The Project Gutenberg eBook of Suuret haaveilijat, by Kaapo Murros

Alkulause.
Yhteiskuntafilosofia viime vuosisadalla.
Saint Simon.
Charles Fourier.
  Fourierin järjestelmä käytännössä.
Robert Owen.
  Owenin kokeilut Amerikassa.
Muita kommunistisia kokeiluja.
  Icarialainen liike.
Havaintoja ja mietelmiä.

Se aine, jota tämä kirjanen käsittelee, on anteeksi antamattoman outoa suomalaisessa kirjallisuudessa ja suurelle osalle yleisöäkin. Suomalaisissa oppikouluissa käydään tämä tärkeä opintoala läpitse mahdollisimman hätäisesti, vain kirkkohistorian valossa, ja opetuksen päätarkoituksena on suojella niin sanoakseni kirkollistaloudellista puhdasoppisuutta nykyajan valtavaa taloudellista vallankumousaatetta vastaan. Saint Simon, Fourier ja Owen ovat sentakia monelle suomalaiselle ylioppilaallekin vain uskonnollisia kerettiläisiä, joiden nimet tulee unohtaa niin pian kuin mahdollista.

Olen koettanut käsitellä mahdollisimman lyhyesti, vain yleiskuvauksen luomalla, näitä aikansa suurmiehiä, joita vapaan kilpailun tuottamassa jättiläiskehityksen huumauksessa maailma on väkisinkin koettanut unholaan painaa. Alkuperäiseen suunnitelmaan kuuluivat myös uskonnolliset yhteiskuntaparannelmat, mutta jäivät ne kuitenkin tästä pois tulevaisuudessa eri teoksena esitettäviksi.

Lähteistä mainittakoon: American Communities, by W. A. Hinds 1902. —
Social Destiny of Man, by Albert Brisbane 1840. — History of Socialism
in the United States, by Morris Hillquit 1903. — Geschichte der
Deutschen Socialdemokratie, von Franz Mehring, erster Band, 1903.

Ranskan vallankumous 1789 on niitä historian tapahtumia, jotka muodostavat käännekohdan eri ajanjaksojen välillä. Se on lähtökohtana uudemman ajan kehitykselle niin historiallisessa kuin valtiollisessa suhteessa, yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa, filosofisessa ja luonnontieteellisessä sekä uskonnollisessa suhteessa, ja siitä lähtien eri alojen kehitykset kulkevat yhä lähemmäksi toisiaan, aivan kuin vastustamaton voima niitä vetäisi johonkin nielukohtaan yhtyäkseen sopusoinnussa johonkin yhteiseen suurkäsitteeseen. Saksalaisessa filosofiassa ne jo tapaavat yhteisen kulkuväylän dialektisessa ajattelumuodossa ja soluvat sitä myöten vihdoin materialistiseen historiakäsitykseen kulkeakseen sitten käsikädessä tuloksiaan toteuttamaan käytännöllisessä yhteiskunnan uudistustyössä.

Ranskan vallankumouksen suurajattelijat olivat ehdottoman vallankumouksen miehiä. He eivät tunnustaneet minkäänlaista ylivaltaa, arvostelivat kaikkia ja repostelivat joka sopen olevaisessa elämässä ylösalasin, saadakseen sen järjen vaakalaudalle punnittavaksi ja tuomittavaksi. Uskonto, otaksumat luonnosta, valtio, yhteiskuntarakenne, kaikki vedettiin kirkkaaseen päivän valoon, niitä katseltiin epäluulolla, ja missä vähänkin oli peruste ennakkoluulolle vivahtavaa, se heitettiin romukasaan ja uutta ehdottoman "järjellistä" pystytettiin tilalle. Vuosituhanten ennakkoluulot oli tarkoitus masentaa ikipäiviksi, hävittää niiden mukana kaikki vääryys, sorto, paha ja laskea ikitotuus, ikioikeus, luonnon yhdenvertaisuus ja ihmisen ihmisoikeudet korkeimmiksi ja ainoiksi hallitusmiehiksi. Maailma seisoi päällään, sanoo kaksimielisesti Hegel tästä aikakaudesta. Järki oli jumala, ja järjen hallintokauden oli määrä alkaa kirkkaassa päivän valossa.

Se oli ihannemuoto siitä porvarillisesta yhteiskunnasta jota tätä nykyä eletään. Aatteita toteutettaessa olivat vastakkain feodaalinen aatelisluokka ja aateliton "kolmas sääty", järjestymätön köyhälistö kintereillä. Yhdenvertaisuus tarkoitti yhdenvertaisuutta "lain edessä" ja vapaus tarkoitti aateliston etuoikeuksien kumoamista; veljeyshuuto kulki vierellä kolmantena antamassa tyydytystä pelkkänä lupauksena kurjuuteen vajonneelle köyhälistölle.

Mutta jo tämän suuren keskiluokan liikkeen rinnalla oli syntynyt käsitys toisenlaisestakin luokkajaosta, sorretun ja sortajan välisestä; aavistettiin että yhdenvertaisuus "lain edessä" ei ollut täydellinen, vaan että siitä puuttui yhteiskunnallisten ja taloudellisten olosuhteitten yhdenvertaisuus; että vapaus ei voinut rajoittua luokkaetuoikeuksiin yksinomaan, vaan että luokkaerotus sellaisenaan oli vapautta ehkäisevä. Näihin silloisiin sivuseikkoihin iskeytyivät kiinni suuret utopistiset ajattelijat Saint Simon, Fourier ja Owen, jotka vapautuneina yleisen kehitysaskeleen riemusta jaksoivat katsella uutta porvarillista yhteiskuntaa puutteineen.

Nämä kolme ajattelijaa eivät olleet mitään köyhälistön edustajia, enemmän kuin Ranskan filosofitkaan. He sulkivat teorioihinsa koko maailman parannuksen, ajattelematta minkään erikoisen luokan kohottamista yksinomaan. Mutta samalla he järjen palvelijoista erosivat sangen suuresti ja pitivät heidän ajattelunsa tuloksia yhtä väärinä kuin oli porvarillinen yhteiskuntakin. Heillä ei liioin vielä ollut käsitystä kehityksen johdonmukaisuudesta. Järki ja oikeus olivat heidän mielestään aina tähän asti olleet piilossa ihmiselämässä, ei ollut niiden keksijätä vielä ennen syntynyt. Nyt olivat ne löydetyt ja luonnollisesti heti ne myös laskettaisiin oikealle tilallensa. Ja se löytö oli tapahtunut sattumalta, riippumatta mistään kehitysasteesta; sama keksintö olisi yhtä hyvin voitu tehdä jo tuhat vuotta ennen ja sovittaa elämään yhtä erinomaisella menestyksellä.

Tämä käsitys se heidän kommunistisille kokeilleen antoi sitkeyttä ja itsepäisyyttä huolimatta pettymyksistä.

Ranskan filosofien ajatelmain luoma järjen valtio saavutti yhdenvertaisuutta tavoitellessaan nykyisen porvarillisen yhdenvertaisuuden. Järjelle perustetut laitokset osottautuivat jo heti alussa järjettömiksi, mahdottomiksi, ja koko järjen valtio romahti kokoon. Sen entiset ylpistelijät, jotka Rousseau’n "yhteiskunnallista sopimusta" (Contrat social) tavoitellessaan olivat luoneet hirmuvallan, pakenivat mitättömyytensä tunnustaen ensimäisen suurmiehen, Napoleonin, itsevaltiutta matelemaan ja tyytyivät ikuisen rauhan ihanuudesta muuttamaan sortavan valloitussodan melskeisiin. Itsevaltius oli ensimmäisenä tuloksena. Mutta kumous oli hävittänyt teollisuudesta perheellisen ammattiyhteyden, nouseva suurteollisuus lisäsi kurjuutta työväestölle. Uusi luokkajako kävi yhä selvemmäksi, rikkauden joutilaisuus erottautui köyhyyden raadannasta sitä jyrkemmin, mitä enemmän "käteinen raha muuttui ainoaksi yhteiskunnalliseksi siteeksi", kuten Carlyle sanoo. Feodaalisen aateliston röyhkeät väkivallan paheet väistyivät, mutta tilalle astui laillinen nylkemis- ja petospahe joka ennen oli vain salassa kytenyt juutalaisten koronkiskurien hökkeleissä. Koko liike muuttui laillistetuksi petokseksi, väkivallan tilalle astui lahjominen ja miekka sai rahassa vertaisensa perillisen. Avioliittokin tuli kaupan teoksi, haureuslaitos laajentui tavattomasti, samoin kapakkaliike, ja yleensä vallankumouksessa tapahtunut "järjen voitto" kehitti inhoittavimpia puolia yhteiskunnasta yhtä korkealle kuin varsinaista kehitystäkin.

Utopistien iskiessä ajatuksensa yhteiskuntaan, he huomasivat siinä näitä kierouksia. Syvimmälle asian ytimeen pääsi Saint Simon, joka viime vuosisadan taittuessa havaitsi totuudeksi ja välttämättömyydeksi sen seikan että kaikkien ihmisten tulee tehdä työtä. Jo aikaisin hän myös havaitsi että politiikka on vain tuotantotiedettä ja että talouskysymys tulee ehdottomasti ennen pitkää politiikan nielemään. Toisin sanoen hän ensimmäisenä, joskin hämärästi, lausui ajatuksen että valtion hallituksen, sen sijaan että se ihmisiä hallitsee, tulee hallita asioita ja johtaa tuotantotoimintaa. Fourier taas imeytyi sangen purevalla ivalla kiinni yhteiskunnan paheisiin, säälimättä paljastaen sen huonoja puolia ja vertaillen niitä alkuperäiseen ihannekuvaan. Nousevaa voiton himoa ja keinottelua hän kohtelee kuolettavalla halveksumisella, ja pelottavalla varmuudella väitti että sivistyskausi muuttaa kaikki raakalaiskauden yksinkertaiset paheet monimutkaisiksi, hämäriksi ja ulkokullatuiksi paheiksi ja että sivistys liikkuu paheiden ilmakehässä, vastakkaisuuksissa, joita se alituisesti synnyttää kykenemättä niitä poistamaan. Sivistys siis aiheuttaa välttämättä omien tarkoitustensa vastakohtia. Tällä tavoin, hän väittää, jokaisella historiallisella kehitysasteella on samalla aikaa suuntansa sekä ylöspäin että alaspäin, ja siinä on siemen ihmissuvun tulevaiseen häviöön.

Owenin lähtökohta utopistisessa ajattelussa oli käytännöllisempää laatua. Hän arveli että ihmisen luonne oli tulos hänen sisäisten ominaisuuksiensa ja häntä ympäröivän olosuhteiden yhteistoiminnasta. Suurteollisuudessa hän, päinvastoin kuin aikalaisensa, ei nähnyt vain suunnattomia edellytyksiä itsekkäälle yksilölliselle toiminnalle, vaan keinon millä järjestykselleen työ voidaan alottaa ihmisen onnellisuuden luomiseksi. Hän huomasi että uusissa olosuhteissa 2,500 työntekijää tuotti saman tuloksen kuin 600,000 oli tuottanut 50 vuotta ennen. Mihin sitten joutui erotus näiden 2,500 kuluttaman omaisuuden ja sen välillä, mikä olisi tarvittu noiden 600,000 kulutukseksi? Vastaus oli selvä. Viisi prosenttia meni pääomanomistajille korkoon ja sitäpaitsi 300,000 puntaa suoranaiseksi voitoksi. Ja kun se yksinomaan syntyi työväestön ponnistuksista, täytyi sen myös oikeuden mukaan heille kuulua. Tarvittiin vain toteuttaa tämä ajatus käytännössä ja se totuutena voittaisi koko maailman. Sille perusti Owen kommunistiset tarkoituksensa, joista myöhemmin pitemmältä.

Ennenkuin käymme näiden haaveilijain ajatuskantaa pitemmälle seuraamaan, esitämme heidän jälkeisensä ajan ajattelun tulokset.

Ranskan valistusfilosoofien jälkeen ajattelemistieteen pääväylä siirtyi Saksaan ja sai siellä keskipisteensä Hegelissä. Ja hänestä lähtee uusi suunta, uusi systeemi, niin sanottu dialektinen ajattelumuoto, joka ei enää tyytynyt katselemaan ympäristöään erikoisina reposteltuina osina, palasina, vaan etsi ja löysi näiden palasien välisen yhteyden ja tottui katselemaan kaikkeutta suurena elimellisenä yhteytenä.

Entinen systeemi, metafyysillinen ajattelemismuoto, oli kaikkeuden eri osien tutkimista sellaisenaan, luonnollinen seuraus luonnon tieteistä, jotka elämästä etsivät juuri yksityiskohtien erikoisominaisuuksia. Metafyysillinen filosofia katselee kaikkeuden osia liikkumattomina, pysyväisinä, kuolleina asioina. Metafyysikon silmään sattuu yksi kohta, hän tempasee sen erillensä, tarkastelee sitä, tutkii ja asettaa sen jälleen paikallensa. Hän näkee kanan, näkee munan ja kananpojan, tutkii ne kunkin erikseen, välittämättä siitä että ne yhteen kuuluvat. Hän näkee elämän, tutkii sitä, erottaa sen ehdottomasti kuolemasta, ollenkaan etsimättä näiden yhtymäkohtaa ja mahdollista siltaa niiden välillä. Elämä on elämää, kuolema kuolemaa, ne ovat toistensa vastakohtia ja sillä hyvä. Kaikkeudessa on vain: on, on tai ei, ei, ja mitä siihen lisätään, se ei kuulu asiaan.

Ja kuitenkin on kaikkeudessa ehkä tärkeintä juuri se lisäys, yksityiskohtien suhde toisiinsa. Me näemme sen kaikkeuden olevan alituisessa liikkeessä, näemme siinä tapahtuvan alituista syntymistä ja kuolemista, yhtymistä ja eroamista, olemista ja ei olemista. Elämä ja kuolema ovat niin läheisessä yhteydessä että tavallisesti on mahdotonta sanoa, missä toinen loppuu ja missä toinen alkaa. Ahvenen sydän elää vielä kauan sen jälkeen, kun ruumis on pikku palasina, kuollut. Kuolema ei olekaan mikään yhtäkkinen "hetki", vaan vitkallisesti tapahtuva prosessi. Samalla tavalla jokainen kaikkeuden ilmiö alituisesti vaihtuu, nyt se on tämä, mutta samalla myös jo toinen. Syy ja seuraus ovat vissillä hetkellä tarkastettuina selvästi toisistaan erillään, jouduttuaan toisellaiseen asemaan, ne jo sulautuvat yhdeksi ja samaksi tai vaihtavat kokonaan paikkojaan. Se mitä metafyysikko silmänräpäystä ennen syynä ja aiheena tarkasteli, oli seuraavana hetkenä hänellä seurauksena tutkittavana. Ja silloin se oli hänestä vastakohta omalle itselleen.

Darwin, kirkon piirissä pelätty ja monasti kirottu nimi, oikeastaan kukisti metafyysillisen filosofian todistamalla että koko orgaaninen luonto ihmisineen, eläimineen, kaikkineen oli luonnollinen tulos vuosimiljoonain kehityksestä. Ja saman periaatteen mukaisesti uusi saksalainen filosofia, Hegel keskipisteenä, läksi päinvastoin kuin metafyysikot tarkastamaan kaikkeutta liikkuvana, muuttuvana ja kehittyvänä. Dialektinen tutkimisjärjestelmä — siksi tätä sanottiin — samalla kuin se tämän kaikkeuden ominaisuuden piti tärkeimpänä, läksi myös etsiskelemään niitä syitä ja lakeja, jotka kaikkeuden liikunnon ja kehityksen vaikuttivat. Historiakaan ei tämän jälkeen enää ollut hurjaa, järjetöntä ja tarkoituksetonta seikkailusekamelskaa, vaan asteettaista kehitystä, säännöllisesti vaikuttavain voimain johdonmukaista työtä, ja niiden voimain selville saaminen kävi nyt ajan tärkeimmäksi tutkimuspykäläksi.

Todellakin kaikkeutta tässä valossa tarkastellessamme me huomaamme olevamme tekemisissä paljon suuremmoisempain asiain kanssa kuin ikinä ovat olleet ne luonnon voimat, sähköt, höyryt y.m. joita esi-isämme muinaisuudessa ovat jumalina palvelleet. Siinä me jälleen olemme tekemisissä jumalan kanssa, johon meidän täytyy uskoa, koska näemme vaikutukset. Mutta samalla me myöskin tiedämme että aivan samoin kuin sähköjumala on astunut hämärän loistoiselta valtaistuimeltaan ihmiskunnan nöyräksi palvelijaksi, samoin astuu tämäkin kaikkeuden yhteisvoiman jumala kerran luoksemme sanoen ihmiskunnalle kuten Aladdinin taikalampun haltija: käske ja minä tottelen! Se "Tuhannen ja Yksi Yötä" on yhtä varma aavistus maailman kaikkeuden voimien ominaisuuksista kuin muinaisten suomalaisten luottamus loitsujen mahtavuuteen. Kun voiman syntysanat tunnet, on se käytettävissäsi. Se on nykyaikaisella kielellä: minkä enemmän kykenet tunkeutumaan kaikkivaltiaan olemukseen, sitä enemmän hän antaa mahtinsa sinun käytettäväksesi. Se on kaiken tieteen tarkoitus ja ydin ja sitä vähemmän me uskoa tähän kaikkeuden jumaluuteen tarvitsemme, mitä enemmän me siitä todellisuudessa tiedämme.

Ja kuitenkin, kuinka vähän me itse asiassa vielä tiedämme ja kuinka paljon meidän täytyy uskoa! Me näemme joka hetki ympärillämme tuloksia, seurauksia, joiden syihin emme ole vielä voineet tutustua. Me emme niitä tiedä, mutta uskoa meidän täytyy, uskoa hämärästi, aavistellen, vaistomaisesti. Meidän oma olemuksemme nousee ehdottomasti kapinaan sitä useitten filosoofien rohkeata väitettä vastaan että ihmisellä ei ole vapaata tahtoa, vaan että hänen toimintansa, hänen jokainen liikkeensä ja koko elämänsä juoksu on yksityisseikkoineen ennakolta määrätty. Sitovilla syillä me emme voi vastakohtaa todistaa, päinvastoin nähdessämme, miten suuret seuraukset aiheutuvat vähäpätöisistä syistä, miten käden käänne tai sormen koukistus voi matkaan saattaa tavattomuuksia — ne kaikki vahvistavat ehdottoman ennakolta määrätyn kohtalon oppia. Mutta me emme sittenkään hyväksy sitä, vaan meidän täytyy uskoa vastakohtaan, kunnes jompi kumpi on todistettu.

Hegelin dialektiikka ei liioin kyennyt ratkaisemaan sitä kysymystä minkä se esitetyksi sai. Se vain osotti ongelman minkä ratkaiseminen on välttämätön kaikkeuden ymmärtämiselle. Se osotti että ihmiskunnan historia on kehitysprosessi ja että siis ehdotonta totuutta, jossa jokin käsitys olisi huipussaan, ei voi olla olemassa tämän historian yhä jatkuessa. Siitä huolimatta se väitti oman idealistisen käsityksensä, että kaikki ja kaiken kehitys yleensä oli vain aineellinen muoto eräästä "ideasta" joka oli olemassa ennen mitään muuta, olevan ehdotonta totuutta ja totuuden olemusta. Dialektisen ajattelumuodon oma olemus jo nousi tätä vastaan ja ilmeni tämän idealistisen luonnon käsityksen vastakohtana, materialistisena käsityksenä luonnosta. Nojautuen luonnon tutkimuksen uusimpiin tuloksiin se väitti että luonnon tieteelläkin on historiansa, että kaikki luonnon kappaleetkin ovat alituisesti muuttuvia, alituisesti syntyviä ja alituiseen hukkuvia.

Ja tällä välillä erinäiset historialliset tapahtumat olivat ruvenneet horjuttamaan idealisista historian käsitystä. Europan teollisuusmaissa alkoi suurteollisuuden erikoisluokaksi jakama köyhälistö nousta, käydä levottomaksi ja järjestyä. Luokkataistelu joutui yhteiskunnallisista tapauksista eturintaan ja toisella puolella teollisuutta vallitseva kapitalistiluokka alkoi käyttää hallitusmahtia omain voittoetujensa kohottamiseksi. Englannin chartistinen liike sekä ensimmäinen työväen kapina Lyonissa järkäyttivät idealistista sopusoinnun käsitystä; yhä selvemmäksi paljastui se taloustieteellinen valhe että kapitaalin ja työn edut ovat sopusointuisia, että vapaan kilpailun tulos olisi yleinen yhteiskunnallinen sopusointu ja hyvinvointi. Idealistinen käsitys ei kuitenkaan luopunut omasta olemuksestaan, se ei tunnustanut mitään luokkataistelua, ei edes luokkajakoa eikä halunnut antaa tuotannolle, taloudellisille olosuhteille eikä materialistisille tarpeille muuta tunnustusta kuin että ne kaikki olivat toisarvoisia asioita kehityksen historiassa.

Uusi historian tutkimussuunta oli tästä seurauksena, ja materialistinen historiakäsitys syntyi. Sen perusteena oli huomio että kaikkien aikojen historia, ihmisen ensimmäisiä viileyden aikoja lukuunottamatta, on ollut luokkataistelun historiaa. Ihmiskunnassa on aina vallinnut taistelu ja taistelevat luokat ovat olleet elintarpeiden tuotannon ja niiden jakamisen tuloksia, aikansa taloudellisten olosuhteitten synnyttämiä. Ja tästä on seurauksena että koko yhteiskuntarakennuksen pohjana ja perustuksena on aineellinen toimeentulo, että taloudelliset syyt ovat johtavina tekijöinä niin hyvin lainlaadinnan kuin politiikankin alalla ja ne myös muodostavat uskonnolliset ja filosofiset sekä kaikki muut aatteet kunakin aikakautena. Luonnontieteestä oli idealistinen käsitys saanut jo ennen paeta materialistisen todellisuuden tieltä, nyt sen oli lähteminen historiastakin, viimeisestä ja lujimmasta varustuksestaan. Ihmisen koko olemus, tietoisuus ja toiminta sai täten luonnollisen selityksensä itse hänen olemassa olostansa.

