The Project Gutenberg eBook of Kardinaalin nuuskarasia
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kardinaalin nuuskarasia

Author: Henry Harland

Translator: Helmi Lindgren

Release date: April 20, 2025 [eBook #75920]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1912

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KARDINAALIN NUUSKARASIA ***

language: Finnish




KARDINAALIN NUUSKARASIA

Kirj.

Henry Harland


Englanninkielestä ("The Cardinal's Snuff-Box") suomentanut

Helmi Lindgren





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1912.




I.


»Haluatteko kahvia, signorino?» kysäsi vanha Marietta asettaessaan
hedelmät pöydälle.

Peetri tuumiskeli tuokion ja vastasi sitten:

»Haluan.»

»Ehkä puutarhassa?» ehdotti pikku, ruskeaihoinen eukko toimessaan.

»Ei ehkä, vaan varmasti», oikaisi Peetri eukon puhetta ja pudisti
päätään ystävällisesti hymyillen.

Eukon pienet, terävät, mustat, italialaiset silmät välähtivät
vastaukseksi.

»Tuolla rannalla muhkean salavan katveessa on puutarhapöytä», selitteli
hän vilkkain liikkein ja elein. »Vienkö kahvivehkeet sinne?»

»Viekää vain. Uskoudun teidän hoivaanne.»

Sitten istahti Peetri salavan katveeseen puutarhapöydän ääreen,
maisteli kahviaan, veteli sauhuja ja katseli mietteissään näköalaa.

Näköalalla oli oma erikoinen viehätyksensä.

Aivan hänen edessään — hänen jalkainsa juuressa — virtasi kapea,
sinertävän vihreä Aco, jonka molemmilla rantamilla pitkässä jonossa
kasvoi tummia poppelipuita. Acon vedet pakenivat hyrskien rauhaisan
järven helmasta. Virran vastakkaisella puolella vasemmalle käsin oli
Ventirosen puisto hienoine nurmikkoineen ja puiden välistä pilkisti
monihuippuinen linnanrakennus. Etempänä laajeni herttaisen kukkea
maisema: viinitarhoja, viljavainioita, lehtoja, puutarhoja ja siellä
täällä valkeita huviloita. Oikealla törrötti taasen synkkähahmoinen
Gnisi mustine metsineen, karuine kallioineen ja vaahtoavine
vuoriputouksineen sekä Cornobastonen vuoriselänne. Ja ylinnä laakson
taustassa kohosi Monte Sfiorito lumipeitteisine huippuineen. Ne
hehkuivat kuin rusoittavat, utuiset pilvet ilta-auringon hohteessa
taivaan tummaa sineä vasten.

Tuttu runo muistui Peetrin mieleen ja sen säkeet pyörivät
itsepintaisesti hänen päässään.

»Helmeillen hyrskyvät ve'et», kuiskasi hän. »Totta tosiaan kuvaa tämä
runo piirre piirteeltä edessäni olevaa maisemaa. Ja hän alkoi hyräillä
laulun ihania tuttuja säveleitä.

Mutta kolmannen säkeen keskivaiheilla hänet keskeytettiin.




II.


»Miellyttääkö näköala teitä?» kysäsi joku englanninkielellä.

Ääni oli naisen. Se oli heleän sointuva ja eloisa, mutta samalla
hillitty.

Peetri katseli ympärilleen.

Acon vastakkaisella rantamalla Ventirosen alueella, noin viiden, kuuden
metrin päässä, seisoi nuori nainen ja katseli häntä hymyillen.

Peetrin katse kiintyi nuoren naisen silmiin, kiintyi hänen
kasvoihinsa... Ja äkkiä alkoi hänen sydämensä kiihkeästi sykkiä.
Taukosi sitten kokonaan seuraavassa hetkessä alkaakseen uudelleen
herpaisevan rajusti. — — — Syystäkin — — — erittäin painavista syistä.
Mutta juuri niistä tarinani johtuu.

Nuori nainen oli solakka ja siro varreltaan, yllään oli hänellä valkea
puku, hartioilla ihmeen hieno, ilmava, pitseillä koristettu harsoliina.
Hän oli avopäin. Hänen tukkansa — varjossa lämpimän ruskea — säihkyi
aaltoilevana kultana päivän siihen sattuessa.

»Mahdotonta — mahdotonta — mahdotonta —», sykki Peetrin sydän ja hänen
päänsä oli aivan pyörällä.

Oliko ihme tapahtunut? Hän sai kuitenkin ponnahdetuksi penkiltään ja
kumarsi jäykänlaisesti.

Nainen nyökäytti miellyttävästi päätään.

»Näköala ei ole mielestänne hulluimpia — vai mitä?» kysäsi hän
sointuvalla äänellään ja kohottaen silmäkulmiaan katsahti Peetriin
hieman veitikkamaisen levottomasti.

Mielenliikutuksestaan huolimatta oli Peetrin pakko vastata.

Ja olosuhteiden pakoittamana vastasi koneellinen toinen-minä hänen
puolestaan:

»Varsin ihastuttava.»

»Niinkö —?»

Ja nyt kohtasi Peetriä oudonkysyvä katse. Nainen tarkasteli
kriitillisesti maisemaa.

»Eikö se mielestänne ole liian teatterimainen, liian teennäinen?» Ja
hän katsahti jälleen Peetriin ikäänkuin olisi tahtonut kohteliaasti
jättää tämän asian hänen ratkaistavakseen.

»Emme saa», arveli tuo koneellinen toinen-minä, »arvostella sitä kovin
ankarasti. Sehän kaikki on vain avuttoman luonnon työtä.»

Nuoren naisen silmät välähtivät ja hän näytti miettivän — en tiedä
miettikö hän puhujan sanoja, vai ajatteliko häntä itseään.

»Todellako?» virkkoi hän lopuksi. »Luontoko — luontoko rakensi huvilat
ja kylvi viljavainiot?»

Mutta koneellinen toinen-minä ei ollut niinkään helposti nolattavissa.

»Aivan niin», väitteli se rohkeasti, »ihmiset, jotka rakentavat
huviloita ja kylvävät viljavainioita, ovat katsottavat luonnonvoimiksi.»

Nainen naurahti — näytti sitten miettivän tuokion.

Sitten nyökäytti hän vielä kerran miellyttävästi päätään ja kysyvä
katse silmissään sanoi:

»Te olette varmaankin herra Marchdale — eikö niin?»

Peetri kumarsi.

»Minua ilahuttaa suuresti, että pidätte näköalastamme», jatkoi hän
katsoen Monte Sfioritoon päin. »Minä» — hiukan epäröiden — »minä olen
emäntänne.»

Peetri kumarsi kolmannen kerran. Ja tällä kertaa jo erittäin
kohteliaasti ja nöyrän kunnioittavasti.

»Tänään iltapäivälläkö saavuitte tänne?»

»Niin, sillä junalla, joka lähtee Bergamosta 5,25.»

»Erittäin mukava juna», arveli nuori nainen ja lisäsi viehättävän
herttaisesti:

»Jääkää hyvästi.»

Hänen herttaisuuteensa ikäänkuin peittyi jäähyväissanojen hiukan
omituinen muoto.

»Hyvää iltaa», vastasi Peetri kumartaen neljännen kerran.

Nuori nainen poistui rannalta, astui keveästi vehmaan vehreätä,
pehmyttä nurmikkoa Ventirosen puistoon päin ja hänen valkea, hulmuava
hameensa häämötti kauvan vehreitten, lehtevien puitten välistä.

Peetri seisoi hievahtamatta ja katseli poistuvaa. Tämän kadottua
näkyvistä vaipui hän puutarhapenkille aivan kuin olisi ollut tuiki
uupunut. Syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan. Hän oli oudon kalpea.
»Mikä onni — mikä ääretön onni! — riemuitsi hän. Se on _hän_! — se on
kuin onkin _hän_! Oi, mikä verraton onni!»




III.


Vanha Marietta — pikku eukoista parahin, mustanvalkeassa
kansallispuvussaan hopeahelyineen, punaisine silkkipäähineineen ja
esiliinoineen — tuli noutamaan pois kahvivehkeet.

Mutta nähdessään Peetrin pysähtyi hän säikähtyneenä. Hänen pienet,
mustat, palavat silmänsä tuijottivat Peetriin.

»Signorino, te olette sairas», huudahti hän äänessään juhlallinen sävy
aivan kuin olisi singahuttanut syytöksen.

Peetri heräsi typerryksistään.

»E—e—n — en ole sairas. Voin aivan hyvin», rauhoitti hän eukkoa.
»Olen — olen vain kuolemaisillani», jatkoi hän ystävällisesti, ensin
epäröityään hetken.

»Kuolemaisillanne —!» huudahti Marietta mielettömän kauhun vallassa.

»Niin, mutta te voitte pelastaa henkeni — te ilmestyitte juuri
oikeaan aikaan. Olen kuolla uteliaisuudesta — ja te voitte tyydyttää
tiedonhaluani.»

Eukon jännitys laukesi ja hänen katseensa jäykkyys lientyi hymyilyksi.
Moittivasti heristi hän sormea Peetrille.

»Siunatkoon, miten signorino minut säikähdytti», päivitteli hän.

»Pyydän tuhannesti anteeksi», sanoi Peetri. »Mutta olkaa nyt
pelastuksen enkeli ja päästäkää minut pälkähästä. Kuka on minun
emäntäni?»

Marietta ällistyi suuresti kysymystä. Hänen vanhat, ruskeat kasvonsa
painuivat ryppyyn.

»Teidän emäntännekö?»

»Ang», koetti Peetri matkia italialaisten nenä-äänteistä,
luonteenomaista pikku myöntösanaa — ja keikautti päätään
aitoitalialaiseen tapaan.

Marietta yhä tuijotti Peetriin ällistyneenä — ehkä hieman
epäluuloisenakin.

»Totta kai se signorinon vuokrasopimuksessa mainitaan?» uteli hän
varovasti.

»Siinäpä se juuri onkin. Kuka hän on?»

»Tiedättehän sen vuokrasopimuksestanne!» intti Marietta.

»Sitä parempi. Voittehan huoleti sen minulle ilmaista», taivutteli
Peetri eukkoa. »Kas niin! Kertokaappas nyt! Kuka emäntäni on?»

Marietta kohotti katseensa taivasta kohti.

»Teidän emäntänne, signorino, on herttuatar di Santangiolo», vastasi
hän nöyrästi.

Mutta nimi näyttikin sitten innostuttavan häntä, koska hän jatkoi:

»Hän asuu tuolla — Ventirosen linnassa.»

Marietta osoitti sormellaan linnaan päin.

»Hän omistaa kaikki, kaikki nämä seudut, nämä talot — kaikki, kaikki.»
Eukko liitti vanhat, ruskeat kätensä yhteen ja levitti ne jälleen
niillä ikäänkuin pyyhkäisten taivaanrantaa. Nämä hänen huitomisensa
muistuttivat uimarin liikkeitä. Hänen silmänsä säikkyivät.

»Koko Lombardianko?» virkkoi Peetri osoittamatta pienimpiäkään
hämmästyksen oireita.

Marietta suuntasi katseensa Peetriin ja vastasi halveksivasti:

»Eihän kukaan omista koko Lombardiaa. Minä tarkoitan tietysti kaikkia
näitä maita, kaikkia näitä taloja.»

»Mutta kuka hän sitten on?» kysäsi Peetri uudelleen.

Aivan typertyneenä tuijotti eukko silmäkulmiensa alta Peetriä. Ei hän
voinut käsittää tuollaista tavatonta typeryyttä.

»Johan minä sen sanoin», huudahti hän. »Emäntänne on herttuatar di
Santangiolo.»

»Kuka herttuatar di Santangiolo sitten on?» kysäsi Peetri.

Marietta siristi silmiään kohauttaen olkapäitään.

»Johan minä sen sanoin» — hän koroitti äänensä ja ärjäisi aivan kuin
kuurolle — »herttuatar di Santangiolo on signorinon emäntä — _la
proprietaria di tutte queste terre, tutte queste case, tutte, tutte_.»
[»Kaikkien näitten maitten, kaikkien näitten linnojen omistajatar,
kaikkien, kaikkien.»]

Ja parisen kertaa toisti hän kiivaasti uimariliikkeensä.

»Te vastaatte kierrellen kaarrellen», murahti Peetri.

Marietta pinnisteli ja ponnisteli, keskitti koko älyllisen kykynsä ja
tarkasteli tiukasti Peetrin kasvojen ilmettä. Äkkiä kirkastuivat hänen
omat kasvonsa.

»Ahaa, signorino», huudahti hän kiivaasti nyökäyttäen päätään. »Te
haluatte tietää jotakin hänestä henkilökohtaisesti.»

»Tepä sen sanoitte. Typeräähän minun puheeni on ollut, mutta te
aitoitalialaisella käsityskyvyllänne arvasitte ajatukseni.»

»Hän on herttua di Santangiolon leski», sanoi Marietta.

»_Enfin vous entrez dans la voie des aveux_» [»Vihdoinkin alkaa teistä
jotakin hellitä.»], sanoi Peetri.

»Scusi?» sanoi Marietta.

»Hauska kuulla että hän on leski», sanoi Peetri. »Hän — näyttää
kuitenkin noin syrjästä katsoen melkein liian nuorelta ollakseen leski.»

»Ei hän olekkaan varsin vanha», myönsi Marietta. »Noin kuudenkolmatta,
seitsemänkolmatta. Luostarista päästyään meni hän heti naimisiin — noin
kahdeksan, yhdeksän vuotta sitten. Herttua on jo ollut vainajana viisi,
kuusi vuotta.»

»Oliko hänkin nuori ja miellyttävä?» kysäsi Peetri.

»Nuori ja miellyttävä! Kaikkia vielä!» naurahti Marietta. »Hän oli yli
neljänkymmenen ja lihavahko mies. Mutta hän oli hyvä mies.»

»Sitä parempi vainajalle», arveli Peetri.

»Già», myönsi Marietta ja teki hartaana ristinmerkin.

»Mutta selittäkääs minulle», jatkoi nuori mies, »miten ihmeessä
herttuatar di Santangiolo puhuu englanninkieltä yhtä sujuvasti kuin
minä?»

Eukko rypisti otsaansa ja näytti ällistyneeltä.

»Englanninkieltäkö?»

»Niinkuin englantilainen ainakin», vakuutti Peetri.

»No niin», tuumiskeli Marietta, »hän olikin englantilainen.»

»Niinkö? Vai englantilainen? Oliko hän?» Hän korosti hiukan ensimäistä
sanaa. »Sehän selvittää asiat. Mutta — sanokaappas mikä hän sitten
nykyään on?»

»Ma! Italialainen tietenkin, mentyään naimisiin herttuan kanssa»,
vastasi Marietta.

»Todellako? Sittenpä leopardi _taitaa_ muuttaa pilkkunsa», päätteli
Peetri.

»Leopardi?» sanoi Marietta tyrmistyneenä.

»Käyttää paholainenkin raamatun sanoja hyväkseen, miksikä en sitten
minä?» arveli Peetri. »Joka tapauksessa on herttuatar di Santangiolo
erittäin kaunis nainen.»

»Oletteko, signorino, nähnyt hänet?» uteli Marietta.

»Kenties. Muuan ilmestys — viehkeä olento — näyttäytyi kohisevan Acon
vastakkaisella rannalla ja sanoi olevansa emäntäni. Saattoipa olla
petturikin — mutta ei hän ainakaan vaatinut minulta vuokraa. Hän oli
solakka, valkeapukuinen nainen, hänen suortuvansa, vartalonsa, äänensä
huokuivat virran viileyttä ja hänen katseensa tarinoi tuhansia asioita.»

Marietta nyökäytti päätään: »Oli se herttuatar.»

»Teidän herttuattarenne on erittäin kaunis», toisti Peetri.

Marietta vastasi aitoitalialaiseen tapaan:

»Me olemme kaikki sellaisia, joiksi hyvä luoja on meidät tehnyt.»

»Vuosikausia on hän mielestäni ollut Euroopan kaunein nainen»,
vakuutteli Peetri.

Marietta pyöritteli silmiään ihmeissään.

»Vuosikausia? Te signorino siis tunnette hänet, olette ennen nähnyt
hänet?»

Lause, jonka Peetri iltapäivällä junamatkallaan oli lukenut muutamasta
kirjasta, muistui hänen mieleensä. Hän käytti sitä nyt hyväkseen ja
sanoi:

»Uskon melkein, että hän on minun aikoja sitten kadoksiin joutunut
veljeni.»

»Veljenne?» ihmetteli Marietta.

»Niin, ei ainakaan sisareni», vakuutti Peetri. »Saatte korjata pois
kahvivehkeet.»




IV.


Ylhäällä linnassa — valkeanpunaisessa huoneessaan istui Beatrice ja
kirjoitti kirjettä Englannissa asuvalle ystävälleen. Kas tässä muutamia
hänen kirjeestään poimittuja lauselmia:

»Villa Floriano» on vuokrattu eräälle englantilaiselle —
nuorenpuoleiselle, hauskannäköiselle herrasmiehelle, joka esiintyy
seurustelupuvussa, osaa erittäin sukkelasti käyttää kieltään ja ihailee
luontoa. Hän on nimeltään Peetri Marchdale. Ehkä sinä sattumalta tiedät
jotakin hänestä?»




V.


Peetri ei varmaan paljoakaan nukkunut ensi yönä huvilassaan ja uskonpa
että hän kerran ja toisenkin toisti eiliset hurskaat sanansa: »mikä
onni! Mikä ääretön onni!» Hän oli kuitenkin seuraavana aamuna ani
varhain jalkeilla — ja liikkeellä puutarhassaan.

»On tämä puutarhani sentään aika hauska», tuumiskeli hän. »Asiamieheni
ei liikoja kehuskellut ja kuvatkin olivat odottamattoman todenmukaisia.»

Siellä kasvoi kauniita, vanhoja puita, lehmuksia, akasia- ja
kastanjapuita, tasalatvainen lombardialainen pinjapuu, tummahko
kivitammi ja virran kupeella salava, jonka oksat sipaisivat
veden kalvoa ja rantamilla pitkässä jonossa jäykkinä törröttäviä
poppelipuita; siellä kiemurteli sinertävän vihreä virta, joka
laulaen ja karkeloiden kiiti eteenpäin ja sen kalvossa kimalteli
tuhansia timantteja päivän suudellessa sen väreitä. Siellä oli
viehättäviä nurmikkoja ja viileyttä huokuva, soliseva suihkukaivo,
jonka hienot säteet säihkyivät auringon kullassa sateenkaaren
karvaisina. Siellä oli loistavia begonia- ja geraniumlavoja ja
etelän huumaavan väkevätuoksuisia oleandereita. Omenapuitten kukat
näyttivät hehkuvilta harsokiehkuroilta ja valkoiset hajuneilikat,
tuoksuherneet, heliotroopit, resedat ja ruusut levittivät tuoksujaan.
Oi sitä lintujen paljoutta! Joka taholla kuulit heidän riemuisaa
pirteätä viserrystään ja heidän siipiensä suhahtelua. Siellä oli
kultasirkkusia, mustarastaita ja muitakin rastaita poikasineen —
poikaset olivat pyöreitä, kömpelöitä, pörhösiipisiä pikku hölmöjä,
jotka kokeilivat ensi lentojaan ja tuottivat vanhemmilleen kauheata
huolta — sekä suuri joukko meluavia varpusia. Siellä surisi mehiläisiä
ja kimalaisia, siellä lenteli säteilevän loistavia, vaarallisennäköisiä
sudenkorentoja, lepatteli kaksittain valkeita ja sinisiä perhosia
ja olipa paarmojakin pahaksi onneksi. Kukapa Italiassa ottaisi
suuttuakseen paarmoihin! Talon toisella puolella kasvoi viikuna-
ja persikkapuita sekä pystypäisiä artisokkoja jäykissä riveissä
ja pohjanpuolista muuria koristi viiniköynnös, jossa täyteläiset
kellertävät rypäletertut heloittivat. Aamuilma oli raikasta ja
ihanaa — väkevää ja virkistävää, tulvillaan meheviä elon tuoreita
tuoksuja: mustan mullan muheata tuoksua, vehmaan vehreyden ja versovan
kasvillisuuden tuoksua. Nurmikon kattoi kaste ikäänkuin helmeilevänä
hopeisena harsona. Iloisa lännenpuoleinen luonto viinitarhoineen ja
valkeine huviloineen hymyili päivän paisteessa Gnisille, joka idän
varjoissa synkkähahmoisena jurotti. Järvi lepäsi rauhaisana ja syvänä
tumman safiirin kaltaisena. Ja laakson taustassa kohosi satumaisena
vaalean siniharmaa Monte Sfiorito taivasta kohti, jossa vielä heikosti
heloitti aamusarastuksen puna.

Olipa se verraton yrttitarha! Mutta vaikka Peetri oleskeli koko päivän
puutarhassaan — kuljeskeli rantaa pitkin ja heitteli tuhansia kaihoavia
katseita puiden lomitse nurmikkojen yli Ventirosen linnaan päin — ei
hän vilahdukseltakaan saanut nähdä herttuatar di Santangioloa.

Ei seuraavana päivänä; eikä sitäkään seuraavana.

»Miksikä tuo vanha eläkearmo ei käy virtaansa tarkastamassa?» kysäsi
hän Marietalta. »Eipä hän siitä liikoja huolehdi. Saattaisi hänen
tietämättään turmella hänen joenpuoleiset maansa.»

»Tuo vanha eläkearmo —?»toisti Marietta ymmärtämättä toisen puhetta.

»Niin, tuo vanha leski — emäntäni — leskiherttuatar di Santangiolo.»

»Ei hän ole varsin vanha — vain kuusikolmatta, seitsemänkolmatta
vuotta», sanoi Marietta.

»Älkää luulotelkokaan minulle ettei hän olisi siinä ijässä, jolloin
tuollaisia asioita jo kyetään ymmärtämään», tokaisi Peetri tuimasti.

»Hänellä on tilusten tarkastajia ja metsänhoitajia, jotka pitävät
huolta hänen omaisuudestaan», vastasi Marietta.

»Tilusten tarkastajat ja metsänhoitajat ovat vain palkkalaisia. Jos
haluaa saada jonkun työn kunnolla suoritetuksi, täytyy tehdä se itse»,
selitti Peetri synkän mahtipontisesti.

Sunnuntaina käväisi Peetri pienessä harmaassa rokokootyyliin
rakennetussa kyläkirkossa. Siellä pidettiin kaksi messua, toinen kello
kahdeksan, toinen kello kymmenen — ja kirkko sijaitsi kummulla engl.
peninkulman päässä »Villa Florianosta» ja Italian helle oli polttava
— mutta hurskas nuori mies kävi molemmissa. Herttuatarta ei ollut
kummassakaan.

»Millä tavalla hän huolehtii kuolemattomasta sielustaan?» sanoi Peetri
Marietalle.

Maanantaina hän lähti kylän vaaleanpunaiseen postitaloon. Sen edustalla
seisoivat pienet, sirot ajoneuvot; valjaissa vilkkaat, hentosääriset
raudikot. Vaunujen kupeita koristivat herttualliset vaakunat.

Peetrin sydän alkoi sykähdellä. Hänen ollessaan kahden vaiheilla
astuako sisään vai poistua, avautui ovi ja herttuatar ilmestyi
portaille, solakkana, komeana, valkeassa puvussa, päässä ihmeellinen,
musta, sulkatöyhtöinen hattu ja kädessään ihastuttava, valkea,
pitsillä koristettu päivänvarjostin. Nuori tyttö seurasi häntä, soma
tummanverinen tyttö, noin neljän- viidentoista vuotias. Hänen silmänsä
olivat ystävälliset, tummat, aitoitalialaiset, loistavan ruskeat — ja
poskilla rusoitti vieno puna — etelämainen vieno puna, joka hehkui
lämpöisen pehmeästi hienon hienon hipiän läpi.

Peetri kumarsi ja siirtyi syrjemmälle antaakseen heidän kulkea ohi.

Mutta kohottaessaan katseensa huomasi hän herttuattaren pysähtyneen ja
hymyilevän hänelle.

Hänen sydämensä sykki vieläkin rajummin.

»Herttainen päivä», virkkoi herttuatar.

»Erittäin ihana», myönsi Peetri kahden sydämensykähdyksen lomassa.

Ja kuitenkin näytti hän siinä portailla seisoessaan harmaassa
flanellipuvussaan, olkihattuineen, nenälaseineen, laihoine värittömine
kasvoineen ja pystyviiksineen aitoenglantilaisen, kylmäverisen
tyyneyden perikuvalta.

»Ehkä hiukan liian lämmin?» huomautti herttuatar jättäen kohteliaasti
— vai sanoisinko veitikkamaisesti — hymyillen tämän asian Peetrin
ratkaistavaksi.

»Eikö mitä», vastasi Peetri. »Italian kesän ehdoton velvollisuus on kai
olla hiukan liian lämmin.»

Herttuatar hymyili.

»Te rakastatte lämpöä, samoin minä. Mutta maa kaipaa tällä haavaa
kipeästi sadetta.»

»Toivokaamme siis ettei maan kaipuu tule tyydytetyksi.»

Herttuatar naurahti.

»Ajatelkaa toki maamiesparkoja», sanoi hän moittivasti.

»On aivan turhaa ajatella heitä», vastasi Peetri. »On täysin todistettu
asia, etteivät minkäänlaiset ilmat milloinkaan tyydytä maamiestä.»

Herttuatar nauroi makeasti.

»Olette oikeassa», myönsi hän, »niinpä minäkin yhdyn toivomukseenne
kauniin sään suhteen. »Minä — minä toivon», — erittäin ystävällisesti —
»ettette varsin huonosti viihdy »Villa Florianossa».

»En uskalla puhuakaan »Villa Florianosta», vastasi Peetri. »Joutuisin
ihan haltioihin. Se on ihastuttavin paikka mailmassa.»

»Ja puutarha on kaunis — muistaakseni te ihailitte näköalaa», puheli
herttuatar. »Niin ja vanha Marietta? Toivottavasti on hän mieleisenne.»
Ja herttuatar katsahti Peetriin hyväntahtoisen — vai sanoisinko
veitikkamaisen — levottomasti.

»Hän pitää minusta erinomaista huolta. Marietta eukko on verraton
aarre», vakuutti Peetri.

»Hyvä ruuanlaittaja?»

»Mainio ruuanlaittaja — sen ohessa neuvonantaja ja ystävä. Aika suulas
eukko!»

Herttuatar puhkesi sydämelliseen nauruun.

»Oi noita lombardialaisia talonpoikaisnaisia! Hepä vasta osaavat
väsymättä soittaa suutaan.»

»Luulenpa sentään Marietan osaavan yhtä hyvin kuunnella kuin puhella»,
piti Peetri velvollisuutenaan tunnustaa. »Oikeastaan olen vain yhdessä
kohden pettynyt hänen suhteensa.»

»Niinkö? — ihmetteli herttuatar kysyvä ilme katseessaan.

»Marietta vannoo, ettei kanna tikaria sukkarihmassaan ja väittää ettei
milloinkaan ole kuullut sellaisesta puhuttavankaan», selitti Peetri.
»Nytpä nähdään», tuumiskeli hän itsekseen, »onko meidän arvoisa
emäntämme perehtynyt uudenaikaiseen kirjallisuuteen.»

Herttuatar nauroi nauramistaan. Nähtävästi oli hän perehtynyt
uudenaikaiseen kirjallisuuteen. Ainakin —.

»Tuollaisia ovat vain tytöt Lombardian rannikolla», huomautti
herttuatar. »Me olemme rauhallista sisämaan väkeä kaukana
merenrannikolta. Teidän on kuitenkin parasta olla varuillanne.» Hän
puisti päätään varoittavasti. »Näillä tienoin kerrotaan nimittäin, että
Marietta osaa tehdä taikoja.»

»Sitä parempi», sanoi Peetri häikäilemättä. »Silloinhan hänestä on
kaksin verroin hyötyä. Kotiuduttuani panen hänet paikalla koetteelle.»

»Pirskoitatteko pyhää vettä hänen päälleen?» naurahti herttuatar.
»Pitäkää varanne. Entäpä jos hän muuttuisikin mustaksi kissaksi ja
lentäisi tiehensä luudanvarrella. Sitä ette milloinkaan antaisi
itsellenne anteeksi.»

Tämän sanottuaan astui hän kevyesti portaita alas ja nousi vaunuihinsa,
nuoren tytön seuraamana.

Tuliset, ranskalaiset raudikot keikauttivat päätään, niin että valjaat
välähtivät. Palvelija nousi ajajan viereen ja vaunut vierivät tiehensä.

Peetri seisoi tuokion portailla hievahtamatta ja katseli huumaantuneena
satumaista, pitkää, suoraa kyläkatua, sen poppelipuita, siltaa, vanhaa,
kivistä ristiä ja epäsäännöllisiä, vaaleanpunaisia ja keltaisia taloja.
Kevyt tomupilvi tuprusi vaunujen jälessä, hienon valkoisen savupilven
lailla hohtaen hopealle päivänpaisteessa.

»Sinä itse olet velhotar, joka osaat loihtia monta vertaa paremmin kuin
Marietta», tuumi Peetri mielessään astellessaan hiljaista huvilaansa
kohti.




VI.


Palattuaan huvilaan kysyi hän Marietalta, kuka tuo soma,
ruskeasilmäinen tyttö oli.

»Signorina Emilia», vastasi Marietta empimättä.

»Vai todenko totta?»

»Niin», vakuutti Marietta keikauttaen päätään. Signorina Emilia
Manfredi — herttuan tytär.»

»Niinkö —? Herttua oli siis jo ennen ollut naimisissa?» päätteli Peetri
pyhässä yksinkertaisuudessaan.

»Ehe-e-e!» ilkkui Marietta kimakalla äänellä. »Naimisissa? Herttuako?»
Sitten iskien silmää ja nyökäyttäen päätään kuin mailmaakokenut
vertaiselleen:

»Mitä vielä! Äiti kuului Milanon roskaväkeen. Mutta herttuan kuoltua
tuotatti herttuatar tytön linnaan ja vaalii häntä kuin omaa lastaan.»

Herttuattarenne sydän näyttää kuitenkin olevan oikealla paikallaan»,
huomautti Peetri.

»_Già_», myönsi Marietta.

»Mitäpä minä muuten siitä! Mitä hyötyä minulla siitä on, kun se
kuitenkin on saavuttamattomissa.»

Marietta ei näyttänyt ymmärtävän sanaakaan tästä kaikesta.

Peetri eleli puutarhassaan, kuljeskeli virran rantamalla, kävi joka
päivä kylän postissa, jopa täydellisesti laiminlöi työnsäkin, jonka
vuoksi hän oli tullut tähän rauhaisaan tyyssijaan. Viikko vieri, eikä
hän sinä aikana nähnyt vilahdustakaan herttuattaresta.

Sunnuntaina hän tallusteli helteessä peninkulman verran ylös kummulle,
ei ainoastaan molempiin messuihin vaan molempiin iltakirkkoihinkin.

Herttuatarta ei vain näkynyt.

»Pikku pakana», pääsi Peetriltä.




VII.


Linnan avaralla marmoriterassilla, jossa köynnöskasvit ja jasminit
kiipeilivät marmoriaitauksen yli ja kiertyivät sen pilarien ympäri,
jossa oleanderit kasvoivat korkeissa marmoriuurnissa ja sirottelivat
maahan punaisia terälehtiään, käveli Beatrice lumivalkoisessa puvussa,
helmiä hiuksissa ja kaulassa, hitaasti edestakaisin lukien kirjettä.

»On olemassa muuan Peetri Marchdale — en kuitenkaan tiedä, onko
tämä sama Peetri Marchdale, jota tarkoitat, vaikkei sennimellisiä
liene montakaan mailmassa — joka on Archibald Marchdale-vainajan,
neuvoskunnan jäsenen poika, vanhan kenraali Marchdalen (Whitstoken
Marchdaleja) veljenpoika. Ovat kunnioitettua ja vankkaa Norfolksukua.
En ole koskaan sattunut tapaamaan mainitsemaasi herrasmiestä, mutta
minulle on kerrottu, että hän on hiukan eriskummallinen, kiertelee
huvikseen mailmanrantaa ja kirjoittelee kirjoja — luullakseni romaaneja
— joita ei kukaan minun tietääkseni lue. Hän kirjoittaa salanimellä
Feliks — en muista varmaan onko se Mildmay vai Wildmay. Hän alkoi ensin
diplomaattisella uralla ja oli jonkun aikaa lähettiläänä Berlinissä tai
Pietarissa tai herra ties missä; mutta en tiedä ottiko hän virastaan
eron vai eikö hän läpäissyt tutkinnoissaan. Hän on noin kolmenkymmenen
paikkeilla ja lienee hänellä parin tuhannen punnan vuositulot. Hänen
isänsä oli etevä lakimies ja jätti pojalle perinnöksi sievosen summan.
En enää tiedä muuta hänestä kertoa kuin että hän on tuon älykkään
kielikellon Margareta Winchfieldin hyvä ystävä — siitäpä huomaat,
olkoonpa hän sitten vaikka kuinkakin tuntematon romaanien sepittäjänä,
että hän ainakin seuraihmisenä omistaa korvaavia hyveitä — sillä
rouva Winchfield ei missään tapauksessa kuulu niihin ihmisiin, jotka
pikiintyvät hölmöihin. Etkä sinäkään — siis _verbum sap._, niinkuin
pieni Freddie veljeni tapaa sanoa.»

Beatrice antoi katseensa lipua päivänpaisteista nurmikkoa pitkin.
Katseli puita ja puitten pitkiä varjoja, pensaikkoa, loistavia
kukkaistutuksia, marmoripenkkejä ja keinotekoisia raunioita.
Katseli järveä kirjopurjeisine veneineen ja häiritsevästi puhkuvine
höyrylaivoineen, katseli kauas yli laakson Monte Sfioriton rusoittavia
huippuja ja taivaan tummaa sineä. Taittoi jasminioksan ja sipaisi sen
viileillä valkoisilla kukilla kasvojaan hengittäen niiden tenhoisaa
tuoksua.

»Tuntematon romaanien sepittäjä», kuiskasi hän itsekseen. »No hyvä,
niinpä olen minä sitten tuntematon romaanien lukija. Tilatkaamme
Lontoosta herra Feliks Mildmay Wildmayn teokset.»




VIII.


Maanantai-iltana Peetrin lopettaessa päivällisateriansa, kysäsi vanha
Marietta, asettaessaan hedelmät pöydälle:

»Haluatteko kahvia, signorino?»

Peetri katseli tuimana hedelmiä, punertavia viikunoita ja rusoittavia
persikoita, jotka olivat huolellisesti järjestetyt kiehkuraan maljakon
keskellä olevan kuulakkaan, kellertävän rypäletertun ympärille.

»Ovatko nämä puutarhani viiniköynnöksestä ja viikunapuusta?»

»Ovat, signorino, ja myöskin persikkapuusta», vastasi Marietta.

»Eivätkö persikat kasva viikunapuussa?» kysäsi Peetri.

»Eivät, signorino», vastasi Marietta.

»Eivätkä ohdakkeet kanna viikunoita? Miksikä eivät?» kysyi Peetri.

»Se on luonnonlakia vastaan», vastasi Marietta, uskoen varmasti lauseen
yleispätevyyteen.

»Marietta Cignolesi», sanoi Peetri tuimasti, katsoen tiukasti häntä
silmiin, »minulle on kerrottu, että olette velhotar.»

»En ikinä», vastasi Marietta lyhyesti eivätkä hänen kasvonsa ilmaisseet
minkäänlaista mielenliikutusta tai hämmästystä.

»Ymmärrän kyllä», jatkoi Peetri, »että teidän on pakko kieltää. En aio
pirskoittaa päällenne pyhää vettä — olkaa siis rauhassa. En milloinkaan
antaisi itselleni anteeksi, jos te tekisitte jotain hurjapäistä — jos
te esimerkiksi loihtisitte itsenne mustaksi kissaksi ja lentäisitte
luudalla ilmaan. Sitävastoin olisin kovin kiitollinen, jos te hiukan
käyttäisitte taikavoimaanne minun hyväkseni. Olen kadottanut jotakin
— jotakin kovin kallisarvoista — jalokiviäkin kalliimpaa — hienointa
kultaa kalliimpaa.»

Eukon vanhat, kurttuiset kasvot muuttuivat paikalla kovin
huolestuneiksi.

»Huvilassako? Vai puutarhassa?» kysyi hän levottomana.

»Ei, te kunnon eukko», rauhoitti Peetri häntä. »Ei se ole teidän
alueeltanne löydettävissä — älkää siis suotta olko huolissanne.
_Laggiù, laggiù_.»

Ja epämääräisellä kädenliikkeellä viittasi Peetri kauas avaruuteen.

»Signorinon pitäisi sytyttää kynttilä Paduan pyhän Antonion kunniaksi»,
neuvoi tuo katolilainen velho.

»Paduan pyhän Antonion, miksi juuri Paduan», kysyi Peetri.

»Paduan pyhän Antonion», toisti Marietta.

»Tarkoitatte Lissabonin», oikaisi Peetri.

»En, vaan Paduan», vakuutti eukko itsepäisesti.

»Mutta hän syntyi Lissabonissa», väitti taasen Peetri.

»Ei suinkaan», intti Marietta.

»Syntyi kuin syntyikin kautta kunniani», sanoi Peetri. »Ja päälle
päätteeksi kuoli hän Lissabonissa. Se ratkaisee asian. Te tarkoitatte
tietenkin Lissabonin pyhää Antoniota.»

»En», huudahti eukko koroittaen äänensä paremmaksi vakuudeksi.
»Lissabonin pyhää Antoniota ei ole olemassakaan. Hän on nimeltään
Paduan pyhä Antonio.»

»Mitä hyötyä siitä on, että noin itsepäisesti pidätte kiinni
mielipiteestänne», valitteli Peetri. »Ettekö tiedä, että elämä käy
paljoa hauskemmaksi jos ymmärtää antaa myöten pikkuseikoissa?»

»Kun on hukannut jonkun esineen, niin on sytytettävä kynttilä
Paduan pyhälle Antoniolle», sanoi eukko väsyneesti, mutta kuitenkin
vakuuttavasti.

»Eipä suinkaan, jollei halua takaisin kadotettua esinettä», intti
Peetri.

Marietta tuijotti häneen ja räpäytti silmiään.

»En halua saada takaisin hukkaamaani esinettä», jatkoi Peetri
ystävällisesti. »Sen kadottaminen on minulle uusi, järkyttävä ja
kehittävä kokemus. Se tekee minusta ihmisen — toivokaamme paremman
ihmisen. Oikeastaan minä kadotin sen jo aikoja sitten — »kun
ensikerran hurmaantuneet silmäni hänet näkivät», eräänä iltana
théâtre français'issä kolme, neljä vuotta sitten. Mutta onnelleni on
välttämätöntä, että saan nähdä tuon henkilön, jonka hallussa se on. Ja
siksi en ole vihoissani teille, vaikka olettekin velhotar. Se edistää
minun tarkoituksiani. Olkaa hyvä ja manatkaa pimeyden valtoja, niin
että viimeistään huomenna saan nähdä kyseessä olevan henkilön. Ei!» Hän
viittasi kieltävästi kädellään. »Ei mitään vastaväitteitä! Ja te voitte
huoleti luottaa vaitiolooni.

    »E del mio cuore la carina,
    E dimor' nella nostra vallettina»,

hyräili hän hiljalleen.

»Saattaisipa hän yhtä hyvin asuskella Cornobastonen huipulla, niin
vähän minä hänestä kostun», lisäsi hän surumielisesti. »No niin, nyt
saatte tuoda minulle kahvit — mutta muistakaakin että minun kahviani on
tee. Kun teidän kahvinne on kahvia, turmelee se minulta yöunen.»

Marietta tallusteli takaisin keittiöön, nyökäytteli päätään ja kohotti
katseensa taivasta kohden.

Ja seuraavana iltapäivänä näyttäytyi herttuatar di Santangiolo
kohisevan Acon vastakkaisella rannalla.




IX.


Peetri sattui juuri olemaan hauskassa toimessa — viskeli leivänmurusia
kultasirkuilleen.

Mutta läheisessä pensastossa väijyskeli saaliinhimoinen varpusparvi
hyökäten otollisella hetkellä esille ja riistäen ruuan, jopa aivan
kultasirkkusten nokasta.

Herttuatar katseli tuokion mietteisiin vaipuneena hymysuin ja ääneti
tätä näytelmää, Peetrin seisoessa siinä, ihme kyllä kerrankin,
selin Ventiroseen — ja mikä oli vieläkin ihmeellisempää — ollenkaan
aavistamatta herttuattaren läsnäoloa.

»Hyi, noita pikku roistoja, aika velikultia!» huudahti herttuatar
pudistaen päätään surunvoittoisesti, vaikka silmän katse oli pohjaltaan
hymyilevä.

Peetri hätkähti, kääntyi ja tervehti.

»Oikeita rosvoja ovat!» virkahti herttuatar heittäen silmäyksen
varpusparven lymypaikkaan.

»Niin, pikku raukat!» sanoi Peetri.

»Pikku raukatko», toisti herttuatar harmistuneena. »Ovat julkeita,
pikku hirviöitä!»

»Eivät ne sille mitään mahda», väitti Peetri. »Se on heidän luontonsa.
He syntyivät sellaisina, ei heillä ollut valitsemisen varaa.»

»Vieläkö te heitä puolustatte», ihmetteli herttuatar moittiva sävy
äänessään.

»En suinkaan», vakuutti Peetri. »Mitäpä minä? Minä en puolusta mitään,
minä vain yksinkertaisesti teen huomioita ja alistun. »Varpuset —
kultasirkkuset. Se on mailman meno — mailman säätämä luokkajako.»

Herttuatar rypisti otsaansa eikä näyttänyt ymmärtävän Peetrin ajatuksen
juoksua.

»Mailman säätämä luokkajako —?»

»Aivan niin», vastasi Peetri. »Varpuset — kultasirkkuset: ryöstäjät
ja ne, joilta ryöstetään. Kaikki, joissa henki on, ovat joko varpusia
taikka kultasirkkuja. Siitä johtuu mailman yleistaistelu — kamppailu
olemassaolon puolesta — häikäilemättömimmät jäävät eloon. Tämä on vain
pienoiskuva siitä, mitä tapahtuu kaikkialla maan päällä ja avaruudessa.»

Herttuatar pudisti jälleen päätään.

»Te katsotte mailmaa ja avaruutta mustien silmälasien kautta»,
huomautti hän totisen näköisenä. Mutta hänen silmiensä syvyydessä piili
yhä vielä hymyn väike.

»En suinkaan», vastasi Peetri. »Ne, joilta ryöstetään, saavat
hyvitystä. Mikäli ihminen siveellisesti kehittyy, sikäli hän siirtyy
ryöstäjien ryhmästä ryöstettyjen ryhmään ja hänen lopullinen häviönsä
on varma. Mutta toiselta puolen voittaa hän kykyjä ja tunteellisuutta.
Ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Nämä kultasirkut esimerkiksi ovat
saaneet laulunlahjan ja siksi te pidätte niistä. Varpuset taaskin
aikaansaavat vain vastenmielistä melua, siksi te soimaatte niitä. Kas
siinä mielestäni on mainitsemani hyvitys. Ryöstäjät eivät milloinkaan
saa nauttia laulun riemusta — eivätkä naisten suosiosta.»

»Ehkä — eivät», myönsi herttuatar empien. Hymyn väike hänen silmissään
kohosi pinnemmalle. Mutta — sittenpähän eivät he myöskään voi tuntea
laulajan tuskaa äänen pettäessä hänet.»

»Eivätkä naisten säälimättömyyttä. Niinpä niinkin», myönsi Peetri.

»Ja sillaikaa sieppaavat he leivän.»

»Sieppaavat kylläkin», myönsi jälleen Peetri.

»Pelkäänpä pahoin» — herttuatar hymyili ihmisen lailla, joka mielestään
onnistuneesti on tehnyt äärimmäiset johtopäätökset jostakin lauselmasta
— että teidän hyvityksenne ei ole mikään korvaus.»

»Ollakseni rehellinen, täytyy minun tunnustaa teidän olevan oikeassa.»

»Olkoon asianlaita miten tahansa», jatkoi hän voitonvarmana, »en
kuitenkaan soisi että _minun_ puutarhani olisi mailman yleistaistelun
temmellyspaikka. En tahtoisi, että se olisi taistelutanhua. Soisin
sen olevan turvallisen paikan — oikean rauhan tyyssijan — onnellisen
laakson — ryöstettyjen pyhätön.»

»Miksikä samentaa sieluaan turhilla toiveilla. Mitä tehdä — mihin
ryhtyä?»

»Teidän sijassanne tuottaisin lohikäärmeen ja asettaisin sen puutarhaan
varpusia hävittämään ja kultasirkkuja suojelemaan.»

»Ei siitä olisi hyötyä», sanoi Peetri. »Jos vapautuisi yhdestä
ryöstäjäryhmästä, puikahtaisi toinen paikalla sijaan.»

Herttuatar loi veitikkamaiset silmänsä Peetriin ja pudisti päätään
vielä kerran hitaasti ja surullisesti. »Voi, teidän silmälasinne ovat
mustat, pikimustat!» kuiskasi hän.

»Toivottavasti eivät. Minä vain näen mailman semmoisenaan, näen
ne välttämättömät elinehdot, jotka ovat sille ominaisia. Tämän
mailman ryöstäjä on ikuinen ja kaikkialla läsnäoleva, yhtä ikuinen
ja muuttumaton kuin painolaki. Hän esiintyy eri hahmoissa. Karkoita
hänet — tuossa tuokiossa on hän jo muuttanut näkyväisen muotonsa
ja palaa tuiskuna takaisin. Milloin on hän pieni, ruma, rähisevä
varpunen, milloin taasen pöyhkeilevä koronkiskuri, milloin nöyrä
kasviskauppias, milloin uskottu ystävä, läheinen ja rakas. Mutta
aina on hän lähettyvillä — suonette anteeksi arkipäiväiset sanani —
»ryöstöhommissa».

Otsa rypyssä kohotti herttuatar päätään:

»Jos asiat todellakin ovat noin surkealla kannalla, tahtoisin uudelleen
suosittaa teille äsken mainitsemaani keinoa, jonka varmasti luulen
tehoisaksi. Hankkikaa itsellenne lohikäärme. Tehän vain tahdotte
suojella puutarhaanne ja se» — hän mittaili katseillaan puutarhaa —
»ei ole varsin suuri. Te opetatte lohikäärmeenne, jos vain satutte
saamaan älykäsrotuisen, hävittämään kasvinkaupustelijoita, uskotuita
ystäviä, vieläpä koronkiskureitakin — vaikka viimeksimainitut ovat
sitkeähenkisiä — sekä varpusia.»

»Ehdotuksenne todistaa, että taivutte minun katsantokantani puolelle.
Te asettaisitte ryöstäjän hävittämään ryöstäjiä. Ehkä se kävisi päinsä
toisenlaisissa olosuhteissa, mutta tässä synkänkolkossa ilmapiirissä,
jonka puitteisiin meidän sielumme ovat kytketyt, se ei käy päinsä.
Tänne ovat ryöstäjät juurtuneet, täältä niitä ei voi kitkeä pois.»

Herttuatar katseli päivänpaisteista maisemaa, hohtavia nurmikkoja,
korkeita huojuvia puita, joiden lehtiverkossa valonsäteet kisailivat.
Katseli lännenpuolella olevia hymyileviä, valkeita huviloita,
vihannoitsevia viinitarhoja, keltaisia viljavainioita. Katseli
hyrskyävää virtaa, jonka kalvossa timantit kimmelsivät, Monte Sfioriton
etäisyydessä hohtavia lumihuippuja ja taivaan säihkyvää sineä.

Viimeksi katsahti hän Peetriin ja hymyili puoleksi veitikkamaisesti,
puoleksi vakavasti.

»Synkänkolkko ilmapiiri, jonka puitteisiin sielumme ovat kytketyt?»
toisti herttuatar. »Ja tekö ette käyttäisi mustia silmälaseja? Sittenpä
teidän omat silmänne ovat kovin synkkäkatseiset.»

»Päinvastoin», väitti Peetri, »ovat ne erittäin valoisakatseiset ja
juuri senvuoksi otaksun että on olemassa toisia edistyneempiä ja
valoisampia mailmoja kuin tämä meidän aurinkokuntamme.»

Herttuatar naurahti.

»Mielestäni teillä on mitä suloisin suu, viehättävät, pienet hampaat,
lumoavat silmät ja tenhoisa nauru — teidän vertaistanne naista ei ole
taivaankannen alla», puheli Peetri sielunsa hiljaisessa syvyydessä.

»Huomaan kyllä selvästi, että väitellessäni teidän kanssanne aina
joudun tappiolle», sanoi herttuatar.

Peetri teki vaatimattomuutta osottavan kädenliikkeen.

»Olisinkohan minäkin mielestänne», jatkoi herttuatar puhettaan,
»tuollainen »ryöstäjä», jos pyytäisin teiltä pientä leivänkannikkaa.»
Ja hänen suloiset silmänsä katsoivat pyytävästi Peetriin.

»Ette suinkaan — ottakaa kaikki —» vastasi Peetri ihastuneena. »Mutta
miten —?»

»Viskatkaa», huudahti herttuatar.

Ja Peetri nakkasi ilmaan jälelle jääneen leipäpalasen, jonka herttuatar
sieppasi sirosti lennosta.

»Kiitos kaunis», naurahti hän nyökäyttäen hieman päätään.

Sitten murensi hän leivän alkaen sirotella murusia maahan ja tuossa
tuokiossa oli hän lintuparven ympäröimänä. Peetri sai nyt mielinmäärin
katsella häntä, ihailla hänen liikkeittensä joustavaa suloutta, niissä
piilevää nuorteaa voimaa ja elontuoretta riemua. Ihailla varren veikeää
notkeutta, joka piirtyi sametinhienoa nurmikkoa ja etäämmällä olevia
korkeita päivänpaisteisia puita vasten. Hänen yllään oli tavallisuuden
mukaan valkoinen, pehmeänpoimuinen, viehkeä puku mitä hienointa
kangasta — luulenpa melkein että olisi voinut pujotella koko puvun
sormuksen läpi. Vyössä oli hänellä kaksi punaista ruusua ja päässä
valkea, olkinen puutarhahattu, jota koristi koreanpunainen nauharuusuke
ja jonka alta hänen tuuhea lämpimäntumma, himmeänkiiltävä tukkansa
säihkyi kullanruskeina kiehkuroina.

»Kuinka eloisa ja terve», ajatteli Peetri katsellessaan häntä, »kuinka
raikas ja elämänhaluinen!» Ja Peetri oli haltioissaan. Herttuatar
lahjoitti leipämurusensa lintusille ja jakeli ne niin taitavasti että
suurin osa joutui kultasirkkusille. Erehdyttääkseen varpusia oli
hän oikealla kädellään viskaavinaan jotakin ja nuo saaliinhimoiset
pikku hirviöt hyökkäsivät päätäpahkaa väärälle suunnalle. Samassa
sirotteli hän näppärästi ja varkain vasemmalla kädellään leipämuruset
aivan viereensä nurmikolle, johon parvi luottavia kultasirkkuja oli
kokoontunut. Jos jokin varpusrukka uskalsi pistää ruman itaran nokkansa
tähän pyhättöön, niin hän heti paikalla hillityllä ankaruudella
karkoitti sen pois, kuitenkaan peloittamatta sirkkusia.

Hänen silmänsä hymyilivät, poskensa rusoittivat ja hänen ruumiinsa
liikkeet olivat joustavat ja sulavat.

Heitettyään viimeiset murusensa lintusille, löi hän hiljaa kätensä
yhteen puristaakseen pois jäännökset ja katsahti sitten Peetriin
merkitsevästi naurahtaen.

»Totta tosiaankin», tunnusti Peetri, »te varsin taitavasti heidät
petkutitte. Te ette ainakaan ole lohikäärmeen tarpeessa.»

»Niin, lohikäärmeen puutteessa voi itse tehdä lohikäärmeen työtä»,
vastasi herttuatar leikkisästi. »Tai oikeammin — toimia oikeuden
välikappaleena.»

