Title: Danton
Kolminäytöksinen vallankumousnäytelmä
Author: Romain Rolland
Translator: Eino Kalima
Release date: September 12, 2024 [eBook #74407]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY
Credits: Tapio Riikonen
Kolminäytöksinen vallankumousnäytelmä
Kirj.
Suomentanut
Eino Kalima
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.
Danton, 35-vuotias. — Shakespearelainen Gargantua, joviaalinen ja suurenmoinen. Doggikoiran kuono, härän ääni. Kaartuva, avoin otsa, kirkkaansiniset rohkeakatseiset silmät, nenä lyhyt ja leveä, naarmu ylähuulessa, jykeät ja väkevät leukapielet. Voimakas ja verevä.
Robespierre, 36-vuotias. — Keskikokoinen, hentorakenteinen. Ruskea tukka. Suuret tummanvihreät, tähystävät ja likinäköiset silmät. Suuret silmälasit, otsalle nostetut. Suora nenä, päästä hiukan pysty. Kalpea iho. Hienojen huulten ilmeessä ylenkatsetta ja uhkaa, mutta samalla jotain puoleensavetävää.
Camille Desmoulins, 34-vuotias. — Ruskeat, hieman harhaan katsovat silmät, pitkä musta tukka. Kasvot kalpeat ja kellahtavat, epäsäännölliset, ohimoista leveät. Ilme liikkuva, oikukas, viehättävä ja epämääräinen, vaihdellen kaikissa mielialoissa, sulosta irvistykseen asti. Hyvin naisellinen, milloin nauraa milloin itkee, väliin kumpaakin yhtaikaa. Turha koettaa jäljitellä hänen änkytystään. Mutta hänen sanoissaan, liikkeissään ja kasvoissaan on aina jotain epävarmaa ja ristiriitaista.
Saint-Just, 27-vuotias. — Pitkä valkea puuteroitu tukka, silmät siniset. Soikeat kasvot, pitkä leuka. Muistuttaa nuorta englantilaista aristokraattia, on tyyni, kylmäverinen ja järkähtämätön. Pohjimmaltaan kiehuvan fanaattinen.
Herault de Séchelles, 34-vuotias. — Kaunis ja elegantti mies. Viimeinen l'ancien regimen tapojen ja henkevyyden edustaja Konventissa. Ivaa ja ystävällistä anteeksiantoa sekaisin. Hyvin rauhallinen, hillitsee itsensä suurenmoisesti.
Billaud-Varenne, 38-vuotias. — Pitkä ja leveäharteinen, leveät ja kalpeat kasvot. Punainen peruukki. Synkkä, kokonaan piintyneiden mielijohteittensa vallassa; väsymyksestä nääntynyt, usein harhailevailmeinen, saaden hurjan raivon puuskia.
Vadier, 58-vuotias. — »Gasconilainen Voltaire». Pitkä, luiseva ukko, käyrä nenä, terävä leuka, paksut kulmakarvat, suu hieno ja leveä ja kiinnipuristettu, keltaiset kasvot. »Köyryselkäisenä istuen, nosti hän valkean päänsä hihittääkseen hiljaa kuivasti, terävästi ja kaiuttomasti.»
Philippeaux, 38-vuotias. — Laiha, kylmän ja vakavan näköinen. Suuret mustat silmät. Pitkä nenä. Ohut kuin päähän liimattu tukka. Ilme askeettinen ja ankara.
Fabre d'Englantine, 39-vuotias. Kenraali Westermann, 43-vuotias. Fouquier-Tinville, yleinen syyttäjä. Herman, vallankumoustuomioistuimen presidentti. Kenraali Hanriot.
Lucile Desmoulins, 22-vuotias. — Vaalea, pieni, tummasilmäinen, kiharatukkainen nainen. »Vallaton kuin tonttu, näytti hampaitaan kuin kissa.»
Eleonore Duplay, 25-vuotias. — Suuri, tyynisilmäinen, piirteet puhtaat kuin klassillisessa piirroksessa. Hänen ulkonaisen kylmyytensä alta näkyy ajottain kaino punastuva sielu. — »Cornelie Copeau».
Rouva Duplay, 59-vuotias. Kansaa.
Parisissa, maalis- ja huhtikuussa 1794.
Camille Desmoulins'in luona.
Oikulliseen makuun kalustettu porvarillinen sali, jossa kaikki tyylit sekoittuvat. Seinillä helppohintaisia kuparipiirroksia 18:lta vuosisadalta. Uunilla antiikisen filosoofin rintakuva. Pöydällä pieni Bastilji. Lapsenkehto huoneen kulmauksessa. Ikkuna on auki. Harmaa ja surullinen taivas. Sataa. Camille ja Lucile pieni lapsi sylissään katselevat ulos. Philippeaux kävelee edestakaisin ja luo ohimennessään katseen ikkunasta. Herault de Séchelles istuu nojatuolissa, uunin luona, katselee ystäviään. Iloisen väkijoukon melua kuuluu ulkoa.
1. kohtaus.
Lucile, Camille, Herault, Philippeaux.
LUCILE (kurottautuen ulos ikkunasta)
Tuolla ne ovat, tuolla ne ovat! Menevät ohi kadun päässä!
CAMILLE (huutaen.)
Hyvää matkaa, Duchesne-pappa. Älä unohda piipunpesiäsi.
HERAULT (lempeästi)
Camille, älä viitsi näyttäytyä, ystäväni.
Tule katsomaan meidän vanhoja ystäviämme Herault! Klubikenraali Ronsin; ja Vincent, joka tahtoi sinun päätäsi, Philippeaux; ja Hébert, se rehentelijä, joka joka ilta piti kestejä minun päästäni; ja preussilainen Cloots, kaunis Anarcharsis!… Nuoren Anarcharsiksen viimeinen matka!… Nyt kai ihmissuku joutuu suureen pulaan: se menettää suuren puhujansa! Giljotiinilla on työtä tänään. Mikä rypälesato!
LUCILE (lapselleen)
Katso Horace, katso noita lurjuksia. Ja kenraali Hanriota, joka tuolla nelistää sapeli ojolla, näetkö, armaani?
Hän tahtoo näyttää intoaan. Hänen pitäisi olla kärryissä, hänenkin.
Kuin juhlapäivä: kansa on riemuissaan.
(Ulkoa kuuluu kun klarinetti soittaa groteskia säveltä.
Väkijoukon naurunhohotuksia.)
Mitä se on?
Tuo pieni kyttyräselkäinen mies kärryjen takana soittaa klarinettia.
Oo, hauska päähänpisto.
(Purskahtavat nauramaan.)
Miksi et tule tänne, Herault? Eikö tämä huvita sinua? Sinä näytät surulliselta. Mitä sinä mietit?
(Vähitellen melu kadulla etääntyy.)
Minä ajattelin, Camille, että Anacharsis on kolmekymmentä kahdeksan vuotta vanha, ja Hébert kolmekymmentä viisi vuotta, sinun ikäisesi Philippeaux; ja Vincent kaksikymmentä seitsemän, kuusi vuotta nuorempi kuin minä ja sinä Desmoulins.
Se on totta. (Tulee äkkiä vakavaksi, siirtyy pois ikkunan luota ja kävelee huoneen keskelle, viipyy hetken liikkumattomana, leuka kädessään.)
LUCILE (ikkunassa)
Sataa! Oh, mikä vahinko!
CAMILLE (tyytymättömänä)
Älä ole niin kauan ikkunassa, Lucile, on kylmä. Tule pois.
LUCILE (sulkee ikkunan ja palaa huoneeseen lapsi sylissä; hyräilee)
Sataa jo, paimentyttö. Valkeat lampaasi vie tarhaan nyt viivyttelyttä: yhteinen meillä on tie.
Lucile, Lucile, paha olento, kuinka sinä voit laulaa tuota laulua? Minä en voi sitä kuulla ajattelematta, että sen kirjoittaja tänä hetkenä nääntyy vankeudessa.
Fabreko? Se on totta! Eglantine raukka, telkesivät hänet sairaana
Luxembourgiin. — Noh! Hän pääsee kyllä pian pois.
Pur troppo!
Mitä tuo taas sanoi? Jotain ilkeää, se on varma?
Surullisen mutta toden asian.
Olkaa vaiti, pahanilman linnut. Fabre on pääsevä vapaaksi, sanon minä.
Niin totta kuin me olemme tässä!
Danton itse ei ole voinut pelastaa häntä.
No niin, Danton kenties ei. Mutta kun Camille ottaa kynänsä ja kirjoittaa kaiken mitä hänellä on sydämellään, niin saatte nähdä eikö vankilan portit aukene heille itselleen.
Kenelle?
Tyranneille.
Oo, varomaton paimentyttö, kuinka huonosti sinä vartioit lampaitasi.
»Tarhaan nyt viivyttelyttä!» Kuulehan lauluasi.
(Palvelijatar tulee ottamaan lapsen Lucile'in sylistä, ja vie sen pois. Lucile puhuu hiljaa hänen kanssaan, poistuu, palaa takaisin ja on aina liikkeessä koko tämän kohtauksen ajan, toimittelee tuhansia pieniä talousaskareita, eikä ota osaa keskusteluun kuin sattumalta.)
Lucile on oikeassa: täytyy taistella. Meidän on johdettava vallankumousta, jonka me olemme luoneet. Tämä ääni ei ole kadottanut vielä vaikutusvoimaansa joukkoihin. Se on riittänyt saattamaan nuo mielettömät mestauslavalle. Me emme ole koskaan olleet voimakkaampia, noudattakaamme menestystämme: Luxembourg ei ole sen vaikeampi valloittaa kuin Bastiljikaan. Me olemme hajottaneet maahan yhdeksänsataavuotisen monarkian; kai me silloin suoriudumme tuosta heittiöiden valiokunnasta, joka saa kiittää vallastaan yksinomaan meitä ja joka uskaltaa käyttää sitä kytkeäkseen konventin ja Ranskan pakkokaavoihin.
PHILIPPEAUX (kävelee kiihoitluneena)
Ne riiviöt! Jos ne tyytyisivät vain murhaamaan! Vaan ei. Ne ovat sekoittaneet Fabre'in Intian Kauppaseuran kavalluksiin ja ryöstöihin ja keksineet sen uskomattoman sadun saksalais-juutalaisista pankkiireista, jotka olisivat muka ostaneet meidän ystävämme, lahjoakseen kansalliskokouksen. He tietävät valehtelevansa; mutta heidän omatuntonsa ei olisi tyydytetty, jolleivät he saisi ensin tahrata vihollistaan, ennenkuin he tappavat hänet.
Meillä on hyveellisiä vihamiehiä: kun menettää päänsä, on lohdullista tietää, että se tapahtuu hyvien periaatteiden nimessä.
Ranska vihaa Tartuffejä. Ravistakaamme sitä junkkaria ja löylyttäkäämme hänen tekohurskauttaan.
Minä olen tehnyt velvollisuuteni — tehkööt muut samoin! Minä olen vetänyt päivän valoon itä-armeijan rosvoojat, Saumurin pää-esikunnan. Minä olen tarttunut heitä kurkkuun eikä mikään muu kuin oman pääni menetys saa minua hellittämään otettani. Minulla ei ole mitään illusioneja: minä tiedän mitä merkitsee käydä käsiksi kenraali Rossignoliin ja hänen apureihinsa. Valiokunta varoo vielä saadakseen minut sitä varmemmin turmioon. Minkähän alhaisuuden ne aikovatkaan työntää minun niskoilleni. Saan kuumeen kun vain ajattelenkin sitä. Teloittakoot jos tahtovat; mutta älkööt koskeko kunniaani!
Minä olen tyynempi kuin sinä, Philippeaux. Minä tiedän jo sen verukkeen, jota he tulevat käyttämään tuhotakseen minut. Minulla on onnettomuudeksi se ajatus, että voi olla Euroopan hallitusten vihollinen, vihaamatta silti kaikkia, jotka eivät ole ranskalaisia. Minulla on ystäviä ulkomailla; minä en ole katsonut tarpeelliseksi luopua heistä liehitelläkseni Billaud-Varennea ja muita hänen laisiaan hulluja. Minun kotiini on tunkeuduttu, murtauduttu laatikkoihini, minulta on varastettu muutamia kirjeitä, joissa ei ole ollut muuta kuin joitakin tunteenilmauksia: se riittää; nyt kuulun minä tietysti siihen maanmainioon Englannin ostamaan salaliittoon, joka koettaa palauttaa kuningasvallan.
Oletko varma siitä mitä sanot?
Aivan varma, Camille. Minun pääni ei ole enää lujassa.
Laittaudu toki turvaan.
Ei ole mitään turvaa maailmassa tasavaltalaiselle. Kuninkaat jahtaavat häntä ja tasavalta nielee hänet.
Te olette suotta masentuneita. Mehän olemme yhä vielä tasavallan suosituimpia miehiä.
Kahdeksan päivää sitten oli hän, joka äsken vietiin pyövelinkärryissä, kansan epäjumala. Kuka voi uskotella olevansa tuon elukan suosiossa? Jonain hetkenä luulee tavoittavansa sen sameista silmistä omien ajatustensa kuvastuksia, luulee olevansa sopusoinnussa kansan kanssa. Mutta se sopusointu ei voi kestää kauan, on hulluutta koettaa väkisin pitää kiinni siitä. Kansan aivot ovat kuin meri, joka velloo kummituksia ja painajaisunia.
Suuria sanoja. Me kiristämme leukaamme lausuaksemme sanan kansa ja äännämme sen naurettavan juhlallisesti, että Eurooppa uskoisi johonkin salaperäiseen taikavoimaan, jonka välikappaleita me olemme. Meillä on ollut vaivaa saada kansa tekemään vallankumouksen: vain vastahakoisesti on se tehnyt sen. Me olemme olleet tuon suurenmoisen liikkeen insinöörejä ja koneenkäyttäjiä; ilman meitä se ei olisi liikahtanutkaan paikaltaan. Se ei halunnut mitään vallankumousta: minä saatoin sen siihen. Minä vakuutin sille, että se tahtoi olla vapaa, saadakseni sen rakastamaan vapautta omana tekonaan. Se on pettämätön keino, jolla johdetaan heikkoja. Uskotellaan heidän tahtoneen jotain, mitä he eivät ole koskaan ajatelleetkaan, ja pian tahtovat ne sitä myös kuin kiljuvat jalopeurat.
Varo itseäsi, Camille — sinä olet lapsi ja leikittelet tulella. Sinä luulet kansan seuraavan sinua siksi että olette yhdessä juosseet samaa päämäärää kohti. Se on nyt juossut sinun ohitsesi. Älä koeta pysähdyttää sitä: ei ole hyvä temmata luuta koiran suusta.
Kyllä, kun heittää sille toisen. Luuletteko, ettei minun lehteäni vielä lueta? Etteikö sen ääni kaiu tasavallan pohjaan asti?
Jos te tietäisitte millainen menestys on ollut viime numerolla! Hän on saanut joka taholta kirjeitä, joissa itketään, suudellaan häntä, rakastetaan… Oo, voisin olla mustasukkainen!… Häntä rukoillaan jatkamaan, pelastamaan maa.
Monikohan noista ystävistä tulee hänen avukseen, jos käydään hänen kimppuunsa?
Minä en tarvitse ketään. Minun mustepulloni riittää! Davidin linko (näyttää kynäänsä) on juuri kaatanut maahan giljotinin suurkerskurin. Minä olen lyönyt säpäleiksi ukko Duchesne'in piipun, tuon kuuluisan piipun, jota Jerikon pasunan tavoin tarvitsi vain kolmasti puhaltaa jonkun nimen kohdalla, kun se jo luhistui! Täältä lingottiin kivi, joka sattui röyhkeää ja raukkamaista Goljatia otsaan. Minä saatoin hänet oman kansansa ivan ja pilkan esineeksi. Sinä näit juur'ikään kärryjen ympärillä Duchesne'in piipunpäät? Minä se keksin, että ne oli otettava mukaan tuolle matkalle. Minun keksinnölläni oli ääretön menestys. Miksi sinä katsot minuun?
Tuli vain mieleeni jotain.
Sano.
Oletko milloinkaan ajatellut kuolemaa?
Kuolemaa? en, en, en pidä siitä. Hyi! se haisee pahalle.
Sinä et ole koskaan ajatellut kuinka kipeätä on kuolla?
Uh, kauheata, mitä te puhutte!
Sinä olet hyvä, herttainen, rakastettava lapsi ja kuitenkin olet sinä julma, julma kuin lapsi.
CAMILLE (liikutettuna)
Sinä luulet tosiaan, että minä olen julma?
Katsokaa, ihan kyynel silmässä.
CAMILLE (liikutettuna)
Se on totta, hän on kärsinyt se mies. Kuoleman tuskan hiki otsalla, sydän kouristuneena kauhusta odottaa elämän murskaantumista… oo! sen täytyy olla hirveätä! Niin inhottava kuin hän onkin, on hän kärsinyt kuin kunniallinen mies, kenties enemmänkin!
LUCILE (kädet Camille'n kaulassa)
Minun Bouli-Boula raukkani, et kai sinä aio ruveta suremaan tuota ilkimystä, joka tahtoi katkaista sinun kaulasi?
CAMILLE (vihaisesti)
Niin. Miksi ne sitten hyökkäävät minun kimppuuni niin alhaisella tavalla? Si quis atra dente me petiverit, inultus ut flebo puer!
LUCILE (Heraut'lle)
Ja te uskallatte vielä sanoa, että minun Camilleni on julmat
Uskallanpa kyllä. Se rakas poika! Luultavasti julmin meistä kaikista.
Oo, älä sano niin, Herault, tai minä vielä rupean uskomaan.
LUCILE (uhaten Herault'ta sormellaan)
Sanokaa ettei se ole totta, muuten revin minä silmät päästänne.
No, niin, se ei olekaan totta: julmin olette te.
No, se on hyvä. Niin saa kyllä ollakin.
Se mitä sinä sanoit, ei anna minulle rauhaa. Se on totta, minä olen tehnyt paljon pahaa, ja kuitenkaan minä en ole paha. Minä en tiedä mikä pirullinen koirankuje minua ajaa tekemään noita hyökkäyksiäni. Minun toimestani mätänevät nyt girondistit kedoilla, tuossa kylmässä sateessa. Minun »Brissot'n paljastus» on katkaissut kolmekymmentä nuorta, miellyttävää, jaloa päätä. He rakastivat elämää, niinkuin minäkin, he olivat syntyneet elämään, tulemaan onnellisiksi kuten minä. Kenties heilläkin oli omat hellät, rakkaat Lucile'insä. Oo, Lucile, paetkaamme pois tästä murhatyöstä, joka tuottaa tuskaa toisille ja kukaties itsellemmekin. Jos vielä mekin, jos sinäkin, jos meidän pikku Horace'imme! .. Oh, etten minä voi päästä tuntemattomaksi jälleen! Eikö ole mitään pakopaikkaa, johon minä voisin kätkeytyä vaimoineni, lapsineni, kirjoineni! Uhi campi Guisiaque!…
Sinä olet joutunut pyörteeseen: sinä et pääse siitä enää.
Oh, älä pakoita häntä jäämään tuohon sotaan, joka ei ole häntä varten.
Hän sanoi itse vastikään — täytyy tehdä velvollisuutensa.
HERAULT (osottaa C:ia, joka syleilee vaimoaan)
Katso häntä: etkö luule, että meidän Camille'imme velvollisuus on olla onnellinen?
Se on totta; minulla on ihmeellinen kutsumus onneen. On ihmisiä, jotka on luotu kärsimään. Minua taas kärsimys tympäisee: minä en tahdo sitä.
Olenko minä kenties ollut sinun kutsumuksesi tiellä?
Minun Vestani, minun pieni sudenpenikkani… Sinä olet tosiaan suuresti syyllinen. Sinä olet tehnyt minut liian onnelliseksi.
Hän raukka valittaa!
Niin, siksi näetkös, että minä olen kadottanut kaiken voimani, kaiken uskoni.
Kuinka niin?
Ennen minä uskoin sielun kuolemattomuuteen. Kun näin maailman kurjuuden, sanoin itselleni, että tämä maailma olisi liian järjetön, jollei hyve saisi palkkaansa muualla. Mutta nyt olen minä niin onnellinen, niin täysin onnellinen, että pelkään saaneeni palkkani maan päällä, ja minä olen kadottanut kuolemattomuuden todistelujani.
Älä koetakaan enää löytää sitä.
Kuinka helppoa on olla onnellinen. Ja on niin vähän ihmisiä, jotka osaavat olla onnellisia!
Mitä yksinkertaisempi asia on, sitä helpommin se jää huomaamatta. Väitetään, että ihmiset tahtovat olla onnellisia. Erehdys! He tahtovat olla onnettomia, ehdottomasti. Faaraot ja itämaiset hirmuvaltiaat, haukanpäiset ja tiikerinkynsiset kuninkaat, inkvisitsionin polttoroviot, Bastiljin vankiluolat, sota joka murhaa ja hävittää, se on heille mieleen. Täytyy olla mysteerien hämäryys ennenkuin uskotaan. Täytyy olla kärsimyksen määrättömyys ennenkuin rakastetaan. Mutta järki, suvaitsevaisuus, keskinäinen rakkaus, onni… hyi! Sehän on heille loukkaus!
Sinä olet katkera. Täytyy tehdä hyvää ihmisille vastoin heidän tahtoaan.
Siihen ovat nyt kaikki sekaantuneet, ja tulos on sangen keskinkertainen.
Camille.
Tasavalta-parka! Mitä he ovat sinusta tehneet!… Ah, kukoistavat kedot, nuortunut maa, jonka ilma oli keveämpää ja valo kuulaampaa, kun selkeän järjen raikas vihuri oli ajanut Ranskan taivaalta synkät taikauskot ja vanhat goottilaiset pyhyydet… nuorten piirileikkejä niityillä, sankari-armeijoja veljesrinnoin, joiden malmiin Europan peitset kilpistyivät… kauneus-iloa, sointuvia muotoja, filosofisia keskusteluja, jaloja juhlia, joissa valkohihaiset naiset kulkivat pehmeine vaippoineen… elämisen vapaus, ilo joka voittaa kaiken ruman, tekopyhän ja nyrpeän, Aspasian ja Alkibiadeen tasavalta, mitä on sinusta tullut? — Punainen lakki, likainen paita, säreä ääni, jonkin arrasilaisen maisterin päähänpiintymät ja ahdas kamarinäpertely.
Sinä olet ateenalainen barbarien luona. Ovidius skyyttien keskellä.
Sinä et voi heitä parantaa.
Minä voin ainakin koettaa.
Sinä hukkaat suotta aikasi, kenties elämäsi.
Mitä minun on sitten pelättävä?
Varo Robespierre'iä.
Minä tunnen hänet lapsuudesta asti: ystävällä on oikeus sanoa kaikki.
Karvaan totuuden antaa mieluummin anteeksi vihamiehelle kuin ystävälle.
Olkaa vaiti; hänen täytyy saada olla suuri, hänen täytyy saada pelastaa isänmaa. — Se, joka ei ole samaa mieltä kuin minä, ei saa minun suklaatani.
HERAULT (hymyillen)
Minä en sano enää mitään.
LUCILE (menee ulos)
Sinä olet siis päättänyt toimia, Desmoulins?
Olen.
