltä. Jos jonakin hetkenä huomaan, etten voi kestää luutnantti Waltersin autuuden näkemistä, ja syöksyn ulos, niin toivon, kapteeni Gills, että te ja hän pidätte sitä kumpikin onnettomuutenani eikä virheenäni tai sisäisen kamppailun puutteena. Teidän tulee olla varma siitä, etten ole pahanilkinen kellekään elävälle olennolle, kaikkein vähimmin luutnantti Waltersille, ja toivoakseni sellaisissa tapauksissa selitätte minun lähteneen kävelemään tai todennäköisesti katsomaan, paljonko pörssitalon kello on. Kapteeni Gills, jos voisitte suostua tähän asiain järjestelyyn ja saada luutnantti Waltersinkin taipumaan siihen, olisi se niin suuri helpotus tunteilleni, että pitäisin halpana korvauksena siitä, vaikka luovuttaisin tuntuvan osan omaisuuttani.»

»Poikaseni», virkkoi kapteeni, »älkää enää puhuko mitään. Saatte hinata mastoon millaisen lipun kulloinkin tahdotte, Walter ja minä kyllä vastaamme samanlaisella.»

»Kapteeni Gills», sanoi Toots, »tunnen suurta mielenhuojennusta. Toivon, että kaikki täällä ajattelevat minua ystävällisesti. Minullakin on, kautta kunniani, hyvä tarkoitus kaikkia kohtaan, niin huonosti kuin sitä osannenkin näyttää. Se on nähkääs samanlaista kuin jos Burgess ja Kumpp. haluaisivat olla erikoisen kohteliaita jollekin asiakkaalleen ja valmistaa harvinaisen hienot housut, mutta eivät osaisi leikata sellaisia kuin ovat kuvitelleet.»

Lausuttuaan tämän pätevän vertauskuvan, josta hän näytti olevan jonkin verran ylpeä, Toots hyvästeli ja lähti kapteeni Cuttlen luota.

Kelpo kapteeni, jolla oli Florence luonaan ja Susan tätä palvelemassa, oli säteilevän onnellinen mies. Päivien kuluessa hän kävi yhä säteilevämmäksi ja onnellisemmaksi. Neuvoteltuaan vähän Susanin kanssa (jonka viisautta kohtaan hän tunsi syvää kunnioitusta ja jonka reipasta hyökkäystä rouva MacStingeriä vastaan hän ei voinut koskaan unohtaa) hän ehdotti Florencelle, että sen vanhan rouvan tytär, joka tavallisesti istui sinisen päivänvarjon alla Leadenhall-torilla, varovaisuus- ja viisaussyistä vapautettaisiin hoitamasta täällä taloustehtäviä ja että hänen tilalleen hankittaisiin eräs toinen, joka ei ollut tuntematon ja johon he voisivat varmasti luottaa. Silloin Susan, joka oli läsnä, mainitsi sovittuaan asiasta etukäteen kapteenin kanssa, rouva Richardsin nimen. Florencen kasvot kirkastuivat. Niinpä Susan lähti samana iltapäivänä Toodlein kotiin puhuttelemaan rouva Richardsia ja palasi voitonriemuisena samana iltana mukanaan entinen punaposkinen Polly, jonka tunteenpurkaukset hänen nähdessään Florencen olivat tuskin vähemmän helliä kuin itse Susan Nipperin.

Kun tämä sotajuoni oli suoritettu, joka tuotti kapteenille tavatonta mielentyydytystä samoin kuin kaikki muutkin onnelliset kepposet, piti Florencen valmistella Susania heidän lähestyvään eroonsa. Se oli paljon vaikeampi tehtävä, koska neiti Nipper oli lujasti päättänyt olla enää koskaan eroamatta entisestä emännästään.

»Mitä palkkaan tulee, Floy-neiti», virkkoi Susan, »niin ette suinkaan aio loukata minua puhumalla siitä, sillä minä olen pannut rahaa säästöön enkä myy rakkauttani ja uskollisuuttani tällaisessa tapauksessa, vaikka minulla ei olisikaan mitään säästöpankissa ja vaikka pankit hajoaisivat pirstaleiksi, mutta rakas neiti, ette ole koskaan ollut ilman minua siitä lähtien, kun rakas äitiparkanne otettiin pois, ja vaikkei minussa ole mitään kehumista, olette tottunut minuun, oh, rakas oma emäntäni, niin monien vuosien kuluessa älkääkä ajatelko lähtemistä minnekään ilman minua, sillä te ette saa ettekä voi!»

»No, mitä se haittaa, Floy-neiti? Sitä enemmän tarvitsette minua. Matkan pituus ei merkitse, Jumalan kiitos, minun silmissäni mitään», sanoi Susan innoissaan.

»Mutta, Susan, minä lähden Walterin kanssa ja menisin hänen kanssaan minne tahansa — kaikkialle. Walter on köyhä, ja minä olen köyhä, ja minun täytyy nyt oppia tulemaan toimeen ja auttamaan häntä.»

»Rakas Floy-neiti!» huudahti Susan, pudistaen kovasti päätään, »se ei ole mitään uutta, että tulette toimeen ja autatte toisiakin ja olette kärsivällisin ja uskollisin kaikista jalomielisistä ihmisistä, mutta antakaa minun puhua asiasta herra Walter Gayn kanssa ja järjestää se hänen avullaan, sillä en voi enkä tahdo sietää, että te lähtisitte yksin läpi maailman!»

»Yksinkö, Susan?» virkkoi Florence. »Yksinkö, kun Walter on kanssani!»
Kuinka kirkas, hämillinen ja hurmaava hymy olikaan hänen huulillaan!
Walterin olisi pitänyt nähdä se. »Olen varma siitä, ettet puhu asiasta
Walterille, jos pyydän sinua», lisäsi hän hellästi. »Älä tee sitä,
Susan kulta.»

»Siksi», vastasi Florence, »että minusta tulee hänen vaimonsa, antaakseni hänelle koko sydämeni, elääkseni ja kuollakseni hänen kanssaan. Jos sanoisit hänelle, mitä olet minulle sanonut, voisi hän ajatella, että pelkään sitä, mikä on edessä, tai että sinulla on syytä pelätä minun puolestani. Ja minähän rakastan häntä, Susan kulta!»

Neiti Nipper oli niin liikutettu näiden sanojen hiljaisesta intomielisyydestä ja yksinkertaisesta, sydämellisestä vakavuudesta, joka loi Florencen kasvoille tavallistakin kauniimman ja puhtaamman heijastuksen, ettei osannut muuta kuin taas syleillä ja huokailla ihmeissään kysellen, aikoiko hänen pikku emäntänsä tosiaankin, tosiaankin mennä naimisiin, ja säälitellä ja hyväillä ja hoivailla niinkuin ennen.

Mutta vaikka Nipper olikin taipuvainen ilmaisemaan naisellista heikkoutta, kykeni hän melkein yhtä hyvin hillitsemään itsensä samoin kuin oli osannut hyökätä peloittavan rouva MacStingerin kimppuun. Sen koommin hän ei kertaakaan palannut tähän asiaan, vaan oli aina hilpeä, toimelias ja toivorikas. Tootsille hän kuitenkin kertoi salaavansa tunteensa vain toistaiseksi ja lisäsi, että kun kaikki olisi lopussa ja neiti Dombey lähtenyt pois, hän olisi sydäntäsärkevä näky. Toots väitti, että samoin kävisi hänen itsensäkin ja että he voisivat sekoittaa kyyneleensä yhteen. Mutta Susan ei koskaan päästänyt tunteitaan valloille Florencen läsnäollessa tai merikadetin alueella.

Niin rajoitettu ja vaatimaton kuin Florencen vaatevarasto olikin — kuinka suuri vastakohta sille, joka hänelle oli valmistettu ennen hänen isänsä toisia häitä! — riitti aika paljon puuhaa sen kuntoon saamisessa, ja Susan Nipper työskenteli Florencen apuna kaiket päivät viidenkymmenen ompelijattaren innolla. Ne ihmeelliset lisät, joita kapteeni Cuttle olisi lahjoittanut näihin kapioihin, jos hänen olisi sallittu — kuten vaaleanpunaiset päivänvarjot, värilliset silkkisukat, siniset kengät ja muut laivalla matkustettaessa yhtä välttämättömät kapineet — vaatisivat melko tilan tässä selostuksessa. Mutta hänet saatiin kuitenkin muutamilla eksyttävillä selityksillä supistamaan lahjansa ompelulippaaseen ja matkalaukkuun, jotka molemmat hän hankki niin suuret kuin rahalla suinkin voi ostaa. Parin seuraavan viikon aikana hän istui melkein koko päivän tuijottamassa näihin kapineihin, milloin tuntien tavatonta ihailua niitä kohtaan milloin epäillen alakuloisena, etteivät ne olleet kyllin upeita. Välistä hän taas riensi ulos katsellakseen minkä ihmeellisen esineen ostaisi, joka olisi välttämätön molempien edellisten täydennykseksi. Mutta hänen mestaritemppunsa oli se, että hän vei eräänä aamuna molemmat laatikot mukanaan ja kaiverrutti kummankin sydämenmuotoiseen, messinkiseen kansilevyyn kaksi sanaa: Florence Gay. Sitten hän poltti ypöyksin neljä piipullista yhteen mittaan pienessä takahuoneessaan, ja hänet tavattiin yhtä monen tunnin kuluttua siellä itsekseen hihittämässä.

Walter puuhaili kaupungilla kaiket päivät, mutta tuli tänne joka aamu varhain tapaamaan Florencea ja vietti illan aina hänen seurassaan. Florence ei milloinkaan muulloin laskeutunut yläkerrasta kuin hiipiäkseen Walteria odottamaan, kun läheni se aika, jolloin hän tavallisesti tuli, saattaakseen häntä ylpeän, suojelevan käsivarren tukemana ovelle ja joskus kurkistaakseen kadulle. Oi, suloista aikaa! Oi, rauhattomien sydänten lepoa, rakkauden syvää, ehtymätöntä, valtavaa lähdettä, johon niin paljon oli vaipunut!

Florencen rinnassa oli vielä merkki isän julmasta iskusta. Joka hengenvedolla se muistutti olemassaolostaan, joka kerta Walterin painaessa häntä sydäntään vasten se tuli hänen mieleensä. Mutta hän koetti unohtaa. Kun Walterin ja hänen oma sydämensä tykyttivät samassa tahdissa, ei mitään rumempaa soitantoa kuulunut, kaikki tylyt, itsekkäät sydämet unohtuivat. Niin hento ja heikko kuin hän olikin, asusti hänessä sellainen rakkauden voima, että se jaksoi luoda Walterin kuvasta uuden maailman, jonne oli hyvä turvautua.

Kuinka usein johtuivatkaan suuri kotitalo ja entiset ajat hänen mieleensä hämärän hetkinä, jolloin Walterin käsivarsi suojasi häntä niin ylpeästi ja hellästi ja hän painuen lähemmäksi sulhastaan värisi muistellessaan! Kuinka usein hän kohottikaan silmänsä niihin, jotka katselivat häntä niin lempeän vakavasti, ja itki onnesta saatuaan tällaisen turvapaikan, kun mieleen palasi se ilta, jolloin hän oli mennyt alas isänsä huoneeseen ja kohdannut unohtumattoman silmäyksen! Mitä innokkaammin hän turvautui Walteriin, sitä selvemmin hän muisti rakkaan velivainajansa, mutta kun hän muisteli isäänsä, ei hän koskaan ajatellut sen pitemmälle kuin siihen hetkeen asti, jolloin isänsä nukkuessa oli suudellut hänen kasvojaan.

»Rakas Walter», virkkoi Florence eräänä iltana, kun oli melkein pimeä, »tiedätkö, mitä olen tänään ajatellut?»

»Varmaankin sitä, kuinka aika kiitää ja kuinka pian olemme jo merimatkalla, Florence kulta.»

»En tarkoita sitä, Walter, vaikka sekin on mielessäni. Olen ajatellut, millainen taakka sinulle olen.»

»Sinä naurat, Walter. Varmaankin sinä ajattelet sitä paljon enemmän kuin minä. Mutta minä tarkoitan kustannuksia.»

»Niin, rahamenoja. Olen kyennyt hyvin vähän itse suorittamaan niistä vaatetarpeista, joiden valmistamisessa Susanilla ja minulla on puuhaa. Sinä olit köyhä jo ennenkin. Mutta kuinka paljon köyhemmäksi minä teenkään sinut, Walter!»

»Sitäpaitsi», virkkoi Walter, »kauan sitten — ennenkuin lähdin merille — sain lahjaksi kukkaron, jossa oli rahaa, rakkaani.»

»Voi!» huudahti Florence surullisesti naurahtaen. »Hyvin vähän, hyvin vähän, Walter! Mutta sinä et saa ajatella», lisäsi hän laskien kätensä kevyesti Walterin olkapäälle ja katsellen hänen kasvoihinsa, »että minua surettaa olla taakkanasi. Ei, rakkaani, iloitsen siitä ja olen onnellinen. En millään muotoa soisi asian olevan toisin!»

»Mutta sinusta, Walter, ei voi koskaan tuntua samanlaiselta kuin minusta. Olen niin ylpeä sinusta! Sydämeni on tulvillaan iloa tietäessäni kaikkien niiden, jotka puhuvat sinusta, varmasti sanovan, että menit naimisiin kodittoman tyttöparan kanssa, joka oli etsinyt turvapaikkaa täältä, jolla ei ollut mitään muuta kotia, ei mitään muita ystäviä, jolla ei ollut mitään — ei mitään! Oi, Walter, jos olisin voinut tuoda sinulle mukanani miljoonia, en olisi ollut niin onnellinen sinun tähtesi kuin nyt!»

»En, Walter, en mitään muuta kuin vaimosi.» Käsivarsi kiertyi kevyesti Walterin kaulan ympärille, ja ääni tuli yhä lähemmäksi. »Minä en ole mitään enää ilman sinua. Minulla ei ole mitään muuta toivetta maan päällä kuin saada olla omanasi. Minulla ei ole enää mitään muuta rakasta kuin sinä.»

Tosiaankin oli Tootsilla sinä iltana syytä lähteä pois pikku seurasta, käydä pari kertaa tarkistamassa kelloaan pörssitalon ajanmittarin mukaan, pistäytyä kerran neuvottelemassa erään pankkiirin kanssa, jonka hän äkkiä muisti, ja lopuksi vielä tehdä kävelyretki Aldgate-kaivon luokse!

Mutta ennenkuin hän lähti näille asioille tai oikeastaan ennenkuin hän oli tullutkaan ja lamput sytytetty, virkkoi Walter:

»Florence rakkaani, laivamme lastaus on nyt melkein lopussa, ja luultavasti se lähtee jokea alas juuri hääpäivänämme. Lähdemmekö liikkeelle jo saman päivän aamuna ja pysähdymme Kentissä, kunnes nousemme laivaan Gravesendissa viikon kuluttua?»

»Sinähän tiedät, ettei tule ensinkään häävieraita eikä kukaan vaatteittemme vuoksi erota meitä muista ihmisistä. Ennenkuin lähdemme sinä päivänä, vietkö minut — vietkö minut erääseen paikkaan aamulla, Walter — varhain — ennenkuin menemme kirkkoon?»

Walter näytti ymmärtävän, kuten olikin luonnollista niin uskollisesti rakastavan puolelta, ja vakuutti olevansa siihen valmis, vahvistaen sanansa suudelmalla — ehkä useammallakin kuin yhdellä tai kahdella tai kolmella. Florence tunsi itsensä hyvin onnelliseksi tänä vakavana, hiljaisena iltana.

Sitten tuli Susan Nipper heidän rauhalliseen huoneeseensa tuoden kynttilöitä, ja vähän sen jälkeen teetä. Pian ilmestyi myös kapteeni ja sitten Toots, joka — niinkuin aikaisemmin on mainittu — vietti perin levottoman illan ja pistäytyi usein kaupungille asioilleen. Mutta tavallisesti hän ei niin tehnyt, vaan sieti asemaansa oikein hyvin, pelaten korttia kapteenin kanssa neiti Nipperin neuvoessa, pelistä johtuvat pikku laskutoimitukset olivat hänelle tepsivänä keinona saada päänsä perinpohjin pyörälle.

Tällaisissa tilaisuuksissa kapteeni Cuttlen kasvoilla näkyi perätysten mitä ihmeellisimpiä tunteitten vaihteluita. Hänen vaistomainen hienotunteisuutensa ja ritarillisuutensa Florencea kohtaan sai hänet ymmärtämään, ettei ollut sopiva aika suuriäänisesti ilmaista hilpeyttään tai tyytyväisyyttään. Alituisesti kuitenkin toiselta puolen pyrki kuuluville joitakin irrallisia säveleitä viehättävästä Pegistä, ja ne sotkivat kapteenin käytöksen ihan auttamattomasti. Toisinaan sentään hänen ihailunsa Florencea ja Walteria kohtaan — jotka tosiaankin olivat suloinen pari nuoruudessaan, rakkaudessaan ja kauneudessaan, istuessaan vähän erossa muista — valtasi hänet niin kokonaan, että hän laski kortit käsistään, katsellen vain säteilevänä nuoria ja pyyhkien päätänsä nenäliinallaan. Siitä hän heräsi vasta nähdessään, kuinka Toots äkkiä syöksyi ulos, ja muistaessaan, että hän oli tietämättään haavoittanut nuoren miehen mieltä. Tämä ajatus teki hänet kovin alakuloiseksi, kunnes Toots palasi, jolloin hän taas kävi käsiksi kortteihinsa, iskien silmää ja nyökkäillen ja viitaten koukullaan kohteliaasti Susanille ilmaistakseen, ettei enää toista kertaa semmoista sattuisi. Ja nyt seurannut mielentila oli ehkä hänen parhaansa, sillä silloin hän koetti poistaa kasvoiltaan kaikki mahdolliset ilmeet ja istua tuijottaen ympärilleen huoneessa, samalla kun kuitenkin eri tunteet vaihtelivat hänen kasvoillaan taistellen keskenään ylivallasta. Riemukas ihailu Florencea ja Walteria kohtaan voitti aina muut ja pysyi ylivoimaisena, jollei Toots rynnännyt uudelleen ulos, jolloin kapteeni istui katuvan rikollisen näköisenä odottaen nuoren miehen paluuta ja silloin tällöin hiljaisella, moittivalla äänellä lausui itselleen kehoituksia, esim. »Reippaasti vain!» tai mutisi joitakin nuhteita »Ed'ard Cuttle miekkoselle», joka oli niin laiminlyönyt kaiken varovaisuuden.

Mutta erääseen kaikkein ankarimmista koettelemuksistaan oli Toots itse syypää. Sen sunnuntain lähestyessä, jolloin suoritettaisiin viimeinen kapteenin mainitsemista kuulutuksista, ilmaisi Toots tunteensa seuraa vaan tapaan Susan Nipperille.

»Susan», virkkoi hän, »minua vetää tuota kirkkoa kohti. Sanat, jotka erottavat minut lopullisesti neiti Dombeysta, kajahtavat korvissani kuin hautajaiskellot, mutta — kautta kunniasanani — minun täytyy ne kuulla. Tahdotteko siis huomenna saattaa minua pyhään rakennukseen?»

Neiti Nipper sanoi olevansa siihen valmis, jos se tuottaisi jonkinlaista tyydytystä Tootsille, mutta pyysi häntä kuitenkin luopumaan siitä ajatuksesta.

»Susan», sanoi silloin Toots hyvin juhlallisesti, »ennenkuin viiksiäni huomasi kukaan muu kuin minä itse, ihailin neiti Dombeyta. Ollessani vielä Blimberin orjuudessa ja uhrina ihailin neiti Dombeyta. Kun ei minua enää voitu lain voimalla estää pääsemästä omaisuuteeni käsiksi ja — kun siis sain sen haltuuni, ihailin neiti Dombeyta. Se kuulutus, joka liittää hänet luutnantti Waltersiin ja minut kolkkouteen, voi olla kauhea ja varmasti onkin», virkkoi hän tapailtuaan ensin tarpeeksi voimakasta sanankäännettä, »mutta, tietäkää se, minusta tuntuu, että minun pitää se kuulla. Minusta tuntuu kuin pitäisi omin korvin päästä varmuuteen siitä, että maa tosiaankin temmataan altani ja ettei minulla ole enää toivoa tai — niin, lyhyesti sanoen — jalkaa, jolla kävelisin.»

Susan Nipper ei voinut muuta kuin sääliä Tootsin onnetonta tilaa ja suostua asiain näin ollen tulemaan hänen mukanaan, kuten hän tekikin seuraavana päivänä.

Kirkko, jonka Walter oli valinnut siihen tarkoitukseen, oli lahonnut vanha kirkko pienen hautuumaan keskellä ja joka taholla monimutkaisten takakatujen ja pihojen ympäröimänä. Naapuritalot loivat sen ylle tavallaan holvikaton. Muuten se oli suuri, synkkä rakennus korkeine tammisine penkkeineen joihin sunnuntaisin näytti häviävän parisenkymmentä ihmistä papin äänen uneliaasti kaikuessa tyhjyydessä ja urkujen humistessa ja kohistessa ikäänkuin kirkko olisi potenut ähkyä, koska ei ollut seurakuntaa, joka olisi pitänyt tuulta ja kosteutta loitolla. Mutta tältä keskikaupungin kirkolta ei kuitenkaan puuttunut toisten kirkkojen seuraa, sillä joka taholla sen ympärillä kohoili torneja kuin mastonhuippuja joella. Melkein jokaisella läheisellä, mitättömällä aukiolla oli kirkko. Niiden yhtaikaa kuuluva kellonsoitto oli suorastaan huomaava Susanin ja Tootsin astellessa sitä kohti sunnuntai-aamuna.

He joutuivat suntion opastamina tilavaan penkkiin ja koska oli varhaista, oli heillä hyvää aikaa laskea seurakunnan lukumäärää tai katsella pientä, nukkavierua ukkoa, joka polkimen avulla soitti kelloa, seisten pylväistössä suojaseinän takana. Tarkasteltuaan rukouspöydälle tuotuja suuria kirjoja, Toots kuiskasi Susanille haluavansa mielellään tietää, missä kirjassa kuulutuksia pidettiin, mutta nuori nainen pudisti vain päätänsä ja rypisti otsaansa merkiksi, ettei ollut sopiva hetki kiinnittää huomiotaan maallisiin asioihin.

Mutta Tootsin näytti olevan mahdotonta estää ajatuksiaan yhä palaamasta samaan asiaan, ja ilmeisesti hän etsi silmillään kuulutuksia jumalanpalveluksen koko alkupuolen kestäessä. Kun lähestyi se aika, jolloin ne luettaisiin, ilmaisi nuorukaisparka suurta levottomuutta ja värisi, mitä ei vähentänyt kapteenin odottamaton ilmestyminen parvekkeen ensi riviin. Kun kirkonpalvelija ojensi papille luettelon, tarttui Toots kummallakin kädellään edessään olevan penkin selustaan, mutta Walter Gayn ja Florence Dombeyn nimiä luettaessa kovaa kolmannesti kuulutettuina hän joutui niin kokonaan tunteittensa valtaan, että syöksyi kirkosta ulos unohtaen hattunsa. Hänen jälkeensä kiiruhtivat suntio ja kaksi välskäriä, jotka sattuivat olemaan saapuvilla. Ensiksimainittu ilmestyi pian takaisin noutamaan puuttuvaa päähinettä ja kertomaan kuiskaamalla neiti Nipperille, ettei tarvinnut olla levoton herran vuoksi, joka oli sanonut, ettei hänen pahoinvoinnillaan ollut väliä.

Neiti Nipper, joka tunsi olevansa seurakunnan tarkasteltavana, olisi joutunut jo kylliksi hämilleen tästä välikohtauksesta, vaikkei sen enempää olisi sattunutkaan. Mutta sitä vaikeammaksi kävi tilanne, kun kapteeni peittelemättä ilmaisi jollakin tavalla olevansa asianosainen ja kaikki ihmiset pakostakin sen huomasivat. Tootsin tavaton rauhattomuus lisäsi ja pitkitti Susanin kiusallista asemaa. Koska nuoren miehen oli nykyisessä mielentilassaan mahdoton jäädä yksin kirkkomaalle yksinäisten mietteittensä raadeltavaksi ja koska hän myöskin epäilemättä halusi osoittaa kunnioitustaan sitä kirkollista toimitusta kohtaan, jonka hän oli jossakin määrin keskeyttänyt, palasi hän äkkiä, mutta ei enää penkkiin, vaan istuutui vapaalle paikalle sivukuoriin kahden vanhahkon naisen väliin, jotka olivat tottuneet saamaan viikottaisen henkisen leipänsä sinne hyllylle tuotuna. Tähän ryhmään Toots jäi häiriten kovasti seurakuntaa, jonka oli mahdotonta olla katselematta häneen päin, kunnes hän taas tunteittensa valtaamana äkkiä lähti hiljaa pois. Kun hän ei sitten enää uskaltanut tulla kirkkoon, mutta kuitenkin halusi päästä osalliseksi siitä, mitä sisällä tapahtui, ilmestyi hän tuon tuostakin jonkin akkunan taakse tähystämään surkean näköisenä sisälle. Koska hän ylettyi moneen akkunaan ulkoapäin ja hänen levottomuutensa oli hyvin suuri, ei ainoastaan ollut hyvin vaikea aavistaa, mihin akkunaan hän milloinkin ilmestyisi, vaan seurakunta käytti saarnan suomaa jokseenkin vapaata aikaa arvaillakseen, minkä akkunan vuoro seuraavalla kerralla olisi. Tootsin liikkeet olivat niin odottamattomat, että hän tavallisesti petti kaikki odotukset ja ilmestyi kuin silmänkääntäjän hahmo sinne, missä häntä vähimmin osattiin epäillä. Tätä salaperäisten ilmestymisten vaikutusta lisäsi vielä paljon se, että vaikka hänen oli vaikea nähdä sisään, jokaisen kirkossa olijan oli helppo nähdä ulos, mistä johtui, että hän viipyi akkunan kohdalla joka kerta kauemmin kuin oli osattu odottaa, kasvot lasia vasten likistettyinä, kunnes äkkiä huomasi kaikkien silmien olevan itseensä suunnattuina ja hävisi näkyvistä.

Tämä Tootsin menettely ja kapteenin selvästi huomattava osallisuus teki Susan Nipperin aseman niin kiusalliseksi, että hän tunsi suurta huojennusta jumalanpalveluksen päättyessä. Paluumatkalla hän ei ollut oikein ystävällinen Tootsille, kun tämä kertoi hänelle ja kapteenille, että hän nyt tuntiessaan olevansa varma siitä, ettei ollut mitään toivoa eräästä asiasta, oli tyynempi — tai ei juuri tyynempi, vaan tyynemmin ja täydellisemmin onneton.

Sitten kului aika hyvin nopeasti häiden aattoon asti. Merikadetin yläkerrassa istui taas entinen seura koolla kaikessa rauhassa. He olivat vakavia ja hiljaisia ajatellessaan seuraavaa päivää, mutta kuitenkin sisimmässään iloisia. Florence istui Walterin vieressä ja lopetteli pientä käsityötä, joka oli tarkoitettu kapteenille lähtölahjaksi. Kapteeni pelasi korttia Tootsin kanssa, joka kyseli neuvoja Susan Nipperiltä. Tämä puolestaan jakeli niitä asiaankuuluvan salaisesti ja varovasti. Diogenes kuunteli ja päästi silloin tällöin juron, puoleksi tukahdutetun haukahduksen näyttäen jälkeenpäin itsekin sitä häpeilevän kuin epäillen oliko siihen syytä.

»Siivolla, siivolla», virkkoi kapteeni sille. »Mitä sinulta oikein puuttuu? Sinä et tunnu rauhalliselta tänä iltana, toveri!»

Diogenes heilutti häntäänsä, mutta höristi heti senjälkeen korviaan ja haukahti taas, pyydellen kohta kapteenilta anteeksi häntäänsä heiluttamalla.

»Melkeinpä arvelen, Di, että epäilet rouva Richardsia», virkkoi kapteeni katsellen miettiväisenä korttejaan ja sivellen leukaansa koukullaan, »mutta jos olet se eläin, joksi sinua luulen, niin harkitset asiaa lähemmin, sillä hänen kasvonsa ovat hänen suosituksensa. Kas niin, toveri», lisäsi hän Tootsille, »jos olette valmis, niin lyökää kortti pöytään».

Kapteeni puhui rauhallisena ja kiinnitti huomionsa vain peliin, mutta äkkiä kortit putosivat hänen kädestään, hänen suunsa ja silmänsä levisivät, hänen säärensä kohosivat ja ojentuivat sitten pitkälle eteenpäin, samalla kun hän tuijotti oveen sanattoman ällistyksen vallassa. Katsahdettuaan toisiin ja huomattuaan, ettei kukaan pannut merkille hänen kummastuksensa syytä, hän tointui syvään huokaisten, iski hirvittävällä voimalla kätensä pöytään ja huusi jyrisevällä äänellä: »Sol Gills, hoi!» Sitten hän ryntäsi syleilemään vanhalta merimieheltä näyttävää ukkoa, joka oli tullut sisään Pollyn kanssa.

Seuraavana hetkenä Walter oli saman merimiehen sylissä, ja vähän myöhemmin Florence. Heti sen jälkeen kapteeni Cuttle syleili rouva Richardsia ja neiti Nipperiä, ravisti pontevasti Tootsin kättä ja heiluttaen koukkuaan päänsä päällä huusi: »Hurraa, toveri, hurraa!» Toots, joka ei ymmärtänyt mitään viime hetkien tapauksista, vastasi hyvin kohteliaasti: »Juuri niin, kapteeni Gills, mikä lieneekin tarkoituksenne!»

Kauhtunut merimiesmekko ja yhtä kauhtunut lakki ja kaulahuivi kääntyivät kapteenista ja Florencesta takaisin Walteriin, ja näiden vaatekappaleiden sisältä kuului kuin vanhan miehen nyyhkytyksiä karkeiden hihojen syleillessä lujasti Walteria. Silloin kaikki olivat ääneti, ja kapteeni hankasi nenäänsä hyvin hartaasti. Mutta kun merimiesmekko, lakki ja kaulahuivi taas oikaisivat itsensä, lähestyi Florence niitä lempeästi. Hän ja Walter riisuivat ne, kuorien siten näkyviin laivakojeiden kauppiaan vähän ohuempana ja riutuneempana kuin ennen, jolloin hänellä oli walesilainen tekotukka ja vanha kahvinvärinen, irtonappinen takki, entisen pettämättömän kellon tikittäessä hänen taskussaan.

»Täpötäynnä tiedettä», virkkoi kapteeni säteillen, »niinkuin aina ennenkin! Sol Gills, Sol Gills, mitä sinä olet puuhannut näinä pitkän pitkinä aikoina, vanha veikko?»

»Hänen oma äänensä», sanoi kapteeni katsellen ympärilleen niin haltioissaan ilosta, etteivät hänenkään kasvonsa voineet oikein ilmaista hänen tunteitaan, »hänen oma äänensä niin täpötäynnä tiedettä kuin ennen konsanaan! Sol Gills, asetu omain viiniköynnöstesi ja viikunapuittesi varjoon tanakkana vanhana patriarkkana, jollainen oletkin, ja julista meille kuuluvasti kaikki seikkailusi vanhalla rakkaalla äänelläsi.» Sitten hän heilautti koukkuaan merkiksi, että nyt seuraisi lainattu lause. »Se on kuhnurin ääni, kuulin hänen valittavan, sinä olet herättänyt minut liian pian, minun täytyy jälleen uinahtaa. Lyö hajalle hänen vihollisensa ja kaada heidät!»

Kapteeni istuutui sennäköisenä kuin olisi onnellisesti ilmaissut kaikkien läsnäolevien ajatukset ja nousi taas heti esittelemään Tootsin, joka oli pahasti hämmentynyt, kun seuraan oli ilmestynyt mies, joka näytti vaativan itselleen Gillsin nimeä.

»Vaikkei minulla ollut iloa tuntea teitä», änkytti Toots, »ennenkuin olitte — ennenkuin olitte —»

»Poissa näkyvistä, muistossa rakkaana», täydensi kapteeni hiljaisella äänellä.

»Juuri niin, kapteeni Gills!» myönsi Toots. »Vaikkei minulla ollut iloa tuntea teitä, herra — herra Sols», virkkoi Toots, joka keksi tämän nimen onnellisen ajatuksen välähtäessä hänen mieleensä, »ennenkuin se tapahtui, olen erittäin iloinen, sen vakuutan, saadessani tutustua teihin. Toivoakseni voitte asianhaarojen mukaan hyvin.»

Nämä kohteliaat sanat lausuttuaan hän istuutui punastuen ja nauraa hihittäen.

Vanha laivakojeiden kauppias istui nurkassa Walterin ja Florencen välissä, nyökkäili Pollylle, joka katseli heitä iloisesti hymyillen, ja vastasi kapteenille seuraavasti:

»Ned Cuttle, vanha veikko, vaikka olen kuullut jotakin täällä tapahtuneista muutoksista tuolta herttaiselta ystävältäni — kuinka suloiselta kulkijasta tuntuukaan nähdä tervetuliaisiksi hänen viehättävät kasvonsa!» Siihen ukko keskeytti jääden hieromaan käsiään entiseen uneksivaan tapaansa.