Ja kun tämä kerran oli päivän valoon vedetty, oli samalla myös päästy siitä maailman parantajain hurskaasta uskosta ettei tarvinnut muuta kuin teoreettisesti muodostaa paperille malliyhteiskunta, sovittaa se käytännölliseen elämään — ja maallinen paratiisi olisi valmis. Mikään "kekseliäs nero" ei enää voinut syntyä maailmaan yhteiskunnan uudestamuodostajaksi, vaan koko prosessi oli oleva luokkataistelun, köyhälistön ja kapitalistien välisen taistelun tulos. Sen jälkeen oli turhaa yritystä lähteä enää keksimään mahdollisimman parasta yhteiskuntajärjestelmää, vaan ponnistukset tuli kohdistaa niiden syiden selville saamiseksi, jotka olivat luokkataistelun kaikkine vastakkaisuuksineen aiheuttaneet, ja sen taloudellisen aseman ymmärtämiseksi jonka taistelu oli muodostanut. Utopististen kommunistien ajatukset, jotka olivat häilyneet kaikkeudesta irrallaan, vedettiin täten sen kaikkeuden yhteyteen kehitettäviksi tieteellisten totuuksien ja itse kehitysvoimain kanssa sopusoinnussa. Kommunistiset ajattelijat olivat nähneet vain seuraukset kapitalistisesta tuotantojärjestelmästä, olivat nähneet sen perustuvan köyhälistön riistämiseen. Mutta varsinainen tämän riistämisen selitys jäi heiltä keksimättä, jäi nyt vasta syntyvän tieteellisen sosialismin tehtäväksi.

Sen tuli siis osottaa kapitalistisen tuotantojärjestelmän toimintatapa historiallisen kehityksen valossa sekä sen välttämättömyys yhtenä tämän kehityksen osana, jonka siis oli yhtä varmasti kuoleminen kuin sen kerran oli ollut pakko syntyäkin. Ja samalla oli tieteellisen sosialismin päästävä kapitalismin riistämisominaisuuden luonteen perille, josta ei vielä tunnettu muuta kuin sen vaikutus. Tämä selvisi, kun oli selville saatu tuotannon niin sanottu yliarvo, joka merkitsi että kapitalistisen tuotantojärjestelmän peruste oli maksamaton, korvausta vaille jäänyt työn tulos. Se samalla oli sen riistämisen ydin jonka saman järjestelmän tiedettiin sisältävän. Yliarvo syntyy siten että kapitalisti, vaikka hän ostaakin työntekijän työvoiman käyvästä markkinahinnasta, maksaa kuitenkin vain pienen osan sen voiman todellisesta arvosta; hänelle jää niin muodoin suurin osa työvoimasta ja sen tuloksista ilmaiseksi, omaisuudeksi jonka hankkimiseksi hän ei ole mitään uhrannut eikä mitään tehnyt. Se yliarvo yhä kasvattaa kapitaalia omistavien luokkien käsiin. Kapitalistisen tuotannon sekä kapitaalin tuottamisen salaisuus oli täten selvitetty, ja seuraava kehitysaste samalla oli ilmielävänä nähtävänä, ei minään keksittynä ehdotuksena, vaan syntymis- ja kuolemislain välttämättömänä tuloksena.

Kaikessa lyhykäisyydessään olemme edellisessä käyneet läpi viime vuosisadan yhteiskuntafilosofian kehitysvaiheet. Siitä "utopistiset sosialistit", joiksi tavallisesti sanotaan näitä haaveilijoita, poikkesivat syrjään ja läksivät totuutta hapuilemaan umpikuljuun johtavilta poluilta. Heidän erehdyksensä yksinkertaisesti johtui siitä etteivät tunteneet tai tunnustaneet dialektisen ajattelujärjestelmän paremmuutta metafyysillisen rinnalla, vaan pitivät "maailman parantamista" itsenäisenä, kehityksen tuloksista riippumattomana tehtävänä, joka voidaan suorittaa millä hetkellä tahansa vissillä tavalla, ja se parannus sitten on lopullinen tulos, onnellisuuden ylläpitäjä, ijankaikkisen sopusoinnun turva. Se vissi tapa, se oikea elämänjärjestelmä tarvitsee vain "keksiä", sovittaa se käytäntöön ja maallinen paratiisi on valmis. Koko ihmiskunta on avosylin rientävä omaksumaan uuden käytännöllisen evankeliumin, eikä meillä sen jälkeen ole muuta tekemistä kuin onnellisuuden ja veljeyden sopusoinnussa askaroida huvia tuottavassa työssä.

Tämä käsityskanta on kaikille utopisteille yhteinen, ja ajatus malliyhteiskuntain perustamisesta väitteiden oikeuden todistamiseksi on sentakia ensimmäinen käytännöllinen aikomus heidän asiansa ajamisessa. Nykyaikana jo tiedetään että kapitalistinen tuotantojärjestelmä ei suvaitse hyvinvoipia torppareita tiluksillaan, vaan nielee ne ehdottomasti, ja siksi tuntuukin tämä puoli suurten haaveilijain toiminnassa lapselliselta kamarifilosofialta, joka ei jaksa tosiolojen perusteella laskea ihmisen luontoperäistä itsekkyyttä miksikään voimaksi. Sama utopistien käsitys vaikuttaa myös sen, että he vähäväkisten valtiollista yhteistoimintaa vastustavat. Rauha, oikeus ja yhdenvertaisuus on sellaisessa toiminnassa jo poljettu lokaan, ja ivaillessaan niitä vastakohtia, jotka ilmenevät ennen vallankumousta saarnattujen ihannejulistusten ja vallankumouksen jälkeisen todellisuuden välillä, he tuomitsevat koko vallankumouksen hyödyn. Entisiin ihanteisiin he halusivat uudelleen tarttua, nostaa ne porvarillisen väkivallan loasta ja todella sovittaa ne käytännölliseen elämään. Mutta keinot olivat aivan yksilöllistä laatua. Saint Simon vetosi ruhtinaaseen ja hänen mahtivaltaansa. Fourier ilmoitti olevansa joka päivä visseinä tunteina kotona sitä miljonääriä odottamassa, joka hänelle varat laittaisi yhteiskunnan uudestaan luomiseen ja Owen jo käytännöllisempänä muovaili ympäristöä ja nuorisoa uutta ihanneyhteiskuntaa varten. Luontoperäinen itsekkyys, joka enemmistömahdin kokoaa aivan samoinkuin vähemmistön väkivaltamahdin, oli yhteiskuntavoimana heille tuntematon.

Näistä kolmesta utopistista oli Saint Simon epäilemättä hengeltänsä suurin ja kaukonäköisin. Aikansa elämään hän oli syventynyt sangen tarkoin. Hän syntyi 1760 Ranskan kreivillisestä suvusta, sai sotilaallista kasvatusta luonnollisesti, läksi Yhdysvaltain vapautussotaan vapauden puolesta taistelemaan ja käytti sitten aikansa matkustelemiseen. Kuollessaan oli hän 65 vuotias.

Saint Simonin opin pääytimenä oli vapaus, elämisen, olemisen ja kehittymisen vapaus. Jokaiselle yksilölle tuli tämä täysi vapaus taata ja orjuus oli kaikissa muodoissaan perinpohjin hävitettävä. Tähän asti oli ihmisten kesken ollut vallitsemassa riistämisjärjestelmä, ihmiset olivat lähimmäisiänsä ryöstäneet ja nylkeneet, veli oli veljeänsä orjana pitänyt, ensin henkiorjana, sitten maaorjana. Kun niistä muodoista oli päästy oli luotu uusi orjuusmuoto; palkkaorja joutunut nyljettäväksi, jäänyt vaille inhimillisen vapauden edellytyksiä. Ja kuitenkin oli ihmisille varsinaisesti riistettäväksi annettu luonto kaikkine rikkauksineen, elantolähteineen. Luontoa yksinomaan tuli ihmisen pitää vallintansa alaisena, siitä oli itsekunkin toimeentulonsa otettava, ei siten että toinen ihminen pakotetaan raatamaan toisen puolesta jonkilaisessa orjuusmuodossa, vaan siten että ihmisten yhteyden voimalla pakotetaan luonto antiansa luovuttamaan koko ihmissuvun yhtäläisellä oikeudella nautittavaksi. Siinä yhteistyössä jokaisen yksilön tulee suorittaa osansa, ei ketään toista orjuuttaa, sillä työnteko on jokaisen ihmisen syntyperäinen velvollisuus. Rikkauden etuoikeudet ovat perinjuurin hävitettä, varsinkin perintöoikeus joka tyhmyristäkin tekee mahtavan. Jokaisen vainajan perut hallintovalta ottakoon huostaansa ja kaikki ihmiset kukin kykynsä mukaan niistä tulkoot osallisiksi.

Ja samalla tavalla kuin luonnonriistämisen kaikkialla tulee astua ihmisriistämisen tilalle, täytyy hallituksenkin perusteet kokonaan muuttaa. Hallituskin on tähän asti ollut ihmisten vapautta rajoittamassa, harjoittanut orjuuttamisvaltaa ihmisten yli; siitä on tehtävä loppu ja hallituksen tulee hallita vain asioita, mutta jättää ihmiset rauhaan. Tuotanto kaikkine syrjähaaroineen kuuluu hallituksen johtopiiriin, muu ei. Sotajoukko ei saa olla minään herrauden perusteena, teollisuus ja tiede ovat sen määrääjinä, kyky ja nero oikeita valtiaita.

Ja yhtä vähän kuin sotajoukko, saapi uskokaan olla minään tekijänä yhteiskunnassa. Kristillisen uskonnon tulee suuntautua kurjuutta poistamaan ja kurjalistoa kohottamaan sekä aineellisesti että henkisesti. Uskonnon päätarkoituksena tulee olla hengen ja lihan yhdistäminen sopusointuun, niiden keskinäisen vastakkaisuuden hävittäminen. Sen sopusoinnun on kristinusko hävittänyt, ja siksi täytyy uskonnon se uudelleen rakentaakin ja tavoittaa ihmiskunnalle onnea jo täällä maan päällä.

Saint Simon oli toisia utopisteja siis koko joukon edellä siinä suhteessa että hän ymmärsi kuitenkin eri historiallisten kehitysasteitten oikeutuksen, ymmärsi keskiajan välttämättömyyden, ymmärsi maaorjuuden olevan henkiorjuutta edellä ja jälleen palkkaorjuuden ylempänä maaorjuutta. Entisyyden hän käsitti olevan pohjana tulevaisuudelle, ja nykyisyyden voitot olivat ehdottomasti säilytettävät, ne vain vaativat uutta järjestystä ollakseen siunauksellisia. Ja se uusi järjestys oli aikaansaatava yhteiskunnassa, hän ei tavoitellut korpimaita koekentäkseen. Itse asiassa hän oli vallankumouksen miehiä, vetosi kuninkuuden velvollisuudentuntoon asiassansa, naivisti kyllä edellyttäen että valtaistuimellakin voisi asustaa itsekkyydestä vapaa oikeus. Siinä uskossansa, mutta näkemättä mitään käytännöllistä tulosta, hän kuoli 1825 pienen oppilasparven ihailemana.

Saint Simonin oppisuunta ei ollut pitkäikäinen. Luonnollisesti ei kehittymätön köyhälistö, joka vasta silloin vuosituhansia torkuksissa oltuaan tietämättömyyden yössä alkoi osottaa heräämisoireita, hänen oppejansa omaksunut, eipä niitä tuntenutkaan. Porvariston valistunein osa häntä kannatti. Hänen oppilaistaan on etupäässä mainittava Bazard. Hän se järjesti ja kehitti Sain Simonin opit yhtenäisiksi, vaati jo että valtion on tuotantokeinot otettava haltuunsa ja johti mestarin luoman järjestelmän poliittisen puoluetaistelun häläkkään. Tarkoituksena hänellä oli luoda vankka puolue yhteiskunnassa joka sitten pakottaisi hallituksen ottamaan käytäntöön uuden järjestelmän. Se homma ei kuitenkaan menestynyt, sillä koko oppisuunta pirstausi pian kahtia. Enfantin, muuan toinen Saint Simonin oppilas, läksi nimittäin mestarin mielipiteitä kehittämään toiseen suuntaan. Hän otti lähtökohdakseen Saint Simonin mielipiteet lihan ja hengen sopusoinnusta ja muodosti niiden pohjalle jonkinlaisen uskonnollisen lahkokunnan, joka saarnasi lihan eli aistillisuuden vapaata tyydytystä, jonkinlaista "vapaata rakkautta" ja tuomitsi avioliiton hyljättäväksi. Tämä aistillisuuden uskonto, jota joskus näkee selitettävän Saint Simonin koulukunnan varsinaiseksi perusteeksi — tietysti aivan väärin, koska sen ei saata sanoa siihen varsinaisesti kuuluvankaan — yhdessä Enfantinin mukaansa tempaavan olennon keralla, lienee vaikuttanut hetkellistä hurmausta koulukunnassa. Enfantin oli kiihkoilija, mutta järkiperäinen laskumies, osasi ennakolta arvata liikkeittensä seuraukset. Bazard jäi valtiollisille uudistushommineen tappiolle koulukunnassa ja sortui kohta sen jälkeen kuolemaan pettymystensä uhrina.

Enfantinin voitto merkitsi kuitenkin kuoleman iskua koko suunnalle. Järkevimmät ja uskonnollisista kiihkoiluista vapaat vetäytyivät liikkeestä pois, ja koko liike suistui perikatoon, kun hallitus hiukan alkoi sitä ahdistaa. Toiset jäsenistä alentuivat pörssikeinottelijoiksi, mammonan palvelijoiksi, vakaumukseltaan vankimmat yhtyivät Fourieriin.

Oppisuunnan apostoleista on vielä mainittava Buchez, Bazardin asetoveri. Enfantinin voiton jälkeen hän varsinaisesta koulukunnasta erosi ja alkoi yhteiskunnallisella alalla toimia työväen yhteyksien hyväksi. Työväestön tuli muodostaa tuotantoveljeskuntia, ei siinä mielessä että työväestön jäsenistä tulisi isäntiä, vaan siinä että työväestö kokonaan pääsisi palkkaorjuudesta. Näiden veljeskuntain voitosta vissi osa tuli luovuttaa "jakamattomaan pääomaan", jonka ympärille siten vähitellen koko työväestö kertyisi itsenäisiksi tuottajiksi. Hänen oppiinsa sisältyi sen ohessa ihmisen kehittyminen siveellisesti täydelliseksi, joka tapahtuisi siten että ehdottomasti noudatetaan kristillisyyden siveysvaatimuksia sellaisina kuin ne katoolilaisessa kirkossa esiintyvät. Buchezin oppisuunnalla on kyllä merkityksensä juuri näiden tuotantoveljeskuntain takia, koska ne ovat Ranskan työväestössä herättäneet voimakasta yhteenkuuluvaisuustunnetta.

Saint Simonin oppisuunnalla ei käytännössä ollut siis hetikään niin suurta merkitystä kuin toisilla haaveilijoilla. Mestarin kuoltua koko aate lamautui. Mutta yhteiskunnalliseen ajattelemiseen ovat hänen mielipiteensä sangen suuresti vaikuttaneet, ja jo se seikka, että hän kapitalistisen tuotantojärjestelmän syntyessä oli niin paljon yläpuolella aikalaisiaan että näki sen suuret varjopuolet, on omiansa kohottamaan Saint Simonin viime vuosisadan suurmiesten joukkoon. Se kiroleima, minkä kirkollisporvarillinen yhteiskunta-aines on häneen painanut, poistuu väkisinkin heti kun yhteiskunnan muuttumattomuuden valheoppi ennakkoluulona hyljätään. Ja nyt se jo alkaa olla hylkytavaraa — 100 vuotta Saint Simonin kuoleman jälkeen.

Saint Simon oli syvämietteinen ajattelija, Fourier repivä arvostelija, mutta myös haaveilija tämän sanan täydellisimmässä merkityksessä.

Charles Fourier syntyi 1772. Hän oli kauppiaan poika ja itsekin kauppias, vaikka ei koskaan liene pitkälle kehittynyt tässä "jalossa valehtelemistaiteessa", kuten hän ammattiansa varsin vähän kunnioittaen sitä nimitti. Sitä innokkaammin hän harrasti maantiedettä, tähtitiedettä, kemiaa ja fysiikkaa ja kiinnitti kaupparetkillänsä paljon enemmän huomiota yhteiskunnallisiin olosuhteisiin kuin "valehtelemiseen". Vuonna 1820 hän kokonaan antausi yhteiskunnallisten ja filosoofisten ongelmain tutkimiseen, kehitti omituista maailmankatsomustaan, rakenteli tuulen tupia ja uskoi niihin ehdottomasti. Ja tässä uskossa vähääkään horjumatta hän vuonna 1837 kuoli yhtä köyhänä kuin Saint Simon ja tuhannet muut, joille yhteiskunta vain tylyä puoltaan kääntää, kun eivät sen mieliksi ajatella tahdo.

Pitkä kokemus kauppaliikkeessä oli perehdyttänyt Fourierin liike-elämän salaisuuksiin ja hän selvästi sai kokea sen pohjattoman ristiriitaisuuden mikä oli olemassa todellisuuden ja sen ihanteellisuuden välillä jota uusien olosuhteitten tuloksena oli saarnattu. Hän näki ja koki, miten valtiomiesten kaikki valtioviisaus kehittyi yksinomaan porvarillisten tuotantoa edistämään, miten suuret kaappaukset, mannermaan sulkemiset [Napoleonin toimenpide. Tarkoitti kaikkien Europan valtojen yhtymistä liittoon joka pitäisi Europan mantereen suljettuna Englannin tuotteilta. Yritys meni myttyyn.] sodat ja armeijain varustamiset tapahtuivat vain valtaan päässeitten kapitaalin omistajain hyödyksi, vaikka niille koreasti annettiin kansan hyödyttämisen leima. Terävämmin hänen arvostelunsa sen takia iski olosuhteisiin joihin oli suuren vallankumouksen kautta päästy. Hän repäsi pirstoiksi koko sen valheverhon, joka oli todellisuuden eteen pingotettu ja jonka takana kansa yhä odotti niitä ihanteellisia onnen oloja mitä sille oli lupailtu ja ennusteltu.

Reposteltuaan rikki kapitalistisen yhteiskunnan ihanteellisuuden, Fourier ryhtyi luomaan uutta. Mielikuvituksensa koko voimalla hän antausi tulevaisuuden unelmoihin, rakensi uuden yhteiskunnan pienimpiäkin yksityiskohtiaan myöten, teoreettisesti nerokkaan, matemaattisesti tarkan. Mikään ei unohtunut, ja koko maailman tulevaisuus oli hänellä yhtä varmana, yhtä ehdottomana kuin puutarhurille on se hedelmä minkä hänen istuttamansa taimi tulevaisuudessa kantaa. Varmempanakin, sillä Fourier ei tyytynyt ainoastaan hedelmään, hän määräsi ennakolta puunsa joka haaran, oksan ja joka lehdenkin.

Fourierin lähtökohtana ei ole omaisuuden epätasaisuus — sen edellyttää hänen järjestelmänsäkin — eikä yleinen köyhäin kurjuus, kuten utopisteillä tavallisesti, vaan hän teroittaa pääasiallisesti tuotannon mahdotonta suuruutta ja siinä vallitsevaa anarkiaa, sekamelskaa, joka vaikuttaa että koko toivottu ihannemaailma on pirstoiksi särkynyt ja työn asema tuotannossa on kokonaan väärässä suhteessa. Ei hän liioin vetoa ihmisten tunteisiin, ei sääliväisyyteen eikä armeliaisuuden harjoittamiseen. Ihmisen omat aineelliset edut hän vetää esille, vaatii järjestystä yhteiskunnassa ja tuotannossa sopusointua, ei sentakia että siveellinen ja jumalallinen oikeus olisi sitä pyytämässä, vaan siksi että järjestys kaikille ihmisille tuottaa sen mitä nyt ei ole kellään ja että tämä oikeus on järjestyksen välttämätön seuraus. Jumala on maailman kaikkeuden luonut sopusointuiseksi, hän opettaa, ja tämän kaikkeuden eri yksityiskohtien välillä täytyy sentakia vallita sopusointuinen suhde; elävä ja kuollut (liikkumaton) luonto, ihminen, Jumala, maailma ja yleensä kaikkeus, universumi, on sopusoinnussa keskenään. Ja sama on laita ihmisten halujen ja taipumusten, niitäkään ei ole tukahuttamista varten luotu, vaan päinvastoin vapaata järkevätä käyttöä varten. Ihmisen intohimot, halut ja taipumukset eivät siis millään tavoin ole paheina yhteiskunnassa, kun vain yhteiskunnan olot ovat oikein järjestetyt. Ja yhteiskunnan tulee ensi kädessä taata jäsenilleen näiden intohimojen, halujen ja taipumusten vapaa tyydytys.

Tarkasti luokittelee Fourier ne, löytää ihmisestä kaksitoista eri intohimoa, jotka kolmeen eri osastoon jaettuina lajitellaan seuraavasti (Brisbane: Social Destiny of Man.):

Ensimmäinen intohimojen osasto, jos niitä oikein käytetään, saavat aikaan ihmiskunnassa hienoutta, taideaistia, terveyttä, iloa ja elämänhalua. Toinen joukko jälleen jalostaa ihmisten keskinäisiä suhteita, luo sopusointua, tasapainoa rakentaa. Kolmas intohimojen osasto, Fourierin itsensä keksimä, on vaikuttavana tekijänä tuotannossa. Eri tuotantokuntain välinen kilpailu vaikuttaa oikein käytettynä mitä paraimpain tuotteiden syntymiseen, kiihoittaa parannuksien toimeenpanemiseen tuotannossa ja on keksimiskyvyn alituinen vaikutin ja ehtymätön lähde. Vaihtelu jälleen hävittää yksitoikkoisuuden joka nykyisessä työjärjestyksessä vallitsee ja tekee työn huvittavaksi, viehättäväksi, sellaiseksi jota kaipaa ja joka tuottaa tyydytystä. Yhdistelyn intohimo vihdoin täydentää työstä lähtevän nautinnon. Se merkitsee useammanlaisen halun tyydyttämistä yhdellä kertaa, esimerkiksi mieluisan toverin seurassa ihanan musiikin kuulemista ja ehkä vielä taiteen katselemista. Tuotantoon sovitettuna se on mieluisan työn suorittamista toverien seurassa joihin on sydämmellään kiintynyt.