Älä siis vitkastele. Seivästä kynäsi heihin arvelematta. Suurin vaara on se sissisota, jota sinä käyt. Sinä vain ärsytät heitä terävillä nuolillasi. Siitä ne saavat vain lisävoimaa sinua vastaan. Tähtää sydämeen jos osaat: tehkäämme loppu heistä yhdellä iskulla!
Ystäväni, minä en hyväksy teidän kantaanne. Mutta jos te aiotte pysyä siinä, täytyy ainakin koettaa saada kaikki mahdollisuudet puolelleen. No niin, sotaan lähtiessä ei — suo anteeksi Camille — ei Desmoulins'in kynä ole kylliksi. Kansa ei lue mitään lehtiä. Me aristokraatit ostamme niitä — kansa ei tiedä sinun kirjoituksistasi enempää kuin mitä sen puoluepuhujat kertovat, ja he eivät ole sinun puolellasi. Sinä saat korottaa ääntäsi ja sälyttää muistisi täyteen torisanoja ja käänteitä, sinä et sentään koskaan tule kansanmieheksi. Vain yhdellä tavalla voi vaikuttaa siihen: Dantonin kautta. Hänen ukkosensa yksin pystyy liikuttamaan tuota raskasta ihmiskaaosta. Dantonin ei tarvitse muuta kuin ravistaa leijonanharjaansa, kun Forum jo kuohuu. Mutta Danton ei välitä, hän torkkuu, karttelee Parisia; hän ei puhu kansalliskokouksessa. Ei tiedetä mitä hänestä on tullut. Onko kukaan nähnyt häntä viime aikoina? Missä hän on? Mitä hän tekee?
2. kohtaus.
Edelliset, Danton, Westermann.
Danton hummaa. Danton hyväilee tyttöjä. Danton lepää suurtyöstään tekemällä toisia töitä kuten Herkules!
(Desmoulins menee Dantonia vastaan ja puristaa nauraen hänen
kättään. Westermann jää syrjään ja pysyy huolestuneen näköisenä.)
Herkules ei heitä pois nuijaansa niinkauan kuin on vielä hirviöitä tappamatta.
Älä puhu tappamisesta! Se sana kauhistaa minua. Ranska suitsuaa verestä; surmatun lihan haju nousee maasta niinkuin teurastamossa. Tulin taannoin juuri Seinen yli. Aurinko laski. Seine oli punainen, se näytti lainehtivan ihmisverta. Jos meidän jokemmekin ovat tahratut, missä me pesemme puhtaaksi jokemme, missä me pesemme kätemme? Kuolleita on jo kylliksi. Hedelmöittäkäämme tasavalta, niin että viljasatoja ja miehiä versoo esiin nuortuneesta maasta! Rakastakaamme, ja viljelkäämme ketojamme.
Suokoon jokin jumala meille aikaa ja tilaisuutta siihen, Oo Danton! Me panemme toivomme sinuun.
Mitä te tahdotte, lapset?
Että sinä auttaisit meitä taistelussa.
Mihin te minua tarvitsette? Pitääkö minun aina tehdä kaikki? Te olette samanlaisia kaikkityynni. Tuokin Westermann. Ja se on sentään mies! Hän on käynyt sotaa, hän on pelastanut isänmaan kolme- neljä kertaa. Ennenkuin hän istuutuu pöytään, leikkaa hän joltakulta kaulan poikki saadakseen ruokahalua. Ja häntäkin pitäisi minun auttaa! Pitääkö minun hypätä hevosen selkään ja huitoa miekkaa hänen sijastaan.
Jos on tapeltava, en minä luovuta paikkaani kenellekään. Vie minut kentälle, näytä joukko, joka on lakaistava pois, saat nähdä epäröinkö minä. Mutta puhua, vastata kansalliskokouksen suunsoittajille, osottaa valheeksi Valiokunnan renttujen saastaiset juonet, joita ne punovat minun tuhokseni, sitä minä en osaa. Minä tunnen itseni aivan avuttomaksi tässä kaupungissa: minulla on koiraparvi kimpussani ja minä en saa edes liikuttaa sormeani. Pitääkö minun sietää kaikki puolustamatta itseäni? Aiotteko te jättää minut heidän syötäväkseen, auttamatta minua? Tuhat tulimmaista! Minä olen aikoinani taistellut teidän puolestanne, minulla on samat viholliset. Minun asiani on teidänkin asianne — sinun Danton, — sinun Philippeaux, sinä tiedät sen hyvin!
Minä tiedän syyn, Westermann. Sinä olet samoin kuin minäkin hätyytellyt Rossignolia, Ronsin'ia ja kaikkia viheliäisiä armeijan häpäisijöitä, ja siksi jakobiinit seuraavat sinua raivokkaalla melulla. Me emme jätä sinua.
CAMILLE (Dantonille)
Täytyy toimia. Minä tarjoan sinulle kynäni ja Westermann miekkansa. Sinulla on tottumusta käsittelemään joukkoja, sinä tunnet hyvin vallankumouksen strategian: ota johto, Danton, elokuun kymmenes on vieläkin tehtävissä.
Myöhemmin.
Sinä pysyt poissa areenalta, annat itsesi unohtua. Astu esiin. Mitä sinä teet viikkokaudet siellä maaseutukätkössäsi?
Syleilen synnyinmaatani, ammentaakseni siitä, Anteuksen tavoin, uutta voimaa.
Sinä etsit verukkeita päästäksesi taistelemasta.
En osaa valehdella. — Se on totta.
Mikä sinun on?
Minä olen tympeytynyt ihmisiin, ne yököttävät minua.
Ei naiset, mikäli näkyy.
Naisilla on ainakin se etu, etteivät he teeskentele olevansa muuta kuin mitä he ovat, mitä me kaikki olemme: eläimiä. He käyvät suoraa tietä nautintoon, koettamatta valehdella itselleen ja verhoamatta vaistojaan järjen vaippoihin. Mutta minä vihaan älyn tekopyhyyttä, tuota idealistien ja impotenssin diktaattorien verenhimoista idiotismia, joka leimaa turmelukseksi luonnollisten tarpeiden toteuttamisen ja on kieltävinään luonnon, voidakseen hyveen nimessä tyydyttää järjetöntä ylpeyttään ja hävityshaluaan. Oh! olla elukka, hyvä ja suora elukka, jolla ei ole muita pyyteitä kuin saada pitää muista, kunhan ne vain suovat hänelle paikan auringossa.
Niin, tekopyhyys järsii meitä.
Inhoittavin tekopyhyys mitä on. Tikarin tekopyhyys. Hyveellinen giljotiini!
Me olemme syösseet Capet'n, — siksikö että Tallien, Fouché, Collot d'Herbois saattaisivat voimaan uudet dragonaadit Bordeaux'ssa ja Lion'issa!
Ne hourupäät ovat perustaneet uuden velvoittavan maallikkouskonnon, joka sallii prokonsulien hirttää, hakata maahan, polttaa hyveen nimessä.
Ei ole valtiossa mitään niin suurta vaaraa kuin periaatteen ihmiset. Ne välittävät vähät siitä tekevätkö hyvää vai pahaa, kunhan vain noudattavat vakaumustaan; ei mikään kärsimys liikuta heitä. Heidän ainoa moraalinsa, ainoa valtiotaitonsa on tyrkyttää muille ajatuksiaan.
HERAULT (lausuu kuin pilaa tehden)
Tiet toiset kunnon miehell' on määränään!
On onnekas hän vain tuhlaten lempeään!…
LUCILE (joka on tullut sisään, tarttuu viimeisiin sanoihin ja jatkaa sitaattia syventymättä)
Mies hengen vain ei liikoja aprikoi, hän ratsua kannustaa, kun se niskuroi, ei tiedusta lain hän nuorelta tammaltansa se onnekas onko vai ei hänen vallassansa.
Lempo! miten hyvin te osaatte runoilijanne.
Totta kai, mitäs pahaa siinä on? Jokainen osaa la Pucelle'in.
Se on totta, tyttöseni. Se on kunnollisten naisten hartauskirja.
Oletteko koskaan lausunut sitä Robespierre'ille?
Varon sitä tekemästä.
Oletteko katsoneet häneen, kun joku sanoo kaksimielisyyden hänen läsnäollessaan. Hänen otsansa menee ryppyyn ja kohoaa ylös, hän pusertaa käsiään ja irvistelee kuin apina, jolla on hammas kipeä.
Isänperintöä. Hän on saanut Rousseaulta Voltaire'in vihansa.
LUCILE (ajattelemalta)
Kuinka, onko hän Rousseaun poika?
HERAULT (ilveillen)
Ettekö tiennyt sitä?
Jesuittalaisuutta kaikkityynni! Hän on turmeltuneempi kuin muut. Vain epäsiveellinen ihminen koettaa salata nautinnonhaluaan.
Paljon mahdollista; mutta jos Robespierre on nautinnonhaluinen, salaa hän sen hyvin: ja hän tekee viisaasti, Danton. Sinä taas näytät sitä liiaksi. Sinä uhraisit onnesi yhdestä yöstä Palais-Royal'issa.
Katsos, minä pidän enemmän hyvästä onnesta kuin huonosta.
Mutta sinä pilaat silti hyvän maineesi. Yleinen mielipide seuraa sinun toimiasi. Ja mitä sanoo jälkimaailma, kun se saa tietää, että Danton ratkaisevan valtiollisen taistelun aattona ajatteli vain omia huvejaan.
Yleinen mielipide on huora ja jälkimaailma haiseva likakuoppa.
Ja hyve, Danton?
Mene kysymään vaimoltani eikö hän ole tyytyväinen minun hyveeseeni.
Sinä et ajattele mitä sanot. Sinä huononnat itseäsi huviksesi, sinä pelaat vihollistesi eduksi.
WESTERMANN (joka on koettanut hillitä itseään, purkaa mieltään)
Te olette kaikki suunsoittajia! Toiset toitottavat hyveitään, toiset paheitaan. Te ette osaa muuta kuin lörpötellä. Teidän Parisinne on vain asianajajien ja yleisten syyttäjien pesäpaikka. Vihollinen uhkaa meitä. Danton, tahdotko että hyökätään vai etkö?
Jättäkää minut rauhaan! Minä olen hukannut elämäni ja rauhani tasavallan pelastukseksi; se ei olisi ansainnut ainoatakaan tuntia siitä ajasta, minkä minä olen sille uhrannut. Se riittää! Danton on lunastanut oikeuden saada vihdoinkin elää omalle itselleen.
Danton ei ole ostanut itselleen oikeutta saada olla jokin Sieyès.
Olenko minä jokin silmäpuoli hevoskaakki, joka on tuomittu pyörittämään myllynkiveä siksi kunnes se läkähtyy?
Sinä olet lähtenyt syvyyksien keskelle. Mahdoton kääntyä takaisin, täytyy jatkaa. Vihollinen on kintereilläsi: jos sinä pysähdyt, sysää se sinut alas. Se nostaa jo kättään ja suuntailee iskujaan.
Minun ei tarvitse muuta kuin kääntyä ja näyttää naamaani, kun ne jo suistuvat kuin salaman iskusta.
Tee se siis. Mitä sinä odotat?
Myöhemmin.
Sinun vihollisesi toimivat. Billaud-Varenne purkaa raivoaan sinua vastaan. Vadier pitää iloa sinun pikaisesta lankeemuksestasi. Huhu sinun vangitsemisestasi on jo kierrellyt Parisissa.
DANTON (kohauttaa olkapäitään)
Tyhmyyksiä! Sitä ne eivät uskalla.
Tiedätkö mitä Vadier on sanonut? Minä olen epäröinyt kertoa sinulle hänen häpeämättömiä sanojaan: »Kyllä me sen paksunahkaisen piikkisian pian perkaamme».
DANTON (jyristen)
Onko Vadier sanonut niin? No hyvä, sano, sano sille lurjukselle, että minä siivoan hänen aivonsa, että minä murskaan hänen kallonsa. Jos minun pitää peljätä henkeäni, tulen minä julmemmaksi kuin ihmissyöjä.
(Hän kuohuu raivosta.)
Vihdoinkin… Siis tule!
Minne?
Puhumaan klubeihin, nostattamaan kansaa ja kaatamaan kumoon Valiokunta ja suistamaan Robespierre.
En.
Miksi?
Myöhemmin. Minä en tahdo.
Sinun käy huonosti, Danton.
Minua ahdistaa, kun näen mikä toiminnan pelko on vallannut kunnolliset ihmiset täällä Parisissa. Mitä helvetillistä myrkkyä onkaan tässä ilmassa, kun teidänlaisenne miehet mestauspäivänä voivat pitää kätensä ristissä ja odottaa, uskaltamatta tehdä liikettäkään taistelua tai pakoa varten. Minä en jaksa enää. Minä ryhdyn yksin toimeen. Menen tuon Robespierre'in luo, jota te kaikki pelkäätte — niin, te pelkäätte häntä, vaikka teettekin hänestä pilaa, ja teidän arkuudestanne saa se lurjus koko voimansa. Minä paiskaan hänelle totuuden vasten kasvoja — hän saa ensi kerran nähdä miehen, joka ei säiky häntä. Minä särjen sen epäjumalan.
(Lähtee kiivaana ulos.)
Minä tulen mukaan, Westermann.
DANTON (tyynesti, hieman ivallisesti)
Hän ei särje yhtään mitään. Robespierre katsoo häneen — näin — ja sillä hyvä. Mies-raukka!
Danton! Danton! missä sinä olet? Missä on tasavallan atleetti?
Te olette kaikki raukkoja. Ei ole mitään peljättävää.
Quos vult perdere…
(Herault nousee, ottaa hattunsa ja valmistautuu lähtemään.)
Menetkö sinäkin Herault?
Camille, sinä et ole syntynyt soturiksi kuten Westermann, minä tiedän sen. Vetäydy siis kokonaan syrjään. Toimita itsesi unohduksiin. Mitä varten puhua?
Kun omatunto käskee.
HERAULT (kohauttaa olkapäitään ja suutelee Lucile'in kättä)
Hyvästi, Lucile.
Ei hyvästi, vaan näkemiin.
HERAULT (hymyillen)
Tietääkö sitä koskaan?
Minne sinä menet?
Saint-Honoré-kadulle.
Aiotko sinäkin käydä Robespierre'in luona?
Ei, menen tavalliselle kävelylleni. Tahdon nähdä pyövelikärryjen ohi-ajon.
Minä luulin, että se näky ei olisi sinulle mieleen.
Tahdon oppia kuolemaan.
(Hän menee ulos. Lucile saattaa.)
3. kohtaus.
Danton, Camille.
DANTON (seuraten katseellaan Heraullt'ta)
Mies parka, hän on levoton, hän soimaa minua toimettomuudesta. Ja sinä myös, Camille, sinullakin olisi halua moittia minua, minä näen sen sinun katseestasi. Niin, älä kursaile, poikaseni. Sinä pidät minua raukkana? Sinä luulet, että Danton omien nautintojensa vuoksi uhraa ystävänsä ja kunniansa?
Danton, miksi sinä et tahdo?
Hyvät lapset, Danton ei ole tehty muiden ihmisten mitan mukaan. Tulivuoren intohimot leiskuvat tässä rinnassa, mutta ne eivät tee minua muuksi kuin mitä minä itse tahdon. Minun sydämessäni on suuria pyyteitä — minun vaistoni kiljuvat kuin jalopeurat, mutta kesyttäjä on täällä. (Osoittaa päätänsä.)
Mikä on sitten sinun tarkoituksesi?
Säästää isänmaata. Mihin hintaan hyvänsä suojella sitä meidän jumalattomilta taisteluiltamme… Tiedätkö mikä on syynä tähän tasavallan kuolemantautiin? Keskinkertaisuuksien puute. Liian monet älyt huolehtivat valtiosta. Yhdelle kansalle on liikaa, kun sillä on Mirabeau, Brissot, Vergniaud, Marat, — Danton, — Desmoulins, Robespierre. Yksi ainoa näistä neroista olisi saattanut vapauden voittoon. Yhdessä ne syövät toisensa ja Ranska voihkii heidän vihansa veressä. Minä itse olen siinä liian suuri osakas, vaikka minä sydämessäni tiedänkin, etten ole koskaan taistellut ranskalaista vastaan muuten kuin puolustaakseni elämääni ja että minä taistelun vimmassakin olen tehnyt kaikkeni lyötyjen vihollisteni pelastukseksi. Minä en tahdo nytkään oman etuni vuoksi ryhtyä taisteluun miehen kanssa, joka minun jälkeeni on tasavallan suurin. Metsä harvenee ympärillämme, enkä minä tahdo tehdä tasavaltaa kansattomaksi. — Minä tunnen Robespierren: minä olen nähnyt hänen nousevan maasta, päivä päivältä varttuvan sitkeytensä, ahkeruutensa ja uskonsa kautta; ja hänen kunnianhimonsa on sitämukaa kasvanut, vallaten kansalliskokouksen ja lannistaen alleen Ranskan. Yksi ainoa mies on vielä hänen silmätikkunaan: minun saavuttamani kansansuosio painaa yhtä paljon kuin hänen, ja se se kirvelee hänen sairaalloista turhamielisyyttään. Useamman kerran — se täytyy minun myöntää — hän on koettanut hillitä vihamielisiä vaistojaan. Mutta tapausten mahti, kateuden lannistamaton valta, minun raivoisat vihamieheni, jotka kiihoittavat häntä, kaikki se ajaa meitä yhteentörmäykseen. Mikä tulos lieneekin, tasavalta siitä järkyttyy perustuksiaan myöten. No niini minä tahdon antaa esikuvan uhrautuvaisuudesta. Hänen kunnianhimonsa ei tarvitse enää olla huolissaan minun kunnianhimostani. Minä olen juonut viljalti tuota karvasta juomaa ja siitä on jäänyt katkera maku suuhun. Täyttäköön Robespierre maljan, jos hän haluaa. Minä vetäydyn telttaani, ja pitkämielisempänä kuin Akilles, odotan minä kärsivällisesti, että hän ojentaa minulle kätensä.
Jos toisen teistä täytyy uhrautua, miksi juuri sinun eikä hänen.
DANTON (kohauttaen olkapäitään)
Koska minä yksin pystyn sen tekemään; — (hetken vaitiolon jälkeen) — ja koska minä olen voimakkaampi.
Sinähän inhoat kuitenkin Robespierreä.
Viha on sietämätön minun sydämelleni. Minussa ei ole sappea, ei hyveellisyydestä — minä en tiedä mitä se on, vaan luonteen laadusta.
Etkö pelkää jättää vapaata kenttää vihollisellesi?
Pyh! minä tunnen hänet ytimiä myöten: hän voi hyvin saattaa kappaleen neljänteen näytökseen, mutta ratkaisussa hän ajaa ehdottomasti karille.
Mutta kuinka paljon pahaa hän ehtiikään tehdä ennen sitä! Sinun voimasi on ainoa vastapaino väkivallan ja kiihkomielisyyden järjestelmälle. Ja mitä teet sinä ystävillesi? Jätätkö sinä heidät sen kohtalon omaksi, joka uhkaa heitä?
Minä hyödytän heitä enemmän luopumalla joksikin aikaa vallastani. He saavat nyt kärsiä sen pelon vuoksi, jota minä herätän. Robespierre kyllä kuuntelee minua, kun hänen kateutensa sallii hänen hengähtää. Ja minä voin toimia vapaammin käsin, kun en enää edusta mitään puoluetta vaan ihmiskuntaa. Täytyy kohdella ihmisiä kuin lapsia ja antaa heidän saada ne lelut, joita he niin himoitsevat, etteivät ne typerässä itsepäisyydessään saattaisi turmioon itseänsä ja muita.
Sinä olet liian jalomielinen. Sellaista itsensäkieltämystä ei kukaan tulisi ymmärtämään. Robespierre ei koskaan usko, että sinä vilpittömästi haluat vetäytyä syrjään; hänen epäluuloinen luonteensa hakee ja keksii siinä jotain machiavellilaista viekkautta. Varo, etteivät vihollisesi käytä sinun vallastaluopumistasi hyväkseen ja syökse sinua häviöön.
Danton ei luovu vallastaan; — hän poistuu vain hetkiseksi taistelusta; mutta hän on aina valmis palaamaan takaisin. Ole rauhallinen: minä yksin olen voimakkaampi kuin he kaikki ja minunlaisteni miesten ei tarvitse pelätä unhoonjoutumista. Jos he hetkeksi vaikenevat, tuntuu maailman aava tyhjyys, kun he eivät enää ole sitä täyttämässä. Päinvastoin, minä vain lisään mainettani vetäytymällä syrjään. Sen sijaan, että kiistelisin akeeain kanssa vallasta, annan minä sen ruhjoa heidän hennot hartiansa.
He tekevät siitä heti aseen sinua vastaan. Koko Vadier'n ja hänen laistensa liuta syöksee heti saaliinsa kimppuun.
Minä ravistan heidät maahan! Minä olen tottunut taistelemaan hirviöitä vastaan. Lapsena minä ottelin härkien kanssa. Tämä ruhjoutunut nenä ja tämä haljennut huuli ovat niiden veristen sarvien jälkiä. Ja kerran puolivillit siat, joita minä kiljuen ajoin pitkin niittyä, purivat minua pahasti vatsaan. Minä en pelkää Vadier'ta ja hänen laisiaan. Ja ne ovat sitä paitsi liiaksi pelkureita.
Vaan jos he sittenkin uskaltaisivat? Saadakseen enemmän rohkeutta ovat he kutsuneet Saint-Just'in kotiin armeijasta, väitetään että he odottavat hänen paluutaan ryhtyäkseen toimimaan.
No niin, jos he menevät niin pitkälle, niin tulkoon taistelun edesvastuu heidän niskoilleen ja musertakoon heidät. Minä olen paksunahkainen ja kestän kärsivällisesti loukkauksia. Mutta kun minä kerran lähden taisteluun, en minä aio pysähtyä ennenkuin kaikki on maassa. Ne kurjat! Minä nielasen ne kaikki yhtenä suupalana…
4. kohtaus.
Samat, Robespierre, Lucile.
(Lucile syöksyy hädissään sisään)
LUCILE (juoksee Camille'in luo, pelästyneesti)
Robespierre!…
(Robespierre tulee sisään, kylmänä, järkähtämättömänä, katsoo nopealla ja tarkalla silmäyksellä, tekemättä mitään eleitä.)
CAMILLE (menee vastaan, palvelusvalmiina ja ikäänkuin piloillaan)
Oo, rakas Maximilien, sinä tulet oikeaan aikaan. Sinä olet, vaikkakin poissa-olevana melkein tunnin johtanut meidän keskusteluamme.
DANTON (vaikeasti)
Hyvää päivää, Robespierre. (Epätietoisena ojentaisiko kätensä, hän odottaa, että hänen kilpailijansa ottaisi ensi askeleen. Robespierre ei vastaa, puristaa kylmästi Lucile'in ja Camille'in kättä, tervehtii Dantonia lyhyellä päännyökkäyksellä ja istuutuu. Camille ja Danton jäävät seisomaan. Lucile on aina liikkeessä.)
Kuinka ystävällistä, että löysit aikaa tulla meitä tapaamaan keskellä kiireitäsi. Asetu vähän lähemmäksi tulta. Ulkona on sumua, joka panee värisemään sielun pohjaan asti. Kuinka sinun kiltti isäntäväkesi jaksaa, kansalaisetar Duplay ja minun pikku ystäväni Eleonore?
Kiitos, hyvin, Lucile. — Camille, minulla on vähän puhumista sinulle.
Tahdotko että jätän teidät yksin?