»Kuulkaa häntä!» huudahti kapteeni vakavasti. »Nainen viettelee miessuvun.» Sitten hän lisäsi syrjään Tootsille: »Siitä asiasta voitte katsoa lähemmin Aatamia ja Eevaa käsittelevää lukua, toveri.»

»Vaikka olen kuullut jotakin täällä tapahtuneista muutoksista», toisti Sol Gills ottaen taskustaan esiin silmälasinsa ja pannen ne otsalleen vanhaan tapaansa, »ovat ne niin suuret ja odottamattomat, ja minä olen niin kokonaan ilon vallassa nähdessäni rakkaan Walterin ja — ja» — hän vilkaisi Florencen alas luotuihin silmiin mainitsematta nimeä — »että — etten voi puhua paljon tänä iltana. Mutta, rakas Ned Cuttle, miksi et kirjoittanut?»

Kapteenin kasvoilla kuvastuva hämmästys suorastaan pelästytti Tootsia, joka tuijotti häneen hellittämättä.

»Niin. Etkö muista, Ned? Ethän ole voinut unohtaa. Joka kerta mainitsin sinulle osoitteeni.»

Kapteeni otti päästään vahakangashattunsa, ripusti sen koukkuunsa, silitteli sitten tukkaansa niskasta otsalle päin ja tuijotti kaikkia huoneessa olijoita ihmetyksen ja neuvottomuuden perikuvana.

»Sol Gills», vastasi kapteeni tuijotettuaan häneen ja toisiin pitkän aikaa mitään puhumatta, »minä ajelehdin nyt tuulen heiteltävänä. Valaise sanalla tai parilla tätä seikkailua, ole niin hyvä! Enkö tosiaankaan voi laskea minnekään? Enkö minnekään?» kysyi hän miettiväisen näköisenä.

»Luin kun luinkin», vastasi kapteeni katsellen häntä tarkkaavasti ja alkaen toistaa kirjettä ulkomuististaan. »'Rakas Ned Cuttle, kun lähdin kotoa Länsi-Intiaan koettaakseni epätoivoissani saada tietoja rakkaasta —’ Tuossa hän istuu! Tuossa on Walter!» virkkoi kapteeni ikäänkuin olisi tuntenut huojennusta päästessään käsiksi johonkin todelliseen ja eittämättömän varmaan.

»Juuri niin, Ned. Malta hetkinen», virkkoi ukko. »Kun ensiksi kirjoitin — nimittäin Barbadosista — sanoin, että vaikka saisitkin sen kirjeen paljon ennen kuin vuosi olisi umpeen kulunut, olisin iloinen, jos avaisit käärön, koska se ilmaisisi sinulle lähtöni syyn. Juuri niin, Ned. Kun kirjoitin toisen, kolmannen ja ehkä neljännenkin kerran — nimittäin Jamaikasta — sanoin olevani vielä samassa tilassa, en voinut levätä enkä tulla pois siitä maailmankolkasta saamatta varmuutta, oliko Walter pelastunut vai hukkunut. Kun seuraavan kerran kirjoitin — luullakseni Demerarasta, eikö niin?»

»Hän luulee kirjoittaneensa Demerarasta, eikö niin?» toisti kapteeni katsellen toivottoman näköisenä ympärilleen.

»Silloin sanoin», jatkoi ukko, »etten vieläkään ollut saanut mitään varmaa tietoa. Että olin siellä tavannut monta kapteenia ja muitakin henkilöitä, jotka olivat tunteneet minut kauan sitten ja auttoivat minua pääsemään toisille seuduille ja joita voin toisinaan vähän auttaa omalla alallani. Että jokainen otti osaa suruuni ja kohtalooni ja että aloin ajatella joutuvani harhailemaan kuolemaani asti hankkimassa tietoja Walterista.»

»Alkoi luulla itseään joksikin tieteelliseksi lentäväksi hollantilaiseksi!» huomautti kapteeni toisille hyvin vakavasti.

»Mutta kun sitten sain kuulla, Ned — se tapahtui Barbadosissa palattuani sinne — että oli puhuteltu erästä laivuria, joka oli kotimatkalla Kiinaan ja jolla oli myös Walter mukanaan, silloin ostin matkalipun ensimmäiseen laivaan, palasin kotiin, saavuin tänne tänä iltana ja huomasin sen tiedon todeksi, Jumalan kiitos!»

Taivutettuaan päätään hyvin kunnioittavasti kapteeni tuijotti kaikkiin, aloittaen Tootsista ja lopettaen laivakojeiden kauppiaaseen. Sitten hän virkkoi:

»Sol Gills! Se huomautus, jonka nyt teen, repäisee varmasti irti pienimmänkin purjeenkappaleen, mikä sinulla lienee, ja paiskaa sinut kerrassaan kallelleen. Ei ainoakaan niistä kirjeistäsi ole tullut Ed'ard Cuttlen käsiin. Ei ainoakaan niistä kirjeistä», toisti kapteeni tehdäkseen selityksensä vieläkin juhlallisemmaksi ja vaikuttavammaksi, »tullut koskaan Englannissa asuvan merikapteeni Ed'ard Cuttlen käsiin, joka elää kaikessa rauhassa kotimaassaan nauttien jokaisesta aurinkoisesta hetkestä.»

»Ja minä itse panin ne postiin! Ja osoitin ne omakätisesti. Brig-aukion numero yhdeksään!» huudahti Sol Gills.

Kapteeni kalpeni kovasti, lehahtaen sitten taas tulipunaiseksi. »Mitä tarkoitat, Sol Gills, ystäväni, Brig-aukion numero yhdeksällä?» kysyi kapteeni.

»Mitäkö tarkoitan? Sinun asuntoasi, Ned», vastasi ukko, »Rouva — mikä hänen nimensä olikaan! Varmaankin unohdan vielä oman nimeni, mutta olen jäänyt niin jäljelle ajastani — muistathan, että aina olen ollut sellainen — ja hyvin hajamielinen. Rouva —»

»Sol Gills!» sanoi kapteeni kuin ehdottaen lauseen täytteeksi kaikkein mahdottomina, »et suinkaan koeta muistella rouva MacStingerin nimeä?»

»Tietysti, ihan oikein, sitä juuri!» huudahti laivakojeiden kauppias.
»Rouva MacStingeriä minä tarkoitin.»

Kapteeni Cuttle, jonka silmät nyt olivat niin leveinä kuin mahdollista ja jonka kasvojen nyppylät suorastaan hehkuivat, vihelsi kimeästi ja alakuloisesti ja seisoi paikallaan tuijottaen jokaiseen mitään puhumatta.

»Kaikki ne kirjeet panin itse postiin ja osoitin ne kapteeni Cuttlelle, rouva MacStingerin luo, Brig-aukion numero yhdeksään», sanoi Sol Gills. lyöden oikean käden etusormella tahtia vasemman käden kämmeneen niin täsmällisesti ja selvästi, että se olisi suorastaan ollut kunniaksi hänen erehtymättömälle taskukellolleen.

Kapteeni otti koukusta vahakangashattunsa, katsoi sen sisään, pani sen päähänsä ja istuutui.

»Mutta, hyvät ystävät, minähän karkasin sieltä», sanoi kapteeni katsellen ympärilleen perinpohjin tyrmistyneenä.

»Eikö kukaan tiennyt, minne lähditte, kapteeni Cuttle?» kysyi Walter nopeasti.

»No, no, Walter», sanoi kapteeni pudistaen päätään. »Hän ei olisi ikänään päästänyt minua ottamaan haltuuni tätä omaisuutta. Ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin lähteä livistämään. Laupias taivas, Walter, sinä olet nähnyt hänet vain rauhallisessa mielentilassa. Mutta jos näkisit hänen vihansa leimuavan — silloin tietäisit toista!»

»Tosiaanko, ihan varmastiko?» kysyi kapteeni raukeasti ihaillen. »No niin, se tuottaa teille kunniaa. Mutta minä puolestani seisoisin silloin mieluummin vaikka minkä villieläimen edessä. Sain sieltä arkkuni pois erään ystäväni avulla, jolle ei kukaan voi vetää vertoja. Sinne ei kannattanut lähettää mitään kirjeitä. Rouva MacStinger ei tietysti näin ollen ottanut kirjeitä vastaan. Siellä on postinkantaja käynyt turhaan.»

»Niinpä on päivänselvää, kapteeni Cuttle, että meidän kaikkien ja teidän ja etenkin Sol-enon sopii kiittää rouva MacStingeriä aika suuresta levottomuudesta», sanoi Walter.

Yleinen kiitollisuudentunne MacStinger-vainajan lujaluontoista leskeä kohtaan oli niin ilmeinen, ettei kapteeni kiistänyt sitä vastaan. Mutta koska hän jonkun verran häpesi asemaansa, vaikkei kukaan jatkanut tätä asiaa pitemmältä, Walterin nimenomaan välttäessä sitä, kun muisti viime keskustelunsa kapteenin kanssa siitä asiasta, pysyi hän synkän näköisenä melkein viisi minuuttia — mikä oli hänelle pitkä aika — ja sitten taas hänen aurinkoiset kasvonsa säteilivät erikoisen kirkkaasti kaikille läsnäolijoille, ja hän ryhtyi oikein pontevasti ravistelemaan kaikkien läsnäolevien käsiä.

Jokseenkin pian, mutta ei ennenkuin Sol Gills ja Walter olivat kyselleet toisiltaan kaikenlaista matkoistaan ja vaaroistaan, he kaikki paitsi Walter lähtivät Florencen huoneesta alakertaan. Täällä heihin pian yhtyi Walter, joka sanoi Florencen olevan vähän alakuloisen ja raskasmielisen ja menevän jo nukkumaan. Vaikka he eivät olisikaan voineet häiritä häntä äänillään, puhuivat he kuitenkin tämän jälkeen hiljaa. Jokainen tunsi omalla tavallaan rakkautta ja ystävällisyyttä Walterin nuorta kaunista morsianta kohtaan, ja Sol Gillsin tyydytykseksi kerrottiin nyt kaikki, mikä koski Florencea. Tootsille oli täysi syy olla Walterille kiitollinen siitä, että hienotunteisesti mainittiin hänen nimensä ja tärkeä apunsa ja hänen välttämätön läsnäolonsa heidän yhteisissä neuvotteluissaan.

»Herra Toots», virkkoi Walter erotessaan hänestä ulko-ovella, »tapaammehan toisemme huomisaamuna?»

»Luutnantti Walters», vastasi Toots tarttuen innokkaasti hänen käteensä, »minä olen silloin varmasti läsnä».

»Sitten emme tapaa toisiamme pitkään aikaan — mahdollisesti emme koskaan», sanoi Walter. »Sellainen jalo sydän kuin teidän tuntee varmaankin milloin toinen on teihin kiintynyt. Toivoakseni uskotte, että olen hyvin kiitollinen teille.»

»Walters», vastasi Toots hyvin liikutettuna, »olisin iloinen voidessani tuntea, että teillä on siihen syytä».

»Florence on luvannut minulle tänä iltana, jolloin hänellä on viimeistä kertaa entinen nimensä — se tapahtui juuri äsken teidän jätettyänne meidät kahden kesken — että saan tuoda teille hänen sydämelliset terveisensä —»

»— hänen sydämelliset terveisensä», jatkoi Walter »ja sanoa, ettei hän voi koskaan saada ystävää, jota pitäisi suuremmassa arvossa kuin teitä. Että hän ei voi koskaan unohtaa uskollista myötätuntoanne. Että hän muistaa teitä rukouksissaan tänä iltana ja toivoo teidän ajattelevan häntä, kun hän on kaukana poissa. Saanko sanoa teidän puolestanne jotakin hänelle?»

»Sanokaa, Walters», vastasi Toots epäselvällä äänellä, »että ajattelen häntä joka päivä, mutta en muulla tavoin kuin tuntien itseni onnelliseksi siitä, että hän on mennyt naimisiin miehen kanssa, jota rakastaa ja joka puolestaan rakastaa häntä. Sanokaa, olkaa niin hyvä, että tiedän hänen miehensä varmasti ansaitsevan hänet — hänetkin! — ja että iloitsen hänen vaalistaan.»

Tootsin ääni selveni sitä enemmän, mitä lähemmäksi hän pääsi lauseensa loppua. Viimeiset sanat hän lausui kuuluvalla äänellä ja hellitti silmänsäkin ovenpielestä. Sitten hän taas tarttui Walterin käteen hyvin sydämellisesti ja lähti kotiinsa.

Häntä seurasi Kukonpoika, jonka hän oli viime aikoina tuonut tullessaan joka ilta ja jättänyt myymälään siltä varalta, että ulkoapäin voisi ilmestyä arvaamattomia seikkoja, jolloin erinomaisen urheilijan miehuus saattaisi olla suureksi hyödyksi merikadetille. Kukonpoika ei näyttänyt tällä kertaa olevan erikoisen hyvällä tuulella. Joko katulamput loivat häneen väärentävää valoa tai sitten hän loi hyvin rumia katseita ympärilleen ja vääristeli nenäänsä, kun Toots astui kadun toiselle puolelle ja katseli taakseen Florencen huoneen akkunaan. Kotimatkalla hän teki toisia jalankulkijoita kohtaan niin ilmeisen hyökkääviä liikkeitä, ettei se ollut laisinkaan sopusoinnussa rauhallisen itsepuolustusopin professorin kanssa. Kun he saapuivat Tootsin ovelle, ei Kukonpoika eronnutkaan hänestä, vaan jäi seisomaan hänen eteensä heilutellen valkeaa hattuaan kummallakin kädellään reunasta, ravistellen päätänsä ja väännellen nenäänsä (jotka molemmat hän oli monta kertaa osittain murskannut ja saanut vain vaillinaisesti korjatuiksi) ilmeisesti halveksivan näköisenä..

Koska hänen suosijansa oli vaipunut omiin ajatuksiinsa, ei hän huomannut sitä aluksi. Vasta sitten se selvisi hänelle, kun Kukonpoika, joka ei sietänyt, että hänen tunnepurkauksiaan noin sivuutettiin, oli kielellään ja hampaillaan naksautellut muutamia kertoja.

»No niin, herra», sanoi Kukonpoika jurosti, kun vihdoin oli saanut kiinnitetyksi itseensä Tootsin huomion, »nyt tahdon tietää, jatketaanko tätä narripeliä vai aiotteko, sen lopettaa?»…

»Kukonpoika», vastasi Toots, »en ymmärrä tarkoitustasi». »Tulkoon siis asia selvästi julki», sanoi Kukonpoika. »Minä en ole sellainen mies, joka peittelee tarkoitustaan. Näin se on. Pitääkö minun nujertaa niistä joku?»

Tämän kysymyksen tehdessään Kukonpoika pudotti hattunsa, väistyi äkkiä syrjään ja teki hyökkäyksen vasemmalla kädellään kuin tappelussa, iski oletettua vihollistaan hurjasti oikealla kädellään, pudisti päätänsä kiivaasti ja asettui taas entiseen asentoonsa.

»Kuulkaapa, herra», virkkoi hän, »onko kaikki vain pilaa vai tehdäänkö asiasta totta? Kumpaa tahdotte?»

»Kukonpoika», vastasi Toots, »sinun sanasi ovat raakoja ja tarkoituksesi hämärä».

»No, nyt sanon asian suoraan», virkkoi Kukonpoika. »Näin se on: se on halpamaista.»

»Se on», vastasi Kukonpoika väännellen hirveällä tavalla murskaantunutta nenäänsä. »Juuri niin, hyvä herra. Nythän voisitte mennä paljastamaan koko tämän naimapuuhan itse öykkärille» — jälkeenpäin sopi arvata, että tämä halveksiva nimitys tarkoitti Dombeyta — »ja nujertaa voittajan ja koko joukkion perinpohjin, mutta aiotteko perääntyä — nimenomaan perääntyä?» toisti hän pannen ylenkatseellisen painon tälle sanalle. »Se on halpamaista!»

»Kukonpoika», virkkoi Toots vakavasti, »sinä olet ihan täydellinen korppikotka! Mielihalusi ovat verenhimoisia.»

»Minun haluni ovat reippaat ja vauhdikkaat», huomautti Kukonpoika. »Sellaiset ne ovat. Minä en voi sietää halpamaisuutta. Minä olen julkinen henkilö. Pikku Norsun kapakassa minun ääneni kuuluu ylinnä, eikä kukaan minun suosijoistani saa mennä tekemään mitään halpamaista. Niin, se on halpamaista», vahvisti hän yhä pontevammin. »Sitä se juuri on. Se on halpamaista.»

»Hyvä herra», virkkoi Kukonpoika pannen hatun päähänsä, »me kaksi olemme eri lajia. Nyt sanon teille jotakin. Olette minulle pari kertaa puhunut ravintolan ostamisesta. Jääköön se sikseen! Antakaa minulle huomenna viisikymmentä puntaa, ja erotkaamme sitten.»

»Kukonpoika», vastasi Toots, »niiden kauheiden sanojen jälkeen, jotka olet lausunut, eroan sinusta mielelläni sillä ehdolla».

»Se on siis sovittu», sanoi Kukonpoika. »Se kauppa pitää. Teidän käytöksenne on jo kauan aikaa suututtanut minua; Se on halpamaista», lisäsi hän, sillä hänen näytti olevan mahdotonta päästä irti tästä aiheesta. »Niin, sitä se juuri on. Se on halpamaista!»

Näin päättivät Toots ja Kukonpoika erota käsitystensä ristiriidan vuoksi. Nukkumaan mentyään Toots näki onnellisena unta Florencesta, joka oli ajatellut häntä ystävänään tyttöaikansa viimeisenä iltana ja lähettänyt hänelle sydämelliset terveisensä.

SEITSEMÄSKUUDETTA LUKU

Suntio Sownds ja kirkonpenkkien avaaja rouva Miff ovat varhain paikallaan siinä hienossa kirkossa, jossa Dombey ja Edith vihittiin. Muuan keltakasvoinen vanha herra Intiasta ottaa tänä aamuna puolisokseen nuoren naisen, ja paraikaa odotetaan kuusia ajoneuvoja täynnä vieraita, ja rouva Miffille on kerrottu, että kelta kasvoisen vanhan herran sopisi laskea katu kirkkoon asti jalokivillä vähentämättä silti tuntuvasti varojaan. Vihkiäisten voi odottaa tulevan suurenmoisiksi, sillä ne toimittaa itse tuomiorovasti, ja morsiamen naittajaksi saapuu joku vartavasten sotaministeriöstä.

Rouva Miff on tänä aamuna rahvasta kohtaan tylympi kuin tavallisesti. Hänellä on tällaisissa tilaisuuksissa aina ankarat periaatteet, sillä asia koskee vapaita istumapaikkoja. Hän ei ole laisinkaan selvillä kansantaloudesta (hänen mielestään se on yhteydessä eriuskolaisten, »baptistien tai metodistien tai muiden sellaisten kanssa», niinkuin hän sanoo), mutta hän ei voi ollenkaan ymmärtää, mitä syytä köyhällä kansalla on mennä naimisiin. »Menkööt hiiteen», sanoo hän; »sama siunaus luetaan heille kuin muillekin, ja kultarahan sijasta heiltä saa vain kuparia!»

Suntio Sownds on vapaamielisempi kuin rouva Miff — mutta eipä hän olekaan kirkonpenkkien avaaja. »Se on kuitenkin sallittava, hyvä rouva», sanoo hän. »Meidän pitää vihkiä heidätkin. Tuleehan pitää pystyssä kansakouluja ja sotajoukkoamme. Meidän pitää vihkiä heidät, hyvä rouva», toistaa Sownds, »jotta maamme elää entiseen tapaansa».

Sownds istuu portailla, ja rouva Miff pyyhkii pölyjä kirkossa, kun nuori, yksinkertaisesti puettu pari tulee sisään. Rouva Miffin kulunut myssy kääntyy äkkiä heitä kohti, sillä hän epäilee tämän varhaisen käynnin merkitsevän luvatonta avioliittoa. Mutta he eivät tarvitse vihkimistä. »Vain kävellä kirkkoa katselemassa», sanoo herra. Ja kun hän pistää rouva Miffin käteen sievoisen juomarahan, käyvät pikku naisen happamet kasvot lempeämmiksi, ja hänen kulunut myssynsä ja kuihtunut vartalonsa kumartuvat kahisten.

Rouva Miff alkaa taas pyyhkiä pölyjä ja pudistella pieluksia — koska keltakasvoisella vanhalla herralla väitetään olevan arat polvet — mutta katselee samalla vaanien nuorta paria, joka kävelee kirkossa. »Höm, höm», yskii rouva Miff, jonka yskä on kuivempi kuin heinä hänen hoidettavissaan rukouspieluksissa, »te tulette kai jonakin aamuna uudestaan meidän luoksemme, ellen erehdy!»

Nuoret katselevat erästä taulua, joka on pystytetty seinää vasten jonkun vainajan muistoksi. He ovat kaukana rouva Miffistä, mutta tämä näkee puolellakin silmällä, kuinka nuori nainen nojaa saattajansa käsivarteen ja kuinka nuoren miehen pää kumartuu hänen puoleensa. »Kas, kas», virkkaa rouva Miff, »tuo ei ole hullumpaa. Sovitte hyvin yhteen!»

Rouva Miffin huomautuksessa ei ole mitään persoonallista. Hän puhuu vain ammatti-ihmisenä. Hän välittää aviopareista tuskin enempää kuin ruumisarkuista. Hän on sellainen laiha ja kuiva pikku nainen — oikea kirkonpenkki naiseksi — että höylänlastustakin voisi löytää yhtä paljon persoonallista myötätuntoa. Sownds taas, joka on lihava, yllään tulipunainen virkapuku, on erilainen luonteeltaan. Seisoessaan portailla rouva Miffin kanssa katselemassa nuoren parin poistumista hän sanoo, että tytöllä on kaunis vartalo ja, mikäli hän voi nähdä (sillä tyttö piti päätänsä kumarassa ulos mennessään), harvinaisen sievät kasvot. »Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että hän on ruusunnuppu», virkkaa Sownds ihastuneena.

Rouva Miff myöntää sen vähän nyökäyttäen kulunutta myssyään, mutta ei sisimmässään hyväksy tällaista arvostelua, vaan päättää itsekseen, ettei hän suostuisi Sowndsin vaimoksi, niin hyvät tulot kuin suntiolla lieneekin.

Ja mitä puhelee nuori pari lähtiessään kirkosta ja astuessaan portista ulos?

»Ja kun tulemme takaisin, Florence, käymme taas katsomassa hänen hautaansa.»

Florence nostaa loistavat, kyyneleiset silmänsä Walterin ystävällisiin kasvoihin ja painaa vapaan kätensä toiselle ujolle pikku kädelleen, joka on tarttunut Walterin käsivarteen.

»Nyt on vielä varhaista, Walter, ja kadut ovat melkein tyhjät.
Kävelkäämme hieman.»

»Mitä vielä! Ensimmäisen kerran kävellessäni sinun kanssasi olin hyvin väsyksissä, mutta en enää tänään.»

Ja niin he kävelevät hääaamunaan yhdessä katuja — ei paljon muuttuneina — Florence yhtä viattomana ja vakavana mieleltään — Walter yhtä avomielisenä, toivehikkaana ja Florencesta ylpeänä.

He eivät olleet silloinkaan, kun kauan sitten lapsina vaelsivat yhdessä, niin eristettyjä koko ympäröivästä maailmasta kuin nyt. Lapsenjalat eivät silloin astuneet niin lumotulla maaperällä kuin heistä nyt tuntuu. Lasten luottamus ja rakkaus voi herätä monta kertaa ja monissa paikoissa, mutta Florencen tapaisen naisen sydän jakamattomine aarteineen voidaan lahjoittaa vain kerran, ja pettymyksen tai muutoksen kohdatessa se voi vain kuihtua ja kuolla.

He valitsevat rauhallisimpia katuja eivätkä mene lähelle sitä, jonka varrella on Florencen entinen koti. Nyt on ihana, lämmin kesäaamu, ja aurinko paistaa heihin heidän kävellessään keskikaupungin yllä leijailevaa sakenevaa sumua kohti. Myymälöiden rikkauksia paljastetaan, jalokivet, kulta ja hopea välkkyvät kultaseppäin akkunoissa, ja korkeat talot luovat vakavaa varjoa. Mutta valon ja varjon läpi he astelevat onnellisina, unohtaen ympäristön, ajattelematta suurempaa rikkautta tai komeampaa kotia kuin heillä on toinen toisessaan.

Vähitellen he saapuvat pimeämmille ja kapeammille kaduille. Siellä näkyy aurinko milloin keltaisena, milloin punaisena sumun lävitse vain katujen kulmissa ja pienillä aukioilla, missä kasvaa muutama puu tai kohoaa jokin lukemattomista kirkoista tai nähdään kivetty polku ja porrasjakso tai omituinen pieni puutarhankaistale tai hautuumaa harvoine kumpuineen ja melkein mustine hautakivineen. Onnellisena ja luottavana kävelee Florence Walterin käsivarteen nojaten pitkin kapeita pihoja ja kujia ja varjoisia katuja.

Hänen sydämensä sykkii nyt nopeammin, sillä Walter sanoo, että heidän kirkkonsa on jo lähellä. He astuvat muutamien valtavien varastohuoneiden ohitse, joiden ovilla odottelee vankkureita, ja puuhakkaita kuorma-ajureita askartelee heidän tiellään, mutta Florence ei näe eikä kuule heitä. Sitten vaimenee tuuli, ja päivä himmenee, ja Florence värisee kirkossa, jossa on outo haju kuin kellarissa.

Ränsistynyt pieni ukko, kellonsoittaja, seisoo pylväskäytävässä ja on pannut hattunsa kastemaljaan — sillä hän on täällä kuin kotonaan. Hän ohjaa vastatulleet vanhaan pölyiseen sakaristoon, joka muistuttaa hyllytöntä nurkkakaappia. Siellä levittävät madonsyömät kirkonkirjat laimentuneen nuuskan hajua, joka saa kyynelherkän Nipperin aivastamaan.

Siellä on vielä pölyinen vanha lukkari, joka vastapäisen porttiholvin alla pitää jonkinlaista väljähtäneiden uutisten kauppaa. Lisäksi siellä on pölyinen, vanha kirkonpenkkien avaaja, jolla on yllin kyllin työtä pysytellessään pystyssä, ja pölyinen, vanha suntio (näihin molempiin Toots tutustui viime pyhänä), jollakin tavalla osallinen hurskaaseen yhdistykseen, jonka kokoussalissa naapuritalossa kuuluu olevan maalattu lasiakkuna, vaikkei tähän asti kenenkään kuolevaisen silmä ole sitä nähnyt. Siellä on pölyisiä puisia pienoja ja listoja sovitettuina sinne tänne alttarin ja alttaritaulun yläpuolelle, parvien syrjille ja sen muistokirjoituksen ympärille, jossa selitetään, mitä kunnianarvoisan seurakunnan mestarit ja johtajat tekivät vuonna tuhatkuusisataayhdeksänkymmentäneljä. Saarnatuolin ja lukupulpetin yllä on vanhoja pölyisiä katoksia, jotka näyttävät siihen tarkoitukseen laadituilta, että ne voitaisiin kannen tavoin laskea jumalanpalvelusta toimittavan papin päälle, jos hän herättäisi pahennusta. Siellä on kaikkialla varattu mukavia kokoontumispaikkoja pölylle paitsi kirkkopihalla, missä mahdollisuudet ovat siinä suhteessa hyvin rajoitetut.

Kapteeni, Sol-eno ja Toots ovat tulleet. Pappi ottaa sakaristossa ylleen messupaidan suntion kierrellessä hänen ympärillään puhallellen siitä pölyä. Sitten morsian ja sulhanen seisovat alttarin edessä. Morsiusneitoja ei ole, ellei oteta lukuun Susan Nipperiä, eikä sen parempaa naittajaa kuin kapteeni Cuttle. Muuan puujalkainen mies, joka pureskelee omenaa ja jolla on sininen laukku kädessään, kurkistaa sisään nähdäkseen mitä on tekeillä, mutta huomattuaan, ettei siellä ole mitään huvittavaa, mennä kolkuttelee taas pois, niin että kirkko kaikuu.

Florenceen ei osu ainoakaan ystävällinen auringonsäde hänen polvistuessaan alttarin ääreen pää ujosti painuneena. Päivänvalolta on pääsy tänne kielletty. Akkunan ulkopuolella on kitukasvuinen puu, jossa varpuset vähän visertelevät. Erään värjärin yläkerrassa näkyy pienestä valoreiästä mustarastas, joka viheltää koko vihkiäistoimituksen ajan. Ulkoa kuuluu puujalkaisen miehen kolkutusta. Pölyisen lukkarin kurkkuun tuntuu tarttuvan aamen samoin kuin kävi Macbethillekin, mutta kapteeni Cuttle auttaa hänet pulasta, vieläpä niin halukkaasti, että vastaa kolminkertaisella aamenella, jollaista tapaa ei ole ennen käytetty näissä kirkonmenoissa.

Nyt heidät on vihitty, ja he ovat kirjoittaneet nimensä erääseen vanhoista nuuskantuoksuisista luettelokirjoista. Papin virkapuku on luovutettu takaisin pölyn haltuun, ja hän on itse lähtenyt kotiinsa. Hämärän kirkon hämärässä nurkassa Florence on kääntynyt Susan Nipperin puoleen ja itkee hänen sylissään. Tootsin silmät ovat punaiset. Kapteeni hankaa nenäänsä. Sol-eno on ottanut silmälasit otsaltaan ja mennyt ovelle.

»Taivas sinua siunatkoon, Susan, rakkahin Susan! Jos joskus joudut todistamaan rakkauttani Walteria kohtaan, tee se hänen vuokseen ja mainitse syy, miksi häntä rakastan. Hyvästi, voi hyvin!»

He ovat katsoneet parhaaksi olla palaamatta yhdessä Sol-ukon luo ja erota näin. Lähellä odottavat heitä vaunut.

Neiti Nipper ei jaksa puhua. Hän vain nyyhkyttää tukehtumaisillaan ja syleilee entistä emäntäänsä. Toots lähestyy häntä kehoittaen reipastumaan ja ottaa hänet huostaansa. Florence ojentaa Tootsille kätensä — ojentaa hänelle sydämensä hellyydessä huulensakin — suutelee Sol-ukkoa ja kapteeni Cuttlea ja lähtee vastavihityn aviomiehensä kanssa.

Mutta Susan ei voi sietää, että Florenceen jäisi hänestä alakuloinen muisto. Hän oli päättänyt olla niin toisenlainen, että nyt moittii itseään katkerasti. Tahtoen väkistenkin korjata viimeistä vaikutelmaa hän irtautuu Tootsista, juosten tavoittamaan vaunuja ja näyttämään erojaishymynsä. Arvatessaan hänen tarkoituksensa kapteeni syöksyy hänen jäljessään, sillä hänkin tuntee velvollisuudekseen erota nuoresta parista hurraten, mikäli mahdollista. Sol-ukko ja Toots jäävät kahden jäljelle kirkon edustalle toisia odottamaan.

Vaunut ovat lähteneet liikkeelle, mutta katu on jyrkkä ja kapea ja täynnä kaikenlaisia esteitä, niin että Susan uskoo varmasti näkevänsä heidät jonkin matkan päässä pysähtyneinä. Kapteeni Cuttle seuraa häntä hänen kiitäessään katua alas ja heiluttaa vahakangashattuaan yleisenä merkkinä, joka voi kiinnittää asianomaisten ajoneuvojen huomion tai joidenkin muiden.

Susan on paljon edellä kapteenista ja saavuttaa vaunut. Hän kurkistaa sisään niiden akkunasta, näkee Walterin ja hänen vieressään suloiset kasvot, taputtaa käsiään ja huutaa:

»Floy-neiti, kultaseni, katsokaa minua. Nyt olemme kaikki niin onnellisia! Vielä kerran hyvästi, rakas neiti!»

Susan ei ymmärrä itsekään, kuinka se onnistuu, mutta hän ulottuu akkunaan, suutelee Florencea ja tuntee hänen käsivartensa samalla hetkellä kaulallaan.

»Me olemme kaikki niin — niin onnellisia, rakas Floy-neiti!» sanoo Susan, samalla kun hänen äänensä arveluttavasti katkeaa. »Ettehän ole enää vihainen minulle?»

»Ei, ei, olen varma siitä. Tiedän sen, rakkaani, kultani!» huudahtaa Susan. »Ja tässä on kapteenikin — hän tahtoisi myös sanoa teille vielä kerran hyvästi!»

»Hurraa, Sydämen Ilo!» huutaa kapteeni voimakkaan mielenliikutuksen kuvastuessa hänen kasvoillaan. »Hurraa, Walter, poikani! Hurraa, hurraa!»

Vastavihitty aviomies katsoo toisesta akkunasta, nuorikko toisesta, kapteeni pitää kiinni toisesta ovesta, Susan Nipper toisesta. Vaunujen on pakko, joko tahtoen tai tahtomattaan, lähteä taas liikkeelle, ja kaikki muut ajoneuvot ovat kuohuksissaan tällaisesta viivytyksestä. Mutta Susan Nipper pitää uljaasti paikkansa. Hän katselee Florencea hymyillen kyynelten lävitse viimeiseen asti. Vielä sittenkin, kun hänen täytyy jäädä jäljelle, ilmestyy kapteeni tuon tuostakin vaunujen ovelle hurraamaan, paidankauluksen liehuessa milloin millekin puolelle, kunnes käy toivottomaksi yrittää enää pysytellä rinnalla. Kun lähtijät vihdoin ovat hävinneet näkyvistä, näyttää Susan Nipper, jonka kapteeni on taas tavoittanut, olevan pyörtymäisillään, mutta toipuu läheiseen leipurinmyymälään vietynä.