Kun näiden intohimojen vapaa tyydytys taataan varmaksi, on tuloksena "Ryhmien" ja "Sarjojen" muodostuminen. Ryhmä on Brisbanen määritelmän mukaan "kolmen, seitsemän, kahdeksantoista tai useamman henkilön yhteys, jotka vapaasti ja omasta tahdostaan ovat liittyneet yhteen toteuttamaan jotakin tarkoitusta, joko ammatillista tai huvittavaa. Mutta tarkoin teoreettisesti määritellen me ymmärrämme Ryhmällä joukkoa joka on liittynyt yhteen maun yhtäläisyyden takia harjoittamaan jotakin teollisuuden, tieteen tai taiteen haaraa".

Täydelliseen Ryhmään kuuluu vähintäin seitsemän henkilöä, nämä jälleen muodostavat kolme alaryhmää, kolme henkeä keskustassa, kaksi kummallakin siivellä. Kunkin Ryhmän kaksi siipeä edustaa kahta vastakkaista äärimmäisyyttä makujen ja taipumusten suhteen, keskusta taas on tasapainon ylläpitäjänä näiden äärimmäisyyksien välillä.

Sarja muodostuu eri ryhmistä, joita pitää vähintäin olla viisi, samalla tavalla kuin Ryhmä yksilöistä. Esimerkiksi Sarja, joka kasvattaa karjaa, jakaantuu niin moneen Ryhmään kuin sillä on karjalajeja, ja kukin Ryhmä jälleen jakaantuu niin moneen alaryhmään kuin sen kalalajissa on vaihtelevaisuuksia.

Lisäksi on vielä huomattava että Sarjoja ja Ryhmiä ei mikään johtaja eikä päällysmies muodosta, vaan jäsenet vapaasti valiten, eivätkä ne liioin ole mitään tarkoin rajoitettuja yhteyksiä, vaan itsekullakin yksilöllä on valta mielensä mukaan vaihtaa Ryhmiä ja Sarjoja.

Ennenkuin tätä yhteiskuntamuotoa voidaan toteuttaa käytännössä, täytyy vähintäin olla tiedossa noin 2,000 jäsentä liitossa. Tätä liittoa kutsutaan nimellä Falanksi, ja se on Fourierin järjestelmän varsinainen yhteiskunta. Pienempiin yksityiskohtiin asti kuvaa Fourier Falanksin toiminnan. Sen toimintapiiriin kuuluu noin kolmen neliömailin suuruinen maa-ala ja sen päärakennuksena on Palatsi. Tähän kuuluu kaksirivinen rakennus, noin 2,200 jalkaa pitkä ja kolmikerroksinen, ja Sarjain ja Ryhmäin tapaan on siinäkin niinikään keskus ja kaksi siipeä. Keskustassa harjoitetaan rauhallisia toimia, siellä on ruoka ja keskusteluhuoneet, kirjasto j.n.e. Toisessa siipirakennuksessa ovat ääntä pitävät työpajat ja toisessa hotelli kaikkine mukavuuksineen vieraita varten. Palatsia vastapäätä ovat varastohuoneet ja säilytysaitat y.m. ja välinen tori on paraadeja ja juhlallisuuksia varten. Palatsin sisällä kulkee komea käytävä josta portaat johtavat jokaiseen rakennuksen osaan. Palatsin asukkaat voivat pakkasta, pyryä tai muuta ulkoilman viheliäisyyttä tuntematta olla tämän käytävän kautta yhteydessä työpajojen, varastohuoneitten y.m. kanssa.

Palatsin takana ovat puutarhat ja pellot, järjestetyt kauneuden vaatimusten ja maaperän luonnon mukaan.

Mitään loiseläviä ei Falanksissa ole, ei palvelijoita, ei sotilaita, ei poliiseja, ei joutilaita. Naisten ei tarvitse alituisesti olla yksitoikkoisissa taloustoimissa, vaan toimivat eri aloilla jotka heille erityisesti sopivat. Työ tapahtuu osuustoiminnan perusteella ja Falanksien rikkaus ja hyvinvointi on sentakia tavaton. Otaksutaan että Falanksiin kuuluu 400 perhettä. Jos kukin perhe erikseen eläisi, vaatisi kukin itselleen eri kyökin ja keittoastiat, jokaisen 400 perheen emännän aika kuluisi tarkoin talousaskareissa ja tulokset kuitenkin olisivat huonot. Falanksissa keittäminen tapahtuu yhdessä suuressa keittiössä, ja kymmenen taitavata kokkia voi valmistaa paremman ruuan kunkin perheen maun mukaan. Samoin on kaikissa muissa toimissa laita; mitä paraimmat koneet ja muut apuneuvot kun ovat käytettävänä, tulee koko tuotanto olemaan pelkkää keveätä ja hauskaa ajan vietettä.

Lasten kasvatus on Falanksissa tärkeimmän huolenpidon keskuksena. Kaikki lapset saavat samallaisen kasvatuksen yhteisissä kouluissa ja kasvatuslaitoksissa. Ja kun kaikki ihmisen taipumukset ja halut katsotaan hyödyllisiksi, on opettajain päätehtävänä saada selville lapsissa nämä taipumukset, kehittää niitä ja johtaa ne oikealle tielle. Lasten luokittelu alkaa heti syntymisen jälkeen. Rintalapset ovat jaetut kolmeen luokkaan: rauhalliset eli hyvänluontoiset, levottomat eli äänekkäät ja hurjat eli hillitsemättömät. Kullekin näille luokille varataan eri huoneet. Lapsia hoitavat erityiset naiset joille on siihen taipumusta ja halua, mutta äidit saavat itse imettää lapsensa, jos haluavat.

Ijän mukaan lapset ovat jaetut seitsemään eri kuntaan ja kunkin kunnan kasvatus on sovitettu niiden taipumusten mukaan joita lapset eri ikäkausinaan osottavat. Kolmen vuotiaana jo lapsille annetaan keveitä ja mielyttäviä tehtäviä ja siten lasten taipumus leikkeihin jo aikaisin yhdistetään hyötyyn ja herätetään heissä halua teollisuuteen. Ja sitä mukaa kuin lapset henkisesti ja ruumiillisesti kehittyvät laajennetaan heidän toimintapiiriänsä. Tässä suhteessa ovat huomattavat pikku lasten ryhmät, joihin kuuluu 10—12 vuotiaita lapsia ja jotka toimittavat kaikellaisia likaisia töitä, kuten lian ja lannan korjaamista ja siivousta j.n.e. Tämä toimi on heille annettu siksi että sen ikäisillä lapsilla, kuten Fourier selittää, on merkittävä taipumus kaikkea likaa ja saastaa käsittelemään.

Falanksin jäsenistöstä on seitsemän kahdeksatta osaa maanviljelijöitä ja teollisuustyön tekijöitä; loput ovat kapitalisteja, tiedemiehiä ja taiteilijoita. Falanksi nimittäin ei itse asiassa ole puhtaasti kommunistinen, vaan sen omaisuus on osakeyhtiön, vaikka jokaisella yhtiön jäsenellä ei tarvitse olla osaketta eikä jokaisen osakkeen omistajan tarvitse jäsenenä olla. Falanksin tileissä on kullakin jäsenellä konttonsa ja hänen palkkansa määrää neuvoskunta itsekunkin kyvyn ja työn luonteen mukaan. Kunkin vuoden lopussa kirjat päätetään ja voitto jaetaan seuraavasti:

Työlle viisi kahtatoista osaa. Kapitaalille neljä kahtatoista osaa.
Nerolle ja kyvylle kolme kahtatoista osaa.

Tällainen voiton jako ei kuitenkaan synnytä mitään ristiriitaa; kullakin jäsenellä voi olla yksi tai useampia osia Falanksissa, hän voi tehdä työtä yhdessä tai useammassa Ryhmässä, kehittää erikoista taitoa yhdessä tai useammassa teollisuushaarassa ja siten saada osansa kustakin voiton jakoluokasta. Kapitalisti voi joko tyytyä pelkkään osinkoon taikka lisäksi tehdä työtä ja köyhä taas ansaitsee enemmän tai vähemmän aina ahkeruuden ja taidon mukaan. Kullakin on tilaisuus elää loisteliaasti tai ylellisesti, sillä kumpikin on Falanksissa edustettuna.

Tällainen on pääkohdissaan Fourierin rakentama ihanneyhteiskunta. Työn vapaaehtoinen valinta toiminnan vaihtelu tavan takaa, työtoverien valinta keskinäisen kiintymyksen mukaan, työn jako ja kilpailu eri Ryhmien ja Sarjojen välillä. — Siinä ne pylväät joille Fourier laski koko yhteiskunnallisen järjestyksen ja joista itsestään oli onni ja hyvinvointi seuraava. Niiden yhteydessä vielä oli teollisuus sellaisenaan saatava ulkopuolisesti niin loistokkaaksi ja komeaksi kuin mahdollista, ja keinotekoisina houkutuskeinoina hän vielä tärkeinä pitää kunnianimiä, ritarimerkkiä, virkapukuja j.n.e.

Fourierin luottamus tähän loistavaan mielikuvitusrakennukseen oli järkähtämätön. Elämänsä loppuun asti hän odotti miljoonamiestä hänelle rahoja tuomaan joilla toteuttaa aikeet. Hän oli varma siitä että tämä järjestelmä oli asteettain maailman voittava ja hävittävä nykyisen anarkian. Kun vain kerran yksi Falanksi oli perustettu, seuraisi toisia nopeasti, kunnes koko maailma olisi niitä täynnä. Matemaattisella tarkkuudella laski Fourier Falankseja maailmassa lopulta olevan ummelleen kaksi miljoonaa. Koko maailma oli muuttuva veljesliitoksi, jossa sivistys ja kieli oli oleva yhteistä. Konstantinopeli oli tuleva maailman pääkaupungiksi sekä omniarkin, maailman toimeenpanevan päämiehen, asuinsijaksi. Maailman hallituksessa tulisi paitsi omniarkia olemaan kolme augustusta, 12 caesarinaa, 48 keisarinnaa, 144 kaliifia, 576 sulttaania j.n.e.

Vielä on Fourierin järjestelmästä mainittava osa joka on rohkeimpia hänen mielikuvituksensa luomista. Hän selittää että samoinkuin ihmisellä on kullakin taivaankappaleellakin lapsuuden, kehityksen, surkastumisen ja kuoleman aikakausi. Taivaan kappaleen keskimääräinen ikä on 80,000 vuotta. Sen ajan kuluessa ihmissuku kulkee läpi 32 kehitysjakson. Nykyaikana on viides jakso, sivistyksen aikakausi, menossa. Kahdeksas jakso on oleva yleisen sopusoinnun ja onnen aika. Tämän jälkeen seuraa maapallolla aikakausi jolloin ilmanala kaikkialla muuttuu samallaiseksi; pedot häviävät ja uusia ihmisille hyödyllisiä eläimiä sikiytyy; valtamerien vedet saavat suloisen mehujuoman maun ja maailma on oleva täydellinen paratiisi.

Koko tämän yksityiskohtaisen järjestelmänsä Fourier piti ehdottomasti oikeana ja ainoana mahdollisena elämänsä loppuun asti. Kymmeniä rahapohatoita hän puhutteli, selvitteli heille järjestelmäänsä, mutta uskostaan hän ei vähääkään järkähtänyt, vaikka toivottu miljoonamies aina vain pysyi piilossa. Hän oli vakuutettu siitä että oli keksinyt "yhteiskunnan painovoiman", samoinkuin Newton oli keksinyt fysikaalisen painovoiman, ja hän piti keksintöänsä aivan yhtä hyvin tieteellisenä tuloksena kuin Newtonin keksintökin oli. Mutta unelmiensa toteutumista hän ei nähnyt, sillä vasta hänen kuolemansa jälkeen hänen mietelmänsä etupäässä Amerikassa saivat alulle liikkeen joka kykeni kokeiluihin antautumaan.

Fourierin innokkain ja tarmokkain opetuslapsi, Albert Brisbane, oli amerikalainen. Hän syntyi Bostonissa, N.Y. 1809.

Brisbane oli yläluokan lapsia, varakkaan maanomistajan ainoa poika. Hän sai hyvän kasvatuksen ja vartuttuaan läksi laajentamaan tietopiiriänsä Europaan, oleskellen varsinkin Berliinissä pitkät ajat, opiskellen ajan filosofisia virtauksia Hegelin koulukunnassa. Humaaniset harrastukset tempasivat hänetkin mukaansa, ja ennen pitkää hän oli Saint Simonin hartaita oppilaita ja apostoleita. Bazardin ja Enfantinin välisen kiistan aikana hän kuitenkin sen suunnan jätti, ja melkein samaan aikaan hän tutustui Fourierin mietelmiin. Ne saivat hänet aivan haltioihinsa. Hän löysi sen johtolangan jota oli kauan etsinyt. Inhimillinen työ, tähän asti jumalallisena rangaistuksena pidetty, olikin kunniata tuottavaa, ylevätä, jaloa! Sen kohottaminen oikeaan arvoonsa — siinä hänen elämänsä tehtävä jota turhaan oli pimeästä hapuillut!

Hän muutti Pariisiin jossa perin pohjin alkoi tutkia uuden mestarinsa oppia, mieltyen ja kiintyen siihen yhä enemmän. Pari vuotta ennen Fourierin kuolemaa hän palasi kotimaahansa ja alkoi uutta evankeliumia levittämään aluksi vain toveripiirissä, sitten laajemmalle ja vihdoin julkaisi pääteoksensa "ihmisen yhteiskunnallinen tarkoitus" (Social Destiny of Man) jonka teoksen julkaisemisesta fourieristinen liike, täynnä intoa, hehkua, uskoa ja varmuutta, sai alkunsa Yhdysvalloissa. Teos oli selitys Fourierin mietelmistä sekä niiden sovittamisesta käytäntöön Amerikassa.

Brisbane julkaisi teoksensa 1840, ja se sytytti fourieristisen profeettahengen toiseen, ehkä vaikuttavimmin toimineeseen apostoliin, nimellä Horace Greeley. Yhdessä nämä molemmat alkoivat julkaista viikkolehteä joka kuitenkin jo kahden kuukauden kuluttua kuoli. Mutta parin vuoden päästä, kun Greeley oli perustanut Tribune nimisen päivälehden ja saanut sen leviämään noin 20,000 painoksena, ryhdyttiin siinä säännöllisesti levittämään Fourierin oppeja. Joka numerossa oli siinä yksi palsta fourierismia, jota tällöin tunnettiin Association liikkeen nimellä. Noin vuoden ajan oli tämä Tribune fourierismin asianajajana. Sitten perustettiin liikkeelle kokonaan oma äänenkannattaja, "Phalanx" niminen, jota 1845 seurasi "Harbinger"; se painettiin jo kuuluisalla Brook Farmilla, josta oli muodostettu fouristinen falanksi.

Koko liike alkoi sangen otolliseen aikaan. Vuonna 1837 oli Amerikassakin teollisuuspula mitä vaikeinta laatua, työt olivat seisauksissa, kurjuus ylimmillään. Koko talous ja teollisuusjärjestelmä näytti olevan kukistumaisillaan, valtion ja yksityisten armeliaisuushommat eivät suuria aikaan saaneet ja ihmisissä, ajattelevissa ihmisissä vakaantui arvelu että yhteiskunnallisen talousjärjestelmän koneisto oli kihnaantunut rikki ja uutta tarvittiin. Tämä selittää puolestaan fourierismin, samoinkuin muidenkin radikaalisten uudistusliikkeiden menestyksen tänä aikana.

Fourierismin apostolit olivat aikansa innokkaimmat. Mestarin luja luottamus ihanteeseen oli vallannut opetuslapsetkin; innostuttavat ponnistukset, jotka eivät saaneet "levätä eikä peräytyä", tulivat luonteen omaisiksi näille apostoleille, voiton varmuus oli ihmeen vankka ja sekä henkiset että aineelliset uhraukset olivat tavattomat. Kolmikertainen lunastuslause — "ihmisten yhteys oikeassa yhteiskunnassa, ihmisten ja Jumalan yhteys oikeassa uskonnossa, ihmisten ja luonnon yhteys luovassa taiteessa ja teollisuudessa" — se levisi kautta koko maan ja satoja tuhansia ihmisiä liittyi liikkeen innostuneisiin riveihin. Vuonna 1844 näiden "Associationistein" yhteinen edustajakokous pidettiin New Yorkissa. Siellä perustettiin varsinainen fourieristinen liitto, "National Confederation of Associations", jonka äänenkannattajaksi hyväksyttiin "Phalanx" lehti ja 18-henkinen toimeenpaneva komitea valittiin liiton asioita ajamaan. Samalla siellä julistettiin Fourierin Falanksit yhteiskunnallisten epäkohtien yleisrohdoksi ja niiden perustamista pidettiin liiton tärkeimpänä tehtävänä.

Fourier itse ei luottanut Falanksiensa menestymiseen pienoiskoossa. Hänen matemaattisesti tarkkojen laskujensa mukaan piti jäseniä olla vähintäin 1,500 — 2,000 ja pääomaa noin miljoona frangia, ja kaikista pikkuyrityksistä hän vakavasti varotti opetuslapsiaan. Brisbane kuitenkin oli liiaksi malttamaton odotellakseen näin suuria edellytyksiä ja siksi hän tinki mestarin vaatimuksista suuren osan pois, päätellen että 400 henkeä riitti falanksin muodostamiseen.

"Helpoimmin saattaa Associationin muodostaa siten", hän opetti, "että kehoitetaan 400 henkeä liittymään yhteen ja kukin ottaa 1,000 doll. arvosta osakkeita, mikä muodostaa 400,000 doll. pääoman. Osakkeen omistajat saavat neljänneksen Associationin koko tuotannosta eli voitosta; jos he haluavat, voivat he saada varman 8 prosentin koron. Tuhannen dollarin sijoitus tuottaa 80 doll. vuotuista korkoa. Tällä summalla Associationin tulee taata henkilölle asunto ja elanto; ja se voidaan tehdä. Rakennus voidaan pystyttää 150,000 dollarilla ja korko siitä 10 prosentin mukaan on 15,000 doll. Kun tämä summa jaetaan 400 joka on henkilöitten luku, saadaan 37,50 doll. vuodessa kutakin henkilöä kohti vuokraa. Muutamiin asuntoihin kuuluisi useampia huoneita ja ne vuokrattaisiin 100 doll. tai vähemmällä, joten noin puolet huoneista voitaisiin vuokrata 20 doll. vuodessa. Henkilölle, joka haluaisi elää mitä halvimmilla menoilla, jäisi vuokran suorituksen jälkeen vielä 60 doll. Kun 'Association' itse viljelisi hedelmänsä, jyvänsä, kasviksensa, karjansa j.n.e. ja kun se säästäisi tavattomasti polttoaineissa, keittäjäin lukumäärässä ja kaikessa muussa, voisi se halvinta täysihoitoa antaa 60 doll. vuodessa. Siten 1,000 doll. sijoittanut henkilö saisi varmasti käytettäväkseen mukavan huoneen ja täysihoidon korollansa, ja säästäen eläisi ja saisi lisäksi kaiken mitä ikinä voi tuottaa työllään. Hän saisi elää sitäpaitsi komeassa kauniiden peltojen ja puutarhojen ympäröivässä rakennuksessa".

Tämän kaavan mukaan innostuttiin Amerikassa fourierismia toteuttamaan. Aate oli kiihkoisalla voimalla levinnyt huonon ajan kiusaamiin kansan joukkoihin, jotka pääasiana pitivät päästä niin pian kuin mahdollista vapaan kilpailun taistelusta pois Falanksien yhteiselantoon. Tämä halu se voitti kaikki edellytysten ja mahdollisuuksien järjellisen punnitsemisen, ja Brisbanenkin tingityt vaatimukset tuntuivat jo liian suurilta. Missä vain fourieristinen aate oli muutamiakin kokoon tuonut, siellä jo Falanksi suunniteltiin ja toteuttamiseen käsiksi käytiin. Useimmissa tapauksissa pääoma oli sangen pieni, toisissa sitä ei ollut ollenkaan, mutta falankseja syntyi kaikkialle aivan kuin lehtiä puuhun lämpimän kevätsateen jälkeen.

Luonnollisesti ei ensimmäisiäkään Fourierin tarkoituksia tällä neuvoin voitu toteuttaa. Falanksit sijoitettiin useimmissa tapauksissa perkaamattomiin erämaihin, maa kiinnitettiin mahdollisimman korkeasta ja jäsenet, joilla ei aavistustakaan ollut uutisviljelyksestä, antausivat maata perkaamaan, kyntämään ja kylvämään. Teollisuustuotanto jäi hurskaaksi toivomukseksi tulevaisuuden varalle. Innostusta riitti tavallisesti niin kauan kuin kiinnitysvelan ensimmäiset sitoumukset lankesivat maksettaviksi. Silloin Falanksi melkein säännöllisesti luovutti omaisuuden alkunsa kapitalististen velkojainsa huostaan.

Kaikille ei kuitenkaan käynyt yhtä huonosti. Muutamain onnistui toteuttaa fouristiset aatteet laajemmallekin.

Ensimmäisenä fourieristisista yritelmistä on mainittava
Pohjois-Amerikan Falanksi, joka eli kokonaista 12 vuotta.

Se perustettiin syyskuussa 1843 jolloin Falanksia varten valitulle alueelle New Jerseyn valtiossa muutti muutamia perheitä New Yorkista ja Albanysta. Seuraavana vuonna oli vakituisia asukkaita jo satakunta.