Ei, et sinä.
CAMILLE (pysähdyttää Dantonin, joka yrittää lähteä)
Danton tuntee hyvin kaikki meidän ajatuksemme.
Huhu kertoo niin. Minä olen epäröinyt uskoa sitä.
Onko se sinusta ikävää?
Kenties.
Mitä sinä tahdot? On eräs asia, mitä sinä et koskaan voi estää: se, että Dantonia rakastetaan.
ROBESPIERRE (halveksivasti)
Rakkauden nimi on kulunut — itse tunne on harvinainen.
DANTON (ilkeästi)
Sanotaan olevan eräitä ihmisiä, joilla ei ole siitä aavistustakaan.
ROBESPIERRE (hetken vaitiolon jälkeen, kylmästi, kädet hermostuneina)
Minä en ole tullut puhumaan Dantoriin irstailusta. — Camille, minun varoituksistani huolimatta, kuljet sinä yhä itsepintaisesti sitä tietä, johon huonot neuvot ja sinun oma ajattelemattomuutesi ovat sinut heittäneet. Ilkeämielinen häväistyskirjoituksesi kylvää yhä hajaannusta koko Ranskaan. Sinä tuhlaat sukkeluuttasi riistääksesi luottamuksen niiltä miehiltä, jotka ovat tasavallalle välttämättömiä. Kaikki taantumuspuolueet asestautuvat sinun ivanpurkauksillasi vapautta vastaan. Minä olen kauan koettanut tyynnyttää sinun herättämääsi vihaa, kahdesti olen minä jo pelastanut sinut: minä en voi sinua aina pelastaa. Kapinoitsijain vehkeet häiritsevät valtiota eikä minulla ole mitään tahtoa valtion tahtoa vastaan.
CAMILLE (haavoittuneena ja haavoittaen)
Säästä vaivojasi äläkä niin paljon ajattele minua. Sinun huolenpitosi liikuttaa minua. Maximilien, mutta minä en tarvitse ketään. Minä osaan itse puolustaa itseäni ja minä kuljen ilman talutusnuoraa.
Sinä väität vastaan pelkästä turhamielisyydestä. Sinun ajattelemattomuutesi on ainoa puolustuksesi.
Minä en tarvitse mitään puolustusta. Minulla on kyllin isänmaallisia ansioita. Minä puolustan tasavaltaa tasavaltalaisia vastaan. Minä olen puhunut vapaasti, minä olen sanonut totuuden. Kun ei ole enää hyvä sanoa koko totuutta, silloin ei enää tasavaltaa ole. Tasavaltojen tunnus on meren aaltoja puhaltavat tuulet: Tollunt, sed attollunt! tl Ne järkyttävät niitä, mutta ne kohottavat ne myös korkeuteen.
Tasavaltaa ei ole, Desmoulins. Me luomme sitä. Vapaudella ei perusteta vapautta. Kuten koettelemuksen aikoina Roomassa, on uhattu kansakunta alistunut diktatuurin alle, murtaakseen esteet ja voittaakseen. Kun Europpa ja kapinalliset puolueet uhkaavat tappaa ainiaaksi tasavallan, on ivantekoa vaatia oikeutta saada sanoa ja tehdä mitä tahtoo ja hankkia sanoillaan ja töillään vihollisille aseet käteen.
Mitä aseita minä olen sille antanut? Minä olen puolustanut sitä, mitä on ollut puhtainta maailmassa: veljeyttä, pyhää tasa-arvoisuutta, tasavaltalaisten perus-ajatusten lempeyttä, noita res sacra miser, sitä kunnioitusta onnettomuutta kohtaan, johon meidän ylevä valtiosääntömme käskee. Minä olen tehnyt vapauden ihmisille rakkaaksi. Minä olen tahtonut antaa onnen kiehtovan kuvan säteillä kansojen silmiin.
Onnen! Siinä taas tuo viheliäinen sana, jolla te houkuttelette puoleenne kaiken itsekkyyden ja kaikki intohimot. Kuka ei tahtoisi onnea? Mutta ei Persepolis'in vaan Spartan onnea me tarjoomme ihmisille. Hyve on onni. Mutta te olette väärinkäyttäneet sen pyhää nimeä, herättääksenne raukkojen mielessä kaipuuta siihen rikolliseen onneen, jota on toisten unohtaminen ja ylellisyyden nautinto. Häpeällinen ajatus, joka pian sammuttaisi tasavallan tulen! Oppikoon Ranska kärsimään, oppikoon se näkemään ilonsa siinä, että se saa kärsiä tullakseen vapaaksi, uhrata hyvinvointinsa, leponsa, hellyydentunteensa maailman onnen vuoksi.
CAMILLE (kohteliaan kujeilun sävyyn, joka purkauksen lopussa äkkiä muuttuu teräväksi ja viiltäväksi)
Kun minä kuuntelen sinua, Maximilien, tulee mieleeni muuan kohta Platonista: »Kun minä kuulen, sanoi kunnon kenraali Laches, kun kuulen nuoren miehen puhuvan oivallisesti hyveestä ja kun se on oikea sankylotti, lausumiensa sanojen arvoinen, se tuottaa minulle sanomatonta nautintoa. Hän on minusta ainoa soittaja, joka aikaansaa täyden sulosoinnun, sillä kaikki hänen työnsä ovat sovussa hänen sanojensa kanssa. Kun sellainen mies puhuttelee minua, täyttää minut riemu, ja minua voisi luulla hullaantuneeksi hänen puheeseensa, niin ahnaasti juon minä hänen sanojaan. Mutta se, joka laulaa hyveestä, jota ei toteuta, hän kiusaa minua kauheasti, ja mitä paremmin hän näyttää puhuvan, sitä enemmän hän herättää minussa inhoa musiikkiansa kohtaan.» (Desmoulins kääntää selkänsä Robespierrelle, joka sanomatta sanaakaan ja tekemättä mitään eleitä nousee lähteäkseen. Lucile joka on tullut levottomaksi siitä käänteestä, minkä keskustelu on saanut, ja joka tarkkaa Robespierren katsetta, tarttuu häntä käteen ja koettaa laskea leikkiä.)
LUCILE (osoittaa Camillea)
Tuon pahan pojan täytyy aina sanoa jotain vastaan. Jos sinä tietäisit miten hän joskus kiusottaa minua! Rakas Maximilien, te olette aina samanlaisia. Te väittelette yhä niinkuin ennen koulunpenkillä.
(Robespierre ei vastaa, vaan pysyy jääkylmänä
ja valmistautuu lähtemään.)
DANTON (muuttaen sävyä ja käyden Robespierreä kohti vilpittömällä lämmöllä)
Robespierre, me olemme väärässä kaikki kolme. Olkaamme miehiä, jotka tottelevat vain järkeään ja näyttäkäämme, että me osaamme uhrata henkilökohtaiset kaunamme isänmaan vuoksi. Minä tulen luoksesi ja tarjoan sinulle käteni. Anna anteeksi hetken kärsimättömyys.
Danton luulee, että yksi sana riittää pyyhkimään pois hänen häväistyksensä. Loukkaajan ei ole suinkaan vaikea unohtaa loukkauksiaan.
Kaiketi teen tyhmästi, kun kuvittelen vastustajani yhtä jalomielisiksi kuin itse olen. Mutta tasavallan menestys ennen kaikkea: se tarvitsee minun tarmoni ja sinun hyveesi. Jos minun tarmoni on sinulle vastenmielinen, niin ajattele, että sinun hyveesi kammottavat minua, ja me olemme kuitit. Tee kuten minä, pane nenäsi tukkoon, ja pelastakaamme isänmaa.
Minä en luule, että kukaan on välttämätön isänmaalle.
Kaikki kateelliset sanovat niin. Tuo kaunis järkeily saa heidät leikkaamaan kansalta pois kaiken mikä tekee sen voiman.
Ei ole voimaa, missä ei ole luottamusta!
Sinä epäilet minua? Sinä uskot tyhmyyksiin, joita minusta levitetään, Billaud-Varenne'in hallusinatsioneihin? Katso minuun. Onko minulla tekopyhän naama? Vihatkaa minua, mutta älkää tehkö minua epäluulon alaiseksi!
Ihmisiä tuomitaan tekojen mukaan.
Mistä moitit sinä minun tekojani?
Kaikkien puolueiden kaartelusta.
Minulla on veljensydän kaikkia onnettomia kohtaan.
Kehutaan, ettei vihata ketään, eikä tosiaan vihata lainkaan tasavallan vihollisia, mutta siten hävitetään tasavalta. Sääli pyöveleitä kohtaan on julmuutta uhreja kohtaan. Sellainen suvaitsevaisuus on saattanut meidät siihen, että on ollut pakko hajoittaa kaupunkeja maan tasalle. Se voisi vielä tulla meille maksamaan kolmekymmen-vuotisen kansalaissodan.
Sinä näet rikoksia kaikkialla! se on löyhäpäistä. Jos sinä olet sairas, hoida tautiasi, mutta älä pakoita terveitä ihmisiä nielemään lääkkeitäsi. Tasavalta ruhjoo itsensä. On vielä aika pysähdyttää tuo mieletön ja julma hirmuhallitus, joka kalvaa Ranskanmaata. Mutta joll'et sinä kiiruhda, joll'et sinä yhdy meihin, olet sinä itse pian kykenemätön rajoittamaan sen hävityksiä. Sinä koetat sitä turhaan: se on polttava sinut toisten keralla, se on polttava sinut ensimäisenä, toisten edellä. Onneton mies, etkö sinä toki näe, että sinä päivänä, jolloin Danton on jo poissa, ensimäinen isku kohtaa sinut? Minä se vielä suojelen sinua tulipalosta.
ROBESPIERRE (poistuu Dantonin luota kylmänä)
Polttakoon se minut.
CAMILLE (hiljaa Dantonille)
Sinä sanoit liian paljon; sinä loukkasit hänen itserakkauttaan.
Isänmaan nimessä, Robespierre, sen isänmaan, jota me kumpikin rakastamme yhtä tulisesti ja jolle me olemme kaikkemme antaneet, suokaamme täydellinen amnestia kaikille ystäville ja vihamiehille, jos he vain rakastavat Ranskaa! Huuhtokoon se rakkaus pois kaikki epäluulot ja kaikki virheet. Ilman sitä ei ole mitään hyvettä. Sen keralla ei mitään rikosta.
Ei ole mitään isänmaata ilman hyvettä!
DANTON (uhkamielisesti)
Vielä kerran pyydän minä sinulta rauhaa. Ajattele mitä minulle maksaa koettaa lähestyä sinua. Mutta minä nielen minkä hyvänsä nöyryytyksen, jos se on tasavallalle onneksi. Anna minulle kätesi: päästä Fabre vapauteen, lähetä Westermann armeijaan, suojele Herault'ta ja Philippeaux'ta noiden raivopäiden vainolta!
Minä olen luotu taistelemaan rikosta vastaan, en ohjaamaan sitä.
DANTON (on vähällä räjähtää, hallitsee itsensä)
Sinä siis tahdot sotaa, Robespierre? Harkitse tarkoin.
ROBESPIERRE (järkähtämättä kääntää selkänsä Dantonille, kääntyy
Desmoulins'in puoleen)
Camille, viimeisen kerran: sinä lakkaat hyökkäämästä
Yhteishyvänvaliokuntaa vastaan!
Jos se lakkaa ansaitsemasta hyökkäyksiäni.
Alistu kuten muutkin kansakunnan määräyksiin.
Minä olen kansakunnan jäsen, minulla on oikeus puhua sille.
Sinun tulee olla sille esikuvana lainkuuliaisuudessa.
Me tiedämme kuinka ne lait ovat tehdyt. Me olemme kaikki asianajajia, lainvalvojia, lakimiehiä, Robespierre, me tiedämme mitä lain majesteettiin kätkeytyy. Minä nauraisin nähdessäni meidät yhdessä, joll'en ajattelisi kyyneliä, joita me puristamme ilveilyllämme. Me tulemme ihmisille liian kalliiksi. Ei edes hyvekään ansaitsisi sitä hintaa, minkä me pakotamme siitä maksamaan — ammoin sitten rikos.
Kellä ei ole ollut voimaa tehtäväänsä kestämään, sen ei olisi koskaan pitänyt ottaa sitä. Joka ottaa tehtävän, sen on astuttava luiskahtamatta, kunnes hän kaatuu ruhjoutuneena taakkansa alle.
Minä suostun uhraamaan itseni, mutta en uhraamaan muita.
Hyvästi, ajattele Herault'ta.
Miksi puhut sinä minulle Herault'sta?
Herault on vangittu.
Vangittuko? Hän lähti juuri täältä.
Minä tiedän sen.
Mutta mitä hän on tehnyt? Maximilien, mikä on hänen rikoksensa?
Hän on antanut kotinsa turvapaikaksi eräälle tuomitulle.
Hän on tehnyt velvollisuutensa.
Valiokunta on tehnyt samoin.
DANTON (räjähtäen)
Tuhat tulimmaista, sinä härnäät minua! Sinä siis tahdot murhata meidät, toisen toisensa jälkeen? Sinä hakkaat tammesta sen mahtavimmat haarat, ennenkuin käyt käsiksi sen runkoon? — Minun juureni ovat syvällä maan uumenissa. Ranskan kansan sydämessä. Sinä et saa niitä irti revityksi muuten kuin surmaamalla koko tasavallan. Minun kaatumiseni on murskaava teidät kaikki, ja ne saastaiset rotat, jotka järsivät minua, joutuvat ensimäisinä uhreiksi. Minun pitkämielisyytenikö se rohkaisee teitä? Syöpäläiset nousevat röyhkeästi ruumistani ylös… Se on jo liikaa! Leijona ravisteleikse… Mutta tiedätkö sinä, surkea raukka, että jos minä tahtoisin, minä murskaisin sinut sormellani niinkuin täin? Eläköön sota, koska te tahdotte sitä! Vanha sota-into nousee päähäni. Tämä ääni, joka on ollut liian kauan sorruksissa, on kuuluva jälleen ja se on syöksevä kansan tyranneja vastaan.
Me teemme rynnäkön uusiin Tuilerioihin. Ja Le Vieux Cordelier on lyövä rumpua.
(Rävähyttämättä silmäänsä Robespierre lähtee ovea kohti. Lucile, joka kauhean levottomana, sanattomaksi pelästyneenä on kadonnut hetkeksi viereiseen huoneeseen, tulee hädissään toisesta huoneesta, lapsi sylissä, ja vie sen Robespierre'in luo.)
Maximilien!…
(Robespierre kääntyy, katsoo pientä Horace'ia, epäröi hetken, hymyilee hänelle, sitten ottaa hänet ja istuutuu. Hän syleilee lasta, katsoo Lucile'iin ja Camille'hin. Sitten, alati äänettömänä, hän antaa lapsen Lucile'ille ja poistuu katsomatta kehenkään. Koko tämä kohtaus on hyvin hillitty ja ilman mitään näkyvää mielenliikutusta muissa paitsi Lucie‘issa.)
5. kohtaus.
Lucile, Camille, Danton
Lucile raukka, sinä olet levoton?
Oo, Camille, Camille, kuinka varomaton sinä olet!
Sinä itse kiihoitit minua äsken.
Ah, minä niin kadun sitä nyt!
Pitää sanoa mitä ajattelee. Ja sitä paitsi… (hän kohauttaa olkapäitään) Noh! Minulla ei ole mitään pelättävää, minulla: hän pitää minusta sittenkin, hän tulee aina puolustamaan minua!
Minä pelkään.
Hän on enemmän peloissaan kuin me. Dantonin ääni teki jo vaikutuksensa. Hän on niitä ihmisiä, joiden pitää pelätä niitä, joista he pitävät. Kas niin! Meidän täytyy etsiä ystävämme ja sopia heidän kanssaan. Aika on täperä… Tule, Danton.
DANTON (istuu paikallaan hajamielisenä)
Niin, minne me lähdemme?
Hakemaan Philippeaux'ta ja Westermann'ia ja pelastamaan Herault'ia.
Huomenna… huomenna.
Liian myöhäistä.
DANTON (hyvin surullisesti, tunteen vallassa)
Lucile, lue minulle jotain, soita minulle, lohduta minua.
Mikä sinun on? (Seisten Dantonin takana, hän nojaa D:n olkapäähän.
Danton ottaa hänen kätensä ja painaa sen poskeaan vasten.)
Oo, tasavalta! Hävittää itsensä. Hävittää omien kättensä työ, hävittää tasavalta! Voittajatko vai voitetut, vähät siitä. Kummassakin tapauksessa voitetut!
Kummassakin tapauksessa voittajat, kunnian seppelöimät!
DANTON (nousten kiivaasti)
Menkäämme, ja järisyttäköön tasavalta maailmaa kaatumisensa jyrinällä…
(Robespierre'in huone Duplayn talossa. Ikkuna. Kaksi ovea. Paljaat valkeat seinät. Pähkinäpuinen ut uudinsänky, uutimet sini- ja valkokukkaisesta damastista. Aivan yksinkertainen kirjoituspöytä. Muutamia olkituoleja. Kirjakaappina käytetty hylly. Muutamia kukkia lasissa ikkunalaudalla. Etunäyttämöllä pieni kamiini, jonka toisella puolen tuoli, toisella jakkara. Vasemmalla oleva ovi johtaa Duplayn pukuhuoneeseen. Ikkuna pihalle, missä puusepät tekevät työtä. Kuuluu miten työntekijät naulaavat, höyläävät ja vahaavat. Robespierre istuu yksin kirjoituspöydän ääressä.)
1. kohtaus.
Rouva Duplay, Robespierre.
ROUVA DUPLAY (avaa oven)
Häiritsenkö sinua, Maximilien?
ROBESPIERRE (hymyillen ystävällisesti)
Et häiritse, kansalaisetar Duplay.
(Ojentaa hänelle kätensä.)
Aina vaan työssä. Sinä et lainkaan pannut maata viime yönä.
Minä olin Valiokunnassa.
Minä kuulin, kun sinä tulit kotiin. Kello oli yli kolme. Vaan etkö olisi voinut levätä sen sijaan aamulla?
Minä en nuku paljoa, sinä tiedät sen, — olen totuttanut ruumiini kuuliaiseksi tahdolleni.
Sinä lupasit minulle lopettaa valvomisen. Sinä rasitut, sinä tulet vielä sairaaksi. Ja miten meidän sitten käy?
Rakkaat ystävät, teidän täytyy tottua tulemaan toimeen ilman minua.
Minä en ole aina täällä.
Mitä, aiotko muuttaa pois meidän luotamme?
ROBESPIERRE (paatosta ja vilpitöntä vakavuutta sekaisin)
En — mutta kuitenkin jätän minä teidät ennenkuin luulette.
Sen minä kiellän — minä aion lähteä ensin, ja minun ei ole kiire.
ROBESPIERRE (hymyillen)
Minä olisin levollisempi tietäessäni, että minusta ei pidettäisi niin paljon.
Mitä? Etkö ole hyvilläsi siitä, että sinua rakastetaan?
Ranskan olisi parempi olla, jos se ajattelisi vähemmin Robespierreä ja enemmän vapautta.
Vapaus ja Robespierre ovat sama asia.
Juuri siksi olen minä huolissani siitä. Ettei sille vain mitään tapahtuisi.
ROUVA DUPLAY (menee ikkunan hio)
Kylläpä ne pitävät hirveätä elämää tuossa pihalla! Ihan varmasti tuo iänikuinen naulaaminen ja höylääminen häiritsee sinua. Minä olen ainakin kaksikymmentä kertaa sanonut Duplaylle, ettei hän antaisi ruveta työhön niin varhain, jotteivät herättäisi sinua unesta, mutta hän sanoo, että sinä olet kieltänyt muuttamasta mitenkään talon tapoja.
Niin olen. Tuo säännöllinen toimekkuus on minulle vain lepoa. Työ on virkistystä sekä tekijälle itselleen että muille. Kun on ollut yön kuumeisessa ajatusten pyörteessä, kuten meidän nyt täytyy yhtämittaa olla, niin se tuo raittiin tuulahduksen ummehtuneeseen ilmaan.
Mikä työ on pitänyt sinut valveilla viime yön?
Ei työ, vaan huolet.
Sinä olet levottoman näköinen niinkuin varoisit jotain tuhoa.
Tuhoa, niin.
Etkö voi sitä estää?
Kaukana siitä, — minun täytyy se suorittaa.
Minulla ei ole oikeutta kysellä sinulta, mutta tänään ei saa olla pahoillaan. Tänään on talossa merkkipäivä. Le Bas ja Saint-Just ovat viime yönä tulleet kotiin armeijasta.
Onko Saint-Just palannut? Sepä hyvä — minä tarvitsen hänen tahdonlujuuttaan.
Ai niin, unohdin sanoa — eräs kenraali tahtoisi puhutella sinua, kenraali Westermann. Hän oli täällä varhain aamulla, mutta minä en laskenut häntä sisään. Hän sanoi tulevansa takaisin tunnin kuluttua. Saako hän tulla?
En tiedä.
Hän on odottanut kauan pihalla. Siellä sataa.
Hyvä.
Viime yönä vasta oli ilma! Minä tulin läpimärkänä kotiin.
Missä sinä olit?
Kauppahallissa. Keskiyöstä saakka sain seisoa jonossa. Kamala tungos! En voinut torkahtaa hetkeksikään, muutoin veivät paikan. Kun ovet avattiin, syntyi tappelu. Onneksi minä pystyn pitämään puoleni. Ja lopuksi minun onnistui saada kolme munaa ja neljännesnaulaa voita.
Kolme munaa koko väelle, se ei ole juuri liikaa.
Eleonorelle, Elisabethille ja sinulle — minun kolmelle lapselleni.
Hyvä Duplay-muori, luuletko sinä, että minä suostun ottamaan leivän teidän suustanne?
Sinä et saa panna vastaan — minä menin sinne juuri sinun takiasi. Sinä olet laiha, sinulla on huono vatsa. Kunpa edes suostuisit syömään vähän lihaa! Mutta sinä kiellät ostamasta sitä.
Lihasta on kova puute — se on säästettävä sotilaille ja sairaille. Me olemme säätäneet kansalaispaaston. Minun ja minun työtoverieni asia on olla pidättyväisyyden esikuvana.
Kaikki eivät ole niin tunnontarkkoja kuin sinä.
Minä tiedän sen, minä olen nähnyt muutamien mässäävän keskellä yleistä puutetta — se inhottaa minua. Jokainen noista aterioista varastaa isänmaalta kolmisenkymmenen puolustajan voiman.
Kyliä onkin kurjaa! Ei lihaa, ei riistaa, ei maitoruokaa. Kaikki vihannekset on armeija takavarikoinut. Lisäksi saa olla kylmässä. Duplay oli jo toista yötä seisomassa hiiliveneen vieressä, odottamassa vuoroaan, ja nyt hän sai äsken tulla kotiin tyhjin käsin. Puita ei tarvitse ajatellakaan. Tiedätkö mitä sylestä tahdotaan? — Neljäsataa frangia. — Onneksi on kevät tulossa. Jos tätä olisi kestänyt vielä kuukausi, olisimme me kaikki olleet mennyttä kalua. En muista milloinkaan nähneeni näin kovaa talvea.
Niin, sinä olet kärsinyt, te olette kaikki saaneet kärsiä, te naisparat, ja miten sankarillisesti! Mutta sinun täytyy myöntää, että kaikista näistä vaivoista huolimatta te olette myös saaneet kokea iloa, josta teillä ei ennen ollut aavistustakaan — iloa siitä, että me kaikki, pienimmästä suurimpaan, olemme edistämässä korkeata päämäärää — maailman vapautta.
