The Project Gutenberg eBook of Metsän koululaiset
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Metsän koululaiset

Author: William J. Long

Translator: Mandi Eskola

Release date: March 19, 2025 [eBook #75662]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1919

Credits: Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK METSÄN KOULULAISET ***

language: Finnish




METSÄN KOULULAISET

Kirj.

WILLIAM J. LONG


Englanninkielestä suomentanut

Mandi Eskola





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1919.






SISÄLLYS:

Mitä metsävuohen kilin pitää tietää
Öinen huuto
Ismaques kalasääski
Pienten kalastajien koulu
Kun karhu tulee vastaan
Quoskh Tarkkasilmä
Unk Wunk piikkisika
Laiskurin kujeet
Peltokanain iltahuuto
Umquenawis mahtava
Torven soidessa
Intianinkielisten nimien luettelo




ALKULAUSE.


Ken on nähnyt villieläimiä vain harvoin ja vilauksella metsässä,
hänestä tuntuu varmaankin oudolta, että on olemassa sellaista, mitä
saattaa nimittää metsänväen kouluksi, tai että opetuksella on osansa
villieläinten elämässä. Kumminkin lienee varma, että kasvatuksella on
ilmeinen merkityksensä korkeampien eläinten keskuudessa. Niiden tieto,
miten yksinkertaista se onkin, on kumminkin tulos kolmesta tekijästä:
vaistosta, opetuksesta ja kokemuksesta. Vaisto vain antaa alun; emon
opetus kehittää ja täydentää vaistoa; ja kosketus ulkomaailmaan,
äkillisine ja tuntemattomine vaaroilleen, päättää opetustyön.

Kirjoittaja on useita vuosia tarkannut eläimiä ja pannut muistiin
havaintojaan saadakseen mikäli mahdollista selville, mikä näistä
kolmesta on määräävä tekijä eläinten elämässä. Muutamia tuloksia näistä
tutkimuksista on ennen julaislu kirjassa, jonka nimi on »Metsän koulu».
Siinä on muutamia suoraan elämästä otettuja eläinkertomuksia ja lisäksi
eräitä teorioja tutkielmien muodossa, joissa koetetaan selittää sitä,
mitä kirjoittajan silmät ovat nähneet ja hänen omat korvansa kuulleet
suuressa erämaassa eläinten keskuudessa.

Nuorison kirja ei ole sopiva paikka teorioille: sentähden ei sitä osaa
kirjasta ole oteltu tähän. Tässä julaistaan vain eläinkertomukset, ja
niistä lukija saattaa tehdä omat johtopäätöksensä vaiston ja opetuksen
merkityksestä, jos hän tahtoo. Mutta siihen on toinen, parempi keino:
tarkastele räystäspääskysiä siihen aikaan, jolloin nuoret linnut ensin
jättävät kotinsa. Tai etsi variksen pesä ja katsele niiden näkemättä,
miten emälinnut opettavat poikasiaan lentämään, tai seuraa kettua tai
jotakin muuta villieläintä, kun se jättää pesänsä ja vie poikasensa
ensi kerran tuntemattomien näkyjen, äänien ja hajujen maailmaan. Näin
opit muutamien päivien havainnoista paremmin kuin koskaan mistään
teorioista huomaamaan, mitä kasvatus merkitsee eläimille.

Nämä kertomukset koskevat eläinyksilöjä. Niiden tarkoituksena ei
ole kuvata ryhmän tai lajin tapoja, sillä saman ryhmän eläimet ovat
toistensa kaltaisia ainoastaan yleisin piirtein; harrastuksiltaan ja
älyltään ne eroavat toisistaan aivan yhtä paljon kuin saman luokan
ihmiset, jos vain tarkastat niitä kyllin läheltä.

Tässä käytetyt, nimet ovat milicete-intianien kieltä. Tapaukset ovat
kaikki omia näkemiäni, ja minä olen kirjoittanut ne muistiin jo
metsässä, teltassani tai kanootissani, aivan semmoisina kuin ne näin.

Stamford, Conn., maaliskuulla 1903.

_William J. Long_.




Mitä metsävuohen kilin pitää tietää


Tuskin vieläkään ymmärrän, miten silmä saattoi ne keksiä, niin peräti
hyvässä piilossa ne olivat. Astelin pienen puron vartta, ja sen lirinän
houkuttelemana tulin ahtaaseen solaan suuren metsän sydämessä. Suuri
kaatunut puu oli poikkiteloin polullani, siltana virran yli. No, sillat
ovat ylimenoa varten, siitä ovat metsän pienimmätkin eläjät selvillä.
Minä istahdin sammaltuneelle rungolle nähdäkseni, ketä naapurini
saattoivat olla ja mitkä pikku jalat olivat kävelleet tätä valtatietä.

Tässä aivan vieressäni näen kynnen jälkiä lahossa kaarnassa. Vain
karhu voi tehdä sellaisia syviä, suuria naarmuja. Ja kas vain, tuossa
on sen jalan alta luiskahtaneen sammaleen sija. Mooween, mustakarhu,
on uupumaton vaeltaja. Se leimaa merkeillään kuusipenikulmaisenkin
vuorenkupeen yhtenä ainoana kesäpäivänä, jos vain sille ominainen
laiskuus sattuu jättämään sen vähäksikin aikaa. Tuossa, toisella
puolella, on hujan hajan pronssinvihreitä kuusenkävyn suomuja,
sirpaleita Meekon, punaisen oravan, työpajasta, aivan kuin Meeko olisi
ne sinne äkkiä huitaissut kullankarvaisesta esiliinastaan livistäessään
katsomaan, kun Mooween meni ohi. Tuolla etäämpänä on vesikon merkki,
selvä kuin päivä. Siihen on Cheokhes, vesikko, hetkiseksi istahtanut
sammakkoaamiaisensa jälkeen. Ja tässä kannon juurella, johon
kyynärpäälläni nojaan, kun istun hiljaa heilutellen jalkojani hitaasti
juoksevan puron yllä, on pörröistä keltaista karvaa, joka kertoo
minulle, että repolainen Eleemos, eli ovela poika, kuten ystäväni
Simmo sitä nimittää, karttaa käpälien kastamista ja sentähden käyttää
siltanaan kaatunutta puuta tai puron kiveä, kuten sen kaikki sukulaiset
tekevät.

Aivan minua vastapäätä on toinen kaatunut puu pitkällään virran
varrella siten, ettei miltään kuljeksivaa vesikkoa vaarallisempi eläin
voisi käyttää sitä hyväkseen. Sen juuren alla, virrasta poispäin,
on salainen, tilava pikku komero, jonka oviaukkoa peittää riippuvat
juuriuutimet aivan kuin esirippu. »Mikä erinomainen pesänpaikka»,
ajattelin, »sillä sieltä ei mikään milloinkaan saattaisi löytää.»
Aivan kuin todistaakseen ajatukseni vääräksi, satutti silloin
harhaantunut auringonsäde paikkaan ja loi kirkkaita valotäpliä, jotka
tanssivat ja karkeloivat kaatuneen rungon ja juuren alla. »Ihanaa!»
huudahdin minä, kun valo sattui ruskeaan hiekkaan ja kirjaili sen
valkeaksi ja keltaiseksi. Auringonsäde poistui taas, mutta näytti
jättäneen jälkeensä kirkkautensa, sillä juuren alla pysyi hiekka
yhä kullanruskeana, ja sieltä näkyi vieläkin valkoisia ja keltaisia
täpliä. Kumarruin nähdäkseni paremmin; pistin käteni sisään — silloin
ruskea hiekka muuttui äkkiä suloisen pehmoiseksi turkiksi. Valkean ja
keltaisen väikkeen loivat kahden pikku kilin täplikkäät kyljet. Ne
makasivat siinä säikähtyneinä aivan hiljaa, juuri niin kuin niiden emo
oli ne poistuessaan piilottanut.

Ne olivat vasta muutaman vuorokauden vanhoja, kun minä ne löysin.
Kumpikin oli synnyinpuvussaan, ja kummallakin, luulenpa, oli varmaan
myös jonkinlainen taikaviitta yllään, sillä kun ne vain paneutuivat
mihin hyvänsä makaamaan hiljaa, niin ne kävivät näkymättömiksi. Hieno
kirjailu, joka muistutti valon ja varjon leikkiä lehvikössä, kätki
nämä pikku oliot täydellisesti niin kauan kuin ne pysyttelivät hiljaa
ja antoivat auringonsäteiden tanssia turkillaan. Niiden kauniit
päät olisivat tarjonneet taiteilijalle erinomaisen aiheen, — niin
hennot, suloiset ja hienosti väritetyt ne olivat. Ja niiden suurissa
lempeissä silmissä asui kysyvä viattomuus, kun loit niihin katseesi.
Tuo ilme koski suoraan sydämeesi ja sai sinut haluamaan noita kauniita
luontokappaleita heti omiksesi. Tosiaankaan ei koko suuressa metsässä
ole mitään, joka niin voimakkaasti valtaisi sydämesi kuin pienen
metsävuohenkilin katse.

Ne olivat aluksi arat ja makasivat kylki kyljessä hituistakaan
liikahtamatta. Kuuliaisuuden vaisto — jokaisen tähän maailmaan
syntyneen eläimen ensimmäinen ja vahvin vaisto — sai ne tottelemaan
emon käskyä pysyä paikallaan ja olla hiljaa, kunnes emo palaa. Vielä
sittenkin, kun olin työntänyt syrjään juuriuutimen ja silmin näin ja
käsin kosketin niitä, ne yhä pitivät päänsä maata vasten ikäänkuin yhä
vieläkin tahtoen saada katsojan uskomaan, että ne olivat vain pala
ruskeata maata ja että pilkut niiden välkkyvällä viitalla olivat vain
kesäisen päivänpaisteen luomia täpliä.

Tunsin itseni tunkeilijaksi. Minun olisi pitänyt heti mennä matkaani
ja jättää ne, mutta pikku oliot olivat aivan liian kauniit maatessaan
siinä somassa vanhassa pesässä. Niiden lempeissä silmissä ilmeni
vuorotellen pelkoa, ihmettelyä ja kyselyä, kun ne kääntyivät minuun.
Meidän luonteeseemme kuuluu, että me emme saata nähdä mitään kaunista
haluamatta lähestyä, nähdä ja katsella sitä ja päästä sen omistajaksi.
Ja tässä oli sellaista kauneutta, jota harvoin tapaa. Vaikka olin
kutsumaton vieras, en raskinut lähteä pois.

Käsi, joka kosketti pikku eläimiä, ei tuonut mukanaan vaaran tunnetta.
Se etsi niiden samettikorvien takaa sen paikan, jota ne antavat
naaraan kahnuttaa, se liikkui hyväilevästi sivellen niiden selkää
pitkin lanteille saakka, se antoi kämmenpohjan varovasti kaartua
niiden kostean kuonon alle: ne pistivät heti kielensä ulos, sillä
kädessä tuntui lievä suolan maku. Äkkiä ne kohottivat päätään. Kaikki
teeskentely oli nyt poissa. Ne olivat unohtaneet piiloutumisensa,
ensimmäisen, mitä niille oli opetettu; ne kääntyivät ja suuntasivat
suoraan silmiini suuren, viattoman, kysyvän katseensa. Se oli lumoavaa.
Henkensä uhalla, jos tuli tarvis, puolustaisi sellaisia pikku olioita,
kun on nähnyt niillä tuollaisen katseen.

Kun vihdoin olin kylläkseni niitä hyväillyt ja nousin, niin ne
kohosivat vaappuville jaloilleen ja tulivat ulos majastaan. Emo oli
käskenyt niitä pysymään paikoillaan. Mutta tässä oli toinen suuri,
hyvä eläin, johon saattoi ilmeisesti vaaratta luottaa. »Ota vastaan
lahjat, joita jumalat sinulle suovat», oli varmaan niiden pikku aivojen
ajatus. Ja suolan maku niiden kielen päässä, kun ne olivat nuolleet
kättäni, oli suloisinta, mitä ne siihen asti olivat oppineet tuntemaan.
Kun käännyin pois, niin ne juoksivat jäljessäni vaikertelevasti
äännähdellen saadakseen minut kääntymään takaisin. Kun pysähdyin, niin
ne tulivat luokseni, painautuivat kylkeeni yksi kummallekin puolelleni,
kohottivat päänsä silitettäväksi ja hyväiltäväksi.

Minulle, joka seisoin siinä aivan viehättyneenä ja ihmeissäni, olivat
ne kuin onnistunut taulu, joka esittää äsken syntyneen ensimmäisiä
vaikutteita maailmasta. Niiden korvat värähtelivät jo levottomasti
metsävuohelle ominaisella tavalla ja heristyivät vaistomaisesti
kuulemaan jokaista ääntä. Lehti risahti, oksa murtui, puron sävel
muuttui, kun uiva risu patosi juoksun: vuohenkilin huomio jännittyi
heti. Silmät, korvat, nenä tarkkasivat ilmiöitä. Sitten ne loivat
hiljaa silmänsä minuun. »Tämä on ihmeellinen maailma. Tämä suuri metsä
on täynnä musiikkia. Me tiedämme niin vähän; ole hyvä ja kerro meille
kaikki tietosi siitä», sanoivat kauniit silmät, kun ne katsoivat minuun
täynnä viattomuutta ja elämäniloa. Sitten kädet, jotka lepäsivät
kummallakin pehmeällä kaulalla, siirtyivät hyväilevästi sivellen
alas niiden korvallisilta ja tulivat niiden kostealle turvalle. Heti
metsä ja sen musiikki hävisi; kysymykset katosivat niiden silmistä.
Kieli työntyi ulos, ja kaikki tuntemattomat äänet unohtuivat uuteen
tunnelmaan, kun ne alkoivat innokkaasti nuolla ihmisen kämmenpohjaa,
jonka epätasainen pinta maistui kieleen niin ihmeelliseltä. Ne nuolivat
vielä käsiäni, tungeksien sivuillani, kun jokin oksa kaukana takanamme
risahti heikosti.

Oksan risahdus ilmaisee tarkoin kaiken, mitä metsässä tapahtuu. Kumma
kyllä, ei ole kahta eläintä, jotka aivan samalla tavalla polkisivat
oksan poikki, vaan jokainen antaa erilaisen varoittavan äänen.
Karhun astunnan ryske, paitsi milloin se lähestyy otusta, on raskas
ja huoleton. Kun hirven sorkka katkaisee oksan, niin se tukehuttaa
äänen ennen kuin se ilmaisee tietoaan kuuluville. Jos oksa äännähtää
metsävuohen alla sen kulkiessa metsän läpi, niin ääni on terävä, kimeä,
herkkä; se tuo mieleen veteen putoavan sadepisaran pulpahduksen. Ja
takanamme vastikään kuuluneen äänen suhteen ei voinut erehtyä. Pikku
ystävieni emo oli tulossa.

Minä en olisi tahtonut säikyttää sitä ja niin menettää tästä
hankkimaani luottamusta; siksipä juoksin takaisin pesälle ja pikku
paaperot juoksivat kintereilläni. Ennen kuin olin puolitiessä, kuului
taas terävä oksan narahdus; pensaikko alkoi yhtäkkiä ritistä, ja emo
syöksyi esille hiljaa mää'ähtäen nähdessään kotinsa katoksen.

Huomattuaan minut se pysähtyi äkkiä, vavahteli kovasti, korvat
työntyivät eteenpäin, kahden varoittavan sormen tavoin, ja sen silmissä
oli sanoin kuvaamaton pelko, kun se näki vihollisen pienokaistensa
vieressä silittämässä niiden viatonta kaulaa. Sen ruumis huojahti, joka
lihas jännittyi ponnahdukseen; mutta jalat näyttivät aivan juurtuneen
paikkaansa. Se palautti hiljaa tasapainonsa, ja silmät tuijottivat
koko ajan minuun; se liikahti taapäin, kun vaaraa ennustava lemu
tunkeutui sen sieraimiin. Mutta jalat pysyivät yhä maassa kiinni. Se
ei voinut liikkua paikaltaan. Se ei saattanut uskoa silmiään. Kun minä
siinä varroin tyynenä ja koetin saada katseeni puhumaan mahdollisimman
ystävällistä kieltä, niin käreä kurkkuääni _k-a-aa-h! k-a-a-a-h!_,
metsävuohen hätähuuto, rämähti kuin rummun pärinä kautta metsän, ja
samalla emo laukkasi takaisin piiloonsa.

Tämän äänen kuullessaan pienokaiset hypähtivät kuin nuoli
päinvastaisella suunnalla olevaan pensaikkoon. Mutta vieras paikka
peloitti niitä; käreä huuto, joka rämisten kulki läpi säikähtyneiden
salojen, sai ne sanomattoman kauhun valtaan. Samassa ne palasivat taas
takaisin, painautuivat lähelleni ja rauhoittuivat kokonaan, kun käteni
hivelivät hiljaa niiden kylkiä.

Ympärillämme, poissa näkyvistämme, laukkasi pelonvaltaama emo, kutsuen,
kutsuen. Milloin se näytti päänsä, pelko syvällä silmissään, milloin
riensi pois valkea lippunsa ylhäällä osoittamassa pienokaisille oikeaa
tietä. Mutta nämä eivät kuunnelleet ensi hälyytystä. Niiden mielialassa
oli kyllä tapahtunut ilmeinen muutos; niiden korvat väreilivät
levottomasti, ja niiden silmät, jotka eivät vielä olleet kyllin tarkat
mittaamaan välimatkoja ja keksimään emoa sen piilopaikasta, olivat
täynnä outoa pelkoa, kun ne kysyen katsoivat minuun. Siitä huolimatta
ne hälyytyksen jälkeenkin luottivat ystävällisyyteeni, jommoista ei
koirien ajama ja pyssyjen vainoama emo-rukka ollut koskaan saanut kokea.
Ne seisoivat paikoillaan, mihin niitä kehoitti viisaus, syvällisempi
kuin emon kokemus, jääden sinne, missä tiesivät olevansa turvassa.

Minä johdin ne hitaasti takaisin piilopaikkaan, annoin niiden vielä
nuolaista kättäni ja ohjasin ne hellästi juuriuutimen taakse. Kun
ne tahtoivat tulla ulos, työnsin minä ne takaisin. »Pysykää siellä
ja olkaa kuuliaiset emollenne! Pysykää siellä ja totelkaa emoanne!»
kuiskasin niille. Ja vielä nyt puolittain uskon, että ne ymmärsivät,
ei sanoja, vaan niiden takana piilevän tunteen, sillä ne jäivät
hetken päästä paikoilleen ja katsoivat minuun suurin, kummastelevin
silmin. Minä poistuin sitten näkyvistä, hyppäsin yli kaatuneen rungon
eksyttääkseni ne jäljiltäni siltä varalta, että ne tulisivat ulos,
menin puron poikki, ja hiivin pois näkyvistä pensaikkoon. Päästyäni
näin pois äänen kuuluvilta kiiruhdin avoimelle paikalle vähän matkan
päähän, minne kulorinteen puolipalaneet rungot näkyivät epäselvästi
läpi metsän vihreyden, kiipesin, tähystelin ja vaihdoin paikkaa, kunnes
lopulta voin nähdä kaatuneen puun, jonka juurien alla pikku viattomat
ystäväni olivat piilossa.

Käheä hätähuuto oli vaiennut; metsässä oli taas kaikki hiljaista.
Sitten pensaikko liikahti, ja minä näin vuohiemon hiipivän puron
takaa, pysähtyvän, tähystelevän ja kuuntelevan. Se määkyi vienosti,
juuriuudin työntyi syrjään, ja pienokaiset tulivat ulos. Kun emo
näki ne, niin se kiiruhti juosten niitä kohden. Suuri ilo kuvastui
sen siron ruumiin kaikissa piirteissä, kun se syöksähti niiden luo,
painoi päänsä alas ja nuuski niitä hienolla kuonollaan päästä häntään,
pitkin kylkiä ja lanteita, tullakseen vakuutetuksi, että ne olivat
hänen omat pienokaisensa ja ettei niille ollut tehty mitään pahaa.
Kaiken aikaa kilit painautuivat emon kylkeä vasten, kuten olivat hetki
sitten tungeksineet minun kyljessäni, ja nostivat päänsä koskettaakseen
kuonollaan emon sivuja ja kysyäkseen omalla tuhmalla tavallaan, mitä
tämä kaikki merkitsi ja miksi emo oli juossut pois.

Sitten tuli ihmisen tuoksu uudelleen emon sieraimiin, ja sen valtasi
äkkiä tunne, että oli kerrassaan välttämätöntä opettaa pienokaisille
äsken laiminlyöty toinen läksy, ennenkuin uusi vaara ne yllättäisi.
Se juoksi suuressa kaaressa, ja käheä _k-a-a-a-h! k-a-a-a-h!_ rämisi
taas läpi metsän. Sen häntä oli suorana pystyssä, valkoinen lippu
oli kuin vilkkumajakka, kun se laukkasi matkaansa. Kilit seisoivat
hetken hämillään, vavisten uudesta yllätyksestä. Sitten niidenkin
lippu lennähti ylös, ja hoikilla säärillään ne ponnistivat läpi metsän
ryteikön ja yli kuoppaisen maan seuraten uljaasti johtajaansa. Ja
katsellessani tätä piilopaikastani minä tunsin epämääräistä mielipahaa
siitä, että ne eivät enää koskaan olisi minun, ei hetkeäkään. Näin
ainoastaan pensaikon mutkailevat väreet ja siellä täällä vilahduksen
pienestä valkeasta lipusta. Niin ne menivät mäkeä ylös, pois
näkyvistäni.

Ensiksi, makaa hiljaa; ja toiseksi, seuraa valkoista lippua. Kun tämän
kerran jälkeen taas näin ne, ei emon tarvinnut hätähuudolla muistuttaa
niitä näistä kahdesta asiasta, jotka jokaisen kilin täytyy tietää
voidakseen elää ja kasvaa isoksi suurissa metsissä.




Öinen huuto


Tämä on loppu kertomukseen pienistä kileistä, jotka löysin sammaleisen
kummun alta puronvarrelta. Kerron juuri sen, mitä näin. Niitä oli
kaksi, kuten muistanet, ja vaikka ne ensi silmäyksellä näyttivät
aivan yhtäläisiltä, niin huomasin pian, että on aivan yhtä suuri ero
kilien koin ihmistenkin välillä. Silmät, kuono, ruumiinmuoto, luonne,
— kaikkien näiden suhteen ne erosivat toisistaan yhtä paljon kuin
vertauksen viisaat ja tyhmät neitsyeet. Toinen niistäkin oli viisas,
toinen perin tyhmä. Toinen oli tottelevainen ja oppivainen; se ei
koskaan unohtanut toista läksyään, seurata valkoista lippua. Toinen
taas seurasi heti alun pitäen vain omaa älytöntä päätään ja jalkojaan,
ja tajusi vasta liian myöhään, että tottelevaisuus merkitsee elämää.
Olenpa varma, että se siihen asti, kunnes karhu keksi sen, ajatteli
omalla tuhmalla tavallaan, että tottelevaisuus on vain raukkoja ja
tietämättömiä varten, ja että kuri on pelkkää omavaltaisuutta, johon
kaikki salojen emot ovat ryhtyneet, estääkseen pikku villieläimiä
tekemästä miten ne haluavat.

Vanha viisas emo vei kummankin toiseen paikkaan, kun se huomasi,
että minä olin ne löytänyt, ja kätki ne syvemmälle salon piiloihin
lähemmäksi lampea, mistä se saattoi pikemmin tulla niiden luokse omilta
laidunmaillaan. T-m-n edellä kerrotun ihmeellisen kohtaamisen jälkeen
minä joka päivä aikaisin aamulla tai myöhään illalla, jolloin emovuohet
ovat laiduntelemassa purojen varsilla, kuljin pitkin laaksoa siinä
toivossa, että taas löytäisin nuo poikaset ja voittaisin uudelleen
niiden luottamuksen. Mutta ne eivät olleet siellä. Sen sijaan aloin
tarkata erästä vesikkoperhettä, joka asusti kolossa erään juuren
alla, ja suurta pöllöä, joka aina nukkui samassa puussa. Eräänä
päivänä, kun muuan peltokanaparvi oli viekoitellut minut pois villistä
marjapensaikosta viileään, vihreään saarentoon keskellä palanutta
aluetta, yllätin äkkiarvaamatta metsävuohen kileineen, jotka kaikki
makasivat kaatuneen puunlatvan alla ja nukkumalla viettivät helteistä
sydänpäivää.

Ne eivät huomanneet minua, mutta säikähtivät pahanpäiväisesti, kun
oksa, jolla seisoin tähystelemässä peltokanojani, katkesi allani ja
minä pudota retkahdin suurella rytinällä kaatuneen puun juurelle.
Sieltä näin hyvin, jota vastoin minua tuskin saattoi huomata edes
itse Kookooskoos, suuri sarvipöllö. Heti ensi risahduksesta ne kaikki
hypähtivät ylös, kuten tonttu rasiastaan, kun sen vieteriin kosketaan.
Emo nosti heti valkean lippunsa — jonka virkaa tekee sen oivan hännän
lumivalkea alapuoli, ja joka on kuin vilkkumajakka sekä päivällä että
yöllä — ja kiiti matkaan kärähyttäen ilmaan _k-a-a-a-h_ hätähuutonsa.
Toinen pienokaisista seurasi sitä heti paikalla askel askeleelta,
oma pieni valkea lippu nostettuna merkiksi mahdolliselle jäljessä
kulkijalle. Mutta toinen kili, se juoksi vain omaa tietään, pysähtyi,
tuijotti, puhalteli ja polki maata hennolla jalallaan, -ilmeessään
hullunkurinen sekoitus uteliaisuutta ja uhmaa. Emo sai palata
kaarrellen kahdesti takaisin, ennenkuin se vihdoin vastahakoisesti
seurasi. Joka kerta kun emo hiipi takaisin, sen häntä oli alhaalla ja
lipatti levottomasti. Kun tämän näet, niin voit olla varma siitä, että
tuoksu sinusta on tuonut metsän halki varoittavan tiedon metsävuohen
herkkiin sieraimiin. Mutta kun se taas ponnahti pois, oli valkea lippu
suorana koholla, vilkkuen aivan tyhmän kilin nenän edessä ja selittäen
sille yhtä selvästi kuin konsanaan mikään puhekieli, mitä merkkiä
sen tuli seurata, jos mieli välttää vaaraa ja säästyä katkaisemasta
jalkojaan sotkuisessa pensaikossa.

Vasta pitkän aikaa jälkeenpäin, kun monesti olin tarkannut noita
kilejä, tulin täysin oivaltamaan, miten suuriarvoinen tuo merkinanto
on. Ken seuraa säikähtynyttä metsävuohta ja näkee tai kuulee sen
hyppien laukkaavan huimaa vauhtia yli kallionlohkareiden, kaatuneiden
puiden ja sotkuisten pensaikkojen, kohoavan äkkiä tuulenkaatamalle
rungolle ja putoavan toiselle puolen sen tietämättä ensinkään
edeltäkäsin, mitä siellä on vastassa, kiitävän kuin nuoli maalla, missä
sinun täytyy liikkua hitaasti kuin etana, jotta et taittaisi jalkojasi
tai nyrjähyttäisi nilkkaasi, — hän kysyy ihmetellen itseltään saamatta
vastausta, miten mikään metsävuohi voi elää puoltakaan vuotta metsän
erämaassa murskaamatta jalkojaan. Ja jos tapaat metsävuohen yöllä ja
kuulet sen mennä rytistävän tiehensä pimeässä samaa huimaa vauhtia läpi
tiheän ryteikön, vieläpä kenties paikkojen, joiden läpi sinä vasta
tarkan tutkistelun jälkeen voit päivänvalossa selvitä, silloin vasta
huomaat, että ihmeellisin kohta metsävuohen elimistössä ei ole sen
tarkat silmät tai korvat, eikä sen hieno hajuaisti, joka on sata kertaa
herkempi kuin mikään ilmapuntari, vaan sen huomaamatta jääneet jalat,
joissa näyttää olevan silmät ja hermot vieläpä aivotkin ahdettuina
kovaan kuoreen, sen sijaan, että ne olisivat pelkkää tunnotonta
ainesta, kuten ulkoapäin katsoen luulisi.

Katso emoa tuolla, kun se kiitää eteenpäin ja kehoittelee huoletonta
pienokaistaan seuraamaan itseään. Se ajattelee yksinomaan kiliään; ja
nyt näet, että sen jalat saavat pitää huolta itse itsestään. Kun se
nousee yli suuren tuulenkaataman puun, niin ne riippuvat velttoina
nivelissään, kuten kädestä vedetty hansikas, mutta sittenkin ne
näyttävät vartoavan ja tarkkaavan. Sorkka hipaisee oksaa; salamana se
ojentuu ja putoo; tuskin se on koskettanut tuota estettä, kun se jo
tietää, onko syytä höllentää vai pingoittaa, kohota vai pudota sitä
vasten. Juuri ennen kuin se koskettaa maata alas tullessaan, katso,
ihmeelliset takasorkat kiepsahtavat edelle, tunnustelevat pohjaa
hipaisullaan ja jännittyvät hetkeksi, niin lyhyeksi, ettei silmä
eroita, ponnahtaakseen alustaltaan, olkoon se sitten kivilohkare,
laho puu tai myöden antava sammal, uuteen loikkaukseen. Etujalat ovat
seuranneet nopeita silmiä edellä ja ampuneet suoraan ja varmasti
tähtäämäänsä paikkaan, mutta takasorkkien täytyy itse löytää sijansa,
ja melkein ennenkuin ne tapaavatkaan pohjan, pitää niiden olla taas
valmiina jännittyneiden lihasten sysäykseen.

Ainoastaan kerran olen tavannut kilin, jonka jalka oli
kouluuntumattomana katkennut, ja kerran kuulin, että haavoitettu uros,
jota koirat olivat ajaneet, oli kaatuen taittanut jalkansa siitä enää
nousematta. Tuollaiset ovat harvinaisia tapauksia. Kumma, ettei niin
käy jok'ikiselle metsävuohelle, jota pelko ajaa läpi erämaan metsien.

Ja tässä on toinen syy, miksi kilin täytyy oppia tottelemaan
viisaampaa päätä kuin sen oma pää on. Siksi kunnes kilin pikku
jalat ovat harjaantuneet, täytyy emon valita sille tie; ja viisas
kili hyppää suoraan emon jälkiin. Tämä selittää, miksi metsävuohet,
täysikasvuisetkin usein kulkevat jonossa; toisinaan puolisen tusinaa
niitä seuraa viisasta johtajaa, astuu sen jälkiin jättäen näin
ainoastaan yhdet jäljet. Osaksi tämä ehkä johtuu siitä, että ne
tahtovat pettää vanhaa vihollistaan, sutta, ja uutta vainoojaa,
ihmistä, ja sen vuoksi piilottavat hennomman jäljet suuren uroksen
sorkanjälkiin; mutta joka tapauksessa se näkyy olevan vanha tapa, joka
juurrutetaan nuoriin kileihin jo silloin kun niitä opetetaan seuraamaan
lippua.

Toisen löytöni jälkeen minulla oli tapana iltapäivisin mennä järvelle,
lähelle kilien piilopaikkaa ja odottaa kanootissani, että emo tulisi
esiin ja ilmaisisi minulle, minne se oli jättänyt pienokaisensa. Kilit
varttuivat ja lihosivat, mutta emo kuihtui imettämisestä, niin että
se näytti vallan nälkiintyneeltä. Odottaessani kanootissani saatoin
monesti kuulla pensaikon rytisevän, kun se juosta hyrrytti suoraan alas
lammelle melkein huolettomasti, ja sitten näin sen pujahtavan esiin
vettä reunustavan pensasverhon lomasta. Pikaisella silmäyksellä tai
ilmaa nuuskaisemalla se tutki, oliko ranta selvä, että saattoi hypähtää
liljapatjalle. Toisinaan kanootti oli selvästi näkyvissä, mutta se ei
huomannut, kun se nyhti meheviä silmuja ja varsia ja nieleksi niitä
kuin nälkäinen susi suurella ruokahalulla. Silloin minä meloin rantaan
ja lähdin sen tulomatkalla jättämien jälkien suuntaan tarkkaan etsimään
kilejä.

Ainoastaan kaksi tai kolme kertaa onnistuin ne löytämään. Poikaset
olivat jo villiintyneet; ne olivat unohtaneet koko meidän ensi
tapaamisemme, ja kun minä näyttäydyin tai jos oksa murtui liian lähellä
niitä, niin ne sujahtivat nuolena pensaikkoon. Toinen juoksi aina
suoraan tiehensä, valkea lippu koholla; se muisti opetuksen. Mutta
toinen meni mutkitellen, pysähtyi joka käänteessä katsomaan taakseen ja
tutkimaan minua silmin ja korvin.

Tuollainen tottelemattomuus saattoi loppua vain yhdellä tavalla.
Näin sen kyllin selvästi eräänä iltapäivänä, jolloin pikku veikon
tarina olisi loppunut lyhyeen väijyvän Upweekisin, kuloseutujen
tumman ilveksen käpälän iskusta, jos minä olisin ollut tavallinen
metsänkävijä. Oli myöhäinen iltapäivä, kun tulin yli harjun matkalla
lammelle pitkin metsävuohenpolkua, ja loin katseeni alas pitkään,
kapeaan laaksoon, jossa kasvoi reheviä marjaisia pensaita ja siellä
täällä törrötti tulenkärventämä puu, ikäänkuin lisäämässä paikan
autiutta.

Aivan minun alapuolellani söi ahmiva metsävuohi; ainoastaan takaruumis
näkyi pensaikosta. Katselin sitä hetken, sitten kumarruin ja aloin
nelinkontan ryömiä sitä kohden, nähdäkseni kuinka lähelle pääsisin ja
mitä uutta saisin oppia. Mutta jo ensi liikahduksella (siihen asti olin
seisonut liikkumattomana kuin kanto harjulla) kili, joka nähtävästi
oli koko ajan vahtinut minua piilopaikastaan, juoksi esiin ja päästi
ilmoille terävän varoittavan vihellyksen. Emo kohotti päänsä ja katsoi
suoraan minuun aivan kuin se olisi ymmärtänyt merkinannosta enemmän
kuin minä olin luullut mahdolliseksi. Ei se epäröinyt eikä etsinyt
hetkeäkään. Sen silmät suuntautuivat suoraan minuun, aivan kuin kilin
huuto olisi sanonut: Ȁiti, takanasi, polulla toisen harmaan kallion
luona!» Sitten se ponnahti pois kuin vieterin viskaamana yli juurien
ja kallioiden, ja kiiti vastapäiselle kunnaalle korskuen käheästi joka
askelella. Valpas kili seurasi laukaten kerrassaan loistavalla tavalla.

Emon ensimmäisen hälyytyskorskahduksen kuuluessa pensaikko rasahti
lähellä emon syömäpaikkaa ja toinen kili juoksi näkyviin. Tunsin
sen heti — se oli se tomppeli-kili — ja tiesin myös, että se oli
vitkastellut liian kauan voidakseen enää lähteä seuraamaan lippua.
Nyt se oli hämmennyksissä, säikähdyksissä, vallan tolaltaan. Se kiiti
nuolena ylös metsävuohenpolkua, mutta väärään suuntaan, suoraan minua
kohti, ja ehti jo kahden hypähdyksen matkan päähän ennenkuin se huomasi
ihmisen, joka ryömi polvillaan sen edessä ja levollisesti piti sitä
silmällä.

Kun se näki tuon oudon ilmiön, niin se pysähtyi paikalla ja näytti
minusta kutistuvan yhä pienemmäksi ja pienemmäksi. Sitten se vetäytyi
kyljittäin suuren kannon luo, piilottautui juurien sekaan ja seisoi
hiljaa kuin pölkky, — kaunis viattomuuden ja uteliaisuuden kuva,
kehyksenä kuusenkannon karkeat, ruskeat juuret. Piilottautumisen ja
hiljaapysymisen taidon se oli ensinnä oppinut. Mutta toisen taitonsa,
jota se nyt juuri olisi eniten tarvinnut, se oli aivan kokonaan
unohtanut.

Viisi minuuttia me katsoimme siinä toisiamme silmää räpäyttämättä.
Sitten sen ensimmäinenkin taito unohtui. Se hiipi kyljittäin taas
polulle, astui minua kohti kaksi vaappuvaa, lyhyttä askelta ja polki
somasti vasemmalla etujalallaan. Se oli nuori uros, joka osasi tuon
polkemistempun ilman opetusta. Se on ikivanha keino saada toinen
liikkumaan, saattaa hänet melulla ja uhkaavalla liikkeellä näyttämään,
mikä olet miehiäsi ja mitä tuumia haudot. Mutta kun ihminen ei
sittenkään liikahtanut, niin kili säikähti omaa rohkeuttaan ja
luikki pakoon pitkin polkua. Kaukaa vastakkaiselta kummulta kuulin
emon kutsuvan sitä. Mutta se ei ottanut kutsua varteen, se tahtoi
omin neuvoin päästä asioista perille. Siinä se taas oli polulla ja
tarkasteli minua. Minä otin nenäliinani ja huiskutin hiljaa; silloinpa
se juoksi takaisin katsomaan tätä kummaa, pysähtyen vähän väliä
tarkastelemaan ja polkien pikku jalallaan näyttääkseen minulle, ettei
se ollut pelkuri.

»Pikku tomppeli, minä pidän sinusta», minä ajattelin», sillä se voitti
minun sydämeni puolelleen, kun se siinä seisoi ja katseli lempeillä
silmillään ja polki pikku jalallaan. »Mutta», ajattelut edelleen,
»miten olisi sinun jo nyt käynyt, jos karhu tai ilves olisi nostanut
päänsä yli harjanteen? Ensi kuussa jo loppuu rauhoitusaika; silloin
tulee tähän metsään metsästäjiä ja niistä muutamat jättävät sydämensä
kotiin vaimojensa ja lastensa luo. Sinä et voi luottaa heihin, usko
minua, pikku rukka. Emosi on oikeassa, sinä et voi heihin luottaa.»

Ilta oli jo pitkällä. Emon ääni kaikui yhä tuskaisempana ja
vaativampana yli pimenevän vuorenrinteen. »Ehkäpä», ajattelin, sillä
tunsin äkkiä piston omassatunnossani, »ehkä tein sinulle väärin, pikku
veikko, kun annoin sinun tuntea suolan makua silloin ja opetin sinua
luottamaan olioihin, joita tapaat erämaassa.» Niin käy useinkin, kun
menemme sekaantumaan luonto-emon asioihin, sillä hänellä on omat
syynsä järjestää asiat niin kuin ne ovat järjestetyt. »Mutta ei!
Teitä oli silloin kaksi siellä pesässä, toinen, — joka nyt on tuolla
emonsa kanssa, missä sinunkin pitäisi olla —, se tietää, että vanhat
lait ovat paremmat kuin uudet ajatukset, varsinkin uudet ajatukset
tyhmän nuorukaisen päässä. Sinä olet aivan väärässä, pikku tomppeli,
huolimatta somasta uteliaisuudestasi ja pikku jalkasi sirosta
poljennasta, joka valtaa kokonaan sydämeni. Ehkä minä olen syyllinen
sittenkin; joka tapauksessa opetan sinua nyt paremmin.»

Näin ajatellessani otin suuren kiven ja viskasin sen alas pitkin
kallion rinnettä niin että jyskyi ja kolisi, suoraan sitä kohti. Sen
pöyhkeys meni kuin puhallettu. Sen lippu kohosi ylös, ja se laukkasi
tiehensä yli puunrunkojen ja kallioiden pitkin vuoren kuvetta.
Kohta senjälkeen kuulin, miten emo juoksi suuressa kaaressa, kunnes
hajuaistinsa avulla löysi sen ja vei pois vaaralliselta alueelta.

Se, joka elää muutamia viikkoja erämaassa ja pitää auki silmänsä
ja korvansa, huomaa pian elävänsä keskellä lakia ja järjestystä,
vaikka näyttää sillä kuin sokea sattuma siellä vallitsisi. Ja tämä
järjestys on paljon vanhempi kuin se, johon hän itse on tottunut, eikä
siihen ole hyvä sekaantua. Mieleni oli levoton kun nyt kuljin pitkin
metsävuohenpolkua hiljaisessa hämärässä, eikä minun mielihaikeani
vähentynyt, kun keksin eräällä puunrungolla, noin neljänkymmenen metrin
päässä siitä paikasta, missä kili ensinnä oli näyttäytynyt, suuren
ilveksen jäljet ja paljon metsävuohenkilin karvoja ja luunsiruja, jotka
kertoivat selvin sanoin, mitä ilves oli syönyt keskiyönateriakseen.

