language: Finnish

KERTOMUKSIA JA KUVAUKSIA ELÄMÄSTÄ

Kirj.

Liina Kataja

Porissa, Otto Andersin'in kirjap. ja kustannuksella, 1914.

SISÄLLYS:

Taistelu ja voitto
Emma Dahl
Uni
"Sydämen taisteluja ja toiveita"
Kolmen vuoden kuluttua
Kaksi puoliksi auennutta ruusun-nuppua
Särkyneitä sydämiä.

TAISTELU JA VOITTO

Kuvaus uskonpuhdistuksen aikakaudelta

Monta onnetonta yötä oli hän jo viettänyt, sillä vaikka hän kuinka olisi koettanut nukkua, niin ei siitä kuitenkaan tullut mitään, kun nuo kiusalliset ajatukset ahdistivat, eivätkä antaneet rauhaa.

Hän oli lukenut pyhäin miesten elämäkertoja, oli rukoillut ja kiduttanut ruumistaankin, mutta nämä kaikki olivat turhat…

"Voi, voi, mistä rauhan saan tunnolleni, millä sovitan rikokseni ja mikä pelastaa minun onnettoman kauheasta kiirastulesta?" — Näin vaikeroitsi kaunis, ylhäinen nuorukainen sydänyön hiljaisuudessa ja lankesi polvilleen pyhän neitseen kuvan eteen, kohottaen hienot kätensä häntä kohti.

Tuskanhiki valui alas otsalta ja hän huusi yhä edelleen: "Rikokseni ovat monet ja suuret, ja sentähden ansaitsen minä kurja kovimman rangaistuksen, mikä syntisen osaksi saattaa tulla. Mutta, jos voit, niin pelasta sinä pyhä neitsyt minut! — Rukoile sinä puolestani, lepytä vihastunut poikasi ja anna rauha sydämeeni. Oi, oi, tee se, ja palkinnoksi siitä lahjoitan kaiken omaisuuteni pyhälle kirkolle ja itse menen luostariin, saadakseni aina olla kirkon halvimpana palvelijana. Oi, pyhä Jumalan äiti, kuule rukoukseni ja täytä pyyntöni, tee minut hyväksi ja pyhäksi, sillä minä tahdon tulla sinun luoksesi taivaaseen!"

Onneton nuorukainen oli niin vajonnut rukoukseen, että ei huomannut kalpeaa miestä, joka jo rukouksen alussa oli varovasti hiipinyt hänen huoneeseensa.

Hurskas isä seisoi hiljaa ja kuunteli rippilapsensa nöyrää tunnustusta. Hän iloitsi sydämessään niistä runsaista lahjoista, joita luostari taas oli saapa…

Pienet, harmaat silmät vilkkuivat ympäri huonetta ja suu oli ivallisessa hymyssä, kun hän ajatteli sitä kiitosta, jonka luostarin esimies oli hänelle taas antava. — "Niin, niin, mutta vaikea oli ollutkin saada taipumaan tuo poika, mutta toki se sentään viimeinkin onnistui. Oi, mikä oivallinen keino, uskottaa hänelle, että hänen on joutuminen kiirastuleen siitä, kun oli lukenut luon kerettiläisen kirjoittamia kirjoja. — Niin, ja lisäksi se, että pyhä äiti ei muka tyydy, ennen kun saa kaiken hänen omaisuutensa kirkolle, vielä hänen itsensäkin luostariin. — Ei suotta minua kiitetä veljein keskellä; olenkin paras kirkosta luopuneiden takaisin saattaja." — — —

* * * * *

Kun nuorukainen lakkasi rukoilemasta, hiipi munkki hänen luoksensa, laski kätensä hänen päänsä päälle ja kuiskasi: "Georg, rakas lapseni; pyhä neitsyt on kuullut rukouksesi, tunnustuksesi ja ihanat lupauksesi. Hän antaa suuren syntisi anteeksi ja rauhan omalletunnollesi, kun vaan olet mennyt luostarin muurien sisälle. — Joudu, kirjoita nimesi tähän lahjoitus-kirjaan!

"No niin, nyt olet tosin maallisesti köyhä, mutta se ei merkitse mitään sen suhteen, kun saat syntisi anteeksi ja rauhan omalle tunnollesi. — Niin, lapseni, sinä olet vielä siunaava tätä hetkeä, sinä olet vielä kiittävä isä Hieronymusta siitä, kun saattoi sinut oikealle tielle jälleen."

Tahtomattaan seurasi nuorukainen ahneen munkin kehoitusta, kirjoitti nimensä siihen kirjaan, jonka mukaan meni kaikki isän ja äidin jälkeensä jättämä omaisuus kirkon hyväksi, ja joka teki hänestä köyhän. —

Hän ei jaksanut ajatella mitään, ja tietämättään otti hän pöydältä kirjan ja rupesi katselemaan sitä, mutta oi, valpas munkki huomasi sen, riisti kirjan nuorukaisen kädestä, heitti sen uunissa palavaan tuleen sanoen: "Lapseni, älä saastuta enää käsiäsi sen kirotun kerettiläisen kirjoilla. Katso, samoin kuin tämä hänen kirjansa nyt palaa maallisessa tulessa, samoin on hän itse kerran palava helvetissä."

Nuorukainen loi silmänsä kirjaan, jonka jo liekit kokonaan ympäröivät, mutta vielä tulen seasta näki hän sanat: "Jesus sanoi: Taivas ja maa hukkuu, mutta minun sanani ei pidä ikänä hukkuman."

Kyyneleet tulivat nuorukaisen silmiin ja hän kuiskasi: "Se oli muisto äidiltäni."

Munkki huomasi kyyneleet ja sanoi: "Itketkö tuota kirjaa? — Silloinhan ei katumuksesi ollut sydämestä lähtenyt ja silloin Jumalan äiti ei ole sinuun tyytyväinen. Jos haluat, saat mennä kaiken omaisuutesi kanssa. Lue kerettiläiskirjoja ja mene kuoltuasi kiirastuleen ja ijäiseen kadotukseen! Kirkko ei tarvitse sellaista lahjaa, joka puolinaisella sydämellä annetaan."

Munkin sanat kuultuaan nuorukainen ojensi kätensä ja huusi tuskallisesti: "Armoa, armoa, pyhä isä! Armoa! Minä kauhistun kiirastulta, ijankaikkiseen kadotukseen en tahdo mennä, oi, en! Vie minut täältä saastaisesta paikasta pyhien luo!"

Tarkoituksensa saavuttanut munkki tarttui hänen käteensä, ja yön hiljaisuudessa pakeni kuusitoista-vuotias nuorukainen isäinsä kodista luostarin muurien sisälle.

* * * * *

Kahdeksan kuukauden ajan hän oli ollut jäsenenä dominikaani-veljeskunnassa; oli rukoillut, paastonnut, kiduttanut ruumistaan, noudattanut tarkasti jokaista hartauden harjoitusta ja ollut kuin halvin palvelija. Kreivillistä arvoaan ei hän enää koskaan ollut muistanut luostariin tulemisensa jälkeen. Hän oli vaan köyhä, rauhaa ja lepoa etsivä syntinen eikä mikään muu. Suurimpina tuskan hetkinä oli hän muistanut usein sanat: "Taivas ja maa hukkuu" — j.e.p., mutta rauhaa ei niistäkään tullut, sillä eihän hän ymmärtänyt niiden sisällystä, ja jos toisilta kysyi, niin se selitys ei tyydyttänyt janoavaa sydäntä.

Kerran, kun hän oli kauvan paastonnut, luuli hän nähneensä enkelin, joka kehoitti häntä lähtemään Vapahtajan haudalle rukoilemaan, jossa tapauksessa hän varmaan löytäisi rauhan.

Oi, kuinka mielellään hän sinne tahtoi mennä, tahtoi rukoilla siinä pyhässä paikassa, jossa moni hurskas pyhiinvaeltaja jo ennen häntä oli rukoillut, ja — kuten kerrottiin pyhäin miesten elämäkerroissa — saanut rauhan ja lohdutuksen.

Hän kertoi näkynsä ja sen kehoituksen, jonka oli enkeliltä saanut, luostarin esimiehelle. Tämä myöntyi pyyntöön, ja hurskasten veljien siunaamana lähti nuori pyhiinvaeltaja matkalle kaukaista päämääräänsä kohti.

Matka oli pitkä ja vaivaloinen. Monien vaivojen ja vastusten perästä saapui hän siihen maahan, jossa "herrain Herra" oli muinoin vaeltanut, tehnyt hyvää kaikille ja viimein kärsinyt ja kuollut häpeällisen ristinkuoleman syntisten puolesta. Tässä maassa vaelsi pyhiinvaeltajamme kauvan ja viimein löysi hän pyhän haudan, rukoili siellä monta kertaa ja vuodatti monia kuumia kyyneliä, mutta rauhaa, jota hän etsi, ei hän löytänyt. Viimein läksi hän kulkemaan takaisin kotimaahansa.

* * * * *

Ilta-aurinko loi säteitään kreivitär Marian kasvoille, kun hän istui kamarissaan ja katseli akkunasta Reinin ihania laineita, kun ne kiirehtivät eteenpäin, saadaksensa viimein levähtää valtameressä. Hän ajatteli, kuinka ihmiset samoin kuin nuo laineet kiirehtivät kaikki eteenpäin elämän suuressa myötävirrassa saadaksensa nekin viimein levähtää ijankaikkisen rakkauden äärettömässä valtameressä…

Niin, niin, jospa kaikki tämän elämän matkamiehet pääsisivät pisarana levähtämään siellä! Jospa he kaikki löytäisivät oikean rauhan, että voisivat turvallisesti ja iloisesti kulkea kohti elämän suurta päämäärää, kohti ijäistä lepoa…

Maria muisteli, kuinka hänen vanhempansa olivat löytäneet rauhan puhtaasta jumalansanasta ja kuinka heidän kuolinvuoteensa ääressä keskellä eron katkeraa surua oli tuntunut turvalliselta seisoa, kun oli tietänyt varmasti saavansa heidät Vielä kerran kohdata siellä, jossa ei tarvitse koskaan erota…

Nuoren kreivittären ajatellessa oli päivän valtias siirtynyt lännen kultamaita kohden, heittäen vielä kerran jäähyväis-suudelman puiden latvoille, ja sitte lankesivat yön varjot maan päälle.

Maria silmäsi odotellen avaruuteen ja näki, kuinka tähti toisensa jälkeen ilmestyi taivaalle.

Eikä kauvan kestänytkään, ennenkun koko taivas näytti hänestä mahdottoman suurelta, tummalta manttelilta, jonka pinnalla kimalteli miljoonia jalokiviä.

Tuolla kohosi kuu majesteetillisena vuorien takaa ja pian sen hopeat hohtivat Reinin rauhattomissa laineissa.

Nuori sydän sykähteli tätä näkyä katsellessa, tuntui siltä kuin ei se koskaan ennen olisi nähnyt luontoa niin kauniina.

Hän nousi, kääri vaipan ympärilleen ja kiirehti ulos, saadaksensa hengittää oikein tarpeeksi tätä suloista ilmaa. Hän levitti kätensä, aivan kuin olisi tahtonut syleillä koko maailmaa.

— Mutta oi, mikä tuossa? — hän huudahti ja jäi seisomaan, kun näki muuria vasten nojaavan kalpean, rääsyihin puetun nuoren miehen.

He seisoivat kauvan vastatusten sanaakaan toisilleen sanomatta.

Viimein Maria kysyi hiljaa: "Kuka olette ja mitä tahdotte täältä, nuori mies?"

"Minä olen köyhä, taisteleva ja rauhaa etsivä syntinen, joka olen antanut kaiken omaisuuteni pyhälle, autuaaksi tekevälle kirkolle ja itsekkin menin luostariin, mutta kun rauhaa en saanut sieltäkään, niin matkustin Vapahtajan haudalle, rukoilin, paastosin ja itkin, vaan kaikki oli turhaa. Jumalan äiti on minuun ainaisesti vihastunut nuorena tehtyjen syntieni tähden. Olen kadotettu!"

"Kreivi Georg, orpanani!" — huudahti Maria. — "Te olette taistellut väärää taistelua ja siksi voitto jäi saamatta! Miksi ette lukenut Jumalan sanaa, joka olisi teille neuvonut tien Hänen luoksensa, joka antaa rauhan rauhattomille ja voiton taistelijoille. Miksi uskoitte sitä kavalaa munkkia, joka vei teiltä isänne kodin, riisti omantuntonne rauhan ja nuorukais-ikänne, joka olisi voinut olla ihana ja jalo kuten muidenkin Trotzendorffien, heidän, jotka nyt jo kaikki makaavat maan povessa. Te ja minä olemme ainoat heidän sukujensa edustajat."

Nuori mies notkisti polvensa ja lausui kyynelten tukahuttamalla äänellä: "Suuri Jumala, oletko suonut minun löytää setäni linnan? Ja oletko sinä, ihana nainen, se pieni kultakutrinen Maria, jota lapsena usein pidin sylissäni? Voi, ovatko sinunkin jalot vanhempasi jo kuolleet?

"Ovat, tai oikeammin, serkku Georg, muuttaneet katoovaisesta katoomattomaan isänmaahan", sanoi Maria tarttuen pyhiinvaeltajan käteen ja vetäen hänet muassaan linnaan.

Siellä vaihtoi mies rääsyisen pukunsa jalon setävainajansa kreivilliseen pukuun ja pari tuntia myöhemmin istui linnan suuressa, valaistussa salissa kalpea kahdenkymmenenkahdeksan vuotinen Georg-ritari kahdeksantoista vuotisen kreivitär Marian seurassa lukemassa Jumalan puhdasta sanaa. Kun he olivat ehtineet Joh. 5 luvun 16 värsyyn, jossa sanotaan: "Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainoan poikansa, että jokainen kuin uskoo häneen, ei pidä hukkuman, vaan ijankaikkisen elämän saaman", nousi kreivi ylös, ja huudahti: "Taistelu on loppunut ja voitto on saavutettu!"

"Kiitos Herralle siitä!" — kuiskasi Maria ja painautui lähemmäksi harhailevan, viimein oikeaan osuneen ritarinsa jaloa rintaa vasten.

Georg oli köyhä, mutta Marialla oli paljon rikkautta, ja se, mikä oli hänen, oli nyt myöskin Georgin…

Ja usko minua, he tulivat sanomattoman onnellisiksi.

EMMA DAHL

Emma Dahlin lapsuus oli, kuten monen muunkin hänen arvoisensa, vaan pelkkää päivänpaistetta. Kaikkia, mitä hän halusi, toimittivat hyvät vanhemmat ainoalle lapselleen, sillä he tahtoivat nähdä lapsensa kasvot iloisina ja hänen mielensä hilpeänä. Sanalla sanoen hän ei koskaan heidän eläessään saanut tulla onnettomaksi.

Emma olikin kiltti ja onnellinen lapsi niin kauvan, kun oli kotona, jossa kaikki palvelivat häntä ja täyttivät säntilleen hänen pienemmänkin vihjauksensa. Mutta sitten kun kouluvuodet alkoivat ja hän joutui vierasten ihmisten pariin, niin tuntui ikäänkuin kiltti Emma Dahl olisi tullut tyranniksi, sillä hän usein huusi ja potki tovereita, jotka eivät häntä totelleet, vaan tekivät omansa, eivätkä Emman tahdon mukaan.

Tällaisissa kohtauksissa tarvittiin usein opettajankin apua, ja asiaa tutkittaessa huomattiin melkein aina Emma syypääksi ja hänen täytyi pyytää tovereiltaan anteeksi, vaikka hän, Emma, mielestään oli syytön ja nuo toiset syyllisiä. Voi, voi, tämä kaikki oli ilmeistä vääryyttä sekä tovereilta että opettajalta häntä kohtaan, ja voi, kuinka onneton hän oli näiden tapahtumain jälkeen!

Kotona oli aina niin hyvä olla, siellä ymmärrettiin hänen töitään, eikä tuomittu noin väärin. Mutta se koti oli niin kaukana ja sinne pääsy niin tukalaa — — jospa edes äiti olisi täällä, että saisi kertoa kaikki hänelle. Hän kyllä ymmärtäisi, eikä olisi kuten tuo täti. Hän vaan toruu minua ja käskee olla hyvän, eikä sano toisia ollenkaan syyllisiksi. Äidille jos kirjoittaisin näistä kaikista, niin — — mutta ehkä hänkin ajattelusi samoin kuin tuo täti ja opettajat sekä nuo toverit — jos heitä sellaisiksi voisikaan kutsua, — sillä eihän heissä Emmaa kohtaan ollut yhtään toveruutta.

Tämmöiset ajatukset risteilivät usein Emma Dahlin pienessä päässä, ja joka kerta ajatustensa lopuksi hän teki päätöksen olla seuraavalla kerralla hyvä ja sopuisa toisille, mutta se ei onnistunut juuri koskaan.

Viimein toverit rupesivat karttamaan Emman seuraa, ja nyt hän sai melkein aina olla yksin välitunnit sekä muut lepoajat. Sekin oli kyllä ikävää, mutta kuitenkin paljon parempaa oloa, kuin riiteleminen ja opettajan edessä punastuminen.

Vihdoin viimein koitti tuo kauvan kaivattu kesälupa ja Emma pääsi kotiin, hauskaan ja vapaaseen maaelämään. Äiti, — ja isäkin, joka nyt sitä varten oli tullut meriltä kotiin — ottivat hänet mitä sydämellisimmin vastaan, mutta siitäkään ei Emman mieli ollut niin iloinen kuin olisi pitänyt olla, ennen kun vasta sitte, kun hän oli kaikki kertonut isälle ja äidille, mitä ensimmäisenä kouluvuotena oli tapahtunut siellä kaupungissa. Äidin silmät tätä kuunnellessa tulivat kyyneliä täyteen, isä oli totinen ja hän, Emma, itki kovin, pyysi anteeksi ja lupasi olla paljon parempi ensi ja sitä seuraavina kouluvuosinaan. Äiti pyyhki kyyneleet pois hänen silmistään ja lupasi tulla asumaan hänen kanssaan seuraaviksi vuosiksi kaupunkiin. Oi, nyt Emma taas oli onnellinen, nyt hän vasta tunsi olevansa kodissa rakkaan isän ja äidin luona.

* * * * *

Viisi lukuvuotta oli rouva Dahl asunut kaupungissa tyttärensä onnen tähden, kuten hän itse tavallisesti sanoi. — Kotona sillä aikaa oli vanha täti hoitanut taloutta palvelijain kanssa.

Kaikki ei rouvan mielestä ollut siellä kotona kuitenkaan niin hyvin kuin olisi ollut silloin, jos hän itse olisi ollut sitä hoitamassa, ja sentähden hän ikävöi suuresti sitä päivää, jolloin olisi tutkinto koulussa ja hän pääsisi taas Emmansa kanssa kotiin kesää viettämään isän seurassa, joka nyt jo tulee ainaiseksi pois tuolta vaaralliselta mereltä. Oi, kuinka hauskaa on olla kotona miehensä ja lapsensa seurassa ja sitte taas — kuten ennen — lähteä ulkomaamatkalle, että Emmakin saisi matkustaa ja nähdä sivistyneempiä ihmisiä, kuin mitä hän täällä Suomessa oli tottunut näkemään. Kylpypaikoissa oli kylliksi seuraa ja huvia. Kun Emma oli niin kaunis ja kehittynyt, vaikka olikin vasta kuudentoista vuotias, niin ehkä siellä olisikin se, johon Emma rakastuisi ja joka jo tietysti ensin olisi Emmaan rakastunut. — Ehkä hän sattuisi olemaan joku taiteilija, tai joku muu ylhäinen nuorukainen. — Oi, miten mielellään hän olisi tahtonut nähdä Emmansa jonkun saksalaisen taiteilijan onnellisena puolisona. — Emmahan oli itsekin niin taiteellinen mieleltään, hän nyt jo kirjottelee niin ihania tunnelmakertomuksia — olihan kaksi jo painettuna kaupungissa ilmestyvään iltalehteenkin, vaikka eivät niitä muut tietäneet Emman kirjoituksiksi, kun oli vaan tuo vaatimaton "Emma Laakso" kirjoitusten alla. Sen lisäksi Emma osasi jo soittaa piaanoakin niin hyvin. Johtajatarkin oli kerran täällä käydessään ihaillut Emmaa sen johdosta ja sanonut, että hänestä voisi tulla laulajatar, jos menisi musiikkiopistoon ensin ja sitte ulkomaille lisää oppimaan. Hänen pikku Emmansa oli niin etevä ja hänellä oli niin taiteellinen sielu; tämän vakuutuksen oli hän usein kuullut ystäviensä huulilta, ja koska he niin sanoivat, niin miksikä hän ei sitä uskoisi. — Olisihan ihan julmaa, jos Emma saisi miehekseen jonkun sellaisille jaloille tunteille vieraan nuorukaisen, sellaisen, joka ei ymmärtäisi antaa arvoa hänen jalolle sydämelleen. Oi, kunhan vaan nämä kaksi viikkoa pian kuluisivat, että pääsisi kotiin ja sitte ulkomaille!

Tällaiset ajatukset risteilivät rouva Dahlin päässä eräänä toukokuun iltana, kun hän odotti Emmaa huvimatkalta, jonne he aamulla olivat menneet, koko kuudes luokka voimistelun-opettajattaren seurassa.

Rouva Dahl katsahti ulos kadulle ja näki jo Emman tulevan. Hän oli tänään vielä kauniimpi äidistä kuin koskaan ennen. Koko Emman käytös hänen mielestään oli niin jaloa ja taiteellista muuten, mutta tuo lyhyt hame teki hänestä vaan tavallisen tyttökoululaisen eikä muuta. Sen vuoksi hän kohta saa uuden sinisen puvun, sellaisen, jossa on pitkä laahus, kuten muillakin hienon maailman neitosilla. Hän oli näkevinään Emman jo konserttisalissa lavalla laulamassa suurelle yleisölle kauniilla äänellänsä, oli kuulevinaan iloisia käsientaputuksia ja näkevinään monta nuorta herraa kilvan ojentavan hänelle kukkaisvihkoja. "Oi, kuinka minä olen silloin onnellinen!" — huudahti hän mielikuvituksensa vallassa.