Niin, onnellinen minä olenkin. Käyköön miten tahansa, tämä puutteen aika tulee aina olemaan elämämme paras — nämä kärsimykset eivät ole niitä tavallisia järjettömiä kärsimyksiä, jotka eivät hyödytä mitään. Jokainen paastoamisemme tekee kansan rikkaammaksi. Miten uljaaksi oletkaan tehnyt mielemme. Maximilien! Kun eilen illalla seisoin pesemässä, ajattelin minä: vaikka minä olenkin vain vähäpätöinen työläisnainen ja vaikka minulla ei ole huomispäivästä tietoa ja vaikka kyllästyttää aloittaa joka aamu sama jokapäiväisen leivän jahti, niin teen minäkin osaltani työtä isänmaan pelastukseksi. Minun vaivastani ja ponnistuksista ei mene hukkaan mitään, kaikki vie voittoa kohti, ja minä käyn teidän kanssanne ihmiskunnan etunenässä.
TYÖMIEHET (laulavat pihalla)
Sahoin, nauloin, vasaroin me pyssyntukit, keihäänvarret kestäviksi kammitsoimme: teille aseet voitokkaat, Tasavallan sotilaat.
ROUVA DUPLAY (hymyillen)
He ovat juuri saaneet valmiiksi pohjoisarmeijan tilauksen; vaikka vatsat ovat tyhjät, ovat he kuitenkin tyytyväisiä.
Sinä suurenmoinen kansa! Mikä ilo kuulua sinuun! Ja miten voi antaa anteeksi niille, jotka koettavat turmella tämän kieltäymyksen ja uhrautuvaisuuden lähteen?
(Kuuluu Westermannin murinaa ulkopuolelta.)
Siellä on kenraali. Hän käy kärsimättömäksi.
Anna hänen tulla tänne.
(Rouva Duplay poistuu. Robespierre vilkaisee peiliin. Hänen kasvonsa muuttuvat silmänräpäyksessä, käyvät koviksi, liikkumattomiksi, jääkylmiksi.)
2. kohtaus.
Robespierre, Westermann.
WESTERMANN (astuu sisään kiivaasti)
Saamari soikoon! Tämä ei ole liian aikaista! Minä olen seisonut kaksi tuntia tömistämässä jalkojani sinun ovesi edessä. Peeveli, sinun luoksesi on vaikeampi päästä kuin kapinoivaan kaupunkiin.
(Robespierre seisoo liikkumattomana, kädet selän lakana,
huulet puristettuina ja katsoo uhkamielisesti Weslermannia.
Tämä vaikenee hetkiseksi, mutta jalkaa heti.)
Minä luulin, että sinä et tahtonut ottaa minua vastaan. Desmoulins sanoi, että minua ei laskettaisi sinun puheillesi. Mutta minä olin vannonut, että tulisin sisään, vaikka minun pitäisi laskea ovesi tykinkuulalla säpäleiksi… (Nauraa.) Suot kai anteeksi minun sotilaallisen suorasukaisuuteni?
(Robespierre on yhä vaiti. Westermannin on yhä vaikeampi
saada sanansa kevyiksi ja huolettomiksi.)
Onpa sinulla peijakkaan hyvä vartiosto. Ovesi takana istuu kaunis
tyttö vahdissa ja parsii sukkia. Sen neidin kanssa ei leikitellä.
Järkkymätön kuin sinäkin. Ei olisi päässyt kuin hänen ruumiinsa yli.
No, vihollismaassa se nyt ei olisi ollut niin ikävää.
(Nauraa väkinäisesti. Robespierre on vaiti, mutta liikuttaa
kärsimättömästi käsiään. Westermann istuutuu, koettaa päästä
mukavaan asentoon. Robespierre jää seisomaan. Westermann
nousee uudelleen seisomaan.)
Jotkut pässinpäät väittävät sinua minun vihollisekseni. Sille minä kohautan olkapäitäni. Voiko hyve olla hyveen vihollinen! Voiko Aristides olla Leonidaan vihollinen! Menkööt hiiteen! Eikö tasavallan bastioni ja isänmaan vallit ole luodut tukemaan toisiaan! Sellaiset saatanat kuin me, jotka panemme kansan kunnian kaiken muun yläpuolelle, ymmärrämme aina toisiamme, eikö niin…
(Ojentaa kätensä Robespierrelle. Tämä ei liikahda eikä vastaa.)
Etkö anna minulle kättäsi… Saamari soikoon! Se on siis totta? Sinä olet minun vihamieheni? Sinä olet vannonut minun perikatoni? Tuhat tulimmaista! Jos minä olisin tiennyt sen!… Olenko minä mikään roisto, kun annat minun kaksi tuntia värjötellä pihallasi, ja kun minä viimein pääsen luoksesi, et edes pyydä minua istumaan, vaan annat minun seisoa tässä puhumassa saamatta sanaakaan vastaukseksi? Jumaliste!
(Polkee jalallaan lattiaa.)
ROBESPIERRE (hyytävän kylmästi)
Kenraali, te ajatte väärään suuntaan. Leonidaasta on pitkä matka isä
Duchesneen. Te etsitte esikuvianne vaaralliselta paikalta.
WESTERMANN (ihmeissään)
Miltä paikalta?
Mestaustorilta.
WESTERMANN (aivan lamassa)
Mutta sano minulle, kansalainen, mitä minä olen tehnyt. Mistä sinä syytät minua?
Sen sanoo Yhteishyvänvaliokunta teille.
Minulla on oikeus saada tietää.
Kysykää omallatunnoltanne.
Se ei syytä minua mistään.
Minä surkuttelen sitä, joka ei enää saata kuulla katumuksen ääntä.
WESTERMANN (pakottaa itsensä tyyneksi, multa ääni värisee tuskaa ja raivoa)
Minä kadun vain yhtä — että olen uhrannut elämäni niin epäkiitolliselle isänmaalle. Kolmekymmentä vuotta olen sen vuoksi saanut kestää kaikenlaista kurjuutta. Minä olen kymmenen kertaa pelastanut maan vihollisen anastukselta. Minulle ei ole koskaan annettu mitään tunnustusta. Kuka hyvänsä liehakoitsija voi vaaratta ilmiantaa minut — uskotaan, mitä sotamiehet, joita olen rangaissut pelkuruuden takia, sanovat nimettömissä kirjeissään. Minua syytetään, minua uhataan, alennetaan virassa ja typerät narrit ja tomppelit pääsevät minun edelleni. Minun on pakko totella jotain Rossignolia, typerää kultaseppää, jolla ei ole aavistustakaan siitä, mitä sota on, joka on tehnyt itsensä tunnetuksi vain hölmöydellään ja jonka ainoat ansiot ovat hänen halpa sukuperänsä ja jakobinien suositus. Kléber, Dubayet ja Marceau kuluttavat voimansa vähäpätöisissä asemissa ja Niortin pikkukauppias komentaa kahta armeijaa!
Tasavalta antaa enemmän arvoa päällikön tasavaltalaisen katsantokannan lujuudelle kuin miehen sotilaalliselle kyvylle.
Antaako tasavalta arvoa myös sille että Rossignol saa aina selkäänsä?
Rossignolin tappioista on hänen seurueensa vastuussa eikä hän itse. Jos Kléber, Dubayet ja Westermann ovat niin ylpeitä kyvystään, niin antakoot sen hyödyttää päällikköä, jonka kansa on määrännyt heille!
Te tahdotte siis riistää meiltä omien tekojemme kunnian?
Niin.
Sotilaskunnia peloittaa teitä, te tahdotte nöyryyttää sitä, eikö niin?
Niin.
WESTERMANN (ivaten)
Se kai häiritsee kynäsankarien kunnianhimoa?
Se loukkaa tervettä järkeä ja on vapauden uhkana. Mistä te niin ylpeilette? Tehän teette pelkästään velvollisuutenne. Siitäkö, että panette henkenne vaaraan? Kaikkien meidän ranskalaisten päät ovat panoksena siinä kamalassa pelissä, jota käydään tyranniutta vastaan. Miksi kuoleman uhmaaminen olisi teille suurempi ansio kuin meille? Me olemme kaikki vihityt voittoon tai kuolemaan. Te olette, kuten mekin, vallankumouksen välikappaleita, kirves, jonka tulee raivata tasavallalle tietä läpi vihollisjoukon. Se on kauhea tehtävä, joka on otettava ilman heikkoutta, mutta myöskin ilman kerskailua. Teillä ei ole enemmän syytä ylpeillä kanuunoistanne kuin meillä giljotiinistamme.
Sinä loukkaat sodan majesteettia.
Ei ole olemassa muuta majesteettia kuin hyveen majesteetti. Missä se esiintyy, sotamiehessä, työmiehessä lainsäätäjässä, antaa tasavalta sille kunnioituksensa. Mutta rikolliset vaviskoot! Mikään ei pelasta heitä sen iskuilta, ei arvonimet eikä miekat.
Minuako sinä uhkaat?
Minä en ole maininnut mitään nimiä. Onneton, joka itse ilmiantaa itsensä!
Tuhat tulimmaista! (Katsoo uhkaavin elein Robespierreiä, jossa ei pieninkään väre vaihdu, ja koko ruumis vavisten menee ovea kohti horjuvin askelin. Kääntyy takaisin.) Varo itseäsi, Sulla! Minun pääni on lujempi kuin Custine'in. Vielä on miehiä, jotka eivät vapise tyranniuden edessä. Minä menen Dantonin luo.
(Törmää seinää vasten, ennenkuin saa tarttuneeksi oveen, ja poistuu kolisten.)
3. kohtaus.
Robespierre, Eleonore Duplay.
ELEONORE (tulee Duplayn puolelta)
Viimeinkin siis lähti. Voi, Maximilien, miten levoton minä olin, kun hän oli täällä!
ROBESPIERRE (hymyillen hellästi)
Rakas Eléonore! Kuuntelitteko?
Tuon miehen ääni säikäytti minut — en voinut olla tulematta tänne ylös; minä olin tässä vieressä, äidin pukuhuoneessa.
Ja mitähän te olisitte voinut tehdä, jos hänellä olisi ollut pahoja aikeita?
ELEONORE (nolona).
En tiedä.
ROBESPIERRE (tarttuu hänen käteensä, jota Eleonore pitää selkänsä takana)
Mitä tässä on?
ELEONORE (punastuen)
Pistooli, jonka Philippe jätti pöydälle viime yönä tultuaan kotiin.
ROBESPIERRE (ottaa sen Eleonoralta ja pitää hänen kättään omassa kädessään)
Ei, ei, tuollaiset murha-aseet eivät saa olla tahraamassa näitä käsiä! Ne eivät saa vuodattaa verta edes minun henkeni pelastukseksi. Säilyköön maailmassa kaksi ystävällistä kättä, kaksi viatonta kättä, puhdistaakseen maailman ja Robespierre'in sydämen niiden verisistä kohtaloista — kun työ on loppuun suoritettu.
Miksi panette noin henkenne vaaraan? Te ärsytitte tuota miestä, ja häntä sanotaan rajuluontoiseksi.
Minä en pelkää miekanhuitojia. Kun heidät ottaa pois taistelusta, on heidän voimansa heti tyhjää kalinaa. Heidän polvensa vapisevat, kun he näkevät edessään sen uuden mahdin, jota heidän miekkansa ei ole koskaan tavannut taisteluntuoksinassa — lain.
Kansalainen Fouché on myös ollut täällä, mutta teidän määräyksenne mukaan häntä ei laskettu sisään.
Minä olen ainiaaksi sulkenut oveni siltä, joka on häpäissyt hirmuhallituksen majesteettia Lyonin verilöylyissä.
Hän ei tahtonut lähteä täältä — hän itki.
ROBESPIERRE (kalseasti)
Krokodiilikin itkee.
Hän meni teidän sisarenne luo pyytääkseen häntä puhumaan hänen puolestaan.
ROBESPIERRE (muuttunein ilmein, levottomana ja tuskaisesti)
Oh, hyvä Jumala, silloin tulee sisareni tänne!… Tuo lurjus on koettanut saada sisareni uskomaan, että hän rakastaa häntä — sisareni ei välitä hänestä, mutta ihailu tuntuu naisesta aina mairittelevalta, tulipa se miltä taholta tahansa. Sisareni koettaa varmasti puolustaa häntä. Älkää, taivaan tähden, päästäkö häntä sisään! Sanokaa että minulla on nyt työtä, että minä en voi ottaa ketään vastaan.
ELEONORE (hymyillen)
Te uskallatte asettua kaikkia Euroopan tyranneja vastaan, mutta teidän sisarenne saa teidät pelästymään.
Hän on hyvä ihminen ja pitää minusta. Mutta hän on niin väsyttävä! Hänen ikuinen mustasukkaisuutensa ja aikaansaamansa alituiset kohtaukset sekoittavat pääni. Minusta tuntuu kuin voisin suostua mihin tahansa, kun hän vain olisi ääneti.
Olkaa rauhassa — äiti tietää olla varuillaan, hän ei laske häntä sisään.
Rakkaat ystävät! Miten te huolehditte minun rauhastani!
Me olemme siitä vastuussa kansalle.
Kuinka kotinne tekee minulle hyvää! Millaista rauhaa sieluni täällä nauttii! Se ei ole mikään itsekäs pakopaikka, kaukana ulkomaailman myrskyistä. Ei, portti on selkoselällään isänmaan huolille, mutta tullessaan tästä sisään ne saavat uuden, suurenmoisen leiman. Täällä voi ottaa kohtalon miehen lailla vastaan, taivuttamatta päätään, silmästä silmään. En ole milloinkaan astunut tämän kynnyksen yli hengittämättä pihailmassa, sahatun puun raikkaassa tuoksussa rauhaa ja toivoa. Duplayn rehelliset kasvot, teidän äitinne ystävällinen ääni, teidän kätenne, Eléonore, jonka te sisarellisesti hymyillen ojennatte minulle, kaikki tämä vilpitön kiintymys saa minut tuntemaan korvaamattoman ja ihmeellisen onnen, oo, sen onnen, jota minä eniten kaipaan ja jota minä tarvitsen enemmän kuin mitään muuta!
Minkä onnen?
Luottamuksen ja uskollisuuden.
Epäilettekö sitten jotakin?
Minä epäilen kaikkia ihmisiä. Minä näen valheen heidän katseessaan, minä näen petoksen piilevän heidän vakuuttelujensa alla. Heidän silmänsä, heidän suunsa, heidän kädenpuristuksensa, koko heidän ruumiinsa valehtelee. Epäluulo myrkyttää kaikki minun ajatukseni. Minut on luotu vienompien tunteiden ihmiseksi. Minä rakastan ihmisiä, minä tahtoisin luottaa heihin. Mutta kuinka voi luottaa, kun näkee heidän rikkovan lupauksensa kymmenen kertaa päivässä, myyvän itsensä, myyvän ystävänsä, myyvän armeijansa, myyvän isänmaansa, pelosta, kunnianhimosta, siveettömyydestä, vahingonilosta? Minä olen nähnyt Mirabeaun, Lafayette'in, Dumouriez'n, Custine'in, kuninkaan, aristokraattien, girondistien, hebertistien vuoron jälkeen tulevan pettureiksi. Sotaväki olisi kaksikymmentä kertaa jättänyt isänmaan vihollisen saaliiksi, jollei se olisi koko ajan tuntenut selkänsä takana giljotinin varjoa. Kolme neljännestä konventista hieroo salaliittoa konventtia vastaan. Paheita kiusoittaa se sankarillinen kuri, jonka vallankumous on niille asettanut. Ne eivät uskalla avoimesti käydä hyveiden kimppuun, ne kätkeytyvät säälin ja lempeyden naamariin, pettääkseen yleisen mielipiteen, saadakseen sen rikollisille suopeaksi ja ärsyttääkseen sen isänmaanystäviä vastaan. Mutta minä tempaan pois naamarit, minä pakotan kansalliskokouksen näkemään, mitä sen takana on — kavalluksen ilettävät kasvot! Minä pakotan salaliittolaisten naamioidut rikostoverit tuomitsemaan minun kanssani kavaltajat kuolemaan tai hukkumaan heidän kanssaan. Tasavalta on voittava — mutta oi Jumalani, mistä sorakasoista se onkaan nouseva! Pahe on lohikäärmeen kaltainen. Jokainen veripisara, joka putoaa, saa eloon uusia hirviöitä. Se tarttuu parhaimpiinkin, toiseen toisensa perästä. Toissapäivänä Philippeaux, eilen Danton, tänään Desmoulins… Desmoulins, minun lapsuudenystäväni, minun veljeni!… Kuka on pettävä meidät huomenna?
Onko se mahdollista? Niin monta petturia! Ja teillä on siitä todisteet?
On, on enemmänkin kuin todisteet — siveellinen varmuus, tuo järkähtämätön vaisto, joka ei minua koskaan petä.
Ei, te ette voi erehtyä — te tiedätte kaikki, te näette heidän sydämensä syvyyteen. Ah! Ovatko he sitten kaikki mädänneitä?
On neljä, viisi semmoista, joista pidän — rehellinen Couthon, joka ajattelee vain maailman kärsimyksiä, vähät välittäen omistaan; herttainen ja vaatimaton Le Bas; minun veljeni, joka on jalo luonne, mutta liian huvinhaluinen, — kaksi lasta ja kuoleva mies.
Entä Saint-Just?
Häntä minä pelkään. Saint-Just on vallankumouksen elävä miekka, järkähtämätön ase, joka olisi valmis uhraamaan minut niinkuin kaikki muutkin rautaiselle lailleen. — Kaikki muut pettävät. Minun tarkkanäköisyyteni kiusaa heitä, he ovat kateellisia kansan rakkaudesta ja siksi koettavat herättää vihaa minua vastaan. Marseillen ja Lyonin prokonsulit kuittaavat hirmutyönsä Robespierre'in nimellä. Vastavallankumous esiintyy milloin lempeyden, milloin kauhun naamarissa. Jos minä annan hetkeksikään väsymykselle valtaa, olen minä mennyttä, on tasavalta mennyttä. Couthon on sairas. Le Bas ja minun veljeni ovat kaksi ajattelematonta poikaa. Saint-Just on poissa pitämässä armeijaa kurissa. Minä olen yksin näiden petturien keskellä, jotka hyörivät ympärilläni koettaen lyödä minut takaapäin. He tappavat minut, Eleonore.
ELEONORE (tarttuu hänen käteensä nuorekkaan vilkkaasti)
Jos te kuolette, ette te kuole yksin.
(Robespierre katsoo häneen hellästi. Eléonore punastuu.)
Ei, rakas Eléonore, teidän ei tarvitse kuolla. Minä olen vahvempi kuin kurjat viholliseni. Totuus on minun puolellani.
Ah, mitkä huolet kalvavat teitä, jonka pitäisi olla onnellinen, te kun teette työtä kaikkien onneksi. Kuinka elämä onkaan epäoikeudenmukainen!
Olen tehnyt teidät surulliseksi. Olen tehnyt väärin himmentäessäni teidän luottamustanne elämään. Suokaa minulle anteeksi!
Teidän ei tarvitse katua mitään. Minä olen ylpeä teidän luottamuksestanne. Olen koko yön ajatellut niitä kohtia Rousseausta, jotka te luitte meille eilen. Ne viihdyttivät niin suloisesti sieluani. Kuulin teidän äänenne soinnin ja kauniit, hellät sanat… ah, minä osaan ne ulkoa.
ROBESPIERRE (siteeraa hellästi ja hiukan haikeasti hymyillen, hieman pateettisesti, mutta vilpittömin tuntein):
»Kahden sydämen välinen seurustelu painaa suruun sellaisen selittämättömän vienouden ja liikutuksen leiman, joka tyytyväisyydestä puuttuu, ja ystävyys on olemassa erikoisesti onnettomia varten, heidän kärsimystensä lievitykseksi ja heidän surunsa lohdutukseksi.» (Eléonore on vaiti, hän hymyilee ja punastuu, pitäessään kättään Robespierren kädessä.) Te ette sano mitään?
ELEONORE (siteeraa)
»Voiko milloinkaan se, mitä sanomme ystävällemme, vastata sitä, mitä me tunnemme hänen rinnallaan?»
ROUVA DUPLAY (ulkopuolelta)
Maximilien, Saint-Just on täällä.
(Eléonore pakenee.)
4. kohtaus.
Robespierre, Saint-Just.
(Saint-Just astuu tyynesti huoneeseen. Robespierre menee häntä vastaan. He antavat toisilleen kättä kuin olisivat eronneet muutama tunti sitten.)
Hyvää päivää.
Hyvää päivää, Saint-Just.
(Istuutuvat.)
SAINT-JUST (katsoen tyynesti Robespierreä)
On hauska taas saada nähdä sinua.
Le Bas kirjoitti, että olit vähällä jäädä sinne ainiaaksi.
Niin olin. (Hetkisen kuluttua) Sinne tarvitaan aseita. Armeijassa on puute kivääreistä.
Koko Pariisi on pantu siihen työhön. Kirkoissa taotaan. Kaikki muu työ on pantu syrjään. Olisit voinut nähdä tänne tullessasi Duplayn kisällien paraikaa tekevän kiväärintukkeja. Kellosepät valmistavat lukkoja; vasarat paukkuvat alasinta vasten kaikilla toreilla ja aukeamilla.
SAINT-JUST (oltuaan vaiti)
Elintarpeista on puute. Useilla divisionilla ei ole ruokaa hevosilleen. Aikaa ei saa yhtään hukata, viimeistään kolmen viikon kuluttua alkavat taistelut — Ranskan kaikki veri on johdettava pohjoiseen.
Määräykset on jo annettu. Ranska paastoaa, jotta sen sotamiehillä olisi ruokaa.
Kun ette enää tarvitse minun neuvojani, lähettäkää minut sinne takaisin. Ensi taistelut tulevat olemaan ratkaisevia. Meidän täytyy ponnistaa kaikki voimamme.
Eikö tuo elämä kuluta sinua ihan loppuun?
Saint-Just (vilpittömän ja hartaan innokkaasti, tekemättä ainoatakaan elettä)
Päinvastoin se on lepoa kaikkein näiden hedelmättömien neuvottelujen jälkeen. Siellä ovat ajatus ja teko yhtä, niinkuin pilvien yhteentörmäys ja salama joka siitä sinkoaa. Jokainen tahdon ilmaus piirtyy heti ja kaikiksi ajoiksi ihmisten vereen ja maailman kohtaloihin… Suurenmoinen tehtävä! Jumalainen jännitys!… Siellä etuvartiopaikoissa, keskellä lunta ja pimeyttä, flaamilaiskenttäin synkillä aavikoilla, jäisen taivaankannen alla, tunnen riemunväreiden kiitävän lävitseni ja sydämen sykkivän rajusti rinnassani. Yksin ja hyljättynä keskellä maailman pimeyttä, vihollisten ympäröiminä, haudan partaalla seisten, olemme me kuitenkin täällä Euroopassa Järjen ja elävän Valon henkivartioita. Jokaisesta meidän ratkaisustamme riippuu maailman kohtalo. Me luomme ihmisen uudestaan.
Onnellinen se, jota ei raihnas ruumis pakota olemaan täällä, kaukana kaikesta toiminnasta.
Kuka toimii enemmän kuin sinä. Maailman vapaushan on ahdettu Pariisiin.