Alhaalla, saman metsävuohenpolun alemmassa päässä, missä se päättyi
lampeen, josta villieläimet tavallisesti joivat, oli pieni puro. Tämän
puron suun kohdalla oli lammessa, kallioiden keskellä, syvä kohta, ja
siinä eli muutama suuri taimen. Siellä olin eräänä iltana noin pari
viikkoa myöhemmin ja koettelin pyytää noita suuria taimenia seuraavaksi
aamiaisekseni.

Ne olivat viisaita kaloja. Ei tarvinnut yrittääkään onkia niitä
päivällä. Ne tunsivat kaikki minun perhoseni; ne osasivat erottaa
uuden jenny-lindin vanhasta kimalaisesta jo ennen kuin perho kosketti
vettä ja näyttivät tietävän täydellisesti sekä vaiston että kokemuksen
avulla, että se kaikki oli petkutusta. Sitä paitsi oli vesi lämmintä;
taimenet pysyttäytyivät hiljaa eivätkä halunneet nousta. Yön tultua
oli kuitenkin toisin. Jotkut taimenet lähtivät silloin syvänteestä
ja viillettelivät pitkin rantoja matalassa vedessä nähdäkseen, mitä
herkkupaloja pimeä saattoi tarjota, yöperhosiako vai jonkin kurnuttavan
sammakon tai unisen karpin. Jos silloin sytytit nuotion rannalle ja
heitit ongen valojuovaan, syöttinä valkosiipiperhonen, niin saatoit
väliin saada suuren taimenen.

Se oli viehättävää urheilua aina, nousipa taimenia tai ei. Siinä
piti kalastaa korvillaan ja pitää enin osa älyä käsissään, valmiina
äkkiä vetämään, jos hetki tuli, vaikkapa vasta tuntia myöhemmin kuin
onki oli heitetty. Monesti et näe kalaasi ensinkään, kuulet vain
rajun molskahduksen kun se sukeltaa syvyyteen perhoinesi. Toisinaan
taas, kun tuollaisen sukelluksen huomatessasi äkkiä nykäiset, nousee
perhosi tyhjänä tai takertuu pohjarisuun; ja etäämpänä, missä
valojuovan reunaväreet häipyvät pimeään, saatat silloin nähdä terävän
aaltokeilan kiitävän pois. Se kertoo sinulle, että taimenesi olikin
vain myskimajava. Se uiskentelee hiljaa vedenkalvossa, mutta nähdessään
sinut ja nuotiosi se saattaa läimähyttää hännällään veteen ja saada
sinut hypähtämään. Sillä tavoin myskimajava yön pimeässä pääsee
selville sinusta, mikä olet ja mitä aiot tehdä.

Koko ajan kun kalastat, on suuri pimeä metsä ympärilläsi hiljaa ja
kuuntelee. Ilma on täynnä ääniä ja tuoksuja, jotka pääsevät valloilleen
vasta yöllä, jolloin ilma on kasteinen. Oudot huudot, kutsuvat äänet ja
kirkaisut kuuluvat pitkin mäenrinteitä, ne sukeltautuvat esiin vedestä,
tipahtelevat alas ilmasta yläpuoleltasi, ne saavat sinut ihmetellen
kysymään, mitä metsänväkeä onkaan ulkona näin myöhään ja mitä se
puuhaa. On hyvä kalastaa yöllä, yhtä hyvä kuin päivälläkin, sillä aina
menet kotiin sydän ja pää täynnä, vaikkapa vasu olisikin tyhjä.

Seisoin hyvin hiljaa nuotioni ääressä ja varroin suurta taimenta, joka
vasta oli tarttunut perhooni ja päästänyt sen irti epäluuloisena.
Silloin kuulin äkkiä varovaista kahinaa takaani pensaikosta. Käännyin
heti ja näin kaksi suurta kiiluvaa täplää pimeässä; ne olivat
metsävuohen silmät. Sitten kuului pikainen rasahdus, ja alempana kiilui
kaksi muuta kekälettä, jotka säkenöivät ja välkkyivät ihmeellisin
värein, ja sitten niitä ilmestyi vielä kaksi. Silloin tiesin, että
siellä oli metsävuohi ja sen kaksi kiliä. Ne olivat juomamatkalla ja
seisoivat nyt kuin lumotut ihmettelemässä valoa ja sen luomia tummia
varjoja, jotka tanssivat ja kiitivät kohti metsän villieläimiä aivan
kuin säikyttääkseen niitä, mutta hyppäsivätkin vain niiden yli ja taas
takaisin, ikäänkuin kutsuen niitä ottamaan osaa tuohon äänettömään
leikkiin. Paneuduin hiljaa polvilleni nuotioni viereen ja sysäsin
siihen suuren koivuntuohikierukan, joka heti leimahti kirkkaasti
palamaan valaisten koko ympäröivän metsän. Tuolla kuusen alla, missä
hetki sitten oli ollut pelkkä synkkä varjo, seisoi emo silmät kiiluvina
valoa ihmetellen; milloin se tuijotti silmää räpäyttämättä tuleen,
milloin liikahti levottomasti ja pärskähytti kysyvän puhalluksen, kun
varjot kiitivät tanssimaan sen poikasten kanssa, jotka seisoivat ihan
emon takana, yksi kummallakin puolella.

Tätä kesti vain hetken. Sitten toinen kili — minä tunsin sen tomppelin
tulen valossakin kuonosta ja vaaleapilkkuisesta synnyinpuvusta — tuli
suoraan minua kohti, pysähtyi kiiluvin silmin töllistelemään loimuavaa
tulta ja polki pikku jalallaan varjoille näyttääkseen, että se ei niitä
pelännyt.

Emo kutsui sitä hätäillen, mutta se tuli yhä lähemmäksi, polkien
somasti jalallaan. Emon levottomuus kasvoi. Se juoksi edestakaisin
puoliympyrässä, varoitti, kutsui ja mäkätti. Kun kili sitten tuli emon
ja tulen väliin ja sen pieni varjo kasvoi aina mäenrinteelle saakka,
missä emo jo oli, ja kun emo näki kuinka kaukana kili oli siitä ja
kuinka lähellä tulta, silloin emo äkkiä pääsi tulen lumoista ja käreä
_k-a-a-a-h! k-a-a-a-h!_ huuto raikui läpi metsän kuin revolverin
laukaus. Samalla se kiiti tiehensä, ja valkea lippu välkkyi kuin aallon
harja yössä oppaana pienokaisille.

Toinen kili seurasi sitä heti, mutta tyhmyrikili vain vilkaisi
sivulleen nähdäkseen minne emo oli mennyt ja tuli sitten valoa kohti,
tuijotti ja polki jalkaa typerästi ihmetellen.

Minä katselin sitä vähän aikaa ja ihailin sen kauneutta, sen sulavia
liikkeitä, sen pehmoisia korvia, joiden ympärillä näkyi kirkas vaalea
soikio, ja sen ihmeellisiä silmiä, jotka kimaltelivat kuin tulen
hehkuttamat sateenkaaret. Kaukana takanapäin emo huudellen juoksenteli
edestakaisin mäen rinnettä. Yhtäkkiä ääni muuttui, siihen tuli vaaraa
tietävä sävy; ja taas kuulin, kuinka se kutsui seuraamaan ja kuinka
pensas rasahti kun emo viilletti ohi. Muistin ilveksen ja sen edellä
kerrotun surullisen pikku tarinan, jonka olin lukenut kaatuneen
puun rungosta. Arvelin, että nopeimmin voisin pelastaa tuon nuoren
vuohenhoukkion, jos potkaisisin nuotioni hajalle ja menisin sitä kohti.
Kun nyt ihmetuli hävisi pimeyteen ja ihmisen tuoksu tuli sen sieraimiin
lammen hengähdyksen mukana, silloin pikku kili kiiti pois, mutta voi,
suoraan pitkin metsävuohen polkua, kohtisuoraan sitä suuntaa vastaan,
jota emo juuri oli lähtenyt.

Viisi minuuttia myöhemmin kuulin emon kutsunnan, outo sävy
äänessä, siltä taholta, minne kili oli mennyt, ja läksin varovasti
metsävuohenpolkua pitkin tiedustelumatkalle. Harjun huipulla, mistä
polku laski alas pimeään kapeaan laaksoon ja missä polun kummallakin
puolen oli tiheä pensaikko, kuulin kilin vastaavan emolleen minun
alapuoleltani suurten puiden keskeltä ja ymmärsin heti, että jotakin
oli tapahtunut. Valittava hätähuuto kuului lakkaamatta synkän kuusikon
pimennosta. Emo juoksi sen ympäri kaaritellen ja kutsui sitä tulemaan
luokseen, mutta kili pysyi paikallaan ja selitti, ettei se voinut tulla
ja että emon oli tultava sen luokse. Siten huudot kulkivat edestakaisin
kuuntelevassa yössä: — _huu-uh_, »tule tänne!» _bla-a-a, blr-r-t_, »en
voi, tule sinä tänne!» _ka-a-a-h! ka-a-a-h!_ — »vaara, mukaan», — ja
sitten ryske pensaikosta, kun emo kiiti pois toisen kilin seuraamana.
Sen oli pakko pelastaa edes toinen kilinsä, kun toinen oli jätettävä
saaliiksi yön rosvoille.

Oli kylläkin selvää, mitä oli tapahtunut. Erämaan äänillä on kaikilla
merkityksensä, kun vain osaa ne tulkita. Kun itsepäinen kili oli
juossut läpi pimeän metsän, olivat sen harjaantumattomat jalat
sattuneet harhaan eivätkä osuneetkaan oikeaan asemapaikkaan, ja niin
se nyt makasi jonkin suuren tuulenkaataman puun alla jalka poikki
varoittavana todistuksena emon toisesta opetuksesta, jota se oli niin
kauan laiminlyönyt.

Minä hiivin hiljaa sitä kohden tunnustellen pimeässä tietä puiden
lomitse ja vähän väliä pysähtyen kuuntelemaan kilin ääntä osatakseni
suunnan. Äkkiä raskas kahina kiiri mäkeä alas ja meni ohitseni aivan
vierestäni. Jokin, joka ehkä oli askelten töminää, raskasta, vaikka
melkein äänetöntä eteenpäin työntymistä, jommoista vain yksi ainoa
eläin metsässä saa aikaan, tai ehkä jokin outo tuoksu kosteassa ilmassa
ilmaisi minulle heti, että tarkemmat korvat kuin minun olivat kuulleet
huudon, että Mooween, karhu, oli jättänyt mustikkamaansa ja lähtenyt
ajamaan tottelematonta metsäkiliä, jonka se kuulemansa perusteella
tiesi nyt pimeässä joutuneen erilleen vartioivasta emosta.

Minä palasin takaisin polulle ääneti — vaikka Mooween ei kuule eikä
huomaa mitään, jos sillä on saalis edessään — juoksin kanootilleni
noutamaan pyssyäni. Tavallisissa oloissa karhu on arka kuin jänis,
mutta minä en ollut koskaan ennen tavannut sitä näin myöhään yöllä enkä
tiennyt miten se menettelisi, jos ottaisin siltä sen saaliin. Riippuu
muuten paljon siitä, millä mielellä eläintä lähestyy. Jos sen tekee
arasti, epäröiden, niin eläin sen tietää; jos taas lähestyy nopeasti,
ääneti ja päättävästi, pyssynperä lujasti puristettuna olkaa vasten,
hana vireessä ja etusormi keveästi liipaisimella, niin eläin tietää
senkin, saat olla varma siitä. Joka tapauksessa ne ainakin menettelevät
niin kuin ne tietäisivät, ja voit huoletta seurata sitä sääntöä, että
millä mielellä hyvänsä oletkin, peloissasi, epäröivänä tai rohkean
päättäväisenä, niin suuri ja vaarallinenkin eläin oivaltaa sen heti
ja omaksuu vastakkaisen tunteen oman toimintansa ohjeeksi. Tämän olen
erämaassa tullut monesti kokemaan. Kerran tapasin karhun kapealla
polulla — mutta siitä kerrottakoon vasta toiste.

Huudot olivat vaienneet, metsä oli aivan äänetön ja pilkko pimeä,
kun tulin takaisin. Kävelin niin nopeaan kuin suinkin, huolettomasti
ja varomatta mitään, sillä millaisen melun saisinkin aikaan, luulisi
karhu sitä joka tapauksessa epätoivoisen emon nostamaksi. Niin tulin
siihen paikkaan, mistä olin kääntynyt takaisin. Siitä menin varovasti
edelleen, suunnanmäärääjänä eräs suuri harjulla oleva puu, joka
erottautui taivasta vasten, käyden yhä hiljemmin ja hiljemmin, kunnes
juuri erään suuren tuulenkaataman puun lähellä oksa murtui jalkani
alla. Vastaukseksi siihen kuului puun toiselta puolelta mörähdys ja
loikkaus — ja karhu ryntäsi ryskyen mäkeä ylös kantaen jotakin, jonka
selvästi kuuli kahahtelevan ja laahaavan pensaikossa, kunnes ääni
vaimeni heikoksi kaukaiseksi töminäksi ja metsässä oli taas hiljaista.

Koko pitkän yön kuulin telttaani järven poukaman toiselle puolen,
miten emo aika-ajoin huuteli. Se tuntui juoksentelevan edestakaisin
pitkin harjua niillä paikoin, missä murhenäytelmä oli tapahtunut.
Sen hajuaisti kertoi karhusta ja ihmisestä, mutta mitä hirmuista oli
tehty sen pienokaiselle, sitä se ei tiennyt. Pelkoa ja epätietoisuutta
kuvastui siitä äänestä, joka vyöryi alas harjulta ja tuli vesien yli
pieneen telttaani.

Päivän valjettua menin takaisin samaan paikkaan. Helposti löysin sen
kohdan, johon kili oli kaatunut. Mykkä sammal kertoi sen tuskaisista
ponnisteluista; ja muutama veritahra osoitti paikkaa, josta karhu oli
sen kaapannut. Tallattu sammal ja kaatunut ruoho, tahratut lehdet ja
tukko hienoja karvoja siellä täällä tuulenkaataman puun katkenneiden
oksien kärjissä puhuivat selvää kieltä. Jäljet menivät vastamäkeen,
villiin, epätasaiseen seutuun, missä niitä oli mahdoton seurata.

Kun kiipesin viimeistä harjua palatessani takaisin järvelle, niin
kuulin kahinaa pensaikosta ja sitten sellaisen oksan napsahduksen,
minkä metsävuohen astunta saa aikaan. Emo oli vainunnut minut. Se kulki
ja kaarteli nyt ympärilläni ottamassa selvää, olisiko sen kadonnut
kili minun seurassani. Ei se vieläkään tiennyt, mitä oli tapahtunut.
Karhu oli säikähyttänyt sen pitämään entistäkin tarkempaa huolta siitä
kilistä, josta se vielä oli varma. Toinen oli yksinkertaisesti häipynyt
suuren metsän salaperäiseen hiljaisuuteen.

Siinä, missä polku kääntyy alaspäin ja järvi on näkyvissä, näin sen
selvästi seisovan puoleksi pensaikkoon piiloutuneena ja katselevan
tarkasti minun vanhaa kanoottiani. Samassa se näki myöskin minut ja
hypähti pois. Lähellä tiheikköä, jonka minä olin juuri sivuuttanut, se
kajahutti ilmoille vireän _k-a-a-h, k-a-a-h!_ huutonsa ja liehautti
lippunsa ylös. Tiheikkö suhahti, terävä _k-a-a-h!_ vastaus kaikui,
toinen kili syöksähti esiin piilosta, jonne emo oli sen kätkenyt.
Se porhalsi emon jäljissä pitkin harjua, hyppi kuin suuri punakettu
kiveltä toiselle, kiiri kuin haukka yli tuulenkaatamien puiden,
satutti askeleensa aina emon jälkiin ja piti pikku kuononsa tiukasti
alhaalla käyttäessään toista hyödyllistä taitoaan: valkoisen lipun
seuraamista.




Ismaques kalasääski


_Uiit, uiit, tsi'vii! Uiit, uiit, uiit, tsi'viiii!_ kimakka ääni kaikui
pääni päällä. Se oli Ismaquesin metsästyshuuto. Olin parastaikaa
kalastamassa. Katsahdin taivaalle ja näin suurten siipien leijailevan
ylitseni, ehdinpä vielä huomata sen silmissä tutkivan välähdyksen, kun
se katsoi kanoottiani ja takanani olevaa viileää kivikoloa nähdäkseen,
olinko saanut mitään. Jos se huomasi kalaläjän — hopealäikän mustalla
kalliolla, minne viskelin säyneitä, joita ongin karhun syötiksi — niin
se pudottausi alemmaksi kummissaan katsomaan, miten minä menettelin.
Jos taimen ei ottanut nykäistäkseen ja sen terävä silmä ei nähnyt
kanootissani vilahdustakaan punaista ja kullan viiristä, niin se
pyörähti pois ja kirahti ystävällisesti _k'ouii!_, miltä on hyvän
kalaonnen toivotus ammattitoverille. Sillä Ismaques ei ole kateellinen
eikä vahingoniloinen. Se elää sovussa maailman kanssa, ja jos nakkaat
maihin suuren taimenen, niin on se siitä hyvillään silloinkin, kun
se itse on nälkäinen ja pesässä kirkuvien poikasten melu vihloo sen
sydäntä.

Ihmettelenpä, mikä kalastuselinkeinossa on se, joka näyttää muuttavan
itse leopardin pilkutkin, joka muuttaa miehen mielen samalla kuin
se saa hänet kiiruhtamaan purolle silmujen turvotessa keväällä.
Katsoppa vain Keeonekhia, saukkoa. Ennenkuin siitä sukesi kalastaja,
se todennäköisesti oli julma, verenhimoinen ja ilkeänhajuinen, kuten
kaikki näädänheimon eläimet. Nyt se elää sovussa koko maailman kanssa,
on puhdas, ystävällinen ja leikkisä kuin kissanpoikanen ja uskollinen
kuin koira, jos sen kesytät. Ja katsoppa Ismaquesta, kalasääskeä.
Ennenkuin siitä tuli kalastaja, sitä tietenkin vihattiin, kuten kaikkia
muitakin haukkoja sen julmuuden ja rosvoilemisen takia. Sen siipien
varjokin jo sai arat menemään piiloon. Närhit ja varikset rääkyivät
sille »varas, varas», ja kotka kajahutti sotahuutonsa ja syöksyi esiin
valmiina tappeluun. Nyt pikkulinnut rakentavat pesänsä sen suuren
tuvan risujen lomiin ja ovat sen siipien suojassa varmassa turvassa.
Sillä pöllö ja haukka ja metsäkissa ovat jo aikoja sitten oppineet
pysyttäytymään poissa Ismaquesin olinpaikoilta.

Ei ainoastaan linnut, vaan ihmisetkin tietävät Ismaquesin muuttuneen.
Tunnen tuskin yhtään metsästäjää, joka ei poikkeaisi tieltään
ampuakseen haukan, mutta tälle saman julman heimon siivelliselle
kalastajalle ne toivovat sydämestään hyvää onnea, silloinkin kun
näkevät sen nousevan raskaasti juuri siitä syvänteestä, missä
heidän suuri taimenensa asuu ja minne he aikoivat heittää perhonsa
auringonlaskussa. Koko Uuden Englannin etelärannikolla tervehtivät
kalastajat suurella ilolla sen tuloa — joka on säännöllinen kuin itse
almanakka. Ainakin yksi valtio, jossa kalasääski on hyvin yleinen,
suojelee sitä lailla, ja meidän puritani-esi-isämmekin, jotka eivät
näy laatineen eikä totelleen mitään metsästyslakeja, katsoivat siihen
ystävällisin silmin ja asettivat sen poikkeusasemaan, vaikka he muuten
pitivät kaikkien eläinten tappamista luvallisena. Heidän kunniakseen
mainittakoon, että heidän keskuudessaan kerran »julkisesti nuhdeltiin»
erästä nuorta herraa Eliphalet Bodmania, joka nähtävästi oli Belialin
poika, siitä, että hän oli väkivaltaisesti ruudilla ja kuulalla
tappanut yhden kalasääsken ja ilkivaltaisesti pirstonnut pesän ja munat.

Oliko tämä viimeksimainittu teko myös tehty »väkivaltaisesti ruudilla
ja kuulalla», pamauttamalla pesä hajalle vanhalla pyssyllä, vai
yksinkertaisesti poikien tavalla kiipeämällä puuhun, sitä eivät
turhantarkat vanhat kaupunginasiakirjat kerro. Mutta kaikki tuo
osoittaa, että rannikolla asuvat esivanhempamme olivat hyväsydämisiä
ihmisiä, että he suhtautuivat tähän kelpo kalastajaan, joka rakensi
pesänsä heidän kynnyksensä edustalle, melkein samoin kuin saksalainen
maalaisrahvas suhtautuu haikaraan, joka rakentaa pesänsä heidän
savupiipulleen, ja pitivät sen tuloa hyvän onnen ja runsaan saaliin
enteenä kalastajille. Kaukana erämaan sydämessä, missä Ismaques,
jota ei puute eikä yltäkylläisyys ole turmellut, pesii ja kalastaa,
aivan kuin sen esi-isät tuhansia vuosia sitten, tapaa vielä saman
kunnon linnun, joka kiihoitti meidän poikamaista mielikuvitustamme ja
voitti puolelleen meidän rannikolla asuvien esivanhempiemme sydämet.
Vastapäätä järven rannalla olevaa leiriäni, missä eräänä kesänä
kauan oleskelin kauniin paikan ja runsaan kalansaaliin takia, oli
kalasääskipari rakentanut pesänsä vuoren rinteellä olevan suuren kuusen
latvaan. Tämä lintupari se joka päivä kierteli kanoottini yllä tai
kallioiden kohdalla minun kalastaessani katsomassa, miten minä jaksoin
ja joka kerta poistuessaan ne kirahtivat ystävällisesti _tsi'vii!
tsi', ts'viiii!_ »Onnea ja hyvää kalansaalista!» Tarvittaisiin paljon
todisteita ennenkuin tulisin vakuutetuksi siitä, etteivät ne pitäneet
minua kalastajatoverinaan ja vilpittömästi iloinneet seuratessaan minun
menettelytapojani ja menestystäni.

Aluksi menin pesälle, en niin paljon tutkiakseni kalasääskiä kuin
luodakseni pikaisen silmäyksen metsän arkaan villiin elämään, joka
on piilossa useimmilta silmiltä. Kalan saalis oli hyvä, ja molemmat
emälinnut olivat taitavia kalastajia. Niin kauan kuin poikaset olivat
kasvuiässä oli kuusenlatvan suuressa pesässä aina kalaa viljalti.
Ylijäämä tästä yltäkylläisyydestä, päät, luut ja tarpeettomat jätteet,
oli viskattu pesästä maahan nälkäisten saaliinhakijain herkkupaloiksi.
Niinpä vesikko jätti sammakkometsästyksensä purolla tuntiessaan hyvää
lemua ilmassa. Haisunäätä kömpi alas mäkimailtaan ja ilmaisi tulonsa
kumealla huudolla. Kärpät, ja kerran muuan harmaa vanha mäntynäätä,
liian raihnainen ja reumatinen harjoittamaan tuottavaa puissa
metsästämistä, hiipivät pensaikosta hankkimaan elatustaan omin luvin.
Metsäkissat torailivat kuin riiviöt makupaloista; monesti öisin kuulin
niiden riitelevän siellä. Ja kerran iltamyöhällä, varjojen tummetessa,
kun minä pysyttelin piilossani kalliokossa, näin suuren ilveksen
hiipivän pensaikosta ja aivan kuin se olisi itsekin puuhiaan hävennyt
käyvän nuuskimaan noita kalanjätteitä.

Se oli kaikesta päättäen sen ensimmäinen retki. Se ei tiennyt, että
tämä ateria oli vapaa, vaan luuli kaiken aikaa olevansa varastamassa
jonkun toisen omaa. Sen liikkeet, hätkähdykset, kuuntelemiset, sen
hiljainen murina itsekseen, olivat näkemisen arvoiset. Se oli suurempi
kuin mikään muu lähitienoon eläin, eikä sillä ollut mitään pelon syytä;
mutta kaikki eläimet tuntevat suurta kunnioitusta metsästyslakia
ja toisen oikeuksia kohtaan, ja sen tunsi tuo kissakin. Sillä oli
kalannälkä, mutta niin suuri kuin se olikin, sen jokainen liike
osoitti, että se oli heti valmis karkaamaan käpälämäkeen ilmestyipä
miten pieni olento tahansa kirkaisemaan sille vasten naamaa: »Tuo
on minun!» Kun se myöhemmin perehtyi tapoihin ja kalasääskien
vieraanvaraisiin juhla-aterioihin, jotka olivat tarjolla jokaiselle
tulijalle, se saattoi tulla kylläkin rohkeasti ottamaan osansa, mutta
nyt, kun se liikkui varkain, pysähteli ja kuunteli arasti, se tarjosi
eläinten oikeuskäsitteistä kuvan, joka sellaisenaan korvasi pitkät
vahtitunnit.

Mutta kalasääsket itse ansaitsivat suurempaa huomiota kuin niiden
kutsumattomat vieraat. Ismaques, ollen kaikessa kunniallinen, avioituu
eliniäkseen ja palaa joka vuosi samalle pesälle. Olen tavannut
yhden ainoan poikkeuksen tästä säännöstä. Se oli kalasääski, jonka
tunsin poikavuosinani, ja joka eräänä kesänä menetti puolisonsa
tapaturmaisesti, ajattelemattoman urheilijan pyssystä. Ismaquesin
suru oli ilmeinen, välinpitämätönkin sen huomasi. Sen saattoi kuulla
sen ikävöivästä, kysyvästä huudosta, jota se kaiutti halki hiljaisen
kesäisen metsän, ja sen siipien liikkeistä, kun se lensi kauas toisille
vesille, ei kalastamaan, sillä Ismaques ei koskaan kalasta naapurinsa
alueilla, vaan etsimään kadonnutta puolisoaan. Monet viikot se kulki
tällä tavoin, haki ja huhuili kaikkialta, mutta lopulta yksinäisyys
ja muistot kävivät sille ylivoimaisiksi. Se jätti seudun paljon ennen
muuttoaikaa. Seuraavana keväänä tuli taas lintupari sille seudulle,
korjasi vanhan pesän ja alkoi kalastaa lammessa. Kalasääsket yleensä
karttavat toistensa kalavesiä, ja varsinkin vanhaa pesää ne suurella
kunnioituksella välttävät; mutta tämä pari tuli ja valtasi pesän muitta
mutkitta, aivan kuin olisi sopinut edellisen omistajan kanssa, joka ei
koskaan palannut.

Vanha kuusi vuoren kupeella oli ollut monta vuotta minun
kalastajaystävieni hallussa. Kuten tavallista on, se oli saanut
uhrata elämänsä noiden lintujen takia. Kalanrasva niiden alituisista
aterioista oli imeytynyt kuoreen ja valunut yhä alemmaksi ja
syvemmälle, niin että se haittasi nesteiden nousua ja vihdoin ehkäisi
niiden kohentumisen kokonaan. Silloin puu kuoli, ja oksa toisensa
jälkeen joutui pesänrakennusaineeksi. Rosoiset murtuneet oksanlatvat
kertoivat kaikkialla, miten ne oli katkaistu haukkojen tarpeiksi.

Se rakennustaiteenhaara, josta nämä katkenneet oksanlatvat tietävät
kertoa, on aivan omintakeinen. Siihen saattaa joka kevät kukin itse
perehtyä, kun vain käy katsomassa lintuja niiden pesänrakennuspuuhissa.
Perustukseen käytetään suuria tikkuja. Sellaisia on maassa kaikkialla,
mutta Ismaques ei koskaan laskeu maahan, jos se suinkin voi sitä
välttää. Silloinkin kun se lentäessään metsän yli pudottaa tavallista
raskaamman kalan, se vain katsoo pahoilla mielin sen putoamista, mutta
ei seuraa sitä. Sillä saattaa olla nälkä, mutta sen suuret koukkukynnet
eivät koske maahan. Se ei osaa käydä, ja se menettää maassa kaiken
voimansa. Siksipä se kääntyy takaisin ja pyytää kärsivällisesti
tuntikaudet saadakseen tappion korvatuksi.

Kun se tarvitsee tikkuja pesänsä rakentamiseen, niin se etsii puun,
missä on kuivuneita oksia, ja sitten murtaa ne poikki painollaan.
Jos oksa on sitkeä, niin se kohoo korkealle sen yläpuolelle ja putoo
sieltä kuin kanuunan kuula, tarttuu kynsillään oksaan ja naksahuttaa
sen iskunsa voimalla poikki. Kahdesti olen metsästä kuullut
paukauksen, joka on ollut melkein kuin pistoolin laukaus, ja se on
johdattanut minut paikalle, mistä Ismaques on puolisoineen keräämässä
rakennusaineita. Paukaus oli vain oksan naksahdus, kun se katkesi
suurien lintujen pudottautuessa sille. Kerran se pudottausikin liian
huimasti ja tuli miltei maahan asti. Kovasti se sai räpytellä siipiään
ennenkuin se taas pääsi niiden varaan ja liiti iloisesti pois pidellen
neljän jalan pituista tikkua tiukasti kynsissään.

Linnuilla on vielä toinenkin mainio taito, jonka huomasin siellä
syksyllä, tavallista myöhemmin tullessani järven poikki. Kun Ismaques
muuttaa pitkäksi talvikaudeksi etelään, niin se ei jätäkään taloaan
ilman muuta alttiiksi talven tuulille, vaan tilkitsee pesänsä
päällystän lujasti vahvoilla tuoreilla oksilla. Epäilyttävät oksat
poistetaan ja niiden sijaan pannaan uudet, niin että koko rakennus
on kunnossa talven myrskyjä vastaan. Kun pesä sitäpaitsi aina on
hyvin kyllästetty öljyillä, jotka tekevät sen kestäväksi sadetta
vastaan, niin on se Ismaquesin palattua taas vähällä vaivalla valmis
asuttavaksi. Ismaques rakentaakin elinkaudekseen ja tietää syksyllä
matkalle lähtiessään, että ellei odottamattomia vahinkoja satu, niin
on talonhaltijalla keväällä kotiinsa palatessaan vastassaan vanhojen
muistojen rauhaisat tervetuliaiset. Tekevätkö kaikki kalasääsket näin
vaiko ainoastaan nämä kaksi Suurella Squatuk-järvellä asuvaa — mitkä
muuten olivat erittäin viisaita lintuja —, en osaa sanoa.

Minne nuoret linnut joutuvat, on minulle niinikään salaisuus. Suhteet
kotiin ovat hyvin vahvat, ja poikaset elävät vanhempien kanssa paljon
kauemmin kuin useimpien muiden lintujen poikaset; mutta kun kevät
tulee, niin vain vanhat linnut palaavatkin kotipesälle. Nuoret tulevat
luullakseni kyllä takaisin samoille tienoille, mutta jos kotilampi
on pieni, niin ne eivät rakenna pesää sen rannalle eivätkä tunkeudu
samoille vesille. Samoin kuin jäälinnuilla ja ristisorsilla, näkyy
myös kalasääskillä olevan sääntönä, että kullakin lintuparilla on oma
lampensa tai osa lampea; mutta minkälaisen vanhan vesiasetuksen mukaan
ne löytävät ja määräävät osuutensa, siitä ei vielä olla selvillä.

Pesässä oli sen löytäessäni kaksi poikasta. Minun oli tapana tarkastaa
niitä milloin ei ollut mitään liikettä pensaikossa piilopaikkani
lähellä. Ne olivat onnellisia, kimakkaäänisiä pikku vekkuleita, lihavia
ja maailmaan tyytyväisiä. Joskus ne saattoivat istua tuntikausia pesän
reunalla ja katsella suippojen puunlatvusten yli alas järvelle; suuri,
humiseva vihreä maailma, ohikiitävät linnut, valon väike lainehtivan
järven pinnalla ja etäisten vuorten tumma samea sini, kaikki tuntui
niistä ihmeellisen mielenkiintoiselta, päättäen niiden eleistä ja
innokkaasta piipityksestä. Samalla saattoi leveä siipipari leijailla
näkyviin. Silloin nekin levittivät siipensä hajalleen ja alkoivat
kiihkeästi piipittää — _pip, pip, tsivii' tsip, tsiviiii!_ »saitko sinä
sitä? Onko se suuri, emo?» Niin ne saattoivat varpaisillaan vaappua
suuren pesän reunalla ja kurkottaa kiihkeästi kaulojaan nähdäkseen
vilahduksenkin saaliista. Väliin vain toinen emälinnuista lähtee
kalastamaan ja toinen jää siksi aikaa pesää vartioimaan. Mutta jos
saalis on niukka, menevät molemmat linnut järvelle saaliin pyyntiin.
Silloin emo, joka on suurempi ja vahvempi kuin uroslintu, kalastaa
pitkin rantoja ja niin lähellä pesää, että se samalla kuulee ja näkee
poikaset. Uros saattaa toisinaan liidellä kauas järvelle aina laskujoen
suulla olevalle taimensyvänteelle saakka, missä suuret säynävät
asustavat, etsimään parempia kalavesiä. Jos silloin sattuu vahva tuuli
puhaltamaan, niin saat nähdä hauskan purjehdustaidonnäytteen, kun se
palaa takaisin kaloineen. Se ei koskaan lennä suoraan tuulta vasten,
vaan kulkee luovien eteenpäin, aivan kuin se olisi oppinut tuon taidon
tarkkaamalla rannikon kalastajia kun he luovien purjehtivat satamaan.
Jos sitä lähemmin kiikarilla katsot, niin näetpä, että se aina
kulettaa kalansa pitkittäin, pää edellä, jotta tuuli ja ilma pääsevät
mahdollisimman vähän haittaamaan kulkua.

Sinä varmaan alat yhä enemmän kunnioittaa Ismaquesta, kun näet, miten
hyvin se osaa ruokkia poikasiaan, miten ne kasvavat ja lihovat. Jos
kala on suuri, niin se revitään kappaleiksi ja syötetään palasittain
poikasille, ja yhden syödessä vartoo toinen vuoroaan mallikelpoisen
maltillisesti. Ei siinä tyrkitä eikä ahmien tavoitella ensimmäistä
tai suurinta palaa, kuten on laita kultarintakertun pesässä. Jos
kala on pieni, niin se annetaan kokonaisena yhdelle poikaselle, joka
paloittelee sen parhaansa mukaan ja pistää poskeensa, mutta emolintu
liitää takaisin lammelle toista etsimään. Toinen poikanen seisoo
sillaikaa pesän laidalla, piipittää hyvää onnea emolle ja vartoo
vuoroaan, nähtävästi vähääkään aikomatta siepata vieressä olevan siskon
osaa.

Aivan sääskien alapuolelle Ismaquesin tupahirsien lomaan oli eräs
närhipari rakentanut pesänsä ja elätti siinä poikasiaan niillä
runsailla muruilla, jotka rikkaan pöydältä putosivat. Oli hauskaa
ja jännittävää nähdä, miten tuo harvinainen ystävyys muutti närhin
luonnetta. Deedeeaskhilla, sininärhillä, ei ole ainoatakaan ystävää
metsänväen joukossa. Kaikki tietävät, että se on varas ja juonittelija,
ja ajavat sen armotta pois, milloin tapaavat sen pesänsä läheisyydessä.
Mutta suuret kalasääsket lausuivat sen tervetulleeksi ja luottivat
siihen, ja närhi osoittautui täysin tämän harvinaisen luottamuksen
arvoiseksi. Se ei koskaan pyrkinyt varastamaan poikasilta, ei
silloinkaan, kun emolintu oli poissa, vaan tyytyi, kun sai poimia
poikasilta varisseet palat. Ja runsain mitoin se maksoi takaisin
Ismaquesille velkansa pitämällä silmällä pesää ja vieläpä koko vuoren
rinnettä. Metsässä ei tapahtunut mitään, mitä närhi ei tiennyt; se
muistutti näin ennen kaikkea valpasta terrierikoiraa, joka tietää,
että sen tarvitsee vain haukkumalla kutsua avuksi suurempi voima, joka
kykenee karkoittamaan kaikki vaarat. Kun metsänväkeä tuli alas vuorelta
herkuttelemaan puunjuurelle tippuneilla kalanpäillä, niin Deedeeaskh
laskeutui niiden joukkoon kirkumaan ja hääräilemään tyydyttämättömän
uteliaana. Niin kauan kuin ne ottivat vain omansa, ei närhi nostanut
melua. Se oli vain vahtimiehenä mukana ja antoi kuokkavieraiden
katkerasti tuntea erehtyneensä, jos ne osoittivat halua heittää
pahansuopia silmäyksiä ylös pesään. Kerran, kun kanoottini liukui
pitkin rantaa, kuulin närhin tutun hätähuudon. Kalasääsket leijailivat
järvellä tähystelemässä, viiluisiko kaloja lähellä pintaa ja syöksyivät
heti pesälle hälyytyksen kuullessaan. Minä painauduin kauemmaksi
järvelle ja näin sieltä, kuinka kalasääsket lensivät pienessä ympyrässä
puunlatvojen yllä ja päästivät kiukkuisasti teräviä ja lyhyitä
parahduksia. Sitten ne alkoivat ankarasti ahdistaa jotakin eläintä —
luultavasti kiiltonäätää, joka oli kiipeämäisillään puuhun. Minä läksin
hiipimään paikalle nähdäkseni, mitä oli tekeillä, mutta ennenkuin ehdin
perille, olivat ne jo karkoittaneet tunkeilijan tiehensä. Kuulin kuinka
toinen närhistä seurasi rosvoa kauas metsään ja piti suurta hälinää
ilmaistakseen siten Ismaquesille miten etäällä se nyt oli. Toinen närhi
oli sillaikaa pikku poikasiensa luona suurten tummien siipien varjossa.
Pian Deedeeaskh palasi taas takaisin, oli innoissaan ja kertoi omalla
tavallaan suurella touhulla, että se oli ajanut tuon lurjuksen aina sen
pesälle saakka ja että se tästä lähtien pitää sitä tarkasti silmällä.

Jos suuri haukka tuli lähettyville tai jos nuori pöllö jonakin pimeänä
iltana liikkui lähimetsässä, nosti närhi hälinän, ja kalasääsket
palasivat heti järveltä. Oliko Deedeeaskhilla suurempi huoli omista
poikasistaan kuin nuorista kalasääskistä, sitä en ollenkaan voi
tietää. Kalasääskien käyttäytymisessä sellaisissa tilaisuuksissa oli
omituisesti pelkoa ja uhmaa sekaisin. Emo oli pesässä, Ismaques itse
kierteli pesän yläpuolella, ja kummatkin kirkuivat kimeitä uhmaavia
vihellyksiä. Mutta höyhenpeitteisen rosvon kimppuun ne eivät koskaan
käyneet niinkuin ne olivat käyneet kiiltonäädän kimppuun, ja mikäli
minä huomasin ei se ollut tarpeen. Kookooskoos, pöllö, ja Havahak,
haukka, saattoivat olla hyvinkin nälkäisiä, mutta kun ne näkivät noiden
suurien siipien kaartelevan pesän yläpuolella ja kuulivat kimeän
taisteluhuudon, niin ne kaikkosivat kiireesti muille metsästysmaille.