»Niinpä niinkin. Kuitenkin olisi minusta kovin onneton sattuma syntyä
varpusena — teidän tuomiokunnassanne.»

»Ei se olekaan sokean sattuman varassa. Varpusena syntyy — minun
tuomiokunnassani — syntien takia, joita edellisessä olotilassaan on
tehnyt. — Ei, pikku pulmusen», hän kääntyi parin sirkkusen puoleen,
jotka vielä viivyskelivät nurmikolla hänen läheisyydessään ja loivat
häneen nälkäiset, pyytävät katseensa — »ei, minulla ole enää mitään.
Annoin teille jo kaikki.» Ja hän näytti heille varmemmaksi vakuudeksi
tyhjät kätensä.

»Varpuset jäivät aivan osattomiksi ja sirkut, joille te annoitte
»kaikki», nurkuvat, koska he mielestään saivat liian vähän»,
sanoi Peetri surullisesti. »Siinä näette miten käy, kun vastustaa
luonnonlakeja.» »Katsokaa», jatkoi hän sitten lintuparin lentäessä
tiehensä, »katsokaa miten he iskevät teihin synkät, epäilevät ja
moittivat katseensa.»

»Luuletteko heidän olevan kiittämättömiä?» sanoi herttuatar. »Sitä
eivät he suinkaan ole — kuulkaahan!»

Ja hän viittasi kädellään.

Samassa kuului aivan hänen päänsä yläpuolelta akasian oksalta sirkkusen
liverrystä — vienon suloista hopeanheleätä liverrystä.

»Onko tuo mielestänne nurkumista?» kysyi hän.

»Miksei? Voihan siihen sisältyä nurkumistakin, aivan kuin palvelijan
»kiitokseen» hänen ollessaan tyytymätön saamiinsa juomarahoihin. Hänen
on pakko kiittää, se on hänen velvollisuutensa — mutta hän saattaa
tehdä sen hieman ivallisesti.»

»Mitä te sanotte? Puhutte pakosta, velvollisuudesta ja ivasta»,
huudahti herttuatar. »Kuulkaahan sen liverrystä! Sydänsäveleitäänhän se
soittelee.»

Vaieten molemmat katselivat ja kuuntelivat. Lintusen kullanpunertava
rinta vavahteli. Kiivailla päännyökkäyksillä merkitsi se sävelten
vaihtelua. Hartaasti katseli se eteensä ikäänkuin olisi voinut
katseellaan seurata sävelten sädehtivää juoksua halki avaruuden. Sen
esitys vaikutti kuin välitön rapsodia. Vaiettuaan katsahti lintunen
kuulijakuntaansa kiihkeän kysyvänä aivankuin olisi tahtonut sanoa:
»Toivon, että tämä miellyttää teitä?» — ja sitten nyökäyttäen päätään
kuin hyvästiksi lensi tiehensä.

»Huomasitteko?» kysyi herttuatar hymähtäen Peetriltä. »Teidän on
ehdottomasti pyrittävä valoisampaan mailmankatsomukseen.»

Ja seuraavassa tuokiossa katosi hänkin. Kulki kevyesti ja hitaasti
nurmikkoa pitkin puiden siimeksessä linnaa kohti. Hame hulmuili
tuulessa, hohtaen valkoisena päivänpaisteessa, helmenharmaana varjossa.

»Mikä _nainen_!» puheli Peetri itsekseen katsellen hänen jälkeensä.
»Miten eloisa, miten sulava, miten naisellinen! Oi, mikä nainen!»

Ja todellakaan ei herttuattaren esiintymisessä ollut miesmäisyyden
vivahdustakaan. Hän oli nainen — kauttaaltaan nainen.

»Hyvä isä, miten viehkeästi hän kulkee!» kuiskasi Peetri.

Mutta äkkiä läikähti alakuloisuuden laine hänen sieluunsa. Ensiksi ei
hän tiennyt siihen syytä. Mutta hetken kuluttua alkoi hänessä ilkeä
ääni kuiskailla: »Kuinka kurjan vaikutuksen mahdoitkaan tehdä häneen!
Mitä typeryyksiä juttelitkaan! Miksi et käyttänyt hyväksesi otollista
hetkeä!»

»Te olette velhotar», virkkoi hän Marietalle, »te olette näyttänyt sen
todeksi. Olen nähnyt kyseessä olevan henkilön ja »esine» on vieläkin
toivottomammin hukassa.»




X.


Kirjeitten joukossa, jotka sinä iltana Englannista saapuivat Peetrille,
oli muuan hänen ystävättäreltään rouva Winchfieldiltä ja se sisälsi
erinäisiä tietoja.

»Teidän herttuattarenne _oli_ todellakin niinkuin teidän vanha,
lystikäs palvelijanne teille kertoi, englantilaista sukuperää: lordi
Belfontin ainoa lapsi ja perillinen. Lancashiren Belfontit — teidän
herttuattarenne on ainoa elossa oleva jälkeläinen — olivat mitä
piintyneimpiä katolilaisia, kasvattivat aina tyttärensä ulkolaisissa
luostareissa ja naittivat heidät useimmiten ulkolaisille. Belfontin
perheen miehisetkin jäsenet naivat toisinaan ulkomaalaisia, — joten
teidän herttuattarenne entisissä englantilaisissa suonissa virtailee
siis paljonkin muukalaista verta.

»Hän syntyi — aateliskalenteri on sen minulle kielinyt — vuonna 1870,
ja lähenee siis yhtä paljon kolmeakymmentä (mikä vaarallinen ikä!) kuin
kahtakymmentäkuutta, jonka ikäiseksi teidän vanha Mariettanne hänet
ilmoittaa. Hänen ristimänimensä ovat Beatrice Antonia Teresa Mary —
valitkaa minkä haluatte. Yhdeksäntoistavuotiaana meni hän naimisiin
Baldassarre Agoston kanssa, joka kantaa seuraavat arvonimet: Udeschinin
prinssi, Santangiolon herttua, Castellofrancon markiisi, pyhän Rooman
valtakunnan kreivi, Pyhän Hengen — ja Pyhän Gregoriuksen veljeskunnan
ritari (joko ällistytte?) ja joka kuoli Frontinin mukaan armon vuonna
—93. Koska ei ollut lapsia, peri hänen veljensä Filipe Lorenzo
arvonimet. Nuorempi veli on Sardagnan piispana ja kardinaali Udeschini
on heidän setänsä.

»Kas niin, rakas poikani, nyt olen tyhjentänyt tietovarastoni. Ehkä
minulla kuitenkin olisi suurempi varasto hyviä neuvoja, mutta sitä
lipasta en vielä ole aukaissut. Ja parempi kai on etten siihen puutu.
Muistakaa vain se, että siellä kesän helteessä Italian hempeän
järvimaiseman vaikutelmain alaisena saattaa nuoren yksinäisen miehen
aivoissa syntyä ajatuksia, jotka ovat — mielettömiä. Pitäkää silmällä
ystävääni Peetri Marchdalea.»

Nuori yksinäinen mies punnitsi mielessään pitkät ajat rouva
Winchfieldin sanoja.

»Lordin tytär ja herttuan leski ja kardinaalin veljentytär (naimisen
kautta)», murahti hän itsekseen. »Siinä olisi jo mielestäni kylliksi —
mutta vielä kaupanpäällisiksi piintynyt katolilainen. Ja kuitenkin — ja
kuitenkin», jatkoi hän rohkaisten mieltään, »mitä katoliskiihkoisuuteen
tulee, niin se vaikutin ainakin kirkon käynneistä päättäen ei
paljoakaan vaa'assa paina.»

Pohdittuaan näitä mietteitä vielä kotvan aikaa meni hän alas virran
rannalle, kulki puutarhansa kautta, joka huokui yön raikasta viileyttä
ja sulotuoksuja sekä alkoi tuijottaa pimeyteen Ventirosen linnaan päin.
Siellä täällä huomasi hän kellertävän välkkeen — valaistun ikkunan,
joka pilkisti näkyviin puiden lehtien lomitse. Tuhannet hyönteiset
säestivät äänettömyyttä yksitoikkoisella surinallaan. Ja Gnisin metsän
uumenista kuului oudon metsänotuksen — liekö ollut nelijalkaisen vai
siivekkään — uusiutuva ääni kammottavana ja tenhoisana. Peetrin jalkain
juuressa värähtelevän Acon kalvoon kuvastuivat tähdet särkyneinä
välkkyen kuin katkenneet keihäänkärjet.

Hän sytytti sigaretin ja seisoskeli paikallaan kunnes oli poltellut sen
loppuun. Lopuksi hän huoahti ja suuntasi askeleensa huvilaan päin.

»Tietenkin», ajatteli hän sitten, »täytyy minun pitää silmällä
ystäväämme Peetri Marchdalea. Mutta pelkäänpä olevan jo hiukan liian
myöhäistä — _troppo tardo_», sanoi hän Marietalle, joka juuri oli
tuomassa lämmintä vettä hänen pukuhuoneeseensa.

»Ei ole vielä varsin myöhäistä», vastasi Marietta, »kello on vasta
puoli yksitoista.»

»Hän on nainen — siksi täytyy häntä rakastaa; herttuatar — siksi täytyy
hänet menettää», selitti nuori mies äidinkielellään.

»_Cosa_?» kysäsi Marietta käyttäen hänkin äidinkieltään.




XI.


Beatrice ja Emilia kävelivät kummun kupeella olevaa kukkaisaa tietä
pitkin. Kulkivat milloin rivissä törröttävien poppelipuiden varjossa,
milloin ruusupensastojen ja punakipsisten rappeutuneitten muurien
välissä, joita alppiorvokit ja leijonakidat koristivat. Retkeilyllään
tapasivat he vanhan Marietan, joka juuri oli tulossa mäkeä alas ja
kantoi käsivarrellaan koppaa.

Marietta niiasi syvään.

»Mitenkä jaksatte, Marietta?» kysyi Beatrice.

»Kiitos kysymästä, teidän ylhäisyytenne. Siinähän menettelee.
Selkääni kyllä tuon tuostakin kolottaa, ja viime viikolla minulta
katkesi hammas, mutta muuten ei ole valittamisen syytä. Entä teidän
jalosukuisuutenne?» kysäsi Marietta topakasti.

Beatrice hymyili. »_Bene grazie_. Uusi isäntänne — tuo nuori
englantilainen, onko hän ystävällinen ja helposti tyydytettävissä?»

»On hän ystävällinen, teidän ylhäisyytenne, ja myöskin helposti
tyydytettävissä. Mutta —!» Marietta kohautti olkapäitään ja nyökäytti
parisen kertaa merkitsevästi päätään.

»Mitä te tarkoitatte?» kysyi Beatrice ja kohotti silmäkulmiaan.

»Hän on erittäin ystävällinen, teidän armonne — mutta yksinkertainen,
kovin yksinkertainen», selitti Marietta napsauttaen ruskealla
sormellaan kurttuista otsaansa.

»Todellako —?» ihmetteli Beatrice.

»Niin, teidän ylhäisyytenne», sanoi Marietta. »Lempeä kuin
kanarialintu, mutta kovin viaton ja kovin yksinkertainen.»

»Te hämmästytätte minua», sanoi Beatrice. »Mistä sen päätätte?»

»Kummia hän kyselee, teidän armonne, ja peräti hulluja haastelee»,
ehätti eukko selittämään.

»Mitä esimerkiksi —?» kysäsi Beatrice.

Marietta vaikeni tuokion ja tuumi mielessään. »Niin, teidän armonne,
hän kutsuu esimerkiksi vasikanpaistia linnuksi. Eräänä päivänä,
kun annoin hänelle vasikanpaistia aamiaiseksi, sanoi hän minulle:
»Marietta, tällä linnulla ei ole siipiä.» Tietäähän tyhminkin ihminen
ettei vasikka ole mikään lintu. Mitenkä vasikalla olisi siivet!»

»Kuinka ihmeessä?» sanoi Beatrice myötätuntoisesti. Ja jos hänen
suupielensä yrittivät epäilyttävästi pyrkiä ylöspäin, pakoitti hän ne
paikalla taas alas. »Mutta ehkei hän oikein osaa italiankieltä?» sanoi
hän sitten.

»_Maché, Potenza!_ Kaikki ihmiset osaavat italiankieltä», vakuutti
Marietta.

»Todellako?» sanoi Beatrice.

»Tietenkin, teidän armonne — kaikki kristityt», selitti Marietta.

»Vai niin, sitä minä en tiennyt», sanoi Beatrice ystävällisesti. »Jos
hän todellakin osaa italiankieltä, niin on varsin mieletöntä kutsua
vasikkaa linnuksi.»

»Voi, teidän ylhäisyytenne», jatkoi Marietta innostuen puheen
aineistoon, »tämä ei ole ainoa todiste hänen yksinkertaisuudestaan.
Kerran kysyi hän minulta: »Kuka on sivellyt Monte Sfioriton kalkilla
valkoiseksi?» Ja kun minä sitten sanoin hänelle, ettei se ollut
kalkkia, vaan lunta, vastasi hän: »mistä te sen tiedätte.» Tietäähän
hölmökin sen olevan lunta. Luulla lunta _kalkiksi_!»

Vilkaseleinen eukko heilautti koko ruumistaan osoittaakseen, miten
surkean säälittävää se hänestä oli. Samassa kuului kopasta hiljaista,
valittavaa vikinää.

»Mitä teillä on kopassanne?» kysyi Beatrice.

»Pieni imuporsas, teidän armonne — _un piccolo porcellino_», vastasi
Marietta.

Hän kohotti tuuman verran kopan kantta ja näytti heille pienen
porsasraukan säikähtyneen naaman.

»_E carino?_» kysäsi hän. Ja hänen silmänsä säteilivät miltei
äidillistä ylpeyttä.

»Mitä kummaa aiotte sillä tehdä?» kysäsi Beatrice.

»Minä tapan sen, teidän armonne», sanoi Marietta järkähtämättömän
päättäväisesti. »Täytän sen manteleilla, rusinoilla, rosmarineilla
ja sipuleilla, panen siihen sekä makeaa että hapanta, koristan sen
punajuurikka-ruusuilla ja tarjoan sen sunnuntaina päivälliseksi
signorinolle.

»Oh-h-h!» huudahtivat Beatrice ja Emilia yhtaikaa ja heitä oikein
puistatti. Jatkoivat sitten matkaansa.




XII.


François söi päivällistä — palavan hartaasti. Peetri istui
puutarhapenkillä virran reunalla ja katseli häntä vedellen haikuja.

Herttuatar di Santangiolo seisoi Ventirosen puistossa puun siimeksessä
ja katseli heitä molempia.

Françoisin punaista, pyylevää kaulaa koristi leveä, sininen nauha.
Päivälliseksi oli hänellä vadillinen leipää ja maitoa.

Samassa herttuatar astui esille piilopaikastaan päivänpaisteeseen ja
naurahti.

»Mikä herttainen, sievä näky», sanoi hän. »Oikein maalaisidylli —
muistuu mieleen Theocritos — niin myöskin Watteau.»

Peetri viskasi sigarettinsa virtaan ja kumarsi.

»Hauska, että se miellyttää teitä. Sallikaa minun esittää teille nuori
herra François Villon.»

»Olemme jo ennen tavanneet toisemme», sanoi herttuatar herttaisesti
hymyillen ja nyökäyttäen päätään Françoisille.

»Oi, anteeksi, en sitä tiennyt», sanoi Peetri.

»Niin, ja hyvin surkeissa olosuhteissa», sanoi herttuatar. »Silloin
esiintyi hän tuntemattomana. Miksi — toivon ettette paheksu
uteliaisuuttani — miksi François Villon?»

»Miksikä ei? Ensiksikin päästi hän kamalan kirkunan kuullessaan
kuolemantuomionsa. Olisittepa kuullut häntä. Siitäpä kurkusta vasta
lähti ääntä. Ja toiseksi on hän oikea intoilija mitä ruokaan ja juomaan
tulee ja lopuksi ei minulla mitenkään ollut sydäntä kutsua häntä Pauvre
Lélianiksi.»

Herttuatar katsahti Peetriin huvitettuna.

»Arvelitteko että ainoastaan Pauvre Lélian kelpaisi vaihtoehtoiseksi?»

»Muistuu mieleen muuan Pauvre Lélianin ystävän ja virkatoverin,
Stéphanen lauselma», vastasi Peetri. »Ehkä te muistatte sen. _»L'âme
d'un poète dans le corps d'un»_ [Runoilijan sielu...] — en — en muista
viimeistä sanaa», sanoi Peetri.

»Sanoisimmeko »d'un petit porc», ehdotti herttuatar [porsaan ruumiissa].

»Oi älkää», huudahti Peetri kiivaasti viitaten rukoilevasti kädellään.
»Älkää käyttäkö »porsas» sanaa hänen kuullen, te loukkaatte hänen
tunteitaan.»

Herttuatar naurahti ja kertoi:

»Tiesin kyllä että hän oli tuomittu kuolemaan. Minäpä näinkin hänet
ensi kerran hänen ollessaan vankikopissaan. Marietta Cignolesi esitti
meidät toisillemme. Minulle on todellakin yllätys, että hän vielä on
elossa, sillä siksi järkähtämättömältä tuntui mielestäni Marietan
päätös hänen puhuessaan tuomitun tappamisesta ja täyttämisestä
rosmarineilla ja sipuleilla.»

»Nytpä huomaan, että tunnette koko tämän häpeällisen jutun», sanoi
Peetri. »Niin, Marietta, tuo vanha, verenhimoinen noita-akka olisi
kernaasti täyttänyt hänet rosmarineilla ja sipuleilla, mutta François
oli toista mieltä. Hän ei suostunut siihen. Teki vastarintaa ja
kirkui vimmatusti ainakin kahdessakymmenessä äänilajissa. Olisittepa
vain kuullut, miten laajakantoinen, värisointuinen ja tunnerikas
hänen äänensä oli. Nöyrä alistuminen, pelkään pahoin, ei ole hänen
vahvimpia puoliaan. Rauhan ja sovun takia minä sekaannuin asiaan,
rupesin välittäjäksi. Marietta oli juuri iskemäisillään veitsensä hänen
kurkkuunsa. Tulin viime hetkessä. Minun oli sitten pakko ottaa hänet
kasvatikseni.»

»Tietysti! Voi pikku raukkaa», sanoi herttuatar myötätuntoisesti.
»Sehän on todettu asia, että ikiajoiksi on sidottu henkilöön,
jonka elämän on pelastanut. Mutta — mutta ettekö usko, että teidän
edesvastuunne käy hieman raskaaksi hänen kehityttyään täysi-ikäiseksi?»
lisäsi hän sitten mietteissään.

»Minkä sille mahtaa! Edesvastuuntunnehan aina raskaana painostaa meitä
elämämme taipaleella. Miksi se olisi raskaampi mitä François Villoniin
tulee. Ja sitäpaitsi voivat nykyisissä yhteiskunnallisissa oloissa
niinkutsutut »rikkaat» edesvastuun käydessä rasittavaksi siirtää sen
»köyhälistön» niskoille. Esimerkiksi — Marietta! Marietta!» huudahti
hän koroittaen ääntään ja paukuttaen käsiään.

Marietta tuli, niiasi nöyrästi herttuattarelle ja kyseli hänen armonsa
vointia. Peetri viittasi merkitsevästi hänelle ja virkahti:

»Tehkää hyvin ja vapauttakaa minut edesvastuustani.»

»Porsaanko suhteen?» kysyi Marietta.

»Niin», sanoi Peetri.

Marietta sieppasi syliinsä Françoisin, joka rimpuili ja potki ja kirkui
minkä kurkusta lähti. Eukon poistuttua sanoi Peetri:

»Kas niin — sillä tavalla siitä pulmasta suoriuduttiin.»

Herttuatar nauroi.

»Havainto-opetusta», selitti herttuatar. »Havainto-opetusta —
sanoisinko kyynillisyyden avulla tieteen hyväksi.»

»Tieteenkö! Ei! Ei! Ennemmin taiteen hyväksi luulin minä
itserakkaudessani.»

»Puhuessamme taiteesta —» alkoi herttuatar, siirtyi pari askelta
lähemmäksi virran reunaa ja näytti Peetrille kullalla kirjailtua,
harmaakantista kirjaa, jota toisessa kädessään oli pitänyt piilossa
selkänsä takana.

»Puhuessamme taiteesta johtuu mieleeni muuan romaani, jota paraikaa
lueskelen. Tunnetteko tämän?» Peetri katsoi kullalla kirjailtua,
harmaata nidosta ja koetti salata mielenliikutusta, joka sai hänen
sydämensä tunteet läikähtämään.

Hän painoi nenälasit silmilleen ja oli hartaasti tutkivinaan kirjaa.

»En näe selvästi nimeä», sanoi hän voittaaksensa aikaa ja pudisti
päätään antaen nenälasien vaipua alas.

Hän teeskenteli verrattain taitavasti, toivoen, että pieni salainen
hymy, joka leikki herttuattaren huulilla, vain osoitti, että tämä
ymmärsi antaa sille tunnustuksensa.

»Kirjan nimi on »Sanojen mies» — erittäin sopiva nimi. Tekijä — en ole
ennen kuullut hänestä puhuttavan — on nimeltään Feliks Wildmay.»

»Vai niin. Miten omituista», sanoi Peetri. »Sattumalta tunnen kirjan
varsin hyvin. Mutta minua kummastuttaa, että te sen tunnette. Kuinka
kumman lailla on se joutunut teidän käsiinne?»

»Kuinka kumman lailla se _ei_ olisi joutunut minun käsiini. Romaanit
kaiketikin ovat aiotut ihmisten luettaviksi, vai mitä?»

»Niinpä niinkin», myönsi Peetri. »Mutta tässä murheen laaksossa eivät
kaikki tarkoitukset aina toteudu. Vai toteutuvatko? Sitä paitsi ei
»Sanojen mies» ole toisten romaanien kaltainen. Se on erikoisen
omituinen.»

»Omituinen —?» toisti herttuatar.

»Omituinen siinä suhteessa, että se on jäänyt aivan tuntemattomaksi.
En usko, että ainoakaan kirja mailman markkinoilla — aina siitä saakka
kun tuo saksalainen herrasmies, mikä hän liekään ollut nimeltään, keksi
kirjapainon — on saanut osakseen niin tuiki vähän tunnustusta kuin
tämä.»

»Niinkö arvelette?» sanoi herttuatar. »Muuan lontoolaisista ystävistäni
suositteli sitä minulle. Mutta koska se on aivan tuntematon, niin onhan
varsin ihmeellistä että _te_ sen tunnette.»

»Ihmeellistä se olisikin, ellei kirjantekijä sattumalta olisi minulle
tuttu.»

»Vai niin! Te tunnette siis tekijän?» huudahti herttuatar vilkkaasti.»

»_Comme ma poche_» [Kuten oman taskuni], sanoi Peetri. »Olemme
lapsuuden ystäviä.»

»Todellako?» sanoi herttuatar. »Miten omituista.» »Niin, eikö totta»,
sanoi Peetri.

»Entä hänen — hänen kirjansa?» Ja Peetriä kohtasi kysyvä katse. »Minä
otaksun että te, joka tunnette tekijän, ette pane suurtakaan arvoa
kirjalle.»

»Päinvastoin olen hyvin mielistynyt siihen», vastasi Peetri
häikäilemättä. »Minä ihailen sitä äärettömästi. Se on pieni, pirteä
kirja, hauskin, mitä pitkiin aikoihin olen lukenut.»

»Sepä merkillistä», sanoi herttuatar.

»Miksikä merkillistä?» kysyi Peetri.

»Siksi, että ainoastaan ani harvoin hyvät tuttavamme pitävät meitä
neroina.»

»Olenko minä sanonut, että hän on nero. Siinä tapauksessa olette
käsittänyt minut vallan väärin. Nero hän ei ole — kaukana siitä.
Päinvastoin on hän usein hyvinkin — mutta säälistä häntä kohtaan — en
jatka. Kaikesta huolimatta miellyttää kirja minua. Ja tunnustaakseni
totuuden, olen suuresti kummastellut, että hän on saanut noinkin
kunnollista käsistään.»

Miettivän näköisenä virkkoi herttuatar:

»Siinä tapauksessa voimme otaksua, että hänellä on herkät hetkensä tai
että hänen sielullaan on kaksi puolta — toisen hän antaa mailmalle,
toisen käsikirjoituksilleen. Te viittaamalla puhutte jostain, joka ei
teitä miellytä, epäröitte kertoa hänen huonoista puolistaan ja minä
ymmärrän hyvin, että teidän on vastenmielistä kosketella sellaisia
asioita, kun on kysymys vanhasta ystävästä. Mutta uteliaisuuteni on
herännyt. Mikä hänessä oikein on? Onko hän itserakas?»

»Mikäkö hänessä on?» toisti Peetri miettivän näköisenä. »Siitä
tulisi kovin pitkä ja surullinen tarina. Jos kuvaisin hänet teille
semmoisenaan, niin kyllä saisin punastua ja itkeä ja te kalpenisitte
ja hämmästyisitte. Hänessä on miltei kaikki ne heikkoudet, jopa
virheetkin, jotka voivat langeta ihmislapsen osalle. Mutta mitä
itserakkauteen tulee — odottakaahan hieman. Uskon, että hän yhtyy minun
mielipiteeseeni kirjasta, mutta ottaessani huomioon sen mittakaavan,
jonka mukaan yleisesti arvostellaan kirjailijoita, en tiedä olisiko
oikeudenmukaista sanoa häntä itserakkaaksi. Joka tapauksessa kuuluu
hän siihen verrattain harvalukuiseen vähemmistöön, joka ei kuvittele
itseään Shakespeareksi.»

»Shakespeareksiko!» huudahti herttuatar ihmeissään. »Oikeinko te
tosissanne tarkoitatte, että useimmat kirjailijat kuvittelevat
tuollaista?»

Mahdollisesti tunnen kolme, jotka eivät sitä tee. Ja yhdellä heistä on
toisenlainen päähänpisto. _Hän_ uskoo olevansa toinen Goethe.

»Oi, miten järjetöntä — miten perin hullunkurista», naurahti herttuatar.

»Samaa mieltä olin minäkin ensin. Mutta vähitellen totuin siihen ja
aloin ymmärtää, että tämä katsantokanta olikin aivan luonnollinen
ja ymmärrettävä, erikoisesti kirjailijan luonteelle ominainen. Ja
tämän huomaa heti, kun joutuu puheisiin kirjailijan kanssa. Se pistää
paikalla silmään kuin kissasta häntä.»

»Olen saamistani tiedoista teille suuresti kiitollinen — käytän niitä
hyväkseni kun ensi kerran tapaan kirjailijan. Mutta siinä tapauksessa
ystävänne Feliks Wildmay varmaankin on jonkinlainen Man-saaren kissa»,
päätteli hän hymyillen. [Man-saaren kissat ovat hännättömiä.]

»Niinpä niinkin, siinä suhteessa on hän todellakin jonkunlainen
Man-saaren kissa», myönsi Peetri naurahtaen.

Ja myöskin herttuatar nauroi. Molemmat vaikenivat sitten tuokion.

Heidän päänsä yläpuolella vieno tuuli hiljaa humisi puiden latvoissa.
Sieltä täältä kuului lintusten liverrystä — se oli soinnukasta ja
katkonaista aivan kuin pisarat sateenkuuron jälkeen. Ja lakkaamatta
soivat virran viileät laineet. Päivän kultaiset säteet kuulsivat
tuhanten lehtien lomitse ja käärivät kaiken kullan vihreään hämärään.
Ilma oli lämmintä ja tyyntä, tuoksuja tulvillaan. Ja järvi — kuten sen
tapana oli tähän päivän aikaan — oli kietoutunut harmaaseen, hienoon
harsoon, jonka läpi välkkyi safiirin sineä. Etäällä kohosi Monte
Sfiorito autereisena, aavemaisena, ikäänkuin oman itsensä kangastuksena
— muukalainen olisi helposti voinut luulla sitä taivaan rannalla
liiteleväksi pilveksi.

»Eikö teistä ilta ole ihmeen ihana?» kysäsi herttuatar hetken kuluttua.

»On — tuhansistakin syistä», rohkeni Peetri vastata kumartaen hieman
merkitsevästi.

Herttuattaren kasvoilla viivähti kenties puoli sekuntia hieno, tuskin
havaittava, ymmärtämyksen ja mielihyvän hymy. Hän jatkoi kuitenkin
näennäisesti välinpitämättömänä:

»Uskokaa pois, teidän ihana virtanne herättää minussa kateutta. Me
linnassa-olijat olemme siitä liian etäällä. Eikö sen kohina ole
viehättävää? Ja sen väri ihmeellinen? Onko se vihreä? Vaiko sininen? Ja
katsokaa, kuinka timantit kimaltelevat sen kalvossa. Tietysti tiedätte
kuka nämä verrattomat aarteet omistaa?»

»Tietysti», vastasi Peetri. »Se ylhäinen nainen, joka on kaikkien
näitten tiluksien haltijatar.»

»Eipä suinkaan.» Herttuatar pudisti päätään.

»Ne ovat vedenneidon aarteita, hänen kaula- ja otsakoristeitaan.
Kenenkään kuolevaisen naisen jalokivilippaassa ei ole puoleksikaan
noin loistavia koristeita. Katsokaa niitä — katsokaa, miten pitkiä ja
sädehtiviä hänen helminauhansa ovat — tuokion ne säihkyen kiemurtelevat
pinnalla — sitten katoavat. Ne ovat kaikki Vellamon neidon omaisuutta
ja täällä hän siskojensa kera kisailee niillä aivan lähellä
vedenkalvoa. Hetki sitten näin vilahdukselta valkoisen käsivarren.»

»Todellako!» huudahti Peetri. »Onpa teillä tosiaankin »näkevä
silmä». »Sehän on varsin surullista, että vedenneito on noin kevyt
mieleltään. Minä kun kuvittelin, että hän yhä vielä suri onnetonta
lemmenseikkailuaan.»

»Mitä? Tarkoitatteko tuon typerän, inhoittavan saksalaisen kanssa —
Hildebrandtko oli hänen nimensä? Mitä vielä, onneksi on hän jo aikoja
sitten oppinut nauramaan sille seikkailulle — se oli vain tyttöhupakon
hetkellistä mieltymystä. Mutta olemme eksyneet pois puheenaineestamme.
Tahtoisin jutella »Sanojen miehestä». Kertokaapa minulle, mikä siinä
kirjassa teitä erityisesti miellyttää.»

»Kaikki on minusta siinä viehättävää», vastasi Peetri häikäilemättä.
»Minua miellyttää tyyli, loppusuoritus, aineenkeskitys; pirteys,
huumori, tunneväritys; henki, ilmapiiri; kohtaukset ja aihe. Pidän
paperista, painotavasta ja kansista. Mutta ennenkaikkea pidän sen
sankarittaresta. Mielestäni on Pauline de Fleuvières ihannenaisen
perikuva. Hän on viisain, viehkein, kaunein, kiehtovin, naisellisin
nainen taivaankannen alla — nainen, jota palavasti haluaisi omakseen.
Minä en voi ajatella häntä vain mielikuvana, vain varjona paperilla.
Minulle on hän elävä, todellinen nainen, jonka suonissa lämmin veri
sykähtelee, jonka eloisa henkevyys huokuu vastaani — nainen, jonka
silmäni ovat nähneet. Hän astuu tälläkin hetkellä silmäini eteen. Näen
hänen salaperäiset, veitikkamaiset silmänsä — näen hohtavan valkoiset
hampaat hänen hymyillessään — näen hänen kauniin tukkansa, hänen
kätensä — voin melkein tuntea hänen pukunsa suloisen tuoksun. Olen
aivan rakastunut häneen — voisinpa tehdä mitä hullutuksia tahansa hänen
tähtensä.»

»Auta armias!» huudahti herttuatar. »Kylläpä te olette haltioissanne!»

»Kun kirjan ihailijoita on niin kovin harvassa, täytyy heidän olla sitä
innostuneempia voidakseen siten korvata harvalukuisuuttaan», selitteli
Peetri.

»Mutta _miksi_ he ovat sitten niin kovin harvalukuisia», kysyi
herttuatar. »Jos kirja todellakin vastaa teidän kuvaustanne, niin miksi
se sitten on saanut niin tuiki vähän tunnustusta?»

»On aivan luonnollista, ettei se ole saanut tunnustusta. Sillä on
kauneuden turmiota tuottava tuntu.»

Herttuatar naurahti näyttäen hämmästyneeltä.

»Onko kauneus »turmiota tuottava tuntu» — kun on kyseessä taideteos?»

»On — Englannissa», selitti Peetri.

»Englannissako? Miksi juuri Englannissa?»

»Englanninkielisissä — anglosaksilaisissa — maissa, miten suvaitsette.
Anglosaksilainen rotu on sokea kauneudelle. Sillä on viisikymmentä
eri uskontoa — yksi ainoa kastike — ja kauneudenaistia ei vähääkään.
Englantilaiset näkevät nenän toisen kasvoissa, raiskan lähimmäisen
silmässä. He huomaavat myöskin, milloin kauppa on edullinen, milloin
sota hyödyllinen. Mutta kauneutta he eivät milloinkaan huomaa. Ja
jos ihmeekseen tapaa heidät ihailemasta jotakin kaunista esinettä,
niin eivät he suinkaan ihaile sitä sen kauneuden takia — päinvastoin
_huolimatta_ sen kauneudesta. Syy heidän mielenkiintoonsa on
haettavissa estetiikan puitteiden ulkopuolelta. Se viehättää heitä
ainoastaan paikallisen tai historiallisen värityksensä takia. Kauneus
on olemassa oman itsensä takia. Ei se ole riippuvainen historiallisista
eikä paikallisista seikoista, ei asiakirjoista eikä olevista
oloista. Se on vienojen vivahdusten, salattujen arvojen, häipyvien
erikoisuuksien, väistyvien tunneväritysten, yllätysten ja viittausten
vaikutusta. Kauneus on omintakeista ja alkuperäistä — se on myönteistä
tai kielteistä — mutta se ei koskaan ole verrannollista. Tätä
ymmärtämään ei anglosaksilainen yleisö pysty. Se ei huomaa tällaisia
asioita enempää kuin sokea maanmato taivaankaaren värejä.»

Herttuatar katseli Peetriä ihmeissään.

»Ja tästäkö syystä ei »Sanojen mies» ole saanut tunnustusta?»

»Yhtä hyvin voisi heittää Itämaitten ihanimpia helmiä Franćois Villonin
eteen.»

»Ankarastipa te arvostelette anglosaksilaista yleisöä.»

»En suinkaan, en ankarasti, vaan oikeudenmukaisesti. Suon sille
kylläkin menestystä — toivoisin vain hartaasti että sen kauneudenaisti
kehittyisi.»

»Mutta» — herttuatar uskoi saaneensa Peetrin satimeen — »jos heidän
kauneudenaistinsa olisi kehittyneempi, ei heidän menestyksensä
varmaankaan olisi niin suuri.»

»Enpä juuri tiedä», sanoi Peetri. »Eivätkö kreikkalaiset menestyneet
verrattain hyvin, vai mitä? Entä venetsialaiset? Eivätkä
ranskalaisetkaan ole vielä vararikkoa tehneet.»

Taasen herttuatar naurahti — veitikkamaisen miettivä ilme kasvoillaan.
»Te — te ette ainakaan ole liian kohtelias», huomautti hän.

Peetri näytti huolestuneelta, oikeinpa säikähtyneeltä.

»Enkö?» Minkä olen laiminlyönyt?» huudahti hän.

»Ette ole osoittanut pienintäkään uteliaisuutta päästäksenne selville
minun mielipiteestäni kirjan suhteen.»

»Tietysti _te_ pidätte siitä», vastasi Peetri nopeasti. »Teillä on
»näkevä silmä».

»Ja kuitenkin olen minä vain anglosaksilaisen yleisön vaatimaton jäsen.»

»Ette — te olette pienoisen anglosaksilaisen valiojoukon etevimpiä
edustajia. Luojan kiitos, että tämänkaltaisiakin vielä on olemassa.
Olen vakuutettu siitä, että pidätte »Sanojen miehestä».»

»_Pitää_ sana on merkitykseltään liian ylimalkainen. Kenties minä
palavasti haluaisin kertoa jollekin, mitä siitä pidän yksityispiirteitä
myöten.»

Hän hymyili Peetrille ja hymyssä oli jotakin kumman outoa.

»Niinkö? Silloinpa minä tiedän jonkun, joka palavasti haluaisi
kuunnella.»

»Hyvä. Minun mielestäni — minun mielestäni...» alkoi hän juhlallisesti.
»Mutta pelkäänpä, että veisi liian paljon aikaa, jos rupeisin
perinpohjin tulkitsemaan ajatuksiani. Jääköön toistaiseksi.»

Hän nyökäytti Peetrille päätään veitikkamaisesti hymyillen ja asteli jo
seuraavansa tuokiossa vihannoivaa nurmikkoa linnaansa kohti.

Peetri tuijotti hänen jälkeensä kädet nyrkissä, hammasta purren.

»Mikä velhotar!» sopersi Peetri. Purki sitten vihansa itseään kohtaan:
»Olenpa minä houkkio!»

Samana iltana puheli hän Marietalle:

»Näytöksen juoni alkaa kehittyä. Olemme askeleen lähempänä ratkaisua.
Olemme joutuneet siihen, jota yleisesti kutsutaan sielutieteelliseksi
käännekohdaksi. Hän on nähnyt tekemäni »Naisen muotokuvan». Uskokaa
pois, hän ei vielä tiedä, kuka piirtäjä on, eikä hän myöskään aavista,
ketä kuva tarkoittaa. On niinkuin itse seisoisi kuvastimen ääressä ja
näkisi siinä toisen kuvan. Minä — minä maksan teille kaksinkertaisen
palkan, jos voitte jouduttaa tapahtumain kulkua.»

Mutta koska Peetri puhui englanninkieltä, ei Marietalla ollut
tilaisuutta käyttää hyväkseen tarjousta.




XIII.


Peetri käveli virran toisella puolella olevaa maantietä — Bergamon ja
Milanon välistä valtamaantietä.

Oli myöhäinen iltapäivä. Läntiselle taivaalle alkoi jo mailleen
menevä aurinko luoda hehkuvaa ruskeaan. Itäinen taivaanranta — Peetri
näki sen kahden samansuuntaisen poppelipuurivin puitteissa — näytti
tummansiniseltä samettiverholta. Peetri istahti ruohikkoon maantien
viereen, pensasaidan katveeseen — tietenkin ruusupensaikon — ja pisti
tupakaksi.

Kaukana pölyisellä maantiellä, kaartuvan sinitaivaan alla näkyi kaksi
pientä, mustaa pilkkua. Hetken perästä astui poppelipuiden varjosta
kaksi pientä ihmistainta, jotka lähenemistään lähenivät. Pian huomasi
Peetri heidät pojaksi ja tytöksi. Pikku raukat olivat ryysyiset,
pölyiset ja avojaloin. Poika kantoi selässään korean värisiä pajuvasuja.

Peetri arvaili mielessään heidän olevan jonkun lähitienoolla asuvan
talonpojan lapsia, jotka palasivat kotiinsa kylästä.

Lasten saavuttua ihan Peetrin kohdalle, tervehtivät he kansan tapaan.
Poika kohotti nukkavierua huopahattuaan, tyttö notkisti polviaan ja
molemmat sanoivat: »_Buona sera Eccellenza_». Ja kulkivat eteenpäin.

Peetri kopeloi taskuaan.

»Kas tässä, tyttöseni.»

Pikku tyttö katsoi häneen epäröiden.

»Tuleppa lähemmäksi», kehoitti Peetri.

Kysyvin katsein lähestyi tyttö ja Peetri antoi pienokaiselle muutaman
kuparilantin.

»Osta tällä makeisia.»

»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi tyttö niiaten vielä
kerran.

»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi poika, joka oli
pysytellyt etäämpänä, ja nosti kulunutta hattuaan.

Ja he jatkoivat matkaansa.

Mutta Peetri seurasi heitä katseillaan — ja hänen omatuntonsa alkoi
häntä soimata. He olivat varmaankin köyhälistön köyhimpiä. Hän muisteli
sadun Hannua ja Liisaa. Miksi oli hän antanut heille vain roposen? Hän
huhuili kutsuen heidät takaisin.

Pikku tyttö tuli juosten.

Peetri nousi ja meni häntä vastaan.

»Ostappas itsellesi myöskin vähän kaunista nauhaa», sanoi hän antaen
tytölle pari liiraa.

Tyttöriepu katseli rahaa ihmeissään — hieman epäilevänä. Oli kai hänen
mielestään suurikin summa.

»Ota — ota!» kehoitti Peetri, »ja juokse sitten veikkosi luo.»

»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi tyttö niiaten
kolmannen kerran ja livahti tiehensä.

»Minne ovat he matkalla?» kuului ääni Peetrin takana. Samassa
seisoi herttuatar hänen edessään polkupyöränsä vieressä sinisessä
urheilupuvussa, päässään veikeä merimieshattu, jota koristi sininen
nauha. Vaikkakin myrskyiset tunteet alkoivat liikehtiä Peetrin
rinnassa, äkkäsi hän kuitenkin, että hänen herttuattarensa ensi kerran
esiintyi muunlaisessa puvussa kuin valkoisessa.

Herttuattaren huomio oli kokonaan kiintynyt lapsiin — Peetri oli
varmaankin jo mielessään karkoittanut heidät hiiteen.

»Minne he olivat matkalla?» kysäsi herttuatar ja ääni ja katse
ilmaisivat levottomuutta.

Peetri malttoi mielensä.

»Lapsetko? En tiedä — en tullut kysyneeksi. Kotiin varmaankin, ettekö
usko?»

»Kotiinko? Eivät suinkaan. He eivät asu näillä seuduin. Minä tunnen
tämän tienoon kaikki köyhät. — »Hoi lapset! Lapset! Lapset!» huusi hän.

Mutta he olivat jo siksi kaukana, etteivät kuulleet huutoa.

»Kutsunko heidät takaisin?» kysyi Peetri.

»Tietysti, tietysti», vastasi herttuatar vähän kärsimättömästi.

Peetri nosti sormensa huulilleen ja vihelsi koulupoikien tapaan.

Lapset kuulivat tämän, pysähtyivät ja katselivat hämmästyneesti
ympärilleen.

»Tulkaa takaisin — tulkaa takaisin!» huudahti herttuatar viitaten
heille kädellään.

He palasivat takaisin.

»Voi, miten säälittäviä nuo pikku raukat ovat», sanoi herttuatar lasten
lähestyessä.

Poika oli tanakka, lyhyenläntä, noin kahden-, kolmentoista
vuotias pieni miehenalku. Hän oli ruskeatukkainen, tummaihoinen,
kirkassilmäinen. Hänessä oli jotakin ennenaikojaan kypsynyttä ja hänen
piirteensä ilmaisivat kestäväisyyttä ja edesvastuun tuntemusta. Hänellä
oli yllään vanha, kulunut ja kauhtunut hännystakki, jonka liepeet
ulottuivat jalkoihin saakka.

Tyttö oli noin kymmenen, yhdentoista vuotias. Hän oli kalpea ja laiha,
nälistyneen ja surullisen näköinen. Tumma oli hänenkin tukkansa
kerran ollut, mutta nyt se oli kalvennut tuhanväriseksi — melkeinpä
harmahtavaksi. Hänen pieni, kalpea otsansa oli kurttuinen kuin vanhan
eukon — tuska ja nääntymys oli varmaankin rypyt uurtanut.

Herttuatar asteli pyörineen Peetrin rinnalla lapsia vastaan. Peetri ei
ollut koskaan ollut niin lähellä herttuatartaan — tuon tuostakin tämän
käsivarsi miltei sipaisi Peetrin hihaa. Ja arvatenkin Peetri nyt alkoi
siunata lasten läsnäoloa.

»Minne olette matkalla?» kysäsi herttuatar hymyillen ystävällisesti
pikkutytölle ja katsellen hänen surumielisiä kasvojaan.

Tyttö ei ollut arastellut Peetriä, mutta nähtävästi pelkäsi hän
tätä hienoa, ylhäistä naista. Hänen paljaat varpaansa alkoivat
hermostuneesti rapsia maantien hiekkaa. Pää kallellaan seisoi hän siinä
arkaillen ja katsoi veljeensä.

Poika nosti hattuaan ja kumarsi italialaisen talonpojan tapaan — toisin
sanoen hovimiehen tapaan — ja vastasi rohkeasti:

»Torinoon, teidän jalosukuisuutenne.» Ja äänestä päättäen olisi voinut
luulla, että hän aikoi lähimpään maakartanoon.

Herttuattarelle oli vastaus yllätys. Hämmästyneenä huudahti hän:

»Torinoonko?»

»Niin, Torinoon, teidän armonne.»

»Mutta — Torinoon — Torinoon on satoja kilometrejä», sai hän
ihmetykseltään töin tuskin sanotuksi.

»Niin on», sanoi poika.

»Aijotteko todellakin Torinoon — te kaksi lapsukaista — jalkaisin?»

»Aijomme, teidän ylhäisyytenne.»

»Mutta — mutta sellaiseen matkaanhan menee koko kuukausi!»

»Anteeksi, jalo rouva. Luvallanne teidän ylhäisyytenne — kerrottiin
meille matkan kestävän viisitoista päivää.»

»No, mistä te sitten tulette?» kysyi herttuatar.

»Bergamosta, teidän ylhäisyytenne.»

»Milloin te läksitte Bergamosta?»

»Eilen aamulla, teidän ylhäisyytenne.»

»Onko tämä pikku tyttö sisaresi?»

»On, teidän ylhäisyytenne.»

»Elävätkö teidän äitinne ja isänne?»

»Isä elää, teidän ylhäisyytenne. Äiti on kuollut.»

Lapset tekivät molemmat ristinmerkin. Hämmästyksekseen huomasi Peetri
herttuattaren tekevän samoin. Hänen oli vielä opittava hurskasten
lombardialaisten kaunis tapa. Vainajien nimiä mainittaessa tekevät
he ristinmerkin ja sielunsa syvyydessä kuiskaavat he kirkon vanhan
perinnäisen rukouksen: »Levätkööt heidän sielunsa, ja kaikkien uskossa
nukkuneiden, Jumalan armosta rauhassa.»

»Missä on isänne?» kysyi herttuatar.

»Torinossa, teidän ylhäisyytenne», vastasi poika. »Hän on
lasinpuhaltaja. Bergamon lakon jälkeen läksi hän Torinoon työn ansiota
etsimään. Nyt on hän saanut työtä ja lähettänyt meille sanan tulla
hänen luokseen.»

»Ja te molemmat lapsukaiset aijotte jalkaisin ja aivan yksin kulkea
koko tuon pitkän matkan Torinoon!» Sääli ja ihmettely oli vallannut
hänet kokonaan.

»Niin on aikomuksemme, teidän ylhäisyytenne.»

»Noitten pikku kulkurien kohtalo on sydäntäsärkevä», sanoi
herttuatar englanninkielellä miltei nyyhkyttäen. Sitten jatkoi hän
italiankielellä: »Mutta — mutta, miten saatte ruokaa matkalla?»

Poika näytti vasujaan ja sanoi: »Kaupustelemme näitä, teidän
ylhäisyytenne.»

»Mitä ne maksavat?» kysyi herttuatar.

»Kolmekymmentä soldia, teidän ylhäisyytenne.»

»Oletteko matkallanne myyneet montakin?»

Poika kääntyi poispäin. Nyt hän vuorostaan seisoi siinä allapäin ja
rapsi varpaillaan maantien hiekkaa.

»Ettekö ole vielä myyneet _ainoatakaan_?» huudahti herttuatar tehden
päätelmiään.

»Emme, teidän ylhäisyytenne, huonosti ovat kaupat käyneet», myönsi
poika surullisesti ja katsoi maahan.

»Lapsiraukat», sopersi herttuatar. »Missä aijotte olla yötä?»

»Eräässä talossa, teidän ylhäisyytenne.»

Mutta tämä vastaus oli herttuattaren mielestä hyvin epämääräinen ja
siksi kysäsi hän:

»Missä talossa?»

»En tiedä, teidän ylhäisyytenne», oli pojan pakko vastata. »Kyllä me
osumme johonkin taloon.»

»Tahtoisitteko tulla minun kanssani ja nukkua minun talossani?»

Poika ja tyttö neuvottelivat katseillaan.

»Anteeksi, teidän jalosukuisuutenne, uskallanko kysyä onko sinne
pitkäkin matka?»

»Ei varsin lyhytkään — sinne on noin kolme, neljä kilometriä.»

Uudelleen vaihtoivat lapset katseita, ääneti neuvotellen. Sitten
pudisti poika päätään ja sanoi:

»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne, jos sallitte — emme käänny
takaisin. Meidän täytyy vielä tänään kulkea kappale matkaa. Yöksi
joudimme varmaankin johonkin taloon.»

»He ovat liian ylpeitä tunnustamaan, että heidän talonsa tietenkin
tulee olemaan pensasto», sanoi herttuatar Peetrille taasen
englanninkielellä.

»Onko teidän nälkä?» kysyi hän lapsilta.

»Ei, teidän ylhäisyytenne. Saimme tuolla kylässä leipää», vastasi poika.

»Ettekö nyt sittenkin tahdo seurata minua kotiini? Saisitte hyvän
päivällisen ja pehmeän vuoteen yöksi.»

»Älkää pahastuko, teidän ylhäisyytenne, isä ei soisi meidän kääntyvän
takaisin.»

Herttuatar katseli pikku tyttöstä.

Pieni tyttö kantoi kaulassaan neitsyt Maarian kuvaa, joka oli
kiinnitetty siniseen, kovin kuluneeseen ja kauhtuneeseen nauhaan.

»Kas vain, sinulla on pyhä mitali», sanoi herttuatar.

»Niin on, jalo rouva», sanoi tyttö ja kohotti häneen päin pienet
kalpeat kasvonsa.

»Hän on matkalla lukenut rukouksia», selitti poika.

»Sepä oikein, tyttöseni», sanoi herttuatar ystävällisesti.

»Oletko jo käynyt ripillä?»

»En, teidän ylhäisyytenne. Mutta toivon pääseväni ensi vuonna.»

»Entä sinä?» kysäsi herttuatar pojalta.

»Minä pääsin ripille Kristuksen ruumiinjuhlan aikana», vastasi poika
ylpeän näköisenä.

Herttuatar kääntyi Peetrin puoleen.

»Ajatelkaahan, minulla ei ole penniäkään mukanani.

Minulta unohtui kukkaro kotiin.»

»Paljonko uskaltaisi antaa heille?» kysyi Peetri.

»Se vaara on aina käsillä, että rahat voidaan heiltä ryöstää. Jos
annamme heille suuren setelin, täytyy heidän vaihtaa se, ja varmasti se
heiltä ryöstetään. Mitä tekisimme?»

»Minä puhun pojalle», sanoi Peetri. »Tahtoisitko mennä junassa
Torinoon?» kysyi hän sitten pojalta.

Poika ja tyttö katsoivat toisiinsa.

»Tahtoisin, teidän ylhäisyytenne.»

»Jos annan teille rahaa matkaa varten, osaatko pitää varasi ja varjella
rahasi varkailta?»

»Osaan kyllä, teidän ylhäisyytenne.»

»Saatatte illalla nousta junaan Venzonassa. — Täältä on sinne noin
kaksi kilometriä. Kuljette aivan samaan suuntaan koko ajan. Noin tunnin
tai parin jälkeen saavutte sitten Milanoon ja siellä astutte Torinoon
lähtevään junaan. Huomenna olette perillä.»

»Niin, teidän ylhäisyytenne.»

»Jos saatte rahaa, voitteko nyt vain suojella niitä rosvoilta? Jos
antaisin teille esimerkiksi sata liiraa.»

Poika hätkähti ja tuijotti kauhistuneena Peetriin.

»Satako liiraa —?» kysyi hän.

»Aivan niin», vastasi Peetri.

Poika katsahti taasen sisareensa.

»Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, uskallanko kysyä, maksaako matka
Torinoon sata liiraa?»

»Ei suinkaan. Se maksaa noin kahdeksan tai kymmenen liiraa.»

Taasen katsahti poika sisareensa.

»Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, luvallanne emme silloin voi ottaa
sataa liiraa.»