Täällä tuntee tahrautuvansa taistellessaan pahaa vastaan. Siitä likaantuu väkisinkin. Kun minä näen minkä rikosten loan vallankumouksen hyöky vyöryttää hyveen seassa, pelkään minä, että jälkimaailma on pitävä minua riettaiden miesten likaisen naapuruuden tahraamana.
Pane mestauskirves heidän ja itsesi väliin! Ei pidä koskea likaiseen muuten kuin raudalla.
Turmelus tarttuu kaikkiin — niihinkin, joista minulla on ollut suurimmat toiveet. Vanhoihin ystäviin.
Ei mitään ystävyyttä! Vain isänmaa.
Danton uhkaa. Danton on epäilyttävä. Hän syytää kiivaita ja herjaavia sanoja. Hän kokoaa ympärilleen vehkeilijöitä, renttuja, häviöön joutuneita rahamiehiä ja erotettuja upseereja. Kaikki, jotka ovat tyytymättömiä, kasaantuvat hänen ympärilleen.
Danton kadotkoon!
Danton oli tasavaltalainen. Hän rakasti isänmaata. Hän rakastaa sitä kenties nytkin.
Se ei rakasta isänmaataan, joka ei osoita sille kunnioitustaan elämänsä ankaruudella. Se ei ole tasavaltalainen, jolla on aristokraatin paheet ja tavat. Minä vihaan Catilinaa. Hänen häikäilemättömyytensä, hänen holtiton älynsä, hänen häpeällinen politiikkansa, joka horjuu kaikkien puolueiden välillä hyötyäkseen niistä kaikista, häpäisee tasavaltaa. Kaadettakoon Danton!
Hän vetää kukistuessaan mukaansa varomattoman Desmoulins'in.
Tuo pöyhkeä suupaltti, jolle isänmaan onnettomuudet ovat vain aineksena tyylin efekteihin, tuo itserakas neropatti, joka mielellään möisi vapauden hyvästä sanakäänteestä.
Ymmärtämätön lapsi, joka antautuu ystäviensä ja leikittelevän sukkeluutensa narrattavaksi.
Sukkeluuskin on rikos, kun Ranska on vaarassa. Isänmaan onnettomuudet ovat antaneet koko valtakunnalle synkän, uskonnollisen leiman. Minä en luota niihin, jotka nauravat.
Minä pidän Desmoulins'istä.
Minä pidän sinusta. Mutta jos sinä olisit rikoksellinen, menisin minä itse antamaan sinut ilmi.
ROBESPIERRE (Siirtyy kauemmas kiusaantuneena. Hetken vaitiolo.)
Kiitos. — Sinä olet onnellinen, kun et milloinkaan horju. Sinä vihaat pahetta niin ettei mikään pääse vihaasi järkyttämään.
Minä olen nähnyt paheen lähempää kuin sinä.
No missä?
Itsessäni.
ROBESPIERRE (ihmeissään)
Vaikka sinun elämäsi on ollut kieltäymyksen ja ankaran uhrautuvaisuuden esikuva!
Sinä et tiedä sitä.
ROBESPIERRE (epäilevästi)
Jokin nuoruudensynti?
SAINT-JUST (synkästi)
Minä olen seisonut kuilun reunalla — minä olen nähnyt rikoksen sen syvyydessä valmiina nielemään minut. Silloin vannoin hävittäväni sen muualta kuten itsestänikin.
Väliin minä väsyn tähän taisteluun. Vihollinen on liian suuri. Voimmeko me muuttaa ihmiskuntaa? Voimmeko me toteuttaa unelmamme?
Sinä päivänä, jona minä tulen vakuutetuksi, ettei se ole mahdollista, pistän minä tikarin rintaani.
ELEONORE (avaa oven. Hiljaa.)
Täällä ovat Billaud-Varenne ja Vadier.
5. kohtaus.
Robespierre, Saint-Just, Billaud-Varenne, Vadier
(Billaud-Varenne, synkkä, väsymyksestä nuutunut, pää riipuksissa ja silmissä tuijottava katse. Vadier, huulet kokoonpuristettuina, ivallisena ja katkerana, puhe vahvasti eteläranskalaista. — Robespierre ja Saint-Just nousevat kylmästi. Tervehtivät hiukan päätään nyökäten, antamalta kättä toisilleen.)
Tervehdys ja veljellisyys!
VADIER (huomaa Saint-Justin)
Saint-Just!… Sepä hyvä. Nyt me voimme ottaa takaisin hukkaan menneen ajan.
(Billaud ja Vadier istuutuvat kursailematta. Saint-Just kulkee edestakaisin. Robespierre seisoo ikkunaa vasten nojaten. Hetken vaitiolon jälkeen sanoo:)
Giljotiini! Sinä olet odottanut liian kauan, Robespierre — me olemme vaarassa. Jos Danton on elossa vielä huomenna, on vapaus hukassa.
Mitä uutta?
BILLAUD (paperi kädessä)
Katso. Petturi jatkaa yhä työtään.
Kuka?
Ystäväsi Camille, Maximilien, rakas Camille.
Onko hän taas kirjoittanut jotain?
Nämä korehtuuriarkit on takavarikoitu. Lue.
VADIER (hykertelee käsiään)
Le Vieux Cordelier'n uusi mielenpurkaus. Jatkoa tuon mainion munkin uskontunnustukseen.
Se houkkio! Eikö hän opi milloinkaan olemaan vaiti?
BILLAUD (yhä vain päähänpinttymänsä vallassa)
Giljotiini!
SAINT-JUST (lukee yhdessä Robespierren kanssa)
Kuin ilotyttö — hänellä on sairaalloinen halu häpäistä itseään.
Entä Danton?
Danton häärää ja herjaa, pitää puheita Palais-Royalissa ja haukkuu Vadier‘ta ja minua ja kaikkia muita patriootteja. Desmoulins on liittynyt häneen. He istuvat ryypiskelemässä Westermannin ja kaikenlaisten katulutkain seurassa ja syytävät ruokottomia herjauksia Yhteishyvänvaliokuntaa vastaan. Heidän ympärilleen kokoontuu väkeä nauramaan.
Siinä kuulet, Robespierre!
ROBESPIERRE (halveksivasti)
Ei mitään hätää! Ennenkuin Danton on lakannut juopottelemasta, on meillä aikaa neuvotella rauhassa. (Katselee papereita.) Se mieletön tekee itsemurhan.
Niin, tällä kertaa hän on paiskannut kaiken säädyllisyyden menemään.
On parasta, että me paiskaamme samalla lailla hänen päänsä!
SAINT-JUST (lukee)
Hän vertaa konventtia Neroon ja Tiberiukseen.
BILLAUD (lukee)
Hän uskaltaa sanoa, että me olemme vainonneet Custine'iä Pittin käskystä ja että emme ole tehneet sitä siksi, että Custine oli petturi, vaan siksi, ettei hän ollut tarpeeksi suuri petturi.
VADIER (lukee)
»Yhteishyvän valiokunta alentaa kansalliskokouksen pelkäksi orjamaiseksi neuvottelukunnaksi, jonka uppiniskaiset jäsenet pistetään tyrmään.»
ROBESPIERRE (oikaisee)
Siinä seisoo »voi alentaa», eikä »alentaa».
Se on sama asia.
BILLAUD (lukee)
»Mikä estääkään valiokuntaa tasavallan tuhoamisesta, jos se lähettää ne edustajat, joita se ei voi ostaa, Luxembourgin vankilaan?»
ROBESPIERRE (oikaisten)
Siinä on »jos se voi lähettää» eikä »jos se lähettää».
BILLAUD (kärsimättömänä)
Älä aina saivartele!
SAINT-JUST (lukee)
Hänellä on röyhkeyttä väittää, »että sotadepartementin viranomaiset nimittävät rakastajattariensa veljiä armeijan päälliköiksi.»
Hän ei välitä vähääkään siitä, että hän vaikuttaa hajoittavasti puolustukseen ja halventaa kansaa ulkomaiden silmissä, kun hän vain saa pieksää lörpöttelevää kieltään.
Ja kaiken kääreenä vetoomuksia lempeyteen ja korulauseita ihmisyydestä!…
Oikeita karamellikirjoituksia!
Tunteelliset ihmiset ovat pahemmat kuin mikään Egyptin maanvaivoista. Ei mikään tyranni voi tuottaa maalle niin paljon pahaa. Puhuivathan girondistipetturitkin tunteellisuudestaan, kun heittivät kapinansoihdun yli koko Ranskan.
Desmoulins on heikko ja lapsellinen, mutta ei mikään kapinanlietsoja.
Hän on minun lapsuudenystäväni, minä tunnen hänet.
BILLAUD (luulevaisena)
Onko Robespierren ystävillä joitakin etuoikeuksia?
VADIER (halveksivasti, lukien yhä korehtuuriarkkeja)
Kuules, Maximilien, tässä on vähän sinullekin. Kun sinä suljet irstailulaitokset ja osoitat kaunista intoasi tapojen puhdistamiseen ja porttojen karkoittamiseen, niin se kuuluukin tapahtuvan Pittin neuvosta, sillä »siten sinä riistät hallitukselta yhden sen suurimmista voimakeinoista, nimittäin tapain höltymisen.» Kuulepas, järkähtämätön? Se kai ilahduttaa sinua?
Alhainen ja teeskentelevä sielu!
BILLAUD (kiivaasti)
Giljotiini!
(Lysähtää alas, pää pöytää vasten, kuin teurastettu härkä.)
Onko hän pyörtynyt?
VADIER (välinpitämättömänä)
Pään huimausta.
(Saint-Just avaa ikkunan. Billaud tointuu.)
Oletko sairas, Billaud?
BILLAUD (ääni koristen)
Kuka sinä olet?… Lurjukset!— Minä en enää jaksa. Minä en ole nukkunut kymmeneen yöhön.
Hän viettää yöt Valiokunnassa ja päivät kokouksessa.
Sinä teet liian paljon työtä. Tahdotko että joku muu hoitaa sinun tehtäviäsi muutamina päivinä?
Minun toimeeni ei pystytä noin vain. Hoitaa kirjeenvaihtoa departementtien kanssa, pitää kädessään kaikki langat koko Ranskaan, sitä ei osaa kukaan muu kuin minä. Jos tulee pieninkään pysähdys, menee koko vyyhti sekaisin. Ei, minun on pakko pysyä paikallani, kunnes kaadun.
Me kaadumme vielä kaikki tyynni.
Oi luonto! sinä et luonut minua näihin rajuilmoihin. Erämaan surmantuulet kuristavat minun sieluani. Oi, sinä liian tunteellinen sydämeni, sinä olit luotu hiljaisuuteen ja ystävyyteen, hellän perheen suloisiin liikutuksiin!
VADIER (ivallisesti)
Välttäkäämme liikutusta, Billaud.
BILLAUD (palaa rajuun äänensävyyn)
Ilma on puhdistettava! Desmonlins giljotiinille!
Minun täytyy näyttää hyvää esimerkkiä. Minä luovutan Desmoulins'in.
VADIER (salaisen ivallisesti)
Jalo mies, ylevä Brutus, tiesinhän minä, että sinä selvittäisit epäröimättä välisi ystäväsi kanssa.
Mutta Desmoulins'in kohtalo on yhdistynyt toisen miehen kohtaloon.
Pelkäätkö lausua Dantonin nimeä?
Minua peloittaa rikkoa erästä tasavallan taikakalua.
Jota hän saa kiittää onnestaan.
Danton on minun vihamieheni, mutta jos minun ystäväntunteeni eivät paina mitään asioita ratkaistessamme, eivät vihamieliset tunteetkaan saa vaikuttaa minun arvosteluihiini. Ennenkuin ryhdymme taisteluun, harkitkaamme kylmäverisesti niitä vaaroja, jotka voisivat olla seurauksena tämän vallankumouksellisen linnoituksen alasrepimisestä.
Linnoituksen, joka on ostettavissa!
Vallankumouksen pelätti! Kun yleinen vaara uhkaa, tuodaan tuo hirveä epäjumalankuva säikyttämään vihollista pakoon, mutta se synnyttää eniten pelkoa niissä, jotka sitä kantavat. Sen inhoittavat kasvot ovat vapaudelle kauhistus.
Ei voi kuitenkaan kieltää, että hänen kasvonsa ovat tutut ja pelätyt koko Euroopassa.
VADIER (ilvehtien)
Niin, on totta että hän hyvänä sankylottina näyttää mielellään maailmalle
minkä Cesar arkailutta alisti Nikomedekselle elon keväimessä, mitä muinoin Kreikan sankari ihaili niin. Hefaistionissansa, ja min Adrien vei Pantheonihin…
SAINT-JUST (kiivaasti)
Lopeta likaiset kaksimielisyytesi! Vai epäsiveellisyyden nimessäkö sinä taistelet epäsiveellisyyttä vastaan?
Et kai vaadi, että minä rupean tässä lausumaan Rousseauta?
ROBESPIERRE (pakottaa itsensä puolueettomuuteen, mutta tekee sen osoittamatta vähääkään vakaumusta)
Luulen olevan paikallaan, että Dantonin entiset ansiot otetaan huomioon.
Mitä enemmän ihminen on tehnyt hyvää, sitä enemmän hän on velvollinen tekemään. Voi sitä, joka on taistellut kansan asian puolesta ja sitten hylkää sen! Hän on rikollisempi kuin se, joka on aina ollut kansan vastustaja, sillä hän on tiennyt oikean ja vapaaehtoisesti pettänyt sen.
Hebert'in kuolema on vaikuttanut yleiseen mielipiteeseen. Minun saamani poliisiraportit tietävät, että meidän vihollisemme käyttävät hyväkseen kansan hämminkiä ja äkillistä pettymyksentunnetta horjuttaakseen kansan luottamuksen sen todellisiin ystäviin. Kaikkea epäillään nykyisin, Marat'n muistoakin. Meidän on toimittava varovasti ja katsottava, ettemme lisää epäluuloa sisäisillä taisteluillamme.
Tehkäämme loppu epäluulosta teloittamalla epäluulonalaiset.
Sellainen pää ei putoa järkyttämättä valtiota.
BILLAUD (epäilevästi ja pahansuovasti)
Pelkäätkö sinä, Robespierre?
VADIER (kiihoittaa viekkaasti Billaud‘ta)
Kysy häneltä, Billaud, käyttääkö hän Dantonia täytettynä patjana, asettuakseen sen taakse kuulilta suojaan?
BILLAUD (raa'asti)
Sano suoraan — sinä pelkäät paljastuvasi Dantonin kukistumisesta. Sinä tarraudut häneen kuin suojelevaan kilpeen. Hän johtaa huomion ja nuolet pois sinusta.
Minä halveksin näitä kavalia syytöksiä. Mitä minä välitän vaaroista? Minä en pane elämälleni suurta arvoa. Mutta minulla on kokemusta entisestä ja minä voin nähdä eteenpäin tulevaisuuteen. Te olette mielettömiä houkkioita, kun annatte vihanne sokaista itsenne. Te ajattelette vain itseänne eikä tasavaltaa.
Tarkastakaamme sitten intohimottomasti, mitä tasavalta saa odottaa salaliittolaisilta. Ja älkäämme kysykö, onko Danton kyvykäs, vaan onko hänen kyvystään hyötyä tasavallalle. — Mistä ovat viimeisten kolmen kuukauden aikana lähteneet kaikki vallankumousta vastaan tehdyt hyökkäykset? Dantonista. Kenestä oli lähtöisin Philippeaux'n kirje Yhteishyvänvaliokuntaa vastaan? Dantonista. Kuka kuiskaa Desmoulins'in korvaan hänen myrkylliset herjauksensa? Danton. Jokaikinen Le Vieux Cordelier'n numero tuodaan hänelle nähtäväksi, hänen mielipidettään kysytään, hänen kanssaan harkitaan ja hänen kätensä tekee kirjoituksiin korjauksia. Jos joki on myrkyllinen, niin on paha etsittävä joen lähteestä. Missä on Dantonin rehellisyys? Missä hänen rohkeutensa? Mitä on hän tehnyt vuoden aikana tasavallan hyväksi?
ROBESPIERRE (On vähitellen tulevinaan vakuutetuksi, osittain vilpittömästi, osittain teeskennellen, ja siirtyvinään toisten kannalle.)
Totta on, ettei hän ole milloinkaan käyttänyt puhetaitoaan Montagne'ia vastaan tehtyjen hyökkäysten torjumiseksi.
Ei, vaan kyllä Dumouriez'n ja omien rikostoveriensa, kenraalien. Jakobinit syyttivät häntä — sinä puolustit häntä, Robespierre. Kun sinua syytettiin, sanoiko hän sanaakaan sinun puolestasi?
Ei, mutta kun hän näki minun seisovan yksin girondistien syytösten maalitauluna, sanoi hän ystävilleen: »Koska hän tahtoo mennä turmioon, niin menköön! Me emme aio seurata häntä.» — Mutta tässähän ei ole kysymys minusta.
Sinä olet itse kertonut minulle, Robespierre, että hän teki kaikkensa pelastaakseen girondistit ja kukistaakseen Hanriot'n, joka vangitsi petturit.
Se on totta.
Ja sinä olet itse sanonut minulle, Robespierre, että hän oli kyynillisesti tunnustanut sinulle konnantyönsä samoinkuin sihteerinsä Fabre'in puijaukset sinä lyhyenä aikana, jonka hän oli oikeusministerinä.
Minun täytyy se myöntää.
Hän oli Lafayette'in ystävä. Mirabeau osti hänet. Hän oli kirjeenvaihdossa Dumouriez'n ja Wimpfenin kanssa. Hän mielisteli Orléans'ia. Kaikki vallankumouksen viholliset ovat olleet hänen läheisiään.
Ei pidä liioitella.
Sinä olet itse sanonut sen. Minä en tietäisi näistä seikoista mitään, jollet sinä olisi puhunut niistä minulle.
Niin kyllä… mutta…
BILLAUD (kiivaasti)
Aiotko kieltää sen?
Sitä minä en voi kieltää. Danton oli alinomaa vieraana niissä kuningasmielisten illanvietoissa, missä Orléans itse kaatoi punssin. Fabre ja Wimpfen olivat läsnä. Sinne koetettiin myös houkutella edustajia Montagne'in luota lahjomis- tai kompromettoimistarkoituksessa. — Mutta tämähän on vain pikkuseikka.
Ei, päinvastoin sangen tärkeä! Ilmeinen salaliitto.
Muistui mieleeni eräs toinen asia, joka ei tosin paljoa merkitse. Hän kuuluu äskettäin kehuneen, että jos häntä vastaan nostettaisiin syyte, hän kaataisi meidät perintöprinssillä.
Lurjus! Onko hän sanonut niin! Ja sinä voit puolustaa häntä!…
Westermann lähti äsken täältä! Hän uhkasi minua Dantonilla ja kapinalla.
Ja me istumme vielä keskustelemassa! Eivätkä tiikerit ole vielä kopissaan!
Se on siis teidän tahtonne?
Se on isänmaan tahto.
VADIER (pilkallisesti nauraen, syrjään)
Oikea suurveijari! Jos mitä niin juuri tätä hän itsekin tahtoo, mutta panee meidät tässä pyytämään sitä peijakkaalta itseltään.
Hän oli suuri mies. — Ainakin oli hänellä kaikki suuruuden ulkonaiset merkit, niin, välistä hyveenkin.
Ei mikään ole niin hyveen näköinen kuin suuri rikos.
VADIER (sarkastisesti)
Sinä saat pitää hänen hautapuheensa vähän myöhemmin, Maximilien. Tällä kertaa meidän on katsottava, että elukka saadaan maahan.
Vadier, minä pyydän sinua osoittamaan kunnioitusta kuolemalle.
Henki ei ole vielä lähtenyt.
Danton on pyyhitty pois elävien kirjoista.
Kuka laatii syytteen?
Saint-Just. Nuori mies tekee sen loistavalla tavalla. Jokainen hänen sanansa on kuin giljotiinin isku.
Minä mittelen ilomielin voimiani sen hirviön kanssa.
ROBESPIERRE (menee hakemaan paperia, jonka hän antaa Saint-Justille)
Tässä on muistiinpanot, kaikki mitä tarvitaan.
VADIER (syrjään)
Niitä on hänellä kaikista ystävistään.
Meidän ei tule suoda Dantonille sitä kunniaa, että haastaisimme hänet yksin oikeuteen — kansan katseet vain kohdistuisivat liiaksi häneen.
Ei, hukutetaan hänet joukkosyytteeseen.
Ketäs me sitten pistämme mukaan ruokalistaa höystämään?
Kaikki, jotka ovat tahtoneet turmella vapautta rahoilla, irstailulla tai sukkeluuksilla.
Täsmällisemmin. Kaikki häilyvä herättää vain levottomuutta.
Danton on aina rakastanut kultaa. Seuratkoon se häntä hautaan asti! Me sekoitamme hänet pankkijuttuun. Sijoitetaan hänet rahankiristäjäin joukkoon. Siellä hän saa tavata vanhan ystävänsä ja sihteerinsä, Fabre d'Eglantine'in.
Fabre'in, Chabot'n, juutalaiskiskurit, itävaltalaiset pankkiirit, herrat Frey ja Diederischen — sangen hyvä; asia alkaa olla tolallaan.
Olisi hyvä ottaa syytettyjen joukkoon myöskin Hérault, emigranttien ystävä.
Ennen kaikkea Philippeaux, joka on saanut armeijan sekamelskaan ja hävittänyt kurin.
Ja Westermann, verinen sapeli, joka on aina valmis kapinaan. — Onko siinä kaikki?
Sinä unohdat rakkaan Camille'si.
Ettekö tahdo mieluummin Bourdonia tai Legendre'ia, jotka ovat kapinoitsijapuolueen puhetorvena kansalliskokouksessa?
Ei. Camille.
Camille.
Oikeus!
Ottakaa!
Hyvästi. Minä menen valmistamaan raportin. Huomenna minä murskaan heidät konventissa.
Älä, älä, nuori mies, nuoruutesi ajattelemattomuus vie sinut harhaan.
Aiotko tosiaan vetää Dantonin oikeusistuimen eteen?
Danton luottaa siihen, ettei kukaan uskalla käydä hänen kimppuunsa silmästä silmään. Minä päästän hänet siitä harhaluulosta.
Sydän ei riitä, nuori ystäväni; täytyy myös olla keuhkot, jotka pystyvät hukuttamaan ääneensä härän mylvinnän.
Totuus on vahvempi kuin rajumyrskyt.
Me emme saa panna tasavaltaa kaksintaistelun epävarmuudelle alttiiksi.
Mitä sitten olisi tehtävä?
(Robespierre ei vastaa.)
Danton on vangittava ensi yönä.
SAINT-JUST (kiivaasti)
Ei koskaan!
Jos päämäärä on luvallinen, ovat myös keinot luvallisia.
Minä en lyö aseetonta vihollista. Pankaa minut vastatusten Dantonin kanssa — sellainen kaksintaistelu on tasavallan kunnian arvoinen, mutta teidän ehdotuksenne häpäisee tasavaltaa — minä potkaisen sen luotani.
Kansan vihollisille ei tarvis osottaa mitään ritarillisuutta!
Politiikassa on tarpeeton rohkeus tyhmyyttä, usein kavaltamista.
Minä en suostu.
(Heittää kiivaasti hattunsa lattialle.)