Emma oli äidin huomaamatta hiipinyt huoneeseen. Hän kuuli äidin iloisen huudahduksen ja kysyi, kietoen kätensä hänen kaulaansa: "Koska sinä äiti olet niin onnellinen…?" — "Siinäkö olet jo lapseni?" sanoi äiti ja veti hänet hellästi luokseen.

"Tässä olen, mutta sano äiti kulta koska olet niin onnellinen? Oi, sano, muuten en päästä sinua irti, en."

Emma oli niin viehättävän ja rukoilevan näköinen, että äiti ei mitenkään voinut vastustaa, vaan kertoi kaikki, mitä hän Emmaa odotellessaan oli ajatellut.

Emma taputti ilosta käsiään kuullessaan, että hän pääsee ulkomaille. Oi, jos saisi lähteä jo tänään, se olisi niin ihanaa, mutta tuo koulu, se nyt oli vielä esteenä ja voi, kun se vielä kestää kaksi viikkoa, niin pitkän ajan!…

Jo viimeinkin koitti tuo kauvan odoteltu toukokuun kahdeskymmenes kahdeksas päivä, se päivä, jolloin päästötutkinto pidettiin tyttökoulussa. Moni oli siitä iloinnut, mutta moni — varsinkin kuudesluokkalaiset olivat suruissaan, sillä nyt täytyi erota hauskoista tovereista ja rakkaista opettajista — ehkä ainaiseksi.

Emma Dahl ei kuitenkaan kuulunut tuohon jälkimäiseen joukkoon Hänellä ei ollut mitään surun syytä. Toverit olivat jo ensi luokalla tulleet vieraiksi ja sellaisina pysyivät koko kouluajan, ja opettajat — niitä hän ei paljoa myöskään joutanut ajattelemaan, kun se ulkomaamatka ja tuleva, luuloteltu suuruus täyttivät kokonaan hänen mielensä.

Ne ajatukset nytkin, koululaisille niin suurena merkkipäivänä, olivat vallanneet Emman niin kokonaan, että se puhekin, jonka johtajatar piti eroaville oppilaille jäi Emmalta melkein kuulematta, vaikka hän näyttikin olevan vallan pelkkänä korvana.

Lopuksi tuli suuri hyvästienheittäminen; silloin kaikki itkivät, ja Emma myöskin, vaikka hän ei itsekään tietänyt itkunsa syytä. Vielä kerran pudistettiin toverien käsiä ja sitten suuressa parvessa riennettiin koulun kiviportaita alas, josta jokainen lähti elämän mutkaisia polkuja pitkin vaeltamaan.

* * * * *

Se matka, joka niin monasti oli päätetty tehdä ulkomaille, jäi tekemättä, sillä Emman isä ei palannutkaan enään koskaan Suomeen. Hän oli hukkunut kaiken muun laivaväen kanssa Pohjanmerellä tapahtuneessa haaksirikossa ja lepäsi nyt meren syvyydessä ikuista untansa.

Äitiin oli tämä sanoma koskenut niin kovin, että hän kohta vaipui vuoteelle ja makasi siinä hyvin heikkona monta viikkoa.

Emmakin oli niin väsynyt ja heikko; elämä tuntui niin tukalalta ja raskaalta, olisi tahtonut vaikka kuolla jo pois tästä surusta…

Ainoa mikä häntä huvitti, oli kirjoitteleminen. Se sujuikin nyt yksinollessa niin hyvin.

Hän oli ajatellut jo kauvan sitten valmiiksi teoksen, jonka hän päätti kirjoittaa ja julkaista.

Siinä kerrottiin hyvin rikkaasta nuoresta tytöstä, joka vastoin vanhempiensa tahtoa meni puolisoksi ensimmäiselle rakastetulleen, köyhälle merimiehelle, ja kun vanhemmat sitte hylkäsivät hänet ja ajoivat pois luotaan, meni hän miehensä kanssa merelle, jossa kylläkin sai kärsiä köyhyyttä ja kylmää y.m., mutta sittenkin he rakastivat toisiaan ja se korvasi kaikki.

Viimein kun heidän laivansa joutui haaksirikkoon, säälivät Vanhemmat tytärtään ja ostivat hänelle ja hänen miehellensä kaupungista pienen talon, jossa he sitte saivat elää ja yhä vaan jatkuvasti rakastaa toisiansa, kuten silloin ensimmäisenä hääpäivällään olivat rakastaneet.

Niin Emmakin päätti tehdä. Jos vaan hän rakastuisi köyhään mieheen, niin menisi hän naimisiin, vaikka äitikin kieltäisi. Hän hylkäisi kaikki muut ja olisi uskollinen rakastetulleen — hänelle yksin.

Tällaiset ajatukset täyttivät Emman mielen eräänä heinäkuun aamuna hänen ollessaan yksin puutarhassa. Koko luonto oli niin romantillinen, ja ihmekö siis jos Emmankin mieli…

Puutarhan portti avattiin varovasti ja sieltä astui pitkä, kaunis merimies sisään.

Nähtyään Emman nojaamassa puunrunkoa vasten jäi tulija hetkeksi katselemaan häntä, voimatta lausua sanaakaan. Viimein rohkaisi hän itsensä ja kysyi: "Onko tämä kapteeni Dahl-vainajan talo?" Sana "Dahl-Vainaja" sai kyyneleet Emman silmiin. Se tuntui niin kauhealta, kun hänen täytyi kuulla isäänsä kutsuttavan vainajaksi, vaikka tiesikin että hän oli kuollut, mutta kuitenkin…

"On", — sai hän sanotuksi kyyneliänsä seasta. — "Onko teillä ehkä jotakin asiaa äidilleni?" — "Kyllä olisi, tulin kertomaan kapteenin viimeisiä terveisiä rouvalle ja neidille. Minä olin siinä haaksirikossa, mutta pelastuin kahden muun miehen kanssa", vastasi nuorukainen kyynelsilmin.

Oi, Emma tunsi rakastavansa "sydämensä pohjasta" tuota miestä, vaikka hän olikin vaan köyhä ja oppimattoman näköinen suomalainen merimies. Hän käski mitä ystävällisimmin hänen tulla sisälle äitinsä luo. Ja he menivät…

* * * * *

Heinäkuun viidentenätoista päivänä vuosi senjälkeen, kun Emma Dahl ja "kapteenikokelas" Eriksson olivat ensi kerran nähneet toisensa, oli heidän häänsä. Siellä oli paljon ja arvokkaita vieraita läheltä ja kaukaa. Paljon oli myös tullut Emman entisiä koulutovereita ja myöskin muutamia opettajia.

Kaikkien mieli oli hilpeä ja iloinen ja monet vakuuttivat, että he eivät olleet koskaan nähneet onnellisemman näköistä paria ja toivoivat "sydämestään", että se onni kestäisi hautaan asti. — Niin, toiset iloitsivat, mutta äidin sydän oli murheellinen, sillä nyt olivat saaneet surmaniskun kaikki hänen suuruusunelmansa Emman suhteen. Nyt sai hän nähdä tyttärensä, ei ylistettynä laulajattarena konserttisalissa, vaan köyhän merimiehen morsiamena. — Äiti oli koettanut kaikin tavoin vastustaa tätä avioliittoa, mutta Emma tahtoi jo nyt tulla, "onnelliseksi vaimoksi sille miehelle, jota hän rakasti nuoruutensa ensilemmellä" — näin oli hänen tapansa sanoa äidin ja muidenkin koettaessa saada häntä päätöksestään luopumaan. Kun mikään ei auttanut, suostui äiti ja laittoi tyttärellensä komeat häät sekä lahjoitti heille vielä suuren parkkilaivan, jolla sitte häiden jälkeisenä päivänä onnellinen nuori pari lähti häämatkalle Saksaan ja Englantiin.

Häämatka kesti kolme kuukautta, mutta voi, heidän elämänsä yhteinen pursi oli jo tällä ajalla joutunut haaksirikkoon ja sitä haaksirikkoa kesti koko sen ajan, jonka he olivat naimisissa.

Olen kuullut sanottavan rakkaudesta, että jos se syntyy sokeana, niin sille tulee kasvaessa sata silmää. Tämä sananlasku toteutui täydellisesti kapteeni Erikssonissa. Hänen rakkautensa nuoreen Emma Dahliin oli sokea syntyessään, ja siksi hän ei huomannut niitä monia virheitä, joita tuossa hemmotellussa lapsessa oli.

Hän näki morsiamessaan vaan hellän, hyvän ja rakastettavan, sanalla sanoen enkelimäisen olennon, eikä uskonut, että hänestä saattoi tulla vaimona käskevä ja vaativa hallitsijatar, ja että hän, joka morsiamena oli hellä, saattoi jo ensi vuotena käyttäytyä kylmästi miestänsä kohtaan ja mikä oli kaikista kauheinta, halveksia häntä alhaisen syntyperänsä tähden.

Kun Emma — kuten ainakin seitsemäntoista vuotinen rouva — oli kykenemätön taloutta hoitamaan, ja teki usein kaikki päin mäntyyn, syyttäen palvelijaansa kaikista ja oli ärttyinen, ja kun miehensä sitte häntä hellävaroin muistutti siitä, vastasi Emma tavallisesti tähän tapaan: "Juuso, enkö omia tavaroitani ja rahojani saa pitää miten itse haluan, tai, jos tahdot parempaa järjestystä, niin hanki meille mielesi mukainen taloudenhoitajatar; minä en aina jouda keittiöön, kun minun tarvitsee soittaa ja kirjoittaa. Tiesithän sen jo silloin kun menimme naimisiin, että tahdon käyttää Jumalan antamia lahjojani."

Kirvelevin sydämin täytyi Juuson tyytyä "kohtaloonsa", kuten hän itse sitä nimitti.

Tämmöisten kohtauksien yhä uudistuessa tulivat he toisilleen aivan sietämättömiksi. Kapteeni oli koko kesät merillä kertaakaan kotona käymättä ja Emma taas vietti aikansa äitinsä huvilassa soitellen piaanoa ja kirjoitellen pieniä tunnelmakertomuksia. — Rikkaan nuoren tytön ja köyhän meripojan elämää koskeva kertomus oli jäänyt ainaiseksi kirjoittamatta, eikä sitä tarvinnutkaan, koska elämä oli tämän hänen ihannekuvansa hänessä itsessään tehnyt todellisuudeksi, vaikka vähän päinvastaisessa muodossa mitä hän oli ennen ajatellut.

* * * * *

Siirrymme nyt ajassa kymmenen vuotta eteenpäin.

Emman elämässä oli tämän ajan kuluessa tapahtunut paljon muutoksia. Hänen äitinsä oli kuollut jo kahdeksan vuotta sitten ja kohta hautajaisten jälkeen paloi hänen lapsuutensa koti kaikkine tavaroineen poroksi. Emmasta tuntui nyt elämä niin yksinäiseltä, ja sentähden hän menikin miehensä kanssa merille. Mutta kun he eivät voineet paljon toisiansa kärsiä tuli Emma jo vuoden perästä kotiin pieneen rannikkokaupunkiin. Täällä yksin ollessaan hän teki lempitöitänsä: soitti ja kirjoitteli pieniä kertomuksia, jotka kuitenkin kaikki jäivät painamatta, kun Emma kaiken muun lisäksi oli alkanut etsiä kurjalle elämälleen lohdutusta väärältä taholta. Hän oli ruvennut juomaan, ja silloin kun hän oli nauttinut, ei kukaan voinut olla mieliksi. Niinpä eräänä toukokuun iltana hän syytti palvelustyttöään vähäpätöisestä asiasta, lupasi lähettää hänet pois kesken kuukauden, eikä maksaa palkkaa "niin huolimattomalle ihmiselle."

Tyttöraukka oli köyhä, ja kun ei luvattu maksaa palkkaa, niin hän rupesi katkerasti itkemään sekä kertoi rouvan sanat kapteenille, joka sattui juuri tulemaan. Kapteeni oli mies, joka ei koskaan tehnyt vääryyttä ja nytkin hän koetti asettua sovittajaksi, mutta Emma oli jo saanut tarpeeksi. Hän rupesi huutamaan rumia sanoja, kuten juopunut ainakin. Sanoi miestänsä avioliiton rikkojaksi ja tyttöä, joka oli viidentoista vuoden vanha, kutsui hän letukaksi y.m.

Tämän riidan tulos oli se, että tyttö sai palkan oloajaltaan ja lähti pois. Kapteeni lähti myös, mutta palasi kello puoli kaksitoista, meni suoraan sänkykamariin, käski Emman nousta katsomaan hänen lähtöänsä jos niin haluaa. Samassa pamahti revolveri kolme kertaa ja kapteeni kaatui verissään maahan.

Emma kauhistui niin, että selvisi humalastaan. Hän haki lääkäriä, mutta sillä ei ollut muuta tehtävää kun todistaa että henki oli paennut ruumiista.

Toinen vaimo sellaisen tapahtuman sattuessa olisi kadottanut tasapainonsa, mutta Emma oli luonne, joka voitti kaikki, ja varsinkin kun hän oli rakastunut ylioppilas Kaipioon, joka oli matematiikan opettajana sikäläisessä lyseossa.

Hän oli hyvä soittaja ja sitte — sen Emma tiesi — hänellä oli paljon kirjailija lahjoja, vaikka ne eivät vielä olleet heränneet.

He, Emma ja hän, sopivat hyvin yhteen, kun molemmilla kerran oli samanlaiset taipumukset. Hän ymmärtäisi Emmaa, eikä olisi kylmä ja tunteeton kuten kapteenivainaja oli ollut.

Oh, miksi ei Jumala ollut ennen suonut hänen kohdata Akselia. Miksi hänen ensin piti olla yhdistettynä tuohon kylmään, tunteettomaan mieheen.

Voi, kuinka hän olikaan voinut kestää nämä kymmenen vuotta.

Viini oli huumannut hänet ja tehnyt tunteettomaksi kaikille suruille ja iloille… Huh, Emmaa pöyristytti tämä ajatus. Hän kysyi itseltään, oliko hän alentunut niin alas, että oli ruvennut juomaan. Niin, niin, se oli totta hän joi ja tiesihän sen koko kaupunki — mutta mikäs täällä pikkukaupungissa pysyisi salassa; kaikkia vähempiäkin he ihmettelivät ja sitte vielä jos nainen — kapteenin rouva — oli juovuksissa. Kyllä se olikin kamalaa, vaan ennen tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Mutta nyt hän rakasti Akselia niin, että olisi hänen tähtensä voinut luopua kaikesta; miksikäs ei tästä paheesta, jota hän kammoksui nyt niinkuin ruttoa.

Vaan jos ei Akseli rakastaisi, mitä hän sitte tekisi? Jatkaisiko entistä elämäänsä, joisiko ehkä entistä enemmän vai päättäisikö kurjat päivänsä niinkuin…

Ei, ei, hän ei tahtonut sillä saastuttaa mieltänsä, ja tiesihän hän varmasti, että Aksel rakasti, sillä hän ei muutoin olisi niin osanottavaisesti kuunnellut hänen elämänsä surullista tarinaa.

Oi, kuinka olisi suloista olla rakastettu ja itsekin rakastaa todellisesti, eikä niinkuin kymmenen vuotta takaperin luulotella rakastavansa!…

Näin ajatteli rouva Emma Eriksson neuloessaan suruharsoa leninkiinsä. Hän olisi mieluummin pukeutunut vaaleisiin vaatteisiin, kuten nuorena tyttönä ollessaan, mutta maailma, tuo ilkeä maailma, jonka sanoja piti aina peljätä, oli nytkin esteenä. Vaan sitten, kun hän olisi Akselin kanssa naimisissa, hän näyttäisi heille, että hän voi olla yhtä hyvä ja jalo ihminen kuin hekin, jotka nyt häntä pitivät loukkauskivenään.

Mutta syvälle langenneen ihmisen paremmaksi tuleminen on aina helpommin ajateltu, kun tehty. Joll'ei täydellinen mielenmuutos tapahdu, vajoaa ihminen omain uhkamielisten päätöstensä kanssa yhä syvemmälle.

* * * * *

"Oi, oma rakkaani, nyt voisin laulaa, nauraa, soittaa ja vaikka tanssia ja tehdä mitä hyvänsä, kun tiedän että olen kuuluva vaan sinulle!" Näin huudahti Emma kietoen käsivartensa sulhasensa Aksel Kaipion notkean vartalon ympäri ja vieden hänet mukanaan sohvaan. "Olemmehan nyt kihloissa ja mikä voi enään estää meitä yhtymästä elinajaksemme. Pidäthän minusta, rakastathan minua, oi, sano se rakkaani vielä uudestaan. Sano, ett'et heitä minua. Katso minua, omani silmiin ja katseestasi luen vastauksesi."

"Voi, armaani, jos tietäisit, kuinka paljon sinua rakastan, mutta enin sitä pelkään, että sinä minut jätät, ehkä teet vaan minusta pilaa. — Tiedäthän, että olen vaan köyhä ja sinä olet rikas ja onhan sitäpaitsi lukunikin kesken. Tiedäthän tämän kaiken omani." sanoi Aksel.

"Sen tiedän, mutta kuule, minulla on niin paljon kuin me molemmat tulemme tarvitsemaan siihen asti kun sinä saat vakinaisen paikan ja onpa sitä sittekin, en toki ole niin tyhjä, kuin ehkä arvelet. Voi, rakkaani, jos tietäisit, kuinka hyvänä tulen sinua pitämään! Sinulta ei tule mitään puuttumaan. En tahdo, enkä voikaan sinulta kieltää mitään. Voi, kuinka sinua rakastan."

Näin puhelivat yhdeksän ja puoli kuukautta tuon hirveän yön jälkeen, jona kapteeni Eriksson ampui itsensä, — Emma Eriksson ja Aksel Kaipio.

Mutta kuka on tulevaisuuden verhoa saanut nostella ja katsahtaa niitä, jotka kuolevaisilta ovat salatut?

Lokakuun 15 p:nä oli kulunut kolme kuukautta siitä päivästä, jolloin Emma ja Aksel olivat vaihtaneet sormuksia, ja sen jälkeen juoneet yhdessä pullon vanhaa Espanjan viiniä, jota kapteeni vainaja melkein ensimmäisellä matkallansa oli tuonut tuliaisiksi kotia ja joka viini — ihme kyllä — oli säilynyt kellarin pimeällä hyllyllä ja saanut vanhettua Emma-rouvan huomaamatta. Lokakuun 20 p:nä oli Akselin syntymäpäivä, jolloin hän täytti kaksikymmentä kaksi vuotta. Ei siksikään päiväksi valmistettu mitään juhlallisuuksia, sillä kaikki säästettiin häiksi, joita oli aikomus viettää, ehkä kuukauden perästä.

Syntymäpäivä-aamuna ennenkun Aksel oli ehtinyt nousta vuoteeltaan — hän nimittäin oli muuttanut jo kaksi viikkoa sitten asumaan morsiamensa luo — toi posteljooni useilta Akselin naistuttavilta onnentoivotuskorttia "kaksikymmenkaksi-vuotiaalle." Emma, kahvia juodessa, loi katkeruutta ja mielipahaa ilmaisevan silmäyksen sulhaseensa ja heitti sitten Akselin nähden kortit palavaan uuniin sanoen: "Et sinä näitä enää tarvitse!"

Seuraavana aamuna toi sama posteljooni Akselille kutsumuksen erään lapsuuden toverin häihin. Kutsumuksessa vielä oli lyijykynällä pieni lisäys, jossa häntä pyydettiin sulhaspojaksi ja ilmoitettiin samalla, että hänen parikseen on jo määrätty Laura Vainio, joka oli samassa kylässä kansakoulun opettajattarena, ja oli niinikään Akselin leikkitovereita. Tämän kutsun nähtyään muuttui Emma äänettömäksi; jos Aksel mitä aloitti puhua, sanoi Emma: "Mitäs niistä minulle puhut, onhan sinulla parempiakin." Kun senlisäksi Aksel pyysi matkarahaa ja tahtoi suudella morsiantaan, niin hyppäsi Emma saliin, sulki oven jälkeensä ja alkoi mitä rivoimmin haukkua Akselia, sekä käski hänen mennä Lauran luo ja pyytää rahaa häneltä. Huomasihan hän muka ihan selvään että Aksel piti häitä ja Lauraa parempana kuin häntä, "vanhaa".

Kun vihdoinkin ovi aukeni ja Emma ilmestyi kynnykselle, riensi Aksel pyytämään anteeksi ja selittämään väärinkäsityksen, sai hän Emmalta vastaukseksi sanat: "Ei meistä paria tule; sinä et rakasta minua muuta kuin rahojen tähden." Tämmöinen kohtelu loukkasi Akselia hyvin suuresti. Hän veti kihlasormuksen sormestaan, ojensi sen Emmalle ja sanoi: "Jos luulet minun rahojasi tahtovan, niin tässä on, anna omani, minä tyydyn kohtalooni ja vaellan yksin elämän taipaleeni. Muista kuitenkin, että olen rakastanut sinua sydämeni ensi lemmellä. Muista, että tänään lyöt uuden, ehkä syvimmän haavan semmoisen sydämeen, jossa jo ennenkin löytyy haavoja. Voi, tiedä, että semmoista ei tule toista, jota voisin niin rakastaa kuin sinua."

Tyynesti veti Emma sormuksen sormestaan ja laski sen Akselin käteen ja kiiruhti huoneesta peräänsä katsomatta.