Oli vain yksi ainoa vihollinen, joka tuotti kalasääskille varsin
vakavaa haittaa; kuitenkin sekin tapahtui olosuhteisiin nähden
mahdollisimman lievällä tavalla. Se vihollinen oli Cheplahgan, kotka.
Kun se oli nälkäinen eikä ollut itse löytänyt mitään ja sen kaksi
poikasta pesässä kaukana vuoristossa halusi vaihteeksi kalaa, niin se
heitti siipensä tuulen varaan ja kohosi yläilmoihin, mistä se näki
kalasääsket järvellä kalastamassa. Hiljaa leijaillen se saattoi vartoa
tuntikausia, kunnes näki Ismaquesin saavan suuren kalan. Silloin
se syöksyi alas kuin nuoli ja kävi käsiksi Ismaquesiin terävillä
kynsillään, kuten rosvo ainakin. Oli aivan turhaa koettaa paeta.
Toisinaan Ismaques yritti, mutta suuret mustat siivet kiepsahtivat
eteen ja läimähyttivät selvän ja ankaran varoituksen. Niin pako aina
raukesi. Viisaana lintuna Ismaques pudotti kalansa, kotka syöksyi sitä
tavoittamaan ja saavutti sen monesti ennen kuin se ehti veteenkään.
Mutta se ei koskaan vahingoittanut kalasääskiä eikä koskaan häirinnyt
niiden pesää. Siten ne saattoivat sentään jotenkuten tulla toimeen
yhdessä. Cheplahgan sai silloin tällöin kalaa omalla röyhkeällä
tavallaan, ja kunnon Ismaques, joka ei koskaan kauan kärsinyt nälkää,
käänsi pian asian parhainpäin. Tästä näkyy, että kalastus oli myös
opettanut Ismaquesille kärsivällisyyttä ja viisasta elämänfilosofiaa.

Närhit eivät koskaan puuttuneet näihin otteluihin. Joskus ne
kajahuttivat kimakan varoitushuudon silloin kun Cheplahgan syöksyi
alas siniseltä taivaalta Ismaquesin niskaan; mutta ne näyttivät
hyvin tietävän, miten tuon epätasaisen taistelun täytyi päättyä. Ne
kinastelivat siitä aina keskenään, enkä minä koskaan päässyt selville,
mitä niiden torailu tarkoitti.

Mitä itseeni tulee, niin olen varma siitä, ettei Deedeeaskh koskaan
päässyt varmuuteen, mitä minusta oli ajateltava. Alussa kun minä tulin
seudulle, ne saattoivat huutaa apua ja hätyyttää kalasääsket liikkeelle
lentelemään pesänsä ympärille ja tutkimaan keltaisilla silmillään,
mikä vaara alhaalta pensaikosta oli uhkaamassa. Mutta kun muutaman
kerran olin piilottautunut enkä vähimmälläkään tavalla ollut häirinnyt
pesiä enkä nälkäisiä maankiertäjiä, jotka herkuttelivat kalasääskien
runsaasta ylijäämästä, niin Deedeeaskh katsoi minut laiskaksi,
vaarattomaksi olennoksi, jota kuitenkin sieti pitää silmällä. Se oli
yhä edelleenkin utelias tietämään, mitä minä siellä tein. Toisinaan,
juuri kun luulin närhien olevan jossain kaukana, ne olivatkin oksalla
aivan pääni päällä ja tarkastelivat minua hyvin tutkivasti. Kun lähdin
poispäin, niin närhi saattoi tulla jäljessäni aina kanootilleni saakka,
mutta se ei enää hälyyttänyt kalasääskiä, ellen jollain oudolla
liikkeellä herättänyt sen epäluuloa. Mutta kun silloin kalasääsket
näkivät minut, niin ne kääntyivät yhden kirahduksen päästettyään
takaisin, aivan kuin olisivat tietäneet, ettei minusta ollut niille
mitään vaaraa. Ne olivat nähneet minut niin usein kalastamassa, että
varmaankin luulivat ymmärtävänsä minua.

Muuan omituinen tapa oli näillä linnuilla, jommoista en koskaan ennen
ollut huomannut. Toisinaan näet, kun oli tulossa sään muutos, tai kun
linnut itse ja heidän poikasensa olivat syöneet itsensä kylläisiksi,
Ismaques saattoi kohota suunnattoman korkealle, teki siellä hitaita
kaarroksia, leveät siivet pingoitettuina lujasti tuulta vasten, aivan
kuin se olisi ollut tavallinen kanahaukka, joka liitelee omaksi
huvikseen ja mietiskelee maailman asioita katsellen niitä syrjäisenä ja
niin etäältä, etteivät ne siihen koske. Äkkiä, kuuluvasti ja terävästi
viheltelemällä ilmaisten aikeensa, se saattoi pudottautua tuhannen
jalan verran alaspäin kuin lyijyvaaja, mutta pysähytti sitten vauhtinsa
puolitiessä, tuli pesälle kuusen latvaan liidellen ristiin rastiin,
pyörähdellen, sukeltaen, kuperkeikkoja tehden, villisti vihellellen
ja haltioissaan huudahdellen, — aivan kuin urosteiri tulee pyörien ja
liverrellen alas korkeudesta lepän juurelle ruskean puolisonsa luokse.
Sitten Ismaques saattoi nousta uudestaan ja toistaa huiman temppunsa,
kun sen kookkaampi puoliso taas pysyi hiljaa kuusen latvassa ja pikku
kalasääsket kurkottivat varpaisillaan pesänreunalta ja piipittäen
ihmettelivät ja ihastelivat isän loistavaa taidonnäytettä.

Epäilemättä tämä kuuluu Ismaquesin kevättapoihin, joilla se koettaa
saada ihailevan silmäyksen puolisonsa terävistä keltaisista silmistä;
mutta minä huomasin sen vielä useammin tekevän näin siihen aikaan,
jolloin pikku kalasääskien siivet alkoivat venyä ihmeteltävän pitkiksi
ja se koetti puolisonsa kanssa kaikilla hyvänsuovilla tavoilla
houkutella niitä jättämään pesän. Olen miettinyt — saamatta ensinkään
tukea oletukselleni, eikö se vain koettanut tällä merkillisellä tavalla
herättää poikasien lentohalua, näyttämällä niille, miten ihmeteltäväksi
lentotaidon saattoi kehittää.




Pienien kalastajien koulutus


Tuli päivä, jolloin istuessani kalastamassa kalliolla huomasin
emo-kalasääsken äänen muuttuneen, kun se tuli liitäen minun
kalastuspaikalleni, — _Tsip tri'vii. Tsip tsip, tsi'viiii!_ Se oli
ilmeisesti kalastajien tavallinen huuto, mutta siinä oli uusi sävy,
riemun ja tyydytyksen sävy, joka tahtoi sanoa, että katsoppas tänne!
Ennenkuin saatoin kääntää päätäni, sillä kala nyki paraikaa, tuli
perässä toisia ääniä, — _Pip, pip, pip, tsp'iii! Pip, tsi'vii! Pip,
tsi'viiii!_ Se oli kummallinen sekasotku, joukko yhtaikaa kuuluvia
hyvänonnentoivotus-huutoja; päätäni kääntämättä tiesin nyt. että kaksi
uutta kalastajaa oli liittynyt pyyntikuntaan.

Emolintu — sen voi paikalla tuntea siitä, että se on suurempi kooltaan
ja sen rintatäplät ovat tummemmat — kääntyi minua kohti, kun minä
katsahdin tulijoita lausuakseni ne tervetulleiksi, ja lensi suoraan
pääni ylitse, ja pienokaiset lentää räpsyttelivät lystikkäästi sen
takana. Kaksi päivää aikaisemmin, jolloin minä läksin retkelle toiselle
järvelle pyytämään suurempia taimenia, pikku kalasääsket seisoivat
vielä pesän reunalla, korvat kuuroina aikuisten lintujen vakuutuksille,
että oli jo tullut aika käyttää suuria siipiä. Viime kerran ne
nähdessäni kiikarillani oli emolintu toisessa puussa, isä toisessa,
kummallakin mukanaan kala, jota ne näyttivät poikasille viettelevän
lyhyen välimatkan päästä, kehoittaen niitä kalasääskien kielellä
tulemaan ottamaan kalaansa; nuoret linnut puolestaan venyttivät
nälkäisinä siipiä ja kaulaa ja koettivat viheltää kalaa luokseen, kuten
vihelletään koiraa yli kadun.

Minun poissa ollessani olivat emon kepposet ja kärsivällisyys
tehneet tehtävänsä. Poikaset lensivät jo koko hyvin. Nyt ne olivat
ensimmäistä kertaa kalanpyyntiä oppimassa, ilmeisestikin; ja minä
lakkasin kalastamasta, antaen täyn vaipua pohjamutaan — missä ankerias
tuotapikaa sotki koukkuni vanhaan juureen — katsoakseni, miten linnut
menettelivät. Sillä kalastus ei ole Ismaquesilla vaistossa, vaan se on
yksinkertaisesti harjoituksen tulos. Aivan samoin kuin nuoret saukot
tunsivat nekin jokapäiväisestä kokemuksesta vain, että kala oli niiden
oikea ruoka, eikä teiret ja jänikset. Jos ne jätetään yksikseen ja
erittäinkin jos niitä ruokitaan lihalla ja sitten päästetään vapaiksi,
ne siirtyvät suoraapäätä vanhaan haukkojen tapaan ja lähtevät ajamaan
saalista metsästä, mikä on paljon helpompaa. Kalaa pyytämään niitä
on opetettava ensi päivästä lähtien, jolloin ne jättävät pesän. Ja
jokaisen on kerrassaan jännittävää katsoa, mitenkä se käy päinsä.

Nuoret kalasääsket lensivät raskaasti pieniä säännöttömiä ympyröitä,
pälyten harjaantumattomilla silmillään vettä tehdäkseen ensimmäisen
syöksynsä. Niiden yläpuolella leijaili emo-lintu levein tasaisin
siivin, viheltämällä ohjaten aloittelijoiden suuntaa. Kalaa oli
runsaasti, mutta siinä ei vielä ole kyllin kalasääskelle, jonka on
nähtävä saaliinsa kiitävän lähellä pintaa, jotta se voi ajatella
syöksymistä. Kalat hyppelivät järvessä ja aurinko paistoi kirkkaasti.
Pienillä kalastajilla oli täysi työ, kun ne kirkkaassa ilmassa
pitivät silmällä liikettä järven pinnalla. Niiden silmät eivät vielä
olleet kyllin nopeat huomaamaan, milloin piti syöksähtää. Jokainen
valonheijastus syvyydestä alhaaltapäin sai ne huutamaan: _pip! pip!_
»Tuossa on!» _pip! pip!_ »Tuossa menee!», niinkuin poika, jonka onkea
ensi kerran kala nykii. Mutta emon lyhyt kirkas vihellys pysäytti ne
ennenkuin ne ehtivät alkaakaan pudota. Silloin ne lentää räpsyttivät
ylös emon luokse tehden innokkaasti vastaväitteitä ja vakuuttaen, että
ne kyllä osaisivat ottaa kalan aivan varmaan, jos vain emo antaisi
niiden koettaa.

Kun ne liitivät minun ylitseni, niin toinen poikasista sattui
huomaamaan minun välkkyvän kalakasani kalliolla. _Pip, tsi'viii!_ se
vihelsi, ja ne tulivat molemmat alas kuin raketit. Niillä oli nälkä,
siinä oli kalaa aivan kynnen tavoitettavissa, eivätkä ne olleet
ensinkään huomanneet minua, joka istuin hyvin hiljaa kallioiden
keskellä. _Pip, pip, pip, hurraa!_ ne piipittivät alas tullessaan.

Mutta emo-lintu, joka oli huomannut minut kalakasoineni jo heti ensi
kierroksellaan, liiti nopeasti väliin ja kirkui omituisella toruvalla,
puoleksi vihaisella, puoleksi hätäisellä äänellä, jommoista en ollut
kuullut sen milloinkaan ennen käyttävän, _tsip, tsip, tsip! tsip!
tsip!_. — Ääni kävi kerta kerralta terävämmäksi ja kimakammaksi, kunnes
poikaset tottelivat sitä ja kääntyivät pois. Kun katsahdin ylös, olivat
ne juuri pääni päällä ja katselivat minua innokkain ihmettelevin
silmin. Sitten emo johti ne laajassa kaaressa loitommaksi ja puheli
niille viisain rauhallisin vihellyksin ennenkuin se opasti ne takaisin
pyyntiyrityksiin.

Nyt ne liitelevät ympyröitään aivan erään kalaparven yläpuolella.
Toinen poikasista näkee kalan ja laskeutuu alemmaksi seuraamaan sitä.
Emokin näkee sen ja huomaa, että kala on kohoamassa pinnalle ja jättää
viisaasti nuoren kalastajan yksin. Tämä on liian lähellä vettä nyt,
välkkyvät ja tanssivat aallot hämmentävät sitä. Kalan hopeavälke häipyy
sen näkyvistä aallonharjan kimmellykseen. Emolintu kohoaa korkeammalle
ja viheltää poikasenkin ylemmäksi, mistä se voi nähdä paremmin. Mutta
sieltä näkyy kala taaskin, ja poikanen, nälissään ja maltittomana,
kokoo siipensä hyökkäykseen. _Tsip, tsip!_ »odota, se menee alas»,
varoittaa äiti. Mutta nuori lintu on liian nälissään odottamaan ja
syöksyy alas kuin nuoli. Se on tuskin metrin päässä vedenpinnasta,
kun suuri vaahtopää aalto nousee ja säikähyttää sitä. Se epäröi,
tekee käännöksen ja lentää räpsyttää lystikkäästi poispäin. Silloin
vaahtopään alta näkyy taas hopeavälke. Lintu syöksyy alas paikalla, —
_uh! buu!_ — niinkuin poika, joka ensi kerran sukeltaa. Se on hyvän
aikaa poissa näkyvistä, jolloin jo kaksi aaltoa vyöryy sen ylitse, ja
minä pidätän henkeäni odottaessani sen ylösnousua. Sitten se tulee
esiin pärskyttäen ja pudistellen, ja tietenkin ilman kalaa.

Kun se nousee raskaasti, niin emo, joka on liidellyt sen yläpuolella
vihellellen neuvoa ja rohkaisua, pysähyttää vauhtinsa kerrassaan
lyömällä kerran siipensä ilmaa vasten. Se on nähnyt saman kalan ja
huomannut, miten se pujahti tiehensä kun poikanen syöksyi veteen ja
näkee sen nyt kalaparven reunalla, missä karpit leikkivät. Se tietää,
että nuoret oppilaat menettävät helposti intonsa, ja että nyt oli
aika rohkaista sitä. _Tsip, tsip!_ »odota, minä näytän sinulle», se
viheltää; — _Isiiiip!_ lopussa terävä korostus, minkä äänen pian
huomasin ilmaisevan hyökkäystä. Huutaessaan se kokoo siipensä ja
ampuu alaspäin molskahtaen voimakkaasti veteen poikkipäin aaltoa, jää
sen alle ja nousee ylös toiselta puolelta pitäen kynsissään suurta
säynävää. Pienokaiset seuraavat, viheltävät ihastustaan ja puhelevat
sille, että ehkäpä nyt on aika palata pesälle ja katsoa tätä kalaa,
ennenkuin jatketaan kalastamista. Mikä tietenkin merkitsi sitä, että
ne tahtoivat syödä sen ja mennä maata täysin tyytyväisinä hauskaan
kalastusmatkaansa; ja sillä olisi päästy sen päivän opinnoista.

Emolla on kumminkin toiset tuumat viisaassa päässään. Se tietää,
etteivät poikaset vielä ole väsyneet, vaan ainoastaan nälkäisiä,
ja että on vielä opetettava paljon, ennenkuin säyneet lakkaavat
parveilemasta ja kalasääsket voivat palata rannalle. Se tietää myöskin,
etteivät ne ole vielä oppineet niitä kahta asiaa, joita oppimaan
se toi ne: että kala on aina otettava kun se nousee pinnalle, ja
syöstävä veteen aina etupuolelta aaltoa vastaan, harjan alle. Se pitää
kalaa lujasti kynsissään, kumartuu hitaasti lentäessään ja lyö sen
koukkupäisellä nokallaan tainnoksiin yhdellä iskulla selkärankaan.
Sitten se pudottaa sen takaisin aaltoihin. Nousten kallioni huipulle
minä saatan silloin tällöin nähdä sen liikuskelevan lähellä veden
pintaa.

_Tsiiiip!_ »koetappas nyt», se viheltää.

_Pip, pip!_ »tuossa menee!» huutaa se poikanen, jonka koe
äsken epäonnistui, ja se syöksyy alas ja sukeltaa veden alle
mallittomuudessaan unohtaen neuvot ja esimerkin ja edellisen
kokemuksensa.

Taaskin aallot lyövät sen ylitse, mutta emon vihellyksessä on
tyytyväinen sävy, joka kertoo minulle, että se näkee poikasen ja että
tämä tekee tehtävänsä hyvin. Kun se hetken päästä tulee taas näkyviin
pyristen ja tirskuen, niin se pitää kiinni kalastaan ja kirkuu ilosta.
Se lentää pois matalaa raskasta lentoa pesälle. Emo kaartelee hetken
sen yläpuolella ollakseen varma, ettei saalis ole liian raskas; sitten
se palaa toisen aloittelijan luokse ja liikkuu edestakaisin kalaparven
reunoilla.

Nyt käy selväksi minunkin silmilleni, että nuoret kalasääsket ovat
luonteeltaan perin erilaiset. Ensimmäinen oli innokas, itsepäinen ja
malttamaton; toinen on tyynempi, voimakkaampi ja tottelevaisempi. Se
tarkkaa emoa, se ottaa varteen merkit. Viisi minuttia myöhemmin se
tekee komean, mallikelpoisen hyökkäyksen ja nousee ylös kaloineen. Emo
viheltää kiitosta laskeutuessaan sen rinnalle. Seuraan niitä silmilläni
kun ne pakisten keskenään kuin kaksi vanhaa tuttavaa menevät hiljaista
lentoa yli vaahtopäiden ja kohoavat suippenevien puunlatvojen päällitse
pesälle.

Nyt ovat päivän opinnot lopussa, ja minä menen takaisin täkyongelleni
saatuani uutta ihmettelemisen aihetta noilta kalastajaveljeskunnan
siivellisiltä jäseniltä. Kenties on mietteissäni myöskin kateutta
kun solmin uuden koukun entisen sijaan, jota ankerias sillä hetkellä
varmaankin juuri koetti nyhtää pois leuastaan syvällä mudassa. Olisipa
minua vain joku opettanut tuolla tavalla, niin varmaan olisin nyt
parempi kalanpyytäjä.

Seuraavana päivänä, kun emo tuli poikasineen järvelle kalaparven luo,
oli niille valmistettu yllätys. Puolen tuntia olin jo ollut odottamassa
niiden tuloa. Ismaquesin kalanpyynnissä oli muutamia seikkoja, jotka
hämmästyttivät minua ja hämmästyttävät minua vielä nytkin. Jos se olisi
pyytänyt kalat nokallaan, siihen tapaan kuin koskelo ja saukko, niin
olisin ymmärtänyt sitä paremmin. Mutta pyytää kalaa — jonka uinti on
nopea kuin salama veden alla — jaloillaan, voimatta veteen tultuaan
nähdä kalaa yhtä vähän kuin jalkojaan, siihen tarvitaan hämmästyttävää
laskutaitoa. Ja minä olin keksinyt juonen, jonka avulla toivoin saavani
selville, mitenkä se tapahtui.

Kun kalastajat luovivat näkyviin ja niiden innokas kirkuminen kuului
niiden edellä yli järven, niin minä meloin kiireesti järvelle ja laskin
irti puolen tusinaa säyneitä matalaan veteen. Olin pitänyt niitä
hengissä niin kauan kuin mahdollista suuressa sangossa, ja niissä oli
vielä niin paljon henkeä jäljellä, että ne kykenivät liikuttelemaan
eviään lähellä pintaa. Kun kalastajat saapuivat, istuin paraikaa
kalliokossa, kuten tavallista, odotellen emolinnun _tsi'vii_ huutoa.
Mutta minun viisas keinoni ei vienyt mihinkään tuloksiin, paitsi
mahdollisesti siihen, että linnuilta meni sen päivän opinnot pilalle.
Ne näkivät syöttini paikalla. Toinen poikasista sukelsi suin päin, meni
veden alle, menetti kalansa, kohosi, syöksyi taas. Sillä kertaa se sai
sen ja meni tirskuen matkaansa. Toinen odotti otollisinta aikaa, tuli
veteen pitkällä sukkelalla syöksyllä ja sai kalansa menemättä veden
alle. Harjoitus oli lopussa melkein ennen kuin se oli alkanutkaan.
Emo kaarteli ympäri muutamia hetkiä ihmeissään katsellen, kun nuoret
kalamiehet lentää räpsyttivät rinteen yli pesälle. Jotakin oli
hullusti. Se oli kalastanut kylliksi kauan tietääkseen, että menestys
merkitsi jotain muutakin kuin hyvää onnea; ja tämän aamun menestys oli
ollut liian helppo. Se liiteli hitaasti yli matalikon pannen merkille,
että kalat olivat paikassa, minne ne ilmeisesti eivät kuuluneet, ja
laskeutui epäluuloisesti tarkastamaan muuatta suurta säyneitä, joka
kellui maha ylöspäin vedenpinnalla. Sitten se syöksähti veden alle,
minne minun katseeni ei voinut seurata sitä, tuli takaisin, silläkin
kala mukanaan, ja seurasi poikasia pesälle.

Seuraavana päivänä viritin ansan uudelleen samalla tavalla. Mutta
emo, jolla poikasten opetus yksin oli silmämääränä, muisti eilisen
päivän ansaitsemattoman menestyksen ja tuli tutkimaan, jättäen
poikaset kaartelemaan etäisemmälle rannalle. Siellä olivat kalat
taaskin matalassa vedessä, ja tuolla — aivan liian helppoa — oli kaksi
kuollutta kalaa kellumassa aalloilla. Se teki äkkiä käännöksen ja
meni takaisin ikäänkuin se ei olisi nähnyt mitään, vihelsi oppilaansa
luokseen ja liiti niiden kera toisille kalapaikoille.

Tuota pikaa kuulin toisesta paikasta niiden piipitykset ja terävän,
lopussa kohoavan _tsiiiip_-huudon, mikä oli emon syöksymismerkki.
Meloin paikalle kanootillani ja löysin ne kaikki kiertelemässä ja
sukeltelemassa kalaparven kohdalla, missä tiesin kalojen olevan
pienempiä ja vikkelämpiä ja missä oli liljakaislikkoa, joka tarjosi
pakosataman, minne ei mikään haukka voinut niitä seurata. Parikymmentä
kertaa näin niiden hyökkäävän onnistumatta, emon kaarrellessa niiden
yläpuolella tai rinnalla viheltäen neuvojaan ja rohkaisuaan. Ja kun ne
vihdoin tavoittivat kalansa ja kantoivat sen pois vuorelle päin, niin
niiden siipien lyönneissä ja viheltävissä kirkaisuissa kuului sellaista
riemua, jommoista ei ollut voinut huomata edellisenä päivänä.

Emo seurasi niitä matkan päästä ja tultuaan minun kalaparveni
kohdalle poikkesi vielä kerran katsomaan siellä olevia kaloja. Kolme
oli nyt kellumassa kahden asemasta; muut — mitä niistä oli jäljellä
— ponnistelivat voimattomina vedenpinnalla. _Tsip, tsi'viii!_ se
vihelsi halveksivasti: »runsaasti kalaa täällä, mutta ei tästä ole
kalastukseen.» Sitten se syöksyi, meni veden alle, tuli ylös mukanaan
suuri säyne — ja oli samassa omilla teillään, jättäen vain veden
räiskeen ja avartuvan ympyrän nauravia, tanssivia, kiusoittavia
aallonväreitä kertomaan minulle, kuinka se tavoittaa kaloja.




Kun karhu tulee vastaan


Kun karhu tulee vastaasi, niin siinä hämmästyy aina kaksi, toinen olet
sinä ja toinen on karhu. Sinä retkeilet suurissa metsissä ja olet ehkä
juuri etsimässä Mooweenia; ehkäpä kovasti haluat ja ikävöit nähdä sitä;
mutta kun astelet mustikkaista polkua ja se yht'äkkiä on edessäsi,
sulkee sinulta tien ja katsoo tarkkaan sinua silmiin saadakseen selvän
hankkeistasi, silloin tunnet luullakseni samaa kuin ihminen, jonka on
tapana iltaisin katsoa sänkynsä alle, onko siellä varas, ja joka nyt
tosiaankin löytää varkaan kyyristyneenä juuri sieltä, missä on aina
kuvitellutkin sen olevan.

Mooween puolestaan pitää sinua aina silmällä, jos se kerran on saanut
tietää sinun liikuskelevan hänen metsissään. Ei silti, että se
erikoisesti haluaisi tavata sinua! Se on kuin laiska mies, joka etsii
työtä, mutta kaiken aikaa toivoo hartaasti, ettei saisi. Karhu on hyvin
vähän utelias — vähemmän kuin mikään muu metsän asukas. Se rakastaa
yksinäisyyttä; ja niinpä, jos se ajaakin sinua takaa päästäkseen
selville olinpaikastasi, se aina pyrkii rehellisesti jättämään
sinulle niin suuren liikkumisalan kuin mahdollista, mutta itse hiljaa
pujahtamaan syvemmälle metsän yksinäisyyteen. Kun tämä sen halu on
paljon suurempi kuin sinun turha uteliaisuutesi nähdä jotain uutta,
niin sinä harvoin tapaat Mooweenia sielläkään, missä se eniten asustaa.
Tämä on sitä runollista oikeudenmukaisuutta, jota tapaat kaikkialla
suurilla saloilla.

Minusta näyttää yhä selvemmältä, ettei luonto jakele lahjojaan
yksinomaan olioiden tarpeen, vaan paljon enemmän niiden halun mukaan.
Tuo halu on harras — sitäkin hartaampi, kun kullakin eläimellä
tavallisesti on vain yksi erikoishalu — mutta sen voimaa ja vaikutusta
emme vielä ole oppineet arvioimaan. Pöllön siipi ei ole äänetön siksi,
että se sellaista tarvitsisi — eihän se tarvitse sitä sen enempää kuin
haukkakaan, jonka siipi ei ole äänetön —, vaan ensi sijassa luultavasti
sen vuoksi, että se niin sydämensä pohjasta haluaa äänettömyyttä
liidellessään läpi hiljaisen hämärän. Samoin on laita pantterin jalan,
samoin metsäkauriin silmän ja suden nenän, jonka koko ihanne on haistaa
hyvin; ja niin on jokainen muukin erikoiskyky, jonka villieläimet ovat
saaneet luonnolta, syntynyt etupäässä siten, että niitä hartaasti on
haluttu pitkän kehityskauden kuluessa.

Tämä teoria mahdollisesti selittää muutamia Mooweenin omituisuuksia.
Luonto, jakaessaan lahjojaan yksilöiden halun mukaan, muistaa karhun
rauhan- ja yksinäisyydenrakkauden ja varustaa sen senmukaisesti. Karhu
välittää vähät nähdä sinua tai ketään muutakaan; sentähden sen silmät
ovat niin pienet sen heikoin puoli tosiaankin. Se haluaa palavasti
päästä tekemästä tuttavuutta kanssasi ja ylipäänsä päästä kaikesta
seurasta paitsi omastaan; sentähden sen nenä ja korvat ovat ihmeellisen
tarkat ottamaan selvän lähestymisestäsi. Monesti, kun luulet olevasi
aivan yksin metsässä, on Mooween lähelläsi. Tuuli on tuonut tiedon
sinusta sen sieraimiin; huolettoman astumasi ääni on aikaa sitten
saapunut sen tarkkoihin korviin, ja se on hävinnyt, kun sinä saavut, ja
jättänyt sinut meluinesi, uteliaisuuksinesi ja muine mielihaluinesi.
Sen piiloutumiskyky on niin paljon suurempi kuin sinun etsimiskykysi,
ettei se tosiaankaan koskaan luule tapaavansa sinua. Sentähden, jos
äkkiarvaamatta tulet sitä vastaan, sen hämmästys on samassa suhteessa
suurempi kuin sinun.

Se, mitä karhu tällaisessa harvinaisessa tapauksessa tekee, ei
riipu niin paljon siitä itsestään kuin sinusta. Yhtä poikkeusta
lukuunottamatta se todennäköisesti tuntee aivan päinvastaista kuin
sinä. Jos sinä olet rohkea, niin se on pelokas kuin jänis. Jos sinä
hätäännyt, niin se tietää aivan tarkkaan, mitä sen on tehtävä; jos sinä
vapiset pelosta, niin se ei pelkää ensinkään; jos sinä olet utelias,
niin se on perin arka, ja kuten kaikilla muillakin villieläimillä, on
sillä erinomainen kyky lukea sinun ajatuksesi. Tuntuu kuin se tarkalla,
läpitunkevalla katseellaan näkisi aina sinun sielusi sisimpään saakka.
Ainoa poikkeus tästä sattuu silloin kun tulet karhua vastaan ilman
pelkoa tai uteliaisuutta, kun haluat hoitaa vain omat tehtäväsi,
ikäänkuin se olisi vieras ja yhdentekevä sinulle. Tämän harvinaisen
mielentilasi se ymmärtää täydellisesti — sillä sehän on juuri sen
omakin mielentila — ja hiipii hiljaa tiehensä, aivan kuin se ei olisi
sinua nähnytkään.

Mooween näyttää joka tilanteessa olevan heti selvillä, miten on
meneteltävä, sen ei tarvitse epäröidä tai hapuilla. Kun jokin äkkiä
äännähtää oudosti sen takana sen rämpiessä pitkin rantaa, niin se
hyppää päistikkaa pensaikkoon piiloon, aivan kuin ääni olisi laukaissut
sen alla olevan vieterin. Jäljestäpäin se kyllä saattaa tulla takaisin
ottamaan selvää, mikä sen niin säikäytti. Istu silloin aivan hiljaa,
niin se istuutuu takakäpälilleen, katsoo ja vetää ilmaa syvälle
sieraimiinsa saadakseen selvän, mikä sinä olet. Hyppää sitä kohti
kirkuen ja huitoen juuri kun se tulee näkyviin, niin se ryöpähyttää
roskaa ja likaa taakseen sinua vasten, lyö kyntensä maahan saadakseen
paremman otteen ja luikkii tiehensä kuin säikytetty koiranpentu.

Kulkiessasi läpi syksyisen metsän tai seuratessasi kiireesti joitakin
jälkiä, kuulet välistä äkkiä äänekästä kahinaa ja huojuvan puun rytinää
metsäiseltä harjulta yläpuoleltasi, aivan kuin pieni tuulispää olisi
hetkeksi asettunut huvittelemaan lehvikköön ennen lentoon lähtöään.
Jos silloin menet ääntä kohden, niin tapaat Mooweenin seisomassa
suurella pyökin oksalla väkevillä etukäpälillään tarrautuneena puun
suippenevaan runkoon ja hurjasti ravistamassa puuta saadakseen kypsiä
pyökinpähkinöitä putoamaan. Putoavien hedelmien rapina on Mooweenin
korville sellaista musiikkia, ettei se ensinkään kuule sinun tuloasi
eikä huolettomasta käynnistäsi murtuvien oksien rasahduksia.

Jos nyt huudat ystävillesi, iloissasi siitä, että Mooween nyt
vihdoinkin on vallassasi, niin saat uuden yllätyksen. Ja tämä tuo
mieleen neuvon, jota on välttämättömästi noudatettava: älä koskaan
ole karhun alapuolella kun huudat. Jos se on penikka, niin se kapuaa
puuta ylöspäin sukkelammin kuin orava ja piiloutuu lehtien sekaan niin
lähelle latvaa kuin suinkin. Mutta jos se on suuri karhu, niin se
mätkähtää alas sinun päällesi ennenkuin aavistatkaan. Se ei kapua alas
hiljaa, vaan putoo koko painollaan. Kuten Uncle Remus sanoo — jolla
hauskan kertomiskykynsä ohella on tarkka tuntemus eläinten tavoista
—: »Karhu se liukuu puoliväliin puunrankoa ja sitten heittäytyy ihan
irralleen, ja rätkähtää maahan kuin säkki! Luulisi hengen menevän
semmoisesta täräyksestä.»

Mutta miten onkaan, ei se koskaan romahda maahan vainajaksi suuresta
painostaan huolimalta; eikä putoaminen myöskään vähääkään hidastuta
sen toimintaa, mikä on salamannopea heti kun jalat koskettavat maata.
Samoin kuin pesukarhu, joka saattaa pudota uskomattoman korkealta
vähääkään itseään vahingoittamatta, niin Mooweenkin tupsahtaa maahan
pehmeästi kuin suuri tyyny; mutta juuri maahan tullessa sen kaikki
lihakset yhtäkkiä jännittyvät, ja se ponnahtaa kuin kumipallo lähimpään
tiheikköön.

Kahdesti olen nähnyt sen niin putoavan. Ensi kerralla oli kaksi
melkein täysikasvuista pentua samassa puussa. Meidän kirkaistessamme
toinen kimmahti ylöspäin; toinen tuli alas semmoisella vauhdilla,
että mies, joka pyssyineen oli valmiina ampumaan, hypähtikin henkensä
kaupalla pois karhun tieltä; ennenkuin hän ehti karistaa hämmästyksen
silmistään, oli Mooween jo mennyt, ja vain kuusien alimpien oksien
huima huojunta näytti enää, minne se oli paennut.

Koko tämä Mooweenin aivojen pikainen päättämiskyky tällaisissa
harvinaisissa tapauksissa, jolloin se näin äkkiarvaamatta tulee
ihmistä vastaan, on sen emon huolellisen kasvatuksen tulos. Jos sinun
joskus onnistuu tarkata emokarhua ja sen pentuja siten, ettei niillä
ole mitään aavistusta sinusta, niin saat nähdä kaksi luonteenomaista
seikkaa. Ensiksikin, jos ne ovat kulussa — ja Mooween on metsän
väsymättömin vaeltaja — huomaat, että pennut kulkevat aina ihan
emon kintereillä ja matkivat sen kaikkia liikkeitä hullunkurisen
tarkasti, puhaltavat kun se puhaltaa, hypähtävät kun se hypähtää,
nousevat pystyyn takajaloilleen, etujalkojen riippuessa velttoina,
ja kurottavat kuonoaan ylös ilmaan juuri samalla kertaa kuin emokin.
Sitten ne vetäytyvät hiljaa rannikolta ystävällisten leppien suojaan,
kun emon hienoon nenään tulee tieto, ettei rannikko etäämpänä ole
aivan vaaraton. Siten ne oppivat tuntemaan salon äänet ja tuoksut
ja ohjaamaan toimintansa senmukaisesti. Ja toiseksi, jos ne ovat
leikkimässä, niin näet, että emo tarkkaa pentujensa jok'ainoaa liikettä
aivan yhtä yksityiskohtaisesti kuin ne hetki sitten tarkkasivat emoa.
Se istuu etukäpälät eteen ojennettujen takakäpälien välissä ja katselee
suuri pää kallellaan niiden jokaista nyrkkeilyn, painin ja kiipeämisen
otetta sellaisella ilmeellä, kuin olisi se itse noita temppuja niille
opettanut ja nyt kuulustelisi, miten hyvin ne osaavat läksynsä. Väliin
joku poikasista saa aimo läimäyksen, jota ei voi ymmärtää muulla tavoin
kuin että pentu teki jotakin hullusti, vastoin selvää opetusta.

Ainoastaan silloin, kun Mooween tapaa jotain outoa, tai joutuu
tilanteeseen, joka on kokonaan ulkopuolella kaiken sen, mitä sille on
opetettu, tulee vaisto ja luontainen äly kysymykseen. Silloin saattaa
nähdä tuon itseensäluottavan metsänvaeltajan osoittavan ensi kerran
epäröimisen merkkejä. Kerran yllätin sen rannalla, minne se oli tullut
ottamaan sinne jätettyjä metsävuohen kappaleita. Heti ensi hälinästä
se hypähti piiloon päätään kääntämättä, kuten pentuna ollessaan oli
kymmeniä kertoja nähnyt emon tekevän. Sitten se pysähtyi ja kolme tai
neljä sekuntia katsoi vaaraa suoraan silmiin — sellaista en ole nähnyt
minkään muun karhun tekevän. Se epäröi hetken, olisiko kanoottini
nopeampi kuin se ja vaarallinen. Lopuksi se pääsi varmuuteen siitä,
että sillä ainakin oli hyvät edellytykset onnistua, hyppäsi takaisin,
sieppasi saaliinsa ja laahasi sen metsään.

Toisen kerran lapasin sen kapealla polulla, missä sillä ei ollut tilaa
sivuuttaa minua eikä se myös ollut halukas kääntymään takaisin, sillä
jokin minun takanani veti sitä voimakkaasti eteenpäin. Tämä lyhyt
kohtaus antoi minulle karhun luonteen ja vaistojen tutkimiseen parhaan
tilaisuuden, mitä milloinkaan olen saanut. En kuitenkaan tahtoisi
toista kertaa tavata sitä niin läheltä.

Se tapahtui nopeajuoksuisella Pienellä Lounaisella Mirimichi-joella
salon sydämessä. Aivan telttani yläpuolella, vähemmän kuin kilometrin
päässä, oli lohikoski, jossa, mikäli tiesin, ei kukaan ollut ennen
kalastanut. Joen toinen ranta oli meikein pystysuoraa kallionseinää,
jota vasten virta löi kuohuen ja laski mahtavasti kohisevana koskena
alas suureen, hiljaiseen lampeen. Jyrkän rantakallion juurella oli
komeita lohia, jotka ponnistelivat nuolennopeassa virrassa; mutta
siitä huolimatta olisi minun perhosonkeni voinut yhtä hyvin heittää
Yukonvirtaan. Vastakkaisella rannalla ei voinut kalastaa — siellä ei
ollut tilaa heittää onkea maihin, ja virta oli liian syvä ja voimakas
kahlattavaksi — ja sillä rannalla, missä lohia oli, ei ollut tilaa
seisoa. Jos minulla olisi ollut matkassa kaksi oivaa intiania, olisin
mennyt kanootillani nopeaan virtaan kalastamaan intianien pysyttäessä
kanoottia kekseillä kohdallaan. Mutta minulla ei ollut kahta oivaa
intiania, ja se yksi, joka oli mukanani, ei halunnut ryhtyä uhkapeliin.
Niin poistuimme nälkäisinä, miltei nähden ja kuullen suurten, merestä
vasta nousseiden kalojen molskeen.

Eräänä päivänä, kun seurasin erästä piikkisikaa nähdäkseni minne
se oli menossa, tulin kapealle polulle, joka kulki muutaman sataa
metriä pitkin kallion reunaa, aivan lohipaikan yläpuolella ja noin
neljänkymmenen jalan päässä tuimasta koskesta.

Minulla oli ongenvapani mukanani, ja yrittämättä heittää sitä pudotin
perhoni virtaan ja annoin kelan kieppua auki. Kun siima suoristui,
kohotin vavan päätä ja annoin perhoni tanssien ja hyppien liukua pitkin
pintaa pyörteeseen suureen kallionkoloon. Yhtäkkiä viidenkolmatta
naulan painoinen kala tarttui onkeeni; mutta siinä samassa se myöskin
meni virran mukana alaspäin, enkä minä täpärältä paikaltani saanut sitä
estetyksi. Alaspäin se meni, ponnahti huiman korkealle ylös vedestä
ja komealla vauhdilla huristi koko siimani kelasta aina loppusointuun
asti, ja silloin tapsi katkesi kuin hämähäkin lanka.

Käärin siiman kelaan pahoilla mielin, pohtien itsekseni sitä
ratkaisematonta kysymystä, olisinko koskaan voinut nostaa lohtani
kolmenkymmenen jalan syvyydestä, vaikka sen olisinkin saanut
väsytetyksi. Sitten, koska ihmisen luonto on heikko, panin onkeeni
vahvan, kaksinkertaisen tapsin ja pudotin virtaan toisen perhon. Jospa
en saisikaan lohta, niin kannattihan uhrata perho ja tapsi, kun sai
tuntea sen nykäyksen ja nähdä sitten sen peloittavan menon myötävirtaan
ja miten se hyppi, hyppi, aivankuin Endorin noita olisi ratsastanut sen
pyrstöllä luudanvartensa asemasta.

Vilkas, nuori lohi iski suinpäin kiinni toiseen perhooni, ja kun siima
oli vahva, sain sen väsytetyksi virrassa ja kuletin kallion juurelle,
kun se oli vallan lakannut sätkyttelemästä ja hyppimästä. Minun oli
mahdoton päästä alas, sentähden aloin paikaltani käsin lappaa siimaa
ja vetää kalaa suoraan ylös. Lohi tuli helposti siksi kunnes sen
pyrstö nousi vedestä; silloin se nyki ja tempoi liiaksi, perho heltisi
ja lohi hävisi pyörteeseen; se läimähytti vielä leveällä pyrstöllään
näyttääkseen minulle, kuinka suuri se oli.