BILLAUD (ankarasti)
Rakastatko sinä siis vain taistelua tasavallan puolesta, et tasavaltaa itse?
Tuollaisiin suunnitelmiin voi ainoastaan vaara oikeuttaa. Vallankumous on sankariyritys, jonka suorittajat kulkevat mestauspölkyn ja kuolemattomuuden välissä. Me olisimme rikollisia, jollemme olisi joka hetki valmiit uhraamaan omaa elämäämme, kuten me uhraamme muiden.
Ole huoleti, sinua uhkaa joka tapauksessa kyllin suuri vaara. Vangittunakin Danton voi villitä kansan, ja jos hän voittaa, voit olla varma siitä, että hän hirtättää sinut ensimäiseen lyhtypatsaaseen.
Minä halveksin tomua, josta minut on luotu. Minun sydämeni vain on minua, ja minä tahdon kulkea veren tahraaman maailman läpi tahraamatta sydämeni puhtautta.
BILLAUD (tylyn ja halveksivan ankarasti)
Itsekunnioitus on itsekäs tunne. Meitä ei liikuta onko Saint-Justin sydän tahrattu vai eikö, kunhan vain pelastamme tasavallan.
SAINT-JUST (kysyy katseellaan Robespierren mieltä)
Robespierre!
Ystäväni, rauhoitu. Vallankumouksen myrskyt eivät ole tavallisten lakien alaisia. Jokapäiväinen moraali ei kelpaa sen mahdin tuomariksi, joka luo maailmat uusiksi ja rakentaa uusille perusteille lasketun siveysopin. Tietysti täytyy olla oikeudenmukainen, mutta oikeudenmukaisuuden mittapuuna ei tässä ole yksilöllinen omatunto, vaan yleinen tietoisuus. Ohjeet me saamme kansalta — sen pelastaminen on meidän lakimme. — Voidaan esittää vain yksi kysymys, nimittäin: haluaako kansa Dantonin tuhoa. Jos siihen kysymykseen on saatu vastaus, on kaikki ratkaistu — taistelu on taisteltava niin, että se johtaa voittoon. Oikeus on siinä, että oikea voittaa. Me emme voi odottaa. Danton on murskattava heti paikalla. Aseiden jättäminen hänen käsiinsä on sama kuin jos paljastaisi oman rintansa murhaajan tikarille. Sotilas- ja rahadespotismi ottaisi silloin vallankumouksen ohjakset käsiinsä, ja vuosisatainen kansalaissota hävittäisi meidän maamme, ja kansan kiroukset liittyisivät meidän muistoomme, jonka tulee olla rakas ihmissukukunnalle.
Voitto mistä hinnasta tahansa! Kaikki on säteilevä meidän diktatuurimme kauhuaherättävästä loisteesta!
Nyt ei tarvitse välittää, tuomitaanko yksityinen henkilö lain mukaan vai eikö, kunhan vain Euroopasta saadaan jakobininen.
SAINT-JUST (painaa molemmat kätensä rintaansa vasten, kuten Robespierre
David'in taulussa, joka kuvaa valaa Pallohuoneessa.)
Oi, tasavalta, ota siis minun kunniani, koska sinä vaadit sitä, ota minut, juo minut, niele minut kokonaan!
BILLAUD (horjuen kärsimättömyydestä)
Kenties tuossa tuokiossa tasavalta on kuristettu, meidän aatteemme poljettu ja järki surmattu moneksi sadaksi vuodeksi… Nopeaan!
Danton on vangittava.
(Kirjoittaa nimensä paperiin. Samoin Billaud kuumeisen kiireisesti.)
Sinun tähtesi, vapaus!
(Allekirjoittaa.)
Mutta eikö konventti tee vastarintaa?
ROBESPIERRE (halveksivasti)
Konventti osaa aina uhrata jäsenensä yleisen hyvän vuoksi.
Siitä asiasta pidän minä huolen.
(Allekirjoittaa.)
ROBESPIERRE (huoaten)
Vallankumouksen taakka painaa yhä kovemmin hartioitamme.
VADIER (syrjään)
Tiikerikissa hangoittelee vastaan, mutta nuolee huuliaan.
Surullinen välttämättömyys. Me silvomme tasavaltaa, pelastaaksemme sen.
SAINT-JUST (synkästi ja haltioituneena)
Filosofi Jesus sanoi opetuslapsilleen: »Jos sinun kätesi pahentaa sinut, niin hakkaa se pois; jos sinun jalkasi pahentaa sinut, niin hakkaa se pois; jos sinun silmäsi pahentaa sinut, niin kaiva se pois. Sillä sinun on parempi tulla Jumalan valtakuntaan silmäpuolena ja raajarikkona kuin että koko ruumiisi heitetään helvetin tuleen.» — Ja minä sanon: Jos sinun ystäväsi on turmeltunut ja turmelee tasavallan, niin hakkaa hänet pois tasavallasta. Jos sinun veljesi on turmeltunut ja turmelee tasavallan, niin hakkaa hänet pois tasavallasta. Ja jos tasavallan veri, jos sinun oma veresi vuotaa kuiviin tuosta ammottavasta haavasta, niin anna sen virrata — tasavallan tulee olla puhdas tahi kuolla! Tasavalta on hyve. Missä on saastaa, ei tasavalta enää ole.
VADIER (syrjään)
Hulluja. Pähkähulluja. Pitäisi pian panna heidät hulluinhuoneeseen. —
Mutta tärkein asia ensin! (Aikoo mennä.)
Odota kunnes minä ehdin kirjoittaa alle.
Sinä olet kirjoittanut.
Billaud
Milloin?… Minä en muista. — Mitä minä olen tehnyt? Olenko tehnyt hyvin?… Tristis est anima mea… Oh! heittäytyä niitylle, ruohikkoon, tuntea metsien balsamituoksu, kuulla puron lirisevän raitojen lomitse! Levätä! Levätä!…
Tasavallan perustajain ei ole suotu levätä ennenkuin haudassa.
Vallankumouksen tuomioistuin.
Fouquier-Tinville, yleinen syyttäjä,'Herman, presidentti, valamiehistö, asemiehiä, kansaa. — Syytettyjen penkillä Danton, Desmoulins, Herault, Philippeaux, Westermann. — Chabot, veljekset Frey, äänettöminä; — Fabre d'Eglantine, nojatuolissa heidän keskellään. — Katsojain joukossa ensi rivissä maalari David ja hänen ystäviään. — Salin ikkunat ovat auki. Ulkoa kuuluu ihmisjoukon hälinää. Väliin pilkistää ovenluukusta, presidentin takaa, oikeudenkäyntiä valvovan Vadier‘n pää. Oven luona seisoo kenraali Hanriot. Herman ja Fouquier-Tinville luovat joskus levottomia katseita häneen.
Kuulustellaan Chabot'a ja Frey-veljeksiä. Danton ei voi katkeruudesta istua hiljaa, Desmoulins näyttää aivan murtuneelta. Herault katselee tyynenä hymyillen, Philippeaux, huulet yhteenpuristettuina, silmät tuijottaen, valmistautuu vastauskuntoon. Fabre on sairas ja istuu kokoonvaipuneena tuolissaan. — Kansanjoukko tunkeilee ja katselee ahnaasti. Se kuvastaa oikeudenkäynnin kaikkia vaiheita samalla tavoin kuin teatteri-yleisö jotain melodraamaa — huvitettuna ja liikutettuna yhtaikaa.
PRESIDENTTI (veljeksille Frey)
Te olette Pittin kätyreitä. Te olette tahtoneet lahjoa konventin. Edistääksenne omia huijauksianne ja ryöstöjänne olette te suunnitelleet kansan edustajien lahjomista. Te olette arvioineet jokaisen omantunnon hinnan.
DANTON (kaikuvasti)
Esimies, anna minulle sananvuoro!
KANSA (liikkuu uteliaana nähdäkseen)
Danton… Danton… se on Danton, joka puhuu.
Teidän vuoronne tulee, Danton.
Mitä minulla on noiden haaskojen kanssa tekemistä? Mitä yhteistä on minun ja noiden varkaiden välillä?
Te tulette kyllä tietämään sen.
Te väärinkäytätte minun jalomielisyyttäni ja äänettömyyttäni, koettaaksenne sekottaa minut kansan silmissä noihin saastaisiin pankkiireihin, keinottelijoihin ja kiristäjiin.
Älä kiihoita itseäsi, Danton.
Osoittakaa kunnioitusta oikeutta kohtaan — te saatte heti kohta antaa selityksenne. (Frey-veljeksille.) Te olette juutalaista alkuperää, syntyisin Mähristä, teidän oikea nimenne on Tropuscka. Te otitte ensin nimen Schönfeld ja sen varjossa te ostitte itsellenne aateliskirjan Itävallassa; sitten te muutitte Ranskaan ja käytätte nykyään nimeä Frey. Yksi sisaristanne on antanut kastaa itsensä ja on erään saksalaisen paronin suojattina. Toinen on naimisissa Chabot'n, entisen kapusiinimunkin kanssa, joka nykyään on konventin jäsen. Te olette liitossa toisten yhtä epäilyttävää alkuperää olevien seikkailijain kanssa: Diederischen'in, joka on kotoisin Holsteinista ja on ollut pankkivirkamiehenä Wienissä; Gusman'in, jota kutsutaan espanjalaiseksi ja on tahtonut käydä saksalaisesta paronista, ja entisen apotin, d'Espagnac'in, joka on toiminut armeijan hankkijana. Muutamat ostetut kansanedustajat ovat rikollisella myötävaikutuksellaan edistäneet teidän huijausyrityksiänne. Chabot on toiminut välittäjänä. Itse on hän arvioinut itsensä 150,000 livres'in arvoiseksi. Hän on suostunut teidän puolestanne viemään Fabre d'Eglantine'ille 100,000.
ERÄS NAINEN (osottaen Fabrea)
Se on tuo, tuolla takana, nojatuolissa.
Siitä summasta on Fabre väärentänyt kansalliskokouksen päätöksen Intialaisen kauppaseuran tilinteosta. Minä jätän tässä alkuperäisen käsikirjoituksen juryn silmäiltäväksi.
VADIER (raottaa hiljaa ovenluukkua ja tekee merkin Hanriot'Ile, joka seisoo ovella)
Käykö kaikki hyvin, Hanriot?
HANRIOT (hiljaa)
Käy kyllä.
VADIER (osottaen Fouquierta ja oikeutta)
Eivätkö ne kimpuroi vastaan?
HANRIOT (kuten edellä)
Älä pelkää. Minä pidän silmällä.
Hyvä on. Älä epäröi, ja jos syyttäjä rupeaa horjumaan, niin vangitse hänet. (Sulkee luukun.)
HERAULT (silmäisten kansanjoukkoon)
Miten ne katsovat meihin!
DANTON (pohjimmaltaan häpeissään, mutta pakoittautuen nauravaksi)
Ne eivät ole tottuneet näkemään tätä kärsää häpeän penkillä. Se ei olekaan mikään roskanäytäntö: Danton noitten markkinaräyhääjien pimittämänä. Ha-ha! Täytyy nauraa!
DAVID (ottaen muistikirjan taskustaan)
Annahan kun minä piirrän hänen kuononsa.
Katsohan Davidia tuolla; hänen kielensä riippuu suusta; hän kuolaa ja huohottaa vihasta kuin koira.
Minä tahdon että jälkimaailma saa nauttia hänen apinannaamastaan.
Saamari sentään! pidä pääsi pystyssä Desmoulins! Ojenna selkäsi, piru vie! Kansa katsoo meihin.
Oo, Danton, minä en enää koskaan näe Lucile'iä?
Ole vaiti, sinä nukut hänen vieressään ensi yönä.
Pelasta minut, Danton; minä en enää tiedä mitä teen, minä en osaa puolustaa itseäni.
Sinä olet heikompi kuin tyttö. Lujita itsesi. Muista, että me teemme historiaa.
Minä vähät historiasta!
Jos sinä tahdot jälleen nähdä Lucile'in, niin älä tuijottele kuin mikäkin kiinnisaatu rikoksellinen. Mitä sinä katsot?
Katso, Danton, — tuolla…
No? Mitä sitten?
Tuo nuori mies tuolla ikkunan luona…
Tuoko röyhkeä vintiö, jolla on tukka silmillä ja joka halailee naista vyötäisistä?
Ei se ollut mitään, minulla oli hallusinatsioni, minä näin… näin oman itseni…
Itsesi?
Minä näin yhtäkkiä itseni seisomassa siinä hänen paikallaan, seuraamassa Girondelaisten, minun uhrieni, tuomitsemista. — Oh, Danton!
(Sillaikaa on Fabre'in väärentämäksi väitelty paperi
ollut valamiesten tarkastettavana.)
Fabre, pysyttekö te yhä kiellossanne?
FABRE d'EGLANTINE
On hyödytöntä, että minä ryhdyn uudelleen selittämään, te ette kuitenkaan kuuntele minua, teidän päätöksenne on jo tehty. Minä olen vastikään osottanut, että siihen oikeaan lakiehdotukseen, jonka minä olen laatinut, ovat kavaltajat tehneet lisäyksiä ja poistoja, jotka muuttavat sen luonteen. Se on ilmeistä jokaiselle, joka tahtoo katsoa asioita oikeuden hengessä. Niin ei ole asian laita täällä; minä tiedän olevani tuomittu edeltäkäsin. Minulla on ollut onnettomuus olla epämieluinen Robespierre'ille ja teidän harrastuksenanne on laastaroida hänen haavoitettua itserakkauttaan. Minun elämäni on hukkaanmennyt. Olkoon! Se on liiaksi kulunut ja tuottaa minulle liiaksi kärsimystä, että minä väsyttäisin itseäni ponnistelemalla sen pelastukseksi.
Sinä häpäiset oikeutta ja panettelet Robespierre'iä. Ei Robespierre vaan Cambon se syyttää sinua itsesi myymisestä. Se ei ole myöskään Robespierre, joka syyttää sinua osallisuudestasi salaliittoon — se on Billaud-Varenne. Sinun vehkeilyhalusi tunnetaan. Se saa sinut punomaan alhaisia salajuonia ja kirjoittamaan huonoja näytelmiä.
Seis! Ne sutor ultra crepidam… Hyvä herrasväki siellä katsomossa, minä pyydän teitä todistajiksi — eivätkö minun näytelmäni ole aina tuottaneet teille huvia?… Fouquier voi kyllä saada pääni putoamaan, mutta ei minun Philinte'iäni.
Sairaloinen uteliaisuus saattoi sinut pitämään kansalliskokousta jonkinlaisena teatterina, jossa sinä koetit pelata sielun salaisilla johtolangoilla. Sinä käytit hyväksesi kaikkea — toisten kunnianhimoa, toisten laiskuutta, rauhattomuutta, kateutta, — kaikki kelpasi sinulle. Tuo julkea taito on tehnyt sinut todellisen vastavallankumousjärjestelmän johtajaksi, onko sitten sinun hävyttömyytesi ja sinun juonikas luonteesi houkutellut sinut kumoamaan voimassaolevaa järjestystä vai onko ennemminkin siihen syynä sinun tunnettu ylimysmielisyytesi ja ahneutesi, joka on jo pitkät ajat saanut pestirahoja Pittiltä tasavallan hävittämiseksi.
(Hälinää.)
Ähää! — Näettekös? — Niin… Niin…
Jo vuonna 92 tavattiin sinut salavehkeissä vihollisen kanssa. Danton lähetti sinut Dumouriez'n luo niihin rikollisiin keskusteluihin, jotka pelastivat preussilaiset, juuri kun ne olivat tuhoutumaisillaan.
(Hälinää.)
Mutta tämä johtaa meidät toisiin rikollisiin.
(Hälinää. »Ah! Aa!»)
Minä jätän siis sinut nyt, koska heilläkin näkyy olevan kiire päästä naamareistaan. Minä palaan heti takaisin sinuun ja näytän sen solmun, joka sitoo yhteen tämän inhottavan juonen kaikki langat.
(Syytetyt liikahtelevat. Kansa tulee tarkkaavaisemmaksi.
Danton sanoo joitakin sanoja rohkaistakseen omaisiaan.)
FABRE (nenäkkäästi Fouquier'ille)
Suunnitelma huono, juoni hatara. Liian paljon henkilöitä, ei tiedetä mistä ne tulevat, ja tiedetään liian hyvin minne ollaan menossa — turhaa puhua niin paljon. Sinun kappaleesi on surkea, Fouquier. Tekisit paremmin jos leikkaisit kaulani nyt samalla: minun hammastani särkee.
PRESIDENTTI (Herault de Séchelles'ille)
Syytetty, nimenne ja asemanne.
Herault Séchelles vainaja. Tätä ennen pääsyyttäjä — pitänyt istuntoja tässä salissa. Sitä ennen konventin puheenjohtaja ja sen nimessä juhlallisesti vihkinyt tasavaltaisen hallitusmuodon. Sitä ennen yleisen Yhteishyvänvaliokunnan jäsen; sitä ennen Saint-Just'in ja Couthon'in ystävä, jonka he nyt murhaavat.
Te olette aristokraatti. Teidän varallisuutenne polveutuu teidän suhteistanne hoviin, jossa nainen Polignac esitti teidät Capet'n vaimolle. Te olette ollut keskeymättömissä suhteissa siirtolaisten kanssa. Itävaltalainen Proly, ruhtinas Kaunitzin äpäräpoika, joka giljotinoitiin viime kuussa, oli teidän ystävänne. Te olette levitellyt Yhteishyvänvaliokunnan salaisuuksia ja toimittanut tärkeitä papereja ulkomaitten hoveihin. Vastoin lakia olette te ottanut vastaan ja kätkenyt luoksenne entisen sotakommissarion Catus'n, joka on syytteessä siirtolaisuudesta ja kapinanhankkeista. Te olette mennyt julkeudessanne niin pitkälle, että olette vaatinut hänen vapauttamistaan ja puolustanut häntä Lepelletier'n jaostossa, jossa hänet vangittiin.
Lukuunottamatta yhtä kohtaa — valtionsalaisuuksien kavaltamista, minkä minä jyrkästi kiellän ja minkä minä uhallakin vaadin teidän todistamaan, on kaikki muu aivan oikein. Minä tunnustan sen avoimesti.
Minkä selityksen te annatte siitä?
Ei mitään selitystä. Minulla oli ystäviä. Ei mikään valtiomahti voi estää minua pitämästä heistä ja auttamasta heitä hädässä.
Te olette ollut konventin puhemies. Teidän olisi tullut antaa kansakunnalle esikuva lainkuuliaisuudesta.
Minä annan sille esikuvan kuinka kuollaan velvollisuuden tähden.
Onko siinä kaikki, mitä teillä on sanottavaa?
Kaikki.
Mennään seuraavaan, Herman!
Se on Desmoulins… Desmoulins… Camille, Camille…
(Sitten äkkiä hiljaisuus.)
Nimenne, etunimi, asema.
CAMILLE (hyvin levottomana)
Lucie-Camille-Simplice Desmoulins, kansanedustaja konventissa.
Minkä ikäinen?
Saman ikäinen kuin sankylotti Jesus, kun hänet uhrattiin: kolmekymmentä kolme vuotta.
Teitä syytetään tasavallan herjaamisesta. Te olette häpäissyt valtion toimia, ja verrannut tätä kunniakasta aikaa, jossa me elämme; Rooman keisarien riettauksiin. Te olette herättänyt uudelleen eloon ylimysten toiveet, kiihoittanut kansassa epäuskoa pakkotoimenpiteiden välttämättömyyteen, häirinnyt kansallisen puolustuksen työtä. Petollisella inhimillisyydellä, minkä teidän varhaisempi luonteenne paljastaa, olette te tahtonut avata vankilat epäluulonalaisille hukuttaaksenne tasavallan vastavallankumouksen kostontulvaan. — Mitä teillä on siihen vastattavana?
CAMILLE (hyvin hämmentyneenä, koettaen vastata, änkyttää ja vie käden tuskaisesti otsalleen. Hänen ystävänsä katsovat häneen rauhattomina.)
Minä pyydän oikeusistuinta suomaan anteeksi. Minä en tiedä mikä minun on. Minä en voi puhua.
Te tunnustatte tehneenne mistä teitä syytetään?
Ei, en.
Siis, puolustautukaa.
Minä en voi. Suokaa anteeksi, äkillinen heikkous.
(Hänen ystävänsä tunkeutuvat hänen ympärilleen. Hän on istuutunut, huohottaa ja pyyhkii otsaa nenäliinallaan. Presidentti kohauttaa olkapäitään.)
Tunnustatko vai etkö?
Lukekaa mihin te nojaatte syytöksenne!
Niin, lue ne, uskalla lukea ne kansalle, niin se saa päättää, kummallako puolen ovat sen ystävät!
Minä olen maininnut ne kyllin selvästi. Ei ole sopivaa nostaa uudelleen hälinää niin vaarallisista sanoista.
Vaarallisista kenelle? Rosvoille itselleen?
(Uteliasta ja tyytyväisiä liikehtimisiä kansanjoukossa.)
Tämä komedia on edeltäkäsin valmistettu, antaa mennä eteenpäin.
Minä häpeän… minä pyydän teiltä kaikilta anteeksi… Mutta minä en ole nukkunut useampaan yöhön. Ne väärät syytökset, joiden uhriksi minä olen joutunut, ovat hämmentäneet mieleni, minä en ole oman itseni herra ja puhun huonosti. Antakaa minulle hetkinen hengähdysaikaa: minua pyörryttää.
Me emme voi hukata aikaa.
Millä kellonlyömällä olet sinä sitten sitoutunut antamaan meidän päämme? Etkö sinä voi odottaa, pyöveli?
Sinä saat odottaa Desmoulins'iä. Teillä ei ole vielä oikeutta murhata ihmisiä kuulematta heitä.
Sinä tiedät, että hän on herkkä ja tahdot käyttää hyväksesi hänen tilapäistä heikkouttaan murhataksesi hänet: sitä sinä et tee niinkauan kuin me elämme.
HERAULT (ivallisesti)
Se on keisari Commoduksen kaksintaistelutapaa ratsuväenmiekalla korkkipäistä florettia vastaan.
Hiljaa!
Ole itse hiljaa, pyöveli! Kansa, suojele meidän oikeuksiamme, puolustautumisen pyhää oikeutta!
(Kansa liikehtii.)
DANTON (tarttuen Desmoulins'iä käsiin)
No niin poikaseni, karkaise luontosi.
CAMILLE (yhä vielä raukeana, mutia jälleen itsensä halliten, puristaa
Dantonin kättä, hymyilee hänelle ja nousee)
Kiitos, ystävät, minun käsittämätön heikkouteni menee ohi. Teidän ystävyytenne antaa minulle uutta voimaa. — Kas siinä on mitä teillä julmureilla ei koskaan tule olemaan: ystäviä sellaisia kuin nämä! — Te syytätte minua siitä että minä olen sanonut vapaasti ajatukseni? Minä luen sen itselleni kunniaksi. Uskollisena sille tasavallalle, jonka minä olen perustanut, pysyn minä vapaana, maksoi mitä maksoi. Minä olen häväissyt vapautta, sanotte te? Minä olen sanonut, että vapaus se on onnea, se on järkeä, yhdenvertaisuutta, oikeutta. Siinä ovat herjaukseni! Kansa, päätä siitä millaisia kiitossanoja he vaativat.
(Hyvähuutoja.)
Älkää kääntykö kansan puoleen.