Alkuperäistä pääomaa oli tällä Falanksilla 8,000 doll. Sillä lähdettiin alkuun. Aluksi rakennettiin väliaikainen asuinrakennus, mutta se sangen pian vaihdettiin kolmikerroksiseen Palatsiin, jossa oli keskus ja toinen siipi, kumpikin 150 jalan pituiset. Monenlaisiin teollisuushommiin käytiin käsiksi heti alusta pitäen, muun muassa pienen puron varteen rakennettiin mylly, mutta pääelinkeinona oli kuitenkin maaviljelys. Noin 70 eekkeriä käsittävä kaksinainen hedelmätarha oli erinomaisessa kunnossa ja yleensä muutkin pellot ja niityt kelpasivat esimerkiksi naapureille. Falanksin omaisuuden arvo kasvoikin sentakia vuosi vuodelta. Jo 1844 se arvioitiin 28,000 doll. ja 1852 oli se noin 80,000 doll.

Falanksin asukkaiden enemmistö oli sivistynyttä hienostoa, mutta siitä huolimatta luistivat työt hyvin, varsinkin alkuaikoina. Ne järjestettiin melkein heti Ryhmä- ja Sarjajaon perusteelle ja palkka määrättiin työn mukaan. Raskaasta ja vastenmielisestä työstä maksettiin korkein palkka, hauskasta ja kevyestä alin. Tiilen tekijät esimerkiksi saivat 10 senttiä tunnilta, maatyön tekijät 8 senttiä, lääkäri sai vain 6 ¼ senttiä tunnilta. Paitsi noita säännöllisiä palkkoja maksettiin vielä ylimääräisesti erikoiskyvyistä sekä Falanksin asian johtamisesta. Niinpä esim. rakennusryhmän päällikkö, jonka tuli määrätä, suunnitella ja johtaa työt omalla työalallaan, sai tavallisen palkkansa lisäksi 5 senttiä tunnilta korvaukseksi johtokyvystään.

Jäsenillä oli täysi oikeus itse valita työnsä ja määrätä oma työaikansa. Heidän työnsä merkittiin heidän tililleen ja kerran kuukaudessa oli yleinen maksupäivä. Kunkin vuoden lopussa jaettiin sitten varsinaiset voitto-osingot. Työn osuus nousi tällöin noin 13 doll. ja kapitaalin noin 5% sijoitetusta kapitaalista.

Suuria eivät yhteiskunnan jäsenten tulot näinmuodoin olleet, mutta elantokin oli jotenkin helppoa. Palatsissa maksoi kaikilla mukavuuksilla varustettu huone vain 12 doll. Vuodessa. Ruokaa sai tilauksen mukaan. Kahvi maksoi ½ senttiä kuppi, voi ½ senttiä, liha 2 senttiä j.n.e. Kunkin jäsenen tuli maksaa tämän lisäksi 36 ½ senttiä viikossa ruokailuhuoneen käyttämisestä. Kukin jäsen piti mukanaan kirjan johon ruuan tarjoojat merkitsivät kunkin ruoka-annoksen, ja kuukausitilissä ne tasattiin.

Elämä Falanksissa oli siellä kävijäin kertomusten mukaan erittäin hauskaa. Kun päivän työt olivat suoritetut, vietettiin iltaa lukemalla, soitolla ja tanssilla. Asukkaat olivat kaikki "maailmallista" väkeä, itsensä kiduttamista varten ei sitä oltu perustettu, ja kaikin neuvoin koetettiin elämä muodostaa niin onnelliseksi kuin mahdollista. Kaikesta huolimatta oli onni ja hauskuus kuitenkin vain pintapuolista laatua. Se tarvitsi voimassa pysyäkseen koko joukon ulkopuolista osanottoa ja kannatusta. Ensi vuosina sitä olikin paljon tarjolla, kun fourierismin ystäviä tavan takaa kävi Falanksissa vierailulla ja mukanaan toi sitä innostuttavaa tuulahdusta mitä liike ulkomaailmassa silloin vielä nautti. Mutta fourieristiset kokeilut muualla kukistuivat vähitellen, innostus ja usko liikkeen parantavaan voimaan laimentui yhä enemmän, ja kun Pohjois-Amerikan Falanksikaan ei kyennyt aineellisia etuja parantamaan erityisemmässä määrässä, alkoi jäsenistössä vähitellen itää kaipaus takaisin vapaan kilpailun taisteluun ja niihin aineellisiin mahdollisuuksiin mitä vapaa kilpailu kullekin yksilölle antoi, joskin vain harvoille onnistumiseen asti. Tämä kaipaus alkoi ensiksi synnyttää hallintoriitoja, sitten jo napinaa liian vähäisten ansioitten johdosta, ja joskaan ei yleisesti puhuttu Falanksin hajoittamisesta, kyti se ajatus kuitenkin jo enemmistön mielissä. Syyskuussa 1854 paloi Falanksin mylly joka oli tullut maksamaan noin 12,000, doll. ja se tapaus vihdoin tuotti ilmoille nämä ajatukset. Vaikka uuden myllyn rakennusrahat auliisti tarjottiin Falanksin ulkopuolelta lainaksi, esitti joku kuitenkin että myllyä ei rakennettaisi, vaan hajoitettaisiin koko yhteys. Esitys tehtiin aivan äkkiä; sittenkään se ei herättänyt mitään hämmästystä, vaan ryhdyttiin esityksestä äänestämään. Ja ulkopuolisten suureksi ällistykseksi taukosi Pohjois-Amerikan Falanksi täten toiminnastaan. Sen omaisuus myytiin pakkohuutokaupalla ja osakkeen omistajat saivat 66 senttiä dollarista.

Fourieristisista kokeiluista kuuluisin oli Brook Farm niminen noin 200 eekkeriä sisältävä maatila Bostonin lähistöllä. Alkuperäisesti se ei ollut mikään fourieristinen Falanksi, vaan erään joukkokunnan koti, joka joukkokunta tunnettiin nimellä "Transcendental Club", se on "Yläilmalaisten Yhdistys". Tähän yhdistykseen kuului joukko innottelevia haaveilijoita jotka tavan takaa kokoontuivat toistensa koteihin pohtimaan "kaikkia mahdollisia ja mahdottomia probleemeja filosofian, politiikan ja uskonnon aloilta", kuten Hillquit sanoo. Haaveilujensa takia heitä pilkallisesti ruvettiin sanomaan "yläilmalaisiksi", ja he sen omaksuivat kunnianimenä, sillä he uskoivat, "oikeuden järjestykseen joka on ulkonaisten aistimien ulottuvaisuuspiirin yläpuolella". Yhdistys julkaisi "The Dial" nimistä aikakauslehteäkin, jossa terävästi kirjoiteltuja artikkeleita ilmestyi ihmisolemuksen ja elämän tarkoituksesta ja suhteesta maailman kaikkeuteen.

Tämä piiri pysyi kauan aikaa omien mietelmäinsä ja ajatelmainsa kehyksissä pyrkimättäkään varsinaisesti fourieristisen liikkeen yhteyteen. Vuonna 1840 George Ripley, yhdistyksen varsinainen sielu, rupesi puuhaamaan erinäistä siirtolaa "yläilmalaisille". Keväällä 1841 valittiin ylläoleva maatila sellaiseksi siirtolaksi ja sen nimeksi pantiin "Brook Farm, maanviljelys ja kasvatuslaitos", ja sen tarkoitusta selitettiin perustuslakien johdannossa seuraavaan tapaan:

"Voimakkaammin edistää inhimillisen sivistyksen suuria tarkoituksia, muodostaa elämän ulkonaiset olosuhteet viisauden ja puhtauden perusteella, istuttaa oikeuden ja rakkauden periaatteet yhteiskuntajärjestöömme jumalallisen sallimuksen lakien kanssa sopusoinnussa, perustaa veljellisen yhteistoiminnan järjestelmä itsekkään kilpailujärjestelmän tilalle" j.n.e.

Itse peruslaissa määrättiin että siirtolan omaisuus oli oleva osakeyhtiöllä jonka osakkeitten nimellisarvo oli 100 doll. Kullekin jäsenelle taattiin työtä kunkin kykyjen ja halun mukaan. Kaikesta työstä oli oleva yhtäläinen korvaus, kapitaalille myönnettiin 5 % korko, työpäivä korkeintaan 10-tuntinen, alle kymmenen ja yli 70 ikävuoden oleville vapaa toimeentulo, samoinkuin kaikille sairaille ja työhön kykenemättömille. Kasvatus, lääkärinapu ja kirjasten ja kylpylaitosten käyttö taattiin jokaiselle vapaaksi.

Siirtolan hallinto oli oleva neljän kolmihenkisen komitean käsissä, jotka edustivat yleistä hallintoa, maanviljelyshallintoa, kasvatushallintoa ja raha-asiain hallintoa.

Koululaitos oli siirtolasta tärkein. Se oli neliosastoinen: pikkulasten koulu alle kuusivuotiaille, alkeiskoulu 6-vuotiaille, valmistava koulu korkeampia tutkimusaloja tavoitteleville ja 6-vuotinen kurssi yliopistoon aikoville.

Brook Farm oli siis vakaasti taipuvainen fourierismiin, vaikka sen perustajat eivät pitäneetkään itseänsä fourieristeina. Ajan henkisten rientojen sieluna kaikkialla oli Brisbanen loihtima yhteiskunnallinen uudistusliike eivätkä "yläilmalaisetkaan" voineet sen vaikutuksista päästä. Siirtolan jäsenistö, vaikka olikin harvalukuinen taisteli monenlaisia vaikeuksia vastaan sangen urhoollisesti. He osasivat säilyttää pitkän aikaa ihanteellisen innostuksensa asiansa suuruuteen ja oikeuteen ja heillä oli ulkopuolella runsaasti ystäviä. Kristillinen uskonto oli korkeassa arvossa, mutta mitään ahdasta lahkolaisuutta ei ilmennyt heidän joukossaan. Itse Ripley oli pappismies, ja hänkin käsitti kristillisyyden käytännöllisesti, yhteisteollisuus oli keskinäistä auttamista kuorman kantamisessa. Fourieristinen liike oli kuitenkin siksi voimakas että kaikki yhteiskunnalliset parannusyritelmät kohdistuivat siihen liikkeeseen, eikä "yläilmallisten" onnistunut mainittavassa määrässä kartuttaa jäsenistönsä lukua. Kolmen vuoden kuluttua oli Brook Farmin asukasluku vielä sadan alapuolella. Tämä seikka se pääasiassa lienee vaikuttanut että "kaikki havainnot olivat osottaneet totuudeksi Fourierin käytännöllisen järjestelmän" ja että Brook Farmin johtajat 1844 julistivat siirtolansa fourieristiseksi Falanksiksi. Fourierin järjestelmä otettiin käytäntöön, hallinto muodostettiin uudelleen ja Ryhmät ja Sarjat alkoivat työskennellä makujen ja keskinäisen myötätuntoisuuden perusteella.

Tämä askel saattoi Brook Farmin koko fourieristisen liikkeen keskukseksi. Liikkeen äänenkannattaja "Harbinger" muutettiin siirtolaan ja sieltä käsin alettiin varsinainen lähetystyö ulkopuolelle. Ja siirtolan aineelliset asiat näyttivät varmoin askelin yhä paranevan; väkiluku lisääntyi, alinomaa tuli uusia jäsenhakemuksia, teollisuusyrityksiä laajennettiin ja ruvettiin rakentamaan suurta palatsia. Fourieristinen liike näytti Brook Farmissa jo todistavan maailmalle mestarin erehtymättömän laskutaidon sekä niiden epäilysten tehottomuuden jotka väittivät että korkeakirjallinen sivistys ei pysty ylläpitämään raakaa työtä vaativaa siirtolaa. Toivo asui ja eli Brook Farmilla.

Komea rakenteilla oleva Palatsi syttyi eräänä kevätiltana 1846 tuleen ja siinä paloi myös 7,000 dollarin arvon mukana Brook Farmin valheellisesti vakava perus. Myötäkäymisen päivinä oli into laimennut, kapitalismin vapaa kilpailu houkutteli alituisesti yksilöllisillä pettävillä mahdollisuuksillaan. Hiukan toista vuotta koettivat innokkaimmat vielä ponnistella, mutta turhaan. Vastoinkäymiset olivat vieneet uskon yhteisonnen mahdollisuuteen ja seuraavan vuoden syksynä riutunut Falanksi menetti kaiken merkityksensä Kirkollinen orpokoti on nyt paikalla opettamassa kaiken maallisen turhuutta pienokaisten maallista tietoa janooville sieluille.

Fourieristisista kokeiluista on kolmannella sijalla vielä mainittava Cerescon siirtola eli Wisconsinin Falanksi. Se ansaitsee mainitsemista etupäässä sentakia että siellä käytännöllisyys otettiin pääasiaksi ja jätettiin filosofiset mietiskelyt sikseen.

Wisconsinin Falanksi perustettiin 1844 Fond du Lac kauntissa. Parisen kymmentä Fourierin aatteisiin innostunutta miestä läksi sanotun vuoden keväällä Wisconsinin sydänmaille jossa he ostivat ison maapalasen käteisellä rahalla ja perustivat Ceresco nimisen siirtolan. He laativat itsellensä tarkat säännöt ja laillistivat Wisconsinin Falanksin nimisenä yhdyskuntana. Kun koko paikkakunnalla ei paljon muita ollut kuin fourieristeja, saivat he käytettäväkseen paikkakunnan valtiolliset ja kunnalliset oikeudet joita he myös ymmärsivät hyväksensä käyttää. Kolme vanhinta jäsentään he valitsivat rauhantuomareiksi, kolme jäsentään he lähettivät valtion senaattiin ja yksi heikäläisistä kerran pyrki valtion kuvernööriksikin silloisen "Free Soil" puolueen vaalilistalla, mutta joutui tappiolle.

Työssään he olivat uutteria ja kohottivat siirtolansa omaisuutta siten melkoisesti. Sarja- ja Ryhmäjärjestelmää he eivät noudattaneet, mutta pysyivät muuten tuotannon tulosten jaossa niin lähellä kuin suinkin Fourierin ajatuksia. Keskimääräinen palkka oli 6 — 7 senttiä tunnilta ja asunto ja ruoka y.m. tarpeet maksoivat 60—70 senttiä viikolta. Jäseniä yhdyskuntaansa valitessaan he pitivät silmällä hakijan varallisuutta ja ruumiillista kykeneväisyyttä. Aineellinen menestys Falanksilla sentakia olikin koko hyvä, mutta henkinen ei kehumista kestä. Kirjastoa ei heillä ollut eikä mitään muutakaan henkisten tarpeitten tyydyttämistä varteen otettu.

Keskinäiset riidat ja innostuksen puute Wisconsinin Falanksinkin lopulta sortivat. Yhdyskuntaan muodostui kaksi puoluetta; toinen, hiukan vanhempi, vaati yhteiselantoa, toinen taas yksityistä. Yhteiselannon kannattajat olivat kaiken aikaa voitolla, mutta yksityiselannon puoltajat eivät enemmistön tahtoon taipuneet. Lopulta sitten päätettiin palata takaisin maailmaan, ja jonkinlaista tyytyväisyyttä lie kokeilijoille tuottanut se seikka että kun yhdyskunnan omaisuus myytiin huomattiin että osakkeen omistajat saivat takaisin pääomansa ja vielä kahdeksan prosentin koronkin. Wisconsinin Falanksi yksin fourierististen kokeilujen joukossa osottaa aineellista voittoa.

Muista fourieristisista kokeiluista ei ole suuria sanomisia. Pennsylvanian karuilla vuorimailla tapahtui useita kokeita, samoin New Yorkissa ja Ohiossa. Mainittava on myös Michiganin Alphadelphia Falanksi, joka toista vuotta kuolemata pakoili ja jonka onnistui jäsenlukunsa kohottaa aina 1,200 asti. Kaikkien pääpiirteet olivat samat: tavaton innostus perustettaessa jota kesti niin kauan kuin oli huomattu että ponnistukset olivat liian raskaita ja tulokset liian pieniä. Ihmisillä on erinomainen taipumus syyttää toisiaan yhteisistä vastoinkäymisistä, ja niin olivat vastoinkäymiset alituisten riitojen lähteinä. Fourieristisia Falankseja lasketaan kaikkiaan olleen puolisen sataa Amerikassa ja jokaisella niistä oli samallainen loppunsa. Suuret taloudelliset häviöt, jotka asian uurastajat saivat kärsiä, koituivat voitoiksi vapaan kilpailun yritteliäille keinottelijoille, jotka osasivat hedelmät niittää fourieristien vaivalloisista kylvöistä. He niistä yritelmistä hyötyivät, kommunistiset haaveilijat hävisivät. Ja aineellinen häviö oli pientä henkiseen verraten. Sillä tappioitten katkeruudet johtivat joko epätoivoon tai itsekkäiseen välinpitämättömyyteen. Myöhempinä aikoina tapaamme fourieristisen liikkeen, inhimillisen vapauden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien liikkeen eturivin miehiä itse sydämmettömässä nylkemis- ja riistämistoimissa, näemme heidän julkisuuden miehinä taistelevan vanhoillisuuden ja kapitalismin pääleireissä yhä nousevan köyhälistön vapautusliikettä vastaan, jonka hyväksi he nuoruutensa tanakimman tarmon ja intohimoisen innostuksensa ovat uhranneet. Ja me näemme itse jäntevyyden, itse tarmokkuuden, Fourierin suurimman opetuslapsen Brisbanen katselevan alati epäillen, joskin myötätuntoisena valtavata työväenliikettä, joka kuitenkin alati saavuttaa voittoja hänen saarnaamiensa tarkoitusperiensä toteuttamiseksi.

Epätoivon ja pohjattoman itsekkyyden lähteinä me usein löytäisimme koko kasan pettyneitä ihanteita ja toiveita.

Fourierin puolustukseksi on kuitenkin sanottava että hänen Falanksejansa ei milloinkaan ole koetettukaan toteuttaa sillä tavalla kuin hän itse tarkoitti. Käytäntö ei siis oikeastaan ole suoranaisesti todistanut hänen Falanksiensa mahdottomuutta. Mutta se mahdottomuus on kuitenkin todistettu, sillä käytäntö on todistanut sen että ihmisriistäminen ei ennen lopu kuin se riistämisen kautta saavutettavissa oleva yksilön hyöty on tehty mahdottomaksi.

Suurista haaveilijoista oli Robert Owen epäilemättä lähimpänä niin sanoaksemme käytännöllistä yhteiskunnallista totuutta. Häntä useat pitävät nykyaikaisen sosialismin varsinaisena isänä, ja varmaa onkin että tieteellisen sosialismin järjestäjät Marx ja Engels häneltä saivat paljon vaikutelmia.

Robert Owen syntyi 1771 Newtownin kylässä Skotlannissa köyhistä vanhemmista. Hänen opillinen kasvatuksensa rajoittui sangen vähään, sillä jo 11 vuotiaana hänen oli lähteminen kauppapalvelukseen Lontooseen. Hänen luontaisia ominaisuuksiansa jo tällöin olivat tavaton järjestämiskyky, uupumaton uutteruus, erinomainen huomiokyky varsinkin ihmisluonteisiin nähden ja syvä myötätuntoisuus kaikkia kovaosaisia kohtaan. Nämä ominaisuudet täydensivät hänen puutteellisia alkeistietojaan ja loivat hänelle loistavia mahdollisuuksia liike-elämässä.

Jo poikasena hän alkoi tekemään havaintoja elämästä ja yhteiskunnasta, ja jo nuorena hänellä oli niissä asioissa vakaumus, jolle hän uskollisena pysyi koko elämänsä ajan. "Ihmisestä tulee kurja, julma raakalainen, ihmissyöjä tai korkeasti sivistynyt ja hyvä olento riippuen niistä olosuhteista joiden alaiseksi hän syntyessään joutuu". Se oli hänen elämänkäsityksensä juuri. Rohkeasti hän teki väitöksensä. "Ihmisluonne on alkuperältään hyvä ja sitä voidaan harjoittaa, kasvattaa ja muodostaa syntymästä alkaen sillä tavoin että kaikkien lopulta on tultava sopusointuisiksi, hyviksi, viisaiksi, terveiksi ja onnellisiksi. — — — Ihmisluonteen muodostavat häntä ympäröivät olosuhteet, eikä hän siis ole sovelias enemmän ylistykselle kuin moitteellekaan, ja jokainen yleisluonne voidaan maailmalle lähettää joko hyvänä tai pahana käyttäen keinoja jotka suureksi osaksi ovat inhimillisten hallitusten käytettävissä".

Jo tällöin siis Owen viittaa hallituksella olevan velvollisuuksia joita ei vielä oltu velvollisuuksiksi tunnustettu. Yhteiskunnan oma syy oli että sen jäsenissä oli huonoja luonteita, yhteiskunnan itsensä oli parannettava olosuhteet, jotka ihmisistä loivat huonoja luonteita. Mutta hän ei pysähtynyt vielä tähän. Owen käsitti että kaikki elämän ilmiöt olivat siksi riippuvaisia toisistaan että jos johonkin niistä koskee, täytyy kaikkia järkäyttää. Ja pysyen uskollisena omalle vakaumukselleen hän rohkeasti tuomitsi "kaikenlaisen uskonnon jota tähän asti on ihmiselle opetettu". Sen hän teki aikana jolloin hän itsekin uskoi olevansa sivistyneen maailman huomatuin henkilö ja "vaikutusvaltaisin brittiläisen kabinetin ja hallituksen enemmistössä".

Ja se lie ollut totta. Suuri loordi ja herttuajoukko oli hänen kannattajaväkeänsä Englannissa ja ulkomaitten ruhtinaatkin hänelle armoansa tuhlailivat. Venäjän perintöruhtinas Nikolai kävi hänen luonansa pestailemassa häntä Venäjälle ja Preussin kuningas hänelle kirjoitti korkean omakätisen kirjeen jossa selitti antaneensa ministerilleen käskyn panna Owenin periaatteet käytäntöön Preussin kasvatuslaitoksessa. Se armo ja suosio oli kuitenkin väliaikaista laatua. Owenin uskonnon tuomio vei kirkkoruhtinailta kaiken halun ja innostuksen, ja kun huomattiin että Owen tavoitteli halvan työjuhtajoukon kohottamista korkeitten herrojen tasalle itse käytännöllisessä elämässä eikä vain teoriassa, tuli näitten korkeitten herrojenkin innostus nolatuksi kylmäkiskoisuudeksi.