Älkäämme moittiko herttuatarta ja Peetriä vaikka he nyt hymähtivät ja
katsahtivat hekin toinen toiseensa.

»Entä, jos antaisin teille viisikymmentä?» kysyi Peetri.

»Viisikymmentä liiraako, teidän ylhäisyytenne?» Peetri nyökkäsi päätään.

Vielä kerran kyseli poika katseellaan neuvoa siskoltaan.

»Ottaisimme mielellämme viisikymmentä liiraa, teidän ylhäisyytenne»,
sanoi hän sitten.

»Oletko ihan varma, että voit varjella rahasi — ettei varas vie?» kysyi
herttuatar huolestuneena. »Tietysti yrittävät ryöstää rahasi. Jos vain
nukut junassa, niin tutkivat taskusi tyystin.»

»Minä kätken ne, jalo rouva. Jos nukun junassa, niin panen ne alleni
ja siskoni valvoo. Hänen nukkuessaan valvon minä», vakuutti poika
luottavasti.

»Antakaa heille tuo summa niin pienissä rahoissa kuin mahdollista»,
neuvoi herttuatar.

Peetri kokosi yhden-, kahden- ja kymmenenliiran seteleitä ja vähän
hopeaa ja kuparia, kunnes summa oli täysi.

»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi poika kumartaen
erittäin kohteliaasti ja alkaen kätkeä rahoja lukuisiin salataskuihinsa.

»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi tyttö niiaten.

»_Addio, e buon' viaggio_», sanoi Peetri.

»_Addio, Eccellenze_», sanoi poika.

»_Addio, Eccellenze_», sanoi tyttö.

Mutta herttuatar oli niin liikutettu, että hän äkkiä kumartui tytön
puoleen ja suuteli hänen pientä, ryppyistä otsaansa. Ja hänen
katsahtaessaan ylös näki Peetri kyyneleen hänen silmässään.

Lapset lähtivät liikkeelle. Kulkiessaan supattivat he keskenään
vilkkain liikkein — aitoitalialaiseen tapaan — ja keskustelivat
innokkaasti. Äkkiä he pysähtyivät ja poika tuli juosten takaisin, tytön
jäädessä paikalleen odottamaan.

Poika pyyhkäisi hatun päästään ja sanoi:

»Pyydän nöyrimmästi anteeksi, teidän ylhäisyytenne —.»

»No, mikä hätänä?»

»Luvallanne, teidän ylhäisyytenne, kysyisin onko meidän pakko kulkea
rautatiellä?»

»Pakko —!» toisti Peetri neuvottomana. »Mitä sinä tarkoitat?»

»Jollei meidän ole pakko, niin me, luvallanne, teidän ylhäisyytenne,
säästäisimme rahat.»

»Mutta — silloinhan teidän täytyy kulkea jalan koko matka!» huudahti
Peetri.

»Jollei meidän ole pakko kulkea junalla, pyytäisimme teidän
ylhäisyydeltänne lupaa saada säästää rahat. Me tahtoisimme kovin
mielellämme säästää rahat antaaksemme ne isällemme. Isä on niin kovin
köyhä. Viisikymmentä liiraa on suuri summa.»

Tällä kertaa katsahti Peetri herttuattareen kysyen neuvoa.

Herttuattaren kyyneleisistä silmistä luki Peetri vastauksen: »tehkööt
mielensä mukaan!»

»Ei teidän suinkaan ole pakko — se oli vain neuvomme», sanoi hän
pojalle, voimatta pidättää hymyään. »Tehkää, miten vain tahdotte.
Teidän sijassanne säästäisin kuitenkin pikku jalkaraukkoja.»

»_Mille grazie, Eccellenze_», sanoi poika heilauttaen hyvästiksi
repaleista hattuaan. Hän juoksi takaisin sisarensa luokse ja
seuraavassa tuokiossa kulkivat lapset rinnakkain reippaasti länteen
päin häipyen illan rusoittavaan hohteeseen.

Herttuatar ja Peetri seisoivat kotvan ääneti ja katselivat poistuvia
lapsia.

Ja viimein puhkesi herttuatar puhumaan — saneli aivan kuin itsekseen:

»Kas siinä, Feliks Wildmay, te satujen sepittäjä, olisi teidän mielenne
mukainen aihe!»

Arvannet, lukija, miten Peetri säpsähti. Olikohan herttuatar päässyt
hänen salaisuutensa perille? Hämillään änkytti Peetri jotakin — sanat
miltei takertuivat hänen kurkkuunsa.

Mutta herttuatar ei näyttänyt huomaavan mitään.

»Ettekö usko, että ystävänne tästä liikuttavasta tapauksesta voisi
sepittää kauniin tarinan?»

Arvannet, lukija, että Peetri tunsi vapautusta.

»Uskon kylläkin», vastasi Peetri hätäisesti aivan kuin se, joka
päästyään jostakin pälkäästä on valmis myöntymään vaikka mihin.

»Oletteko milloinkaan ennen nähnyt noin rohkeita lapsia?» jatkoi
herttuatar. »Ihmeelliset pienokaiset! Ajatelkaahan — viisitoista
päivää ja yötä saavat nuo pikku raukat olla yksin ja turvattomina
maantiellä! Varmaankin heidän sydämensä monesti sykähtelee kauhusta
ja pelosta. Kukapa pelotta lähtisikään sellaiselle taipaleelle. Mutta
kuinka urheasti he salasivatkaan pelkonsa ja hillitsivät tunteensa!
Toivon hartaasti, että he onnellisesti pääsevät perille. Jumala heitä
suojelkoon!»

»Niin, Jumala heitä suojelkoon», sanoi Peetri.

»Voi pikku tyttöstä pyhine mitaleineen! Isä ei varmaankaan ole
sellainen roisto, kuin miksi häntä syrjästä katsoen luulisi, koska hän
on kasvattanut lapsensa niin hurskaiksi. Minä uskon varmasti, että pyhä
neitsyt itse lähetti meidät heidän avukseen siten kuullen pikku tytön
rukoukset.»

»Arvattavasti», vastasi Peetri, ehkä hiukan kaksimielisesti. Mutta
herttuattaren käyttämä »meidät» sana, joka heidät ikäänkuin yhdisti
toisiinsa, miellytti häntä suuresti.

»Mikä tietysti teistä», lisäsi herttuatar vakavasti hymyillen, »on
sulaa mielettömyyttä.»

»Miksikä se minusta olisi sulaa mielettömyyttä?»

»Olette arvatenkin protestantti?»

»Olen tietenkin, mutta mitäpä siitä? Joka tapauksessa uskon, että maan
ja taivaan välillä on paljon sellaista, josta ei mikään filosofia ole
uneksinutkaan. Ja miksikä ei pyhä neitsyt olisi voinut lähettää meitä
heidän avukseen!»

»Mitä teidän protestanttiset pappinne ja opettajanne sanoisivatkaan
lausumastanne mielipiteestä? Sanoisivatkohan sitä paavilliseksi
taikauskoksi?»

»Mahdollisesti. Muuten en tiedä, onko taikauskoa olemassakaan.
Taikausko vain osaltaan tulkitsee sitä totuutta, ettei tässä
salaperäisessä ja ristiriitaisessa mailmassa, jossa elämme, mikään
järjellinen eikä järjetön ole mahdotonta.»

»Oi, ei, ei!» huudahti herttuatar. »Taikauskoon liittyy aina jotakin
rumaa ja ilkeää, tarkoituksetonta. Siinä juuri se eroaa _uskosta_.
Uskoon taasen sisältyy vain ihanata ja hyvää, tarkoituksellista. Se
valaisee elämän outoja ongelmia — se avaa silmämme näkemään ja auttaa
meitä elämään.»

»Olette oikeassa», myönsi Peetri. Tuokion kuluttua lisäsi hän ikäänkuin
kysyen:

»Luulin, että kaikkien katolilaisten on velvollisuus sunnuntaisin käydä
messussa.»

»Niin heidän onkin — luonnollisesti.»

»Mutta — entä te —?»

»Minä en käy messussa ainoastaan sunnuntaisin, vaan myöskin
arkipäivisin, alottaen sillä tavalla jokaisen eloni päivän.»

»Niinkö —? Todellako —? Pyydän anteeksi», sopersi Peetri hämillään.
»Minä — te —.te ette milloinkaan käy kylän kirkossa.»

»En. Meillä on linnassa kappeli ja oma pappi.»

Herttuatar nousi pyörälleen. Tervehti Peetriä hyvästiksi ja polki
kevyesti tiehensä.

»Vai niin —! Hänen katolisuutensa ei siis ole niinkään halveksittavaa»,
puheli Peetri itsekseen.

»Mitäpä siitä», sanoi hän Marietalle, tämän tarjoillessa
päivällispöydässä, »mitäpä siitä, jos tie taas nouseekin pystyyn, onhan
jo ennestäänkin ylipääsemätön kuilu erottamassa ihmisiä toisistaan.
Katsokaahan tuota virtaa!» Hän osoitti avonaisesta ikkunasta Acoa.
»Se on vertauskuva. _Hän_ seisoo toisella puolella virtaa, minä
toisella ja tuon tuostakin puhelemme leikkiä laskien, mutta virta
siinä aina kohisee välillämme — erottaen meidät toisistamme. Hän
on lordin tytär, herttuattaren leski, sukunsa ihanin, miljoonain
omistaja ja katolilainen. Mitäpä minä olen —? Älyäni en kiellä. Mutta
kuitenkin kaikitenkin... Marietta hyvä, lyhyesti sanoen — olen joutunut
onnettoman — en, vaan nurinkurisen rakkauden uhriksi.»

»_Non capisco Francese_», sanoi Marietta.




XIV.


Päiviä vieri — en tiedä miten monta — eivätkä Peetri ja herttuatar
tavanneet toisiaan. Peetrin mieli kävi yhä alakuloisemmaksi.

Kaikella, mikä kohtaa puhdasveristä optimistia, on arvonsa. Olen
kuullut kerrottavan, että tämä varsinkin pitää paikkansa kirjailijoihin
nähden. Kynäniekan myllyyn kelpaa kaikki jauhettavaksi.

Peetrin nykyiset kokemukset — varmaankin tulee hän käyttämään niitä
hyväkseen vastaisessa nerontuotteessaan — opettivat hänelle miten ylen
raskaita lemmensairaan huolet ovat, miten kuumeisen kiihkeästi lempivä
sydän saattaa liekehtiä ja miten uskomattoman pitkiksi tunnit ja
minuutit silloin venyvät.

Hän yritti hauskutella itseään jos jollakin tavalla.

Hänen silmäinsä edessä oli alati mitä ihanin maisema: tummansininen
tunturijärvi, kelmeä Monte Sfiorito, synkkähahmoinen Gnisi ja
lännenpuolella hymyilevä vuoristo. Yllä kaartuva taivas, pilvet, kirkas
päivänpaiste, jyrkät varjot ja iltapuhteella kaikkia näköaloja verhoava
elokuun ihmeellinen, opaalinhohteinen auer. Sitten puutarha korkeine
puineen, joiden tiheän, hienon lehtikatoksen lomitse päivänsäteet
kuulsivat — kukkasineen, lintuineen, mehiläisineen ja perhosineen,
väreineen, tuoksuineen ja sulosointuineen. Sen lisäksi soliseva
suihkukaivo säihkyvine vaahtosäteineen ja vuolas, vertauskuvallinen
Aco. Ja sitten puolen tunnin kävelymatkan päässä kylä sievine,
vaaleanpunaisine taloineen, kummulla sijaitsevine kirkkoineen — siinä
alttarit ja kappelit — karkeapiirteisine, rumine luuhuoneineen,
kalvenneine seinämaalauksineen. Ja kylässä pirteätä, vilkasäänistä
italialaista ulkoilmaelämää: kenkienpaikkaaja naputteli kojussaan,
naiset rupattelivat puvuistaan, lapset ryömivät katuloassa tai ajoivat
toisiaan takaa, huutaen täyttä kurkkua, miehet istuivat viinikapakan
edustalla, pöytiensä ääressä, kuihtuneitten pensaitten katveessa
kilistellen lasejaan. He pelasivat _moraa_, kiistelivät, nauroivat,
lauloivat ja näppäilivät mandoliinia. Muutamat vakavamielisemmät
kansalaiset istuivat ongella sillankaidepuulla heilutellen jalkojaan.
Kohiseva virta ei suonut heille ainoatakaan kalaa.

Kaikki tämä avartui Peetrin silmien eteen ja arvattavasti hän sen
näkikin. Mutta päättäen siitä riemusta, minkä se hänelle tuotti, olisi
hän, kauneuden kumartaja, yhtä hyvin tällä kertaa voinut olla umpisokea
niinkuin halveksituin hänen anglosaksilaisistaan. Kaikki tämä muodosti
nyt Peetrin mielestä vain taustan, josta esiintyvä päähenkilö puuttui.
Se oli ainoastaan näytelmän kulissilaite, näytelmän, jonka esitys oli
keskeytetty. Se oli vain tyhjä näyttämö.

Hän yritti lukea. Hän oli tuonut mukanaan Villa Florianoon joukon
kirjoja, mutta niissä ei nyt ollut ainoatakaan, joka olisi voinut
kahlehtia hänen mieltään. Hän yritti kirjoitella — mutta ihmetteli
samalla hieman hämmästyneenä, miten ihmisten mieleen oli juolahtanut
tuollainen hyödytön ja tyhjänpäiväinen töhertely.

»En koskaan enää kirjoita mitään. Kirjailijan toimi kuuluu joko
alhaisimpiin ammatteihin», jatkoi hän ja luultavasti syystäkin,
— »taikka on se yksinomaan itsetietoisuuden kehittämistä ja
ylläpitämistä. Olisipa melkein jalompaa työtä kalkutella kiviä
katuloihin — hyödyllisempää huvia kantaa vettä kämmenellä. Asioita,
joista kannattaisi kirjoittaa, ei voi sanoin kuvailla eikä kielin
kertoa — ne asiat taas, joita voi sanoin kuvailla, ovat joko itsestään
selviä taikka arvottomia. Ovat kuin räiskyvät katajat roihuavassa
tulessa.»

»Oi miksikä ei _hän_ näyttäydy?» Pahinta oli, että Peetri mielessään
hautoi tietoisuutta siitä, että _hän_ milloin hyvänsä voisi näyttäytyä.
Tämä oli pahinta, mutta samalla myöskin parhainta. Se sekä piti
vireillä toivoa että kidutti. Se sai hänet kärsivällisesti odottamaan
ja pysymään valppaana. Oleskelemaan puutarhassaan ja kaihoisin katsein
tähystelemään Ventirosen yrttitarhoja, kuljeskelemaan ristiin rastiin
koko seudun, tähystelemään joka suunnalle, tutkimaan joka olennon ja
varjon. Minä hetkenä tahansa saattoi herttuatar ilmestyä; mutta päivät
vierivät — pettymyksen päivät! — eikä hän ilmestynyt.

Marietta, tuo kunnon eukko huomasi Peetrin alakuloisuuden ja koetti
yksinkertaisella tavallaan huvittaa häntä.

Eräänä iltana tupsahti eukko tuiskuna Peetrin arkihuoneeseen. Joka
piirre hänen kurttuisissa, ruskeissa kasvoissaan ja pienessä jänterässä
olennossaan ilmaisi mitä suurinta jännitystä.

»Tulikärpäset! Tulikärpäset, signorino!» huusi hän huitoen innokkaasti
käsillään.

»Mitkä tulikärpäset?» kysyi Peetri välinpitämättömänä.

»On pyhän Dominikuksen juhla. Tulikärpäset ovat saapuneet. Ne saapuvat
vuosittain pyhän Dominikuksen juhlaksi. Ne ovat hänen rukousnauhansa
helmiä. Ne ovat pyhän Dominikuksen rukouksia. Niitä on tuhansittain.
Tulkaa, signorino! Tulkaa katsomaan!»

Eukon mustat silmät säihkyivät. Kehoittavasti viittasi hän kädellään
ikkunaa kohti. Peetri nousi hitaasti paikaltaan, kulki verkkaan lattian
poikki ja katseli ulos akkunasta.

Ja siellä oli todellakin tuhansittain pieniä, kullankellertäviä
liekkejä, jotka luikertelivat, lepattelivat, kohoilivat ja vaipuivat
illan tummansinisessä pimeässä, aivan kuin lumihiutaleet tuulessa,
aivan kuin sykkivät, kultaiset sydämet — Jupiter näkymättömänä
laskeutumassa Danaen luokse.

»_Son carin', eh_?» huudahti Marietta innoissaan.

»Hm — niin — ovathan ne sieviä», myönsi Peetri vastahakoisesti. »Entä
sitten?» lisäsi tuo kiittämätön mies, kääntyi takaisin ja heittäytyi
taasen lepotuoliinsa.

»Kuulkaapa, hyvä Marietta, ei mikään kauneus mailmassa voi salata
esineitten alkuperäistä kehnoutta. Teidän tulikärpäsenne — pyhän
Dominikuksen helmet, joiksi suvaitsette niitä kutsua — niin asiasta
toiseen, tiedättekö miksi niitä Amerikassa sanotaan? — uskokaa pois,
siellä niitä sanotaan salamalutikoiksi — niin suuri on erotus etelän
runollisen ja lännen koristelemattoman kielen välillä — teidän
tulikärpäsenne ovat sangen sieviä, myönnän sen. Mutta ne ovat vain
Saharan erämaan kissankultaa, vain tomu- ja tuhkaruokien höystettä.
Vaikka elämää kuinkakin kullalla kirjailisi, on se kuitenkin harmaata
— kamala painajainen se on. En voi sanoin kuvailla, kuinka raskaana
se nykyään minua painostaa. Nuoruudessani kärsin mielestäni ikävästä.
Mutta silloin se vain piloillaan kiusotteli viheriätä raakiletta
säästäen tuhoisammat turmansa kypsälle hedelmälle. Vakuutan teille,
ettei tämä ole mikään naurunasia. Onko teillä milloinkaan ollut
piintynyttä päähänpistoa? Oletteko yötä päivää kiduttanut aivojanne,
manannut taivaan ja maan valtoja saadaksenne tietää onko — onko
esimerkiksi _toinen mies_ mukana näytelmässä? Kas niin, tuokaa minulle
jotakin juotavaa. Seltervettä ja vermutia. Tahdon etsiä unohdusta
viinin huumauksesta.»

Oliko _toinen mies_ mukana näytelmässä? Miksikä ei? Niin, _oliko_?
Marietan poissaollessa pyöri tuo kysymys itsepintaisesti Peetrin päässä
eikä suinkaan ollut omiaan palauttamaan hänen mielenrauhaansa.

Marietta vain rohkeasti jatkoi huvittamisyrityksiään ja sanoi pari
päivää myöhemmin Peetrille:

»Signorino, tahtoisitteko nauraa oikein makeasti?»

»Miksikä en», vastasi Peetri välinpitämättömänä.

»Olkaa sitten hyvä ja seuratkaa minua.»

Eukko vei Peetrin puutarhaan ja sieltä läheisyydessä olevan niityn
veräjälle. Sievä, mustasarvinen, valkoinen lehmä seisoi siinä — pää
aidan tällä puolen — katseli tietä ja ammoi tuon tuostakin surullisesti.

»Katsokaa sitä», sanoi Marietta.

»Katsonhan minä. Entä sitten —?» virkkoi Peetri.

»Aamulla veivät siltä vasikan — se oli vieroitettava», sanoi Marietta.

»Vai veivät, ilkiöt! Entä sitten?»

»Siitä saakka on se seisonut veräjän luona, katsellut tielle ja
ammonut.»

»Sääli elukkaa!» Mitä sitten?» kysyi Peetri.

»Ettekö huomaa, signorino? Katsokaa sen silmiä.

Se itkee — itkee aivan kuin kristitty ihminen.»

Peetri katseli — ja totta tosiaan virtasivat kyyneleet lehmä-raukan
silmistä raskaina ja vuolaina: suuret, kirkkaat kyyneleet valuivat sen
suuria, tukevia, karvaisia poskipäitä pitkin ja vierivät ruohikkoon.
Ne olivat avuttoman tuskan kyyneleitä, vaikka muut pitivät niitä
käsittämättömän kärsimyksen kyyneleinä. »Miksi on minua näin julmasti
kohdeltu?» puhuivat ne äänetöntä kieltään.

»Oletteko koskaan ennen nähnyt lehmän itkevän? Eikö se ole kovin
hullunkurista?» kysyi Marietta innoissaan.

»Hullunkurista —?» toisti Peetri ja huokasi. »Hullunkurista?» miltei
voihki hän.

Sitten puheli hän lehmälle.

»Lehmä-raukkani — lehmä-raukkani», tyynnytteli hän, silitteli sen
pehmeätä lämpöistä kaulaa ja rapsi sen korvantaustaa. »Lehmä-raukkani,
lehmä-raukkani!»

Lehmä kohotti päätään ja nojasi isoa leukaansa Peetrin olkapäähän
hengittäen hänen kasvoilleen.

»Kas vain, sinä tiedät, että me kaksi olemme kovan onnen tovereita,
eikö niin?» sanoi Peetri. »Minultakin ovat vieneet vasikkani — vaikka
minun vasikkaani vain kuvannollisessa merkityksessä voi sanoa vasikaksi
— eikä se oikeastaan minun ollutkaan — taisi jo alun pitäen kuulua
jollekin toiselle. Se karvas yrtti ei ainakaan katkeroita _sinun_
murheenmaljaasi. Nyt sinun todellakin täytyy rauhoittua. Itkusta ei
ole mihinkään. Sitäpaitsi on mailmassa vasikoita vaikka kuinka paljon.
Ensi kerralla saat varmaankin paljoa kauniimman ja lihavamman. Sinun
tulee myöskin muistaa, että tappiosi on toisen voitto — isäntäsi ei
olisi syyttä suotta vienyt sinulta vasikkaa, jollei hän olisi siitä
hyötynyt. Jos olet ihmisystävä, niin iloitset siitä. Älä välitä
Marietasta — anna hänen vain virnistellä. Marietta kuuluu latinalaiseen
rotuun. Latinalaisten käsityskanta siitä, mikä on naurettavaa, eroaa
suunnattomasti teutonilaisten käsityskannasta. Sinä ja minä olemme
teutonilaisia.»

»Teutonilaisia —?» kysäsi Marietta rypistäen otsaansa.

»Niin — germaanilaisia», sanoi Peetri.

»Ja minä kun luulin, että te, signorino, olitte englantilainen.»

»Niinpä olenkin.»

»Mutta lehmä ei ole germaanilainen. Nähkääs, signorino, valkoinen,
mustasarvinen lehmä on puhtainta italialaista rotua.»

»_Fa niente_», selitti Peetri. »Lehmät, englantilaiset ja kaikki
senkaltaiset hempeämieliset elukat — niihin kuuluvat myöskin
saksalaiset — ovat germaanilaisia. Italialaiset ovat latinalaista
rotua, heissä on sen lisäksi pieni erä gootilaisuutta ja
vandaalisuutta. Jalopeurat ja tiikerit kiljuvat ja tappelevat,
koska ovat muhamettilaisia. Koirat kantavat vielä meidänkin
päivinämme syystä sykofantien vanhaa, kunniakasta nimeä. Kissat ovat
ruhtinaallista, persialaista sukua, palvelevat tulta ja kaloja sekä
rakastavat imartelua — olette ehkä sen huomannut. Hanhet kuuluvat
mitä erilaisimpiin rotuihin — ovat yleismailmalaisia. Toisinaan olen
tavannut henkilöitä, jotka kansallisuuteen katsomatta ovat pöllöjä.
Ehkäpä alan minäkin vähitellen kuulua viimemainittujen joukkoon. Kas
niin», lopetti hän esitelmänsä, »tästä huomaatte, että osaan puhua
puuta heinää, vaikka sydäntäni kirvelee.»

»Joka tapauksessa on hullunkurista nähdä lehmän itkevän», sanoi
Marietta.

»Miten lieneekään tämän asian laita, niin ei ainakaan ole hullunkurista
kuulla hyenan nauravan», väitti Peetri.

»En ole sitä koskaan kuullut», sanoi Marietta.

»Rukoilkaa sitten hartaasti, ettette milloinkaan joutuisi sitä
kuulemaan. Sen äänen kuuleminen tekisi teistä ikälopun ja panisi veret
suonissanne jähmettymään.

»_Davvero_?» sanoi Marietta.

»_Davvero_», vakuutti Peetri.

Heidän jutellessaan seisoi lehmä hievahtamatta nojaten päätään Peetrin
olkapäähän ja itkien lakkaamatta.

Jäähyväisiksi silitteli Peetri lehmän turpaa.

»Hyvästi», sanoi hän sitten. »Henkesi tuoksuaa mesiangervolle. Älä
itke, elä vain toivossa. Huomenna tulen sinua katsomaan ja tuon sinulle
oikein hyvää, karkeata suolaa. Hyvästi!»

Mutta kun hän seuraavana päivänä tuli takaisin, kulki lehmä laitumella
aivan rauhallisena ja pureskeli ruohoa. Peetri tarjosi sille suolaa
ja se nautti sitä kuin herkkua ainakin. Ensin pisti se esiin pehmeän,
valkoisen kielensä, nuoleksi tarkasti suolan Peetrin kädestä, imeskeli
sitä tyynesti ja murskasi sitten hampaillaan oikein märehtijän riemulla
karkeimmat suolajyväset. Niinkö lyhytaikainen olikin murhe? He eivät
enää olleet onnettomuustovereita. »Ehkä kuitenkin olet latinalaista
rotua», sanoi Peetri ja poistui pettyneenä lehmän luota.

Iltapäivällä kysäsi Marietta:

»Haluatteko käydä linnassa, signorino?»

Peetri istui virran reunalla, salavan siimeksessä vedellen haikuja
aikansa kuluksi.

Marietta viittasi Ventiroseen päin.

»Miksikä?» kysyi Peetri.

»Perhe on matkoilla. Omistajan poissaollessa saa yleisö näytettyään
käyntikorttinsa käydä linnassa.»

»Oho-o-o!» huudahti Peetri. »Vai matkoilla!»

»Niin, signorino.»

»Ahaa!» huudahti Peetri. »Perhe on matkoilla! Se selvittää asiat.
Milloinka — milloinka matkustivat?»

»Viikko sitten! Kymmenen päivää sitten, signorino!»

»Viikko sitten! Kymmenen päivää sitten!» Peetri ponnahti paikaltaan
äkäisenä. »Voi teitä vietävän salaperäistä noituria! Ja siitä asiasta
ette ole minulle virkkanut halaistua sanaa!»

Marietta näytti säikähtyneeltä.

»En siitä itsekään tiennyt», selitti hän nöyrästi. »Kun aamulla kävin
kylässä ostamassa signorinolle karkeata suolaa, kuulin siitä.»

»Hyvä, nyt ymmärrän. Peetri vaipui takaisin puutarhapenkilleen.
»Annan teille anteeksi.» Ja anteeksiannon merkiksi ojensi hän kätensä
Marietalle. »Tulevatko milloinkaan takaisin?»

»Tietysti, signorino.»

»Mistä te sen tiedätte?»

»Onhan aivan luonnollista, että tulevat takaisin.»

»Onnittelen teitä teidän hartaan, yksinkertaisen uskonne johdosta.
Milloinka tulevat?»

»_Oh, fra poco_. Ovat matkustaneet Roomaan.»

»Roomaanko? Te hulluttelette. Ei kukaan elokuussa matkusta Roomaan.»

»Anteeksi, signorino. Monet matkustavat sinne neitsyt Maarian
taivaaseenastumisenjuhlille. Ne ovat viidentenätoista päivänä. Juhlilta
palaavat takaisin», sanoi Marietta vakuuttavasti.

»Minä en väitä vastaan», sanoi Peetri. »He ovat siis matkustaneet
Roomaan neitsyt Maarian taivaaseenastumisenjuhlille. Juhlilta palaavat
takaisin.»

»Aivan niin, signorino. Voitte nyt käydä linnassa, jos vain näytätte
käyntikorttinne. Kääntykää portinvartijan puoleen. Linna on suuri ja
komea. Yksin juhlasali on kolmekymmentä metriä pitkä.»

Marietta ojensi kätensä oikealle ja vasemmalle niin pitkälle kuin vain
voi.

»Marietta, oletteko kuullut puhuttavan »Hamlet» nimisestä
murhenäytelmästä», kysyi Peetri.

Marietta siristi silmiään.

»En, signorino.»

»Ette ainakaan ole lukenut sitä kuuluisata painosta, josta Tanskan
prinssin osa on jätetty pois?»

Marietta pudisteli päätään väsyneesti. Hänen kärsivällisyytensä oli
rajaton.

»En, signorino», vastasi hän raukeasti.

»En minäkään», sanoi Peetri. »Enkä haluaisikaan.»

Marietta kohotti olkapäitään ja jatkoi sitten jälleen selityksiään.

»Jos teitä, signorino, haluttaa käydä linnassa, niin saatte nähdä
Farfalla perheen, entisten omistajien, maanalaiset hautakammiot.
Ne ovat mustaa marmoria ja alabasteria sekä runsaasti kullalla
koristettuja. Onpa teillä tilaisuus nähdä viinikellaritkin. Monta
vuotta sitten halkesi suuri viinitynnyri ja muuan palvelija hukkui
viiniin. Saatte myöskin nähdä vuoteen, jossa _Nabulione_, Euroopan
keisari, nukkui yönsä ollessaan näillä mailla. Ja myöskin vanhan
keittiön. Monta vuotta sitten kovan myrskyn raivotessa tupsahti
savutorvesta ihmisluuranko liedelle. Siellä on myöskin niinkutsuttu
kettutarha. Muinoin raivosi kerran kettujen joukossa rutto ja
tuhansia kettuja syöksyi lukemattomissa laumoissa metsistä ihmisten
asuinsijoille. Linnan herrat, talonpojat ja kylän väki, kaikki, kaikki
jänistivät tiehensä, muuten olisivat ketut syöneet heidät suuhunsa.
Ja kettutarhassa kettujen kuningas eleli valtiaana. Puisto on myös
näkemisen arvoinen. Siellä on kuvapatsaita, raunioita ja valkoisia
riikinkukkoja.»

»Mitäpä minä raunioista ja valkoisista riikinkukoista?» sanoi Peetri
surullisena, kun Marietta oli lopettanut vilkaseleisen ja -liikkeisen
selostuksensa. »Minä tahdon nyt kerta kaikkiaan teroittaa mieleenne,
etten ole mikään tavallinen matkailija. En välitä linnan tyhjästä
juhlasalista. Mitä taas puistoon tulee, näen siitä oman puutarhani
hiljaisesta sopukasta sen verran kuin minua haluttaa. Aikoja sitten
on minulle selvinnyt, että hullu se tyystin tutkii asiat, viisas
ymmärtää pysyä loitommalla. Nykyään herättää minussa Ventirosen puisto
kaikenlaisia haaveita — saa minut päivälläkin uneksimaan. Se on kuin
kuvastinmailma — määrättyyn paikkaan saakka voin nähdä, kauemmaksi
en — sen takana on salaperäisyyttä, pelkkiä mahdollisuuksia — _terra
incognita_, voin kansoittaa sen joko hirviöillä tai sulottarilla aivan
mieleni mukaan. Miksikä riistäisin itseltäni tämän hauskan ajanvieton?»

»Kun perhe on palannut takaisin ei yleisö enää saa käydä linnassa»,
sanoi Marietta. »Mutta nyt —.»

»Vie portinvartija minut, näytettyäni hänelle käyntikorttini,
toisesta pettymyksestä toiseen. Kiitoksia paljon. Jos asianlaita
olisi päinvastainen, olisi aivan toista. Jos linna ja puisto olisivat
matkustaneet Roomaan ja minä, näytettyäni käyntikorttini, voisin käydä
perheen luona, niin ehkä minua silloin haluttaisi.»

»Mutta sehän on sulaa mahdottomuutta.»




XV.


Beatrice keskusteli papin kanssa — tai ehkä ennemmin, punoi vehkeitä
papin kanssa. Saat itse päättää, arvoisa lukija.

He olivat Roomassa eräässä Udeschinin palatsin vastaanottohuoneessa,
joka oli sisustettu _piano nobile_ tyyliin. Voit kuvitella mielessäsi,
arvoisa lukija, miltä tämä näytti, sillä ovathan kaikki roomalaisten
palatsien vastaanottohuoneet samankaltaisia.

Huone oli suuri, korkea ja kolkko, seiniä peittivät tummanvihreät,
juovikkaat kudokset. Siellä täällä raskaissa kultakehyksissä riippui
suuria, tummia tauluja, jotka kuvasivat mikä mitäkin — ristiinnaulittua
vapahtajaa — pyhää perhettä. Kivilattiaa verhosivat tummat matot.
Kalusto oli tumma, pöydät ja kaapit tummia ja raskaita. Korkeat
ikkunat, jotka tähän vuodenaikaan olivat ilman uutimia, viettivät
pihalle, joka oli avara ja kivitetty; siellä kasvoi omituisennäköisiä
eucalyptuspuita ja sen keskellä solisi vanha, ruskea suihkukaivo
lakkaamatta yksitoikkoista säveltään.

Rooman kaduilla vallitsi elokuun ilkeä löyhkä, melske ja helle ja
hehku. Sanotaan, että elokuu on kaikista kuukausista »roomalaisin»,
ja ainakin on se kuumin, melskeisin, tympäisevin ja hehkuvin. Mutta
huoneessa oli varjoisaa, vilpoista ja hiljaista sekä eucalyptuspuista
huokuvaa puhtaan ilman tuoksua.

Beatrice seisoi arvostelevan näköisenä kahden korkean ikkunan välillä
olevan seinäkuvastimen ääressä, käännellen päätään vuoroin toiselle
puolelle, vuoroin toiselle hieman keimailevasti, ja tarkasteli —
tunnustaakseni totuuden — tarkasteli, miltä hänen uusi hattunsa näytti.
Se oli huikean hieno hattu — jos mies tällaisissa asioissa uskaltaa
lausua mielipiteensä —. Ainakin oli se hyvin monimutkainen. Siinä
oli ylöspäin kaartuva musta lieri ja alaspäin pyrkivä musta sulka,
sitäpaitsi oli siinä uhmaileva, valkoinen töyhtö — sellainen, jota
Persian hallitsijat kantavat ja siellä täällä kimalteli punaista.

Pappi istui nojatuolissa — se oli tuollainen jäykkä, suora, korkea,
roomalainen nojatuoli, joka oli sangen epämukava lepotuoliksi sekä
päällystetty karkealla, teräsnauloilla kiinnitetyllä nahalla — ja
katseli Beatricea hymyillen herttaisen suopeasti.

Pappi oli vanhanpuoleinen — noin kuudenkymmenen tai
kuudenkymmenenviiden paikkeilla. Hän oli pieni ja hento varreltaan
ja hänen kasvonsa olivat laihat, hienot ja puhdaspiirteiset: käyrä
hienopiirteinen nenä, luonteva leuka, joka suippeni hiukan ulkonevaksi,
suuri, hyväntahtoinen suu ja hienosti veistetyt, täyteläiset huulet;
korkea, hieno ehkä vähän liian kapea otsa ja sen alla veitikkamaiset,
harmaat, syvällä olevat silmät. Hänen tukkansa oli untuvanpehmoinen
ja valkoinen ja päälaella oli hänellä tavanmukainen kalju täplä, joka
olisi voinut käydä luonnollisesta.

Hän näytti älykkäältä, ylhäiseltä ja hillityn arvokkaalta,
mutta ennenkaikkea näytti hän herttaiselta, ystävälliseltä ja
hyväntahtoiselta.

Hän oli puettu yksinkertaiseen, mustaan kauhtanaan, joka ei suinkaan
ollut uusimpia. Se oli saumojen kohdalta aivan ruskeaksi kulunut
ja hartiain ja kyynärpäitten paikat olivat nukkavieruja paljosta
käyttämisestä. Vaikka hänellä ei olisikaan ollut kauhtanaa yllään,
olisi hänet joka tapauksessa arvannut pappismieheksi, sillä koko
hänen olemuksessaan oli jokin oudon selittämätön kirkollinen leima,
jonka heti huomasi osaamatta kuitenkaan selittää, mistä tämä
johtui. Jos hänellä olisi ollut englantilainen puku yllään — hänen
kasvoissaan ei ensi näkemältä huomannut mitään aitoitalialaista
taikka ei-englantilaista — niin olisi voinut luulla häntä vanhaksi,
miellyttäväksi, ovelaksi pastoriksi, tuollaiseksi vanhaksi, hupaiseksi
kirjatoukaksi, joka harrastaa hieman tieteitä ja samalla rakastaa
pientä viatonta pilaa. Mutta tuskinpa kukaan olisi voinut arvata
— jollei sattumalta tässä hämärässä valossa olisi osunut näkemään
punaista silkkivyötä tai oikean käden nimettömässä sormessa säihkyvää
ametistia — minkä säätyarvon hän omisti Rooman paavikunnassa.
Minulla on kunnia esittää lukijalleni hänen ylhäisyytensä kardinaali
Egidio Maria Udeschini, ent. Cittareggion piispa, arkisto- ja
sisäänkirjoituskunnan prefekti. Tämä oli hänen kirkollinen arvonimensä,
mutta hänellä oli kaksi muutakin. Syntyperältään oli hän Udeschinin
ruhtinas. Hänen kolmas arvonimensä oli mitä omituisin. Tämän oli
hänelle antanut ilman mitään juhlallista vihkimistä Rooman kurjimman
kaupunginosan köyhälistö. Siinä kaupunginosassa sijaitsi hänen
nimikirkkonsa »Pyhä Maaria liljoineen». Häntä sanottiin »köyhälistön
pieneksi sedäksi».

Italialaisen käsityskannan mukaan oli kardinaali Udeschini rikas
mies. Hänen yksityisomaisuutensa ja vakinainen palkkansa nousivat
yhteenlaskettuina vuosittain noin sataantuhanteen liiraan. Viisituhatta
käytti hän omiin tarpeisiinsa, ruokaan, vaatteisiin ja kaikenlaisiin
muihin henkilökohtaisiin menoihin. Sukunsa palatsissa oli hänellä vapaa
asunto ja palvelijakunta. Jälellejääneet yhdeksänkymmentäviisituhatta
liiraa... niin no, on tunnettu asia, että Italiassa ostetaan arvonimiä,
viimeksimainitun summan maksoi hän kolmannesta arvonimestään.

Eikä kardinaali Udeschini maksanut sitä ainoastaan rahalla. Hän maksoi
sen myöskin työllään. Olen sanonut, että hänen nimikirkkonsa oli
kaikkein kurjimmassa kaupunginosassa. Roomassa ei varmaankaan ollut
inhoittavampaa ja vaarallisempaa paikkaa kuin nämä gheton eteläpuolella
olevat Tiberin rantamat — ne olivat oikea mätäpesä ja roistojen
tyyssija. Joka ilta työskenteli kardinaali siellä nuoren, reippaan
apulaisensa don Giorgio Appollonin avustamana yhtä uutterasti kuin
ahkerin kappalainen konsanaan. Hän kävi sairaitten luona, lohdutteli
murheellisia, neuvoi siveellisesti langenneita, houkutteli juopuneita
kapakoista ja rakenteli rauhaa riitelevien kesken.

Kun hän retkiltään palasi kotiin, toi hän usein mukanaan
erinäisiä tikareita sekä rikastutti niillä jo ennestään suurta
muistokokoelmaansa, johon enimmäkseen kuului vain noita
edellämainittuja esineitä. Tavallisesti tuli hän myöhään kotiin —
usein vasta aamuyöstä, toisinaan vasta aamun sarastaessa, juuri siihen
aikaan, jolloin — kuten hän kerran sanoi don Giorgiolle — »väsynyt
murtovaras rupeaa levolle». Ja lauantai-iltasin istui arkiston- ja
sisäänkirjoituskunnan kardinaali-prefekti rippituoliin kytkettynä
kolme tuntia aivan kuin maalaispappi oman nimikirkkonsa rippituolissa,
jonka ääressä katuvaiset kuiskasivat salaisuutensa hänen korvaansa ja
vastaanottivat hänen isälliset neuvonsa... Ja Lazaruksen lähestyessä
tätä tuomioistuinta unohdettiin tietysti hänen rääsynsä ja haavansa.

En tahdo kuitenkaan väittää, että kardinaali oli pyhimys. Ainakaan
ei hän ollut mikään itserakas houkkio. Vaikka hän uhrasi aikansa
armeliaisuuden töihin, oli hänen elämänsä kuitenkin loistoisaa ja
ylellistä pyhimyksen elintapoihin verrattuna. Hän ei käyttänyt
jouhipaitaa, enkä myöskään luule, että hän ruoskalla vitsoi ruumistaan.
Hänellä oli heikkoutensa, omituisuutensa, jopa — virheensäkin. Niinkuin
jo kerroin, rakasti hän leikinlaskua. »Pyhällä kardinaaliyhdyskunnalla
on viisikymmentä painokeskustaa, kuulin hänen kerran sanovan ja
lisäävän hymähtäen: »Ja pelkäänpä, että minä olen sen keveyskeskusta.»
Hän rakasti musiikkia ja myöskin — nuuskaa.

»Sen käyttäminen on inhoittava tapa», myönsi hän. »En voi sietää, että
muut käyttävät nuuskaa. Ollessani Cittareggion piispana harmitti minua
kovasti, että papistoni sitä käytti. Mutta mitä itseeni tulee — on
olemassa erikoisia asianhaaroja, jotka sen oikeuttavat. Kumma kyllä
vetosivat myöskin Cittareggion papit aina erikoisiin asianhaaroihin.
Olen koettanut luopua nuuskaamisesta, mutta hyvä tuuleni on siitä
kärsinyt — olen käynyt kovin ärtyiseksi. Ystävieni tähden käytän sitä
tuon tuostakin hyväntuulen lääkkeenä. Sitäpaitsi on tupakka puhdistava
aine. Se estää mielen happanemasta.»

Samaiset ystävät pitivät huolta hänen nuuskastaan. Musiikista ja
leikkipuheista piti hän itse huolen. Hän soitti pianoa ja urkuja
sekä lauloi — hänellä oli kirkas, heleä, hiukan heikko tenoriääni.
Maallisista säveltäjistä olivat »valoisa Scarlatti ja valaiseva
Bach» hänen lempisäveltäjiään. Eniten viehätti häntä kuitenkin
gregoriaaninen kirkkomusiikki. Siitä joutui hän oikein haltioihinsa.
Hänen kirkossaan esitettiin yksinomaan gregoriaanista musiikkia. Hän
oli opettanut pappinsa ja seurakuntansa laulamaan sitä ihmeteltävän
ihanasti — olisitte kuulleet heidän laulavan iltarukouksen — hän
lauloi sen itse verrattomasti — olisittepa kuulleet hänen messuavan —
olisittepa kuulleet hänen vanhan, heleän tenoriäänensä, kun hän esitti
esirukouksen ja isämeidän.

       *       *       *       *       *

Beatrice seisoi kuvastimen ääressä ja tutkisteli uutta hattuaan;
kardinaali istui korkeanojaisessa lepotuolissaan ja katseli häntä
herttaisesti hymyillen.

»No —? Mitä sinä arvelet?» kysyi Beatrice kääntyen kardinaalin puoleen.

»Katsotko sinä minut päteväksi asiantuntijaksi?» kysäsi tämä.

Kardinaalin puheääni oli yhtä miellyttävä kuin hänen lauluäänensäkin,
mutta se oli hieman pureva ja pirteän karkea ja siitä johtui sen
erikoisen omaperäinen sävy.

»Ainakin päteväksi neuvonantajaksi», vastasi Beatrice.

»Hyvä —» sanoi kardinaali ja siveli leukaansa, aivankuin olisi siinä
ollut partaa, sekä katseli Beatricea miettivän näköisenä. Suupielien
hymyviivat — »sulkumerkit» — syvenivät. »No — minun mielestäni olisi
sulkaa hiukan kohotettava otsan kohdalta ja siirrettävä alemmaksi
niskan puolelta —.»

»Hyvä Jumala, enhän minä hattua tarkoita!» huudahti Beatrice. »Miten
kummalla sinun kaltaisesi vanha setä ymmärtäisi arvostella hattuja!»

»Sulkumerkit» yhä syvenivät.

»Epäilemättä tulee kardinaalin ymmärtää arvostella hattuja. Ovathan ne
»lajimme tunnusmerkki» niinkuin teidän runoilijanne Byron sanoo?»

»Byron —?» naurahti Beatrice katsoen setäänsä epäilevästi.

Kardinaali viittasi kädellään — oli kernaasti valmis peruuttamaan
sanansa.

»Shakespeare sitten, jos niin haluat. Ainahan jompi kumpi noista
herrasmiehistä on kysymyksessä, kun on puhe jostakin englantilaisesta.
Älkäämme suotta kiistelkö kuin morellilaiset attributin takia.
Kysymyshän vain on, kykenenkö minä arvostelemaan hattuja.

Hän otti hyppysellisen nuuskaa.

»Onpa toden totta häpeä, ettei sinulla ole kunnollista nuuskarasiaa»,
sanoi Beatrice katsellen kehnoa, helppohintaista silatusta puusta
tehtyä rasiaa, josta hänen setänsä etsi elämän virkistystään.

»Rasia on vain kuori, nuuska on sydän. — Ovatko ne Shakespearen vai
Byronin sanoja?» kysäsi kardinaali.

»Varmaankin Pulcinellan», vastasi Beatrice naurahtaen. Minäpä annan
sinulle sievän, hopeisen nuuskarasian, jos vain lahjani sinulle kelpaa.»

»Annatko? Ihanko totta?» kysäsi kardinaali innostuneena.

»Annan tietysti. On surkeata, ettet jo ennemmin ole saanut sellaista.»

»Mitähän sievä, hopeinen maksanee?» kysyi kardinaali.

»En tiedä. Maksoi mitä maksoi.»

»Mutta suunnilleen? Paljonko?» kysyi kardinaali itsepintaisesti.

»Noin pari sataa liiraa.»

»Pari sataa liiraa?» Kardinaalin silmät säihkyivät innostuksesta. Onko
sinulla sattumalta niin paljon kukkarossasi?»

Beatrice — varomattomasti kyllä — alkoi etsiskellä taskustaan
kukkaroaan — löysi sen ja laski rahansa.

»On kyllä», vastasi hän pahaa aavistamatta.

Kardinaali myhähti aivan kuin me hymähdämme huomatessamme pienten
keppostemme onnistuneen.

»Anna minulle sitten nuo kaksisataa liiraa», pyysi kardinaali ojentaen
kätensä.

Beatrice epäröi.

»Mihinkä sinä käyttäisit niitä», kysyi Beatrice aavistaen jotain
veruketta.

»O-o-h, minulla on kyllä reikiä minne pistää.»

Hänen ojennettu kätensä — kapea, laiha, vanha, luiseva ja väriltään
norsunluunvalkoinen — sulkeutui käskevästi aivan kuin vastaanottamisen
merkiksi, ja nyt ei mitenkään saattanut olla huomaamatta hänen
nimettömässä sormessaan himmeään, hienotahkoiseen kultaan juotettua
suurta, säihkyvää ametistia.

»Kas niin! Annahan nyt vain!» sanoi hän käskevä sävy äänessään.

Surullisena, mutta alistuvana pudisteli Beatrice päätään.

»Olet saanut minut satimeen», huokasi hän ja antoi rahat.

»Et olisi helistellyt hopeitasi, etkä kalistellut kultiasi aivan
silmäini edessä», naurahti kardinaali pannen rahat talteen. Sitten otti
hän jälleen hyppysellisen nuuskaa ja virkkoi: »Tämän olen rehellisesti
ansainnut.»

»Joka tapauksessa», sanoi Beatrice koettaen lohduttaa itseään parhaansa
mukaan, »tunnen minä erään korkea-arvoisen kirkon palvelijan, joka saa
tyytyä vanhaan nuuskarasiaansa. Uusi, hopeinen, sirotekoinen, jonka
kanteen olisi kaiverrettu vaakuna, jää kuin jääkin häneltä saamatta.»

»Minä taasen», sanoi kardinaali vuorostaan, »tunnen Trasteveressä
erään vanhan, sairaloisen tohtorin ja hänen vaimonsa, jotka parisen
kuukauden ajan saavat päivällisateriakseen nauttia lihaa ja viiniä
muutaman veljentyttäreni kustannuksella. Olen kovin iloissani, että
sinä — käyttääkseni »Alice of Worderlandin» [suosittu englantilainen
satukirja] sanoja — olet joutunut meidän perheeseemme.»

»Alice of Worderlandin» —?» toisti Beatrice epäillen.

»Ehkäpä Punchin [maailmankuulu englantilainen pilalehti], jos haluat.
Ei ole suurtakaan valitsemisen varaa englantilaisia lainalauseita
käyttäessä.»

Beatrice nauroi. »Oudoksuin vain tuota pientä _of_ sanaa», selitti hän.

»Olen sinulle kiitollisuuden velassa kahdestasadasta liirasta, enkä
siksi tahdo kiistellä kanssasi partikkelista», sanoi kardinaali.

»Mutta miksi ihmeessä sinä noin suotta vaivasit itseäsi?» kysyi
Beatrice. »Olisithan suoraan voinut pyytää minulta rahat. Miksi koetit
petoksella saada minua ansaan?»

Kardinaali nauroi.

»Katsohan, täytyy pitää taitoaan voimassa. Ei sitä suotta kanna
jesuiitan piirteitä.»

»Oletko sinä jesuiitan näköinen?»

»Niin minulle on sanottu.»

»Kuka sellaista on sanonut?»

»Muuan herrasmies, jonka äsken tapasin junamatkallani. Hän oli komea
mies, kultaketjut ja jalokivet säihkyivät kiireestä kantapäähän,
viikset olivat upeat ja vahatut ja kaljuinen pää loisti kuin kiiltävä,
punainen koralli. Hän kääntyi ystävällisesti puoleeni ja sanoi:

»Minä huomaan, kunnianarvoisa herra, että olette jesuiitta. Meidän
välillämme tulisi vallita hengenheimolaisuutta. Minä olen nimittäin
juutalainen. Juutalaiset ja jesuiitat ovat melkein yhtä huonossa
huudossa.»

Kardinaalin veitikkamaiset, harmaat silmät säihkyivät ihastuksesta.

»Minä olin miltei syleillä häntä »melkein» sanan takia, ja siitä saakka
olen mietiskellyt käyttikö hän sitä juutalaisten vaiko jesuiittain
hyväksi. Olen myöskin mietiskellyt mitä minun olisi pitänyt vastata.»

»Mitä sinä vastasit?» kysyi Beatrice uteliaana. »Kerroppa!»

»En, en», sanoi kardinaali. »Toivomustasi täysin kunnioittaen täytyy
minun kuitenkin kieltäytyä kertomasta. Vastaukseni oli kovin nolo. On
oikein nöyryyttävää ajatella sitä.»

»Olisithan voinut vastata, että ainakin juutalaisilla on se etu, että
he ansiosta ovat huonossa huudossa», ehdotti Beatrice.

»Rakas lapsi», sanoi kardinaali, »minun vastaukseni oli nolo, mutta
sinä olisit suonut minun vastaavan purevasti. Jos olisin vastannut
niinkuin sinä neuvoit, olisin loukannut tuota hyväntahtoista
miesraukkaa ja olisin ehkä päälle päätteeksi jälestäpäin saanut
omantunnon vaivoja. Mitä olemme me ihmiset arvostellaksemme, ovatko
muut ansiosta huonossa huudossa. Ei, ei, siihen ei meillä ole oikeutta.
Jos sisäinen olemukseni olisi vastannut ulkomuotoani, jos todellakin
olisin ollut pyhän Ignatiuksen opetuslapsi, niin olisin myöskin kyennyt
vastaamaan tavalla, joka olisi aiheuttanut hänen kääntymyksensä.»

»Puhuessamme kääntymyksestä», sanoi Beatrice, »huomaan nyt vasta kuinka
kauas olemme eksyneet »lampaastamme».

»Lampaastamme?» ihmetteli kardinaali katsahtaen veljentyttäreensä.

»Niin, minä tahdon tietää mielipiteesi — en hatusta, vaan miehestä.»

»Niin, niin tietenkin — englantilaisesta vuokralaisesta», sanoi
kardinaali nyökäyttäen päätään.