Kenen puoleen pitäisi minun sitten kääntyä? Ylimystönkö? Minä olen kaivannut laupeudenvaliokuntaa; minä olen tahtonut, että kansa vihdoinkin saisi nauttia vapaudestaan, jonka se näyttää valloittaneen vain sitä varten, että kourallinen lurjuksia saisi vihankaunansa tyydytetyksi. Minä olen tahtonut, että ihmiset tekisivät lopun riidoistaan ja että rakkaus liittäisi heidät veljellisesti suureksi yhteiseksi perheeksi. Mutta tämäntapaiset toivomukset näkyvät olevan rikos. — Vaan minä, minä nimitän rikokseksi sitä raivoisaa politiikkaa, joka alentaa kansakuntaa, joka häväisee kansan maineen pakottaessaan sen pistämään kätensä viattomien vereen koko maailman silmien edessä.
(Liikuntoa. — Kansanjoukko seuraa D:n sanoja intohimoisen tarkkaavasti.)
Te ette ole syyttäjä, vaan syytetty.
No hyvä, minä syytän itse itseäni, jos niin tahdotte, syytän siitä, etten ole aina ajatellut niinkuin tänään. Minä olen liian kauan uskonut vihaan, taistelun hehku on minut eksyttänyt, minä olen itse tehnyt liian paljon pahaa. Minä olen lietsonut kostonhalua, minun kirjoitukseni ovat toisenkin kerran teroittaneet mestauskirvestä. Minun sanani on saattanut täällä viattomia turmioon: siinä on minun rikokseni, minun todellinen rikokseni, joka tekee minut teidän kanssarikollisiksenne ja jonka minä tänään saan sovittaa.
Kenestä te puhutte?
Kenen kuolemaa sinä valitat?
Ole vaiti, Desmoulins!
Siinä on ansa. Varo itseäsi!
Suu poikki, perhanan poika!
Minä puhun girondisteista.
(Hälinää joukossa.)
Hän tunnustaa, hän tunnustaa!
Syytetty myöntää itse että hän on ollut osallisena Brissotistien salajuonessa.
CAMILLE (kohauttaa olkapäitään)
Minun julkaisemani Brissot'n paljastushan se saattoi heidät tuomiolle.
Mutta sinä kadut sitä nyt?
CAMILLE (vastaamatta)
Oi, toverini! minä sanon teille niinkuin Brutus Cicerolle: »Me pelkäämme liiaksi kuolemaa ja karkoitusta ja köyhyyttä. Nimium timemus mortem et exilium et paupertatem». Onko tämä elämä tosiaan sen arvoista, että me pidennämme sitä kunniamme kustannuksella? Meidän joukossamme ei ole ketään, joka ei olisi jo ehtinyt elämän vuorenhuipulle. Meillä on jälellä vain laskeutuminen alas tuhansien kuilujen poikki, joita ei syrjäisinkään ihminen voi välttää. Ja se laskeutuminen ei tarjoa meille mitään näköaloja, jotka eivät olisi tarjoutuneet tuhat kertaa suloisempina tuolle Salomolle, joka seitsemän sadan vaimonsa keskellä, kaiken onnen yltäkylläisyydessä lausui: »Minä olen huomannut, että kuolleet ovat onnellisempia kuin elävät ja että onnellisin on se, joka ei koskaan ole syntynyt.» (Istuutuu.)
Houkkio! sinä saat meiltä päät poikki! (Hän syleilee häntä.)
(Dantoniille tullaan huomauttamaan, että hänen vuoronsa on tullut. Hän nousee ja käy oikeudenpöytää kohti. Kuohu käy kansanjoukossa, liikettä ja hälinää.)
PRESIDENTTI (Dantonille)
Syytetty, teidän nimenne, etunimi, ikä, asema ja olinpaikka.
DANTON (jylisevällä äänellä)
Olinpaikkako? Hetikohta olemattomuus. Nimenikö? Pantheonissa, kuolemattomien joukossa!
(Liikuntaa kansajoukossa ja hyväksyvää hälinää; sitten
äkkiä syvä hiljaisuus presidentin sanojen jälkeen.)
Te tunnette lain: vastatkaa kunnollisesti.
Minä olen Georges-Jaques Danton, kolmekymmentäneljä-vuotias, syntynyt
Arcis-sur-Aube'issa, asianajaja, edustaja kansankonventissa, asun
Parisissa, rue de Cordelierllä.
Danton, kansalliskonventti syyttää teitä siitä, että te olette ollut salaliitossa Mirabeau'n ja Dumouriez'n kanssa, te olette tuntenut heidän vapauttavainoovat suunnitelmansa ja salaisesti kannattanut niitä.
(Danton räjähtää jyrisevään nauruun. Kansanjoukko väänteleikse naurusta. Iloisuuden voima ravistelee koko kansanjoukkoa.)
(Hämmästyneet tuomarit, kansa ja itse syytetytkin koukistuvat katsomaan häntä ja heihin tarttuu hänen naurunsa. Koko sali kaikuu naurunpuuskista. Danton lyö nyrkkinsä kaiteeseen.)
DANTON (nauraen)
Vapaus vehkeilee vapautta vastaan! Danton vehkeilee Dantonia vastaan. — Lurjukset!… Katsokaa minua suoraan naamaan. Vapaus, se on täällä. (Hän ottaa päänsä käsiensä väliin.) Se on muokannut ankaran jälkensä tähän naamatauluun, näihin silmiin on se sytyttänyt tulivuorilieskansa. Se on tässä äänessä, jonka mylvinä saa tyrannien palatsit järkkymään. Ottakaa minun pääni ja naulitkaa se tasavallan kilpeen. Se on vielä sittenkin Medusan tavoin saava vapauden viholliset pakahtumaan pelosta.
Minä en ole pyytänyt teitä pitämään mitään ylistyspuhetta itsellenne, vaan esittämään puolustuksenne.
Minun laiseni mies ei puolusta itseään: minun tekoni puhuvat itse puolestaan. Minulla ei ole mitään puolustettavana, ei mitään selitettävänä. Minun elämässäni ei ole mitään kätkettyä. Minä en ympäröi itseäni millään salaperäisyyksillä elääkseni huoruudessa vanhan akan kanssa, kuten Robespierre. (Joukko nauraa.) Minun oveni on selkoselällään. Ei ole mitään verhoja vuoteeni edessä, koko Ranska tietää milloin minä juon ja milloin rakastelen. Minä olen kansanmies: minun paheeni ja hyveeni kuuluvat kansalle. Minä en kätke siltä mitään. Minä näyttäydyn maailmalle apposen alastomana.
Senkin Sardanapal! Katsokaa sitä iletystä!
Danton, tuo röyhkeä puhe on loukkaus oikeutta vastaan. Teidän sanojenne siivottomuus osottaa teidän sielunne alhaisuutta. Sävyisyys on viattomuuden merkki samoinkuin uhkarohkeus rikoksen.
Jos uhkarohkeus on rikos, minä syleilen rikosta, presidentti, minä suutelen sitä keskelle suuta ja jätän hyveen sinulle: Faaraon laihat lehmät eivät koskaan ole herättäneet kateuttani. Minä rakastan uhkarohkeutta ja kerskaan siitä: uhkarohkeutta, jolla on väkevä syleily ja paisuvat rinnat, joista sankarit juo. Vallankumous on uhkarohkeuden tytär. Se se saattoi Bastiljin sortumaan. Se se ajoi minun ääneni kautta liikkeelle Parisin rahvaan kuningasvaltaa vastaan. Se se minun nyrkkini kautta tarttui Ludvigin katkaistun pään suuriin korviin ja heitti sen tyranneja ja heidän jumalaansa vasten naamaa.
(Hyvähuuloja ja liikuntoa kansanjoukossa.)
Kaikki nuo voimasanat eivät hyödytä mitään. Minä pyydän teitä palaamaan niihin syytöksiin, joita teitä vastaan on tehty, ja vastaamaan niihin täsmällisesti, poikkeamatta asiasta.
Minua syytetään, sanotte te! Missä ne ovat, minun syyttäjäni? Tulkoot esiin, niin minä heitän heidän niskaansa sen häpeän, jonka he ansaitsevat.
(Suurin osa kansaa hälisee hyväksyvästi, David ja hänen puoluelaisensa panevat vastaan.)
Vielä kerran, Danton, te loukkaatte kansanedustusta, oikeusistuinta ja riippumatonta kansaa, jolla on oikeus vaatia tiliä teidän teoistanne.
No minä siis myönnyn puolustautumaan, minä seuraan Saint-Just'in laatimaa kannetta… Selaillessani tätä kauhujen listaa, tunnen minä olemukseni vapisevan!… Minä myynyt itseni Mirabeau'lle, Orléans'ille, Dumouriez'lle! Minä, joka olen aina taistellut heitä vastaan. Minä vastustin Mirabeuan suunnitelmia, kun luulin niitä vapaudelle vaarallisiksi. Minä puolustin Marat'ta häntä vastaan. Minä kävin Dumouriez'n luona vain vaatiakseni häneltä tiliä niistä miljoonista, jotka hän oli tuhlannut. Minä aavistin hänen aikeensa ja estääkseni ne, minä mairittelin sen houkkien turhamielisyyttä. Olisiko hänet pitänyt saattaa ahtaimmilleen, kun hänellä oli käsissään tasavallan pelastus? Kyllä, minä lähetin Fabre'in hänen luokseen — niin, minä lupasin, että hänestä tulisi ylipäällikkö, mutta minä annoin samalla Billaud'n tehtäväksi valvoa häntä läheltä. Soimataanko minua siitä, että minä valehtelin kavaltajalle? Minä olen tehnyt paljon pahempia rikoksia isänmaan vuoksi. Valtakuntaa ei pelasteta papillisin hyvein. Kaikki rikokset, kaikki, olisin minä koukistumatta kantanut näillä harteillani, jos olisi ollut pelastettava teidät, teidät kaikki, tuomarit, kansa, te katalat petturitkin, jotka minua syytätte!… (Liikehtimistä kansanjoukossa.) Minä vehkeilemässä kuningasvallan kanssa! Niin, minä muistan tosiaan aiheuttaneeni uuden yksinvallan perustamisen elokuun 10:nä p:nä, federalistien voiton toukokuun 31 p:nä, preussilaisten voiton Walnyn luona!… Minun syyttäjäni! tuotakoon ne esiin! Minä pyydän saada puhua niille lurjuksille, jotka tuhoavat tasavallan. Minulla on tärkeitä asioita paljastettavana; minä pyydän, että minua kuunnellaan.
(Kansa: »oikein», »niin», niin, j.n.e.)
Turhaa juttua! Pää säkkiin!
Nuo sopimattomat purkaukset voivat vain pahentaa teidän asiaanne. Teidän syyttäjänne nauttivat yleistä kunnioitusta. Puhdistakaa itsenne ensin: syytetty ei ansaitse luottamusta ennenkuin hän on poistanut päältään ne epäilykset, jotka riistävät kaiken arvon hänen ilmiannoiltaan. — Teidän tasavaltalaisuutenne ei ole yksin kyseessä, koko teidän luonnettanne syytetään, teidän häpeällisiä tapojanne, teidän irstauttanne, teidän tuhlaavaisuuttanne, teidän nylkemisiänne ja kiristyksiänne.
Älä anna pursuta itseäsi tyhjäksi yhdellä kertaa! Tukitse kaunopuheisuutesi tynnyri. (Naurua joukosta.) Vuodata sitä pisara pisaralta, ettei mitään hukkaantuisi. — Mistä minua syytetään? — Siitäkö, että rakastan elämää ja nautin siitä? Totisesti, minä rakastan sitä. Kaikki Arras'n ja Geneveen pedantit eivät koskaan pysty tukahuttamaan sitä iloa, joka kuohuu Champagne'in maassa, paisuttaen viininrypäleiden nuput ja ihmisten halut. Pitäisikö minun punastua voimaani? Mitä te valitatte. Tämä voima se on pelastanut teidät. Sitä riittää kuinka moneen syleilyyn tahansa. Vai onko nautinto pannaanjulistettu teidän asetuksissanne? Onko Ranska tehnyt siveyslupauksen? Olemmeko me joutuneet erään nyreän maisterin patukan alle vai pitääkö meidän siksi että eräältä vanhalta ketulta on häntä katkaistu, menettää oma häntämme meidänkin?
(Pitkää äänekästä naurua.)
Teitä syytetään siitä, että te olette kavaltanut omaksi eduksenne osan rahoja, joita valtio oli teille uskonut — te olette käyttänyt salaisia rahastoja omiin huvituksiinne: te olette nylkenyt Belgiaa ja tuonut Brüsselistä kolme kärryllistä saaliinanne.
Minä olen jo vastannut noihin typeriin syytöksiin. Kun minä olin vallankumousministerinä, jätettiin minulle 50 miljoonaa — minä myönnän sen; minä olen tarjoutunut tekemään siitä tarkan tilin. Cambon antoi minulle 400,000 livreä salaisiin menoihin. Niistä olen minä kuluttanut 200,000 virallista tietä ja jättänyt avoimen valtakirjan Fabre'ille ja Billaud'lie. Nämä rahastot ovat olleet ne vipuset, joilla minä olen nostanut maaseudun liikkeelle. — Mitä tulee siihen naurettavaan juttuun arkkiherttuattaren servieteistä, jotka minä muka olisin tuonut Belgiasta poistettuani niistä merkit, niin pidetäänkö minua nenäliinanvarkaana? Minun matkalaukkuni on avattu Béthune'issä ja sen sisällöstä laadittu pöytäkirja; siinä ei ollut muuta kuin minun pitovaatteeni ja flanellinen korsetti. (Naurua.) Loukkaako se korsetti kenties Robespierren kainoutta? (Naurua.) Siitäkö minua syytetään?
Todisteena teidän ryöstötoiminnastanne on se tuhlaavainen elämä, jota te olette jo kaksi vuotta viettänyt ja johon teidän keskinkertainen varallisuutenne ei olisi antanut tilaisuutta, jollette te olisi höystänyt sitä valtion kustannuksella.
Niillä rahoilla, jotka minä sain myydessäni asianajotoimistoni, ostin minä talon Arcis'in piirissä ja varasin äidilleni, apelleni ja sille kunnon kansalaisettarelle, joka on minua imettänyt, vanhuudenturvan. Ne summat eivät nouse yli minun toimeni hinta-arvon ennen vallankumousta. Mitä tulee minun elämääni Parisissa ja Arcis'issa on mahdollista, etten minä ole aina mukautunut pikkumaiseen säästäväisyyteen. Minä en pakoita vieraitani tyytymään Duplay-muorin rehuliemeen. (Naurua.) Minä en osaa kitsastella. Ettekö te häpeä sättiä Dantonia siitä mitä hän syö ja juo? Inhottava tekopyhyys uhkaa saastuttaa koko kansan, — tekopyhyys, joka punastuu luonnollista, pelästyy voimaa ja peittää silmänsä jokaisen vapaan eleen edessä. Kielteiset hyveet saavat korvata kaikkia muita. Kun vain jollakin on huono vatsa ja tylsyneet vaistot, kun hän vain elää pienellä juustonpalasella ja nukkuu ahtaassa vuoteessa, sanotte te häntä lahjomattomaksi ja se sana suo hänelle erikoisvapauden: hänen ei tarvitse olla rohkea eikä älykäs. Minä halveksin noita vähäverisiä hyveitä. Hyve on olla suuri itselleen ja isänmaalle. Kun teillä on onni nähdä suuri mies keskellänne, älkää näykkikö hänen leipäänsä. Tarpeet, intohimot, uhraukset, kaikki on hänessä rakennettu toisin mitoin kuin muissa. Akilles söi häränselän ateriakseen. Jos joku Danton kaipaa runsasta ravintoa ruokkiakseen sulatusuuniaan, heittäkää sitä hänelle tekemättä laskuja: täällä roihuaa palo, jonka liekit suojelevat teitä niitä villipetoja vastaan, jotka väijyvät tasavaltaa.
(Hyväksyviä liikkeitä.)
Aasi! Miten mylvii! Kumpa läkähtyisi.
Te tunnustatte siis ne haaskaukset, joista teitä syytetään?
Sinä valehtelet, minä olen juuri kieltänyt ne. Minä olen elänyt yltäkylläisesti, kunniallisesti, säästäväisesti vaan en saiturillisesti minulle uskotuilla summilla. Minä olen antanut Dantonille, mikä Dantonille kuului. Kutsukaa tänne ne todistajat, joita minä olen pyytänyt, ja me selvitämme kaikki epäilyt. Häilyvät syytökset ja vastaukset eivät kelpaa. Vain tarkka, kohta kohdalta selvittävä tutkimus on tekevä lopun tästä oikeudenkäynnistä. Missä ovat nuo todistajat? Miksi vitkastellaan niiden kutsumista?
Todistajat!
DAVID (naapurilleen)
Pidätkö suusi kiinni! Varo itseäsi. Sinä puolustat kavaltajia? Katso, ettei päätäsi panna riippumaan!
Teidän äänenne väsyy, Danton, levätkää.
Ei tee mitään, minä voin jatkaa.
Hetken perästä te puhutte tyynemmin.
DANTON (raivoissaan)
Minä olen tyyni! — Minun todistajani! Kolme päivää olen minä pyytänyt tätä eikä ketään vielä ole kutsuttu. Minä vaadin yleistä syyttäjää selittämään koko kansan kasvojen edessä, miksi minulta kielletään oikeus.
Todistajat!
Minä en ole vastustanut heidän kutsumistaan enkä tee sitä nytkään.
No, kutsu heidät sitten — kaikkihan tapahtuu sinun käskystäsi.
Minä siis julistan sallivani, että todistajat kutsutaan — ei kuitenkaan niitä kansankonventin jäseniä, joihin syyttäjät ovat viitanneet, sillä syyte on lähtenyt koko kansalliskokouksesta ja olisi naurettavaa vaatia teidän omia syyttäjiänne myötävaikuttamaan teidän puolustukseenne, etenkin juuri kansanedustajia, ylimmän vallan hoitajia, jotka ovat tilivelvollisia ainoastaan kansalle.
Oo, oivallista jesuiittapeliä!
(Hän nauraa Fabre'in kanssa.)
Minun toverini voivat siis murhata minut, ja minun ei sallita lannistaa murhaajiani?
Uskallatko sinä herjata kansan eduskuntaa.
Olemmeko me siis täällä vain muodon vuoksi. Meidät tahdotaan pakottaa näyttelemään vain mykkää osaa?
Kansa, sinä kuulet sen! He pelkäävät totuutta. He kavaltavat todisteita, jotka kukistaisivat heidät.
(Liikettä.)
Älkää kääntykö kansan puoleen.
Kansa on meidän ainoa tuomarimme; te ette ole mitään ilman sitä.
(Hyväksymisiä.)
Minä vetoan konventtiin!
Te tahdotte panna meille kapulan suuhun. Vaan se ei tule onnistumaan.
Minun ääneni on järisyttävä Parisia sen sisälmyksiä myöten. Valoa!
Valoa!
Valoa! (Joukon kiihtymys, joka on kasvanut pelottavassa crescendossa Dantonin ensi vetoomuksesta todistajiinsa, purkautuu hälinän ja hyvähuutojen myrskyksi, joka peittää kaikki sanat.)
Hiljaa!
Todistajat! (Kaikki samassa raivokkaassa rytmissä.) todistajat! Todistajat! (David'ia ja hänen ystäviään, jotka vastustavat, kolhitaan pahasti. Tuomarit ovat peloissaan.)
On saatava loppumaan tämä pahennusta tuottava sanasota — minä kirjoitan konventtiin ja ilmoitan pyyntönne: me tulemme tottelemaan sitä.
(Kansa ilmaisee hyväksymistään. Fouquier ja Herman neuvottelevat
keskenään, kirjoittavat, lukevat hiljaa mitä ovat kirjoittaneet.)
CAMILLE (innoissaan)
Asia on voitettu.
Me masennamme ne lurjukset — te saatte nähdä ne luhistuneina, nenät omissa tunkioissaan. (Vähän naurua. Keskustelua ja väittelyä kansanjoukossa.) Jos Ranskan kansa on mitä sen tulee olla, on minun vielä pakko pyytää heille armoa.
Armoa niille, jotka tahtovat meidän kuolemaamme.
CAMILLE (hilpeästi)
Pyh! me nimitämme Saint-Justin koulunopettajaksi Blerancourtiin ja
Robespierre'in kirkonisännäksi Saint-Omer'iin. (Vähän naurua.)
HERAULT (kohauttaa olkapäitään)
Ne ovat parantumattomia. Ne eivät jätä toivoaan vielä pyövelinkärryissäkään.
Mitä typeriä elukoita! Syyttävät Dantonia ja Desmoulins'ia tasavallan vastustamisesta. Barère kai on oikea patriootti tätä nykyä, vai mitä? Ja Danton aristokraatti?
(Naurua ryhmässä, jonka puoleen Danton puhuu, ja valamiesten kesken.)
Ranska ei vielä pitkiin aikoihin opi nielemään niin karkeita valeita.
(Eräälle valamiehelle.) Luuletko sinä, että me olemme salavehkeilijöitä? Näettekö, hän nauraa, hän ei sitä usko. Pankaa pöytäkirjaan, että hän nauroi.
FOUQUIER (keskeytyen työstään)
Minä pyydän teitä lopettamaan nuo yksityiskeskustelut. Laki ei sitä salli.
Sinä tahdot opettaa isällesi miten lapsia tehdään. (Naurua ja hilpeää hälinää koko ajan kuin Danton puhuu ystäviensä kanssa.) Minä se olen antanut perustaa tämän tuomioistuimen — minun kai pitäisi tuntea se.
Minä alan jälleen tuntea valon ihanuuden. Äsken se näytti minusta sammuneelta ja kuolleelta kuin haudassa.
Ei valo, vaan sinä olet saanut entisen värisi. Äsken sinä olit haikean näköinen.
Minä häpeän heikkouttani. Minun ruumiini on raukkamainen.
Senkin vehkeilijä! sinä tahdoit vain päästä naisten suosioon. Se onnistui. Katsos tuota tyttöä tuolla, kuinka hän hyväilee sinua silmillään.
HERAULT (lempeästi)
Ystävä-raukkani, minun käy teitä sääliksi.
Kuinka niin, kaunis poika?
Te kaupittelette karhun nahkaa ja teidän omanne on jo mennyttä.
Minunko nahkani? Niin, minä tiedän, sillä on halukkaita ottajia. Saint-Just himoitsee sitä. No niin, tulkoon ottamaan sen. Jos hän onnistuu, saa hän kernaasti tehdä siitä maton vuoteensa viereen.
Mitä hyödyttää häärätä?
(Hän kohauttaa olkapäitään ja vaikenee. Sillaikaa on Fouquier kirjoittanut kirjeen, jonka vartija ottaa ja vie poistuessaan.)
Odotellessamme konventin vastausta me jatkamme kuulustelua.
(Santarmit käskevät syytetyt paikoilleen istumaan. Philippeaux'lle.)
Teidän nimenne, etunimenne, asemanne.
Pierre-Nicolas Philippeaux, tätä ennen tuomari la Mans'in presidiali-oikeudessa, kansanedustaja konventissa.
Ikänne?
Kolmekymmentä viisi vuotta.
Te olette koettanut herpaista kansallista puolustusta ollessanne valtion lähettinä Vendée'ssa. Te olette koettanut saattaa Yhteishyvänvaliokunnan huonoon huutoon häpäisevillä parjauskirjoituksilla. Te olette ollut osallisena Dantonin ja Fabre'in salaliitossa kuningasvallan palauttamiseksi.