Sol-ukko ja Toots odottavat kärsivällisesti kirkonpihalla, istuen kaiteen peruskivellä, kunnes kapteeni Cuttle ja Susan tulevat takaisin. Kun ei kukaan ole halukas puhelemaan tai vastaamaan kysymyksiin, sopivat he erinomaisesti seuraksi toisilleen ja ovat hyvin tyytyväisiä. Saavuttuaan merikadetin tyyssijaan he istuutuvat aamiaispöytään, mutta kukaan ei voi maistaa suupalaakaan. Kapteeni Cuttle on käyvinään hartaasti käsiksi paahdettuun leipään, mutta luopuu pian petosyrityksestään. Aamiaisen jälkeen Toots sanoo aikovansa tulla takaisin illalla, lähtee kävelemään kaupungille koko päiväksi ja tuntee itsensä jollakin tavoin niin väsyneeksi kuin ei olisi pariin viikkoon levännyt vuoteessa.

Siinä talossa ja siinä huoneessa, jossa he ovat niin usein olleet yhdessä ja josta niin paljon on lähtenyt, on merkillinen viehätys. Se raskauttaa ja samalla lieventää eron tuskaa. Toots kertoo Susan Nipperille palattuaan illalla, ettei hän ole ollut koko päivänä niin onneton kuin nyt, ja kuitenkin hän pitää siitä. Ollessaan kahden kesken Susanin kanssa hän hyvässä luottamuksessa kertoo, millaisin tuntein oli kuunnellut Susanin avomielistä käsitystä siitä mahdollisuudesta, että neiti Dombey joskus voisi rakastaa häntä. Näiden yhteisten muistojen ja kyynelten herättämässä luottamuksen puuskassa Toots ehdottaa, että he lähtisivät ostamaan jotakin illalliseksi. Neiti Nipperin suostuttua siihen he ostavat paljon kaikenlaista ja toimittavat rouva Richardsin avustamina pöydälle komean aterian, ennenkuin kapteeni ja Sol-ukko ovat palanneet kotiin.

Kapteeni ja Sol Gills ovat käyneet laivalla, majoittaneet Diogeneen sinne ja nähneet, että matka-arkut on jo tuotu. Heillä on yhtä ja toista kerrottavaa Walterin yleisestä suosiosta ja niistä mukavuuksista, joita hänelle on järjestetty, ja siitä, kuinka hän näyttää työskennelleen varhain ja myöhään tehdäkseen hyttinsä »kuvankauniiksi», niinkuin kapteeni sanoo, ja sillä hämmästyttääkseen pikku vaimoaan. »Amiraalin hytti ei voi olla koreampi, uskokaa minua», vahvistaa hän vielä.

Mutta kapteenin suurimpia iloja on se, että hän tietää suuren kellonsa, sokeripihtiensä ja teelusikkainsa olevan mukana laivalla. Vähän väliä hän mutisee itsekseen: »Ed'ard Cuttle, poikaseni, etpä ole koskaan ennen ohjannut parempaan suuntaan kuin luovuttaessasi tuon pikku omaisuuden. Sinä tiedät, millä suunnalla maa on, Ed'ard, ja se tuottaa sinulle kunniaa, poikaseni.»

Vanha laivakojeiden kauppias on tavallista hajamielisempi ja sekaisempi. Häneen ovat vihkiäiset ja ero koskeneet kovasti. Mutta suurena lohdutuksena hänellä on vanhan toverinsa, Ned Cuttlen, läsnäolo, ja niin hän istuu illallispöytään kiitollisena ja tyytyväisenä.

»Poikani on jäänyt eloon ja menestyy hyvin», sanoo Sol-ukko käsiään hieroen. »Onko minulla syytä mihinkään muuhun kuin kiitollisuuteen ja onnellisuuteen!»

Kapteeni, joka ei vielä ole istuutunut, vaan astellut levottomana edestakaisin ja seisoo nyt arvelevan näköisenä paikallaan, katsoo epäröiden Sol Gillsiä ja virkkaa:

»Sol, kellarissa on vielä jäljellä viimeinen pullo vanhaa madeiraa. Haluaisitko, vanha toveri, tuottaa sen nyt esille ja juoda Walterin ja hänen vaimonsa onneksi?»

Katsahtaen huolestuneena kapteeniin Sol-ukko pistää kätensä kahvinruskean takkinsa povitaskuun, vetää esiin lompakkonsa ja ottaa siitä kirjeen.

»Herra Dombeylle», sanoo hän. »Walterilta. Lähetettävä kolmen viikon kuluttua. Luen sen.»

»'Kunnioitettava herra. Olen mennyt naimisiin tyttärenne kanssa. Hän on lähtenyt kerallani pitkälle matkalle. Rajaton rakkauteni häntä kohtaan ei tosin antanut minulle mitään oikeutta häneen tai teihin nähden, mutta taivas tietää, että häntä rakastan. En sano teille, miksi olen sittenkin uskaltanut yhdistää hänen elämänsä oman elämäni epävarmuuteen ja vaaroihin, vaikka rakastankin häntä yli kaiken maallisen. Tiedättehän, mistä se johtuu, ja olette hänen isänsä. Älkää moittiko häntä. Hän ei ole koskaan moittinut teitä. En odota enkä toivo, että koskaan antaisitte minulle anteeksi. Mitään en osaa pitää sen vähemmän mahdollisena. Mutta jos tulisi hetki, jolloin teitä lohduttaisi tietää, että Florencella on aina lähellään joku, jonka suurena tehtävänä on koettaa haihduttaa hänen mielestään muisto entisistä suruista, vakuutan teille, että saatte sillä hetkellä olla hyvässä uskossa.»

Solomon panee kirjeen huolellisesti takaisin talteen ja työntää lompakon poveensa.

»Emme juo vielä viimeistä madeirapulloa, Ned», sanoo hän miettiväisenä.
»Emme vielä.»

Susan ja Toots ovat samaa mieltä. Oltuaan jonkun aikaa vaiti he istuutuvat kaikki illallispöytään ja juovat jotakin muuta vastavihityn parin onneksi. Vanha madeirapullo jää yhä häiritsemättä pölyn ja seittien sekaan.

Muutamia päiviä on kulunut, ja komea laiva levittää ulkona merellä valkeat siipensä suotuisan tuulen puhaltaessa.

Kannella istuu Florence karkeimmankin laivamiehen mielestä kaiken suloisen, kauniin ja viattoman perikuvana, jollainen on hyvä ja mieluinen olemassa mukana ja varmasti tekee matkan onnelliseksi. Nyt on ilta, ja hän ja Walter istuvat kahden, katsellen heidän ja kuun välistä valojuovaa merellä…

Vihdoin Florence ei enää voi nähdä sitä selvästi kyynelten vuoksi, jotka täyttävät hänen silmänsä. Silloin hän painaa päänsä Walterin rintaa vasten ja kiertää käsivartensa hänen kaulaansa sanoen: »Oi, Walter, rakkaani, minä olen niin onnellinen! »

Hänen miehensä syleilee häntä. He ovat vaiti, ja komea laiva kulkee eteenpäin rauhallisesti.

»Nähdessäni meren ja istuessani sitä katselemassa johtuu mieleeni niin monenlaista entisiltä ajoilta», sanoo Florence. »Se panee minut ajattelemaan niin paljon —»

Paulia ja Walteria. Ja aaltojen äänet kuiskailevat joka hetki Florencelle lakkaamattomalla kohinallaan rakkaudesta — rakkaudesta, joka on ikuinen ja rajaton, jolle eivät pane määrää tämän maailman ääret tai ajan loppuminen, vaan joka kestää aina, merten taakse, pilvien ylitse, kaukaiseen näkymättömään maahan asti!

KAHDEKSASKUUDETTA LUKU

Luode ja vuoksi olivat vaihdelleet kokonaisen vuoden, tuulet ja pilvet olivat seuranneet toisiaan, ja aika oli tehnyt lakkaamatonta työtään myrskyssä ja päivän paisteessa. Kokonaisen vuoden olivat inhimilliset mahdollisuudet ja sattumat kulkeneet omaa määrättyä uraansa, ja kuuluisa Dombey ja Pojan liike oli taistellut elämästä ja kuolemasta kiusallisia asianhaaroja, epäilyttäviä huhuja, epäonnistuneita kauppoja, epäsuotuisia aikoja ja ennen kaikkea päämiehensä sokeaa vimmaa vastaan, hän kun ei tahtonut supistaa yrityksiään hiuksenleveyttäkään eikä kuunnella varoittavia huomautuksia siitä, että laiva, jolla hän purjehti niin tuimasti myrskyä vastaan, oli heikko eikä voinut sitä kestää.

Eräänä kesäisenä iltapäivänä, noin vuotta myöhemmin kuin vanhassa ränsistyneessä kirkossa oli pidetty vihkiäiset, kuiskailtiin pörssissä suuresta vararikosta. Muuan siellä hyvin tuttu kylmä ja ylpeä mies ei ollut saapuvilla, eikä edes hänen edustajaansa näkynyt siellä. Seuraavana päivänä kerrottiin, että Dombey ja Poika oli lakkauttanut maksunsa, ja iltapuolella julkaistussa vararikkoluettelossa oli tämä nimi ensimmäisenä.

Maailma oli nyt tosiaankin kovassa touhussa, ja sillä oli paljon sanomista. Se oli viattoman luottavainen ja perin pahoin kohdeltu maailma, jossa ei näyttänyt koskaan tapahtuneen toista vararikkoa. Siinä ei ollut ketään mainittavaa henkilöä, joka olisi asioitaan hoitaessaan polkenut maahan uskonnon, isänmaan, hyveen tai kunnian, eikä siinä ollut liikkeellä sellaisia arvopapereita, joiden nojalla kukaan olisi elänyt mukavasti luvaten maksaa suuria rahasummia, vaikkei kuitenkaan ollut mitään vastaavaa. Koko maailmassa ei ollut muuta puutetta kuin rahasta. Kaikki olivat tosiaankin hyvin suutuksissaan, varsinkin ne, joita olisi voitu huonommassa maailmassa pitää vararikkoisina jo ulkokultaisuuden ja valheen takia.

Tässä oli taas Dombey ja Pojan lähetille, kohtalon leikkikalulle, uusi aihe viettää säännötöntä elämää. Ilmeisestikin tuli Perchin kohtaloksi aina herätessään huomata olevansa kuuluisa mies. Hän oli ikäänkuin vasta eilen palannut arkipäiväiseen yksityiselämään rouva Dombeyn karkaamisen ja siitä johtuneiden tapausten tuottamasta kuuluisuudesta. Ja nyt hän kävi vielä entistäkin tärkeämmäksi henkilöksi vararikon kautta. Kun hän luisui alas korkealta tuoliltaan ulommassa konttorihuoneessa, jossa hän nykyään istui katsellen vieraita tilintarkastajia ja muita herroja, jotka olivat äkkiä ilmestyneet lähes kaikkien entisten konttoristien tilalle, ei hänen tarvinnut muuta kuin näyttäytyä pihalla tai »Kuninkaan Vaakunassa», jotta häneltä kysyttiin monenlaista ja samalla melkein aina liitettiin se hauska kysymys, mitä hän tahtoi juoda. Silloin hän alkoi monisanaisesti kertoa niistä vaikeista rauhattomuuden hetkistä, joita hänellä ja rouva Perchillä oli ollut, kun he ensiksi alkoivat epäillä, että asiat menivät hullusti. Sitten Perch kertoi jännittyneille kuulijoilleen hiljaisella äänellä, ikäänkuin toiminimi-vainajan ruumis viruisi hautaamattomana viereisessä huoneessa, kuinka rouva Perch oli ensiksi epäillyt asiain menevän hullusti kuullessaan miehensä huokailevan unissaan: »Kaksitoista shillingiä ja yhdeksän pennyä punnalta, kaksitoista shillingiä ja yhdeksän pennyä!» Tämän unissapuhumisen hän otaksui johtuneen isäntänsä kasvoissa tapahtuneesta muutoksesta. Muuten hän kertoi kuulijoilleen sanoneensa kerran herra Dombeylle: »Rohkenisinko kysyä teiltä, herra, oletteko onneton?» ja herra Dombeyn vastanneen: »Uskollinen Perchini — mutta ei, se ei käy päinsä!» Sitten hän oli painanut käden otsalleen ja sanonut: »Jättäkää minut, Perch!» Niin, lyhyesti sanoen, Perch, asemansa uhri, kertoi monenlaisia valheita heltyen itse kyyneliin niistä, jotka olivat liikuttavaa laatua, ja tosiaankin uskoen, että eilispäivän keksinnöillä oli uudelleen kerrottuina seuraavana päivänä jonkinlainen totuuden leima.

Perch lopetti aina nämä puheluhetket huomauttamalla lempeästi, ettei hänen tapansa mitenkään ollut pettää saamaansa luottamusta, kuinka pahat hänen epäluulonsa olivatkin (ikäänkuin hänessä olisi koskaan herännyt mitään epäluuloa!) Tällainen uskollisuus (kun liikkeen velkojia ei koskaan ollut saapuvilla) oli kaikkien läsnäolijain mielestä hänelle suureksi kunniaksi. Niinpä hän saattoi yleensä palata omatunto rauhallisena, jättäen jälkeensä miellyttävän vaikutelman, ja meni taas istumaan konttorituolilleen katsellakseen tilintarkastajien ja muiden herrain vieraita kasvoja heidän käsitellessään vapaasti liikkeen suuria salaperäisiä kirjoja. Silloin tällöin hän pistäytyi varpaisillaan Dombeyn tyhjään huoneeseen tulta kohentamaan tai meni ovelle saamaan vähän raitista ilmaa, samalla puhellen alakuloisesti jonkun tutun ohikulkijan kanssa, taikka koetti erilaisilla pikku palveluksilla mielistellä tilintarkastajien päämiestä, toivoen saavansa hänen avullaan lähetintoimen jossakin palovakuutusyhtiössä, kun Dombey ja Pojan asiat olisi selvitetty.

Majuri Bagstockille tämä vararikko oli kerrassaan onnettomuus. Hän ei ollut myötätuntoinen luonne — sillä hänen harrastuksensa esineenä oli aina vain J.B. — eikä myöskään altis voimakkaille mielenliikutuksille, jollei oteta huomioon pelkkiä ruumiillisia huohottamisen ja tukehtumisen ilmiöitä. Mutta hän oli komeillut klubissa ystävällään Dombeylla ja niin usein suututtanut toisia ylistämällä tämän ystävänsä rikkauksia, että klubi, ollen vain inhimillinen, riemastui voidessaan kostaa majurille kysymällä häneltä näennäisesti kovasti säälitellen, oliko tätä suurta luhistumista osattu odottaa ja kuinka hänen ystävänsä Dombey sen kesti. Sellaisiin kysymyksiin majuri punaiseksi karahtaen vastasi, että tämä maailma oli kaiken kaikkiaan kovin huono, että Joey tiesi yhtä ja toista, mutta että hänet oli tässä asiassa petetty kuin pieni lapsi, että jos olisi tätä ennustettu J. Bagstockille hänen lähtiessään Dombeyn mukana ulkomaille ajamaan lurjusta takaa ristiin rastiin Ranskassa, J. Bagstock olisi nauranut vasten kasvoja — totisesti hohottanut. Joea oli petetty, puijattu, eksytetty ja sokaistu, mutta nyt hän oli saanut silmänsä auki ja niin levälleen, että jos Joen isä nousisi haudastaan huomenna, hän ei antaisi pennin pyörylää vanhalle vekkulille, vaan sanoisi, että hänen poikansa Josh oli liian vanha sotilas antaakseen enää vetää itseään nenästä. Hän sanoi olevansa epäluuloinen, juro, juonikas, loppuun kulunut, jumalaton J.B., ja jollei vain olisi arvotonta ja sopimatonta karulle ja jäyhälle vanhalle majurille, joka oli vanhan koulun miehiä ja jolla oli ollut kunnia olla henkilökohtainen tuttava heidän kuninkaallisten korkeuksiensa Kentin ja Yorkin herttuavainajien kanssa ja palvella heidän komennossaan, vetäytyisi hän tynnyriin ja eleskelisi siinä, hitto soikoon, ilmestyisipä jo huomenna keskelle Lontoota tynnyrissä osoittaakseen halveksumistaan koko ihmissukua kohtaan!

Kaiken tämän ja monta saman aiheen muunnelmaa majuri työnsi ilmoille päätänsä pyöritellen ja näyttäen olevan saamaisillaan halvauskohtauksen, noituen osakseen tullutta huonoa kohtelua ja uhaten kostoa, niin että klubin nuoremmat jäsenet arvelivat hänen sijoittaneen rahoja ystävänsä Dombeyn liikkeeseen ja menettäneen ne, mutta vanhemmat sotilaat ja ovelammat miehet, jotka tunsivat Joen paremmin, eivät ottaneet sitä kuuleviin korviinsakaan. Onneton alkuasukas, joka ei ilmaissut mielipidettään, joutui kauheasti kärsimään, ei ainoastaan siveellisissä tunteissaan, joita majuri säännöllisesti pommitti päivän joka hetki, vaan myöskin ruumiillisesti saamalla lakkaamatta kolhaisuja ja sysäyksiä osakseen. Kuusi kokonaista viikkoa vararikon jälkeen tämä onneton muukalainen eli saapaspihtien ja kenkäharjojen ryöpyssä.

Rouva Chickillä oli kolme mielipidettä kauheasta onnettomuudesta. Ensimmäinen oli se, ettei hän voinut sitä ymmärtää. Toinen, että hänen veljensä ei ollut kylliksi ponnistanut voimiaan. Kolmas, että jos hänet olisi kutsuttu ensimmäisille päivällisille, sitä ei olisi tapahtunut ja että hän oli silloin niin sanonut.

Kenenkään mielipide ei voinut pysähdyttää onnettomuutta eikä tehdä sitä kevyemmäksi tai raskaammaksi. Saatiin kuulla, että toiminimen asiat selvitettäisiin niin hyvin kuin mahdollista, että Dombey vapaaehtoisesti luopui kaikesta, mitä hänellä oli, eikä ottanut vastaan armoa keneltäkään. Ei voinut olla puhettakaan liikkeen jatkamisesta, sillä hän ei tahtonut kuunnella ystävällisiä neuvotteluja, joilla oli sentapainen tarkoitus. Sanottiin hänen luopuneen jokaisesta entisestä luottamus- ja kunniatoimestaan, jollaisia näin arvokkaalla kauppiaalla oli ollut. Toiset väittivät, että hän oli kuolemaisillaan, toiset taas, että hän oli vaipunut synkkämielisyyteen. Ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hän oli murtunut mies.

W Ruskeasilmäinen vanhapoika Morfin, jonka tukassa ja poskiparrassa jo välkkyi harmaata, oli ehkä ainoa henkilö koko liikkeessä — päämiestä tietysti lukuunottamatta — johon syvästi koski toiminimeä kohdannut onnettomuus. Hän oli osoittanut Dombeylle asiaankuuluvaa kunnioitusta monet vuodet, mutta ei ollut koskaan peitellyt omaa luonnettaan tai halpamaisesti imarrellut tai lietsonut hänen päävirhettään omaksi hyödykseen. Hänellä ei siis ollut kostettavana mitään nöyryytystä eikä päästettävänä kauan jännitettyjä jousia äkkiä ponnahtamaan ennalleen. Hän teki työtä aamuvarhaisesta iltamyöhään selvittääkseen liikkeen kirjoissa kaiken monimutkaisen ja vaikean, oli aina saapuvilla antaakseen selityksiä, missä sellaisia tarvittiin, istui vanhassa huoneessaan joskus hyvin myöhään yöhön koettaen syventyä asioihin voidakseen siten säästää Dombeylta sen kiusan, että käännyttiin hänen itsensä puoleen. Sitten hän asteli kotiinsa Islingtoniin ja tyynnytti siellä mieltään houkuttelemalla viulustaan mitä surullisimpia ja epätoivoisimpia ääniä ennenkuin meni nukkumaan.

Eräänä iltana hän rauhoitti itseään tällä soinnukkaalla valittelijalla, ja koska päivän puuhat olivat tehneet hänet hyvin alakuloiseksi, koetti hän paraikaa loihtia lohdutusta sen syvimmistä äänistä, kun hänen taloudenhoitajattarensa (joka oli onneksi kuuro eikä siis tajunnut muuta näistä soittoesityksistä kuin jonkinlaista värinää luissaan) ilmoitti erään naisen saapunen.

Viulu vaikeni heti. Soittaja laski sen sohvalle hellästi ja huolellisesti ja käski opastaa vieraan sisään. Hän meni kuitenkin myös itse taloudenhoitajattarensa perässä ja tapasi portailla Harriet Carkerin.

»Yksin!» virkkoi hän. »Ja John kävi täällä aamulla! Onko jotakin hullusti? Mutta ei», lisäsi hän, »kasvonne kertovat toisenlaisen tarinan».

»Pelkään, että se paljastus, jonka näette, on itsekästä laatua», vastasi Harriet.

»Se on ainakin hauska uutinen», sanoi Morfin, »ja jos se on itsekäs, on se näkemisen arvoinen uusi puoli teissä. Mutta sitä en usko.»

Samalla hän tarjosi tuolin Harrietille ja istuutui häntä vastapäätä viulun levätessä tyytyväisenä heidän välissään.

»Kun kerron teille, miksi olen tullut, ette ihmettele saapumistani yksin tänne tai sitä, että John ei maininnut teille tulostaan, ja te uskotte sen varmasti. Saanko nyt kertoa?»

Morfin osoitti viuluaan ja sanoi: »Olen koko päivän tehnyt työtä. Tässä on todistajani. Sille olen ilmaissut kaikki huoleni. Toivon, ettei minulla olisi muita kuin omia huolia kerrottavina.»

Harrietin valoisa ilme ei muuttunut hänen huuliensa toistaessa äänettömästi nämä sanat. Morfin näytti huomaavan sen hieman hämmästyneenä. Sitten hän sanoi uudestaan:

»Ei koskaan. Muistattehan, mitä sanoin teille. Koko ajan on ollut mahdotonta saada herra Dombeyta käsittämään asiaa, mahdotonta puhua järkevästi hänen kanssaan, toisinaan mahdotonta edes päästä hänen luokseen. Pahin on tapahtunut. Liike on luhistunut niin perinpohjin, ettei sitä enää koskaan voi jatkaa.»

Harrietin äänen innokkuus ja hänen kasvojensa melkein iloinen ilme näyttivät hämmästyttävän Morfinia yhä enemmän, tekevän hänet suorastaan alakuloiseksi ja olevan pahasti epäsoinnussa hänen omien tunteittensa kanssa. Hän rummutti toisen kätensä sormilla pöytään, katseli huolestuneena Harrietia, pudisti päätänsä ja sanoi lyhyen vaitiolon jälkeen:

»Herra Dombeyn varoista en ole oikein selvillä, mutta vaikka ne epäilemättä ovat hyvin suuret, ovat hänen sitoumuksensa myös suunnattomat. Hän on hyvin kunnioitettu ja nuhteeton mies. Moni olisi hänen asemassaan voinut pelastaa itsensä tarjoamalla kohtuullisia ehtoja, jolloin hänen velkojiensa tappioita olisi vain mitättömän vähän lisätty ja sillä tavoin saatu hänelle itselleen jäämään sen verran, että hän olisi voinut sillä elää. Mutta hän on päättänyt maksaa viimeiseen ropoonsa asti. Olen kuullut häneltä itseltään, että sillä lailla voidaan jokseenkin kokonaan maksaa liikkeen velat ja ettei kukaan menetä paljon. Ah, neiti Harriet, meille ei olisi vahingoksi muistaa useammin kuin tavallisesti muistamme, että viat ovat usein vain äärimmäisyyteen asti pingoitettuja hyveitä! Hänen ylpeytensä koituu hänelle kunniaksi!»

Harrietin ilme tuskin muuttui hänen kuunnellessaan. Selvästi saattoi huomata, että häntä askarruttivat omat ajatukset. Kun Morfin vaikeni, kysyi Harriet nopeasti:

»Ei kukaan saa häntä tavata. Kun tämä liikeasioiden selvittely pakottaa hänet tulemaan kotoaan, tulee hän vain sitä varten, menee taas kotiinsa eikä tahdo tavata ketään. Olen saanut häneltä kirjeen, jossa hän puhuu tähänastisesta suhteestamme kauniimmilla sanoilla kuin se ansaitsee, ja lausuu samalla jäähyväiset. Hienotunteisuus estää minua nyt tarmokkaammin lähestymästä häntä, koska en ole parempinakaan päivinä paljon puhellut hänen kanssaan, mutta olen koettanut sitä kuitenkin. Olen kirjoittanut, käynyt siellä, hartaasti pyytänyt, mutta kaikki turhaan.»

Hän katseli Harrietia kuin toivoen, että tämä ilmaisisi suurempaa osanottoa kuin tähän asti. Hän puhui vakavasti ja tuntehikkaasti ikäänkuin tehdäkseen vieraaseensa syvemmän vaikutuksen, mutta Harrietin kasvoissa ei mikään muuttunut.

»Mutta jättäkäämme tämä, neiti Harriet», jatkoi hän pettyneen näköisenä. »Siitä ei ole mitään hyötyä. Ettehän ole tullut tänne sitä kuulemaan. Jokin toinen ja hauskempi asia täyttää mielenne. Ilmaiskaa se minullekin, jotta pääsisin paremmalle tuulelle. Puhukaa siis!»

»Ei, minä ajattelen juuri samaa asiaa», vastasi Harriet näyttäen rehellisesti ja peittelemättä hämmästyneeltä. »Eikö se ole luonnollista? Eikö ole päivänselvää, että John ja muna olemme viime aikoina ajatelleet hyvin paljon näitä suuria muutoksia ja puhuneet niistä? Herra Dombey, jota hän on palvellut niin monta vuotta — te tiedätte millaisilla ehdoilla — on joutunut ahtaalle, kuten sanoitte, ja me olemme häneen verrattuina melkein rikkaat!»

Niin mieluisilta kuin Harrietin hyvät ja uskolliset kasvot olivatkin tuntuneet Morfinista siitä lähtien, kun hän oli ne ensimmäisen kerran nähnyt, eivät ne nyt lainkaan ihastuttaneet häntä innostuksen kirkastamina.

»Minun ei tarvitse huomauttaa teille, minkä nojalla asemamme on muuttunut», jatkoi Harriet luoden silmäyksen mustaan pukuunsa. »Ettehän ole unohtanut, että kun veljemme James niin kauhealla tavalla menetti henkensä, häneltä ei jäänyt testamenttia eikä muita omaisia kuin me kaksi.»

Harrietin kasvot näyttivät nyt Morfinista miellyttävämmiltä kuin äsken, vaikka olivat kalpeat ja alakuloiset. Morfin hengitti taas kevyemmin.

»Te tunnette tarinamme, molempien veljieni tarinan, mikäli se koskee onnetonta miestä, josta olette puhunut niin lämpimästi. Te tiedätte, kuinka vähän me tarvitsemme — John ja minä — ja kuinka vähän hyötyä meillä on rahasta totuttuamme viettämään vaatimatonta elämää monien vuosien kuluessa, koska John nyt teidän ystävällisen apunne nojalla ansaitsee täysin riittävästi meille molemmille. Voitte kai aavistaa, mitä suosionosoitusta olen tullut pyytämään?»

»En sano mitään velivainajastani. Jos kuolleet tietävät, mitä me teemme — mutta ymmärrättehän minua. Elävästä veljestäni voisin sanoa paljon, mutta mitä muuta minun tarvitsisi sanoa kuin että hän on omasta aloitteestaan ryhtynyt tähän velvollisuutensa suorittamiseen, johon pyydämme teidänkin välttämätöntä apuanne. Hän ei saa rauhaa, ennenkuin se on tehty!»

Harriet kohotti taas katseensa, ja hänen kasvoillaan kuvastuva innostus alkoi näyttää kauniilta niissä silmissä, jotka olivat häneen suunnatut.

»Hyvä herra Morfin», jatkoi Harriet, »sen täytyy tapahtua hyvin hiljaa ja salaa. Teidän kokemuksenne ja taitonne näyttää kyllä oikean tien. Ehkä herra Dombeyn saa uskomaan, että odottamatta on jotakin voitu pelastaa hänen omaisuutensa haaksirikosta tai että se on vapaaehtoinen lahja kunnialliselle ja rehelliselle miehelle eräältä, jonka kanssa hän on ollut suurissa asioissa, tai että joku on maksanut tileistä jo poistetun velkansa. Tiedän, että valitsette parhaan keinon. Olen tullut pyytämään teiltä sitä apua, että toimitte meidän puolestamme omalla ystävällisellä, ylevällä ja hienotunteisella tavallanne. Te ette saa puhua siitä koskaan Johnille, jonka suurin onni tässä hyvitystyössä on se, että se tapahtuu salaa, tuottamatta hänelle ylistystä. Vain hyvin pieni osa perinnöstä varataan meille, sillä herra Dombeyn pitää saada kaikki muu korkoineen eliniäkseen. Te säilytätte kyllä salaisuutemme uskollisesti, siitä olen varma, mutta tästä hetkestä lähtien emme edes te ja minä puhu siitä, paitsi jos on pakko, ja niin se saa säilyä ajatuksissani vain uutena syynä, miksi olen kiitollinen taivaalle ja iloinen ja ylpeä veljestäni.»

Sellainen haltioitunut ilme on varmaankin enkelien kasvoilla, kun yksi katuva syntinen tulee taivaaseen yhdeksänkymmenenyhdeksän hurskaan joukossa. Sitä eivät himmentäneet tai pilanneet ne ilon kyyneleet, jotka täyttivät Harrietin silmät, vaan päinvastoin kirkastivat sitä.

»Rakas Harriet», sanoi Morfin lyhyen äänettömyyden jälkeen, »en odottanut tätä. Onko minun ymmärrettävä asia niin, että aiotte käyttää oman perintöosuutennekin samaan hyvään tarkoitukseen kuin John?»

»Kyllä», vastasi Harriet. »Kun olemme pitäneet kaikkea yhteisenä niin pitkän ajan eikä meillä ole ollut ainoatakaan huolta tai toivetta tai pyrkimystä, joka olisi meitä erottanut, voisinko menetellä tässä tapauksessa toisin kuin John? Eikö minulla ole oikeutta pysyä veljeni toverina viimeiseen asti?»

»Jollen voisi vakuuttaa sitä täydestä sydämestäni ja sielustani, olisin huonompi mies kuin toivon olevani. Voitte ehdottomasti luottaa minuun. Kunniasanallani lupaan säilyttää salaisuutenne. Ja jos kävisi ilmi, että herra Dombey on niin köyhtynyt kuin pelkään hänen olevan, hän kun toimii sellaisen päätöksen mukaan, johon ei kenelläkään ole vaikutusvaltaa, niin autan teitä sen päämäärän saavuttamisessa, johon yhteisesti Johnin kanssa pyritte.»

Harriet ojensi hänelle kätensä ja kiitti häntä sydämellisesti onnellisen näköisenä.

»Harriet», virkkoi Morfin päästämättä hänen kättään irti, »turhaa ja vaateliasta olisi puhua teille nyt uhrauksesta, jonka voitte tehdä — etenkään pelkän rahan uhraamisesta. Ja sen tunnen, että olisi yhtä julkeaa kehoittaa teitä vielä miettimään päätöstänne tai panemaan sille ahtaammat rajat. Minulla ei ole lainkaan oikeutta turmella suuren asian suurta loppua tuomalla esiin omaa mitätöntä itseäni. Minulla on vain oikeus kumartaa pääni sen edessä, mitä uskotte minulle, ja minun on myönnettävä, että se tulee korkeammasta ja paremmasta innoituksen lähteestä kuin mitätön maallinen tietoni on. Sanon vain, että olen uskollinen välittäjänne, ja sellaisena ja läheisenä ystävänänne tahdon olla mieluummin kuin minään muuna, teitä itseänne lukuunottamatta.»

»Ei tänä iltana. Nyt en mene kotiin, sillä minun on tehtävä eräs vierailu yksin. Tulkaa huomenna!»

»Hyvä on, minä tulen», vastasi Morfin. »Siihen mennessä mietin tätä asiaa ja suunnittelen, kuinka voimme sen parhaiten toteuttaa. Ja ehkä tekin ajattelette sitä, rakas Harriet — ja samalla vähän minuakin.»

Hän saattoi Harrietin ulkona odottaviin vaunuihin, ja jollei hänen emännöitsijänsä olisi ollut kuuro, olisi hän kuullut isäntänsä palatessaan sisälle mutisevan, että me olemme tottumuksen orjia ja että vanhaksipojaksi jääminen oli myös surullinen tottumus.