»Niin juuri, englantilaisesta vuokralaisestani — kerettiläisestä.»

»No niin», sanoi kardinaali miettivän näköisenä »sulkumerkkien»
syventyessä, »sanoistasi päättäen uskon, että sinulla voi olla hänestä
hyötyä naapurina. Annahan kun ajattelen... Sinä anastit häneltä
viisikymmentä liiraa yhdellä ainoalla sanalla, ja lapset poistuivat
siunaten sinua hyväntekijänään. Luulen, että sinä hänestä saat
suuriarvoisen naapurin — hän puolestaan sinusta ehkä kylläkin kalliin.»

Beatrice teki kädellään rukoilevan liikkeen.

»Älähän nyt suotta minua tuolla kiusaa. Vastaa nyt minulle oikein
tosissasi. Mitä sinä ajattelet hänen kääntymyksestään?»

»Kerettiläisen kääntymys on hurskas toivomme — olivatpa nuo sanat
sitten Shakespearen tai Byronin», sanoi kardinaali. »Ja varsinkin te
englantilaiset katolinuskoiset olette hartaita käännytystyössänne —
erittäinkin te _naiset_. Kerrotaanpa erään nuoren englantilaisnaisen
yrittäneen itse paavia käännyttää.»

»Onpa ollutkin paaveja, joita olisi sietänyt käännyttää. Mitä herra
Marchdaleen tulee, olen hänessä huomannut hyviä oireita. Hän myönsi,
ettei ollenkaan ollut mahdotonta, että pyhä neitsyt oli lähettänyt
meidät lasten luokse. Onhan tuo protestantin puheeksi jotenkin outoa.»

»Onpa kylläkin», sanoi kardinaali. »Jos hän tarkoitti täyttä totta, on
hänessä varmaankin ajattelijan vikaa.»

»_Josko_ hän tarkoitti täyttä totta?» huudahti Beatrice. »Miksikä hän
olisi puhunut sillä tavalla, jollei hän olisi sitä tarkoittanut?»

»Älä kysy minulta», sanoi kardinaali. »On olemassa jotakin, jota
ranskalaiset sanovat _kohteliaisuudeksi_. Voin hyvästikin kuvitella
nuoren miehen yhtyvän naisen mielipiteeseen vain _kauniin silmäparin
vuoksi_.»

»Voin vakuuttaa sinulle, ettei minun silmilläni ollut mitään tekemistä
tämän asian kanssa. Herra Marchdale puhui vilpittömän rehellisesti. Hän
sanoi uskovansa, että meidän mailmassamme ei mikään ollut mahdotonta,
että taivaan ja maan välillä oli asioita, joista ihmiset eivät voineet
uneksiakaan. Sanoipa pitävänsä aivan mahdollisena, että pyhä neitsyt
oli lähettänyt meidät lasten avuksi. Ja hän puhui ihan tosissaan. Aivan
varmasti tarkoitti hän, mitä sanoi.

Kardinaali hymähti — ehkä nuoren sukulaisensa kiihkolle.

»No niin, sitten hänessä todellakin on ajattelijan vikaa», toisti
kardinaali vielä kerran.

»Mutta mitä me voisimme _tehdä_. On kai jotakin tehtävä, johonkin
ryhdyttävä. Kun hän puolestaan on taipunut sellaiseen myönnytykseen,
on ehtinyt näin pitkälle valkeuden tiellä, on tietystikin meidän
velvollisuutemme johtaa häntä edemmäksi.»

»Epäilemättä», sanoi kardinaali.

»No, mutta miten?»

Kardinaali näytti vakavalta.

»Rukoilemalla», oli vastaus.

»Emilia ja minä rukoilemme sekä aamuin että illoin hänen kääntymystään.»

»Siinä teette oikein.»

»Mutta riittääkö se?»

»Voihan lukea messuja.»

»Oi, monsignore Langshawe lukee hänen hyväkseen kahdesti viikossa
messun linnan kappelissa.»

»Vallan oikein», sanoi kardinaali.

»Mutta onko siinä kylliksi?»

»Miksei monsignore Langshawe käy hänen luonaan — tutustu häneen —
puhele hänen kanssaan ja innostuta häntä?» kysäsi kardinaali.

»Monsignore Langshawe!» huokasi Beatrice viitaten merkitsevästi
kädellään. »Hän ei välitä mistään muusta kuin geologiasta — hän ei
puhelisi mistään muusta kuin vuorijäätiköistä ja soramuodostuksista —
eikä panisi ajattelemaan mitään muuta kuin vyöryviä jäätiköltä.»

»Hm», hymähti kardinaali.

»Mitä sitten on tehtävä?» kysyi Beatrice.

»Miksikä et, rakas lapsi, ota itse ajaaksesi asiaa?»

»Siinäpä juuri pulma onkin. Mitäpä minä — mitäpä voi nainen tällaisessa
tapauksessa?»

Kardinaali tarkasteli ametistiaan aivankuin kristallintarkastaja
kristalliaan ja veitikkamainen piirre hänen suupielissään kävi yhä
selvemmäksi.

»Lainaan sinulle Bellarminen [oppinut jesuiitta-kirjailija ja
katolisuuden kiihkeä esitaistelija] teokset — en muista miten
monta osaa niitä onkaan. Voit tutkistella niitä ja sitten kutsua
kerettiläisesi luentokursseille.»

»Oi, miksikä sinä käännät kaikki pilaksi», sanoi Beatrice.

»Bellarminestako tekisin pilaa», huudahti kardinaali. Kaukana siitä.
En ole kuullut kenenkään ottavan häntä siltä kannalta. Mutta jääköön
ehdotukseni sikseen.»

»Mutta mitä sitten —? Etkö oikein tosissasi voisi neuvoa minua. Mitä
minä voisin tehdä? Mitä voisi oppimaton naisraukka tässä tapauksessa
tehdä?»

Kardinaali nuuskasi. Tarkasti jälleen ametistiaan hymähtäen, aivankuin
olisi sen syvyydestä keksinyt jotakin erittäin hupaisaa.

»No hyvä», puhui kardinaali hitaasti, »jos oikein tiukalle ottaa, niin
voisi kenties oppimaton naisraukka panemalla kaikki voimansa liikkeelle
kutsua kerettiläisen päivälliselle. Tulen luoksesi pariksi päiväksi.
Kutsu hänet silloin.»

»Oi, miten kultaisen herttainen sinä, setä, oletkaan!», huudahti
Beatrice ihastuneena. _Sinua_ hän ei voi vastustaa.»

»En aijo ryhtyä hänen kanssaan minkäänlaisiin uskonnollisiin
keskusteluihin», sanoi kardinaali. »Mutta täytyyhän jollain tavalla
osoittaa kiitollisuuttaan sille, jolta on saanut kaksisataa liiraa —
siksipä annan sinulle siveellisen kannatukseni.»

»Ja sinä saat kuin saatkin soman, hopeisen nuuskarasian», sanoi
Beatrice.

Paina mieleesi nämä ennustavat sanat, arvoisa lukija!




XVI.


 Ventirosen linnassa 21 p. elokuuta.

 Arvoisa herra Marchdale! Minua suuresti ilahuttaisi, jos suvaitsisitte
 syödä päivällistä luonamme ensi torstaina kello kahdeksan. Setäni,
 kardinaali Udeschini, joka on tullut käymään luonani, haluaa tutustua
 teihin.

 Olen lukenut uudestaan »Sanojen miehen». Ja tahtoisin, että
 kertoisitte minulle vielä paljon kirjailijaystävästänne.

 Suosiollisesti

 Beatrice Santangiolo.

On kerrassaan ihmeellistä, mitenkä miehet toisinaan voivat ihailla
joutavia esineitä ja pitää niitä tavattoman kallisarvoisina. Peetri
Marchdale esim. ihailee ja pitää tavattoman kallisarvoisena tuota
jäykkään, aivan yleiseen tyyliin tekaistua kirjelippusta, josta
ylläoleva on jäljennös.

Alkuperäisen tekeleen käsiala on pientä ja yhteentungettua, ehkä
hieman epäselvää, mutta »omaperäistä». Paperi on sinertävää, ja
asianmukaista kulmaa koristaa pieni herttuallinen kruunu, jonka alle
nimen alkukirjaimet »B.S.» ovat omituisesti yhteensommitellut.

Kun Peetri vastaanotti kirjeen ja painoi sen kasvojaan vasten, oli hän
tuntevinaan orvokin vienoa tuoksua. Tuo hieno, hento tuoksu oli kuin
aavistus, kuiskaus, henkäys — häilyvä ja epämääräinen sekä herätti
aavistuksen hienoista tutunomaisista esineistä — vienon naisellisista,
hienon henkilökohtaisista. En tiedä, montako kertaa hän painoi kirjettä
kasvojaan vasten, tiedän vain, että kun minulla muutama kuukausi
myöhemmin oli kunnia kosketella sitä, en tuntenut muuta kuin tupakan
hajua.

En tiedä myöskään montako kertaa hän sitä luki ja tutkisteli ikäänkuin
olisi rivien välissä piillyt salaisuuksia, ikäänkuin olisi hänen
katseensa saattanut loihtia näkyviin salakirjoituksen tai keksiä
sanoille salaisen merkityksen.

Ja totta kyllä oli kirjeellä salainen syrjätarkoituksensa, mutta
sitä tarkoitusta ei Peetri tietysti voinut aavistaa. Miten olisi
hän voinutkaan arvata, että kirje vain oli välikappale ja hän itse
paavillisten salavehkeitten uhri. Miten ajatellakaan, että kirjeen
kirjoittaja tiesi aivan yhtä hyvin kuin hän itse kuka »Sanojen miehen»
tekijä oli.

Ja sitten aivan yhtäkkiä uusi huoli alkoi hänen mieltään painostaa.
Tuokion mietiskeli hän äänettömänä, otsa syvissä rypyissä. Kääntyi
sitten Marietan puoleen.

»Oletteko milloinkaan syönyt päivällistä jonkun kardinaalin seurassa?»

»En, signorino», vastasi eukko alistuvan nöyrästi.

»Minä olen joutunut kovaan pinteeseen.»

Marietta katsahti Peetriin odottaen selitystä.

»Niin, nähkääs, olen matkustanut Lontoosta saakka tänne ottamatta
mukaani hienompaa pukua kuin päivällis-takkini.»

»Mikä sellainen on?» kysyi Marietta.

»Yhdentekevää mikä se on — pääasia on, ettei se ole, mitä sen pitäisi
olla. Se ei ole mikään juhlapuku.»

»_Non é un abito nero_», sanoi Marietta pitäen velvollisuutenaan
vastata jotakin.

»No —! Ymmärrättekö nyt missä pulassa olen? Osaisitteko te ommella
minulle sellaisen?»

»Signorinolleko juhlapuvun? Ettäkö minä? Enpä vainenkaan», pudisteli
eukko päätään.

»Sitäpä minäkin ajattelin. Onko kylässä kelvollista räätäliä?»

»Ei ole, signorino.»

»Eikä koko tällä niemimaalla, vaikka etsiskelisit joka kolkasta.
Mikä neuvoksi? Mitenkä voin syödä päivällistä kardinaalin seurassa?
Uskotteko te, että kardinaali saisi halvauksen, jos herrasmies
yksinkertaiseen takkiin puettuna ilmestyisi hänen seuraansa
päivällisille?»

»Ettäkö hän saisi halvauksen? Mistä syystä, signorino?» kysäsi Marietta
räpäyttäen silmiään.

»Pitelisiköhän kardinaali häntä pahoin? Julistaisiko ehkä
kirkonkiroihin?»

»Joutavia, signorino!» Ja eukon koko asento osoitti, että Peetrin pelko
oli turha.

»Hyvä», sanoi Peetri. »Te arvelette siis, ettei mikään vaara minua
uhkaa. Te neuvotte minua häikäilemättä pukeutumaan päivällis-takkiini
ja rohkeasti esiintymään siinä.»

»En ymmärrä teitä signorino», sanoi Marietta.

»Kaiken ymmärtäminen on kaiken anteeksiantamista», sanoi Peetri.
»Ja kuitenkaan ei voi tällä tavoin laskea leikkiä englantilaisten
palvelijoiden kanssa, vaikka _heidän_ pitäisi ymmärtää pilaa, vai mitä?
Joka tapauksessa aijon nyt seurata teidän neuvoanne. Minä pukeudun siis
seurustelupukuuni ja esiinnyn siinä oikein yleväryhtisenä — hovimiehen
tavalla. Onko tuo puutarhuri — tuo mies nimittäin, joka työskentelee
puutarhassa?»

Marietta katsoi sinnepäin, minne Peetri viittasi.

»On, signorino. Sama, joka työskentelee täällä kolme kertaa viikossa.»

»Vai niin, todellako? Hän on aivan merirosvon näköinen.»

»Merirosvonko näköinen? Luigiko merirosvon näköinen?» ihmetteli eukko.

»Onpa kuin onkin», vakuutti hänen isäntänsä. »Hänellä on vihreät
housut, punainen vyö ja sininen paita — aito merirosvon puku. Hän on
tummaihoinen ja pistävän mustasilmäinen ja tukka on yhtä pikimusta
kuin »Roger pirteän». Noista merkeistä tuntee merirosvon, vaikkei hän
olekaan varsinaisessa virkapuvussaan. Vai Luigi on hänen nimensä?»

»On, signorino — Luigi Maroni. Kutsumme häntä Gigiksi.»

»Onko Gigi monipuolinen?»

»Monipuolinen?» toisti Marietta ymmärtämättä Peetrin puhetta. Uskalsi
sentään selittää oudon sanan omalla tavallaan ja vastasi:

»Ei, signorino. Hän on meidän puolen miehiä.»

Vai niin —! Meidänkö puolen miehiä? Sitä parempi. Silloin hän varmaan
osaa Ventirosen linnaan?»

»Tietenkin, signorino», vastasi Marietta nyökäyttäen päätään.

»Ja luuletteko, että hän, vaikkei olekkaan monipuolinen, suostuisi
vaihtamaan puutarhuritoimensa sanansaattajantoimeen?»

»Haluaisitteko sanansaattajan, signorino?»

»Haluaisinpa kylläkin — tuollaisen yksityisen viestinviejän. Uskotteko
että hänet saisi liikkeelle — että hän lähtisi linnaan kirjettä
viemään?»

»Tietysti, signorino. Hänen on pakko totella teidän käskyjänne,
signorino», selitti Marietta kohottaen olkapäitään ja säestäen sanojaan
vilkkain elein.

»Tehkää siis hyvin ja pyytäkää häntä siistimään pukuaan. Sillä aikaa
tekaisen minä kirjeen.»

Kun kirje oli valmis, seisoi merirosvon näköinen Luigi jo odottamassa
ja Peetri ojensi kirjeen hänelle selittäen miten hänen tulisi menetellä.

Gigi hymyili aitoitalialaiseen tapaan osoitukseksi, että ymmärsi
tehtävänsä — pisti kirjeen hattuunsa ja hatun päähänsä. Sitten lähti
hän rivakasti liikkeelle väärään suuntaan: hän ei ohjannut kulkuaan
tielle, joka vei kylän kautta, sillan yli, kierrellen kaarrellen
Ventirosen puiston veräjille, vaan pujahti suoraan Peetrin omaan
työkaluvajaan, matalaan, punatiilikattoiseen rakennukseen, joka
sijaitsi vastapäätä Marietan keittiön ovea.

Peetri oli aikeessa huutaa hänet takaisin huomauttaakseen häntä
väärästä suunnasta. Mutta sitten muuttikin hän mielensä. Hän päätti
hiukan odottaa nähdäksensä mitä miehellä oli tekeillä.

Hän odotti hetkisen ja niin selvisivät hänelle miehen hommat.

Gigi astui tuokion kuluttua vajasta kantaen tikapuita. Ne hän kuletti
rannalle ja jätti siihen. Palasi sitten ja nouti täyden sylillisen
noin jalan levyisiä ja viiden, kuuden jalan pituisia laudanpätkiä.
Sitten ryhtyi hän työhön: nosti tikapuut pystyyn ja laski ne virran yli
poikkipäin niin, että toinen pää lepäsi omalla rannalla, toinen painui
vastakkaista rantaa vastaan. Lopuksi asetti hän pitkittäin laudanpätkän
läheisimmille välipuille ja kulki niin pitkälle kuin pääsi. Jatkoi
sitten sillan rakentamista toisella laudanpätkällä, kolmannella j.n.e.,
kunnes oli päässyt virran toiselle puolelle Ventirosen alueelle.

Hän oli täten tekaissut sillan — sillan, joka tosin kyllä
keskikohdaltaan hieman huojui, mutta oli silti täysin käyttökelpoinen.
Hän oli vähentänyt matkan kolmella engl. peninkulmalla, jotka hänen
olisi täytynyt astua, jos hän olisi kulkenut edestakaisin maantietä
pitkin.

Peetri katseli ja ihmetteli.

»Ja minä kun kysyin oliko hän monipuolinen!» sopersi Peetri.
»Italialainen kyllä ymmärtää, että »hullu paljon työtä tekee, viisas
tulee vähemmälläkin toimeen.» Onhan vähän niinkuin omankäden oikeutta
tunkeutua tällä tavoin toisen alueelle — mutta painakaamme kuitenkin
tämä sukkela temppu mieleemme.»

Hän veti taskustaan herttuattaren kirjeen, luki sen uudelleen ja painoi
sen sitten kasvojaan vasten saadakseen nauttia sen tuoksusta.

»Hyvä jumala, kuinka se tuo mieleen harsokangasta!» huudahti Peetri.
»Torstaina — torstaina —! Oi jospa saisin elää torstaihin!»




XVII.


Mutta Peetrin ei tarvinnutkaan odottaa torstaihin asti — onnenoikku
johdatti herttuattaren hänen tielleen jo samana iltapäivänä.

Onhan yleiseen tunnettua, miten rajuilma äkkiä yllättää, miten
aavistamatta myrsky puhkeaa ilmoille tässä järvien ja tunturien maassa.

Kello oli noin kolmen tienoissa ja Peetri istui puutarhassaan
lukemassa. Aurinko heloitti täydeltä terältään — koko luonto paistatti
päivää.

Mutta äkkiä tuntui siltä kuin olisi luonnossa tapahtumassa muutos.
Aurinko ei paistanut yhtä kirkkaasti, varjot kävivät epäselviksi,
vähemmän jyrkiksi. Tämä oli tuskin havaittavissa, täytyi katsella
uudestaan tullaksensa vakuutetuksi, ettei kaikki ollut vain
mielikuvitusta. Hieno harso tuntui verhoavan aurinkoa ja hienosti
himmentävän sitä, kuitenkaan sitä samentamatta. Vaikka kuinka
olisi tarkastanut taivasta, ei olisi voinut huomata pienintäkään
pilvenhattaraa.

Ilma, joka koko päivän oli ollut helteinen, mutta silti kevyt ja
virkistävä ja täynnä happea — muuttui yhtäkkiä sameaksi ja tukahuttavan
painostavaksi, siinä ei ollut jälkeäkään sen tavallisesta eloisuudesta
ja se näytti ikäänkuin raskaana taakkana painostavan maata. Kaiken
yli laskeutui outo hiljaisuus — äänet, joita luonnon helmassa kuulee,
vaikenivat hetkessä: sirkka ei sirittänyt, lintu ei liverrellyt, lehti
ei liikahtanut, koko maa ikäänkuin pidätti henkeään. Virran vaahtoavat
vedet, ne tosin yhä kohisivat, mutta tämä vain selvemmin esiintoi ja
enensi tuota ääretöntä hiljaisuutta.

Vieläkään ei saattanut huomata pilvenhattaraa taivaalla — vielä
kesti tuokion... Ja sitten äkkiä ikäänkuin taikaiskusta olivat Monte
Sfioriton lumihuiput kokonaan pilviin peittyneet.

Ja pilvet levisivät hämmästyttävän nopeasti — levisivät ja laskeusivat,
pimittivät auringon, verhosivat vaippaansa Gnisin vyötäisiä myöten,
kiertelivät, kaartelivat savupyörteiden lailla Cornobastonen huippuja,
muuttivat järven safiirisinen teräksen harmaaksi, käärivät koko laakson
salaperäiseen hämäryyteen ja tenhoisaan, kalpeaan valonhohteeseen.
Keskitaivas näytti äärettömältä lyijynkarvaiselta, untuvanpehmoiselta
kunniakatokselta; sen lännenpuolista reunaa koristivat tulipunaiset
ripset, joiden alle kirkas taivaanranta loi keltaista metalliloistetta
— himmeätä vaskihohdetta.

Samassa kuului etäisyydestä ukkosen kumeata jyrinää; äkkiä paisui
se äkäiseksi paukkinaksi aivankuin olisi ensi jyrähdys ollut vain
uhkaus, joka oli jäänyt huomioonottamatta. Tuli sitten vinha, tuima
tuulenpuuska — se tuoksui metsältä, josta se oli tullutkin — ja
tempaisi mukaansa kaikki, mikä sen tielle sattui: pölyn, kellastuneet
lehvät, kukkien maahan varisseet terälehdet. Se sai puut tuskaisesti
vääntelehtimään kuin olisivat ne olleet jättiläisiä, jotka kamppailivat
näkymättömiä vihollisia vastaan. Se sai hennot ruohonvarret
vavahtelemaan ja virran teräskalvon värähtelemään. Tuokion perästä
tipahteli kaksi, kolme suurta vesipisaraa — sitten tuli vedenpaisumus.

Peetri kapusi tähystystorniinsa — se oli pieni, neliskulmainen, katolla
sijaitseva tornikammio — tarkkailemaan ja ihailemaan rajuilmaa.
Kyllä sitä kelpasikin katsella ja kuunnella! Se oli suurenmoinen ja
riehui ja raivosi kuin vihan vimmoissaan. Sellaista vesitulvaa ei
Peetri muistanut eläissään nähneensä. Järvi, lännenpuoliset huvilat
ja viinitarhat olivat kuin poispyyhkäistyt äärettömien vesimuurien
peittoon. Hän tuskin saattoi erottaa Ventirosen lähimpiä istutuksia
ja oman puutarhansa äärimmäisiä perukoita — ne olivat kuin sumuun
verhottuja. Suuret vesipisarat sinkoilivat virtaan kuin tykinkuulat
ja ponnahtivat sitten räiskyen ilmaan monin kerroin suurempina.
Ja tiilinen katos hänen päänsä yläpuolella narskui ja ratisi kuin
lukemattomat rautakenkäpeikot olisivat siellä karkeloineet. Ukkonen
jyski ja jyrisi, paukkui ja pamahteli sellaisella voimalla, että
olisi luullut suurten rakennusten romahtaen syöksyvän maahan.
Häikäisevän kirkkaat salamat viilsivät ristiin rastiin synkeän mustaa
taivaankantta. Tuuli vinkui ja vonkui, ulvoi ja uhkasi — ja pieni
tornikammio, jossa Peetri seisoi, tärisi ja tutisi tuulen iskiessä
siihen. Tuulenhenki täytti sen jäytävällä koleudellaan ja tuoksullaan.
Totisesti oli tämä ylen suurenmoista ja juhlallista.

Hänen puutarhansa käytävät lorisivat liejuisina puroina ja pensaikon
toisella puolella oleva maantie juoksi matalana, vuolaana virtana...
Siinä samassa äkkäsi Peetri keskellä tuota virtaa jotakin, joka sai
hänen sydämensä rajusti sykkimään.

Kolme sateesta likomärkää olentoa liikkui miltei juoksujalassa
maantiellä — herttuatar di Santangiolo, Emilia Manfredi ja muuan pappi.

Tuossa tuokiossa oli Peetri avopäin veräjänsä luona.

»Astukaa sisään — tehkää hyvin!» huudahti hän.

»Me olemme läpimärät — me tuomme vedenpaisumuksen taloonne», huudahti
herttuatar Peetrin viedessä heitä arkihuoneeseen.

Heistä virtasi tulvanaan vettä ja he olivat polviin saakka ryvettyneet.

»Hyvä isä! Kuinka taivaan tähden lähditte kävelylle tällaisessa
rankkasateessa?» ihmetteli Peetri aivan typertyneenä.

Herttuatar hymyili hieman hämillään.

»Ei kukaan sanonut meille, että sade oli tulossa ja niin läksimme
pitkälle kävelylle — huviksemme.»

»Te olette varmaankin aivan läpimärät — ja viluissanne», sanoi Peetri
katsahtaen toisesta vieraasta toiseen.

»Niin kyllä me olemme puolikuolleita vilusta», myönsi herttuatar.

»Enkä minä voi tarjota teille edes takkavalkeatakaan — täällä ei
ole minkäänlaisia tulisijoja», valitteli Peetri osoittaen kädellään
vetoista kylmänkoleata huonetta.

»Mutta eikö teillä ole keittiötä?» kysäsi herttuatar ja hänen
huolestuneilla kasvoillaan välähti jo pieni veitikka.

»Pääni taitaa olla aivan pyörällä Tietysti minulla on keittiö. Minäpä
käsken Marietan panna tulta pesään.»

Kumarrettuaan vierailleen poistui hän huoneesta ja läksi Mariettaa
hakemaan. Hän tapasi eukon tämän omassa pienessä kammiossa. Marietta
oli polvillaan lattialla ja luki innokkaasti rukouksiaan hypistellen
rukousnauhaansa, nähtävästi mielettömän kauhun vallassa. Pelkäänpä,
että Peetri jotenkin kiivaasti keskeytti eukon uskonnolliset
hartaudenharjoitukset.

»Olkaa hyvä ja pankaa aika valkea keittiön pesään — ja oikein nopsasti.»

Ja hän palasi vieraittensa luokse.

»Tehkää hyvin ja tulkaa tätä tietä», virkkoi hän kohteliaasti.

Hetken kuluttua räiskyi jo keittiön pesässä kunnon pystyvalkea
pölkyistä ja kuusenkävyistä. Marietta niiasi syvään herttuattarelle,
vieläkin syvemmin papille — Peetrin mielestä hän miltei polvistui
kirkonmiehen eteen tämän tehdessä pikaisen kädenliikkeen eukon pään yli
— ehkä ristinmerkin.

Pappi oli pieni, valkohapsinen, kaikesta päättäen vaatimaton kirkon
palvelija, hänen kasvonsa olivat erittäin viisaat, veitikkamaiset ja
ystävälliset; hänen kauhtanansa oli tavattoman kulunut. Varmaankin
herttuattaren kappalainen, ajatteli Peetri. Mitenkä hänen mieleensä
olisi voinut juolahtaakaan, että tämä mies oli kardinaali Udeschini?
Saattaako mitenkään ajatella, että kardinaalit käyttävät kuluneita
kauhtanoita ja näyttävät vaatimattomilta ja veitikkamaisilta?
Käyskentelevätkö he maanteillä sateessa nuorten naisten ja tyttösten
seurassa? Ja olisikohan ennen vanhaan voinut ajatellakaan heitä
_pienikasvuisiksi_? Tosin oli hänen kuluneessa kauhtanassaan punaiset
napit ja kupeilla oli punainen silkkivyö ja nimettömässä sormessa
säihkyi himmeään kultaan juotettu suuri ametisti. Mutta Peetri ei
ollut kylliksi perehtynyt kanoonisiin tapoihin ymmärtääkseen näiden
merkityksen.

Herttuatar puolestaan ei voinut aavistaa, että Peetri kaipasi
selityksiä. Muodon vuoksi virkkoi hän: »sallikaa minun esittää teidät»;
ja papin puoleen kääntyen: »kas tässä on herra Marchdale, josta ennen
olen puhunut.»

Valkohapsinen vanhus hymyili herttaisesti Peetrille ja ojensi hänelle
hienon, tuntehikkaan, vanhan kätensä.

»_È cattivo vento che non è huono per qualcuno — debbo a questa
burrasca la pregustazione d'un piacere_», sanoi hän hieman jäykän
kohteliaasti, mutta samalla herttaisen ystävällisesti, ja hänen
ijälleen ja säädylleen ominaisella tavalla.

Tietämättä varsinaista syytä kumarsi Peetri aivan vaistomaisesti
erittäin kohteliaasti, paljoa kohteliaammin kuin mitä hänen ikäisensä
ja säätyisensä mies tavallisesti kumartaa ja sopersi: »_Grand' onore_.»

Marietta asetti sitten muutaman tuolin lieden ääreen ja alkoi isäntänsä
pyynnöstä valmistaa teetä.

»Ehkäpä ensin ottaisitte pienen konjakkiryypyn», esitti Peetri. »Kuivia
vaatteita en valitettavasti voi teille tarjota, mutta eiköhän pieni
annos alkohoolia korvaisi niitä?»

Pappi-vanhus naurahti ja laski kätensä Emilian olkapäälle.

»Te olette vapauttanut tämän nuoren neitosen nöyryyttävästä
tunnustuksesta. Hän oli paraikaa kokoamassa rohkeuttansa uskaltaaksensa
pyytää teiltä juuri sitä.»

»Enpä suinkaan», väitti Emilia, syvä italialainen sävy äänessä ja kovin
totisen näköisenä.

Mutta Peetri käväsi noutamassa karahvin ja täytti jokaiselle lasin.

»Terveydeksenne! Toivonpa, ettette varsin pahasti ole kylmettyneet.»

»Oi, meillä on jo aivan lämmin», sanoi herttuatar. »Olemme kuin Noakin
arkissa Araratin vuorella.»

»On meitä oikein runsaalla kädellä kasteltu — ehkäpä siitä vielä
kasvamme. Ettepä te, Emilia, enkä minäkään sitä suinkaan surisi»,
arveli pappi.

Herttuattaren poskille oli noussut heleä puna ja hänen silmänsä
olivat tavattoman säteilevät. Tukka oli joutunut epäjärjestykseen,
valahtanut ohimoille ja aaltoili otsalla vapaina, viehkeinä kiharoina.
Keittiössä oli hämärä, sitä valaisi vain takkavalkean hohde, joka
kummasti kisaili katossa ja seinämillä saaden Marietan kuparikannut
ja -kasarit välkkymään. Sade yhä rajusti räiskyi, tuuli vinkui
savutorvessa, salamat välähtelivät ja ukkonen jyrisi. Peetri katsahti
herttuattareen — ja siunasi sielussaan rajuilmaa. Siinä istui hänen
herttuattarensa läpimärkänä, aivan kuin kotonaan, hänen keittiössään,
hänen takkavalkeansa ääressä, heloittavin poskin, säteilevin silmin
ja tukka ihastuttavassa epäjärjestyksessä — mikä ihmeitten ihme! Ja
sanomaton ihastus veti hänen sydämensä ikäänkuin sykkyrälle. Ja tuo
tuoksu, hieno, salaperäinen, tenhoisa tuoksu, joka huokui herttuattaren
olennosta, ei suinkaan ollut omiaan Peetrin liikutusta laimentamaan.

»Pahastuisitteko te», — ja herttuatar heitti vallattoman silmäyksen
Peetriin — »jos ottaisin hatun päästäni, sillä se on oikea vesisäiliö
ja siitä tipahtelee koko ajan vettä niskaani.»

Herttuatar riisui hatun päästään — sepä lennätti Peetrin aivan onnen
kukkuloille.

»Oi, tehkää hyvin —», vastasi hän innoissaan.

»Ota sinäkin, Emilia kulta, hattu päästäsi», kääntyi herttuatar nuoren
tytön puoleen.

»Ihailkaa miehen älykkäisyyttä», sanoi pappi. »Minä jo pyyhkäisin sen
päästäni tullessani sisään.»

»Sallikaa minun ripustaa ne naulaan», pyysi Peetri.

Ihmeellistä oli pidellä _hänen_ hattuaan kädessään — se oli melkein
samaa kuin kosketella häntä itseään. Salaa siveli hän sillä poskeaan,
ennenkuin ripusti päähineen naulaan. Ja hieno tuoksu, joka vastauksena
hänen hyväilyynsä lehahti häntä vastaan, ei suinkaan ollut omiansa
tyynnyttämään hänen tunteittensa kuohua.

Marietta asetti pöydälle teevehkeet, kauniit siniset, kiinalaiset
kupit, tulen hohteessa kimaltelevat hopeat, valmiiksi laitettuja
voileipiä, paahdettua leipää ja leivoksia.

»Rohkenisinko pyytää teitä olemaan niin ystävällinen, että kaataisitte
teetä kuppeihin?» kysäsi Peetri herttuattarelta.

Herttuatar toimi sitten emäntänä. Kaatoi teetä kuppeihin ja Peetri
seisoi vieressä ja vastaanotti kupit hänen kädestään ja tarjosi
vieraille. Nuoren miehen sydän sykki melkein kuuluvasti. Kerran
herttuattaren sormenpäät sipaisivat hänen kättään — miltähän mahtoi
tuntua? Tuo lumoava tuoksu yhä kiiri ilmassa ja huumasi hänet kokonaan.
Hänestä tuntui kuin olisi hiljainen, tenhoisa ääni kuiskannut hänen
korvaansa ihmeellisiä salaisuuksia.

»Miksikähän me italialaiset niin harvoin juomme teetä», ihmetteli
pappi-vanhus. »Joka kerta teetä juodessani, päätän nauttia sitä
useammin. Muistan, miten lasna ollessani äidit käyttivät sitä
lääkkeenä; sitä oli vain apteekista saatavissa.»

»Se on nykyään jo käytännössä Roomassa — valkoisten joukossa», sanoi
herttuatar.

»Valkoistenko joukossa?» huudahti kardinaali teeskennellen kauhua.
»Sitä sinun ei olisi pitänyt kertoa, ennenkuin olen saanut teeni
juoduksi. Nytpä minusta tuntuu kuin minäkin noudattaisin vastustajiemme
kevytmielistä elintapaa.

»Päinvastoin tämä tieto kai maustaa teesi», naurahti herttuatar.
»Emmekä me saa syytää kaikkia vastoinkäymisiämme vastustajiemme
niskoille — moni heistä ei ole niinkään valkoinen kuin miksi hänet
leimataan. Se joukko olisi suureksi osaksi siivoa väkeä — jolleivät
olisi niin läpeensä arki ihmisiä.»

»Jos tuolla tavalla puolustat valkoisia, kun minä kerran tulen
paaviksi, niin julistan sinut kirkon kiroihin», uhkasi pappi. »Sitä
ennen voit kertoa minulle mitä sinulla on mustia vastaan?»

»Mustat ovat, lukuunottamatta muutamia poikkeuksia mustempia kuin
miksi heidät kuvataan: mutta hekin olisivat tavallaan siivoa väkeä —
jolleivät olisi niin kovin kunnianarvoisia. Siksi Rooma onkin aivan
mahdoton olinsijaksi sille, joka rakastaa ihmisten seuraa. Valkoisten
seurassa on kovin arkipäiväistä — mustien joukossa taasen kuolettavan
ikävää.»

»Omituista on», virkkoi pappi, »että kummankin puolueen päämies kantaa
vastustajansa värejä. _Meidän_ päämiehemme käy valkoisissa — kun taas
_heidän_ ajelee joka päivä katuloilla mustissa.»

Tämän tuttavallisen puhelun aikana sai Peetri mielin määrin ihailla
herttuatarta.

»Kenties ette vielä ole siinä ijässä, että ymmärrätte panna arvoa
nuuskalle?» puheli pappi ottaessaan esille hienon, hopeisen
nuuskarasian. Hän avasi kannen ja tarjosi Peetrille.

»Päinvastoin — kiitän nöyrimmästi», vastasi Peetri ja nuuskasi kuin
vanha tottunut ainakin.

»Miten ihmeessä osaatte nuuskata aivastelematta?» huudahti herttuatar
hämmästyneenä.

»Kauan aikaa sitten työskentelin diplomaattisella uralla ja silloin oli
tämäkin taito omattava.»

Emilia Manfredi katsahti Peetriin suurin, hämmästynein silmin ja
huudahti:

»Miten kummallista!»

»Eipä puoleksikaan niin kummallista, kultaseni, kuin jos se todellakin
olisi totta», selitti herttuatar.

»Oh? Eikö se ole totta?» sopersi Emilia pettymyksen pimentäessä hänen
katseensa.

Sillä välin tarkasteli Peetri papin kädessä olevaa nuuskarasiaa,
ihaili sen siroja lehti- ja kukkakoristeita sekä kanteen kaiverrettua
vaakunaa. Jospa hän olisi voinut arvata, minkä osan hän oli näytellyt
nuuskarasian hankkimisjutussa — taikka mitä osaa _se_ vielä tulisi
näyttelemään hänen elämässään! Arvoisa lukija, paina vieläkin kerran
mieleesi nämä ennustuksen sanat!

»Luulen, että rajuilma kohta on ohi», sanoi pappi.

»Sen pahempi», ajatteli Peetri.

Sadekuuro ja myrsky olivat todellakin miltei ohi, ukkonen jyrähteli
vain etäisyydessä ja taivas oli alkanut kirkastua.

»Vielä on meillä pulmallinen asia ratkaistavana. Mitenkä pääsemme
Ventiroseen? Tiet ovat kovin kuraisia — vajoisimme aivan liejuun?»

»Jospa tahtoisitte olla niin erinomaisen hyvä —», alkoi Peetri.

»Ja mitä sitten —?» kysäsi herttuatar.

»Ja sallia minun käydä linnassa hankkimassa teille vaunut.»

»Sitä minä en suinkaan salli», vastasi herttuatar ankarasti. »Eikö
täällä ole ketään muuta viestin viejää?»

»En mielelläni lähetä Mariettaa ja muita ei ole talossa. Mutta vakuutan
teille, että minusta olisi erittäin hauskaa itse käydä linnassa.»

Herttuatar pudisteli päätään ja hymyili Peetrille leikillisen
säälivästi.

»Todellako? Säälin teitä! Siitä hauskuudesta täytyy teidän
valitettavasti luopua. Ei saa vaatia liikoja tässä murheen laaksossa.»

»No, hyvä», sanoi Peetri, »tiedänpä toisenkin keinon. Voisittekohan
kulkea kapeata porrassiltaa pitkin?»

»Mitenkä?» — kysäsi herttuatar.

»Virran yli johtavan porrassillan voisin ehkä tekaista.»

»Luulen, että on lakannut satamasta», arveli pappi tähystellen ikkunaan
päin.

Peetri nousi paikaltaan, poistui ovelle, avasi sen ja kurkisti ulos.

»Tosiaankin —! On lakannut satamasta», sanoi hän koettaen salata apeata
mieltään.

Myrskypilvet repesivät ja hävisivät aivan yhtä nopeasti kuin olivat
syntyneetkin. Pohjoinen taivas oli kirkas ja pilvetön — siinsi
säihkyvän sinisenä seinämänä. Tumma pilvenpeite painui etelään
päin. Äkkiä aurinko puhkaisi pilvet, loi ensin Monte Sfioriton
lumenpeitteiset huiput kultaan, antoi sitten sädevirtojensa
silmänräpäyksessä tulvia yli koko maiseman ja vuodattaa yltympäri
tenhoisaa, kellertävää hohdetta moniväristen usvapyörteitten kohotessa
— miltei päärlypylväitten kaltaisina — sitä kohti. Ja kaikki märät
pinnat, lehvät, nurmikot, puunrungot, talojen katot ja Gnisin karut
kalliot säihkyivät puhtaassa kullassa.

Raikas ilma puhalsi keittiöön ja täytti sen märän maan omituisen
kirpeällä tuoksulla. Pappi, herttuatar ja Emilia asettuivat myöskin
avonaiselle ovelle.

»Voi, miten surkean näköinen puutarhanne on!» huudahti herttuatar.

Ja kovin kourin oli rajuilma todellakin pidellyt puutarhaa. Kukat
oli se luhistanut maahan — ne viruivat siinä liejussa, nurmikoille
oli se viskellyt huiskin haiskin lehviä ja muutamista puista
riistänyt oksiakin. Jokaista ruusupensasta ympäröivät vaaleanpunaiset
ruusulehtinietokset. Ja käytävillä oli lukemattomia lätäkköjä, jotka
päivänpaisteessa loistivat kuin tulessa.

»Puutarhuri voi tuon kaiken järjestää entiselleen», virkkoi Peetri
huomatessaan kuinka verrattain pienen verotuksen rajuilma oli häneltä
vaatinut korvaukseksi suomastaan mielihyvästä.

»Meidän hattu-poloisemme, miltä ne näyttävätkään!» valitteli herttuatar
tarkastaessaan koristehienouksia, jotka sade kokonaan oli pilannut.
Pelkään pahoin, ettei mikään puutarhuri voi saada _näitä_ entiselleen.»

»Näyttää hyvin epäkohteliaalta, mutta minun on kai nyt mentävä siltaa
rakentamaan», sanoi Peetri.

»Ja hän viskasi tikapuut virran poikki ja asetti laudanpätkät samalla
tavalla kuin oli nähnyt Gigin tekevän edellisenä päivänä.

»Miten sukkelaa — ja yksinkertaista niinkuin kaikki nerokkaat
keksinnöt!» naurahti herttuatar.

Peetri viittasi kädellään aivan kuin olisi tahtonut vaatimattomasti
kieltäytyä ottamasta vastaan kiitosta, mutta kuitenkin, häpeä
tunnustaa, omisti hän itselleen kunnian keksinnöstä.

»Tässäpä vaaditaan uskallusta», ajatteli herttuatar katsellessaan
kapeata porrassiltaa ja hyrskivää, vihreätä vettä.

Ja tarttuen hameensa helmoihin astui hän rohkeasti »sillalle»
suoriutuen vaikeasta tehtävästä ilman pienintäkään seikkailua. Pappi ja
Emilia tarttuivat myöskin »hameisiinsa» ja seurasivat häntä.

Päästyään toiselle rannalle pysähtyi herttuatar ja katsahti hymyillen
Peetriin.

»Koska olette näin tehokkaalla tavalla vähentänyt asuntojemme
keskinäistä välimatkaa, toivon että itsekin käytätte siltaa hyväksenne
milloin vain sopiva tilaisuus tarjoutuu, esimerkiksi torstaina.»

»Kiitän nöyrimmästi», sanoi Peetri.

»Onhan mahdollista, että me kaikki vielä kuolemme veden tulvan
aiheuttamasta vilustuksesta», jatkoi herttuatar. »Ehkä osoittaisi se
naapurimme puolelta ystävällisyyttä, jos hän huomenna kävisi vointiamme
kysymässä. Tulkaa kello neljä ja jos vielä olemme elävien joukossa,
saatte taasen hyppysellisen nuuskaa», sanoi hän naurahtaen.

»Minä jumaloin teitä», ajatteli Peetri. Mutta ääneen vastasi hän:
»Tulen suurimmalla mielihyvällä.»

       *       *       *       *       *

Samana iltapäivänä päivällistä syödessään sanoi hän Marietalle:
»kerronpa teille, että silta on rakennettu Acon yli. Lombardia
on nyt kadottanut yhden vertauskuvistaan. Mutta miksi — suonette
anteeksi kysymykseni tutunomaisen sävyn — miksi käyttää herttuattaren
kappalainen punaisia sukkia?»

»Herttuattaren kappalainen —?» toisti Marietta rypistäen otsaansa.

»Niin — herttuatar di Santangiolon kappalainen. Hänellä oli punaiset
sukat ja hopeasolkiset jalkineet.

Onko se teistä oikein sopivaa — eikö se kirkon palvelijalle ole hiukan
kevytmielistä?»

»Kuka —? Ketä te tarkoitatte —?» kysäsi Marietta.

»Tarkoitan tietenkin herttuattaren kappalaista, joka kävi täällä
iltapäivällä.»

»Herttuattaren kappalaista?» ihmetteli eukko. »Onko hän tänään
käynyt täällä? Ei, ei hän ole käynyt tänään meillä. Mutta hänen
korkea-arvoisuutensa ruhtinaskardinaali Udeschini kävi täällä tänään
iltapäivällä.»

»Mitä te sanotte?» huudahti Peetri.

»Niin», pääsi Marietalta.

»Oliko tuo kardinaali Udeschini — tuo pieni, hyväntahtoisen ja
herttaisen näköinen vanhus?»

»Oli kuin olikin — herttuattaren setä», selitti Marietta.

»Auta armias!» huoahti Peetri. »Minä laskin leikkiä hänen kanssaan
hyvän toverin lailla!»

»Niin», sanoi Marietta.

»Älkää turhia höpiskö», itsehän te keittiössänne kestitsitte häntä
teellä», sanoi Peetri.

»Kuinka?» kysyi Marietta.

»Ehkäpä kaikki oli parahiksi. En tiedä olisinko käyttäytynyt ihmisiksi,
jos olisin tiennyt kuka hän oli», ajatteli hän sitten.

»Kardinaalin tulo esti salaman iskemästä taloomme», ilmoitti Marietta.

»Vai todellako?» huudahti Peetri.

»Aivan niin, signorino. Salama ei milloinkaan iske taloon, jossa
vierailee hänen ylhäisyytensä ruhtinaskardinaali.»

»Ymmärrän — ei se uskaltaisi. Mutta iskiköhän se joka taloon, missä
kardinaali ei vieraillut?»

»En usko sitä, signorino. _Ma non fa niente._ Rajuilma oli kamala —
aivan kauhea. Salama oli juuri iskemäisillään meidän taloomme, kun
hänen ylhäisyytensä kardinaali astui sisään.»

»Hm», sanoi Peetri. »Silloin on sekä teillä että minulla syytä uskoa,
että kaitselmus hänet meille lähetti.»




XVIII.


»Minun kellossani on jokin vika», sanoi Peetri seuraavana päivänä.

Ja tosiaankin liikkuivat kellon osoittimet kovin hitaasti, oikein
kiusallisen hitaasti.

»Ihme ja kumma, ettei siitä olisi mitään hyötyä, vaikka niitä siirtäisi
eteenpäinkin», ajatteli hän.

Hän tarkasteli niitä ja pakoitti itsensä sitten odottamaan kotvan
aikaa, ennenkuin uudelleen ryhtyi niiden tutkimiseen, ja tuo lyhyt
väliaika tuntui hänestä ijäisyydeltä. Kärsimättömänä kuljeskeli
hän edestakaisin tuprutellen mauttomia haikuja. Pysähtyi sitten
hämmästyneenä eikä ollut uskoa silmiään kun osoittimet pilkallisen
kohteliaasti — niin hän ainakin kuvitteli — todistivat, että hänen
ijäisyytensä olikin vain neljännestunti.

»Ja minä olen Kantin uskollisena oppilaana pilkannut ajan ulkokohtaista
todellisuutta. Oi sinä hitaasti kuluva aika, sinä kurja kuhnustelija!»
huudahti hän puiden nyrkkiä avaruudelle, ajan viattomalle puolisolle.

»Eihän pikku osoitin milloinkaan pääse neljän kohdalle», valitti
Peetri epätoivoisena tarkastaessaan uudelleen kelloaan. Se oli
vasta puoli neljä. Hän virnisteli vihoissaan valkoiselle, sileälle
kellotaululle ja lauhduttaakseen mieltään sätti sitä pahanpäiväisesti.
»Sinä olet sydämetön, sinä olet tunteeton — sinussa on vain hitaasti
ja säännöllisesti pyöriviä rattaita ja vietereitä. Sinä olet yhtä
epäinhimillinen kuin ranskalainen virkamies. Oletko sinä miehen kunnon
toveri, miehen, joka on menehtymäisillään kärsimättömyyteensä?» Hän
asetti kellonsa puutarhapöydälle ja kesti lujana nuo viimeiset,
loppumattomat minuutit. Kello neljännestä vailla neljä kulki hän
virran poikki. »Jos tulen liian varhain, niin sille ei mahda mitään»,
arveli hän ja valitsi niin kahdesta pahasta vähemmän pahan uhmaten
kaitselmusta.

Hän astui virran poikki ja seisoi nyt ensi kerran Ventirosen alueella
— seisoi samalla paikalla, mistä hän niin monesti oli puhellut yli
vaahtoavan virran. Hän katseli taloansa ja puutarhaansa ja tarkasteli
nyt ensi kerran niitä niin sanoakseni herttuattaren näkökannalta.
Hänen mielestään ne ikäänkuin kuuluivat menneisyyteen — eilispäivään,
joka oli häipynyt etäisyyteen. Aidattu puutarha ja kaksikerroksinen
asuinrakennus juovikkaine ikkunakaihtimineen näyttivät hänestä nyt
omituisen pieniltä ja vaatimattomilta — jopa mitättömiltäkin. Hän
käänsi niille selkänsä — eikä katsonut enää taakseen. Tietysti palaisi
hän niitten luokse illemmällä, mutta silloin kaikki olisi toisin. Uusi
luku oli silloin liitetty ihmiskunnan historiaan, suuri tapahtuma,
tärkeä edistysaskel piirretty sen kirjoihin. Hänet oli ystävänä
vastaanotettu Ventirosen linnassa. Hän ei enää ollut vain muukalainen,
joka satunnaisen naapuruuden nojalla sai ystävällisen tervehdyksen.
»Jää» — joka tosin tavallaan jo oli murtunut, vaikkakin sitä vielä oli
olemassa ylen runsaasti — sulaisi kyllä sitten vähitellen. Aikakausi
oli kulunut — uusi oli jo koittamassa.

Siis käänsi hän selkänsä Villa Florianolle, nousi reippaan rohkeana
avaroita nurmikkorinteitä myöten, huojuvien puitten siimeksessä —
siihen suuntaan, johon hän neljä erikoista kertaa oli nähnyt _hänen_
katoavan — kohti linnaa, joka kohosi hänen silmäinsä edessä komeana
ja kauniina. Sen rakennustyyli oli omituisen säännötöntä. Vanhimmat
osat olivat jylhän keskiaikaisia — järvelle päin viettävä linnoitus
raskaine, ympyriäisine torneineen, joissa ammotti ampuma-aukkoja —
harmaine muureineen, joihin ajan hammas oli iskenyt merkkinsä, myrskyt
ja sateet painaneet leimansa. Ja siellä täällä näki vihertävää sammalta
ja metsistyneitä, kiemurtelevia köynnöskasveja. Muutamat osat olivat
suorakulmaisia, punakipsisiä, kirjokoristeisia ja ikkunoitten välisissä
pinnoissa oli omituisia, vertauskuvallisia vaalenneita seinämaalauksia.
Lisärakennukset olivat aivan uudenaikaista tyyliä — lukemattomine
kummanoutoine veistokoristeineen, torninhuippuineen, pikku torneineen
ja korkokuvineen — hohtavaa marmoria — kaikki ihmeellisen kevyttä,
iloista ja kodikasta. Peetrin mielestä näytti tämä erinomaisen
kauniilta Italian kirkkaassa ilmassa, Italian sinitaivasta vasten.

»Tämä talo sopii hänelle yhtä hyvin kuin kaunis, siro puku. Siinä on
aivan erikoisen personallinen leima.»

Peetrin hiljalleen lähestyessä linnaa soi herttuattaren ääni
lakkaamatta hänen korvissaan, hänen sanansa ja lauselmansa muistuivat
yhä uudelleen hänen mieleensä.

Suuren, avaran marmoriterassin toinen kolkka oli järjestetty
ulkoilma-huoneeksi. Valkoinen telttakangas oli pingoitettu
suojakatokseksi; lämminväriset matot peittivät kivilaattoja; pientä
pöytää, jossa oli kirjoja y.m. tavaroita, ympäröivät mukavat korituolit
värikkäine tyynyineen.

Herttuatar nousi ja tuli hymyillen häntä vastaan.

Hän ojensi Peetrille kätensä — ensi kerran. Se oli lämmin — sähköisen
lämmin, pehmeä — naisellisen pehmeä, kiinteä ja eloisa — todisti
vilkkautta ja temperamenttia. Peetri olisi mielellään kumartunut sen
yli ja painanut siihen huulensa. Hän olisi melkein saattanut tehdä sen
loukkaamatta italialaista seurustelutapaa. Mutta tietysti hän vain
yksinkertaisesti kumarsi ja päästi sen sitten.

»_Mi trova abbandonata_», sanoi herttuatar ja vei vieraansa
terassin päähän. Hänen äänensä oli ihmeellisen soinnukas, hänen
puhuessaan italiankieltä. Hän venytteli ääntiöitä ja lausui kerakkeet
huolimattoman epäselvästi italialaisten naisten tapaan, jotka siten
saivat puheeseensa sametinpehmeän sävyn. Hän ei kuitenkaan ollut
italialainen, ei, kaikeksi onneksi oli hän englantilainen ja tämä
seikka vain lisäsi hänen sulojaan. »Setäni ja veljentyttäreni ovat
menneet kylään. Odotan heitä kotiin tässä tuokiossa — toivottavasti ei
teidän siis kauan tarvitse kaivata nuuskaanne.»