Kuka voi mitata kärsivän sydämen tuskia, kuka laskea huokauksia, joita se sydän huokaa, joka on elämässä saanut kokea kovuutta ja kylmyyttä, kuka tuntea ne kärsimykset, joita tuntee se, jonka kallein on poljettu lokaan?

Aksel kärsi tuskia, joita ainoastaan kykenee käsittämään se, joka on itse käynyt sen askeleen elämän polkua, jonka Aksel oli jo — vaikka nuorenakin käynyt. Monasti aikoi hän kirjoittaa Emmalle, vaan siitä ei koskaan tullut mitään. Eihän hän löytänyt sanoja, joita olisi pitänyt sanoa. Voi, mitä minun pitää tehdä? huokaili hän usein.

Kaksi kuukautta senjälkeen, kun ero oli tapahtunut, sai hän Emmalta kirjeen, jossa hän pyysi tulemaan mitä pikemmin luoksensa, ja olihan loppuun piirretty:

Sinun oma, Sinua rakastava Emmasi.

Voi, minkä riemun synnyttivät nuo sanat Akselin epätoivon ja tuskan murtamassa sydämessä! Ensimmäisellä junalla lähti hän tapaamaan Emmaansa — Aksel asui nim. nyt naapurikaupungissa.

"Voi, vielä yksi tippa, ja sitten kaikki käy hyvin, sitten ei häntä saa Laura Vainio eikä kukaan muukaan omakseen. Tuoni on morsiamensa, tästä talosta hän lähtee ensi kerran ruumiina. Hahhaa, poika, luulet vetäväsi minua nenästä, tahdot virittää minulle ansan, vaan itse siihen lankeat… Sanoit viime kerran lähtiessäsi rakastavasi minua, vaikka kuitenkin tiedän, että et rakasta, niin, niin, ystäväni, minä rakastan sinua ja siksi tahdon kaikki maalliset huolesi tällä viinillä poistaa… Parempi on nähdä sinut kuolleena kuin toisen omana. Kun nyt vaan pian tulisit, että pikemmin huolestasi pääsisit…"

Ovi kävi ja Emma kiirehti vastaan huudahtaen: "Oi, Aksel omani, sinä tulit kuitenkin. Vaikka pelkäsin että olet minut hyljännyt. Oi, anna anteeksi viimeinen käytökseni, en koskaan enää tee niin. Kuule, koko ikäni olen hyvä."

"Emmani, miksi olet noin omituinen, tiedäthän, että suurin iloni on olla sinun luonasi ja anteeksi olen jo aikoja antanut ja olinhan minäkin syypää silloin, ehkä enemmänkin kuin sinä."

"No niin, Aksel, nyt on verho väliltämme poissa ja me taas näemme toisemme kuten ennenkin ja nyt juomme viiniä taas yhdessä."

He istahtivat pöydän ääreen, jossa oli lasit ja pullo hyvää viiniä.
Emma kaatoi laseihin ja pyysi sulhasensa ottamaan ensiksi.

Mitään pahaa aavistamatta vei Aksel lasin huulilleen ja maistoi, mutta voi, silloin alkoi maailma musteta hänen silmissään. Hän huusi viskaten lasin Emmaa vasten: "Myrkkyä, nainen, tahdotko minut tappaa ja sitä vartenko houkuttelit minut tänne? Uh, minä näen murhaajan leiman jo kasvoillasi. — Nyt tiedän kun p:le tahtoo täyttää maailmassa toivomuksensa, niin se käyttää kaunista naista välikappaleenaan."

Emma aikoi lähetä häntä, vaan Aksel viskasi hänet luotaan. Silloin Emma sanoi: "Tahdoin sinut myrkyttää, sillä rakastin liian paljon, enkä olisi voinut murtumatta katsella sinua toisen omana."

Aksel ei kuunnellut häntä vaan riensi pois, meni ravintolaan ja joi siellä maitoa sekä matkusti ensimmäisessä junassa pois kaupungista…

Emma Akselin lähdettyä haki kellarista hyvää viiniä ja joi sitä niin paljon, että kaatui lattialle ja jäi siihen juovuksissa makaamaan.

* * * * *

On vierinyt neljä vuotta eteenpäin edellä kerrotuista tapahtumista ja nyt saapuessamme Emma Dahlin asuntoon, näemme hänen makaavan tautivuoteella, jossa hän levottomana heittelehtii sinne tänne ja hourailee: "Aksel, anna anteeksi, — olin niin paha, — tule luokseni — rukoile Jumalaa — Ei, älä rukoile —! Kiroa minua — sen olen ansainnut minä, joka tahdoin lopettaa sinun toivorikkaan elämäsi.

"Oi, miksi et tule, etkö nyt enää uskalla.

"Pelkäätkö saavasi myrkkyä? Älä pelkää, sitä en anna. Minä rakastan vaan yksin sinua." Sairaanhoitajatar koetti häntä tyynnyttää, Vaan Emma houraili edelleen:

"Pastorihan sinulle kirjoitti enkä minä. Tule, — tiedän että sinä tulet. — Minun rakkauteni pakoittaa sinut tulemaan — — — Oi, siinä sinä oletkin, huusi Emma kovasti ja nousi ylös sängystä, vaikka sairaanhoitajatar ja palvelija häntä koettivat pitää siinä, ja meni ruokasaliin, johon kaatui lattialle. Hänet kannettiin vuoteeseen ja annettiin rauhoittavaa lääkettä. Parin tunnin rauhaisa uni palautti hänet tajuntaansa ja hän kysyi: 'Eikö maisteri Kaipio ole jo tullut!'"

"Ei, Vaan juuri tuli iltajuna ja ehkä hän on pian täällä", sanoi sairaanhoitajatar ja Emma sulki taas silmänsä.

Ajurin hevonen kiiti huimaa vauhtia asemalta kapteeni Erikssonin taloa kohti. Pian oli se perillä ja rattailta hyppäsi notkea nuorimies, maksoi palkan ja kiirehti ovea kohti…

Sairashuoneesen tultua nousivat kyyneleet hänen silmiinsä katsellessa tuota luurankoista olentoa. — Oliko tuo nyt jäännös ennen niin kauniista Emma Dahlista, ajatteli hän ja laskeutui polvilleen vuoteen viereen, otti Emman käden omaansa ja puristi sitä hellästi.

Emma avasi samentuneet silmänsä ja kuiskasi: Aksel, anna nyt vielä kerran anteeksi ja rukoile puolestani! Rukoile, sillä minulla ei ole enää pitkää aikaa. Kuuntele, sydämeni lyönti harvenee, hetkeni ovat luetut. Itse en jaksa enää puhua, mutta seuraan ajatuksillani.

Aksel rukoili lyhyesti, mutta hartaasti ja kun hän lakkasi sanoi
Emma heikosti: "Elämäni hietalasi on juossut loppuun. Kiitos siitä
Jumalalle! Nyt on onneton vihdoinkin onnellinen."

Hän katsahti vielä Akseliin ja sitte sammui monien tuskien ja kärsimysten kalvama elämä. Silmät painuivat kiinni, mutta huulille levisi autuas hymy ja ne näyttivät vieläkin kuiskaavan:

"Nyt on onneton vihdoinkin onnellinen."

UNI

En mitään elämässäni ole niin paljon kammonut, kuin päivällä nukkumista. Jos joskus olenkin väsynyt ja unen tarpeessa, menen mieluummin ulos kävelemään, kuin nukkumaan. Mutta eilen, noin kello kolmen ajoissa, jolloin jo olin päivätyöni lopettanut, istuin silmäämään päivän uutisia. Lukeminen ei ollut aivan miellyttävää, ja uni vastustamattomalla voimalla veti silmäluomiani kiinni.

Tapani mukaan päätin lähteä ulos, mutta sohva näytti niin viehättävältä ja minä päätin — vain tämän yhden kerran — heittäytyä siihen lepäämään. En nukkuakseni, mutta muuten vaan huvin Vuoksi.

Kiusaus oli kuitenkin suurempi kuin alussa luulin ja ennen kun aavistinkaan, olivat unen hyvät hengettäret alkaneet utuisen leikkinsä ympärilläni… Katseeni vielä kiintyi akkunaverhoon, jonka kukkasista muodostui niitä ihmeellisimpiä kuvia. Vihdoin nämäkin kadottivat merkityksensä ja minä nukuin. Niinkö? Enhän toki, sillä kun vaan olin silmäni sulkenut, alkoi sieluni vaellus, joka kesti luullakseni puoli neljättä tuntia. Aika oli lyhyt, mutta paljon, hirmuisen paljon ehdin sillä ajalla nähdä ja kokea semmoista, joka ei ikänä mielestäni haihdu.

Olin seisovinani korkealla mäellä, jonne oli kokoontunut ääretöin ihmisjoukko. Kaikki seisoivat hiljaa, silmät käännettynä itäetelää kohti. Ehdottomasti kääntyi katseeni sinne, jonne toisetkin katselivat ja olihan siellä näkemistäkin. Suuri valojuova loisti taivaanrannalla, josta suihkusi tuli kauvas korkeuteen.

Ihmisten seassa alkoi kuulua hiljaista hyminää, toiset ihmettelivät sitä, toiset luulivat tietävänsä, että valo syntyi raketeista, joita muka eräästä kansanjuhlasta heitettiin ilmaan.

Ihmetellessämme sitä, alkoivat ympärillämme olevien puiden latvat palaa ilmitulessa. Kaikkien huulilta kuulin sanat, jotka lausuttiin kuiskaten: "Nyt on jo alkanut se suuri tulipalo." — Minulla ei kuitenkaan ollut mitään aavistusta tuosta tulipalosta, jonka tähden jäin seisomaan paikalleni, silloin kun koko kansanjoukko alkoi solua alas laaksoon, yhtämittaa kuiskaillen keskenään jotakin, josta en saanut selvää.

Yksin jäätyäni tunsin kauhean halun seurata noita ihmisiä. Mutta samassa näin vierelläni seisovan kauniin, hymyilevän olennon, joka tähysteli minua suurilla, kirkkailla silmillään. Tahdoin kysyä jotakin, mutta hän viittasi merkiksi, että pysyisin hiljaa, ja samassa tunsin seisovan! hyvin korkean vuoren harjanteella, jonka juurella näin kurjan näköisiä ihmisasuntoja. Puolialastomia ihmisolentoja kulki edestakaisin asumusten välillä. Kuulin heidän hiljaa jotain mutisevan, vaan en ymmärtänyt kuulemiani sanoja.

Matkatoverini viittauksesta kohosi kaikista kurjimman asumuksen katto pois (unessa ei ole mikään mahdotonta) ja näky, jonka näin, oli sydäntä särkevä: kurjalla vuoteella makasi riutunut nainen, luurankoiset kädet olivat ristissä rinnan päällä, joka kohoili harvaan, katseensa harhaili ympäri huonetta ikäänkuin jotakin etsien.

Vuoteen vieressä istui kooltaan noin kymmenvuotias tyttö pitäen pientä, nukkuvaa sisartaan sylissään. Tyttösen silmät olivat itkun turvottamat, ikäänkuin verimöhkäleet… Hänen huuliltaan kuulin itkunsekaiset sanat: "Isäni, missä nyt lienet vieläkö elänet? Voi, jospa olisit täällä, silloinhan äitikin olisi terve. Isä, armas isä, joudu kotiin, että äiti taas tulisi terveeksi!" — Sanatulva keskeytyi tähän, sillä äiti viittasi hänet luokseen. Tyttösen korva oli äidin suuta vasten, — minäkin tunsin seisovani hänen luonaan ja kuulin seuraavat katkonaiset sanat:

"Minä kuolen. — Kun i-sä tu-lee, sano ter-vei-seni — ja elä sinä
Jumalan lapsena, mi-mi-nä me-nen tai-vaaseen Je-suk — —."

Enempää ei hän ehtinyt, sillä ankara verensyöksy katkasi puhelun ja hetken perästä sammui tuo tuikkiva kynttilä…

Kauhean parahduksen kuulin lapsen huulilta ja hän vaipui tunnotonna maahan pienen sisarensa kanssa.

Minä tahdoin mennä auttamaan, mutta samassa näin laihan, repaleisen vaimon tulevan sisään ja vievän lapsiraukat pois. Ja minä, tuntemattoman voiman vaikutuksesta, jouduin isoon kaupunkiin, suuren ihmisjoukon keskelle, jotka kaikki olivat mustiin puetut. Mieleni teki kysyä syytä tähän jättiläissuruun, mutta matkakumppanini nosti oikean kätensä ylös ja samassa olimme suuressa, komeasti sisustetussa salissa. Ensi silmäyksellä näytti huone aivan tyhjältä, mutta tarkemmin katsottuani huomasin sohvalla sylitysten istuvan kaksi hienoa naista, joiden kauneilla kasvoilla kuvastui mitä syvin suru, he näyttivät enemmän kuolleilta kuin eläviltä. Vanhempi puristi nuorempaa rintaansa vasten, ikäänkuin peläten, että hänet joku riistäisi pois.

Kyyneltulva ei näyttänyt antavan kärsiville lievitystä, ja siksi kuulin raskaita tuskan huokauksia kohoavan yhtämittaa ylös. Näkemäni kuva sai toisen värityksen, kun nuorempi nainen, kauhea epätoivon ilme kasvoillaan, riisti itsensä irti ja lausui uhkaavin sanoin:

"Voi, mitä he ovat tehneet, kun veivät pois meiltä kaikki, sinulta puolison ja pojan minulta puolison, isän ja veljen… Oi, äitini, mitä on nyt elämä enään minulle? Voi, miksi en minä jo saa kuolla?"

Ja samassa hän lyyhistyi kokoon ja ratkesi suonenvedontapaiseen itkuun… Vanhempi nainen meni hänen luoksensa ja kuiskasi: "Veronica, rakas lapseni, toivo, äläkä epäile. Herra kääntää kaikki vielä hyväksi! Muista, että sinulla on vielä poika, jonka tähden sinun täytyy elää, muista, hänestäkin on tuleva meille lohdutusta murheissamme!"

Enempää ei tarvinnut, nuori äiti hyppäsi ylös, riensi kehdon luo, otti lapsen syliinsä, pusersi häntä rintaansa vasten ja huusi:

"Poikani, ainoa lapseni, hänen poikansa! — Sinua ei kukaan saa minulta ryöstää — ei kukaan, sinä olet aina luonani ja minä varjelen sinua…"

Tähän asti olivat kynttilät kruunussa palaneet hyvin himmeästi, nyt niiden valo kirkastui ja minä näin nuo kaksi onnetonta äitiä lankeavan polvilleen ja kuulin heidän rukoilevan ja kiittävän Häntä, joka voi nostaa, kantaa ja pelastaa!

* * * * *

Nämä kuvat, jotka olin nähnyt, olivat hirmuisia, vaan ne, jotka nyt näin, olivat julmia, kamalia, oi, en löydä sanaa, jolla lausuisin ne ilmi…

Olimme kulkeneet pitkän matkan ja saavuimme suuren lakeuden reunalle, jonka keskellä virtasi joki. Tämän kahdenpuolen oli sijoitettu suuret, hyvin järjestetyt aseelliset miesjoukot. Syvä hiljaisuus vallitsi siellä, mutta sittenkin vaistomaisesti aavistin, että olin joutunut sotakentälle. Matkakumppanini, joka koko ajan oli ollut äänetönnä sanoi:

"Nyt ne rupeavat taistelemaan, ne tahtovat kumpikin anastaa tuon joen, ja se joka on voittanut, laskee kaikki sotajoukot alamaisekseen."

Mielestäni oli tuo joki niin vähäpätöinen, että en olisi viitsinyt ottaa sitä lahjaksikaan, vielä vähemmin taistella sen saavuttamiseksi. Siksi kysyin seuraajaltani: "Mitä hyötyä niille on tuosta joesta, kun sitä niin tahtovat?" Hän sanoi: "Ei mitään, mutta he tahtovat verellä pestä kunniansa."

Silmäsin lakeudelle; taistelu oli alkanut. Molemmat sotajoukot tähtäsivät toisiansa ja sadoista kivääreistä pamahti yht'aikaa laukaus; kummastakin joukosta kaatui miehiä, niinkuin heinää niittomiehen edestä. Sydäntäsärkeviä tuskanhuutoja kohosi kaatuneiden huulilta — toiset kiroilivat ja vannoivat kostoa viholliselleen, toiset rukoilivat Jumalaa ja lähettivät viimeisiä terveisiä omaisilleen…

Kuulin vielä huutoja: "Vettä — vettä antakaa vettä! Minä kuolen janoon, vettä — — kuolen."

Tahdoin mennä heitä auttamaan, mutta jalkani pettivät ja minä kaaduin voimatonna maahan. Kun jälleen tulin tuntoihini, oli taistelu tauvonnut; joen oikealla rannalla oleva joukko oli voittanut. Mutta mitä näin minä: verta, verta ja vieläkin verta sekä muodottomia ruumiita, jotka vielä vaikeroiden liikkuivat. Siinä jäännökset siitä komeasta ihmisjoukosta…

Katsahdin seuralaiseeni. Hänen kullankeltainen tukkansa oli sysimustan verhon peittämä ja kyyneleet himmensivät sinisilmäin kirkkautta, kun hän lausui: "Voi maan asuvaisia ja heidän töitänsä!"

Sydän tuskasta kokoonkutistumaisillaan pyysin:

"Tuntematon ystäväni, vie minut pois täältä, en jaksa nähdä enempää, minä kuolen!" —

"Ei vielä, vasta olet nähnyt seuraukset, sinun pitää myöskin tietää syy, mistä ne johtuvat."

Näin sanoen laski hän pehmeän, lumivalkoisen kätensä otsalleni. Sotanäytelmä haihtui silmistäni ja ilmateitä kulkien saavuimme suureen kokoushuoneeseen, jossa loistava seurue oli koolla, asetettuna kahteen osastoon kummallekin puolelle salia. Huoneen keskellä olevalla pöydällä oli kultainen kruunu. Kaikki katselivat sitä halukkain, intohimoisin silmin.

Oikealla puolella oleva joukko kurotti kätensä yht'aikaa ja huusi: "Se on meidän, te olette sen vääryydellä itsellenne anastaneet ja hallinneet sitä vuosisatoja ja polkeneet meidän kalliimpamme arvoa jalkainne alle! — Nyt on meidän aikamme tullut. Nyt pidämme omamme. Nyt iloitsemme siitä ja nostamme sen maailman mahtavien rinnalle!"

Joukon seasta näiden sanain lausuttua nousi kookas, kunnioitusta herättävä vanhus ja painoi sinettinsä siihen, missä ennen oli ollut vieras sinetti. Vastapuolue syöksyi esiin ja tahtoi syöstä pois nuo "raakalaiset", repiä rikki heidän sinettinsä ja — mutta samassa aukeni salin ovi, kolmas joukko astui esiin. Mitään melua nostamatta se painoi suuren, loistavan sinettinsä kruunuun, mutta jätti oikeanpuolisen joukon sinetin paikoilleen…

Huone pimeni, näky haihtui silmistäni ja nyt olin taas seuraajani kanssa kahden. Syvästi huo'aten sanoi hän: "Joko ymmärrät, mistä kaikki näkemäsi kuvat ovat saaneet alkunsa?"

Punastuen tunnustin tietämättömyyteni. Hän jatkoi: "Te ihmiset puhutte rakkaudesta, sanotte itsekin rakastavanne, mutta te ette tunne rakkautta sentähden, kun ette tahdokaan oppia sitä tuntemaan, vaan annatte kateuden ja omanvoitonpyynnin saada sijaa sydämessänne."

Itkien heittäydyin hänen jalkoihinsa ja pyysin: "Armas, tuntematon ystäväni, opeta minulle oikeata rakkautta, sillä minä tahdon oppia rakastamaan ja tahdon tulla hyväksi."

Seuraajani nosti minut ylös. Kun katsoin häneen, riippui hänen kullan-keltainen tukkansa taas vapaana ja kirkkaat silmät loistivat ilosta, kun hän sanoi:

"Minä en osaa sitä opettaa, mutta katso ylös korkeuteen ja pyydä sitä Häneltä, joka on Ijankaikkinen Rakkaus, ja kun olet saanut, niin lahjoita taas niille, jotka ovat jääneet osattomiksi." Minä pyysin:

"Ota minut mukaasi, sillä sinusta en tahdo erota; sinun kanssasi tahdon olla aina!"

Hän katsoi hymyillen minua, painoi kevyen suudelman otsalleni ja katosi yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. — — —

Laskevan auringon viimeiset säteet lankesivat silmiini ja minä heräsin siihen, mutta kuvat, jotka unessa näin, aukenivat elävinä sieluni silmien eteen ja läpi elämäni olenkin ne muistava.

"SYDÄMEN TAISTELUJA JA TOIVEITA"

Hän oli päässyt kaksi vuotta takaperin ylioppilaaksi, kirjoittautunut lainopilliseen tiedekuntaan, lueskellut ensi vuoden hyvin ahkeraan ja käynyt joka päivä luennoilla, mutta nyt oli luku-into laimentunut ja harvoin häntä enää nähtiin luentosalissakaan. Syynä tähän oli se, että hän tätä nykyä ei voinut ajatella paljon muuta kuin sitä, miten Voisi ilmaista sydämensä hellimmät tunteet Saara Tannerille, ja mitenkä hänet nyt ensin saisi niin pitkäksi aikaa omaan seuraansa, että voisi puhua kaikki, mikä sydäntä ahdisti, ja kuulla sitte tuomionsa. Ja entäs, jos Saara ei rakastaisikaan, jos vielä vaikka pilkkaisikin perästäpäin…

Mutta ei, sehän olisi Saaralle, — professorin tyttärelle — mahdotonta!