Aivan alapuolellani suuri kivi kohotti päätään ja hartioitaan virran
pyörteestä. Kanoottini nuoraa pitkin saattaisin helposti kavuta sille
kivelle ja olla varma seuraavasta lohesta. Takaisin pääsy olisi
vaikeampi, mutta lohen takia kannattaa nähdä vähän vaivaakin; niinpä
jätin onkeni siihen ja läksin takaisin leirille noutamaan vahvaa
nuoraa, jota oli vyyhdessä kanoottini keulassa. Päivä oli kulunut jo
pitkälle iltapuoleen, ja minä kiiruhdin pitkin polkua, koko huomio
tällä vaarallisella tiellä kiinnitettynä jalkoihini — ylläni jyrkkä
kallio ja allani huima virta — kun yhtäkkiä minut säikähytti äänekäs
_huu-uh_. Siinä polun käänteessä, ei täyden kymmenen metrin päässä,
seisoi suuri karhu ja pysähytti minut kerta kaikkiaan, sulkien tieni
aivan yhtä täydellisesti kuin jos itse vuori olisi suistunut eteeni.

Siinä ei ollut aikaa ajatella; hämmästys ja kauhu olivat liian suuret.
Vaistomaisesti minäkin huuhautin _huu-uh_, kuten karhu hetki sitten oli
puhaltanut suurista keuhkoistaan, ja seisoin pölkkynä, kuten sekin. Se
oli yhtä säikähtynyt kuin minäkin, siitä ainakin olin varma.

Luulen, että meidän kummankin aivoissa pyöri sama, ainoa ajatus:
»minä olen satimessa; miten tästä pääsen?» Eikä sille enempää kuin
minullekaan oltu koskaan opetettu, miten tällaisissa tapauksissa
olisi meneteltävä. Sillä oli ilmeinen halu jatkaa matkaansa. Jokin,
kenties puoliso, kutsui sitä virtaa ylös; muuten se olisi pyörähtänyt
polulla ja hävinnyt jo ensi hälinästä. Mutta miten pitkälle se saattoi
luottaa edessään seisovan eläimen pelkuruuteen? Näin se ilmeisesti
ajatteli. Jos olisin tullut hituista ennen tai se hituista myöhemmin,
niin olisimme tulleet vastakkain aivan polun käänteessä; se olisi
saattanut käydä kimppuuni äkillisessä, sokeassa raivossa, ja jompikumpi
meistä olisi ollut mennyttä kalua. Nyt kävi niin, että se näki minun
tulevan mitään aavistamatta, ja rauhaa haluava kun oli, pysäytti minut
käskevällä _huu-uh_-huudollaan ennenkuin tulin liian lähelle. Se ei
murissut eikä ärissyt eikä näyttänyt vihaiselta; syvä ihmettely ja
kysymys vain kuvastui sen katseessa, joka kiinnittyi minun silmiini ja
näytti tunkevan lävitseni päästäkseen selville, mitä minä ajattelin.

Katsoin sitä silmään suoraan ja kiinteästi, mikä kenties oli
järkevintä, mitä siinä tilanteessa saatoin tehdä, vaikka tein sen
aivan tietämättäni. Seuraavan lyhyen hetken kuluessa ajattelin sitten
koko joukon asioita. Ei ollut pääsyä ylös eikä alas. Minun täytyi
joko mennä eteenpäin tai palata takaisin. Jos hyppäisin sitä kohden
kirkaisten, kuten olin tehnyt ennen toisenlaisissa tilanteissa, niin
eikö se saattaisi vihaisesti karata kimppuuni, kuten kaikki villit
eläimet saarroksiin jouduttuaan? Ei, se oli nyt myöhäistä; kirkaista
olisi pitänyt heti vastakkain tullessamme. Nyt se näyttäisi joutavalta
kerskailulta; se on tehtävä heti empimättä tai ei ensinkään. Toisella
puolen, jos kääntyisin takaisin, niin se seuraisi minua aina kallion
laitaan saakka ja tulisi yhä rohkeammaksi, mitä pitemmälle tultaisiin;
sitä paitsi tie oli vaarallinen ja karhulla olisi puolellaan kaikki
edut sekä tien tarkka tunteminen. Lisäksi oli myöhä ja minä tarvitsin
lohta illallisekseni.

Myöhemmin olen ajatellut, minkä verran se ymmärsi noista mietteistäni
ja miten se tuli siihen johtopäätökseen, johon se varmasti tuli,
nimittäin etten minä aikonut sille mitään pahaa, vaan tahdoin
ainoastaan päästä eteenpäin enkä aikonut väistyä tieltä. Koko ajan
katsoin siihen järkähtämättä kunnes sen silmät alkoivat menettää
tarkkaavaisuutensa. Käteni kävi kiinni metsästyspuukkoni varteen.
Raskaan aseen kosketus vähän rohkaisi; vaikka oikeastaan olisin
uskaltanut ennemmin hypätä virran kuohuihin kuin ryhtyä mittelemään
jättiläisvoimaisen karhun kanssa tällaisella kapealla polulla. Yhtäkkiä
sen katse siirtyi silmistäni. Se käänsi päätään katsoen alas ja ylös.
Heti tiesin, että olin voittanut ensi otteen ja myöskin polun, jos
jaksoin pysyä kylmäverisenä.

Astuin askeleen pari eteenpäin aivan rauhallisesti, katse koko ajan
siihen kiinnitettynä. Se virnisti suutaan niin että valkeat hampaat
vilahtivat; mutta sitten se käänsi päänsä katsoakseen taakseen tietä,
jota oli tullut ja samassa se oli hävinnyt. Kului vain hetkinen, kun
sen kuono ja silmät jo kurkistivat kallionkulman takaa. Se tahtoi
nähdä, olinko vielä paikallani. Kun sen kuono taas vetäytyi pois, menin
eteenpäin aina nurkalle saakka ja tulin ihan sen eteen. Se seisoi
katselemassa alas jyrkänteeltä löytyisikö alhaalta mitään muuta tietä.

Nyt se oli käynyt levottomaksi; matalaa, valittavaa murinaa kuului
polkua pitkin. Minä istuuduin kivelle aivan sen tielle; nyt aloin ensi
kerran huomata tilanteen koomillisuutta, ja se antoi minulle rahtusen
lohtua. Aloin puhua sille, en leikillisesti, vaan siten kuin olisi se
ollut skotlantilainen, jota voi vain todistelulla järkyttää. »Olet
satimessa, Mooween, pahassa satimessa», koetin puhua lempeästi; »mutta
jos olisit pysynyt kotosalla hämärään asti, kuten karhun pitäisi,
niin nyt olisimme molemmat tyytyväisiä. Olet pannut minut myöskin
satimeen, kuten näet; ja sinun on laskettava minut pois siitä. Minä
en aio kääntyä takaisin. Minä en tunne polkua niin hyvin kuin sinä.
Sitäpaitsi, kohta on pimeä, ja minä luultavasti taittaisin niskani
tällä polulla pimeässä. On häpeä. Mooween, panna herrasmies tällaiseen
satimeen, missä minä olen tällä hetkellä sinun tyhmän huolimattomuutesi
takia. Miksi et vainunnut minua aikaisemmin, niinkuin kaikki muut
paitsi tyhmät karhut olisivat tehneet, ja mennyt jotakin muuta polkua
yli vuoren? Miksi et kiivennyt tuohon kuuseen äsken ja antanut minulle
tietä?»

Olen pannut merkille, että kaikki villieläimet tulevat rauhattomiksi
kuullessaan ihmisen äänen, vaikka hän puhuisi aivan rauhallisestikin.
Siinä on jotakin syvää ja salaperäistä, jotakin, joka käy peräti
yli niiden ymmärryksen; ja ne pakenevat sitä kiireesti, jos vain
voivat. Minulla on myöskin se usko, että kaikki eläimet, villit ja
kesyt, ymmärtävät meidän mielentilaamme paremmin kuin luulemmekaan;
ja Mooweenin käyttäytyminen tuolla kapealla polulla on pikemmin
omiaan vahvistamaan kuin heikentämään tätä oletusta. Saatan
mielikuvituksessani nähdä sen nyt kääntelemässä ja vääntelemässä
päätään rauhattomana, puoliarka ilme silmissään, kun se salaa aivan
kuin häpeissään vilkaisi minuun; ja taas kuului matalaa, epäröivää
uikutusta, joka sekoittui alla olevan kosken ryöppyyn ja sorinaan.
Karhua, samoin kuin kettuakin, harmittaa joutua alakynteen. Jos
se menee loukkuun, niin se ottamaan tultaessa harvoin murisee tai
vastustelee, kuten ilves ja saukko ja yleensä muut villieläimet
tekevät. Se on tehnyt sinulle kepposia ja näyttänyt etevämmyytensä
niin usein, että se on perin masentunut ja murtunut, kun lopulta
tapaat sen avuttomana ja voitettuna. Se näyttää kokonaan unohtaneen
suuren voimansa sekä hampaittensa ja kynsiensä peloittavan mahdin.
Se laskee päänsä etukäpäliensä väliin, kääntää silmänsä poispäin, ei
katso sinuun eikä salli sinun nähdä, miten häpeissään se on. Tuon
kaiken voit nähdä yhdeksällä kerralla kymmenestä, milloin löydät karhun
tai ketun loukustasi. Jotakin sellaista oli varmaan Mooweeninkin
katseessa ja ryhdissä nyt, kun istuin siinä sen polulla ja hymyilin sen
hämmennykselle.

Lähellä karhua kohosi kalliokosta kuusi ja ulottui ylös erääseen
kallionreunaan saakka. Karhu kääntyi hitaasti sitä kohti, mutta
vilkaisi vielä katsomaan minua, joka istuin siinä sen omalla polulla
—, jota se ei enää voinut pitää omanaan, — ja hymyilin sen tappiolle.
Sitten se väistyi polulta kuin sähköiskusta ja ponnahti puuhun
säikkynein nytkähtävin hyppäyksin. Niin suureksi eläimeksi se kiipesi
hämmästyttävän nopeasti, mursi pienet oksat tieltään, viilteli paksua
kuorta suurilla kynsillään ja ryöpytti jälkeensä alas roskaa ja
tomua, jota tuli kuin satamalla, kunnes se ulottui kallion reunamalle
ja hyppäsi sinne. Sinne se pysähtyi ja katsoi alas nähdäkseen, mitä
minä aioin lähinnä tehdä. Siinä se seisoi, suuri pää riippuen alas
kallionreunalta, ja tuijotti minuun, kunnes nousin ja lähdin hiljaa
polkua alas.

Seuraavana aamuna palasin takaisin lohisyvänteelle. Kova kallio ei
tarjonnut, kuten metsän pehmeä sammal, mitään merkkejä, — joita olisin
ollut erittäin halukas näkemään, — oliko karhu tullut takaisin puuta
pitkin alas vai oliko se löytänyt jonkun muun tien vuoren yli. Sille
paikalle, missä olin seisonut silloin kun sen mahtava _huu-uh!_ minut
pysäytti, panin suuren lohen, mikä on sellainen makupala, että sen
tähden karhu kernaasti poikkeaa kauaskin tieltään. Seuraavana aamuna
kala oli poissa; saattoi olla, että seuraavalla matkalla Mooweenia
odotti siinä polun käänteessä toinen ja mieluisampi yllätys kuin
ensimmäisellä.




Quoskh Tarkkasilmä


Joskus iltaisin, kun soutelen pitkin rantaa kanootissani tarkaten
erämaan öisiä ääniä ja hajuja, kun kaikk kovat äänet ovat vaientuneet
ja hiljaisuus syväksi ja musikaaliseksi, niinkuin viritetty
soittimen kieli, josta tuuli loihtii esiin hiljaisia, monenlaisia
mielikuvia herättäviä säveliä, saattaa äkkiä rytinä ja räiske
ruohikosta viereltäni särkeä äänekkäästi tämän tuskin kuuluvien äänien
sulosointuisen harmonian. Ennenkuin sitten hiljaisuus on uudelleen
ehtinyt virittää Aioluksen harpun kyllin tiukkaan tuulen sormille,
silloin toinen ääni, kirkaisu, kiirii ilmasta — _kvosk? kvosk-kvosk?_
— villi kysyvä huuto, ikäänkuin itse säikähtynyt yö kysyisi, kuka
sinä olet. Se on vain sininen haikara, joka heräsi unestaan rannalta
äänekkäistä melanvedoistani, vaikka minä luulin lipuvani hiljaa kuin yö
itse. Se kaartelee pääni päällä hetkisen, nähden minut täydellisesti,
vaikka minä en voi eroittaa edes sen leveiden siipien varjoja; sitten
se häviää suureen tummaan hiljaisuuteen huutaen mennessään _kvosk?
kvosk?_ Tämä huuto, joka kuulostaa oudolta, ympäristöön häipyvältä
villiltä kysymykseltä, on antanut aiheen linnun runollisimpaan
intianilaiseen nimeen, Quoskh, yön kysymys.

Moni, vieläpä joku intianikin, tuntee tämän linnun vain tällä nimellä,
eikä tiedä muuta sen olemassaolostakaan. Se päästää harvoin huutoaan
päivällä kuuluviin — sen ääni on silloin käreää vaakuntaa — eikä sitä
näe milloinkaan, kun se ääntelee juhlallisessa yön pimeydessä. Niin
tuo öinen ääni on kietoutunut salaperäisyyteen, eikä kenenkään mieleen
johdu, että se on tuon rauhallisen, kärsivällisen, pitkäsäärisen
kalanpyytäjän ääni, jonka näkee milloin tahansa kesäpäivinä yksinäisen
järven tai virran rannoilla. Moni vanha metsänkävijä on kysynyt
minulta, kun terävä, kysyvä _kvosk? kvosk?_ on kuulunut nukkuvalta
järveltä, mitä se on. Ja kumminkin tunsivat he tuon suuren sinisen
haikaran vallan hyvin — tai ainakin luulivat tuntevansa.

Quoskhilla on kuitenkin muitakin nimiä, jotka kuvaavat sen
ominaisuuksia ja tapoja. Joskus kun olin kalastamassa rannalla
intianitoverini kanssa, ja kanoottini työnsi keulansa ääneti jonkun
niemenkärjen ohi, minä saatoin nähdä haikaran raskaasti lentävän jo
puolivälissä puidenlatvojen korkeutta, kauan ennenkuin valpas, pieni
ristisorsaemo epäili meidän tuloamme, vieläpä ennenkuin lähellä
liljatiheikössä laidunteleva metsävuohikaan oli saanut meistä vihiä.
Silloin Simmo, joka ei koskaan voinut yllättää tätä suurta lintua,
miten ääneti hän meloikin, saattoi mutista itsekseen jotakin, joka
kuulosti _Quoskh K'sobeqh_, Quoskh Tarkkasilmä. Toisella kertaa,
milloin tapasimme tuon linnun keihästämässä sammakoita pitkällä
nokallaan, Simmo, joka ei sietänyt nähdä sammakonsääriä minun
paistinpannussani, saattoi pilkallisesti omalla musikaalisella
kielellään nimittää sitä Quoskh Sammakonsyöjäksi. Ja kun minä
taimensyvänteellä vastapäätä ruohoista rantaa äkkiä taukosin onkimasta
silmin seuratakseni kookasta harmaansinistä varjoa, joka näytti
liikkuvan puujaloilla seitsenpenikulmaisin harppauksin kohti lähintä
rämettä, missä oli yltäkyllin sammakoita, niin Simmo saattoi näyttää
sitä melallaan ja sanoa: »Kas Vanha Isä Pitkäsääri mennä pyytää enempi
sammakoita pojille. Hassut pojat, syödä sammakoita, eikö totta?»

Kaikista sen nimistä — ja niitä oli vielä paljon muita — »Vanha Isä
Pitkäsääri» tuntui aina sopivimmalta. Tämä järviemme ja virtojemme
juhlallinen kahlaaja tuo mieleen muistoja harmaasta muinaisuudesta. Se
on tosiaankin kaikista linnuista lähinnä niitä outoja hirviöitä, joilla
luonto kansoitti maan sen varhaisessa lapsuudessa. Toiset haikarat
ja ruovonpäristäjät ovat käyneet pienemmiksi ja sirommiksi, niiden
jalat ja kaula lyhyemmiksi, sopeutuen pienentyneisiin virtoihimme
ja muuttuneihin maisemiimme. Myöskin Quoskh on epäilemättä paljon
pienempi kuin mitä se ennen muinoin oli; mutta yhä vieläkin sen jalat
ja kaula ovat suhteettoman pitkät, kun vertaa niitä veden syvyyteen
sen elinpaikoilla tai sen pesän kokoon. Ja sen mutaan jättämät
jäljet ovat hämmästyttävästi samannäköiset kuin ne jättiläislintujen
fossiiliset jalanjäljet, joita tavataan plioseniajan kerrostumissa
syvällä maanpinnan alla kertomassa, minkälaisia luontokappaleita eli
suurissa erämaissa ennenkuin ihminen tuli täyttämään maan ja tekemään
sen alamaiseksensa.

Läheisessä yhteydessä tämän Quoskhin kehityskannan vanhanaikaisuuden
kanssa on se vastakkainen seikka, että se näyttää ikuisesti nuorelta.
Ikä ei näytä voivan sille mitään. Se on yhtä vanha ja yhtä nuori kuin
maa itse; se on maaliskuun päivä, jonka auringon laskussa ja auringon
nousussa on talvea ja kevättä. Vai onko kukaan nähnyt sinisen haikaran
jalokivisilmiä himmentyneinä tai sen voimakasta ruumista raihnaana?
Onko kukaan yllättänyt sitä nukkumassa, tai nähnyt sen hoippuvan
heikkona pitkillä jaloillaan, kuten usein näkee muita villejä lintuja
riippumassa heikosti oksalla vain viimeisellä otteellaan kiinni? Muuan
valtamerenpurjehtija kertoi kerran minulle, että hänen aluksensa
oli kaukana rannasta tavannut sinihaikaran kuolleena meren pinnalla
siivet levällään. Tämä on ainoa haikara, minkä milloinkaan olen
kuullut tavatun muussa tilassa kuin täysin virkeänä. Mahdollista on,
että jos Quoskh todella milloinkaan kuolee, niin se tapahtuu juuri
tuolla tavoin. Ehkäpä se viimeisillä voimillaan lentää rohkeasti
tutkimaan suuren valtameren salaisuutta, jonka rannoilla sen esi-isät
lukemattomia vuosisatoja takaperin elivät ja liikkuivat tehden
edestakaisin loppumattomia tarpeettomia muuttomatkoja, lepäämättä ja
kyllästymättä vaeltaen, ikäänkuin meren ääni kutsuisi niitä sinne,
minne ne eivät tohdi lähteä.

Aivan minun telttani takana suuren järven rannalla kulki heikosti
näkyvä metsittynyt polku, joka lakkaamatta kierteli ja kaarteli
ja josta ei voinut saada vähintäkään aavistusta, mihin se johti,
ennenkuin tuli itse päähän. Tämä pieni polku oli aina täynnä
mielenkiintoisia yllätyksiä. Punaiset oravat kurkistivat oksan takaa,
rupattaen kielevästi ja harjoittaen loppumatonta ilkivaltaa pitkin
polkua. Hirvilinnut kiitivät ääneti sitä pitkin salaperäisille
retkilleen. Nyt saa hyppäävä, ruskava, räiskivä hälinä pensaikosta
sinut äkkiä pysähtymään ja sydämesi kiivaasti lyömään kun kiipeät
yli tuulenkaataman puun, jommoisia polulla on niin paljon. Valkea
lippu, jota seuraa toinen pienempi, välähtelee, kohoaa, laskeutuu ja
kohoaa taas näkyviin kaatuneen rungon ylitse kertoen sinulle, että
metsävuohi kileineen oli makaamassa rydön takana aavistamatta sinun
levollista lähestymistäsi. Ja jostain polun käänteestä ilmestyy taas
näkyviisi jotakin tummaa, harmaata ja suurta, sulkien sinulta polun;
ja kun pysähdyt ja piiloudut lähimmän puun taakse, niin kohti sinua
heiluvat suuret sarvet ja pää, sieraimet leveinä, silmät tarkkoina ja
laajentuneina ja korvat kuin kaksi räikkätorvea tähdättyinä suoraan
kohti päätäsi — hirvihärkä, sh!

Kaksi pitkää minuuttia se seisoo siinä liikkumatta, tarkastaen tuota
uutta luontokappaletta, jota se ei ole ennen koskaan nähnyt; ja sinun
on paras pysyä aivan rauhallisena ja antaa sen vallata koko polku,
jos se niin haluaa. Jos liikahdat, niin se saattaa tulla lähemmäksi
tarkastamaan; eikä milloinkaan voi tietää, miten pieni ärsytys saattaa
tuoda sen silmiin punaisen, vaaraa ennustavan väikkeen. Lopulta se
poistuu, aluksi rauhallisesti, kääntyen usein katsomaan sinua korvat
torvina sinua kohti. Sitten se painaa suuret sarvensa taaksepäin
hartioilleen, kohottaa kuononsa korkealle ja juoksee pitkin tasaisin
raviaskelin pois läpi ryteikön ja häviää.

Niin tuo pieni polku tuo joka päivä sinulle jonkun uuden yllätyksen,
— pöllön tai jäniksen, tai piikkisian, joka tulee piikkejään
kalistellen ja lausuen intianinkielistä nimeään _Unk Wunk! Unk Wunk!_
Kun olet seurannut polkua pitkälle ja jo ruvennut uskomaan, että tuo
vitkasteleva polku on varmaan joutunut hukkaan, niin se lopulta ryömii
tiheään kuusiviidakkoon; ja siellä on kahisevan ja kuiskuttelevan
vihreän kehyksen ympäröimänä mitä rauhallisin ja viehättävin pikkuinen
majavalammikko, jonka ympärille metsävuohet ovat tallanneet polkujaan.
Täällä eli Quoskh puolisoineen ja pienokaisineen.

Kun ensi kertaa polkua pitkin kulkien tulin paikalle ja tirkistin
pensaikosta, niin minä näin sen, ja ensimmäinen silmäys sai minut
hypähtämään, sillä luulin tehneeni merkillisen havainnon, nimittäin,
että pikku haikarat leikkivät nukeilla niinkuin lapset. Mutta minä
olin erehtynyt. Quoskh oli ollut pyytämässä sammakoita ja piilotteli
niitä minun tullessani. Se kuuli minun tuloni ennenkuin tiesin sen
olevankaan siellä ja hyppäsi hakemaan viimeistä sammakkoaan, joka
oli suuri ja lihava, ja sitä kantaen se heittäysi suurien siipiensä
varaan — selkä kyttyrässä ja niska koukussa ja pitkät jalat riippumassa
takana alaspäin — ja lensi kohti pesäänsä pensaikkoon majavalammikon
taakse. Kun minä näin sen selvästi, niin se juuri sivuutti sen aukon,
josta minä tirkistin sisään. Se piteli sammakkoa pitkässä nokassaan
poikittain, jotemkin siihen tapaan kuin tylsien saksien välissä, niin
että kumpikin puolisko nokan kahden puolen paisui suureksi, ikäänkuin
nuoralla kiristetty tyyny. Pää ja lyhyet etujalat olivat yhdellä
puolen, ja takajalat viipottivat toisella puolen. Kaikesta, mitä tulee
mieleen, tämä muistutti eniten täytettyä riepunukkea, ja tällaista
luulin tosiaankin ensi aluksi Quoskhin kantavan kotiin pienokaisilleen
leikkikaluksi.

Epäilemättä ne pitivät sammakosta paljon enemmän kuin nukesta; mutta
minun kummallinen luuloni niistä tuona lyhyenä hetkenä herätti minussa
sellaista mielenkiintoa noita pikku veitikoita kohtaan, etten ollut
tyydytetty ennenkuin lopuksi, kauan jälkeen päin, kiipesin pesälle
katsomaan kuinka ne elivät.

Ryhtyessäni tutkimaan Quoskhia, oppiakseni tuntemaan sitä lähemmin,
tulin vasta huomaamaan, mikä mielenkiintoinen tehtävä se oli, ei
yksistään sen eriskummallisten tapojen vuoksi, vaan myös tuon linnun
erinomaisen varovaisuuden takia, jonka tähden oli tavattoman vaikea
nähdä sitä sen omissa hommissa. Quoskh K'sobeqh oli se nimi, joka
aluksi näytti minusta paraiten sopivan sille, kunnes olin oppinut
tuntemaan sen tavat ja onnistunut pääsemään huomaamatta sen lähelle,
mikä sattui ainoastaan kaksi tai kolme kertaa kesän kuluessa.

Eräänä aamuna menin aikaisin majavalammikolle ja istuuduin rannalle
harmaalle kannolle, ympärilläni marjapensaita aina hartioihini saakka.
»Nytpä istun hiljaa ja katselen, mitä seuraa», minä ajattelin, »eikä
mikään, ei edes sininärhi, voi nähdä minua.»

Tämä oli melkein totta. Pikkulinnut jotka eivät milloinkaan olleet
nähneet ihmistä metsässä ennen, tulivat poimimaan marjoja kuuden jalan
päähän minun kasvoistani, ennenkuin ne huomasivat mitään tavatonta.
Kun ne huomasivat minut, niin ne kääntyivät katsomaan ensin yhdellä
silmällä ja sitten toisella, ja sitten ne pyrähtivät lentoon ja
istuivat oksalle pääni yläpuolelle. Siinä ne saattoivat vartioida minua
rohkeasti, mikä vain hetkisen, mikä kauemmin, riippuen siitä, miten
uteliaita ne olivat, ja sitten ne syöksyivät alas ja sivelivät siipiään
minun kasvojani vasten saadakseen minut liikkumaan ja näyttämään, mikä
olin.

Pienen lammikosta pistäytyvän lahdekkeen tuolla puolen, kivenheiton
päässä minusta, tuli komea metsäkauris rantaan ja pisti kuononsa
veteen, mutta kävi kohta levottomaksi. Jokin epämääräinen hieno
hajahdus minusta levisi sen luokse asti ja teki sen levottomaksi,
vaikka se ei tietänyt mitä se oli. Se nuolaisi sieraimiaan niinkuin
lehmä tekee saadakseen hajuni selvemmin tuntumaan. Oikealla, lähempänä
minua, oli metsävuohi syömässä rauhallisena liljapatjalla. Vesikko
juoksi hyppien ja pysähtyen pitkin rantaa jalkojeni vieressä, pistäytyi
kivenkoloihin ja juurien väliin ja taas ulos. Cheokhes juoksee aina
sillä lailla. Se tietää kuinka kiiltävän musta sen takki on ja kuinka
silmäänpistävä se on hiekkaisella rannalla pöllölle tai haukalle;
siksipä se ei koskaan juokse enempää kuin viisi askelta kerrallaan
pistäytymättä välillä piiloon; ja se kulkee aina mahdollisimman mustia
juuria ja kallioita myöten.

Jäälintu syöksyi mutuparveen päästäen soinnukkaan huutonsa _k'plop_.
Kauempana muuan kalasääski tuli raskaasti veteen, niin että
suhisi, ja kohosi taas mukanaan suuri säyne. Eikä yksikään noista
teräväsilmäisistä metsän eläjistä huomannut minua eikä tietänyt, että
niitä pidettiin silmällä. Sitten tuli vastapäistä vihreätä rantatörmää
nopeasti liukuen kaareva laaja sininen vanne ikäänkuin suuri Cupidon
kaari: Quoskh soljui näkyviin matkallaan aamukalastukselle.

Minua vastapäätä juuri siinä, missä metsäkauris oli seisonut, se
poimutti suuret siipensä, sen niska vetäytyi äkkimutkalle ja sen
pitkät jalat, jotka olivat riippuneet somasti takana sen lentäessä,
kiepsahtivat sen alle niinkuin kaksi heiluria, kun se laskeutui
kevyesti mutaiselle rannalle. Se tunsi alueensa täydelleen, tunsi joka
ojan ja sammakoiden asuman lahdelman lammen ympärillä, niinkuin me
tunnemme kotikylämme. Mutta niin tuttua kuin kaikki onkin sille, ei
Quoskh kuitenkaan milloinkaan unohda pitää tarkkaan kaikkea silmällä.
Juuri laskeutuessaan maahan se jännittäytyi suoraksi, ollen silloin
melkein miehen mittainen, ja antoi tarkan katseensa kiertää ylt'ympäri
rantoja, kerran vain. Sen pää kirkkaine keltaisine silmineen ja pitkine
nokkineen pyörähti pitkän kaulan päässä kuin kullattu tuuliviiri tangon
nenässä. Kun viiri kääntyi sitä rantaa kohti missä minä olin, niin
pidätin henkeäni ollakseni aivan liikkumaton ja luullen olevani niin
hyvässä piilossa, ettei mikään silmä saattaisi minua huomata semmoisen
matkan päästä. Kun viiri oli sivuuttanut minun suuntani, niin minä
naurahdin ajatellen, että nytpä Quoskh erehtyi. Mutta silloin vallan
unohdin, ettei lintu koskaan katso suoraan eteensä. Kun sen nokka oli
kääntynyt noin kolmekymmentä astetta minun ohitseni, niin että sen
vasen silmä juuri suuntautui minua kohti, niin viiri taukosi pyörimästä
silmänräpäyksessä. Se oli nähnyt minut ensi silmäyksellä ja tiesi,
etten minä kuulunut sinne.

Pitkän ajan se näytti katsovan minun lävitseni eikä liikuttanut
lihastakaan. Ei olisi ollut helppo sitä huomatakaan siinä, sitä olisi
voinut luulla harmaaksi aaltojen huuhtomaksi juureksi. Sitten se
kyyristäytyi kokoon tuolla kuvaamattoman surkeannäköisellä tavalla,
joka on ominaista kaikille haikaroille niiden lentoon lähtiessä,
lensi raskaasti lammenrannan korkeimpaan puuhun ja jäi sinne vielä
joksikin aikaa istumaan kuivalle oksalle ja tähystämään minua. En ollut
liikuttanut silmäluomiakaan, ja kuitenkin se näki minut liian selvästi
luottaakseen minuun. Taaskin se kyyristäytyi kokoon, kohosi korkealle
puiden latvojen yläpuolelle ja painautui pois voimakasta, tasaista
ja siroa lentoa yksinäisemmälle järvelle, missä ei ollut ihmisiä
tarkastelemassa ja härnäämässä.

Quoskhin tarkkuus ei suinkaan lannistanut intoani, vaan päinvastoin
kiihoitti minua hankkimaan lisää tietoja siitä ja erittäinkin tekemään
läheltä havaintoja sen kalastuksesta. Lähelle tuon pienen lahdelman
päätä, missä oli niin paljon sammakoita, tein oksista suojuksen erään
kuusen alimpien tiheiden haarojen alle ja menin pois tarkastamaan muita
metsänasukkaita.

Seuraavana aamuna se ei tullut takaisin, eikä näkynyt rannalla sen
tuoreita jälkiäkään. Tästä ensi kerran huomasin, että Quoskh tuntee
hyvin sen hyvien kalastajien säännön, ettei pidä liian usein rasittaa
samaa paikkaa, vaikka se olisi miten hyvä kalapaikka. Kolmantena
aamuna se tuli takaisin, ja sitten taas kuudentena iltana ja sitten
yhdeksäntenä aamuna ja niin edelleen hyvin säännöllisesti niin kauan
kuin minä pidin sitä silmällä. Muina aikoina saatoin tavata sen kaukana
niiltä mailta kalastamassa toisissa järvissä ja virroissa, tai sitten
näin sen matkaavan kotia kohti korkealla metsien yläpuolitse, vesiltä,
jotka olivat kaukana minulle tutuista seuduista. Mutta nämä tapaamiset
olivat niin säännöttömiä, etten voinut laatia niistä mitään teoriaa. En
kuitenkaan ensinkään epäile, ettei se kalastanut kaikissa lähiseudun
vesissä yhtä säännöllisesti kuin majavalammessa, ja että se meni
kaukaisemmille metsästysmaille ainoastaan silloin kun se tarvitsi vähän
vaihtelua tai suurempia sammakoita, kuten kaikki kalamiehet tekevät,
tai milloin sillä oli huono onni eikä sen kasvavan poikueen äänekäs
ruokahalu tullut tyydytetyksi.

Kuudentena iltana minulla oli paras tilaisuus tutkia sen eriskummaisia
kalastustapoja. Istuin pienessä piilopaikassani odotellen metsävuohta,
kun Quoskh tuli pitkin rantaa. Se pyöritteli tuuliviiripäätään kunnes
se huomasi sammakon. Sitten se lähestyi sitä hitaasti ja tavattoman
varovaisesti, tuntien aivan hyvin, miten valppaita sammakot ovat
sen lähestyessä ja miten sukkelaan ne sukeltavat päistikkaa piiloon
nähdessään vilauksenkin sen puujalkasäärestä. Se hiipi lähemmäksi
ja lähemmäksi seisoen liikkumatta kuin harmaa juuri, milloin se
arveli otuksen olevan varuillaan, astui sitten taas eteenpäin yhä
varovaisemmin, kumartuen eteenpäin ja vetäen niskansa taaksepäin, jotta
iskun voima ja nopeus olisi mahdollisimman suuri. Sitten nopea hyökkäys
kuin salama — ja nyt voit nähdä sen pudistelevan sammakkoa vimmatusti,
lyövän sitä lähintä kiveä tai juurta vasten, käärivän sen ruohotukkoon
ja piilottavan taitavasti sekä sen jälkeen lähtevän, kuin ei mitään
olisi tapahtunut, etsimään uutta saalista. Tuuliviiri pyöri taukoamatta
etsien sammakoita tai vihollisia.

Jos kalan viri kaislikossa käänsi sen tarkan huomion puoleensa, niin
se muutti menettelytapaa: antoi saaliin tulla luoksensa ja oli itse
paikalla, päinvastoin kuin se teki sammakon suhteen. Missä asennossa
se olikin, molemmat jalat alhaalla tai toinen jalka koholla, kun kala
ilmestyi, niin se aina jäi kuin kivettynyt siihen, hyvin tietäen,
että liikkuminen vain karkoittaisi saaliin kiireesti syvempään
veteen. Toisinaan se saattoi seisoa puolen tuntia yhdellä jalalla,
antaen päänsä hitaasti painua hartioille, niska kaarena taaksepäin,
pitkä terävä nokka aina suunnattuna suoraan kohti sitä kiemurtelevaa
viivaa, joka osoitti leikkivää kalaa, silmät puoleksi kiinni, kunnes
oikea hetki oli tullut. Silloin voit nähdä pitkän kaulan ampuvan
veteen, kuulla molskahduksen ja vähän myöhemmin nähdä, miten se nuiji
saalista lähintä juurta vasten ottaakseen sen hengiltä. Omituisella
myötätunnolla saatoit vielä seurata, miten se piiloitti sen ruohoon
ja peitti sen, ettei Hawahak, haukka, näkisi tai Cheokhes, vesikko,
haistaisi ja varastaisi saalista sen ollessa kalastamassa.

Jos se jo kohta aikoi lopettaa pyyntinsä, niin se saaliin saatuaan
asteli takaisin ja piilotti kaksi yhteen. Muussa tapauksessa se peitti
saaliinsa lähimpään sopivaan paikkaan ja meni edelleen. Ei vaaraa
siitä, että se milloinkaan olisi unohtanut niitä, miten monta niitä
olikin! Laskeeko se kalansa ja sammakkonsa, vai muuten muistaa jokaisen
eri kätköpaikan, sitä en kykene sanomaan.

Toisinaan, kun minä yllätin sen mutaisella rannalla ja se lensi
matkaansa ottamatta yhtään makupaloistaan mukaansa, seurasin sen jälkiä
taaksepäin ja saatoin löytää sen kätköpaikat ja nähdä, mitä se oli
saanut. Sammakoita, kaloja, pollak-kaloja, simpukoita, myskimajavan
poikasia, kaikkia siellä oli, kaikki taitavasti piilotettuna
ruohotukon tai mutamättään alle. Kerran menin takaisin ja piilouduin
vastakkaiselle rannalle nähdäkseni, tulisiko se vielä noutamaan niitä.
Tunnin päästä se ilmestyi, katsoi ensinnä minun jälkiäni, sitten
tarkasti koko rannan tavallistakin huolellisemmin; sen jälkeen se meni
suoraapäätä kolmelle eri kätköpaikalle, jotka minä olin löytänyt, ja
lisäksi kahdelle, joita en ollut nähnyt, ja lensi pesälleen kimppu
kaloja ja sammakoita riippumassa kummankin puolen sen pitkää nokkaa.

Se oli järjestänyt ne maahan niinkuin pyörän sääret, samoin kuin kettu
tekee, päät kaikki ulospäin ja yksi jalka tai pyrstö kehän ristikossa,
niin että se saattoi tarttua näistä kiinni ja kantaa hyvinkin monta
pientä sammakkoa ja kalaa ilman että oli vähintäkään vaaraa siitä, että
jokin niistä putoaisi sen lentäessä.

Simpukat se luullakseni aina söi itse, sillä en koskaan nähnyt
sen kantavan niitä, vaikka kerran löysin pari kolme niitä sen
kätköpaikoista. Tavallisesti se särki niiden kuoret voimakkaan nokkansa
iskulla tai lyömällä niitä jotakin juurta vastaan. Näin se ei tarvinnut
(eikä luultavasti tietänytkään) sitä temppua, jota kalalokit käyttävät:
ne nousevat simpukka mukanaan ilmaan ja pudottavat sen sieltä kalliota
vasten niin, että se särkyy.

Milloin Quoskh oli kalastamassa vain itseänsä eikä nälkäistä
poikuettaan varten, oli sen menettelytapakin erilainen. Pojilleen
se oli metsästäjä, ovela, vaitelias ja kekseliäs. Se lähestyi
saalistaan koeteltujen vaanimistapojen mukaan. Itselleen pyytäessään
taas se oli oikea kalamies, rauhallinen, tarkkaavainen ja
loppumattoman kärsivällinen. Se näytti oivaltavan, että se silloin
saattoi hätäilemättä odottaa aikansa ja tehdä olonsa mukavaksi,
koska kaikki ja etenkin kalat tulevat luokse kun odottaa kylliksi
kauan. Pienokaisilleen pyytäessään sen sitävastoin piti kiirehtiä,
sillä muutoin niiden kirkuna kävisi liian pitkästä paastosta niin
äänekkääksi, että se houkuttelisi nälkäisiä rosvoja suurelle pesälle
pensaikkoon.

Kerran näin sen kalastavan erikoisella tavalla, joka heti ensi
näkemältä muistutti erästä täkykalastus-menetelmää, jonka jokainen
makrillinkalastaja rannikolla tuntee. Se pyysi pollak-kalan syötiksi ja
kahlasi sitten syvään viileään paikkaan varjoisan äyrään alle. Siellä
se repi täyn pieniksi paloiksi ja syyti ne veteen, missä ne tuota pikaa
houkuttelivat luokseen parven pieniä kaloja. Quoskh seisoi sillävälin
polvia myöten vedessä varjossa, missä sitä ei ollut helppo huomata,
pää hartioiden välissä, ja sen ylitse kaareutuva rauhaisa lehtevä
oksa piilottaen sen uteliailta katseilta. Milloin kala tuli lähelle
syömään sen täkyjä, se keihästi sen salaman nopeudella, viskasi sitten
päänsä taaksepäin ja antoi saaliin pää edellä solua alas pitkin pitkää
kurkkuaan; sitten se asettui vaanimaan seuraavaa.

Siinä se seisoi vuorotellen vaanien ja syöden, kunnes se oli saanut
tarpeekseen; silloin se veti päänsä vielä syvemmälle hartioiden väliin,
sulki silmänsä ja veteli makeita unia viileässä — täydellinen kuva
huolettomasta ja mukavasti elelevästä kalastajasta.