Jo 19 vuotiaana Owen pääsi erään Manchesterin kehruutehtaan johtajaksi, ja tehtaan isäntä teki hänen kanssaan kirjallisen sopimuksen, jonka mukaan Owenin kolmen vuoden kuluttua oli määrä päästä hänen liiketoverikseen. Tällöin hän jo alotti ihanteittensa käytännöllistä toteuttamista toivoen voivansa ne päättää, kun oli palkkakautensa kuluttua saava enemmän sanomista. Isännän ahneus hänen aikeensa kuitenkin katkasi. Tämä oli nimittäin saanut sivulta päin toisen tarjouksen ja halusi rikkoa Owenin kanssa tekemänsä sopimuksen vissistä korvaussummasta. Owen silloin poltti sopimuksensa eikä suostunut enää rupeamaan tehtaan palvelukseenkaan, vaikka hän itse olisi saanut palkkaetunsa määrätä.

Vuonna 1800 Owen lopulta tapasi sopivan koekentän ihanteilleen. Muutamain liiketuttavainsa kanssa hän tällöin nimittäin osti New Lanarkin puuvillatehtaat joita hän itse ryhtyi johtamaan. Tehtaissa työskenteli tällöin noin 2,500 ihmistä jotka perheineen asuivat ympäröivässä tehdaskylässä. Koko paikkakunta oli luonteenomainen näyte sen ajan tehdasliikkeestä. Työväestöön kuului noin 500 lapsukaista, jotka oli sinne tuotettu Edinburgin "armeliaisuuslaitoksista". Suuri kasarmimainen lato oli heidän asuntonaan, ja lasten ikä oli kuudesta vuodesta ylöspäin sekä työaika kello kuudesta aamulla seitsemään illalla. Luonnollinen seuraus tästä oli että lapset kaikki olivat näivettyneitä kääpiöitä, ne nimittäin jotka jaksoivat jonkunkaan vuoden tätä kidutusta kestää aikaiseen hautaan sortumatta. Työ oli yleensä kovaa ja palkat pienet, ja siksi täyskasvuinen työväestö oli yhteiskunnan hylkyjoukkoa. Koko kylä oli sentakia siivotonta ja asukkaat raakoja. Juoppous, murhat, varkaudet ja haureus olivat elämän pääpiirteitä, ja asukkaat kaikki velassa kapakoitsijoille ja kauppiaille.

Owenilla oli alusta pitäen valta panna toimeen sellaisia uudistuksia joita hän sopivina piti, ja heti hän ryhtyi innokkaasti kyläkuntaa parantamaan joka puolelta. Hän perusti ensiksi kauppapuoteja joissa kyläläisille tarpeita myytiin kustannushintoihin ja siten pakotti entiset nylkykauppiaat, jotka ala-arvoista tavaraa olivat myyneet tavattomilla hinnoilla, sulkemaan kauppansa. Kapakat ajettiin kylän laiteille, kadut puhdistettiin ja kunnollisia asuntoja rakennettiin entisten hökkeleitten tilalle. Entisen omistajan tekemä sopimus Edinburgin "armeliaisuuslaitosten" kanssa, jonka mukaan sieltä orpolapsia kuljetettiin tehdastyöhön, rikottiin ja lasten työ lopetettiin kokonaan. Sen sijaan perustettiin lapsille koulu ja kaikkia opinhaluisia autettiin auliisti. Ankarat rangaistusmääräykset työväestöltä poistettiin, työaikaa lyhennettiin ja palkkaa korotettiin.

Aivan luonnollista oli ettei näitä parannuksia saatu toimeen, ennenkuin oli hankaloita vastuksia voitettu. Niistä hankalimmat olivat työväestön oma epäluulo ja eri osastonjohtajain vastustus. Kidutettu työväestö ei voinut ymmärtää että nylkeväin isäntien joukossa ainoatakaan saattoi olla sellaista joka heidän etujansa vapaaehtoisesti tahtoisi valvoa. Siksi he Owenin kaikkia parannuksia epäillen katselivat odottaen jokaisen sellaisen takana piilevän uuden nylkemis- ja kidutuskeinon. Ja työnjohtajat taasen pitivät Owenia rikkiviisaana hohkona jonka järjettömyyksiltä he omaa työosastoansa koettivat suojella niin paljon kuin suinkin. Owenin oli senvuoksi turvautuminen vain omaan itseensä ja tavattomalla tarmollaan hän sai suuria aikaan.

Kun vuonna 1806 Yhdysvallat kielsivät puuvillan raaka-aineen viennin, täytyi Englannin puuvillatehtaitten lopettaa toimintansa; tuhannet tällöin menettivät elinehtonsa ja saivat nälkää nähden käydä työn etsinnässä. New Lanarkissa ei kuitenkaan puutetta ollut, sillä neljä kuukautta kestävän työttömyyden aikana Owen maksoi työväestölle täyden palkan, vaikka tehtaat kaikki seisoivat. Tätä erinomaista jalomielisyyttä ei työväestö enää voinut epäillä, vaan se tästä lähin alkoi uskoa Owenin vilpittömiin tarkoituksiin.

Mutta tuskin oli Owen tästä vastuksesta päässyt, kun jo toinen ilmestyi. Hän esitti liiketoverilleen suuren koulun ja lasten kasvatuslaitoksen perustamista kylään, ja silloin nämä nousivat kapinaan. He valittivat että liikevoitot muutenkin alkoivat kutistua ja jos uusiin kustannuksiin vielä ruvettaisiin, kuivuisivat ne ihan mitättömiin. He eivät olleet kapitaaliansa sijoittaneet armeliaisuuden harjoittamiseksi, vaan liikeyritykseen. Owen kahdesti vaihtoi liiketovereita, mutta ei saanut sen parempia. Kapina isännistössä päinvastoin yltyi ja kysymys syntyi hänen erottamisestaan liikkeen johtajan virasta.

Silloin turvautui Owen kynänsä voimaan. Hän laati seikkaperäisen selityksen New Lanarkin tehtaista ja omista aikomuksistaan sekä mitä vastuksia hänellä oli voitettavana. Tätä selvitystä hän levitti liikemaailmassa ja sai ennen pitkää puolellensa seitsemän miestä, jotka suostuivat sijoittamaan yritykseen rahoja ehdolla että viisi prosenttia maksetaan korkoa kapitaalille ja loput käytetään paikkakunnan olosuhteitten parantamiseksi. Siten saaduilla rahoilla hän osti uppiniskaisten liiketoveriensa osuudet ja alkoi toteuttaa täydellä voimalla suuria aikeitansa.

Ja tulokset olivat loistavia. Entinen siivoton New Lanark, jossa rikokset ja epäsiveellisyys oli kukoistanut, oli muutaman vuosikymmenen kuluessa muuttunut tehdaskaupungin malliksi; siisteys, kauneus ja onni siellä asusti. Ja Owen itse oli mainehikas suurmies, kuninkaitten ja ruhtinaiden ystävä; ja näiden ystävien muotiasiana oli käydä katsomassa hänen kättensä töitä, ylistellä häntä ja tehdä hänelle loistavia tarjouksia. Suurmiehen olisi vain tarvinnut jäädä laakereilleen lepäämään ja porvarillinen yhteiskunta olisi hänen nimensä piirtänyt kultakirjaimilla historiansa lehdillä!

Mutta hän ei levännyt, ja siksi nouseva polvi sai historiastaan lukea että Robert Owen oli — kerettiläinen, uskonnollinen vääräoppinen, melkeinpä polttorovion ansainnut!

New Lanarkin erinomainen menestys oli Owenille vain yllykettä. Hän oli mielestänsä vasta käytännöllisesti todistanut että ihminen on häntä ympäröiväin olosuhteitten tulos, ja hän ryhtyi johdonmukaisesti käsityskantaansa kehittämään. Ihmisystävästä, armeliaasta kapitalistista, joka maailmalle hyvin kelpasi, tuli täysiverinen kommunisti joka ei kelvannut paljon kenellekkään, koska hän johdonmukaisesti väitti että jos kerran halutaan ihmisten siveellisyys ja onnellisuuskantaa yhtäläiseksi, edellyttää se että kaikki aineelliset elämän ehdotkin tulee kaikilla ihmisillä olla samanlaiset. Tällöin ei New Lanark enää riittänyt hänen toiminnalleen, vaan hän ryhtyi aatteitansa ajamaan maailmassa kaikilla keinoin jotka käytettävissä olivat. Työpäivän lyhentäminen, tehdaslainsäädäntö, lasten ja naisten työn rajoittaminen, koululaitoksen parantaminen — n.s. lasten tarhat ovat hänen alotteestaan syntyneet — asunto-olojen korjaaminen, yleisten kylpylaitosten perustaminen, osuuskuntaliikkeen harrastaminen — kaikki sai hänen tarmokasta apuaan, sekä aineellista että siveellistä kannatusta.

Tähän aikaan "tehdas ja työköyhälistön avustamiseksi" perustettu yhdistys oli asettanut komitean tutkimaan köyhälistön tilaa ja se komitea tiedusti Owenin mielipidettä, kysyen mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä yhä lisääntyvän köyhyyden lieventämiseksi. Esityksessään Owen selitti että vapaan kilpailun järjestelmän tuottaman työn tulosten lisäys ehdottomasti huononsi työväestön tilaa, koska yhä paraneva koneisto riisti yhä useammilta tuhansilta työn mahdollisuuden ja alensi työväen elinkantaa. Kun kerran näin oli asianlaita, on mahdotonta ajatellakaan mitään väliaikaista ja vähäpätöistä parannuskeinoa, oli käytävä syvemmälle. Senvuoksi Owen esitti teollisuusyhteyksien perustamista keskinäisen yhteistoiminnan perusteelle. Tällaisiin yhteyksiin kuuluisi 500—1,500 henkilöä, ja he yhteisesti tuottaisivat kaikki elintarpeet. Kun teollisuutta näin suuressa asteikossa harjoitettaisiin, kävisi tuotanto halvaksi ja jokainen saisi siitä osansa.

Tämä esitys ei tietysti komitealle kelvannut, se oli liian radikaalinen, mutta Owen ryhtyi nyt julkisesti kommunistisia mielipiteitään ajamaan. Vuonna 1820 hän julkaisi teoksen, jossa esitti tuloksensa New Lanarkissa sekä samalla keinonsa yhteiskunnan parantamiseksi. Keino oli samanlainen kuin hän jo oli antanut yllämainitulle komitealle. Maailma oli "jaettava 300—2,000 sielua sisältäviin kyläkuntiin, 800—1,200 oli sopivin luku; kullekin henkilölle oli luovutettava maa-alue puolesta eekkeristä kolme kertaa suurempaan, riippuen siitä oliko kysymyksessä oleva yhdyskunta enemmän tai vähemmän taipuvainen maanviljelykseen; näiden 200 tai 300 perheen asuntohuoneet oli rakennettava yhteen suunnikkaan muotoon yhteisine keittiöineen, ruokailuosastoineen, kouluineen ja juhlapaikat keskellä; yksilöllisyyttä ei näissä kyläkunnissa olisi suvaittava; itsekunkin olisi työskenneltävä kaikkien hyödyksi; kaikkien jäsenten olisi syötävä samassa pöydässä ja yhdyskunnan määräämiä ruoka-aineita".

Täydellä todella ryhtyi Owen kommunistiseen uudistustyöhönsä. Apua hän odotti ylhäältäpäin, esittäen aluksi mietelmänsä Venäjän silloiselle tsaarille ja Aachenissa vuonna 1818 pidetylle hallitsijain kokoukselle. Ne vetoamiset olivat kuitenkin turhia. Kokeiluansa varten hän ensiksi vaati 750,000 puntaa, mutta alensi sitten vaatimuksensa 50,000 puntaan. Se summa hänelle lopulla Englannissa taattiinkin, ja muuan hänen innostuneista oppilaistaan tarjosi hänelle maa-alankin yhdyskuntaa varten. Sitä yritystä ei kuitenkaan koskaan perille ajettu, sillä Owenin katse kääntyi samaan aikaan Amerikaan, jossa, George Rappin perustama Harmonyn uskonnollinen yhdyskunta oli samaan aikaan myytävänä. Owen jätti silloin kaikki aikeensa Englannissa ja Irlannissa, jossa hänellä myös oli kommunistisen siirtolan hankkeita, ja läksi Amerikaan.

Amerikassa Robert Owenin yhteiskuntakokeilut sitten suoritettiin useissa eri yrityksissä. Niistä puhumme myöhemmin. Sanottakoon nyt vain että Owen neljä eri kertaa kävi Amerikassa aatteitaan ajamassa, ja vaikka hänen käytännölliset yrityksensä myttyyn menivät, ei hän menettänyt toimintakykyänsä. Amerikan tappioiden jälkeen tapaamme hänet uudelleen täydessä toimessa Englannissa, missä hän 1832 oli perustamassa uutta yritystä, pankkia nimeltä "Equitable Banks of Labor Exchange". Tämän yrityksen aatteesta sanoo Owen: "Sen keskimääräisen ihmistyön määrä, jonka jokin tarve-esine sisältää, määrää sellaisen tarve-esineen arvon; jos siis tuottaja arvostaa ja vaihtaa kaikki tarve-esineet sen kannan mukaan, ei kapitalistilla ole mitään tilaa teollisuudessa eikä kaupassa, ja työntekijälle jääpi työnsä koko tuote". Yllämainittu pankki perustettiin tämän periaatteen nojalla Lontooseen, ja tarkoituksena oli että kukin hyödyllisten tarve-esineiden tuottaja toisi tuotteensa pankin yhteydessä olevaan myymälään ja saisi siitä pankin puolesta setelin jonka tuli edustaa niin monta työtuntia kuin esineen valmistamiseen oli tarvittu. Näillä seteleillä tuottaja saattoi ostaa toisia myymälässä olevia tavaroita, jotka samoin olivat arvostetut niiden valmistukseen kuluneiden työtuntien mukaan.

Pankin menestys ei ollut pitkäaikainen. Se ei kyennyt ollenkaan pitämään tasapainossa tuotantoa ja menekkiä; kaikkia tarve-esineitä otettiin vastaan, olipa niillä sitten kysyntää ja menekkiä tai ei. Tuloksena luonnollisesti oli että kaikki tavarat, joiden menekki oli runsas, katosivat myymälästä ja sijalle tuli sellaisia joiden kysyntä ja menekki oli aivan rajoitettu tai pian täytetty.

Myöhemmin otti Owen virkeästi osaa kaikkiin työväestön tilan parantamista tarkoittaviin liikkeisiin. "Kaikkien luokkien ja kansojen yhdistys" perustettiin hänen myötävaikutuksellaan, ja senkin valtiollinen vaikutus oli koko vahva. Laaja chartistinen liike oli hänen herättämänsä ja ammattiunioiden toiminnassa hän oli mukana, toimien esimiehenä unioitten ensimmäisessä kansallisessa edustajakokouksessakin.

Robert Owen kuoli 1858. Neljä poikaa häneltä jäi jotka kaikki muuttivat
Amerikaan. Isänsä aatteiden kannattajana on näistä mainittava Robert
Dale Owen, jolla Amerikan yhteiskunnallisessa elämässä on huomattava
sijansa.

Harvan ihmisen elämä on ollut niin vaikutelmista ja tapauksista vaihteleva kuin Robert Owenin. Toinen puoli hänen elämästään sisälsi pelkkiä pettymyksiä, toinen puoli täynnä voittoja ja laakereita. Sittenkin on pettymyksellinen puoli maailmalle paljon tärkeämpi, niinkuin yleensä. Sillä tappiot opettavat ihmisiä paljon enemmän kuin voitot. Owenin tappiot ovat sosialistisen liikkeen ohjanneet pois kommunististen pikku yritelmäin salakarisesta saaristosta yleismaailmallisille selville vesille.

Robert Owen saapui Amerikaan perustamaan suurta yhdyskuntaa ja kuuden viikon kuluessa yritelmän alkamisesta oli hän koonnut ympärilleen 800 henkeen nousevan ihmisjoukon, joka syksyllä 1825 oli noussut jo 900. Hänen menestyksensä ei kovin suurta ihmettelyä ansaitse. Saman vuoden alkupuolella tiedettiin hänen ostaneen 30,000 eekkeriä maata josta noin 3,000 oli täysin perattua; siellä oli komeat hedelmätarhat, 18 eekkeriä rypäletarhoja, säännöllinen kaupunki, jossa oli 160 taloa, komeat yleiset rakennukset. Ja vielä tiedettiin että ostaja ei aikonut käyttää tätä hyvyyttä omaksi hyödykseen, vaan luovutti sen yhdyskunnalle ja yhteistyössä toimisi kaikkien jäsentensä keskinäiseksi hyvinvoinniksi.

Uusi yhdyskunta oli Wabash joen varrella Indianan valtiossa. Owen osti sen 150,000 dollarin hinnasta. Koko hankkeella oli erinomaiset edellytykset; paikka oli valmis, perkaajan vaivat eivät olleet rasittamassa ja kaikki oli velkataakasta vapaa. Owenin apuna oli vielä koko joukko tiedemiehiä ja oppineita, ja kuten ylempänä mainittiin kasaantui hänen kutsumuksensa johdosta lähes tuhatkunta ihmistä kokoon valmiina alottamaan uuden ihanneyhteiskunnan luomista sen salaisuuden keksijän kanssa. Epäilemättä oli joukossa runsaasti niitäkin jotka todellisesta innostuksesta itse aatteeseen mukaan tulivat, joilla todella oli tarkoitus vilpittömästi toteuttaa mestarin aatteita. Mutta suuri joukko oli mukana onnenonkijoitakin, jotka eivät vähintäkään välittäneet Owenin ihanteista eivätkä niitä edes tunteneet, olivat vain tulleet mukaan hyötyäkseen rikkaan "merkillisyyden omituisesta päähänpistosta". Siinä oli väkeä kaikenlaatuista seikkailevasta tyhjäntoimittajasta oppineeseen professoriin asti, ja kun mitään seulomista ei tapahtunut, kun kenenkään vaikuttimia ei kyselty eikä tiedusteltu, saattoi jo ennakolta arvata että koko yritys oli päättyvä surkeaan sekasotkuun ja ristiriitaisuuteen.

Siitä huolimatta käytiin yhdyskuntaa järjestämään. Owenin mielestä ei täydellistä kommunistista ohjelmaa heti voitu käytäntöön ottaa, koska "järjettömässä yhteiskuntajärjestelmässä kasvanut ihminen ei voi muuttaa järjelliseen järjestelmään ensin siihen valmistumatta". Yhdyskunnan ensimmäisessä peruslaissa — niitä laadittiin kaikkiaan seitsemän kahden vuoden aikana — säädettiin senvuoksi että jäsenten ensiksi oli "valmistavan komitean" johdannon alaisina työskenneltävä kolme koevuotta, ennenkuin pääsivät täysiarvoisiksi yhdyskunnan jäseniksi.

Jo seuraavana vuonna tammikuussa New Harmony — se oli yhdyskunnan uusi nimi — näyttää huomanneen että kolme vuotta oli liian pitkä koeajaksi, sillä silloin muodostettiin siirtola kokonaan kommunistiseksi. Yleisellä kokouksella oli ylin valta ja kuusijäseninen johtokunta oli toimeenpanevana valtana. Sekään muoto ei onnistunut ja seuraava aste oli se että Owenille annettiin täydellinen diktaattorivalta. Erinomaisella järjestämiskyvyllään Owen saikin järjestyksen palautetuksi ja yhdyskunta varttui. Mutta jo huhtikuulla osa jäsenistöstä vaati siirtolan jakamista erinäisiin itsenäisiin yhdyskuntiin. Siihen Owen ei tahtonut suostua, vaan esitti jälleen uuden peruslain, jonka mukaan jäsenet jaettiin kolmeen luokkaan, ehdollisiin jäseniin, koejäseniin ja "tutkimusten alaisiin henkilöihin" ja uusien jäsenhakemusten hyväksyminen jätettiin 25-jäseniselle komitealle. Tällä ei kuitenkaan jakokysymystä ratkaistu, ja toukokuulla Owen vihdoin suostui jakamaan yhdyskunnan neljään eri osastoon, joilla kullakin oli oleva oma hallituksensa. Kolmen kuukauden kuluttua kaikki virkailijat poistettiin ja niiden tilalle asetettiin kolmihenkinen diktaattorivallalla varustettu komitea. Vihdoin syyskuussa seitsemäs peruslaki laadittiin ja sen kautta koko hallinto jätettiin Owenin käsiin ja hän sai joka vuosi nimittää neljä jäsentä apulaisikseen.

New Harmony ei kuitenkaan ollut pelastettavissa. Hallinnolliset ja uskonnolliset riidat olivat pääasiallisina syinä lopulliseen hajaantumiseen. Uskonnollisia riitoja näyttävät synnyttäneen kuljeksivat saamamiehet, jotka kuitenkin saatiin siirtolasta kaikkoutumaan sangen mukavalla keinolla. Ilmoitettiin että saarnamiehille siirtolan ovet ovat aina auki, mutta saarnan päätyttyä on kullakin kuulijalla täysi oikeus tiedustella saarnamiehen mielipiteitä eri kysymyksissä. Siitä seurasi saarnamiehille sangen ikävä ristikuulustelu, jota välttääkseen he eivät kuukausiin käyneet siirtolassa.

Riidat hallitusmuodosta näyttävät olleen paljon turmiollisemmat kuin uskonnolliset. Kaksi joukkokuntaa pääjoukosta erkanikin ja he perustivat siirtolan alueille kaksi itsenäistä yhdyskuntaa, jotka tunnetaan nimellä "Macluria" ja "Feiba Peven". Ja vähitellen tippui jäseniä pois yhä enemmän, kunnes heinäkuussa 1827 koko yritys tukehtui. Yksityisille jäsenille, jotka liittoutuivat pikku yhdyskunniksi, antoi Owen maantilkkuja New Harmonyn laiteilta. Maa näille vuokrattiin 10,000 vuodeksi 50 sentin nimellistä vuokraa vastaan eekkeriltä ja ehdolla että maata ei saa käyttää muuten kuin kommunistisiin tarkoituksiin. Ne yritelmät tukehtuivat heti alkuunsa ja varsinaiselle yhdyskunnan asuinsijalle työntäytyi yksityisiä liikemiehiä, kapakat ja viinaporvarit avasivat turmiolliset laitoksensa, ja ennen pitkää vapaan kilpailun hillitsemätön vallattomuus metelöi paikoilla mistä ihmiskunnan onnen oli määrä alkukaavansa saada.