Hänen veitikkamainen hymynsä kohtasi Peetrin silmiä kuin pieni
valonvälähdys. Pyytäen kohteliaasti Peetriä istumaan, asettui hän itse
entiselle paikalleen korituoliinsa ja nojasi päänsä vaaleanpunaista
silkkityynyä vasten. Noudattaen herttuattaren ystävällistä kutsua
istahti Peetri vastapäätä olevaan korituoliin. Ja epäilemättä rukoili
hän mielessään hartaasti, että herttuattaren setä ja veljentytär
pysyisivät kylässä koko iltapäivän. Veljentyttärellään tarkoitti
herttuatar varmaankin Emiliaa, ajatteli Peetri, ja tämä ystävällinen
nimitys miellytti häntä. »Miten kaunis tukka hänellä on!» tuumi
Peetri ihaillen noita säihkyvän ruskeita suortuvia, jotka piirtyivät
vaaleanpunaista silkkitaustaa vasten.

Mutta ääneen virkkoi hän: »Oi, olen tottunut odottamiseen», ja muisteli
mielessään tämän äärettömän pitkän päivän äärettömän pitkää odotusaikaa.

Herttuatar otti pöydältä viuhkan ja levitti sen polvelleen. Leikiten
aukoi ja sulki hän sitä hitaasti. Huomatessaan, että Peetri tarkasteli
sitä, ojensi hän sen kohteliaasti vieraalleen. (Minä puolestani uskon,
että Peetrin silmät olivat kiintyneet käsiin, jotka pitelivät viuhkaa
eikä viuhkaan — mutta sehän on pikku asia.)

»Minä sattumalta näin sen pari päivää sitten Roomassa. Se on tietysti
vain viime vuosisadan ranskalaisten viuhkain jäljennös, mutta se oli
mielestäni soma, ja siksi ostin sen.»

Viuhka oli valkoista silkkiä ja sitä verhosi hieno, kalpeankellertävä
harso — kalpean kellertävä kuin kuihtuneet keltaiset ruusut. Pienet,
pyöreät lemmenjumalat liitelivät siinä kevyissä pilvenhattaroissa.
Varsi oli helmiäistä ja sen yläosaa koristivat moninaiset leikkaukset
sekä erikokoiset opaalit, jotka hehkuivat vihertävän punaisina.

»Se on todellakin hyvin kaunis ja erikoinen», myönsi Peetri. »On kuin
suuren perhosen siipi, eikö niin? Mutta ettekö pelkää opaaleja?»

»Minäkö pelkäisin opaaleja?» ihmetteli herttuatar. »Minkätähden?»

»Ellei sattumalta ole syntynyt lokakuussa, sanotaan niiden tuottavan
onnettomuutta.»

»Minun syntymäpäiväni on kesäkuussa — mutta en mitenkään voi uskoa,
että tällaiset somat opaalit tuottavat onnettomuutta», naurahti
herttuatar ottaen viuhkan, jonka Peetri hänelle ojensi. Hän siveli
sormenpäillään muutamaa suurenlaista opaalia.

»Ettekö ole ollenkaan taikauskoinen?» kysyi Peetri.

»En — toivottavasti en», vastasi herttuatar. Me emme saa olla
taikauskoisia — ettekö tiedä sitä?»

»Todellako?» ihmetteli Peetri. »En sitä tiennyt.»

»Taikausko on meillä kiellettyä ylellisyyttä. Mutta te —? Oletteko _te_
taikauskoinen? Pelkäättekö _te_ opaaleja?»

En tiedä uskaltaisinko kantaa tuollaisia kiviä. Missään tapauksessa
en katso ylellisyydeksi kaikkea taikauskoa, vaikka mielelläni kyllä
tahtoisin päästä omastani. Se on useinkin hyvin painostavaa. Mutta en
voi vapautua tuosta päähänpistosta, että ilma on täynnä ilkeitä pikku
paholaisia, jotka meitä väijyvät tehdäkseen meille kepposiaan. Emmehän
ollenkaan tiedä, minkälaiset olosuhteet heidän työtään edistävät, mutta
yleisestihän uskotaan, että annamme heille otollisen tilaisuuden,
jos kannamme opaaleja, tai istumme kolmetoista henkeä pöydässä, tai
ryhdymme johonkin erikoiseen perjantaina. Tietenkin me tuollaista
vältämme.»

Herttuatar katsahti Peetriin epäilevänä ja kysäsi:

»Uskotteko te todella tuohon kaikkeen?»

»Enpä tosiaankaan. Mutta kun pikku lapsena noita juttuja kuulee, niin
ne ikäänkuin jäävät vereen. Enhän minä niihin usko, mutta pelkään niitä
kuitenkin sen verran, että ne vaikuttavat minuun hieman painostavasti.
Kansa esim. uskoo »pahaan silmään». Kuinka voisikaan oleskeltuaan
jonkun aikaa Italiassa, jossa kaikilla on lukemattomia taikoja »pahaa
silmää» vastaan, olla siihen puolittain uskomatta?»

Herttuatar pudisti päätään naurahtaen.

»Minä olen oleskellut moniaita vuosia Italiassa, enkä kuitenkaan usko
siihen edes neljännesosittainkaan.»

»Kadehdin teidän mielenlujuuttanne. Mutta vaikkakin katolilaiset
katsovat taikauskoa kielletyksi ylellisyydeksi, on kuitenkin monta
hyvää katolilaista, jotka siihen uskovat.»

»_Hyviä_ katolilaisia on kovin harvassa. Tuota sanaa käytetään
yleisesti aivan väärässä merkityksessä. Ollaksensa _hyvä_ katolilainen
ei suinkaan riitä, että tunnustaa itsensä katolilaiseen kirkkoon
kuuluvaksi, käy sunnuntaisin messussa ja on perjantaisin lihaa
syömättä. Ollaksensa hyvä katolilainen, täytyy olla pyhimys, ei
vähempää — eikä vain muodollinen pyhimys, vaan tosi pyhimys, pyhimys
sekä ajatuksissa, tunteissa että puheissa ja töissä. Mikäli on
taikauskoinen — sikäli on _huono_ katolilainen. Jos mailma olisi täynnä
hyviä katolilaisia, olisi tuhatvuotinen valtakunta maan päällä jo
olemassa.»

»Tai yhtä hyvin, jos mailma olisi täynnä hyviä _kristityltä_ — eikö
niin?» kysyi Peetri.

»Nuo kaksi käsitettä merkitsevät aivan samaa», vastasi herttuatar
lempeän veitikkamainen uhma silmissään.

»Armoa!» huudahti Peetri. »Eikö protestanttikin voi olla hyvä
kristitty?»

»Voi kyllä. Protestantti voi tietämättään olla katolilainen», selitti
herttuatar.

»Niinkö —?» ihmetteli Peetri.

»Asia on aivan selvä. Ei voi olla kristitty olematta katolilainen.
Jos uskoo kristinuskon totuuksia sikäli kuin on ollut tilaisuudessa
oppia niitä tuntemaan, ja pyrkii elämään kristillisen siveysopin
mukaisesti, _on_ katolilainen, on katolisen kirkon jäsen joko
tieten tai tietämättään. Katsokaa, ihmiseltä ei voi ryöstää hänen
perintöoikeuttaan.»

»Tuohan kuulostaa sangen vapaamieliseltä ja kuitenkin on katolilaisia
yleensä syytetty ahdasmielisyydestä uskonasioissa», arveli Peetri.

»Kuinka voisivat he olla katolilaisia, jos he olisivat ahdasmielisiä.
Jos protestantti käyttää järkeään ja on johdonmukainen, ei hän pitkäksi
aikaa voi jäädä itsetiedottomaksi katolilaiseksi. Perehdyttyään
johdonmukaisesti asioihin, haluaa hän myöskin liittyä kirkon
vakinaiseksi jäseneksi. Ajatelkaamme vain Englantia. Kääntyneitten luku
kasvaa säännöllisesti vuosittain.

»Mutta englantilaiset pitävät kunnianaan olla epäjohdonmukaisia. Niinpä
otaksuttavasti Englannin kansan enemmistö vielä moniaita vuosisatoja
tulee vastustamaan kääntymystä — vai mitä arvelette? Nykyään ollaan
yleensä kovin välinpitämättömiä uskonasiain suhteen — se kuuluu ajan
henkeen — ja katolilaisuus asettaa suuria vaatimuksia. Jo yksin
mukavuussyistä pysytään protestantteina.»

»Ja monet englantilaiset myöskin sen vuoksi, että tahtovat purjehtia
omassa purressaan — eivätkä halua sekoittua ulkolaisiin publikaaneihin
ja syntisiin — eikö niin?» kysyi herttuatar.

»Aivan niin. Olemme saarelaisia ja farisealaismielisiä», sanoi Peetri.

»Mitä välinpitämättömyyteen tulee, johtuu se varmaankin nuoruudesta
ja kokemattomuudesta», jatkoi herttuatar hymyillen. »Ei voi joutua
läheiseen yhteyteen tosielämän kanssa — murheen, suuren riemun,
koettelemuksen, synnin tai ylevän hyveen, kuoleman tai uuden olemuksen
syntymisen taikka muitten elämän suurten ihmeellisten ilmiöitten kanssa
— ja sittenkin pysyä välinpitämättömänä uskonasiain suhteen. Vai mitä
sanotte?»

Joutuessaan tekemiseen elämän suurten, ihmeellisten ilmiöitten kanssa
on ihmisellä uskonnolliset hetkensä», myönsi Peetri. »Mutta ne ovat
kovin lyhytaikaisia, eikö niin?»

»Niitä voi viljellä — voi elvytellä. Pikku holhokissani
Emiliassa opitte tuntemaan hyvän katolilaisen. Hän tahtoo ruveta
laupeudensisareksi ja omistaa koko elämänsä köyhille.»

»Niinkö! Sääli tyttöä. Hän on kovin suloinen. En ole milloinkaan nähnyt
somempia ruskeita silmiä kuin hänen.»

»Uskonpa, että muutaman vuoden kuluttua nuo suloiset, ruskeat silmät
katselevat laupeudensisaren päähineen alta. Eikä tyttö suinkaan ole
säälittävä. Nunnat ja laupeudensisaret ovat mielestäni onnellisimpia
ihmisiä mailmassa — ja tietysti myöskin papit. Oletteko esimerkiksi
tavannut onnellisempaa ihmistä kuin minun setäni.»

»En ainakaan ketään herttaisempaa ja ystävällisempää», sanoi Peetri.
»Hänellä on ihmeellisen miellyttävät vanhat kasvot.»

»Hän onkin ihmeellinen vanhus. Tahtoisin kovin mielelläni pidättää
hänet luonani koko loppukesän, vaikkakin hän nyt sanoo pistäytyneensä
tänne vain viikoksi. Ollessaan Roomassa tekee hän liian ahkerasti
työtä. Olen kuullut kerrottavan, että hän on ainoa kardinaali, joka
henkilökohtaisesti pitää huolta nimikirkostaan. Mutta täällä maalla
on hän aamusta iltaan ulkosalla Emilian kanssa. Hän on yhtä nuori
mieleltään kuin holhokkini. Yhdessä leikkivät he kuten lapset ja
heidän elämänriemuaan katsellessani tunnen minä itseni yhtä vanhaksi
ja vakaantuneeksi kuin joku herra Kenneth Grahame'n olympialaisista
sulottarista.

Peetri naurahti. Seurasi sitten lyhyt vaitiolo, jonka aikana Peetri
sattumalta katsahti laaksoon päin.

»Kas vain!» huudahti hän. »Joku on värjännyt vuoren vihreäksi.»
Herttuatar käännähti ja hänkin huudahti hämmästyksestä.

Ihmeellisen valoheijastuksen tai jonkinlaisen sädetaittumuksen
vaikutuksesta oli Monte Sfioriton lumipeite muuttunut kirkkaan
vihreäksi, aivan kuin olisivat siihen sattuvat säteet kulkeneet
smaragdien läpi. Molemmat katselivat ja ihailivat sitä ääneti hetkisen.
Näky oli tosiaankin ihana ja samalla yllättävä — päivänpaisteiset
nurmikot, upeat puut, sininen tunturijärvi ja kirkkaan vihreät
vuorenhuiput olivat hurmaavia.

»Nuo lumihuiput purjehtivat aina väärällä lipulla», sanoi Peetri. Olen
nähnyt niiden pöyhkeilevän sateenkaaren kaikissa väreissä, mutta en
vielä koskaan valkeissa.»

»Ettehän toki senvuoksi moiti niitä. Viattomiahan ne ovat. Sen
vaikuttaa etäisyys, ilma ja aurinko.»

Hän sulki viuhkansa leikiteltyään sen kanssa koko pitkän keskustelun
ajan ja asetti sen takaisin pöydälle. Pöydällä olevien kirjojen
joukossa — siinä oli enimmäkseen keltakantisia ranskalaisia kirjoja —
huomasi Peetri säpsähtäen kullalla kirjaillun harmaakantisen kirjan —
tuon kirjan nähdessään säpsähti hän aina — se oli nimittäin »Sanojen
mies».

Huomatessaan mihin Peetrin katse kiintyi, virkkoi herttuatar:

»Siinä on ystävänne kirja. Kerroinhan jo teille lukeneeni sen
uudelleen.»

»Niin», sanoi Peetri.

»Ja tiedättekö, olen melkein taipuvainen yhtymään teidän ihailevaan
arvosteluunne. Se on _tavattoman_ terävästi kirjoitettu ja samalla
viehättävä ja ihmeen ihana. Sillä on tosiaankin kauneuden turmiota
tuottava tuntu.»

Ja herttuattaren hymyily muistutti Peetrin mieleen, kuka nuo sanat
ennen oli lausunut.

»Niinkö», sanoi Peetri.

»Sen kauneus», jatkoi herttuatar miettivän näköisenä, »ei ole
ilmeistä — vai miten? Se ei ensi näkemältä pistä silmään. Se piilee
teoksen kudoksissa eikä päily sen pinnalla. Täytyy tarkasti katsella
tajutakseen sen.»

»Täytyy aina tarkasti katsella tajutakseen kauneutta, joka on
katsomisen arvoista», puheli Peetri ylimalkaisesti. Mutta saatuaan
näin jalkansa jalustimeen lennätti hänen keppihevosensa hänet
mukanaan. »Kauneuden aikaansaamiseen tarvitaan aina kaksi. Katsojan
silmä on aivan yhtä välttämätön kuin taiteilijan käsi. Taiteilijalla
on tehtävänsä — samoin katsojalla. He ovat työtovereita. Heidän
tulee olla yhdenvertaiset, heidän tulee olla toistensa kaltaiset —
nimittäin toistensa kaltaiset siinä suhteessa että ovat vastakohtia
ja täydentävät toisiaan. Lyhyesti sanoen, on taide vuorovaikutusten
tulosta. Kauneus, joka ikäänkuin pakoittautuu meille, väsyttää ajan
pitkään ja on laadultaan kovin pintapuolista; se ei ole tosikauneutta —
on vain kauneuden varjoa, kauneuden irvikuvaa.»

Herttuattaren silmät hymyilivät ja kasvot hehkuivat vienosti
mielenkiintoa ja hyväntahtoisuutta ja ehkäpä hieman muutakin —
ehkä päilyi niissä pieni pienoinen erä hillittyä hilpeyttä. Mutta
mielenkiinto oli kuitenkin valtavin tekijä.

»Olette oikeassa», myönsi hän hidastellen tuokion vastatessaan. Seurasi
sitten omaa ajatusjuoksuaan. »Ja minäkin pidän — samoin kuin te —
aivan erityisesti kirjassa esiintyvästä naishenkilöstä — Paulinesta.
En voi sanoin kertoa, miten paljon hänestä pidän. Minä — se kuuluu
ehkä liioitellulta — minä en ole ennen runouden mailmassa tavannut
naista, joka niin suuressa määrässä minua miellyttää — joka aivan
erikoisen henkilökohtaisesti minua viehättää. Ihailen hänen älyään —
hänen omapäisyyttään — hänen hellyyttään — hänen jalomielisyyttään!
Miten ihmeessä on teidän ystävänne voinut luoda sellaisen naisilmiön?
Hän on mielestäni yhtä todellinen kuin mikä nainen hyvänsä, jonka
seuraelämässä olen tavannut — ja totisesti paljoa todellisempikin kuin
ne naiset, joita tunnen — hän on täysin todellinen, hän aivan kuin elää
ja liikkuu joukossamme. Ja kuitenkaan en ole tuntenut naista, joka
olisi hänen kaltaisensa. Elämä olisi rattoisampaa, jos tuntisi hänen
kaltaisiaan naisia. Hän on minusta ihannenaisen perikuva. Tunteekohan
ystävänne montakin senkaltaista naista? Silloin on hän tosiaankin onnen
suosikki! Vai onko Pauline — vaikkakin tuntuu täysin todelliselta —
vain mielikuvituksen luoma?»

»Te kosketatte tuota salaista, haltioivaa alkulähdettä, josta ystäväni
on ammentanut innostuksensa. Sillä on oma tarinansa. Feliks Wildmay on
aivan arkipäiväinen ihminen. Mitenkä voisi Paulinen kaltainen nainen
olla hänen mielikuvituksensa luoma? Pauline on kyllä »silminnähty
ilmiö». Jumala hänet loi. Wildmay tekaisi hänestä jäljennöksen. Hän
piirsi hänet luonnosta parhaan taitonsa mukaan — hahmoitteli naisen,
joka todellakin meidän päivinämme eli ja liikkui tässä matoisessa
mailmassa. Mutta, kuten sanottu, se on tarina naisesta, joka...»

»Todellako?» Ja herttuattaren silmät paloivat innostuksesta. »Kertokaa
se tarina minulle — kertokaa, kertokaa!» huudahti hän miltei käskevän
kiihkeästi.

Ja hänen silmänsä ilmaisivat mitä hartainta odotusta.

»Se tarina ei ole niinkään helposti kerrottavissa. Ei siinä ole mitään
kouraan tuntuvaa. Ei siinä ole tapauksia, ei toiminnan kehitystä
— se on aivan omakohtainen — pelkkä tunnelmanäytelmä. Pauline oli
kyllä »silminnähty ilmiö», mutta ei sen lähemmin tunnettu — olihan
vain hämärästi aavistettu. Wildmaylle oli hän vieras — nimetön —
suvuton — kansallisuutta vailla, vaikka hän otaksui, kuten kirjassakin
kerrotaan, hänen olleen syntyperältään englantilaisen ja naimisissa
ranskalaisen kanssa. Hän näki hänet vain kaukaa, viisi kuusi kertaa.
Hän näki tuon nuoren naisen pari kertaa muutamassa Pariisin teatterissa
ja oopperassa; myöhemmin pari kertaa Lontoossa ja sitten vielä
kerran Pariisissa, Boulognen metsässä. Siinä kaikki — — mutta kyllin
ystävälleni. Naisen ulkomuoto — hänen kasvonsa, hänen silmänsä,
hänen hymynsä, hänen esiintymisensä, hänen tapansa kantaa päätään,
hänen eleensä ja liikkeensä, hänen pukunsa — hänen ääntään ei hän
ollut koskaan kuullut — niin, hänen pelkkä ulkonainen olemuksensa
oli Wildmaylle haltioiva näkemys ja vaikutti häneen valtavammin kuin
kaikki muut naiset yhteensä. Hän oli ihmeen ihana, hillityn ja ylhäisen
näköinen, mutta hänessä oli vielä äärettömän paljon muutakin puoleensa
vetävää. Hänen kasvonsa — koko hänen olemuksensa — olivat ihmeellisen
ilmerikkaat. Hänessä hehkui henki — paloi säteilevä, tuoksuava tuli.
Muut naiset olivat vain tomua ja tuhkaa, näyttivät elottomilta hänen
rinnallaan. Hän oli vietteleväin viehätysten ja lumoavain lupausten
ihana yrttitarha. Äly ja oikut, jalous ja hempeys versoivat siinä —
niinhän te itse sanoitte. Ja rotu ja hermot. Ja ihannenaisellisuus:
kaikki nuo salaperäiset, tenhoisat, hämärät ominaisuudet, jotka
erikoisesti naisluonteelle ovat ominaisia ja perusoleellisia — hän oli
kauttaaltaan nainen. Wildmay näki sen, tunsi sen. Wildmay ei tuntenut
häntä — eikä hänellä ollut minkäänlaisia toiveita milloinkaan saada
tutustua häneen — ja kuitenkin tunsi hän hänet paremmin kuin kenenkään
muun mailmassa. Hänestä tuli Wildmayn ajatusten aarre, unelmain
sankaritar, sanalla sanoen koko hänen elämänsä valtijatar.

Herttuattaren katse oli koko ajan kiihkeänä riippunut kertojassa, mutta
kun tämä lopetti puheensa, loi hän katseensa käsiinsä, jotka lepäsivät
ristissä hänen helmassaan ja mietiskeli hetken aikaa äänetönnä
kuulemiaan. Lopuksi kohotti hän jälleen katseensa ja virkkoi:

»En milloinkaan ole kuullut mitään niin ihmeellistä — niin kumman
ihmeellistä — romantillista — mieltäkiinnittävää. Mutta — mutta —.»

Otsa rypyssä empi hän, minkä kysymyksen tekisi.

»Tässä tarinassa vilisee »mutta» sanoja», naurahti Peetri.

Herttuatar sivuutti Peetrin huomautuksen — oli nyt tehnyt valintansa
kysymysten joukosta.

»Eikö ystävänne tila ollut kerrassaan sietämätön? Miten saattoi hän
pysyä rauhallisena? Eikö hän millään tavalla yrittänyt saada selkoa
hänestä — päästä selville hänen nimestään — tulla esitellyksi hänelle?
Minäpä hänen sijassaan en olisi suonut itselleni hetkeäkään rauhaa —
olisin pannut taivaan ja maan liikkeelle.»

»Mutta mitä hän olisi tehnyt? Sanokaa minulle edes jotakin, johon hän
olisi voinut ryhtyä! Yhteiskunnalla ei ole minkäänlaisia toimenpiteitä
tuollaisen tapauksen varalle. Se on luonnotonta — mutta totta. Mies
näkee naisen — tahtoisi kovin mielellään tutustua häneen — mies on
arvossapidetty — nainen niinkutsuttu »lady» — kuuluvat molemmat siis
_samaan mailmaan_. Ja kuitenkaan ei ole olemassa minkäänlaista keinoa,
jonka välityksellä mies voisi päästä toiveittensa perille — hänen on
mahdoton päästä tuon naisen tuttavuuteen, jollei sattuman oikku heitä
hänen tielleen otolliseen aikaan yhteistä tuttavaa välittäjäksi. Mutta
mitä Wildmayhin tulee, oli sattuma heittänyt kaikki mahdollisesti
yhteiset tuttavat surkuteltavan kauas. Ei ketään ollut saapuvilla,
kun ystäväni näki hänet. Ei ketään, joka olisi voinut esittää hänet —
ei ketään joka olisi voinut antaa hänelle tietoja. Eihän hänen toki
sopinut juosta kaduilla etsimänsä naisen vaunujen perässä — eikä
salapoliisin tavoin urkkia hänen jälkiään. Hänen tilansa oli tukalaa
tukalampi — mitä hänen oli tekeminen?»

Herttuatar leikki jälleen viuhkansa kanssa.

»Ystävänne tila oli todellakin toivoton», myönsi herttuatar. »Sääli
mies raukkaa. Hän oli kai kovin kiusaantunut ja pettynyt.»

»Olipa kylläkin, mies parka», sanoi Peetri. »Hän harmitteli ja
riehui ja potki tutkainta vastaan kaikin voimin. Tuon tuostakin,
missä milloinkin, näki hän hänet vilahdukselta, sitten hävisi nainen
tietymättömiin. Jollakin tavalla täytyi hänen saada purkaa tunteitaan
ja niin kirjoitti hän hänestä kirjan. Mielikuvituksensa luomasta
kuvasta hahmoitteli hän Paulinen. Siten saattoi hän joka päivä viettää
hänen seurassaan ihania hetkiä, elää jonkinlaista yliaistillista
yhdyselämää. Hänen ääntään ei hän milloinkaan ollut kuullut — nyt puhui
nainen aina hänelle Paulinen huulien kautta. Hän omisti hänet — hän
oli hänen ainoansa — hän asui hänen majassaan — hän odotti häntä aina
hänen työhuoneessaan. Teistäkin hän tuntuu todelliselta. Ystävästäni
oli hän sanomattoman, ihmeellisen todellinen. Hän näki hänet, tunsi
hänet, hahmoitteli eläväksi hänen älynsä, sielunsa, ja koko olemuksensa
pienimpiä piirteitä myöten — kuvasi äänen sulosoinnut, käden sinertävät
suonet, sormukset — turkikset ja pitsit, ilmavan hameen kahinan ja
tuoksun. Oli miltei laskenut hänen hiussuortuvansa.

Taasen herttuatar mietiskeli hetkisen, leikki viuhkansa kanssa ja
katseli sen opaaleja.

»Minä katselen asiaa naisen näkökannalta», sanoi hän tuokion
vaiettuaan. »Hän, tuo nainen on näytellyt sellaista osaa miehen
elämässä — eikä hänellä ole ollut siitä aavistustakaan! Todennäköisesti
ei hän edes ole aavistanut sen miehen olemassaoloa — sillä onhan sangen
mahdollista, ettei hän mainitsemissanne tilaisuuksissa ole ollenkaan
huomannut miestä. On ollut tuollaisen romaanin aiheena — eikä ole ollut
siitäkään aavistusta. Ehkäpä on lukenutkin tuon romaanin — eikä ole
aavistanut, että itse on ollut Paulinen esikuvana. Tai _ehkei_ — ja
se olisi vieläkin ihmeellisempää — _ehkei_ ole lukenut romaania, eikä
ole kuullut siitä puhuttavankaan. On ollut kauniin kirjan haltioivana
aiheena — ja jäänyt tietämättömäksi sen olemassaolosta. Tämä tarina on
melkein ihmeellisempi naisen näkökannalta katsottuna kuin miehen. Siinä
on jotakin mieltä järkyttävää. Vaikuttaessaan noin valtavasti henkilön
kohtaloon, henkilön, josta ei edes ole kuullut puhuttavankaan, joutuu
tavallaan tiedottoman edesvastuuntunteen alaiseksi.»

»Mutta miehen kannalta katsottuna on siinä epämääräistä
tungettelevaisuutta», sanoi Peetri nauraen. Myönnän, että Wildmay
on käyttäytynyt jotenkin omavaltaisesti. Ajatelkaahan, hän on
häikäilemättä _ottanut ikäänkuin omakseen_ ventovieraan olennon.
Mutta taiteilijat ovat mitä periaatteettomimpia ihmisiä, jotka tässä
mailmassa vapaina vaeltavat. He iskevät kaikkeen, mikä vain heidän
tielleen sattuu.»

»Ei, ei», sanoi herttuatar. »Mielestäni oli hänen menettelynsä
oikeutettua. Voimme hienotunteisuudessa mennä aivan liian pitkälle.
Hän oli mielestäni oikeutettu käyttämään hyväkseen löytönsä tuottamia
etuja — sillä _olihan_ se löytö, eikö totta? Olette itse sanonut, että
katsojan silmä — »näkevä silmä» — on aivan välttämätön. Minusta koko
tämä asia asettaa Wildmayn erittäin edulliseen valoon. Eipä monikaan
mies pysty tuntemaan tuollaista puhtaasti henkistä intohimoa. Sillä
olihan hänen tunteensa intohimoinen? Sehän osoittaa ihanteellista
luonnetta. Ei hän ainakaan ole aineellisuuteen takertunut. Mutta —
mutta on sydäntäsärkevää, ettei hän milloinkaan tavannut häntä.»

»Niin, se kuuluu kertomuksen jatkoon», sanoi Peetri. »Hän tapasi hänet
kuitenkin lopuksi.»

»Tapasiko —?» huudahti herttuatar säpsähtäen ja hänen katseensa
kirkastui. »Vai tapasi hän hänet todellakin! Oi, kertokaa, kertokaa!»

Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä ilmestyivät kardinaali ja Emilia
terassin portaille, joita he verkalleen nousivat.

»Harmillista!» sopersi herttuatar itsekseen ja kääntyen Peetrin puoleen
virkkoi: »nyt meidän täytyy jättää tarina toiseen kertaan, jollen sitä
ennen kuole uteliaisuudesta.»

Kun tavanmukaiset tervehdykset olivat suoritetut, liittyi vielä seuraan
toinenkin vanhanpuoleinen pappi. Hän oli pitkä, muhkea ja punakka mies
ja Peetri sai esittelyssä tietää, että hänen nimensä oli monsignore
Langshawe. »Tämä tietysti on herttuattaren kappalainen», ajatteli
Peetri. Sitten tuli palvelija teevehkeineen.

»Voi sinä vietävän kaunis pikku _opaali_!» puheli Peetri kulkiessaan
kotiinpäin ilta-auringon hohteessa. »Olitpa vähällä saattaa minut
turmioon. Olit kerrassaan turmella asiani. Jollemme olisi tulleet
keskeytetyiksi, olisi salaisuuteni luiskahtanut kieleltäni. Ja jos se
ennenaikojaan olisi tullut ilmi, olisi kaikki ollut hukassa.»

Ja Peetri siunasi kohtalon oikkua, joka oli hänet pelastanut —
pelastanut huutavasta hukasta. Vaikka kauhu vielä ahdisti mieltä,
oli hän kuitenkin samalla ylen onnellinen. Kaikki hänen rohkeimmat
toiveensa olivat toteutuneet. Hänet oli ystävänä vastaanotettu
Ventirosessa, ja sen lisäksi oli hän saanut kertoa unelmiensa
sankarittarelle ainakin osan sitä tarinaa, jonka kautta hänen elämänsä
ja tämän elämä olivat joutuneet niin ihmeelliseen yhteyteen. Ja hän
oli pelastunut vaarasta paljastaa itsensä. Se päivä ei ollut vielä
koittanut, jona hän turvallisesti voisi salaisuutensa ilmaista.
Koittaisiko milloinkaan? Mutta samalla hän tunsi, että tarinan ensi
rivien kertominen oli huomattavasti edistänyt asiain kulkua ja antanut
niille aivan uuden käänteen.

»Hetki, jota vuosisadat huokaillen kaipasivat, on lähempänä kuin mitä
te luulette», sanoi hän Marietalle. »Näyttämön väliverho on auennut,
kolmas näytös on alkamassa. Minulle häämöittää jo lopun alun kajastus.»




XIX.


Koko illan kangasti Peetrin mielessä jotakin, jota hän ei tietänyt
huomanneensa, sen ollessa hänen silmäinsä edessä, ja jota hän
varmaankaan ei ollut yksityiskohtia myöten tarkannut. Hänen
mielessään kangasti taukoamatta Ventirosen hauskasti järjestetty
terassi, valkoinen telttakatos sinisen taivaan ja etäämpänä olevien
aurinkoisten puiden puitteissa, permantoa peittävät lämminväriset
matot, korituolit kirjavine tyynyineen, pöytä kirjoineen ja pikku
tavaroineen — keltakantiset ranskalaiset kirjat, kilpikonnankuoresta
tehty paperiveitsi, hopeinen paperipainin, kristallinen hajuvesipullo,
maljakko nuokkuvine unikkoineen — sekä sirojen lehvien ja
köynnöskasvien koristama marmoriaitaus, jonka pilareita pitkin jasminit
kiemurtelivat.

Kaikki tämä palasi yhä uudelleen hänen mieleensä muodostuen
kokonaiskuvaksi, jonka hän saattoi nähdä sielunsa silmillä —
selväpiirteiseksi tunnelmakuvaksi. Samoin kuin linnan iloinen,
säteilevä, monitorninen fasaadi näytti myöskin tämä olevan
sopusoinnussa _hänen_ olemuksensa kanssa, siinä oli tavallaan
_hänen_ personallisuutensa leima. Tämä pieni terassin sopukka oli
osa _hänen_ jokapäiväistä ympäristöään; nämä esineet olivat _hänen_
tovereitaan, kertoivat erinäisistä hetkistä _hänen_ elämässään,
olivat osia _hänestä_ itsestään, tähän saakka Peetriltä salattuja;
ne olivat ystäviä, jotka kertoivat _hänen_ yksinäisyydestään, hänen
hiljaisista hetkistään, olivat tavallaan _hänen_ uskotuitaan. Ne
eivät siis ainoastaan kuvanneet _hänen_ personallisuuttaan, ne olivat
alituisesti aikeessa — olin vähällä sanoa — paljastaa _hänet_. Jos
Peetri vain olisi voinut tulkita heidän äänetöntä kieltään, olisivat ne
paljastaneet hänelle kallisarvoisia salaisuuksia. Ja siksi hän iloitsi
siitä, että ne yhä uudelleen palasivat hänen mieleensä, hän muisteli ja
mietiskeli niitä, ja ne tuottivat syvää, joskin sanatonta riemua.

Kun hän torstaina lähestyi linnaa, kultasivat mailleenmenevän auringon
viimeiset hehkuvat säteet sitä — pitkä, säännötön rakennusryhmä
loisti lukemattomissa eri värivivahduksissa, paikoittain vivahti se
siniseen, paikoittain häipyvään punaiseen: harmaa kivi oli muuttunut
tummaksi, sametinhienoksi indigonsiniseksi, vaaleanpunainen stukko
pysyi edelleen vaaleanpunaisena, mutta sitä verhosi kuulakkaan sininen
hämy, ja valkoinen marmori hohti kuin vaalea, säihkyvä ametisti. Jos
häntä nyt huvitti tutkistella herttuattaren ympäristöä, saattoi hän
sen tehdä sydämensä riemastukseksi: leveitä marmoriportaita, joita hän
nousi ja niitä peittäviä tulipunaisia mattoja sekä taustassa olevaa
suurta, hienoa taulua — mahdollisesti Titianin maalaamaa — suurta
salonkia, jossa hänet vastaanotettiin, sen kiiltävää mosaikkipermantoa,
katossa olevia maalauksia, valkoisia, kullalla kirjailtuja seinämiä,
kultakuteisia silkkiverhoja ja silkkisellä kultakirjakankaalla
verhottuja huonekaluja, atlaspuupöytiä ja tuoleja, pronsseja,
posliineja, koruompeluksia, varjostimia ja kuvastimia, avaraa
ruokasalia korkeine, suippoine ikkunoineen, kaarikattoa kannattavia
siroja marmoripylväitä, säteileviä valoja himmeissä venetsialaisissa
kruunuissa ja seinälampuissa, kauniisti katettua pöytää kukkineen,
väreineen ja tuoksuineen.

Hän saattoi nyt todellakin tutkia _hänen_ ympäristöään sydämensä
riemastukseksi — tai sydänsurukseen. Sillä kaikki tämä vaikutti
itse asiassa _häneen_ kylmästi ja painostavasti. Kaikki oli kovin
komeata, hienoa ja iloista, se oli, toisin sanoen, sopusoinnussa
_hänen_ olentonsa kanssa, oli tavallaan ja osaltaan ilmauksena
_hänen_ personallisuudestaan. Mutta siltä kannalta katsottuna pisti
Peetrin silmään muuan puoli hänessä, muuan puoli, jonka Peetri
aivan vaistomaisesti oli ottanut tavakseen unohtaa ja joka hänen
mielestään ei tehnyt rohkaisevaa vaikutusta. Se ilmaisi ja ikäänkuin
työnsi näkyviin herttuattaren rikkauden ja hänen korkean säätynsä;
se alleviivasi mailman kannalta katsoen kuilun, joka erotti heidät
toisistaan, alleviivasi yhteiskunnan asettamat esteet.

Entä herttuatar...

Hän oli erittäin herttainen, kovin vaatimaton ja ystävällinen — hän
oli sama kuin ennenkin — ja kuitenkin — kuitenkin —. Niin, kyllä hän
kuitenkin oli hiukan erilainen. Häntä katsellessa pistivät vieläkin
selvemmin silmään kuilu ja esteet. Hän oli kovin herttainen ja
ystävällinen ja kuitenkin — sinä iltana oli hän aivan ilmeisesti
_ylimysnainen_, aivan ilmeisesti _herttuatar_...

»Veli veikkoseni», sanoi Peetri itselleen, »kyllä sinä mahdoit olla
hullu, kun hetkeäkään saatoit uskoa että jotakin joskus mailmassa
tapahtuisi.»

Paitsi kardinaalia, monsignore Langshawea ja Peetriä vieraili linnassa
kaunis, valkeatukkainen ranskatar, rouva de Lafère, joka asui
läheisessä huvilassa, sekä nuori, kaunis, puhelias irlantilainen,
rouva O'Donovan Florence muutamasta Spiaggian hotellista. Naiset eivät
olleet juhlapuvussa — kenties kunnioituksesta molempia kirkonmiehiä
kohtaan. Eikä naisille tarjottu käsivartta päivällispöytään mentäessä.
Päivällinen oli mitä yksinkertaisin, Peetrin mielestä ihmeteltävän
yksinkertainen ja tämän hän tietysti luki herttuattarensa hienon
aistin ansioksi. Hän ei ollut vielä perehtynyt Italian »mustan
ylimystön» elintapoihin eikä niin ollen tietänyt, että ruuan ja juoman
yksinkertaisuus heidän piirissään oli hyvän sävyn tunnusmerkkinä
samoin kuin ylellisyys ja komeus englantilaisia matkivien »valkoisten»
joukossa.

Keskustelun luonteen määräsi etupäässä rouva O'Donovan Florence.
Eloisasti ja leikkisästi ja aivan ihmeteltävän rohkeasti ja pirteästi
iski hän kardinaaliin moittien tätä siitä, että Rooman vallanpitäjät
leväperäisyydessään antoivat hänen syntymäsaarensa surkastua. »Se
on kolmen hemisfeerin maista katolismielisin», sanoi hän. »Jokaisen
tuuman maata ovat marttyyrit hurmeellaan kostuttaneet. Minä näen, että
te punastutte ajatellessanne, etteivät vallanpitäjät vuosikausiin
ole panneet kalenteriin ainoatakaan irlantilaista pyhimystä ja että
te olette yhtynyt kerettiläisanglosaksilaisiin vastustaaksenne meitä
taistelussamme »home rulen» [itsehallinnon] puolesta — minä moitin
_teitä_ siitä, vaikkakin minä itse, ollen ulkomailla oleskeleva
maanomistaja, suosin petollista liittovaltapolitiikkaa.»

Kardinaali vastasi hymyillen, että irlantilaiset olivat siksi
herkkämielistä, haaveellista ja runollista rotua, ettei niitä hennonut
rasittaa valtiota ja hallitusmuotoa koskevilla arkipäiväisillä
kysymyksillä. Tuollaiset asiat voivat he kernaasti jättää
käytännöllisille englantilaisille ja käyttää sillä tavalla voitettua
aikaa harrastaakseen ja kehittääkseen yhä enemmän niinkutsuttua
»kelttiläisen luonteen tähtitulta». Irlannin tulisi pitää
Englantia taloudenhoitajanaan. Ja mitä taas pyhimysten ottamisesta
kalenteriin tulee, oli heidän suunnaton lukumääränsä jo ennestäänkin
loukkauskivenä. Niitä on aivan hämmästyttävän viljalti. Jos kerran
alkaisimme, emme voisi lopettaa, ennenkuin olisimme pyhäksi julistaneet
yhdeksän kymmenettä osaa manalle muuttanutta väestöä.

Monsignore Langshawe, joka otti kaikki vakavalta kannalta, puuttui
keskusteluun puhuen Skotlannin hyväksi ja valitti suuresti, että yhä
vielä vitkasteltiin julistaa »siunattu Maria» pyhimykseksi. »Tarkoitan
julkisesti», selitti hän, »sillä jokainen tosi katolismielinen
skotlantilainen palveli häntä sydämessään pyhimyksenä jo sinä päivänä,
jolloin verinen Elisabet hänet murhasi.»

Ja rouva de Lafere taasen puolsi Ludvig XVI:ta, Marie Antoinettea ja
pientä perintöprinssiä.

»Siunattu Maria — verinen Elisabet», naurahti herttuatar kääntyen
Peetrin puoleen. »Kerrassaan sopimattomia sanoja protestanttisen
englantilaisen läsnäollessa.»

»O-o-h, olen tottunut »veriseen Elisabetiin», sanoi Peetri.
»Muistaakseni kardinaali Newman ensimäisenä käytti tuota lausetapaa.»

»Niinpä minäkin luulen», vastasi herttuatar. »Ja koska jokainen on
esittänyt ehdokkaansa pyhimyskalenteriin, niin olette te nyt maininnut
minun pyhimykseni. En usko, että mailmassa on ollut suurempaa pyhimystä
kuin kardinaali Newman.»

»Mille kannalle teidän ylhäisyytenne asettuu seka-avioliittokysymykseen
nähden?» kysyi rouva O'Donovan Florence.

Nyt heristi Peetri korviaan.

»Tämä kysymys ei Italiassa nykyään ole aivan yhtä polttava kuin
Englannissa. Mutta yleensä, lukuunottamatta poikkeustapauksia, asetun
minä luonnollisesti vastustavalle kannalle.»

»Mutta onhan hurskaalla katolilaisella tytöllä, joka menee naimisiin
protestantin kanssa, tuhannet mahdollisuudet käännyttää miehensä»,
väitti nuori rouva.

»En tiedä», sanoi kardinaali. Eiköhän siinä tapauksessa ole varmempaa,
että kääntymys tapahtuu ennen naimista. Pelkäänpä, että miehellä
jälestäpäin on tuhannet mahdollisuudet tehdä naisesta luopio tai
ainakin laimentaa vaimonsa innostusta.»

»Eipä suinkaan, jos naisessa on vähänkään tosi intoa», sanoi rouva
O'Donovan Florence. »Vaimo voi kylläkin katkeroittaa miehensä elämän
ja tehdä sen aivan sietämättömäksi, jos hän vain oikein tunnollisesti
pyrkii siihen. Mies antaa mielellään lopuksi myöten kotirauhan
saavuttamiseksi. Minä usein kaiholla ajattelen inkvisitsionin
muinaisia, hyviä aikoja. Mutta kotielämän eristetyssä piirissä
voi onneksi vielä nytkin käyttää kiristyspenkkiä ja peukaloruuvia
lievennetyssä muodossa. Tunnen tusinan nuoria, kunnon protestantteja
Lontoossa, jotka olen ottanut käännyttääkseni ja onnistumistani estää
vain se seikka, etten ole siinä asemassa, että sanan täydellisessä
merkityksessä voisin viedä heidät alttarin ääreen.»

»Koko tusinanko?» toisti kardinaali hymyillen. »Te varmaankin äsken
erehdyksestä puhuitte seka-avioliitosta — tarkoititte tietenkin
moniavioisuutta?»

»Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, se oli vain pieni irlantilainen
liioittelu», naurahti nuori rouva. »Mutta käännyttäjän tointa
vaikeuttaa aivan erikoisesti itse oppi. Jos me vain käyttäisimme
hyväksemme verukkeita ja petosta, josta protestantit meitä syyttävät,
niin kyllä me silloin keinuisimme ruusuilla. Minkätähden emme saa antaa
tarkoituksen pyhittää keinoja?»

»Katsokaahan setääni», kuiskasi herttuatar Peetrille. Kardinaalin
hienot, vanhat kasvot säteilivät hilpeyttä. »Setäni on tavannut
hengenheimolaisen, joka samoinkuin hän itse on taipuvainen ottamaan
asiat leikilliseltä kannalta.»

»Sekä kirkolle että kansoille on koittava ihana päivä, kun saamme
irlantilaisen paavin», jatkoi rouva O'Donovan Florence. Hyvä,
voimakas, sotaisa irlantilainen on tarpeen, että saataisiin kaikki
oikealle tolalle. Hänen sointuisa irlantilainen äänensä palauttaisi
eksyneet lampaat, ja hänen voimakas käsivartensa karkoittaisi sudet
lammashuoneesta. Hän olisi omiaan pyyhkäisemään pois italialaiset
Roomasta.»

»Tapahtumien luonnollinen kehitys pyyhkäisee kyllä pian italialaiset
Roomasta», sanoi kardinaali. »Muuan tuttavistani, irlantilainen
piispa, väittää aivan jyrkästi, että meillä tietämättämme on ollut
useita irlantilaisia paaveja. Kun vain on kysymys mainehikkaimmista
paaveistamme, sanoo hän paikalla: »Heidän suonissaan virtaili
varmaankin irlantilaista verta.» Hän on varmasti vakuutettu, että Pius
IX oli irlantilainen. Hänen nimensä, tarkoitan hänen ristimänimeään,
Ferretti, oli muka aivan yksinkertaisesti irlantilainen Farrity,
joka äännettiin italiankielen mukaisesti, sanoo tuo kunnon piispa.
Ainoastaan irlantilainen, väittää hän edelleen, saattoi olla siihen
määrin säkenöivän sukkela.»

Rouva O'Donovan Florence näytti tuokion aikaa kovin miettivän
näköiseltä... »Minä tässä tuumiskelen, mistä alkuperäisestä
irlantilaisesta nimestä Udeschini johtuu», selitti hän.

Kaikki purskahtivat nauruun.

»Tarkoittiko teidän ylhäisyytenne käyttäessään »pian» sanaa, että
saamme toivoa italialaisten jo meidän päivinämme tulevan karkotetuiksi
Roomasta?» kysyi rouva de Lafère.

»He ovat perikadon partaalla — synteinsä takia», vastasi kardinaali.
Kun yllättävä mullistus tapahtuu — ja varmasti tapahtuu se jo muutaman
vuoden kuluttua — niin järjestetään olosuhteet pakostakin toisin. En
usko kristikunnan omantunnon sallivan, että Pietarilta vielä kerran
ryöstetään hänen perintöosansa.

»Jumala suokoon sen onnellisen päivän pian koittavan», puuttui
puheeseen monsignore Langshawe.

»Jos minun silmäni saavat nähdä sen päivän, jolloin Rooma palautetaan
paaville, niin ummistan ne mielelläni ikuiseen uneen, vaikkakaan en saa
nähdä Ranskan palauttamista kuninkaalle», sanoi vanha ranskatar.

»Ja minä myöskin, vaikken saisikaan nähdä brittein kääntymistä
tosi-uskoon», sanoi monsignore.

Herttuatar katsahti Peetriin hymyillen.

»Mihinkä muurahaiskekoon olettekaan joutunut, siinä
vilisee äärimmäisyyteen asti piintyneitä montanalaisia ja
taantumuspuoluelaisia», sanoi hän hiljaa.

»On virkistävää tavata ihmisiä, joilla on vakaumus», sanoi Peetri.

»Silloinkin kun teidän mielestänne vakaumus on väärä?» kysyi herttuatar.

»Niin, silloinkin», vastasi Peetri. »Mutta en tiedä varmasti, ovatko
nämä tänä iltana kuulemani vakaumukset minusta vääriä.

»Niinkö —?» ihmetteli herttuatar. »Tahtoisitteko _te_ nähdä, että Rooma
palautettaisiin paaville?»

»Tahtoisin», vastasi Peetri, »tahtoisin kylläkin — esteettisistä
syistä, jollen muista.»

»Otaksun, että on olemassa esteettisiä syitä», myönsi herttuatar.
»Mutta me tietysti uskomme, että on painavampiakin, oikeuteen
perustuvia syitä.»

»Minä en epäile, että myöskin on olemassa painavampia, oikeuteen
perustuvia syitä», myönsi Peetri.

Päivällisen jälkeen istuutui herttuatar kardinaalin pyynnöstä
soittokoneen ääreen ja soitti Bachia ja Scarlattia. Hänen siinä
vahakynttilöitten pehmeässä valossa soittaessaan loistavaa, kuulakasta
musiikkia muistuttivat hänen kasvonsa Peetrin mielestä... Mutta mitä
kaikkea, kuvastuukaan rakastuneen mielestä lemmityn kasvoilla, kun tämä
lempeässä valossa nostaa katseensa soittokoneesta —

Hyvästellessään sanoi rouva O'Donovan Florence: »saan kiittää teidän
ylhäisyyttänne kahdesta elämäni onnellisimmasta päivästä. Toinen niistä
oli se päivä, jolloin sanomista luin teidän »kardinaalihatustanne»
ja sain kerskailla kaikille tuttavilleni olleeni veljentyttärenne
tovereita luostarikoulussa. Ja tämä päivä on se toinen, sillä
tästälähin voin aina ylvästellä siitä, että minulla on ollut kunnia
saada kumartaa teidän ylhäisyydellenne.»

»Vai niin», ajatteli Peetri, kulkiessaan kotiin iltamyöhällä kasteisen
puiston kautta, tähtien tuikkiessa ja yön viileitten tuoksujen
hyväilemänä, »vai niin, kardinaali ei hyväksy seka-avioliittoja —
tietysti on hänen veljentyttärensä samaa mieltä. Mutta mitäpä minä
siitä? Niinpä vainenkin — oikeassa kardinaali olikin — eihän tuolla
kysymyksellä tässä maassa ole mitään merkitystä.»

Ja Peetri pisti tupakaksi.




XX.


»Hän siis vihdoinkin tapasi hänet?» kysyi herttuatar.

»Niin, hän tapasi hänet vihdoinkin.»

He istuivat valkoisen telttakatoksen siimeksessä terassilla, josta
oli näköala kukkaistutuksille, järvelle ja kukkuloille, Peetri oli
kiittämässä päivällisten johdosta. Oli lämmin, tyyni ja ihana elokuun
päivä — tuollainen kultainen, sametinpehmyt, sulotuoksuinen päivä.
Herttuatar istui matalassa lepotuolissa pehmeitten silkkityynyjen
varassa ja Peetri katseli häntä ja ajatteli: »ole varoillasi,
poikaseni, äärimmäisen varoillasi!»

»Niin, hän tapasi hänet vihdoinkin», virkkoi hän uudestaan.

»Todellako? Entä sitten —?» kysyi herttuatar kiihkeästi ja hänen
hymyilevä katseensa kohtasi Peetriä. »Mitä tapahtui? Vastasiko hän
ystävänne toiveita? Vai pettyikö ystävänne kuten useimmiten tapahtuu
tässä mailmassa? Minä olen halunnut — _palavasti_ halunnut kuulla
tarinan jatkoa.»

Ja hänen silmänsä hymyilivät Peetrille niin että tämän sydän sykähteli
rajusti. »Minun täytyy olla varoillani», ajatteli Peetri jälleen.
»Monessa suhteessa on tämä tärkeä hetki. Minun täytyy näytellä osani
taitavasti, olla näennäisesti aivan huoleton ja avomielinen.

»Ei, ei — päinvastoin», vastasi hän teeskennellen huolettomuutta ja
avomielisyyttä. »Hän oli _ihana yllätys_, tuhannen kertaa suloisempi
kuin miksi ystäväni rohkeimmissakaan unelmissaan oli hänet haaveillut —
ja te tiedätte, millaiseksi hän oli hänet kuvannut. Pauline Fleuvières
oli vain heikko ja epätäydellinen kajastus hänestä.»

Herttuatar istui vaiti, mietteisiin vaipuneena. Virkkoi tuokion
kuluttua:

»Minusta se on kerrassaan mahdotonta. Tässä tapauksessa olisi ollut
aivan luonnollista, että todellisuus olisi muodostunut pettymykseksi.»

»Niinpä luulisi», myönsi Peetri, »mutta tässä tapauksessa ei se
kuitenkaan ollut pettymys. Ystäväni mielikuvitus oli runoillut
hänet hurmaavaksi, mutta todellisuudessa oli hän vielä monta vertaa
hurmaavampi. Hän oli itse olemus — ystäväni mielikuva oli vain hänen
varjonsa. Wildmayn mielikuvitus oli hahmoitellut hänet yksipuolisesti —
ja hänessä oli monta puolta. Pauline kuvasi vain heikosti yhtä puolta
hänessä — Pauline oli vain kynäpiirros, profiiliharjoitelma.»

Herttuatar pudisti päätään ihmeissään ja hymyili uudelleen.