Kun useina päivinä peräkkäin menin pesälle ja piilouduin pensaikkoon
vartioimaan, niin sain tutustua lisää Quoskhin kalastukseen ja
metsästykseen. Sen pesä oli suuressa hemlock-kuusessa synkässä
rämeessä. Täällä oli perin rumaa ja soista ja jalkaisin liikkuminen
oli hyvin vaikeaa, vain siellä täällä oli saarekkeena suuria puita
pieninä ryhminä. Eräillä näistä saarekkeista oli muutamia haikaran
pesiä. Päiviksi linnut kaikkosivat kauas, kukin pari omille
yksityisille kalastuspaikoilleen, mutta kun varjot pitenivät ja yön
rosvot alkoivat liikehtiä, niin haikarat samosivat takaisin muodostaen
omituisia aaltomaisia viivoja illan ruskoa vastaan. Ne tulivat yhdessä
vaakkumaan ja pitämään toisilleen seuraa sekä auttamaan toisiaan
vahdinpidossa pitkän yön kuluessa. Quoskh Valpas — saatoin eroittaa
suuren lintututtavani puolison sekä näkemän että kuuleman perusteella
kaikista muista linnuista, joko suuremmasta koostaan tai omituisista
kaksinkertaisista äänistä — oli tehnyt pesänsä piiloon suuren vihreän
hemlock-kuusen latvaan. Lähellä tätä paikkaa suuren kuivuneen puun
haarojen välissä oli toinen pesä, jonka se oli tehnyt nähtävästikin
monta vuotta takaperin ja johon se oli joka kesä lisännyt aineksia,
mutta vihdoin kuitenkin hylännyt sen ja rakentanut sijaan tämän uuden.
Molemmat linnut kävivät vanhalla pesällä aivan julkisesti, ja minä
olen ajatellut sittemmin, eikö ollut ovelasti harkittu temppu niiden
puolelta, että ne olivat sen noin jättäneet näkyviin, niin että mikä
hyvänään rosvo saattoi sen keksiä ja kiivetä sinne, kun taas poikaset
olivat aivan turvallisessa piilossa hemlock-kuusen latvassa, mistä
saattoi nähdä olematta itse näkyvissä. Vain kaukaa saattoi pesän
huomata. Kun tuli hemlock-kuusen alle, niin se oli aivan oksien
peitossa, ja tulijan huomio kääntyi kokonaan vanhaan pesään, joka oli
täysin näkyvissä kuivan puun latvassa.

Sellaista viisautta, jos se nyt oli viisautta eikä sattumaa, oli
saattanut saada vain kokemuksen avulla. Ainakin yhden haikarapoikueen
oli täytynyt joutua ilveksen tai näädän saaliiksi, ennenkuin Quoskh oli
oppinut, mikä etu oli tuosta rappeutuneesta pesästä, joka houkutteli
nälkäisiä eränhakijoita kiipeämään alastomalle puunrungolle. Siellä oli
haikaralla hyvä tilaisuus keihästää ne väkevällä nokallaan ja iskeä ne
alas suurilla siivillään ennenkuin ne ehtivät huomata erehdyksensä.

Tarkkaamalla lintuja kiikarillani niiden tullessa pesälle saatoin
yleensä erottaa, minkälaista saalista niillä oli tuotavana. Kerran
riippui emon nokasta pitkä käärme; kerran sillä oli jokin lintu.
Kahdesti se toi pieniä eläimiä. Sen lyhyen hetken kuluessa, jonka ne
olivat näkyvissä pesän reunalla, en voinut kuitenkaan saada selvää,
mitä ne olivat. Nämä olivat kaikki harvinaisuuksia, useimmiten sillä
oli kaloja ja sammakoita. Ja sitten eräänä päivänä, jolloin makasin
piilossani, näin haikaraemon pudottautuvan sukkelaan pesästään, tekevän
jyrkän kierroksen järvelle ja laskeutuvan marjapensaikkoon rannalle
tavoittamaan jotakin eläintä, jonka sen tarkat silmät olivat nähneet
siellä liikkuvan. Pensaikosta kuului sukkelaa litinää, kuului siipien
iskua, millä se ilmeisesti pysäytti karkulaisen, sitten pari kolme
lyöntiä keihäsmäisellä nokalla; sitten se nousi raskaasti kantaen
jäniksenpoikaa ja minä näin sen repivän sen palasiksi pesällään ja
antavan sen ruuaksi pojilleen.

Vihdoin ryhdyin vaikeaan yritykseen kiivetä puuhun pesälle,
osaksi nähdäkseni noita pikku haikaroita, jotka olivat vetäneet
mielenkiintoni puoleensa aina siitä saakka kun näin Quoskhin vievän
kotiinsa jotakin, mitä ensi katseella luulin riepunukeksi, osaksi
saadakseni lisävalaistusta Quoskhin metsästystapoihin katsomalla,
mitä se oli tuonut kotiin. Eräänä päivänä, jolloin emo oli tuonut
jonkin tuntemattoman pienen eläimen — vesikon luullakseni — menin
äkkiä piilopaikastani pesälle. Se oli aina ollut minusta hyvin
puoleensavetävä. Sen alla hämärässä olin kuullut haikaraemon vaakkuvan
hiljaa pienokaisilleen — käreää kehtolaulua kylläkin, mutta kylliksi
suloista niille. Pesä siinsi tummana iltataivasta vasten ja Quoskh-emo
seisoi sen yläpuolella suurena kauniina varjokuvana vartioimassa
pienokaisiaan. Nyt oli aika ratkaista tuon suuren pesän arvoitus ja
mennä sitä katsomaan.

Emo hämmästyi minun äkillisestä tulostani, — se ei ollut
aavistanutkaan, että sitä pidettiin silmällä, — ja lensi ääneti
tiehensä toivoen, etten minä huomaisi sen pesää tiheiden oksien läpi.
Kiipesin vaivaloisesti puuhun, mutta vasta kun olin kymmenen jalan
päässä saatoin erottaa tuon suuren tikkukasan yläpuolellani. Ympäristö
oli käynyt likaiseksi ja pahanhajuiseksi, sillä Quoskh opettaa
nuoret haikarat pitämään pesänsä aivan puhtaana ja heittämään kaikki
hylkyjätteet reunan ylitse. Monta monituista kertaa olin huomannut
siirtokunnan emolintujen työntävän pienokaisensa pesän reunalle
opettaen niille näitä siisteystapoja, jotka ovat niin erilaisia kuin
useimpien muiden lintujen.

Epäröin kiivetä näiden likaisten oksien välitse. Silloin kiintyi
huomioni johonkin kirkkaaseen pesän reunalla. Se oli nuoren haikaran
silmä. Se katsoi alaspäin minuun yli pitkän nokan, vartioiden tuloani
tarkkuudella, jota se jonkin verran osasi salata pitämällä silmänsä
puoleksi kiinni. Minun piti mennä puun rungon ympäri saadakseni
jalansijakseni suuremman oksan, ja kun katsoin ylöspäin toiselta
puolen, oli siellä toinen silmä tarkkaamassa minua toisen pitkän nokan
ylitse. Käännyinpä siis miten tahansa, ne pitivät tarkkaan minua
silmällä, kun minä lähestyin pesää, kunnes ulotuin siihen käsin.
Silloin sieltä kuului kova kirkuna. Kolme pitkää kaulaa ojentui äkkiä
alaspäin pesänreunan ylitse minun puoleltani, kolme pitkää nokkaa
avautui ammolleen juuri minun pääni kohdalla, ja kolme nuorta haikaraa
tuli silmänräpäyksessä merikipeäksi, aivan kuin ne olisivat saaneet
oksennuspulveria.

En saanut ollenkaan nähdä pesän sisäpuolta, sillä silloin minun
tuli liiaksi kiire alas peseytymään rannalle. Eikä luullakseni sen
jälkeenkään ollut ihmisen tai pedon hyvä mennä katsomaan pesän
reunalta, kädet tai käpälät kun on pakko käyttää kiinnipitämiseen,
niin suuret olivat poikaset jo, ja niin valppaat ja voimalliset niiden
nokat, Ne olisivat varmaan puhkaisseet silmänräpäyksessä tulijalta
silmät. On vaarallisempaa kiivetä haikaran pesälle kuin kotkan pesälle.
Haikara iskee aina silmää kohti ja sen isku tietää sokeutta tai
kuolemaa, ellei pidä varaansa kuin kissa ja torju sitä luotansa.

Kun seuraavan kerran näin nuoret linnut, niin ne olivat saamassa
ensimmäistä opetusta. Epäsointuinen rääkynä puunlatvoista veti
huomioni puoleensa. Hiivin varovasti katsomaan, mitä haikaroillani oli
tekeillä. Poikaset seisoivat pesässä, kaulat ja siivet kurotettuina,
ja rääkyivät nälkäisinä; emo sillä välin seisoi puunlatvassa jonkun
matkan päässä näyttäen niille ruokaa ja kutsuen ilmeisesti haikaran
kielellä niitä ottamaan sitä. Ne yrittivät sitä pitkän houkuttelun ja
rääynnän jälkeen, mutta niiden pitkät hullunkurisen näköiset varpaat
eivät osanneetkaan tarttua hoikkaan oksaan, millä emo piteli itseään
tasapainossa. Juuri sitä emo oli odottanutkin. Kun ne putosivat
sätkytellen lystikkäästi siipiään, niin se lensi alas niiden eteen ja
vei ne kaarrellen avoimelle paikalle rannalle. Siellä se ruokki niitä
niillä paloilla, mitä sillä oli nokassaan, toi niille lisää ruokaa
ruohomättäästä, minne se oli piilottanut sitä, kehui niitä sorisevalla
äänellään, kunnes ne alkoivat tuntea jonkinmoista luottamusta
jalkapoloisiinsa; sitten koko perhe läksi rantaa pitkin ensimmäiselle
yhteiselle sammakonpyyntimatkalle.

Oli erinomaisen mielenkiintoista miehelle, joka pikku poikana oli
usein käynyt itse sammakoita pyytämässä, nyt istua puun rungolla ja
katsoa, miten pikku haikarat koettivat onneaan. Quoskh-emo meni edellä
varovasti, tarkastaen liljapatjoja; poikaset vaapottivat perässä
hullunkurisesti, kohottaen jalkansa kuten Shanghain kukko ja laskien ne
maahan juuri samaan paikkaan, missä emon jalka oli ollut hetki sitten,
läiskähdyksellä, joka kykeni säikähyttämään jokaisen äänenkantavilla
olevan sammakon. Emon pää pyöri kulkiessa kuin tuuliviiri, katsoi
kauas eteenpäin, ja poikaset kurkottivat kaulojaan nähdäkseen emon
ohitse, kovasti ihmetellen tätä uutta maailmaa ja kovin nälkäisinä,
kunnes säikähtynyt sammakko erään liljamättään takaa äänsi _k'tung!_
ja sukelsi suinpäin mutaan jättäen jälkeensä pitkän mutkaisen ruskean
jäljen kertomaan, miten pitkälle se oli mennyt.

Sammakko on samanlainen kuin strutsi siinä suhteessa, että kun sen
pää on peitossa ja se itse ei voi nähdä, niin se luulee, ettei mikään
voi nähdä sitä. Kuullessaan äänen Quoskh-emo kurkottaa kaulaansa
seuraten sammakkoa; sitten se kääntää päänsä niin, että sen pitkä
nokka on suunnattuna aivan kohti sitä paikkaa, missä Chigwooltz,
sammakko, piilee, ja päästää hiljaisen merkkiäänen. Tämän äänen
kuuluessa joku nuorista haikaroista kiiruhtaa innokkaasti eteenpäin
seuraten emon nokkaa, joka pysyy liikkumattomana, ja kääntelee päätään
kunnes se näkee sammakon selän mudassa. Sitten se iskee sen kimppuun
salamannopeasti. Tavallisesti se saa sammakon, ja kiikarini avulla
saatan nähdä, miten tuo onneton vääntelee ja sätkyttelee nuoren
Quoskhin keltaisessa nokassa. Jos yritys epäonnistuu, niin emon tarkka
silmä seuraa sammakkoa, joka pakenee päättömästi läpi mudan pitemmälle
kuin edellisellä kerralla, kunnes se piilottuu uudelleen; silloin se
rääkäisyllä käskee saman poikasen koettamaan uudelleen, ja sitten
koko perhe mennä nytkyttelee toiselle liljapatjalle, niinkuin jono
puujaloilla kulkevia poikia.

Kun poikaset tulivat vanhemmiksi ja vahvemmiksi jaloiltaan, niin
huomasin niillä olevan ainakin jätteitä omituisesta tanssimistavasta,
mikä näyttää olevan useimmille pitkäjalkaisille kahlaajille ominainen.
Toisinaan, kun istuin rauhallisesti kanootissani, saatoin nähdä nuorten
lintujen liitävän ilmassa ja laskeutuvan rannalle. Heti laskeuduttuaan,
ennenkuin ne ryhtyivät ajattelemaankaan sammakkoja tai kaloja tai muita
herkullisia aterioita, ne saattoivat hyppelehtiä maassa, heilutella
itseään, levitellä siipiään ja juosta hypyssä toinen toisensa ympäri
kuin hullut. Jonkin aikaa tällaista ilvettä pidettyään ne taas alkoivat
vakavasti kulkea pitkin rantaa, ikäänkuin häpeissään joutavasta
kevytmielisyydestään; mutta hetken päästä ne saattoivat villiintyä
uudestaan hyppimään, ikäänkuin ne eivät olisi voineet sitä vastustaa.
Tällaista sattui tavallisesti iltapuoleen, kun linnut olivat syöneet
itsensä kylläisiksi ja olivat valmiit leikkimään tai levittämään
siipensä pitkään syyslentoon.

Tarkatessani niitä eräänä iltana muistui mieleeni äkkiä omituinen
kohtaus, jossa olin läsnä pikku poikana. Näin suuren sinisen haikaran
lentävän vaakkuen, vaakkuen, erään laajan lammen rannalle, missä olin
pyytämässä teiriä. Ryömin rannalle läpi tiheän metsikön nähdäkseni,
mitä se vaakkui. Yhden asemasta näin kahdeksan tai kymmenen suurta
lintua hyppimässä innokkaasti jonkinlaista hullunkurista tanssia.
Lähemmäksi ryömiessäni muuan oksa murtui ja ne lähtivät paikalla
lentoon. Silloin oli syyskuu, ja kokoontumisen sekä muuttamisen vaisto
oli jo vallannut ne. Kun ne tulivat yhteen ensimmäistä kertaa, niin
jokin hämärä vanha muisto menneiden sukupolvien ajoilta — jäännös
muinaisesta vaistosta, jonka merkityksen me voimme vain arvata — oli
saanut ne tanssimaan vimmatusti; minä epäilin silloin, mahtoivatko
ne juuri olla selvillä siitä, mitä ne tekivät. Kenties olin siinä
väärässä. Kömpelösti hyppivät poikalinnut näyttivät tanssiessaan
seuraavan vastustamatonta päähänpistoa, mutta ne olivat suunnattomasti
ylpeitä siitä toisinaan ja ilmeisestikin niitä huvitti se, ehkäpä
yhtä paljon kuin meitä huvittaa omat tanssimme, joista muuan meidän
maahamme matkustanut kiinalainen kysyi viattomasti: »miksikä ette anna
palvelijoittenne tehdä tuota itsellenne?»

Olen nähnyt pienien vihreiden haikaroiden menettelevän samalla
tavalla metsässä soitimen aikana. Ja kerran Antwerpenin zoologisessa
puutarhassa näin afrikalaisten jättiläiskurkien esittävän vallan
suurenmoista tanssinäytettä. Meidän tavalliset kurkemme ovat niinikään
tunnettuja tanssijoita. Epäilemättä tuo on enemmän tai vähemmän
vaistomaista, kaikki kurjet ja haikarat suurimmista pienimpiin
harjoittavat sitä. Mutta mikä tuon vaiston tarkoitus on, sitä ei kukaan
voi sanoa, ellei se ole vain, kuten meidän oma tanssimme, pelkkää
huvittelemista, samoin kuin varisten telmintä ilmassa ja koskelojen
toimeenpanemat kilpauinnit.

Ennenkuin poikaset olivat täysikasvuisia ja kun ne yhä vielä
kulkivat emon jäljessä oppimassa sammakon- ja kalanpyyntiä, sattui
eräs hämmästyttävä tapaus, joka jälkeenpäin sai minut vilpittömästi
ihmettelemään Quoskhia. Istuin kalastamassa suuren lammen keskellä
eräänä iltapäivänä, kun Quoskh poikasineen purjehti yli puunlatvojen
majavalammikolta ja laskeutui ruohoiselle rannalle. Matala pikku
puro laski järveen siinä paikassa, ja Quoskh-emo jätti pienokaisensa
itsekseen pyytämään sammakoita sillä välin kun se itse meni kalastamaan
puroa ylös lepikkoon. Tarkastelin nuoria haikaroita kiikarillani, kun
äkkiä näin korkean ruohikon niiden lähellä liikahtavan. Kaikki kolme
kyykistyivät paikalla haikaran tapaan. Kaksi pääsi pois, mutta kolmas
oli vain ehtinyt levittää siipensä, kun jokin musta eläin hyökkäsi
ruohikosta sen niskaan ja veti sen maahan, missä se päristeli ja rääkyi
epätoivoisesti.

Vedin paikalla onkeni järvestä ja meloin rannalle katsomaan, mitä
oli tekeillä ja mikä ruohikosta hyökännyt eläin oli. Ennenkuin olin
vetäissyt melallani kymmentä kertaa, näin Quoskh-emon lentävän
lepikosta ja kiitävän suoraa päätä kuin nuoli kohti kamppailevia
siipiä, jotka yhä sätkyivät suonenvedontapaisesti ruohikolla. Miltei
ennenkuin jalat olivat koskettaneet maahan se löi pari kertaa hurjasti
alaspäin suurilla siivillään. Sen niska kaareutui taaksepäin ja se
ampui sitten tarkan kuustuumaisen nokan eteensä sukkelammin kuin
milloinkaan minkään roomalaisen käsivarsi on viskannut keihästä.
Kanoottini lipinästä huolimattakin kuulin vihaisen tuskanhuudon; sama
musta eläin hyppäsi ylös tallatusta ruohikosta tavoittaen lintua
kurkusta. Alkoi epätoivoinen taistelu, kuului vain linnun lyhyitä
hengästyneitä äännähdyksiä ja pedon murinaa, mikä teki varovaisuuden
tarpeettomaksi minun kiirehtiessäni katsomaan, kuka rosvo oli ja miten
Quoskh taisteli hurjaa taisteluaan.

Kanoottini tuli maalle erään niemekkeen taakse, mistä katsomalla
yli matalan rantasärkän minulla oli vapaa näköala taistelukentälle.
Eläin oli kiiltonäätä, sen kokoisista eläimistä kaikkein vihaisin ja
voimakkain taistelija koko maailmassa luullakseni. Kun minä ensi kerran
näin sen, se oli syössyt kaksi kertaa korkean linnun rintaa kohti,
nopeammin kuin ajatus. Joka kerta sitä kohtasi salamannopea isku vasten
päätä Quoskhin jäykästä siivestä. Se puri hampaillaan Quoskhin suuret
siipisulat siekaleiksi ja sen kynnet repivät ne rääsyiksi, mutta se
ei saanut kiinni höyhenisestä massasta, ja se luiskahti aina kynsien
ja muristen ruohikkoon hypätäkseen paikalla uudestaan. Taas ankara
siiven isku; mutta tällä kertaa se hyppäsi korkeammalle ja sai yhdellä
kynnellään hartiasta kiinni ja repäisi höyhenten lentäessä sen rikki
luuhun saakka, ja sen ruumiin paino veti suuren linnun maahan. Silloin
Quoskh veti niskansa suureksi kaareksi. Kaula liukui kuin käärme yli
sen siiven kulman ja iski kaksi lyhyttä terävää iskua niin nopeaan,
että silmäni erotti vain kaksinkertaisen keltaisen välähdyksen.
Kimakasti kirkuen kiiltonäätä pakeni ja kiiti suin päin kohti minua.
Toinen silmä oli mennyt ja toisen yläpuolella oleva punainen reikä
osoitti, miten vähällä toinenkin isku oli sattua maaliinsa.

Minua vapisutti muisto siitä kuinka sama tarkka ase oli kerran tuottaa
minulle itselleni kiiltonäädän kohtalon. Olin siihen aikaan pieni
poika ja seurasin muuatta hyväluontoista metsästäjää eräänä päivänä,
jo silloin tuntien suurta harrastusta villieläimiin. Myös pidin
suurena kunniana kantaa metsästyslaukkua. Metsästäjä ampui suuren
sinisen haikaran, joka putosi siipi poikki mutaiseen vesiruohikkoon.
Ajattelemattomasti hän lähetti minut noutamaan sitä, kun ei halunnut
kastaa omia jalkojaan. Kun tulin haikaran luokse, niin se makasi
rauhallisena, niska taakse vedettynä ja pitkä nokka tähdättynä minun
kasvojani kohti. En ollut koskaan ennen nähnyt niin suurta lintua ja
kumarruin nyt sen ylitse ihmetellen sen nokkaa ja kirkkaita silmiä.

En silloin tietänyt, minkä sittemmin opin hyvin tuntemaan, että voi
aina edeltäkäsin sanoa, milloin joku peto tai lintu — tai ihminen, jos
niiksi tulee — käy päälle, kun tarkkaa sen silmiä. Jonkinlainen tuli
leimahtaa silmistä juuri ennen kuin isku tulee, ennen kuin yksikään
lihas on jäykistynyt täyttämään aivojen nopeata käskyä. Kun minä
kumarruin haavoittuneen linnun tarkan ja kirkkaan katseen lumoamana ja
ojensin käteni alaspäin ottaakseni sen ylös, niin sellainen leimahdus
näkyi syvältä sen silmästä, niinkuin auringon valon heijastus peilistä,
ja minä väistyin vaistomaisesti. Onneksi väistyin. Jokin iski vasten
kasvojani kuin salama aukaisten pitkän punaisen haavan poikki vasemman
ohimoni silmäkulmasta korvaan saakka. Kun minä hypähdin, niin kuulin
huoletonta naurua. »Ole vatuillasi, poika, se voi purra sinua. — Voi,
huonosti oli käydä!» ja kasvot kalpeina nähdessään pahannäköisen
haavan, jonka haikaran nokka oli tehnyt, seuralaiseni veti minut pois
vesiruohikosta, kuin olisi karhu ollut vieressä.

Kiiltonäätä ei ollut vielä saanut tarpeeksi rangaistusta. Se on
kärpän heimon suurimpia eläimiä ja on kaksi kertaa niin vihainen ja
itsepintainen kuin kärppä. Se kävi taas haikaran kimppuun hyppien
sen ympärillä piirissä nopeasti ja hermostuneesti; Quoskh silloin
kohotti suuret revityt siipensä kilveksi ja asettui puolustusasentoon.
Kymmenkunta kertaa kiiltonäätä hyppäsi ja joka kerta lensi höyheniä
ryöppynä ilmaan;' kymmenkunta kertaa jäykistyneet siivet iskivät
pysähdyttämään sen hyppäystä, ja joka lyöntiä seurasi nopea
keihäänisku. Sitten, kun kiiltonäätä ryömi muristen ruohikossa,
hetkisen olematta varuillaan, näin Quoskh-emon ottavan äkkiä askeleen
eteenpäin, ensimmäisen hyökkäysliikkeensä — aivan kuin olin nähnyt sen
niin usein tekevän loppuhyökkäyksessä sammakkoajossa —, ja sen nokka
ampui alas koko pitkän kaulan voimalla. Käheä parahdus seurasi tätä
nopeata iskua; sitten kiiltonäätä hoippui pois epävarmoin hyppäyksin
kohti metsän suojaa.

Ja nyt, kun vihainen vihollinen oli täydessä paossa, näytti tulinen
viha leimahtavan ilmiliekkiin haikaraemossa ja kokonaan vievän
voiton entisestä kylmästä harkinnasta. Siivet koholla, niinkuin
muinaisajan sotamiehillä kilpi voiton hetkellä, sen koko muoto näytti
paisuvan voimasta, kuin sankarin, joka on voittanut taistelussa.
Se tavoitti kiiltonäätää aluksi juosten, sitten lisäten vauhtia
raskain siiveniskuin, kunnes se sai sen kiinni ja hakaten vimmatusti
siivenpäillään ja nokallaan ajoi se takaisin eläimen, joka ei nähnyt
mitään ja vain pelon ja vaiston opastamana pyrki veteen. Viisi
minuuttia se vielä ahdisti sitä sinne tänne läpi tallatun ruohon,
vedestä pensaikolle ja taas takaisin. Joka käänteessä se rääkkäsi
sitä, kunnes lehtien kahina kutsui sitä luokseen ja se syöksyi tiheään
pensaikkoon, minne eivät haikaran leveät siivet voineet seurata.
Ollen nytkin ihmeteltävän valppaana tämä huomasi minut seisomassa
lähellä kanootissani, ja ilmeisesti tuhlaamatta ajatustakaan nuorelle
haikaralle, joka makasi niin hiljaa ruohikossa aivan sen lähellä, se
levitti revityt siipensä ja lensi raskaasti onnellisempien poikastensa
luo.

Seurasin kiiltonäädän jälkiä metsään ja löysin sen kääriytyneenä
onton kannon sisään. Se teki vain heikkoa vastarintaa, kun minä
vedin sen ulos. Kaikki sen vihaisuus oli jo muuttunut tuollaiseksi
epämääräiseksi, unianäkeväksi jäykkyydeksi, jonka luonto aina suo
lyödyille olennoillensa. Se ei ilmeisesti kärsinyt mistään, vaikka
olikin hirmuisesti haavoittunut, se vain halusi saada olla yksin.
Molemmat silmät olivat puhki eikä minun tehtäväkseni jäänyt muuta kuin
armeliaasti päättää, minkä Quoskh oli jättänyt kesken.

Kun syyskuu tuli ja perhehuolet olivat ohitse, niin majavalammen takana
asuva siirtokunta hajaantui; kukin palasi siihen villiin yksinäiseen
elämään, josta Quoskh pitää eniten. Kaikkialla hyvin yksinäisillä
paikoilla saatoin tavata yksinäisen haikaran vaanimassa sammakoita
tai pyytämässä pieniä kaloja syötin avulla tai kuin helmien etsijä
hyvin toivein kaivavan pehmeätä mutaa löytääkseen pitkillä varpaillaan
simpukoita, tai seisomassa paikallaan ja nauttimassa uneliaasta
auringonpaisteesta, kunnes tuli myöhäinen iltapäivä, jolloin haikara
mieluummin menee avoimelle paikalle.

Ne eivät enää nukkuneet suuressa pesässä seisoen kuin vartiat vasten
iltaruskon tai kuun valoa, vaan jokainen valitsi hyvän paikan rannalla
ja nukkui yhdellä jalalla miten parhaiten osasi, odottaen päivän
nousua, jolloin taas sai lähteä kalastamaan. Oli hämmästyttävää,
miten hyvästi nuoretkin linnut osasivat valita turvallisen paikan.
Päivisin ne saattoivat seisoa kuin kuvapatsaat rantaäyrään varjossa
tai korkeassa ruohikossa, missä ne olivat melkein näkymättömät
vienon värinsä takia, ja odottaa tuntikausia kaloja tai sammakoita
luokseen. Yön tullen kukin valitsi itselleen paikan avoimella rannalla,
tavallisesti jonkin niemen nenässä, mistä saattoi nähdä sekä ylös että
alas ja missä ei ollut korkeata ruohoa, joka olisi voinut tarjota
suojaa vihollisille, ja missä pensaat olivat kyllin kaukana, jotta
saattoi kuulla lehtien kahinan ennenkuin se eläin, joka sai sen
aikaan, oli hyppäämismatkan päässä. Siinä se nukkui turvallisena koko
pitkän yön, ellen minä häirinnyt sitä kanootteineni tai jokin muu
kulkija. Haikarat näkevät melkein yhtä hyvin yöllä kuin päivälläkin,
ja niiden korvat ovat tarkat kuin kärpän, joten en milloinkaan päässyt
yllättämään niitä, meloinpa miten hiljaa tahansa. Kuulin vain siipien
havinaa ja sitten kysyvän huudahduksen, kun ne purjehtivat ylitseni
ennenkuin menivät rauhaisemmille rannoille.

Jos minä kuljin pitäen valoa kanoottini keulassa nähdäkseni, mitä
metsänkansaa tapaisin rannalla, niin oli Quoskh ainoa, jota minun
ilotulitukseni ei vetänyt puoleensa. Metsävuohet ja hirvet, ketut ja
villisorsat, sammakot ja kalat, kaikki näyttivät yhtäläisesti ihastuvan
synkästä pimeydestä ääneti loimuavan valon suureen ihmeeseen. Näin
niitä kaikkia eri kerroilla ja saatoin liukua melkein niiden päälle,
ennen kuin pelko ajoi ne kauas tuon kumman loisteen luota. Mutta
Quoskhia ei saanut näkyviin eikä kuuluviin semmoisella keinolla.
Saatoin nähdä epämääräisen haamun kaukana valojuovasta tai vilaukselta
erottaa kirkkaan silmän, kun se pyöritteli tuuliviiripäätään; sitten
tuo epämääräinen haamu kohta nousi pimeyteen häviten. Hetkisen
odoteltuani kuulin pääni päältä tai takaa, missä valo ei häikäissyt
sen silmiä, haikaran yöhuudon, jossa silloin oli enemmän suuttumusta
kuin kysymystä, ja kun käänsin valon ylöspäin niin saatoin erottaa vain
vilaukselta sen leveät siivet. Eikä se milloinkaan tullut takaisin,
niin kuin törmällä kulkeva kettu, katsomaan uudestaan, mikä minä olin.

Kun kirkkaat kuutamoyöt tulivat, niin Quoskhin villi sydän tunsi outoja
tunteita. Päivisin se yhä vietti yksinäistä elämää, jota se eniten
rakastaa, mutta yön tullen vanha parveutumisvaisto ajoi sen toverien
luokse. Kerran kun kuljeskelin majavalammen seutuvilla kuutamon
vienossa valossa, kuulin viiden tai kuuden suuren linnun kiivaasti
huutavan haikaran asuinpaikalla, jonka ne olivat hylänneet viikkoja
takaperin. Järvi ja etenkin tuo yksinäinen polunpäässä aukeneva pieni
lampi oli viehättävämpi kuin milloinkaan ennen, mutta etelästäpäin
jokin kutsui niitä. Luulen myöskin, että Quoskh oli kuun lumoissa,
kuten niin monet villit eläimet ovat, sillä sen sijaan, että se olisi
nukkunut rauhallisesti rannalla, se kulutti aikansa kierrellen järviä
ja metsiä ilman päämäärää, huutaen ääneen nimeään tai kutsuen villisti
tovereitaan.

Puoliyön aikaan ennen sitä päivää, jolloin muutin leiripaikkaani,
olin järvellä viimeistä kertaa melomassa kuutamossa. Yö oli ihana, —
kirkas, viileä ja tyyni. Ei aallon värekään särkenyt järven kiiltävää
pintaa; hopeanvälkkyvä vedenkalvo viiltosi edelleen ja edelleen minun
liukuvalle kanootilleni, johtaen minut sinne, missä suuri metsä
seisoi äänettömänä, valvovana, odottavana. Kaikkien sen hämärien,
salaperäisten holvien lävitse tulvi ihmeellistä valoa. Erämaa ei
milloinkaan nuku. Jos se käy äänettömäksi, niin merkitsee se sitä, että
se kuuntelee. Sinä iltana metsä oli jännitettynä kuin odottava repo,
vartioiden nähdäkseen, mitä uutta tulisi järveltä, tai mitä kummaa ja
salaperäistä sen omien vienojen varjojen alla saattaisi syntyä.

Quoskh oli myöskin liikkeellä kuutamon lumoamana. Kuulin sen huutavan
ja meloin ääntä kohti. Se tiesi minun tuloni kauan ennen kuin minä
tiesin siitä muuta kuin yöstä kuuluvan äänen, ja liiteli ylös minua
vastaan. Ensi kertaa näin sen hämärässä, ja nytkin vain epämääräisenä
harmaana varjona, jonka reunoja hopeinen valo vienosti kosketteli.
Se lensi suhisten kerran yli kanoottini ja katsahti alas siihen.
Sitten se hävisi, ja kaukaa odottavan metsänreunan yläpuolelta, missä
salaperäisyys oli syvin, tuli huuto, haasto, arvoitus, yön villi
kysymys, johon ei kukaan ihminen ole vielä milloinkaan osannut vastata
— Quoskh? Quoskh?




Unk Wunk piikkisika


Aivan telttani takaa tiheiköstä kuuluva kahina herätti minut kevyestä
uinailustani. Siellä on taas! Jokin raskas eläin siellä ponnistelee
hiljaa eteenpäin sotkuisessa tiheikössä; samalla vanhalta hirsimajalta
metsän aukeaman keskeltä kuului hiljaista nakerrusta läpi tyynen yön.
Nousin äkkiä istualleni kuuntelemaan; mutta ensi liikahduksesta kaikki
oli taas aivan hiljaa. Yölliset kulkijat olivat kuulleet liikuntani ja
olivat nyt varuillaan.

Ei ole ensinkään syytä pelätä eläimiä, jotka näin hiipivät yöllä
ympäristössä. Ne ovat paljon suurempia pelkureita kuin sinä olet ja
näkevät sinut paremmin, niin että jos mennä kopeloit niitä kohti,
niin ne luulevat sokeuttasi rohkeudeksi ja pötkivät käpälämäkeen. Kun
astuin ulos, niin kuulin kaksi rasahdusta pensaikosta telttani takaa ja
puolikuun valossa näin vilahdukselta karhun pentuineen luikkivan metsän
suojaan.

Vielä kuului nakerrusta vanhan majan takaa virralta. »Toinen pentu!»
ajattelin — sillä olin outo suuressa metsässä — ja hiivin alas
tähystämään majan nurkalta, minkä aitaukseen olin pystyttänyt telttani
ensi yöksi salolla.

Vanha siirappitynnyri oli aivan hirsimajan takana, suu mustana kuin
muste kuunvalossa, ja kaapiva nakerrus kuului yhä aivan sen kohdalta.
»Se on tynnyrissä», ajattelin ilostuneena, »ja kaapii kuivunutta
siirappia. Nytpä se joutuu kiinni!»

Hiivin majan ympäri niin, että tynnyrin pohja tuli minun ja otuksen
väliin, ryömin henkeä vetämättä ja äkkiä keikautin astian suulleen,
niin että otus jäi sisään. Siitä nousi töminä, ankara raapiminen ja
rätinä. Tynnyri heilui hurjasti ja minä koetin pysyttää sitä alaspäin.
Sitten melu hiljeni kokonaan. »Olen saanut sen!» ajattelin, peräti
unohtaen emokarhun, ja huusin Simmoa heräämään ja tuomaan minulle
kirveen.

Me löimme seiväskehän tynnyrin ympärille, panimme raskaita pölkkyjä
painamaan kehää ja kävimme nukkumaan. Aamulla, kun aivot olivat
selvemmät ajattelemaan, me päätimme, että karhunpentu on sentään
liian vaivaloinen pitää teltassa lemmikkinä; niinpä seisoin valmiina
pyssyineni sillä aikaa kun Simmo nosti pölkyt ja katkaisi seipäät
pitäen tarkasti silmällä minua nähdäkseen miten pitkälle hän voi
jättää henkensä minun kylmäverisyyteni varaan siinä tapauksessa,
että pentu olisi suuri ja vaikea käsitellä; sillä intiani ei tee
uhkayrityksiä. Yksi seiväs kaatui, tynnyri kellahti kumoon sisästään
saamasta sysäyksestä, ja Simmo juoksi tiehensä karjaisten; tynnyristä
kömpi ulos suuri piikkisika, suurin mitä milloinkaan olen nähnyt, ja
mennä keikutteli suoraan kohti telttaani. Intiani meni sen jäljessä
heristellen kirvestään hölmömäistä elukkaa kohti ja mörähteli
ilkkuvasti minun karhunpennulleni.

Puolitiessä teltalle Unk Wunk keksi tiellään kappaleen sian nahkaa
ja pysähtyi innokkaasti nuuskimaan sitä. Minä tartuin Simmon käteen
ja estin häntä iskulla tekemästä loppua saaliistani. Sitten Unk Wunk
istuutui aivan keskellemme, otti siannahkapalan etukäpäliinsä ja
imeskeli siitä suolaa kaikessa rauhassa aivan kuin ei mitään olisi
tapahtunut eikä ainoatakaan vihollista olisi ollut koko maailmassa.
Puoli tuntia myöhemmin se tulla töpötti sisään telttaan, missä
istuin korjaamassa parasta lohiperhoani, jonka nälkäinen meritaimen
oli repinyt riekaleiksi, ja ajoi kursailematta minut pois omasta
virkapiiristäni etsien lisää suolaa.

Sellainen filosofi, jolta ei mikään vankityrmä vie mielenrauhaa eikä
mikään vaara kykene riistämään yksinkertaisia huvituksia, ansaitsee
enemmän huomiota kuin mitä luonnontutkijat milloinkaan ovat sille
suoneet. Päätin paikalla tutkia sitä tarkemmin. Aivan kuin koettaen
saada minut luopumaan kaikista sellaisista tuumista ja käyttämään
itseään vain pyssyni maalitauluna, se seuraavana yönä melkein pilasi
kanoottini nakertamalla reiän sen kanteen etsiessään suolaa, jonka vain
sen ahnas nenä oli saattanut vainuta.

Kerran tapasin sen polulla, vähän matkan päässä leiriltä, ja kun
minulla ei ollut tähdellisempääkään tehtävää, aioin ajaa sen edelläni
kotiin. Tarkoitukseni oli olla vierasvarainen, antaa sille palanen
läskiä ja sitten tarkastella sitä samalla kuin itse syön päivähistäni.
Heti kun lähdin sitä hätyyttämään se kääntyi ja tuli suoraan
säärilleni. Ennen kuin ehdin väistää, se sivahutti minua ilkeästi
hännällään niin että muutamia piikkejä jäi sääriini. Sitten ajoin
sitä vastakkaiseen suuntaan, jolloin se kääntyi minua päin ja livisti
ohitseni; ja kun saavuin leirille, niin se siellä jo suurella touhulla
nakersi Simmon kirvesvarren päätä.

Miltä kannalta hyvänsä sen otatkin, Unk Wunk on arvoitus. Se on metsän
pohjaan kaiverrettu ikuinen kysymys, johon ei kukaan kykene vastaamaan,
problemi, joka käy sitä sotkuisemmaksi mitä kauemmin sitä koettaa
ratkaista.

Kaikista villieläimistä se on ainoa, jolla ei ole mitään tajuttua
pelkoa ihmistä kohtaan, ja ainoa, joka ei koskaan opi, ei vaistosta
eikä kokemuksesta, välttämään ihmistä. Saatat tavata sitä kaikkialla
erämaassa, kunnes se tulee toiselle päälle, jos niin saa sanoa, ja
sitten sitä et voi löytää mistään. Se viihtyy yksinäisyydessä eikä sure
eikä hae kaltaistensa seuraa; mutta joskus sattuu sentään eteesi koko
liuta piikkisikoja jonkun vuoren juurella; jokainen lönköttää ympäri
piikkejään kalistellen ja hokien nimeään _Unk Wunk! Unk Wunk!_ eikä
päiväkausiin muuta teekään.

Tänään se on arka kuin jänis; huomenna se tulee röyhkeästi telttaasi
ja karkoittaa sinut sieltä ulos, ellei sinulla satu olemaan nuijaa
käsillä. Se ei koskaan tee mitään harkittua, eikä sen matkalla koskaan
ole tiettyä -päämäärää; mutta pysäytäpä se hetkeksi vain, niin se panee
henkensä alttiiksi päästäkseen vielä askeleen eteenpäin. Ja koeta
sitten pakottaa tai houkutella sitä menemään vielä toinenkin askel
samaan suuntaan, niin se panee vastaan yhtä itsepintaisesti kuin kaksi
sikaa kujalla, ja antaa vaikka tappaa itsensä ennenkuin menee sinne,
minne juuri oli pyrkimässä. Se on aivan vaaraton kaikille olioille;
kuitenkin se paikallaan maaten tappaa sitä hätyyttävän kiiltonäädän,
vieläpä suuren Kanadan ilveksenkin, johon ei mikään muu metsän eläin
uskalla käydä käsiksi.