Molempien tuolien välillä sohvalla lepäävän viulun hän otti käteensä työntämättä syrjään tyhjää tuolia, istuutui soittamaan ja pudisteli päätänsä tyhjälle tuolille. Se sävy, joka ensiksi ilmeni hänen soitossaan, niin tavattoman haltioitunut ja lempeä kuin se olikin, ei ollut mitään hänen kasvoillaan kuvastuvaan ilmeeseen verrattuna hänen silmäillessään tyhjää tuolia. Hänen tunteensa olivat niin vilpittömät, että hänen oli pakko useammin kuin kerran turvautua kapteeni Cuttlen apukeinoon ja hieroa kasvojaan hihallaan. Mutta vähitellen viulu yhdessä hänen oman mielialansa kanssa liukui »Iloiseen Seppään», jota hän soitti yhä uudelleen, kunnes hänen punakat ja vakavat kasvonsa hehkuivat kuin todellinen metalli oikean sepän alasimella. Lyhyesti sanoen, viulu ja tyhjä tuoli olivat yksinäisen vanhanpojan tovereita melkein puoliyöhön asti, ja hänen syödessään illallista näytti viulu, jonka hän oli pystyttänyt sohvannurkkaan ja joka oli kuin iloisia seppiä, täyteen ahdettu sulatusuuni, katselevan tyhjää tuolia kieroilla silmillään sanomattoman ymmärtäväisesti.

Harrietin lähdettyä Morfinin luota ajoi vuokra-ajuri ilmeisesti vanhastaan tuttuun suuntaan, kierrellen sitten monia sivukatuja syrjäkaupungilla, kunnes saapui avoimelle paikalle, jossa oli muutamia rauhallisia vanhoja pikku taloja puutarhojen keskellä. Erään puutarhan portilla hän pysähtyi, ja Harriet laskeutui maahan.

Hän soitti hiljaa porttikelloa, ja pian ilmestyi kalpea, alakuloisen näköinen nainen kulmakarvat kohotettuina ja pää kallellaan. Harrietin nähdessään hän niiasi kunnioittavasti, ja sitten he lähtivät puutarhan poikki taloon.

»Kuinka potilaamme jaksaa tänä iltana?» kysyi Harriet. »Huonosti, hyvä neiti. Voi, kuinka hän toisinaan muistuttaakaan mielestäni setäni Betsey Janea!»

»Kaikissa suhteissa, hyvä neiti», vastasi alakuloinen nainen, »paitsi siinä, että hän on aikaihminen, mutta Betsey Jane oli kuolemankynnyksellä vasta lapsi».

»Mutta tehän olette kuitenkin kertonut, että hän toipui», huomautti
Harriet lempeästi. »Sitä enemmän siis meilläkin on nyt toivoa, rouva
Wickam.»

»Ah, hyvä neiti, toivo on mainio asia sellaisille, jotka ovat kyllin vahvoja sitä kestämään», virkkoi rouva Wickam pudistaen päätään. »Minun voimani eivät siihen riitä, mutta en kadehti niitä, jotka ovat kyllin onnellisia toivoakseen.»

»Kiitoksia hyvästä neuvosta, neiti», sanoi rouva Wickam happamen näköisenä. »Jos minulla olisi siihen taipumusta, niin asemani yksinäisyys — suokaa anteeksi avomieliset sanani — karkoittaisi sen minusta jo ensimmäisenä vuorokautena, mutta minä en ole sellainen. Enkä haluaisikaan. Jos minussa lieneekin ollut vähän pirteyttä, karisi se minusta Brightonissa muutamia vuosia sitten, ja — suoraan sanoen — minä viihdynkin paremmin tällaisena.»

Tämä oli juuri sama rouva Wickam, joka oli rouva Richardsin jälkeen tullut pikku Paulin hoitajaksi ja oman uskonsa mukaan kärsinyt mainitsemansa kolauksen rakastettavan rouva Pipchinin katon alla. Se erinomainen ja syvämielinen, vanhan perintätavan pyhittämä järjestelmä, joka on aina valinnut ihmiskunnasta mahdollisimman synkät ja epämiellyttävät jäsenet toimimaan nuorison kasvattajina, hyveen tienviittoina, sairaanhoitajina, alkuopettajina ja muina sentapaisina, oli toimittanut rouva Wickaminkin sairaanhoitajattaren toimeen ja saanut vielä aikaan sen, että hyvin suuri ja ihaileva potilasparvi erikoisesti kiitti hänen vakavia ominaisuuksiaan.

Kulmakarvat koholla ja pää kallellaan rouva Wickam näytti kynttilä kädessä tietä yläkertaan, puhtaaseen siistiin huoneeseen, jonka takana oli himmeästi valaistu toinen huone. Siellä oli yksi vuode. Ensimmäisessä huoneessa istui vanha nainen, joka tuijotti tylsästi avoimesta akkunasta pimeyteen. Toisessa huoneessa makasi vuoteessa sen olennon varjo, joka oli uhmannut tuulta ja sadetta eräänä talvi-iltana. Häntä olisi tuskin enää voinut tuntea muusta kuin pitkästä mustasta tukasta, joka näytti niin kovin mustalta värittömien kasvojen ja kaiken ympärillä olevan valkoisen rinnalla.

Kuinka voimakkaat olivatkaan hänen silmänsä ja kuinka heikko hänen muu olemuksensa! Silmät suuntautuivat niin innokkaina ja kirkkaina ovelle Harrietin tullessa sisään, mutta väsynyt pää jaksoi tuskin ollenkaan nousta pielukselta.

Harriet oli istuutunut vuoteen viereen ja laskenut kätensä, sairaan ohuelle kädelle.

Rouva Wickam, joka seisoi vuoteen jalkopäässä kuin lohduton haamu, pudisti pontevasti päätänsä kieltääkseen tämän mahdollisuuden.

»Sehän ei merkitse mitään», virkkoi Alice heikosti hymyillen, »Jaksanko paremmin vai huonommin tänään, se ei tee suurempaa eroa kuin päivän — ehkä ei niinkään paljon.»

Vakavana ihmisenä rouva Wickam hyväksyi tämän arvelun syvään huokaisten. Hän nosti peitettä vähän jalkopäästä tunnustellakseen, olivatko sairaan jalat jo kylmenneet. Sitten hän kalisteli pöydällä olevia lääkepulloja kuin ajatellen: »Koska nyt kerran olemme täällä, saakoon hän vieläkin lääkettä.»

»Ei», sanoi Alice kuiskaten Harrietille, »kurja elämä, tunnonvaivat, vaellukset, puute, sisäinen ja ulkonainen myrsky ovat kuluttaneet elämäni. Sitä ei enää kestä kauan.»

Samalla hän veti Harrietin käden lähemmäksi itseään ja painoi kasvonsa sitä vasten.

»Tässä maatessani ajattelen toisinaan, että mielelläni eläisin vielä vähän aikaa voidakseni näyttää teille, kuinka kiitollinen voisin olla. Se on heikkoutta, joka pian menee ohitse. Parempi teille, että asiat ovat tällä kannalla. Parempi minullekin!»

Kuinka toisella lailla hän nyt pitelikään Harrietin kättä kuin silloin, kun hän oli tarttunut siihen takkavalkean ääressä koleana talvi-iltana! Silloin hän oli ollut ylenkatseellinen, raivoisa, uhmaava, häikäilemätön, mutta nyt! Se kaikki oli lopussa.

Kun rouva Wickam oli kyllikseen kilistellyt pulloja, toi hän lääkettä ja katseli potilasta tuimasti tämän juodessa, puristi huulensa lujasti yhteen, samoin kulmakarvansa, ja ravisti päätänsä kuin ilmaistakseen, ettei kidutuskaan saisi häntä sanomaan, että tämä oli toivotonta. Sitten hän pirskoitti vähän viilentävää nestettä huoneeseen kuin haudankaivaja, joka siroittelee tuhkaa tuhalle, tomua tomuun — sillä hän oli vakava luonteeltaan — ja poistui alakertaan syömään hautajaisiin kuuluvaa liharuokaa.

»Kuinka kauan siitä on, kun tulin teidän luoksenne ja kerroin, mitä olin tehnyt, ja kuulitte, että oli liian myöhäistä kenenkään lähteä veljeänne pelastamaan?» kysyi Alice.

»Toista vuotta», kertasi Alice katsellen miettiväisenä hänen kasvojaan. »Siis kuukausi toisensa jälkeen on kulunut siitä, kun toitte minut tänne!»

»Toitte minut tänne hyvyyden ja lempeyden voimalla. Minut!» virkkoi Alice peittäen Harrietin kädellä kasvonsa. »Ja teitte minut inhimilliseksi naisen katseilla ja sanoilla ja enkelin teoilla!»

Harriet kumartui hänen ylitseen ja rauhoitti häntä. Vähän ajan kuluttua
Alice pyysi, että hänen äitinsä kutsuttaisiin sisään.

Harriet huusi eukolle pari kertaa, mutta tämä oli niin vaipunut katselemaan avoimesta akkunasta pimeyteen, ettei kuullut mitään. Vasta sitten, kun Harriet meni koskettamaan häntä, hän nousi ja tuli tyttärensä luokse.

»Äiti», virkkoi Alice, tarttuen taas Harrietin käteen ja luoden säteilevät silmänsä hellästi häneen, samalla kun vain viittasi sormellaan vanhaan eukkoon, »kerro hänelle, mitä tiedät».

Eukko, joka näytti olevan sekaisin pelosta, tunnonvaivoista tai surusta, hiipi vuoteen toiselle puolelle Harrietia vastapäätä, polvistui saadakseen kuihtuneet kasvonsa pieluksen tasalle ja ojensi kätensä kuin koskettaakseen tyttärensä käsivartta. Sitten hän aloitti:

Kuinka hän kirkaisikaan vaieten äkkiä ja jääden tuijottamaan vuoteessa lepäävää olentoparkaa!

»Muuttunut, kauan sitten, äiti! Kuihtunut, kauan sitten», selitti Alice katsahtamatta häneen. »Älä enää sure sitä.»

»Minun tyttäreni», sopersi eukko, »oma tyttöni, joka pian parantuu ja saattaa kaikki vielä häpeään kauneudellaan».

Alice hymyili alakuloisesti Harrietille ja hyväili hänen kättään vähän lujemmin, mutta ei puhunut mitään. —

»Joka pian parantuu», toisti eukko uhaten tyhjää ilmaa ryppyisellä nyrkillään, »ja joka saattaa kaikki vielä häpeään kauneudellaan — sen hän tekee. Uskokaa minua, hän tekee sen!» lisäsi hän ikäänkuin olisi kiistellyt jonkun näkymättömän henkilön kanssa, joka vastusti häntä. »Minun tyttäreni on työnnetty pois ja ajettu ulos, mutta hän voisi kerskailla ylpeiden ihmisten sukulaisuudella, jos tahtoisi. Ah, millaisten ihmisten! Sukulaisuutta on ilman pappeja ja vihkisormuksiakin — ne voivat tosin sitä toimittaa, mutta eivät voi purkaa — ja minun tyttäreni on hienoa sukua. Näyttäkää minulle rouva Dombey ja minä näytän teille Aliceni oikean serkun.»

Harriet loi katseensa eukosta niihin loistaviin silmiin, jotka olivat kiinteästi suunnatut häneen, ja sai varmuuden siitä, että äskeiset sanat olivat totta.

»Mitä!» huudahti eukko ja kohotti tutisevan päänsä kaamean pöyhkeänä. »Vaikka nyt olen vanha ja ruma — paljon vanhempi kokemusteni ja elintapani kuin vuosieni vuoksi — olin kerran niin nuori kuin kuka tahansa. Ja yhtä kauniskin kuin moni muu! Olin aikanani kukoistava maalaistyttö ja, hyvä neiti», virkkoi hän ojentaen kätensä vuoteen ylitse Harrietille, »siellä kotipuolessa olivat rouva Dombeyn isä ja setä silloin iloisimpia ja suosituimpia kaikista niistä herroista, jotka tulivat Lontoosta — nyt he ovat olleet jo kauan vainajia — voi, hyvä Jumala kuinka kauan jo! Rouva Dombeyn setä, minun Allyni isä, vieläkin kauemmin kuin toinen veli.»

Hän kohotti vähän päätänsä ja tarkasteli tyttärensä kasvoja ikäänkuin olisi oman nuoruutensa muistelemisesta siirtynyt tyttärensä nuoruutta ajattelemaan. Sitten hän äkkiä painoi kasvonsa vuoteelle ja kiersi käsivartensa päänsä ympärille.

Nostamatta päätään hän jatkoi: »He olivat niin toistensa näköiset kuin suinkin kaksi veljestä voi olla ja melkein yhtä vanhat — muistaakseni ei heidän välillään ollut suurempaa ikäeroa kuin yksi vuosi — ja jos olisitte saanut nähdä minun tyttöni, niinkuin minä kerran näin, rinnatusten toisen veljen tyttären kanssa, olisitte huomannut kaikesta puvun ja elämän erilaisuudesta huolimatta, että he olivat toistensa näköiset. Voi, nyt on yhtäläisyys mennyt, ja minun tyttäreni — vain minun tyttäreni — on niin muuttunut!»

»Vuorostamme!» huudahti eukko, »mutta miksi ei toisen tytär yhtä pian kuin minunkin? Hänen äitinsä oli täytynyt muuttua — hän näytti yhtä vanhalta kuin minä ja yhtä ryppyiseltä ihomaalinsa lävitse — mutta tytär oli kaunis. Mitä juuri minä olen tehnyt, mitä olen tehnyt pahempaa kuin hän, että minun tyttäreni täytyy maata tuossa ja kuihtua!»

Päästäen taas hurjan parkaisun hän syöksyi siihen huoneeseen, josta oli äsken tullut, mutta palasi heti levottoman mielensä ajamana, hiipi Harrietin luokse ja virkkoi:

»Tämän pyysi Alice minua kertomaan teille, hyvä neiti. Siinä kaikki. Sain sen selville kysellessäni, kuka herra Dombeyn toinen rouva oli, ja samalla muutakin, mikä koskee häntä, kun eräänä kesänä kävin Warwickshiressä. Sellaisesta sukulaisuudesta ei minulle silloin ollut mitään hyötyä. He eivät olisi tunnustaneet minua, eikä heillä ollut mitään annettavaa minulle. Olisin mahdollisesti pyytänyt heiltä vähän rahaa myöhemmin, mutta Alicen vuoksi en voinut, sillä hän uhkasi melkein tappaa minut, jos kerjäisin. Hän oli omalla tavallaan yhtä ylpeä kuin toinenkin», lisäsi eukko koskettaen arasti tyttärensä kasvoja ja vetäen sitten kätensä takaisin, »niin rauhalliselta kuin hän nyt näyttääkin, mutta hän saattaa heidät vielä kerran häpeään kauneudellaan!»

Hänen naurunsa, kun hän poistui, oli rumempi kuin hänen huutonsa tai se voimattomain valitusten puuska, johon se päättyi, jopa rumempi kuin se hupsumainen ilme, joka kuvastui hänen kasvoillaan hänen istuutuessaan entiselle paikalleen ja alkaessa taas tuijottaa ulos pimeyteen.

Alicen silmät olivat koko tämän ajan olleet luotuina Harrietiin, jonka kättä hän ei ollut päästänyt irti. Nyt hän sanoi:

»Tässä maatessani on minusta tuntunut, että mielelläni soisin teidän sen tietävän. Se voisi luullakseni selittää jotakin, mikä aina on kovettanut minua. Minä olin väärin tehdessäni kuullut paljon puhuttavan laiminlyödystä velvollisuudestani ja aloin viimein uskoa, ettei minuakaan kohtaan ollut kaikkia velvollisuuksia täytetty ja että ihminen saa niittää, mitä on kylvänyt. Minulle selvisi, ainakin osaksi, että kun ylhäisilläkin naisilla oli huonot kodit ja äidit, hekin joutuivat harhateille omalla tavallaan, mutta että heidän tiensä ei kuitenkaan voinut olla niin kehno kuin minun ja että heidän tuli kiittää siitä Jumalaa. Se on nyt kaikki lopussa, ikäänkuin unta, jota en voi oikein muistaa tai ymmärtää. Se on päivä päivältä muuttunut yhä enemmän unen kaltaiseksi siitä lähtien, kun te aloitte istua täällä ja lukea minulle. Kerron sen teille vain sillä tavalla kuin voin muistaa. Lukisitteko minulle vielä vähän?»

Harriet aikoi vetää kätensä pois avatakseen kirjan, kun Alice vielä tarttui siihen hetkiseksi.

»Ettehän unohda äitiäni? Annan hänelle anteeksi, jos minulla on siihen syytä. Tiedän, että hän antaa minulle anteeksi ja on surullinen sisimmässään. Ettehän unohda häntä?»

»Vielä hetkinen. Sovittakaa pääni niin, että lukiessanne voin nähdä sanojen kuvastuvan ystävällisillä kasvoillanne.»

Harriet täytti hänen pyyntönsä ja luki — luki sitä ikuista kirjaa, joka on tarkoitettu kaikille väsyneille ja raskautetuille, kaikille kurjille, langenneille ja maailman laiminlyömille — luki siunattua kertomusta siitä, kuinka sokealla, halvatulla, rammalla kerjäläisellä, rikollisella, häpeän tahraamalla naisella, jollaisia me maanlapset kartamme, kaikilla on oma osansa, jota ei mikään ihmisylpeys, kylmäkiskoisuus tai viisastelu, niin kauan kuin tämä maailma pysyy, voi heiltä riistää tai vähentää pölyhiukkasen osallakaan — luki Hänestä, joka koko ihmiselämän ja kaikkien sen toiveiden ja surujen läpi oli hellän myötätuntoinen kärsimystä ja murhetta kohtaan.

Loistavat silmät, jotka yhä olivat häneen kiintyneinä, sulkeutuivat nyt hetkiseksi. Sitten ne avautuivat, ja Alice suuteli ja siunasi häntä.

Samat silmät seurasivat häntä ovelle. Niiden valossa ja rauhallisilla kasvoilla näkyi hymy oven sulkeutuessa.

Sairaan katse ei hellinnytkään enää ovesta. Hän painoi käden rinnalleen, mutisten sitä pyhää nimeä, josta hänelle oli luettu, ja elämä katosi hänen kasvoiltaan kuin valo olisi sammunut.

Mitään muuta ei enää ollut vuoteessa kuin sen maallisen kuoren rauniot, jota sade oli piessyt, ja musta tukka, joka oli liehunut talvisessa tuulessa.

YHDEKSÄSKUUDETTA LUKU

Muutokset ovat taas kohdanneet pitkän, synkän kadun varrella olevaa taloa, Florencen yksinäisen lapsuuden näyttämöä. Se on vieläkin suuri talo, luja tuulta ja rajuilmaa vastaan. Katossa ei ole halkeamia, ei akkunaruuduissa säröjä tai seinissä luhistumisen merkkejä, mutta sittenkin se on kuin raunio, ja rotat karkaavat siitä.

Towlinson ja hänen toverinsa eivät aluksi usko niitä hämäriä huhuja, jotka tulevat heidän korviinsa. Keittäjätär arvelee, ettei isäntäväen luottoa voi niin vähällä horjuttaa. Towlinson odottaa, että hänelle tämän jälkeen kerrottaisiin Englannin pankin luhistuvan tai kruunun jalokivien joutuvan myytäviksi. Mutta ensiksi ilmestyy sanomalehti ja sitten Perch. Ja Perch tuo rouva Perchin puhelemaan siitä keittiössä ja viettämään hauskan illan.

Kun vihdoin ei enää voi epäillä, on Towlinsonin pääharrastuksena se, että vararikosta tulisi kerrassaan komea — ei sataatuhatta puntaa pienempi. Perch ei omasta puolestaan usko, että satatuhatta puntaa läheskään riittäisi. Rouva Perchin ja keittäjättären johdolla naiset usein toistelevat: »sa-ta-tu-hat-ta pun-taa!» värisyttävän ihastuksen vallassa — ikäänkuin näiden sanain käsitteleminen olisi itse rahojen käsittelemistä. Sisäkkö, joka on iskenyt silmänsä Towlinsoniin, sanoo toivovansa, että hänellä olisi edes sadas osa tuosta summasta voidakseen luovuttaa sen mielitietylleen. Towlinson, joka ei ole voinut unohtaa ennen kärsimäänsä vääryyttä, sanoo arvelevansa, että ulkomaalainen tuskin osaisi käyttää sellaista rahasummaa muuhun kuin poskiparran ostamiseen, mikä purevan ivallinen letkaus saa sisäkön poistumaan kyynelsilmin.

Mutta hän ei pysy poissa kauan, sillä keittäjätär, joka on erikoisesti hyväluontoisen maineessa, sanoo, että mitä lieneekin tekeillä, Towlinson, heidän on parasta pysyä sovinnossa, sillä kukaan ei voi sanoa, kuinka pian täytyy erota. He ovat olleet tässä talossa (sanoo hän) hautajaisten, häiden ja karkaamisen aikana älköön kukaan saako aihetta sanoa, etteivät he voineet sopia keskenään tällaisen tapauksen sattuessa. Rouva Perch on tavattoman liikutettu tästä huomautuksesta ja tunnustaa avoimesti, että keittäjätär on enkeli. Towlinson vastaa keittäjättärelle, että hänestä olkoon kaukana sellaisten hyvien asioiden vastustaminen, joiden hän toivoo toteutuvan. Sitten hän lähtee hakemaan sisäkköä ja palaa pian käsi kädessä tämän nuoren naisen kanssa ilmoittaen keittiössä istuville, ett ulkomaalainen on vain leikkiä hänen puoleltaan ja että Anne ja hän ovat nyt päättäneet ojentaa kätensä toisilleen ja asettua Oxford-torin varrelle, perustaen sinne vihanneskaupan, jolle he pyytävät erikoisesti kaikkien läsnäolijoiden suosiota. Tämä uutinen otetaan riemuhuudoin vastaan, ja rouva Perch, joka luo jo ennustajan katseen tulevaisuuteen, kuiskaa keittäjättären korvaan: »Pelkkiä tyttöjä.»

Perhettä kohdannut onnettomuus oli sellainen tapaus, jota ei voinut olla juhlimatta alakerrassa. Niinpä keittäjätär tuo illallispöytään parikin lämmintä ruokalajia, ja Towlinson tekaisee hummerisalaatin samaan vierasvaraiseen tarkoitukseen. Myöskin rouva Pipchin soittaa tapauksen kiihdyttämällä kelloa ja lähettää alakertaan sanan, että hänelle pitäisi tarjottimella tuoda päivällä jäänyt vasikanvatkuli uudestaan lämmitettynä ja lisäksi neljännes pikarillista kuumennettua viiniä, sillä hän tuntee itsensä huonovointiseksi.

Dombeysta puhutaan vain sivumennen. Pääasiassa lausutaan arveluita siitä, kuinka kauan hän aavistaa asiain menneen tähän suuntaan. Keittäjätär sanoo nyökäten merkitsevästi: »Varmasti pitkän aikaa. Sen voisi vaikka vannoa.» Ja kun sitten kysytään Perchin mieltä, vahvistaa hän edellisen huomautuksen. Joku kysyy, mihin Dombey nyt ryhtyy ja lieneekö hänen pakko ottaa jokin toimi. Towlinson ei luule sitä välttämättömäksi ja viittaa siihen, että onhan olemassa hienojen ihmisten vaivaishuoneita. »Niin, sellaisia, missä hän saa haltuunsa oman pikku puutarhan ja kasvattaa makeita herneitä», sanoo keittäjätär säälivästi. »Juuri niin», vahvistaa Towlinson, »ja liittyy sitten jäseneksi johonkin veljeskuntaan». »Me olemme kaikki veljiä Herrassa», virkkaa rouva Perch keskeyttäen juomisensa vähäksi aikaa. »Paitsi sisaria», huomauttaa Perch. »Kuinka alas ovatkaan mahtavat vaipuneet!» huudahtaa keittäjätär. »Ylpeys käy lankeemuksen edellä — se on aina käynyt toteen», sanoo sisäkkö.

Kuinka hyvältä heistä tuntuukaan näitä arveluita lausuessaan, ja mihin kristilliseen yksimielisyyteen he pystyvätkään kestäen alistuvaisesti tämän yhteisen onnettomuuden! Tämän erinomaisen mielentilan keskeyttää vain hetkiseksi eräs alempiarvoinen, nuori keittiötyttö, joka istuttuaan suu auki pitkän aikaa odottamatta työntää suustaan seuraavat sanat: »Mitä sitten, jollemme saisikaan palkkaamme!» Seurue istuu jonkun aikaa ääneti, mutta keittäjätär toipuu ensin, kääntyy äsken puhuneeseen tyttöön päin ja kysyy, kuinka tämä uskaltaa min loukata sitä perhettä, jonka leipää hän syö, ja luuleeko hän jonkun, jolla on hivenkään kunniantuntoa jäljellä voivan anastaa palvelijaraukoiltaan heidän kovalla työllä ansaitsemansa palkan. »Ja jos sinulla on tuollaiset uskonnolliset tunteet, Mary Daws, en tiedä, minne vielä kerran joudut» lisää keittäjätär lämpimästi.

Towlinsonkaan ei tiedä sitä eikä kukaan. Ja nuori keittiötyttö, joka ei näytä itsekään sitä tarkoin tietävän, verhoutuu hämmennykseen yleisen mielipiteen pilkkaamana.

Muutamien päivien kuluttua alkaa oudonnäköisiä ihmisiä liikuskella talossa ja tehdä sopimuksia keskenään ruokasalissa ikäänkuin he asuisivat siellä. Muuan heistä, jolla on arabialaismalliset kasvot ja hyvin painavat kellonvitjat, viheltelee vierashuoneessa, odotellessaan toista herraa, jolla aina on kynä ja mustetta taskussaan, ja kyselee Towlinsonilta (puhutellen häntä tutunomaisesti »vanhaksi kukoksi»), sattuuko hän tietämään, mitä lienevät uusina maksaneet purppuralla ja kullalla kirjaillut uutimet. Ruokasalin vieraat ja heidän puuhansa lisääntyvät päivä päivältä ja joka herralla näyttää olevan kynä ja mustetta taskussaan ja jokin aihe käyttää niitä. Vihoin ilmoitetaan, että pian on tulossa huutokauppa. Silloin saapuu lisää väkeä kynineen ja musteineen. Heillä on käskettävinään joukko miehiä, jotka alkavat heti kääriä kokoon mattoja ja lykätä huonekaluja sinne tänne, jättäen eteiseen ja porraskäytävään tuhansia merkkejä jalkineistaan.

Keittiöneuvostolla on kaiken tämän aikaa täysi-istunto, ja koska heillä ei ole mitään tekemistä, suorittavat he todellisia sankaritekoja syömisessä. Vihdoin heidät eräänä päivänä kutsutaan kaikki rouva Pipchinin huoneeseen, jolloin tämä kelpo perulaisrouva puhuttelee heitä happamesti seuraavalla tavalla:

Towlinson, joka esiintyy toisten puheenjohtajana, myöntää kaikkien tietävän.

»Ja siitä olen varma, että kaikki katsotte vain omaa etuanne» sanoo rouva Pipchin ravistaen heille päätänsä.

»Sitä mieltäkö te olette, julkea ihminen?» tokaisee vihastunut Pipchin, tähystäen leimuavin silmin välillä olevien päitten lomitse.

»Niin, rouva Pipchin, niin se on», vastaa keittäjätär astuen lähemmäksi. »Ja miksi pitäisi olla toisin, jos saan kysyä?»

»Hyvä on, saatte lähteä niin pian kuin tahdotte», sanoo rouva Pipchin. »Mitä pikemmin, sitä parempi, ja toivon, etten enää koskaan näe teidän kasvojanne.»

Näin sanoen urhea Pipchin vetää esiin liinakankaisen rahakukkaron ja maksaa keittäjättärelle palkan vielä kuukaudelta eteenpäinkin, mutta pitelee rahoista lujasti kiinni, kunnes kuitti on viimeiseen pisteeseen asti kunnossa. Silloin vasta hän hellittää vastahakoisesti palkan. Näin rouva Pipchin menettelee palveluskunnan jokaisen jäsenen kanssa, kunnes kaikki on maksettu…

»Nyt saavat ne, jotka haluavat, mennä omalle taholleen, ja ne jotka haluavat jäädä, saavat olla ruokapalkalla viikon tai pari ja auttaa talon töissä, paitsi keittäjätär-heittiö, jonka pitää lähteä heti tiehensä», selittää pikavihainen Pipchin. »Sen hän tosiaan tekeekin», sanoo keittäjätär. »Hyvästi siis, rouva Pipchin, ja vilpittömästi toivoisin, että voisin lausua teille jonkin kohteliaisuuden suloisuudestanne!»

Keittäjätär purjehtii pois jalomielisen arvokkaana, mikä kuohuttaa kovasti rouva Pipchiniä. Pian tulevat hänen jäljessään toisetkin, ja niin he taas istuvat kaikki koolla alakerrassa.

Silloin Towlinson sanoo, että ensiksikin pitäisi saada pieni välipala ja sitä syötäessä hän puolestaan esittäisi suunnitelman, jonka luulee parhaiten vastaavan heidän asemaansa. Kun ruoka on katettu pöytään ja kaikki ovat käyneet siihen innokkaasti käsiksi, ryhtyy Towlinson puhumaan huomauttaen ensiksi, että keittäjätär lähtee nyt pois, ja lisäten, että jollemme ole uskollisia itsellemme, ei kukaan myöskään ole uskollinen meille. Että he ovat eläneet tässä talossa kauan aikaa yhdessä ja yrittäneet kovasti elää ystävällisissä väleissä. (Keittäjätär virkkaa nyt liikutettuna: »Kuulkaa, kuulkaa!» ja rouva Perch, joka on taas saapuvilla ja kurkkua myöten ruokaa täynnä, vuodattaa kyyneleitä.) Että hän ajattelee kaikkien nyt tuntevan samaa: »Jos yksi lähtee, niin kaikki lähtevät.» Sisäkkö on kovin liikutettu tästä jalomielisestä tunteesta ja kannattaa sitä lämpimästi. Keittäjätär sanoo sen olevan oikein hänenkin mielestään ja lisää vain toivovansa, ettei se ole pelkkää kohteliaisuutta hänelle, vaan todellista velvollisuudentuntoa. Towlinson vastaa sen olevan velvollisuudentuntoa ja huomauttaa, että jos hänet nyt pakotetaan lausumaan mielipiteensä, hän voi avoimesti vakuuttaa, ettei hänen mielestään ole kovinkaan kunnioitettavaa jäädä taloon, jossa harjoitetaan huutokauppaa ja muuta sellaista. Sisäkkö on myöskin varma siitä ja kertoo sen vahvistukseksi, että samana aamuna eräs kangaslakkinen vieras mies yritti suudella häntä portaissa. Sen kuullessaan Towlinson hypähtää pystyyn tuoliltaan etsimään syyllistä ja nujertamaan hänet. Mutta hänen tielleen asettuvat naiset, jotka pyytävät häntä rauhoittumaan ja ajattelemaan, että on mukavampaa ja viisaampaa jättää heti mielestään sellaiset sopimattomat kohtaukset. Rouva Perch esittää asian uudessa valossa ja osoittaa, että hienotunteisuus omiin huoneisiinsa sulkeutunutta herra Dombeyta kohtaan ehdottomasti vaatii heitä nopeasti lähtemään pois. »Sillä mitä hänen täytyykään tuntea, jos sattumalta tapaa jonkun palvelija-raukan, joka on väärin kuvitellut häntä rikkaaksi!» Keittäjätärtä tämä siveysmietelmä järkyttää niin kovasti, että rouva Perch parantelee sitä muutamilla hurskailla huomautuksilla, sekä itsekeksimillään että toisilta lainatuilla. Näyttää täysin selvältä asialta, että heidän on kaikkien lähdettävä. Matka-arkut täytetään, ajurit haetaan, eikä saman illan hämärissä ole ainoatakaan keittiöseurueesta jäljellä.

Talo kohoaa suurena ja myrskyä uhmaavana pitkän synkän kadun varrella, mutta se on nyt raunio, ja rotat karkaavat sieltä.

Kangaslakkiset miehet häärivät kaikkialla ja kolistelevat huonekaluja, ja herrat kynineen ja musteineen merkitsevät paperille luetteloa kaikesta, istuen sellaisilla esineillä, joita ei ole koskaan tarkoitettu istumapaikoiksi, ja syövät ruokapaikasta noudettua leipää ja juustoa, käyttäen pöytinä milloin mitäkin huonekalua ja näyttäen nauttivan siitä, että voivat käsitellä kallisarvoisia esineitä sopimattomalla tavalla. Suuri sekasotku näkyy myöskin esineiden järjestelyssä. Patjoja ja vuodevaatteita ilmestyy ruokasaliin, lasi- ja porsliiniastioita joutuu kasvihuoneeseen, suuri pöytäkalusto työnnetään korkeina kasoina salin pitkälle sohvalle, ja rappumaton nippuihin sidotut tangot koristavat marmorista uuninreunusta. Lopuksi ripustetaan matto, johon on kiinnitetty painettu hintalippu, ulos parvekkeelta, ja samantapaiset lisäkkeet koristavat suuren pääoven kumpaakin puolta.