»Yhä uusia ja uusia ihmeitä!» huudahti hän sitten. »Olisiko todellisuus
ihanampi runoilijan ihannekuvaa? Olisivatko nuo pilvien piirittämät
vuorenkärjet, jotka etäisyyden tenhovoiman vaikutuksesta noin
ihanina loistavat — olisivatkohan ne läheltä katsottuina vieläkin
säteilevämpiä! Sehän sotii ilmeisesti yleisiä sääntöjä vastaan. Miten
voisi kukaan nainen olla miellyttävämpi kuin ihastuttavan suloinen
Pauline! Se on kerrassaan uskomatonta! No, niin, kertokaapa nyt, mitä
_tapahtui_? Oliko hän lukenut ystävänne kirjan?»

»Ei mitään tapahtunut», sanoi Peetri. »Minä jo kerroin teille, ettei
siinä näytelmässä ollut ollenkaan toimintaa. Luonnollisesti tapahtui
yhtä ja toista hiljaisuudessa Wildmayn sielussa. Mutta ulkonaisesti ei
tapahtunut mitään. He vain tarinoivat toistensa kanssa — vaihtoivat
ajatuksia tavallisten tuttavain lailla. En usko, että hän silloin oli
lukenut kirjaa. Mutta myöhemmin luki hän sen.»

»Ja miellyttikö se häntä?»

»Hän sanoi sen miellyttäneen.»

»Entä —? Entä sitten —?» Herttuatar pani Peetrin oikein lujalle.
»Eikö hän joutunut aivan haltioihinsa huomatessaan, mitä osaa hän oli
näytellyt? Eikö tuo tieto vaikuttanut häneen järkyttävästi? Eikö hän
suuresti hämmästynyt — heltynyt?»

Herttuatar oli kumartunut hieman eteenpäin ja hänen silmänsä
säteilivät. Hänen huulensa olivat jääneet hieman auki, niin että Peetri
niiden lämpöisen ruusunhohteen lomasta saattoi nähdä hänen valkoisen,
hienon hammasrivinsä välkähtelyn. Peetrin sydän sykähteli taasen
rajusti. »Minun täytyy olla varovainen, varovainen», ajatteli hän ja
ponnisti kaikki voimansa hillitäkseen mieltään.

»Hän ei milloinkaan saanut sitä tietää», vastasi hän.

»Mitä te sanotte?» huudahti herttuatar ja hänen kasvojensa ilme
muuttui. Ne kuvastivat synkeää pettymystä — hän ei voinut käsittää
tarinan jatkoa. »Oikeinko — oikeinko tosissanne tarkoitatte, ettei hän
kertonut sitä hänelle. Herttuattaren äänensävy ilmaisi, että hän vain
vastenmielisesti uskoi sen, melkeinpä paheksui sitä.

Peetrin täytyi uudelleen ponnistaa kaikki voimansa hillitäkseen
mieltään.

»Miten olisi hän voinut kertoa?» kysyi Peetri.

Herttuattaren otsa painui ryppyihin, ja hänen kasvoillaan kuvastui nyt
ilmeistä paheksumista sekä jonkinlaista tuskallista hämmästystä.

»Mitenkä _saattoi_ hän olla kertomatta sitä hänelle», huudahti
herttuatar. »Miten saattoi hän salata tuon tärkeän tosiasian, joka
ikäänkuin liitti heidät toisiinsa. Koskihan se asia läheisesti myöskin
naista — sehän vaikutti hänen kohtaloonsa. Hänellä oli oikeus tietää
se. »Ettehän te toki tarkoittane, ettei ystävänne kertonut sitä
hänelle. _Miksikä_ hän vaikeni? Mitkä syyt estivät häntä puhumasta?»

Herttuattaren ääni miltei värähteli.

»Minun täytyy näytellä osani taitavasti, olla huoleton ja avomielinen»,
ajatteli Peetri.

Ystäväni kai arveli olleensa liiaksi omavaltainen — ja tuo hänen
omavaltaisuutensa, sanoisinko julkeutensa esti luullakseni osaksi
häntä puhumasta. Ja olihan tosiaankin ollut julkeata ruumiillisentaa
käsitystään hänestä romaanissa ja jättää julkaisu naakkojen
nokittavaksi?»

»Voi tuota hölmöä!» huudahti herttuatar pudistaen päätään. »Mikä typerä
brittiläinen itsetietoisuus! Mikä brittiläinen kykenemättömyys asettua
toisen sijalle, katsoa asiaa toisen näkökannalta! Eikö ystävänne ilman
muuta voinut käsittää, että tuolla naisella omalta, jopa muittenkin
kannalta katsottuna oli _oikeus_ saada se tietää? Että asia osaltaan
koski häntä yhtä paljon kuin ystäväänne? Koskapa hän noin haltioivasti
oli vaikuttanut sekä mieheen itseensä että hänen taiteeseensa, niin oli
hänellä toki oikeus saada se tietää! Eikö hän käsittänyt, että hänen
julkeutensa — hänen ainoa julkeutensa oli juuri siinä, että hän salasi
naiselta luvun tämän omasta elämäntarinasta? Oi, hänen olisi pitänyt
kertoa kaikki, hänen olisi pitänyt kertoa kaikki hänelle!

Herttuatar vaipui takaisin lepotuoliinsa, pudisti vielä kerran
surullisena päätään antaen surumielisen katseensa solua
päivänpaisteista maisemaa pitkin tuoksuavan ilman halki kauas
kullanautereiseen etäisyyteen.

Peetri katsahti häneen — mutta varovaisuuden vuoksi siirti paikalla
silmänsä toisaanne päin.

»Oli siinä vielä muitakin asianhaaroja estämässä», puhkesi hän sitten
puhumaan.

Herttuatar kohotti katseensa. »Mitä muita?» kysyi hän totisena.

»Jos hän olisi ilmaissut sen hänelle, olisi se samalla ollut
rakkaudentunnustus», sanoi Peetri tarkastellen vasemman kätensä pikku
sormessa olevaa sinettisormusta.

»Rakkaudentunnustusko?» Herttuatar punnitsi tuokion asiaa mielessään.
»Niin kylläkin — ehkä tavallaan», myönsi hän. »Mutta mitäpä siitä?»
kysyi hän vielä kotvan mietittyään asiaa. »Minkätähden hän ei sitten
olisi saanut tunnustaa rakkauttaan? Olihan hän rakastunut, vai mitä?»

Tuo avomielisen suora kysymys osoitti Peetrille aivan julman selvästi,
miten ulkokohtainen ja personaton herttuattaren mielenkiinto oli.

»Aivan hulluuteen saakka», vastasi Peetri varovaisuuden vuoksi
kiinnittäen silmänsä Monte Sfioriton kullanautereisiin huippuihin.
»Tavallaan rakastui hän häneen jo ensi näkemältä. Tavattuaan hänet,
rakastui hän uudelleen. Hänen sielunsa ja hänen mielikuvituksensa
olivat jo ennemmin rakastuneet luomaansa kuvaan. Mutta nyt rakasti
_mies naista_ aivan hulluuteen asti. Ja hänen rakkautensa oli aivan
tavallista inhimillistä laatua. Mutta oli asianhaaroja, jotka
pakoittivat hänet vaikenemaan.»

»Minkälaisia asianhaaroja?» Sama avomielisen kysyvä katse!
»Tarkoitatteko te, että nainen oli naimisissa?»

»Enhän toki. Jumalan kiitos, hän oli leski», virkkoi Peetri pannen
erityisesti painoa sanoilleen.

Herttuatar purskahti nauruun.

»Ihailen hurskauttanne», sanoi hän.

Ja Peetrikin naurahti ajatellessaan kiivasta huudahdustaan.

»Entä sitten —?» jatkoi herttuatar. »Jatkakaa! Jumalan kiitos, hän oli
leski. Mitkä muut seikat kahlehtivat hänen kieltään?»

»Tuhannet seikat», vastasi Peetri hieman levottomana. Miltei kaikki
sovinnaiset esteet, jotka yhteiskunta on keksinyt, erottivat heitä
toisistaan. Muun muassa oli hän ylimysnainen.»

»Ylimysnainen —?» Herttuatar katsahti ylös.

»Niin», sanoi Peetri, »hän oli huimaavan korkealla, yläpuolella
ystävääni — yhteiskunnan kukkuloilla, niin korkealla, etteivät
monetkaan olleet arvossa hänen vertaisiaan. Peetri hymyili väkinäisesti.

»Mitäpä siitä», sanoi herttuatar. Herra Wildmayhan on hienosti
sivistynyt mies.»

»Mistä te sen tiedätte?» kysyi Peetri vaihtaakseen puheenainetta.

»Tietysti hän on, aivan luonnollisesti. Ainoastaan hieno mies olisi
voinut kokea tuollaista, kirjoittaa tuollaisen kirjan. Niin, ja
sitäpaitsi on hän teidän ystävänne. Aivan varmasti on hän hienosti
sivistynyt mies», vastasi kekseliäs herttuatar.

»On eri hienostumisen asteita, luullakseni. Hän, tuo nainen, oli
ylimmällä asteella. Ystäväni — niin hänestä voi ainakin sanoa, että
hän tiesi paikkansa. Hänessä oli liian paljon huumoria ja hän näki
liian selvästi eri asteet tullakseen ajatelleeksikaan tarjota hänelle
kättään.»

»Hienosti sivistynyt mies voi tarjota kätensä kelle naiselle tahansa —
jollei tämä ole kuninkaallista sukua.»

»Epäilemättä voi hän sen tehdä ja myöskin saada rukkaset», vastasi
Peetri. »Mutta hänen korkea säätynsä ei yksin ollut esteenä. Hän oli
myöskin suunnattoman rikas. Ja sitten — ja sitten —! Oli vielä tuhansia
muita esteitä. Luulen kuitenkin painavimmaksi sen, että Wildmay pelkäsi
rakkaudentunnustuksensa seurauksia — pelkäsi tulevansa karkoitetuksi
hänen läheisyydestään. Eikä hän suinkaan tahtonut tulla karkoitetuksi.»

»Vai oli hän pelkuri!» sanoi herttuatar. »Hänen olisi kuitenkin
pitänyt kertoa naiselle kaikki. Mutta tämä tapaus oli ihmeellinen,
ainoa laatuaan. Siihen ei voinut sovelluttaa tavallisia sääntöjä. Eikä
hän myöskään saattanut tietää ylenkatsoisiko nainen mahdollisesti
kaikkia noita niinkutsuttuja sovinnaisia esteitä. Jokainen mies saa
ansaitsemansa vaimon — ja totisesti oli hän tehnyt paljon ansaitaksensa
hänet. Nainen ei olisi voinut olla välittämättä ystävästänne, jos tämä
olisi kertonut kaikki, hän ei olisi voinut olla kylmä ja välinpitämätön
miestä kohtaan, joka hänen haltioimanaan oli kuvannut ihanan Paulinen.
Tuonkaltainen imartelu vaikuttaa aivan varmasti jokaiseen naiseen.
Pidän yhä edelleen kiinni mielipiteestäni. Naisella oli oikeus saada
se tietää. Miehen olisi pitänyt aivan yksinkertaisesti kertoa kirjansa
tarina ja mainita minkä osan nainen siinä oli näytellyt. Nainen olisi
silloin ymmärtänyt kaiken muun. Miehen ei olisi tarvinnut puhua mitään
rakkaudesta — tarkoitan nyt itse sanaa.»

»No niin», sanoi Peetri, »ehkä hän vielä ajoissa katuu ja herkkänä
hetkenä kertoo hänelle koko tarinan.»

Peetrin sielussa taisteli kaksi eri ääntä keskenään. »Kerro hänelle
— kerro hänelle — kerro hänelle! Kerro hänelle nyt paikalla ja luota
onneesi», käski toinen. »Ei — ei — ei — älä suinkaan kerro», kielsi
toinen. »Hän on ottanut asiat ihan ulkokohtaisesti. Hän ei voi
uneksiakaan, että sinä olet se mies — että hän on se nainen. Jos hän
vähänkään aavistaisi asian laitaa, olisi aivan toinen ääni kellossa.
Ole varovainen! Ole varovainen!»

Peetri katseli herttuatarta — hän oli lämpöinen, tuoksuava ja
säteilevä pehmoisessa valkoisessa puvussaan istuessaan siinä matalassa
lepotuolissa lähellä Peetriä — hän katseli hänen säihkyviä silmiään,
hänen punaisia huuliaan, tuuheata, ruskeata tukkaa, valkeata ruusuista
hipiää, otsan hienoja, sinertäviä suonia, valkoisia hienoja käsiä,
jotka sirosti yhteenliitettyinä lepäsivät helmassa, vartalon sulavia
viivoja, sen notkeaa viehkeyttä ja voimaa. Ja hänen ympärillään säteili
elokuun kultainen päivä aivan kuin hänen riemukseen. Peetri katseli
myöskin päivänpaisteista puistoa, suloista tyyntä ilmaa, sinistä
sisäjärveä, sinistä taivasta ja vuoria tummansinisine varjoineen,
avaraa marmoriterassia, rakennuksen hohtavaa marmorifasaadia sekä
marmoriaitausta, jonka pylväitä pitkin jasminit kiemurtelivat. Kuva
oli ihmeen ihana, mutta siitä puuttui jotakin, joka olisi tehnyt sen
kauneuden täydelliseksi — ja se, mikä puuttui, soi valtavana hänen
sielussaan hänen suontensa tykytysten säestämänä. Ja hän halusi, halusi
palavasti kertoa hänelle, mutta ei uskaltanut. Hän empi...

Ja hänen siinä empiessään osui hänen korvaansa kavioiden kapse ja
vaununpyöräin ratina hiekkakäytävältä — ja niin joko pelastui asema,
tai solui otollinen hetki hänen käsistään, aivan miltä kannalta asian
ottaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyi palvelija terassille ja
ilmoitti rouva O'Donovan Florencen saapuneen.

Melkein heti vieraan saavuttua kumarsi Peetri ja poistui.




XXI.


»No, ystäväiseni, joko sinua saa onnitella?» kysyi rouva O'Donovan
Florence.

»Onnitellako minua —? Minkä vuoksi?» kysyi Beatrice.

»Minkäkö vuoksi?» toisti tuo pirteä irlantilaisrouva. »Älä uskokaan
voivasi lumota minunkaltaiseni kokeneen sotaherran silmiä.»

Beatrice näytti ällistyneeltä.

»En ymmärrä sinua vähääkään», sanoi hän.

»Sinäpä vasta olet mahdoton, sinä», huudahti rouva O'Donovan Florence
uhaten häntä päivän varjostimellaan. »Tietysti tarkoitan kihlauksesi
johdosta herra — mikä hänen nimensä onkaan — kanssa?»

Ja hän viittasi päällään suuntaan, johon Peetri oli kadonnut.

Beatrice oli näyttänyt ällistyneeltä. Kuullessaan ystävänsä sanat hän
ensin säpsähti, mutta huudahti sitten lempeän säälivän ivallisesti:

»Voi, Kate raukkani! Oletko menettänyt järkesi?» Ja hän nyökäytti
päätään huolestuneen näköisenä.

»En suinkaan», vastasi rouva O'Donovan Florence iloisen luottavasti.
»Mutta minäpä tunnen erään pitkäkoipisen nuoren englantilaisen, joka
asuu täällä läheisyydessä ja joka todellakin on menettämäisillään
järkensä. Eikö hän vielä ole kosinut?»

»Oletko sinä hullu?» sanoi Beatrice tehden jälleen sääliviä eleitä.

»Vai ei ole? No, se on vain ajan kysymys. Kyllä hän sen kohta tekee.
Nuo kaihoisat katseet, joita hän sinuun luo, kielivät hänen sydämensä
salaisuuden. Minua sinä et niinkään hevillä petkuta. Vai uutinenko se
sinulle olisi. Älä luulottelekaan minulle sellaista.»

»Uutinen!» ivasi Beatrice. »Lorua — lorua — hillittömän
mielikuvituksesi leikkiä. _Herra Mikä hänen nimensä onkaan_», joksi
sinä häntä kutsut, ja minä olemme aivan tavallisia tuttavia. Hän on
nykyisin naapurimme ja on kesäksi vuokrannut Villa Florianon, virran
toisella puolella olevan talon, joka pilkistää näkyviin tuolta puiden
lomitse.»

»Niinkö? Todellako? Mutta enhän ole sitä kieltänytkään. Sehän
vain lisää mielenkiintoa.» Rouva O'Donovan Florence hymyili
hieman veitikkamaisen ivallisesti. »Tuo tosiseikka, että hän
kesäksi on vuokrannut virran toisella puolella olevan talon, joka
pilkistää näkyviin tuolta puiden lomitse, on kylläkin arvokas
lisä tietovarastooni, mutta se ei kuitenkaan selitä syytä miehen
kaihoisiin katseisiin — jollei hän ole joutunut pulaan vuokran
suhteen: siinä tapauksessa ei hän kuitenkaan näyttäisi kaihoisalta,
vaan huolestuneelta ja rukoilevalta. Minulla on myöskin vuokralaisia,
niin että sen asian kyllä tunnen. Ei, ystäväiseni, kyllä sinä olet
kuluttanut miesraukan sydämen hiljaisella tulella niinkuin runolliset
persialaiset sanovat. Ja jollei hänen kielensä vielä ole sitä
ilmaissut, niin kertoo hänen katseensa sen koko mailmalle aina kun
hän kiinnittää sen magneettiinsa, sinun kasvoihisi. Jollet itse ole
sitä huomannut, on syy varmaankin siinä, että sinun ylenpalttinen
vaatimattomuutesi on silmäsi sokaissut. Tuo mies on korvia myöten
rakastunut sinuun. Lorua tai tarua — mutta totta se on.»

Beatrice naurahti.

»Sääli, että minun täytyy särkeä kaunis romanttinen tarinasi, Kate
kulta. Herra Marchdale ei nimittäin ole rakastunut minuun, vaan aivan
hulluuteen asti toiseen naiseen. Hän kertoi juuri minulle hänestä vähää
ennen sinun tuloasi.»

»Vai todellako? Kertoi sinulle, aivan tavalliselle tuttavalle!»
virnisteli rouva O'Donovan Florence. »Hyvä», jatkoi hän sitten
mietteissään, »jos hän todellakin on rakastunut toiseen naiseen, niin
häviävät viimeisetkin epäilykseni. Sinä olet itse tuo toinen nainen.»

Beatrice pudisti päätään nauraen.

»Onko tuo olevinaan irlantilainen sukkeluus?» kysyi hän osoittaen
kohteliasta uteliaisuutta.

»Irlantilainen sukkeluus on kyllä paikallaan, jos vain ajallaan
osaa sitä käyttää», vastasi hänen ystävättärensä. »Tahtoisin kovin
mielelläni tietää mainitsiko hän sattumalta — noin vain sivumennen tuon
toisen naisen nimen?»

»Voi sinua itsepintaista ja uppiniskaista ihmisolentoa! Onhan aivan
yhdentekevää, mainitsiko hän nimeä vai ei. Koska hän kerran on
rakastunut toiseen naiseen, niin on tuskin luultavaa, että hän samalla
kertaa olisi rakastunut sinuun tai minuun, vai mitä arvelet?»

»Riippuu siitä, miltä kannalta sen ottaa. Panenpa vaikka vetoa, että
kuitenkin osaisin aivan tarkalleen arvata hänen nimensä. Ja mitä
muuta hän sinulle kertoi tuosta naisesta? Minulle hän ei ole kertonut
mitään; kuitenkin voisin varmasti piirtää hänen kuvansa. Hän on nuori
englantilainen, siro varreltaan, ruskeatukkainen, harmaasilmäinen,
viiden jalan ja kahdeksan tuuman pituinen. Hänen piirteensä ilmaisevat
aivan selvästi huumoria ja veitikkamaisuutta ja päätään kantaa hän
uhmailevan ylpeästi. Sitäpaitsi on hänessä päällepäätteeksi hieman
ylimysnaista, esimerkiksi angloitalialaista herttuatarta. Hän on
suunnattoman rikas ja päälle päätteeksi leski — tämä on kai sinulle
yllätys. Ihmeellistä, miten miehet ovat mieltyneet leskiin. Minusta
on kovin merkillistä, että ollenkaan pääsemme naimisiin, olematta
sitä ennen leskiä. Kas siinä, jos suvaitset, on taas irlantilainen
sanasutkaus. Mutta mitä minä näenkään? Impyeni poskille leviää vieno
puna. Olenko osunut Akilleyn kantapäähän. _Onko_ hän leski? Onko hän
kertonut sinulle, että hän on leski?... Mutta siunaa — ja varjele —
mikä sinua vaivaa? Olet valkoinen kuin palttina. Mikä sinun on?»

»Hyvä Jumala!» pääsi Beatricen huulilta. Hän lepäsi tuolissaan
selkänojan varassa aivan masentuneena ja tuijotti avaruuteen
kauhistuneen näköisenä. »Armias — armias taivas, mitä minun on
tekeminen?»

Rouva O'Donovan Florence kumartui eteenpäin ja tarttui hänen käteensä.

»Mikä sinun on, ystävä kulta? Mikä sinua vaivaa?» kysyi hän
huolestuneena.

Beatrice vaikeroi hiljaa.

»Se on mieletöntä — aivan mahdotonta», sanoi hän. »Ja kuitenkin, jos
sinä ilmeiseksi ihmeeksi olisitkin oikeassa, niin olisi kauheata.»
Hän vaikeroi taas ääneensä. »Jos jonkun ihmeellisen sattuman kautta
olisit oikeassa, niin hän tietysti ei voi uskoa muuta kuin että minun
tarkoitukseni oli rohkaista häntä.»

»_Rohkaistako häntä!_» Rouva O'Donovan Florencen oli kovin vaikeata
hillitä riemuisaa hilpeyttään. »Ei ole epäilystäkään, etten olisi
oikeassa», sanoi hän rauhallisesti. »Hänen sydämensä kuultaa nenälasien
läpi, ken tahansa, joka hänen tielleen sattuu, voi lukea siitä.»

»Jos todellakin —» alkoi Beatrice epätoivoisena... »Ei, ei», keskeytti
hän puheensa. »Sinä olet varmaankin väärässä. Se on mahdotonta, aivan
mahdotonta. Maltahan, kun kerron sinulle koko jutun. Saat itse päättää.»

»Alota», sanoi rouva O'Donovan Florence ruveten asentoon, joka osoitti
mitä hartainta tarkkaavaisuutta, ja pysyi siinä Beatricen kertoessa —
katkonaisesti ja empien — tuon liikuttavan tarinan Peetrin romaanista
ja naisesta, joka oli ollut Paulinen esikuvana.

»Sehän on aivan päivän selvää», huudahti irlantilainen rouva
Beatricen vaijettua. Ja tällä kertaa hän ei hillinnyt riemuaan.
»Voi sinä pyhä yksinkertaisuus! Mies ei olisi hiiskunut sanaakaan
koko jutusta ainoallekaan muulle olennolle kuin sankarittarelle
itselleen — eikä siis myöskään sinulle, jollet sinä ja hän olisi
sama henkilö. Jos vielä lisäksi otat huomioon nuo katseet, joita hän
sinuun luo, on asia epäämättömän selvä. Sinun olisi pitänyt arvata se
jo hänen ensi sanoistaan. Ja kun hän sitten kertoi hänen korkeasta
yhteiskunnallisesta asemastaan ja satumaisesta rikkaudestaan! Voi sinä
pyhä yksinkertaisuus! Voi sinä viaton, pieni karitsa! Ja sinä olet
Trixie Belfont! Minne on kuuluisa älysi häipynyt? Minne arvaamiskykysi
kadonnut?»

»Mutta etkö sinä käsitä», vaikeroi Beatrice, »mihin inhoittavaan
asemaan minä olen joutunut? Minä oikein rukoilemalla rukoilin, että hän
kertoisi tarinan ihailunsa esineelle. Minä sanoin — voi, mitä kaikkea
minä sanoinkaan!» Beatricea puistatti aivan silminnähtävästi. »Minä
sanoin, etteivät sääty ja rikkaus merkitse niin mitään.» Beatrice
hymyili surunvoittoisesti. »Minä sanoin, että hän luultavasti vastaisi
myöntävästi, sanoin, että hän tietysti... Oi rakas ystävä! Nyt hän
tietysti uskoo — ei suinkaan voi olla uskomatta — että minä tahallani
rohkaisin häntä — että puolitiessä tulin häntä vastaan.»

»Maltahan toki mielesi! Eiväthän asiat sentään noin surkealla kannalla
liene», rauhoitti häntä ystävätär. »Sillä mikäli minä ymmärrän, ei
hänellä ollut aavistustakaan siitä, että sinä tiesit hänen puhuvan
itsestään. Puhuihan hän aina ystävänsä kirjasta, etkä sinä tietysti
ilmaissut hänelle tulleesi hänen salaisuutensa perille.»

»Beatrice rypisti otsaansa asettaessaan tämän asianhaaran paikoilleen
aivoihinsa, joissa ajatukset sekaisin myllersivät. Sitten äärettömän
helpoituksen tunne äkkiä kirkasti hänen kasvonsa.

»Jumalan kiitos!» huoahti hän. »Olin aivan unohtanut sen. Ei, hänellä
ei ole aavistustakaan siitä. Mutta voi, miten kamalasti säikähdin!»

»Kyllä hän sen sinulle vielä kertoo», sanoi rouva O'Donovan Florence.

»Ei, hän ei milloinkaan tule sitä minulle kertomaan. Tiedän olla
varoillani. En anna hänelle tilaisuutta siihen», vastasi Beatrice.

»Et tietenkään. Päälle päätteeksi menet naimisiin hänen kanssaan»,
vakuutti ystävätär.

»Kate! Kuinka sinä viitsit puhua tuollaisia mielettömyyksiä», huudahti
Beatrice.

»Sinä menet naimisiin hänen kanssaan», toisti rouva O'Donovan
Florence vakuuttavasti. »Sinä menet naimisiin hänen kanssaan — jos
olet inhimillinen. Ja harvoinpa olen tavannut sinua inhimillisempää
ihmistä. On kerrassaan mahdotonta pysyä kylmäkiskoisena saatuaan
osakseen sellaista ihailua kuin tuo mies on sinulle tuhlannut. Ensi
työksesi luet romaanin vielä kerran. Muuten pyytäisin lainata sen. Olen
luonnollisesti sangen utelias vertaamaan sirotekoista sormusta itse
puhtaaseen kultaan — vaikka tietenkin puhdas kulta yksin jäätyään heti
tuntee vetovoimaa sirotekoiseen sormukseen. Ja sitten myrkky tekee
tehtävänsä. Ja juttu päättyy naimisilla.»

»Ensiksikään en koskaan mene naimisiin kenenkään kanssa», vastasi
Beatrice vakuuttavasti. »Se on järkähtämätön päätökseni. Toiseksi
en lue uudelleen romaania, minkä vakuudeksi luovutan kirjan tänään
sinulle. Ja lopuksi en ollenkaan varmasti usko sinun olleen oikeassa
siihen nähden, että minä olisin... voit yhtä kernaasti sanoa raaka-aine
tai sulamaton malmi kuin puhdas kulta. Sehän on vain otaksuma. En
unissanikaan ollut voinut aavistaa mitään sellaista. Mutta asiain näin
ollen tulen olemaan varoillani ja tiedän estää asiain kehitystä.»

»Ensiksikään ei mikään mailmassa voisi pakoittaa minua ottamaan mukaani
tuota kirjaa», sanoi rouva O'Donovan Florence yhtä vakuuttavasti.
Odota, kunnes jäät yksiksesi. Tuhannet kirjaa koskevat kysymykset
heräävät mielessäsi ja silloin olisit kovin onneton, jollei se olisi
käsillä. Toiseksi vaikuttaa myrkky kyllä vähitellen. Sanottakoon mitä
tahansa, niin imartelu aina voittaa meidät. Ja kolmanneksi kertoo hän
sen sinulle. Lopuksi teet sinä hänestä hyvän katolisen ja nait hänet.
On luonnotonta, niin, kerrassaan väärin, että sinun laisesi nuori ja
kaunis nainen jää leskeksi. Onhan tuleva miehesi sitäpaitsi lahjakas,
hieno käytökseltään, eikä ulkomuotokaan ole hulluimpia. Saadaanpa
nähdä, aijotko yhä edelleen pitää kiinni arvonimestäsi. Vai oletko
päättänyt aivan yksinkertaisesti kutsuttaa itseäsi rouva Marchdaleksi?
Ei — _jalosukuiseksi_ rouva Marchdaleksi — suo anteeksi! — »Herra ja
jalosukuinen rouva Marchdale.» Olen jo näkevinäni nimenne _Morning
Postissa_. Jäätkö sinä Italiaan? Vai muutatko takaisin Englantiin?»

»Voi, Kate kulta, sinä parantumaton, vallaton veitikka, kuinka hupsu
saatatkaan olla, pikku Kate, ollessasi tuollaisella päällä», naurahti
Beatrice.

»Jatka sinä vain Kateasi; hän ei todellakaan ole hullumman näköinen.
Hänellä on kaunis, notkea vartalo, hänen hipiänsä on hieno ja otsansa
avoin. Ja joskin hänen nenänsä kaarevuus viittaa siihen, että hänessä
on hieman ylpeyden vikaa, joskin hänen pystyviiksensä leimaavat hänet
epäilijäksi ja joskin hänen neliskulmainen leukansa on ilmeinen
itsepäisyyden merkki — ei sinun tule epäröidä — saat ottaa myöskin
viat avujen kera. Tukka on miehellä mukiin menevä ja varsin tuuhea,
niin ettei sinun tarvitse kaljupäisyyttäkään pelätä. Hänen pukunsa on
aistikas, hänen esiintymisensä arvokasta. Sanalla sanoen teistä tulee
kaunis pari. Voisin vaikka panna omaisuuteni pantiksi, että tiedän mitä
kirjaa Trixie Belfont lukee, kun perhe iltapuhteella istuu yhdessä
lampun ääressä», naurahti rouva O'Donovan Florence.

Ystävättärensä poistuttua istui Beatrice hetkisen liikahtamatta pää
käden varassa ja tuijotti Monte Sfioritoa kohti. Sitten nousi hän
paikaltaan ja käveli tuokion kiivaasti edestakaisin terassilla.
Pysähtyi äkkiä ja nojasi marmoriaitausta vastaan, polkasi toisella
jalallaan keveästi marmorilattiaa ja antoi katseensa jälleen harhailla
vuorelle päin.

Hänen olisi todellakin kannattanut katsella maisemaa ja sen
värivivahduksia: sineä, vehreätä ja kultaa. Katsella metsiä, vesiä,
rusoittavia lumihuippuja ja laajakantoista avaruutta. Taivaalla liiteli
tuhansia pieniä, pehmeitä pilvenhattaroita omituisten helmiäissiipisten
lintujen lailla. Varjot pitenivät pitenemistään. Päivänsäteet
kimmahtivat tunturijärven tasaiselta pinnalta aivan kuin kirkkaasta
metallista ja lankesivat kalastajaveneitten kirjaviin purjeisiin
pannen nämä hehkumaan kuin olisivat ne olleet tulipunaista silkkiä.
Tahtoisinpa mielelläni tietää, minkä verran Beatrice kaikesta tästä
huomasi.

Hän taittoi oleanderioksan aitauksella olevasta korkeasta uurnasta,
painoi vaaleanpunaiset kukat kasvojaan vasten ja sulkien silmänsä
hengitti niiden tuoksua, antoi sitten oksan huomaamatta solua terassin
alapuolella olevalle käytävälle.

»Se on mahdotonta», virkkoi hän ääneensä.

Vihdoin meni hän takaisin asuinrakennukseen ja nousi punaisen valkeaksi
koristettuun yksityishuoneeseensa. Siellä otti hän kirjan pöydältä,
vaipui mukavaan nojatuoliin ja alkoi selailla lehtiä.

Mutta kuullessaan läheneviä askeleita ulkoa käytävän kivipermannolta,
sulki hän nopeasti kirjan, viskasi sen takaisin pöydälle ja otti
toisen. Emilia Manfredin astuessa huoneeseen löysi hän Beatricen
lukemasta Anatole Francen »L'étui de nacre'a».

»Emilia kulta, ole hyvä ja käännä minulle »Le jongleur de Notre Dame»
italiankielelle», virkkoi hän.




XXII.


Voimme otaksua, että Peetri sinä iltana saapui Villa Florianoon sangen
kiihtyneessä mielentilassa.

»Hänen olisi pitänyt kertoa se hänelle —»

»Hänellä oli oikeus saada se tietää —»

»Mitäpä hänen arvonsa merkitsi —»

»Hieno mies voi tarjota kätensä kelle naiselle tahansa —»

»Hän olisi kenties halveksinut kaikkia noita niinkutsuttuja sovinnaisia
esteitä —»

»Tuollainen imartelu vaikuttaa aivan varmasti jokaiseen naiseen —»

»Tapaus oli aivan erikoista laatua — tavallisia sääntöjä ei siihen
voinut sovelluttaa —»

»Jokainen mies saa ansaitsemansa vaimon — ja totisesti oli hän tehnyt
paljon ansaitaksensa hänet —»

»Miehen olisi pitänyt aivan yksinkertaisesti kertoa kirjansa tarina
ja minkä osan nainen siinä oli näytellyt — hänen ei olisi tarvinnut
mainita rakkautta — nainen olisi ymmärtänyt —»

Herttuattaren ääni soi lakkaamatta Peetrin korvissa heleänä, viileänä
ja sointuvana, herttuattaren lausumat sanat ja hänen esiintuomansa syyt
palasivat yhä uudelleen ja pyörivät taukoamatta hänen mielessään.

»Olisiko minun pitänyt kertoa kaikki hänelle — siellä ja silloin?
Menenkö huomenna sinne ja kerron hänelle?»

Hän koetti ajatella, mutta ei kyennyt. Kaikki hänen sielunsa kyvyt
myllersivät sekaisin eikä hän voinut niitä hallita. Hän saattoi
ainoastaan avuttomana odotella ajatusten huimaa vauhtia pyöriessä hänen
aivoissaan. Herttuattaren sanat tulvahtivat hänen mieleensä aivan
sekaisin, ilman minkäänlaista yhteyttä — hajanaisina, katkonaisina
lauselmina mielettömässä epäjärjestyksessä. Jos hän yritti käydä
jonkun katkelman kimppuun, pidättää ja selvittää esimerkiksi jonkun
sanan, katseen tai äänensävyn, niin koko kokemus paikalla kadotti
ääriviivansa, hänen muistonsa sekaantui ja hän seisoi siinä avuttomana
henkisesti läähättäen.

Hän käyskenteli edestakaisin puutarhassa, hän meni asuinrakennukseen,
palasi jälleen puutarhaan ja alkoi uudelleen käyskennellä, meni sisään
ja pukeutui päivälliseksi, istahti puutarhapenkille ja poltteli
lukemattomia sigaretteja.

»Olisikohan minun pitänyt sanoa se hänelle? Pitäisiköhän minun huomenna
sanoa se hänelle?»

Aika ajoin ajatusten mellakka asettui, jättäen sijaa lyhyelle rauhan ja
selvyyden väliajalle. Silloin vastaus kuului aivan selvästi:

»Tietysti kerrot sen hänelle. Kerro hänelle — ja kaikki kääntyy
hyväksi. Hän on ajatuksissaan asettunut tuon otaksutun naisen sijalle
ja sanoo: »miehen pitäisi kertoa se hänelle.» Hän sanoo sen kiihkeästi,
oikein tosissaan ja vakaumuksenaan. Toisin sanoen, hän tarkoittaa, että
jos hän olisi tuo nainen, haluaisi hän, että mies sanoisi sen hänelle.
Hän halveksisi sovinnaisia esteitä — tulisi liikutetuksi, heltyisi
siitä.» »Tuollainen imartelu vaikuttaa varmasti jokaiseen naiseen.»
Mene huomenna hänen luokseen ja kerro se hänelle — ja kaikki kääntyy
parhaaksi.»

Tällaisena hetkenä katsahti Peetri linnaan päin ja kuvitteli mielessään
huomispäivän tehtävän jo suoritetuksi, hänen sydämensä sykähteli
silloin rajusti. Mielikuvitus liiteli rakkauden siivillä. Hän näki
herttuattaren edessään ihanteellisen naisellisena, hellänä, raikkaana
ja eloisana. Peetrin puhuessa kirkastuivat ja säteilivät hänen
silmänsä; veri vuoroin syöksähti poskille, vuoroin pakeni niiltä;
huulet aukenivat ja sitten kuiskasi hän jotakin. Ja hänen sydämensä
sykki rajusti ja hän kutsui häntä nimeltä: »Beatrice! Beatrice!»
Nimi tulkitsi kaiken tulkitsemattoman — tulkitsi sielun jumaloivan
intohimon, näännyttävän nälän ja valtavan voitonriemun. Hän läheni
Peetriä — hän ojensi kätensä. Peetri sulki hänet syliinsä — painoi
hänet poveaan vasten. Hänen sydämensä sykki katketakseen. Hän ei voinut
käsittää, miten hän voisi sietää, miten elää nämä inhoittavat tunnit,
joiden täytyi vieriä, ennenkuin huomispäivä muuttuisi täksi päiväksi.

Mutta »sykähdeltyään rajusti alkaa sydän särkeä».

Äkkiä alkoivat ajatukset uudelleen riehua ja kun kotvan ajan kuluttua
rauha taasen vallitsi, kuului aivan vastakkainen vastaus, joka tuntui
yhtä luonnolliselta kuin äskeinenkin.

»Vai kertoisitko hänelle? Kunnon veikkoseni, oletko sinä hullu? Hän
hämmästyisi rohkeuttasi — jäisi kauhusta sanattomaksi. Minä näen jo
hengessä, miten vaikeata hänen on ottaa uskoakseen sanasi todeksi —
miten musertavaa hänen ylenkatseensa on. Hänen päähänsä ei olisi voinut
juolahtaakaan mitään niin mieletöntä kuin että sinä olisit rakastunut
häneen, että sinä uskaltaisit nostaa katseesi häneen — sinä, joka et
ole mitään — häneen, joka on sinua niin äärettömän paljon korkeammalla.
Niin — sinä et ole mitään, olet aivan arvoton. Hänen mielestään sinä
olet vaaraton, arvoton olento, jonka seuraa hän, ollen luonteeltaan
erittäin ystävällinen, sietää — paremman puutteessa. Juuri siksi, että
hän pitää sinua niin tuiki mitättömänä ja niin selvästi tajuaa mikä
kuilu sinut erottaa hänestä, saattaa hän alentua seurustelemaan niin
ystävällisen tutunomaisesti kanssasi. Jos sinä säätysi puolesta olisit
likimainkaan hänen asteellaan, olisi hän kyllä varovaisempi. Muista,
ettei hänellä ole aavistustakaan siitä, että sinä olet Feliks Wildmay.
Feliks Wildmay on hänelle vain pelkkä nimi, hänen elämäntarinansa vain
hauska, viehättävä romaani, joka ei pienimmälläkään tavalla koske häntä
ja hänen mielenkiintonsa siihen aivan ulkokohtaista, personatonta
laatua. Kerro hänelle kaikki, jos se sinua huvittaa. Sano: »minä olen
Wildmay — te olette Pauline.» Saat silloin nähdä, miten hän hämmästyy,
loukkaantuu ja suuttuu.»

Ja hän katseli jälleen mieli aivan lamassa Ventiroseen päin arvellen
epätoivoissaan parhaaksi panna tavaransa kokoon ja matkustaa kotiin
Englantiin.

Toisin ajoin kuului vielä kolmaskin vastaus ja se oli hänen mielestään
järkevin. Siinä oli osittain äärimmäistä optimismia, osittain
äärimmäistä pessimismiä — siinä oli molemminpuolista myönnytystä —
jollei varsin sovintoakaan.

»Kas niin, olkaamme levollisia ja järkiperäisiä! Meidän tekojemme
seuraukset tässä elämässä ovat useinkin huonommat kuin olemme
toivoneet, mutta myöskin useimmiten paremmat kuin mitä olemme
luulleet. Katsokaamme asiaa tämän johtavan periaatteen valossa.
Totta kyllä ei hän aavista, että sinä olet Wildmay. Totta kyllä hän
hämmästyisi, ehkä säikähtyisi ja hämmentyisi, jos sinä äkkiarvaamatta
sanoisit: »minä olen Wildmay, te olette Pauline.» Mutta miksikä hän
loukkaantuisi tai suuttuisi? Mikä on oikeastaan se kuilu, joka erottaa
teidät toisistanne? Mitkä nuo sovinnaiset esteet, joita sinä pidät
ylipääsemättöminä? Hän on herttuatar, hän on lordin tytär ja hän on
rikas. Kaikki tuo on kylläkin surkuteltavaa. Mutta et sinäkään ole
mikään poroporvari etkä köyhäkaula. Sinä olet kelpo sukua, kyvykäs, ja
tulosi ovat joltisetkin. Lopputulos on tämä: hän on ylhäinen nainen,
sinä vaatimaton herrasmies. Tavallisissa olosuhteissa ei vaatimaton
herrasmies voisi pyytää ylhäistä naista vaimokseen. Mutta tässä
tapauksessa eivät olosuhteet ole tavallisia. Sallimus on sekaantunut
asiaan. Miten vaatimaton herrasmies lienetkin, olette sinä ja tuo
ylhäinen nainen joutuneet harvinaisiin hienon omituisiin suhteisiin.
Hän sanoo itse: »tähän tapaukseen ei voi sovittaa tavallisia sääntöjä
— hänen pitäisi kertoa se hänelle.» Hyvä, kerro sitten hänelle. Hän
hämmästyy, mutta käsittää kyllä, ettei hänellä ole mitään syytä
loukkaantua. Ja vaikka onkin ilmeistä, että sinä saat rukkaset, täytyy
hänen tietysti kohdella sinua kunnioitettavana kosijana. Ja tapahtui
sitten mitä tahansa, on kuitenkin parempi puhua suunsa puhtaaksi ja
saada varmuutta kuin kierrellä kissan lailla kuuman puuron ympärillä.
Kerro hänelle — koeta onneasi — älä toivo mitään, älä pelkää mitään —
ja taivu hänen päätökseensä.»

Myöskin tämä järkevä vastaus sai osalleen vastaväitteitä.

»Voiton toiveet ovat kuin sata, jopa tuhatkin yhtä vastaan. Jos sinä
kerrot hänelle kaikki eikä hän huoli sinusta, ei hän enää välitä
seurastasi. Ja sinähän et tahtonut tulla karkoitetuksi. Sinä siis
panisit alttiiksi suuren erikoisoikeutesi tavata häntä, seurustella
hänen kanssaan, mahdollisuuden takia, joka on kuin tuhat yhtä vastaan.
Sinä ylenkatsot sovinnaisia esteitä — mutta pätevimmän niistä sinä
tykkänään unohdat. Hän on katolilainen ja hurskas katolilainen.
Menisikö hän naimisiin protestantin kanssa? Yhtä hyvin voisi hän
ajatella naimista minkä koirankuonolaisen kanssa tahansa.»

Tätä ankaraa jännitystä seurasi vihdoin herpaiseva raukeus. Kysymykset
ja vastaukset vaikenivat eikä hän tehnyt enää muuta kuin tähysteli
Ventiroseen päin sekä toivoi olevansa siellä. Välimatka oli aivan
mitätön — viidessä minuutissa hän sen suorittaisi. Se laki oli
todellakin mielivaltainen, joka tuomitsi hänet istumaan yksikseen
sallien hänen vain katsella ja toivoa.

Siinä mielentilassa tapasi hänet Marietta tullessaan ilmoittamaan, että
päivällinen oli valmis.

Peetri puisti mielestään haaveet. Tuon vanhan ruskeaihoisen eukon
näkeminen, jonka kasvot säteilivät herttaista ystävällisyyttä, palautti
hänet jälleen arkielämään, tosioloihin, ja hän tunsi helpoitusta
joskaan ei lohdutusta.

»Päivällisellekö kutsutte minua?» kysäsi hän. »Syövätkö _perit_
päivällistä Edenin portilla?»

»Liemi on jo pöydällä», sanoi Marietta.

Peetri nousi paikaltaan, heitti vielä silmäyksen linnaan päin ja laulun
säveltä hyräillen meni sisään. Ja samassa sai virkistävä vallattomuuden
henki vallan hänessä.

»Kuulkaahan, Marietta, mille kannalle te asetutte
seka-avioliittokysymykseen nähden», kysyi hän.

Marietta rypisti otsaansa.

»Seka-avioliitto? Mitä se on, signorino?»

»Se on protestanttien ja katolilaisten solmima avioliitto», selitti
Peetri.

»Protestanttienko?» Marietan otsa oli yhä rypyssä.

»Mitä otuksia ne ovat?»

»Ne ovat otuksia — tai oikeammin ihmisiä —, jotka eivät kuulu
katoliseen kirkkoon, vaan pitävät katolilaista oppia vaarallisena ja
turmiollisena harhaoppina.»

Ovatko ne juutalaisia, vai?» kysäsi Marietta.

»Eivät» — eivät aivan. Heitä kutsutaan yleisesti kristityiksi. Mutta
nähkääs, he panevat »protestin». »_Mi pare che la donna protesta
tropp o_», laulaa runoilija. He ovat kristityltä, mutta panevat
vastalauseensa paavia ja pretendenttiä vastaan.»

»Varmaankin te, signorino, tarkoitatte vapaamuurareita», sanoi Marietta.

»En tarkoita, sanoi Peetri. »Tarkoitan protestantteja.»

»Anteeksi, signorino, jolleivät he ole katolilaisia täytyy heidän olla
vapaamuurareita tai juutalaisia», väitti Marietta. »He eivät voi olla
kristityltä. Kristitty ja katolilainen merkitsevät aivan samaa. Kaikki
kristityt ovat katolilaisia.»

»Sinäkin!» huudahti Peetri. »Vai merkitsevät nuo nimitykset teidän
mielestänne aivan samaa. Saman mielipiteen olen ennenkin kuullut.
Olenko minä vapaamuurarin näköinen?»

Eukko kiinnitti tutkivasti vanhat, terävät silmänsä hetkeksi Peetriin.
Puisti sitten päätään ja vastasi vitkastellen:

»Ette, signorino. Minun mielestäni ette suinkaan ole vapaamuurarin
näköinen.»

»No, olenko sitten juutalaisen näköinen?»

»Kaikkea vielä! Juutalaisen näköinen! Signorino!» Nauraen kohautti
eukko olkapäitään.

»Ja kuitenkin olen minä niinkutsuttu protestantti», sanoi Peetri.

»Ette suinkaan», väitti Marietta.

»Olenpa vainenkin», sanoi Peetri. Kysykääpä ristikummeiltani.

»Olen oikein puhdasverinen, maltillinen valtiokirkollinen protestantti,
tory ja brittiläinen ja tunnussanani on: »pois kaikki paavilliset
petokset!» Ette kai sattumalta itse ole ollut naimisissa protestantin
kanssa?» kysyi hän sitten.

»En, signorino. En ole koskaan ollut kenenkään kanssa naimisissa. Eipä
suinkaan siksi, ettei minulla olisi ollut tilaisuutta päästä naimisiin.
Nuorena ollessani kosiskeli minua kaksikymmentä, jopa kolmekymmentä
nuorukaista. Mutta — _mica!_ — en katsonutkaan heihin. Kun miehet ovat
nuoria, ovat he liian huikentelevaisia aviomiehiksi, ja vanhoina ovat
leinin lyömiä.»

»Sangen järkevää puhetta», sanoi Peetri. Mutta toisinaan sattuu,
että miehet eivät ole nuoria, eivätkä myöskään vanhoja. On esim.
kolmenkymmenenviiden vuotiaita — ja olen kuullut, että on myöskin
neljänkymmenen vuotiaita miehiä. Mitä heistä?»

»On sananlasku, signorino, joka sanoo: _Sposi di quarant' anni son mai
sempre tiranni_», selitti Marietta.

»Mitä siihen tulee, on olemassa toinen sananlasku, joka sanoo, että
»rakkaus nauraa lukkosepille», sanoi Peetri.

»En ymmärrä», sanoi Marietta.

»Te kyllä ymmärtäisitte, jos kääntäisin sen italiankielelle. Minä vain
esitin sen osoittaakseni, miten joutavia sananlaskut ovat. Mitenkä
rakkaus voisi nauraa »lukkosepille», kun se ei edes kykene nauramaan
niin arvottomille asioille kuin paavillisille ennakkoluuloille!

Oi, jospa olisin herttua ja pohatta! Tiedättekö jonkun, joka voisi
tehdä minusta herttuan ja antaa minulle miljoonan?»

»En, signorino», vastasi eukko pudistaen päätään.

»Suloinen Cytherea, meren vaahdosta kohonnut Venus, kuolematon Afrodite
ei sitä voi niin jumalainen kuin hän onkin. Asia on se, että minä
tunnen itseni läpeensä väsähtyneeksi. Tuokaa minulle pullollinen
asti-spumantea — tuota kuivaa valkoleimaista lajia. Kuvittelen sitten
mielessäni sitä samppanjaksi. — Kertoako vaiko ei — siinä kysymys.

    »A face to lose youth for, to cccupy age
    With the dream of, meet death with.»

Ja kuitenkaan — uskokaa pois — ei tuo mies, joka nämä sanat kynäili,
koskaan ollut nähnyt häntä. Hän kynäili myöskin toisen säkeen, joka
sopii mainiosti tähän tilaisuuteen, vaikkei hän ole nähnyt minuakaan:

    »Is there no method to tell her in Spanish?»

Voi miten minusta »kynäillä» sana on arkipäiväinen »runoilla» sanan
rinnalla! Mutta ehkä aivan yhtä nurinkurista on kuvitella astia
samppanjaksi. Ei saa olla turhan tarkka. Minun täytyy todellakin keksiä
jokin keino, että voisin kertoa sen hänelle espanjankielellä.»

Marietta meni noutamaan viiniä.




XXIII.


Pukeutuessaan seuraavana aamuna, alkoi Peetri pilkata kulunutta yötä.

»Voi sinua paljastettua petturia, sinua verekseltä kiinni saatua
veitikkaa!» huudahti hän. »Sinä elät neuvonantajanimesi kustannuksella
— vain siitä syystä me sinua siedämme. _La nuit porte conseil!_ — yö
tuo neuvon —: mutta mitä neuvoja sinä olet tuonut minulle? Ja minä
kun juuri tällä hetkellä kipeästi kaipaan neuvoja. Menenkö hänen
luokseen iltapäivällä ja uskon hänelle salaisuuteni — vai enkö? Sinä
olet jättänyt minut samaan tilaan, jossa minut tapasit — samalle
epäröivälle, vapaalle ja puolueettomalle kannalle. Sinäpä olet
luotettava neuvonantaja, sinä!»

Hän seisoi pukupöytänsä ääressä ja suki tukkaansa. Kuvastimesta
murjottivat hänelle hänen omat synkät kasvonsa. Äkkiä muuan ajatus iski
häneen.

»Joka tapauksessa lähdemme nyt aamulla Spiaggiaan ja leikkautamme
tukkamme», päätteli hän.

Hän käveli sitten kylään joutuen juuri ajoissa omnibukseen, joka
kello kymmeneltä lähti Spiaggiaan. Kun tukka oli leikattu, lähti
Peetri Hotel de Russiehin ja söi aamiaista puutarhassa. Aterioituaan
meni hän tietysti Kasinon alueelle ja käyskenteli edestakaisin
iloisen ihmisvirran mukana, joka liikkui rantapenkereellä. Naisten
valkoiset puvut, värikkäät hatut ja päivänvarjostimet näyttivät
liikkuvilta, suunnattoman suurilta kukkasilta. Soittokunta säesti
reippaasti ihmisäänten pirteätä sorinaa — italian-, englannin- ja
saksankieltä puheltiin sekaisin. Puhtaan ilman tärvelsivät vieraat
tuoksut — naisten hajuvedet ja miesten tupakansavut. Tunturijärven
tummansininen vesi värähteli vienon tuulen sitä kosketellessa ja
säihkyi auringonpaisteessa, ja Monte Sfioriton lumihuiput näyttivät
olevan aivan lähellä — luulipa melkein voivansa ojentaa keppinsä ja
kirjoittaa lumeen nimensä... Täällä toi sattuman oikku Peetrin tielle
rouva O'Donovan Florencen.