Kaikkien noiden hämmästyttävien vastakohtien edellä käy kuitenkin
itse pääkysymys: miksi luonto on ensinkään synnyttänyt tuollaista
oliota, ja mitä se sillä tarkoittaa; sillä sillä ei näytä olevan
mitään tehtävää eikä tarkoitusta luonnon taloudessa. Hiljattain Mainen
lainsäädäntö hyväksyi asetuksen, joka kieltää ampumasta piikkisikaa,
sillä omituisella perusteella, että se on ainoa villieläin, jonka
voi helposti saada kiinni ja tappaa ilman pyssyä, joten metsässä
harhailevan ihmisen ei tarvitse kuolla nälkään, vaan hän saattaa
elättää itseään piikkisian lihalla, kuten intianit toisinaan tekevät.
Tämä on, puhtaasti hyödyn kannalta, toistaiseksi ainoa ilmaus siitä
käsityksestä, ettei Unk Wunk ole mikään epäonnistuma, vaan että senkin
olemassaololla saattaa olla tarkoituksensa.

Koetellakseni tuota lakia ja varustautuakseni mahdollisten vastaisten
sattumuksien varalta, minä liitin kerran Unk Wunkin ruokalistaani. Se
oli inhoittava, ilkeänhajuinen liite, johon vain oikein väkevän juuston
harrastaja saattaa olla ihastunut. Laki on epäilemättä hyvä, mutta en
juuri voi uskoa kenenkään tuntevan sen johdosta kiitollisuutta paitsi
sen, jonka on pakko valita joko kuolema tai piikkisika.

Metsänpedot söisivät sen kernaasti kylläkin, mutta niiltä se herkku
on jyrkästi kielletty. Ne eivät voi edes koskettaa sitä saamatta
kärsiä seurauksia. Näyttää siltä kuin luonto-emo, tehdessään tuon
älyttömän möhkäleen tänne viisaitten maailmaan, olisi pitänyt siitä
hellää huolta kuten vähämielisestä lapsesta. Se on ainoa villieläin,
jonka ei tarvitse ollenkaan pelätä nälkäkuolemaa. Koko metsä on sen
varastoaittana. Silmut ja nuput ilahuttavat sitä siihen vuodenaikaan,
jolloin niitä on; ja kun pakkanen käy ankaraksi, lunta kasaantuu
paksulti ja kaikki muut eläimet laihtuvat ja tulevat nälästä julmiksi
niin Unk Wunk vain kiipee lähimpään puuhun, vuolee vahvoilla
hampaillaan puista karkean, ulomman kuoren ja sitten syö kylläkseen
pehmeätä sisäkuorta, mikä ravitsee sen täydellisesti ja tekee sen
pulleaksi kuin raatimies.

Nälkäisistä pedoista ei Unk Wunkilla ole vähintäkään vaaraa.
Tavallisesti ne jättävät sen aivan rauhaan, tietäen, että sen
kosketteleminen olisi hullumpaa kuin haukata möhkökalaa tai purra
pietari-ulkkia. Jos ne onnettomina maaliskuun päivinä nälän pakottamina
lähestyvät sitä vimmoissaan, niin se yksinkertaisesti käpertyy
kokoon ja makaa hiljaa haarniskassaan, jota ainoastaan teräshansikas
saattaisi vioittumatta tunnustella, ja jossa ei tarkinkaan silmä keksi
ainoatakaan saumaa.

Silloin tällöin joku ovela ilves tai kärppä, viisas kokemuksesta, mutta
epätoivoinen nälästä, heittäytyy mahalleen maahan Unk Wunkin viereen ja
keinottelee varovasti kuononsa tuon hirveän turkin alle, päästäkseen
käsiksi kaulaan tai vatsapuoleen, missä ei ole piikkejä. Puraisu pedon
voimakkailla hampailla, yksi veren imaisu sen nälkiintyneeseen kurkkuun
— ja siinä kummankin eläimen loppu. Sillä Unk Wunkilla on ase, jota
ei mikään eränhakija vielä ole ymmärtänyt ottaa lukuun. Sen leveä,
raskas häntä on satojen piikkien peitossa, jotka ovat ohuemmat, mutta
vielä kuolettavammat kuin sen selkäpiikit; ja kun se heiluttelee tätä
asettaan, kuuluu se kalkarokäärmeen kalinalta. Luultavasti tämä kyky
sivaltaa hännällä salamannopeudella, samalla kuin piikit vetäytyvät
sisään, on antanut aiheen siihen hullunkuriseen harhaluuloon, että Unk
Wunk voi ampua piikkinsä matkan päästä, aivan kuin se olisi puristettua
ilmaa täynnä —, mikä tietysti on typerää lapsellisuutta, joka pitää
ihmiset siitä jonkun verran loitolla.

Toisinaan, kun Unk Wunkia hätyytetään, se peittää kuononsa tällä
aseellaan. Useammin se pistää päänsä juuren alle tai lahoon kantoon
jättäen häntänsä ulkopuolelle valmiina toimimaan. Vihollisen ensi
kosketuksesta häntä näppää oikealle ja vasemmalle nopeammin kuin
ajatus, ja iskee vihollisen pään ja kyljet täyteen kuolettavia
piikkejä, joista ei pääse irti, sillä mitä enemmän niitä koettaa
poistaa, hieroa ja hangata, sitä syvemmälle ne vain painuvat sisään,
kunnes tunkeutuvat sydämeen tai aivoihin ja tekevät tehtävänsä.
Mooween, karhu, on metsänkansasta ainoa, joka on oppinut pyytämään
Unk Wunkia vahingoittamatta itseään. Jos se ollessaan hyvin nälissään
tapaa piikkisian, se ei koskaan käy sen kimppuun suoraan — se tuntee
piikkien kuolettavan piston liian hyvin, — vaan kiusoittelee ja härnää
piikkisikaa syytämällä multaa sitä kohti, kunnes Unk Wunk lopulta
kääntää kaikki piikkinsä ulospäin ja makaa hiljaa. Sitten Mooween
äärimmäisen varovasti pujottaa käpälänsä sen alle ja äkkitempaisulla
viskaa sen lähintä puuta vastaan ja kolhii sen hengiltä.

Jos Mooween löytää Unk Wunkin puusta, niin se toisinaan kiipeää niin
ylös kuin oksa kestää sekä nykii ja kiskoo voimakkaasti ravistaakseen
piikkisian alas. Tämä on tavallisesti turha yritys, sillä eläin, joka
nukkuu sikeästi ja turvallisena puun latvassa ankaralla tuulellakin,
ei välitä mitään karhun jykevästä ravistamisesta. Silloin Mooween, jos
se suinkin pääsee tarpeeksi lähelle tarvitsematta pelätä putoamista
heikoilta oksilta, murtaa poikki sen oksan, jolla Unk Wunk nukkuu ja
pudottaa sen maahan. Tämäkin on tavallisesti vallan hyödytöntä, sillä
ennenkuin Mooween ehtii kömpiä alas saalistaan tavoittamaan, Unk Wunk
on jo ylhäällä toisessa puussa ja nukkuu uudella oksalla aivan kuin ei
mitään olisi tapahtunut.

Toisille pedoille, jotka eivät ole niin vahvoja ja taitavia kuin
Mooween, käy perin huonosti, kun ne nälän pakottamina hätyyttävät
tätä joutavaa metsän elävää, josta luonto kuitenkin pitää niin
hellää huolta. Ansojenvirittäjät ovat kertoneet minulle, että
he kevättalvella, jolloin nälkä on ankarin, ovat joskus saaneet
satimestaan villikissan, ilveksen tai kiiltonäädän, suu ja kyljet
täynnä piikkisian piikkejä osoittamassa, minkälaisessa ruokapulassa ne
ovat olleet.

Nämä harvat satimeen joutuneet eläimet kertovat niistä monista
hiljaisista taisteluista, joita vain puut ja tähdet ovat nähneet;
ja ansojenvirittäjän antama pikainen, varma kuolinisku tekee vain
armeliaasti lopun muuten pitkästä ja hitaasta kidutuksesta, joka
lopulta päättyisi lumen alla pensaikossa.

Viime kesänä löysin eräästä pienestä erämaan aukiosta kaksi luurankoa
makaamassa vieretysten. Toinen oli piikkisian, toinen suuren ilveksen.
Viimemainitulla oli kolme piikkisian piikkiä siinä paikassa, missä
kurkku oli kerran ollut; yhden piikin varsi oli lujasti kiinni
tyhjässä silmäkuopassa; kymmenkunta piikkiä oli sillä tavoin, ettei
voinut varmaan sanoa, mitä tietä ne olivat ruumiiseen tulleet. Tässä
saattoi turvautumatta sanottavasti mielikuvituksen apuun lukea tarinan
nälkäänähneestä ilveksestä, joka oli ollut niin nälissään, että se oli
unohtanut kaiken varovaisuuden, ja ateriasta, joka oli maksanut hengen.

Kerran näin hauskan Unk Wunkiin liittyvän näytteen eläinten
kasvatuksesta. Kaksi nuorta pöllöä oli metsästämässä emonsa johdolla
pitkin vuoren juurta aikaisin iltahämärässä. Näin kanootistani toisen
nuorista linnuista liitävän alas jotakin rannan pensaikossa olevaa
otusta kohti. Hetken päästä suuri emopöllö seurasi sitä terävin,
hätääntynein _huu-huu-huu-huu!_ varoituksin. Nuorempi pudottausi
pensaikkoon; mutta emo työnsi äkkiryntäyksellään sen lempeästi syrjään
saaliinsa luota ja vei sen ääneti pois metsään. Menin heti paikalle ja
löysin nuoren piikkisian pensaikosta, jonne pöllö oli lentänyt, sekä
etäämpää rannalta kaksi muuta piikkisikaa syömässä liljanvarsia.

Nähtävästi Kookooskoos, joka vaistomaisesti hyökkää kaikkeen, mikä
liikkuu, on saanut viisaammaltaan sen tarpeellisen opetuksen, että
muutamat olennot on jätettävä aivan rauhaan.

Se, että tämä opetus on sille tarpeen, näkyi selvästi siitä pöllöstä,
jonka muuan ystäväni kerran ampui hämärässä. Piikkisian piikki
oli uponnut melkein koko pituudeltaan sen reiteen. Kaksi muutakin
piikkiä oli hiljaa painumassa sen ruumiiseen; ja eräs piikki törrötti
sen suupielestä kuin hammastikku. Oliko tuo pöllö nuoruuttaan ja
tietämättömyyttään, vaiko nälissään heittänyt neuvot tuuleen ja
hyökännyt Unk Wunkin kimppuun, ei koskaan saada tietää. Että se oli
uskaltanut hyökätä niin suuren eläimen kuin piikkisian kimppuun,
näyttää ilmaisevan, että nälkä nähtävästi oli sen, samoin kuin
ilveksenkin, siihen pakottanut ja saanut hylkäämään emon opetukset.

Unk Wunk tietää osaltaan niin perin vähän, että täytyy suuresti
epäillä, onko se koskaan saanut tuntea metsän koulun kuria. Vetäytyykö
se pistäväksi takkiaiseksi pelkästä vaistosta, kuten possum-eläin
tekeytyy kuolleeksi, vai onko tuo temppu pitkän opetuksen tulos,
on vielä selvittämättä. Onko sen verraton typeryys, mikä tekee sen
viholliset aseettomiksi ja pelastaa sen sadoista vaaroista, joissa ei
mikään viisaus auttaisi, kenties, samoin kuin laukkujaisen hölmömäinen
tyhmyys, vain syvimmän viisauden naamari; vai onko se tosiaankin niin
hölmö kuin miltä se näyttää, on niinikään ratkaisematon kysymys.

Yhä enemmän olen taipuvainen pitämään edellistä vaihtoehtoa
todennäköisempänä. Se on tietämättään oppinut makaamisen tärkeyden.
Tuhannet polvet lihavia ja terveitä piikkisikoja ovat opettaneet sille,
miten mieletöntä on rimpuilla, reistailla ja ponnistella maailmassa,
jonka joku vieras on järjestänyt ja josta ilmeisesti sama joku on
vastuunalainen. Niinpä se ei ponnistele turhia, vaan elää syvässä
rauhassa. Mutta tästä tulet toiseen kysymykseen, mikä vie merten taakse
tutkimaan hindulaisfilosofiaa. Tosiaankin, jos sinulla on yksi kysymys
kun tapaat Unk Wunkin ensi kertaa, niin on sinulla niitä kaksikymmentä,
kun olet sitä tutkinut vuoden tai pari. Sen pykälä metsän päiväkirjassa
alkaa kysymysmerkillä ja päättyy kysymysmerkkiin, ja mikä on jätetty
sanomatta, sen korvaa pelkkä ajatusviiva.

Yhden ainoan kerran olen huomannut Unk Wunkin osoittavan
järkiperäisesti suunniteltua pyrkimystä, kun se koetti opettaa kahdelle
nuorelle piikkisialle uimisen yksinkertaista taitoa, — jota piikkisiat
muuten harvoin käyttävät ja joka ei näy olevan niille ensinkään
välttämätön. Ajelehdin kanootillani pitkin rantaa, kun huomasin
emopiikkisian ja sen kaksi poikasta, — okainen pari tosiaankin, —
järveen ulottuvalla pölkyllä. Emo oli tuonut ne sinne antaakseen
niiden maistaa liljan silmuja, jotta ne helpommin vieraantuisivat.
Kun ne olivat poimineet ja syöneet kaikki silmut ja varret, joihin ne
ulottuivat, niin se töytäisi varovasti kummankin pienokaisensa veteen.
Kun ne alkoivat ponnistella päästäkseen takaisin, niin emo tyrkkäsi
ne uudelleen, pudottausi itse niiden rinnalle ja opasti ne eräälle
kauempana rannasta olevalle pölkylle, missä oli enemmän liljoja.

Lukuisten onttojen piikkien kannattamina ne kelluivat korkkikimpun
tavoin veden pinnalla, ja meloivat helpommin kuin mikään muu eläimen
poikanen, minkä olen vedessä nähnyt. Mutta oliko tämä todella
uintiharjoitus, vaiko vain opastus huolehtimaan itsestään ja syömään
vesoja, on vielä ratkaisematta. Lukuunottamatta muuatta yksin elävää
vanhaa piikkisikaneroa, jolla oli hämmästyttävä tapa huvittaa
itseään ja peloitella muita metsän eläjiä, tämä oli ainoa hitunen
ennakkohuolehtimista ja selvää harkintaa, minkä olen koskaan huomannut
piikkisiassa.




Laiskurin kujeet


Outo rapiseva lehtien kahina pysäytti minut äkkiä kun kapusin eräänä
iltapäivänä pyökkirinnettä, nähdäkseni, mitä metsänväkeä tapaisin
joukoittain varisseita terhoja syömässä. _Pr-r-r-rush, pr-r-r-r-ush!_ —
kuin kummallinen sekoitus oravan jalkojen rapinasta ja kotkan siipien
pehmeästä suhinasta. Ääni läheni hetki hetkellä ja kävi selvemmäksi.
Piilouduin hiljaa lähimmän puun taakse katsomaan ja kuuntelemaan.

Jokin tuli mäenrinnettä alas. Mutta Mikä? Ei se ollut minkään
eläimen juoksua. Ei mikään tuntemani eläin, ellei se ollut tullut
pähkähulluksi, pitänyt ikinä tuollaista meteliä ilmoittaen
olinpaikkansa jokaiselle. Ei se ollut oravien tepastusta eikä
teirilintujen kuoputusta äsken pudonneiden lehtien seassa. Miten ne
vuoroin rapsuttavat ja taas ovat hiljaa, on kyllä tuttua. Ei se liioin
ollut karhu, ravistelemassa kypsiä pyökinterhoja alas puusta; siksi se
ei ollut tarpeeksi raskas, mutta liian raskas vaanivan metsänrosvon
astunnaksi. _Pr-r-r-r-ush, svish! thump!_ Jokin mursi raskaasti
pensaan oksia ja sai aikaan kahisevan lehtisateen; sitten kieri oksien
alta esiin jotain, jommoista en ollut ikinä ennen nähnyt, — raskas,
harmahtava pallo, kooltaan kuin kapan vetävä vasu, niin lehtien
peitossa, ettei voinut sanoa, mitä siinä oli sisässä. Se oli kuin suuri
kattila, joka oli sivelty liimalla ja pantu vierimään alas mäkeä,
jolloin sen kylkiin oli tarttunut varisseita lehtiä. Niin tuo kumma
olio vyöryi aivan jalkani vieritse päristen, kallisten, suurentuen ja
tullen yhä takkuisemmaksi sitä mukaa kuin lehtiä kasaantui sen kylkiin,
kunnes se lopulta tuli jyrkän rotkon pohjaan ja jäi siihen.

Hiivin varovasti sen jäljessä. Yhtäkkiä se liikahti, ja pallo aukeni.
Takkuisesta möhkäleestä sukeutui suuri piikkisika. Se ravisteli,
venytteli ja hoiperteli, aivan kuin se olisi ollut pökerryksissä
pitkästä vyörymisestä; sitten se mennä mutkitteli sinne tänne pitkin
mäen juurta, piikeissään pudonneita lehtiä, näyttäen kyllin suurelta ja
oudolta peloittamaan minkä hyvänsä vastaantulijan metsässä.

Tässä metsänväen tyhmin esitti uuden juonen ja antoi ratkaistavaksi
uuden problemin. Kun tapaat piikkisian ja kiusaat sitä, niin se
tavallisesti vetäytyy suureksi neulatyynyksi, jok'ikinen piikki
törröttämässä ulospäin, peittää päänsä okaisella hännällään ja makaa
hiljaa, tietäen hyvin, ettet voi koskettaa sitä mihinkään saamatta
vakavia ikävyyksiä. Oliko sitä nyt kiusannut jokin eläin ja se oli
vetäytynyt käppyräänsä jollakin äkkijyrkällä töyräällä ja silloin
menettänyt tasapainonsa ja lähtenyt kierimään vasten tahtoaan pitkää
mäkeä alas? Vai oliko sen maha täynnä makeita terhoja, laiskuuttaan
pyörinyt alas päästäkseen kävelemisen vaivasta? Vai onko Unk Wunkilla
enemmän älyä kuin luulisikaan ymmärtää mäenlaskun huvia ja pyörrytyksen
nautintoa?

Mäellä ei ollut mitään ei kahinaa eikä muuta merkkiä metsästävästä
eläimestä, joka olisi voinut vastata kysymykseeni. Niinpä lähdin
seuraamaan Unk Wunkin tarkoituksetonta vaellusta pitkin mäenrinnettä.

Pieni liikahdus etempänä vilahti silmiini; samassa näin jäniksen
puikkelehtivan ruskeitten sananjakojen seurassa. Se tuli hiljaa meitä
kohti, hyppien ja hypähdellen ja nuuskaisten joka pensaikkoa, kunnes
se huomasi meidän tulomme ja nousi takajalolleen kuuntelemaan. Kun Unk
Wunk tuli näkyviin kauttaaltaan piikkeihin tarttuneiden kuolleiden
lehtien peitossa, niin jänis hyppäsi huiman korkealle paneutuen
makaamaan paikalleen, luullen olevansa piilossa sananjalkojen seassa.

Kulkue läheni. Montaques kohotti perin uteliaana varovasti päätään
sananjalkojen seasta ja asettui taas pystyyn istumaan, etukäpälät
ristissä rinnalla, silmissään pelko ja hämmästys oudon eläimen takia,
joka kahisteli eteenpäin lehtihetaleineen. Hetken jänis oli kuin
pölkky paikallaan, sitten se porhalsi pensaikkoon pitkin säikkynein
loikkauksin, ja minä kuulin sen laukkaavan vimmatusti kaaressa
ympärillämme.

Unk Wunk ei tuosta kohtauksesta häiriintynyt, se vain käveli sinne
tänne, minne sen typerä kuono milloinkin sitä opasti. Kuten kaikki
muutkin piikkisiat, joita olen seurannut, ei tälläkään näyttänyt olevan
mitään tehtävää, ei mitään matkan määrää koko suuressa metsässä. Se
kulkea löntysteli laiskasti ristiin rastiin, niin kylläisenä, ettei
se syönyt ainoatakaan pyökin terhoa, joita se nirsosti nuuskien
etsi lehtien alta. Silloin tällöin se sieppasi kappaleen kuorta
sylkäistäkseen sen taas pois. Kerran se lähti mäenrinnettä ylös, mutta
se oli liian jyrkkä täysimahaiselle laiskurille. Sitten se yritti
alaspäin, mutta rinne ei ollut tarpeeksi jyrkkä, jotta se olisi voinut
vieriä käärönä alas. Äkkiä se kääntyi takaisinpäin katsomaan kuka
seurasi jäljissä.

Seisoin aivan hiljaa, ja se mennä löntysti pari kolme kertaa ohitseni
jalkojeni juuresta unisesti vilkaisten minuun. Sitten se tahtoi nuuskia
pyökin terhoa, joka oli jalkani alla, aivan kuin minä olisin ollut
sille yhtä merkityksetön kuin Aleksanteri oli Diogeneelle.

En ollut koskaan hieronut ystävyyttä piikkisian kanssa; — se on liian
okainen ystävyydenosoituksiin — mutta nyt aloin pienellä kepillä
tutkia sitä lähemmin, ihmetellen, eikö tuosta keihäs- ja pistinkasasta
löytyisi kohtaa, jota se antaisi mielellään kahnuttaa. Heti ensi
kosketuksesta se käpristyi palloksi, kaikki keihäät joka puolella
pystyssä, kuten jättiläistakkiaisella. Ei tarvinnut ajatellakaan,
että sitä voisi mihinkään kohtaan koskettaa saamatta kymmenittäin
piikinpistoja. Vähitellen kuitenkin, kun keppi kepeästi raapi sitä ja
löysi sen keihästen lomasta kutkuavan kohdan, se aukeni kääröstään ja
työnsi taas kuononsa jalkani alle. Se ei halunnut pyökinterhoa, se
tahtoi vain haistaa sitä. Unk Wunk on samanlainen kuin sika. Sillä
on hyvin vähän muita harrastuksia kuin syöminen, mutta jos se lähtee
jonnekin tai ryhtyy johonkin, niin se aina vie aikeensa perille. Sitten
minä kumarruin koskettamaan sitä käsin.

Tämä oli erehdys. Se huomasi muutoksen kosketuksessa heti. Sekin
vainusi käteni suolan maun, jonka takia Unk Wunk heittää koko
velttoutensa ja kävelee kilometrimatkoja, jos niikseen tulee. Se
koetti raapia kättäni ensin käpälällään, sitten suullaan, mutta minä
pelkäsin liiaksi sen suuria leikkaavia hampaita salliakseni sitä.
Sen sijaan kosketin sitä korvien takaa, pujotellen käteni sen paksun
piikkitiheikön läpi, koetellen varovasti, miten helposti niitä voisi
nyhtää pois.

Piikit olivat hyvin höllästi kiinni, ja jokainen väkäpäinen piikki oli
terävä kuin neula. Kaiken, mikä vähänkin voimakkaammin painautui niitä
vasten, ne lävistivät helposti, oat saattoivat irtautua nahasta ja
uurtaa tiensä helposti puhki sen onnettoman käden, käpälän tai kuonon,
joka kosketti niitä. Jokainen piikki oli kuin etelämerensaarelaisen
miekka, puoli pituutta terävissä väkäsissä. Kerran tultuaan lihaan se
saattaa kaivertautua itse syvemmälle, ellei sitä voimakkaasti nykäissyt
pois huolimatta kovasta tuskasta ja hirveästä repeilystä. Ei ihme,
että Unk Wunkia ei peloitakaan mikään, kun se kääriytyy palloksi,
ylt'ympäriinsä sellaisten peloittavien aseiden suojaan.

Käsi liikkui hyvin varovasti hipuen alas sen kyljille, ollen nyt Unk
Wunkin nopsan aseen ulottuvilla. Siinä oli tuhansia okia, karheita
kuin sahan terä, risteillen eri suuntiin, mutta kaikkien kärjet
ulospäin. Unk Wunk oli ilmeisesti kiukuissaan, kun se ei saanut
haluamaansa suolaa. Kun käsi tuli hännän ulottuville, niin se huitaisi
sillä salamannopeasti. Olin vatuillani iskun suhteen, mutta en ollut
tarpeeksi nopea. Kohta kun kuulin kalisevan loksahduksen, joka
muistutti terässatimen raksahdusta, vedin käteni pois. Kaksi piikkiä
sain kuitenkin siitä käteeni, ja kymmenkunta oli takkini hihassa.
Hyppäsin pois edestä kun se kääntyi, ja niin vältin kaksi pikaista
hännän iskua sääriini. Sitten se kiertyi taas takkiaiseksi, ja jokainen
piikki tuntui ivaillen uhmaavan: »Kosketa, jos uskallat!»

Minä vedin ne kaksi piikkiä äkillisellä tempaisulla pois kädestäni,
työnsin kaikki muut hihani läpi, ja käännyin taas Unk Wunkiin päin,
imien haavoittunutta kättäni, jota kirveli kovasti. »Oma vikasi kaikki
tyynni», puhelin itselleni, pidättäytyen sivaltamasta kepilläni sitä
kuonoon, sen ainoaan haavoittuvaan kohtaan.

Unk Wunk puolestaan näytti unohtaneen koko välikohtauksen. Se avautui
hitaasti kerästään ja mennä löntysteli pitkin mäen juurta piikit
säröllään ja kalisten, ikäänkuin ei koko metsässä olisi mitään
senkaltaista kuin vihollinen tai utelias ihminen.

Sillä oli tällä kertaa jokin tuuma päässään ja se etsiskeli jotakin.
Kun seurasin sitä aivan sen kintereillä, niin se tuon tuostakin kohosi
pientä puuta vasten, silmäili sitä vakavana sekunnin tai pari ja jatkoi
taas matkaansa tyytymättömänä. Tuulenviima oli tullut alas vuorelta ja
liikutteli puiden latvoja sen yläpuolella. Unk Wunk katseli vakavasti
huojuvia oksia ja kiirehti sitten katsomaan seuraavaa pientä puuta,
nousi etukäpälillään sen runkoa vasten ja seurasi elottomin silmin
liikuntoa yläpuolellaan.

Vihdoin se löysi, mitä se halusi, — kaksi hoikkaa puunalkua, jotka
kasvoivat lähekkäin ja hankasivat toisiaan kun tuuli heilutti niitä.
Se kiipesi kömpelösti toiseen, korkeammalle ja korkeammalle, kunnes
hento latva taipui sen painosta toista vesaa vastaan. Sitten se
kurottautui ja tarttui etukäpälällään toisen vesan latvaan kiinni
samalla tarrautuen takakäpälillään lujasti ensimmäiseen ja makasi siinä
yhdistäen siten puiden latvat toisiinsa, samalla kuin tuuli alkoi
kiikuttaa sitä tuossa omituisessa kätkyessä.

Se heilui yhä huimemmin. Kun puiden latvat erosivat toisistaan, niin
se pingoittui ohueksi kuin lanka, piikit tiiviisti kylkiä pitkin,
kun taas puiden latvat löivät yhteen, niin se rutistui kokoon
litteäksi kiekoksi, piikit ojossa ulospäin, kuten litteäksi tallatulla
takiaisella. Näin se heilui tuntikauden, kunnes tuli liian pimeä nähdä
tuota venymistä, litistymistä, venymistä, litistymistä, joka teki
aivan sen vaikutuksen kuin tuuli olisi soittanut hanuria. Sen ainoa
sävel oli kuitenkin vain ajoittainen luikkaava tyytyväisyyden mörähdys
jonkun erittäin hyvän pingoituksen jälkeen tahi kun liike muuttui
päinvastaiseksi ja molemmat puut heiluivat vastakkain huimasti ja
riemukkaasti.

Silloin tällöin sävel sai vastauksen etäämmältä harjanteen rinteeltä,
missä jokin toinen piikkisika tuuditteli itseään uneen korkeassa
kehdossaan. Myrsky oli tulossa, ja Unk Wunk, joka on metsän parhaimpia
ilmapuntareita ennakolta ilmoittamaan säänmuutokset, huuteli sitä
kaikkien kuultavaksi.

Siten olin kysymykseeni saanut odottamattoman vastauksen. Unk Wunk oli
sinä iltapäivänä ulkona kujeilemassa ja oli kieritellyt mäkeä alas
nopean liikkeen ja siitä seuraavan pyörryttävän tunteen ilossa, kuten
muutkin metsänasukkaat tekevät. Olen joskus katsellut nuoria kettuja,
joiden luola oli jyrkällä kallionrinteellä, ja nähnyt niiden pyörivän
alas toinen toisensa jälkeen, välistä vaihtaen ohjelmaa siten, että
yksi pentu kieppui niin nopeaan kuin suinkin ja toiset laukkasivat
vieressä näppien ja nykien sitä siinä sen tehdessä aivoja hämmentäviä
kuperkeikkojaan.

Tuo kaikki on luonnollista, mitä kettuun tulee. Sellaista mielijohdetta
saattaa odottaa viisaalta pikku päältä. Mutta kuka luulisi Unk
Wunkin kierivän alamäkeä ja iskevän piikkinsä täyteen kuivia lehtiä
peloittaakseen metsänasukkaita? Ja milloin se on oppinut käyttämään
puunlatvoja keinunaan ja tuulta keinunsa liikevoimana?

Ehkä — koska useimmat metsänasukkaiden taidoista ovat opetuksen
tuloksia, eikä vaiston — sen emo opettaa sille joitakin asioita, joita
me emme ole vielä koskaan nähneet. Jos niin on laita, on Unk Wunkilla
unisissa, tyhmissä aivoissaan enemmän kuin olemme uskoneetkaan, ja
sillä, jonka onnistuu ensimmäisenä löytää ja nähdä piikkisian koulu,
tulee olemaan varsin mielenkiintoinen oppitunti.




Peltokanain iltahuuto


Eräänä syyskuun iltapäivänä olin kalastamassa järven reunassa olevassa
syvänteessä koettaen senkin seitsemällä tavalla puidenvarjojen
pidentyessä houkutella vanhaa taimenta ottamaan perhojani. Niitä eli
siellä koko joukko tummassa lähteessä vesikasvien seassa, missä kylmä
lähteensilmä pulppusi pohjasta; niitä kalastaessa oli kalamiehen
mieliala milloin nyreänä, milloin hilpeänä, riippuen siitä, millainen
kalojen mieliala kulloinkin oli.

Päiväkausia ne saattoivat maata syvässä varjossa vesikasvien seassa,
tyhmän tai äkäisen välinpitämättöminä. Silloin ei mikään niitä voinut
viekoitella. Perhot, madot, sirkat, ampiaiset, kaikki hienon hiussiiman
päähän ripustettuina, kulkivat vapani vetäminä hienoja aallon väreitä
tehden niiden päällitse tai laskeutuivat somasti niiden luokse; mutta
ne vain pyörähtivät nyrpeinä syrjään, kylläisinä kuin Ahab kuningas
silloin kun hän käänsi kasvonsa seinään päin, eikä tahtonut syödä
leipää. Säyneet ja kiiltosalakat ja ahvenet tavoittelivat perhoja tai
ajoivat toinen toisiaan huimasti karkeloiden kielletyssä vedessä, jonka
viileä tuoreus näytti niitä juovuttavan. Tarvitsi vain pyöräyttää
kanootti lähelle lammen varjoista päätä ja vetäistä vapansa kerran
yli avoimen veden, kun jo tiesi, saiko sinä päivänä syödä taimenta
vaiko ei. Jos pienet kalat tavoittivat perhoja, niin oli sama vaikkapa
lähti kotiin tai luontoa tutkimaan; taimenia ei silloin tarvinnut
odottaa. Mutta ei voinut milloinkaan tietää, koska muutos tapahtui.
Vähimmästäkin aiheesta toisinaan — ilman viilentymisestä, hiljaisten
tuulen väreiden henkäyksestä, ja pilven varjon kosketuksesta — saattoi
noiden syvällä vesiruohojen joukossa uinuvien täplikkäiden Ahabien
mieli muuttua. Jokin sokea, tuntematon varoitus saattoi käydä läpi
syvänteen ennenkuin yksikään taimen vielä oli liikahtanut. Jos silloin
sattui katsomaan kanootin laidan ylitse, niin näki, miten pienet kalat
kiirehtivät päätä pahkaa pois etsimään turvaa matalasta vedestä,
jättäen syvänteen sen tyrannimaisille isännille. Silloin oli aika
viskata onkensa; taimen oli nyt valmis nykäisemään.

Ikäviä tunteja saattaa silloin seurata kalastajalle hauskat hetket.
Kolminaulaisen kalan molskahdus ja useiden pienempien nouseminen
vedestä toisensa jälkeen saa heittämään ongen yhtä mittaa. Mutta
kohta taas saattaa tulla sellainen aika, että voi yhtä hyvin säästää
vaivansa, joista ei ole muuta iloa kuin että taimenet oppivat
tuntemaan paraitenkin laaditut perhoset. Ne saattavat hyökätä niitä
kohti, pyörähtää niiden alitse tai hypätä niiden ylitse, milloinkaan
tarttumatta. Ne leikkivät vedenpinnalla kelluvilla lehdillä;
niiden ihmeellinen silmä äkkää ohi lentävän sääsken varjon veden
hopeakalvossa, ja niiden leveä pyrstö singauttaa ne ylös kaappaamaan
niitä; mutta ne eivät halua muuta kuin leikkiä tai harjoitella,
eivätkä ne koskekaan perhoihin. Jonakin päivänä kuitenkin tulee
kärsivällisyytesi runsaasti palkituksi. Siima viuhahtaa, perho putoaa
pehmeästi syvänteen kaukaisempaan reunaan sitten kela alkaa surista.
Kuin kaikuna tähän ääneen kuuluu rauhalliselta mäenrinteeltä äänekäs
korskunta, siellä elävä metsävuohi kiitää säikähtyneenä matkaansa
kutsuen kilejä tulemaan jäljessä. Mutta sitä tuskin huomaan; päälläni
ja käsilläni on liiaksi työtä kun koettelen estää suurta taimenta
menemästä vesikasvien sekaan, missä se varmasti pääsisi irti heikoista
kojeistani.

Sinä iltapäivänä, josta kirjoitan, eivät taimenet olleet leikkisällä
tuulella, mutta ei myöskään äkämystyneitä. Siitä huolimatta ne
olivat nälkäisiä. Ensin heittämäni hyttysonget eivät saaneet mitään
huomiota osakseen. Tämä oli hyvä merkki: pienet kalat oli ilmeisesti
ajettu pois. Suurempia perhoja seurasi sitten, mutta taimenet eivät
niillä leikkineet, eivätkä myöskään lähteneet niiden luota. Ne
seurasivat varovasti jalan päästä aina lähelle rantaa kunnes ne
näkivät minut ja pyörähtivät takaisin viileään syvyyteen. Ne olivat
ilmeisesti epäluuloisia; ja alempien eläimien kuten ihmistenkin
suhteen on sellaisissa tapauksissa paras sääntö toimia luonnollisesti,
rauhallisemmin kuin tavallisesti, ja suoda niille aikaa päästä
epäluulostaan.

Kun siinä odottelin ja perhoni lepäsivät vesikasvien seassa lähellä
kanoottiani, kuului mäenrinteeltä omituisia ääniä — _Prut, prut,
pr-t-r-rt! Vit-kvit? Vit-kvit? Pr-r-rt, pr-r-rt! Ooo-it, ooo-it?
Pr-r-riiii!_ Viimeinen ääni oli nopeaa siipien pärinää. Ja nuo
omituiset äänet, puoleksi kysyvät, puoleksi äärimmäiseen varovaisuuteen
verhoutuneet, tuntuivat liikkuvan edestakaisin pensaikossa. »Parvi
peltokanoja, töyhtöpäisiä teirilintuja», minä ajattelin ja käännyin
kuuntelemaan tarkkaavaisemmin.

Varjot olivat käyneet pitkiksi, ilmoittaen illan tuloa. Toisiinkin
korviin kuin minun olivat nuo mielenkiintoiset äänet saapuneet. Nopea
varjo lankesi vedenpinnalle, ja ylös katsoessani näin suuren pöllön
purjehtivan ääneti vastakkaiselta kummulta ja istuutuvan kulopuun
oksalle, mistä näki yli lammen. Kookooskoos oli ollut nukkumassa
synkässä kuusessa; sieltä äänet herättivät sen, ja se lähti paikalla
liikkeelle, ei metsästämään — oli vielä liian valoisa — vaan ottamaan
selkoa, missä saalis oli ja seuraamaan sitä ääneti lintujen yöpuulle,
minkä luokse se aikoi piiloutua odottamaan, kunnes hämärä kävisi
synkemmäksi. Sen kaiken saatoin nähdä sen asennosta, kun se kurkisti
eteenpäin, heilutti pyöreätä päätään sinne tänne, niinkuin koira,
joka vainuu saalista, ja se merkitsi lintuparven paikan huolellisesti
ennenkuin se aikoi lentää lähemmäksi.

Mäenrinteellä olivat innokkaat äänet hetkeksi vaienneet, ikäänkuin
jokin kuudes aisti olisi varoittanut lintuja olemaan ääneti. Pöllö oli
hämmästynyt; mutta minä en uskaltanut liikkua, koska se katseli suoraan
minun ylitseni. Jokin vieno ääni, liian vieno minun korvilleni, sai sen
kääntämään päätään, ja sinä hetkenä minä sieppasin pienen luodikkoni,
joka oli edessäni kanootissa. Juuri kun se levitti siipensä mennäkseen
tutkimaan uutta ääntä, pieni pyssy pamahti, ja se möksähti raskaasti
rannalle.

»Yksi rosvo vähemmän», minä ajattelin, kun samassa kanootti pyörähti
kepeästi veden pinnalla. Kuului raskas molskahdus, katsomatta jäänyt
siimani jännittyi tiukasti, ja minä tartuin vapaan nostaakseni suuren
taimenen, joka oli vahtinut perhojani piilopaikastaan vesikasvien
seasta, kunnes sen epäluulo oli hävinnyt, ja ensimmäinen heikko liike
sai sen syöksähtämään ylös.

Kymmenen minuuttia myöhemmin se oli kanootissani, missä saatoin
tyydytyksekseni katsella sitä. Odottelin, että syvänne taas
rauhoittuisi, kun pensaikosta kuului uusi ääni, nopea _plop, lop, lop,
lop, lop,_ joka muistutti uppoavan pullon synnyttämää ääntä, kun vesi
tulvii sisään ja ilma ulos.

Siellä, mistä ääni kuului, oli puro, pieni laiska virta, joka oli
eksynyt lepikkoon ja unohtanut soittonsa. Ensimmäinen ajatukseni oli,
että jokin eläin seisoi vedessä juomassa, ja sai puron ääntämään veden
juostessa sen jalkojen yli. Meloin kanoottini sinnepäin nähdäkseni,
mitä se oli. Silloin kuului sieltä peltokanojen _vit-kvit?_ ja lepikon
keskeltä näkyi vilaukselta niiden valppaita hiipiviä liikkeitä ja
tarkkoja silmiä. Puron luokse tultuaan ne olivat vaihtaneet vienon
pakinoivan rupatuksensa, jonka avulla parvi pysyttelihe koolla
pensaikon sotkuisessa kulossa, omituiseksi juoksevaksi ääneksi, joka
on niin yhtäläinen kuin veden lirinä yli sammaleisten kivien, että se
olisi pettänyt minut kokonaan, ellen olisi nähnyt lintuja. Oli kuin ne
olisivat koettaneet muistuttaa pientä lepikon puroa siitä sävelestä,
jonka se oli jättänyt taaksensa kauas vuorenrinteelle.

Nytpä olin saanut leiriltä lähtiessäni ankaran määräyksen tuoda pari
kolme peltokanaa sunnuntaipäivälliseksemme. Pieni joukkoni oli vähän
kyllästynyt ainaiseen taimeneen ja säilykeruokiin; hiljakkoin olin
heille toimittanut hiilillä paistettua teiriä, mutta sen maku oli vain
saanut mieheni himoitsemaan lisää sitä lajia. Niinpä jätin lammen ja
onkivapani, juuri kun taimenet alkoivat syödä, ja hiivin pyssyineni
lepikkoon.