Pitkin päivää pysähtyy likaisia rattaita ja vankkureita talon kohdalle. Joukoittain ränstyneen näköisiä nylkyreitä, juutalaisia ja kristittyjä, tungeskelee talossa koputellen hiottuja kuvastimenlaseja rystysillään, lyöden epäsointuisia ääniä flyygelistä, kosketellen märillä etusormillaan tauluja, kostuttaen paraiden pöytäveisten teriä hengityksellään, painellen tuolien ja sohvien täytteitä likaisilla nyrkeillään, tunnustellen höyhenvuoteita, avaten ja sulkien laatikoita, punniten hopeisia lusikoita ja haarukoita, vieläpä tarkastellen verhojen ja liinavaatteiden saumojakin ja moittien kaikkea. Koko talossa ei ole ainoatakaan suojattua paikkaa. Julkeat ja nuuskivat vieraat tarkistelevat yhtä uteliaasti keittiönuuniin kuin ullakon vaatekomeroihin. Paksut miehet, joilla on päässä kuluneet hatut, katselevat ulos makuuhuoneen akkunoista laskevat leikkiä kadulla liikkuvien tuttaviensa kanssa. Maltilliset, arviolaskuja laativat henkilöt vetäytyvät pukuhuoneisiin luettelot kädessä ja tekevät niihin reunamuistutuksia lyijykynän pätkillä. Nouseepa joku välittäjä paloportaita ylös ja luo katonharjalta yleissilmäyksen ympäristöön Muutamia päiviä kestää vilinä ja kohina ja alituinen liikuskelu portaissa. »Verrattoman uudenaikaiset, melkein uudet huonekalut j.n.e.» on pantu näytteille.

Sitten kyhätään parhaaseen vierashuoneeseen pitkä jono pöydistä, ja huutokaupan pitäjä asettuu ranskalaiseen tapaan kiilloitetun, leveän, kokoontyönnettävän mahonkipöydän ääreen, jolla on kaarevat jalat, ja verenimijöiden, juutalaisten ja kristittyjen, laumat, julkeat ja nuuskivat vieraat ja ränstyneet tanakat miehet kokoontuvat sen ympärille, istuutuvat mikä millekin huonekalulle uuninreunusta lukuunottamatta ja alkavat tehdä tarjouksiaan. Huoneet ovat kaiken päivää kuumia, täpötäysiä ja pölyisiä — vasaramiehen pää, hartiat ääni ja ase lakkaamatta työssä. Kangaslakkiset miehet läähättävät kiukussaan kannettuaan saapuville tavaroita, ja yhä niitä ilmestyy uusia, lakkaamatta uusia. Välistä joku lausuu pilasanan, jolloin kuuluu yleinen nauru. Tällaista kestää aamusta iltaan kolme päivää. »Verrattoman uudenaikaiset melkein uudet huonekalut j.n.e.» ovat myytävinä.

Sitten ilmestyvät taas näkyviin likaiset rattaat ja vankkurit, ja niiden mukana saapuu käsikärryjä ja huonekaluvaunuja ja kokonainen liuta kantajia hihnoineen. Kaiken päivää kangaslakkiset miehet vääntävät ruuvitalttoineen ja kampineen tai kompuroivat tusinoittain raskaine taakkoineen portaissa tai nostelevat kokonaisia vuoria espanjalaista mahonkia, parasta ruusupuuta tai hiottua kuvasimenlasia vankkureihin ja rattaille, käsikärryihin tai huonekaluvaunuihin. Paul-raukan pikku vuode viedään pois aasin vetämissä ajoneuvoissa. Melkein kokonaisen viikon ajan ovat »Verrattoman uudenaikaiset, melkein uudet huonekalut j.n.e.» vaeltamassa talosta pois.

Vihdoin se kaikki päättyy. Talossa ei näe enää muuta kuin irtonaisia luettelon lehtiä, olkien ja heinien jäännöksiä ja rykelmän tyhjiä juomapulloja eteisen oven takana. Kangaslakkiset miehet kokoilevat talttansa ja kampensa suuriin pusseihinsa, heittävät ne hartioillensa ja marssivat tiehensä. Eräs kynää ja mustetta käsittelevistä herroista tekee vielä viimeisen tarkastuskierroksen, kiinnittäen samalla akkunoihin ilmoituksia, joissa tarjotaan vuokrattavaksi tämä erittäin miellyttävä herrastalo, ja sulkee akkunaluukut. Sitten hän lähtee ulos kangaslakkisten miesten jäljessä. Ei kukaan tungettelijoista jää sisäpuolelle. Talo on rauniona, ja rotat karkaavat sieltä..

Rouva Pipchinin huoneet ovat säästyneet yleiseltä hävitykseltä samoin kuin alakerran lukitut huoneet, joiden akkunakaihtimet on vedetty tiukasti alas. Rouva Pipchin on pysynyt kaiken tämän mylläkän aikana kovana ja järkkymättömänä omalla puolellaan. Silloin tällöin hän on pistäytynyt huutokauppasaliin katsomaan, mihin hintaan esineet nousevat, ja tekemään tarjouksiansa eräästä nojatuolista. Hänen tarjouksensa on ollut korkein, ja hän istuu paraikaa siinä, kun rouva Chick tulee häntä tervehtimään.

»Minä en tiedä siitä kerrassaan mitään», vastaa rouva Pipchin. »Hän ei koskaan suo minulle sitä kunniaa, että puhuttelisi minua. Hän on käskenyt tuoda ruokansa ja juomansa oman huoneensa viereiseen huoneeseen, ja sen vähän, mitä hän syö, hän käy ottamassa sieltä, kun ei kukaan ole saapuvilla. Minulta ei kannata kysyä. Minä en tiedä hänestä enempää kuin se etelän mies, joka poltti suunsa syödessään kylmää luumulientä.»

»Hyväinen aika!» huudahtaa rouva Chick lempeästi. »Kuinka kauan tällaista kestää! Jollei veljeni koeta tehdä ponnistusta, rouva Pipchin, niin mitä hänestä tulee? Luulisinpä tosiaankin hänen nähneen jo kylliksi, mitä seuraa, kun ei tee ponnistusta. Hänen pitäisi osata varoa niin turmiollista erehdystä.»

»Hölynpölyä», sanoo rouva Pipchin hieroen nenäänsä. »Siitä pidetään tosiaankin suurta hälinää. Eihän se ole niin ihmeellinen juttu. Ihmisillä on ennenkin ollut onnettomuuksia, ja heidän on täytynyt luopua huonekaluistaan. Minullekin on tapahtunut samaa!»

»Minun veljeni on niin erikoinen — niin kummallinen mies», jatkaa rouva Chick syvämietteisen näköisenä. »Hän on ihmeellisin mies, mitä olen koskaan nähnyt. Saattaisiko kukaan uskoa, että hän saadessaan tiedon luonnottoman lapsensa naimisiinmenosta ja ulkomaille lähdöstä — minulle tuottaa nyt lohdutusta muistaessani, että aina sanoin tuossa lapsessa olevan jotakin omituista, mutta kukaan ei välitä minun sanoistani — saattaisiko kukaan uskoa, että veljeni kävi suoraan minun kimppuuni sanoen otaksuneensa minun käytöksestäni, että Florence oli karannut minun kotiini? Voi, laupias taivas! Ja saattaisiko kukaan uskoa, että kun sanoin hänelle vain: 'Paul, mahdollisesti olen hyvin hupsu enkä sitä epäilekään, mutta en voi ymmärtää, kuinka sinun liikeasiasi ovat voineet joutua tällaiselle tolalle', silloin hän suorastaan kävi taas kimppuuni ja sanoi vaativansa, etten saa lainkaan tulla hänen luokseen, ennenkuin hän pyytää minua. Voi, laupias taivas!»

»Vai niin», virkkaa rouva Pipchin. »Onpa vahinko, ettei hänellä ollut enemmän tekemistä vuorikaivosten kanssa. Ne olisivat kyllä lannistaneet hänen sisunsa.»

»Ja mihin tämä päättyy?» aloittaa taas rouva Chick, välittämättä ollenkaan rouva Pipchinin huomautuksista. »Sen minä tahtoisin tietää. Mitä veljeni aikoo tehdä? Hänen pitää ryhtyä johonkin. Onhan mahdotonta pysyä omiin huoneisiinsa sulkeutuneena. Liikeasiat eivät etsi häntä käsiinsä. Ei, hänen pitää hakea niitä. Miksi hän ei siis ryhdy toimiin? Luulisin hänen ymmärtävän, mihin on käytävä käsiksi, hän kun on ollut liikemies koko ikänsä. Miksi hän ei siis ryhdy toimiin?» Taottuaan lujaksi ketjuksi tämän sarjan johtopäätöksiä rouva Chick pysyy hetkisen vaiti sitä ihaillakseen.

»Sitäpaitsi», jatkaa älykäs nainen sitten, »kuka on koskaan kuullut sellaisesta itsepäisyydestä, että mies pysyy huoneisiinsa sulkeutuneena kaikkien näiden kauheuksien kestäessä? Eikö se näytä siltä kuin hänellä ei olisi paikkaa mihin mennä? Tietysti hän olisi voinut tulla meidän luoksemme. Luulisin hänen ymmärtävän, että hän on siellä kuin kotonaan. Herra Chick on puhunut siitä lakkaamatta, ja minä sanoin itsekin: 'Mutta, Paul, et suinkaan kuvittele, että olet asiaisi jouduttua tälle tolalle vähemmän tervetullut niin läheisten sukulaisten kuin meidän luoksemme? Et suinkaan kuvittele, että me olemme samanlaisia kuin muut ihmiset?' Mutta ei, täällä hän pysyy kaiken aikaa eikä liikahda minnekään. Entä jos talo nyt vuokrataan? Mitä ihmettä hän sitten tekee? Silloin hän ei voisi jäädä tänne. Jos hän yrittäisi, seuraisi siitä häätö ja oikeusjuttu ja kaikenlaista muuta, ja sitten hänen kuitenkin olisi lähdettävä. Miksi hän ei siis lähde nyt, kun tietää sen kuitenkin olevan edessä. Ja se johtaa minut takaisin siihen, mitä aluksi sanoin, ja minä kysyn luonnollisestikin, mikä tämän kaiken lopuksi tulee.»

»Mikäli asia minua koskee, tiedän kyllä lopun», vastaa rouva Pipchin, »ja se riittää minulle. Minä laputan tieheni niin pian kuin suinkin.»

»No, enpä tosiaankaan voi moittia teitä, rouva Pipchin», sanoo rouva
Chick avomielisesti.

»Minulle se olisi ihan yhdentekevää, vaikka moittisittekin», vastaa ivallinen Pipchin. »Joka tapauksessa minä lähden. En voi jäädä tänne. Kuolisin viikon kuluessa. Minun täytyi eilen itse valmistaa oma siankyljykseni, mutta sellaiseen en ole tottunut. Minun ruumiinrakenteeni ei kestä sitä. Minulla oli sitäpaitsi ennen tännetuloani oikein tyydyttävä toimiala Brightonissa — pikku Pankeyt yksinään jo tuottivat minulle vuodessa yli kahdeksankymmentä puntaa — eikä minun kannata heittää sitä hukkaan. Olen kirjoittanut veljeni tyttärelle, ja hän odottaa minua.»

»Kyllähän teidän on helppo kysyä, olenko hänelle puhunut», tokaisee rouva Pipchin. »Kuinka se käy päinsä? Minä huusin hänelle eilen, ettei minusta ollut mitään apua täällä ja että hänen olisi parasta sallia minun lähettää noutamaan rouva Richards. Hän murisi jotakin myöntymykseksi, ja minä lähetin. Niin, hän tosiaankin murahti vain! Jos hän olisi ollut herra Pipchin, olisi hänellä ollut siihen jotakin syytä. Jaa-a, minun kärsivällisyyteni on lopussa.»

Sitten tämä mallikelpoinen nainen, joka oli ammentanut niin paljon voimaa ja hyveellisyyttä perulaisten kaivosten syvyydestä, nousee uudesta nojatuolistaan saattaakseen rouva Chickiä ovelle. Valitellen viimeiseen asti veljensä kummallista luonnetta rouva Chick poistuu varovaisin askelin, ajatellen omaa viisauttaan ja selvänäköisyyttään.

Iltahämärissä saapuu Toodle, jolla ei ole tänään virkatehtäviä, Pollyn ja pienen arkun kera ja jättää hänet, saatuaan äänekkään suudelman, tyhjään taloon, jonka kolkko autius masentaa hänen mieltään.

»Sanonpa sinulle jotakin, Polly rakas», virkkaa Toodle. »Kun nyt olen veturinkuljettaja ja hyväpalkkainen mies, en sallisi sinun tulla näin synkkään paikkaan, jollen muistaisi entisiä suhteita. Mutta entisiä suhteita, Polly, ei saa koskaan unohtaa. Sitäpaitsi voivat kasvosi lohduttaa onnettomia. Yksi suutelo vielä sen vahvistukseksi, rakkaani. Tiedän, ettet mitään muuta halua kuin tehdä oikein, ja minun käsitykseni on, että näin on oikein ja velvollisuudenmukaista. Hyvää yötä, Polly!»

Sitten ilmestyy näkyviin rouva Pipchin, yllään musta villahame ja päässä musta myssy. Hänen yksityiset tavaransa ovat jo matkakunnossa, ja hänen uusi tuolinsa (joka on viime aikoina ollut Dombeyn mielituoli ja myytiin polkuhintaan huutokaupassa) on valmiina ulko-oven luona. Se odottaa vain kuormavaunuja, jotka muissa asioissa lähtevät tänä iltana Brightoniin ja joiden on määrä vartavasten tehdyn sopimuksen nojalla tulla noutamaan rouva Pipchiniä.

Nyt ne saapuvatkin. Ensiksi nostetaan rattaille rouva Pipchinin vaatekaappi ja siirretään syrjään. Sitten sovitetaan hänen nojatuolinsa vankkurien nurkkaan muutamien heinänippujen väliin, sillä hänen tarkoituksenaan on käyttää nojatuoliaan matkalla. Viimeksi hän kiipeää itse ja asettuu töykeän näköisenä paikalleen. Hänen kovissa harmaissa silmissään on käärmemäinen kiilto, ikäänkuin hän näkisi ennakolta kaikki: paahtoleivät, kuumat kyljykset, pikku lasten kiusaamisen ja nöyryyttämisen, terävät letkaukset Berry-paralle ja kaikki muut linnansa ilot. Rouva Pipchin melkein nauraa vankkurien lähtiessä liikkeelle, oikoo mustan villahameensa poimuja ja istuutuu nojatuolinsa pielusten sekaan.

Talo on sellainen raunio, että rotat ovat karanneet eikä ainoatakaan ole jäljellä.

Mutta vaikka Polly nyt onkin yksin autiossa talossa — sillä hänellä ei ole mitään seuraa huoneisiinsa sulkeutuneesta talon entisestä päämiehestä — ei tätä tilaa kestä kauan. Myöhään illalla hän työskentelee taloudenhoitajattaren huoneessa, koettaen unohtaa, kuinka yksinäinen talo on ja kuinka sen on käynyt. Silloin kuuluu eteisen ovelta koputus, joka kajahtaa kovasti tyhjässä talossa. Hän avaa oven ja palaa pian kaikuvan eteisen lävitse naisen kanssa, jolla on pieni musta päähine. Se on neiti Tox, ja hänen silmänsä ovat punaiset.

»Voi, Polly», virkkaa neiti Tox, »kun juuri pistäydyin teillä
antaakseni pienen oppitunnin lapsille, sain minulle jättämänne sanoman.
Ja niin pian kuin vähänkin tyynnyin, riensin tänne teitä tapaamaan.
Eikö täällä ole ketään muita kuin te?»

»En, eikä häntä ole nähty moneen päivään. Väitetään, ettei hän lainkaan poistu huoneistaan.»

»Ei minun tietääkseni, paitsi sielultaan. Mutta se lienee hänellä, miesraukalla, hyvin huonossa kunnossa.»

Neiti Toxin sydän on niin täynnä myötätuntoa, että hän tuskin voi puhua. Hän ei ole mikään kananpoika, mutta ei silti iän tai naimattomuuden takia paatunut. Hänen sydämensä on hyvin hellä, hänen säälinsä vilpitön, hänen kiintymyksensä uskollinen. Kalansilmällä koristetun medaljongin alla on neiti Toxilla arvokkaampia tunteita kuin monella muulla, jonka ulkomuoto on vähemmän omituinen, sellaisia tunteita, jotka kestävät missä vaiheissa tahansa kauemmin kuin monien loistavapukuisten olentojen.

Vasta myöhään neiti Tox lähtee pois. Polly saattaa häntä autioille portaille kynttilän lepattaessa hänen kädessään ja jää katselemaan, kuinka hän kävelee pitkin katua. Sitten hän palaa vastahakoisesti synkkään taloon, työntää raskaan salvan ovelle, niin että tyhjyys kaikuu, ja pujahtaa vuoteeseensa. Mutta aamulla hän kokoo erääseen pimitetyistä huoneista kaiken sen, mitä hänen on määrä toimittaa, eikä sitten käy niissä uudestaan ennenkuin samaan aikaan seuraavana aamuna, Siellä on soittokelloja, mutta niitä ei koskaan soiteta, ja vaikka hän joskus kuulee sieltä edestakaisia askelia, ei ketään ilmesty näkyviin.

Neiti Tox tulee takaisin varhain aamupäivällä. Hän alkaa tästä lähtien valmistella pieniä herkkupaloja — tai ainakin hän itse luulee niitä sellaisiksi — jotka viedään suljettuihin huoneisiin seuraavana aamuna. Tämä puuhailu tuottaa hänelle niin paljon tyydytystä, että hän harjoittaa sitä vakinaisesti ja joka päivä tuo pikku vasussaan puuteripäisen ja kankipalmikkoisen isävainajansa vähäisestä varastosta valittuja erilaisia höysteitä. Niinikään hän tuo mukanaan tukankäherryspaperiin käärittyinä kylmän lihan, lampaankielen ja linnunpaistin palasia omaksi päivällisekseen. Nämä ruokavarat hän tasaa Pollyn kanssa ja viettää suurimman osan aikaansa talossa, jonka rotat ovat hylänneet. Hän piiloutuu pienimmänkin äänen kuullessaan ja hiipii ulos ja sisään kuin rikollinen, haluten vain pysyä uskollisena ihailemalleen kukistuneelle miehelle, joka ei saa sitä tietää eikä kukaan muukaan paitsi yksi ainoa vaatimaton nainen.

Majuri tietää sen kuitenkin, mutta vaikka se tuottaa hänelle suurta iloa, ei hän puhu siitä kenellekään. Uteliaisuutensa puuskassa hän on antanut alkuasukkaan tehtäväksi pitää taloa välistä silmällä ja ottaa selville, kuinka Dombeyn käy. Alkuasukas on tuonut tiedon neiti Toxin uskollisuudesta, ja majuri on ollut ihan tukehtua naurusta. Hän on siitä hetkestä lähtien alituisesti sinisempi, hänen hummerinsilmänsä ovat tipahtamaisillaan päästä, ja hän ähkii lakkaamatta itsekseen: »Lempo vieköön, se nainenhan on syntymästään asti hullu!»

Entä tuhon omaksi joutunut mies? Kuinka hän viettää yksin pitkät päivänsä?

»Muistakoon hän sen siinä huoneessa vuosien kuluttua!» Hän muisti sen.
Se painoi nyt raskaasti hänen mieltään, raskaammin kuin mikään muu.

»Muistakoon hän sen siinä huoneessa vuosien kuluttua! Sateella, joka lankeaa katolle, tuulella, joka valittaa oven ulkopuolella, voi olla oikea aavistus alakuloisessa kohinassa. Muistakoon hän sen vielä vuosien kuluttua!»

Hän muisti sen. Onnettomina öinään hän ajatteli sitä, samoin synkkinä päivinään, hurjassa aamunkoitossa ja kammottavassa, muistojen täyttämässä iltahämärässä. Hän muisti sen tuskassaan, surussaan, itsesyytöksissään ja epätoivossaan! »Isä, isä! Puhu minulle, rakas isä!» Hän kuuli ne sanat jälleen ja näki samat kasvot. Hän näki niiden painuvan vapiseviin käsiin ja kuuli pitkän hiljaisen itkun poistuvan yläkertaan.

Hän oli sortunut, eikä noususta enää ollut tietoa. Maallisen perikadon yötä ei seurannut huominen aurinko. Hänen kotihäpeänsä tahralle ei saanut mistään puhdistusta. Ei mikään, Luojan kiitos, voinut palauttaa hänen lapsivainajaansa eloon. Mutta se, minkä hän olisi voinut tehdä niin toisenlaiseksi entisessä elämässään — mikä olisi saattanut tehdä itse entisyydenkin niin toisenlaiseksi, vaikka sitä hän tuskin nyt ajatteli — se, mikä oli hänen omaa työtään ja minkä hän olisi voinut niin helposti muuttaa siunaukseksi, mutta niin hellittämättä vuosien kuluessa oli tehnyt kiroukseksi, se oli hänen sielussaan pistävänä tuskana.

Voi, hän muisti sen! Sateella, joka ropisi katolle, tuulella, joka valitteli oven ulkopuolella sinä yönä, oli ollut ennakkoaavistus alakuloisessa kohinassaan. Hän tiesi nyt, mitä oli tehnyt. Hän tiesi nyt itse mananneensa päänsä päälle sen, mikä taivutti sitä syvemmälle kuin kohtalon kovin isku. Hän tiesi nyt, mitä merkitsi olla hyljätty ja yksinäinen, nyt kun jokainen rakkauden kukka, jonka hän oli kuolettanut viattoman tyttärensä sydämessä, varisi hänen päälleen pölynä.

Hän ajatteli tytärtään sellaisena kuin tämä oli ollut sinä iltana, jolloin hän itse oli nuoren vaimonsa kanssa tullut kotiin. Hän ajatteli Florencea sellaisena kuin tämä oli ollut kaikissa hyljätyn talon perhekohtauksissa. Hän ajatteli, että kaikista hänen ympärillään olleista Florence yksin ei ollut muuttunut. Hänen poikansa oli kuollut, hänen ylpeä vaimonsa oli vaipunut häväistyksi olennoksi, hänen imartelijansa ja ystävänsä oli muuttunut pahimmaksi roistoksi, hänen rikkautensa oli häipynyt olemattomiin, ja seinätkin, jotka soivat hänelle suojaa, katselivat häntä kuin vierasta. Florence yksin oli aina katsellut häntä samoin lempein silmin, viimeiseen hetkeen asti, koskaan muuttumatta käytöksessään häntä kohtaan — eikä hänkään puolestaan ollut muuttunut Florencea kohtaan, joka oli nyt poissa.

Kun ne kaikki perätysten väistyivät hänen mielestään — pojan herättämät toiveet, hänen vaimonsa, hänen ystävänsä, hänen rikkautensa — voi, kuinka kirkastuikaan se sumu, jonka lävitse hän oli nähnyt tyttärensä, ja kuinka oikeassa valossa Florence nyt esiintyikään hänelle! Oi, kuinka paljon tätä parempi olisikaan ollut, jos hän olisi rakastanut tytärtään samoin kuin poikavainajaansa, menettänyt hänet samoin kuin pikku Paulin ja laskenut heidät yhdessä varhaiseen hautaan!

Ylpeydessään — sillä hän oli vieläkin ylpeä — hän salli maailman vapaasti loitota luotaan. Sen väistyessä hän pudisti sen itsestään irti. Hän karttoi kaikkea erotuksetta joko luullen lukevansa sääliä tai kylmäkiskoisuutta ihmisten kasvoista. Kummassakin tapauksessa oli maailmaa yhtä paljon vältettävä. Hän ei voinut kuvitellakaan ketään muuta seurakseen onnettomuudessaan kuin sitä ainoaa, jonka oli ajanut pois. Hän ei kertaakaan ajatellut, mitä olisi sanonut tyttärelleen tai millaista lohdutusta suvaitsisi ottaa häneltä vastaan. Mutta hän tiesi joka hetki, että Florence olisi ollut hänelle uskollinen, jos olisi saanut olla hänen luonaan. Hän tiesi alituisesti, että Florence olisi rakastanut häntä nyt enemmän kuin milloinkaan muulloin. Hän oli yhtä varma tästä Florencen luonteesta kuin siitä, että taivas kaartui hänen päänsä yllä. Sitä hän ajatteli istuessaan ypöyksin tunnin toisensa perästä. Jokainen päivä toisti hänelle samaa, jokainen yö toi sen hänen mieleensä.

Se alkoi (niin hitaasti kuin se alussa kehittyikin) hänen saadessaan nuoren aviomiehen kirjeen ohella varmuuden siitä, että Florence oli kaukana. Mutta kuitenkaan — niin ylpeä hän oli perikatoonkin joutuneena tai niin selvästi hän tajusi, mitä Florence olisi saattanut olla hänelle, vaikka nyt oli auttamattomasti menetetty — hän ei olisi mennyt tyttärensä luokse, vaikka olisi kuullut hänen äänensä viereisessä huoneessa. Jos hän olisi saanut kadulla tavata Florencen, joka ei olisi tehnyt muuta kuin luonut häneen entisen katseen, olisi hän vain mennyt ohitse kasvot yhtä anteeksiantamattoman näköisinä kuin ennenkin eikä olisi puhutellut tytärtään tai taipunut, vaikka hänen sydämensä heti olisi sen jälkeen murtunut. Niin myrskyinen kuin hänen mielensä ja niin kiihkeä kuin hänen vihansa lieneekin alussa ollut tyttären avioliittoa tai hänen miestään vastaan, oli se kaikki nyt häipynyt. Enimmäkseen hän ajatteli, kuinka asiat olisivat voineet olla ja millä kannalla ne nyt olivat. Kaikki se, mitä hänellä oli, kuului yhteenlaskettuna näin: Florence oli menetetty ja hän itse surun ja tunnonvaivojen masentama.

Ja nyt hän tunsi, että hänelle oli tässä talossa syntynyt kaksi lasta ja että hänen ja tyhjäin suurten seinäin välillä oli side, surullinen tosin, mutta vaikea katkaista, sillä se yhdisti hänet kahteen lapsuuteen ja kahteen menetykseen. Hän oli aikonut muuttaa tästä talosta — hän tiesi, että hänen oli lähdettävä, mutta ei tiennyt minne — sen päivän iltana, jolloin tämä tunne ensimmäisen kerran alkoi juurtua hänen rintaansa, Mutta hän päätti viipyä vielä yhden yön ja viimeisen kerran sinä yönä harhailla eri huoneissa.

Keskellä yötä hän lähti yksinäisestä sopestaan kynttilä kädessä hiljaisin askelin yläkertaan. Kaikista niistä jalanjäljistä, jotka olivat tehneet nämä portaat niin tutuiksi, ei hänen mielestään ollut ainoatakaan, joka ei olisi tuntunut aikanaan painuvan hänen aivoihinsa hänen kuunnellessaan salaa likeltä. Hän näki kuinka paljon niitä oli, kuinka kiireisiä ne olivat ja kuinka ne kilpailivat keskenään — astuessaan toistensa päälle, kavutessaan ylös ja hyppiessään alas — ja ajatteli kauhun ja ihmetyksen vallassa, kuinka tavattomasti hänen oli täytynyt kärsiä tämän koettelemuksen aikana ja kuinka suuri syy hänellä oli olla muuttunut mies. Ja sitäpaitsi hän ajatteli, että jossakin maailmankolkassa oli kevyitä askelia, jotka olisivat voineet yhdessä silmänräpäyksessä kuluttaa pois puolet näistä merkeistä. Hänen päänsä painui kumaraan, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä hänen noustessaan portaita ylös.

Hän melkein näki jonkun astelevan edellään. Hän pysähtyi katselemaan ylöspäin, ja hänestä näytti kuin siellä jälleen kiipeisi lapsekas olento, kantaen lasta sylissään ja samalla laulaen. Ja pian siinä taas seisoi sama olento, tällä kertaa yksin, pysähtyen hetkiseksi, pidättäen hengitystään ja heleiden hiusten liehuessa kyyneleisten kasvojen sivuilla katsahtaen taakseen häneen päin.

Hän vaelsi huoneitten lävitse, jotka olivat äskettäin olleet niin ylellisiä, mutta nyt olivat niin autioita ja kolkkoja ja muuttuneita myöskin muodoltaan ja kooltaan, kuten hänestä näytti. Askelten merkit olivat sielläkin tiheässä, ja sama kärsimyksen tunne kuin äsken hämmensi ja kauhistutti häntä. Hän alkoi pelätä, että tämä hänen aivojensa sekasorto veisi hänen järkensä, ja hänestä tuntui, että hänen ajatuksensa jo menettivät keskinäisen yhteytensä samoin kuin askelten jäljetkin ja että ne pirstoutuivat sekaisin monimutkaisiksi, epäselviksi hahmoiksi.

Hän ei tiennyt, missä näistä huoneista Florence oli asunut yksin ollessaan. Hän oli iloinen päästessään sieltä pois ja vaeltaessaan eteenpäin. Täällä johtui hänen mieleensä paljon, mikä koski petollista vaimoa, petollista ystävää ja apumiestä ja hänen omaa epäoikeutettua ylpeyttään, mutta hän työnsi sen kaiken syrjään ja ajatteli vain onnettomana, heikkona ja hellänä kahta lastaan.

Kaikkialla samoja askelten merkkejä! Ne eivät olleet karttaneet sitä yläkerran vanhaa huonettakaan, jossa pikku vuode oli ollut. Hän saattoi löytää siellä tuskin ainoatakaan vapaata paikkaa, johon sopi oikaista itsensä lattialle seinän viereen, murtunut miesparka, ja antaa kyyneltensä valua, niinkuin ne tahtoivat. Hän oli itkenyt täällä kauan sitten niin paljon, että hänen heikkoutensa hävetti häntä tässä paikassa vähemmän kuin missään muualla — ehkä hän olikin vaistomaisesti tajuten sen kehdannut tulla tänne hartiat kumarassa ja leuka rintaa vasten painuneena. Täällä hän itki yksinään yön hiljaisuudessa paljaille lattialaudoille heittäytyneenä — ylpeänä vielä nytkin. Mutta jos ystävällinen käsi olisi ojennettu hänelle tai ystävälliset kasvot olisivat kurkistaneet sisään, olisi hän noussut heti, kääntynyt pois ja palannut omaan soppeensa.

Kun päivä koitti, oli hän taas omissa huoneissaan. Hän oli aikonut lähteä pois tänään, mutta takertui tähän kotoiseen siteeseen kuin viimeiseen ja ainoaan, mitä hänelle oli jäänyt jäljelle. Hän lähtisi huomenna, mutta silloin hän siirsi lähtönsä seuraavaksi päiväksi. Ja joka yö kenenkään ihmisolennon aavistamatta hän tuli sopestaan ja harhaili autiossa talossa kuin aave. Monena aamuna päivän koittaessa hän istui suljettujen akkunaverhojen takana hämärässä huoneessaan pää käsiin painuneena ja mietti kahden lapsensa menettämistä. Hänen mielessään ne yhtyivät nyt samaksi olennoksi, eroamatta hetkeksikään. Oi, jospa hän olisi voinut yhdistää ne entisessä rakkaudessaan ja kuolemassa, ja jospa eloonjääneen kohtalo ei olisi ollut vieläkin pahempi kuin kuolema!

Raju henkinen kiihtymys ja hämminki eivät olleet hänelle mitään uutta edes ennen näitä viime aikojen kärsimyksiä. Näin ei olekaan koskaan itsepintaisten ja jurojen luonteiden laita, sillä he ponnistelevat kovasti pysyäkseen sellaisina. Pohja, jonka alta on jo kauan aikaa kaivettu maata, luhistuu usein tuokiossa, ja tässä oli niin monella tavalla kaivettu, heikennetty ja murennettu.

Lopulta hän alkoi ajatella, ettei hänen tarvinnutkaan lähteä. Hän saattoi luopua siitä, mitä hänen saamamiehensä olivat hänelle jättäneet (hänestä itsestään riippui, ettei hänelle ollut jätetty enempää), ja katkaista sen siteen, joka kiinnitti hänet tähän tuhon omaksi joutuneeseen taloon, katkaisemalla toisen siteen —

Silloin kuuluivat hänen askeleensa taas entisen taloudenhoitajattaren huoneeseen hänen astellessaan edestakaisin, mutta ei sellaisina kuin hän ne itse kuuli, sillä silloin niillä olisi ollut kauhistuttava kaiku.

Maailma ei jättänyt häntä rauhaan. Hän tajusi sen taas. Kuului kuiskauksia ja juoruja. Maailma ei voinut pysyä hiljaa. Se ynnä jalanjälkien monimutkainen toisiinsa sekaantuminen kiusasi häntä äärimmäisiin asti. Esineet alkoivat saada hänen silmissään epäselvän punertavan värin. Dombey ja Poikaa ei enää ollut eikä hänen lapsiaankaan. Sitä pitäisi ajatella — no niin, huomenna.

Hän ajatteli sitä seuraavana päivänä ja näki kuvastimessa tavantakaa seuraavan kuvan:

Aavemainen, laiha, kuihtunut olento, joka oli hänen itsensä näköinen, mietti yhä tyhjän lieden ääressä, milloin kohottaen päätään tarkastaakseen kasvojensa ryppyjä ja vakoja, milloin taas vaipuen kumaraan ja uudelleen mietteisiinsä. Se milloin nousi ja lähti kävelemään, milloin meni viereiseen huoneeseen ja palasi sieltä pitäen povessaan jotakin pöydältä ottamaansa. Välistä se katseli oven alasyrjään ja mietti.

Se ajatteli, että jos verta alkaisi valua sitä tietä eteiseen, täytyisi siihen kulua pitkä aika. Se virtaisi niin salaisesti ja hitaasti eteenpäin, pysähtyen joskus pikku lammikoksi, lähtisi sitten taas liikkeelle ja leviäisi uudeksi lammikoksi, ja kuolettavasti haavoittunut mies voitaisiin löytää vain tämän merkin avulla joko kuolleena tai kuolevana. Kun se oli ajatellut tätä pitkän aikaa, nousi se taas ja alkoi astella edestakaisin käsi povella. Hän vilkaisi tuohon olentoon tavantakaa, hyvin uteliaasti seuraten sen liikkeitä, ja pani merkille, kuinka häijyltä ja murhaavalta tuo käsi näytti.