»Kas vain, hyvää päivää», sanoi hän ojentaen kätensä Peetrille.

»Hyvää päivää», vastasi Peetri.

»Kaunis päivä tänään.»

»Erittäin kaunis.»

»Kertoisinko teille jotakin?»

»Kertokaa vain.»

»Voinko aivan varmasti luottaa teihin?» Ja rouva O'Donovanin tutkiva
katse kiintyi epäilevänä Peetriin.

»Koettakaa, niin saatte nähdä.»

»No niin, sanonpa sitten teille, että minun kauheasti on tehnyt mieleni
istahtaa pöydän ääreen ja tilata kahvia. Mutta kun ei minulla ollut
miehistä seuraa, en uskaltanut.

»Tehkää hyvin», sanoi Peetri tehden kohteliaan kädenliikkeen. Ja
vei sitten rouva O'Donovan Florencen ympyriäisen marmoripöydän
ääreen. »Kaksi kuppia kahvia, olkaa hyvä», sanoi hän korealle
tarjoilijaneidille, joka kiirehti heidän luokseen. Tällä oli
sirotekoiset, hopeaiset kaulakoristeet, korvarenkaat, soljet sekä
silkkiset, tulipunaiset päähineet ja esiliinat.

»Odottakaahan hieman», sanoi rouva O'Donovan Florence. »Ei kahvin
pisaraakaan minulle. Haluaisin appelsiinijäätelöä, jos suvaitsette.
Kahvi oli vain vertauskuva — tarkoitin yleensä keveitä virvokkeita.»

Naurahtaen antoi Peetri uuden määräyksen.

»Näettekö noita kolmea pienokaista, jotka leikkivät tuolla
wellingtoniapuun siimeksessä hoitajattarensa kanssa?» kysyi rouva
O'Donovan Florence.

»Tuoko pieni valkeapukuinen tyttö ja nuo molemmat pojat?»

»Aivan niin. He ovat minun lapsiani.»

»Todellako?» huudahti Peetri ja hänen äänensävynsä osoitti vilkasta ja
harrasta mielenkiintoa. Ja sehän on useimmiten tapamme, kun vanhemmat
alkavat puhua lapsistaan.

»Vakuutan kunniasanallani», sanoi tuo pirteä irlantilainen rouva.
En kerro sitä kehuakseni, vaan aivan yksinkertaisesti osoittaakseni
teille, etten ole aivan yksin ja turvaton. Mutta asiasta toiseen.
Hotellissamme on muuan amerikkalainen, joka kertoo kaikille, jotka
vain viitsivät kuulla, että tuo puu tuolla on _washingtonia_ ja sättii
kyynelsilmin englantilaisia, jotka ovat olleet siksi hävittömiä, että
ovat muuttaneet Washingtonin Wellingtoniksi. Mies on kunnioitettavan
näköinen ja hänellä on täysikasvuisia tyttäriä, siksipä luulen, että
hän kenties on oikeassa?»

»Mahdollisesti», sanoi Peetri. »Onhan puu kotoisin Amerikasta.»

»Oli sen asian laita miten tahansa, mutta se ainakin on varma, että
te englantilaiset olette kylmäverisimmät otukset pohjoisen napapiirin
eteläpuolella.»

»Niinkö —? Olemmeko —?» sanoi Peetri epäillen.

»Olette kuin olettekin», sanoi rouva O'Donovan Florence surumielisesti.

»Siinä tapauksessa ei veremme lämpömäärä merkitse mitään», vastasi
Peetri. »Onhan yleisesti tunnettua, että me olemme lämminsydämisiä.»

»Tosiaanko!» huudahti rouva O'Donovan Florence. »Silloinpa tuo
yleisesti tunnettu asia on hyvin harvojen tiedossa ja teidän lämpönne
kovin viileätä.»

Peetri nauroi.

»Te olette kovin varovaisia ja viisaita. Te olette järkenne orjia. Pää
hallitsee teitä, eikä sydän. Te ette juuri ole laskukoneita paljoa
paremmat. Onko milloinkaan esimerkiksi kuultu, että te olisitte panneet
taivaan ja maan ja kaikki mitä niiden välillä on alttiiksi jonkun
äkkinäisen, ajattelemattoman mielijohteen vuoksi?

»Eipä usein», myönsi Peetri.

»Siinä te istutte jäykkänä kuin mikäkin kuvapatsas ja myönnätte sen
silmiänne räpäyttämättä», sanoi rouva O'Donovan Florence moittiva sävy
äänessä.

»Englantilaisenahan minun on pakko näyttää siivolta ja itsekylläisen
tyytyväiseltä, eikö niin?»

»Olette oikeassa», myönsi nuori rouva. »Tahtoisinpa mielelläni tietää»,
jatkoi hän oltuaan kotvan aikaa vaiti mietteisiinsä vaipuneena,
»hyökkäisittekö te tuhoten sen henkilön kimppuun, joka uskaltaisi antaa
teille hyväntahtoisen neuvon?»

»Istuisin jäykkänä kuin kuvapatsas ja kuuntelisin silmiäni
räpäyttämättä», vakuutti Peetri.

»No, sanokaahan minulle sitten», alkoi rouva O'Donovan Florence ja
kumartuen vähän lähemmäksi kuiskasi: »miksikä ette rohkaise mieltänne
ja kysy häneltä?»

Peetrin silmät repesivät suuriksi.

»Seuratkaa neuvoani — ja kysykää», sanoi pirteä irlantilainen rouva.

»_Mitä_ minun pitää kysyä?» sanoi Peetri hämmentyneenä.

»Kysykää häneltä tahtooko hän mennä teidän kanssanne naimisiin»,
vastasi rouva O'Donovan Florence ystävällisesti. Ja antamatta
Peetrille aikaa ajatella mitä vastata, huudahti hän ihastuneena:
»osasinpa oikeaan! Teidän punastumisenne todistaa sen. Olettepa kaunis
kuvapatsas! »He eivät rakasta, jotka eivät rakkauttaan ilmaise»,
sanotaan. Mutta te näytätte sen jokaiselle, joka viitsii teitä
tarkata. Teidän silmänne ilmiantavat teidät joka kerta kun katsotte
_häneen_. Olin tuskin tarkastanut teitä kahta minuuttia, kun jo tunsin
salaisuutenne aivan kuin olisitte sen minulle uskonut. Mutta mikä
kahlehtii kieltänne? Ettehän te toki voi vaatia, että _hän_ kosii.
Kutsukaa vain minua »hävittömäksi» irlantilaiseksi, jos teitä haluttaa
— mutta miksikä ihmeessä, ette lankea hänen jalkainsa juureen ja
rohkeasti kysy, huoliiko hän teistä?»

»Mitenkä minä uskaltaisin?» sanoi Peetri koettamattakaan peittää
totuutta. On hyvin luultavaa, että hän pikemmin oli mielissään kuin
pahoillaan tuon irlantilaisen rouvan »hävittömyydestä».

»Mikä teitä estäisi?»

»Kaikki», vastasi Peetri.

»Kaikki ei merkitse mitään. Sanokaahan mikä?»

»Hyvä rouva. Ensiksikin on hän inhoittavan rikas.»

»Ei, menkää nyt pellolle!» huudahti tuo hyvä rouva kiivaasti. »Mitä on
rahoilla tekemistä rakkauden kanssa, Tuo on niin aitoenglantilaista —
oikeita kylmäverisiä laskelmia! Te kytkette luonnolliset mielijohteenne
kahleisiin, aivan kuin olisivat ne vaarallisia eläimiä. Hänen rahansa
eivät estäneet teitä joutumasta hänen sulojensa pauloihin. Minkätähden
estäisivät ne teitä tunnustamasta hänelle rakkauttanne?»

»Yhteiskunta on yleensä taipuvainen leimaamaan onnenonkijaksi köyhän
miehen, joka kosii rikasta naista», sanoi Peetri.

»Viis minä yhteiskunnan mielipiteistä», sanoi rouva O'Donovan Florence.
Teidän ei tarvitse välittää mistään muusta kuin ihailemanne naisen
mielipiteestä. Minä olin myöskin rikas perijätär ja uskon totta
tosiaan, ettei Teddy O'Donovan kosiessaan minua omistanut korkkiruuvia
enempää tässä mailmassa. Älkää rahtuakaan välittäkö hänen kolikoistaan.»

Peetri naurahti.

»Tupakoivathan herrat tavallisesti juotuaan kahvia. Minun puolestani
saatte mielellänne sytyttää sigaretin. Voitte silloin paremmin
säilyttää mielenmalttianne.»

»Kiitän nöyrimmästi», sanoi Peetri ja pisti tupakaksi.

»Sitä näytte kyllä tarvitsevan, kun voitte tuolla tavalla lörpötellä
hänen rahoistaan. Voin teille kertoa — ehkä se hieman lohduttaa
teitä — ettei hänen tuleva miehensä siinäkään tapauksessa että hän
on onnenonkija hyvin paljoa tule kostumaan hänen rahoistaan, sillä
suurimman osan uhraa hän hyväätekeviin tarkoituksiin ja uskonpa, että
hän vuosittain käyttää vain pari tuhatta puntaa omiin tarpeisiinsa.»

»Todellako?» sanoi Peetri. Ja ensi hetkessä tuo tieto tuntui hänestä
jossain määrin lohduttavalta.

»Niin, voitte arvioida hänet kahdentuhannen punnan omistajaksi
vuodessa», sanoi rouva O'Donovan Florence. Sen verran kai itsekin
omistatte. Se este siis häviää.»

Toivon välke, joka silmänräpäyksen oli leimahtanut, sammui jälleen.

»Onnettomuudeksi on muitakin esteitä», huomautti Peetri synkän
näköisenä.

»Nimittäkää ne», pyysi rouva O'Donovan Florence.

»Hänen ylhäinen säätynsä.»

Peetrin vilkas neuvonantaja osoitti kiivaalla kädenliikkeellä
halveksimistaan.

»Hänen säätynsäkö?» huudahti hän. »Mitäpä hänen säädystään! Mitä
merkitsee sääty rakkauden rinnalla? Nainen on vain nainen nimittäköön
itseään herttuattareksi tai meijeritytöksi. Nainen, jolla on hiukankin
omaa tahtoa, menee naimisiin vaikka pankkimiehen kanssa, jos hän
rakastaa häntä. Mies on mies.

»Älkää välittäkö _tuon enempää_ hänen ylhäisestä säädystään.»

Ja rouva O'Donovan Florence säesti sormien näppäyksellä sanojaan.

»Oletan, että tiedätte minun olevan protestantin», sanoi Peetri.

»Oletteko —? Voi pimitettyä sieluraukkaa! Mutta siitä pulmasta päästään
helposti. Menkää paikalla ja antakaa kastaa itsenne.» Ja hän viittasi
kädellään kaupunkiin päin, aivan kuin olisi hän suositellut tuon pyhän
toimituksen välitöntä suorittamista.

»Pelkäänpä, ettei tuohesta tule takkia»... virkkoi Peetri naurahtaen.

»Tuleepa kylläkin!» huudahti rouva O Donovan Florence. »Te seisotte
vain hievahtamatta papin pirskoittaessa päällenne pyhää vettä.
Ettehän te suinkaan», lisäsi hän intoilevalla epäjohdonmukaisuudella,
»aijo antaa niin mitättömän asian kuin rakkauden naiseen estää teitä
tunnustamasta tosi-oppia.»

»Jospa vain uskoisin sen totuuksiin», huomautti Peetri yhä hymyillen.

»Kuka käskee teitä niitä epäilemään? Ja toiseksi on aivan yhdentekevää
uskotteko vai ette. Muistan koulutyttönä aina epäilleeni Euklideen
väittämien todenperäisyyttä, mutta esitin ne kuitenkin iloisen
rohkeana, saadakseni hyvät arvosanat. Ja matematiikan ikuiset totuudet
pysyivät järkkymättöminä minun epäilyksistä huolimatta.»

»Te puhutte varsin älykkäästi», naurahti Peetri. »Mutta pahin pulma
on se, että vaikka olisinkin kymmenkertaisesti katolilainen, ei hän
sittenkään huolisi minusta. Mitä se siinä tapauksessa hyödyttäisi?»

»Eihän mies koskaan voi tietää, huoliiko nainen hänestä vai eikö,
ennenkuin hän on kosinut. Vaikka nainen vastaakin kieltävästi, niin ei
sittenkään ole syytä epätoivoon. Oma mieheni kosi minua kolme kertaa ja
kolme kertaa annoin hänelle rukkaset. Sitten alkoi hän sepitellä runoja
— ja minä huomasin, että oli olemassa vain yksi keino, jolla saisin
hänet luopumaan siitä. Niin me menimme naimisiin. Kosikaa ja kosimasta
päästyänne kosikaa yhä uudelleen. Runojen sepittämistä voitte sitten
käyttää viimeisenä hätäkeinona.

»Kas niin», sanoi nuori rouva nousten paikaltaan, »olen puhunut
suuni puhtaaksi ja jätän teidät oman onnenne nojaan. Minun täytyy
palata hotelliin ryhtyäkseni oikeudenkäyntiin. Tuolla ruohikossa
leikkivien pienokaisteni, vaikka he näyttävätkin kovin viattomilta,
on onnistunut rikkoa arkihuoneessani sähkövalaistus. He ovat kutsutut
kuulusteltaviksi kello kolmelta. Pankaa nyt sanani piippuunne ja
polttakaa ne — kas siinä äidin viime sanat. Jos en ole kyennyt
kannustamaan teitä ratkaisevaan päätökseen, niin täytyyhän teidän
kuitenkin myöntää, että olen rohkaissut teitä. Pankaa nyt sanani
piippuunne ja ehkäpä te oikein innokkaasti puhaltamalla voitte saada
rohkaisun kytevän hiiloksen leimahtamaan päättäväisyyden liekkiin.

Petri alkoi uudelleen käyskennellä edestakaisin järven rannalla. Oli
kylläkin hyvä saada rohkaisua, mutta... »Puhunko — vai enkö? Puhunko
— vai enkö? Puhunko — vai enkö?» Tämä kysymys pyöri lakkaamatta hänen
päässään. Hän tuijotti avaruuteen ja yritti tehdä ratkaisevan päätöksen.

»Pelkäänpä, ettei minussa ole rahtuakaan päättäväisyyttä», sanoi hän
liikuttavan vaatimattomasti.

Ja sitten polki hän jalkaa.

»Kas niin! Hiiteen tuollainen horjuvaisuus! Puhu! Puhu!» kehoitti hänen
miehekkäämpi minänsä.

»Tuumasta toimeen!» Ja hän vetäsi syvään henkeään puristaen kätensä
nyrkkiin.

Hän poistui Kasinosta ja lähti matkalle Ventiroseen päin. Hän ei
malttanut odottaa omnibusta, joka lähti vasta kello neljältä. Hänen
täytyi iskeä käsiksi tahdon ollessa tarmokkaana.

Hän kulki nopeasti ja vajaassa tunnissa oli hän joutunut puiston
kullatulle ristikkoveräjälle. Hän pysähtyi hetkeksi ja antoi katseensa
vaeltaa suoraa kastanjakujaa pitkin linnan läntiselle seinämälle,
jota ilta-aurinko heikosti valaisi. Hän tarttui jo punotusta raudasta
tehdyn kellonnuoran ripaan kutsuakseen veräjän vartijan saapuville.
Seuraavassa hetkessä olisi hän soittanut ja veräjä auennut. Mutta
samassa muuan noista pienistä paholaisista, jotka ilmassa asuskelevat,
käytti tilaisuutta hyväkseen ja kiinnitti hänen huomionsa erääseen
asianhaaraan, jota hän ei ennen ollut tullut ajatelleeksi.

»Odotappas tuokio», kuiskasi se hänen korvaansa. »Olit siellä eilen.
Tietysti näyttää kovin kummalta, jos käyt siellä uudestaan tänään.
Sinulla täytyy olla varalla jokin puolustus, selitys. Ajattele
esimerkiksi, että hän sinun tullessasi tervehtii sinua aivan kuin
immyt ballaadissa »hämmästyksen kummin katsein» — mitä sinä silloin
teet, veli hyvä? Et kai sinä silloin voi esiintuoda oikeata syytä?
Jos hän tervehtii sinua hämmästyksen kummin katsein, olet jo saanut
vastauksesi, ennenkuin olet kysymyksesi tehnyt — ja tiedät, ettei
sinulla ole mitään toivoa. Tulinen rakkaudentunnustus ei silloin
ole paikallaan. Minkä — minkä verukkeen sinä sitten keksit käyntisi
puolustukseksi? Mitenkä siitä pulmasta suoriudut?»

»Hm», sanoi Peetri. »Kannattaahan tuota hieman tuumiskella.»

»Kannattaa paljonkin», intti hornanhenki. »Sinulla täytyy olla jokin
puolustus-veruke varalla. Todellinen syysi on kylläkin pätevä, mutta
kun joutuu oikein pahaan pinteeseen, täytyy hätätilassa turvautua
tekosyyhyn.»

»Hm», sanoi Peetri.

Mutta jos on olemassa hornanhenkiä, on myöskin hyviä henkiä ja paljon
enemmän kuin uskommekaan. Peetrin siinä seistessä punniten mielessään
kiusanhengen jotenkin jääväämätöntä vastaväitettä, sattui hänen
silmänsä esineeseen, joka kimalteli ruohikossa tienvieressä.

»Kardinaalin nuuskarasia», huudahti hän nostaen sen maasta.

Kardinaali oli hukannut nuuskarasiansa. Kas siinä kylläkin tepsivä syy.
Peetri soitti kelloa.




XXIV.


Ja aivan kuin immyt ballaadissa tervehti herttuatar Peetriä
hämmästyksen kummin katsein.

Ainakin saattoi tästä katseesta, joka tuijotti kohotettujen
silmäkulmien alta, ja jossa ei hymyn varjoakaan väikkynyt, lukea hänen
ääneen lausumiensa tervehdyssanojen ohella mykän kysymyksen: »miksi on
hän tullut?»

Sinä, arvoisa lukijani ja minä ja rouva O'Donovan Florence tuntien
asianlaidan olisimme pikemminkin luulleet hänen katseensa ilmaisevan
hermostunutta pelkoa. Ainakin oli se sellainen, että se ehkäisi Peetrin
kiihkeän aikomuksen. Hänessä jokin kieli katkasi tai höltyi ja hän
käsitti, ettei tulinen rakkaudentunnustus nyt ollut paikallaan.

Ja sitten sattui kohtaus, joka oli kovin koomillinen ja lapsekas —
asianomaiset ovat varmaankin jälestäpäin sitä kohtausta muistellessaan
monesti makeasti nauraneet, vaikka ainakin Peetrin kannalta
katsoen siihen silloin koomillisuuden ohella sekoittui hyvä annos
traagillisuutta.

Peetri tapasi herttuattaren leveällä hiekoitetulla ajotiellä aivan
suuren eteisoven edustalla. Hänellä oli hattu päässään ja hansikkaat
kädessään aivan kuin olisi hän lähdössä jonnekin. Peetristä hän
näytti hieman kalpealta; hänen silmänsä olivat tavallista suuremmat
ja totisemmat. Hänen katseessaan kuvastui kuin kuvastuikin kylmää
hämmästystä tai hermostunutta pelkoa — miten asian ottaa — eikä hänen
käytöksensä ollut enää ollenkaan ystävällistä. Hänen esiintymisensä ei
suinkaan vaikuttanut rohkaisevasti. Hänessä ei ollut rahtuakaan tuota
entistä avomielistä, veitikkamaista ja hyväntahtoista herttaisuutta.
Hänessä oli jotakin jäykkää, suljettua ja pidätettyä.

»En ole milloinkaan ennen nähnyt häntä sellaisena», ajatteli Peetri
katsellessaan hänen kalpeita kasvojaan ja tummia totisia silmiään. »Hän
on ihanampi kuin koskaan ennen. Eikä minulla ole toivon kipinääkään.»

»Hyvää päivää, herra Marchdale», virkkoi hän hymyilemättä ja näytti
siltä kuin olisi odottanut Peetrin sanovan asiansa. Hän ei ojentanut
kättään, mutta siinä suhteessa olisi hän voinut puolustautua sillä,
että hänen oli mahdoton sitä tehdä, koska hänellä toisessa kädessä oli
päivänvarjostin ja toisessa koruommeltu silkkinen laukku, jota naiset
käyttävät taskun asemasta.

Ensi hetkessä tunsi Peetri pettymystä, mutta sitten jonkinlaista
suuttumusta. Millä oikeudella hän vastaanotti hänet tuolla tavalla
— aivan kuin olisi hän ollut tunkeileva muukalainen. Olisivathan jo
tavallinen kohteliaisuus ja oikeus vaatineet, että hän olisi olettanut
pätevien syitten aiheuttaneen Peetrin tulon.

Ja sitten Peetrin ollessa kiukkunsa vallassa tuo hullunkurinen kohtaus
alkoi.

Pyrkiessään osaltaan esiintymään yhtä suljetun hillitysti
kuin herttuatarkin, sanoi hän: »satuin tässä kulkemaan teidän
ristikkoveräjänne ohi, löysin tämän tienviereltä ja rohkenin itse tulla
tuomaan sen teille.»

Ja Peetri ojensi herttuattarelle kardinaalin nuuskarasian, jonka tämä
saattoi ottaa vastaan, vaikkakin hänellä ennestään oli niin paljon
kannettavaa.

»_Rohkenin_!» ajatteli Peetri hampaitaan kiristellen. »Todellakin
sattuva sana! Hän olisi kai suonut minun jättävän sen vartijalle
veräjätupaan. Ehkä hänen mielestään jo liiaksi hätäilin nostaessani sen
maasta.

Ja Peetrin kiukku kasvoi kasvamistaan.

»Tepä olitte ystävällinen», sanoi herttuatar. »Setäni ei voinut
ymmärtää, minne hän oli sen hukannut.»

»Mikä onni siis minulle, että sain palauttaa sen omistajalleen», sanoi
Peetri.

Hetken vaitiolon jälkeen — herttuatar ei nimittäin sanonut sanaakaan,
tarkasti vain nuuskarasiaa aivan kuin olisi se ollut hänelle ihkasen
uusi — nosti Peetri hattuaan ja kumarsi aikoen poistua lehtikujaa
myöten.

»Oi, setäni tahtoo tietysti kiittää teitä», huudahti herttuatar
katsahtaen ylös hämmästyneenä. Peetrin käytös oli hänelle yllätys.
»Ettekö suvaitse käydä sisään?» Minä — minä käyn kysymässä, onko setäni
tavattavissa.»

Herttuatar liikahti aivan kuin olisi aikonut lähteä asuinrakennukseen.
Hän oli jo käynyt hiukan ystävällisemmäksi.

Mutta mikäli herttuatar suli, sikäli jähmettyi ja jäykistyi Peetri
vihassaan. »Käyn kysymässä, onko setäni tavattavissa.» Nuo sanat
loukkasivat Peetrin korvaa. Ja mahdollisesti ei tuo lauselma ollutkaan
niin varsin paikallaan. Mutta ehkäpä herttuatarraukan oli vallannut
hermostunut pelko —?

»Älkää mitenkään häiritkö kardinaali Udeschiniä», sanoi Peetri erittäin
arvokkaasti. »Ei todellakaan kannata, Sehän on aivan mitätön asia.»

Mikäli Peetri jäykkeni, sikäli herttuatar heltyi.

»Niin, mutta sedästäni ja meistä muista se ei ole mikään mitätön asia»,
sanoi herttuatar ja hänen huulillaan väikkyi jo hymyn varjo. Olemme
etsiskelleet sitä joka sopukasta ja pelkäsimme sen joutuneen hukkaan
ikiajoiksi. Se on varmaankin pudonnut setäni taskusta hänen ollessaan
kävelyllä. Hän tahtoo tietysti itse kiittää teitä.»

»Kiitosta olen jo saanut riittämiin asti», sanoi Peetri. — Pahaksi
onneksi me usein, pyrkiessämme esiintymään arvokkaasti, käyttäydymmekin
jäykän kömpelösti.

Ja Peetri teki tämän naurettavan kohtauksen vieläkin naurettavammaksi
— unohtumattoman naurettavaksi — nostaessaan uudelleen hattuaan ja
poistuessaan.

»Miten suvaitsette», sanoi herttuatar äänenväreellä, joka ei enää
osunut Peetrin korvaan. Jos hän olisi sen kuullut, olisi hän ehkä
palannut takaisin ja paljon olisi ehkä tapahtunut. Minä puolestani
uskon, että äänensävyssä oli myöskin mielipahaa eikä vain uhmaa.
Herttuatar seisoi tuokion paikallaan ja hänen tummat, totiset silmänsä
seurasivat Peetriä tämän kulkea tallustellessa lehtokujaa myöten.
Viimein teki hän pienen mielipahan? uhman? kärsimättömyyden? liikkeen —
ja hävisi asuinrakennukseen.

»Tässä on nuuskarasiasi», sanoi hän kardinaalille.

Vanhus siirsi syrjään rukouskirjansa hän oli istunut avonaisen ikkunan
ääressä lukemassa päivän rukouksia — hymyili, otti nuuskarasiansa ja
hiveli sitä hellästi sormellaan. Sitten ravisteli hän sitä, avasi sen
ja otti hyppysellisen nuuskaa.

»Mistä sen löysit?» kysäsi hän.

»Tuo herra Marchdale löysi sen tienviereltä puiston veräjien
ulkopuolelta. Sinä kai hukkasit sen aamulla ollessasi Emilian kanssa
kävelemässä.

»Tuo herra Marchdale?» huudahti kardinaali. »Mikä omituinen sattuma.»

»Mikä sattuma?» kysyi Beatrice.

»Niin, eikö minun oikeastaan ole kiittäminen herra Marchdalea koko
nuuskarasiasta?»

»Niinkö arvelet? Minäpä luulin, että sinä olit siitä kiitollisuuden
velassa minulle.»

»Niinpä niinkin», sanoi kardinaali ja veitikan piirteet suupielessä
syvenivät, »mutta muistathan, että sain sen palkinnoksi, kun lupasin
yhtyä kanssasi salaliittoon käännyttääksemme hänet. Asiasta toiseen,
miten käännytystyösi edistyy?»

Kardinaali katsahti veljentyttäreensä mielenkiintoisena.

»Se ei edisty ollenkaan. Minulla ei ole mitään toiveita», sanoi
Beatrice äänensävyllä, joka ilmaisi, että hän oli hieman hermostuneen
ärtyisellä tuulella.

»Todellako —?» sanoi kardinaali.

»Ei pienimpiäkään», sanoi Beatrice.

»Minä kun luulin, että hänessä oli kääntymisen »oireita».

»Erehdyit. Niitä hänessä ei koskaan ole ollut. Hän on hyvin ikävä ja
typerä ihminen. Hän ei ole käännyttämisen arvoinen», selitti Beatrice
empimättä.

»Sepä surkeata!» sanoi kardinaali.

Hän tarttui jälleen kirjaansa. Mutta tuon tuostakin keskeytti hän
lukemisensa ja katsahti ulos ikkunasta ja otsan kurtut osoittivat, että
hän mietiskeli jotakin. Sitten pudisti hän merkitsevästi päätään ja
nuuskasi.

       *       *       *       *       *

Peetri kulkea tallusteli lehtikujaa myöten mieli mustana ja sydän
sairaana.

Herttuattaren kopea käytös oli surmannut kaikki toiveet ja samalla
myöskin kipeästi loukannut hänen miehistä ylpeyttään. Peetri tunsi
itsensä nolatuksi ja nöyryytetyksi. Tosin oli herttuatar loppupuolella
hiukan heltynyt. Mutta katse, jonka hän tervehtiessään oli Peetriin
luonut, pisti — kasvojenilme, joka osoitti miten hän odotti, että
Peetri sanoisi asiansa, kidutti — ja molemmat syöpyivät sydämeen.

Hän oli suuttunut herttuattareen, suuttunut olosuhteisiin ja elämään,
suuttunut itseensä.

»Minä olen houkkio — kaksinkertainen, kolminkertainen houkkio», sanoi
hän. Houkkio kun koskaan olen ajatellut häntä; kaksinkerroin mieletön
kun olen ajatellut häntä niin usein; kolminkerroin, nelinkerroin,
viisinkerroin hölmö, kun hetkeäkään olen mielessäni kuvitellut tästä
jotakin koituvan. Olen tuhlannut aivan liiaksi aikaa. Voitto on paras,
tappion tieto lähinnä paras. Tunnustan tappioni. Pistän pillit pussiin
ja palaan kotiin Englantiin kiireimmän kautta.»

Synkkänä katseli hän tuttua laaksoaan ja vannoi pyhästi, ettei
milloinkaan palaisi takaisin.

Olympoon jumalten nauru kajahti nyt varmaankin.




XXV.


Pistän pillit pussiin ja palaan kotiin Englantiin »kiireimmän kautta».

Kuitenkaan hän ei pistänyt »pillejä pussiin» — eikä ryhtynyt
minkäänlaisiin toimenpiteisiin matkansa varalle.

»Toivon on vaikea kuolla», sanoo muuan tarkkanäköinen, ranskalainen
sanomalehtimies.

Peetri uskoi toivon saaneen kuoliniskun sinä iltapäivänä. Mutta iltaan
mennessä alkoi se jo elpyä. Se oli kovin heikonlainen ja kituva,
mutta eloa siinä oli. Se ilmeni kenties vain siinä, että jokin hämärä
tuntemus kielsi häntä palaamasta noin päätäpahkaa Englantiin, niinkuin
hän vihan ensi vimmoissa ja epätoivon tuskassa oli aikonut. _Piano,
piano_! Viisaampaa oli tietenkin toimia hitaasti, järkevämpää olla
kiirehtimättä.

Mutta hän ei ollut onnellinen — kaukana siitä. Yö oli kauhea ja aamu
tapasi hänet tuskallisen rauhattomana. Hän kulki melkoisia matkoja —
ensin puutarhassa, mutta kun hän ei enää ijänikuisesti sietänyt nähdä
noita samoja puita ja pensaita, meni hän kylään ja kulki rantatietä
poppelipuitten siimeksessä seuraten kohisevaa Acoa, joka vähitellen
kelmeni ja laajeni. En tosiaankaan tiedä, montako riemutonta ja
palkatonta penikulmaa hän vaelsi.

Kun hän päivällisaikaan saapui kotiin väsyneenä ja pölyisenä, ojensi
Marietta hänelle kauneimmalla tarjottimellaan käyntikortin ja eukon
silmät loistivat kerskailevasta ylpeydestä.

Käyntikortti oli tavallista kokoa paljon suurempi ja näytti osapuilleen
tämän muotoiselta:

            Il Cardle Udeschini

    Sacr: Congr: Archiv; et Inscript: Praef:

    Palazzo Udeschini.

Ja yläreunaan oli lyijykynällä kirjoitettu pienellä, vanhanaikaisella
käsialalla tavattoman sirosti ja selvästi:

»Kiittäen herra Marchdalea hänen ystävällisyydestään palauttaa
nuuskarasiani.»

»Hänen ruhtinaallinen korkeutensa kardinaali Udeschini on käynyt
täällä», sanoi Marietta juhlallisesti ja äänensävyssä oli hiukan
moitetta siitä, ettei Peetri ollut pysytellyt kotona.

»Eiköhän tämä selvitä asiaa», sanoi Peetri heiluttaen korttia.
»Tiedättehän te, että me englantilaiset olemme erittäin sukkelia
tekemään johtopäätöksiä.»

»Hän tuli vaunuissa», sanoi Marietta.

»Tosiaanko?» virkkoi hänen isäntänsä.

»Niin — aivan varmasti», vakuutti eukko.

»Oliko — oliko hän yksin?» kysyi Peetri, jonka sydämessä pieni toivon
kipinä alkoi syttyä.

»Ei, signorino. Ja sitten lisäsi eukko kerskailevan pöyhkeästi: »_Un
amplissimo porporato non va mai solo._»

Peetrin olisi pitänyt syleillä eukkoa tuon _amplissimo porporaton_
takia. Mutta hän oli itsekkäästi kiintynyt omiin mietelmiinsä.

»Kuka oli hänen seurassaan?» kysäsi hän ikäänkuin sivumennen,
teeskennellen välinpitämättömyyttä.

»Signorina Manfredi oli hänen kanssaan, vastasi Marietta vähääkään
aavistamatta kuinka pelkät sanat voivat pistää.

»Vai niin», sanoi Peetri.

»Hänen ruhtinaallinen ylhäisyytensä oli kovin pahoillaan, ettei saanut
tavata signorinoa», jatkoi Marietta.

»Niinkö —? Sääli miestä! Toivokaamme, että hänen mielipahansa aikaa
myöten haihtuu», sanoi Peetri ivallisesti.

»Olinkohan minä eilen vähän liiaksi äkkipikainen?» ajatteli hän sitten.
»Jos olisin viivähtänyt hetkisen, ei kardinaalin olisi tarvinnut
vaivautua tänne tänään — olisihan minun pitänyt ymmärtää, että hän
tulisi italialaisethan ovat niin kovin kohteliaita — ja jos olisin
viivähtänyt — jäänyt sinne tuokioksi — niin ehkä — mahdollisesti —»

Mahdollista mitä? Oi, ei mitään. Ja kuitenkin, jos hän olisi jäänyt...
olisi hän ainakin voittanut aikaa. Herttuatar oli jo alkanut heltyä.
Hän ei voinut tuon _jos_ sanan suhteen päästä mihinkään suoranaiseen
johtopäätökseen, mutta häntä hiukan kadutti, ettei hän ollut jäänyt,
hänen omatuntonsa soimasi häntä yltiöpäisyydestä. Ja kumma kyllä
virkistivät omantunnon soimaukset eloonherännyttä toivoa.

»Enpä eilen kunnollisesti tutkinut olosuhteita», sanoi hän.

Ja tästä tietysti johtui, että hänen jonakuna toisena päivänä oli ne
paremmin tutkittava.

Mutta hänen toivonsa oli vielä kovin heikko ja kituva ja mielensä yhä
vielä mustana.

»Signorino, te ette syö mitään», sanoi Marietta katsoen häneen
epäilevästi ja moittivasti.

»Enhän toki ole sanonutkaan syöväni», intti Peetri.

»Oletteko sairas, signorino?» kysyi eukko levottomana.

»En — en suinkaan; signorinonne voi sangen hyvin», vastasi Peetri.

»Silloin kai ruoka on huonoa?» Eukon oli äärettömän vaikea saada
suustaan tämä peloittava otaksuma ja jännityksellä odotti hän nyt
vastausta.

»Ruoka on erinomaista, jos uskaltaa arvostella sitä, vaikkei ole
syönyt sitä», sanoi Peetri. »Minä en salli, että minun keittäjätärtäni
panetellaan.»

»Ah-h-h!» Marietalta pääsi syvä helpoituksen huokaus.

»Vika ei ole signorinossa eikä ruoassa, vaan mailmassa, joka on vallan
kiperä», selitti Peetri surun voittoisena. »Aika on luisunut oikealta
tolalta. Sukupuolessa on jotain nurinkurista, se on uudistuksen ja
parannuksen tarpeessa.»

»Mikä sukupuoli?» kysyi Marietta.

»_Sukupuoli_», sanoi Peetri hymähtäen.

Kaunopuhujat ovat kaikki yksimielisiä siitä, että on olemassa vain
yksi sukupuoli: kaunis sukupuoli, ilkeä sukupuoli, hempeä sukupuoli,
julma sukupuoli. Me miehet emme muodosta mitään sukupuolta, olemme
vain joukon jatkona. Olemme vain — teidän välikappaleitanne ja
kisakalujanne — teidän sulkapallojanne, joita te mielivaltaisesti
mailanne avulla singahutatte minne milloinkin — teidän häilyvä häntänne
ja henkivartionne. Nainen meidät synnyttää, kapaloi ja kasvattaa,
nainen meitä hallitsee, nainen meidät pauloihinsa kiehtoo, tenhoo,
rohkaisee ja luotansa työntää, nainen meitä kiduttaa, kiusaa ja sortaa,
nainen meidät lopuksi kuolinvaatteisiin käärii. Miehen elämä, syntymä
ja kuolema pyörivät naisen ympärillä aivan kuin akselin. Olen aina
ollut _misantrooppi_, mutta nytpä olen vähällä tulla _misogyyniksi_.
Tahdotteko auttaa minua siihen?»

»Misogyyni?» Mikä se on, signorino?» kysäsi Marietta.

»Naisvihaaja», selitti Peetri, »henkilö, joka inhoo ja vieroo
naissukupuolta, henkilö, joka on heittänyt luotaan ruusunhohtoiset
silmälasit ja näkee naisen sinänsä ilman pettävän mielikuvituksen
väritystä ja hohdetta — hän on päässyt naisen olemuksen perille. Eikä
hänellä ole muuta neuvoa kuin ruveta naisvihaajaksi. Ainoastaan siten
voi pysyä haavoittumattomana. Se on varmaankin ainoa tepsivä keino.
Ollessani tänään kävelyllä, kiskoin muistini erinäisistä lokeroista
koko joukon teräviä mietelauselmia, jotka kaikki kohdistuivat naiseen
ja asetin ne johdonmukaiseen järjestykseen. Naisen turmeltunut makuhan
aikojen hämärässä sarastuksessa toi mailmaan synnin ja kärsimyksen.
Olihan Pandorakin nainen, Pandora, tuo ihana immyt, joka lippaastaan
päästi vapaaksi parven siivekkäitä kiusanhenkiä, jotka alituisesti
ahdistavat meitä. En tahdo johdattaa mieleennekään pyhän Johannes
Krysostomuksen kultaista vertauskuvaa muutamasta temppelistä ja siitä
mistä sen rakennuttaminen aiheutui. Mutta minä tahdon käydä asian
ytimeen ja kysyä onko totta, että »kaikki naiset ovat riitapukareita»,
niinkuin muuan runoilija suvaitsee sanoa.»

Marietta katseli kärsivällisenä taivasta kohti. Hän ei vastannut
sanaakaan.

»Kieli on naisen ase, samoin kuin nyrkki miehen», jatkoi Peetri jälleen
puhettaan. »Ja se on paljon vaarallisempi ase. Sanat eivät riko
luita — mutta ne särkevät sen sijaan sydämiä. Mutta ajatelkaa, jos
miehet olisivat likimainkaan yhtä kärkkäitä käyttämään nyrkkiään kuin
naiset terävää, myrkyllistä kieltään, kuinka raakoina ja hurjapäisinä
pitäisittekään heitä, ja miten paljon työtä saisivatkaan esivallan
edustajat! Kas siinä kunnon vanhoista mietelmistä muuan, joka juolahti
mieleeni kävellessäni. Kaikki naiset ovat samanlaisia — eivätkä nuo
elävät muotinuket suurestikaan eroa toisistaan — kas siinä toinen
mietelmä! Nainen on oikkujensa orja — hänen miehensä, lapsensa ja
palvelijansa ovat niiden uhreja — siinä kolmas. Nainen on kourallinen
neuloja, mies hänen neulatyynynsä. Kun nainen rakastaa, ei hän rakasta
miestä, vaan miehen imartelua; naisen rakkaus on hänen itserakkautensa
kajastusta. Mies, joka nai, kytkee itsensä kahleisiin. Avioliitto
on kuin lintuhäkki puutarhassa. Ulkopuolella olevat linnut pyrkivät
väkisin häkkiin, mutta häkkilinnut tietävät, ettei kenenkään tila ole
niin kadehdittava kuin ulkopuolella olevien lintujen. No, sanokaa
toki jotakin! Mitä arvelette asiasta? Neuvotteko minua rupeamaan
naisvihaajaksi?»

»En ymmärrä hölyn pölyä», sanoi Marietta.

»Tietysti ette ymmärrä», sanoi Peetri. »Kukapa voisi tällaista pötyä
ymmärtää? Siinähän se pahin pulma onkin. Jos vain voisi ymmärtää ja
uskoa, niin saavuttaisi mielen rauhan ja saattaisi alistua. Mutta voi
minua! En ole koskaan oikein uskonut ihmisen pahuuteen, enkä myöskään
voi uskoa, vaikka kuinka koettaisin, ettei naista kannata tavoitella.
Siksipä nyt näette minun sulavan kyyneleihin kykenemättömänä syömään
päivällistäni. Oi, ajatelkaapas», sanoi hän kiihkeästi, alkaen äkkiä
puhella englanninkieltä, »ajatelkaa, noin neljätoista päivää sitten,
noin kaksi pientä viikkopahasta sitten, istui _hän_ tässä keittiössä,
istui aivan kotiutuneena märissä vaatteissaan kaataen teetä meille
kaikille aivan kuin olisi hän ollut talon emäntä.»

Päivät vierivät. Peetri ei voinut käydä Ventirosessa — ainakin tuntui
hänestä siltä. Hän alkoi taas vanhaan tapaansa oleskella puutarhassa,
kuljeskella virran rantamaa pitkin ja nälkäisin ja valppain katsein
tähystellä linnaan päin. Virta hyrskyi ja kohisi, aurinko paistoi
täydeltä terältään, suihkukaivo solisi; lintuset lentelivät sinne
tänne omissa hommissaan, kukkaset levittivät sulotuoksujaan; Gnisi
törrötti synkkähahmoisena ja lännenpuoleinen luonto hymyili. Monte
Sfiorito koreili kaiken mailman väreissä — ei vain näyttäytynyt omissa
valkeissa tamineissaan. Kaikki oli entisellään — hän vain itse oli
muuttunut. Viikko vieri. Hän ei vilahdukseltakaan nähnyt herttuatarta.
Ja kuitenkaan ei hän ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteisiin matkansa
varalle.




XXVI.


Ja sitten Marietta sairastui.

Kun hän eräänä aamuna tuli Peetrin huoneeseen teetä tuomaan ja vetämään
sälekaihtimet ikkunoista, ei hän tavallisuuden mukaan pirteästi
tervehtinyt »_Buon' giorno, signorino_.»

Huomatessaan tämän huudahti Peetri ihmeissään päänalukseltaan: »_Buon'
giorno, Marietta_».

»_Buon' giorno, signorino_», vastasi Marietta kuiskaten.

»Mikä teidän on? Miksi olette niin salaperäinen?» kysyi Peetri.

»Olen vilustunut, signorino», kuiskasi eukko painaen kädellään poveaan.
»En saa puhutuksi.»

Kaihtimet eivät enää varjostaneet ikkunoita, huone oli tulvillaan
päivänpaistetta. Peetri katseli Mariettaa. Jokin eukon ulkomuodossa
säikähdytti häntä. Kasvot olivat kummasti muuttuneet, olivat veltot ja
punaläikkäiset.

»Tulkaa lähemmäksi», sanoi Peetri käskevästi. »Antakaa minulle kätenne.»

Eukko pyyhki huolellisesti vanhan ruskean kätensä esiliinaansa ja
ojensi sen sitten Peetrille.

Se oli kuiva ja kuumeinen.

»Teissä on kuumetta», sanoi Peetri. »Teidän täytyy paneutua makuulle ja
pysyä vuoteessa, kunnes kuume on ohi.»

»En voi paneutua makuulle, signorino», selitti eukko, »Miks'ette?
Oletteko koettanut?»

»En, signorino.»

»Teidän on mahdoton tietää, voitteko vai ette, ennenkuin olette
koettanut. Koettakaahan! Jollei ensi yritys onnistu, niin koettakaa
uudestaan ja taas uudestaan.»

»En voi. Kuka silloin hoitaisi signorinon taloutta?»

»Hiiteen signorinon talous! Hoitakoon se itsensä! Ettekö milloinkaan
ole huomannut, että jos oikein tunnollisesti laiminlyö työnsä, niin se
jollakin ihmeellisellä tavalla kuitenkin tulee suoritetuksi. Te olette
vilustunut, olette kuumeessa. Teidän täytyy välttää vetoa, ja ainoa
paikka, joka saattaa suojella teitä vedolta — on vuode. Menkää siis
paikalla makuulle.»

Marietta poistui huoneesta.

Kun Peetri puolen tunnin kuluttua tuli alakertaan, kuuli hän Marietan
liikkuvan keittiössä.

»Marietta!» huudahti hän astuen sisään ankaran näköisenä kuin itse
koston jumala. Sanoinhan teille, että menisitte makuulle.»

Marietta hätkähti ja näytti hieman säikähtyneeltä aivan kuin olisi
hänet yllätetty rikoksen teosta.

»Sanoitte kyllä, signorino», kuiskasi hän.

»Entä —? Oletteko nyt vuoteessa?» kysyi Peetri.

»En», myönsi eukko.

»Onko minun pakko panna teidät vuoteeseen?»

»Ei, ei signorino», kuiskasi eukko kauhuissaan.

»Menkää sitten paikalla makuulle. Jos vielä viivyttelette tuokion, niin
syytän teitä tahallisesta uppiniskaisuudesta.»

»_Hyvä, signorino_», sanoi Marietta suostuen vastahakoisesti.

Peetri meni puutarhaansa. Gigi, puutarhuri, työskenteli siellä.

»Tuota miestäpä juuri halusin tavata», sanoi Peetri ja viittasi
hänelle. »Onko kylässä lääkäriä? kysyi hän Gigin tultua lähettyville.

»On, signorino. Kylän asiamies, tohtori Carretaji, on lääkäri.»

»Hyvä», sanoi Peetri. »Olkaa hyvä ja menkää kylään kutsumaan tohtori
Carretajia jos mahdollista tänään sairaskäynnille tänne. Marietta on
sairastunut.»

»Mielelläni, signorino.»

»Odottakaahan hieman. Onko kylässä vaimoihmisiä?»

»Onpa kylläkin, signorino! On oikein kosolta», vastasi Gigi pyörittäen
tummia silmiään ja huitoen käsiään.

»Olen vain yhden ainoan tarpeessa. Tarvitsen naisen, joka tulee tänne
päiväksi tai pariksi ja suorittaa Marietan työt: keittää ruokaa, siivoo
ja tekee muuta sen tapaista. Voitteko te hankkia minulle sellaisen
vaimoihmisen?»

»Minun naiseni ei ole niinkään kykenemätön», sanoi Gigi, »ehkä hän
kelpaisi signorinolle.»

»Oo, en tiennyt, että olitte naimisissa. Onnittelen tuhatkertaisesti.
Niin, teidän vaimonne on kylläkin sopiva. Tehkää hyvin ja pyytäkää
häntä tulemaan tänne sijaiskuningattareksi Marietan sairastaessa.»

Gigi lähti kylään.

Peetri meni asuinrakennukseen ja koputti Marietan makuuhuoneen ovelle.
Hän tapasi Marietan makuulta rukousnauha sormien välissä. Jollei
eukko jaksanutkaan tehdä työtä, ei hän kuitenkaan tahtonut hukata
aikaa. Marietan yksinkertaisessa elämän järjestelmässä, esiintyivät
työ ja rukous, rukous ja työ vaihtuvina, toisiaan täydentävinä
velvollisuuksina.

»Mutta eihän teidän peitteenne ole tarpeeksi lämmin», sanoi Peetri.

Hän kävi noutamassa oman matkapeittonsa ja levitti sen huolellisesti
eukon yli. Sitten meni hän keittiöön, jonka takkaan Marietta äskettäin
oli tehnyt tulen ja täytti pullon kuumalla vedellä.

»Pankaa tämä jalkapuoleen», sanoi hän antaessaan eukolle pullon.

»On aivan nurinkurista, että signorino minua palvelee. En mitenkään voi
sitä sallia», kuiskasi vanhus ponnistaen kaikki voimansa saadakseen
sanansa kuuluville.

»Signorinosta on se hauskaa — ja kovin terveellistä on hiukan
jaloitella», vakuutti Peetri.

Tohtori Carretaji saapui kahdentoista paikkeilla. Hän oli
lihavahko, keski-ikäinen mies, kiehkura tummaa tukkaa koristi hänen
norsunluunkeltaista päälakeaan, hänellä oli paksut kultavitjat (niitä
koristi tuo välttämätön suippokärkinen koralli) ja hänen kätensä olivat
paksut ja karvaiset. Mutta hän näytti ystävälliseltä ja rehelliseltä ja
ammattiinsa perehtyneeltä.

»Hänessä on kurkunpään tulehdus, ja pelkäänpä, että henkitorvessakin on
tulehduksen oireita», selitti lääkäri.

»Onko hengenvaaraa?» kysyi Peetri.

»Ei pienintäkään. Hänen täytyy pysyttäytyä vuoteessa ja usein nauttia
ravintoa. Kuumaa maitoa ja silloin tällöin lihalientä. Lähetän teille
lääkkeitä. Mutta ruoka ja lämpö ovat kuitenkin tehokkain parannuskeino.
Käyn huomenna potilasta katsomassa.»

Gigin vaimo saapui. Hän oli pitkä, roteva, tummasilmäinen, punaposkinen
nuori nainen ja Gigin silmät säihkyivät ylpeyttä hänen kertoessaan,
että vaimon nimi oli Karolina Maddalena.

Peetrin oli pakko koko päivän pitää huolta siitä, että Marietta
säännöllisesti nautti lihalientä, maitoa ja lääkkeitä. Eukko oli pitkät
ajat unenhorroksissa. Valveilla ollessaan kosketteli hän rukousnauhansa
helmiä lukien rukouksia.

Mutta seuraavana päivänä oli hän ilmeisesti huonompi.

»Niin — henkitorven tulehdusta, kuten pelkäsin», sanoi lääkäri.
»Vaaraako? Ei, ei vähääkään, jos häntä huolellisesti hoidetaan. Pankaa
hiukan konjakkia maidon sekaan ja antakaa hänen juoda vähintäin
pieni kupillinen joka puolen tunnin päästä. Paras olisi hankkia
sairaanhoitajatar. Jonkun täytyy öisin valvoa hänen luonaan. Venzonassa
on laupeudensisarten luostari. Jos haluatte, niin soitan sinne ja
hankin teille hoitajattaren.»

»Olisin kovin kiitollinen, jos tekisitte sen», sanoi Peetri.

Iltapäivällä saapui sisar Scholastica ja ryhtyi toimeensa. Sisar
Scholastica oli nuori, kalpea, maltillinen ja toimeensa perehtynyt.
Mutta toisinaan täytyi hänen kuitenkin turvautua Peetriin.

»Potilas kieltäytyy juomasta maitoa. Kenties te saatte hänet
taipumaan», sanoi sisar.

Käyttäen isäntävaltaansa, sanoi Peetri silloin puolittain ankaran,
puolittain leikillisen käskevästi:

»Kas niin, Marietta. Juokaa heti paikalla maitonne. Se on signorinon
tahto. Teidän täytyy totella signorinoa.»

Peetrin sanat herättivät eukon järkiin ja hän tyhjensi maitokupin,
jonka Peetri oli vienyt hänen huulilleen.

Kolmannen päivän aamuna sanoi sisar Scholastica: »hän kuvittelee
olevansa huonompi. Minä puolestani en sitä usko. Mutta hän kuvailee
yhtenään, että hän kuolee. Hän tahtoo puhutella pappia ja luulenpa,
että se rauhoittaisi hänen mieltään. Olkaa hyvä ja lähettäkää noutamaan
pitäjän pappia ja ilmoittakaa myöskin hyväntahtoisesti, ettei ole
mitään syytä antaa hänelle Herran ehtoollista, mutta että papin käynti
ehkä rauhoittaa häntä.» Ja lääkäri, joka myöskin oli saapuvilla, yhtyi
sairaanhoitajan mielipiteeseen.

»Hänen tilansa ei suinkaan ole huonompi — pikemmin parempi. Taudin
kehitys on aivan luonnollinen. Mutta hänen kaltaisensa henkilöt
uskovat aina kuolevansa, jos ovat siksi sairaita, että heidän täytyy
pysyttäytyä vuoteessa. Tuo pelko johtuu tietämättömyydestä. Uskonpa,
että hänen mielensä rauhoittuisi, jos hän saisi puhutella pappia. Mutta
ei ole pienintäkään syytä antaa hänelle Herran ehtoollista.»

Siis lähetti Peetri Gigin hakemaan pitäjän pappia. Gigi palasi
kuitenkin yksin ja kertoi, ettei pappi ollut kotosalla. Hän oli
vetäytynyt yksinäisyyteen toimittaakseen erinäisiä hartausharjoituksia
ja palaisi vasta sunnuntaina. Tänään oli keskiviikko.