Joku epähieno tyttö saattaisi pilkata toisen hellempiä tunteita, mutta ei hän…

Ja olihan Saara niin mielellään ollut hänen seurassaan silloin, kun tehtiin veneretki sinne saaristoon. Ja olihan hän, Saara, ottanut hänet saattamaankin, mutta sehän ei siltä vielä ollut mikään todistus Saaran rakkaudesta, sillä kuka hienotuntoinen tyttö tahansa olisi sellaisen uhrauksen tehnyt, että olisi ottanut jonkun huvimatkatoverin viemään hänet kotinsa portille kello yhdentoista aikana iltasella, varsinkin kun näki, että mies oli niin valmis saattamaan, kuten hän.

Tämäntapaiset ajatukset kiertelivät joka päivä hänen aivoissaan, joko hän sitte istui luentosalissa tai kotona kirjojen ääressä, ja — mikä pahinta — ne veivät vielä yölläkin unen.

Tämä oli nyt kerrassaan naurettavaa, että mies voikin olla sellainen haaveilija ja uneksija — ikäänkuin kuudentoistavuotias, koko joukon rakkausromaaneja lukenut koulutyttö, silloin kun hän on ihastunut johonkin kolmenkymmenen vuoden vanhaan mieheen.

Näin koetti hän usein itseään nuhdella, mutta sillä ei sen pidemmälle päästy. Saara oli ja pysyi hänen ajatustensa esineenä ja kaikki muut saivat väistyä syrjään.

Voi, miten tuskallista tämä oli, ja kuka sen tietää, koska tästä loppuakaan tulee! —

Niin, niin, kyllä epätietoisuus oli kamalaa, mutta kyllä sitte olisi
Vielä kauheampaa, jos Saara ei — — —

Hän ei jaksanut ajatella lausettaan loppuun, nousi ylös ja, tietämättä oikeastaan itsekkään mitä teki, käveli hän pöydän luo, istahti tuolille, otti kynän ja paperia sekä kirjoitti, kirjoitti hellän, sydäntuskaa huokuvan runon.

Hän luki sen läpi ja tunsi itsensä oikein ylpeäksi siitä, kun saattoi sellaisen kirjoittaa.

Kunpa Saara nyt vaan saisi sen lukeakseen, silloin ei muuta tarvitsisikaan, ja samalla hetkellä hän lukisi tuomionsa hänen silmistään.

Mutta eihän Saara tätä näin ollen koskaan saisi, ei, — mahdotonta olisi sitä hänelle lähettääkään. Hän voisi vielä vaikka loukkaantua. — — Hän löi kädellään otsaansa, etsiäkseen siten selvyyttä tähän hämäryyteen ja sitä hän saikin.

Nykyaikanahan kirjoittaa jo jokainen runoja ja julkaisee ne. Miksikä hän ei voisi tehdä samoin? Silloinhan Saara saisi tietää että…

Näin mietti hän, ja Suomi sai samassa yhden uuden runoilijan…

* * * * *

Tanakka, vaaleanverinen nuori herrasmies laskeutui yliopiston portaita alas. Pysähtyi vähän viimeisellä astuimella ja lähti sitte hitaasti kävelemään Senaatintorin poikki Aleksanterinkadulle. Siellä tuli vastaan joukko iloisia tyttöjä, — hän kohotti hattuaan ja punastui, kun yksi siellä kuiskasi vierustoverilleen niin lujasti että hänkin sen kuuli: Se oli Eero Tammilaakso, teoksen "Sydämen taisteluja ja toiveita" kirjoittaja.

— Ahah, nuokin tiesivät, ajatteli hän ja jatkoi kiivaasti kävelyään, poikkesi Itä-Henrikin kadulle ja meni sisälle erääseen komeasti sisustettuun taloon, — kotiinsa tietysti heitti päällysvaatteet yltään, meni huoneeseensa, sytytti paperossin ja viskaantui makaavaan asentoon sohvalle sekä katseli savupilviä, jotka leijailivat ilmassa.

Sisään astui palvelustyttö tuoden Suomettaren. Hän otti sen ja katseli. Siinä oli arvostelu hänen runoteoksestaan, mutta se ei suinkaan mieltä ilahuttanut. Muun muassa sanottiin siinä: "Kyllä sekin on rakkautta, joka ensin kirjoitetaan paperille, lähetetään julkaistavaksi ja koko maailman luettavaksi, ja sitte vasta sanotaan sille naiselle, jota rakastetaan. Vai luuleeko runokirjan 'Sydämen taisteluja ja toiveita' tekijä, että nainen, hänen rakastettunsa, luettuaan runot ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa on valmis heittäytymään hänen avattuun syliinsä ilman muuta? En ole mikään erityinen naistutkija, vaan ajattelen, että nainen, olipa hän sitte millä arvon asteella tahansa, ei hyväksyisi, että ne hellät tunteet, jotka häntä kohtaan sykkivät miehen rinnassa, ensin joutuvat maailman luettavaksi ja sitte, vasta viime sijassa hänelle."

"Entäs sitte runomitta noissa 'Sydämen taisteluja ja toiveita' kuvaavissa runoissa! Esim. runossa 'Saaralle' sanotaan:

    "Rakas Saara, sua lemmin,
    Sua asti kuolemaan.
    Sulle työn ja toimenikin
    Uhriksi suon kokonaan."

"Tämä nyt vielä menee mukiin, mutta lukekaa seuraava värsy! Se kuuluu:

    "Kaikki mitä maailmassa
    Arvoisaa on minulle,
    Sinussa ne ka — — —"

Hän viskasi lehden kärsimättömästi luotaan, niin, että se lensi melkein ovelle asti, aikoi nousta ja lähteä kaupungille tyynnyttämään riehuvia tunteitaan, mutta hän ei noussutkaan, vaan jäi siihen. Aikoi vieläkin kerran, mutta tuntui niin hyvälle, ja siksi jäi.

Nyt oli hänellä kädessä "Valvoja" ja siinä oli joulukirjallisuuden joukossa mainittu hänenkin ei enää pieni viisikymmentä runoa sisältävä kirjansa 'Sydämen taisteluja ja toiveita', vaan kolmensadan sivun suuruinen, isänmaallisia runoja sisältävä teos, sellainen, jota kaikki ylistivät sisältönsä ynnä sointuvan runomittansa puolesta.

Hän tunsi itsekin olevansa yläpuolella muita ja tiesi hyvin, että hänen rinnallaan nyt eivät J.H. Erkot, Eino Leinot ja Larin Kyöstit ynnä muut paljon painaneet.

Oi, kuinka ihana oli tämä asema, mutta se loppui kesken kaikkia, kun ovikello soi pitkään.

Hän ei ensin ollut oikein selvillä, vaan sitte hän huomasikin nähneensä unta, ja varmuuden siitä antoi tuo lattialla oleva Suometar.

Hän kiiruhti ovelle. Siellä oli Antti Korpikallio, joka sanoi iloisesti: "Mitäs suret, etkö tiedä, että huomenna on Vappu ja silloin taas iloitaan."

Tiesihän hän, mutta se ei hänen mieltään paljoa ilahuttanut tällä kertaa…

KOLMEN VUODEN KULUTTUA

Rauhaniemen pieni puutarha oli kauniimmillaan tähän vuoden aikaan. Syreenit olivat juuri avanneet nuppunsa, kielot ja narsissit kohottivat päitään taivaan sinikantta kohti, ja pieni, ujo orvokkikin uskalsi nostaa sametinhienot kasvonsa auringonsäteiden suudeltaviksi.

Niin, olihan nyt luonnon ihanin aika, olihan nyt juhannusaatto.

Ilta-auringon viimeiset säteet loivat kultiansa Rauhaniemen Cecilia-rouvan kasvoille, kun hän kädellään silmiään varjoten odottavasti katseli maantielle päin. Jo kuului rattaiden jyrinä ja hetken perästä ilmestyivät tulijat lehtokujalle. Äidin sydän sykähti ja hän riensi veräjää avaamaan tulijoille, saadakseen sitä pikemmin syliinsä sulkea rakkaan Sylvinsä, joka nyt vihdoin, kolmen pitkän Vuoden poissa olonsa jälkeen, tuli taas pieneen armaaseen Rauhaniemeen.

Portti ei ehtinyt auveta, ennen kun Sylvi oli hypännyt rattailta alas. Hän riensi äidin luo, ja sydän oli ilosta pakahtua, kun hän näki tuon armaan, lempeän olennon. Sylvi tunsi taas olevansa lapsi; tuntui sanomattoman iloiselta, kun äiti omalla kädellään pyyhki pois kyyneleet, jotka nyt niin virtanaan silmistä vuotivat. Tuossa tuli isä ja pikku siskot, ja pian oli Sylvi heidänkin syleilyissään. Oi, tällaista riemua ei hän ollut yhtään kertaa tuntenut sillä ajalla, jonka hän oli viettänyt tädin luona Kööpenhaminassa. Vaikka olihan hänen sydämensä ilosta sykkinyt silloin niin kovin, kun hän ensimmäisen maisemataulunsa oli omavaraisesti valmistanut. Olihan se tuntunut hyvältä, kun oli sanottu sen hyvin onnistuneen, — mutta pitikinhän sen onnistua, kun siinä oli aiheena hänen rakkaan kotilampensa ranta, se ranta, jolla hän niin usein oli leikkinyt ja iloinnut, ja jolla hän ensi kerran oli nähnyt hänet — Aarnon. Syvä kaiho ja tuska täytti hänen rintansa hänen tätä nimeä ajatellessaan.

Olikohan Aarno koskaan häntä muistanut? Vieläkö tuntisikaan häntä? Jospa hän tietäisi kaikki, niin silloin… Tätä ajatellessaan tuli kuin korkea vuori eteen. Enempää ei jaksanut, täytyi rientää tuonne rauhaisan lammen rannalle, täytyi olla yksin. Johan toiset olivatkin levolle asettumaisillaan. Hän juoksi minkä jaksoi, meni sille paikalle, jossa Aarno ja hän noin vaan sattumalta kohtasivat toisensa kolme vuotta takaperin. Aarnon isä oli rovasti, ja he olivat vasta silloin keväällä tulleet Sylvin kotipitäjään. Aarnokin oli juhannukseksi palannut Helsingistä kotiin ja sitten he olivat kohdanneet toisensa ensi kerran tässä paikassa, tuolla kivellä olivat istuneet ja puhuneet.

Siinähän oli kivi nyt tyhjänä ja kylmänä, mutta Sylville se oli rakas. Hän istahti sille — sydän oli niin täysi; Voi, miksi hän nyt muistikin niin kovin Aarnoa? Hän olisi juossut hänen luoksensa, jos olisi voinut. Sylvi olisi kyyneleillään tahtonut keventää sydäntuskaansa, mutta niitä ei nyt ollut.

Yhä vaan ajatukset riensivät siihen, kun Aarno ja hän ensi kerran kohtasivat toisensa. Aarno täydellisesti vastasi sitä ihannetta, jonka hän, Sylvi, oli mielikuvituksessaan itselleen luonut, reipas, ryhdikäs vartalo, oikea miehen vartalo, jalo, korkea otsa, kasvot miehekkäät ja koko käytös kunnioitusta herättävä. Semmoiseksihan hän oli aina ajatellut sen miehen, johon hän kerran… niin, ja silloinkin hän juuri niin ajatteli kun Aarno äkkiarvaamatta seisoi hänen edessään tuntemattomana ja kuitenkin niin tuttuna. He istuivat siinä kauvan ja puhelivat paljon; heillä oli ollut niin paljon yhteistä, Vaikka luonteet olivatkin vastakkaiset. Aarno niin vakava ja hän, Sylvi, ihan kuin tulikipinä, iloinen ja häilyväinen. Eiköhän Jumala lienekin luonut Aarnoa hänelle, sillä hänhän yksin voisi täydentää ja tukea hänen häilyvää luonnettaan? Mutta hänen täytyi kuolettaa ne ajatukset. Eihän Aarno tietänyt, että hän… eiväthän he mitään olleet siitä puhuneet silloinkaan, kun yhdessä matkustivat Helsinkiin, jonne Aarno jäi ja hänen täytyi lähteä Tanskaan.

Ne ruusut, jotka hän Aarnolta sai, oli hän uskollisesti säilyttänyt. Aarno oli silloin ylioppilas, nyt jo ehkä pastori, ehkä tulee tänne isänsä apulaiseksi. Oi, kuinka hauskaa olisi kuulla hänen saarnaavan ja miten suloista kuulla hänen kauniin tenori äänensä helähtävän alttarilta messutessa! Sylvin sydän sykki niin kovin ja kaiho viimein suli seuraaviin kansanlaulun säveliin:

    "Lakkaahan ne tammen oksat
    Tyynellä huojumasta,
    Vaan ei lakkaa armas kulta
    Mieleeni muistumasta,

    Lakkaahan se laakson lilja
    Illalla tuoksumasta,
    Vaan ei lakkaa armas rinta
    Lemmelle sykkimästä."

Sylvi säpsähti, sillä vene laski rantaan ja siellä seisoi Aarno lakki kädessä tervehtien häntä. Heidän molempien huulilta kajahtivat yht'aikaa sanat: "Sylvi!" — "Aarno!" — Keveällä hyppäyksellä oli Aarno rannassa. Hänen ensi sanansa olivat:

"Sylvi, täällä tiesin sinut tapaavani ja siksi tulin. Näin sinut kaukaa, kun menit kotiisi. — Tiedätkö, täällä olen joka ilta ollut kotona ollessani, tällä kivellä istunut ja sinua ajatellut, sillä minä, — minä — rakastan sinua. Uskallatko luottaa minuun, ja tahdotko olla ikiomani? Kuule, minulla on jo paikka, pääsen kappalaiseksi L:ään. Pappila on kauniilla paikalla, järven rannalla, sinne teemme, pienen tupamme. Oi, kuinka olen onnellinen, jos saan omistaa sinut. Vastaa!"

Sylvi vastasi kyyneleillänsä — ja kaksi sydäntä oli ikiajoiksi yhtynyt toisiinsa.

Juhannusaamun aurinko voitti yön kahleet, kuvastuen lammin peilikirkkaaseen pintaan, linnut kaijuttivat sulosäveliään, koko luonto uhkui rakkautta, ja rakkautta uhkui Sylvin ja Aarnon rinta, kun he käsitysten riensivät koteihinsa saamaan vanhempiensa siunausta liitolleen.

KAKSI PUOLIKSI AUENNUTTA RUUSUN-NUPPUA

Tuossa ne nyt olivat, samoin kuin ennenkin olivat olleet, nuo ruusut.

Kuihtuneet ja kuivettuneet ne olivat, mutta sittenkin tuoksahti niistä vastaan jotakin suloa, vaikka samalla katkeraa.

Kymmenen vuotta oli Paavo Brander säilyttänyt ruusujansa samassa paikassa, katsonut niitä joka vuosi toukokuun kahdentenakymmenentenä neljäntenä päivänä ja pannut ne sitte taas takaisin niin hellästi ja varovasti, ikäänkuin peläten niiden kosketuksesta tyhjiin katoavan.

Ajatukset väkisin siirtyivät takaisin siihen aikaan, jolloin nuo ruusut kiinnitettiin hänen rintaansa. Silloin hän ensimmäisen kerran pitkän ja raskaan kahdeksanvuotisen työn palkintona sai painaa valkoisen lyyrylakin päähänsä.

Oi, kuinka silloin tuntui elämä suloiselta ja viehättävältä. Kaikkia sitä silloin olisi jaksanut kestää sortumatta, paitsi yhtä, sitä nimittäin, jos Eeva ei — niin, mutta nyt tätä onnen ja ilon aamua ei saanut katkeroittaa mikään sellainen aavistus, ja eihän se olisikaan totta, tiesihän hän kuitenkin, että he, Eeva ja hän rakastivat toisiansa puhtaasti ja vilpittömästi ja olihan heidän yhtymis-aikansa nyt likempänä kuin koskaan ennen. Oi, kuinka suloinen oli tämä ajatus; kuinka paljon jaksaisi tehdä työtä joutuakseen pikemmin päämäärään, ja paljonhan sitä oli tehtäväkin. Olihan niin paljon, niin paljon pimeyttä ja raakuutta kansan keskellä, sinne täytyisi toisten kanssa ja yksinäänkin rientää valoa viemään. Joka soppeen ja köyhimpäänkin majaan tahtoisi hän mennä, puhua heille, neuvoa ja opettaa heitä. Oi, kaikkea hän tahtoi ja hyvä tahto varmaankin oli viepä perille.

Näitä ajatellessa oli juna saapunut liki määräpaikkaa. Hän katsahti ulos akkunasta, siellähän he olivat kaikki: isä, äiti, siskot ja oi, kuinka sydän sykki kovin siellä oli Eeva hänen oma pieni Eevansa, niin suloisena ja viehättävänä valkoisessa puvussaan.

Ei hän muistanut miten oli tullut junasta alas, sen vaan muisti, kun kaikki onnittelivat yhtä-aikaa ja panivat ruusuja rintaan.

Lukuisat ja kauniit olivat ne kukat, jotka hän Helsingistä oli saanut; hyvältä tuntui katsella kotoisienkin lahjoittamia, mutta nuo kaksi, puoliksi auvennutta ruusua kiinnitti pieni käsi viimeiseksi hänen rintaansa ja ne olivat arvokkaammat kuin yksikään edellisistä, sillä nehän olivat hänen antamiansa. Tuntui pahalta, oikein synniltä, kun oli antanut matkan alussa epäilyksen täyttää rintansa. Voi, kuinka ihminen on heikko, kun saattaa epäillä uskollisinta olentoa maan päällä. Tänä iltana kertoisi hän kaikki Eevalle, ja pyytäisi anteeksi, eikä koskaan enää niin tekisi, ei koskaan.

* * * * *

Anteeksi pyytäessä oli Eeva hymyillyt niin herttaisesti, kuin yksin hän taisi hymyillä ja puristanut kädestä lämpimästi. Oi kuinka he olivat silloin onnelliset! Olivat vielä monta kertaa iloinneet yhdessä, olisivat vielä nytkin, jos hän, Paavo, ei olisi heidän onneansa katkaissut.

Voi, miksi hän niin tekikin? Miksi hän antaantuikaan siellä Helsingissä huvien pyörteeseen ja unhoitti Eevalle antamansa lupauksen.

Eevan kirjeet, jotka ennen olivat niin tervetulleet, muuttuivat nyt vähempi-arvoisiksi; niiden sisällys oli hänen mielestään liiaksi lapsellista hänelle, joka nyt oli mies ja jo oli yliopistossakin. Hän vastasi Eevan kirjeisiin lämmöllä kuten ennenkin, mutta Eeva huomasi, että vastaukset eivät olleet entisen laisia ja hänkin rupesi kirjoittamaan harvoin ja paljoa lyhempiä kirjeitä, kuin ennen.

Näin ollen oli tultu jo niin pitkälle, että maaliskuun aikana ei vaihdettu kirjeitä lainkaan ja hän ei enää puolestaan niitä kaivannutkaan, sillä väliajat kuluivat tarkoin Lyydi Lagerdahlin "huvittavassa seurassa". Lyydi soitti pianoa ja lauloi, tai kun oli enempi nuoria koolla, Lyydi tahtoi, että tanssittiin, ja eihän vanhemmat voineetkaan kieltää, niin viatonta huvitusta ainoalta lapseltaan.

Voi, johan hän oli Eevan niin unhoittanut, että taisi kosia Lyydiä eräänä iltana, kun he olivat kahden kesken. — Oi, kuinka hän luulotteli olevansa onnellinen, kun Lyydi vastasi myöntävästi, sekä painoi kauniin päänsä hänen rintaansa vasten.

Tästä lähtien oli hänen hartain pyrintönsä ollut tehdä Lyydi onnelliseksi. Kuinka paljon hän ihailikaan Lyydiä hänen hienojen tähden! Kaikkialla, missä he olivat, sai hän nähdä Lyydin huomaavaisuutta.

Kaikki toisetkin ylioppilaat onnittelivat häntä siitä, kun oli päässyt tuon hurmaavan tytön suosioon, ja moni häntä siitä kadehtikin. Eikö hän olisi ollut onnellinen ja oliko ihme, että Eeva unhoittui mielestä, kuten ainakin maalaistyttö hienon pääkaupungittaren rinnalla?

Olihan se kyllä totta, että omatunto soimasi siitä, kun ei ollut tullut Eevalle kirjoitetuksi, mutta miksikä hänkin oli niin itsepäinen, eikä vastannut hänen viimeiseen kirjeeseensä, ja olisihan hänen pitänyt tietää, että Helsingissä aina aika käypi niukaksi, varsinkin jos on vielä paljo seuraa ja kun on ylioppilas, eikä lyseolainen, kuten ennen. Pitihän Eevan se nyt ymmärtää, eikä olla niin ylpeä, että lopetti kirjevaihdon. Tämmöisten soimausten lisääntyessä oli Lyydin seura paras lääke ja sinne hän oli aina mennyt.

Nyt jo tuli tuo ihana, kauvan odotettu toukokuu ja kotiin alkoivat kaikki kiirehtiä, mutta Paavon ei mieli sinne tehnyt, koska Lyydikin jäisi tänne ja eihän toisekseen Eevakaan enää hänestä välittäisi. Mutta mitäpä siitä jos ei, eipä hänkään. — Näin oli hän ajatellut yöllä toukokuun kahdettakymmenettä neljättä päivää vasten, eikä mitenkään tahtonut päästä siitä ajatuksesta irti. Aamupuolella oli hän vähän nukkunut ja uneksinut, että Eeva tuli Helsinkiin ja toi hänelle kaksi puoliksi auvennutta ruusua sekä oli iloinen, ystävällinen ja hellä kuten ennenkin.

Oli ollut niin hauska, mutta samassa hän heräsi, nousi ylös ja painoi kevyen suudelman noille ruusuille, jotka vuoden olivat olleet piirongin laatikossa koskematta.