Siellä oli niitä ainakin kaksitoista lintua, täysikasvuisia jo, mutta
vielä yhdessä, vaikka useimmat poikueet jo olivat hajaantuneet omille
suunnilleen ja yksinäisiä lintuja tapasi tuon tuostakin kulomaalla.
Koko kesän, niinkauan kuin marjoja on runsaasti, parvi pysyttelihe
koolla, syystä että kymmenen paria rauhallisia silmiä saattaa paljon
paremmin löytää turvaa yllätyksiltä kuin yksi säikähtynyt silmäpari.
Jokaista parvea johtaa silloin sen emo rajattomalla vallalla, ja
seuraamalla niitä saattaa tehdä omituisia ja erittäin mielenkiintoisia
havaintoja peltokanojen opetustavoista. Jos emolintu saa surmansa,
joko pöllön, haukan tai näädän saaliiksi joutuen, niin parvi silti
pysyy koolla niin kauan kuin marjoja on, ja rohkein tai taitavin siitä
rupeaa johtajaksi. Mutta syksyn tullen, kun linnut ovat oppineet, tai
ainakin luulevat oppineensa tuntemaan kaikki erämaan näyt, äänet ja
vaarat, hajaantuu parvi. Osaksi tähän on syynä tarve etsiä laajempia
laidunmaita, kun ruoan saanti käy niukemmaksi, osaksi se johtuu
luonnollisesta kapinoimishalusta emon arvovaltaa vastaan. Sitä näet
ei mikään lintu eikä nisäkäs mielellään siedä opittuaan pitämään itse
itsestään huolta.

Seurasin niitä nopeasti, vaikka varovaisesti, läpi loppumattoman tiheän
lepikon, joka reunusti pientä puroa, ja sain oppia niistä yhtä ja
toista, joskaan en saanut yhtään tilaisuutta käyttää pyssyäni. Niiden
emo oli poissa; johtajana oli punapilkkuinen lintu, kooltaan pienin
koko parvesta. Se vei niitä läpi tiheän pensaikon juosten, ryömien
ja piilottautuen, yhtä mittaa pitäen minua silmällä, mutta kuitenkin
pysytellen vaaran ulottuvilta. Johtaja puhui niille kaiken aikaa; se
oli omituista kieltä, livertelyä ja viheltelyä, ja linnut vastailivat
takaisin kysymyksin tai huudahduksin, milloin pääni hetkeksi ilmestyi
näkyviin. Missä pensaikko oli tihein, siihen ne jäivät odottamaan,
kunnes olin miltei niiden päällä, jolloin ne pyyhkäisivät näkyvistä;
ja missä oli palanen aukeata maata, siinä ne pyrähtivät äänekkääseen
lentoon tai liitivät kaatuneelta puun rungolta nopeasti piiloon
äänetöntä lentoa, jonka teirilinnut osaavat niin hyvin, kun niiksi
tulee.

Hajaantumisen vaisto oli jo saanut niissä jalansijaa. Päivän kuluessa
ne luultavasti olivat olleet syömässä erikseen pitkin mäenrinnettä,
mutta varjojen pidentyessä ne olivat tulleet uudelleen yhteen,
ottaakseen rauhassa vastaan erämaan yön vanhan kumppanuuden turvissa.
Ja minä olin onneksi ollut kyllin hiljaa kalastaessani, jotta olin
voinut kuulla, kun johtaja rupesi kutsumaan niitä kokoon ja ne
puolestaan vastailivat sieltä ja täältä syöntipaikoiltaan.

Hetken päästä heitin niiden ajamisen — ne olivat liian nopsia minulle
tiheässä lepikossa — ja menin notkosta ylös harjulle. Siellä juoksin
pitkin metsävuohenpolkua ja kiersin alas niiden edelle erääseen
seeteritiheikköön, jonne arvelin niiden ehkä aikovan yöpyä.

Jopa kuulinkin niiden tulevan — _Vit-kvit? Pr-r-r, pr-r-r-r, prut,
prut!_ — ja näin viiden kuuden linnun juoksevan nopeasti. Pieni johtaja
huomasi minut samassa ja piiloutui näkyvistä. Useimmat parvesta
seurasivat sitä, mutta eräs lintu, uteliaampi kuin muut, hyppäsi
kaatuneelle rungolle, pingoitti itsensä suoraksi kuin jänne ja silmäili
minua kiinteästi. Pieni pyssyni pamahti suoraan sen päähän, ja minä
pistin mielihyvin laukkuuni lihavan linnun.

Äänen kuuluessa toinen peltokana, ihmetellen tuota outoa paukahdusta,
lensi tuuheaan kuuseen, painautui lähelle runkoa ollakseen piilossa,
seisoi ja kuunteli innokkaasti. Odottiko se kuulevansa tuon äänen
taas, vai oliko se säikähdyksissään ja odotti johtajan kutsua, sitä
en voi sanoa. Ammuin sen päätä kohti nopeasti ja näin sen liitävän
viistoon kohti mäenrinnettä ja sitten kuulin tuoksahduksen ja näin
höyheniä lentävän ilmassa, mistä kaikesta tiesin, että se oli pahasti
haavoittunut.

Seurasin sitä mäkeä ylöspäin siipien räpinän opastamana, kunnes tämä
ääni hävisi tiheään pensaikkoon ja ryteikköön. Sieltä etsin sitä
kymmenen minuuttia tai kauemmin, mutta turhaan. Sitten istuuduin
kuuntelemaan hiljaisuudessa pitkäksi aikaa; mutta lintu oli piiloutunut
johonkin koloon tai muuhun piilopaikkaan, mistä ei pöllönkään olisi
ollut helppo sitä löytää. Pahoillani käännyin takaisin kohti notkoa.

Lähellä vieressäni oli kaatunut runko, oikealla puolen oli toinen.
Molemmat rungot muodostivat suuren kulman, ja latvat olivat
yhdessä rinnettä ylöspäin. Niiden välissä oli useita suuria puita
kallionlohkareiden ja pensaiden keskessä. Kiipesin toista kaatunutta
puunrunkoa myöten noin kahdeksan tai kymmenen jalkaa korkealle maasta,
tarkasti silmilläni etsien irrallista ruskeata höyhentä, joka olisi
voinut opastaa minut kadonneen peltokanani luokse.

Äkkiä runko allani alkoi hiljaa vaappua. Pysähdyin hämmästyneenä
etsimään tämän kumman keinumisen syytä; mutta rungolla ei ollut mitään,
paitsi minua. Hetken päästä läksin edelleen ylöspäin katseellani etsien
peltokanaa. Taas runko keinui, tällä kertaa kiivaasti, niin että olin
pudota. Silloin panin merkille, että toinen puunrunko oli kaatunut
niin, että sen keskikohtaa kannatti suuri kallionlohkare ja latva
oli minun runkoni latvan alla. Toisen rungon tyvipäästä jokin vipusi
latvaa ylöspäin. Siellä oli jokin eläin, ja minulle kävi välähdyksessä
selväksi, että se oli kylliksi raskas saamaan jykevällä vivullaan
minun painoni kohoamaan. Hiivin eteenpäin päästäkseni näkemään erään
suuren puun taitse, ja siellä toisella rungolla, vähemmän kuin
kahdenkymmenen jalan päässä minusta, seisoi suuri karhu koetellen tehdä
käännöksen voidakseen päättää, mennäkö eteenpäin vaiko taaksepäin
epävakaisella polulla.

Se huomasi minut samassa hetkessä kun kasvoni tulivat näkyviin puun
takaa. Sellaista hämmästystä, sellaista ihmettelyä olen harvoin nähnyt
eläimessä. Pitkän ajan katsoimme toisiamme silmästä silmään. Sitten se
alkoi kiertyä uudelleen, ja puunrungot huojuivat ylös ja alas. Taaskin
se katsahti toisella rungolla seisovaa outoa eläintä, mutta puun takaa
katsovat kasvot eivät olleet liikkuneet eivätkä muuttuneet. Silmät
katsoivat kiinteästi sen silmiin. Säikähtynein liikkein se syöksähti
pensaikkoon, ja ellen olisi sukkelaan tarttunut erääseen oksaan, olisi
tuo äkillinen loikkaus viskannut minut taaksepäin kalliokkoon. Sen
hypätessä kuulin nopeata siipien sätkytystä. Seurasin sitä pelokkaasti
tietämättä, missä karhu nyt oli, ja pian oli toinenkin peltokana
laukussani veljensä vieressä.

Muu parvi oli tällä välin hajaantunut laajalle. Yhden tai pari löysin
ja seurasin niitä, mutta ne piiloutuivat tiheään lepikkoon, missä
en voinut löytää niiden päitä kylliksi nopeasti ehtiäkseni tähdätä.
Ammuttuani turhaan kerran tai pari menin takaisin kalastamaan.

Metsä ja järvi oli taas rauhallisena. Taimenet olivat tauonneet
syömästä oikulliseen tapaansa. Paikalla vallitsi suuri hiljaisuus, jota
ei minun äänekkään kelani surina kertaakaan keskeyttänyt, ja hämärän
varjot kävivät yhä tummemmiksi ja pitemmiksi, kun taaskin peltokanojen
vieno, hiipivä, kysyvä pakina kuului lähenevän lepikosta. Johtaja oli
tiheimmässä pensaikossa — tunnin kuluessa olin oppinut erottamaan sen
erikoisen _prut, prut_ äänen — ja mäenrinteeltä sekä leppärämeiköstä
ja rantapensaikosta vastaili hajaantunut parvi. Sieltä kuului _kvit_,
täältä _prut_, ja sen jälkeen sukkelaa siipien pärinää. Vähitellen
kaikki tulivat lähemmäksi ja lähemmäksi.

Minun piti vielä saada kolmas peltokana nälkäisille miehilleni, siksi
hiivin sukkelaan takaisin leppärämeikköön. Sieltä löysin pienen
metsänotusten polun ja ryömin sitä pitkin nelinkontan koettaen
varovasti lähestyä johtajan yhä jatkuvaa kutsua.

Keskeltä matalain tummien leppien muodostamaa tiheikköä, täydellisen
pensasaidan ympäröimänä, löysin sen vihdoin. Se seisoi kaatuneen
puun tyvellä liikkuen nopeasti ylös- ja alaspäin levittäen siipiään,
pyrstöään ja alullaan olevaa kaulatöyhtöään ikäänkuin se olisi
rummuttanut, ja välillä se aina päästi omituisen kutsuntaäänensä.
Sen yläpuolella pitkässä rivissä samalla rungolla istui viisi muuta
peltokanaa aivan hiljaa; vain silloin tällöin, kun johtajan huutoon
kuului vastaus, ne käänsivät päätään ja kuuntelivat tarkkaavasti,
kunnes pensaikko avautui ja uusi lintu istuutui niiden rinnalle. Sitten
kuului uusi kutsu ja kaukaiselta mäenrinteeltä heikko _kvit-kvit_
ja siipien rapinaa vastaukseksi, ja taas lensi peltokana nopein
siivin sekä asettui rungolle toveriensa viereen. Nämä aukaisivat
vieraanvaraisesti rivinsä antaakseen sille tilaa, sitten koko rivi taas
kävi rauhalliseksi johtajan toistaessa huutojaan. Vain päät kääntyivät
puolelta toiselle heikkojen vastausten kuuluessa.

Rungolla istui lopulta yhdeksän lintua. Kutsunta kävi äänekkäämmäksi ja
äänekkäämmäksi, mutta moneen minuuttiin ei kuulunut mitään vastausta.
Parvi kävi levottomaksi, johtaja juoksi rungoltaan pensaikkoon ja
taas takaisin kutsuen äänekkäästi. Rungolla istuvassa lintuparvessa
alkoi kuulua hiljaista pakinaa, ensimmäinen keskeytys niiden outoon
äänettömyyteen. Toisten oli vielä määrä tulla, mutta missä ne olivat ja
missä ne viivyttelivät? Alkoi käydä myöhäiseksi, ja pöllö oli uhannut,
ja yöpymispaikka oli vielä kaukana. _Prut, prut, pr-r-r-riiii_, kutsui
johtaja, ja pakina taukosi, koko parven kuunnellessa.

Kallistin korvani mäenrinnettä vasten, myöskin kuunnellakseni
viivyttelijöitä, mutta mitään vastausta ei kuulunut. Paitsi alhaalla
lentävän koskelon kirkunaa ja muuatta oksan napsahdusta — joka oli
liian terävä ja raskas pikku jalkojen aikaansaamaksi — metsä oli aivan
äänetön. Kääntyessäni taaskin katsomaan runkoa kohti, tunsin kyljelläni
jotakin lämmintä ja pehmeätä. Silloin tiesin; ja tämän tiedon keralla
sain äkkiä piston tuntooni. Tunsin itseni syylliseksi ja asiaan
kuulumattomaksi täällä hiljaisessa metsässä. Johtaja kutsui, ja parvi
odotti niitä kahta joukkoon kuuluvaa, jotka eivät enää koskaan vastaisi
kutsuun.

Makasin tuskin kymmenen metrin päässä rungosta, jolla tuo murheellinen
pieni näytelmä tapahtui hämärän valossa. Suuri hiljaisuus kävi
syvemmäksi ja syvemmäksi, ikäänkuin erämaa itse olisi osoittanut
myötätuntoa ja vaimentanut äänensä kuunnellakseen. Kerran, kun näin
ensi vilahduksen linnuista, olin jo kohottanut pyssyni ja tähdännyt
suurinta peltokanaa päähän, mutta uteliaisuus näkemään, mitä ne
tekivät, pidätti minua ampumasta. Nyt oli syvempi tunne vallannut
mieleni; pyssy liukui kädestäni ja oli huomaamattomana vieressäni,
varisseilla lehdillä.

Taaskin johtaja kutsui. Linnut kohottautuivat suoriksi kuin rivi
harmaanruskeita kuvapatsaita, jokainen silmä kirkkaana, jokainen
korva tarkkana, kunnes jokin epämääräinen pelon ja vaaran tunne veti
ne yhteen. Ne laskeutuivat maahan tiheäksi ryhmäksi, kaikki paitsi
johtaja, joka seisoi niiden yläpuolella, ilmeisesti laskien ne yhä
uudelleen ja uudelleen ja välillä lähettäen kutsunsa pimenevään metsään.

Otin toisen linnuista laukustani ja aloin silitellä sen pörröytyneitä
ruskeita höyheniä. Miten kaunis se oli ja miten täydellisesti väriltään
ja muodoltaan mukautunut siihen ympäristöön, missä se oli elänyt! Ja
minä olin ottanut siltä hengen, ainoan, mitä sillä oli. Sen kauneus,
ja jotakin syvempää ja salaperäistä, jota on kaikessa, joka elää, oli
mennyt ainiaaksi. Kaiken kesää se oli juoksennellut iloisilla pikku
jaloillaan, nauttinut luonnon yltäkylläisyydestä, kutsunut riemukkaasti
tovereitaan, kun ne hiipivät koolle ja hajalle innokkaasti etsien läpi
valojen ja varjojen. Pelko toiselta puolen ja emon ehdoton totteleminen
toiselta puolen olivat olleet ne kaksi tekijää, jotka olivat määränneet
sen elämän kulun. Niiden johtamana se oli kasvanut väkeväksi, tarkaksi
ja valppaaksi, oppinut täydelleen tietämään, milloin piti juosta,
milloin lentää, milloin taas piilotella liikkumattomana suletuin
silmin, kun vaara kulki läheltä ohi. Ja nyt, kun se oli täydessä
voimassaan, kun se jo saattoi yksinään kiitää läpi erämaan valppaana
ja itseensä luottavana, — hetken uteliaisuus, katsahdus tuohon outoon
eläimeen, joka oli seissyt niin hiljaa seeterin juurella, oli tuottanut
sille tuhon. Johtajan huuto kaikui kutsuvana, kutsuvana läpi metsän,
mutta se ei enää välittänyt siitä.

Höyheniä hivelevä käsi oli käynyt hyvin helläksi. Minä olin ottanut
siltä hengen, nyt minun täytyi koettaa vastata sen puolesta. Sitä
ajatellessani kohotin päätäni ja päästin selvän _kvit-kvit_ äänen,
kuten juokseva peltokana. Heti paikalla johtaja vastasi; parvi juoksi
taas rungolle, ja päät kääntyivät minua kohti. Päästin toistamiseen
äänen, ja nyt parvi hyppäsi maahan ja makasi tiheässä ryhmässä; johtaja
taas nakkautui suoraksi puunrungolle ja oli liikkumaton kuin vieressä
oleva kanto.

Huudossani oli jotakin nurinkurista, linnut olivat epäluuloisia, kun
eivät tietäneet, mikä vaara oli pitänyt niiden kumppaneita niin kauan
ääneti ja nyt ajanut ne pois tummasta lepikosta. Hetken ne kuuntelivat
tarkasti; sitten johtaja hyppäsi rungoltaan ja asteli varovasti minua
kohti, pysähtyen, piiloutuen, kuunnellen, hiipien, kaartaen kauaksi
toiselle puolelle ja taas takaisin vähän lähemmäksi, kunnes se äkkiä
kohottautui näkyviin ruohikosta katsoen minua suoraan kasvoihin.
Kaksi pitkää minuttia se seisoi räpäyttämättä silmääkään. Sitten se
hiipi sukkelaan takaisin, päästäen hiljaisen, hämmästyneen, kysyvän
_kvit-kvit_ äänen. Sitten heikko merkkiääni, jota minä tuskin saatoin
kuulla, sitten sukkela liike, — ja parvi pyrähti lentoon eri tahoille
hiljaiseen ystävälliseen metsään.

Kymmenen minuttia myöhemmin minä olin piiloutuneena tiheään
pensaikkoon, katsoen suureen kuuseen, missä töin tuskin saatoin erottaa
johtajan seisomassa korkealla oksalla varjokuvana lännen ruskoa vasten.
Olin seurannut sen nopeata lentoa, ja makasin taas kuuntelemassa sen
ääniä, kun se kutsui parveaan yöpuulle. Näreiköstä ja mäenrinteeltä
ja kaukaa hiljaisen järven rannoilta ne vastailivat, ensin heikosti,
sitten selvemmin, ja pian alkoi kuulua siipien rapinaa kun linnut
saapuivat.

Mutta olin jo nähnyt ja kuullut kyllikseni, jopa liiaksikin
mielenrauhalleni. Hiivin poispäin läpi notkon. Innokkaat kutsuäänet
seurasivat minua vielä kanootillenikin. Ensin valitus, ikäänkuin
rauhaisa järvi, hiljainen metsä ja hämärän vieno kauneus olisi
kaivannut jotain; sitten hiljainen kysymys, joka aina kuului peltokanan
_kvit_ huudossa, ikäänkuin vain minä olisin voinut selittää, miksi
kaksi ääntä ei enää vastannut iltahuutoon, kun varjot pitenivät.





Umquenawis Mahtava


Umquenawis Mahtava on salojen herra. Metsänasukkaista ei yksikään ole
puoleksikaan niin suuri kuin se; ei millään ole niin tarkat aistimet
vainuamaan vaaraa, eikä voimia niin peloittavia puolustautumaan
vaaralta, kuin sillä. Niinpä se ei pelkää mitään, vaan liikkuu
läpi suuren metsän kuin valtias; ja kun näet sen ensimmäistä
kertaa erämaassa viillettämässä valtavana ja äänettömänä tietään
jättiläispuiden lomitse tai puskevan kuin suuri veturi läpi pensaikon
ja yli tuulenkaatamien puiden, kuono koholla tuulta vainuamassa, leveät
sarvet taaksepäin heitettyinä mahtavilla hartioilla, ja kuivuneet
puut, jotka sattuvat tielle, murtuvat rytisten sen rynnätessä, ja
lepän oksat rapisevat ja napsahtelevat sen haaraisia sarvia vasten,
— kun näet sen tuollaisena, niin jotakin sinussa nousee sotilaan
tavoin tekemään kunniaa ja lausuu: »Herra Hirvi!» Ja vaikka kädessäsi
on pyssy, ei sen kuolemaa tuottava suu koskaan kohoa. Tuo suuri pää
suunnattomine sarvikruunuineen on liian suuri mihinkään huoneeseen.
Ripustettuna typerästi seinälle täynnä sälyä olevaan huoneeseen, kuten
sen usein näkee, nuo kerran elävien räikkätorvien kaltaiset korvat
rypyssä, nuo kerran niin tarkat ja pienet silmät pullistuneina ja suuri
turpa vallan suhteettomaksi venytettynä, se on väärässä ympäristössä,
epämuotoinen ja ruma. Sillä ei ole sen enempää ja tuskin yhtään sen
ylevämpää tarkoitusta kuin päänahalla villi-ihmisen wigwamin orrella.
Ainoastaan erämaassa, takanaan puolen tonnin painoisen voimaauhkuvan
ruumiin vastustamaton sysäys, allaan rytisevä pensaikko ja yllään
korkean kuusikon mahtavat holvit, siellä tuo pää saattaa ylläpitää
sitä suurenmoisen voiman vaikutusta, joka kuuluu Umquenawis Mahtavalle
erämaan metsissä. Vain täällä se on kotonaan; ja vain kun sen näkee
tähystelevän levollisen majesteetillisena yksinäiseltä paikalta
hiljaisen järven rannalta tai syöksyvän peloittavaa menoaan läpi
säikähtyneen metsän, saa sen näkeminen sydämen pamppailemaan ja hermot
soimaan nopeassa tahdissa ja hitaan veren liikkeeseen aina sormenpäihin
asti. Siellä sen nähtyäsi palaat tyydytettynä leiriisi ja jätät
mielelläsi Umquenawiksen sinne, missä se on, etkä ensinkään halua viedä
sitä rahtivaunussa kotiin ystäviesi ihmeteltäväksi.

Vaikka Umquenawis on erämaan herra, niin on kaksi seikkaa, ja vain
kaksi seikkaa, joita se välistä pelkää: ihmisen haju ja pyssyn
ilkeä pauke. Sillä hirvivaltiasta on metsästetty, ja se on oppinut
tuntemaan pelon, joka oli ennen sille tuntematon. Mutta jos menet
syvälle erämaihin, minne ei vielä metsästäjän jalka ole eksynyt
ja missä tuohitorven rämähdystä seuraava pyssyn pamahdus ei vielä
milloinkaan ole rikkonut hämärän hiljaisuutta, niin saatat löytää sen
vielä sellaisena kuin se oli ennenkuin pelko tuli; siellä se saattaa
kutsuessasi tulla ryskyen pitkin vuorenrinnettä eikä tee kaarroksia
päästäkseen vihollisestaan tuulen alle; ja siellä, kun se on sillä
päällä, se ajaa sinut kiireimmän kaupalla lähimpään puuhun, johon sinä
menet niinkuin orava ketun ahdistamana. Kerran näin sen semmoisella
päällä hätyyttävän pientä jäntevää opasta, joka kapusi kuuseen
lumikengät jalassaan; eikä milloinkaan karhu ole tehnyt sitä temppua
sukkelammin, vaikka miehen jalat olivat käärityt niin epämukaviin
verhoihin.

Olimme myöhään eräänä iltapäivänä sauvomassa vastavirtaa kohti suurta
järveä salovirran yläjuoksulla. Kaukaa takaamme kuuluva koskien
kohina ja lähellämme vuolaan virran lorina, sauvoimien rytmilliset
molskahdukset ja pienen kanoottini lipinä vasten aallon väreitä olivat
ainoat äänet, jotka häiritsivät salon hiljaisuutta. Olimme ääneti,
niinkuin aina ovat miehet, joille salo on puhunut syvintä kieltään ja
joille virta voi ensi käänteessä tuoda odottamattomia yllätyksiä.

Äkkiä, juuri kun kanoottimme kokka työntyi ohi erään niemen nenän,
se törmäsi suoraan virran yli uivan suuren hirvilehmän päälle. Simmo
mörähti hämmästyneenä, ja hirvi pysähtyi kääntyen katsomaan meitä.
Siinä se seisoi, suurena kysymysmerkkinä kuonosta hännän päähän saakka,
sillä välin kun kanootti liikkui kyljittäin suuren rantakallion alle ja
jäi siihen hytkimään paikalleen sauvoimet lujasti pohjaan työnnettyinä.

Olisi jo ollut aika leiriytyä, ja järvi oli vielä kaukana. Muutaman
minutin ääneti katseltuamme annoin lähtökäskyn, ja kanootti työntyi
ylöspäin. Mutta suuri hirvi ei lähtenytkään metsään, niin kuin
hyväntapaisen hirven olisi luullut tekevän, vaan hyökkäsi suoraan meitä
kohti. Simmo huitoi kokasta sauvoimellaan ja me muut huusimme viiteen
ääneen; mutta hirvi läheni vain, aivan rauhallisena, nähtävästi tahtoen
saada selon, mikä se kumma oli, joka juuri oli tullut virtaa ylös ja
häirinnyt juhlallista hiljaisuutta.

»Paras olla hiljaa; suuri hirvi käy joskus päälle», mutisi Noel
takanani; ja me laskimme takaisin kallion suojaan odottamaan mitä
tapahtuisi, antaen suuren eläimen tehdä niin kuin sitä halutti.

Kymmenen minuttia me vielä koetimme kaikin tavoin, uhkauksin ja
houkutuksin, saada hirveä pois tieltä, jopa lopuksi lähetimme
kuulan sipaisemaan vettä sen alta; mutta vihaista jalanpoljentaa
lukuunottamatta ei tullut mitään vastausta, eikä se osoittanut
vähintäkään halua luovuttaa meille kulkuväylää. Silloin muistui
mieleeni eräs temppu, jonka olin sattumalta oppinut kauan sitten.
Hyppäsin rantatörmälle ja kiipesin hirven yläpuolelle pensaikkoon
piiloon ja aloin taittaa oksia, ensin hiljaa, sitten yhä äänekkäämmin,
niin kuin joku olisi ollut pelkäämättä tulossa metsän läpi. Ensimmäisen
epäilyttävän rätinän kuullessaan hirvi säpsähti, epäröi, lähti
hermostuneesti poikkivirtaan, levittäen sieraimiaan ja heristäen suuria
korviaan saadakseen selvää, mitä rätinä oli, ja kun äänet yltyivät,
niin se kiiruhti yhä enemmän ja enemmän. Pian virta oli vapaa, ja
kanoottimme halkoili taas väreileviä matalikkoja, mutta hirvi jäi
uteliaana katselemaan puoleksi kätkeytyneenä lepikkoon.

Tämä temppu on joskus hyvä. Kaikki eläimet pelkäävät oksan rasahdusta.
Mutta ei pidä koettaa sitä yöllä uroshirven kiima-aikana, kuten minä
kerran tein tietämättäni. Silloin se luulee sinua kiusoittelevaksi
puolisokseen ja tulee päin kuin myrsky ja ajaa sinut kuin säikähtyneen
apinan lähimpään puuhun, ennen se ei ole tyydytetty.

Seuraavan tunnin kuluessa näimme kanootistani seitsemän hirveä, vanhoja
ja nuoria; ja laskiessamme maalle hämärän tullen leiripaikallemme
suuren järven rannalle, oli maihinnousupaikalla suunnattoman uroshirven
tuoreet jäljet. Vettä pulppusi vielä niihin, mistä näkyi, että se oli
juuri meidän lähestyessämme lähtenyt paikalta.

Mistäkö tiedän, että se oli uros? Tähän vuodenaikaan hirvihärät
kulkevat lakkaamatta ja sorkkien kärjet ovat kuluneet pyöreiksi. Lehmät
taas, jotka ovat koko kesät, eläneet eriksensä opettaen kömpelöille
vasikoillensa salon ääniä ja hajuja ja muuta mitä niiden on tarpeen
tietää, kulkevat paljon vähemmän; niiden sorkat ovat sen vuoksi
tavallisesti pitkäkyntiset ja terävät.

Kolme kilometriä leirimme yläpuolella oli pieni puro, jonka toisella
puolella oli lepikkoa ja toisella synkkä varjoisa kuusikko —
ihanteellinen paikka hirvien koulusaliksi minä ajattelin löytäessäni
tämän paikan muutamia päiviä tulomme jälkeen. Rannalla olikin jälkiä
oikein kosolta ja olin heti varma siitä, että kun vain odotti kylliksi
kauan, niin sai nähdä emon vasikkoineen ja ehkäpä vilaukselta katsahtaa
sellaiseen, mitä ihminen ei ole milloinkaan, ennen nähnyt, nimittäin
kuinka hirviemo opettaa pienokaisilleen, miten piiloutua, miten liikkua
ääneti ja huomaamatta pensaikossa, missä ei luulisi ketun voivan hiipiä
itseään ilmaisematta, miten laukata yli tuulenkaataman puun, miten
taivuttaa nuori koivu tai vaahtera ja pitää sitä allaan niin kauan kuin
syö lehtiä sen latvasta, — ja koko joukon muuta, mitä jokaisen hirven
täytyy osata ennenkuin se kykenee pitämään huolta itsestään suurella
salolla.

Menin sinne eräänä iltapäivänä kanootillani, tartuin muutamiin
liljanvarsiin pitääkseni pienen alukseni paikallaan ja kyyristyin niin,
että ainoastaan pääni näkyi laitojen ylitse, ja koko vene oli aivan
kuin vanha tuulen ajama puunrunko. Se aika oli lähellä, jolloin tiesin
hirvilehmän käyvän nälkäiseksi, mutta vielä oli liian valoisa tuoda
vasikoita avoimelle rannalle. Kun olin tunnin odottanut, niin lehmä
tuli varovasti puron vartta alaspäin. Se seisahtui äkkiä nähdessään
kelluvan rungon, tarkasteli sitä pari kolme minuttia, höristellen
korviaan. Sitten se alkoi halukkaasti syödä liljanvarsia, joita
koko ranta oli täynnä. Kun se meni takaisin, niin seurasin sitä,
oppaanani milloin oksan naksahdus, milloin pensaanlatvan heilunta,
milloin levottoman korvan värähdys tai pensaiden välistä näkyvä suuri
tumma haamu. Pysyttelin koko ajan tuulen alla ja annoin tuon suuren
eläimen tietämättänsä opastaa minua sinne, missä sen pienokainen oli
piilotettuna.

Sadan metrin päässä rannasta oli kaatunut puu, jonka latva kaartui
maahan kahden pienen kuusen päälle muodostaen matalan pesän, joka oli
niin pimeä, että pöllö tuskin olisi nähnyt mitä sisällä oli. »Tuossa
on se paikka», ajattelin itsekseni; mutta emo sivuutti sen, näköjään
huomaamatta, miten hyvä paikka se oli. Viidenkymmenen metrin päässä se
kuitenkin kääntyi ja tuli kaartaen takaisin tuohon paikkaan, tarkoin
nuuskien ja höristellen korviaan tullessaan minua kohti.

»Ahaa! Vanha hirven temppu», minä ajattelin, muistaen, miten ajettu
hirvi ei koskaan asetu lepäämään ensin kaartelematta kauas taaksepäin
jälkiensä suuntaan, mutta tuulen alla niistä, saadakseen turvallisen
matkan päästä tutkia, onko sitä kukaan seuraamassa. Kun se lopulta
paneutuu maata, niin se asettuu lähelle polkuaan, mutta niin, ettei
sitä näy sieltä; näin se kuulee tai vainuaa jäljestä tulijan. Kun
metsästäjä sitten tulee paikalle, mistä hirvi kääntyi takaisin, niin
se on jo kilometrien päässä, samoten myötätuuleen vinhaa vauhtia.
Metsästäjä leiriytyy silloin siihen, missä se oli maannut ja jatkaa
aamulla jälkien seuraamista.

Kun hirvilehmä kääntyi ja läksi kaarrellen takaisin, niin olin varma
siitä, että löytäisin sen vasikan kuusen alla olevasta pesästä. Mutta
eikö se löytäisi minua sen sijaan ja ajaisi minua pois alueeltaan? Ei
voi milloinkaan olla varma siitä, mitä hirviemo tekee, jos se löytää
ihmisen vasikkansa läheltä. Tavallisesti ne pakenevat, mutta toisinaan
ne juoksevat ihmistä kohti. Mutta minä olin jo vuosikausia koettanut
päästä tutustumaan opetukseen hirviemon pienessä koulussa. Nyt
laskeuduin kontalleni ja ryömin myötätuuleen pysytelläkseni poissa emon
vainun ulottuvilta, jos suinkin mahdollista.

Se tuli pysähtymättä kulkien hämmästyttävän ääneti läpi pensaikon,
kunnes se oli siinä, missä minä olin ollut hetki sitten. Silloin se
hytkähti rajusti ja heitti päänsä ilmaan. Jokin tuoksu minusta oli
jäänyt paikalle, lehtiin tai kosteaan maahan. Hetken se seisoi kuin
kivi tunnustellen ilmaa sieraimillaan, mutta kun se ei vainunnut
mitään, niin se kääntyi hitaasti minua kohti käyttääkseen korviaan
ja silmiään. Makasin aivan hiljaa sammaleisen rungon takana, eikä
se nähnyt minua. Äkkiä se kääntyi ja kutsui vasikkaansa, päästäen
hiljaisen mylvähdyksen. Kuusipesästä kuului paikalla rapinaa ja
vastamylvähdys, sitten sieltä kömpi ulos hirvivasikka juosten suoraan
emon luokse. Tämä komensi ääneti hiljaisuuteen tavalla, jota ei
mikään ihmisen aisti voinut tajuta. Emo pani suuren päänsä maata
kohti — »haista tuota, pane se mieleesi ja muista», se sanoi omalla
tavallaan. Vasikka laski pienen päänsä alas emon pään rinnalle ja minä
kuulin, miten se nuuski lehtiä. Sitten emo heilautti päätään hurjasti,
ajoi pienen hirven liikkeelle ja molemmat menivät kiireesti pois —
»Pois, pois, kiiruhda, vaara!» sanoi se nyt ja painosti opetustaan
silloin tällöin puskaisemalla vasikkaa takaapäin niin, että se lensi
yli pahimpien paikkojen. Siten ne menivät mäkeä ylöspäin, vasikka
ihmetellen ja uteliaana, mutta emon kova pää takaapäin muistutti sille
tuon tuostakin, että nyt oli vain toteltava. Emo kääntyi toisinaan
nuuskimaan ja kuuntelemaan. Niin ne hävisivät ääneti synkkään
kuusikkoon.

Pari viikkoa vaaniskelin samalla paikalla; mutta vaikka sattumoisin
näin hirviparin, milloin metsässä, milloin rannalla niin en saanut
oppia mitään uutta hirven salaisuuksista. Hirvien koulua pidetään
etäisissä varjoisissa viidakoissa, kaukana uteliaiden silmien
ulottuvilta. Sitten eräänä aamuna päivän koitossa, kun kanoottini
työntyi ruohoisen niemen ympäri, näin siellä emon vasikkoineen seisovan
polviaan myöten vedessä liljapatjojen keskellä. Kanootti melkein ajoi
vasikan päälle.

Nuorelta hirveitä tai peuralta menee pitkä aika, ennen kuin se oppii,
ettei äkillisen vaaran uhatessa pidä seurata omaa säikähtynyttä
päätään, vaan emon opastavaa häntää. Tämä on aivan ensimmäinen seikka,
minkä nuoret metsävuohet saavat emoltaan oppia. Mutta peurat ovat
luonnostaan typeriä, luottavaisia tai palavan uteliaita, riippuen
kunkin eläimen yksilöllisistä taipumuksista,. ja hirvet ollen niin
voimakkaita eläimiä, ovat luonnollisesti pelottomia. Siitä johtuu,
että tuo välttämätön oppi on niin vaikea saada päähän. Jos yllätät
emohirven tai peuran vasikkoineen läheltä ja hyökkäät niiden päälle
luikaten kerran tai pari, niin että ne joutuvat tolaltansa, niin on
todennäköisintä, että emo laukkaa pensaikkoon, missä se on turvassa, ja
vasikka järveen tai pitkin rantaa, minne on helpoin pääsy.

Useita kertoja olen saanut kiinni nuoren peuran tai hirven tällä
tavoin joko uimasta tai mutaan tarrautuneena, ja vietyäni sen
takaisin rannalle olen katsellut, miten emo varovasti palaa ja
miten se käsittelee kadonnutta lastaan. Kerran meloin maalle erään
keskenkasvuisen uroshirven vieressä ja tarttuen kiinni sen lyhyihin
takakarvoihin annoin sen hinata itseäni satakunnan metriä lähimpään
niemen nokkaan tutkien samalla sen ilmeitä.

Kun kanoottini yllätti nuo kaksi hirveä, niin ne tekivät aivan kuin
olin odottanut; emo laukkasi metsään mahtavin hyppäyksin, niin että
muta ja vesi räiskyi sen ympärillä, vasikka sen sijaan läksi pitkin
rantaa, tarttui kiinni liljapatjoihin ja lopulta vajosi selkää myöten
mutaan päästäen epätoivoisen mylväyksen ja kääntyen katsomaan, mikä
minä olin.

Meloin kanoottini rantaan ja lähestyin hirvivasikkaa rauhallisesti,
pitämättä kiirettä tai osoittamatta kiihtymystä. Sen nenä, silmät
ja korvat olivat kysyvännäköisiä, ja sen pelko vaihtui vähitellen
uteliaisuudeksi, kun se näki miten vaaratonta olentoa se oli
säikähtänyt. Koettipa se vielä vetää pikku jalkaraukkaansa mudasta
ylös minua kohti. Sillä välin suuri emohirvi pieksi pensaikkoa kutsuen
pienokaistaan tulemaan.

Jo miltei ulotuin pikku hirveen, kun tuuli toi sen sieraimiin saman
väkevän hajun, jonka se oli oppinut muutamia viikkoja takaperin
metsässä, ja se mylvähti terävästi. Vastaukseksi pensas rasahti ja
kuului sorkan kapsetta, joka epäämättömästi kehoitti katsomaan, että
peräytymistie oli selvä. Samassa pensaikosta törmäsi emohirvi, silmät
punaisina kuin villisian ja selkäkarvat peloittavina pystyssä. »Älä
seiso, kun on käsketty lähtemään, vaan lähde paikalla — _iiiunh_!» se
mörisi, ja minä muutuin paikalla saukoksi ja hyppäsin järveen, sekä
sukelsin niin kauas että pääsin kylliksi syvään veteen ja uin veden
alla päästäkseni tuon raivottaren ulottuvilta. Näitä ovelia temppuja en
kuitenkaan olisi tarvinnut, sen huomasin heti kun kohotin pääni veden
pinnalle. Vihollisen pakeneminen epäjärjestyksessä tyydytti sitä yhtä
täydellisesti kuin jos se olisi ollut buurikenraali. Se meni suoraan
vasikkansa luokse, työnsi suuren päänsä sen vatsan alle, väänsi sen
kovakouraisesti ylös mudasta ja sitten tyrkki sen edellään pensaikkoon.

Se oli ankaraa ja raakaa opetusta, mutta nuori hirvi tarvitsi sitä
oppiakseen metsän viisautta. Matkan päästä katselin pensaiden latvojen
huiskuvaa viivaa, joka osoitti niiden suuntaa, ja sitten seurasin
niitä varovasti. Löytäessäni ne uudelleen suurien kuusien pimennosta,
nuoli emo vasikkansa kylkiä, jotta se ei liian äkkiä jäähtyisi vasten
tahtoaan saamansa kylvyn jälkeen. Nyt ei siinä huomannut jälkeäkään
raivosta tai kovakouraisuudesta. Suuri pää painautui hellästi
kokemattoman pikku hirvihupakon yli. Se nuoleskeli sitä ja hyväili,
kuivasi ja lämmitti sen poloisia kylkiä, puheli sille äidillistä
kieltä, että nyt oli kaikki hyvin ja että ensi kerralla lapsukainen jo
menettelisi viisaammin.

Järven seutuvilla asusti toisiakin hirviä, kaikki yhtä epävarmoja kuin
suuri hirvilehmä vasikkoineen. Luultavasti useimmat niistä eivät olleet
milloinkaan nähneet ihmistä ennen meidän tuloamme, ja siksipä minusta
oli hyvin jännittävää nähdä, mitä ne tekisivät ensi kertaa nähdessään
tuon oudon kaksijalkaisen eläimen. Milloin hirvi vainusi minut ennen
kuin näin sen, niin se meni rauhallisesti menojaan, kuten kaikki villit
eläimet tekevät, ja katseli turvallisen välimatkan päästä. Mutta jos
minä satuin äkkiarvaamatta sen läheisyyteen, milloin ei mikään tuuli
tuonut varoitusta sen sieraimiin, niin se oli tavallisesti peloton ja
hyvin utelias.