»Mitä meidän on tekeminen?» kysyi Peetri sisar Scholasticalta.

»Kutsukaa monsignore Langshawe Ventirosen linnasta, ehdotti sisar.

»Käyköhän tämä päinsä?» kysyi Peetri.

»Aivan hyvin», vastasi sisar. »Sairastapauksissa saattaa vallan hyvin
kääntyä lähimmän papin puoleen, joka aina kernaasti noudattaa kutsua».

Ja Peetri lähetti Gigin viemään kirjelippusta monsignore Langshawelle.

Kotvan ajan kuluttua pyörähtivät vaunut kartanolle, Gigi istui ajajan
vieressä ja vaunuista ei astunut monsignore Langshawe, vaan kardinaali
Udeschini Emilia Manfredin seuraamana.

Kardinaali ojensi Peetrille kätensä ja hymyili. Ja hänen hymynsä oli
suloisen lempeää, virkistävää, ja aurinkoista, oli aivan kuin vienoa
soittoa, ajatteli Peetri. Oli kuin äänetön ylistyslaulu.

»Monsignore Langshawe on matkustanut Skotlantiin viettääkseen siellä
loma-aikansa, ja minä olen tullut hänen sijaansa. Teidän lähettiläänne
kertoi minulle, mistä oli kysymys», selitti kardinaali.

»En voi kyllin kiittää teidän ylhäisyyttänne», sopersi Peetri ja
johdatti hänet Marietan huoneeseen.

Sisar Scholastica lankesi polvilleen, painoi huulensa kardinaalin
sormukseen ja vastaanotti häneltä siunauksen. Sitten poistuivat hän ja
Peetri, ja menivät puutarhaan.

Sisar lyöttäytyi paikalla Emilian seuraan ja molemmat käyskentelivät
jutellen edestakaisin käytävällä. Peetri istuutui puutarhapenkille
tavalliselle paikalle, veteli haikuja ja odotteli.

Miltei tunti kului.

Viimein tuli kardinaali ulos.

Peetri nousi paikaltaan ja meni häntä vastaan.

Kardinaali hymyili, mutta silmässä kimalteli vielä kyynel.

»Herra Marchdale, teidän taloudenhoitajanne on kovissa omantunnon
tuskissa muutamien rikosten johdosta, joita hän on tehnyt teitä
vastaan», sanoi hän. »Meidän kesken puhuen tuntuvat ne minusta
vähäisiltä. Mutta minä en saa eukon päätä kääntymään. Hän ei saa
mielenrauhaa, ennenkuin on pyytänyt ja saanut teiltä anteeksi.

»Rikkonutko _minua_ vastaan?» ihmetteli Peetri. »Jollei rikoksena
pidetä sitä ääretöntä kärsivällisyyttä, jota hän on osoittanut
isäntänsä oikkuihin nähden — ei hän ole mitään rikkonut minua vastaan.»

»Samapa tuo», sanoi kardinaali. »Hänen omatuntonsa soimaa häntä — hänen
täytyy totella sen ääntä. Tulkaa kanssani hänen luokseen.»

Kardinaali istahti Marietan vuoteen pääpuoleen ja tarttui eukon käteen.

»Rakas ystävä», puhui kardinaali hellästi ja lempeästi kuin olisi hän
jutellut rakkaalle lapsoselle, »nyt on herra Marchdale täällä. Sanokaa
hänellä, mikä mieltänne painaa. Hän mielellään kuulee ja suo teille
anteeksi.»

Marietta kiinnitti levottomana katseensa Peetriin.

»Ensiksikin tahdon pyytää signorinolta anteeksi, että tuotan hänelle
niin kovin paljon vaivaa», kuiskasi hän. »Minä olen signorinon
palvelija, mutta sen sijaan, että palvelisin häntä, olen hänelle vain
vastukseksi.»

Hän vaikeni. Kardinaali hymyili Peetrille.

Peetri vastasi: »kuulkaa, Marietta, jos puhutte tuolla tavalla, niin
houkuttelette minun itkemään. Te olette paras palvelija auringon alla,
ettekä ole minulle ollenkaan vastukseksi. Te päinvastoin annatte
minulle tilaisuuden — joka minua suuresti ilahuttaisi, jollei se
samalla tuottaisi teille tuskaa — osoittaa teille, miten kiintynyt olen
teihin ja miten kiitollinen olen teille.»

»Siinähän sen nyt kuulette, ettei signorino ollenkaan paheksu sitä»,
sanoi kardinaali. »Nyt seuraavaan asiaan! Jatkakaa!»

»Pyydän signorinolta anteeksi julkeuttani», kuiskasi Marietta.

»Julkeuttanne —?» toisti Peetri ihmeissään. »Koska te olette ollut
julkea?»

»_Olen, signorino_», jatkoi eukko kuiskaten. »Olen toisinaan väittänyt
signorinoa vastaan. Minä intin vastaan, kun signorino sanoi,
että Paduan pyhä Antonio oli syntynyt Lissabonissa. On julkeata
palvelijattarelta kiistellä isäntänsä kanssa. Ja nyt hänen korkea
ylhäisyytensä sanoo, että signorino oli oikeassa. Pyydän tuhannesti
anteeksi.»

Hymysuin katsahti kardinaali taasen Peetriin.

»Voi teitä, kunnon, hyvää eukkoa», sanoi Peetri, eikä tiennyt
nauraisiko vai itkisikö, »eihän tässä voi olla kysymystäkään
anteeksiannosta, mehän vain olimme eri mieltä asiasta. Voi teitä,
herttaista vanhusta!»

Kardinaali hymyili ja taputteli Marietan kättä. »Signorino on aivan
liian hyvä», huoahti Marietta. »Jatkakaa, ystäväni», sanoi kardinaali.

»Olen panetellut — olen vikapää kuolemansyntiin. Olen panetellut
signorinoa», jatkoi eukko. »Sanoin — sanoin ihmisille — että signorino
oli yksinkertainen — yksinkertainen ja luonnollinen. Kas, minä uskoin
sen silloin. Nyt tiedän, ettei se ole totta. Ymmärrän sen johtuvan vain
siitä, että signorino on englantilainen.

Vielä kerran katsahti kardinaali Peetriin ja hymyili.

Ja vielä kerran pyrki Peetriltä sekä nauru että itku.

»Kunnon Marietta! Minä olen sekä yksinkertainen että luonnollinen.
Ainakin pyrin olemaan. Kas niin! Katsokaa nyt minuun ja hymyilkää!
Luvatkaa, ettette enää ole huolissanne näistä asioista.»

Marietta katsahti Peetriin ja yritti hymyillä.

»Signorino on aivan liian hyvä», kuiskasi hän.

»Kotvan vaitiolon jälkeen virkkoi kardinaali: »kas niin, ystäväni,
tunnustakaa nyt viimeinen syntinne.»

Marietta vaikeroi hiljaa ja väänteli ja käänteli päätään sieluntuskissa.

»Ei teidän tarvitse ollenkaan olla peloissanne», sanoi kardinaali.
Kyllä herra Marchdale varmasti antaa teille anteeksi.»

»Voi — voi — voi —,» valitteli Marietta tuijottaen kattoon.

Kardinaali taputti hänen kättään. »Rohkeutta vain», sanoi hän.

»Oi, _signorino mio_, tätä syntiä ette koskaan suo minulle anteeksi»,
sanoi eukko. »Muistattehan, signorino, tuota pientä porsasta, jota te
kutsuitte Francescoksi?»

»Muistan, muistan», vastasi Peetri.

»Tehän käskitte minun viedä pois tuon pienen porsaan ja hankkia
sille kodin. Ja minä sanoin vieväni sen veljenpojalleni, joka on
maanviljelijä ja asuu lähellä Foglianoa. Muistattehan, signorino»?

»Muistan kyllä, Marietta hyvä», vastasi Peetri.

Marietta veti syvään henkeään ja kooten kaiken rohkeutensa virkkoi:

»Mutta nähkääs, minä en vienytkään sitä veljenpojalleni. Se joutui
sittenkin signorinon — syötäväksi.

Peetrin oli kovin vaikeata olla purskahtamatta nauruun. Hän sai vain
kurkustaan puserretuksi tukahdetun »oh» sanan.

»Niin», kuiskasi Marietta. »Olihan se ostettu signorinon rahoilla.
Enkä tahtonut, että signorinon rahat menisivät hukkaan. Siksi petin
signorinon. Te saitte sen kananpoikapiirakkana.»

Pelkäänpä, että Peetri nyt todellakin purskahti nauruun. Ja
kardinaalikin hymähti — niin, miltei nauraa kihersi. Hän otti aika
hyppysellisen nuuskaa.

»Minä tapoin Francescon ja petin signorinon. Olen nyt siitä kovin
pahoillani», sanoi Marietta.

Peetri kumartui Marietan puoleen.

»Marietta», sanoi hän, »teidän omatuntonne on aivan liian arka. Mitä
Francescon tappamiseen tulee — niin olemmehan kaikki kuolevaisia eikä
hän olisi voinut elää ikuisesti. Ja mitä pettämiseen tulee, niin
teittehän sen minun parhaakseni. Muistan varsin hyvin tuon piirakan. Se
oli parasta, mitä ilmoisna ikänä olen syönyt. Älkää enää murehtiko tuon
pikku porsaan tähden.»

Marietta käänsi kasvonsa Peetrin puoleen ja hymyili. »Voitteko te,
signorino, antaa anteeksi palvelijallenne?» kuiskasi hän.

Liikutuksen valtaamana kumartui Peetri eukon yli ja suuteli hänen
ruskeata, kurttuista poskeaan.

»Kyllä hän nyt rauhoittuu», sanoi kardinaali. »Minä jään hänen luokseen
vielä vähäksi aikaa.»

Peetri poistui huoneesta. Kohtaus oli ollut lapsellinen — eikö totta?
— naurettava, jopa kerrassaan koomillinen. Ja kuitenkin tuntui
Peetristä kuin olisi hänen sydämensä ollut tulvillaan kyyneleitä. Kun
hän muisteli kardinaalia, hänen kasvojaan, hänen hymyään, hänen äänen
värettään, hänen sanojaan, muisteli miten kardinaali oli pidellyt
Marietan kättä ja taputellut sitä — niin outo riemu, omituinen
innostuksen ja haltioitumisen tunne täytti hänen sydämensä.

»Mikä taivaallinen vanhus!» ajatteli hän.

Puutarhassa kävelivät yhä vielä sisar Scholastica ja Emilia rinnan.

He pysähtyivät Peetrin tullessa puutarhaan ja Emilia virkkoi: »teidän
luvallanne, signore, on sisar Scholastica ottanut minut apulaisekseen.
Tulen tänne joka aamu ja istun sitten Marietan luona päivisin. Se
helpoittaa hiukan sisaren työtä, hänen kun täytyy valvoa öisin sairaan
luona.»

Sitten tuli Emilia joka aamu. Kulki puiston kautta ja astui virran
poikki tikapuuporrasta myöten, jonka Peetri oli jättänyt sinne
vakituista käyttöä varten. Ja pari kertaa viikossa illansuussa tuli
kardinaali keveissä vaunuissaan ja oltuaan hetken Marietan luona, vei
Emilian mukanaan kotiin.

Sairashuoneessa luki Emilia tavallisesti ääneen Marietalle tai auttoi
häntä rukousnauhan käytössä.

Marietta parani päivä päivältä. Parin viikon kuluttua saattoi hän
iltapäivisin noin tunniksi tai pariksi nousta vuoteesta ja istua
auringonpaisteessa puutarhassa. Ja sitten sisar Scholastica palasi
kotiin luostariinsa Venzonaan. Kolmannen viikon loppupuoliskolla
saattoi Marietta olla jalkeilla koko päivän. Mutta Gigin topakka
Karolina Maddalena hallitsi yhä sijaiskuningattarena keittiössä. Ja
Emilia tuli yhä edelleen joka aamu.

»Minkätähden ei herttuatar milloinkaan tule?» ihmetteli Peetri.
»Sietäisipä hänenkin tulla katsomaan Marietta-raukkaa.»

Niin usein kun hän ajatteli kardinaali Udeschiniä, läikähti hänen
sydämessään sama outo riemuntunne, joka oli hänet vallannut, hänen
jättäessään Marietan yksin herttaisen vanhuksen seuraan, kun tämä
ensi kerran kävi eukkoa katsomassa. Aluksi saattoi hän vain hyvin
ylimalkaisesti ja epämääräisesti tulkita tuon tunteen. »Hän on mies,
joka uudistaa uskomme moneen asiaan, joka herättää inhimillisyyden
meissä eloon.» Mutta vähitellen tämä tunne kiteytyi, otollisella
hetkellä löysi se itselleen ilmaisumuodon, joka ei enää ollut
epämääräinen.

Muutamana iltapäivänä oli hän juuri saattanut kardinaalin ja Emilian
heidän vaunujensa luo. Hän seisoi kotvan aikaa veräjällä ja katseli
poisvieriviä vaunuja.

»Tuossa vanhuksessa on todellakin jotakin taivaallista», ajatteli hän.

Yhä katsoen poisvieriviä vaunuja tapasi hän itsensä, kulkiessaan
puutarhaa kohti, lausumasta puoliääneen:

»_Et tiedä sinä, miten lähimmäisesi uskoa olet vahvistanut._»

Sanat, jotka pulpahtivat Peetrin huulilta, lausuttiin kardinaalille,
jonka hänen sielunsa silmä oli nähnyt, hänen mielikuvituksensa sivellin
piirtänyt. Nuo sanat kumpuilivat aivan itsestään, olivat hänelle
miltei yllätys, joku toinen tuntui ne lausuneen. Hänellä ei ollut
aavistustakaan, mistä hän ne oli ottanut, eikä hän myöskään muistanut,
kuka runoilija oli ne tekaissut. Emersonin sanojako ne olivat? Hän ei
ollut moneen vuoteen lukenut ainoatakaan Emersonin kirjoittamaa riviä.

Mutta koko illan soivat nuo sanat hänen korvissaan. Ja tuo sydämellisen
riemun ja hartauden tunne ei ollut hänestä enää niin oudon ihmeellistä.
Ja minä uskon, että tuo tuntemus yhä syventymistään syventyi.

Kun kardinaali seuraavalla kerralla saapui Villa Florianoon ja
ojensi Peetrille kätensä, ei tämä tyytynyt vain puristamaan sitä
englantilaiseen tapaan, niinkuin ennen oli tehnyt.

Kardinaali näytti hämmästyvän. Mutta sitten katseli hän silmänräpäyksen
Peetrin kasvoja terävästi ja tutkivasti ja hänen silmänsä kävivät
lempeiksi. Niistä säteili ihmeellisen kirkas loiste, ihmeellisen
puhdas, ihana valo.

»_Benedicat te Omnipotens Deus, Pater, et Filius, et Spiritus
Sanotus_», sanoi hän tehden ristinmerkin.




XXVII.


Kardinaali Udeschini käyskenteli edestakaisin linnan terassilla lukien
rukouskirjaansa.

Beatrice istui terassin toisessa päässä valkoisen kangaskatoksen
siimeksessä tehden käsityötä.

Kotvan ajan kuluttua seisahtui kardinaali Beatricen läheisyyteen ja
sulki kirjansa pannen sormensa lehtien väliin merkiksi.

»Sinun naimisesi tulee olemaan suuri tappio Casa Udeschinille»,
huomautti kardinaali.

Beatrice katsahti setäänsä hämmästyneen näköisenä.

»Minunko naimiseni?» huudahti hän purskahtaen nauruun. »Olipa tuo
totisesti salama kirkkaalta taivaalta.

»Niin — sinun naimisesi», toisti kardinaali vakuuttavasti. »Sinä olet
vielä nuori nainen — tuskin kahdeksan kolmatta vuotta. Sinä menet
varmasti naimisiin. On oikeuden mukaista, että sinä menet naimisiin.
Ei sinulla ole taipumusta luostarielämään. Sentähden sinun pitää mennä
naimisiin. Mutta Udeschinin perheelle koituu siitä suuri tappio.»

»Eipä huolta huomenesta», sanoi Beatrice hilpeästi. »En ole ollenkaan
ajatellut naimista, enkä aijo koskaan mennä naimisiin.»

»_Il ne faut jamais dire à la fontaine, je ne boirai de ton eau_»
[Älä koskaan sano kaivolle: »sinun vettäsi en juo»], sanoi hänen
ylhäisyytensä »sulkumerkkien» syventyessä ja harmaitten silmien
säikkyessä veitikkamaisuutta. »Tavallisissa oloissa on avioliitto
maallikolle yhtä luonnollinen kuin aviottomuus hengelliselle säädylle.
Tietysti sinä menet naimisiin. Me olisimme kovin itsekkäitä, jos
vastustaisimme naimistasi. Tietysti sinun pitää mennä naimisiin, vaikka
perhe tuleekin siitä suuresti kärsimään — varsinkin minä. Olet minulle
rakas aivan kuin olisit omaa vertani. Unohdan aina, että sinä vain
nimellisesti olet veljentyttäreni.»

»Minä en koskaan mene naimisiin. Tapahtukoon mitä tahansa, mutta
minun tunteeni sinua kohtaan eivät milloinkaan muutu. Tiedäthän,
miten syvästi sinua rakastan.» Hän katseli setäänsä hymyillen hänelle
hellästi.» Sinä sanot, että vain nimellisesti olet setäni. Mutta
olethan sinä minulle enemmän kuin setä — olet ollut minulle isän
sijasta aina siitä saakka, kun jätin luostarin.»

Hymyhuulin kuiskasi kardinaali: »rakkahimpani! Minusta on kuitenkin
erittäin tärkeätä», jatkoi hän, »että sinä naimisiin mennessäsi, saat
hyvän miehen, miehen, joka sinulle soveltuu — joka sinua rakastaa, jota
sinä rakastat — jos mahdollista, miehen, joka ei kokonaan erota sinua
minusta, joka mahdollisesti myöskin hiukan pitää minusta. Murhe minut
hautaan veisi, jos ottaisit arvottoman.»

»Tuon vaaran minä kyllä luotani torjun olemalla naimisiin menemättä»,
selitti Beatrice.

»Älä turhia — kyllä sinä vielä menet naimisiin», sanoi kardinaali.
Ja muista, etten minä vastusta avioliittoasi — siinä tapauksessa
että tuleva miehesi on hyvä ihminen. Felipe on sitä paheksuva —
Guidon kasvot käyvät noloiksi — mutta ainakin minä puolestani tulen
kannattamaan sitä, jos olen vakuutettu siitä, että saat hyvän
miehen. Hyviä miehiä on kovin harvassa, ja hyviä aviomiehiä vieläkin
harvemmassa. En soisi näkeväni sinua naimisissa esimerkiksi jonkun
Rooman aatelistoon kuuluvan miehen kanssa. Siksi toivonkin, ettet ota
roomalaista. Sinun tulisi ennemmin naida joku omista maamiehistäsi.
Meidän tappiomme kävisi tietysti kaksi kertaa suuremmaksi, jos sinä
naimisiin mentyäsi jättäisit Italian. Mutta minä vakuutan sinulle —
jos hän mielestäni on sinun arvoisesi — että saat minusta luotettavan
liittolaisen.»

Hän jatkoi kävelyään ja avasi uudelleen rukouskirjansa.

Beatrice ryhtyi käsityötään ompelemaan. Mutta hänen oli kovin vaikeata
kiinnittää siihen huomiotaan. Tuon tuostakin pisti hän neulan
kankaaseen, työ valahti helmaan ja katseen harhaillessa laaksoon päin
vaipui hän mietteisiin.

»Miksi sanoi hän tuon kaiken minulle?» Tuo kysymys palasi yhä uudestaan
hänen mieleensä.

Hetken kuluttua sulki kardinaali rukouskirjansa ja pisti sen
taskuunsa. Luultavasti oli hän jo lukenut päivän tutkielmat. Hän
meni ja istuutui korituoliin suojakatoksen alle. Pöydällä olevien
kirjojen ja pikkukapineitten joukossa oli vesikarahvi ja muutama
lasi, hopeainen sokerirasia ja kristallimaljakko täynnä tuoreita
granaattiomenansiemeniä, jotka säihkyivät kuin hehkuvat rubiinit.
Kardinaali kaasi vettä lasiin, pani siihen sokeripalasen ja
lusikallisen granaattiomenansiemeniä, hämmensi sekoitusta, kunnes se
tuli ruusunpunaiseksi ja joi sen sitten pienin siemauksin.

»Mikä sinua vaivaa, Beatrice?» kysyi hän aivan odottamatta.

Beatrice katsahti kardinaaliin hämmästyneenä.

»Mitä sinä tarkoitat? Mikäpä minua vaivaisi?» »Niin», sanoi kardinaali,
»jokin sinua vaivaa. Sinä olet alakuloinen, hermostunut, sinä et ole
oma itsesi. Olen jo moniaita päiviä pannut sen merkille. Mikä painostaa
mieltäsi?»

»Ei niin mikään», vastasi Beatrice nopeasti, teeskennellen
vilpittömyyttä. »En ole itse huomannut olevani alakuloinen enkä
hermostunut.»

»Lokakuu on kohta tulossa», sanoi kardinaali. »Minun täytyy palata
Roomaan. Olen jo ollut liian kauan poissa sieltä. Ensi viikolla täytyy
minun lähteä takaisin. Mutta minun olisi kovin raskasta lähteä luotasi
tietäen sinun olevan pahoillasi.»

»Jos jokin voisi saattaa minut pahalle mielelle, niin olisi se ennen
kaikkea sinun lähtösi luotani», sanoi Beatrice hymyillen. Muuten
en ole alakuloisempi kuin tavallisestikaan. Eihän elämä ole niin
rattoisaa, että aina haluaisi laulaa ja tanssia — vai mitä? Mutta en
ole erikoisesti mistään pahoillani.»

»Hm —» sanoi kardinaali. Sitten tuokion kuluttua: »tulethan
marraskuussa Roomaan, tulethan»?

»Tulen — luultavasti marraskuun lopussa», vastasi Beatrice.

Kardinaali nousi paikaltaan ja alkoi taas käyskennellä edestakaisin.
Hetken kuluttua kuului pyörien rätinää rakennuksen nurkan takaa.

Kardinaali katsoi kelloaan.

»Kas tuossa ovat vaunut. Nyt minun täytyy lähteä tervehtimään tuota
vanhaa eukkorukkaa... Kuulehan», lisäsi hän hetken epäröityään,
»etköhän sinä lähtisi mukaani.»

Beatricen katse synkistyi.

»Mitä hyötyä siitä olisi?» kysäsi hän.

»Iloa siitä olisi vanhukselle, siitä olen varma. Ja onhan hän tavallaan
sinun alustalaisiasi. Minusta on sinun velvollisuutesi tulla. Ethän ole
ainoatakaan kertaa käynyt hänen luonaan hänen sairautensa aikana.»

»No niin, miten vain tahdot», sanoi Beatrice.

Itse oli hän aivan haluton. Mutta hän lähti kuitenkin pukeutumaan.

He nousivat vaunuihin, ajoivat kylän läpi ja sillan yli ja vaunujen
vieriessä suoraa valkoista tietä huvilaa kohti, huomautti kardinaali:
»herra Marchdale ei ole kovin pitkään aikaan käynyt Ventirosessa.»

»Niinkö—?» sanoi Beatrice välinpitämättömänä.

»Siitä on jo kolme viikkoa, jopa suunnilleen kuukausi», sanoi
kardinaali.

»Vai todellako?» sanoi Beatrice.

»Hänellä on tietenkin näihin aikoihin ollut hyvin paljon huolta, niin
ettei ole ehtinyt meitä ajatella», jatkoi kardinaali. »Hän on aivan
ihmeellisellä tavalla pitänyt huolta vanhasta palvelijattarestaan.
Mutta nyt kun tämä jo on melkein terve, voi hän vapaammin käyttää
aikaansa.»

»Niin voi», sanoi Beatrice.

»Kas siinäpä nuori mies, josta pidän kovin paljon. Hän on älykäs, hän
on hieno käytökseltään ja hänellä on taipumusta huumoriin, sellaiseen
sukkeluuteen, jota harvoin tapaa anglosaksilaisissa, se on miltei
latinalaisrotuista. Mutta sinä et enää näy olevan huvitettu hänestä.
Siitäkö syystä, että hänen käännyttämisensä näyttää mahdottomalta?»

»Kyllä minä myönnän, etten hänestä juuri suuria välitä. Eikä minulla
ole mitään toivoa hänen kääntymisestään.»

Kardinaali katseli sormustaan ja hymyili. Hän avasi nuuskarasiansa ja
veti kauan ja miettivän näköisenä nuuskaa sieraimiinsa.

»Kukapa tietää? Kukapa tietää, miten käynee?» sanoi hän. »On kovin
pitkä aika siitä, kun hän viimeksi kävi linnassa. Mutta nyt hän on
vapaa, entä jos kutsuisit hänet aamiaiselle tai päivälliselle jonakuna
päivänä?»

»Miksikä niin?» kysäsi Beatrice. »Jollei hän käy Ventirosessa, on syy
arvattavastikin siinä, ettei käynti huvita häntä. Jos häntä huvittaa
käydä, niin hän kyllä voi tulla kutsumattakin. Kyllä hän tietää, että
hän saattaa käydä täällä milloin vain häntä haluttaa.»

»Mutta olisi kohteliasta, olisi vieraanvaraista kutsua häntä
aterialle», esitti kardinaali.

»Hän joutuisi silloin tukalaan asemaan. Joko olisi hänen pakko vastoin
tahtoaan noudattaa kutsua tai kieltäytyä sitä noudattamasta ja siten
esiintyä epäkohteliaana», virkkoi Beatrice. »Minun mielestäni huomaa
selvästi, ettei hän viihdy Ventirosessa.»

»_Bene_», sanoi kardinaali. »Tee miten itse tahdot.»

Kun he saapuivat Villa Florianoon, ei Peetri ollut kotosalla.

»Hän on lähtenyt Spiaggiaan koko päiväksi», ilmoitti Emilia.

Beatrice näytti sekä vapautuneelta että pettyneeltä, niin ainakin
kardinaali kuvitteli mielessään.

Marietta istui auringonpaisteessa puutarhan suojaisessa sopukassa.

Beatricen jutellessa hänen kanssaan, käyskenteli kardinaali
edestakaisin puutarhan käytävillä.

Peetrin puutarhapöydällä sattui olemaan avattu kirja nurinpäin
käännettynä.

Kardinaali huomasi kirjan. Hän pysähtyi, katseli ympärilleen
nähdäkseen oliko ketään lähettyvillä. Hän avasi nuuskarasiansa ja otti
hyppysellisen nuuskaa. Tuokion näytti hän mietiskelevän jotakin ja
suupielen piirteet kävivät kovin teräviksi. Lopuksi kätki hän nopeasti
ja salaa, melkein kuin olisi tehnyt jonkin rikoksen, nuuskarasian
avatun kirjan alle.

Kotimatkalla pisti kardinaali kätensä taskuunsa.

»Voi surkeutta!» huudahti hän. »Olen taaskin hukannut nuuskarasiani.»
Hän pudisti päätään onnettoman näköisenä. »Minähän yhäti vain hukkaan
sen.»

»Tiedätkö varmasti, että sinulla oli se mukanasi?» kysyi Beatrice.

»Muistan varmasti, että minulla oli se. Olisin jo ennen kaivannut sitä,
jos olisin jättänyt sen kotiin. Minä varmaankin kukkasin sen herra
Marchdalen puutarhaan.»

»Siinä tapauksessa saat sen kyllä takaisin», sanoi Beatrice.

Peetri oli luullakseni lähtenyt Spiaggiaan tavatakseen rouva O'Donovan
Florencen; mutta painettu vierasluettelo ilmoitti hänelle, että
asianomainen jo pari viikkoa sitten oli matkustanut pois. Peetrin
palatessa kotiin huvilaan kertoi Marietta kovin ylpeän näköisenä, että
hänen ylhäisyytensä herttuatar di Santangiolo oli käynyt siellä.

»Vai todellako?» sanoi Peetri kevyesti. (Luulenpa että hänen sydämensä
kuitenkin tuokioksi lakkasi sykkimästä.)

»Ang», sanoi Marietta. »Hän oli hänen korkean ylhäisyytensä
ruhtinas-kardinaalin seurassa. He tulivat ajaen vaunuissa. He viipyivät
täällä puolituntia. Hän oli kovin ystävällinen.»

»Vai niin. Oliko hän ystävällinen? Sepä hauskaa.» »Hänen pukunsa oli
kovin korea», sanoi Marietta. »En vähääkään epäile sitä», sanoi Peetri.

»Signorina Emilia ajoi yhdessä heidän kanssaan kotiin.»

»Kas vain, miten paljon uutisia», huomautti Peetri.

Hän meni puutarhapöytänsä luo ja otti kirjansa.

»Miten helkkarissa on tuo joutunut tänne?» ihmetteli hän huomatessaan
nuuskarasian.

Totta tosiaankin, olipa sillä merkillinen paikka. Kardinaali voi
tietysti sattumalta hukata nuuskarasiansa, sehän on päivänselvää. Mutta
vaikkapa koko kardinaalikunta yhteisesti olisi hukannut nuuskarasian,
niin tuskinpa se kuitenkaan omasta painostaan olisi voinut tunkeutua
avoinna olevan kirjan kansien läpi jättämättä jälkeäkään kulustaan.

»Kiinteän kappaleen on mahdoton puhkaista toinen kiinteä kappale
aikaansaamatta rikkoontumista — sen opin minä koulussa», ajatteli
Peetri.

Siitä ilmenee, että joku tahallaan on nuuskarasian sinne pannut.

Mutta kuka?

Itsekö kardinaali? Mutta kuinka ihmeessä?

Emilia? Hullutusta.

Marietta? Mieletöntä.

Hert —

Hurja ajatus iski Peetrin päähän. Oliko mahdollista? Oliko
ajateltavissa? Oliko mahdollista että — että — oliko mahdollista että
tämä oli hieno merkki — jonkinlainen kutsu.

Oi, ei, ei, ei. Ja kuitenkin — kuitenkin —

Ei, eipä mitenkään. Olihan aivan mieletöntä uskoa jotain sellaista.
Tuo ajatus ansaitsi tulla, ja tulikin muitta mutkitta mielestä
karkoitetuksi.

»Joka tapauksessa on siitä jo sangen pitkä aika, kun viimeksi
avasin Ventirosen veräjät», ajatteli Peetri. »Voinhan nyt käyttää
tätä vähäpätöistä tekosyytä hyväkseni. Ja kardinaali tulee tietysti
iloiseksi saadessaan takaisin nuuskarasiansa.»

Tikapuuporras oli paikoillaan.

Peetri kulki Acon poikki.




XXVIII.


Hän kulki Acon poikki ja nousi reippaasti pehmoisia nurmikkoja
lehväisten puitten siimeksessä Ventirosen linnaa kohti.

Aurinko oli mailleen menossa. Epäsäännöllinen rakennusryhmä siinsi
osittain sinertävänä, osittain kelmeän punertavana.

Auringon vaakasuorat säteet muuttivat Gnisin mustat metsät
loistavan kullanruskeiksi ja sen kupeella hyrskivän vuoriputouksen
helmeileväksi kullaksi. Järvi lepäsi suurimmalta osaltaan varjossa
sinipunervanharmaana, autereisen helmenharmaan harson verhoomana. Mutta
vastakkaisen rantaman puoli oli yhtenä ainoana hopealle hohtavana,
puolikuunmuotoisena valomerenä rusoittavine heijastuksineen. Ja Monte
Sfioriton kolme lumenpeitteistä huippua näytti miltei satumaiselta —
ne hehkuivat kuin rusoittavat, utuiset pilvet autereisen taivaanrannan
yllä kirkasta, tummaa sinitaivasta vastaan.

Tuttu runo muistui Peetrin mieleen.

»Helmeillen hyrskivät ve'et», lausui hän itsekseen. »Totta tosiaankin
kuvaa tämä runo piirre piirteeltä edessäni olevaa maisemaa.» Ja hän
alkoi kuiskailla noita eloisia, sointuvia säkeitä...

Mutta runon keskivaiheilla keskeytettiin hänet.

»Miellyttääkö näköala teitä — vai mitä?» kysäsi joku hänen takanaan.

Peetri katseli ympärilleen.

Marmoripenkillä muutaman metrin päässä tuuhean akasian siimeksessä
istui nuori nainen ja katseli häntä hymyillen.

Peetrin silmä kiintyi häneen — katse kohtasi katsetta. Ja äkkiä
Peetrin sydän sykähti rajusti. Sitten taukosi se tuokioksi alkaakseen
seuraavassa silmänräpäyksessä entistään rajummin lyödä. Ja syystäkin.
Naisen katseessa päilyi jokin — outo hehku, hellyys, joka näytti — joka
näytti... mutta siitä koko tarina johtuu.

Nainen oli valkoisessa puvussa. Hänellä oli muutamia suuria,
heleänkeltaisia päivänkukkia vyössään. Hän oli avopäin. Hänen tukkansa
— varjossa lämpöisen ruskea — säihkyi päivän suudellessa sitä
säteilevänä ja kuulakkaana.

»Teistä näköala ei ole hulluimpia —?» kysäsi nainen katsahtaen Peetriin
veitikkamaisen huolestuneena.

Peetrin sydän sykähti rajusti, mutta hänen täytyi vastata.

»Minä juuri tässä tuumiskelin», vastasi hän teennäisen tyynenä,
»voisikohan sitä sanoa oikein kauniiksi.»

»Niinkö —?» huudahti nainen.

Hän heitti päänsä taaksepäin ja katseli arvostelevasti maisemaa.
Sitten katsahti hän merkitsevästi Peetriin ikäänkuin olisi tahtonut
kohteliaasti jättää tämän Peetrin ratkaistavaksi.

»Eikö se mielestänne ole liiaksi teatterimainen, liiaksi teennäinen?

»Emme saa arvostella sitä liian ankarasti. Meidän tulee muistaa,
että kaikki on avuttoman luonnon työtä. Ja sitäpaitsi on meidän
tunnontarkasti arvostellessamme myönnettävä, että tässä on sellaista
laajakantoisuutta, valojen ja värien eloisuutta ja tunnelmien syvyyttä,
mitä tuskin tapaa teatterimaisemassa.

»Olette ehkä oikeassa», myönsi nainen miettivän näköisenä. Katse
kohtasi taasen katsetta ja he naurahtivat.

»Eikö teistä ilta ole ihmeen ihana?» kysäsi nainen tuokion vaitiolon
jälkeen.

»On tuhansistakin syistä», vastasi Peetri kumartaen hieman
merkitsevästi.

Naisen kasvoilla välkähti noin puolisekuntia kestävä hieno, tuskin
havaittava ymmärtämyksen ja mielihyvän hymy, mutta hän jatkoi
teennäisen tyynenä:

»Mikä rauha ja hiljaisuus vallitseekaan luonnossa! Sellainen
rauha, joka päivän ahertelemisen jälkeen seuraa iltarukousta. Maa
ikäänkuin pidättää henkeään — eikö totta? Lintuset ovat jo asettuneet
yötiloilleen, vaikka aurinko vasta on mailleen menossa. Tavallisesti
ovat ne aina iltaan mennessä pirteimmillään, mutta nyt ovat kaikki
laskeutuneet levolle — varpuset ja kultasirkkuset, ne jotka ryöstävät
ja ne joilta ryöstetään, kaikki ovat vaipuneet unen helmaan. He
tuntevat, että syksy on tulossa. Kuinka kaunis onkaan, vaikkakin
surunvoittoinen, syksyn ensi kosketus — se on kuin etäisyydessä soiva
surumielinen soitto. Voitteko selittää sitä? Ei ole kylmän tuntemusta,
on aivan lämmin, kuitenkin on meissä outo syksyn tuntu. Linnutkin
sen tuntevat ja ovat siksi menneet näin aikaisin levolle. Kuukauden
kuluttua lentävät he tiehensä Afrikaan ja Hesperideille — kaikki
paitsi varpuset, jotka jäävät tänne koko talveksi. Mitenkähän tulevat
ne toimeen talvella, kun heillä ei ole kultasirkkusia, joilta voivat
ryöstää ruuan?»

Ja hän katsahti kunnioittavan kysyvästi Peetriin vedoten häneen aivan
kuin asianymmärtävään.

»Talvella käyvät ne keskenään ryöstösotaa», selitti Peetri. Varas vie
varkaalta muitten uhrien puutteessa. Ja sitäpaitsi on tärkeätä, että
nokat ovat työssä, etteivät ne unohtaisi taitoaan kevääksi, jolloin
kultasirkut saapuvat.»

Herttuatar — minusta on väärin kauemmin pettää luottavia lukijoitani
ja ehkä teräväjärkisimmät jo ovat arvanneet kuka tuo salaperäinen
nainen on, vaikkakin olen koettanut sitä salata — herttuatar nauroi
sydämellisesti.

»Niin, kultasirkut palaavat keväällä», sanoi hän. »Eivätkö ne
mielestänne ole kovin järjettömiä? Minä luullakseni kultasirkkuna
ikiajoiksi asettuisin etelään, jossa varpuset eivät rauhaani
häiritsisi.»

»Etelässäkin on varpusia», sanoi Peetri. »Varpusia on kaikkialla ja
kuta etelämmäksi tulemme, sitä julkeammiksi, häikäilemättömämmiksi
ja hävittömämmiksi ne käyvät. Afrikassa ja Hesperideillä, joita
te mainitsitte, hyökkäävät he usein matkaseurueitten kimppuun,
puhkaisevat kameleilta silmät ja toisinaan sieppaavat kynsiinsä
miehen, kokonaisen miehen, joka turhaan ponnistelee vastaan heidän
armottomissa kynsissään. Ei ole varpusista vapaata etelää. Mutta mitä
kultasirkkusten palaamiseen tulee — ajaa vaisto meidät kaksijalkaiset
aina takaisin. Samapa tuo, olemmeko siivellisiä vai siivettömiä,
kyllä me kaikki aina palaamme siihen, minkä pyhästi olemme vannoneet
ikipäiviksi jättävämme.»

Hän lausui viime sanat erikoisella äänenpainolla ja alleviivasi ne
katseellaan, aivan kuin olisi niissä piillyt erikoinen tarkoitus.

Mutta herttuatar ei näyttänyt huomaavan sitä.

»Niin — totta kyllä — palaamme», sanoi hän hiljaa. »Tarinanne
varpusista Hesperideillä on minulle jotakin aivan uutta ja kovin
järkyttävää — jollei se ole vain rosvojuttu, jolla tahdotte
herkkäuskoisuuttani koetella. Mutta koska tänään olette niin
puheliaalla tuulella, tahdotte kenties ulottaa kohteliaisuutenne vielä
hiukan pitemmälle ja sanoa minulle, mikä tuo kummitus on, joka riippuu
taivaalla Cornobastonen kukkulan yläpuolella — tuo vaalea ympyriäinen
esine, joka näyttää suurennetun puolikruunun muotoiselta?

Peetri seurasi herttuattaren katseen suuntaa.

»Tuoko?» sanoi hän. »Ei se oikeastaan ole mitään. Totta puhuen,
arkipäiväiset ihmiset nimittävät sitä kuuksi.»

Miten kummallista!» sanoi herttuatar. »Minä todellakin _luulin_ sitä
kuuksi.

Ja molemmat naurahtivat taasen.

Herttuatar siirtyi hiukan ja paljasti silloin marmoripenkin nojaan
kaiverretun, kullalla ja punaisella kirjaillun vaakunakilven.

Hän kosketti sitä sormellaan.

»Huvittaako teitä niinkutsutut »puhuvat vaakunat?» kysyi hän.
»Italiassa niitä on enemmän kuin missään muualla mailmassa. Tämä on
Farfalla suvun vaakuna. Nämä tilukset olivat alkuaan Farfalla suvun
hallussa. Vaakunan pohja on kullanvärinen ja sinne tänne on siroiteltu
kaksikymmentä ruusua; kypärikoristeena on hehkuva ruusu, jota
kultasiipinen perhonen suutelee ja tunnussanoina ovat:

    Rosa amorosa,
    Farfalla giojosa,
    Mi cantano al cuore
    La gioja el' amore.

Miten olikaan heraldikko [heraldiikka, vaakunatieto] saattanut hyväksyä
noin epäheraldisia tunnussanoja!

Farfallat olivat moniaita miespolvia tämän paikkakunnan ylhäisimpiä.
Olivat Ventirosen ruhtinaita ja Milanon ylimyksiä. Mutta viimeinen
heistä menetti omaisuutensa Monte Carlossa ja teki itsemurhan noin
parikymmentä vuotta sitten. Ja siihen loppuivat heidän _giojansa ja
amorensa_. Perhosen surmasi pelipyörä. Tilukset joutuivat juutalaisten
käsiin ja niinhän useimmiten käy ennemmin tai myöhemmin. Uskokaa
pois, he aikoivat tehdä linnasta hotellin, oikein suunnattoman
jättiläishotellin raharuhtinaita ja nousukkaita varten. Minä satuin
kuulemaan tästä ja ostin sen. Kuvitelkaahan tätä komeata, vanhaa linnaa
tuollaisten ihmisten käsissä! Tämä on niitä harvoja linnoja Italiassa,
jossa kummittelee. Niin, minä vakuutan teille, että täällä kummittelee.
Aavetta sanotaan valkoiseksi hovipojaksi — _il Paggio Bianco di
Ventirose_. Ja hän on kuudentoista vuotias poika. Käyskentelee vanhan
vankityrmän valleilla ja tähystelee järvelle päin niinkuin vartioitsisi
hän venettä. Toisinaan huitoo hän käsiään ikäänkuin antaakseen merkin.
Kiireestä kantapäähän on hän hohtavan valkoinen kuin kuvapatsas. Itse
en ole häntä nähnyt, mutta niin monet väittävät nähneensä hänet, etten
voi epäillä hänen olemassaoloaan. Tällaisen linnan tahtoivat nuo itarat
ihmiset muuttaa hotelliksi!... Kunnioittaen Farfalla suvun muistoa
pidän tarkasti huolta siitä, että sen vaakuna, joka on kaiverrettu
ainakin sataan eri paikkaan, säilyy muuttumattomana; panetan siihen
uutta väriä ja kultaa milloin ajan ja ilman vaikutus tekee sen
tarpeelliseksi».

Puhuessaan katseli hän linnaan päin ja nousi sitten paikaltaan, ehkäpä
aikeessa mennä sinne.

Peetri tunsi, että otollinen hetki nyt oli käsillä.

»Pelkäänpä, että nämä käyntini teistä jo tuntuvat vähäsen
naurettavilta, sillä taaskin esiinnyn minä kardiaali Udeschinin
nuuskarasian palauttajana», sanoi hän. »Löysin sen puutarhastani».

»Löysittekö —?» sanoi herttuatar. »Setäni itsekin luuli jättäneensä sen
sinne. Hän hukkaa sen alituisesti. Onneksi on hänellä toinen, jota hän
käyttää hätätilassa. Olitte kovin ystävällinen, kun itse vaivauduitte
tuomaan sen takaisin.»

Ja herttuatar naurahti hilpeästi.

»Käytän samalla tilaisuutta hyväkseni sanoakseni teille hyvästi»,
lisäsi Peetri aivan odottamatta. »Matkustan muutaman päivän kuluttua
takaisin Englantiin.»

Herttuatar kohotti kulmiaan.

»Todellako —?» sanoi hän. »Oi, mikä vahinko», jatkoi hän sitten.
»Tiedättekö, täällä järvien maassa pidetään yleensä lokakuuta vuoden
ihanimpana kuukautena.»

»Tiedän kyllä», sanoi Peetri surumielisesti.

»Ja Englannissa on se inhoittavin kuukausi», jatkoi herttuatar.

»Niin, varsin inhoittava», myönsi Peetri.

»Täällä on taivas säihkyvän sininen, ilma huokuu viinirypäleitten
tuoksua ja kaikkialla kajahtelevat viininkorjaajien pirteät laulut»,
sanoi herttuatar. »Mutta siellä on likaisenharmaata ja ilotonta, laulut
eivät siellä kajahtele — vain sankat savupilvet samentavat ilman.»

»Totta sekin», sanoi Peetri.

»Olette tietenkin urheilija? Olette varmaankin innokas linnustaja?»
kysäsi herttuatar.

»En ole käynyt linnustamassa moneen vuoteen», vastasi Peetri.

»Vai niin. Ajometsästyskö teitä huvittaa?»

»Inhoan sitä. Siinä takertuu aina hevosen jalkoihin.»

»Ymmärrän. Siis koppipeli teitä viehättää?»

»Eipä suinkaan.»

»Ettehän te toki ole jalkapallon ihailijoita?»

»Olenko sen näköinen?»

»Koti ikäväkö teidät täältä karkoittaa? Te kaipaatte kotiseutunne
heloittavia kanervakankaita?»

»Minun kotiseudullani tuskin on kanervakankaita. Olette aivan
erehtynyt. Totta puhuen on kotimatkani syynä tuo vanha tarina — _une
histoire de femme_.»

»Sehän minun olisi pitänyt arvata!» huudahti herttuatar. »Yhä sama
nainen!»

»Yhä sama nainen —?» toisti Peetri ihmeissään.

»Aivan niin», sanoi herttuatar. Nainen, joka aina on mielessänne —
teidän tarinanne sankaritar. Lyhyesti: _tämä tässä_.»

Ja hän ojensi kätensä, jonka hän oli pitänyt selkänsä takana ja näytti
Peetrille kullalla kirjaillun, harmaakantisen kirjan.

»_Minun_ tarinani —?» sopersi Peetri.

Mutta nähdessään kirjansa herttuattaren kädessä noin omituisten
olosuhteiden vallitessa, läikähti hänen sydämessään värisyttävä, miltei
eloon elpyvän toivon tunne.

»_Teidän_ romaaninne», toisti herttuatar herttaisesti hymyillen ja
matkien Peetrin ääntä. Ja sitten jatkoi hän nyrpistäen hieman nenäänsä:

»Tietysti tiesin alusta saakka, että te itse olitte ystävänne Feliks
Wildmay.»

»Tiesittekö todellakin?» sanoi Peetri vetäen syvään henkeään. Hän
näytti tuiki typertyneeltä. »Vai tiesittekö todellakin aivan alusta
saakka?» Ja hänen aivoissaan myllersivät ajatukset aivan sekaisin.

»Niin, olen tiennyt sen koko ajan. Mikäpä viehätys siinä muuten olisi
ollut? Ja nyt te palaatte _hänen_ uhrialttarinsa ääreen — rukoilemaan.
Toivon, että teillä on rohkeutta tarjota hänelle kätenne.»

Peetri ei voinut selvittää ajatuksiaan, tunsi vain vaistomaisesti, että
hänen elämänsä ratkaisevin hetki nyt oli tulossa.

»Te rohkaisette minua», sanoi hän äkkiä uskaliaasti. »Te voitte puhua
puolestani hänelle. Kun kerran tiedätte niin paljon, tahdon mielelläni,
että tiedätte kaikki. Tahdon kertoa teille kuka hän on.»

»Uskotultaan valitessa täytyy olla varovainen», neuvoi herttuatar.
Mutta samalla hänen silmissään paloi outo hehku — katse oli lämmin ja
hellä eikä suinkaan luotaan karkoittava.

»Enpä kerrokaan kuka hän oli, vaan sen sijaan missä hänet ensi kerran
näin», sanoi Peetri. »Näin hänet neljä vuotta sitten joulukuussa
Théâtre Françaisissa muutamana torstai-iltana eräässä juhlanäytännössä.
Hän istui ensi rivin keskiaitiossa. Hän oli valkoisessa puvussa. Hänen
seurassaan oli vanhanpuoleinen mustiin puettu nainen, luullakseni
englantilainen, sekä vanha, valkeaviiksinen, piikkipartainen
herrasmies, joka näytti ranskalaiselta sotilaalta. Näyteltiin —»

»Näyteltiin —?» kysyi herttuatar hiljaa odotettuaan kotvan aikaa.

»Näyteltiin Pailleronin _Ikävässä seurassa_», sanoi Peetri.

»Niinkö», sanoi herttuatar ja hänen katseensa oli yhä maassa. Hän
puhui melkein kuiskaten, mutta äänenväre pani Peetrin sydämen rajusti
sykähtelemään.

»Seuraavan kerran näin hänet», alkoi Peetri. Mutta hänen täytyi
keskeyttää puheensa. Sydämen sykähdykset olivat miltei tukehduttaa
hänet.

»Missä?» kysyi herttuatar.

Peetri veti syvään henkeään ja alkoi uudelleen:

»Näin hänet viikkoa myöhemmin oopperassa. Esitettiin _Lohengrin_. Hän
oli samaisen herran ja naisen kanssa, mutta tällä kertaa näkyi hänen
seurassaan kolmaskin henkilö, muuan nuorenpuoleinen herrasmies. Hänellä
oli helmiä kaulassaan ja hänen iltavaippansa oli valkoisella nahalla
reunustettu. Hän poistui ennen esityksen loppua. Kolmannen kerran
näin hänet keväällä toukokuussa. Näin hänet vilahdukselta parikin
kertaa Lontoossa — hänen ajellessaan puistossa. Hän oli yhä vielä tuon
vanhanpuoleisen englantilaisen naisen seurassa, mutta vanhan sotilaan
näköistä ranskalaista en enää nähnyt. Vuosi senjälkeen näin hänet vielä
kerran Pariisissa, hänen ajellessaan Boulognen metsässä.»

Herttuattaren silmät olivat yhä maahan kiintyneinä. Hän ei puhunut
sanaakaan.

Peetri odotti niin kauan kuin ihminen, jonka suonissa veri kuumana
kiertelee, saattaa odottaa.

»Siinä kaikki», virkkoi hän sitten viimein. »Enkö ansaitse sanaakaan?»

Herttuatar kohotti katseensa ja upotti sen silmänräpäykseksi Peetrin
katseeseen. Sitten loi hän sen jälleen maahan.

»Oletteko varma», kysyi hän, »oletteko ihan varma siitä, että te,
tavattuanne hänet jälestäpäin opittuanne tuntemaan hänet — ette
pettynyt hänen suhteensa?»

»Pettynytkö hänen suhteensa? huudahti Peetri. »Hän on ihanampi,
täydellisempi kuin mitä ikinä unelmissani olen voinut haaveilla. Jospa
voisitte nähdä hänet, jospa voisitte kuulla hänen puhuvan, jospa
voisitte nähdä hänet silmästä silmään — nähdä hänet sellaisena, kuin
muut hänet näkevät — ette kysyisi petyinkö hänen suhteensa. Hän on...
niin, kielin ei voi kuvata, minkälainen hän on.»

Herttuatar hymähti vienosti itsekseen.

»Te olette rakastunut häneen — syvästikin?» kysäsi hän.

»Rakastan häntä niin syvästi, että jo paljas ajatus siitä, että saan
puhua hänen kanssaan rakkaudestani, tekee minut miltei mielettömäksi
riemusta. Mutta tämä on tarina köyhästä aseenkantajasta, joka rakasti
kuningatartaan. _Hän_ on ylhäisistä ylhäisin. Minä en ole mitään. Hän
on säteilevän ihana, hurmaava, minua äärettömän paljon korkeammalla —
olisin mielettömän julkea, jos rohkenisin pyytää hänen rakkauttaan.
Kuinka uskaltaisin pyytää kuningattareni rakkautta? Ja kuitenkin — en
voi sanoa enempää. Taivas näkee sydämeni. Taivas tietää miten häntä
rakastan.»

»Hänen tähtensä — siitäkö syystä, että uskotte rakkautenne olevan
toivottoman — matkustatte täältä, matkustatte takaisin Englantiin?»

»Aivan niin», sanoi Peetri.

»Herttuatar kohotti uudelleen silmänsä ja katseli kauan Peetriä. Ja
katseessa päilyi lämpöä ja hellyyttä...

»Älkää matkustako», kuiskasi hän.

       *       *       *       *       *

Herttuattarensa linnassa — Peetri oli kiirehtinyt huvilaan, pukeutunut
ja palannut takaisin linnaan päivälliselle — antoi hän takaisin
nuuskarasian kardinaali Udeschinille.

»Olen teille siitä kolminkertaisessa kiitollisuuden velassa», sanoi
kardinaali.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KARDINAALIN NUUSKARASIA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.