Astuisivatko ihmiset vereen sen virrattua niin pitkälle ja kuljettaisivat sitä mukanaan noihin moniin jalanjälkiin tai ehkä kadulle asti.

Se istuutui silmät tyhjään tulisijaan luotuina, ja kun synkät mietteet olivat sumentaneet siltä tajunnan, muuttui huone äkkiä valoisaksi, ikäänkuin sinne olisi tunkeutunut auringonsäde. Mutta tuo olento ei huomannut sitä, vaan istui miettimässä. Sitten se äkkiä nousi kasvot kauhean näköisinä, ja rikollinen käsi tarttui siihen kapineeseen, joka oli kätketty povelle. Samassa sen pysähdytti huuto — hurja, äänekäs, läpitunkeva, rakastava, riemuisa huuto — ja hän näki kuvastimessa vain oman heijastuksensa ja jalkainsa juuressa tyttärensä!

Niin, tyttärensä! Katso häntä! Hän on tuossa! Lattialle vaipuneena, painuen kiinni isäänsä, puhutellen häntä ja ristien kätensä kuin rukoillen.

»Isä! Rakkahin isä! Anna anteeksi! Olen tullut pyytämään sinulta anteeksi. En voi hetkeäkään olla onnellinen sitä ilman!»

Muuttumaton, yhä vielä muuttumaton! Kohottaen isäänsä kohti samat kasvot kuin onnettomuuden yönäkin. Pyytäen anteeksi häneltä.

»Isä kulta, älä katso minuun noin oudosti! Eihän minulla ollut aikomusta lähteä sinun luotasi. En ajatellut sitä koskaan, en ennen enkä jälkeenpäin. Minä olin peloissani, kun lähdin pois, enkä osannut ajatella. Isä rakas, minä olen muuttunut. Minä kadun. Minä käsitän erehdykseni. Ymmärrän nyt paremmin velvollisuuteni. Isä, älä aja minua pois, tai minä kuolen!»

Dombey horjui takaisin tuolilleen. Hän tunsi, kuinka Florence veti hänen käsivartensa kaulalleen ja itsekin halasi häntä, tunsi tyttärensä kostean posken painuvan omaansa vasten, tunsi — voi, kuinka syvästi — kaikki, mitä oli tehnyt.

Sitä rintaa vasten, jota hän oli omin käsin lyönyt, sitä sydäntä vasten, jonka hän oli melkein murskannut, painettiin nyt hänen kasvonsa, joita hän koetti peittää käsillään, ja Florence puhui nyyhkyttäen:

»Rakas isä, minä olen äiti. Minulla on lapsi, joka alkaa pian nimittää Walteria samoin kuin minä sinua. Kun se syntyi ja kun ymmärsin, kuinka paljon sitä rakastin, tiesin, mitä olin tehnyt sinut jättäessäni. Anna minulle anteeksi, rakas isä! Pyydä Jumalaa siunaamaan minua ja pienokaistani!»

Murtunut mies olisi täyttänyt pyynnön, jos olisi jaksanut. Hän olisi nostanut kätensä ja pyytänyt anteeksi, mutta Florence tarttui niihin ja painoi ne kiireesti alas sanoen:

»Pienokaiseni syntyi merellä, isä. Silloin rukoilin (ja Walter minun puolestani), että Jumala säästäisi minua, jotta voisin palata kotiin. Heti kun pääsimme maihin, tulin sinun luoksesi. Älkäämme enää koskaan erotko, isä!»

Hän kiersi käsivartensa isänsä harmaan pään ympäri, ja isä voihkasi ajatellessaan, ettei se ollut koskaan ennen niin levännyt.

»Sinun pitää tulla kotiin minun kanssani, isä, katsomaan pienokaistani. Se on poika. Hänen nimensä on Paul. Minä luulen — minä toivon — että hän on samannäköinen kuin —»

»Rakas isä, lapseni vuoksi, sen nimen vuoksi, jonka olemme hänelle antaneet, minun vuokseni, anna anteeksi Walterille. Hän on niin hellä minulle. Olen niin onnellinen hänen kanssaan. Se ei ollut hänen syynsä, että menimme naimisiin. Se oli minun. Rakastin häntä niin paljon.»

Hän tarttui lujemmin kiinni isäänsä ja puhui hänelle vielä hellemmin ja vakavammin.

»Hän on sydämeni lemmitty. Voisin kuolla hänen puolestaan. Hän oppii rakastamaan ja kunnioittamaan sinua niinkuin minäkin. Me opetamme pienokaisemme rakastamaan ja kunnioittamaan sinua, ja me kerromme hänelle sitten, kun hän voi ymmärtää, että sinulla oli kerran samanniminen poika ja että hän kuoli ja sinä surit kovasti, mutta että hän on mennyt taivaaseen, jossa me kaikki toivomme tapaavamme hänet, kun lepoaikamme tulee. Suutele minua, isä, lupaukseksi siitä, että lepyt Walterille — rakkaalle miehelleni — sen pienen lapsen isälle, joka opetti minut tulemaan takaisin luoksesi, isä. Hän juuri opetti minut tulemaan takaisin!»

Silloin Dombey suuteli hänen huuliaan ja kohottaen katseensa virkkoi. »Voi, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi, sillä minä tarvitsen sitä kovasti!»

Hän painoi päänsä taas alas surkutellen tytärtään ja hyväillen häntä, eikä koko talossa kuulunut pienintäkään ääntä pitkään, pitkään aikaan. He pysyivät paikoillaan toisten syleilyyn vaipuneina loistavassa auringonpaisteessa, joka oli hiipinyt sisään Florencen mukana.

Dombey pukeutui lähteäkseen ulos ja mukautui nöyrästi kaikkiin Florencen pyyntöihin. Epäröivin askelin ja väristen katsoen taakseen siihen huoneeseen, jossa oli niin kauan ollut vankina ja nähnyt oman aaveensa, hän meni yhdessä Florencen kanssa eteiseen. Florence tuskin katsahti ympärilleen, jottei johtaisi uudelleen isänsä mieleen heidän viime eroamistaan, sillä heidän jalkansa polkivat samaa kohtaa, missä isä oli lyönyt häntä raivoissaan. Pysyen hänen vieressään, silmät hänen kasvoihinsa luotuina, hänen käsivartensa syleilemänä Florence opasti hänet kadulla odottaviin vaunuihin ja vei hänet pois.

Silloin neiti Tox ja Polly tulivat ulos kätköistään ja vuodattivat ilon kyyneliä. Sitten he keräsivät Dombeyn vaatteet ja kirjat ja muut tavarat hyvin huolellisesti ja luovuttivat ne parille miehelle, jotka Florence illalla lähetti niitä noutamaan. Ja senjälkeen he nauttivat viimeisen kupillisen teetä autiossa talossa.

»Ja niin Dombey ja Poika, kuten huomautin eräässä surullisessa tilaisuudessa», sanoi neiti Tox päättäen pitkän sarjan muistelmia, »on sittenkin tytär».

»Olette oikeassa», virkkoi neiti Tox, »ja se tuottaa teille kunniaa, että olitte aina ystävällinen hänelle, kun hän oli pieni lapsi. Te olitte hänen ystävänsä paljon aikaisemmin kun minä, ja te olette hyvä ihminen. Kuuletteko, Robin?»

Neiti Tox kääntyi puhuttelemaan pyöreäpäistä nuorukaista, joka näytti kylmäkiskoiselta ja alakuloiselta istuessaan kaukana nurkassa ja nyt nousi.

»Robin», jatkoi neiti Tox, »olen juuri huomauttanut äidillenne, niinkuin lienette kuullut, että hän on hyvä nainen».

»Hyvä on, Robin. Minua ilahduttaa kuulla teidän sanovan niin. Koska aioin koetteeksi ottaa teidät hänen hartaista pyynnöistään palvelijakseni, antaakseni teille tilaisuuden pyrkiä jälleen kunniallisesti eteenpäin, tahdon käyttää tätä vaikuttavaa hetkeä huomauttaakseni, että toivoisin teidän iäti muistavan, että teillä on ja on aina ollut hyvä äiti, ja teidän velvollisuutenne on koettaa käyttäytyä niin, että olette hänelle lohdutukseksi.»

»Kautta sieluni, neiti Tox», vastasi Robin, »minä olen kokenut monenlaista, ja nyt on tarkoitukseni pyrkiä niin suoraan eteenpäin kuin ikinä kukaan kaveri —»

»Minun täytyy pyytää teitä vieraantumaan tuosta sanasta, Robin», keskeytti neiti Tox hänet kohteliaasti.

»Ei, kiitoksia, Robin», virkkoi taas neiti Tox. »Minusta olisi parempi, että sanoisitte yksilö.»

»Paljon parempi», huomautti neiti Tox tyytyväisenä. »Suunnattoman paljon ihmehikkäämpi!»

»— konsanaan voi», jatkoi Rob. »Jollei minusta olisi tehty hiojaa, hyvä neiti ja äiti, mikä on onnettomin juttu nuorelle miekko — yksilölle —»

»— ja jolleivät linnut olisi minua houkutelleet ja jollen sitten olisi joutunut huonoon palvelukseen, olisin toivoakseni menestynyt paremmin. Mutta ei ole koskaan liian myöhäistä miek —»

»— lölle», täydensi Robin, »tehdä parannusta, ja minä toivon parantuvan! teidän ystävällisellä avullanne ja pyydän teitä, äiti, viemään terveiseni isälle ja veljilleni ja sisarilleni ja puhumaan siitä».

»Minua tosiaankin ilahduttaa kuulla tuollaista», virkkoi neiti Tox. »Tahdotteko vähän leipää ja voita ja kupillisen teetä, ennenkuin lähdemme, Robin?»

»Kiitoksia, hyvä neiti», vastasi entinen hioja, joka alkoi heti käyttää omia yksityishiojiaan mitä pontevimmalla tavalla, ikäänkuin hänellä olisi pitkän aikaa ollut vain hyvin pienet ruoka-annokset.

Kun neiti Tox ja Polly vihdoin panivat myssyn päähänsä ja kietoivat huivin hartioilleen, syleili Rob äitiään ja seurasi uutta emäntäänsä pois, mikä herätti Pollyssä sellaisia toivon jaihastuksen tunteita, että hänen silmissään näkyi loistavia ja kirjavia renkaita kaasulamppujen ympärillä hänen katsellessaan poikansa jälkeen. Sitten hän sammutti valon, lukitsi ulko-oven, jätti avaimen lähellä asuvan välittäjän asuntoon ja lähti kotiin päin niin nopeasti kuin suinkin, nauttien etukäteen siitä äänekkäästä riemusta, jonka hänen odottamaton saapumisensa siellä herättäisi. Suuri talo, joka oli tunteeton kaikkia siinä koettuja kärsimyksiä ja näkemiään muutoksia kohtaan, seisoi synkkänä kuin juro mykkä kadun varrella, torjui kaikki lähemmät kyselyt sillä kauas näkyvällä ilmoituksella, että tämä kaunis herrastalo oli vuokrattavana.

KUUDESKYMMENES LUKU

Tohtori ja rouva Blimberin suuri puolivuotisjuhla, johon oli pyydetty jokaista tässä hienossa oppilaitoksessa ahertavaa nuorukaista hyväntahtoisesti saapumaan puolikahdeksalta illalla, ohjelman tarjotessa katrillia, oli vanhan tavan mukaan jälleen pidetty, ja nuoret miehet olivat lähteneet koteihinsa täyteen ahdettuina tiedoilla, puhkeamatta sopimattomiin ilonilmauksiin. Nuori Skettles oli matkustanut ulkomaille sulostuttamaan tästedes vakinaisesti isänsä sir Barnet Skettlesin kotia, sillä tämän aatelismiehen oli onnistunut suositulla esiintymistavallaan saada diplomaattinen toimi, jonka velvollisuuksia hän itse ja lady Skettles täyttivät niin etevästi, että se tyydytti heidän omia maanmiehiäänkin, mitä pidettiin suorastaan ihmeenä. Tozer, josta nyt oli tullut pulska nuorukainen ja jolla oli pitkävartiset kiiltonahkasaappaat, oli niin täyteen ahdettu muinaisuutta, että olisi englanninkielen taidossa melkein voinut kilpailla syntyperäisen muinaisen roomalaisen kanssa. Tämä saavutus herätti hänen kelpo vanhemmissaan mitä hellintä liikutusta ja pakotti Briggsin isän ja äidin painamaan nöyryytettyinä päänsä alas, sillä viimemainitun nuorukaisen tiedot oli huonosti järjestetyn matka-arkun lailla sullottu niin lujasti kiinni, ettei hän päässyt käsiksi mihinkään, mitä kulloinkin halusi, ja ne hedelmät, jotka hän vaivaloisesti oli kerännyt tiedonpuusta, olivat joutuneet niin kovaan puserrukseen, että niistä oli tullut jonkunlaisia henkisiä kuivattuja sekahedelmiä, vailla alkuperäistä muotoa tai makua. Nuori Bitherstone, johon tällä pakkojärjestelmällä oli ollut onnellisempi eikä suinkaan harvinainen vaikutus, häneen kun sen lakattua toimimasta ei jäänyt siitä mitään, oli paljon paremmassa tilassa. Hän oli paraikaa höyrylaivalla, jonka oli määrä viedä hänet Bengaliin, ja unohti niin ihailtavan nopeasti, että sopi hyvinkin epäillä kestäisivätkö hänen päässään nimisanain taivutukset matkan loppuun asti.

Kun tohtori Blimberin olisi vanhan tavan mukaan pitänyt juhlapäivän aamuna lausua nuorukaisille: »Hyvät herrat, me aloitamme opinnot taas ensi kuun viidentenäkolmatta päivänä», poikkesi hän entisestä kaavasta ja sanoi: »Hyvät herrat, kun ystävämme Cincinnatus vetäytyi maatilalleen, ei hän ehdottanut senaatille ketään roomalaista, jonka olisi toivonut nimitettävän seuraajakseen. Mutta tässä on roomalainen», jatkoi hän laskien kätensä kandidaatti Feederin olkapäälle, »adolescens imprimis gravis et doctus, jonka minä, syrjään vetäytyvä Cincinnatus, haluan esittää omalle pikku senaatilleni sen tulevana diktaattorina. Hyvät herrat, me aloitamme opinnot taas ensi kuun viidentenäkolmatta päivänä kandidaatti Feederin johdolla.»

Sen kuultuaan — tohtori Blimber oli etukäteen käynyt asianomaisten vanhempien luona ja selittänyt asian hienosti — nuoret herrasmiehet hurrasivat, ja Tozer ojensi oppilasten puolesta tohtorille hopeisen mustepullon ja piti puheen, joka sisälsi hyvin vähän äidinkieltä, mutta sensijaan viisitoista latinalaista ja seitsemän kreikkalaista lainausta, herättäen sillä nuorimmissa pojissa tyytymättömyyttä ja kateutta. He huomauttivat: »Kyllähän se kaikki oli paikallaan vanhan Tozerin puheessa, mutta he eivät ymmärtääkseen olleet koonneet rahaa sitä varten, että vanha Tozer saisi sillä pöyhkeillä. Eihän se ollut sen paremmin hänen kuin kenenkään muun asia eikä se ollut hänen mustepullonsa. Miksi hän ei malttanut jättää rauhaan poikien omaisuutta?» Näin he purkivat tyytymättömyyttään, jonka parhaana lauhdutuskeinona näytti olevan se, että he saivat nimittää häntä vanhaksi Tozeriksi.

Ei ainoallakaan sanalla, ei pienimmälläkään vihjauksella ollut pojille ilmaistu, että kandidaatti Feeder ja ihana Cornelia Blimber aikoivat mennä keskenään naimisiin. Etenkin tohtori Blimber koetti ilmeisesti näyttää siltä kuin tämä tapahtuma tulisi hänelle mahdollisimman suurena yllätyksenä. Mutta siitä huolimatta tiesivät sen täydellisesti kaikki nuorukaiset, ja lähtiessään omaistensa luo lomaansa viettämään he lausuivat Feederille juhlalliset jäähyväiset.

Feederin romanttisimmat kuvittelut olivat käyneet toteen. Tohtori oli päättänyt maalauttaa talon ulkopuolen, kustantaa perinpohjaisia korjauksia ja luopua toimestaan ynnä Corneliasta. Maalaus ja korjaustyö alkoi samana päivänä, jolloin oppilaat lähtivät, ja sitten tuli hääaamu. Cornelia, jolla oli uudet silmälasit, odotti sitä hetkeä, jolloin hänet talutettaisiin vihkialttarille.

Tohtori oppineine säärineen ja rouva Blimber sinipunervine myssyineen ja kandidaatti Feeder pitkine raajoineen ja pörröisine hiuksineen ja Feederin veli, pastori Alfred Feeder, jonka oli määrä vihkiä nuori pari, olivat kaikki koolla vierashuoneessa. Cornelia oli appelsiininkukkineen ja morsiusneitoineen juuri tullut alakertaan ja näytti, niinkuin ennenkin, vähän kiristyneeltä, mutta hyvin viehättävältä. Silloin ovi avautui, ja heikkosilmäinen nuori mies ilmoitti kovalla äänellä:

Kohta astuivat sisään Toots, josta oli tullut komea mies, ja käsi kädessä hänen kanssaan hyvin kauniisti ja aistikkaasti puettu nainen, jolla oli kirkkaat mustat silmät.

Rouva Blimber oli iloinen saadessaan lausua Tootsin puolison tervetulleeksi, käyttäytyen tosin vähän alentuvaisesti, mutta kuitenkin varsin ystävällisesti.

»Ja koska olette tuntenut minut niin kauan», sanoi Toots, »sallikaa minun vakuuttaa, että hän on huomattavimpia naisia, mitä koskaan on elänyt».

»Kautta kunniasanani, hän on», vahvisti Toots. »Vakuutan teille, rouva
Blimber, että hän on kerrassaan harvinainen nainen.»

Rouva Toots naurahti iloisesti, ja rouva Blimber vei hänet Cornelian luokse. Kun myöskin Toots oli käynyt tervehtimässä häntä ja entistä opettajaansa, joka sanoi viitaten hänen kuulumiseensa aviosäätyyn: »Vai niin, Toots, oletteko siis meikäläisiä, Toots?» vetäytyi hän Feederin kanssa akkunasyvennykseen.

Feeder oli hyvin iloisella tuulella, teki muutamia nyrkkeilyliikkeitä
Tootsia kohti ja löi häntä taitavasti kädenselällä rintakehään.

»Jaha, vanha pukki!» sanoi hän nauraen. »Sepä se, näin meidän on käynyt. Nyt olemme satimessa, vai mitä?»

»Feeder», vastasi Toots, »toivotan teille onnea. Jos olette yhtä — yhtä täydellisen autuas avioliitossanne kuin minä, ei teillä ole enää mitään muuta toivottavaa.»

»Feeder», vastasi Toots vakavasti, »minulle sattui eräitä asianhaaroja, jotka estivät ilmoittamasta mitään itsestäni, ennenkuin vihkiminen oli toimitettu. Ensiksikin olin esiintynyt teidän silmissänne täydellisenä pölkkypäänä, mikäli on puhe neiti Dombeysta, ja minusta tuntui, että jos teidät kutsuttaisiin minun häihini, te kaiketi luulisitte, että morsiameni oli neiti Dombey. Se taas olisi vaatinut eräitä selityksiä, jotka olisivat — kautta kunniasanani — täydellisesti nujertaneet minut silloisessa käännekohdassa. Ja toiseksi meidän häämme vietettiin perin suljetussa piirissä. Ketään muita ei ollut läsnä kuin eräs minun ja rouva Tootsin ystävä, arvoltaan kapteeni — en oikein muista minkä väen kapteeni, mutta sehän ei merkitse mitään. Toivoakseni, Feeder, olen tyydyttänyt kaikki ystävyyden vaatimukset kirjoittaessani teille ennen häämatkalle lähtöäni selonteon kaikesta, mitä oli tapahtunut.»

»Toots, kunnon veikko, minähän laskin vain leikkiä», sanoi Feeder pudistaen hänen kättään.

»Pidätte sitä siis tosiaankin mainiona, Feeder?» kysyi Toots. »Kuinka mainiolta se tuntuukaan minusta! Sillä teidän on mahdoton tietää, kuinka erinomainen nainen hän on.»

Feeder oli valmis pitämään sitä täysin varmana asiana. Mutta Toots pudisti päätään eikä tahtonut uskoa sitä mahdolliseksi.

»Nähkääs, minä kaipasin vaimossa sanalla sanoen järkeä», selitti Toots.
»Minulla oli kyllä rahaa, Feeder. Järkeä — sitä minulla ei juuri ollut.»

»Ei, Feeder, minulla ei ollut. Miksi sitä peittelisin? Minulla ei ollut. Minä tiesin, että järkeä oli tuolla» — hän viittasi vaimoonsa — »suuret kasat. Minulla ei ollut ainoatakaan sukulaista, joka olisi voinut nousta häntä vastaan tai loukkaantua hänen asemansa vuoksi, sillä minä olen ihan yksin maailmassa. Minulla ei ole koskaan ollut ketään muuta läheistä kuin holhoojani, ja häntä olen aina pitänyt jonkinlaisena merirosvona ja ryövärinä. Voitte siis pitää selvänä, ettei mieleeni juolahtanut kysyä hänen mielipidettään.»

»Minä siis toimin omin päin», jatkoi Toots. »Siunattu olkoon se päivä, jolloin niin tein! Feeder, ei kukaan muu kuin minä voi arvioida, mihin tuon naisen järki pystyy. Jos naisten oikeuksia ja muuta sellaista koskaan perinpohjaisesti tavoitellaan, tapahtuu se hänen valtavan älynsä avustuksella, — Susan, rakkaani, älä ponnistele liiaksi», virkkoi hän kurkistaen äkkiä akkunakomerosta huoneeseen.

»Sinun pitää tosiaankin olla varovainen. Älä, Susan, kulta, ponnistele liiaksi. Hän kiihtyy niin helposti», sanoi hän syrjään rouva Blimberille, »ja silloin hän unohtaa, mitä tohtori sanoi».

Rouva Blimber aikoi juuri huomauttaa rouva Tootsille varovaisuuden välttämättömyyttä, kun Feeder tarjosi hänelle käsivartensa taluttaakseen hänet alas vaunuihin, jotka odottivat kirkkoon lähtöä. Tohtori Blimber talutti rouva Tootsia ja Toots kaunista morsianta, jonka välkkyvien silmälasien tienoilla liehui koiperhosten tavoin kaksi harsopukuista pientä morsiusneitoa. Kandidaatti Feederin veli, pastori Feeder, oli jo etukäteen lähtenyt valmistuakseen virkatoimitukseen.

Vihkiäiset suoritettiin ihailtavalla tavalla. Cornelia pienine jäykkine kiharoineen »läpäisi», niinkuin Kukonpoika olisi sanonut, erittäin rauhallisesti, ja tohtori Blimber lahjoitti hänet pois niinkuin ainakin mies, joka oli täydellisesti harkinnut asiaa. Harsopukuiset pienet morsiusneidot näyttivät kärsivän enimmin. Rouva Blimber oli liikutettu, mutta ei kovin rajusti, ja kertoi paluumatkalla pastori Feederille, että hänellä ei nyt olisi ainoatakaan tyydyttämätöntä toivetta, jos vain olisi saanut nähdä Ciceron Tusculumissaan.

Sitten syötiin aamiainen, johon otti osaa vain yllämainittu pieni seurue. Nuori aviomies Feeder oli erinomaisella tuulella, joka tarttui siinä määrin rouva Tootsiinkin, että Tootsin piti muutamia kertoja huomauttaa pöydän ylitse: »Rakas Susan, älä vain ponnistele liiaksi!» Parasta kaikesta oli, että Toots tunsi velvollisuudekseen pitää puheen ja vaimonsa monista kieltävistä sähkösanomista huolimatta nousi ensimmäisen kerran elämässään seisomaan sitä varten.

»Minun pitää tunnustaa», lausui Toots, »että koska tässä talossa, mitä lieneekin tehty — henkeni hämmentämiseksi joskus — millä ei ole väliä ja mistä en syytä ketään — minua aina kohdeltiin kuin tohtori Blimberin perheen jäsentä ja minulla oli oma pulpetti pitkän aikaa — en — voi — sallia — että ystäväni Feeder —»

»Muuten ei liene sopimatonta tai yhdentekevääkään tässä tilaisuudessa», sanoi Toots riemastuneena, »huomauttaa, että vaimoni on mitä erinomaisin nainen ja että hän suorittaisi tämän paljon paremmin kuin minä itse — niin, en — voi — sallia — että ystäväni Feeder — menee naimisiin —»

»Rouva Feederin kanssa, rakkaani», virkkoi Toots yksityiseen keskusteluun sopivalla hillityllä äänellä. »Niitä, jotka Jumala on yhdistänyt, älköön kukaan ihminen — niinkuin ymmärrätte. En voi sallia ystäväni Feederin mennä naimisiin — etenkään rouva Feederin kanssa — ehdottamatta heidän — heidän — maljaansa, ja», lisäsi hän luoden silmänsä omaan vaimoonsa ikäänkuin saadakseen häneltä korkeampaa hengenlentoa, »ja olkoon Hymenin soihtu ilon majakkana ja olkoot ne kukat, jotka olemme tänään sirotelleet heidän polulleen — synkkyyden karkoittajina!»

Tohtori Blimber, joka ymmärsi vertauskuvia, ihastui kovin ja virkkoi: »Oikein hyvin, Toots! Tosiaankin kerrassaan hyvin sanottu!» ja nyökäytti päätään, taputtaen käsiään. Feeder vastasi leikillisellä puheella, johon sekaantui tunteellisuuttakin. Pastori Feeder puhui sitten hyvin ystävällisesti tohtori ja rouva Blimberille, ja nuori aviomies melkein yhtä hyvin harsopukuisille pikku morsiusneidoille. Sitten tohtori Blimber lausui sointuvalla äänellä paimentyyliin muutamia ajatuksia siitä kaislamajasta, jossa hän aikoi ruveta tämän jälkeen asumaan vaimonsa kanssa, ja siitä mehiläisestä, joka tulisi surisemaan heidän majansa ympärillä. Heti tämän jälkeen, kun tohtorin silmät räpyttivät merkillisellä tavalla ja hänen vävynsä oli jo huomauttanut, että aika oli luotu orjia varten ja kysynyt, lauloiko rouva Toots, lopetti varovainen rouva Blimber yhdessäolon ja lähetti Cornelian, joka pysyi hyvin tyynenä ja viileänä, matkalle postivaunuissa sydämensä valitun kanssa.

Tootsit palasivat Bedford-hotelliin (jossa rouva Toots oli muinoin oleskellut Nipper-nimisenä), ja siellä heitä odotti kirje. Sen lukeminen vei Tootsilta niin pitkän ajan, että rouva Toots alkoi pelätä.

»Rakas Susan», sanoi Toots, »pelko on pahempaa kuin liikarasitus.
Pyydän sinua pysymään tyynenä!»

»No niin, rakkaani, se on kapteeni Gillsiltä», sanoi Toots. »Älä vain kiihdy. Waltersia ja neiti Dombeyta odotetaan kotiin!»

»Älä koeta pettää minua, rakas ystävä», sanoi rouva Toots nousten äkkiä sohvalta, kalpeana, »sillä se ei auta vähääkään. He ovat jo palanneet kotiin, näen sen selvästi kasvoistasi!»

»Kerrassaan merkillinen nainen!» huudahti Toots hurmaantuneena. »Olet ihan oikeassa, rakkaani, he ovat palanneet kotiin. Neiti Dombey on tavannut isänsä, ja he ovat sopineet!»

»Rakkaani», virkkoi Toots, »älä vain rasita itseäsi. Muista, mitä tohtori on sanonut. Kapteeni Gills sanoo — tai oikeastaan hän ei sano, mutta minä voin kuvitella siitä, mitä hän kirjoittaa — että neiti Dombey on noutanut onnettoman isänsä pois vanhasta talosta toiseen, jossa hän asuu Waltersin kanssa, ja että herra Dombey makaa siellä vaarallisesti sairaana, kuolemankielissä, ja että neiti Dombey hoitaa häntä yötä päivää.»

»Rakkakin Susan», huomautti Toots, »koeta, jos suinkin voit muistaa, mitä tohtori on sanonut! Jollet voi, niin sittehän ei ole väliä, mutta koeta ainakin!»

Hänen vaimonsa, jonka entiset tavat olivat äkkiä palanneet, pyysi niin pontevasti viemään hänet kalliin aarteensa, pikku emäntänsä, oman kultansa luokse, että Toots, jonka myötätunto ja ihailu olivat vahvinta lajia, suostui kaikkeen sydämensä pohjasta. He päättivät lähteä heti ja ilmestyä itse vastaukseksi kapteenin kirjeeseen.

Nyt oli jokin salainen asiain yhteys tai muu sattuma toimittanut niin, että kapteeni, jonka luokse herra ja rouva Toots olivat matkalla, oli joutunut häiden kukkaissaattoon, ei päähenkilönä, vaan sivullisena. Se tapahtui näin: Hetkisen katseltuaan Florencea ja hänen pienokaistaan rajattomaksi mielihyväkseen ja puheltuaan pitkän aikaa Walterin kanssa kapteeni lähti kävelylle, tuntien tarpeelliseksi miettiä yksikseen ihmiskohtaloiden muutoksia ja kelpo lailla ravistaa vahakangashattuaan Dombeyn luhistumiselle, jollainen onnettomuus oli syvästi liikuttanut hänen sydämensä jalomielisyyttä ja yksinkertaisuutta. Kapteeni olisi tosiaankin ollut perin alakuloinen tämän kovaonnisen miehen vuoksi, jollei olisi muistanut pienokaista. Mutta se tuotti hänelle aina niin täydellistä tyydytystä, että hän nauroi ääneen kävellessään kadulla ja tosiaankin heitteli äkillisessä ilonpuuskassa hattuaan ilmaan ja tavoitteli sen taas käteensä katselijain suureksi hämmästykseksi. Ne nopeat valon ja varjon vaihtelut, joiden alaiseksi kapteeni joutui kahden vastakkaisen aiheen välillä, koskivat niin kovin hänen mieleensä, että hän ymmärsi tarvitsevansa pitkän kävelyretken, ennenkuin rauhoittuisi, ja koska se tulos suuressa määrin riippui sopusointuisten ajatusyhtymäin vaikutuksesta, valitsi hän liikkuma-alakseen entisen asuntonsa ympäristön, mastojen, airojen ja väkipyöräin tekijäin, laivakorppujen leipojien, hiilenkantajain, pikikattilain, merimiesten, kanavain laivatelakkain, kääntösiltain ja muiden tyynnyttäväin esineiden tienoon.

Nämä rauhalliset näyt ja etenkin kalkkikaivannon seutu vaikuttivat niin edullisesti kapteeniin, että hän käveli edelleen täysin maltillisena ja suorastaan hyräili itsekseen laulua Viehättävästä Pegistä, kun kadunkulmasta kääntyessään äkkiä pysähtyi sanattomana nähdessään voittokulkueen lähestyvän.

Tämän juhlallisen saattueen etunenässä asteli lujatahtoinen naisolento, rouva MacStinger, joka oli säilyttänyt hellittämättömän päättäväisyyden ilmeen ja jolla oli karaistuun rintaan hyvin näkyvästi kiinnitettynä tavattoman iso kello vitjoineen. Sen kapteeni jo ensi silmäykselläkin tunsi Bunsbyn omaksi. Ja tätä viisasta merimiestä rouva MacStinger nyt talutti käsikynkästä, ja Bunsbyn kasvoilla oli samanlainen epätoivoinen ja alakuloinen ilme kuin vangilla, jota kuljetetaan vieraaseen maahan. Heidän jäljessään ilakoivat pienet MacStingerit täysilukuisina, ja taempana näkyi kaksi hirveän ja vankan näköistä naista taluttamassa välissään pientä, korkeahattuista herraa, joka myöskin säteili ilosta. Vanavedessä purjehti Bunsbyn käskyläispoika kantaen päivänvarjoja. Kaikki pysyivät hyvässä marssijärjestyksessä, ja hirvittävä hilpeys, joka oli vallannut koko seurueen, olisi täysin riittänyt ilmaisemaan — vaikkei naisten pontevia ilmeitä olisikaan näkynyt — että se oli uhrikulkue ja että uhrina oli Bunsby.

Kapteenin mieleen johtui ensiksi lähteä karkuun. Se näytti olevan
Bunsbynkin aikeena, niin toivotonta kuin sen toteuttaminen olisikin.
Mutta kun seurueesta kajahti jälleentuntemisen huudahdus ja Alexander
MacStinger juoksi kapteenin luokse avosylin, täytyi kapteenin antautua.

»Kas vain, kapteeni Cuttle!» virkkoi rouva MacStinger. »Onpa tämä tosiaankin kohtaus! En ole teille enää vihainen. Kapteeni Cuttle, teidän ei tarvitse pelätä, että alkaisin tässä julkilausua mietteitäni. Minä tahdon mennä vihkialttarille toisenlaisessa mielentilassa.» Hän vaikeni, oikaisi selkänsä, veti rintansa täyteen ilmaa ja virkkoi uhriinsa viitaten: »Mieheni, kapteeni Cuttle.»