Juuri oli hän tekemäisillään päätöksen lähteä kotiin, mutta posteljooni toi kirjeen Lyydiltä, jossa hän ilmoitti lähtevänsä maalle vanhempiensa kanssa tänään kello neljä, ja jos Paavo tahtoisi tulla mukaan, olisi hän tervetullut. Kiireesti kokosi hän tavaransa ja ilmoitti talonväelle lähtönsä.

Kotiin täytyi myös kirjoittaa; se oli pian tehty ja sydän täynnä iloa lähti hän tohtori Lagerdahlille. Siellä ottivat tohtori ja tohtorinnakin hänet sydämellisesti vastaan ja nyt oli hänellä ollut rohkeutta pyytää heiltä Lyydin kättä ja häntä itseään omaksensa. He olivat sitä toivoneetkin, ja tohtori sekä tohtorinna veivät itse Lyydin hänen luoksensa.

* * * * *

Hauskasti kului aika meren saaristossa. Lyydin kanssa he kalastivat tai muuten soutelivat joka ilta, milloin vaan oli kaunis ilma. Siellä oli ollut niin hauska puhella siitä, mimmoista heidän kotonaan tulisi sitte olemaan, kun vaan Paavo pääsisi maisteriksi ja saisi oman kodin. Lyydin mielestä oli parempi lukea tohtoriksi, se olisi paljoa arvokkaampi virka, mutta sitte viipyisivät häät niin kauvan ja kihlaus-aika tuntuu tavallisesti pitkältä, niin monet sanovat, ja tiesihän Lyydikin sen "omasta kokemuksestaan", vaikka olikin vasta kolme kuukautta kulunut siitä kun sormukset vaihdettiin.

Tällaisissa hommissa, ja mietteissä kului kesä loppupuolelle, eikä Paavo enää paljon muistanut Eevaa. Silloin eräänä päivänä saapui sähkösanoma Helsingistä. Siinä oli sanat:

"Matkustan tänään Hauhoon ja sieltä huomenna ulkomaille. Voi'os parhain!

Eeva Salmela."

Hän ei ollut valmistautunut tätä vastaanottamaan ja siksi se oli liian vaikeata kestää. Hän kaipasi yksinäisyyttä, mutta sitä ei ollut, sillä tänään oli saapunut Helsingistä hänen tovereitaan ja nuoria tyttöjä heille vieraiksi. He pyörivät hänen ympärillään, ja vaikka kuinka olisi koettanut salata tuskaansa, huomasivat sen toiset ja, mikä pahinta, Lyydikin, ja millä tavalla hän lohdutti? — Voi, kuinka pahalta tuntui vieläkin, vaikka siitä olikin jo niin monta vuotta kulunut! Hän muisti, kuinka Lyydi kysyi syytä hänen suruunsa kaikkien kuullen, ja kun hän ei voinut sanoa, niin nauroi ivallisesti, tarjosi sokeria ikävän lievitykseksi ja sanoi: "Paavo kaipaa parempaa seuraa, kuin mitä te, hyvät herrasväet, ja minä voimme tarjota." Hän ei muistanut mitä oli sanonut puolustuksekseen, sillä ajatukset tuntuivat olevan sekaisin häpeästä ja surusta. Hän halusi olla kaukana täältä; hän kammosi tuota naista, jota oli jo kolmen kuukauden ajan kutsunut omaksensa. Semmoista hän ei odottanut Lyydiltä, joka aina ennen oli ollut niin hienoja huomaavainen. Ja oi, miten iloinen hän oli ollut kun vieraat lähtivät pois ja hän pääsi yksinäisyyteen.

Hyvää yötä sanoessa oli Lyydi kylmä, melkein välinpitämätön, eikä ollenkaan näyttänyt katuvan äsköistä menettelyään. Tämä ei kuitenkaan lisännyt tuskaa, sillä Eevan kuva astui yhä selvemmin hänen sielunsa silmien eteen ja hän tahtoi rientää hänen luoksensa, mutta voi, sehän oli nyt mahdotonta, ijäksi mahdotonta, sillä olihan hän loukannut Eevaa mitä syvimmin; eikä sellaista uskaltaisikaan enää pyytää anteeksi.

Sydäntuska oli suuri, sillä hän huomasi erehdyksensä. Hän näki, mikä ero oli Lyydin ja Eevan välillä: Hän näki Lyydissä hienon pääkaupunkilaisnaisen, mutta voi, se sivistys, jonka hän omisti ei ollut sydämen sivistystä, kuten Eevan, vaan sellaista ulkoa opittua, joka ei elämän koettelemuksissa mitään merkitse. Voi, miksi hän ei ennen ollut asettanut heitä rinnakkain ja vertaillut toisiinsa, kuten nyt?

Siksi, kun hän oli niin ylpeä, että tahtoi saada juuri hänet, Lyydin; tahtoi saada arvokkaan ja kauniin, sellaisen, jota kaikki ihailivat ja halusivat omaksensa. Mutta voi, sellaiselle pohjalleko hän oli uskaltanut ruveta rakentamaan maallisen elämänsä onnea? Kuinka suuren vääryyden olikaan hän tehnyt Eevaa, Lyydiä ja itseänsä kohtaan, vääryyden, kolmikertaisen vääryyden, ja millä hän sen nyt sovittaisi? Millä korjaisi erehdyksensä?

Nämä kysymykset jäivät tällä kertaa vastausta vaille, sillä levoton uni sulki väsyneet silmäluomet, antaen samalla kärsivälle sydämelle hetkeksi lohdutusta.

Seuraavana aamuna oli Lyydi vieläkin kylmempi, sillä hän oli nähnyt Eevan lähettämän sähkösanoman, joka oli unohtunut ruokasalin pöydälle. Tervehdittyään oli Lyydi ivallisesti taas kysynyt syytä hänen eiliseen kummalliseen käytökseensä ja samassa lisännyt: "Kyllähän sen muuten tiedän sanomattakin, katso tätä, petturi! — Eeva Salmelaa olet rakastanut, etkä minua.

"Sano, enkö ole kylliksi hyvä sinulle? Sano, eikö tohtorin tytär ole kylliksi hyvä talonpojan vaimoksi?" — Hän oli koettanut lohduttaa Lyydiä, oli luvannut selittää kaikki, mutta Lyydi ei sallinut, vaan jatkoi: "Tiedä sitte, minä en myöskään sinua rakasta, en! Sillä sinä et ole vertaiseni, ja siksi saat mennä Eevasi luo, te sovitte yhteen, koska olette samasta säädystä." Samassa riisti hän sormuksen sormestaan ja juoksi pois huoneesta.

Tohtori ja tohtorinnakin olivat sekaantuneet asiaan, mutta se ei auttanut, sillä Lyydi vaati eroa, koska hän rakastikin Valtter Gyldén'iä eikä Paavoa, kuten oli keväällä luullut, kun ei tietänyt, että Valtter rakasti häntä. Vasta illalla oli sen sanonut ja hän, Lyydi, ei enää tahtonut kuulua muille, kuin Valtterille.

He olivat puristaneet vielä toistensa kättä ja eronneet, toivottaen "onnea" toisilleen. Päivää myöhemmin Lyydi matkusti Helsinkiin, saadaksensa "enemmän seurustella" hienon rakastajansa kanssa, ja hän palasi kotiinsa loppukesäksi sydän täynnä pettyneitä toiveita….

* * * * *

Mitään erityistä ei tapahtunut niiden kolmen vuoden aikana, jotka hän vielä viipyi yliopistossa. Suloisin muisto siltä ajalta olivat maisterivihkijäiset, vaikka seppeleensitoja ei ollutkaan hieno ja kaunis Lyydi Lagerdahl, kuten silloin ensimmäisenä ylioppilasvuotena oli päätetty, vaan hänen oma sisarensa Helli, hän, tuo rakastettava pieni enkeli, joka kohta ylioppilaaksi päästyään sai tuon kauhean kurkkumädän uhrina nukkua ijäiseen rauhan-uneen, tuntematta vielä koskaan tämän kovan ja kavalan maailman ankaria "vihurituulia." Oi, miten mielellään hän olisi silloin seurannut Helliä, olisi tahtonut saada rauhan kalvavalle omalletunnolleen, mutta sitä ei sallittu, sillä — nyt hän sen ymmärsi hänen piti taistella nöyränä se taistelu loppuun, jonka ylpeydellänsä oli alottanut… Niin, niin, taistelua oli kestänyt, murheita oli ollut paljon, mutta hän oli voittanut sortumatta, sillä yksi kuva yhä täytti hänen sydämensä. Se kuva oli Eevan, hänen, jota hän yhä enemmän oli oppinut rakastamaan vuosien kuluessa, ja jonka hän toivoi vielä joskus kohtaavansa, vaikka ei tietänytkään Eevan olinpaikkaa. Kukapa sen olisi hänelle ilmoittanut, kun ei Eeva kerran itse tahtonut?

Neljä vuotta takaperin oli Eeva ollut Suomessa ottamassa vastaan kuolleiden vanhempiensa perinnön täysi-ikäisenä ja lähtenyt taas Sveitsiin, jossa hän harjoitteli opintojansa, — niin, Eeva on nyt taidemaalari.

Voi, jospa vielä saisi häntä tavata, jos saisi kutsua omaksensa häntä, hellää, jaloa ja rakastettavaa tyttöä! Mutta sehän on mahdotonta.

Eihän Eeva tänne pikkukaupunkiin tulisi, jos olisi Suomessakin ja häntäkö, köyhää maisteria, lupauksensa rikkojaa, Eeva muistaisi? Eihän Lyydikään enää viime talvena tuntenut tai oikeammin ei tahtonut tuntea.

Voi Lyydi raukkaa! Niin paljon hän oli halveksinut Paavoa silloin ja ihaillut Valtteria, ja nyt, mihin Valtter oli hänet vienyt? Ei hienoon tohtorin kotiin, kuten Lyydi kymmenen vuotta takaperin luuli, vaan köyhään, kurjaan kotiinsa, sillä kohta, kun he olivat joutuneet naimisiin, oli Valtter ruvennut julkisesti juomaan ja Lyydi sitte, kun koti yhä enemmän joutui rappiolle oli mennyt lapsuuden kotiinsa, isänsä, tohtori Lagerdahlin luo, mutta hänen kuoltuaan täytyi hänen lähteä pois sieltä, sillä talo kaikkine tavaroineen myytiin pakkohuutokaupalla velkojen tähden, jotka nousivat yli puoli miljoonaa. — Tohtorinna kuoli kaksi kuukautta miehensä kuoleman jälkeen surusta, kuten ihmiset sanoivat, ja nyt Lyydi neljää lastansa, itseään ja osaksi miestänsäkin elätti yksityistunteja antamalla piaanonsoitossa, ruotsin- ja saksankielissä.

Voi, elämän erilaisuuksia, voi sen tuskallisia taisteluja ja tuhansia huolia! — Elämäntiellä eivät ruusutarhat olleet liioin hänellekään hymyilleet. — Tokko koskaan enää ne ilahuttaisivat häntä, yksinäistä vaeltajaa? Nuorison opettajaksi oli hän antautunut; jospa voisi hän tärkeän tehtävänsä uskollisesti suorittaa.

Näin oli maisteri Paavo Brander elänyt muistoissansa vielä kerran nuo kymmenen vuotta! nuo muutamain hurmaavien ilon, mutta useampain kärsimysten ja pettyneiden toiveiden vuodet…

Hän nousi ylös lepotuoliltaan ja avasi ikkunan. Sieltä tuoksahti vastaan suloinen kevään tuoksu; hän hengitti syvään ja huokasi: "Kevät on luonnossa, oi, jospa se olisi kaikkien ihmisten sydämissäkin!" Silloin alkoi kuulua vienoa laulua. Oi, kuinka surullisen ihanaa. Joku sielläkin lauloi keväästä, niin, hän kuunteli tarkkaan. Nyt erotti sanat. Se ei ollut keväästä.

Hänen sydämensä sykki kovasti. Ääni oli tuttu, mutta kenen, sitä oli mahdoton päättää. Samat säkeet kuuluivat Vielä kerran. Nyt Paavo erotti sanat selvään, ne olivat:

    "Kun ärjyvät rannan hyrskyt,
    Niin vienosti kantelo soi,
    Kun ulvovat syksyn myrskyt,
    Se kevättä rintaani toi.

    Vei maailma riemuni soiton
    Ja rintani rauhan se vei,
    Ja jos vieläkin kantelo kaikuu
    Niin riemua kai'u se ei —

    Soi vienosti murheeni soitto,
    Soi katkerin kaihoni, soi!
    Mutt' hellemmin helise hälle,
    Joka kaihon mun rintaani toi!"

Sävel taukosi yhtä hiljaa, kuin oli alkanutkin, mutta sitä kovemmin sykki Paavon sydän.

Ei, se ei voinut olla kukaan muu kuin hän, mutta kuinka se olisi mahdollista?

Eevako täällä? Mitä hän täällä tekisi? Voi, kunpa saisi varmuuden! — Samassa tuli posteljooni, toi kirjeen hänelle. — Käsiala oli outoa. Paavo avasi kirjeen ja silmäsi sen hätäisesti läpi. Sehän on mahdotonta! Hän luki uudestaan ja uudestaan, mutta sittenkin oli siinä sanat:

"— — ssa toukok. 24 p. — — —

Maisteri Paavo Brander!

Tervetuloa, yksin tai jos on perhettä, niin kaikki sitte yhdessä tänä iltana illanviettoon luokseni. — Viivyn ainoastaan huomis-iltaan tässä kaupungissa. — Asun matkailijakodissa Brahenkatu n:o 6.

Eeva Salmela.

Lapsuutenne toveri, jos minua vielä muistatte."

"Oi, tämä oli liian paljon. Paavo ei jaksanut, hän lankesi polvilleen kuumien kyynelien virtaillessa hänen miehekkäille kasvoilleen ja hänen huuliltaan kuului seuraava yksinkertainen rukous:

"Jumalani, kuinka paljon minua rakastat. Vaikka olen rikkonut vastaasi enemmän, kuin kukaan muu. Oi, anna minun tästä lähtien pysyä aina rakkaudessasi. Auta, että en enää koskaan mieltäsi pahoittaisi! Niin, Herra, Sinä olet varmaan apusi antava, Amen."

Tyyni, ennen tuntematon rauha virtasi hänen sydämeensä. — Kiireesti puki hän uuden puvun ylleen ja hetken perästä jo seisoi kadun toisella puolella sijaitsevan matkailijakodin pihalla, josta palvelija saattoi hänet Eeva Salmelan vastaanottohuoneeseen. Hetkisen sai hän odottaa, sitte saapui Eeva hymyillen kyyneltensä seasta kuten kymmenen vuotta takaperin toukokuun 24 päivänä, sinä päivänä, jolloin hän, pieni, kahdeksantoista vuotias tyttö, pani kaksi puoliksiauvennutta ruusunnuppua kahdenkymmenen kahden vuoden ikäisen nuorukaisen rintaan.

Ilo kyyneleet olivat silloinkin vierineet silmistä, sillä Eeva muisti Paavon lupauksen ja uskoi jo kohta saavansa turvan ja auttajan elon myrskyisellä tiellä, jota hän oli neljän vuoden ikäisestä yksin kulkenut sen jälkeen kun äiti kuoli. Isäänsä ei ollut nähnyt koskaan, sillä hän kuoli Eevan ollessa yhden viikon ikäinen.

Äänettöminä puristivat he toistensa kättä, kyynelien runsaasti virtaillessa molempain silmistä. Vihdoin sai Paavo sanotuksi:

"Eeva, voitko antaa minulle anteeksi? Voitko nyt uskoa lupaukseeni, jonka miehenä sinulle annan? Nyt tunnen kuinka suuresti olen rikkonut sinua vastaan, nyt tunnen, minkä aarteen olen sinussa kadottanut. Nyt tahdon olla uskollinen, sillä en enää toimi yksin, vaan turvaan siihen Jumalaan, johon sinäkin niin lujasti lapsena luotit ja uskon varmasti, että olet nytkin Hänen omansa."

Eeva ei vastannut, mutta rakastavat sydämet ymmärsivät toisensa. Paavon käsivarsi kiertyi hänen uumansa ympärille ja suudelma yhdisti kaksi rakastavaa, mutta kauvan toisistaan erillään harhaillutta sydäntä…

Oi, kuinka ihana oli tämä hetki, sillä se oli katumuksen, anteeksiantamuksen ja ikuisiksi ajoiksi yhtymisen hetki!

SÄRKYNEITÄ SYDÄMIÄ

Voi, mitenkähän nyt taas yli talven pääsee, kun eivät ne perunatkaan ehtineet valmistua ennen tuota hallaa. Olisihan vaikka niitä sotkenut jauhojen sekaan ja tehnyt leipää… Olisihan se potaattileipä paljoa parempaa, kuin jos siihen akanoita ja pettua panee.

Näin päivitteli Saviahon Riikka emäntä kyynelsilmin ja kun Matti, hänen miehensä, ei siihen mitään vastannut niin jatkoi hän:

"Olisihan tuota saatu asua siellä kirkonkylässä tänne tulematta; olisi edes ollut ihmisten lähellä, jotka olisivat antaneet työtä ja ruokaa, mutta sinä kun et tyytynyt loisena asumaan, vaan tahdoit päästä tämän hökkelin isännäksi ja nälkään kuolemaan."

Riikan puhe keskeytyi, kun Matti nousi ylös ja sanoi:

"Kiitä onneasi, kun on oma katto pääsi päällä, eikä sinun enää tarvitse nähdä niitä silmäyksiä, joita kirkonkylällä sinuun heitettiin. Ja minulle sanottiin monta kertaa ihan vasten naamaa: Kun viitsitkin elättää ja kouluuttaa tuota tyttöä, eihän se kuulu olevan omasikaan, Vaan joku herrahan sen isä on. Antaisit toki hänen kouluuttaa tyttönsä ryökkinäksi ja — —"

Enempää ei Riikka jaksanut kuunnella; hän juoksi saunaan, heittäytyi siellä penkille pitkälleen ja voihki:

"Voi minua onnetonta, kun itse taas revin auki ne vanhat haavat, jotka jo olivat parantumaisillaan umpeen — voi, kuinka olen kiittämätön Matille, Vaikka hän on ottanut minun, raiskatun raukan omakseen, ja voi hyvä Jumala, Ester raukkani tunnustanut omaksi lapsekseen ja antanut hänen olla kaksi vuotta kansakoulussakin sekä aina tähän asti kohdellut minuakin hyvin, ja eihän hän nytkään olisi mitään maininnut, vaan kun minä polonen rupesin kiukuttelemaan hänelle, vaikka saisin vaan tyynesti kärsiä kärsiä — niinkö?"

Hänen kätensä puristui nyrkiksi ja hampaat latisivat suussa ikäänkuin vilusta, kun hän jatkoi ajatustaan:

"Täytyykö naisten ääneti kärsiä sitä, että miehet heille tekevät vääryyttä?"

Niin, eihän Matti ollut tehnyt hänelle vääryyttä, eikä muutakaan pahaa — ei, päin vastoin, mutta hän nyt kerran oli mies, kuten se herra, se tuomari!

Voi kauhistus — itse oli tuomari ja tuomitsi muita siitä, että he raiskasivat naisen, — mutta kuka häntä tuomitsi sinä yönä, ja jälestäkin päin kun hän tunkeutui väkisin — — ei, ei, ei väkisin. Itsehän hän Riikka, oli laskenut rakastettunsa, tulevan miehensä huoneeseensa ja rakastanut häntä, rakastanut sydämensä pohjasta ja niin paljon rakastanut, että oli antanut itsensä hänelle kokonaan.

Mutta oi, se mies ei ollut totinen, niinkuin tuomarin olisi pitänyt olla, ei, vaan väärä, viekas ja julma roisto, sillä hänellä oli jo rouva ja kaksi lasta, vaikka Riikka ei tietänyt sitä ennen kun sitte vasta, kun rupesi kihlattuna morsiamena vaatimaan sulhastaan pappilaan ja vihille, koska aika ei enää myöntänyt olla naimisiin menemättä, sillä saattoi tapahtua jo jotain pahempaa, — niin, vasta silloin Kaarlo, hänen oma, rakas Kaarlonsa, oli sanonut olevansa nainut mies ja kahden lapsen isä, eikä voivansa Riikkaa ottaa, mutta oli luvannut pitää "tästäkin" lapsestaan huolen.

Riikka ei ollut uskonut korviaan, ei, vaan oli luullut leikiksi ja heittäytynyt — kuten ennenkin Kaarlonsa kaulaan, katsonut häntä syvillä, vakavilla silmillään ja vakuuttanut tulevansa kovin onnettomaksi, jos — —, mutta Kaarlo viskasi hänet armottomasti pois ja lupasi kutsua poliisia, ellei hän hyvällä lähtisi tiehensä. Tämän kuultuaan Riikka parkasi ja vaipui permannolle tiedotonna.

Kun hän jälleen heräsi, oli Kaarlo taas hänen luonaan hellänä ja lempeänä, lupasi rakastaa vaan Riikkaa, eikä omaa rouvaansa ollenkaan; oli vaan rikkauden takia hänet nainutkin.

Hän puhui hiljaa ja tarjosi Riikalle paljo rahaa sekä lupasi lähettää joka viikko lisää, jos hän ei enää koskaan tulisi tänne, sillä rouva saattaisi nähdä ja… Enempää ei Riikka silloinkaan jaksanut kuunnella. Hän riisti sormestaan Kaarlon antaman sormuksen, heitti sen lattialle ja mitään virkkamatta juoksi pois, meni omaan pieneen vinni-kamariinsa, heittäytyi ompelukoneensa päälle ja itki, itki kauvan ja katkerasti.