Vapauden päivänä 1826 hän vielä piti tovereilleen innostuttavan puheen joka oli täynnä toivoa. Hillquit siitä lainaa seuraavan palan:

"Minä nyt julistan teille ja maailmalle että ihminen tähän hetkeen asti on ollut kaikissa maailman osissa hirvittävimmän pahekolminaisuuden orja mikä on voinut liittoutua henkisen ja ruumiillisen pahan juurruttamiseksi koko ihmissukuun. Minä tarkoitan yksityistä eli yksilöllistä omaisuutta, mielettömiä ja järjettömiä uskontojärjestelmiä sekä avioliittoa joka on perustettu yksilölliselle omaisuudelle ja muutamille näistä järjettömistä uskontojärjestelmistä."

Mutta jo muutaman kuukauden kuluttua oli hänen äänensä muuttunut.
Puhuessaan yhdyskunnan tarkoitusten epäonnistumisesta hän sanoo:

"Vaadin raittiutta, sen sijaan sain olla alituisissa selkkauksissa juoppouden kanssa. Vaadin rehellisyyttä, sain epärehellisyyttä. Vaadin uutteruutta, laiskuutta tapasin. Vaadin puhtautta, löysin likaa. Vaadin huolellisuutta, tuhlausta tapasin. Toivoin tapaavani tiedonhalua, havaitsin mielentylsyyttä. Halusin että luonnetta muodostavat periaatteet ymmärrettäisiin, ne ymmärrettiin väärin. Halusin näiden hyvien ominaisuuksien yhdistyvän itsekussakin yhdyskunnan yksilössä, mutta niitä ei löytynyt enkä voinut löytää sellaisiakaan jotka olisivat olleet kyllin uhraavaisia ja kestäviä valmistaakseen ja kasvattaakseen lapsiansa näitä ominaisuuksia omistamaan."

Toisista Owenin periaatteille perustetuista kommunistiyhteiskunnista on mainittava Yellow Springsin yhdyskunta Cincinnatin lähellä. Se aiheutui Owenin luennoista joita hän siellä piti. Yhdyskunnan perustajana oli Daniel Roe, sikäläisen Svendenborgin kirkkokunnan pappi. Kirkkokunnan jäsenet olivat yhteiskunnan hienostoa, rikasta väkeä, ja ostamallaan tilalla he kiitettävällä hartaudella kävivät käsiksi ruumiilliseen työhön. Puoli vuotta kesti hartautta, sitten papit näkivät että sielujen paimentaminen oli helpompaa, kauppiaat palasivat auran kurjesta mittapuunsa ääreen ja hienot naiset, jotka patoja ja keittoastioita olivat alentuneet liikuttelemaan, pestasivat jälleen palkollisia työhön. Koko yritys oli vain rikkaitten kevytmielistä huvittelua työn teolla joka jonkun verran maksoi, mutta tuotti toivottua huvitusta.

Vuonna 1825 perusti Frances Wright Nashoban yhdyskunnan Tennesseen valtiossa Owen periaatteiden pohjalle. Erikoistarkoituksena oli kasvattaa neekerit valkeitten tasalle yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen tasa-arvoisuuteen. Hän osti neekeriorjia, lainasi toisia ja ajoi suurella innolla asiata, kunnes hänen sairauden takia oli mentävä Euroopan puolelle. Yhdyskunta ei elänyt kauvan eikä sen tuloksista ole mitään mainittavaa.

Kaikkiaan lienee Owenin vaikutuksesta kommunistisia yhdyskuntia perustettu kymmenkunta. Ne kaikki olivat lyhytikäisiä, ja New Harmony, jota mestari itse oli johtamassa, on ainoa yritelmä joka mainitsemista ansaitsee.

Aatos yhteiselannosta ja sen autuaaksi tekevästä voimasta oli viime vuosisadan alkupuolella niin syöpynyt ihmisten mieliin että käytännölliset kokeilut kommunistisen yhteiskunnan toteuttamiseksi eivät rajoittuneet vain siihen mitä "suuret haaveilijat" aikaan saivat. Kapitalistinen tuotantojärjestelmä saavutti niin mahdottoman suuria voittoja että vain harvat porvarikunnan piirissä — jotka niistä voitoista vain etuja niittivät — jaksoivat hurmauksiltaan nähdä sen vielä suurempia siveellisiä ja aineellisia turmioita. Ja ne jotka sen huomasivat, ne eivät kyenneet syitä keksimään, pintapuoliset teoreettiset arvailut olivat heille tarpeeksi, sillä ne jo loivat mielikuvituksessa ihanneyhteiskunnan, jossa kapitalistisen tuotantojärjestelmän edut vain olivat vallitsevina — haitat poissa. Kommunistiset kokeilut osottavat sentakia säännöllisesti tavatonta innostusta alussa, joka vähitellen herpaantuu sitä mukaa kuin elämän todellisuus, kapitalistisen tuotantojärjestelmän järkähtämättömät lait osottavat että sen epäkohdat eivät ole poistettavissa muuten kuin koko järjestelmän muutoksella koko yhteiskunnassa.

Se oli monessa suhteessa sangen omituinen. Kansanvaltainen kommunismi oli siinä liikkeessä edustettuna puhtaana, vapaana kaikista sivupiirteistä ja syrjä-aatteista. Sitä ajettiin merkillisellä sitkeydellä huolimatta tavattomista vastoinkäymisistä.

Icarialaisen liikkeen perustaja oli ranskalainen kirjailija Etienne Cabet. Hän syntyi 1788 ja alotti poliittisen uransa 37 vuotiaana, jolloin hän tuli erään salaisen poliittisen yhdistyksen "Carbonarin" johtajaksi. Vuonna 1830 hän oli erään kapinakomitean jäsen ja allekirjoitti tällöin päänsä uhalla erään kapinallisen julistuksen. Sitten hänet nimitettiin Korsikan yleiseksi syyttäjäksi, mutta menetti pian sen virkansa radikaalisen toimintansa takia. Ranskan parlamenttiin hän tuli jäseneksi 1831, ja siellä pitämistään kuningasta ja ministeristöä purevista puheistaan tuomittiin hänet joko kahdeksi vuodeksi vankilaan tai viideksi vuodeksi maanpakoon. Cabet läksi maanpakoon ensin Belgiaan, josta hänet karkoitettiin edelleen. Englannista hän turvapaikan tapasi ja alkoi siellä tutkiskella yhteiskunnan historiaa sekä julkaisi useampia historiallisia teoksia.

Näissä tutkimuksissaan hän tuli siihen huomioon että historian joka lehdellä tavattavan epäjärjestyksen syynä on yhteiskunnallisen järjestelmän raihnaisuus. Parempi täytyi olla löydettävissä, mutta sellaisessa ei saa rikkaus ja köyhyys olla yhtaikaa tavattavissa. Kun tämä kerran on ehtona, täytyy uudessa järjestelmässä omaisuuden yhteisyys olla ensimmäisenä kulmakivenä. Kommunistinen yhteiskunta on siis maailman ainoa pelastus, ja maailman filosoofien teoksia tutkiessaan hän ymmärsi että ne kaikki, Kristus etupäässä, ovat päässeet samaan lopputulokseen.

Tällaisilla eväillä varustettuna hän palasi viisivuotisen maanpakonsa jälkeen Ranskaan ja julkaisi siellä 1840 teoksen nimeltä "Matkustus Icariaan" ("Le Voyage en Icarie"), sujuvan kertomuksen muodossa esittäen siinä ajatelmansa.

Tämä teos on icarialaisen liikkeen synnyttäjä ja se muutti tekijänsä koko elämän uran. Teoksen juoni on yksinkertainen: Nuori englantilainen loordi, nimeltä Carisdall, on sattumalta saanut tietoonsa että muusta maailmasta kokonaan erillään on jossakin yhteiskunta jonka nimi on Icaria. Hän päättää lähteä tänne eriskummalliseen maahan ja ne kokemukset ja huomiot, joita hän matkallansa teki maan ensimmäisestä hallinnosta, järjestyksestä ja tavoista, ovat teoksen sisällyksenä. Ensimmäisessä osassa kerrotaan ko-operativisen teollisuusjärjestelmän tuottamasta siunauksesta, kuinka se on hienostanut ja parantanut elintavat, kasvatuksen ja siveellisyyden, tuottanut ehdottoman vapauden sekä poliittisessa että sukupuolisuhteessa sekä luonut todellisen onnen. Toinen osa sisältää maan historian, josta selviää että vuonna 1782 muuan Icar niminen kansallissankari on toimeen pannut vallankumouksen ja kapitalistisesta yhteiskuntajärjestelmästä luonut kommunistisen järjestelmän. Kolmas osa käsittelee kommunististen aatteiden kehitystä aina Platosta alkaen.

Tällaisten kehysten sisällä Cabet esittää tavan millä yhteiskuntajärjestelmä on muutettava. Suhteellinen tulovero, perintöoikeuden poistaminen, palkan määrääminen valtion huostaan, kansalliset työpajat, maanviljelyssiirtolat sekä perusteellinen ja kaikista ulkopuolisista vaikuttimista vapaa kasvatus — siinä on ne pääkohdat joihin on toiminta suunnattava. Teoksessa on jotenkin kaikki kommunistiset ajatussuunnat esitettyinä käytännölliseksi kokonaisuudeksi.

Tuskin mikään teos maailmassa lienee saanut niin nopeasti valtavata liikettä aikaan kuin tämä "Matkustus lcariaan". Siitä otettiin painos toisensa jälkeen ja sitä levisi Ranskan työväestön piireihin satoja tuhansia kappaleita. Ranskan yhteiskunnallisen uudistuksen harrastajat, jotka tällöin olivat vailla varsinaista perusteellista ohjelmaa, liittyivät kaikki Cabetin ympärille, joka menestyksestään innostuneena alkoi julkaista kommunistista lehteä, "Le Populaire". Siinä sekä lukuisissa lentokirjasissa hän kehitteli aatteitaan, ja todellinen kommunistinen kuume kävi huumauksena yli koko Ranskan ja ulottui laajemmallekin.

Selvää oli ettei hallitus voinut sulattaa liikettä, ja kaikin keinoin alettiin ahdistaa icarialaisia. Hallitus, kirkko, oikeusistuimet, poliisi, kapitalistinen sanomalehdistö ja suurporvarit olivat kaikki yksimielisiä siitä että tämä suuri hyökyaalto oli pirstottava hinnalla millä tahansa. Mutta vaikka keinoja ei suuresti valittukaan, näytti liike yhä vain paisuvan, ja vuonna 1847 icarialaisten riveihin laskettiin kuuluvan noin 400,000 henkeä. Niitä oli Ranska tulvillaan, uskollisia kannattajia oli Sveitsissä, Espanjassa, Saksassa ja Englannissakin ja yhä oireet osottivat liikkeen suurenemista.

Cabet ei ollut voinut tällaista tulosta aavistaa eikä hänellä alkuperäisesti lie ollut ajatustakaan mietelmäinsä käytännöllisestä toteuttamisesta. Hän päinvastoin oli sitä mieltä että kommunistiseen yhteiskuntaan johtaa vain vaivalloinen ja pitkä kasvatuksen polku ja että osittaiset kokeilut vain vahingoittaisivat itse asiata. Mutta kun liike yhä paisui, ja kun ystävät vaatimalla vaativat häntä käytännössä osottamaan järjestelmänsä pätevyyden, suostui hän lopulta. Ja vuonna 1847 hän julkaisi kirjoituksen jossa kehoitti kaikkia asian harrastajia avustamaan suuren kommunistisen yhteiskunnan luomista.

Kehoituksen vaikutusta ei tarvinnut kauan odottaa. Jo pian senjälkeen Cabet saattoi sanoa että kokeiluun osanottajia oli tuleva ainakin miljoonaan nouseva joukko.

Cabet matkusti Englantiin tiedustelemaan sopivata uuden yhteiskunnan paikkaa. Owenin kanssa kauan asiasta keskusteltuaan hän pääsi siihen vakaumukseen että Texasin valtio Yhdysvalloissa oli sopivin sellaista yhteiskuntaa varten. Läpeensä epäkäytännöllisenä miehenä hän Lontoossa joutui erään Peters Companyn verkkoihin, joka myi maita Texasissa. Tämä valtio oli vuotta ennen yhdistetty Yhdysvaltoihin ja sen maita koetettiin nyt kansoittaa kaikin tavoin. Peters Company oli yksi onkijoista. Sen kanssa Cabet teki kauppasopimuksen uskoen vahvasti näiden vakuutuksiin maan erinomaisista ominaisuuksista. Seuraavan vuoden alussa sitten "Le Populaire" ilmoitti innostuksesta palaville icarilaisille että monien tarkastelujen jälkeen oli havaittu Texasin koillisosa erinomaiseksi yhteiskunnan paikaksi ja että sieltä oli varattu toista miljoonaa eekkeriä maata Red Riverin varrelta icarialaisten kommunistiseksi onnelaksi.

Sitten alettiin valmistella lähtöä tänne uuteen onnelaan. Tuhansia oli pyrkimässä ensimmäisinä matkalle. Niiden joukosta Cabet valitsi 69, kaikki hänen innostuneimpia oppilaitaan ja nuoria miehiä.

Suuret olivat toiveet. Lähtijät juhlallisesti allekirjoittivat pitkän plakaatin jossa sitoutuivat noudattamaan kommunismin periaatteita uutta siirtolaa perustaessaan ja lupasivat kaikkensa tehdä yhteishyvän edistämiseksi. Satoja tuhansia kommunisteja oli kokoontunut lähteviä saattamaan, lujia lupauksia tehtiin ja suunnaton innostus vallitsi. "Le Populaire" lehdessä Cabet, joka vielä jäi vanhalle manterelle, kirjoitti seuraavat lähtiäissanat: "Sellaisia miehiä katsellessani kuin tässä etujoukossa oli, en voi epäillä ihmissuvun uudelleen parantumista. Tuorstaina helmikuun 3 p. 1848 kello 9 aamulla suoritettiin muuan ihmissuvun historian suurimpia tekoja — etujoukko läksi Havresta valtamerelle matkustaakseen Icariaan. Nämä urhoolliset icarialaiset, seisoen laivan etukannella, virittivät yksiäänisesti jäähyväislaulun 'Partout pour Icarie', johon katselijat vastasivat tuhansin huudoin: 'Näkemiin!' Olkoot tuulet ja aallot apunanne, te ihmisyyden sotilaat! Ja me icarialaiset, jotka jälelle jäämme, valmistaukaamme aikaa menettämättä yhtymään ystäviimme ja veljiimme!"

Se valmistautuminen sai kuitenkin koko tuntuvan kolauksen muutaman viikon kuluttua, sillä Ranska julistettiin tasavallaksi. Suuret toiveet kiinnitettiin tähän julistukseen, kuten aina valtiollisiin suurmuutoksiin. Uuden ajan toivottiin koittavan, toiminnan vapaus oli jälleen taattu ja samalla vähentynyt halu lähteä merten takaa onnen maita etsimään.

Icarilaisessa liikkeessä tapaus vaikutti masentavan hajaannuksen. Suurin joukko vaati etujoukon takaisin kutsumista, koska nyt muka oli täysi mahdollisuus toteuttaa ihanteet omassa maassa. Itse Cabet, joka läksiäiskirjoituksessaan näytti olevan täynnä pyhää ja innostavaa uskon tulta asiansa menestymiseen nähden alkoi horjua, sillä hänetkin nimitettiin uuden tasavallan presidentiksi. Vakavammat liikkeen jäsenet kuitenkaan eivät tasavaltaankaan luottaneet, vaan koettivat ylläpitää horjuvaa uskoa alkuperäisiin kommunisti-ihanteisiin. Heihin myöskin lopulla liittyi Cabet, ja niin yhä edelleen jatkettiin valmistuksia toista Icarian matkaa varten.

Etujoukko saapui New Orleansiin maaliskuun lopulla. Tieto Ranskan valtiomuodon muuttumisesta oli ehtinyt jo sinne ja matkalaisissakin syntyi epäilystä, tokko enää erämaahan lähteminen mitään hyödyttäisi. Se epäilys kuitenkin torjuttiin ja alettiin kulkea päämäärää kohti, vaikkakin heti alussa ensimmäinen pettymys matkailijoita kohtasi. Kertomusten mukaan heidän piti kaikessa rauhassa päästä laivatietä matkansa perille. Mutta todellisuudessa saatiinkin tietää että heidän oli kulkeminen 250 mailia synkkiä metsiä, soita ja rämeikköä. Tarvittiin todella joukon innokkaimpain koko tarmo, ennenkuin sille matkalle lähdettiin. Mutta kolmen härkäparin avulla he kuitenkin läksivät samoamaan toivoen perillä saavansa kärsimystensä palkaksi onnelan ja paratiisin. Matka oli äärettömän vaikea. Härkäparit voivat vain suorittaa runsaasti puolet matkasta, toisen puolen saivat uutisasukkaat kulkea rähmien ja rypien soissa. Tällä tavalla matka kesti lähes kaksi kuukautta, toukokuussa vasta he pääsivät omille alueilleen.

Siellä heitä kohtasi uusi pettymys. Sen miljoonan eekkerin asemasta, joka oli muka ostettu, he tapasivat maan joka oli vallattavissa sillä että kukin mies sai haltuunsa 320 eekkeriä, jos rakensi asuinmajan alueelleen ennen heinäkuun 1 päivää. Se heille selvästi ilmoitettiin ja katsellessaan kauppasopimustaan saivat icarialaiset nähdä että heidän profeettansa ei ainakaan pystynyt kauppa-asioissa kilpailemaan Amerikan maa-agentien kanssa. Kontrahdissa oli nimittäin selvästi sanottu että Cabetille oli maayhtiö myynyt miljoonan eekkeriä maata siten että 3,125 henkilöä tai perhettä kukin ottaa haltuunsa 320 eekkeriä ennen heinäkuun neljättä päivää! Kun nyt uutisasukkaita etujoukossa vain oli 69, eivät he heinäkuuhun mennessä saaneet pystyyn muuta kuin 32 majaa, jotka heille oikeutti kaikkiaan 10,240 eekkeriä maata eli sadasosa miljoonasta! Sitäpaitsi olivat nämä 320 eekkerin kappaleet siten jaetut että kunkin 640 eekkeriä sisältävän sektsioona-alueen toinen puoli jäi maayhtiön huostaan. Icarialaisten alue oli sentakia pirstautuneena moniin pikku palasiin, kaikkien vähimmän sopiva kommunistiselle uudissiirtolalle.

Cabet näyttää kuitenkin valinneen etujoukkonsa sangen kestävistä aineksista, sillä kaikista näistä vastuksista huolimatta he yhtyivät toimiin konstikkaasti sijoitetun maansa viljelemiseksi. Mutta vastoinkäymiset eivät loppuneet. Kesän kuumin aika oli käsissä, ja keltakuume iski pelottavalla voimalla icarialaisten harvaan parveen. Elokuun lopulla, kun toinen joukkokunta, 19 sielua yhteensä odotetun 1,500 asemasta, saapui tänne ihannemaahan, oli neljä etujoukosta kuollut, heidän ainoa lääkärinsä auttamattomasti mielipuolena ja koko muu joukko sairaana. Se ei ollut mikään lohduttava näky uusille tulokkaille, jotka olivat suunnattomia vastuksia jo tiellä kokeneet, ja niin päätettiin jättää koko onneton siirtola omille hoteilleen ja palata takaisin New Orleanssiin. Kolmessa eri joukossa ja kolmea eri tietä he läksivät murheelliselle paluumatkalleen, ja äärettömiä vaivoja kärsittyään, jätettyään monia tovereitaan tielle vainajina tai parantumattomasti sairaina, saapuivat tähteet New Orleansiin vuoden loppupäivinä. Siellä heidät Cabet, joka vasta oli kolmannen joukon kerralla Ranskasta saapunut, keräili ympärilleen, ja he viettivät surullisen talvensa täällä odotellen tilaisuutta uutta valloitusretkeä alkaakseen.

Talven aikana hupeni joukko hupenemistaan. Cabet oli Ranskasta tuonut tullessaan 400 icarialaista. Pari sataa kyllästyi näistä vastoinkäymisiin ja palasi takaisin Ranskaan. Loppujen kanssa Cabet maaliskuulla läksi pohjoista kohti saatuaan tietää että Nauvoo niminen paikka Illinoisissa oli mormooneilta jäänyt melkein autioksi. Sinne saapui noin 250 henkinen joukkokunta maaliskuun lopulla, sittenkuin Mississipin ruttotaudit olivat matkalla lepytysuhrinsa vaatineet.

Tältä paikkakunnalta olivat mormonit moninaisten vainojen jälkeen siirtyneet Utahiin, ja jälelle jääneet asiamiehet kauppailivat heidän omaisuuttaan. Icarialaiset heiltä vuokrasivat 800 eekkeriä maata ja ryhtyivät entistä hartaammalla innolla rakentamaan aatteittensa mukaista yhteiskuntaa. Ja vastahakoinen onnetar näytti heitä nyt rupeavan suosimaan. Aineelliset yritykset onnistuivat sangen hyvin, ja he saattoivat ruveta pitämään henkisistäkin asioista huolta. Niistä on etupäässä merkittävä lasten kasvatus kouluissa, joissa huolta pidettiin että heihin jo aikaisin istutettiin icarialainen maailmankatsomus. Teatteri heillä oli omista jäsenistään kokoonpantu, samoin useita musikaalisia yhteyksiä. Ja ankaraan aatteittensa levittämistyöhön he ryhtyivät myös. Heillä oli sanomalehti ja lentokirjasia levitettiin kaikilla Amerikan kirjavilla kielillä. Pariisissa oli yhä edelleen heidän pääkortteerinsa ja sieltä levitettiin aatetta ympäri maailmaa. Kun Cabet 1850-luvun alkupuolella kävi Europassa, oli hän taas pääsemässä ensimmäisten joukkoon "yhteiskunnallisten reformaattorien" seassa missä hänen asemansa vastoinkäymisten johdosta jo sangen pahasti oli ruvennut horjumaan. Icarian yhdyskunta tällä tavalla saavutti mainetta, niin että sen jäsenluku alkupuolella yllämainittua vuosikymmentä oli jo 500 ja omaisuutta arvioitiin olevan 75,000 doll.