Surkea Bunsby ei katsonut oikeaan eikä vasempaan, ei morsiameensa eikä ystäväänsä, vaan suoraan eteenpäin, tyhjyyteen. Kun kapteeni ojensi kätensä, tarttui Bunsby siihen, mutta ei lausunut sanaakaan vastaukseksi kapteenin tervehdykseen.

»Kapteeni Cuttle», virkkoi rouva MacStinger, »jos tahdotte hyvittää entiset riidat ja nähdä ystävänne, minun mieheni, viimeisen kerran naimattomana, niin tuotatte meille iloa saattamalla meitä rukoushuoneeseen asti. Tässä on morsiusneitoni», lisäsi hän viitaten tarmokkaampaan edellämainituista vankoista naisista, »ja hän on varmasti iloinen saadessaan teidät suojelijakseen, kapteeni Cuttle».

Lyhyt, korkeahattuinen herrasmies, joka näytti olevan toisen naisen mies ja joka ilmeisesti iloitsi, kun lähimmäinen pakotettiin hänen asemaansa, väistyi ja luovutti kapteeni Cuttlelle määrätyn naisen. Tämä tarttui heti kapteenin käsivarteen ja huomauttaen, ettei saanut menettää aikaa, antoi kovalla äänellä lähtökäskyn.

Kapteenin huolestus ystävän kohtalosta ja aluksi säikähdys omastakin puolesta — sillä hänet valtasi epämääräinen pelko, että hänet voitaisiin väkipakolla naittaa, kunnes hänet pelasti vihkimäkaavan muistaminen, siinä kun laillisesti vaaditaan vastaamaan »tahdon», ja hän tunsi olevansa henkilökohtaisesti turvassa, jos vain mihin kysymykseen tahansa vastaisi selvästi »en» — ajoi kylmän hien hänen otsalleen ja turrutti hänet ensin niin, ettei hän ymmärtänyt lainkaan, kuinka kulkue eteni, vaikka itse oli siinä jäsenenä, eikä tajunnut sanaakaan kauniin seuralaisensa puheesta. Mutta hieman tyynnyttyään hän sai tietää naiseltaan, että tämä oli jäänyt leskeksi erään herra Bokumin jälkeen, jolla oli ollut toimi tulli virastossa, että hän piti rakkaimpana ystävättärenänsä rouva MacStingeriä, joka oli sukupuolensa loistava esikuva, että hän oli usein kuullut kapteenista ja toivoi hänen katuneen entistä elämäänsä ja että hän uskoi herra Bunsbyn ymmärtävän, minkä onnen hän oli saavuttanut, mutta että hän pelkäsi miesten harvoin käsittävän, mitä sellainen onni merkitsi, kunnes olivat sen menettäneet, ja paljon muuta samaan suuntaan.

Koko tänä aikana kapteeni huomasi rouva Bokumin pitävän tarkoin silmällä sulhasta ja pani myös merkille, että milloin tahansa he tulivat lähelle pihaa tai kapeaa kujaa, joka näytti soveliaalta pakotieltä, rouva Bokum oli varuillaan katkaistakseen hänen mahdollisen karkuretkensä. Niinikään näyttivät pitävän varansa toinen nainen ja hänen miehensä, lyhyt korkeahattuinen herra, ennakolta laaditun suunnitelman mukaan. Onnetonta uhriparkaa piteli muuten rouva MacStinger niin lujasti kiinni, että kaikki itsesäilytysyritykset paon avulla olivat mahdottomia. Sitä piti päivänselvänä myöskin katurahvas, ilmaisten käsityksensä asiasta huudoilla ja sanasutkauksilla, joista rouva MacStinger ei vähääkään välittänyt, kun taas Bunsby näytti olevan tunnottomuuden tilassa.

Kapteeni teki monta yritystä puhutellakseen filosofia edes jollakin yksitavuisella sanalla tai viittauksella, mutta epäonnistui joka kerta, sillä toisaalta oli hänen vartijansa liian valpas, ja toisaalta oli perin vaikeata herättää Bunsbyn huomiota millään ulkonaisella tai näkyvällä merkillä. Näin he lähestyivät rukoushuonetta, läheistä valkoiseksi rapattua rakennusta. Sen oli hiljattain vuokrannut pastori Melchisedech Howler, joka oli hartaista pyynnöistä suostunut antamaan maailman pysyä paikallaan vielä kaksi vuotta, mutta ilmoittanut lahkolaisilleen, että sen sitten täytyi ehdottomasti loppua.

Sillä aikaa kun pastori Melchisedech luki muutamia tilapäisiä rukouksia, sai kapteeni tilaisuuden murista sulhasen korvaan:

Tähän Bunsby, unohtaen kunnianarvoisan Melchisedechin, jollaista hairahdusta vain hänen epätoivoinen asemansa saattoi puolustaa, vastasi:

»Jack Bunsby», kuiskasi kapteeni, »teetkö tämän omasti vapaasta tahdostasi?»

Bunsby, joka tuijotti kuin maailman toiseen ääreen, pienimmänkään ilmeen hänen kasvoissaan muuttumatta, ei vastannut.

»Mitä hyötyä siitä olisi?» tokaisi onneton filosofi. »Hän saisi minut taas kiinni.»

»Koeta!» vastasi kapteeni. »Reippaasti vain! No nyt! Nyt on sopiva hetki. Karkaa, Jack Bunsby!»

Mutta sensijaan että olisi käyttänyt hyväkseen tätä neuvoa Jack Bunsby virkkoi alakuloisesti kuiskaten:

»Se kaikki alkoi sinun arkkusi vuoksi. Miksi täytyikään minun silloin illalla saattaa häntä satamaan?»

»Toveri», änkytti kapteeni, »minä luulin, että sinä olisit vienyt voiton hänestä eikä hän sinusta. Mies, jolla on sellaiset mielipiteet kuin sinulla!»

»Kuuleppas», sanoi kapteeni tyrkäten häntä kyynärpäällään, »nyt on sopiva aika. Karkaa tiehesi! Minä peitän jälkesi. Aika kiitää, Bunsby! Vapautesi on täpärällä. Tahdotko?»

»Bunsby!» ahdisti kapteeni. »Vapautesi tähden, tahdotko, kolmannen kerran? Nyt tai ei koskiin!»

Bunsby ei karannut silloin eikä koskaan, sillä heti tämän jälkeen hän joutui rouva MacStingerin aviopuolisoksi.

Kapteenista tuntui tässä kirkollisessa toimituksessa kauheimmalta asianhaaralta se syvä harrastus, jota Juliana MacStinger osoitti sitä kohtaan. Tuntui peloittavalta ajatella sitä kaikkien sielunvoimain jännittämistä, jolla tuo lupaava lapsi, äitinsä ilmetty kuva, tarkkasi vihkiäismenoja. Kapteeni saattoi jo mielessään kuvitella loppumatonta sarjaa ansaan joutuneita miehiä. Hän näki ajatuksissaan vuosisatoja kestävää sortoa ja pakkoa, jonka alaiseksi merimiehet joutuisivat. Se oli paljon merkittävämpi näky kuin rouva Bokumin tai toisen naisen horjumaton lujuus tai pienen korkeahattuisen herran riemu tai edes rouva MacStingerin kammottava taipumattomuus. Nuoret MacStingerit ymmärsivät hyvin vähän siitä, mitä oli tekeillä, ja välittivät siitä vielä vähemmän. Heidän pääasiallisena harrastuksenaan oli toinen toisensa puolikengille astuminen, mutta nämä villit lapset olivat sitäkin selvempänä vastakohtana Julianan varhaiskypsälle naisellisuudelle. Vuoden parin kuluttua, ajatteli kapteeni, olisi tuon neitosen kanssa saman katon alla asuminen täydellinen turmio.

Toimitus päättyi siten, että nuoret perheenjäsenet kävivät yhteisvoimin käsiksi Bunsbyyn, nimittäen häntä hellästi isäkseen, ja pyytelivät häneltä rahaa. Kun nämä rakkauden puuskat olivat päättyneet, tahtoi kulkue lähteä taas ulos, mutta sitä viivytti hetkisen Alexander MacStingerin odottamaton mielenpurkaus. Tämä lapsikulta näytti mielessään liittävän yhteen rukoushuoneen ja hautakivet silloin, kun ei sinne menty tavalliseen jumalanpalvelukseen. Nyt hän ei voinut käsittää muuta kuin että aiottiin säädyllisesti haudata hänen äitinsä ja ikipäiviksi häneltä riistää. Niinpä hän tuskissaan parkui hämmästyttävän kovaa ja kävi ihan mustaksi kasvoiltaan. Vaikka nämä hellän kiintymyksen merkit lienevätkin liikuttaneet hänen äitinsä sydäntä, ei hänen luonteeseensa kuulunut sallia siitä johtuneen mielihyvän tunteen muuttua heikkoudeksi. Turhaan koetettuaan palauttaa pienokaista järkiin ravistelulla, tyrkkimisellä ja ärjymisellä hän vei pikku pojan sylissään ulos ja yritti toista keinoa. Hääseurue sai seurata tapausten kehittymistä kuullessaan nopeasti toisiaan seuraavia läiskäyksiä, jotka muistuttivat kättentaputuksia, ja nähdessään vähän senjälkeen Alexanderin makaamassa kylmällä kivipihalla ihan punaisena, surkeasti voivotellen.

Hääkulkue, joka nyt taas saattoi järjestyä, lähti liikkeelle Brig-aukiolle päin, missä hääateria odotti, ja katurahvas huuteli Bunsbylle monia hupaisia onnentoivotuksia hänen vastasaavutetun onnensa johdosta. Kapteeni seurasi mukana ovelle asti, mutta kävi levottomaksi rouva Bokumin ystävällisemmän käytöksen vuoksi, sillä vapauduttuaan raskaasta velvollisuudestaan — naisten valppaus oli näet tuntuvasti vähentynyt, sittenkun sulhanen oli turvallisesti vihitty — jouti tämä rouva paremmin osoittamaan harrastustaan saattajallensa. Senvuoksi kapteeni nyt erosi koko seurueesta ja sen uhrista puolustellen lähtöään sillä tekosyyllä, että oli aikaisemmin luvannut mennä muualle. Toisena levottomuuden syynä olivat ne tunnonvaivat, joita hän kärsi ajatellessaan olleensa ensimmäisenä aiheena Bunsbyn joutumiseen satimeen, vaikkei ollut osannut sitä aavistaakaan, vaan oli luottanut rajattomasti filosofin voimiin.

Kapteenin mieleen ei juolahtanut palata vanhan Soi Gillsin luokse poikkeamatta ensiksi kysymään Dombeyn vointia — vaikkakin se talo, jossa hän makasi sairaana, oli Lontoon ulkopuolella, raikkaan nummen reunalla. Hän ajoi jonkin matkaa tuntiessaan itsensä väsyneeksi ja suoritti matkansa iloisena.

Akkunakaihtimet oli laskettu alas, ja kaikki oli niin hiljaista, että kapteenia melkein peloitti koputtaa, mutta kuunnellessaan oven takana hän erotti joitakin ääniä sisältä ihan läheltä. Hän koputti varovasti, ja Toots avasi hänelle oven. Toots olikin juuri saapunut vaimonsa kanssa. He olivat ensiksi käyneet merikadetin tyyssijassa hakemassa kapteenia ja saaneet siellä tietää osoitteen.

Rouva Toots oli heti ottanut joltakulta lapsen syliinsä ja istui nyt portailla sitä hyväillen ja hyssytellen. Florence seisoi kumartuneena hänen vieressään, eikä kukaan olisi voinut sanoa, kumpaa rouva Toots syleili ja hyväili enemmän, äitiäkö vai lasta, tai kumpi heistä oli hellempi, Florenceko rouva Tootsille vai rouva Toots hänelle vai he molemmat pienokaiselle, ollessaan niin tulvillaan rakkautta ja liikutusta.

»On, oikein pahasti», vastasi Florence. »Mutta, Susan kulta, sinä et saa puhua minulle enää samoin kuin ennen. Ja mitä tämä on?» kysyi hän koskettaen hämmästyneenä Susanin vaatteita. »Vanha pukusi, rakas Susan? Vanha myssysi ja kiharasi ja kaikki muu?»

Susan puhkesi itkemään ja peitti suudelmilla sen pikku käden, joka oli koskettanut häntä niin ihmetellen.

»Rakas neiti Dombey», virkkoi Toots astuen esiin, »minä selitän. Hän on kerrassaan erinomainen nainen. Hänen vertaisiaan ei ole monta! Hän on aina sanonut — jo ennenkuin menimme naimisiin ja vielä tänä päivänä — että milloin tahansa te palaisittekin, hän ei tulisi luoksenne missään muussa puvussa kuin siinä, jossa hän oli tottunut teitä palvelemaan, jottei hän näyttäisi teistä vieraalta ja vähemmän rakkaalta. Minä myöskin ihailen sitä pukua enemmän kuin mitään muuta. Minä ihailen häntä siinä! Rakas neiti Dombey, hänestä tulee taas palvelijanne ja hoitajanne ja kaikkea muuta, mitä hän oli ennen, vieläpä enemmänkin. Hän ei ole lainkaan muuttunut. Mutta, Susan kulta», lisäsi Toots, joka oli puhunut hyvin tunteellisesti ja ihastuneesti, »en pyydä sinulta mitään muuta kuin että muistaisit, mitä lääkäri on sanonut, etkä vain kiihoittuisi.»

YHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU

Florence tarvitsi apua. Hänen isänsä oli alituisen hoidon tarpeessa. Ja senvuoksi Susan oli korvaamaton apua Florencelle. Kuolema vaani Dombeyn vuoteen ääressä. Entisen itsensä varjona, mieleltään järkytettynä ja ruumiiltaan vaarallisesti sairaana hän laski väsyneen päänsä sille leposijalle, jonka hänen tyttärensä kädet olivat valmistaneet, eikä ollut sen koommin siitä noussut.

Yleensä hän tunsi aina läsnäolevan tyttärensä, vaikka kuumehoureissaan usein sekoitti ne olot, joissa hän nyt puhui Florencelle. Niinpä hän toisinaan puheli siinä mielessä kuin hänen poikansa olisi vasta äsken kuollut. Silloin hän mainitsi, että vaikkei hän ollutkaan sanonut mitään Florencen alituisesta vaalimisesta pikku sairasvuoteen ääressä, hän kuitenkin oli nähnyt sen — hyvinkin nähnyt. Ja samalla hän peitti kasvonsa nyyhkyttäen ja ojensi taas kuihtuneen kätensä. Toisinaan hän kysyi Florencea häneltä itseltään. »Missä Florence on?» »Tässä, isä.» »En tunne häntä!» huusi sairas. »Me olemme olleet erossa niin kauan, etten tunne häntä!» Ja silloin valtasi hänet jäykistävä pelko, kunnes Florence sai hänen kiihtymyksensä hellillä sanoilla lauhtumaan ja hänen silmistään virtaamaan kyyneliä, joita toisilla kerroilla koetti niin innokkaasti kuivata.

Dombey houraili toisinaan tuntikausia entisissä vaikutelmissaan, jonne Florence ei voinut häntä seurata, vaikka kuuntelikin tarkoin. Hän toisteli lapsellista kysymystä: »Mitä on raha?» ja mietti ja pohti sitä tapaillen sopivaa vastausta, milloin hajanaisesti, milloin vähän johdonmukaisemmin, ikäänkuin sitä ei olisi koskaan ennen häneltä kysytty. Hän saattoi toistella entistä toiminimeään tuhansia kertoja ja käänsi joka kerta päätään pieluksella. Hän laski lapsiaan — yksi — kaksi — pysähtyi ja alkoi taas alusta samalla tavalla.

Mutta näin tapahtui vain silloin, kun hän oli pahimmin sekaisin. Kaikkina muina sairautensa vaiheina, etenkin silloin, kun hän oli selvimmillään, hän ajatteli vain Florencea. Useimmiten hän teki seuraavaa: hän palautti mieleensä sen yön, jota oli vielä niin hiljattain muistellut, sen yön, jolloin Florence tuli alas hänen huoneeseensa, ja kuvitteli, että hänen sydämensä iski häntä ja että hän lähti Florencen jäljestä ylös portaita häntä etsimään. Sitten hän taas sekoitti tämän ajan äskeisiin päiviin, jolloin lukemattomat jalan jäljet olivat häntä kiusanneet, hämmästyi niiden paljoutta ja alkoi laskea niitä seuratessaan Florencea. Silloin hän äkkiä huomasi verisiä jälkiä ilmestyneen toisten joukkoon. Ja tavantakaa avautui ovia, joiden lävitse hän näki kuvastimissa hirveitä aaveita, kuihtuneita miehiä, kätkemässä jotakin povelleen. Mutta lukemattomien jalanjälkien, veristenkin, seassa hän näki siellä täällä Florencen askelia yhä menossa edellä. Ja hänen rauhaton henkensä harhaili seuraten ja lukumäärää laskien yhä kauemmaksi ja korkeammalle, ikäänkuin valtavan tornin huippuun, jonne kesti vuosikausia kiivetä.

Eräänä päivänä hän kysyi, eikö se ollut Susan, jonka hän oli kuullut puhelevan pitkän aikaa sitten.

Sairas vastasi: »Hyvin mielelläni», ja Susan ilmestyi väristen ja hämillään hänen vuoteensa viereen.

Se näytti suuresti huojentavan potilaan mieltä. Hän pyysi, ettei Susan lähtisi pois, vaan uskoisi, että hän antoi anteeksi kaikki, mitä Susan oli sanonut. Sitten hän kertoi, että Florencen ja hänen välinsä olivat nyt ihan toisenlaiset ja että he olivat hyvin onnellisia. Ja vahvistaakseen sanojaan hän tarttui Florencen päähän ja veti sen pielukselle viereensä.

Tällaisena hän pysyi monta viikkoa. Vihdoin hän rauhoittui maatessaan vuoteellaan heikkona miehen varjona ja puhuen niin hiljaisella äänellä, että toiset saattoivat erottaa hänen sanansa vain panemalla korvansa hänen huultensa kohdalle. Hänelle tuotti hiljaista nautintoa maata siinä akkunan ollessa auki katsellen kesäistä taivasta ja puita ja iltaisin auringonlaskua, seurata silmillään pilvien ja lehtien varjoja, jotka herättivät hänessä myötätuntoa. Se olikin luonnollista, sillä hänelle eivät elämä ja maailma enää merkinneet muuta.

Nyt hän alkoi näyttää huomaavansa Florencen väsyvän ja koetti voittaa heikkoutensa kuiskaamalla hänelle: »Mene kävelemään, lapsi kulta, raittiiseen ilmaan. Mene hyvän miehesi luokse!» Kerran hän viittasi huoneeseen tulleen Walterin astumaan lähemmäksi ja kumartumaan, puristi hänen kättään ja vakuutti kuiskaten, että hän tiesi kuollessaan voivansa uskoa tyttärensä hänen haltuunsa.

Eräänä iltana, jolloin Florence ja Walter istuivat auringonlaskun aikana hänen huoneessaan, mikä oli hänelle hyvin mieluista, alkoi Florence hyräillä hiljaisella äänellä sylisään olevalle pienokaiselle vanhaa säveltä, jota oli niin usein laulanut velivainajalleen. Sairas ei sietänyt sitä silloin, vaan kohotti vapisevan kätensä pyytäen Florencea lopettamaan. Mutta seuraavana päivänä hän pyysi Florencea laulamaan sitä, vieläpä sitten useinkin iltaisin, kuten Florence tekikin. Sairas kuunteli kasvot kääntyneinä toisaalle.

Kerran Florence istui akkunan ääressä, käsityökori hänen ja Susanin välillä, joka yhä oli hänen uskollinen toverinsa. Sairas oli vaipunut unenhorrokseen. Ilta oli ihana; kestäisi vielä pari tuntia pimeän tuloon. Tämä rauhallisuuspa hiljaisuus teki Florencen hyvin miettiväiseksi. Hän muisteli sitä hetkeä, jolloin vuoteessa makaava, nyt niin muuttunut mies oli ensiksi esittänyt hänelle kauniin uuden äitipuolen, ja hätkähti Walterin nojautuessa takaapäin hänen tuolinsa ylitse.

»Florence rakas», virkkoi Walter, »portailla on eräs, joka haluaa puhua kanssasi».

Walterin ilme näytti Florencesta kovin vakavalta ja pakotti hänet kysymään, oliko jotakin tapahtunut.

»Ei, ei mitään, kultaseni», vastasi Walter. »Minä olen itse tavannut sen herran ja puhunut hänen kanssaan. Ei mitään ole tapahtunut. Tule nyt.»

Florence pisti kätensä hänen kainaloonsa ja seurasi häntä alakertaan, uskoen isänsä mustasilmäisen rouva Tootsin hoitoon, joka istui työssään niin uutterana ja reippaana kuin mustasilmäiset naiset voivat. Puutarhan puolella olevassa hauskassa pikku vierashuoneessa istui muuan herra, joka nousi seisomaan ja lähestyi Florencea, mutta kääntyikin sitten kummallisten säärtensä ohjaamana toiseen suuntaan ja pysähtyi pöydän viereen.

Silloin Florence muisti Feenix-serkun, jota ei ollut ensiksi tuntenut varjossa. Feenix-serkku tarttui hänen käteensä ja onnitteli häntä hänen avioliittonsa vuoksi.

»Minä olisin tosiaankin suonut», virkkoi hän istuutuen sitten, kun Florencekin istui, »että olisin aikaisemmin saanut esittää onnentoivotukseni, mutta niin monta tuskallista tapausta on seurannut toinen toisensa kintereillä, että olen itsekin ollut kirotussa tilassa ja täysin kykenemätön kaikkeen seurusteluun. Ainoa seura, jonka kanssa olen ollut tekemisissä, olen ollut minä itse, ja kaikkea muuta kuin imartelevaa on ihmisen hyvälle käsitykselle hänestä itsestään tietää tosiaankin ikävystyttävänsä itsensä ihan kuoliaaksi.»

Florence arvasi tämän herran käytöksessä ilmenevästä epämääräisestä vähäisyydestä ja levottomuudesta ja yhtä paljon Walterin koko olemuksesta, että vielä seuraisi jotakin muuta, mikä lähemmin koskisi tiettyä päämäärää.

»Olen kertonut ystävälleni herra Gaylle, jos minulle suodaan kunnia häntä siksi sanoa, iloitsevan! kuullessani, että ystäväni Dombey on varmasti paranemassa», jatkoi Feenix-serkku. »Uskon, ettei ystäväni Dombey salli mielensä liiaksi lannistua pelkästä omaisuutensa menettämisestä. En voi väittää koskaan tunteneeni suurta surua omaisuuden menettämisen vuoksi, sillä minulla ei ole tosiaankaan koskaan ollut suurta omaisuutta menetettävänä. Mutta niin paljon kuin minulle on ollut mahdollista menettää, olen myös menettänyt enkä huomaa mielestäni erikoisesti siitä huolehtivani. Tiedän, että ystäväni Dombey on kirotun rehellinen mies, ja varmasti tuottaa hänelle suurta lohdutusta se tieto, että se on yleinen mielipide. Ei edes Tommy Screwzer — joka on erittäin sapekas mies ja jonka ystäväni Gay luultavasti tuntee — voi kiistää sitä tosiasiaa vastaan.»

Florence tunsi entistä selvemmin, että jotakin oli tulossa, ja odotti sitä vakavana, niin vakavana, että Feenix-serkku vastasi, ikäänkuin hän olisi puhunut.

»Asia on niin», virkkoi Feenix-serkku, »että ystäväni Gay ja minä olemme keskustelleet siitä, olisiko mahdollista pyytää teiltä erästä suosionosoitusta. Ystäväni Gay, joka on kohdellut minua erikoisen hyväntahtoisella ja avomielisellä tavalla, mistä olen hänelle oikein kiitollinen, on taipunut siihen, että pyytäisin sitä teiltä. Olen varma siitä, että niin rakastettava nainen kuin ystäväni Dombeyn viehättävä ja täydellinen tytär ei tarvitse monia rukouksia taipuakseen, mutta olen onnellinen tietäessäni, että minua tukee tässä ystäväni Gayn vaikutus ja suostumus. Kun edustaja-aikoinani jonkun henkilön oli tehtävä jokin ehdotus — mikä sattui harvoin niinä aikoina, sillä meitä pidettiin hyvin lujissa ohjaksissa, koska kummankin puolen johtajat olivat ankaran sotakurin miehiä, mikä olikin kirotun hyvä asia sekä upseerin arvoisille että tavallisille rivimiehille niinkuin minullekin ja esti meitä paljastamasta itseämme joka hetki kaikkien silmille, niinkuin moni meistä kiihkeästi halusi — niin, kun edustaja-aikoinani, kuten aioin sanoa, jollakin miehellä oli halu laukaista pienellä yksityisellä paukkupyssyllään, pidettiin aina suurena etuna hänelle, jos hän saattoi sanoa, että hänellä oli onni uskoa ajatustensa saavan vastakaikua herra Pittin, sen luotsin, rinnassa, joka oli kestänyt monta myrskyä. Silloin alkoi hiton suuri joukko edustajia heti hihkua ja yllytti siten hänen rohkeuttaan. Mutta asian laita oli niin, että nämä miehet, joiden oli käsketty hurrata oikein pontevasti, milloin vain herra Pittin nimi mainittiin, tulivat siinä niin harjaantuneiksi, että aina heräsivät sen kuullessaan. Ja he olivat niin täysin tietämättömiä siitä, mistä oli puhe, että hupaisten juttujen kertoja Brown — hän, joka kuului valtionvarain valiokuntaan ja joi neljä pulloa päivässä ja jonka ystäväni Gayn isä varmaankin tunsi, sillä se tapahtui ennen ystäväni Gayn aikoja — niin, Brown sanoi tavallisesti, että jos joku olisi noussut paikaltaan ja sanonut, että hänen täytyi mielipahakseen ilmoittaa parlamentille erään kunnioitettavan edustajan makaavan etuhuoneessa kuolemankielissä suonenvetokohtausten viimeisellä asteella ja että saman kunnioitettavan edustajan nimi oli Pitt, olisi tämä sanoma otettu äänekkäin hyväksymishuudoin vastaan.»

Tämä pääasian vältteleminen hämmensi Florencea, joka katseli vuoroin
Feenix-serkkua ja Walteria yhä levottomampana.

»Kautta kunniani, ei ole syytä huolestua», vahvisti Feenix-serkku, »ja minä olen syvästi suruissani tuottaessani teille hetkisenkään levottomuutta. Vakuutan teille, ettei ole mitään hätää. Se suosionosoitus, jota pyydän, on yksinkertaisesti vain — mutta se näyttää tosiaankin niin tavattoman kummalliselta, että olisin sanomattoman kiitollinen ystävälleni Gaylle, jos hän hyväntahtoisesti suvaitsisi — niin, tosiaankin — suvaitsisi murtaa jään», sanoi Feenix-serkku.

Sekä tämä vetoaminen että yhtä paljon Florencen katse vaikuttivat, että
Walter virkkoi:

»Rakkaani, asia ei ole lainkaan kummallinen. Tässä on puheena vain se, että lähtisit Lontooseen yhdessä tämän herran kanssa, jonka tunnet.»

»Ja myöskin ystäväni Gay — jos saan huomauttaa», keskeytti
Feenix-serkku.

»Jos voisin pyytää teitä luopumaan vaatimasta vastausta kysymykseenne», sanoi Feenix-serkku, »niin tekisin mielelläni sen pyynnön».

»Hyväksyn, mutta vain siksi, että olen varma sinunkin hyväksymisestäsi. Silti ymmärrän kyllä, että saattaa olla asianhaaroja, jotka puolustavat sitä, ettei asiasta puhuta etukäteen enempää.»

»Jos isä nukkuu vielä tai jos hän valvoessaan voi tulla toimeen ilman minua, niin lähden heti» sanoi Florence. Hän nousi tyynesti, katsahti heihin kumpaankin vähän pelästyneen, mutta täysin luottavan näköisenä ja lähti huoneesta.

Hänen palatessaan valmiina seuraamaan heitä he puhelivat vakavasti yhdessä akkunan ääressä. Florence ei voinut olla ihmettelemättä, mikä puheenaihe oli saattanut tehdä heidät hyviksi tutuiksi näin lyhyessä ajassa. Mutta häntä ei lainkaan ihmetyttänyt se ylpeyttä ja rakkautta säteilevä katse, jonka hänen miehensä loi häneen keskeyttäen puhelunsa, sillä hän oli siihen tottunut.

»Tahtoisin jättää nimikorttini ystävälleni Dombeylle», virkkoi Feenix-serkku, »vilpittömästi toivottaen, että hän vahvistuisi niin pian kuin suinkin. Ja toivoakseni suo ystäväni Dombey minulle sen kunnian, että hän pitää minua miehenä, joka tuntee hiton lämmintä ihailua hänen luonnettaan kohtaan brittiläisenä kauppiaana ja rehellisenä miehenä. Minun maatilani on tavattomasti rappiolla, mutta jos ystäväni Dombey tarvitsisi ilmanmuutosta ja asettuisi sinne, saisi hän huomata sen erikoisen terveelliseksi paikaksi, kuten pitääkin, sillä siellä on tavattoman ikävää. Jos ystävääni Dombeyta vaivaa ruumiillinen heikkous ja hän sallisi minun suositella itselleen sellaista, mikä on perin usein ollut hyväksi minulle, kun tunsin olevani pinteessä elellessäni jokseenkin iloisesti muiden iloisten miesten tavalla, niin ehdottaisin tosiaankin seuraavaa vahvistuskeinoa: munanruskuainen sekoitetaan sokerin ja muskotin kanssa sherrylasiin ja nautitaan aamuisin paahdetun leipäviipaleen keralla. Jackson, jolla oli nyrkkeilyhuoneisto Bond Streetin varrella — erittäin lahjakas mies, jonka maineen ystäväni Gay epäilemättä tuntee — sanoi usein, että heillä oli harjoittelujen aikana tapana käyttää sherryn sijasta rommia. Mutta minä suosittelisin sherryä tässä tapauksessa, koska ystäväni Dombey on voimattomuuden tilassa, sillä rommi voisi nousta hänen päähänsä ja syöksisi hänet kirottuun pinteeseen.»

Kaiken tämän Feenix-serkku lausui ilmeisesti hyvin hermostuneesti ja levottomana. Sitten hän tarjosi käsivartensa Florencelle ja, koettaen mahdollisimman pontevasti ohjata uppiniskaisia sääriään, jotka näyttivät päättäneen johtaa hänet puutarhaan, talutti hänet ovelle ja vei odottaviin vaunuihin. Walter nousi niihin heidän jäljestään.

Matka kesti noin tunnin. Heidän ajaessaan muutamien synkkien ja komeiden katujen kautta Lontoon länsiosassa alkoi hämärtää. Florence oli pannut kätensä Walterin käteen ja katseli hyvin vakavana ja yhä levottomampana jokaista uutta katua, jolle he kääntyivät.

Kun vaunut vihdoin Brook Streetin varrella pysähtyivät sen talon kohdalle, missä hänen isänsä onnetonta avioliittoa oli juhlittu, virkkoi Florence: »Walter, mitä tämä merkitsee? Kuka täällä on?» Walter rauhoitti häntä, mutta kun hän ei vastannut mitään, katsahti Florence talon julkisivuun ja näki, että kaikki akkunat oli suljettu, ikäänkuin siellä ei asuisi ketään. Feenix-serkku oli tällä välin astunut maahan ja tarjosi Florencelle kätensä.

»En, minä jään tänne. Älä vapise, ei ole mitään pelon syytä, rakkakin
Florence.»

»Tiedän sen, Walter, koska sinä olet niin lähellä. Olen varma siitä, mutta —»

Ovi avautui hiljaa kenenkään koputtamatta, ja Feenix-serkku ohjasi Florencen kesäillan ilmasta synkkään taloon. Se oli koleampi ja surullisempi kuin konsanaan ja näytti olleen suljettuna hääpäivästä saakka, ikäänkuin siellä siitä alkaen olisi majaillut vain pimeys ja surullisuus.

Florence nousi väristen pimeitä portaita ja pysähtyi saattajansa kanssa vierashuoneen ovelle. Feenix-serkku avasi mitään puhumatta ja viittasi Florencea pyytävällä liikkeellä astumaan sisempään huoneeseen hänen itsensä jäädessä ulkopuolelle. Hetkisen epäröityään Florence myöntyi.

Akkunan lähellä pöydän ääressä istui nainen, joka näytti kirjoitelleen tai piirrelleen ja nojasi päätään käteensä, katsellen himmenevää valoa kohti. Florence astui epävarmasti lähemmäksi, mutta pysähtyi sitten kuin olisi menettänyt liikuntokykynsä. Nainen käänsi päätänsä.

»Ei, ei!» huudahti Florence vetäytyen taaksepäin, kun toinen nousi, ja ojentaen kätensä kuin pitääkseen häntä loitolla. »Äiti!»

He seisoivat toisiaan katsellen. Intohimo ja ylpeys olivat kuluttaneet Edithin kasvoja, mutta hän se oli, kauniina ja komeana vieläkin. Florencen kasvoissa taas ilmeni kaiken kauhun ja epäröimisen lävitse sääliä, surua ja kiitollisia, helliä muistoja. Kummankin kasvoilla näkyi selvästi hämmästys ja pelko. Kumpikin seisoi hiljaa ja ääneti, tuijottaen peruuttamattoman menneisyyden mustan kuilun ylitse.