Kaksi kuukautta tämän jälkeen syntyi Ester, se raukka syntyi 'vihityssä välissä.' — "Herra Jumala, anna minulle anteeksi rikokseni ja varjele lastani joutumasta äitiraukan poluille! Voi, jos hän olisi edes ruma, mutta ei, hän on kaunis ja hienon näköinen, ihan sen kavalan isänsä muotoinen muuten, paitsi minun, rikoksellisen äidin, syvät ja vakavat silmät. Oi, Herra varjele häntä ja anna minulle anteeksi syntini ja anna kiitollinen sydän, niin että napisematta kestäisin kuritukseni ja olisin miehelleni hyvä, hänelle, joka minut ja lapseni pelasti nälkään kuolemasta sieltä kylmästä vinttikamarista, jossa lapsivuoteeni jälkeen monta viikkoa makasin kuumeessa, ilman muuta hoitajaa kun Matin äiti, köyhä ja puolisokea ajurin leski."

"Voi, Voi", huusi hän vieläkin, riensi tupaan, lankesi miehensä kaulaan, itki ja pyysi anteeksi sekä myöntyi nyt siihen, että Ester lähetettäisiin kaupunkiin palvelukseen tohtori Heickellin vanhalle rouvalle, joka monta kertaa oli tahtonut saada "Matin näppärän ja kauniin tytön piijakseen."

Kyllä se koski Riikan sydämeen, kun lupasi isälle sen, mutta eihän tässä nyt auttanut nälkään kuolla kaikkien, ja tottapahan se Herra varjelee, ja eihän sitä voi kohtaloansa välttää.

Voisihan niitä viettelijöitä tännekin tulla, jos niin on kerta sallittu. Mutta ei se olisi surmanisku äidille, jos hän tietäisi Esterille käyneen samoin kuin hänelle itselleen oli käynyt kaupungissa ollessaan. — Esterin täytyi säilyä viatonna.

* * * * *

Syyskuun aamuaurinko, paistoi niin kirkkaasti, ikäänkuin olisi se tahtonut paisteellaan pyyhkiä jokaisen kyyneleen pois äidin ja tyttären silmistä, jotka nyt eron hetkellä antoivat niiden vapaasti vuotaa alas.

Pienet siskotkin olivat tulleet paitasillaan rappusille. He syleilivät Esterin jalkoja ja hametta sekä pyysivät hänen lähettämään heille hyvää leipää, vaikka vaan vähänkin sieltä kaupungista. — Ester suuteli heitä kaikkia ja lupasi lähettää jos vaan itsekkin saa.

"Joudu jo Ester", kiirehti isä rattailta, ja hänen täytyi lähteä. Vielä kerran äiti puristi kädestä ja kuiskasi hiljaa itkien: "Rukoile Jumalaa armas, oma lapseni! Tiedä, että kiusaus on suuri, mutta voita sinä se!"

"Äiti, äiti, minä teen kaikki, mitä olet käskenyt!"

"Hyvästi!" kaikui vielä molempain huulilta, sitte lähti hevonen menemään hiljaa eteenpäin ja matkustajat katosivat metsään.

Äiti huokasi syvään, poistui sitte pirttiin hoitelemaan toisia lapsiansa.

Kolme kuukautta oli Ester jo ollut kaupungissa, mutta yhä vaan hän kaipasi isää, äitiä ja pikku siskoja sekä pientä, köyhää Saviahoa, sen suloista hiljaisuutta ja rauhaa, jota täällä ei ollut edes yölläkään, sillä junat tulivat ja lähtivät, niiden kohina ja vihellys keskeyttivät usein hänen unensa juuri silloin, kun hän parhaillaan oli istuvinaan kotona ja heillä kaikilta oli ruokaa yllin kyllin; oli oikeata ruisleipää, voita, maitoa ja perunoita. Oi, kuinka hauskaa oli katsella, kun äidin muuten aina niin vakavat ja murheelliset kasvot loistivat onnesta ja ilosta.

Joku ajoi kiireesti tuossa kadulla ja hän heräsi sydän täynnä kalvavaa tuskaa siitä, kun ei tiennyt onko kotona mitään syötävää pikku siskoraukoilla, äidillä ja isällä. Hän olisi tahtonut mennä heitä katsomaan, mutta matka oli pitkä ja — hänhän oli toisen palvelija, jonka täytyi tyytyä siihen, mitä hänelle määrättiin. Kerran pyhäinmiesten aikana pyysi hän rouvalta kaksi päivää lupaa saadaksensa käydä kotona, mutta rouva ei siihen suostunut, käski kirjoittamaan, sillä kyllä ikävä vähenisi yhtä hyvin kun jos olisi kotona käynyt. Hän kirjoitti, kertoi kaikista ja pyysi äidin myös kirjoittamaan kohta, sillä hänellä oli ikävä, ikävä sellainen, jota sanoin ei voinut selittää.

Kauvan oli Ester odottanut turhaan, mutta vihdoin joulun alusviikolla tuli tuo ikävöity kirje —, mutta, voi, siinä kerrottiin, että Anna sisko ja Kalle veli olivat kuolleet tulirokkoon ja nyt pieni yhden vuoden vanha Matti oli myös sairas. Niin ehkä hänkin kuolee, mutta sehän olisikin hyvä, sillä silloinhan pääsisi kärsimästä nälkää ja muutakin kurjuutta tässä maailmassa. Oi, kuinka sekin oli hyvä kun Anna ja Kalle kuolivat, sillä ruoka olisi loppunut ja sitte nuo raukat olisivat saaneet kärsiä! Lampaat oli jo pitänyt myydä, että sai jouluksi ruoka-aineita. Näin kertoi äiti.

Vielä oli paljon muutakin kirjeessä ja sitte lopuksi käski äiti Esterin olla nöyrä ja uskollinen rouvalle, mutta ennen kaikkia hänen piti rukoilla Jumalaa, ettei lankeaisi kiusauksiin. Kirjeen luettua Ester vaipui tuolille ja kätki kasvot käsiinsä. Voi, kuinka hänen sydämensä oli täysi surusta — oi, se oli pakahtumaisillaan, jos edes saisi kertoa tämän jollekin ystävälle, jos saisi oman äidin kanssa itkeä ja rukoilla Jumalaa, mutta ei, hän oli niin kaukana siellä salossa ja hän, Ester, yksin täällä kaupungin hälinässä, ikäänkuin yksinäinen, hento ruoho raju-ilmassa. Kyyneleet vierivät alas hänen silmistään ajatusten yhä kääntyessä äitiin, joka nytkin ehkä istuu Matti-raukan vuoteen vieressä ja hoitelee häntä. Mutta jos se tauti on tarttuvaa, ja jos äitikin kuolee, mutta ei, ei, eihän toki jumala ota pois hänen äitiään ja jätä häntä orvoksi näin nuorena, ei! Näin huudahti Ester ja hyppäsi ylös aivan kuin olisi tahtonut estää kuolemaa tekemästä työtään. Sitte aikoi hän kätkeä kirjeensä ruokahuoneessa olevaan pieneen koppaan, jonka rouva oli hänelle antanut, mutta meni huomaamattaan sänkykamariin ja töyttäsi nuorta Arthur herraa vastaan, joka seisoi kynnyksellä katsellen Esteriä. Oi, Ester pelästyi niin kovin ja pyysi anteeksi tyhmyyttänsä, mutta tuo kaunis maisteri vaan hymyili, taputti häntä poskelle sekä kysyi syytä Esterin itkuun, ja kun sai tietää, niin oli yhtä murheellinen, kuin jos se asia olisi sattunut häneen itseensä. Se lohdutti Esteriä; hän tunsi rakastavansa tuota hyvää, nuorta maisteria, joka niin jalomielisesti otti osaa hänen, köyhän tyttöraukan, suruun.

Kyyneleet silmissä kiitti hän maisteria osanotosta ja poistui kiireesti kyökkiin jatkamaan astiain kuurausta.

Joulun pyhinä oli paljon vieraita, sillä tohtorinna tahtoi kaikki lapsensa ja lastensa lapset silloin luoksensa saadakseen iloita heidän kanssaan. Ja iloa olikin. Soitettiin, laulettiin, leikittiin ja, silloin kun kaupungin nuoria oli, niin tanssittiin.

Tohtorinna ei oikein pitänyt tanssista, mutta kun nuoret pyysivät kauniisti, niin ei hän voinut kieltää tätä "viatonta huvitusta", vaan antoi heidän siitä nauttia ja kyllä sitä nautittiinkin usein kello kolmeen aamulla.

Ester parka olisi salaa nauttinut noiden onnellisten ilosta, mutta ei joutanut, sillä hänen täytyi olla jokapaikassa palvelemassa. Kaikki häntä huusivat ja kaikkien luo piti ehtiä. Toki oli pyhiksi otettu rouvan vanha palvelija apulaiseksi. Hän laittoi ruokia, pesi astioita ja toisinaan lakasi lattioitakin, mutta Ester sai palvella pöydässä ja sitä tehdessään hän huomasi, kuinka Arthur-maisteri katseli häntä ja silloin kun olivat kahden jossain huoneessa, niin sanoi maisteri: "Ester, sinä olet niin kaunis ja älykäs" tai: "Sinusta pitäisi tulla pasturska, tohtorinna tai mikä muu tahansa, mutta ei saisi olla palvelijana, kun olet niin kaunis." Kun tällaisten sanain jälkeen Ester punastui, niin sitte maisteri oli tyytyväinen ja kysyi: "Etkös tahtoisikin päästä pois palveluksesta?"

Usein meni Ester pois vastaamatta, mutta toisinaan sanoi olevansa tyytyväinen, kun saa olla hyvän herrasväen palvelijana.

Monta muuta imartelusanaa oli Ester tämän neljän viikon aikana, jonka maisteri oli kotona, saanut kuulla hänen suustaan, ja kun hän vielä lähtiessään antoi Esterille kauniin, vaaleanharmaan leninkikankaan joululahjaksi, vaikka joulu jo kaksi viikkoa tätä ennen oli siirtynyt menneeseen aikaan, niin alkoi Ester uskoa, että se kiltti maisteri todellakin rakasti häntä.

Oi, jos niin olisi, niin silloin hän, Ester, olisi onnellinen, ei, enempi, hän olisi autuas! Tämmöiset ajatukset tuon tuostakin nousivat hänen mieleensä talven kuluessa, ja niiden yhteydessä kaikuivat selvinä ja elävinä maisterin joulunaikana lausumat sanat, ja hän toivoi niin hartaasti kesää, jolloin taas maisteri tulisi kotiin.

Kun viimeinen vieras joulun jälkeen lähti pois ja Ester jäi taas rouva Heickell'in kanssa kahden, valtasi hänet sanomaton ikävä saada nähdä äitiä, mutta kun hän ei päässyt kotiin niin hän kirjoitti hänelle pitkän kirjeen, jossa kertoi joulun vietosta kaupungissa ja myöskin kaikista lahjoista erikseen, joita oli saanut; viimeksi mainitsi hän arvokkaimman ja suurimman lahjansa, maisterin antaman leninkikankaan, joka on täysi villainen ja hyvin kaunis; näin vakuutti Esteri ja kertoi sitte äidille kaikki, miten hyvä maisteri hänelle oli ollut. Oli taputtanut poskelle ja lohduttanut häntä silloin, kun hän itki äidin kirjeen saatuansa. Oi, hän piti niin paljon siitä hyvästä maisterista, mutta sittenkin olivat äiti, isä ja pieni sairas Matti-veikko aina hänen mielestään parhaat maailmassa ja nyt tähän kirjeeseen hän pani äidille joululahjarahansa, viisi markkaa, itse ei hän sitä tarvinnut, kun oli ruokaa ja vaatteita tarpeeksi.

Lopuksi Ester pyysi äidin olemaan levollinen, sillä hänelle ei täältä hyvän herrasväen luona mitään pahaa koskaan tapahtuisi, sitte sulki hän kirjeensä ja vei postiin.

Äiti kirjeen saatuaan sekä iloitsi että itki. Hän tunsi tuskaa ajatellessaan sitä, kun maisteri oli hyvä Esterille ja kutsui häntä hyväksi tytöksi.

Oi, hänen lapsensa on köyhä, mutta kuitenkin liian hyvä hänelle, maisterille häväistäväksi.

Ei, hän tahtoi kirjoittaa lapsellensa nyt kohta ja sitte keväällä mennä itse käymään kaupungissa, ennen kun maisteri palaa kotiin, ja sitte kertoa kaikki mikä hänen sydäntänsä painot. Hän vaipui polvilleen pienen, kuolleen lapsensa kehdon ääreen ja huokasi: "Suuri Jumala, kuinka vaarallista on olla köyhä ja kaunis, mutta varjele Sinä itse häntä kaikista kiusauksista ja vaaroista, jotka jo mahdollisesti ovat uhkaamassa nielaista hänet kuiluihinsa. — Oi, Herra, Sinä tiedät, että hän on rikoksen lapsi, mutta älä anna lapseni enää tehdä samaa rikosta, jonka minä, onneton äiti, olen tehnyt." Hän nousi ylös ja alkoi sydän-yön hiljaisuudessa kirjoittaa kirjettä ainoalle lapsellensa.

Toukokuun kahdeksannen päivän aamulla astui Ester yksinkertaiseen mustaan pukuun puettuna vanhempainsa kanssa uuteen kirkkoon astuakseen siellä ensi kerran alttarin ääreen ja tullaksensa osalliseksi siitä armosta, jonka Vapahtaja on kaikille opetuslapsilleen valmistanut lohdutukseksi ja vahvistukseksi elämän liukkaalla ja vaarallisella tiellä.

Kirkossa vallitseva salaperäinen hämäryys vaikutti Esteriin niin, että hän tunsi olevansa kokonaan temmattu pois tästä meluavasta maailmasta; tuntui niin kuin hän liitelisi ijankaikkisuuden rajalla pääsemäisillään juuri hämäryydestä ikuisen päivän valoon.

Virren veisattua astui pastori alttarille ja luki heleällä äänellään sanat: "Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun." Sitte puhui hän: "Nämä sanat lausuu Vapahtaja, teille, lapset, tänä päivänä, jolloin seisotte elämänne tienhaarassa astuaksenne yksin vaeltamaan sitä polkua, joka teille on määrätty. Muistakaa, että olette uskollisia niille lupauksille, jotka olette vannoneet eilen tässä pyhässä paikassa. Muistakaa, että teidän täytyy olla uskollisia, ei ainoastaan muutaman päivän, kuukauden ja ehkä vuoden, vaan elämänne loppuun asti, ja sitte kun olette uskollisesti kilvoitelleet, niin saatte elämän kruunun palkaksenne Häneltä, joka teidän ja meidän kaikkein puolesta on uhrannut itsensä ja niin sovittanut taivaallisen Isän. Oi, rakkaani, eikö ole ihanaa, kun pääsemme hallitsemaan kuningasten Kuninkaan ja herrain Herran kanssa ijankaikkisesti kunnian valtakunnassa —, taivaassa!

"Niin, pysykää te uskollisesti rukouksen ja uskon kautta Hänessä, niin Hän pysyy teissä ja vie teidät kanssansa ijankaikkiseen elämään ja laskee elämän kruunun päähänne. Amen."

Kirkosta palatessa tunsi Ester itsensä vahvaksi ja lujaksi. Hän tunsi kestävänsä loppuun asti ja iloitsi jo kruunustaan, jonka sitte kuolemassa saa vastaanottaa Vapahtajan kädestä uskollisuuden palkaksi. Oi, jospa tämä vahvuus olisi ollut pysyvä!

Maanantai-aamuna aikaiseen hankkivat isä ja äiti poislähtöä. Erotessa tuntui Esteristä siltä, kuin ei hän enää koskaan saisi nähdä vanhempiaan "tässä maailmassa." Samaa tunsi äitikin ja hän painoi Esterin rintaansa vasten, katsoi häntä syvillä, vakavilla silmillään, ikäänkuin olisi tahtonut katsoa hänen sielunsa läpi ja kuiskasi: "Ester, oma lapseni, ainoa iloni ja tuskani maailmassa, muista rukoilla Jumalaa, että kiusaukset voittaisit ja saavuttaisit kruunusi. Muista, että siskosi ovat kuolleet ja sinä yksin jäänyt äidin vanhuuden päiväin iloksi, ja sen tähden pitää sinun säilyä puhtaana ja viattomana."

"Äiti, äiti", huusi Ester kyynelsilmin, "minä tahdon tuoda sinulle iloa, tahdon kestää kaikki kiusaukset sinun tähtesi, äitini."

"Kestä, lapseni! Ja nyt Jumalan haltuun!" Kuumien kyynelten silmistä valuessa nousi äiti isän luo rattaille ja he lähtivät ajamaan pitkin Torkkelinkatua. Ester seisoi portilla ja katseli, kunnes he Maununkadun kulmassa katosivat hänen näköpiiristään. — Sitte riensi hän sisälle sydän täynnä sekavia tunteita.

* * * * *

Kesän tulo tänä vuonna kesti tavallista kauvemmin, ja siksi vasta muutamia päiviä ennen juhannusta muutti rouva Heickell kesä-asuntoonsa, joka sijaitsi muutamien kilometrien päässä kaupungista ihanalla paikalla kuusimetsän keskellä, jonka välistä vilkkui Viipurinlahden sinipinta.

Tämä paikka on yksi Karjalan sadoista ihanuuksista, ja ihmekös siis, jos janoava ihmissydän täällä toivoo löytävänsä tyydytyksen ja rauhan, toivoo; saavansa levähtää, jäädä unhoitukseen ja uinahtaa, herätäkseen vasta ikuisuuden kirkkaassa aamuvalossa onnellisena ja autuaana.

Tämmöiset toivot olivat täyttäneet Esterin rinnan ja siksi hänen ilonsa oli rajaton, kun hän sai tietää pääsevänsä luonnon ihanaan temppeliin, pois kaupungista, pois sen nielusta ja hälinästä ja "viettelyksistä", joita hän siitä asti oli peljännyt, kun äiti keväällä itkusilmin oli niistä puhunut.

Tähän asti ei kukaan ollut häntä vielä "syntiin vietellyt", mutta! saattoihan viettelijä juuri kesällä ilmestyäkin. Maalla voi paremmin syntiä karttaa ja ajatuksetkin luonnon helmassa pysyvät puhtaina. Näin hän ajatteli, kun ei tietänyt että usein tällaisessa hetkellisessä paratiisissa voi olla kätkettynä käärme, joka salaisuudessa kylvää myrkkyä puhtaampaankin ihmissieluun ja turmelee sen.

Tohtorinna Heickell muutti maalle, mutta hän ei täällä yksin viihtynyt, ei, hänellä piti olla seuraa, kun kerran jo nuoruudestaan oli siihen tottunut. Omat lapset hän tahtoi kaikki ja sitte lisäksi kaupungista hyväin ystäväinsä poikia ja tyttäriä, joita hän rakasti kuten "omia lapsiaan".

Juhannuksen aattona tulivat vieraat ja sitte Ester ei enää joutunut luonnosta nauttimaan ja iloitsemaan muulloin, kuin yöllä, jolloin jo herrasväet nukkuivat. Hänen mielensä oli katkera ja yhä katkerammaksi se tuli katsellessa noita toisia nuoria, noita herroja ja ryökkinöitä heidän leikeissään. Voi, jospa hänkin saisi olla mukana siellä, jossa oli hän, se mies, joka jo joulusta asti oli ollut hänen sydämelleen kallis, mutta ei, hän oli palvelija ja pysyikin kentiesi aina sellaisena, eikä koskaan saisi kutsua häntä omakseen, ei koskaan ilmaista hänelle sitä, jonka niin mielellään, olisi tahtonut!

Eräänä iltana seisoessaan salissa yksin, hän ajatteli:

Kun olisi tuon neiti Sommarin sijassa, silloin saisi pistää kätensä
Arthurin käteen, kuten hän, ja kävellä puutarhassa, metsässä ja — —

Ajatus pysähtyi tähän kun kuuli mainittavan omaa nimeänsä. Tuolta tuli herroja, ne puhuivat hänestä, mutta ei kuulunut joka sanaa, kun keskustelu tapahtui hiljaa.

Nyt ne lähenivät, pysähtyivät ja istahtivat sohvalle, aivan sen ikkunan alle, jossa Ester seisoi ja nyt hän kuuli kun maisteri Salminen sanoi: "Arthur on taas rakastunut omaan piikaansa, niin, niin, älä nyt yhtään punastu, — onhan tyttö kaunis, niin että kehtaa kyllä mennä Vaikka kaupungille hänen kanssaan kävelemään, — kasvot hienopiirteiset ja vartalo niin sorja, että ei luulisi ollenkaan hänen suonissaan virtaavan talonpojan verta.

"Siellä maansydämessä kasvaa sellaisia kaunottaria, joista ei meillä ole aavistustakaan: tänne, ne kaikki tarvitsisi saada", huomautti luutnantti Tynell.

Ja lyseolainen Taavi Sommar kertoi ihastuksissaan: "Olisittepa kuulleet, kuinka kauniisti Ester osaa laulaa. Kelpaisipa hänen ääntänsä kuulla vaikka konserttisalissa!"

"Missä hän sinulle on antanut suloisen äänensä kuulua?" kysyi insinööri
Lindell ivallisesti.

Puna nousi Taavi Sommarin poskille, kun hän vastasi: "Minulle ei hän laulanut, mutta, itsekseen lauloi toissa-iltana pyykkirannassa ja minä satuin kuulemaan."

"No, Arthur, mitä sanot siitä, kun laulajattareesi on ihastunut toinenkin kuin sinä? uteli ylioppilas Kallio, ja insinööri Lindell jatkoi, äänessä pistävä iva: Taidat olla jo kovasti mustasukkainen Taaville? Ehkä olet meille kaikille, vai mitä?"

"Ester!" kuului tohtorinaan ääni ruokasalista ja hänen täytyi kiirehtiä sinne, vaikka niin mielellään olisi tahtonut kuulla Arthurin vastauksen noille herroille, jotka ivasivat ja kiusasivat häntä.