Pahin niistä oli se suuri uroshirvi, jonka jäljet olivat rannalla
meidän saapuessamme. Se oli äreä ruma vanha eläin ja eleli yksikseen
aina pahantuulisena ja valmiina näyttämään mahtiaan sille, joka uskalsi
astua sen polulle tai panna sen valtiuden kyseenalaiseksi. Oliko se
vanha erakko käynyt vihaiseksi paljosta yksin elelemisestä, vai oliko
sen ruumiissa jokin vanha kuulan haava ylläpitämässä vihaa ihmistä
kohtaan, siitä en milloinkaan päässyt selville. Kaukana saman virran
alajuoksun varrella oli muuan uroshirvi kymmenen vuotta takaperin
surmannut erään metsästäjän, joka oli sitä haavoittanut; saattoipa
olla, kuten Noel arveli, että tämä oli sama eläin ja että se yhä hautoi
kostotuumiaan yhtä leppymättömästi kuin intiani.

Ennenkuin pääsimme tästä selville, minä eräänä iltapäivänä kohtasin
tämän suuren härän, ja vähälläpä olin joutua maksamaan kalliisti
tietämättömyyteni. Olin ollut onkimassa järvitaimenia ja olin nyt
paluumatkalla leirille, kun erään niemen ympäri soutaessani yllätin
uroshirven, joka laidunteli liljapatjoilla. Olin lähestynyt aivan
ääneti, — vain tällä tavalla saattaa päästä salolla näkemään jotakin, —
eikä sillä ollut aavistustakaan siitä, että ketään oli lähellä.

Se näkyi painavan suuren päänsä veden alle, niin että vain sarvien
kärjet olivat pinnalla, ja tunnustelevan kuonollaan pohjaa löytääkseen
liljan juuria. Sitten se nosti ja kiskaisi niitä irti ja jäi pystyssä
seisten pureskelemaan niitä suurella nautinnolla. Mutainen vesi vain
valui yli sen kuonon. Kun kaikki oli syöty, se kahmaisi taas veden alta
samalla tavalla toisia juuria.

Ajattelematta mahdollista vaaraa aloin liukua sitä kohti. Niin kauan
kuin sen pää oli veden alla, liikutin kanoottia hiljaa eteenpäin
pyörittämällä melaa nostamatta sitä vedestä. Heti kun sarvet alkoivat
kohota, minä pysähdyin ja istuin hiljaa kanootissa, kunnes se oli
niellyt mehuisan suupalansa ja upotti päänsä hakeakseen lisää. Niin
saattoi päästä helposti eteenpäin tulematta huomatuksi.

Pari kolme kertaa uudistin tämän tempun menestyksellisesti, eikä tuo
suuri eläin, jonka etupuoli onneksi oli kääntyneenä minusta poispäin,
aavistanut vähääkään, että sitä pidettiin silmällä. Sen pää painui
taas veteen, mutta ei tällä kertaa niin syvälle kuin ennen. Minä olin
kumminkin liiaksi kiintynyt tähän jännittävään leikkiin huomatakseni,
että se oli löytänyt juuren pään mudan yläpuolelta ja että sen korvat
olivat vedestä koholla. Kanoottini tekemä väre tai ehkäpä aluksen
hiljainen kahina liljanlehtiä vastaan herätti sen huomion. Pää
kimposi odottamatta vesiruohikosta ja kääntyi minua kohti korskuen
ja jännittyen mahtavasti. Siinä se seisoi vavisten raivosta. Silmät,
korvat, kuono, kaikki tarkkasi minua lähettäen kysymyksiä, jotka
vaativat paikalla vastausta.

Pysyin rauhallisena, vaikka eläin olikin arveluttavan lähellä, kunnes
kovaksi onneksi tuulenpuuska ajoi kanoottini vielä lähemmäksi sitä. Se
ei enää näyttänyt kysyvältä, vaan uhkaavalta, sen selkäkarvat alkoivat
väristä, ja minä huomasin, ettei minulla ollut enää sekuntiakaan
aikaa hukata. Saadakseni paremman vauhdin käänsin kanoottini ulospäin
sen sijaan että olisin huovannut. Tämä liike tosin toi minut vielä
lähemmäksi eläintä, mutta arvelin voivani työntyä sen ohi. Ensi
liikkeeni nähdessään se karkasi päälle; punainen loimu välkkyi sen
silmissä, ja se syöksyi suoraan kohti kanoottia — yksi tai kaksi
roiskahtavaa hyppäystä vain, ja nuo suuret samettipeitteiset sarvet
heiluivat jo aivan päälläni ja etujalka oli kohonnut iskuun.

Heittäysin silmänräpäyksessä veteen, kiljaisten samalla niin että
peto jonkin verran hätkähti. Kanootti jäi väliimme. Uidessani kohti
syvempää vettä kuulin takaani sellaista rusahdusta kuin jos jotain
olisi murtunut. Kun turvallisen välimatkan päästä käännyin katsomaan,
oli härkä iskenyt yhden terävän kavionsa läpi ylösalaisin kääntyneen
kanootin pohjan ja koetti nyt avuttomasti vetää jalkaansa pois
setripuukaarisatimesta. Se näytti säikähtäneen tuota kummaa kappaletta,
joka oli tarttunut sen jalkaan, sillä se mörisi ja hyppäsi takaperin ja
heilutti suuria sarviaan; se kävi hetki hetkellä yhä raivoisammaksi.

Kanootin pelastaminen joutumasta vallan kappaleiksi härän jaloissa oli
nyt ainoa hetken vaatima toimenpide. Kaikki muut näkökohdat häipyivät
kun ajattelin, että jos härkä raivoissaan vielä survoisi kanoottiani,
kuten se tekee, milloin sen tarkoituksena on tappaa, niin se yhdellä
polkaisullaan saisi hauraan alukseni niin hajalle, ettei sitä voisi
enää korjata, ja meillä olisi edessämme vaarallisen virran laskeminen
omatekoisessa kuusenkuoriveneessä. Sukkelaan uin rannalle, hosuin
vettä ja huusin ja sitten juoksin pois saadakseni härän huomion
kääntymään itseeni. Paikalla se tulikin perässä — _unh! unh! shok,
shokketi-shok!_ — kunnes se oli niin lähellä, että asema taas alkoi
käydä vaaralliseksi, jolloin menin uudelleen veteen. Härkä seurasi
syvemmälle ja syvemmälle, kunnes sen kyljet olivat vedessä. Pohja oli
mutainen, ja sen jalat tarttuivat kiinni; ei ollut vaaraa siitä, että
se olisi lähtenyt uimaan minun perässäni. Se tuntee rajansa, ja tämä
raja on hartioiden korkeus.

Kun se ei enää seurannut, niin uin kanootin luo ja hinasin sen
syvempään veteen. Umquenawis seisoi töllistellen ja ihmetellen tuota
kummaa ihmiskalaa. Punainen loimu hävisi sen silmistä ensi kertaa ja
sen korvat heiluivat kuin lippu tuulessa. Se ei yrittänytkään seurata,
vaan seisoi paikallaan hartioita myöten vedessä töllistellen ja
ihmetellen, kunnes minä laskin maihin niemen kärkeen, käänsin kanootin
oikein päin ja ajoin veden pois siitä.

Mela oli yhä kiinni nuorassaan — kuten sen aina pitää olla kovissa
koetuksissa — ja minä nostin sen kanoottiin. Tämä rapina herätti
hirven ihmettelystään, aivan kuin jos se olisi kuullut toisen hirven
sarvien taistoon haastavan kolahduksen lepän runkoja vastaan. Se läksi
laukkaamaan mahtavin hyppäyksin pitkin rantaa minua kohti möristen
vihaisesti. Se oli taas nähnyt miehen ja tiesi, ettei se ollut
kala — _Unh! unh! iiiiunh-unh!_ se mörisi pudistellen niskaansa ja
hartioitaan viimeisen kiljahduksen päästäessään ikäänkuin jo tuntien
minut sorkkiensa alla. Mutta ennenkuin se ehti niemen kärkeen, olin
minä tunkenut flanellipaitani kanootin reikään ja kelluin taas turvassa
veden pinnalla. Se seurasi rantaa pitkin, kunnes se kuuli ihmisääniä
leiriltä, jolloin se paikalla kääntyi ja hävisi metsään.

Muutamia päiviä myöhemmin näin saman äreän hirviön taas omituisissa
olosuhteissa. Tarkastelin järveä kiikarillani ja näin jotakin, mitä
ensinnä luulin sorsapariksi, lähellä ruohoista rantaa. Meloin paikalle
pitäen tarkasti niitä silmällä, kunnes jokin juuri näytti kohoavan
vedestä niiden väliltä. Ennenkuin ehdin saada kiikarini kuntoon ne
olivat taas kadonneet. Panin kiikarini pois ja meloin nopeammin. Ne
olivat ehkä sukeltaneet — mitä mustasorsa harvoin tekee — ja minä
saatoin ehkä yllättää ne. Siellä ne taas olivat, ja niiden väliltä
kohosi odottamatta taas tuo vanha juuri. Kohotin kiikarini ja salaisuus
tuli ilmi. Se, mitä minä olin luullut sorsapariksi, oli Umquenawiksen
suurien sarvien päät, ja niiden väliltä kohoava juuri oli sen pää,
jonka se silloin tällöin nosti vedestä hengittämään.

Oli kuuma helteinen iltapäivä; kärpäsiä ja sääskiä oli liikkeellä
myriadittain, ja Umquenawis oli filosofisella tavalla etsinyt niiltä
rauhaa. Se makasi vedessä mutaisella pohjalla ruumis kokonaan veden
alla. Kun kärpäsparvi nyt kohosi sen päähän, niin se upotti sen
hitaasti, jolloin kärpästen täytyi paeta. Lähelle tultuani näin
kiikarillani niiden pilvenä häärivän sen kohdalla ja peittävän sen
näkyvissä olevat sarvet. Hetken päästä näkyi suuria kuplia kohoavan
pinnalle, kun Umquenawis puhalsi ilmaa keuhkoistansa. Sitten sen pää
nousi laiskasti vedestä ja paikalla asettui kärpäsiä pilvenä sille, ja
taas se hävisi uneliaasti räpytellen silmiään ja osoittaen sanomattoman
tyytyväisyyden ilmettä.

Tuntui liian epäkohteliaalta häiritä sen nautintoa, mutta minä halusin
tutustua yhä enemmän tuohon äkäiseen vanhaan tyranniin, joka oli
kohdellut minua niin epähienosti. Niinpä hiivin sitä lähelle, meloen,
kun sen pää hävisi, ja pysyen paikallani, kun se nousi hengittämään.
Se näki minut lopulta, kun olin aivan lähellä, ja hyppäsi ylös
peloittavalla ponnistuksella. Sen silmissä oli tällä kertaa pelkoa.
Tässä oli taas tuo ihmiskala, tuo olio, joka eli maalla tai vedessä
ja pääsi lähestymään sitä niin ääneti, etteivät sen tarkat aistimet,
joihin se oli aina luottanut, antaneet sille mitään varoitusta. Se
tuijotti jäykkänä hetkisen, mutta kun kanootti liukui nopeasti sitä
kohti pelkäämättä ja epäröimättä, niin se kahlasi pois, pysähtyen vähän
väliä ja kääntyen katsomaan ja nuuskimaan tuulta, kunnes se saapui
metsän reunalle ruohikon taakse. Siellä se kohotti päänsä ilmaan, laski
suuret sarvensa taaksepäin hartioilleen ja läksi kyntämään suoraan läpi
tiheikön niinkuin suuri veturi, niin että lepänoksat naksahtelivat ja
rätisivät hauskasti sen ympärillä.

Aivan toisenlainen oli seuraava tapaamisemme. Olin ulkona puoliyön
aikaan lyhty loistaen kanootistani, ja sivuutin läheltä erään niemen,
jolla olin usein nähnyt suuren uroshirven jäljet. Se ei ollut siellä,
ja minä suljin lyhdyn ja menin rannalle kuunnellen ja tarkaten, mitä
metsänasukkaita siellä saattaisi olla. Takaisin tullessani muutamia
minutteja myöhemmin kuulin niemeltä epäilyttävää kahinaa. Aukaisin
lyhdyn ja siellä oli Umquenawis, suuri uroshirveni, seisten mahtavana
pimeätä taustaa vasten. Sen silmät välähtelivät ihmeissään äkillisestä
valosta. Se oli rantaa myöten kulkien sivuuttanut minut kahdenkymmenen
metrin päässä tiheässä pensaikossa, — kuten huomasin sen jäljistä
seuraavana aamuna, — mutta niin ääneti se oli siirtänyt suurta
ruumistaan, kuunnellen, seisahdellen ja tunnustellen joka askelella
maata, vältellen juoruavia oksia, ennenkuin se astui koko painollaan,
etten minä ollut kuullut mitään ääntä, niin tarkkaan kuin kuuntelinkin
yön syvässä hiljaisuudessa.

Lopulta Umquenawis tuli itse leirille tutkimaan. Ehkä sen toi tänne
uteliaisuus tai ehkäpä vain epämiellyttävä tunne siitä, että tuo
ihmiskala, joka ei sitä hätyyttänyt eikä pelännyt, aina piti sitä
silmällä. Eräänä päivänä Noel oli pesemässä joitakin vaatteitani järven
rannalla, kun jokin epämääräinen varoitus sai hänet kääntämään päänsä.
Siellä seisoi suuri uroshirvi puoliksi matalan näreikön peitossa
katsellen häntä tarkasti. Noel paikalla jätti pyykin sikseen kutsuen
kovalla äänellä minua tulemaan pyssyineni. Kun tulimme takaisin, oli
Umquenawis polkenut vaatteet mutaan ja hävinnyt yhtä hiljaa kuin oli
tullutkin.

Tämän jälkeen intianit alkoivat yhä innokkaammin vaatia, että minä
ampuisin tuon ruman pedon ja pelastaisin metsän suoranaisesta vaarasta.
He kertoivat yhä uudelleen metsästäjästä, joka oli saanut surmansa,
ja väittivät nyt täytenä totena, että tämä oli sama hirvihärkä. Mutta
Umquenawis oli jo alkanut oppia pelkäämään minua, ja minä tahdoin
suorittaa kaikki opintoni ennenkuin kesä loppuisi. Niin jäi asia
silleen, mutta ennen kesän loppua oli vähällä tapahtua murhenäytelmä.

Eräänä päivänä muuan hirsikkojen etsijä, vaitelias yksinäinen mies,
jolla oli villieläimen vaisto eksymättä löytää metsässä ja jonka
tehtävänä oli tarkastella salomaita ja valita parhaat hirsikot
tulevaa kaatoa varten, tuli järvelle, ja tietämättä, että me olimme
siellä, asettui eräälle lähteelle pari kilometriä alemmaksi meitä.
Näin hänen leiritulensa savun järveltä, missä olin kalastamassa, ja
ihmettelin, kuka nyt oli tullut tänne erämaan yksinäisyyteen. Tämä oli
aamulla. Hämärän tullessa menin hänen luokseen toivottamaan vierasta
tervetulleeksi ja kutsumaan häntä meidän leiriimme asumaan, jos hän
tahtoisi. Löysin miehen uupuneena ja kangistuneena istumassa tulensa
luona ja syömässä sianlihaa ja leipää suden ruokahalulla. Miltei
samalla silmäyksellä huomasin, että maa erään puun ympärillä oli
tallattu ja kaikkialla oli suuren uroshirven sorkan jälkiä. —

»Halloo, ystävä, mikä nyt on?» minä huudahdin.

»Onko pyssyä?» hän kysyi, ääntäen huomattavasti irlantilaiseen tapaan,
vastaamatta ensinkään minun kysymykseeni. Kun minä nyökkäsin, niin hän
törmäsi kanootilleni, sieppasi pyssyni ja juoksi metsään.

»Dick parka! Menettänyt nähtävästi järkensä liian pitkästä yksin
elämisestä metsässä», minä ajattelin ja rupesin tutkimaan poljettua
maata ja härän jälkiä, saadakseni itse selville, mitä oli tapahtunut.

Mutta miehen teeskentelemättömät, ystävälliset kasvot eivät osoittaneet
mitään hulluuden merkkejä, kun hän tuli takaisin metsästä puoli tuntia
myöhemmin. —

»Se vanha peto! Tuolla puun oksalla olen saanut istua kuin rastas
viimeiset kymmenen tuntia. Vaan ei siellä laulattanut, eikä tullut
palaa mahaan. Se meni juuri teidän tullessanne — arvelin, että voisin
lähettää sille kuulan lopputerveisiksi», hän sanoi puolustellen
antaessaan pyssyäni takaisin.

Sitten hän istuutui tulelle ja kertoi juttunsa. Hän oli juuri
sytyttänyt nuotion aamulla ja veti parhaillaan jaloistaan märkiä sukkia
pannakseen ne kuivumaan, kun takaa kuului rapinaa ja vihaista mörinää,
ja pensaikosta ryntäsi raivoisa uroshirvi. Metsänkävijä hyppäsi
jaloilleen ja väistyi, ja kun härkä kääntyi hetkeksi poispäin, niin
hän kiipesi puuhun ja istui siellä hajareisin oksalla, samalla kuin
härkä mörisi ja puski ja polki maata terävillä sorkillaan. Koko päivän
härkä oli pitänyt häntä saarroksissa, milloin vetäytyen viekkaasti
pensaikkoon piiloon, milloin taas hyökäten kiukkuisesti kohti, jos hän
vain aikoi tulla alas epämukavalta oksaltaan.

Muutamia minutteja ennen minun tuloani oli tapahtunut kummallista,
mikä näyttää todistavan, kuten niin monet muut seikat metsässä, että
eräillä eläimillä — ehkäpä kaikilla eläimillä, ihminen mukaan luettuna
— on aika ajoin jokin tuntematon kuudes aisti, jolla ei ole nimeä eikä
selitystä. Olin vielä puolen kilometrin päässä tai kauempana, erään
niemen takana, ja meloin hiljaa vastatuuleen. Ei ollut mahdollista,
että mikään eläin saattoi vainuta, nähdä tai kuulla minua millään
tunnetulla aistillaan, mutta tuo suuri eläin oli kumminkin käynyt
levottomaksi. Se lähti puun alta ja kierteli hermostuneena sen
ympärillä katsellen, kuunnellen, käännellen korviaan ja tunnustellen
ilmaa. Äkkiä se oli kääntynyt ja hävinnyt ääneti pensaikkoon. Mc
Garven, hirsikkojen etsijä, jolla ei ollut aavistustakaan, että
järvellä oli ihmisiä paitsi häntä itseään, katseli härkää ihmetellen
ja epäillen, että paha henki oli sen riivannut. Hän oli kauan elänyt
salolla ja tavannut sadoittain hirviä, mutta ei milloinkaan yksikään
ollut käynyt hänen kimppuunsa.

Pyssy täydessä vireessä ja mieli kiihdyksissä hän oli seurannut jälkiä,
jotka osoittivat hirven juosseen ensin varovasti, sitten pitkin
heiluvin askelin suoraan kohti vuoristoa. — »Oli se kumma peto joka
tapauksessa!» lopetti mies kertomuksensa.




Torven soidessa


Kiima-aika oli jo lähellä, ja yöt olivat kiihkeitä. Silloin tällöin, kun
olin kalassa tai seurasin puroja tai kuljeskelin metsissä iltaisin,
saattoi hirvilehmän ammunta yhtäkkiä särkeä tiheiden viidakkojen
hiljaisuuden niin oudosti ja epävarmasti, että tuskin osaisin sitä
kertomalla kuvata, vielä vähemmin matkia, tai edes sanoa suuntaa, mistä
se oli tullut. Järven rannan tiheikössä saatoin joskus yllättää suuren
eläinparin, lehmä levotonna ja hyvin kärsimättömänä, härkä milloin
hiljaa kuin varjo, milloin hangaten ja kahnaten lepikossa repaleista
samettiverhoa suurista sarvistaan, milloin ärtyneessä mielentilassaan
kerskuen ja näyttäen uhkaavaa muotoa jokaiselle elävälle olennolle,
mikä eteen sattui, vieläpä viattomille pensaillekin.

Eräänä yönä menin Simmon kanssa maihinnousupaikalle aivan telttani
alapuolelle ja koetin ensi kertaa tuohitorvella matkia hirvilehmän
pitkää ammuntaa. Simmo ja Noel kieltäytyivät ehdottomasti sitä
tekemästä, ellen minä lupaisi ampua kiukkuista vanhaa härkää heti
kun se tulisi näkyviin. Viime aikoina he olivat monesti nähneet sen
telttamme lähellä tai tavanneet sen syvät jäljet lähimmällä rannalla ja
heitä alkoi ahdistaa taikausko yhtä paljon kuin pelkokin.

Kokonaiseen tuntiin ei kuulunut mitään vastausta meidän toitotukseemme;
hiljaisuus verhosi, kuten elävä, vartioiva olento nukkuvan järven ja
metsän ja kävi vielä syvemmäksi kun torventoitotuksen viimeinen kaiku
oli palannut luoksemme etäisiltä vuorilta. Äkkiä Simmo laski torvensa,
juuri kun hän oli sen kohottanut huulilleen puhaltaakseen.

»Hirvi lähellä!» hän kuiskasi.

»Mistä sen tiedät?» tokasin, sillä minä en ollut kuullut mitään.

»En tiedä mistä, mutta tiedän vaan», hän sanoi yrmeästi. Intiania
harmittaa kyseleminen niin kuin villieläintä harmittaa se, että
sitä katsotaan. Aivan kuin hänen väitteensä vahvikkeeksi kuului
ponnistelevaa ryskettä ja rynnistelyä vastapäiseltä rannalta
poikki lahdelman, ja hirvihärkä laukkasi rantapenkereeltä järveen
viidenkymmenen metrin päässä siitä paikasta, missä me kyykistelimme
rannalla.

»Ampukaa! ampukaa pian!» huusi Simmo; ja hänen äänessään kuului vanhan
härän herättämä kauhu.

Vastaukseksi tähän hirvi mylvähti — naurettavan heikko, kitisevä
mylvähdys, sellainen kuin pienen torven ääni — ja suuri eläin tulla
kirmasi pitkin rantaa meitä kohti.

»Uh! nuori härkä, pieni hirvihupakko», kuiskasi Simmo ja puhalsi
torvestaan pehmeän, huhuilevan _uuuu'uhh_ äänen houkutellakseen sitä
vielä lähemmäksi.

Se tuli lähelle sitä paikkaa, missä me lymyilimme, sitten se painautui
metsään ja kiersi hiljaa meidän leirimme ympäri päästäkseen selville
meidän hajustamme. Aamulla sen jäljet, noin viisi jalkaa telttani
uloimmasta tangosta, näyttivät kuinka vähän se vältti ihmisasuntoa.
Mutta vaikka se kierteli tuntikauden edestakaisin, vastaillen Simmon
matalaan huhuiluun naurettavan heikolla ammunnallaan, niin se ei enää
näyttäytynyt avoimella rannalla.

Hetken kuluttua hiivin sinne päin, mistä viimeksi olin kuullut oksan
rasahduksen sen sorkan alla. Simmo esteli minua, kuiskien varovasti,
mutta minun päässäni pyöri kysymys, johon en vielä ollut saanut
tyydyttävää vastausta: Miksi yleensä härkä tulee torven kutsua kohti?
Luullaan tavallisesti — ja syystä kylläkin mielestäni — että se
luulee torven toitotusta hirvilehmän ääneksi. Mutta miten niin karkea
väärennys saattaa pettää sen terävät korvat, siinä metsän suurin
salaisuus. Olen kuullut monen metsästäjän ja intianin kutsutoitotuksia,
kaikki erilaisia, ja olen joskus itse saanut torveni ruikutuksella
hirvihärän houkutelluksi näkyviini; mutta en ole vielä koskaan kuullut
toitotusta, joka olisi vähääkään muistuttanut hirvilehmän mylvinää,
jonka usein olen kuullut metsässä. Enkä ole koskaan kuullut enkä myös
koskaan tavannut ketään, joka olisi kuullut hirvilehmän kaiuttavan
tuollaista »pitkää kutsua, kuin on metsästäjien torven ääni, jota
menestyksellisesti käytetään houkuttelemaan hirvihärkää lähelle.

Toiset väittävät, ja jonkin verran perää lienee siinäkin, että
hirvihärkä, ollen tähän aikaan pelottomampi ja varomattomampi kuin
tavallisesti, tulee vain tutkimaan ääntä, kuten se ja moni muu
villieläin tutkii kaikkia outoja ja tuntemattomia ääniä, joita se
kuulee. Alaskan intianit pingoittavat nahkan eräänlaiseksi käsirummuksi
ja sitä nuijalla lyöden houkuttelevat hirvihärän luokseen; tämä ääni
lienee kuitenkin koko lailla yhtäläinen kuin jotkut hirvilehmän
monenlaisista omituisista mylvähtelyistä, joita olen kuullut saloilla.
Kahdesti olen huomannut härkien tulevan kirveen iskuja kohden. Tämä
ääni kuulostaa kaukaa jonkin verran samanlaiselta kuin hirvihärkien
omituinen _shok, shok_, jolla ne kutsuvat puolisojaan luokseen. Miltä
puolelta asiaa katsookin, niin aina tulee vastaan ristiriitaisuuksia,
jotka estävät lausumasta mitään varmaa mielipidettä. Tässä oli nyt
meillä »pieni hirvihupakko», joka ei pelännyt ja joka sentähden saattoi
antaa minulle valaistusta tähän hämärään asiaan. Käskin Simmon jatkaa
huhuilua hiljaa silloin tällöin, ja minä hiivin sillä aikaa metsään
ottamaan selvää vaikutuksesta.

Oli pimeä kuin säkissä avoimen rannan takana. Täytyi tunnustella tietä
ja jäljitellä itse hirveä laskiessaan jalan maahan. Varovaisuudestani
huolimatta pensas suhahti, oksa narskahti. Heti vastasi kahina
etäämpää, härkä hiipi minua kohti. Se oli kuullut tämän tiedoituksen ja
tuli katsomaan, eikö siinä ollut kiusoitteleva naarashirvi, valmiina
antamaan sille aika löylytyksen siitä, että se tuotti urokselle niin
paljon vaivaa, ja ajamaan sen edellänsä avoimelle rannalle, missä se
saattaisi vartioida sitä tiukasti ja estää sen enää uudistamasta noita
piiloutumismetkujaan.

Seisoin liikkumatonna puun takana, pitäen kiinni yläpuolellani olevasta
oksasta valmiina heilauttamaan itseni ylös hirven ulottuvilta jos se
hyökkäisi kohden. Epäselvä musta möhkäle tunkeutui pimeästä metsästä,
aivan edestäni, ja seisoi paikallaan. Heikkoa valoa vastaan, mikä
kuulsi järveltä lehvikön lomista, suuri pää ja sarvet kuvastuivat kuin
maasta väännetty kanto juurineen; mutta en olisi mitenkään ymmärtänyt,
että elävä eläin seisoo siinä, ellei olisi kuulunut hiljaisia
äännähdyksiä, joita härkä sai aikaan kurkullaan, — tärkeä rakkauden
ilmaisutapa, epäilemättä tarkoitettu viemään viekkaalle puolisolle
tietoa, että se oli lähellä.

Se astui vielä askeleen minua kohti, hipaisten hiljaa lehtiä, ja
matala, valittava mylvähdys kertoi sen kärsimättömyydestä. Kaksi
askelta lisää, ja sen olisi täytynyt huomata minut, kun onneksi kuului
lähenevää pulputusta ja selvää _plop, plop, plop_ — joka muistutti
hirven astuntaa matalassa vedessä — alhaalta rannalta, minne Simmo oli
kätkeytynyt. Härkä kääntyi heti ja hiipi pois, kuten varjo varjojen
maassa. Muutamia minutteja myöhemmin kuulin sen juoksevan sinnepäin,
mistä se oli tullutkin.

Senjälkeen se aina hämärän aikana ilmestyi leirimme läheisyyteen. Se
luuli, että hirvilehmä piiloittelihe jossain lähellä, ja se tahtoi
löytää sen. Meidän tarvitsi vain muutaman kerran huhuilla kanootistamme
tai rannalta, niin kohta kuulimme sen tulevan puhaltaen pientä
torveaan, ja pian näimme sen kahisten ryntäävän veteen saaden aikaan
molskahduksen, joka pani kaikki kaiut liikkeelle. Sitten eräänä iltana,
kun me makasimme suuren kallion kupeella pimeässä varjossa, vaanimassa
ällistynyttä nuorta urosta, joka kulki pitkin rantaa kuutamossa, Simmo
mylvähti hiljaa kutsuakseen sitä lähemmäksi. Äänen kuuluessa suurempi
härkä, jota emme ensinkään olleet vartoneet, juoksi pensaikosta aivan
läheltämme hirvittävällä ryminällä ja tulla ryskytti suoraan kanoottia
kohti. Vain mitä pikaisin toiminta pelasti meidät. Simmo tyrkkäsi
keulan irti ulvahtaen nyt omalla äänellään, joskin tahtomattaan, ja
minä meloin poispäin; härkä taas, hämärässä valossa yhä luullen meitä
siksi kiusoittavaksi lehmäksi, joka viikon päivät oli huudellut ja
piiloitellut itseään, seurasi meitä syvään veteen.

Aivan epäilemätöntä oli, että tämä härkä lopulta luuli huhuilua
hirvilehmän huudoksi ja tuli sitä kohti. Kuunvalo on petollinen
muutaman jalan päästäkin. Kun nyt matala mylvähdys kuului suuren
kallion varjosta, niin se varmasti luuli vihdoinkin löytävänsä kainon
eläimen, tuli ulos piilopaikastaan ja päätti pitää sitä silmällä eikä
enää päästää käsistään. Sentähden se ui jäljissämme. Jos se olisi
lähtenyt tutkimaan outoa ääntä tai mahdollista vaaraa, niin se ei
varmaankaan olisi jättänyt maata, koska sen suuri voima ja ihmeelliset
aistit vain kuivalla pohjalla pääsevät täysin oikeuksiinsa. Vedessä se
on voimaton, kuten useimmat muutkin villieläimet.

Meloin varovasti aivan sen eteen, niin lähelle, että katsoessani
yli olkani näin sen silmien tuikkeen ja sen edessä suuren kuonon
sysäyksestä syntyneet aallot. Hetken uituaan se alkoi epäillä
sitä kummallista oliota, joka oli aina saman matkan päässä, uipa
sitten nopeasti tai hiljaa, ja kääntyi rantaan päin äännähtäen
kärsimättömästi. Seurasin sitä hiljaa jonkun matkan päässä, ja juuri
kun sen jalka pohjasi käskin Simmon hiljaa puhaltaa vienoimman
huhuilunsa. Tämän kuultuaan härkä kääntyi takaisin ja rynnisti taas
jäljestämme mistään välittämättä, ja minä ohjasin sen sinnepäin, missä
nuorempi härkä vielä kulki edestakaisin rannalla huhuillen toivotonna
oletetulle naarashirvelle.

Odotin tappelun syntyvän, kun nuo kaksi kilpakosijaa kohtaisivat
toisensa; mutta ne välittivät vähät toisistaan. Yhteinen
epäonnistuminen tai yhteinen surkeus näytti tukahuttavan luontaisen
mustasukkaisuuden tulen, jonka raivokkuuden todistajana olen useammin
kuin kerran ollut. Ne olivat kadottaneet kaiken pelkonsa tällä kertaa;
ne kulkivat rantaa edestakaisin tai rämpivät vaaroista välittämättä
läpi rämeiden, kun petolliset tuoksut ja kaiut kutsuivat niitä milloin
sinne, milloin tänne.

Kaukana vuorenrinteellä terävä, uhmaava uroshärän mylvähdys vastasi
läpi säikähtyneen metsän meidän kiihoittavan soittomme huminaan. Simmo
kuuli sen ja kääntyi keulasta kurkottaen kuiskaamaan haltioissaan:
»Toinen härkä! Tällä kertaa saadaan se vanha piru, totta vieköön!» Hän
kohotti torvensa ja soinnutti pitkän, kaikuvan hirvilehmänammunnan.
Vielä kiivaampi toitotus vastasi rinteeltä, sitten ääni sekaantui
kahden ensimmäisen härän aikaansaamaan kahinaan, kun ne ryntäsivät
kanoottia lähinnä olevalle rannalle.

Nyt emme pitäneet suurta lukua lähempänä olevista; koko huomiomme
oli kiintyneenä käheään, mylvivään ammuntaan — _uh, uh, uh!
r-r-r-runh-uuh!_ — johon liittyi pensaikon ratiseva, napsahteleva
kahina. Nuorempi härkä kuuli sen; se kuunteli hetken, kuten suuri
musta pystykuva kuunvalossa; sitten se pujahti rantapenkereen varjoon.
Suurempi härkä kuuli sen niinikään, nosti suuren päänsä ylös uhmaavasti
ja tulla kirmasi pitkin rantaa luikaten joka askeleella hurjan
taistelunhaasteen kaikuvalle metsälle.

Pahaa ennustava hiljaisuus vallitsi nyt harjulla, mistä hetki sitten
oli kuulunut niin tuima meteli. Simmo oli myös hiljaa; melu oli käynyt
hänelle ylivoimaiseksi järven nukkuessa allamme ja äärettömän metsän
ulottuessa kaikkiin suuntiin taivaan rannalle asti hiljaisuuden
asuntona. Mutta minä, häijy tuuma mielessäni, tartuin torveen ja
kaiutin puoleensavetävän ammunnan, jommoisen hirvilehmä olisi huutanut
samassa tilanteessa. Kuin pyssyn laukaus kajahti vastaus, ja suuri
härkä läksi samoamaan — kuului vain räiskettä, rätinää, _r-r-ruh!_,
kunnes se syöksähti kuin rajuilma avoimelle rannalle, missä toinen
härkä mylvien taisteluun haastavasti juoksi sitä vastaan.

Simmo pyyteli ampumaan, ampumaan, puhuen kiihtyneesti, että »vanha
piru», kuten hän sitä nimitti, tulisi entistäkin vaarallisemmaksi, jos
laskisin sen nyt menemään; mutta minä vain meloin kanootin lähemmäksi
räiskyvää, mylvivää melskettä rantapenkereen varjoon.

Hirvittävä kaksintaistelu oli käynnissä, kun hetken päästä työnsin
kanootlini rannan suuntaan. Märät iskivät yhteen, niin että olisi
luullut päiden halkeavan. Muta ja vesi pärskyi niiden ylitse; niiden
suuret sarvet kalskahtivat ja kumisivat kuin metallisäilät, kun ne
iskivät mylvien kuin riiviöt tuimassa kamppailussa. Mutta ottelu oli
liian epätasainen kestääkseen kauan. Suuri härkä, joka oli ollut
vähällä tappaa minut, mutta josta minä nyt tunsin olevani melkein
hurjan ylpeä, oli tullut alas vuorelta peloittavan raivoisana ja
voimalla, jota ei mikään voinut vastustaa. Akkisysäyksellä se painoi
sarvensa haluamaansa otteeseen; jykevän niskansa ja hartiainsa
liikkeellä se pakotti toisen hirven pään sivulle, ja voimallisesti
ponnistaen takajaloillaan se lopuksi työnsi vastustajansa kumoon.
Toinen hirvi kaatui kuin salaman iskemä petäjä. Kun se taas rämpi
jaloillensa, niin vihainen vanha härkä syöksyi uudelleen sen kimppuun
ja iski haaraiset sarvensa sen kylkiin. Seuraavana hetkenä molemmat
härät olivat ryskäten hävinneet metsään, toinen juosten henkensä
kaupalla jättiläismäisin askelin läpi rätisevän pensaikon, toinen aivan
kintereillä puskien vihollisiansa takaa ja karjuen kuin villisika
raivosta ja kiihkosta. Niin ajo eteni harjun ylitse sen takana olevaan
laaksoon, ja hiljaisuus hiipi takaisin kuin Kiinan keisari melskeiseen
valtakuntaansa.

Suuren ryteikön takaa niemeltä tuli nyt esiin ensimmäinen nuori
härkä, joka nähtävästi oli siellä piileksinyt ja katsellut taistelua.
»Vaitelias vie saaliin», se ilmeisesti ajatteli, astellen pelokkain
askelin ja varasmaisin liikkein. Matala mörähdys minun torvestani
rauhoitti sitä. Nytpä se löytäisi tuon piileksivän naaraan, joka
oli saanut aikaan niin paljon hämminkiä, ja juoksisi sen kanssa
matkaansa, ennenkuin voittaja palaisi ajostaan! Se juoksi sukkelaan,
kurkkuäänellään hiljaa möristen kutsua. Silloin ylhäältä harjulta
kuului taaskin pensaikon rätinää ja uhkaavaa mylvintää. Raivo ei ollut
saanut voittajaa unohtamaan, tuossa se tuli taas saamaan palkkiotaan.
Luottavaisuus hävisi paikalla tykkänään nuoren härän eleistä. Se häipyi
metsään. Ei kuulunut ääntä, tuskinpa huomasi liikettäkään, vain varjo
näytti hävinneen.

Seuraavana aamuna päivän koitossa löysin vanhan härkäni rannalta pari
kilometriä alempaa, ja sen keralla oli se suuri hirvilehmä, jonka
minä olin ennen nähnyt vasikkaa opettamassa. Tämä pikku hirvi oli nyt
aika suuri ja tukeva, mutta seurasi vielä emoa tottelevaisesti, ja
suuri härkä oli ottanut ne molemmat suojelukseensa. Sinne jätin ne
häiritsemättä, ajatellen miten mahtavat jälkeläiset kerran syöksyisivät
ryskyen vuorenrinnettä alas ja saisivat erämaan vaeltajan tai
metsästäjän sydämen ilostumaan ja hermot soimaan, kun järvi taas saa
vieraita ja tuohitorven ääni kaikuu yli nukkuvan järven ja säikähtyneen
metsän. Tappakoon ken tahtoo. Minä olen nähnyt Umquenawis Mahtavan
sellaisena kuin se oli ennenkuin pelko tuli, ja olen tyydytetty.




INTIANINKIELISTEN NIMIEN LUETTELO


    Cheokhes (lue: _tsheeokhes'_), vesikko.
    Cheplahgan (_tsheplaa'gan_), merikotka.
    Ch'geegee-lokh-sis (_tsh'dziidzii'lok-sis_), talitiainen.
    Chigwooltz (_tshigvuults_), sammakko.
    Clote Scarpe, legendasankari, kuten Hiawatha, pohjoisilla
       intianeilla. Äännetään eri tavoilla, _Kloutskarp, Closcap,
       Cluscap_ j.n.e.
    Commoosie (_kommusai'_), kuorista ja oksista tehty maja tai suojus.

    Deedeeaskh (_didii'ask_), sininärhi.

    Eleemos (_elii'mos_), kettu.

    Hawahak (_hauahak'_), haukka.
    Hukweem (_hukuiim'_), isokuikka, tai koskelo.

    Ismaques (_ismakves'_), kalasääski.

    Kagax (_kag'aks_), kärppä.
    Kakagos (_kakagos'_), korppi.
    K'dunk (_k'dunk'_), korpisammakko.
    Keeokuskh (_kiokusk'_), myskirotta.
    Keeonekh (_kii'onek_), saukko.
    Killooleet (_kil'lulit_), valkokaulainen varpunen.
    Kookooskoos (_kukuskuis'_), suuri sarvipöllö.
    Koskomenos (_kos'komenos'_). kärpässieppo.
    Kupkawis (_kupka'uis_), viirupöllö.
    Kwaseekho (_kvasiik'ho_), ristisorsa.

    Lhoks (_loks_), pantteri.

    Malsun (_mal'sun_), susi.
    Meeko (_miik'o_), orava.
    Megaleep (_meg'alip_), peura.
    Milicete (_mil'isete_), intianiheimon nimi, kirjoitetaan
       myös Malicete.
    Mitches (_mit'shes_), peltokana.
    Moktaques (_moktak'ves_), jänis.
    Mooween (_muuiin'_), mustakarhu.
    Musquash (_mus'kvash_), myskimajava l. piisamirotta l. myskirotta.

    Nemox (_nem'oks_), kiiltonäätä.

    Pekquam (_pekvam'_), kiiltonäätä.

    Quoskh (_kvosk_), sinihaikara.

    Seksagadagee (_sek'sagadadzi_), Kanadan teiri eli kuusipyy.
    Skooktum (_skuk'tum_), taimen.

    Tookhees (_tok'hiis_), metsähiiri.

    Umquenawis (_umkvena'uis_), hirvi.
    Unk Wunk (_unk'vunk_), piikkisika.
    Upweekis (_upviik'is_), Kanadan ilves.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK METSÄN KOULULAISET ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.