Florencessa tapahtui muutos ensiksi. Puhjeten kyyneliin hän huudahti sydämensä kyllyydestä: »Oi äiti, äiti, miksi kohtaamme toisemme näin? Miksi olit koskaan ystävällinen minulle silloin, kun ei minulla ollut ketään muuta, koska meidän nyt täytyy näin tavata toisemme?»

Edith seisoi hänen edessään mykkänä ja liikkumattomana. Hänen silmänsä olivat kiintyneet Florencen kasvoihin.

»Minä en uskalla ajatella sitä», jatkoi Florence. »Tulen juuri isän sairasvuoteen äärestä. Me emme ole nyt vähääkään erossa emmekä aio koskaan erota. Jos tahdot, että pyydän häneltä anteeksi puolestasi, teen sen, äiti. Olen melkein varma siitä, että hän nyt taipuu, jos pyydän häneltä. Suokoon myös taivas sinulle anteeksi ja lohduttakoon sinua!»

»Walter — minä olen naimisissa hänen kanssaan, ja meillä on poika», virkkoi Florence arasti, »odottaa ulkona ja on tuonut minut tänne. Minä kerron hänelle, että sinä kadut ja että olet muuttunut», lisäsi Florence katsoen häneen surullisesti, »ja hän puhuu minun kanssani isälle. Voinko tehdä jotakin muuta?»

Edith keskeytti hiljaisuuden liikauttamatta silmiään tai jäseniään ja virkkoi hitaasti:

»Tahra on sinun ja miehesi ja lapsesi nimessä. Voiko sen saada koskaan anteeksi, Florence?»

»Voiko sen saada, äiti? Sehän on jo annettu anteeksi. Walter ja minä olemme antaneet sen täydestä sielustamme, koko sydämestämme anteeksi. Jos se tuottaa sinulle jotakin lohdutusta, saat uskoa, ettei mikään muu ole sen varmempaa. Sinä et — et puhu isästä, mutta olen varma siitä, että toivot minun pyytävän hänenkin anteeksiantoaan.»

»Minä teen sen!» sanoi Florence. »Minä tuon sinulle hänen anteeksiantonsa, jos sallit, ja sitten ehkä voimme lausua jäähyväiset toisillemme sillä tavalla kuin ennen kohtelimme toisiamme. Minä en ole», lisäsi Florence hiljaa, lähestyen häntä, »vetäytynyt loitommaksi sinusta senvuoksi, että kaihtaisin sinua tai pelkäisin sinun häpäisevän itseäni. Tahdon vain täyttää velvollisuuteni isää kohtaan. Hän on minulle hyvin rakas ja samoin minä hänelle. Mutta en voi koskaan unohtaa, että sinä olit niin hyvä minulle. Oi, rukoile taivasta», pyysi Florence syleillen häntä, »rukoile taivasta antamaan anteeksi kaikki tämä synti ja häpeä ja antamaan anteeksi minulle, kun en voi olla heltymättä (jos se on väärin) muistaessani, millainen sinä olit minua kohtaan!»

Edith lyyhistyi hänen kosketuksestaan ja kiersi käsivartensa hänen kaulalleen.

»Florence!» huudahti hän. »Hyvä enkelini! Ennenkuin taas menen sekaisin, ennenkuin uhmani palaa ja tekee minut mykäksi, usko minua: sieluni autuuden nimessä minä olen viaton.»

»Syyllinen paljoon! Syyllinen siihen, mikä luo ikipäiviksi syvän kuilun meidän välillemme. Syyllinen sellaiseen, minkä täytyy erottaa minut koko loppuiäkseni puhtaudesta ja viattomuudesta — sinusta, koko maailmasta. Syyllinen sokeaan ja kiihkeään kostonhimoon, jota en kadu, en voi enkä tahdo nyt enkä koskaan katua, mutta en syyllinen kuolleen miehen kanssa. Sen vannon Jumalan edessä!»

»Florence», jatkoi hän, »puhtain ja parhain kaikista maan päällä — sinä, jota rakastan — joka olisit voinut muuttaa minut kauan sitten ja sait ajaksi minunkin tapaiseni naisen muuttumaan — usko minua, minä olen viaton siihen, ja salli minun vielä viimeisen kerran painaa tämä rakas käsi lohduttomalle sydämelleni.»

Hän oli syvästi liikutettu ja itki. Jos hän olisi entisinä aikoma ollut useammin tällainen, olisi hän nyt ollut onnellisempi.

»Ei mikään muu koko maailmassa olisi saanut puserretuksi tätä tunnustusta huuliltani», sanoi Edith. »Ei rakkaus ei viha ei toivo, ei mikään uhkaus. Olen sanonut, että voisin kuolla antamatta ainoatakaan merkkiä siihen suuntaan. Jollen olisi tavannut sinua, Florence, olisin varmasti pysynyt vaiti.

»Minä uskon», sanoi Feenix-serkku ovella, puhuen vuoroin sisä-, vuoroin ulkopuolella, »että rakastettava sukulaiseni antaa minulle anteeksi, vaikka pienen sotajuonen avulla toimitin tämän kohtauksen. En voi väittää ensi hetkestä lähtien olleeni täysin epäuskoinen sitä mahdollisuutta kohtaan että rakastettava sukulaiseni oli mitä onnettomimmalla tavalla joutunut syylliseksi valkeahampaisen vainajan kanssa sillä tosiaankin näkee tässä maailmassa — joka on tunnettu kirotun kummallisista tapauksista ja on ehdottomasti käsittämättömin ilmiö, minkä kanssa ihminen voi tulla tekemisiin — kerrassaan kummallisia tuontapaisia suhteita. Mutta niinkuin sanoin ystävälleni Dombeylle, en voinut uskoa rakastettavaa sukulaistani rikolliseksi, ennenkuin se olisi täydellisesti toteennäytetty. Ja kun tuon vainajan jouduttua kirotun kamalan kuoleman saaliiksi tajusin, että sukulaiseni asema oli kerrassaan tuskallinen — ja koska sitäpaitsi tunsin, että meidän suvussamme oli myös vähän moittimisen syytä, koska emme olleet kiinnittäneet häneen enemmän huomiota, ja että me olemme välinpitämätöntä sukua — ja että tätini, niin hiton vilkas nainen kuin hän olikin, ei ehkä kuulunut parhaisiin äiteihin — katsoin oikeaksi hakea Edithin käsiini Ranskasta ja tarjosin hänelle sellaista suojelusta kuin minunlaiseni typötyhjä mies voi. Silloin tämä rakastettava sukulaiseni soi minulle sen kunnian, että hän sanoi uskovansa minun olevan omalla tavallani hiton kelpo miehen ja suostui siis suojeltavakseni. Sen minä tosiaankin ymmärsin erittäin ystävälliseksi teoksi viehättävän sukulaiseni taholta, koska minä alan jo käydä kovin tutisevaksi, ja hänen huolenpitonsa on ollut minulle suureksi lohdutukseksi.»

Edith oli vienyt Florencen istumaan sohvaan ja viittasi kädellään, ikäänkuin olisi tahtonut pyytää Feenix-serkkua lopettamaan juttelunsa.

»Rakastettava sukulaiseni», aloitti taas Feenix-serkku yhä teikkaroiden ovella, »suonee anteeksi, jos hänen tyydytyksekseen ja omakseni ja ystäväni Dombeyn tyydytykseksi, jonka rakastettavaa ja täydellistä tytärtä me niin ihailemme, seuraan loppuun asti huomautusteni johtolankaa. Hän muistanee, että ensimmäisestä hetkestä alkaen emme ole kertaakaan koskettaneet hänen karkaamisensa aihetta. Minulla on tosiaankin koko ajan ollut se tunne, että asiassa on jotakin salaperäistä, minkä hän voisi itse selittää, jos tahtoisi. Mutta koska rakastettava sukulaiseni on hiton päättäväinen nainen, tiesin tosiaankin, että hän ei sallisi laskea kanssaan leikkiä enkä senvuoksi ryhtynyt mihinkään keskusteluihin silta asiasta. Mutta huomatessani äskettäin, että hänen luonteensa herkkä kohta näytti olevan erittäin voimakas rakkaus ystäväni Dombeyn tytärtä kohtaan, johtui mieleeni, että jos saisin aikaan kohtauksen kummankaan etukäteen sitä aavistamatta, se voisi johtaa onnelliseen tulokseen. Oleskellessamme Lontoossa kenenkään meistä tietämättä, ennenkuin lähdemme Etelä-Italiaan asettuaksemme sinne tosiaankin niin kauaksi aikaa, kunnes lähdemme kaukaiseen kotiimme, mikä on kirotun epämiellyttävä ajatus minun tapaiselleni miehelle, ryhdyin ottamaan selkoa ystäväni Gayn asunnosta — hän on kaunis mies ja tavattoman avomielinen, kuten viehättävä sukulaiseni varmaankin tietää — ja minulla oli onni tuoda hänen rakastettava puolisonsa mukanani tänne. Ja nyt», lisäsi hän todellisen, vilpittömän vakavuuden puhjetessa esiin hänen kevyen käytöksensä ja huolimattoman puhelunsa lävitse, »vannotan sukulaistani olemaan pysähtymättä puolitiehen ja korjaamaan, mikäli mahdollista, tekemänsä vääryyden — ei sukunsa kunnian eikä oman maineensa eikä niiden syiden vuoksi, joita onnettomat asianhaarat ovat saaneet hänet pitämään tyhjänpäiväisinä ja suorastaan hölynpölyä muistuttavina — vaan sen vuoksi, että se on väärin eikä voi olla oikein.»

Feenix-serkun sääret suostuivat nyt viemään hänet pois, ja jättäen naiset kahden kesken hän sulki oven.

Edith istui vaiti muutamia minuutteja, Florence vieressään. Sitten hän otti poveltaan sinetöidyn paperin.

»Taistelin sisimmässäni kauan aikaa», sanoi hän hiljaisella äänellä, »kirjoittaisinko tätä sen varalta, että sattuisin äkkiä tai tapaturmaisesti kuolemaan, mutta tunsin sen sittenkin pakottavaksi tarpeeksi. Siitä lähtien, kun kirjoitin sen, olen miettinyt, milloin ja kuinka sen hävittäisin. Ota se, Florence. Totuus on siinä.»

»Kenelle tahansa haluat antaa», vastasi Edith. »Nyt se on sinun hallussasi. Hän ei olisi milloinkaan saanut sitä toisella tavalla.»

»Äiti», virkkoi Florence, »hän on menettänyt omaisuutensa ja ollut kuolemankielissä. Kenties hänen paranemisensa ei ole vieläkään varmaa. Voinko sanoa hänelle jotakin sinun puolestasi?»

»Sano hänelle minun olevani pahoillani siitä, että koskaan kohtasimme toisemme.»

»Sano hänelle, jos hän kysyy, etten kadu, mitä tein — en vielä — sillä jos se olisi taas huomenna tehtävä, tekisin samoin. Mutta jos hän on muuttunut mies —»

Hän vaikeni. Florencen käden hiljaisessa kosketuksessa oli jotakin, mikä oli hänet vaientanut.

»Mutta koska hän on muuttunut mies, tietää hän, ettei sellaista enää voisi sattua. Sano hänelle minun toivovan, ettei sitä olisi koskaan tapahtunut.»

»Saanko sanoa», kysyi Florence, »että sinua suretti kuullessasi hänen kärsimistään onnettomuuksista?»

»Et», vastasi Edith. »Nehän ovat opettaneet häntä rakastamaan tytärtään. Kerran koittaa päivä, jolloin hän ei itsekään sure niitä, koska ne ovat opettaneet hänelle sen läksyn, Florence.»

»Sinä toivotat hänelle hyvää ja soisit hänet onnelliseksi. Siitä olen varma!» sanoi Florence. »Oi, salli minun sanoa niin, jos minulle joskus tulevaisuudessa tarjoutuu siihen tilaisuus.»

Edith katseli tummilla silmillään vakavasti eteensä eikä vastannut, ennenkuin Florence toisti pyyntönsä. Silloin hän veti Florencen käden kainaloonsa ja sanoi katsellen yhä miettiväisenä ulos pimeyteen:

»Sano hänelle, että jos hänen oma nykyisyytensä antaa hänelle jonkinlaisen syyn sääliä minun menneisyyttäni, lähetin hänelle terveisiä pyytäen häntä niin tekemään. Sano hänelle, että jos hän nykyisessä tilassaan on voinut huomata jonkin syyn ajatellakseen minua vähemmän katkerasti, pyysin häntä niin ajattelemaan. Sano hänelle, että niin kuolleet kuin olemmekin toisiltamme nyt emmekä koskaan voi tavata toisiamme ikuisuuden tällä puolen, hän tietää, että meillä nyt kumminkin on yksi yhteinen tunne, jota ei meillä milloinkaan ennen ollut.»

Hänen jäykkyytensä näytti sulavan, ja kyyneliä nousi hänen tummiin silmiinsä.

»Sen tunteen vaikutuksesta», jatkoi hän, »hän oppii ajattelemaan parempaa minusta ja minä hänestä. Rakastaessaan Florenceaan enimmin hän vihaa minua vähimmin. Ollessaan ylpeimmillään ja onnellisimmillaan Florencen ja hänen lastensa vuoksi hän katuu syvimmin omaa osaansa meidän avioliittomme synkässä näytelmässä. Silloin minäkin kadun — sano se hänelle silloin — ja ajattelen, että miettiessäni niin paljon niitä syitä, jotka tekivät minut sellaiseksi kuin olin, minun olisi pitänyt myöskin enemmän ajatella niitä vaikuttimia, jotka tekivät hänet sellaiseksi kuin hän oli. Minä koetan silloin antaa hänelle anteeksi hänen osuutensa meidän yhteisessä syyllisyydessämme. Koettakoon hän suoda anteeksi minun osuuteni!»

»Oi, äiti!» huudahti Florence. »Kuinka paljon keveämmältä sydämeni tuntuukaan näitä sanoja kuullessani, vaikka kohtauksemme ja eromme on tällainen!»

»Ne ovat outoja sanoja omissakin korvissani», sanoi Edith, »ja oudolta kuuluu ääneni sointukin. Mutta vaikka olisinkin ollut sellainen kurja olento, joksi annoin hänen kuvitella minua, olisin ne luullakseni kuitenkin lausunut kuullessani sinun ja hänen rakastavan toisianne. Tuntekoon hän silloin, kun hän enimmin rakastaa sinua, ajatuksissaan olevansa niin suopea minulle kuin suinkin ja samoin minun ajattelevan häntä ystävällisesti. Ne ovat viimeiset terveiseni hänelle! Hyvästi nyt, kultaseni!»

Hän sulki Florencen syliinsä ja tuntui purkavan esille koko naissydämensä hellyyden ja rakkauden.

»Tämä suudelma lapsellesi! Nämä suudelmat siunaukseksi sinulle itsellesi! Oma rakas Florenceni, suloinen lapseni, hyvästi!»

»Hyvästi iäksi! Jättäessäsi minut tähän pimeään huoneeseen ajattele jättäväsi minut hautaan. Muista vain se, että olen kerran elänyt ja rakastanut sinua!»

Ja Florence erosi hänestä näkemättä enää hänen kasvojaan, mutta tuntien vielä hänen syleilynsä ja hyväilynsä.

Feenix-serkku tapasi hänet ovella ja vei hänet alakertaan Walterin luokse synkkään ruokasaliin. Siellä Florence painoi itkien päänsä Walterin olkapäätä vasten.

»Olen kirotun pahoillani siitä», virkkoi Feenix-serkku kohottaen luontevasti kalvosimensa silmilleen ilman pienintäkään salailua, »että ystäväni Dombeyn rakastettavan ja täydellisen tyttären ja ystäväni Gayn viehättävän puolison tunteellinen mieli on tullut niin kovin murheelliseksi ja alakuloiseksi äsken päättyneen kohtauksen aikana. Mutta sittenkin toivon ja uskon toimineeni parhaimpani mukaan ja kunnioitettavan ystäväni Dombeyn tulevan keveämmälle mielelle äskeisten paljastusten vuoksi. Valitan suuresti, että ystäväni Dombey on liittymällä meidän sukuumme joutunut niin hiton hankalaan sotkuun, mutta olen vakavasti sitä mieltä, että jollei olisi ollut pirullista Barker-roistoa — valkeahampaista miestä — kaikki olisi luistanut omaa tasaista latuaan. Mitä tulee sukulaiseeni, joka on osoittanut minulle suuren kunnian omaksumalla minusta tavattoman hyvän käsityksen, voin vakuuttaa ystäväni Gayn rakastettavalle puolisolle, että hän saa tosiaankin luottaa siihen, että pidän isän tavalla huolta Edithistä. Ja mitä tulee ihmiselämän vaiheisiin ja omituiseen tapaamme niissä käyttäytyä, en voi lausua siitä muuta kuin vedota ystävääni Shakespeareen — mieheen, joka ei elänyt vain yhtä vuosisataa, vaan kaikkia aikoja varten ja jonka ystäväni Gay epäilemättä tuntee — ja sanoa kuten hän, että se on kuin unen varjo vain.»

KAHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU

Pullo, joka on kauan ollut piilossa päivänvalolta, pölyn ja hämähäkinseittien peitossa, on tuotu kellarista, ja sen kultainen viini luo loistettaan pöydälle.

»Olette oikeassa, herra Gills», virkkaa Dombey. »Tämä on hyvin harvinaista ja mitä oivallisinta viiniä.»

Kapteeni, joka myöskin kuuluu seuraan, säteilee ilosta. Hänen hehkuvaa otsaansa ympäröi todellinen ilon sädekehä.

»Me sovimme keskenämme siitä», huomauttaa Sol Gills, »nimittäin Ned ja minä —»

Dombey nyökkää kapteenille, joka säteilee yhä enemmän sanattomassa ihastuksessaan.

»— että joisimme tämän viinin jonakin päivänä Walterin onneksi hänen palattuaan turvallisesti kotiin, vaikka emme koskaan osanneet kuvitella sellaista kotia. Jollei teillä ole mitään tätä vanhaa mielijohdettamme vastaan, niin juodaanpa ensimmäinen lasi Walterin ja hänen vaimonsa onneksi.»

»Walterin ja hänen vaimonsa onneksi», toistaa Dombey. »Florence, lapseni» — ja hän kääntyy suutelemaan tytärtään.

»Walterin ja hänen vaimonsa onneksi!» huudahtaa kapteeni. »Hurraa!» Ja kun kapteeni näyttää kovin halukkaalta kilistämään lasiaan jonkun toisen lasia vasten, kurottaa Dombey auliisti omansa häntä kohti. Toiset seuraavat esimerkkiä, ja nyt kuuluu niin hilpeää ja iloista helinää kuin hääkellojen soitto.

Toiset kellareihin haudatut viinipullot vanhenevat samoin kuin vanha madeirapullokin aikoinaan, ja pölyn ja seittien kerros käy yhä paksummaksi niiden ympärillä.

Dombey on valkotukkainen ukko, jonka kasvoilla on syviä surun ja kärsimysten jälkiä, mutta ne ovat merkkejä myrskystä, joka on iäksi mennyt ja jättänyt jälkeensä kirkkaan illan.

Kunnianhimoiset suunnitelmat eivät enää vaivaa hänen mieltään. Hänen ainoana ylpeytenään ovat hänen tyttärensä ja vävynsä. Hänen esiintymisensä on vaiteliasta, miettiväistä ja rauhallista, ja hän viettää aikansa aina tyttärensä seurassa. Neiti Tox seurustelee usein tässä perheessä ja tuntee suurta kiintymystä sitä kohtaan, ollen itsekin suuressa suosiossa. Hänen ihailunsa ennen niin mahtavaa miestä kohtaan on ollut Prinsessan aukion varrella eräänä aamuna sattuneen järkytyksen jälkeen täysin platoonista, mutta ei lainkaan vähäisempää.

Dombeylle ei ole omaisuutensa haaksirikosta jäänyt muuta kuin eräs vuotuinen rahamäärä, joka tulee hänen tietämättään kuinka ja sen mukana harras pyyntö, ettei hän koettaisi saada selville lähettäjää, koska se on vanhan velan suorittamista ja vahingon hyvittämistä. Hän on neuvotellut asiasta entisen vanhimman konttoristinsa kanssa, jonka mielestä on luonnollista, että hän voi ottaa sen epäröimättä vastaan, koska se varmasti johtuu jostakin entisen toiminimen unohtuneesta liikeasiasta.

Tämä ruskeasilmäinen vanhapoika ei enää olekaan vanhapoika, vaan on mennyt naimisiin harmaatukkaisen Carkerin sisaren kanssa. Hän käy harvoin entisen päämiehensä luona. Harmaatukkaisen Carkerin elämäntarinaan ja vielä enemmän hänen nimeensä kätkeytyy syy, jonka vuoksi hän pysyy loitolla entisestä isännästään, ja koska hän asuu sisarensa ja lankonsa luona, eivät nämäkään seurustele paljon Dombeyn kanssa. Walter käy joskus heidän luonaan — samoin Florence — ja silloin kaikuvat iloisessa talossa yhtaikaa pianon ja viulun äänet, ja »Iloisten Seppäin» tuttu sävel täyttää huoneet.

Entä kuinka voi puinen merikadetti näinä muuttuneina aikoina? Tuolla se seisoo yhä oikea jalka eteenpäin ojennettuna, katsellen kiinteästi vuokravaunuja ja näyttäen entistä virkeämmältä, sillä se on äskettäin maalattu kolmikolkkaisesta hatustaan kenkiensä solkiin asti. Sen yläpuolella loistaa kauas kultaisin kirjaimin toiminimi Gills ja Cuttle.

Merikadetti ei ole laajentanut liiketoimintaansa tavallisen vähittäiskaupan ulkopuolelle. Mutta Leadenhall-torilla, sinisen sateenvarjon ympäristössä, väitetään, että eräät Gillsin vanhat rahansijoitukset tuottavat ihmeteltävän hyvin ja että hän, olematta näissä suhteissa ajastaan jäljellä, vaikka itse niin luuli, oli tosiaankin vähän edellä ja että hänen tarvitsi vain odottaa ajan täyttymistä. Ihmiset kuiskailevat, että Gillsin varat ovat alkaneet lisääntyä aika vauhtia. Varmaa ainakin on, että seisoessaan myymälänsä ovella kahvinruskea takki yllään, kello taskussa ja silmälasit otsalla hän ei näytä vaivaavan mieltään asiakkaiden vähyydellä, vaan on perin tyytyväisen, vaikka yhtä hajamielisen näköinen kuin ennenkin.

Mitä hänen yhtiökumppaniinsa kapteeni Cuttleen tulee, niin hän on luonut itselleen kauppaliikkeestä sellaisen käsityksen, joka on todellisuutta paljoa parempi. Kapteeni on yhtä mielissään merikadetin vaikutuksesta maan kauppaan ja merenkulkuun kuin voisi olla siinä tapauksessa, ettei ainoakaan laiva lähtisi Lontoon satamasta ilman merikadetin apua. Se ilo, jonka hänen oman nimensä näkeminen oven yläpuolella tuottaa, on suorastaan pohjaton. Hän menee kadun poikki parikymmentä kertaa päivässä katsellakseen sitä edempää ja sanoo aina silloin: »Ed'ard Cuttle, vanha veikko, jos äitisi olisi voinut tietää, että sinusta joskus tulee tiedemies, olisi vanha rakas olento varmasti lentänyt selälleen hämmästyksestä!»

Mutta tuolta tulee Toots hurjaa vauhtia merikadettia kohti, ja hänen kasvonsa hehkuvat kovasti hänen syöksyessään pieneen arkihuoneeseen.

»Kapteeni Gills», sanoo hän, »ja herra Sols, minulla on onni ilmoittaa, että rouva Toots on lisännyt perhettään».

»Kiitoksia», hihittää Toots, »olen teille hyvin kiitollinen. Arvasin, että kuulisitte sen mielellänne, ja siksi tulin itse ilmoittamaan. Me edistymme tosiaankin mainiosti. Ennestään on jo Florence ja Susan, ja nyt saimme taas uuden tulokkaan.»

»Niin, kapteeni Gills», vastaa Toots, »ja minä olen siitä iloinen. Minun käsitykseni on se, että mitä useammin voimme monistaa kerrassaan oivallisen naisen, sitä parempi.»

»Pysykää vain siinä käsityksessänne», sanoo kapteeni ottaen käteensä vanhan poikkikaulaisen pullon — sillä nyt on ilta ja merikadetin tavallinen vähäinen piippu- ja lasivarasto on pöydällä. »Rouva Tootsin malja, saakoon hän vielä monta!»

»Kiitoksia, kapteeni Gills», sanoo Toots iloisena. »Minä ehdotan samaa. Jos sallitte, poltan piipullisen tupakkaa, koska se ei näissä oloissa voine olla kenellekään vastenmielistä.»

»Kaikkien niiden merkillisten esimerkkien joukossa, joita ihastuttava vaimoni on antanut oivallisesta järjestään, kapteeni Gills ja herra Sols, en usko minkään olevan niin merkillisen kuin sen, että hän täydellisesti ymmärtää kiintymykseni neiti Dombeyhin.»

»Sillä teidän pitää tietää, että minun tunteeni neiti Dombeyta kohtaan eivät ole lainkaan muuttuneet», selittää Toots. »Ne ovat samat kuin aina ennenkin. Hän on minulle yhä sama kirkas näky kuin ennen tutustumistani Waltersiin. Kun vaimoni ja minä aloimme ensiksi puhua — lyhyesti sanoen, hellemmistä tunteista, tehän ymmärrätte, kapteeni Gills —»

»Niin, niin, poikani», sanoo kapteeni, »niistä tunteista, jotka panevat meidät kaikki päästä pyörälle — sen voi tarkemmin ottaa selville eräästä kirjasta —»

»Kyllä otankin, kapteeni Gills», sanoo Toots hyvin vakavasti. »Niin, kun aloimme puhua sellaisista asioista, selitin hänelle olevani kuin pakkasen purema kukka.»

Kapteenia miellyttää tämä vertauskuva kovasti, ja hän mutisee, että ruusu on kukista kaunein.

»Mutta totisesti hän oli täysin yhtä hyvin selvillä tunteistani kuin minä itse. Ei ollut mitään kertomista hänelle. Hän oli ainoa ihminen, joka seisoi minun ja äänettömän haudan välillä, ja hän teki sen sellaisella tavalla, joka herätti minussa ikuisen ihailun häntä kohtaan. Hän tietää, ettei maailmassa ole kukaan minun mielestäni niin korkealla kuin neiti Dombey. Hän tietää, ettei maailmassa ole mitään, mitä en tekisi neiti Dombeyn puolesta. Hän tietää, että pidän neiti Dombeyta kauneimpana, rakastettavimpana ja enkelimäisimpänä kaikista naisista. Ja mitä on vaimollani siihen huomauttamista? Ei mitään, hän ymmärtää sen täydellisesti. 'Rakkaani, sinä olet oikeassa. Minähän olen samaa mieltä.'»

»Ja kuinka teräväsilmäinen nainen minun vaimoni onkaan», jatkaa Toots puhallettuaan miettiväisenä joitakin savuja piipustaan, jolloin hänen kasvoillaan on kuvastunut mitä suurin tyytyväisyys. »Millainen viisaus hänessä piilee! Millaisia huomioita hän tekee! Vielä eilisiltana, kun istuimme nauttimassa perhe-elämän onnesta — mikä, kautta kunniasanani, on heikko sana ilmaisemaan tunteitani ollessani vaimoni seurassa — hän huomautti, kuinka ihmeellistä oli katsella ystävämme Waltersin nykyistä asemaa. 'Täällä hän nyt on', huomautti vaimoni, 'vapautettuna merellä kulkemisesta sen ensimmäisen pitkän matkan jälkeen, jonka hän teki nuorikkonsa kanssa' — kuten tekin tiedätte, herra Sols.»

»'Täällä hän nyt on', sanoo vaimoni, eikä hänen enää tarvitse ollenkaan purjehtia merellä, sillä sama liike on antanut hänelle kotimaassa luottamustoimen, jonka arvoiseksi hän on osoittautunut ja nousee askel askeleelta tavattoman nopeasti. Kaikki rakastavat häntä, ja hän saa enoltaan apua juuri silloin, kun eno on parhaissa varoissaan — niinkuin asia luullakseni on, herra Sols? Vaimoni on aina oikeassa.»

»Tietysti, tietysti — muutamat tietymättömissä olleista kullalla lastatuista laivoistamme ovat tosiaankin tulleet kotiin», vastaa Sol-ukko nauraen. »Pieniä aluksia, mutta kumminkin hyödyllisiä pojalleni, herra Toots!»

»Juuri niin», myöntää Toots. »Saatte nähdä, ettei vaimoni osu koskaan väärään. 'Täällä hän on', sanoo tämä ihmeellinen nainen, 'sellaisessa asemassa, — ja mitä seuraa? Mitä seuraa?' sanoo vaimoni. Pankaapa nyt, kapteeni Gills ja herra Sols, tarkoin merkille vaimoni tarkkanäköisyys. 'Niin, siitä seuraa se, että ihan herra Dombeyn silmäin edessä luodaan perustus, ja sille kohoaa — rakennus', juuri sitä sanaa vaimoni käytti», virkkaa Toots ylpeydestä säteillen, »'sille perustukselle kohoaa rakennus, ehkä yhtä suuri, mahdollisesti komeampikin kuin se, jonka päämiehenä herra Dombey itse on ollut ja jonka vähäpätöinen alku on häneltä kokonaan unohtunut (mikä on tavallinen, mutta paha virhe, sanoi vaimoni). Ja sillä tavalla', sanoi vaimoni, 'herra Dombeyn tyttärestä kuitenkin kaikitenkin alkaa uusi ja voitokas Dombey ja Poika'. Niin hän sanoi.»

Piippunsa avulla — jota hän erittäin mielellään käyttää kaunopuheisiin tarkoituksiin, koska sen varsinainen käytäntö tuottaa hänelle erittäin epämieluisia tunteita — Toots selittää niin havainnollisesti tätä vaimonsa ennustusta, että kapteeni innostuu heittelemään hattuaan ilmaan tavattoman innostuneena ja huutaa:

»Sol Gills, sinä tiedemies ja vanha liiketoverini, mitä minä sanoin
Walterille sinä iltana, kun hän ensimmäisen kerran lähti liikealalle?
Enkö sanonut, että sir Richard Whittington nai isäntänsä tyttären?
Siitä miehestähän tuli Lontoon pormestari. Muistatko?»

»Sittenpä ehdotan teille jotakin», sanoo kapteeni nojautuen taaksepäin ja vetäen keuhkoihinsa kylliksi ilmaa valtavan karjumisen varalle. »Nyt esitän teille Viehättävän Pegin alusta loppuun asti. Ja avustakaa te kumpikin loppukerrossa!»

Kellareihin haudattu viini vanhenee samoin kuin vanha madeirakin aikanaan, ja pulloja peittävä pölyn ja seittien kerros käy yhä paksummaksi.

Syyspäivät ovat kirkkaat, ja merenrannalla näkee usein nuoren naisen ja valkotukkaisen herran. Heidän vieressään tai heidän lähettyvillään on kaksi lasta, poika ja tyttö. Ja vanha koira on tavallisesti mukana.

Valkotukkainen herra kävelee pikku pojan kanssa, puhelee hänelle, auttaa leikissä, hoivailee ja vartioi häntä ikäänkuin pienokainen olisi hänen elämänsä päämäärä. Jos lapsi vaipuu mietteisiinsä, käy vanhuksen samoin. Ja joskus lapsen istuessa hänen vieressään ja katsellessa hänen kasvoihinsa jotakin kysellen hän ottaa hennon käden omaansa ja pitää sitä siinä unohtaen vastata.

Silloin lapsi sanoo: »Kuuleppa, isoisä, olenko nyt taas niin kovasti pienen eno-vainajani näköinen?»

»Ja hän makasi pienessä vuoteessa rannalla, mutta sinä jaksat juoksennella mielin määrin.»

Ja niin he lähtevät taas liikkeelle puuhakkaina, sillä valkotukkaisesta herrasta on hauskinta nähdä lapsi vapaudessaan telmimässä, ja heitä seuraa tarina heidän rakkaudestaan.

Mutta ei kukaan paitsi Florence tiedä, kuinka suuresti valkotukkainen herra rakastaa pikku tyttöä. Sitä tarinaa ei kukaan kerro. Lapsi itsekin melkein ihmettelee jonkinlaista salaperäisyyttä, jolla isoisä sen verhoo, pitäen sitä sydämensä kätkössä. Hän ei siedä nähdä pilven varjoakaan lapsen otsalla eikä jätä häntä yksin istumaan. Hän kuvittelee, että lapsi tuntee olevansa laiminlyöty, ellei ketään ole likellä. Hän hiipii katsomaan pienokaista tämän nukkuessakin. Hänestä on hauskaa, kun lapsi aamulla tulee häntä herättämään. Kun ei ketään muita ole saapuvilla, osoittaa hän pienokaiselle rakkauttaan hellimmin. Silloin tyttönen joskus virkkaa:

Vanhus vastaa vain: »Pikku Florence, pikku Florence!» ja silittää hänen vakavia silmiään varjostavat kiharat syrjään.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK DOMBEY JA POIKA 2 ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.