Ester oli niin onnellinen. Oi, jospa tosiaankin Arthur-maisteri rakastaisi häntä kuten tuo herra Salminen sanoi niin hän olisi onnellisin ihminen maan päällä. Voi, jos kerrankin saisi sen kuulia hänen omasta suustaan, ja jos saisi itsekin sanoa rakastavansa. Oi, se yksi hetkikin toisi iloa niin paljon, oi, se toisi iloa koko elämänijäksi.

Jos nyt äiti olisi täällä, niin hän silloin kertoisi kaikki ja varmaan äiti iloitsisi, kun saisi kuulla, että maisteri rakastaa häntä. Ja jos hänestä tulisi maisterinna — oi niin — mutta saihan kuitenkin ajatella — niin sitte hän antaisi isälle ja äidille vaatteita ja ruokaa paljon. Maisteri, hänen jalo maisterinsa, ei kieltäisi, sillä hän aina on niin hyvä kaikille köyhille. Sitte maisterin morsiamena ollessaan hän saisi mennä tuonne puutarhaan, olla noiden neitien ja herrain ystävä, niinkuin tohtorinna nyt. Silloin varmaan ylioppilas Kallio ja insinööri Lindell saisivat hävetä, kun ovat häntä pilkalla kutsuneet laulajattareksi, ja silloin hän olisi hyvä ja ystävällinen tuolle kiltille Taavi Sommarille, joka häntä puolusti.

Niin oli Ester kuvitellut onnensa huumaamana, että illallispöytää katteessaan ei muistanut viedä sinne leipää ja siksi tohtorinna, joka kaikissa oli säntillinen ihminen, antoi Esterille äidillisen muistutuksen huolimattomuudesta kaikkein pöydässä olijain kuullen.

Mielipahasta ja häpeästä tulipunaisena sopersi hän anteeksipyyntisanoja ja kiirehti pois.

Loppu-illan oli sydän täynnä surua ja melkein koko yönkin makasi hän valveillaan ajatellen tapahtumia.

Auringon noustessa painuivat kuitenkin väsymyksestä raskaat silmäluomet kiinni, surut haihtuivat ja hän oli Arthurin kanssa menevinään vihille, mutta juuri saliin astuessa putosi hänen myrttikruununsa lattialle ja Arthur tallasi sen rikki.

Ester koetti ottaa sitä ylös, muita juuri kun oli saamaisillaan, hajosi se tyhjäksi ja hän heräsi siihen kun kosketti kädellään lattiaa.

Ilmat elokuun lopulla tulivat kylmiksi ja sateisiksi, sentähden maalta teki jokaisen mieli päästä pois. Tohtori Södermanin, kauppaneuvos Roosin ja konsuli Liljebladin herrasväet — viereisten huvilain asukkaat — olivat jo viime viikolla muuttaneet kaupunkiin ja tohtorinna lähetti Esterin myös puhdistamaan ja lämmittämään huoneita, niin että viikon lopulla saataisiin muuttaa.

Varhaisesta aamusta oli Ester ahkerasti ollut puhdistushommissa ja lähti nyt illan suussa vähän paremmin pukeutumaan, mennäksensä kaupungille. Mutta juuri kun hän kiinnitti liivinsä viimeistä nappia, soi ovikello hätäisesti.

Ester juoksi kiireesti avaamaan, mutta oi, jalat olivat pettää ja sydän sykki niin, kuin olisi se tahtonut haljeta, sillä ovella seisoi Arthur-maisteri. Hän oli tullut kaupunkiin polkupyörällä erään "hyvin tärkeän" asian Vuoksi, kuten hän äidille lähtiessänsä sanoi. Kun Ester viimeinkin sai oven auki, tarttui Arthur hänen käteensä, Veti mukanaan vieras-salin sohvalle ja kuiskasi: "Ester, armaani, oi, miten olen iloinen, kun kerrankin saan olla kanssasi kahden kesken, saan kertoa kaikki, mitä sydämeni tuntee. Kuule, minä rakastan sinua, rakastan sydämeni pohjasta ja tahdon, että sinäkin olet kokonaan minun. Oi, vastaa! Sano, että rakastat minua, niin, niin, älä peittele, sillä minä kuitenkin tiedän, että rakastat, olen lukenut sen silmistäsi."

"Herra maisteri, unhoitatte, että minä olen köyhä ja oppimaton palvelija. Ehkä tänään rakastatte, mutta huomenna kadutte jo sitä", lausui Ester vapisevalla äänellä, ja koetti vapautua, sillä sanomaton pelko ja aavistus jostain pahasta täytti hänen sydämensä, kun hän näki maisterin intohimoisen katseen.

"Rakas lapsi, älä pelkää", lausui maisteri ja veti Esteriä itseänsä lähemmäksi, "vaan ole luonani, kuule, ole minulle hyvä ja kutsu vaan minua Arthuriksi ja sinuksi silloin kun olemme kahden. Ester, minähän rakastan sinua tulisesti ja kun kerran sinäkin rakastat, niin miksi emme nauttisi nyt onnestamme? Kuule, me olemme täällä kahden ja siksi saamme rakastaa vapaasti ja täydellisesti, Esterini, täydellisesti, se on niin ihanaa!"

"Maisteri, päästäkää, minun on niin vaikea olla tässä, oi, päästäkää, sillä köyhä ja oppimaton tyttö ei saa rakastaa herroja."

"Älä sano sitä, tyttö, minulla on paljon rahaa ja maailmassa saat vielä paljon oppia, kun elät."

Ester teki rynnäkön päästäksensä, mutta maisterin vahva käsivarsi kiertyi lujemmin hänen hoikan uumansa ympärille, hän tunsi kuuman hengähdyksen käyvän poskiensa yli ja maisterin polttavat huulet painuivat hänen huuliansa vasten…

Ja samassa Ester tunsi, kuin jos tuliset jättiläiskielet olisivat nuoleksineet hänen ruumistaan joka puolelta, hän tunsi vajoavansa alas sohvalta ja kuiskasi itkun tukahuttamalla äänellä: "Arthur, rakas Arthur, jos vähääkään rakastat, niin päästä minut, sillä —"

Sitte menivät hänen ajatuksensa sekaisin…

* * * * *

"Ester, maisteri tulee tänään kotiin ja nyt sinun täytyy jättää ne työsi ja mennä puhdistamaan ja järjestämään hänen huoneensa, että se on hyvässä kunnossa, kun hän saapuu", sanoi rouva Heickell eräänä joulukuun aamuna Esterille.

Tänään, kertoi Esteri ajatuksissaan astuessaan ruokasalin läpi maisterin kamariin. Jo tänään, oi, miten hänen sydämensä sykki. Se aika on siis jo niin lähellä, jolloin hän saa kertoa kaikki, mikä sydäntä painoi ja ahdisti, aina siitä kamalasta illasta asti, jolloin, voi, — voi, hän ei uskaltanut enää muistiinsa palauttaa niitä hetkiä.

Varmasti hän kaikki sanoisi, sanoisi siitäkin kun oli pettänyt, vaikka oli monta kertaa luvannut kirjoittavansa sieltä, missä oli, eikä kuitenkaan yhtään kertaa kirjettä lähettänyt. Mutta voihan hänellä olla niin paljon työtä, että ei ollut ehtinyt. Niin, eikö, ehtisi yhtä pientä kirjettä kirjoittamaan kahden ja puolen kuukauden aikana? Kyllä, mutta hän varmaan ei tahtonutkaan. Voi hyvä Jumala!

Ester pelästyi näitä ajatuksiaan, mutta jatkoi kuitenkin. Eikö Arthur enää häntä rakastaisi? Eikö ollutkaan rakastanut, oliko vaan tahtonut vietellä hänet? Mahtoikohan tämä nyt olla kiusaus, josta äiti usein mainitsi, ja jota hän niin kovin pelkäsi? Voi, jos se nyt olisikin sitä! Jos ei Arthur enää yhtään rakastaisi, niin mihinkä hän sitte joutuisi? Ja mihinkä hän panisi lap…

Hän ei uskaltanut ajatella tätä ajatusta loppuun ja estääkseen sen enää esiin puhkeamasta, ryhtyi hän ahkerasti työhönsä.

Kun maisterin kamari oli puhdistettu, meni hän vierassalin pölyjä pyyhkimään.

Huh! tähän huoneeseen astuessa tuntui siltä, kuin olisi mennyt mestauslavalle. Hän pysähtyi, aikoi kääntyä takaisin, mutta eihän auttanut kääntyä, täytyi mennä.

Sohvaa hän pyyhki kiireesti, ikäänkuin olisi sormia polttanut, asetti tyynyn paikoilleen, kääntyi pois ja lähestyi pöytää. Siinä oli eilinen "Suometar", silmänsä sattuivat siihen, mutta ilmoitus, jonka hän luki sai veren pysähtymään hänen suonissaan.

Hän ei tahtonut uskoa silmiään ja luki vielä kerran, kahdesti ja kolmastikin, mutta sittenkin olivat siinä sanat:

  "KIHLOISSA:
  Onnia Girsén
  Arthur Heickell."

Sydän tuntui lakkaavan sykkimästä, päätä huimasi ja jalat tahtoivat pettää. Esterin täytyi tarttua pöytään ettei kaatuisi.

Tohtorinna sattui juuri tulemaan saliin. Hän pelästyi Esterin kalpeutta ja kiirehti kysymään häneltä:

Ester, lapseni, mikä sinun on? Oletko taas kipeä? Voi, voi, kun sinä nyt jo joka päivä olet sairaana, joudu sänkyysi, minä itse pyyhin loput tomut. Tule nyt, ota valeriaanaa, että pyörtymisesi menee ohi. Mutta ethän sinä vastaa mitään.

Tohtorinna kääntyi ovelta takaisin, juoksi Esterin luo, tarttui hänen käteensä, vei hänet keittiöön sänkyyn ja antoi lääkkeitä.

Esterin sydän heltyi tohtorinnan hyvästä kohtelusta. Hän puhkesi itkemään ja itki itsensä nukuksiin kuten pieni lapsi.

Kun hän heräsi, kuuli hän maisterin äänen ruokasalista. Hän oli siis jo tullut kotia. Oi. Esterin teki mieli juosta hänen luokseen, tarttua kaulaan ja kertoa kaikki mitä hän sillä ajalla oli kärsinyt niinä pitkinä unettomina öinä, ja kuinka oli pelännyt, että Arthur ei rakastaisikaan häntä, että olikin jo hyljännyt. Mutta sitte palasi tajuntaan se, mitä hän aamulla oli nähnyt lehdestä… Sydän sykki nyt kiivaasti, käsi puristui nyrkiksi ja koko ruumis vapisi; hänkö menisi sen miehen kaulaan, joka hänet on niin kurjalla tavalla pettänyt ja häväissyt. Ei, ei ikänä hän sitä tekisi, Vaikka kyllä sanoisi hänelle sitte kahdenkesken; kaikki, mutta ei hellästi ja lempeästi niinkuin oli aikonut, vaan vakavasti ja kylmästi. Jollei muulloin saisi olla kahden, niin hän menisi yöllä maisterin kamariin, eikä lähtisi pois, ennenkun olisi kaikki sanottavansa sanonut.

Hän vaipui takaisin vuoteelleen, mutta nousi ylös tohtorinnan kyökkiin tultua, vaikka olikin väsynyt ja rupesi valmistamaan iltaruokaa.

Seuraavana sunnuntaina päivällisen jälkeen meni tohtorinna tervehtimään sairasta rouva Söderholmia. Maisteri taas, joka koko ajan oli välttänyt Esteriä, vetäytyi, sitte kun oli äitinsä portille saattanut, omaan kamariinsa. Sytytti paperossin, käveli pari kertaa lattian yli, istahti keinutuoliin, otti pöydältä morsiamensa valokuvan ja rupesi sitä katselemaan, mutta laski sen takaisin pöydälle, kun Ester avasi oven ja astui sisään.

Kun maisteri kysyi, mitä asiaa Esterillä olisi, tuntui siltä kuin ei hän voisi mitään puhua, mutta maisterin uudistettua kysymyksensä, astui hän pari askelta lähemmäksi ja sanoi surullisella äänellä: "Arthur, sinä olet mennyt kihloihin, vaikka et ole minulle mitään siitä ennen puhunut!"

Ivallinen hymy väreili maisterin suupielissä ja olkapäät kohosivat pilkallisesti, kun hän sanoi: Se on totta, että olen kihlautunut sinulta lupaa kysymättä, mutta en ole tottunut koskaan antamaan niin suurta kunniaa äitini palvelijoille, että heiltä kysyisin, mitä saan tehdä ja mitä jättää tekemättä.

Puna nousi Esterin kalpeille kasvoille, kun hän lausui: "Suo anteeksi, Arthur, mutta sinä näytät unohtaneen, että minä olen sinulle enempi, kuin äitisi palvelija. Sinä et tiedä vielä kaikkia. No, hyvä, kuule sitte, muutamien kuukausien perästä tulee minusta sinun lapsesi äiti!"

Kovan sähkö-iskun tavoin vaikuttivat nuo sanat maisteriin. Hän hypähti ylös ja kalpeana kuin ruumis astui Esterin luo sekä lausui kiihkeästi: "Ester, se ei ole totta, se ei voi olla totta. Kuule, sano, että se ei ole totta, sano, että tahdoit vaan pelästyttää minua. Sano!"

"Oi, Arthur, sydämeni pohjasta toivoisin minäkin, että se ei olisi totta, mutta niin kuitenkin on ja minä en taida sitä muuttaa. Kun sinä läksit tulin hyvin sairaaksi, tohtorinna pakotti menemään lääkärin luo ja häneltä sain kuulla, että tulen äidiksi ja nyt jo itsekin tunnen, että niin on." —

Ester purskahti katkerasti itkemään, mutta maisterin seuraavat sanat katkasivat kyyneltulvan.

"Mutta, Ester, sitte täytyy toimia niin, että se asia ei tule ilmi." Hän löi kädellään korkeaa, tummain kiharain peittämää otsaansa, ikään kuin olisi tahtonut sen kautta saada jotain hyvin tärkeää muistiinsa ja sitte jatkoi: — "Kuule, mene sinä vaimoksi sille suutarille, jolta viime kesänä sanoit saaneesi kirjeitä, joissa hän pyysi sinua vaimokseen. Sinä et silloin vastannut, mutta vastaa nyt ja mene hänelle. Minä kyllä toimitan niin, että hän tunnustaa lapsen omakseen, ja jos hän kerran sinua rakastaa, niin mitä hän nyt siitä välittäisi, jos olet puhdas tai et, sehän nyt on yhdentekevää."

Ester ojensi hoikan vartalonsa suoraksi ja nuo muuten niin syvät, surullisen vakavat silmät säikkyivät, huulet vavahtelivat ja vasta pitkän ponnistuksen perästä kuuluivat niiltä sanat: "Herra maisteri, sellaistako filosofia onkin, niinkö se opettaa, että maisterit saavat vietellä oppimattomia palvelustyttöjä, saavat valehdella, että rakastavat heitä, rakastavat tulisesti, sydämellisesti ja täydellisesti, niinkuin te sanoitte minua rakastavanne, ja sitte, kun yksinkertainen, rakastunut tyttö antaa teille itsensä kokonaan, kuten minä onnetoin tein. — — Ei, te ette edes odottanut sitä, että olisin vapaasti antautunut, ei, vaan te otitte minut luvatta, otitte minut väkisin, raiskasitte minut, ja nyt sellaisena tahdotte minut antaa köyhän, mutta siveellisesti puhtaan suutarin vaimoksi ja tahdotte vielä, että hän tunnustaa rikkaan ja ylhäisen maisterin lapsen omakseen ja rupeaa sitä työllänsä elättämään. Niin, herra maisteri, minä olen oppimaton nainen, enkä tiedä edes, mitä sana filosofia merkitsee, mutta luulen, että se on jotain hyvin korkeaa oppia, ja kun te olette korkeasti oppinut, viisas ja ymmärtäväinen, niin sanokaa, onko tämä menettelynne oikea, ja voitteko vastata tästä omantuntonne, Jumalan, minun, äitinne ja koko maailman edessä? Voitteko?"

"Ester, Ester, rakas lapsi, tyynny nyt", koetti maisteri lohduttaa ja aikoi tarttua hänen käsiinsä, mutta Ester sysäsi hänet pois ja jatkoi: "Menkää, älkää koskeko minuun, sillä teitä en enää voi sietää. En, sillä minä nyt inhoan ja halveksin teitä yhtä paljon kuin ennen rakastin."

Vielä olisi ollut paljon sanomista, mutta itku tukahdutti äänen ja hän riensi keittiöön, saadaksensa olla yksin, saadakseen sulattaa polttavan tuskansa kuumiksi kyyneliksi. Tuossa, pöydän kulman vasten nojaten hän ennenkin jo niin monta kertaa oli itkenyt, siihen hän nytkin heittäytyi ja painoi kasvonsa käsiinsä; mutta samassa aukeni ovi ja tuttu, lystikäs ääni kuiskasi: "No pikku neiti, älkäähän nyt itkekö, tässä kirje sulhaselta, lukekaa se, niin ikävä haihtuu."

Ester kavahti ylös, silmäsi oudolla käsialalla kirjoitettua kirjettä, nyökäytti äänetönnä päätään tuolle kunnon vanhukselle kiitokseksi ja repi hermostuneesti kuoren auki sekä luki seuraavaa:

"Rakas lapseni!

Toista vuorokautta on nenästäni juossut verta. Diakonissaneiti on tehnyt kaikki tehtävänsä, mutta apua ei ole tullut. Voimani vähenevät ja tunnen, että loppuni lähenee, tiedän varmasti, että en sinua, lapseni, saa enää koskaan nähdä tässä maailmassa ja siksi en voi nukkua rauhassa, ennen kun olen kertonut sinulle kurjan elämäni kohtalot. Sinun pitää saada ne tietää, että oppisit karttamaan niitä kiusauksia, joihin minä, onneton äitisi, olen joutunut.

Alan alusta ja koetan jos mahdollista kertoa kaikki tyynni.

Yhden yön ikäisenä jäin orvoksi äidistäni, minut otti silloin luoksensa eräs vanha täti, jolle isä vähän maksoi hoidostani. Sitte kun tulin kahdeksan vuoden ikäiseksi, pääsin kotiin uuden äitini apulaiseksi. Hän oli minulle ensin hyvä, mutta sitte kun sai itselleen pienen pojan, hylkäsi hän minut ja mikä surkeinta, huomasin, että isäni rakasti pikku veljeäni enemmän kuin minua ja sentähden minäkin koetin olla yksin. Usein menin pihalle ja metsiin, kun tuvassa ollessani minut pakotettiin aina istumaan veljeni kehdon ääressä. Sitte kun minut löydettiin piilopaikoistani, sain aina kokea äitipuoleni julmaa kohtelua. Hän veti minua tukasta, löi, potki ja torui sekä lupasi tappaa, jos en häntä tottelisi. Kuolemaa pelkäsin, ja siksi kerroin asian salaa isälleni, mutta hän vaan käski minun olla kuuliainen, niin äiti kyllä olisi hyvä. Koetin parastani, vaan kohtelu ei paljonkaan parantunut, pyysin nyt päästä tädin luo, mutta siihen ei suostuttu ja äiti tämän jälkeen kutsui minua laiskaksi sekä pakotti yhä enemmän tekemään työtä. Minä vaikenin ja kärsin vielä kolme vuotta, koko ajan hautoen mielessäni karkaamistuumaa, jonka panin toimeen eräänä kuutamoyönä, jolloin kaikki nukkuivat. Iltahämärässä olin jo kenenkään huomaamatta ottanut parhaat vaatteeni, leivän, vähän voita ja kalaa sekä kätkenyt ne lumihankeen tienvarrelle. Illallisen syötyä panin nukkumaan niin kuin ennenkin tuvan ovensuu-penkille, uni ei kuitenkaan tullut, minä makasin valveillani ja kuuntelin, milloin kaikki nukkuivat. Aika tuntui hyvin pitkältä. Kuulin, kun kello löi ensin yhdeksän, kymmenen ja vihdoin pitkän odotuksen perästä yksitoista.

Nyt luulin olevan aikani. Nousin ylös, puin vaatteet ja kengät ylleni, otin naulasta äitivainajani saalin, jonka käärin tiukasti ympärilleni, otin kätköstä tavarani ja niin uhkamielellä jätin isäni kodin.

Kylään päin en lähtenyt, vaan käännyin valtamaantielle, joka vei kaupunkiin ja juoksin eteenpäin minkä suinkin jaksoin.

Päivän valjetessa pääsin erääseen pieneen kylään ja menin ensimmäiseen taloon tien varrella. Emäntä oli hyvin ystävällinen. Antoi ruokaa ja kyseli matkastani. Kerroin kaikki avomielisesti ja kun olin lopettanut, näin hänen kyyneliä pyyhkivän silmistään.

Talon työmiesten hevosella pääsin jatkamaan määrätöntä matkaani eteenpäin.

Kun laskeuduin reestä, sain mieheltä tietää nyt olevani viiden penikulman päässä kotikylästäni. Iloni oli rajaton, kun tiesin olevani jo niin kaukana tuosta piinapaikasta.

Hyväin ihmisten avustamana olin kulkenut jo yhden viikon ja saavuin eräänä iltana tienvarrella olevaan kestikievariin.

Emäntä tarvitsi minun ikäistäni tyttöä apulaisekseen ja tarjosi paikkaa minulle. Ilomielin suostuin ehdotukseen ja jäin taloon. Paljon hyvää sain tässä talossa. Muun muassa opin selvään lukemaan ja kirjoittamaan talon hyvän ylioppilasneidin johdolla. Mutta voi, tästä myöskin sai suurin onnettomuuteni alkunsa.