Mutta varallisuuden ja hyvinvoinnin mukana seurasi myös erimielisyys. Cabet näyttää olleen jonkinlaisena diktaattorina joukossaan aina vuoteen 1850 asti. Silloin hän vaati yhdyskunnan jäseniltä ehdotonta puhtautta elämän tavoissa ja oli sangen kärkäs moittimaan rikoksista näitä vaatimuksia vastaan. Sillä tavoin hän ehkä ensiksi sai muutamia vihollisia itselleen omien alamaistensa joukossa. Vuonna 1850 hän sitten esitti kansallensa perustuslain joka hyväksyttiin käytäntöön otettavaksi. Sen mukaan hallinto annettiin kuusihenkisen johtokunnan käsiin, jonka jäsenistä viisi edusti erikoista hallinnon haaraa, siten että ensimmäisellä oli hallussaan raha-asiain ja talouden hoito, toisella vaatetus ja asuntoasiat, kolmannella kasvatus, terveys ja huvitus, neljännellä teollisuus ja maanviljelys ja viidennellä kirjapainoasiat. Kuudes taas oli sekä johtokunnan että koko yhdyskunnan presidenttinä. Yleinen kansankokous oli ylin lainsäätäjävalta. Presidentiksi valittiin nyt joka vuosi Cabet. Hänen toimintansa kävi kuitenkin vuosi vuodelta yhä tiukemmaksi ja vaativaisemmaksi, samalla kuin hän yhä edelleen tahtoi ylläpitää ehdotonta sanontavaltaansa. Se synnytti monissa jäsenissä pahaa verta, ja hänen kannattajajoukkonsa alkoi vähetä. Sentakia hän yht’äkkiä keskellä tilivuotta 1855 vaati että perustuslaki oli korjattava siihen suuntaan että presidentti valittaisiin neljäksi vuodeksi ja että hänellä sinä aikana olisi oikeus erottaa ja nimittää kaikki alemmat virkamiehet. Vaatimusta vastaan nousi suuri joukko jäseniä, eikä se laiksi tullutkaan. Päinvastoin kansankokous, jossa äänioikeus oli jokaisella 20 vuotta täyttäneellä miespuolisella jäsenellä, oli selvästi enemmistöltään Cabetia vastaan. Muut hallintomiehet olivat taas hänen puolellaan. Vaivoin saatiin uhkaava yhteentörmäys kuitenkin tällä kerralla vältettyä, mutta 1856 elokuussa tapahtui sittenkin lopullinen rymäys. Tällöin valittiin johtokuntaan kolme Cabetin suoranaista vastustajaa, joita muut hallitusmiehet eivät suostuneet ottamaan vastaan. Siitä seurasi monenlaista sekasortoa, jossa vastalauseet ja julistukset näyttelivät pääosaa ja toisinaan johtivat väkivallan tekoihin. Paikkakunnan viranomaiset asettivat silloin väkisin valitut virkailijat toimiinsa. Cabet kannattajineen tästä sydämmistyi. He muuttivat eri rakennuksiin asumaan ja taukosivat työnteosta kokonaan. Vastapuolelta tämän johdosta annettiin julistus että jotka eivät ota osaa työntekoon, heidän ei liioin anneta syödäkään.

Kun näin Cabet kannattajineen näki valtansa ehdottomasti menneen, lähettivät he anomuksen valtion lainlaatijakunnalle vaatien yhdyskunnan lupakirjan peruuttamista. Tämä toimenpide, jonka tarkoituksena nähtävästi oli kukistaa koko siirtola ehdolla millä tahansa, sai kansankokouksen vimmoihinsa, ja Cabet erotettiin "yksimielisesti" yhdyskunnasta. Mieli synkeänä ja toiveissaan pettyneenä hän marraskuussa 170 uskollisen kannattajansa kanssa läksi St. Louisiin, jossa mielenliikutuksesta aiheutunut sydämmen halvaus lopetti hänen päivänsä viikon kuluttua sinne saapumisestaan.

Icarialaisliikkeen isä, alkaja ja perustaja ei siis varsin onnellista loppua nähnyt. Erotettuna itse perustamansa siirtolan jäsenyydestä, tavallaan maanpakolaiseksi tuomittuna hän kuoli kaukana isänmaastaan hyvää tarkoittavassa itsekkäisyydessään katkerana itse kasvattamiaan oppilaita kohtaan. Hän ei uskonut toisten voivan asioita hoitaa, halusi sentakia itse olla ainoana päämiehenä, jolle toiset johtovallan luovuttaisivat kansanvaltaisuudenkin vallitessa. Kun se toivo ei täyttynyt, halusi hän ennen hävittää oman työnsä hedelmät kuin niiden johtoa muihin käsiin uskoa. Siksi sanomme että hänen itsekkyytensä oli hyvää tarkoittavaa — yhtä vaarallinen laji itsekkyyttä kansanvaltaisessa yhdyskunnassa kuin se on selvä todistus omistajansa täydellisestä epäuskosta johdettavain usein vain vaistomaiseen ymmärrykseen.

Cabetin kuoltua hänen uskollinen joukkokuntansa joutui aivan epätoivoon; muutamat niin syvälle tähän epätoivoon vaipuivat että tekivät itsemurhan. Kun heillä ei ollut mitään toiveita uuden yhdyskunnan aikaansaamisesta, sijoittuivat he toistaiseksi St. Louisiin jossa ryhtyivät työhön. Yhteytensä he kaikesta huolimatta pitivät voimassa. Yhdessä he julkaisivat lehteä nimeltä "Revue Icarienne", jossa he yhä aatettansa koettivat tutuksi tehdä. Sitäpaitsi heillä oli omat sivistysharrastuksensa, lukusalinsa, musikaaliset ja teatraaliset toimintansa.

Toista vuotta he näin yhteytensä säilyttivät mitään omaa asuntopaikkaa omistamatta. Keväällä 1858 he ostivat 28 eekkeriä käsittävän maapalstan St. Louisin vierestä, maksaen siitä 25,000 doll. Paikka tunnettiin nimellä Cheltenham. Loistavat eivät uuden yhdyskunnan edellytykset olleet. Icarialaisilla ei luonnollisesti ollut suuriakaan varoja, ja he sentakia heti alussa velkaantuivat. Seutu oli sitäpaitsi epäterveellinen eikä juuri erityisesti puoleensa vetävä. Mutta kuitenkin he parastansa yrittivät. Ammattilaiset kävivät työssä kaupungissa ja toiset laittoivat maatilaa. Cabetin nimi oli heille apuna. Ranskassa oleva icarialaisten päätoimisto tunnusti heidän yhdyskuntansa ainoaksi oikeaksi ja sieltä he saivat tuntuvasti apuvaroja. Vuoden kuluttua oli yhdyskunta sentakia jo aineellisesti sangen hyvällä kannalla ja menestymistoiveet suuret.

Mutta silloin erimielisyyden paholainen taas ilmestyi heidän keskellensä. Riita jälleen syntyi perustuslaista ja hallinnosta. Toiset, Cabetin alkuperäiset asetoverit ja joukon vanhemmat vaativat että hallintovalta oli keskitettävä yhden henkilön käsiin, samoin kuin Cabet oli vaatinut Nauvoossa; nuoremmat taas tahtoivat täysin kansanvaltaista hallitusta. Erimielisyys kehittyi niin kiihkeäksi että kun vanhemmat lopullisesti asiasta ratkaistaessa pääsivät voitolle läksi nuoremmista viitisenkymmentä jäsentä tiehensä koko yhdyskunnasta. Sitä ei nuori siirtola voinut kestää, vaan 1864, viisi vuotta tämän eron jälkeen se taukosi olemassaolostaan. Yhdyskunnan viimeisistä vuosista sen viimeinen ylistetty presidentti A. Sauva kirjoittaa näin:

"Tämän eroamisen jälkeen yhdyskunta kaikin tavoin riutui. Monia ymmärtäväisempiä jäseniä, monia taitavimpia ammattimiehiä oli niiden joukossa jotka erosivat ja tappio oli korvaamaton. Pienentynyt yhteiskunta taisteli uhraavaisesti viisi vuotta eteenpäin, huolimatta vastuksellisten tapahtumain sarjasta, jotka näyttivät salaa liittoutuneen sitä kukistamaan; ja 1864 oli jälellä vain kahdeksan miestä, seitsemän naista ja muutamia lapsia. Kiinnityksen omistaja ahdisti maksua ja uhkasi anastaa omaisuuden. Rahastot olivat tyhjät eikä ollut mitään tehokkaita tulolähteitä. Agitatiooni oli loppunut, eikä mitään apua kuulunut Ranskasta. Viimeinen ponnistus tehtiin kuitenkin vielä. Kaksi jäsentä lähetettiin Nebraskaan etsimään soveliasta seutua valtion maista; mutta heidän palatessaan oli moraali niin heikennyt ja siirtoa varten tarvittavia rahoja puuttui niin täydellisesti että siitäkin aikomuksesta oli pakko luopua."

Nauvoossa oleva yhdyskunta ei myöskään kestänyt sitä voimain vähennystä, kun Cabet kannattajineen sieltä lähti. Heidän asiansa rupesivat luistamaan huonosti, velat lisääntyivät ja sitä mukaa innostus väheni. Mutta heillä oli kuitenkin paluutie tavallaan turvattu. Huomattava nimittäin on että Cabetin siirtyessä kansansa kanssa Nauvoon, pidettiin sinne asettumista vain väliaikaisena toimenpiteenä, koska se seutu ei icarialaisten varsinaisille tarkoituksille sopinut pienuutensakaan takia. Pari vuotta siellä oltuaan he olivat sentakia ostaneet 3,000 eekkeriä käsittävän maa-alueen Iowassa, joka Nauvoon yhdyskunnan nimissä yhä vielä oli. Kun nyt asiat rupesivat luistamaan vinolleen Nauvoossa, päättivät jäsenet 1857 siirtyä sieltä tänne Iowan alueelle ja jättää yhdyskuntansa velkojain käsiin. Tämän päätöksensä he toteuttivatkin kolmea vuotta myöhemmin, siirtyen asutuilta seuduilta tänne tiettömään korpeen, jossa kaikki oli aivan alkuperäisellä luonnon kannalla. Siellä he koettivat ponnistella uudisasukkaitten luontoperäisellä sitkeydellä kaikkia luonnon vastuksia vastaan, mutta ylen huonolla menestyksellä. Yhä useampi jäsenistä kyllästyi yksitoikkoiseen rasittavaan elämään, yhä useampi vetäytyi yhdyskunnasta pois; tämän ohella heidän kiinnityslainansa kantoi, kymmenen prosenttia korkoa, ja kun eivät he korkoa edes jaksaneet maksaa lisääntyi se velka tavattomasti. Vuonna 1863 heidän lukumääränsä kaikkiaan teki 35 ja velka oli noussut 15,000 doll. Nämäkin viimeiset olivat jo haluttomat kaikkeen työhön, ja koko yhteiskunta oli aivan kukistumaisillaan.

Silloin puhkesi Amerikan sisällissota ja se yhdyskunnan pelasti. Heidän maansa arvo kohosi ja samoin heidän tuotteensa. Heillä oli kylliksi älyä tällöin myydä 2,000 eekkeriä maastaan, josta saivat 10,000 doll. Sillä tavoin he uudelleen pääsivät elämisen alkuun. Jäsenistö alkoi jälleen lisääntyä ja aineellinen hyvinvointi päästä alulle. Muutaman vuoden kuluttua he jo voivat ostaa takaisin osan myymästään maasta, hankkia kaikellaisia mukavuuksia.

Yhdyskunta eleli koko rauhallista elämää nyt vuosikausia erikoisemmin kuitenkaan omia aatteitaan levittämättä. Mutta vähitellen kasvoi paikkakunnalle uusi polvi, tuli uusia jäseniä ulkomaailmalta ja he toivat tullessaan uusia aatteita. Siitä ajasta, jolloin ensimmäinen "matkustus Icariaan" tehtiin, oli maailma suuresti muuttunut. Valtiollistaloudellinen työväenliike oli syntynyt vankalle pohjalle ja alkanut saavuttamaan menestystä. Pariisin kommuni oli syntynyt ja kuollut, synnyttänyt uusia ajatuksia, uusia menettelymuotoja. Nämä kaikki tunkivat myös icarialaiskylän vanhollisuuteen, jossa liikkeen ensimmäiset esitaistelijat tunsivat vain icariansa, ihannevaltionsa, jota he haaveilivat, tuntematta mitään yhteiskuntaa johtavista laeista. He olivat taistelleet tuimat taistelunsa erämaan karua luontoa vastaan, heistä oli tullut piintyneitä vanhoillisia farmareita, jotka uuden ajan mielipiteissä näkivät vain veriin piirtyneen ihanteensa sortovoimia. Niitä he eivät ymmärtäneet, oman Icariansa he vain tajusivat.

Tällä tavalla yhdyskuntaan syntyi kaksi jyrkkää puolueryhmää jotka 1870-luvulla alkoivat tanakasti ottelemaan. Edistyspuolueen miehet vaativat kaikellaisia uudistuksia. Vaativat naisille äänioikeutta sekä uusia mielipiteitä vaativat tunnustettavaksi. Vanhat iskivät vastaan ja pysyivät enemmistössä nuorien ponnistuksista huolimatta. Vuonna 1877 nuoret vaativat muodollista eroa, ja kun vanhat eivät siihenkään suostuneet, he vetosivat oikeuteen vaatien yhdyskunnan lupakirjan peruuttamista, koska muka yhdyskunta oli kommunistisilla tarkoituksillaan rikkonut lupakirjan määräyksiä. Tässä puuhassaan he onnistuivatkin, sillä seuraavana vuonna piirikunnan oikeus tuomitsi lupakirjan peruutetuksi ja yhdyskunnan hajoitettavaksi.

Nuoret pääsivät tällä tavalla erilleen. He saivat haltuunsa vanhan kotikylän, mutta siellä he eivät menestyneet, vaan muuttivat 1884 Californiaan, jossa koko heidän hommansa kuoli 1887.

Vanhat taasen sijoittuivat maa-alan itäiseen osaan jonne he rakensivat majansa ja rupesivat uudelleen maanviljelyshommiinsa. Vähitellen vanha polvi kuoli pois ja heidän mukanansa innostus ja vanhat ihanteet, ja vuonna 1895 tämä viimeinen icarialaisyhdyskunta nimellisestikin hajaantui.

Vuonna 1877, juuri ennen viimeistä kahtia jakaantumista, oli yhdyskunnan presidenttinä A. Sauva, joka Cheltenhamin yhdyskunnan oli lopettanut. Hän kirjoittaa yhdyskunnan silloisista periaatteista seuraavaa:

"Avioliitto on pakollinen täällä, se on, aviottomuutta pidetään luonnon vastaisena epäsäännöllisenä tilana, jota suvaitaan vain siinä tapauksessa että jäsenten luku on siksi rajoitettu että se estää aviottomia, miehiä ja naisia, löytämästä sopivia puolisoita."

"Yhdyskunnan periaatteiden, lakien ja säädöksien rikkominen rangaistaan julkisilla nuhteilla, kansalaisoikeuksien riistämisellä tai rikkojan erottamisella rikosten laadun mukaan."

"Jäsenten toimialan määräävät persoonalliset taipumukset ja työn vaatimukset."

"Naiset ottavat osaa kansankokouksen neuvotteluihin; heillä on oikeus tehdä ehdotuksia sekä keskustella toisten tekemistä esityksistä; he voivat esittää mielipiteensä ja neuvonsa, mutta he eivät saa äänestää."

"Me ylläpidämme kommunistisia periaatteita ja eritoten veljeyden periaateitta uskonnon tilalla; mutta kristillisyys alkuperäisessä puhtaudessaan on keskuudessamme suuressa arvossa; ja persoonallisten mielipiteiden suhteen uskonnollisissa asioissa Icariassa vallitsee mitä suurin suvaitsevaisuus, edellyttäen että sen ilmaukset eivät aiheuta hämminkiä ja epäjärjestystä yhdyskunnalle".

Icarialainen liike, joka niin tavattomalla innostuksella alkoi, on osottanut siis verraten vähän tuloksia. Sillä on vastuksia ollut pitkin matkan vartta voitettavissa ehkä enemmän kuin millään muulla samanlaisella liikkeellä, mutta sen kannattajat ovat myös osottaneet sitkeyttä ja uhraavaisuutta verrattomassa määrässä. Koskaan eivät he kuitenkaan, enemmän kuin muutkaan puhtaasti kommunistiset yritelmät, ole pystyneet edes käytännössä aatteitaan toteuttamaan muuta kuin mitättömäksi osaksi. Sitäpaitsi ei koko liikettä ole kannattamassa sellaiset edellytykset kuin Owenin ja Fourierin alkamilla liikkeillä oli, sillä Cabet ei luonnonlahjojensa enemmän kuin tietojensakaan puolesta ollut kummankaan veroinen. Hän esitti koko yhteiskuntajärjestelmänsä vain unelmana, jota hän ei aikonut toteuttaa, vasta toisten innostuksesta hänenkin innostuksensa heräsi. Kun Owen ja Fourier olivat varsinaisia yhteiskunnan parantajia, jotka täydellisesti järkiperäisen harkinnan mukaan esittivät ehdotuksensa, oli Cabet vain pintapuolinen haaveilija, joka ehkä enemmän uneksi omia kunnianhimoisia suunnitelmiaan kuin varsinaista lähimmäistensä tilan parantamista. Siksi icarialaisella liikkeellä aina on ollut vain pintapuolinen leimansa joka ei ole koskaan kyennyt tunkeutumaan yhteiskunnallisen ja taloudellisen kysymyksen ytimeen, vaan on ollut vain perheellistä yhteiselämää omain jäsenten keskuudessa.

Icarialaisen liikkeen mukana kommunistiset suuryritelmät sammuivat. Sen jälkeen ei ole kyetty enää sitä aatetta nostaa niin korkealle että se valosoihtuna olisi kyennyt mukanansa tempaamaan tuhansia ihmissieluja. Yhteiskunnan parantamisaatteet, etsittyään turhaan käytännöllistä ratkaisua ihmisen olemuksen parantamisen hämärältä ja ristiriitaiselta pohjalta, järjestyivät viime vuosisadalla suureksi sosiaalidemokraattiseksi liikkeeksi, jonka pohjana ei ole ihanteelliset valehaaveilut, vaan tieteellisten tosiasiain vankka pohja. Kun tämä pohja kerran oli löydetty, tappoi se ikipäiviksi yksityisiä mallionneloita tavoittelevan kommunismin, joka kilpailussa kapitalistisen suurtuotannon kanssa itsesäilymisestä oli joutunut surkeasti tappiolle.

Meidän päivinämme on suurista kommunisti liikkeistä jälellä vain vähäpätöisiä jätteitä, pääasiallisesti uskonnollisia joukkokuntia, joita yhteinen lahkolaisusko vain heikosti enää koossa pitää. Toiset ovat jonkinlaisia varakkaiden ihmisten ylläpitämiä siirtoloita, joissa koetetaan saarnata kommunistisia aatteita. Sellaisista mainittakoon: Altruistien yhdyskunta St. Louisissa, Mo., jolla on pieni farmi hallussaan Mississipin varrella ja julkaisee lehteä The Altruist; Israelin yhdyskunta Texasissa, joka tavoittelee ensimmäisten kristittyjen elintapoja; osuustoiminnallinen veljeskunta Burleyssa, Wash., joka on jälellä viime vuosikymmenellä Amerikassa perustetusta Social Democratic Partysta; yhdenvertaisuusyhdyskunta Washingtonissa j.n.e.

Mainittava vielä on muuan yritys, joka tunnetaan nimellä American Co-operative Association ja joka ylpeästi on ilmoittanut aikovansa paisua kahdenkymmenennen vuosisadan suurliikkeeksi. Sen yhdistyksen aikomuksena ei ole kulkea "vastavirtaa kapitalistista lainlaadintaa vastustamaan, vaan pysytellä keskellä väylää ja kulkea täydellä vauhdilla myötävirtaa, käyttäen apunansa, ei esteinä, niitä lakeja, jotka monopooli on saanut aikaan." Tämä merkitsee että se aikoo trustiyhdistyksien keinoja käyttäen perustaa mahdottoman suuren tuotantoyhteyden, joka tuottamispiiriinsä kokoaa kaiken maailman tuotantohaarat, antaa työtä jokaiselle sitä haluavalle ja jakaa työntuotteet tasan kaikille jäsenilleen. "Maailmaa käsittävä osastokauppa" on siitä yrityksestä syntyvä, niin voimakas että nykyiset trustiyhteydet eivät sitä kykene nielemään, vaan se päinvastoin nielee ne, kuiviin juoksuttaen niiden markkinapaikat. Yritys on siis tavallinen tuotanto-osuuskunta, pöyhkeilevässä muodossa esitetty. Yrityksen etunenässä on suuria kauppapomoja, pappeja, porvarillisia "ihmisystäviä" y.m. ja sen pääasiallisena sisällyksenä lienee vain jonkinlainen vastapainon yritys yhäti nousevaa sosialistista mielialaa vastaan. Kommunistisen värityksensä saapi yritys sen kautta että se tarkoituksiinsa lukee suuremmoisten siirtolain perustamisenkin, joissa kommunistinen yhteiselämä olisi toteutettuna. Jotenkin selvää on että jos käytännössä yrityksellä voi sanoa olevan jotakin rehellistä tarkoitusta, on se vain uuden suuren komppanian luominen samoille perusteille kuin entisetkin ovat.