Minä olen saattanut närkästyneen yleisön tietoon muutamien kenraalien rosvoukset. Se oli minun velvollisuuteni ja sen minä olen täyttänyt.
Teidän velvollisuutenne oli, — siinä leppymättömässä taistelussa, jolla Ranska on lunastettu — jännittää kansallisen toimintakyvyn kaikki joustimet. Te olette lyönyt ne rikki.
Ronsin ja Rossignol häpäisevät ihmiskuntaa.
Siinä on Vendéelainen.
Sinä et ollut edustamassa ihmiskuntaa, vaan isänmaata.
Minun isänmaani on ihmiskunta.
(Muutamia hyvähuuloja ja useita vastalauseita.)
Nuo Rossignolin murskaamat rojalistit, joita te niin säälitte, kunnioittivatko ne ihmisyyttä?
Mikään ei voi puolustaa rikosta.
Voitto.
Bravo, Fouquier! — Niin, niin, bravo!
Syyttäjä, minä syytän sinua.
Kuulkoon kansa nuo katalat sanat.
FOUQUIER-TINVILLE (kohauttaen harteitaan)
Kansa tuomitkoon.
(Kansassa on eri mieliä; se on osottanut hyväksymistään
Fouquier'lle ja hälisee äänekkäästi.)
DANTON (hiljaa Desmoulins'ille)
Suu kiinni, hölmö! sinä heität kiviä minun puutarhaani.
CAMILLE (ihmeissään)
Kuinka niin?
Minähän olen sanonut paljon toisenmoisempaa kuin se.
PRESIDENTTI (Westermannille)
Syytetty, nouskaa ylös.
Minäkö nyt? Tuhat tulimmaista! eteenpäin!
Nimenne?
Sen sinä tiedät hyvin.
Nimenne!
WESTERMANN (kohauttaen olkapäitään)
Pöyhkeilijät!… Kysy kansalta.
Te olette François Joseph Westermann, syntyisin Elsassista, brigadikenraali. Neljäkymmentä kolme vuotta vanha. Teistä piti tulla tämän salaliiton miekka. Danton kutsutti teidät Parisiin johtamaan vastavallankumouksen sotajoukkoa. Te olette tehnyt itsenne syypääksi julmuuksiin armeijassanne. Te olette ollut syypäänä Chatillon'in tappioon. Yhteisneuvoin Philippeaux'n kanssa te olette koettanut kaataa maahan niitä isänmaanystäviä, joita teidän tehtävänänne oli puolustaa. — Teidän entisyytenne on sitäpaitsi surkuteltava. Teitä on kolmesti syytetty varkaudesta.
Sinä valehtelet, sika!
(Naurua.)
Minä annan viedä teidät takaisin vankeuteen oikeuden loukkaamisesta ja tuomita kuulematta teitä.
Viisitoistavuotiaana tulin minä sotamieheksi. Elokuun 10 p. johdin minä kansaa Tuileries'n valloituksessa. Minä tappelin Jemmapesin luona. Dumouriez jätti minut yksin Hollantiin, vihollisten keskeen — minä vein brigadini takaisin Antwerpeniin. Sittemmin olen ollut Vendée'ssa ja antanut Charette'in ja Cathelineau'n rosvoille paljon päänvaivaa. Savenay, Ancenis ja le Mans ovat saaneet lantaa heidän raadoistaan. Ne roistot syyttävät minua julmuudesta, niinkö? Ne eivät ole sanoneet kyllin: — minä olen ollut petomainen kaikille pelkureille. Tahdotaanko todisteita minua vastaan? Kas tässä: Pontorson'in luona annoin minä ratsuväkeni hyökätä pakenevien sotamiesteni kimppuun. Chatillon'issa halkaisin minä sapeliniskulla naaman raukkamaiselta upseerilta. Minä olisin antanut vaikka polttaa armeijani, jos sitä olisi tarvittu voiton saamiseksi… Minä olen hävittänyt maata, sanot sinä? Mitä se sinuun kuuluu? Te olette heikkomielisiä. Minä olen tehnyt sotilaan ammattiani — minä en ole kauppamies. Minun velvollisuuteni on puolustaa isäini maata, ja sen olen minä täyttänyt kolmenkymmenen vuoden aikana, säästämättä hikeäni tai vertani. Minä olen saanut seitsemän haavaa kaikki etupuolelle; yksi ainoa on tullut takaapäin: minun syytöskirjelmäni.
(Naurua ja hyvähuutoja.)
Te olette useamman kerran todistajien läsnäollessa lausunut julki herjaavia sanoja konventtia vastaan. Te olette uhannut haudata edustajat palatsin muurien alle.
Se on tosi. Minä vihaan sitä epäluuloista ja jaarittelevaa roskaväkeä, joka kahlehtii kaiken toimintakyvyn kateellisella typeryydellään. Minä olen sanonut, että konventti tarvitsisi muutaman luudanvedon ja että minä ottaisin kyllä vaivakseni raastaa pois roskatunkion.
(Naurua ja vastalauseita.)
Sinä siis tunnustat salaliiton?
Mitä sinä jaarittelet salaliitosta? Minä olen ajatellut yksin ja toiminut yksin. Minä en ole kenenkään täällä olevien ystävä. Olen joskus pakissut Dantonin kanssa ja minä annan arvoa hänen tarmolleen, mutta hänkin on asianajaja eikä minulla ole luottamusta asianajajiin. Ranskaa ei pelasteta puheilla vaan miekoilla.
(Muutamia hyväksymisen ilmauksia ja useita vastalauseita. Muutamat alkavat apploodeilla, sitten suuttuvat enemmän kuin muut.)
Se riittää. Asia on selvä.
Giljotinoikaa minut! Giljotiinikin on miekanisku. Minä pyydän vain yhtä seikkaa: että minut pannaan selälleni, minä tahdon tehdä tapparalle rintamaa.
(Muutamia kättentaputuksia ja liikuntaa. Näkyy että joukko on
myötätuntoinen Westermannille, mutta se on varuillaan ja odottaa
silminnähtävästi alkuunpanoa toimiakseen, mutta sitä ei tule.)
(Vadier ja Billaud-Varenne tulevat sisään.. Fouquier nousee ja menee puristamaan heidän kättään. Hälinää kansanjoukossa: »vastaus, konventin vastaus».)
BILAUD-VARENNE (puoliääneen)
Ne lurjukset, nyt ne ovat satimessa.
VADIER (puoliääneen Fouquier'lie)
Tässä on se, mikä päästää teidät pulasta.
FOUQUIER-TINVILLE (samoin)
Sitä me tarvitsemme.
(Kuohuntaa — sitten syvä hiljaisuus. Fouquier lukee seisaallaan: molemmatkin konventin jäsenet asettuvat hänen sivulleen.)
FOUQUIER (lukien)
»Kuultuaan yhteishyvän ja yleisen turvallisuuden valiokuntain lähettämät tiedonannot, kansalliskonventti määrää vallankumous-oikeusistuimen jatkamaan oikeudenkäyntiä Dantonin ja muitten salaliitto-asiassa, ja on oikeuden esimiehen siinä käytettävä kaikkia lain myöntämiä keinoja arvovaltansa tehostamiseksi sekä tukahdutettava kaikki syytettyjen yritykset häiritä yleistä rauhallisuutta tahi ehkäistä oikeuden voittokulkua — sekä määrää samalla, että jokainen salaliittolaisuudesta haastettu, joka vastustaa tai herjaa oikeutta, on heti asetettava julkisen sanankäytön ulkopuolelle.»
(Yleinen hämmästys. Sitten äkkiä alkaa joukko äänekkäästi puhua, ja syytetyt, ensin kuin jähmettyneet, alkavat purkaa mieltään.)
Kuinka alhaista! meidät kuristetaan.
Ne eivät ole tuomareita, vaan teurastajia!
DANTON (Fouquier'Ile)
Sinä et ole lukenut kaikkea. On vielä muutakin. Vastaus! Vastaus meidän pyyntöömme.
Hiljaa!
FOUQUIER (jäätävän hiljaisuuden vallitessa)
Konventti saattaa tietoon seuraavan kirjeen, jonk komiteat ovat saaneet poliisiviranomaisilta, jotta oikeusistuin näkisi mikä tuho vapautta uhkaa. (Lukien:) »Parisin kommuuni. Me poliisidepartementin johtajat olemme eräältä Luxembourg-vankilan porttivahdilta saamamme kirjeen johdosta kiiruhtaneet vankilaan ja käskeneet puheillemme kansalaisen Laflotte'in, tasavallan entisen ministerin Firenzessä, noin viikko sitten siellä vangitun, joka on meille kertonut, että hän eilen illalla kello kuuden ja seitsemän välillä oli ollut kansalaisen kenraali Dillonin huoneessa ja oli mainittu Dillon silloin vetänyt hänet syrjään ja sanonut, että on noustava sortoa vastaan ja että ne jalot ja etevät miehet, jotka olivat tähän ynnä muihin vankiloihin suljettuina aikoivat liittyä yhteen, sekä että Desmoulins'in vaimo oli hänen käytettäväkseen jättänyt tuhat taaleria, joilla oli koottava kansaa häiritsemään vallankumoustuomioistuimen istuntoa — —»
(Kiihtymystä.)
CAMILLE (suunniltaan)
Ne roistot! heille ei riitä, että he murhaavat minut, he tahtovat vielä murhata vaimonikin! — (Hän repii tukkaansa.)
DANTON (näyttäen nyrkkiä Fouquier'lle)
Te konnat! Konnat! Ne ovat tekaisseet tämän salajuonen tuhotakseen meidät.
(Kansanjoukko hyväksyy ja paheksuu.)
FOUQUIER (jatkaa melusta huolimalla ja onnistuu uudelleen saamaan joukon mielenkiinnon puoleensa.)
— »Laflotte päätti uskotella olevansa samaa mieltä, paremmin päästäkseen salahankkeen perille. Dillon, joka kuvitteli liittäneensä hänet alhaiseen juoneensa, teki hänelle tarkan selon eri suunnitelmista. Laflotte asettautuu Yhteishyvänvaliokunnan käytettäväksi ilmoittaakseen sille yksityiskohdat…»
(Joukon kiihtymys peittää hänen äänensä.)
CAMILLE (kuin hulluna)
Pedot! Ihmissyöjät. (Rutistaa paperit, jotka hänellä on kädessään ja heittää Fouquier'ta päähän. — Kansalle:) Auttakaa! auttakaa!
(Kansassa äänekästä suuttumusta.)
DANTON (jylisten)
Kurjat murhamiehet, kytkekää meidät samalla tähän penkkiin ja pistäkää puukko kurkkuun!
KANSA (riemuissaan)
Hän läkähtyy! Hän kuohuu. Suurenmoista! Sitä ääntä!… Hyvä!
Tyranniutta!
Kansa, ne tappavat meidät, ne surmaavat sinut meidän kerallamme. Danton murhataan! Parisi, nouse, nouse!
Aseisiin!
(Hurjaa melua, johon kaikki äänet hukkuvat. Kuuluu töintuskin Dantonin mylvintä melun keskeltä. Hän syöksyy Vadier'tä kohti, jonka santarmit ja esimiehen pöytä erottaa hänestä, ja puristaa hänelle nyrkkiä. Joukko viheltää Vadier'lle, joka selkä koukussa antaa myrskyn mennä ylitse, ja pälyilee saliin ivallisella ja ilkeällä välinpitämättömyydellä.)
FOUQUIER (kalpeana ja hätäytyneenä molemmillekin konventin jäsenille)
Mitä tehdä? Minä hetkenä tahansa voi joukko syöstä kimppuumme.
Ne rosvot!… Hanriot, käske tyhjentää sali.
Se olisi taisteluhaaste ja kuka tietää olemmeko me vahvemmat.
FOUQUIER (joka on juuri katsonut ikkunasta)
Kansanjoukkoa on kokoontunut rantakadulle. Se voi murtaa portit.
Kansa, me voimme kaiken, me olemme voittaneet kuninkaat, Euroopan sotajoukot. Taisteluun! Murskaksi tyrannit!
VADIER (Fouquier'lle)
Ennen kaikkea: toimita ne takaisin vankilaan. Saata tuo räyhääjä pois näkyvistä.
DANTON (näyttäen nyrkkiä Vadier'lie)
Katsokaa noita kurjia murhamiehiä; ne seuraavat meitä kuolemaan asti… Vadier! Vadier! Koira se! Koska tämä on ihmissyöjäin sotaa, niin tulkoot nyrkeillään riistämään minun henkeäni!
VADIER (Fouquier'Ile)
Syyttäjä, pane toimeen esivallan määräys.
FOUQUIER-TINVILLE (melu hiljenee, kun presidentti koputtaa pöytään)
Se kauhistava hävyttömyys, jolla syytetyt puolustautuvat, ne herjaukset ja uhkaukset, joita he julkeavat syytää tuomioistuinta vastaan, pakoittavat tämän ryhtymään tilanteen vakavuutta vastaaviin keinoihin. Minä pyydän siis, että kysymykset asetetaan ja tuomio julistetaan syytettyjen poissa ollessa.
(Mykkää hämmästystä ja liikettä. Kansan kiihko ja hälinä jatkuu sitten kohtauksen loppuun asti kuin jonkin kuumeen vallassa.)
Tuomioistuin on neuvotteleva siitä. Saattakaa syytetyt istumaan.
(Danton näyttää kuin ei hän ymmärtäisi, on tukahtumaisillaan ja päästää pedon ulvonnan.)
VADIER (puoliääneen)
Ulise ukkoseni, ulise! Sinä olet säkissä.
HERAULT (nousten ja pudistaen vaatteitaan)
Loppu tuli.
DANTON (sallii santarmien taluttaa hänet penkille ja luhistuu siihen murtuneena)
Mennyttä kalua!… (Hillitsee itsensä äkkiä keskellä rajuuden puuskaa.)
Hiljaa, Danton, hiljaa! Sinun kohtalosi on täytetty.
CAMILLE (huutaen)
Minä olen Robespierren ystävä! Minua ei voida tuomita…
WESTERMANN (Dantonille)
Estä toki tuota nautaa häpäisemästä itseään.
HERAULT (Desmoulins'ille)
No ystäväni, näyttäkäämme että osaamme kuolla.
Me olemme eläneet kylliksi nukkuaksemme kunnian helmaan, — vietäköön meidät mestauslavalle!
Oo, minun vaimoni! minun poikani. Minä en enää näe heitä koskaan! — ei, se on mahdotonta! Ystäväni, ystäväni, auttakaa!
Antakaa viedä syytetyt takaisin.
Ole toki rauhallinen ja jätä tämä viheliäinen roskajoukko.
HERAULT (menee Fabre'in luo ikäänkuin hänellä olisi kiire saada asia loppumaan, odottamatta santarmeja, jotka ajavat syytettyjä pystyyn.)
Anna minulle käsivartesi, ystäväni: nyt loppuvat kipusi.
Me olemme nähneet hyvän näytännön ennen kuolemaamme.
Niin kyllä, Fabre, sinua loukkaamatta, siinä on näytelmä, joka pimittää sinun sepitelmäsi.
Sinä et tunne minun viimeistäni; se on jotain se. Kun eivät vain hävittäisi käsikirjoitustani: minulla on kadehtijoita.
Minä avaan haudan — Robespierre tulee pian minun jälestäni.
CAMILLE (takertuen penkkiin, josta santarmit koettavat irroittaa häntä.)
Minä en lähde! Auttakaa. Kansa, minä olen luonut tasavallan. Puolustakaa minua… Te ette vie minua tästä, julmurit! Kurjat murhaajat… Oh! Lucile Horace! rakkaani, rakkaani!
(Hänet viedään pois, hänen ulistessaan. Kansa on hyvin kuohuissaan, tahtoisi toimia, vaan ei uskalla; mutia tuntuu, että kuohu käy. Ääniä: »Ei, ei», »se on liikaa», »se on kurjaa», »raukka», »jättäkää hänet», »ei saa tuomita häntä».)
DANTON (ensin liikuttuu, sitten oikaistuen)
Kas niin, Danton, pois heikkous!
WESTERMANN (Dantonille)
Miksi et sinä käytä hyväksesi kansan kuohua? Sehän on valmis tappelemaan.
Tuo roskajoukko! Joutaa hiiteen!… Se on täällä taputtamassa käsiään sille, joka voittaa. Minä olen liiaksi totuttanut sitä toimimaan niin.
Toimi siis!
Liian myöhäistä. — Ja toiseksi: minä välitän viis. Tasavalta on hukassa: kuolen mieluummin itse ennen sitä.
Siinä nyt epäröintisi hedelmä! Olisit hyökännyt ennen Robespierre'iä!
Vallankumous ei voi elää ilman meidän kahden päitä. Minä en olisi voinut puolustaa itseäni muuten kuin kuristamalla hänet. Rakastan enemmän vallankumousta kuin itseäni.
(Westermann menee.)
Tule, Danton, on lohdullista kuolla niinkuin on elänyt.
Minä olen tehnyt kaikkia rikoksia vapauden vuoksi. Minä olen sälyttänyt selkääni kaikki ne kauhistavat tehtävät, joita toisten tekopyhyys pakeni. Minä olen uhrannut kaikkeni vallankumoukselle, ja minä huomaan nyt hyvin, että se on ollut turhaa. Se portto on pettänyt minua; se uhraa minut tänään; se uhraa Robespierre'in huomenna; se antautuu ensimäiselle seikkailijalle, joka kiipee sen sänkyyn. — Mutta vähät siitä! Minä en kadu mitään; minä rakastan sitä porttoa ja iloitsen siitä että olen häpäissyt itseäni hänen tähtensä. Minä surkuttelen niitä kurjia raukkoja, jotka eivät ole saaneet lainkaan hieroa ihoaan vapauden hipiää vasten. Kun on kerrankin suudellut tuota jumalallista hutsua, voi mennä kuolemaan: silloin on elänyt.
(Menee Philippeaux'n kanssa.)
Pyydän valamiehistöä lausumaan, onko se saanut tarpeelliset tiedot asioista.
Valamiehistö vetäytyy neuvottelemaan.
(Valamiehistö menee.)
(Kansanjoukko, aaltoilee rauhattomana, päättämättömänä ja huonotuulisena. — Ulkoa kuuluu Dantonin ääni ja kansan rähinää. — Yleisö tunkeilee ikkunoihin. Muutamia tuomioistuimen jäseniä samoin. Salissa olijat toistavat ulkoa kuuluvia sanoja, ensin puoliääneen, sitten kovemmin.)
Melu alkaa. Meille tulee kuuma paikka.
Meidän pitää estää noiden huutojen vaikutus valamiehiin. Mennään valaisemaan heitä.
(Menevät. Joukko protestoi Vadier'ta ja Fouquier'ta vastaan.).
Kansalaiset… tuomioistuimen pyhyys… kunnioitus oikeutta kohtaan…
(Melu peittää hänen äänensä.)
Danton, Danton! Me tahdomme Dantonin! Danton vapaaksi!
Me olemme saarroksissa. Ne tekevät lopun meistä kaikista.
(Hän vetäytyy ovelle, käsi rivassa.)
(Raivostunut kansa särkee penkit ja valtaa tuomioistuimen, syytäen kuoleman uhkauksia.)
SAINT-JUST (tulee sisään)
(Joukko vaikenee äkkiä aristuneena. Saint-Just tarkastaa sitä hetken kylmin ja ankarin katsein. Joukko vetäytyy syrjään. Muutama hetki jäätävää hiljaisuutta. Sitten alkaa hälinä uudelleen, mutta vähemmän väkivaltaisena.)
VADIER (joka on tullut sisään Saint-Justin jälestä ja käyttää hyväkseen lyhyttä hiljaisuutta)
Kansalaiset, tasavallan elintarve- ja muonituskomitea…
(Joukko pakottaa hälisijät vaikenemaan.)
VADIER (jatkaa)
… saattaa yleisön tiedoksi että jauho- ja halkolähetys saapuu tänä iltana Bercy'n satamaan.
(Nousee suuri melu ja yleinen sekasorto. Joukko sysii ja tappelee päästäkseen ulos. Vain pieni määrä itsepäisen uteliaita jää odottamaan oikeusistunnon loppua.)
VADIER (katsoo poisvirtaavaa kansanjoukkoa, ivansekaisesti)
Sydän on hyvä, mutta vatsa on parempi.
(Valamiehistö palaa takaisin. Presidentin yksitoikkkoiset kysymykset hukkuvat hälinään. Vähitellen kuoleutuu häly kuulumattomiin ja Hermanin ääni kuuluu selvemmin. Tuomio julistetaan kuoleman hiljaisuudessa.)
PRESIDENTTI (valamiehistölle)
Kansalaiset, valamiehistö — on ollut olemassa salaliitto, jonka tarkoituksena on ollut häväistä kansan eduskuntaa, saattaa monarkia jälleen voimaan ja lahjomalla hävittää tasavaltainen hallitus. — Onko Georges Jacques Danton, asianajaja, kansalliskonventin jäsen, ottanut osaa tähän salaliittoon?
On.
Onko Lucie-Camille-Simplice Desmoulins, asianajaja, konventinjäsen, ottanut osaa tähän salaliittoon?
On.
Onko Marie-Jean Herault Séchelles, syyttäjä, asianajaja, konventinjäsen, ottanut osaa tähän salaliittoon?
On.
Onko Philippe François Nazaire Fabre, lisänimeltään d'Eglantine, konventinjäsen, ottanut osaa tähän salaliittoon?
On.
Onko Pierre Nicolas Philippeaux, entinen tuomari, konventinjäsen, ottanut osaa tähän salaliittoon?
On.
Onko François Joseph Westermann, brigadikenraali, ottanut osaa tähän salaliittoon?
On.
Minä vaadin, että lakia sovellutetaan.
Tuomioistuin julistaa siis, että Georges Jacques Danton, Lucie-Simplice Camille Desmoulins, Marie-Jean Herault Séchelles, Philippe François Nazaire Fabre, lisänimeltään d'Eglantine, Pierre Nicolas Philippeaux ja François Joseph Westermann ovat tuomitut kuolemaan, sekä määrää, että tämä tuomio on tuomioistuimen sihteerin ilmoitettava asianomaisille Conciergerie-vankilassa ja on se toimeenpantava tänä päivänä, germinalkuun 16:na, Vallankumoustorilla.
Eläköön konventti!…
(Joukko hajaantuu. Ulkoa kaukaista hälinää, joki vähitellen häipyy pois. — Saint-Just, Vadier, Billaud-Varenne, jotka seisovat vielä etunäyttämöllä, katsovat toisiinsa, mykkinä ja liikkumattomina.)
Se mädännyt kolossi on kaadettu maahan. Tasavalta voi jälleen hengittää.
BILLAUD (luoden ilkeän katseen Saint-Justiin)
Tasavalta ei ole vapaa, ennenkuin kaikki diktaattorit ovat saaneet loppunsa.
SAINT-JUST (katsoo kylmästi Vadier‘hen ja Billaud'hon)
Tasavalta ei ole vapaa ennenkuin kaikki saaliinhimoiset rosvot ovat saaneet loppunsa.
VADIER (nauraen ivallisesti)
Tasavalta ei ole vapaa, tasavalta ei ole puhdas ennenkuin tasavalta on saanut loppunsa.
Aatteet eivät tarvitse ihmisiä. Kansat kuolevat, että Jumala eläisi.