Kun olin kolme vuotta ollut talossa, korotti emäntä minut sisäneitsyksi, siihen toimeen, joka kaikille, mutta erittäinkin "kauneille" on vaarallinen. Minua sanottiin "kauniiksi", ja mikä pahinta, tiesin itsekin, että sellainen olin.

Pitäjän käräjät olivat kestikievarin suuressa salissa, sillä ei ollut erityistä käräjätaloa. Tuomarit asuivat myöskin kaikki meillä ja minä jouduin heitä passaamaan. Usein yölläkin sain mennä tekemään palveluksia, kun he istuivat pelipöydän ääressä. Mielelläni meninkin, sillä heidän joukossaan oli se mies, johon jo olin hyvin paljo mieltynyt. Sanalla sanoen, minä rakastin häntä enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Hän oli noin kahdeksankolmatta ikäinen, pitkä, hyvin kaunis ja kohtelijas. Hän puhui minulle hyvin kauniisti, sanoi rakastavansa ja lupasi ottaa minut omakseen, jos olisin hänelle hyvä. Joka kerran kahden ollessamme istuin minä hänen sylissään ja siinä sain kuulla hänen suustaan mitä ihanimpia tulevaisuuden kuvauksia.

Kaarlo, se oli tuomarin nimi, sanoi vievänsä minut kaupunkiin, jossa saisin itselleni laittaa kauniita vaatteita, käydä teaatterissa, tanssiaisissa ja kaikissa, mihin vaan mieleni tekisi. Me olimme onnelliset, jos saimme olla hetkenkään kahdenkesken ja siksi haimme salaisia yhtymäpaikkoja. Mutta emäntä, joka oli kokenut, hurskas ja hyvä ihminen, huomasi kaikki sekä varoitti minua hyvällä ja pahalla luopumaan tuon 'viekkaan herran' seurasta, joka vaan etsi minua pahassa tarkoituksessa. Lupasin olla erilläni, mutta kuitenkin jo samassa päätin kirjoittaa Kaarlolle kaikki emännän epäluulot. Kirjoitin ja samassa mainitsin itsekin epäileväni hänen rakkauttaan sekä pyysin, että jos hän minua rakastaa, niin osoittakoon sen tänään jollain muulla kuin sanoillaan.

Illalla, ruokaa pois viedessäni, pisti hän paperossi laatikon tarjottimelle. Toiset eivät mitään huomanneet, mutta minun sydämeni sanoi siinä olevan jotain minulle kuuluvaa. Yöllä, kaikkien nukuttua, avasin laatikkoni. Siellä oli kultasormus, kaksikymmentä markkaa rahaa, jolla saisin tulla syksyllä kaupunkiin, — niin sanoi hän kirjeessä sekä pyysi vielä yhden kerran saada tavata minua kahdenkesken ennen poislähtöään. Minä koetin valmistaa tilaisuutta ja onnistuinkin viimeisenä iltana kohtaamaan hänet oikeussalissa, mutta juuri kun olin heittäytynyt hänen syliinsä, tuli emäntä, joka jo kaksi viikkoa oli kulkenut minun jälestäni kaikkialla, ja kutsui pois, eikä enää koko yön seutuna laskenut herroja passaamaan, vaan pani ylioppilasneitinsä siihen toimeen.

Syksyllä läksin pois näiden hyväin ihmisten luota ja matkustin kaupunkiin, jossa kuitenkaan en enää päässyt palvelukseen, vaan täytyi mennä ompeluoppiin. Puolivuotta opissa oltuani sain perheompelijan paikan eräässä herrasväessä, mutta kuitenkin halusin asua omassa vuokraamassani ullakkokamarissa, jossain siellä esikaupungissa, saadakseni tavata Kaarloa, joka nyt jo oli tullut oikeus-istunnoilta kotiin. Päivillä emme koskaan saaneet olla yhdessä, sillä minä olin työssä ja Kaarlo sanoi hänelläkin olevan niin paljo puuhaa, ett'ei joutaisi päivillä ja ehdotti, että ottaisin hänet iltaisin huoneeseeni. Minä myönnyin. Mutta voi, jo ensimmäisen käynnin aikana olin pakotettu antamaan itseni hänelle kokonaan…

Sitä yötä olen katunut koko ikäni, sillä se yö särki sydämeeni haavat, joita ei mikään voima maailmassa ole saanut umpeen parantumaan.

Ja vielä, rakkaani, anna anteeksi kurjalle äidillesi, mutta minun täytyy ilmoittaa, että sen yön hedelmänä tulit sinä, raukka, tänne maailmaan.

Isäsi, joksi nyt sitä tuomaria nimitän, kävi vielä monta kertaa minun luonani myöhään illalla, mutta sitte kun kerroin silloisen tilani, ei hän enää tullut koskaan. Odotin kauvan, kirjoitin, vaan en saanut vastausta. Viimein menin itse hänen luoksensa, ja sain siellä häneltä kuulla, että hänellä jo oli vaimo ja kaksi lasta. Luulin sen puheen olevan leikkiä ja aijoin mennä hänen luoksensa, vaan hän heitti minut pois niin kovin, että kaaduin tiedotonna lattialle. Kun selvisin, oli hän minulle hyvä, tarjosi rahaa ja lupasi vielä toistekin lähettää, jos en enää koskaan tulisi. Rahaa en ottanut silloin, enkä sen jälkeenkään; sormuskin poltti sormeani ja senkin viskasin pois hänelle itselleen. Sydäntuskani olivat hirmuiset, vaan kaikki olen kuitenkin kestänyt Herran avulla, johon opin luottamaan sen pitkällisen sairauden aikana, joka seurasi sinun syntymistäsi.

Asemani oli kurja ja sinun tulevaisuuttasi paremmin turvatakseni menin isäpuolesi kanssa naimisiin.

Tämän olen kertonut sinulle sentähden, että sinä et uskoisi herroja, vaikka he kuinka kauniisti puhuisivatkin, sillä heidän puheensa on valhetta. Muista, rakkaani, kuolevan äitisi viimeinen pyyntö: pakene sinä heitä, kun he sinua lähenevät.

Siinä uskossa, että olet säilyttänyt itsesi puhtaana niinkuin keväällä lupasit, kuolen rauhassa turvaten Vapahtajani anteeksiantavaan rakkauteen. Muista säilyttää kruunusi ja tule kohtaamaan minua siinä maassa, jossa ei enää koskaan eritä.

Täällä on nyt oma isäni, hän on antanut minulle anteeksi kaikki ne rikokset, joilla olen hänen mielensä pahoittanut, samoin isäpuolesi on antanut anteeksi ja luvannut olla yhä edelleen isäsi. Ole sinä hänen tyttärensä. Monesti on täytynyt keskeyttää tämä kirje, mutta levättyäni olen taas jatkanut. Nyt on voimani kokonaan lopussa. Jää nyt Jumalan turviin! Ja ota viimeinen tervehdys

Äidiltäsi.

P.S. Älä sure rakkaani, muista että tuskani tämän kautta loppuvat ja särjetty sydän tulee eheäksi. Kun kirjeeni saat, on henkeni jo silloin liidellyt valon ja Vapauden maahan.

Äitisi."

Kirjeen lopussa oli vielä kirjoitettu:

"Ester! Teidän äitinne kuoli rauhallisesti tänään 18 päivänä joulukuuta, ja haudataan ensi pyhänä. Älkää murehtiko, sillä äitinne on nyt onnellinen.

Ystävällisesti

Selma Hellman. diakonissa."

* * * * *

Suuren surun ensimmäinen aste on kylmyys, välinpitämättömyys ja tunteettomuus sille iskulle, joka meitä on kohdannut. Sellainen mielentila saattaa kestää ehkä päivän, viikon, kuukauden ja vuodenkin, mutta voi myöskin mennä ohi muutamassa hetkessä, riippuen luonteista.

Niinpä Esterikin istui ensin hiljaa, puristaen molemmin käsin äitinsä kirjettä. Silmissä oli pelottava katse ja suun ympärillä leikki ivallinen hymy.

Viimein sai sijaa surun toinen aste, epätoivo. Hän syöksähti ylös ja huusi: Äiti kuollut ja nyt jo haudattakin! Suuri Jumala, miksi annoit hänen kuolla? Miksi en minä saanut olla hänen luonaan viimeisellä hetkellänsä? Voi, äiti, äiti, miksi en saanut olla kuolinvuoteesi ääressä polvillani pyytämässä sinulta anteeksi sitä rikosta, jonka olen tehnyt? Voi äitini, miksi en saanut kuulla sinun huuliltasi, niiltä huulilta, jotka aina puhuivat minulle rakkautta, vielä yhden kerran anteeksiantamuksen suloista sanaa, joka olisi lievittänyt sydän tuskani?

Niin, niin, äiti, mutta sinun oma sydämesihän oli jo nuorena särkynyt, etkä siis olisi voinutkaan kestää langenneen lapsesi tunnustusta. Kuullessasi sitä olisi lakannut sydämesi sykkimästä, sinä olisit kuollut, et rauhallisesti, kuten nyt, vaan rauhatonna, tuskaisena ja onnettomana.

— Voi, äiti, kuinka paljon olet kärsinyt maailmassa, ja nyt vasta, kun kärsimykset loppuvat, ilmoitat ne minulle. Oi, miksi et sanonut ennen, että olisin tietänyt välttää niitä, joihin sinä lankesit. Mutta olisinko minä uskonut silloin sinua? Oi, en, sillä minä rakastin kuten sinäkin ja sorruin sen uhriksi.

"Äiti, minä en ehkä olisi sortunut, ellei olisi pakoitettu." — —

Hyi, tuo mies, tuotako hän oli rakastanut, jumaloinnut, luullut jaloksi ja hyväksi, parhaaksi maailmassa, tuotako, joka oli julma ja tunnoton ja teki kauppaa hänen rakkaudellaan ja hänellä itsellään… Huh, kuinka hän nyt häntä vihasi, samoin kun sitä toistakin, jonka tahdosta hän, Ester, oli tullut maailmaan. Oi, kuinka hän vihasi kaikkia sivistyneitä herroja, hän vihasi koko maailmaa, sillä hänellä ei ollut ketään, jota olisi rakastanut, kun kerran äiti kuoli.

Ei ketään? Oi, olihan hänellä rakastettava, oli se pieni olento, se, jolle hän tulisi antamaan kohta elämän. Sitä hän rakasti, sen tähden tahtoi hän elää ja tehdä työtä; sitä tahtoi hän suojella kaikesta pahasta. Sen edestä tahtoi hän uhrata vaikka oman elämänsä. Niin hän tahtoi, mutta hänen piti päästä pois tästä kirotusta talosta, pois sen kauhean miehen läheisyydestä.

Pois, kauvas pois, mutta minne? Hän puki kiireesti yllensä, riensi kadulle, samoili siellä ilman päämäärää, joutui viimein kaupungin ulkopuolelle, kiirehti edelleen ja saapui hautausmaalle. Täällä, tässä paikassa hänen oli paras olla, täällä, jossa moni särkynyt sydän oli levon löytänyt ja makasi nyt hiljaa kenenkään häiritsemättä…

Täällä sai surun kolmas aste, hiljainen kaipaus, voiton. Hän lankesi polvilleen tuolle pehmeälle, puhtaalle lumelle ja sulatti kyyneliin katkeran surunsa ja pettyneet toiveensa.

Hitaasti, — kyynelten yhä poskille vieriessä — käveli hän kotiin. Keittiössä tuli tohtorinna silmät itkusta punaisina häntä vastaan. Hän tiesi siis jo kaikki. Arthur oli kertonut ja nyt hän itki — ehkä hänen tähtensä. Esterin tuli sääli tuota vanhaa, hyvää tohtorinnaa, hän juoksi hänen kaulaansa pyytämään anteeksi rikostaan. Tohtorinna painoi häntä rintaansa vastaan ja kuiskasi tuskaisesti:

"Niin, lapset, te olette ajattelemattomuudessanne tuottaneet minulle ainaisen murheen ja häpeän. Tiedän, että Arthur oli paha, mutta miksi sinä et karkoittanut häntä silloin pois luotasi?"

Esterin sydän kapinoitsi tätä kuullessa, mieli teki sanoa kaikki, mutta hän voitti kuitenkin itsensä ja vastasi hiljaa:

"Oi, antakaa anteeksi, minä en voinut, olin silloin niin heikko."

Niin olit, ja siksi sinun täytyy nyt mennä meiltä pois ja pitää kaikki salassa, ettei maisteri, minä ja koko meidän talo tule pahaan huutoon. Sinun täytyy mennä jonnekin vieraaseen paikkakuntaan, jossa ei meitä eikä sinua tunneta.

Kuule, mene nyt vaikka Helsinkiin. Tästä saat kaksisataa markkaa ja jos tarvis tulee, niin kirjoita, kyllä maisteri lähettää lisää, hän on sen minulle luvannut.

Esterin käsi puristui nyrkiksi, hänen teki mieli repiä nuo rahat pieniksi palasiksi ja heittää, pois; mutta sitte muisti hän olevansa köyhä, ja eiväthän ne olleetkaan maisterin, vaan tohtorinnan rahoja. Hän kiitti, mutta päätti samalla olla ottamatta penniäkään maisterilta, vaikka kuolisi nälkään.

Hän sanoi tohtorinnalle hyvästit, kokosi kiireesti vähäiset tavaransa ja lähti yöllä kahdentoista junassa matkustamaan Helsinkiin, kohti tuntematonta tulevaisuutta.

* * * * *

Elokuu loi haaveellista valoaan tohtori Heickell'in pieneen puutarhaan, jossa suuren lehmuksen alla olevalla penkillä istui kaunis keski-ikäinen mies puristaen hellästi sylissään istuvaa yhdeksäntoista vuotiasta naista rintaansa vasten ja kuiskasi kiihkeästi:

"Onnie, armas pikku vaimoni, oi, kuinka olen onnellinen tänään, kun saan sinua jo nimittää ainaisesti omakseni. Tiedätkö, en ketään naista ole rakastanut ennen sinua, sinä puhdas ja viaton sisämaan kaupungissa kasvanut pyhimykseni, sinä, jonka läheisyydessä kaikki epäpuhtaus katoaa jäljettömiin."

Pieni, vaaleani kiharain ympäröimä pää painui luottavaisesti miehen olkapäätä vastaan ja heleä, melkein lapsen ääni kuiskasi:

"Arthur, onko puheesi totta? Etkö koskaan ole naista rakastanut ennen minua, olenko minä ensimmäinen ja jäänkö myöskin viimeiseksi?"

"Armas, puheeni on totta, sinä olet ensimmäinen, sinä jäät myöskin viimeiseksi, mutta, kultani, anna minun suudella pois nuo epäuskoiset sanat huuliltasi, etteivät ne enää koskaan sinne nousisi."

Hän taivutti päätään sivulle ja suuteli vaimonsa pehmeitä punahuulia, ja heidän onnensa oli täydellinen.

Mutta, Onnie parka, jos sinulla olisi tulisilmät, joilla voisit katsella, niin näkisit, että se sydän, jonka luulit kokonaan omistavasi, oli jo aikoja sitte jakaantunut kymmenien kesken ja ne sanat, jotka sinä yksin luulit kuulleesi, olivat tätä ennen kuulleet kymmenet, ja epäiltyänsä niiden todellisuutta, saaneet saman vastauksen!

Oi, onnellinen olet sinä, kun et näe, sillä jos näkisit, särkyisi sinunkin sydämesi, samoin kuin niiden toistenkin sydämet olivat särkyneet.

Suuri pilvenmöhkäle peitti kuun juuri sillä hetkellä, jolloin tuo nuori, onnellinen aviopari käveli hiekkakäytävää myöten ja saapui kiviportaille sekä katosi sen oven taakse.

Samaan aikaan, jolloin nuo onnelliset hengittivät ihanan kuutamoillan raitista ilmaa, istui Sörnäisissä Kina kadun varrella pienessä ahtaassa ullakkokamarissa kalpea, mutta hyvin kaunis kahdeksantoista vuotias nainen kumartuneena neulomuksensa yli.

Huoneessa on liian lämmin ja siksi on täytynyt heittää pois päällysliivi ja hän istuu nyt paitahihasillaan pitkät, hajallaan olevat mustat hiukset osaksi peittivät valkoista kaulaa ja valuivat verhoksi pyöreille käsivarsille. Syvät, surumieliset silmät kohoavat usein työstä ja kääntyvät vuoteella nukkuvaa kolmen kuukauden ikäistä pienokaista katselemaan.

Viimein vaipuu työ helmaan ja ajatukset harhailevat kauvas menneisyyteen. Hän näkee suuren tuvan, jonka nurkkaan he, isä, äiti ja kaksi pienoista olivat asettuneet istumaan, tehden kukin toimiaan. Hän luki koululäksyjään ja liekutti jalallaan kehtoa, jossa pieni veli nukkui. Sitte valkeni päivä ja hän riensi ohkaisissa vaatteissa lumista metsä-polkua myöten suurta, kaunista rakennusta kohti, jossa oli paljon toisia pienokaisia koolla. He menivät kellon soitua kukin paikoilleen siinä suuressa luokkahuoneessa ja odottivat hiljaa. Luokkaan astui kookas, harmaahapsinen mies, silmät olivat suuret ja avomieliset, otsa korkea, syntyperäistä jaloutta ilmaiseva, suuta varjosivat pitkät, harmaat viikset, mutta leuka oli sileäksi ajettu. Hän kumarsi syvään, lausuen: "Hyvää huomenta, lapset!" Lapset vastasivat ja sitte astui tuo rakas vanhus soittokoneen ääreen, alotti virren ja kaikki lapset yhtyivät veisaamaan. Sen tehtyä luki hän hartaasti rukouksen ja alotti päivätyön uskontotunnilla.

Kaksi vuotta sai hän olla tämän rakkaan vanhuksen opetettavana, jolla ajalla itsekin usein ajatteli tulevansa lasten opettajaksi, mutta sitte tuo kaikki raukesi tyhjiin, kun muutettiin sinne salolle, pieneen yksinäiseen tölliin.

Oi, kuinka hyvin hän muisti sen töllin pienine ulkohuonerivineen ja viljapeltoineen, joista saatiin niukalti, mutta kuitenkin riittävästi viljaa ensi vuosina, vaan sitte tuli eräänä kesänä kova halla ja vei kaikki puolivalmiit viljelykset. Seuraava talvi oli hyvin kylmä ja pitkä; vihdoin toki se loppui ja ihana kesä viritti uuden toivon rinnassa. Työtä tehtiin ahkerasti, myytiin toinen lehmä ja ostettiin siementä ja kylvettiin. Kaikki näytti lupaavan runsasta satoa, mutta sitte tuli elokuun alkupäivinä kova halla, kovempi kuin edellisenä kesänä, ja vei kaikki. Kuinka hyvin hän muistikaan sen hallayön jälkeisen aamun. Äiti itki ja voivotteli, isä istui penkillä kasvot käsiin painuneena, eikä puhunut mitään, kolme pikku lasta itki leipää, jota eivät kuitenkaan saaneet, ne raukat. — Esterin silmistä tippui kirkkaita kyyneleitä hänen heitä muistellessaan.

Hän huokasi: "Jumalalle kiitos siitä, että he jo seuraajana talvena pääsivät pois kärsimästä tämän maailman kovuutta ja kylmyyttä."

Sitte hän muisti sen aamun, jona hän lähti pois kotoa, lähti viimeisen kerran siitä pienestä, rakkaasta Saviahosta, ja matkusti suureen, kirjavaan ihmisvirtaan, sinne suurien viettelysten ja petosten pesäpaikkaan, matkusti vanhaan, vuosisatoja seisoneeseen ja monta kovaa kokeneesen Viipuriin.

Siellä olo-aikaan tahtoivat ajatukset nytkin siirtyä ja estääkseen niitä, nousi hän ylös, astui pienen, nukkuvan poikansa luo ja katseli häntä. Oi, miten hän oli isänsä, maisteri Arthur Heickell'in näköinen. Samanlainen tumma tukka — lapsella syntymätukka — putoili alas pieninä kiharoina kaarevalle otsalle, nenä oli suora ja pienessä suussa ylähuuli hieman vahvempi alimmaista — kuten hänelläkin — ja leuka vähän suippeneva… Hänen vertaillessaan noita kahta hänelle niin läheistä henkilöä toisiinsa, heräsi hänen mieleensä ajatus: "Kun lapseni kasvaa, tulee hänestä yhtä kaunis kuin isänsäkin on, mutta samassa vavahtaa sydän, silmät sulkeutuvat ja huulilta kuuluvat sanat: Herra, Jumala, kunhan ei vaan tuon kauniin kuoren alla koskaan tulisi sykkimään saastainen, kylmä ja tunteeton sydän, sellainen, joka säälittä voi särkeä köyhäin, yksinkertaisten naisten sydämiä ja turmella heidän onnensa niin kuin — — —" Ei, ei, hän ei tahdo lausua noita nimiä, vaan vaikenee, puristaa ristissä olevia käsiään kovasti toisiaan vastaan, niin kuin sen kautta tahtoisi karkottaa pois pahat ajatukset ja jatkaa sitte: "Niin. Herra, sen tiedän. Sinä et tahdo, että tuo pieni olento enää tulee jatkamaan sitä rikosten ketjua, jonka hänen vanhempansa ovat alkaneet. Et, vaan Sinä tahdot varjella häntä joutumasta paheiden poluille…"

Äidin näin jatkaessa avasi lapsi kirkkaat, siniset silmänsä, pieni suu liikkui ikäänkuin olisi se tahtonut sanoa: "Ole huoleti, äiti, minusta tulee mies, joka en sorra, vaan suojelen kanssasisariani ja veljiäni."

Äidin rakastava sydän lukee tuon sanattoman vastauksen lapsensa huulilta. Hän nostaa hänet syliinsä, suutelee otsaa ja kuiskaa:

"Jalluni, Jalluni, sinä nykyinen elämäni toivo, täytä, mitä nyt olet äidillesi luvannut!"