Huomautettava kaiketi kommunististen yritelmäin joukossa on myös suomalainen yritys. Malkosaaren yhteiskunta. Erityisemmin ei se eroa muista kommunistisista kokeiluista minkään puolesta; yksin sen lopullinen menehtyminenkin johtui samoista syistä kuin useampain muiden. Icarialaista liikettä se ulkonaisesti ehkä eniten muistuttaa, varsinkin viimeiset vaiheet ovat jotenkin samallaiset kuin Nauvoon yhdyskunnan kohtalot. Malkosaaren perustajan Matti Kurikan moninaisista aatoksista selvimpänä pistää esille tarkoitus että erikoisissa siirtoloissa, "Sointuloissa", voitaisiin kasvattaa valiojoukko valistunutta väkeä, samalla kuin siirtolat saatettaisiin taloudellisesti tukevalle pohjalle. Kun nämä kaksi tarkoitusperää olisi saavutettu, läksisi näistä "Sointuloista" valloitusjoukot maailmalle johtajiksi taloudellisiin työn ja kapitaalin välisiin taisteluihin; heillä olisi aina selkänojanansa "Sointulat" aineellisina kannattajina, eikä heidän sentakia tarvitsisi olla riippuvaisia kapitalisteista. Samoin kuin Fourierin Falanksien, piti "Sointuloidenkin" leviämän ympäri maailman ja siten muuttaman maailman sopusointuisaksi onnelaksi.

Malkosaaren siirtolan kukistumisen ulkonaiset syyt olivat eripuraisuus ja itsekäs johtohimo. Mutta tietysti varsinainen sisällinen syy, joka samallaiseen lopputulokseen olisi joka tapauksessa johtanut, oli itse ajatuksen mahdottomuus. Kapitalistisen suurtuotannon vaikuttimet ovat niin laajat ettei niitä voi korpeenkaan pakenemalla välttää, ja niin kauan kuin ne vaikuttimet sekä niiden synnyttäjä, itse järjestelmä, ovat olemassa, ei mitään valiojoukkoa ihmisistä voi luoda. "Sointulalta" puuttuu siis sen ensimmäiset edellytykset, samoinkuin kommunistisilta yhteiskunnilta yleensä.

Muinaisina aikoina, kun kulkuneuvot olivat huonot ja yleismaailmallisesta tuotannosta, enemmän kuin yleismaailmallisesta kaupastakaan ei mitään tiedetty, vaan jokainen pienempikin yhdyskunta, jopa perhekin itse tuotti omat elintarpeensa, olisi viime vuosisadalla esiintynyt kommunistinen liike saanut aivan toisen pohjan, kun sitä arvostellen olisi katseltu kuin nykyään. Vielä pikkutuotannon aikana, ennen suuria keksintöjä, olisi ollut mahdollista toteuttaa aatokset erikoisesta muusta maailmasta irrallaan olevasta yhteiskunnasta. Kauppatavarata ei siihen aikaan vielä ollut siinä merkityksessä kuin nykyään, sillä tuotanto yleensä perustui tilaukseen, ja tavara valmistettiin vain siinä määrässä kuin hetkellinen kysyntä vaati. Tällä tavalla pienikin yhteiskunta tuli omillaan toimeen, ja kommunistisen yhteiskunnan luominenkaan ei silloin olisi erikoisempaa vaikeutta kohdannut.

Mutta silloin taas ei ollut itse kommunistisella liikkeellä mitään edellytyksiä. Tavallisina aikoina, kun sota, rutto tai kato ei ollut ihmiskuntaa kiusaamassa, oli yleinen toimeentulo, sen ajan yksinkertaisten vaatimusten rajoissa, kutakuinkin kohtuullinen. Varsinainen köyhälistö, ja varsinkin sen alin kurjalisto, on vasta suurtuotannon synnyttämä, patriarkkaalisissa oloissa ei sitä luokkana tunnettu. Alituinen kärsimys ja kurjuustila ei sentakia myöskään ollut niin silmiinpistävä. Ja sitäpaitsi oli raja köyhän ja rikkaan välillä sangen himmeä, mahdottomia rikkauksia ei ollut yksilölle kasaantunut ja varakkaammatkin katsoivat velvollisuudekseen elää kättensä töistä ja otsansa hiessä leipää syödä. Kommunistinen liike, jos sitä olisi vaikka mitä pontevamminkin yritetty herättää, ei olisi asiain tällä kannalla ollen mitään vastakaikua saanut kansassa, vaan sen olisi ollut pakko tukehtua tarpeettomuuteensa.

Mutta kun suurtuotanto oli syntynyt, sorti se nopeasti pikku mestarit palkkalaisiksi, ajoi lukemattomat pikku tilalliset ja maalaistyöväestön tehtaisiin ja siten synnytti erikoisen kansanluokan jolla koskaan ei ollut toivoa palkkalaisasemasta kohota työnantajaksi, kuten laita oli ollut vielä pikkutuotannon vallitessa. Ja samalla se myös synnytti luokkasodan, jossa melkein säännöllisesti palkkalaisjoukko joutui tappiolle. Samalla hallitus laati lakeja työväestön kurissa pitämiseksi ja siten yhä enemmän painoi toiveita joita palkkalaisissa saattoi olla oman tilansa parantamisen suhteen. Ja samassa määrässä kuin ne toiveet huononivat, kohosi tiedon levitessä parempain olosuhteiden kaipuu synnyttäen usein vaistomaista epätoivoa koko yhteiskuntarakenteen parantamismahdollisuuksien suhteen. Työväestö näki kohtuullisimpiinkin toivomuksiinsa ja vaatimuksiinsa vastattavan vain pilkalla ja pakkosakoilla isäntien puolelta ja viattomimpienkin tekojen varalle oli olemassa hallitus ja laki joka sääti vankeutta ja julmia rangaistuksia sille joka vain oikeuttansa etsi.

Aivan luonnollista oli että tällainen asiain tila ensiksikin synnytti aatoksen kommunistisesta yhteiskunnasta ja että se aatos sitten niin mahtavan vastakaiun aikaansai sekä työväestön keskuudessa että senlaisissakin ihmisissä, joita isäntien eduskunnan ja hallituksen julkea puolueellisuus alkoi ällöttää. Kommunististen aatosten leviäminen synnytti jälleen yhtä kiihkeän halun niiden käytännölliseen toimeenpanemiseen. Olivathan ne aatteet niin helpot toteuttaa! Lupasivathan ne niin tavattoman paljon! Kaikki kurjuus, johon voitonhimo oli ihmiskunnan vaivuttanut, oli poistuva; kaikki vääryys, jota oli saatu kokea, oli väistyvä veljellisen yhteistoiminnan tieltä! Ja kun kerran yksikin veljeskunta oli perustettu, oli esimerkki uusia synnyttävä, maailma oli vähitellen pelastuva suurtuotannon tuottamasta pahasta ja vain sen hyvät puolet jäisivät vaikuttamaan!

Mutta maailmapa ei ollutkaan enää sama maailma kuin ennen pikkuteollisuuden vallitessa. Suurtuotanto oli ehtinyt hävittää yksityisten yhteiskuntien omintakeisuuden ja luonut maailmasta elimillisen tuotantokokonaisuuden, joka ei sietänyt mitään yksityisiä omistaan eläviä yhdyskuntia. Oli syntynyt maailmaan kauppatavara, jota ei valmistettu enää kysynnän ja kulutuksen mukaan, vaan alituisesti, sen kun koneisto ehti. Eikä tätä kauppatavaraa myyty enää vain oman tuvan pieluksilla, vaan yhä nouseva kilpailukiihko, joka muodostui varsinaiseksi kauppasodan käynniksi eri tuotantoyhteyksien ja eri kansojen välillä, sekä alati kasvava tuotannon suuruus pakotti etsimään markkinapaikkoja joka maailman kolkalta. Missä vain ihmisiä asusti, sinne myös kauppatavara tiensä löysi. Ja missä uusi tuotantoyhteys syntyi, siellä kilpailun vimma pakotti taisteluun elämästä ja kuolemasta.

Tällä mahdottoman suurella tuotantovoimalla joka eteenpäin kulki samallaisella möhkälepuristuksella kuin jäämassa koskessa keväällä kulkee, oli ja yhä on vastustamaton taipumus kasata yhteen suuret tuotantohaarat, aivan kuin se vaistomaisesti pelkäisi kiihkoisan kilpailun kokonaan hävittävän sen oman olemuksen. Sillä tämä tuotantohaarojen yhteen kasaantuminen merkitsee juuri kilpailun kukistamista, ja se on yhtä luonteenomainen suurtuotannolle sen edelleen kehityksessä kuin itse vapaa kilpailu on ehdoton edellytys suurtuotannon alkamiselle. Taipumus poistamaan kilpailua tuotannosta on jälleen se mahtava voima joka tekee mahdottomaksi kilpailevan tuotantojärjestelmän valtaan pääsemisen suurtuotannon sivulla. Sillä yhtä mahdotonta kuin on yksityisen tehtailijan tulla toimeen kilpailussa suurtrustin kanssa, yhtä mahdotonta on minkään uuden järjestelmän saada jalansijaa suurtuotantojärjestelmän rinnalla. Se nielee kokeilut ehdottomasti, sillä se tarvitsee toimeen tullakseen jokaisen kolkan maan pinnalta jotka se jo onkin itsellensä anastanut.

Tällaisessa yhteiskunnassa oli tietysti kommunististen aatteiden mahdoton toteutua. Tarkoituksena nyt oli luoda yhteiskunta tämän äärettömän tuotantovoiman ulkopuolelle katkasta sen yhteys ehdottomasti maailmasta, mutta toteuttaa kuitenkin pienoiskoossa kaikki ne suuret keksinnöt, edistykset, sivistyksen tulokset, mitä vuosituhansien kuluessa ihmiskunta oli voittanut. Aikomuksena oli katkaista yhteys toisten ihmisten kanssa aikana, jolloin jo jokainen lähimmäisestään riippui, jolloin koko maailma pysyi pystyssä sen nojalla että itse kukin — tai suurin osa, työväestö teki työtä kaivoksissa, tehtaissa, pelloilla, niityillä, rautateillä, valtamerillä, jolloin kaikkia näitä töitä ja kaikkia näitä työpaikkoja tarvittiin ehdottomasti ihmiskunnan toimeentulon tuotannossa. Kommunistien korviin täytyi joka aika kuulua kohina siitä mahdottomasta työstä ja toiminnasta mitä maailmassa suoritettiin ja heidän täytyi raskaissa ponnistuksissaan alituisesti huomata voimain ja ainesten puutteen, jota ulkopuolella taas oli yllin kyllin. Kokeilujen tuloksena täytyi olla vain köyhyyden tapaaminen kaikkialla ja lopulta selvä huomio siitä että jos yritys ja kokeilu onnistuisikin, jos heidän onnistuisi erottautua maailmasta itsenäiseksi yhdyskunnaksi, täytyisi heidän kehityksensä kulkea taaksepäin raakalaisuuden kannalle, koska ainesten ja edellytysten köyhyys pakotti luopumaan jo saavutettuja sivistyksen voittoja käyttämästä ja turvautumaan alkuperäisiin muinaiskeinoihin.

Kommunistisessa liikkeessä me tällä tavalla tapaamme kahdenkertaisen kehityksen huipun. Toisella tiellä kommunistit ehdottomasti pitivät kiinni alkuperäisistä aatteistaan tavattomilla ponnistuksilla pyrkien kohti unelmoitua ihanneyhteiskuntaa; tuloksena oli ehdoton häviö verraten lyhytaikaisen toiminnan jälkeen. Toisella tiellä jälleen näemme kommunistien esteitä, pettymyksistä ja tappioista oppivan tinkimään omien periaatteittensa ja unelmainsa kanssa ja menestyvän sitä paremmin mitä enemmän he tinkiessään saivat työnnettyä syrjään aatettansa. Mutta sillä tiellä he myös lopulta luisuvat pois koko polultansa ja pääsevät tavallisen osakeyhtiön rajoihin ja tuotantotoimintaansa ajavat aivan kapitalististen tuotantosääntöjen mukaan. Valittavana on vain kaksi ehtoa: joko kulkea vastarintaan ja väsyä tai kääntyä myötävirtaan — ihanteista todellisuuteen. Onnistumisen mahdollisuutta ei ole, voi vain hukkua tai palata.

Mutta kommunistisen liikkeen tuloksia ei silti saa vähäisiksi arvostella, sillä liikkeellä on ihmisluonteen ja taloudellisen elämän ymmärtämisessä sangen suuria ansioita. Yhä vieläkin kuullaan useasti väitettävän että ihmisten keskinäinen kilpailu toimeentulosta on muka ainoa nerokkuuden ja uutteruuden lähde. Jos todella tämä väite paikkansa pitäisi, olisi ihmiskunnan tulevaisuus sangen lohdutonta. Sillä kapitalistinen tuotantojärjestelmä, kuten jo ylempänä huomautettiin, pyrkii ehdottomasti kaiken kilpailun hävittämään ja muuttamaan tuotannon yhteiskunnalliseksi prosessiksi, joka riippuu kokonaan yksilöitten uutteruudesta. Sen yksilöllistä luonnetta osottaa enää yksityinen omistus, joka sekin jo siinä määrässä on hävinnyt ettei voida enää paljon puhua yksityisistä suurtuottajista, vaan suurtuottajain luokasta, osakkeen omistajista. Seuraava askel jo on se asiain tila jolloin koko kansa kuuluu näihin osakkeenomistajiin, eikä silloin tietysti voi puhetta olla kilpailusta. Kilpailu häviää siis tuotannosta aivan luonnollisessa järjestyksessä, ja jos se vain olisi uutteruuden ja nerokkuuden kannattajana tässä maailmassa, saisimme jo lähimmässä tulevaisuudessa valmistautua vastaan ottamaan näiden ominaisuuksien häviämistä maailmasta.

Onneksi ei sellaista epätoivoa tarvitse pelätä. Edistyminen ja kehitys, sen mukana uutteruus ja nerokkuuskin, ovat ihmisluonteen, samoinkuin koko luonnon syntyperäisiä ominaisuuksia, jotka eivät häviä minkään erikoisen järjestelmän mukana. Ja kommunistisen liikkeen kokemuksissa on meillä osittain käytännöllisiä todistuksia tästä seikasta. Vaikka nimittäin kommunistisissa yhteiskunnissa kellään yksilöllä ei ollut yksinomaista persoonallista etua uutteruudestaan ja toimekkuudestaan, osottavat kuitenkin kaikkien kertomukset että siellä ei ollut laiskoja vetelyksiä ollenkaan, vaan kaikki olivat uutteria. Vieläpä väittävät monet kokemuksista tietonsa saaneet että näissä yhteiskunnissa osottivat hämmästyttävässä määrässä erikoisominaisuuksia sellaisetkin henkilöt, joilta ei tavallisessa elämässä olisi saanut mitään puristetuksi. Eikä siinä ole mitään merkillistä. Kun asiat ovat sillä kannalla että mitkään ulkonaiset olosuhteet eivät ole ihmisen kehitystä ja vapaata valintaa estämässä, on varmaa että ketään sellaista ei ole, jolla ei taipumuksia olisi ja halua hyödylliseen toimeen. Sellaiset käsitteet kuin laiskuus ja ahkeruus ovat tuotantojärjestelmän hedelmiä, joka vapaan kehitysmahdollisuuden ja valintavallan yksilöiltä riistää.

Tunnettu amerikalainen kirjailija Charles Nordhoff on persoonalliset kokemuksensa kommunistiyhteiskunnista sovittanut seuraaviin ponsilauseisiin:

"Kommunistin elämä on täynnä mietelmiä persoonallisen helppouden ja mukavuuden edistämiseksi."

"Kommunistit elävät hyvin ja paljon terveellisemmissä olosuhteissa kuin tavallinen maanviljelijä."

"Kommunisteja hoidetaan huolellisesti, kun ovat sairaina ja vanhoina päivinä heidän elämänsä muodostetaan kevyeksi ja miellyttäväksi."

"Kukaan kommunisti ei tee omaisuuden kokoamisesta elämänsä päätehtävää; heillä ei ole mitään kiirettä rikkaaksi tulemisessa."

"Kommunismielämä varaa suurempia vaihtelevaisuuksia toiminnassa itse kullekin yksilölle ja siten lisää ihmisten taitoja ja laajentaa mahdollisuuksia."

"Se tarjoo laajemmassa asteikossa terveellisiä nautintoja ja myös vankempia rajoja turmelevia huvituksia vastaan."

"Se antaa itsenäisyyttä ja teroittaa mieliin järkevyyttä ja huolellisuutta; se vaatii itseuhrausta ja estää itsekkyyttä ja kateutta; ja siten lisääntyy onnellisuus joka johtuu ihmisluonteen moraalisesta puolesta."

"Se vapauttaa yksilön elämän suuresta tuskallisten huolien joukosta, ylityön välttämättömyydestä ja uuvuttavasta raadannasta ja onnettomuuden pelosta sekä vanhuuden päivien häpeällisestä armeliaisuudesta."

"Vertaillessani tyytyväisen ja varakkaan, se on onnistuneen kommunistin elämää tavallisen maanviljelijän tai mekaniikon elämään meidänkin varakkaassa maassamme, taikka etenkin työmiesten ja heidän perheittensä elämään etenkin suurkaupungeissamme, täytyy minun tunnustaa että kommunistin elämä on niin paljon vapaampaa huolista ja epäonnistumisen uhasta, niin paljon helpompaa, niin paljon parempaa monin tavoin ja kaikissa aineellisissa suhteissa, että minä vilpittömästi toivon sen edelleen kehittyvän Yhdysvalloissa."

Näissä huomioissa on epäilemättä paljon totta, vaikka ne ovatkin kirjoitetut aikana, jolloin kommunististen kokeilujen mahdollisuuksista saattoi vielä puhua, ja sivuuttaen asianhaarat joita kapitalistisen tuotantojärjestelmän kehitys ei vielä ollut selvinä esille loihtinut. W.A. Hinds, toinen Amerikan kommunismin historioitsija, löytää kommunismista m.m. seuraavia johtopäätöksiä:

"Että omaisuuden yksilöllinen omistaminen ei ole oleellista teollisuudessa eikä monimutkaisen liikkeen tehokkaassa ajamisessa."

"Että kurjuudella ja löysäläisyydellä, jotka ovat yksilöllisen omistus ja kilpailujärjestelmän välttämättömiä tuloksia, sen kautta kun toiset tulevat äärettömän rikkaiksi, toiset äärettömän köyhiksi, ei ole mitään tilaa kommunismissa."

"Että käräjöiminen ja muut kalliit pahat, jotka ovat yksityisomaisuuden välttämättömiä seuraajia, häviävät täysin kommunistisista yhteiskunnista."

"Että siveellisen, henkisen ja sielullisen sivistyksen välikappaleet voidaan kommunistisessa yhteiskunnassa saattaa jokaisen jäsenen ulottuville."

"Että kommunismi lisää tuottajain lukua ja vähentää samassa suhteessa ei-tuottajain lukua, ja on sillä tässä sekä muissa suhteissa suuria taloudellisia etuja yksilöllisyyden rinnalla."

Paitsi näitä ja muita kokemuksellisia tuloksia kommunismista, saattaisi vielä luetella koko jonon sellaisia jotka eivät ole seurauksia kommunismista, vaikka niitä itsepintaisesti tahdotaan kommunismin tiliin merkitä. Vaikeimpana syntinä kirkollisuuden puolelta on kommunistisen liikkeen niskoille sälytetty se erilainen uskonnollinen katsantokanta joka jokaisessa kommunistiliikkeessä on. Mikään niistä nimittäin ei ole taipunut vallitsevien kirkkojen puhdasoppisuuteen, vaan on muodostanut oman uskonnollisen käsityksensä joko jonkun lahkon oppisuunnan mukaan tai itsenäisesti koko kristillisen kirkon ajatuskannasta poikkeavaksi. Siitä johtuvat ne katkerat vihamieliset hyökkäykset joita kommunista liikettä vastaan on aikojen kuluessa tehty ja jotka ovat kristillisessä maailmassa saaneet jonkinlaisen kammon koko kommunismin nimeä vastaan.

Kaikesta tästä huolimatta itse kommunistisessa aatteessa on jotakin niin suurta ylevää, jaloa ja niin paljon ihmisten keskinäistä rakkautta sisältäviä piirteitä että kristillinen kirkko, lukemalla pois sen ensimmäiset olemassaoloajat, ei ole milloinkaan kyennyt sellaista tuskin osottamaan, vielä vähemmin toteuttamaan. Itse kommunismin perusajatus, joka sisältää sen että käsitteet "minun" ja "sinun" väistyvät pois "meidän" tieltä, on niin peräti luonnollinen ja se jokaisen ihmisen sydämmessä herättää suloista vastakaikua että on vaikeata syvemmin ajatellen käsittää, miten ollenkaan kommunismi nimelle on voinut tulla se ruma väritys, jota kirkko sille aina on tahtonut työntää. Jos mikään on sopivainen pohja tulevalle haaveksitulle "tuhatvuotiselle valtakunnalle". niin on se juuri kommunistinen aatos, sillä se on niin puhdas kaikesta siitä mikä huonoksi ihmisluonteessa tunnetaan. Ja jos milloinkaan inhimillinen yhteiskunta omaksuu veljeyden olemuksensa kannattajaksi, niin on kommunismilla ensimmäinen oikeus ja myös välttämättömyys toteutua.

Mutta sittenkin, me emme nyt elä veljeyden aikakaudessa, vaan päinvastoin vihan, itsekkäisyyden ja voitonhimon aikakautena. Ja sellaisena aikakautena saarnat veljeydestä eivät merkitse mitään, ellei samalla muutosta tapahdu niissä olosuhteissa jotka kaikkea veljeyttä vastustavat. Nälkäisen joukon ensimmäisenä ihanteena on nälän tyydyttäminen, veljeyden saarna ei sitä ravitse. Janoovalle on juomaa ensin annettava, ennenkuin hänen ihannepyrkimyksensä voi korkeammalle ulettua. Ivalta tuntuu keskinäisen rakkauden kehoitus ihmispoloisille, joiden henki riippuu siitä että saa yksin syödä tarjona olevan aterian. Tuntehikkainkin silloin menettää tunteensa ja eläimeksi muuttuu. Onko meillä siis oikeutta mitään parannusta saarnata, ennenkuin on mahdollisuudet valmistettu parantumiselle? On varmaankin, mutta vain sillä edellytyksellä että samalla paljastetaan ne välttämättömät edellytykset, joiden kaiken parannuksen edellä pitää käymän.

Sillä vasta sitten ihminen parantua voi, kun yhteiskunta on sen arvoinen että siinä ihmissuku voi parantuneena toimeen tulla.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUURET HAAVEILIJAT ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Suuret haaveilijat

SUURET HAAVEILIJAT

KAAPO MURROS

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE