The Project Gutenberg eBook of Kun uusi viini kukkii, by Bjørnstjerne Bjørnson

Kaksinkertaisen, valkeaksi maalatun talon pääty oikealla. Toisen aivan samanlaisen talon pääty vasemmalla.

Molempien talojen edessä matala veranda. Keskellä taloja kaksipuolinen ovi, joka johtaa verannalle, ja sen edustalla pari porrasta. Kaksipuolisen oven kummallakin puolella suuria ikkunoita. Kolme suurta ikkunaa toisessa kerroksessa.

Silmien eteen avautuu laaja viljava maisema, kesäpäivän aamu. Kauempana muita taloja.

Vasemmalla etualalla penkki, jolla on selkänoja. Tuoleja oikealla. Penkin toisella puolella pöytä. Kaikki puisia. Pöydällä päivänvarjo ja naisen hattu. Myöskin muita esineitä, joista näkyy, että perhe viettää täällä kesää.

ENSIMÄINEN KOHTAUS

Rovasti Hall tulee sisään oikealta. Kaunis mies, 45—50 vuotias, solakka ja vilkasliikkeinen, tuuhea tukka. Hän on kesävaatteissa. Kasvoista kuvastuu suurta älykkäisyyttä. Ei mitään erikoisesti papillista hänen olennossaan; hän näyttää pikemmin urheilijalta.

HALL. Ei ketään saapuvilla? Luulin tapaavani perheen aamiaispöydässä. (Katsoo kelloaan.) Mitä ihmettä? Olenko pyöräillyt näin kauan? Täällä väkisinkin viehättyy poikkeamaan toiselta tieltä toiselle, eikä tule ajatelleeksikaan aikaa. (Näkee hatun pöydällä.) Onko tuo Helenan?

(Katsoo kumpaiseenkin taloon nähdäkseen olisiko ketään ikkunoissa. Kun hän ei näe ketään, nostaa hän varovaisesti hattua ja haistelee sitä.)

Se on Helenan! (Tarkastelee sitä.) Mutta senhän minä saatoin jo nähdäkin. Kuinka hyvin tuo muoto ja nuo värit soveltuvat hänelle. (Kuuluu nuoren tytön naurua vasemmalta. Siihen yhtyy useita ääniä.) Siinä he nyt ovat minun kimpussani, kaikki pikkutytöt! Kas kun jätin pyöräni ulos! (Kiiruhtaa oikealle.)

ALBERTA. Siinä hän on! Setä! (juoksee esiin.) Setä! No, mutta setä!
(Ulos hänen jäljessään.)

ANNA (tulee yhdessä Helenan kanssa, jolla ei ole hattua). Sinä saat mennä häntä hakemaan, Helena!

GUNDA. Sen teenkin. Hän luulee täälläkin puhuvansa norlantilaisille kalastajille.

JOSEFA. Ei, sinä liioittelet. Meillä ei ole ainoatakaan niin hyvää puhujaa kuin hän on. Ei edes kaupungissakaan.

GUNDA. En tarkoita esitystä. Vaan sitä, mitä hän yrittää meille uskotella.

JOSEFA. Kuulkaa, käydäänpä tanssien häntä vastaan! Ja tuodaan hänet tanssien sisään! Pitkässä rivissä!

ANNA. Korjataan ensin tavarat pois pöydältä! (He tekevät sen.) Ja penkiltä!

(He tekevät sen. Tanssivat sitten pitkässä rivissä ulos ja palaavat takaisin Hall keskellään. He muodostavat Hallin ympärille piirin, johon Albertakin liittyy, ja tanssivat hänen kanssaan etualalle. Siinä he piirittävät hänet kiertämällä ketjun hänen ympärilleen.)

HALL. Tämäpä on vasta hauskaa! Olen teille hyvin kiitollinen — Mutta mitä te oikeastaan tahdotte minusta?

HALL. Teidän tähtenne, hyvät naiset. Siksi minä katselinkin, olisitteko te kaikki saapuvilla. Mutta sinä et ollut siellä.

ALBERTA. En. Olen siitä hyvilläni. Sillä sinä kuuluit puhuneen alistuvaisuudesta.

ALBERTA. Me emme välitä sellaisista sanoista. Eikä sellaisista käsitteistä.

ANNA. Mehän elämme kaksi tuhatta vuotta myöhemmin, sen minä voin teille vakuuttaa.

HALL. Malttakaahan! Minun täytyy vieläkin sanoa, että Paavali tarkoittaa ihanteellista avioliittoa.

HALL. Vaikkei sellaisia olisikaan olemassa, hyvät naiset, niin ovat ne sittenkin asetettavat esikuvaksi. Ja sen Paavali tekee, — teidän luvallanne.

HALL. Siksi me vetoamme Paavaliin, me, jotka puolustamme ihanteellista avioliittoa, s.o. avioliittoa jumalassa.

GUNDA. Nythän sanotaan: miehen tulee olla vaimon pää, samoin kuin
Kristus on seurakunnan pää. Niin, silloinhan mies on vaimon jumala.

JOSEFA (kiivaasti) Siis: mies ei ole ainoastaan naisen pää, hänen tulee olla hänen jumalansakin?!

HALL. Älkää naurako, hyvät naiset! Sillä hän ei ole ainoastaan hänen jumalansa, ei, sillä jos on olemassa jotakin vielä jumalaakin korkeampaa, niin on mies sitäkin — kihlausaikana! Kuherruskuukausina! Eikö se ole totta?

HALL. Minä sanoin, että ihanteellisessa avioliitossa mies ei tahdo, eikä voi tahtoa muuta kuin sitä mikä on totta ja hyvää. Ja silloin hän on jumalassa. Sillä jumala on hyvä ja tosi. Niin minä sanoin. Mutta silloin seuraa aivan itsestään, että nainen tahtoo myös samaa.

JOSEFA. Ei ajattele, vaan uskoo. Ei käytä omaa päätään, vaan miehen päätä.

HALL. Parasta mitä minä tiedän, korkein avioliiton onni minun mielestäni on se että nainen antautuu miehelle kokonaan, siksi että hän uskoo häneen. Ja minä olen aivan varmasti vakuutettu, että se on naisenkin korkein onni maailmassa.

GUNDA. Vapaata tahtoa jumaloimisessako? Sokeassa ihailussa? Ei, te ette ymmärrä mitään!

ALBERTA. Emme me huoli ihailusta ja jumaloimisesta. Tuollaista vanhanaikuista, sokeaa olentoa, joka palvelee vain jumalaa.

KAIKKI (paitsi Helena). Niin juuri: tottelevaisuutta! Häneltä vaaditaan tottelevaisuutta!

HALL. Paavali vaatii tottelevaisuutta. Isän tulee totella jumalaa, tyttären isäänsä.

HALL. Ihanteellisessa suhteessa ei ole kysymys auktoriteetista eikä tottelevaisuudesta. Yksimielisyys on aivan luonnollinen asia. Mutta on toisenlaisiakin avioliittoja olemassa, — ja niistäkin Paavali puhuu.

GUNDA. Paavali kehoittaa isää suostumaan, jos tyttärellä on kovin suuri halu.

GUNDA. Sanoopa hän vieläkin enemmän. Me saamme mennä naimisiin vaan meidän syntiemme vuoksi.

HALL (koettaessaan päästä pakoon, sanoo). Paavali luuli, että maailma häviäisi. Se saattaa asian aivan toiseen valoon.

GUNDA (katselematta häntä). Meidän syntimme siis pitävät maailman pystyssä?

ALBERTA (astuu Hallin eteen). Silloin meidän täytyy keskeyttää tämä hauska keskustelu, setä. Sano terveisiä Paavalille meiltä! (Niiaa.) Hyvästi! (Menee.)

JOSEFA (astuu esiin). Tervehtikää Paavalia ja sanokaa, että tottelevaisuus on yhä vähenemässä. (Niiaa.) Hyvästi! (Menee.)

GUNDA. Tervehtikää häntä ja sanokaa, että maailma sittenkin menee eteenpäin. (Niiaa.) Hyvästi! (Menee).

TOINEN KOHTAUS

HALL. Jos voit sen saada —?! Niin, silloin sinä et ole samaa mieltä kuin minä. — Sen minä arvasinkin.

HELENA. Sinä sanoit jotakin muuta niin kaunista. En ole koskaan kuullut mitään kauniimpaa. — Sinä sanoit sen myös sunnuntaina.

HALL. Oletko sinä samaa mieltä kuin toisetkin? Siinäkin, mitä he sanoivat Paavalista?

HALL. Siinä piilee varmaan jotain muutakin? Jotakin erityistä? Jotain, jota toiset eivät sanoneet?

HALL. Se ei juolahda mieleenikään. Ei vähintäkään. Minä tarkoitan täyttä totta. Muistatko kuinka me juttelimme yhdessä retkeillessämme Norlannissa? Rippikouluaikana?

HALL. Silloin sinä ja Alvilde juttelitte. Ja minä opin teiltä. — Sillä kertaa sinä et kantanut kaunaa Paavalia vastaan, Helena.

HELENA (äkisti). Ymmärrätkö sinä mitä Paavali tarkoittaa sillä, mitä hän sanoo piispoista?

HALL. Hän ei sano sitä sillä tavalla, mutta se oli varmaan Paavalin tarkoitus.

HELENA. Tarkoitus! Onko siinä mitään järkeä? Mitä hyvää siitä voi olla?

HELENA. Oi, sinä tiedät kyllä, että sinusta tulee vielä piispa. Sinä olet kirjoittanut niin paljon ja olet saanut koko lailla ääniä.

HALL. Kun minä saan vielä sinunkin äänesi, niin minusta tulee piispa aivan varmaan.

HALL (yhä laskien leikkiä). Siinä on ehkä enemmän vakavuutta kuin sinä uskot.

HALL. Ei suinkaan se niin vaarallista ole? Mutta jos asia siitä riippuu — (keskeyttää puheensa).

KOLMAS KOHTAUS

HALL. Helenalleko —? Helena….. Toiset tytöt juoksivat laivarantaan; mutta Helena oli unohtanut hattunsa.

ARVIK. Niinkö? (Leikillisesti). Oliko sinulla neuvottelu pikkutyttöjen kanssa? Minä kuulin, että he tahtoivat puhua sinun kanssasi.

HALL (nyt sekä yhä edelleenkin hiukan hajamielisesti). Avioliitosta sinä kai tarkoitat.

Minulla on muuten kirje taskussani vävypojaltani. Vaikka he ovat olleet vain viisi kuukautta naimisissa, niin näyttää ilmapuntari kuitenkin myrskyä.

Minun mielipiteeni oli ja on yhä edelleenkin se, ettei Marnan pitäisi olla siellä. Hän ei sovi avioliittoon.

ARVIK. Siksi, että hän välttämättä tahtoi. Vähällä hän oli mennä naimisiin jo pari kertaa ennenkin.

ARVIK. On hänellä äitikin. Ja äiti pitää aina lastensa puolta. Ja lapset ovat aina yhtä mieltä äidin kanssa.

ARVIK. "Tietysti", sanon minäkin. Mutta hän ei tyydy vain siihen. Hän ei voi tehdä mitään puolinaista. Hän ajattelee, tuntee samoin kuin lapset ajattelevat ja tuntevat. Hän elää kokonaan heissä.

ARVIK. Ja omissa liikeasioissansa. Niitä hän ei koskaan laiminlyö. Hän on oikea nero.

ARVIK. Tietysti. Kyllä minä sen saan tuntea. Hän käy joka aamu kaupungissa. Jos lapset ovat hänen kanssaan, niin he jäävät sinne. Heillä on paljon puuhia, joista minä muka en tiedä mitään.

ARVIK. Siitä tulisi vain kiistaa, ja sitä minä en siedä. Sitä paitsi näin on hauskempikin olla. — — —

Mutta sen jälkeen kuin tyttäret tulivat täysikasvuisiksi ja tuo iankaikkinen kosinta alkoi, ei täällä ole enää hetkenkään rauhaa. Koko talo huojuu. Kaikki ovet ovat selkosen selällään. En minä edes tiedä, kuka menee ulos tai astuu sisään.

Ja kaikki nuo ystävättäret! Kaikki rakastumiset ja loukkautumiset. Ja kaikki turhanpäiväiset jaaritukset! Salakihlautumisia ja julkikihlauksia ja purettuja kihlauksia… minun pääni menee aivan pyörälle.

Entäs äiti? Hän on kuin kala vedessä. Hän on rakastunut jokaiseen, johon toisetkin ovat rakastuneet. Kun rakkaus on sammunut, niin hänenkin tunteensa on lopussa. Kaksi vanhinta on ollut kaikkein pahinta. Nimittäin kovin vaihtelevia. Varsinkin Alberta. Äiti on aina mukana!

Mutta Karl Tonning olikin hänen kapteeninsa, kun hän ansaitsi kokonaisen omaisuuden venäläis-japanilaisessa sodassa. Hänestä hän pitää todellakin.

ARVIK. Ei ensinkään. Ei myöskään lahjoiltaan. Ja paha kyllä hän ei ole temperamentiltäänkään mikään tavallinen mies. Hän ampuu ihmisiä!

ARVIK. Hän ampui kaksi malaijilaista. Mutta näyttääpä siltä, kuin ei
Alberta tahtoisikaan tulla ammutuksi, salaperäisesti ja leikillisesti
Sen minä ainakin olen saanut aikaan.

ARVIK. Tietysti se huvittaa minua. Tuntuu melkein siltä, kuin minäkin olisin hiukan mukana.

Muuten minä olen kaiken ulkopuolella. Aivan kuin vieras omassa kodissani. Jollei minulla olisi taloa — sillä maanviljelys huvittaa minua —

ARVIK. Aivan tavattomasti! Jollei minulla olisi taloa, niin lähtisin matkoille. Kunnes kaikki olisi ohitse. Olen usein tuuminut sitä. Ja silloin minun mieleni tekee lähteä varsinkin Austraaliaan.

ARVIK. Onko minulla sitten mielestäsi kotia? Mutta kylliksi tästä asiasta! —

ARVIK. Avioliitosta, — sitä parempi! Silloin minä tulin ajatelleeksi kaikkia näitä pikkutyttöjä. Mahtaa olla hauskaa norlantilaiselle papille, kun hän joutuu keskelle tuollaista iloista joukkoa.

Sinä sanoit vasta, että minun kanssani on helppo puhua, sillä minä ymmärrän aina heti paikalla.

Sitä samaa minä olen täällä teidän joukossanne tuntenut. Täällä on niin paljoa helpompi olla. Minun ajatukseni arvataan, ennenkuin ne ovat muodostuneet sanoiksikaan.

HALL. Niin, inspireeraa. Kuinka nuo pikkutytöt esim. ovat mullistaneet ja sekoittaneet kaikki minussa. Ja kuinka paljon he ovatkaan antaneet minulle? On täytynyt kai elää niinkuin minä, näin kauan kaiken ulkopuolella voidakseen ymmärtää sitä.

ARVIK. Kyllä minä ymmärrän, (levollisesti) Sillä minäkään en voi pitää puoliani heidän joukossaan.

HALL. Esim. kuinka hirveän kömpelöjä me olemme. Mutta heidän parissaan kömpelyys katoaa. Sillä he —

HALL. Heille maailma on vain ponnistuslauta. Ilma on heidän oikea valtakuntansa. Eeteri. Nuoren tytön tanssi…

HALL. … Eikö se ole kaikkein suloisinta taidetta? Sitä minä ainakin tahtoisin väittää. Etkö sinäkin ole samaa mieltä?

HALL. Se on elämänvoiman kauneinta säteilyä, kauneinta mitä maailmassa voi olla. Niin, sanoppa jotakin kauniimpaa?

HALL. Eivätkä he itse tiedä siitä mitään! Se ei ole yhtään itsetietoista. Aivan kuin kukat ja linnut.

HALL. Tietävät — eivätkä sittenkään tiedä. Milloin he ovat aivan itsetiedottomia, milloin suuria veitikoita. Sellaista ei kukaan voi vastustaa.

HALL. Niin, sinuun se ei tietystikään tee samaa vaikutusta. Mutta minä, joka tulen kaukaa pohjan periltä, yksinäisyydestä ja kirjojen äärestä, tuosta kylmästä, köyhästä talvipimeydestä… minä näen kultuuririkkautta siinä.

HALL. Aivan niin! Säkenöivää kultuuria! Silmissä, eleissä, liikkeissä, käynnissä, puheessa… Niin, sinä et sitä huomaa; sinä elät siinä mukana. Mutta minä, jolle kaikki on uutta, näen sen. — Mitä suurempi kultuuri, sitä voimakkaammin, nopeammin se säkenöi.

HALL. Rovasti tai ei, minä olen ihminen. Minä tanssin, minä urheilen. Minun aistini ovat täydessä voimassa. Siksi tämä uusi vaikuttaa minuun kuin kevätlaulu.

HALL. Minä aioin sanoa, että tuo muotojen koskemattomuus ja pyöreys ilmenee myös ajatuksissa.

HALL. Ajatuksissa myöskin! Ei mitään pitkiä viivoja, ei mitään jatkuvaisuutta. Kaikki pyörii vain ympäri, toinen rengas sulautuu toiseen. Toinen asia toiseen. Milloin sinne, milloin tänne. Ei mitään yhteyttä. Ei edes ajassakaan. Kaikki on vain hetkellistä.

HALL. Varo tuota katoavaisuutta! Jos me takerrumme tuollaiseen renkaaseen — niin jumala meitä armahtakoon! — Emmehän mekään ole kovin kömpelöjä; me liidämme heidän mukanansa ennenkuin tiedämme asiatakaan.

HALL. Niin vapauttavaa, irroittavaa! Kaikki taakat kohoavat hartioilta, ei mikään merkitse mitään, me olemme kevyitä ja vapaita — hetken aikaa, silmänräpäyksen verran! Mutta millaisia hetkiä, millaisia silmänräpäyksiä! Jäljestäpäin ne lämmittävät ja nuorentavat meitä vielä kauan keskellä työtämme.

HALL. Ne seuraavat meitä. Se on oikea sana! Ne seuraavat meitä! Ne valavat kirkkauttaan kaikkiin meidän ajatuksiimme.

ARVIK. En mahda sille mitään; mutta minun täytyy alituisesti koettaa kosketella heitä.

HALL. Ei, ei! Ei sitä! Ei, ei! Minä hillitsen itseäni. Kunnioituksesta heitä kohtaan. Annappas kun sanon: kunnioituksesta kevään mestariteosta kohtaan. Häveliäisyydestä suoraan sanoen.

HALL. Tuo pehmeä, sykkivä, lämmin olento minun käsissäni, — tuntuuhan aivan siltä kuin olisi lähellä itse luonnonsalaisuutta, elämäntoimintaa.

Oletko pidellyt elävää lintua kädessäsi? Eikö siinä ole jotakin pyhää?
Oletko tuntenut, kuinka arka se on? Etkö sinä itsekin ala pelätä?

ARVIK. En. Kun minä otan kanan käteeni tunnustellakseni, onko sillä munia….

Mitä minä olen tehnyt? Kuinka minä saatoin noin kiivastua?! Suo anteeksi! Anna anteeksi, hyvä ystävä!

Mutta voithan käsittää minun huomanneen, että jotakin uutta on tullut lisään, (kumartuu hänen puoleensa).

HALL. — niin vanha alkaa käydä, (toistaa koko lauseen) — — Vai sinä myöskin! — Yhteen naistako?

ARVIK. Minäpä sanon sinulle, siitä on pitkä aika, kun minä olin naimisissa. Pitkään aikaan en myöskään ole ollut isä. En siitä saakka kuin lapset tulivat täysikasvuisiksi.

HALL (muuttuneella äänellä). Oi, en minä voi käsittää sinun sanojasi vakavalta kannalta. (Taas toisella äänellä). Mutta minä puhun aivan vakavasti.

HALL. Ihmisillä on tapana sanoa, kun joku asia tekee heihin niin syvän vaikutuksen kuin tämä minuun: "hän on poissa suunniltaan". Mutta minä, minä olen aivan oma itseni korkeimmassa potensissa.

ARVIK. Korkeimmassa potensissa! (Tuttavallisesti). Onko se joku pikkutytöistä?

HALL (myös tuttavallisesti). En minä tiedä. — Vaikka kyllä minä luulen tietäväni.

ARVIK (sivulle). Ohoo, — Paavali! — (ääneen) Etkö sinä ole sitä tehnyt?

ARVIK. Mutta tyttäresi? Eikö sinun pitäisi puhua hänenkin kanssaan?
Sehän koskee suuressa määrin tytärtäsi.

HALL. Sinä olet kerran luvannut antaa hänelle matkarahat Lontooseen, jotta hän pääsisi norlantilaisten ystäviemme luo. He ovat niin usein kutsuneet häntä sinne.

ARVIK. Niinkuin haluat! — Nuorin, sanoit —? Kuka on nuorin? Täällähän on heitä koko liuta.

HALL. Minä puhun parasta aikaa hänen isänsä kanssa, (äkkiä, innokkaasti). Sh!

NELJÄS KOHTAUS

HALL. Ei, ei, sinä voit saada rahat heti paikalla. Voit matkustaa vaikka tänä iltana, jos tahdot. Puhuppa hänen kanssaan! (Astuu reippaasti oikealle).

ALVILDE. Saanko minä rahat heti paikalla? Sillä laiva lähtee. Toinen tänä iltana ja toinen huomenna aamupäivällä.

ALVILDE. Minä teen sitä alituisesti. Sillä minä tahdon mielelläni lähteä. Miksi sinä noin naureskelet?

ARVIK. Ei, ei. Ei tietystikään. Hän on vielä nuori, sinun isäsi.
Hyvinkin nuori vielä. Melkein yhtä nuori kuin minä. Tunteiltaan.
Aisteiltaan.

ARVIK. Älä kiivastu! Minä tarkoitan, että hän osaa panna arvoa kaikkeen pyöreään.

ARVIK. Kaikkeen mikä on nuorta ja pyöreää. Kaikkeen mikä on pyöreän tiedotonta, — mitä minä sanonkaan: pyöreän koskematonta. Ja kaikkeen pyörivään. Päähänpistoihin ja muuhun sellaiseen, mikä vain pyörii itsensä ympäri, hajanaisiin ajatuksiin. Kaikkeen mikä pyörii niinkuin haihtuvat hetket.

ARVIK. Hän ihailee sitä, mikä ei kosketa maata, vaan joka käyttää jalkojaan vain lentämiseen ja maata ponnistuslautanaan. Elää ilmassa, eeterissä. Ja kuitenkin on niin kiinni maassa… ei, niin lämminverinen, niin arka meidän käsissämme, että me mielestämme seisomme itse elämäntoiminnan lähteen partaalla. Mutta me emme saa koskea siihen, ei, ei! Vaikka meillä olisi hyvinkin suuri halu. Vain tanssiessa se käy päinsä. Tanssissa; mutta silloinkin tuntuu siltä, kuin pitelisi kädessään pientä elävää lintua ja kuulisi sen sydämentykytyksen. Ei se kuitenkaan saa olla mikään kana; sillä se tahraisi pyhyyttä.

ARVIK. En, tyttöseni. Mutta minä olen tottunut yksinäisyydessäni ja kirjojeni ääressä analyseeraamaan tunteitani.

ALVILDE. Sinusta ei voi koskaan tietää, puhutko pilaa vai vakavasti…
Ah! Sinä pilkkaat isää! Sinä karrikeeraat häntä!

Sen minä sinulle kostan, niin totta kuin minä elän! Sen sanon sinulle vasten silmiä, setä! Varo itseäsi!

ARVIK. Kaikista pikkutytöistä ei kukaan ole yhtä herkullinen kuin sinä.
Se on minun juhlallinen vastaukseni!

ARVIK. Koska hän hakkailee minun tytärtäni, niin enkö minä saa hakkailla hänen tytärtänsä?

ALVILDE. Hän hakkailee vain yhtä ainoaa. Mutta sinä hakkaat meitä kaikkia. Silloin kun olet sillä päällä. Siinä on ero teidän kahden välillä.

ARVIK. Mutta minä en pidä kenestäkään niin paljon kuin sinusta,
Alvilde. Ja vain peittääkseni tunteitani minä hakkailen niitä toisia.

ALVILDE. Kuinka herttainen sinä olet. — Minäpä kerron sinulle jotakin, jota sinä et yhtään tiedä.

ALVILDE. Niin, sillä nykyään meissä nuorissa tytöissä on herännyt aivan kuin uusi suunta. Me suosimme vanhempia miehiä. Me pidämme heistä enemmän kuin muista. Me haemme heidän seuraansa. Etkö ole huomannut sitä, setä?

ALVILDE. Onko se mahdollista? Juuri tänään kuulimme kolmannesta nuoresta tytöstä, joka on mennyt kihloihin jonkun vanhanpojan kanssa.

ALVILDE. Toinen on mennyt kihloihin Ingan kanssa, joka on täsmälleen kahdenkymmenen vuoden vanha, ja toinen…

ARVIK. Mutta sanoppa minulle, Alvilde, mistä se johtuu? Hyvän toimeentulonko vuoksi?

ALVILDE. Niin, osittain siitäkin. Me olemme tulleet käytännöllisiksi, me nuoret tytöt. Mutta on siihen muitakin syitä.

ALVILDE. Niin, me nuoret tytöt, me emme tahdo vain rakastaa ja tulla rakastetuiksi. Kun me olemme tulleet 19—20 vuoden vanhoiksi, niin me olemme kyllästyneet siihen. Me tahdomme tehdä jotakin hyödyllistä.

ALVILDE. Ja saada kiitosta. Ja kunnioitusta. Ja vanhemmat miehet ovat hyvin kiitollisia.

ALVILDE. Ja vielä toinenkin asia. Me tahdomme tekeytyä nuoremmiksi kuin mitä me olemme. Tekeytyä lapsiksi. Jotta meitä hemmoiteltaisiin ja pidettäisiin hyvänä kuin lapsia. Ja syynä siihen on se, että se on teille mieleen. Sillä te tahdotte niin mielellänne olla viisaita. Te tahdotte tuntea olevanne ikäänkuin meidän holhoojiamme.

ALVILDE. Ja sitten meistä on hauska saavuttaa sitä mitä me tahdomme, kaikessa hiljaisuudessa. Ikäänkuin itsestänsä. Ja sen me paraiten saavutamme teidän parissanne.

ALVILDE. Alituisesti. Se on ikäänkuin muodissa. Me puhumme siitä, kuinka varmat me olemme teistä. Ja että te ette komenna meitä, ettekä ole olevinanne. Me puhumme siitä, kuinka kiltit te olette.

ALVILDE. Te tarvitsette meitä. Otatte huomioon sen, mitä me teille teemme. Siksi te merkitsette meille enemmän, ja olette enemmän meidän kanssamme. Meillä on parempi olla teidän luonanne.

ALVILDE. Silloin minä odotan huomiseen. Muuten olisin lähtenyt jo tänään. Huomenna lähtee myös suuri laiva.

ARVIK. On niin hauska kuulla sinun norlantilaista sävelkorkoasi. Se on niin keinuvaa.

ARVIK. Sinä et suinkaan tiedä, kuinka ihmeellinen matka se on ja millainen maa sitten! Varsinkin Uusi-Seelanti. Se on tulevaisuuden maa, Alvilde! Oi, se on tulevaisuuden maa!

ALVILDE. Eikö tämä käy liian pian, setä? Emmekö voisi puhua siitä laivalla?

ARVIK. Sinä olet oikeassa. — Niin, tiedätkös Alvilde, minäpä luulen, että tulen mukaan!

ALBERTA (astuu samassa näyttämön yli, vasemmalta oikealle, hyvin reippaasti).

ALVILDE. Niin, päästä minut vaan pois täältä, kaikesta pois! Mutta rahaa, setä!

ALVILDE. Sepä vasta oli paljon. Mutta sitten sinä varmaan olet rikas; koska voit tulla toimeen ilman sitä.

ARVIK. Ei meillä ole koskaan rahoja, joita ilman me voimme tulla toimeen, Alvilde. Tarkoitan, jos ymmärrämme niitä vain käyttää.

ALVILDE (ärsyttäen). Ehkä sinä et voi tulla toimeen ilman näin suurta summaa?

ALVILDE (ottaa setelin). Sinäpä olit kiltti, setä! Oikein odottamattoman kiltti!

ARVIK (pitää kiinni kädestä). Eikö mitään muuta —? (vetää hänet puoleensa).

ALVILDE. Laivalla, setä! Laivalla! (Irroittaa itsensä. Hiljaa, mairitellen). Sillä sinähän tulet matkaan? —- Hyvästi! (Juoksee oikealle).

VIIDES KOHTAUS

ROUVA ARVIK (kuuluu heti ulkoa vasemmalta). Hyvästi, pikkutytöt! Kiitos seurasta!

ROUVA ARVIK. Tässä on! Kutsu minua, kun olet päässyt niin pitkälle, niin tulen sinua auttamaan. (Antaa hänelle korin). Laske tuo kirjoituspöydälleni! (Antaa hänelle salkun). Ota tuokin! (Antaa hänelle shaalin).

ROUVA ARVIK (astuu edes-takaisin, katsoo ylös oikealle. Sitten hän huutaa). Alberta! — — Alberta! Oletko siellä? ikkuna avautuu yläkerroksessa oikealla.

Minä toin hänet mukanani kaupungista. Hän näet ei voi kestää tätä epävarmuutta. Hän ei voi nukkua eikä syödä. Täti oli oikein huolissaan hänen tähtensä. Minä puhuin hänen kanssansa niin hyvin kuin saatoin, lupasin auttaa häntä parhaalla tavalla. Ja pyysin häntä mukaani tänne.

Mutta tuskinpa näit meidät yhdessä laivalla, niin aloit nauraa ja kiemailla tuon nuoren valkopukuisen keikarin kanssa, — enhän edes tiedä, kuka hän on.

ROUVA ARVIK. Niin, sano sitä millä nimellä tahdot. Sinä käyttäydyit aivan sietämättömästi'. Sinä teit sen vain ärsyttääksesi Karl Tonningia. Huomasitko miltä hän näytti?

ROUVA ARVIK. Sinä teit sen vain siksi, että isä kertoi noista kahdesta malaijilaisesta merimiehestä, jotka Karl oli ampunut.

Minähän en saa puhua edes paria sanaa jonkun muun miehen kanssa, tuskin jonkun naisenkaan kanssa näkemättä kahta silmää, jotka tähtäytyvät minuun aivan kuin revolverinpiiput! Se on orjuutta! Suoraan sanoen orjuutta.

ROUVA ARVIK. Mutta sinä tahdot sittenkin antautua miehesi valtaan?
Yksin hänelle?

ALBERTA. Niin kauan kuin minua miellyttää. Ja niinkuin itse tahdon. En minä omista häntä. Eikä hän minua.

ALBERTA. Mutta jos sittenkin rakastun, mitä oikeutta hänellä silloin on ampua minua? Niinkuin noita merimiehiä. He eivät tahtoneet totella häntä.

ALBERTA. Hän on itse sanonut minulle, että hän on pienestä saakka tottunut revolveria käyttämään. Vapaahetkinään hän ampuu pilkkaan.

ROUVA ARVIK. Osta sinäkin revolveri! Opi ampumaan; sitä minä olen tehnyt. Se on hauskaa.

ROUVA ARVIK. Minä tahtoisin saada miehen, joka olisi niin hurjasti rakastunut minuun, ettei hän antaisi kenenkään muun katsellakaan minua, Alberta! Kun ensinkin voittaisi sellaisen rakkauden ja sitten kesyttäisi häntä!

ROUVA ARVIK. Niin, kesyttäisi häntä! Karl ei ole koskaan kohdannut vastustusta, jota hän ei olisi voittanut. Ja tuo hallitsemishalu on nyt tunkeutunut hänen rakkauteensakin.

Siitä sinun pitää vieroittaa hänet. Sillä ei ole ainoatakaan miestä, jonka viisas, kaunis nainen ei saisi polvilleen. Jos hän vain itse tahtoo. Niin, polvilleen, jotta hänen täytyy kerjätä, kerjätä! —

Täällä te vain leikittelette ja olette ikävissänne, kun ette voi käyttää kaikkea voimaanne. Menette kihloihin milloin yhden, milloin toisen kanssa, vieläpä kolmannenkin. Te elätte keskellä juoruja ja joutavuutta…

ROUVA ARVIK. Ja sen sijaan sinulla on nyt tarjona miehen rakkaus, joka vaatii kaikki sinun voimasi, kaiken huomiosi. Mies, oikea mies, joka riistää sinut irti kaikista tavallisista oloistasi. Minä en voisi ajatellakaan mitään ihanampaa.

ROUVA ARVIK. Niin minä olenkin. Minun sydämessäni on kytenyt kaipuu, jonka olemassa olosta minulla ei ole ollut aavistustakaan. Kuinka moni siitä tietää mitään?

Mutta vaikka en olisikaan ihastunut häneen, — niin pitäisihän minun sittenkin ihastua nuoreen kauniiseen sankariin, sellaiseen kuin hän on! Mieheen, joka on tehnyt niin paljon kuin hän minun tähteni.

ROUVA ARVIK. Pilkkaatko sinä sitä? Että hän mursi saarroksen neljä — 4 — kertaa ja möi laivan perästäpäin suuresta hinnasta; se tuotti hänelle kunniaa. Enkö minä tuntisi kiitollisuutta sellaista miestä kohtaan?

ROUVA ARVIK. Hyvinkin paljon. Se liikuttaa meitä kaikkia. Sitä paitsi sinä vain teeskentelet. Sinä olet siihen määrään minun kaltaiseni, että jos minä pidän jostakusta, niin sinäkin pidät hänestä.

ROUVA ARVIK (kiihkeästi). Käyttäytyisitkö sinä tuolla tavalla, jollet pitäisi hänestä? Ensi aikoina sinä olit aivan poissa suunniltasi.

ALBERTA. Kyllä tätä jo riittää. Minä tahdon olla oma herrani. Sinä puhut sodasta ja piirityksestä. Et suinkaan sinä luule, että minä olisin mikään palkinto?

ROUVA ARVIK. Ensi aikoina minä sitä todellakin luulin. Että merisankari olisi valloittanut sinut, vaistomaisesti. Minä luulen sitä oikeastaan vieläkin. Syvimmässä sielussasi sinä pelkäät sitä!

ALBERTA. Mitä kaikkea sinä keksitkään, äiti, kun tahdot päästä tahtosi perille. Minä en huoli vastata. (Äkeissään). Miksi sinä laahasit hänet taaskin tänne?

ROUVA ARVIK. Siksi että minun oli sääli häntä. Minun mielestäni sinäkin voisit sääliä häntä.

ROUVA ARVIK. Sinun pitäisi ymmärtää häntä paremmin. Hän tuli tänne hermostuneena ja väsyneenä, sairastaen ilmastokuumetta. Hänen piti saada levätä. Äkkiarvaamatta hän joutuu keskelle tulista rakastumista, siksi että hän rakastui ensi kertaa eläissään. Ja sinä yllytit häntä, pikku velho! Ei, älä heittele niskaasi! Varo mielemmin itseäsi!

ROUVA ARVIK. Sitä mitä teet. Sillä hänelle tämä merkitsee elämää tai kuolemaa. Sen sinä kai ymmärrät.

ROUVA ARVIK. Opeta hänelle sitten toinen tapa. Se on suuri tehtävä. Ja hän on sen arvoinen. Ajattele asiaa! (Astuu verannan portaille oikealle puolelle).

ROUVA ARVIK. Kyllä tulen! (Astuu portaita ylös ja menee sisään yhdessä
Marian kanssa).

KUUDES KOHTAUS

ALBERTA (astuu koneellisesti jäljessä. Pysähtyy verannan eteen, astuu sitten toiselle puolelle noustakseen toisen verannan portaita. Pysähtyy siihen, tarttuen toisella kädellään kaidepuuhun ja katsoo eteensä).

KARL TONNING (tulee esille vasemmalta. Ylpeä, kaunis olento. Kun hän näkee Albertan, epäröi hän, mennäkkö eteenpäin. Uskaltaa vihdoin, astuu varovaisesti eteenpäin. Kun Alberta ei huomaa häntä, sanoo hän hiljaa). Neiti!

ALBERTA (pelästyy, jotta huudahtaa). Miksi te tulette tänne? Mitä te tahdotte minusta? (Astuu nopeasti portaita ylös ja sisään).

KARL TONNING (tarttuu päähänsä, ikäänkuin se olisi haljeta. Seisoo hetken aikaa kootakseen ajatuksensa, katsoo ympärilleen ja ovea kohti, josta Alberta katosi. Menee sitten, kääntyy kuitenkin vielä kerran ovea kohti).

ROUVA ARVIK (tulee verannalle vasemmalta. Katsoo ympärilleen). Eikö
Karl Tonning ole täällä? Marna sanoi hänen tulleen.

TOINEN NÄYTÖS

ENSIMÄINEN KOHTAUS

HELENA. Ei, he ovat kaikki puutarhassa. Alvilde, Gunda ja kaikki muutkin ovat siellä.

HALL (hetken kuluttua). Olenko siis erehtynyt? — — Minä luulin — (kääntyy pois hänestä).

HALL (kääntyy jälleen hänen puoleensa). Että sinä juttelisit mielelläsi minun kanssani.

HALL. Ei aina. Ei lainkaan aina. Sinä seurasit mielelläsi minun mukanani kävelyretkille…

HALL. Kaikkea sitä, mitä sinä et ole sanonut, muistan minä kaikkein parhaiten.

HALL. Sinä kuulit varmaan vain oman äänesi. Niitä sanoja, joita et ole sanonut?

HALL. Ne minä olen kuullut. Aina tuon kesäyön jälkeen Norlannissa. Kai sinäkin sen muistat?

HALL. Niin, lintuvuorella! Katsos! Me ihailimme yhdessä keskiyönaurinkoa. Taivas loimusi, vuoret liekehtivät; entäs meri? Meri lepäsi aivan synkkänä edessämme.

HELENA (innokkaasti). Älä unohda tuoksuavaa ilmaa ympärillämme. Kanervat ne siellä tuoksuivat. Se oli niin voimakasta, että se kokonaan tukehdutti kaiken muun. Tuon kaukaisen ja suuren; mutta kylmän. Niin hirveän kylmän! Mutta kanerva, se oli tuore ja raitis ja nuori, ja se piiritti meidät joka taholta.

HALL. Kaikki oli ollut niin hiljaista. Niin, aivan kuin elämä olisi vajonnut iankaikkisuuteen. Mutta äkkiä elämä heräsi! Sadan tuhannen linnun äänet kajahtivat yhtä aikaa.

HALL. Silloin me näimme sen, mikä oli uinunut hiljaisuudessa. Muistatko mihin minä sitä vertasin? Kyllä sinä näyt muistavan, Helena. Ja silloin minä kuulin sinun ajatuksesi Vaikka en ollut kuulevinani.

HALL. Minä luulin, ettei minulla ollut lupa kuulla. Mutta kun tulin tänne, ja sinä sanoit aivan samaa minulle täälläkin — ilman sanoja, aina vain ilman sanoja! '—, silloin en voinut sitä enää vastustaa. Sitä oli niin ihmeen suloista kuulla…

HALL (katselee häntä, käy sitten istumaan penkille sen äärimmäiselle reunalle vasemmalle ja nojaa oikean kätensä pöytään). Tänään on kaunis ilma.

HALL (kumartuu hänen puoleensa). Minä olen puhunut isäsi kanssa tänään, kaksikin kertaa. Minä tulen suoraan hänen luotaan. Saanko luvan sanoa sinulle mitä hän sanoi?

HALL. Nyt sinä myönnät hänen olleen oikeassa, Helena. Ja se on minulle raskasta.

HALL. Sitä hän voikin. Mutta se, minkä hän nyt sanoi, on kaikkein vaikeinta minulle.

HELENA (on ääneti hetken aikaa ennenkuin puhuu). Sanoiko hän niin? — —
Mitä sinä siihen vastasit?

HALL. Minä pidin sinusta niin paljon, että sinä olit kaikessa aina mukana. En voi enää tulla toimeen ilman sinua. Ja siihen minä olen itse syypää. Minä olin niin varma ja annoin asian mennä vain menojaan. Minä huomasin kyllä sinun arkuutesi. Mutta minä luulin sitä nuoren tytön ihastukseksi. Nuoret tytöt usein käyttäytyvät sillä tavalla.

HALL. Minä olin niin ihmeen onnellinen, Helena! Niin ylpeän onnellinen, etten lainkaan huomannut, että sinä olit liian nuori.

HELENA. Silloin sinä näit aivan oikein. Sillä minä en ole laisinkaan liian nuori. Kuinka tyhmää, että isä sanoo jotakin sellaista.

HELENA. En minä yhtään pelkää! En minä yleensä ole mikään pelkuri.
Kysy, niin saat kuulla!

HALL. Mutta sanohan, mitä tämä merkitsee? Et tiedä, kuinka sinä peloitit minua.

HELENA. Minä en voinut sitä salata. Minä olen pitänyt sinusta aina lapsesta saakka. Siitä saakka kuin olit täällä käymässä. Siksihän minä tahdoin päästä sinun luoksesi rippikouluunkin. Siksi… Ei, en minä voi selittää kaikkea. Mutta minä olisin joka hetki voinut lentää sinun kaulaasi, — etkö ole tuntenut sitä?

HELENA. Niin, sillä tämmöinen pieni tyhmä tyttö kuin minä — ja sinä, — sinähän olet niin paljoa vanhempi ja niin viisas ja kaikki ihmiset panevat sinuun niin paljon arvoa ja… niin, se oli niin noloa, niin noloa, niin noloa. (Hän polkee jalkaansa ja peittää kasvonsa).

HALL. Ha, ha, haa! (Hall riistää hänet ylös penkiltä ja syleilee häntä lämpimästi, sydämellisesti).

HELENA (riistäytyy irti). Hyvä jumala, jos joku näkisi, setä! Ehkä he ovat jo tulleet takaisin!

TOINEN KOHTAUS

ROUVA ARVIK (vasemmalla, ylhäällä ikkunassa, jonka hän avaa). No mutta
HELENA. —!

HELENA (huutaa taaskin ja heittäytyy Hallin syliin piiloutuakseen hänen luokseen).

HALL (sulkee hänet syliinsä ja katsoo ylös). Helena on minun luonani.
Mitä te hänestä tahdotte?

ROUVA ARVIK. Sulkekaa ikkunat, lapset! (He sulkevat. Rouva Arvik sulkee omansa).

HALL. Oi, Helena, kun sinä… Ei, en minä voi puhua… (Hetken kuluttua). Ystäväni, mene äitisi luo. Minä tulen heti jäljessä.

HALL (on seurannut häntä silmillään. Heti kun hän jää yksin, laskee hän toisen polvensa maahan, panee kätensä ristiin ja painaa kasvonsa niitä vasten).

KOLMAS KOHTAUS

HALL (tarttuu hänen päähänsä molemmin käsin. Katsoo häntä suoraan silmiin). Puhu! Aivan suoraan!

HALL (päästää hänet irti). Sinusta se on omituista. Niin minustakin.
Vaikka minulla on sellainen tytär kuin sinä! Niin äitisi näköinen.
Ja niin iloinen ja viisas. Minä sanoin sen itselleni satoja kertoja.
Mutta ihmisessä on jotakin, joka on voimakkaampaa, kuin nuo sadat
vastaväitteet.

ALVILDE. Kyllä, kyllä! Minusta tuntuu myöskin, että sinun ja Helenan tulee olla jonkun aikaa yksin. Juuri nyt. Ja sitten minä olen poissa kunnes… (vaikenee).

ALVILDE. Sinä et tietystikään ole sitä ajatellut. Mutta minä olen. Setä on jo antanut minulle matkarahat.

HALL. Eikö hän vain luvannut? Tiedäthän, että häneltä on vaikea saada rahaa irti.

ALVILDE (nauraa). Minulle myöskin. (Lähestyy, kuiskaa). Enkö matkustaa heti paikalla?

ALVILDE. Nyt juuri. Olen jo pakannut tavarani; en ota juuri mitään mukaan. Minä ostan Lontoossa.

ALVILDE. Katsos, minä tiedän sattumalta erään, joka matkustaa huomenna Lontooseen. Eräs herra. Enkä minä tahdo matkustaa hänen kanssansa. En millään ehdolla! Siksi minä lähden jo tänä yönä. Eikä kukaan saa sitä tietää. Ei, älä kysy, isä!

ALVILDE. Anteeksi, isä! En minä aikonut sitä sanoa! En ymmärrä, miten tulin sitä sanoneeksi. Ei, älä sano mitään! Anna minun mennä!

ALVILDE. Ei, ei! Hyvästi, rakas isä. (Heittäytyy hänen kaulaansa). Ja tule onnelliseksi! (Itkee).

NELJÄS KOHTAUS

ROUVA ARVIK (tulee verandaovesta vasemmalta). Hyvä jumala, kuinka tuo tyttölapsi on onnellinen! (Astuu Hallin luo). Anna minun syleillä sinua!

ROUVA ARVIK. En. Että hän piti sinusta, sen kyllä tiesin. Ja että toiset härnäilivät häntä, senkin kuulin. Mutta —! Sinähän olit nuorimman sisareni mies. Kukapa silloin olisi voinut uskoa, että sinä tulisit nuorimman tyttäreni mieheksi?

ROUVA ARVIK. Luuletko sinä? Hänen niskoilleen pannaan niin paljon. Mutta sen minä sanon suoraan, että nuoren tytön pitäisi aina mennä vanhemman miehen kanssa naimisiin. Silloin sekä hän että me pääsisimme kaikesta turhasta kujeilusta. (Katselee ulos vasemmalle). Mitäs tuo merkitsee? (Kaksi miestä kantaa sisään suunnatonta matka-arkkua ja kääröjä ja laukkuja. He laskevat ne taustalle ja katoavat).

(Miehet tulevat jälleen kantaen toista suurta arkkua ja muita kapineita ja poistuvat taaskin).

ROUVA ARVIK (huutaa miehille). Seis! Nuo tavarat ovat kannettavat tuohon rakennukseen! (Viittaa vasemmalle). Kantakaa nuokin ulos. (Toisille). Sillä jos Marna tulee meille käymään… Mutta enhän minä ole kuullut mitään koko asiasta. (Molemmat peräytyvät jälleen).

8 ROUVA ARVIK. Ei suinkaan siinä kaikkia ole. Mutta kovin paljon vain vierailua varten. Vai mitä te arvelette?

HALL. Että ilmapuntari näyttää myrskyä, sanoi hän. Hän oli saanut kirjeen.

ALBERTA. Hän sanoi Gundalle, että hän aikoo jäädä kotiin kokonaan. Hän ei maininnutkaan miehensä nimeä. Ei hän sanonut mitään muutakaan.

HALL. Hän lienee varsin omituinen, kun tällaista voi tapahtua niin odottamatta teille kaikille.

VIIDES KOHTAUS

ARVIK. Hallille? Sitä en muista. — Mutta minä sain juuri äsken kirjeen
Marnan mieheltä.

ARVIK. Niin, minun täytyy koettaa sanoa sitä hiukan toisin sanoin…
Hänellä ei ole kylliksi — (vaikenee).

ARVIK. Minun täytyy koettaa sanoa sitä vieläkin toisin. (Lyhyesti). Hän ei ole tyytyväinen Marnaan.

HALL (rouva Arvikille). Minun täytyy sanoa samoin kuin sinäkin: viiden kuukauden avioliiton jälkeen!

ARVIK. Ei sovi hänen tarpeitansa varten. (Hiljaa Hallille). Niin, miten minä sen sanoisin?

ROUVA ARVIK. Marna on voimakas luonne. Hieno, hyvä luonne. Se ei ole yhtään tavallista.

ARVIK. Olin kyllä. Hän tahtoi kaikin mokomin. Siihen ei voinut sanoa mitään. Ja te tahdoitte sitä kaikki. (Rouva Arvikille erikseen). Varsinkin sinä. (Astuu samalla askeleen sivulle).

ARVIK. Epäilin tai en epäillyt. Ei se minusta riipu. Kun nuo neljä pitävät yhtä. Silloin asia on jo ratkaistu.

ALBERTA. Ei, ei huolita taas puhua tästä asiasta! — Mutta mitä se merkitsee, että niin lahjakas ja hienotunteinen nainen kuin Marna, — niin hyvä ja suloinen —, ettei hän kelpaa muka aviovaimoksi?

ARVIK. Minä en usko, että Marna yksin, vaan hyvin monet muutkin naiset eivät sovi aviovaimoiksi.

HALL. En tunne Marnaa; mutta minäkin olen sitä mieltä, että yhä useammat naiset ovat sopimattomia avioliittoon. Kultuuri näyttää kulkevan siihen suuntaan.

HALL. Sitä myöskin. Mutta en minä tahdo sanoa, että se olisi mikään onnettomuus.

ARVIK. Ei, ei! Mutta he tahtovat kaikki mennä naimisiin! Siinä onnettomuus on.

ROUVA ARVIK. Älkää välittäkö hänestä, lapset! — Mutta miksi syy pannaan naisten niskoille? Minun luullakseni miehet tulevat yhä sopimattomammiksi avioliittoa varten.

HALL. Aivan niinkin. Kumpaisetkin. Siihen suuntaan kehitys käy. Olet aivan oikeassa.

ROUVA ARVIK. Mutta mitä se tätä asiata koskee? Emmehän me ole naiskokouksessa? Emmehän me pohdi avioliittokysymystä? Puhukaa suoraan!

ROUVA ARVIK. Miksi Marna on sopimaton aviovaimoksi? Siksikö että hänellä on liikeälyä? Sillä sitä hänellä on. Senkö vuoksi, että hän on riippumaton miehestään, siksikö hän on sopimaton? Silloin kai minäkin olen sitä?

ARVIK. Niin, miksikä en? Minä tarkoitan, se vie naisen ajatukset, naisen harrastukset ja intohimot toisaalle. Ja se tuntuu miehestä ikävältä. Siitä huolimatta he voivat kumpikin olla erinomaisia ihmisiä. Mutta he eivät sovellu yhteen.

ROUVA ARVIK (mahtipontisesti). Onko mies niin monipuolinen, että hän voi vaatia itselleen lahjakkaan naisen kaikki ajatukset, harrastukset ja intohimot? Voiko hän tyydyttää niitä kaikkia? — — Ei, ei huolita olla narrimaisia! Katsokaamme pikemmin asiaa toiselta kannalta: miksi hän on tyytymätön sellaiseen naiseen kuin Marna on? Onko mies luonteeltaan pintapuolinen, kevytmielinen? Eikö hän ole uskollinen? Vai onko hän irstas? Minä alan jo ymmärtää!

ARVIK. Siitä ei ole kuin viisi kuukautta, kun hän sinun — sekä teidän muittenkin mielestä oli kaikkein miellyttävin ja kelvollisin mies koko maailmassa!

ROUVA ARVIK. Sinä et puhu suoraan! Sinä salaat jotakin. Miksikä juuri
Marna olisi niin sopimaton avioliittoon?

ARVIK. No, ainakin minä sitä tarkoitin. Ehkäpä hän sopisi jollekin muulle aviomiehelle.

ARVIK. No niin. Mutta Marnan mies on myöskin ihminen. Hänellä on vaatimuksia avioliiton suhteen, — joita Marnalla ei ole.

ARVIK. No niin, saakeli soikoon, sellaisia, jotka pakoittavat miehen ottamaan itselleen jalkavaimon.

ALBERTA (purskahtaa nauruun). Ei totta tosiaan, sellaisia vaatimuksia
Marnalla ei voi olla!

ALBERTA. Vai onko herra nähnyt hyväksi hankkia itselleen jalkavaimon!
Onpas se hienoa! Onko se joku talon väestä? Keittäjäkö? Vai sisäkkö?

HELENA. ALBERTA. ROUVA ARVIK (miehelleen). Arveletko todellakin, että
Marnan pitäisi suostua sellaiseen?

ARVIK. En minä ole sitä sanonut! En millään tavalla! — Se on aivan yksilöllistä.

ARVIK. Ei, ei! Mutta onhan aivan turhaa keskustella tästä asiasta! He ovat eronneet! Mies matkustaa pois.

ARVIK. Hän on jo kauan aikonut lähteä matkalle. Ja kun tämä nyt vielä tuli lisäksi — Minä sain eilen kirjeen häneltä; tänään sain sähkösanoman. Hän matkustaa. Se on kaikkein sopivinta. Eikö totta?

ARVIK. Hän on sukkela mies. Kyllä hän pääsee eteenpäin missä tahansa.
Ja Austraalia on tulevaisuudenmaa!

ROUVA ARVIK. Niillekö, jotka haluavat pitää sekä vaimoa että jalkavaimoa? Sitä minä suuresti epäilen!

ROUVA ARVIK. Hän ottaa kumpaisenkin! Muuten hänellä ei ole sekä vaimo että jalkavaimo!

ARVIK. En minä tiedä mitä hän tekee. — Sen minä vain tiedän, että se on hänen oma asiansa.

HALL (on sillä välin astunut hymyillen peremmälle ja pysytellyt siellä.
Nyt hän astuu reippaasti esiin). Eiköhän Marna tule tuolta?

HALL. Minä näen alhaalla tiellä naisen — hän astuu hitaasti ylöspäin.
Sen mukaan kuin voin nähdä komea nainen.

ROUVA ARVIK. Lapsi parka! (Arvikille). Ja tässä sinä vaan lasket leikkiä! Ja saat meidät muutkin yhtymään siihen! Mennäämpä kaikki häntä vastaan!

KUUDES KOHTAUS

HELENA. Ei. — Olihan minunkin aikomukseni… Mutta sitten tuli kaikki tämä väliin. Suo anteeksi, isä! Mutta enkö saa nyt mennä Marnaa vastaan, minä myöskin?

ARVIK. Kun hän tulee oikein vanhaksi ja sinä olet vielä nuori…?
Oletko ajatellut sitä?

ARVIK. Heti! Vielä yksi asia… Hänellä on voimakkaat intohimot, tuolla miehellä. — Eikö loukkaa sinua —?

KARL TONNING (tulee oikealta, synkkänä, varmana. Pysähtyy, katselee ympärilleen. Varsinkin toisen kerroksen ikkunoihin oikealle. Hänen kasvoissaan ja ryhdissään kuvastuu harmia ja intohimoa. Hän seisoo hetken aikaa hiljaa ja tuumii. Äkkiä hän kuulee ääniä vasemmalta. Vetäytyy taammaksi ja katsoo ulos, astuu takaperin varovaisesti oikealle).

SEITSEMÄS KOHTAUS

Marna tulee hitaasti, äitinsä tukemana, ja heidän vieressään astuu Hall. Jäljessä kulkee Alberta ja Helena. Viimeisenä Arvik. Heidän astuessaan etualalle sanoo.

ROUVA ARVIK (saattaa Marnan pöydän ääreen penkin luo, johon tämä istahtaa, nojaa kyynärpäänsä pöytään ja purskahtaa itkuun).

ROUVA ARVIK. Tahdotko mennä huoneeseesi? (Me näemme Marnan nyökkäävän päätään). Etelänpuoliseen vierashuoneeseen! (Hän viittaa vasemmanpuolisen talon ylempään päähän, toista kerrosta kohti).

MARNA (astuu hitaasti vasemmalle, nojautuen Helenaan. Ne, jotka jäävät paikoilleen, ovat vaiti, katsellessaan toisten menoa. He seisovat vielä hetken paikoillaan, kunnes nämät ovat poikenneet talon vasempaan sivurakennukseen ja kadonneet näkyvistä. Silloin kääntyy äkki):

ROUVA ARVIK. Minä sanon suoraan, että avioliitto on jotakin likaista.
(Astuu enemmän esiin).

ARVIK (keskeyttää). Kuuleppas, ystäväni! (hän astuu hänen luokseen). Pitääkö meidän todellakin käsittää tätä asiaa näin juhlalliselta kannalta?

ROUVA ARVIK. Etkö nähnyt hänen tuskaansa? Etkö nähnyt, kuinka loukkaantunut hän oli aina sielunsa syvyyteen saakka? Ei kukaan muu voi kärsiä siitä niinkuin Marna! Siksi ettei kukaan muu…

ARVIK (keskeyttää). No mutta kuule! Etkö nähnyt, että hänellä oli aivan muodikas matkapuku? Ja huomasitko, että hänellä oli "Shipping Gazetten" viimeinen numero kainalossaan?

ROUVA ARVIK. Kuinka sellainen voi pettää sinua! Marna on lujaluonteinen. Hän ei antaudu epätoivon valtaan. Hän on ulkonaisesti levollinen. Mutta minä tiedän, kuinka hän kärsii! Ettet sinäkin tunne sitä!?

ARVIK. Kyllä. Mutta merkitseväthän ne sittenkin elämää, nuo merkit.
Sitä paitsi: itse asiassa on tämä parempi kuin se mikä oli ennen.

ROUVA ARVIK. Tietysti. Mutta kun ajattelee, että olento, joka on niin rehellinen ja yläpuolella kaikkea alhaista kuin Marna, joutuu alttiiksi jollekin niin…

HELENA (on tullut paikalle). Olisittepa nähneet hänet, kun tulimme ylös huoneeseen, kuinka hän heittäytyi vuoteelle ja nyyhkytti ääneensä.

ARVIK. Ymmärrättehän te, että minunkin on sääli häntä. Minä en tahtoisi vain, että asiaa liioiteltaisiin. Sillä se tekee pahan vain pahemmaksi.

ALBERTA (voimakkaasti). Ei tässä ole kysymyskään liioittelusta! Koko juttu on ilettävä ja raaka!

ROUVA ARVIK. Meidän mielipahammeko, meidän osanottommeko? — Häpeä toki, ettet itsekin tunne sitä!

ARVIK. En minä ole yhtään teitä vastaan. Mutta minä tahtoisin saada teidät ymmärtämään, että tämä tuska menee ohitse. Muutamat merkit viittaavat jo siihen. Sitä minä vain tarkoitan.

ROUVA ARVIK. Onko ennen kuultu kummempaa? Onhan se silti yhtä vaikeaa nyt, vaikka se menisikin ohi.

ARVIK. Niin, niin. Vaikeaa se on. Hyvinkin vaikeaa. Minä lisään vaan, että se loukkaus, joka koskee meidän turhamaisuuttamme, tuntuu aina ensi hetkessä kaikkein vaikeimmalta. Mutta se menee pikemmin ohi.

ROUVA ARVIK (katkerasti). Minusta ei ole kaunista, että tänä hetkenä puhut lapsesi turhamaisuudesta.

HALL. Mutta en psykologiaasi; ei, minä ihailen sinua, kun voit käsittää asian noin kevyeltä kannalta.

MARNA (avaa ikkunan toisessa kerroksessa oikealla. Keskimmäisen.
Äänettömyys. Kaikki katsovat ylös).

ROUVA ARVIK (myöskin kovalla äänellä). Niin, tule, Marna! Puhutaan asiat selviksi!

ALBERTA. Hän tulee tuota tietä. (Viittaa verandaoveen). Minä kuulen hänen askeleensa sisältä.

MARNA (hatutta, tulee ovelle ja jää siihen seisomaan). Isän ei pitäisi ihmetellä, että nainen voi olla liian ylpeä surrakseen kaikkien nähden. Hän peittää suruaan komealla puvulla. Hän peittää sen toimeliaisuudella. Silloin ei uteliaisuus eikä juorut pääse liian likelle. Eikä liioin sääli.

MARNA (astuu käsikaiteen luo). Mutta te ette tiedä mitä tämä merkitsee.
Sillä kukaan ei teistä tiedä, miltä tuntuu kun tulee petetyksi.

MARNA. Minäpä sanon sen teille. Ajatelkaahan ihmistä, joka ei mielellään paljasta sisäisiä ajatuksiaan toiselle. Nuorta naista, joka mieluimmin kätkee kaikki sydämeensä. Ne ovat hänelle sitä kalliimpia, kun ei kellään ole niistä aavistusta.

Mutta kuvailkaa sitten mielessänne, että nuori ystävä tulee hänen luoksensa ja pyytää, että hän antaisi kaikki salaisuutensa hänelle; sillä hänelle ei kukaan muu merkitse mitään. Joko hän tai ei kukaan. Tuo ystävä on terve ja iloinen, hänellä on suuria aikeita, jotka hän heti uskoo naiselle. Ja nainen tulee mielestään äkkiä sen kautta rikkaammaksi ja itsenäisemmäksi. Ja hän menee tuon miehen luo. Hän uskoo salaisuutensa hänelle. Hän ei edes itse tunne kaikkia, ennenkuin hän näkee niiden kuvastuvan miehen silmissä. Hän antaa hänelle senkin, mikä on kaikkein syvimmällä sielussa; vaikka ilman sanoja. (Liikutettuna). Kunnes eräänä päivänä hän huomaa, että salaisuudet ovat paljastetut toiselle! Eräälle, jota mies siten tahtoo mielistellä. Jotta itse voisi iloita nähdessään kuinka paljoa täydellisempi hän on. Kuinka paljoa kalliimpi miehelle.

Siten hän tuli petetyksi. Toinen paljasti hänet toisen edessä. Se, jolle hän oli uskonut kaikki salaisuutensa, paljasti hänet. Nuo salaisuudet, jotka olivat aiotut hänelle yksin.

(Naiset ovat liikutetut. Rouva Arvik ja Alberta ovat käyneet istumaan.
Helena painautuu Hallia vasten).

ARVIK. Minun täytyy tunnustaa, että tämä oli pahempaa kuin mitä aavistin. Kerrassaan ilkeää.

ALBERTA. Oi, jospa minä olisin Marnan sijassa! Minä kyllä voittaisin tämän asian; vaan Marna —?

ALBERTA. Tietysti. (Nousee). Mutta kuinka hän saattoikaan…? Ei, ei huolita alkaa taas uudestaan!

ALBERTA. Hän halusi olla itsenäinen, Marna. Hän luuli, että hän… (kauhistuneena). Mutta äiti, mitä tämä on?

ROUVA ARVIK (tulee ulos vasemmanpuolisesta ovesta ja astuu verandalle).
Alberta!

ROUVA ARVIK. Sanoinhan minä sinulle, lapsi! Täti oli telefonissa ja ilmoitti, että hänen täytyi varoittaa poliisia; hän pelkäsi häntä.

ROUVA ARVIK (astuu alas). Karl Tonningia. Hän ampui revolverilla.
Huoneessa ja käytävässä. Kaikki talon asukkaat hyökkäsivät paikalle.
Silloin hän läksi karkuun.

ROUVA ARVIK (joka nyt on toisten luona). Vasta myöhemmin täti tuli ajatelleeksi, että ehkäpä täällä oli jotakin tapahtunut, ja että hän tahtoi tulla tänne. Silloin hän varoitti poliisia. Ja nyt hän ilmoitti, että hänet todellakin oli nähty täälläpäin.

ARVIK (joka seisoo peremmällä kuin toiset, katsoo vaistomaisesti taakseen ja huutaa). Tuolla hän on! (Hän kiirehtii oikealle ja ulos).

ROUVA ARVIK (pistää oikean kätensä taskuunsa). Älkää pelätkö, lapset!
Minä otin revolverin mukaan…

ROUVA ARVIK. Kun vastikään kuulin, että täällä oli murtauduttu sisään, niin latasin sen.

ARVIK (palaa). Ei, — en minä nähnyt ketään. Sepä oli ihmeellistä; sillä minusta tuntui aivan selvään… Mutta mitä on tapahtunut? Aiotaanko täällä ampua revolverilla?

ARVIK. Kas vaan! Kas vaan! — Sitähän minä olen sanonut, että se joka haluaa tulla tähän perheeseen, hän saa kokea monta yllätystä. Esimerkiksi sen, että hän tulee ammutuksi. Mitä on tapahtunut?

ARVIK. Hm. Revolveri ei tavallisesti laukea itsestään. Jotakin on varmaan jo aikaisemmin tapahtunut. — Jokin alkusoitto?

ARVIK. Enhän minä tiedä. Minähän olen kaiken ulkopuolella. Mutta jos tyttärien naittamispuuhaa jatkuu yhä edelleen, niin minä laitatan itselleni huoneen katolle. Täällä alhaalla en ole enää turvassa.

ARVIK. Suoraan sanoen: — etkö sinäkin jo arvele, että tätä vähitellen voi riittää?

ROUVA ARVIK. Oi, kuinka se on sinun tapaistasi! Heti kun joku ikävyys sattuu tielle, olet sinä valmis karkaamaan.

ARVIK. Minä myönnän, että mielelläni haluaisin rauhaa. Ja myöskin hiukan hauskuutta. Enhän minä koskaan kotiin tullessani voi tietää, mitä sillä välin täällä on tapahtunut. Onko koko liuta matka-arkkuja minua vastassa, siksi että naitu tyttäremme on palannut kotiin, — vai saanko revolverikuulan päähäni toisen tyttäremme sulhaselta…

ARVIK. Sitä pahempi! Jos nekin, jotka kosivat sinua, alkavat meitä ampua, niin täytyypä minun sanoa, että se on aivan uusi ja varsin vaarallinen kosimistapa. Siksi, niinkuin jo sanoin, minä asetun mielemmin katolle asumaan. Tai muutan mäelle.

ARVIK. Niin, te nauratte, te; mutta… Kas, tuli ja leimaus, tuossa hän on taaskin! (Kiiruhtaa nopeasti oikealle. Nyt toisetkin hyökkäävät jäljessä, rouva Arvik oikea käsi taskussa. Arvik poistuu; toiset jäävät paikoilleen).

ROUVA ARVIK. Hän kiihottaa itseään omilla puheillaan. Se ei tapahdu ensi kertaa.

ARVIK (palaa jälleen). Joko minä olen tullut hulluksi — eikä se olisikaan niin kummaa — tai myöskin?… Tai siellä on joku!

ROUVA ARVIK. Väitätkö sinä nyt sitä taaskin! (Juhlallisesti). Minä sanon sinulle, — minä sanon sinulle, Vilhelm, ja kaikki ovat samaa mieltä kuin minäkin: tässä talossa otetaan aina sinun toivomuksesi huomioon. Kaikissa asioissa!

ARVIK. Ei, — ei, tämä on minulle selitettävä. (Käy istumaan). Sen hauskempaa en vielä koskaan ole kuullut. Siis! Aloita sinä, Helena!

HELENA. No niin! Minä alan kaikkein vähäpätöisimmästä asiasta. Meillä muilla on sama maku kuin äidillä. Me pidämme esim. niin tavattoman paljon hyvistä liemiruuista. Makeasta sopasta, lihaliemestä, kalasopasta, vihannessopasta…

ARVIK (keskeyttää). Ah tuollaista sotkua! Siinä ei ole ravintoa nimeksikään!

HELENA. Sen johdosta ei meidän pöytäämme koskaan tuoda soppaa. Emmekö me ota sinun toivomuksiasi huomioon?

ROUVA ARVIK. Minäpä mainitsen vielä pienen esimerkin. Aivan viime päiviltä. Kun Karstensilla murtauduttiin sisään, aivan naapuritalossa, tahdoin minä koettaa revolveriani. Mutta sinä et pidä siitä. Siksi ei minun mieleeni edes juolahtanutkaan, että ampuisin sinun kuultesi. Minä pidin varani, kun sinä olit poissa.

ARVIK. Niin, kun minä olin metsässä. Luuletko sinä, ettei sinne kuulu laukausta?

HELENA. Me hankimme makeisia kaupungista; me syömme silloin, kun sinä et näe. Tahdotko sinäkin —?

ALBERTA. Sinun mielestäsi ei tanssijaisissa saisi olla muuta kuin ani harvoja pareja.

ALBERTA. Mutta me emme voi olla pitämättä suuria tanssijaisia.
Olemmehan me kutsutut kaikkien muidenkin luo.

ALBERTA. Me käytämme hyväksemme sitä aikaa, jolloin sinä olet poissa.
Maanviljelyskokouksessa, metsäkomiteassa tai muussa sellaisessa.

ALBERTA. Silloin me tilaamme laivan vieraita varten ja soittokunnan kaupungista. Sitten me panemme toimeen suuret, suuret tanssijaiset. Ja ilotulituksen yöllä vuonolla! Me pidämme niin ihmeellisen hauskaa!

ARVIK. Sen kyllä uskon! — Ja tälläkö tavalla te otatte minun toivomukseni huomioon?! Se on aivan uusi tapa. Sitä kannattaa muillekin suositella.

ROUVA ARVIK. Mehän koetamme olla häiritsemättä sinua. Toimimatta vastoin sinun tahtoasi.

ROUVA ARVIK. Noin viattomia asioita! Me toimimme parhaan kykymme mukaan. Eikä se maksa sinulle äyriäkään.

ARVIK. Se vielä puuttuisi! Kummallista, ettei kukaan ole kertonut minulle mitään? Ei naapurit, ei sukulaiset eikä ystävät?… Ihmeellistä todellakin.

ROUVA ARVIK. Siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikki pitävät meidän puoltamme. Kaikkein mielestä sinä vaadit mahdottomuuksia.

HELENA. Me, isä, otamme huomioon kaikki sinun mahdottomat vaatimuksesi.
Eikö se ole kauniisti tehty?

ARVIK. Sinun ei ole hyvä seurustella Alvilden kanssa! Millainen veitikka sinusta on tullut! — — Eikö sinulla ole mitään muuta sanottavaa, Alberta?

ALBERTA. On, vaikka kuinka —?! Melkein joka päivä on jotakin tekeillä. Me olemme niin tottuneet siihen, ettemme enää osaa pitää lukuakaan. Se on aivan totta, jos me nyt kerran puhumme suoraan. Mutta me kärsimme siitä.

ARVIK. Todellako? Teidän kärsimyksenne näyttää esiintyvän varsin hauskoissa muodoissa.

ALBERTA. Vaan ajatteleppas, mistä kaikesta meidän täytyy kieltäytyä, isä?!

ALBERTA. Tarkoitus kyllä! Tarkoitus matkusti pitemmälle. Mutta me jäimme Kööpenhaminaan.

ARVIK. Ja näitte Thorwaldsenin museon, apinat ja pyökkimetsän ja vanhan
Rosenborgin linnan…

ALBERTA (keskeyttäen). Emmehän me saaneet sinua juuri minnekään mukaan!
Yhden ainoan kerran sinä olit teatterissa.

ALBERTA. Niin, sillä ei kukaan tiedä, milloin sinä lasket leikkiä ja milloin puhut täyttä totta.

ARVIK. Te salaatte minulta niin paljon. Kai minäkin joskus saan salata teiltä jotakin? Vai mitä?

ALBERTA. Aiotko todellakin matkustaa? Ethän sinä koskaan matkusta. —
Ei, sinä lasket vain leikkiä!

ARVIK. Luuletko niin? Voisinhan minäkin haluta jotakin, mistä teillä muilla ei ole tietoa? Tehdä jotakin salassa?

ARVIK. Vai niin? No, se riippuu siitä —. (Katsoo ylös). Mutta sinä, Marna? — Etkö sinäkin tahdo olla mukana? — Eikö sinulla ole mitään sanottavaa?

MARNA. Minullako? Kyllä, hyvinkin tärkeää! Sinun mielestäsi me emme koskaan voi olla kyllin huonosti puettuina.

MARNA. Ottaen sinun toivomuksesi huomioon me kävimme kaikki täällä puettuina kuin moukat. Etenkin äiti. Niin, sellaisena äiti käy vieläkin. Täyttääksensä sinun toiveesi. Ja oikeastaan me muutkin.

MARNA. Sitä sinä et enää yhtään ymmärrä. Sinusta on tullut talonpoika, isä. Mutta sellaisina me tietysti emme voineet esiintyä kaupungissa. Nimittäin kun olimme siellä yksin tai äidin kanssa. Ja siellähän me melkein aina olimmekin. Silloin me saimme äidin suostumaan…

MARNA. Että säilytimme paremmat pukumme tädin luona. Kävelypuvut, juhlapuvut…

ARVIK. Tämä on nyt sentään liikaa! Tästä minä en ole kuullut hiiskaustakaan!

ARVIK. Tiesinhän minä, että olin kaiken ulkopuolella. Mutta siihen määrään —! (Rouva Arvikille). Ettäs sinäkin pidit yhtä heidän kanssaan!

ROUVA ARVIK. Mitä minä saatoin tehdä? Meidän täytyi auttaa itseämme niin hyvin kuin suinkin. Me emme voi seurata kaikkia sinun oikkujasi. Meidän täytyy pukeutua samalla tavalla kuin muutkin meidän asemassamme. Ja oman aistimme mukaan. Voiko se todellakin loukata sinua, kun se ei maksa sinulle mitään?

ARVIK. Aina sinä vedät sitä virttä, ettei se maksa minulle mitään. Se on vielä uusi loukkaus. Mutta siitä tässä ei nyt olekkaan kysymys.

ARVIK (katselee heitä). Jollette te sitä itse ymmärrä, — niin en minäkään huoli sitä sanoa.

ROUVA ARVIK. Sano pois vaan! Koska tässä kerran tehdään tiliä, niin sano pois vaan!

MARNA. Mutta älä syytä yksin äitiä! Me olemme täysikasvuisia, me toisetkin.

ALBERTA. Onko se todellakin niin kovin vaarallista että äiti elää hiukan meidänkin kanssamme? Ethän sinä sitä kuitenkaan tee!

ROUVA ARVIK. Ei se minulle ole niinkään helppoa. Täytyyhän minun ottaa lastenkin toivomukset huomioon.

ARVIK (epäröityään hiukan). Lastenko vuoksi sinä - muutit pois minun luotani?

ARVIK. Kun Marna meni naimisiin. — — Ethän sinä edes ymmärrä mitä minä tarkoitan?!

ROUVA ARVIK. Ah — sitäkö? Että minä annoin muuttaa vuoteeni Marnan huoneeseen! Toisten viereen. He pyysivät niin hartaasti, ja minä luulin… (lyö kätensä yhteen).

ALBERTA. Sehän tapahtui vaan siksi, että saisit nukkua rauhassa aamuisin! Ja jotta olisi mukavampi. — Mutta isä —!

HELENA. Sinä tahdot nukkua aamuisin. Ja äidin täytyy nousta varhain ehtiäkseen ensimäisellä laivalla kaupunkiin. Liikeasioittensa vuoksi.

ALBERTA. Nythän sinä saat nukkua rauhassa. Sinulla on koko kerros hallussasi. Paitsi vierashuoneet.

HELENA. Äidin pukuhuoneen sinä sait; kylpyhuoneen, makuukamarikin on nyt yksin sinun.

ALBERTA. Sen sijaan äiti ja me asumme yhdessä. Ahdasta meillä on, sen voin vakuuttaa. Me olemme aina toistemme jaloissa. Mutta hauskaa se sittenkin on.

ARVIK. Sitä minä en ole tehnyt! — Niin, yhden ainoan kerran, kun en saanut nukkua…

ARVIK (kiivaasti). Te käsitätte kaikki niin sananmukaisesti. Kaikkea sitä mitä sanoa tokaisen, kun te pakoitatte minut niin varhain aamupuurollenne…

ALBERTA. Ja me, jotka juuri iloitsimme sinun puolestasi, kun saimme äidin suostumaan siihen.

HELENA. Sinä osoitat todellakin kovin suurta kiittämättömyyttä äitiä kohtaan.

ROUVA ARVIK. Se loukkasi minua. Sen myönnän. Mitenkä se on mahdollista, että me niin pitkän yhdyselämän jälkeen emme ymmärrä toisiamme, Vilhelm?

(Hän menee rouva Arvikin ohi katsellen häntä. Sitten toistenkin ohi katsellen heitäkin. Sitten hän poistuu hitaasti vasemmalle).

KAHDEKSAS KOHTAUS

MARNA. Minä kuulen hänen astuvan käytävässä ja menevän huoneeseensa.
Lähdenkö hänen jälkeensä?

ROUVA ARVIK (seisoo samalla paikalla kuin Arvikin lähtiessä. Hän näyttää olevan liikutettu).

MARNA (tulee. Hänellä on taaskin hattu päässä). Tässä on tapahtunut jotakin, jota me emme ymmärrä.

ALBERTA. Isä karttaa ikäviä kohtauksia. Siksi sitä on niin vaikea tietää. Mutta…

ROUVA ARVIK (äkkiä aivan tajussaan). Ei askeltakaan edemmäksi! (Hän on pistänyt oikean kätensä taskuun).

ROUVA ARVIK (astuu häntä vastaan). Pankaa ensin pois revolverinne.
Tuohon pöydälle!

ALBERTA (riistäytyy irti ja heittäytyy väliin). Äiti, anna minun! —
Menkää kaikki sisään! Antakaa minun —!

KARL TONNING (ottaa sen taskustaan. Katselee Albertaa. Laskee sen hänen käteensä).

KARL TONNING (ottaa sen koneellisesti ja pistää sen taskuunsa, tuijottaen häneen).

KARL TONNING. En minä ole aikonutkaan pakoittaa teitä. En hetkeäkään!
Ei, ei!

ALBERTA. Ei mitään skandaalia! Minä en tahdo skandaalia! Siksi te saatte nyt lähteä pois kaupungista.

ALBERTA. Tulen minä teidän luoksenne. Olkaa rauhallinen! Minä tiedän, että te kestätte koetuksen. Minä tiedän, että teidän uskollisuutenne äitiä kohtaan ulottuu minuunkin. Ja silloin minä tulen.

KARL TONNING. Kiitos! — Silloin kaikki selviytyy. Ja pitääkö minun nyt mennä?

KARL TONNING (seisoo hetken aikaa ja katselee häntä, kiiruhtaa sitten lähemmäksi ja tarttuu hänen käteensä, jota hän suutelee kunnioittavasti, sydämellisesti).

ROUVA ARVIK (tulee, pysähtyy, katselee häntä, kunnes Alberta tointuu ja heittäytyy liikutettuna hänen syliinsä).

ALBERTA (tointuu. Kun ei kukaan sano mitään, katselee hän toisia. Yhä liikutettuna hän kysyy). Miksi te ette sano mitään? — Teinkö tyhmästi?

ALBERTA (äidilleen). Sinä näytät niin vakavalta, äiti? Minä ajattelin sinua koko ajan, Minä luulin, että sinä iloitsisit siitä.

ROUVA ARVIK. Oi, — se on heittänyt niin omituisen valon minun omaan avioliittooni. Tässä oli jotakin niin kokonaista. Siitä kehittyy varmaan jotain koko elämän ajaksi. (Käy istumaan Hetken äänettömyys).

YHDEKSÄS KOHTAUS

HALL (vasemmalta. Hän näkee heti, että jotakin on tapahtunut. Sitten hän astuu Helenan luo). Onko jotain tapahtunut?

HALL. Siis kuitenkin —! Oliko hän se nuori mies, joka vastikään meni, ei, vaan juoksi laivarantaan?

HELENA. Tässä tapahtui pieni selvitys. Puhuttiin niin monesta asiasta. Ja sitten hän loukkaantui ja meni huoneeseensa. — Etkö sinäkin arvele, että meidän pitäisi mennä hänen luokseen ja rakentaa rauhaa?

HALL. Ei. Minä näin hänet lähellä laivarantaa. Hänkin kiiruhti sinne.
Sillä laiva tuli juuri äsken. Minne hän läksi?

HALL. Niin, palvelija kantoi hänen tavaroitansa. Kahta varsin suurta matkalaukkua. Ja itsellään hänellä oli käsilaukku kädessä.

HALL. Minä luulin hänen laskevan leikkiä. Hän sanoi matkustavansa
Austraaliaan.

ALBERTA. Mutta hänhän pyysi minua mukanaan Lontooseen? Huomispäivänä.
Hänellä oli hauskaa matkaseuraakin, sanoi hän.

HELENA. Hyvät ystävät, näettehän, että hän laski vain leikkiä! Ei isä matkusta. Ei isä lähde pois äidin luota. Sanoohan hän ainakin jäähyväiset. Voitteko ajatellakaan mitään muuta? Tämä on vain pilaa! Pelkkää pilaa! (Purskahtaa itkuun).

ROUVA ARVIK. Ei! Jos hän todellakin tahtoo jättää meidät, niin me emme estä häntä!

MARNA. Kyllä! Täällä on jo ennestäänkin tapahtunut kyllin suuri skandaali. Minä olen sen tuonut mukanani. Enempää ei tarvita! (Purskahtaa itkuun).

MARNA. Minä menen ensin siihen laivaan, joka lähtee huomenna
Lontooseen. Hän sanoi nimenomaan huomenna lähtevänsä.

MARNA. Jollei hän vielä ole siinä laivassa, joka lähtee huomenna tai jollei hän ole jättänyt tavaroitaan sinne, niin käyn kaikissa hotelleissa. Sillä meidän asuntoomme tädin luo hän ei ainakaan mene.

MARNA. Joka ainoaan suureen hotelliin. Minä palaan hänen kanssansa.
Aivan, aivan varmaan. (Itkee).

MARNA. Minä ajan pyörällä asemalle. Ja sitten junalla. Ovathan pyörät entisellä paikalla. (Viittaa oikealle).

MARNA. Ei, ei. Mutta me lapset voimme tehdä paljon, jota sinä et voi.
Rakas äiti! (Suutelee häntä). Hyvästi kaikki.

YHDEKSÄS KOHTAUS

MARIA (tulee verannalle vasemmalta). Rouva! Pikentti sanoi, että herra on unohtanut parranajokalunsa. Mitäs me nyt teemme?

MARIA. Aivan niin! Ne, jotka rouva lahjoitti hänelle. Vai nekö hän ottikin mukaansa. (Kääntyy mennäkseen).

ROUVA ARVIK. Maria! Hae minun yöpaitani pikkutyttöjen huoneesta. Ja vie se herran huoneeseen.

KOLMAS NÄYTÖS.

ROUVA ARVIK (aamupuvussa. Istuu pöydän ääressä ja lukee ohutta vihkoa, joka on tavattoman komeasti sidottu).

ROUVA ARVIK. Kun teillä on aikaa, niin ottakaa pari palvelustytöistä avuksenne ja kantakaa minun vuoteeni herran huoneeseen.

PIKENTTI. Pitääkö meidän kantaa rouvan vuode tuolle puolelle? (Viittaa vasemmalle).

ROUVA ARVIK (nousee, astuu pari askelta. Käy jälleen istumaan. Jatkaa lukemistaan).

ALBERTA. HELENA (molemmat aamupuvuissa, astuvat esiin oikeanpuolisesta ovesta, hyvin hiljaa. He seisovat hetken aikaa ja katselevat äitiä, joka nyt pyyhkii silmiään. He eivät katso toisiinsa).

ROUVA ARVIK (piiloittaa nopeasti vihkonsa, kääntää päänsä hänen puoleensa). Hyvää huomenta, lapsi!

ROUVA ARVIK. Hänen sävellyksensä ovat pianolla. Ei, nämät ovat hänen runojaan.

ALBERTA. Mistäpä hän sen olisi tiennytkään? — Sitä minä olen perästäpäinkin ihmetellyt.

HELENA. Mutta isä —? Minä en ymmärrä tätä. Enkä minä voi sitä uskoakaan.

ALBERTA. Minä sanon aivan suoraan: olkoon pilaa tai totta, joka tapauksessa se on hävytöntä isän puolelta.

ROUVA ARVIK. Oikeastaan koko syy on minun? Oi, minä olen niin kovin ikävöinyt teitä, lapset. Saadakseni sanoa sen teille.

ROUVA ARVIK. Älä puhu siitä! Kokonainen yö on eilisen ja tämän päivän välillä. Enemmänkin! Eilisen ja tämän päivän välillä on kokonainen elämä. Olen ajatuksissani elänyt kaikki uudestaan. Siitä saakka kun me tutuistuimme toisiimme aina eiliseen asti, jolloin hän läksi meidän luotamme. — Katsoi vain meihin ja läksi. (Itkee).

ROUVA ARVIK. Niin, minä olen onneton, lapsi. Oi, niin äärettömän onneton! Hän katsoi meihin, ikäänkuin hän olisi tahtonut hankkia todistuksia meitä vastaan! Nuo silmät eivät ole jättäneet minua rauhaan. Ne katsovat minuun nytkin.

ROUVA ARVIK. Kiitos, kyllä. Maria on pitänyt minusta huolta. Tietäkää, lapset, kun minä eilen illalla painoin pääni hänen tyynylleen ja tunsin hänet ilmassa, niin, koko olennossani, — niin minä ikäänkuin kasvoin häneen taas kiinni. Minä ajattelin hänen ajatuksillaan. Minä näin meidän elämämme hänen silmillään. Se kävi aivan itsestänsä. Se oli niin helppoa. Sillä samalla tavalla minä näin kaikki ensi aikoinakin. Hän on pysynyt kiinni tuossa tunteessa, minä olen luopunut siitä.

ROUVA ARVIK. Ei, sitä minä en kerro. Ei, se on pyhää. Mutta minä voin kertoa, kuinka se tapahtui. Minä tulin kotiin pensionista Sveitsistä samoihin aikoihin kuin hän palasi Skotlannista ja otti haltuunsa maatilansa. Minä olin hurja, vallaton tyttö, en osannut hillitä itseäni. Mutta ollessani ensi kertaa hänen kanssansa, valtasi minut aivan uusi tunne. Minä tunsin mieluista tasapainoa ja rauhaa.

ROUVA ARVIK. Hän oli niin hieno ja hiljainen. Niin, te ette voi kuvailla mielessänne, millainen hän oli silloin. Aivan pakosta täytyi koettaa päästä samaan tahtiin kuin hänkin. Seurustella tuttavallisesti ja hauskasti hänen kanssaan, noin kahden kesken. Ja silloin hän aina oli niin hauska, niin vallattoman iloinen, niin, suorastaan lumoava, ettei voinut enää tulla toimeen missään muualla kuin hänen kanssaan.

ROUVA ARVIK. Niin, soitannollinen! Nykyään hän soittaa enää harvoin. Eikä häntä silloinkaan saanut helpolla soittamaan. Mutta heti paikalla kun hän kosketti pianoon, tuli aivan toinen ääni sekä siihen että minuun. Minun oli niin hyvä olla. Aivan kuin silloinkin kun hän katsoi minuun.

ROUVA ARVIK. En minä voi. Mutta minä olin itse niin levoton, niin liioiteltu, niin mahdoton. Ja hän niin harmooninen. Minä tunsin itseni niin onnelliseksi hänen luonaan. Niin, vain ajatellessanikin häntä.

ROUVA ARVIK. Minulla oli vain se tunne, että minun täytyi salata.
Muuten hän ei olisi tullut.

ROUVA ARVIK. Minä olisin niin helposti voinut karkoittaa hänet luotani.
Hän oli niin arka.

ROUVA ARVIK. Ei sitä! Ei, ei! Mutta minä kerron teille jotakin muuta.
Jotakin, joka teki minut vieläkin onnellisemmaksi.

ROUVA ARVIK. En olisi sitä itsekään uskonut. Vaan kumminkin —! Sen vaikutti pieni runo, jonka hän lähetti minulle heti kihlauksemme jälkeen. Hän oli säveltänytkin sen.

ROUVA ARVIK (katselee heitä ottaessaan vihon esille). Mutta sitten teidän täytyy olla niin hiljaa, ikäänkuin olisin aivan yksin.

    Nuor' olin hulivili
    ja kaikkein suosima.
        (Pysähtyy hiukan).
    Ois tullut tuhma tili —
    vaan silloin saavuit sa.
        (Pysähtyy hiukan).

Mi sisin sielu mulla, sen valtas vangitsi. Omakses tahdoin tulla, niin löysin itseni.

ROUVA ARVIK. Minä en aavistanut, että minäkin saatoin olla jotakin hänelle. Siksi te voitte ymmärtää, miltä minusta tuntui, kun sain tuon runon. Nukahtaessani se oli mielessäni, herätessäni ajattelin sitä. Minä tunsin olevani myös jotakin, minä, hänenkin rinnallansa.

ROUVA ARVIK. Kyllä, tämä minun mielestäni on paras kaikista. Se kirjoitettiin Marnan syntymän johdosta. Isä tuli sisään minun luokseni juuri silloin, kun he laskivat lapsen rinnalleni.

Elämän suurin hetki. Ma tulin, — kuolemalta sain sun jälleen ja lapsemme. Sen nostit ensi imennälleen. Sun heikko hymys virkkoi hellästi, kun minut näit: sen tein sun tähtesi.

ROUVA ARVIK.

Syvälti elos vihki elämääni sylistäs soiva hento ensi ääni. Mun pyhä piiri ympäröi, elämän suurin hetki löi.

ROUVA ARVIK. Mutta kuinka on mahdollista, lapset, että kaksi ihmistä, joilla on ollut sellainen yhteinen kokemus, jotka ovat toisilleen antaneet suurinta mitä elämässä on, voivat vieraantua toisistaan?

ROUVA ARVIK (hypähtää pystyyn). Sen minä tänä yönä olen oppinut! Minä en ole ymmärtänyt sitä aikaisemmin! Mutta hän ymmärsi sen. Ja hän kärsi siitä.

ROUVA ARVIK. Eilen! Eilen! Mitä kaikkea minä en sanonutkaan eilen? Kun en vielä ymmärtänyt koko asiaa. Yöllä hänen tyynynsä kertoi minulle, että olen hyljännyt hänet! Hyljännyt hänet teidän tähtenne, lapset; taloustoimien vuoksi; noiden kurjien liikeasioiden vuoksi. Minä hoidin niitä yhä kasvavalla innolla — sellainen voi aivan nousta päähän —; minä opetin myös Marnaa, hänellä on todellakin suuret taipumukset.

Oi, lapset, minä hylkäsin hänet — eikä se ollut hänelle hyväksi. Hylkäsin hänet kuin vanhan talon, josta me muutamme pois ja suljemme ovet saadessamme uuden. Minä unohdin, että me olimme eläneet ja leikkineet yhdessä.

Mutta hänen ajatuksensa olivat vielä kiinni entisessä. Hän ei voinut unohtaa; sillä hän on runollinen luonne.

ROUVA ARVIK. En. Sillä hän ei puhunut suoraan. Hän ei valittanut, ei vaatinut mitään. Hän oli liian hienotunteinen. Hän laski siitä vain leikkiä. Hän keksi kaikenlaista pilaa ja teki jos jonkunlaisia viittauksia, joita minun olisi pitänyt ottaa varteen. Mutta tehän tiedätte millainen minä olen. En voi syventyä kuin yhteen asiaan kerrallaan, vain siihen, mikä kulloinkin on minulla käsillä ja jonka tahdon saattaa perille.

ROUVA ARVIK. Niin. Hän on sanonut niin paljon, johon minä en ole pannut mitään huomiota, — eilen viimeksi. Mutta vasta yöllä minä täysin tajusin kaikki! Minä luulin, että hän laski vain leikkiä; taikka ettei hän ainakaan tarkoittanut mitään enempää sillä.

ROUVA ARVIK. Hän on tullut sellaiseksi! Sen minä nyt huomaan. Hän on tuntenut olevansa yksin ja hyljätty. Silloin hän piiloutui pilkkansa taakse. Ja pisteli jos jollakin tavalla. Me totuimme siihen; me tuskin viitsimme häntä kuunnella. Siten hän turhaan koetti rakentaa siltaa meidän luoksemme. Sillä hän oli joutunut toiselle puolelle.

ROUVA ARVIK. Meidän toiselle puolellemme. Me emme välittäneet hänen sanoistansa. Emme eilenkään, kun hän koetti saada meitä levollisesti ajattelemaan Marnan kohtaloa. Hän oli aivan oikeassa! Meidän ei pidä käsittää sitä traagillisesti. Se oli erehdys, joka nyt on korjattu. Me liioittelemme niin kauheasti, otamme kaikki asiat aina liian kiihkeästi.

Hyvä jumala, miten me voisimme tulla toimeen ilman häntä? Jollei meidän olisi pakko ottaa hänen toivomuksiaan huomioon?

ROUVA ARVIK. Me olemme olleet niin varmat ja iloiset, mutta me emme ole ajatelleet, kelle me siitä olemme kiitoksen velassa. Ja kun me toimimme hänen selkänsä takana… niin me teimme sen siksi, että me emme pelänneet. Mutta mitä te luulette…? Kyllä hän on tiennyt kaikki! Hän on sen tuntenut! Hän ei ole vain tahtonut häiritä meitä ja hän on nauranut meille, kun me luulimme, ettei hän muka aavistanut mitään. Minä olen siitä aivan varma!

ROUVA ARVIK. Yöllä minä ajattelin meidän eilistä keskusteluamme. Siitä on aivan mahdoton erehtyä. Ehkä hän ei tiennyt mitään meidän puvuistamme, jotka ovat tädin luona, hatuista ja päällysvaatteista. Ehkä hän ei sitä tiennyt. Mutta muut asiat —? Ihan kaikki! Hän tietää paljoa enemmän, kuin mitä me kerroimme. Niin, niin! Minä näen niin selvästi hänen kasvonsa edessäni.

ROUVA ARVIK. Kylläpä häntä huvitti, kun me luulimme, ettei hän tiennyt mitään.

ROUVA ARVIK (nousee myöskin). Siitä ei ole epäilystäkään! Ja siksipä sanonkin: onko tuhannen joukossa ainoatakaan, joka tekisi samalla tavalla kuin hän? Joka olisi sellainen? Kuinka hyvä ja hienotunteinen hän on — vaikka hän puhuukin niin paljon —, kun hän yritti uskotella meille, ettei hän tiennyt mitään! Kun hän antoi meidän iloita täysin määrin!

ROUVA ARVIK. Täällä me sanomme, että me otamme muka hänen toivomuksensa huomioon… Ei, hän se on ottanut meidän toivomuksemme huomioon!

ALBERTA. Eikä hän koskaan ole sanonut pahaa sanaa. Ei koskaan mitään loukkaavaa. Vaikka hän tiesi — —

ROUVA ARVIK. Minun liikeasioitani! Kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa olen siinäkin suhteessa hänelle! Hänen viisaista neuvoistansa, hänen varoituksistansa. Silloinkin kun hän ei ollut läsnä, ajattelin aina, mitä hän siihen sanoisi. Ja toimin sen mukaan. (Liikutettuna). Enkä minä ole koskaan siitä kiittänyt häntä!

ROUVA ARVIK. Mutta kun minä olin niin tottunut siihen, etten ajatellut sitä sen enempää?

ROUVA ARVIK. Näitä lauluja, näitä ihania lauluja — nehän olisivat voineet kelvata vaikka koulun lukukirjoihin! — Näitä lauluja en ole, en ole…

ROUVA ARVIK. En ole lukenut niitä… viiteen… toista vuoteen! Ehkäpä enempäänkin! (Itkee).

ALBERTA. Niin, minunkin täytyy sanoa, että siinä suhteessa sinä et ole tehnyt oikein, äiti! Ei, sitä sinä et ole tehnyt. (Itkee).

ROUVA ARVIK. Oi, — viime yö oli aivan kauhea! Älkää sanoko enää mitään.
(Itkee).

KOLMAS KOHTAUS

HALL. Sillä minä olen niin poissa suunniltani, etten voi sanoa yhtään mitään.

HALL. Niin, juuri minä. Enemmän kuin kukaan teistä, luullakseni. Hän matkusti todellakin viime yönä.

HALL. Mitä —?! Mutta ettekö te sitten tiedä —? Hän ei matkustanut yksin.

HALL. Niin, malttakaahan vain! Minä sain sähkösanoman. Hän tuli laivaan, joka läksi yöllä Englantiin, sillä hän erehtyi laivasta. Ja jäi siihen! Ja matkusti luultavasti yöllä!

HALL. Sen minä unohdin kertoa. Minä olen niin kiihoittunut. Hän sai eilen matkarahat Arvikilta.

HALL. Kyllä. Mutta hän tahtoi matkustaa yhdessä hänen kanssansa: siksi hän antoi ne Alvildelle! Ja sitten Alvilde kiiruhti matkaan ja läksi salassa täältä. Hän ei tahtonut matkustaa yhdessä Arvikin kanssa! Ymmärrättekö te? Mutta hän joutui sittenkin samaan laivaan.

HALL. Alvilde ei tahtonut millään ehdolla matkustaa hänen kanssaan.
Hänellä oli kai siihen syynsä!

HELENA. Ja kuinka kiittämätön Alvilde on! Ajatelkaahan, ottaa vastaan matkarahat häneltä, — eikä tahdo kuitenkaan matkustaa hänen kanssaan?

ROUVA ARVIK. Sen minä sanon suoraan, että Alvilde käyttäytyy hyvin kummallisesti. Sen alla piilee varmaan jotakin.

HALL. Juuri sen vuoksi! Ettekö te sitä ymmärrä? Jotta Arvik ei tulisi mukaan.

HELENA. Alvilde on ollutkin niin kummallinen viime aikoina. Niin vähäpuheinen, niin salaperäinen.

ROUVA ARVIK (poistuu toisten luota ja menee oikealle, vaikka toiset innossaan eivät huomaa sitä).

HALL. Olipa se odottamatonta, että te hyökkäisitte tämän johdosta minun tyttäreni kimppuun. Kuinka sinäkin, Helena, yhdyt siihen!

HELENA. Yhtä odottamatonta on se, että sinä tulet tänne syyttämään isää.

HELENA (antamatta keskeyttää itseään). Täällä me puhuimme juuri kaikki vaan hyvää isästä. Kuinka vähän me olemme ymmärtäneet häntä! Ja kuinka hienotunteinen ja hyvä hän sittenkin on ollut. Vaikka me emme ole tehneet yhtään mitään hänen hyväksensä. Me elimme vain omassa maailmassamme, me huvittelimme hänen selkänsä takana — ja annoimme hänen kulkea täällä yksin ja hyljättynä. Me riistimme äidin häneltä, me emme uskoneet hänelle mitään omista asioistamme, joka kuitenkin on kaikista hauskinta. Ja äiti parka…

HELENA (Hallille). Siinä sinä näet! Sinä karkoitit äidin täältä! Hän ei jaksanut kuulla sinun puheitasi!

HALL. Nyt sinä et tuomitse oikein, Helena. Minähän vain tahdoin, että me pitäisimme varamme, ettei mitään pahaa tapahtuisi…

MARNA. En olisi tahtonut vaihtaa sitä mihinkään. Sillä sen kautta oma suruni on tullut niin pieneksi.

MARNA. Helena, — me emme ole ymmärtäneet isää. Me emme ole oikein kohdelleet isää.

HELENA. Sanotko sinäkin sitä? Me emme ole puhuneet mistään muusta koko aamuna.

MARNA. Minun pitää mennä hänen luokseen! (astuu askeleen, kääntyy takaisin). Varokaamme vain, etteivät ihmiset saa vielä enemmän syytä juoruamiseen. Ennestäänkin on yltä kyllin. Ei mitään skandaalia! (Menee sisään).

VIIDES KOHTAUS

HELENA. Hän on siitä yhtä etäällä kuin Pohjoisnavasta. Se, mitä sinä kerroit, on loukannut meitä syvästi. Isä, joka on jaloin, hienotunteisin kaikista ihmisistä! Hänestä sinä väität — (tulee lähemmäksi). Uskallatko sinä kohdella minua tällä tavalla siksi, että minun on määrä astua pyhään avioliittoon?

HELENA. Siinä tapauksessa minä en halua sitä ollenkaan. (Purskahtaa itkuun ja juoksee oikealle).

HALL (seisoo hetken aikaa aivan suunniltaan, sanoo sitten). Minä saan varmaan kokea vielä monta yllätystä…

KUUDES KOHTAUS

MARNA. Meidän täytyy sanoa, että hän läksi Lontooseen erään englantilaisen ystävän seurassa.

ALBERTA. Ei siitä ole mitään hyötyä. Äiti ei voi teeskennellä. —
(Hallille) Missä on Helena?

MARNA. Ei, mennään ylös. Entisiin huoneisiimme. Sieltä on niin laaja näköalakin.

SEITSEMÄS KOHTAUS

ROUVA ARVIK (tulee hitaasti vasemmalta, astuu alas, seisahtuu hetkeksi, käy sitten istumaan). Jollen olisi tätä tehnyt, niin silmäni eivät suinkaan koskaan olisi avautuneet. Minussa on ollut ikäänkuin kaksi ihmistä. Toinen, joka piti kiinni nuoruutemme runoista. Ja toinen, joka pakeni niitä juostakseen koko maailman asioita. Se, joka pysyi kauniisti runojen luona… hän se nyt istuu tässä ja suree.

Vilhelm! Vilhelm! jos tietäisit kuinka syvästi minä suren, niin et olisi lähtenyt pois! Minä en käsitä, kuinka sinä hennoit! En minä voi sitä oikein uskoakaan.

Runot? Missä ne ovat? Tosiaankin, minähän kätkin ne piiloon, kun kuulin jonkun tulevan. Miksi sen tein?

(Nousee, lähtee niitä sisältä hakemaan. Ennenkuin hän pääsee sisään, juoksee Marna oikealta vasemmalle niin kovaa kyytiä kuin suinkin. Ja ennenkuin hän on poissa näkyvistä, tulee Alberta. Ja ennenkuin Alberta on kadonnut, tulee Helena. Ja hänen jäljessään Hall).

ROUVA ARVIK (tulee takaisin vihko kädessä. Hän avaa sen, katsoo ympärilleen, kuivaa silmiään ja alkaa hiljaa hyräillä):

(Se ei onnistu heti liikutuksen vuoksi. Mutta hän alkaa uudestaan. Juuri kun se on onnistunut ja hän on hyräillyt pari säettä, tulee Marna isänsä kanssa, ja toiset heidän jäljessään. He pysähtyvät. Sitten toinen toisensa jälkeen hiipii varpaillaan oikealle ja poistuu. Arvik jää yksin jäljelle).

KAHDEKSAS KOHTAUS

ROUVA ARVIK (pelästyy kauheasti ja taistelee sitten itkun ja naurun välillä ja huudahtaa vihdoin piiloittaen vihon). Onpas sekin laitaa kun tulet tuolla tavalla! (Nousee).

ROUVA ARVIK. Kun et olisi matkustanut, niin ei sinun myöskään olisi tarvinnut palata takaisin!

ROUVA ARVIK (suuttuu yhä enemmän). Siinä sinä seisot ja näytät aivan tyytyväiseltä! Ikäänkuin et olisi tehnyt mitään? Etkö sinä itse sitä ymmärrä? Etkö tiedä, että Marna on juossut pitkin kaupunkia hotellista hotelliin ja etsinyt sinua tuodakseen sinut jälleen kotiin? Ajattelehan millainen yö meillä on ollut! Ja millaisessa tuskassa ja epätoivossa me olemme olleet?

ROUVA ARVIK (kiivaasti). En minä unohda mitään! Kyllä minä tiedän, mitä sinä aiot sanoa! Että syy on yksin meidän. Niin. Mutta mitä se merkitsee, että kostaa pahaa pahalla? Onko se nyt sinun tapaistasi? Emmehän me ole tehneet mitään pahaa. Emme ole edes ajatelleetkaan mitään loukkaavaa sinusta, emme koskaan ole edes tahtoneet loukata sinua eikä tuottaa sinulle häpeää tai peloittaa sinua, jotta sinä meidän tähtemme et olisi saanut nukkua. Me olemme tarkoittaneet vain parasta.

ROUVA ARVIK (yhteen kyytiin). Me teimme sen vain säästääksemme sinua, välttääksemme kiistaa ja kaikkea sitä, mikä sinulle on epämieluista. Olkoon meidän syymme kuinka suuri tahansa — niin tätä me emme kuitenkaan olisi ansainneet.

ROUVA ARVIK. Ei mitään muttaa! Se, mitä sinä olet meille tehnyt, on anteeksi antamatonta. Me, jotka pidämme sinusta ja olemme niin riippuvaisia sinusta. Pitäisihän sinun toki käsittää, miltä tämä talo näytti ilman sinua. Me emme tienneet enää mitä tehdä! Me pyörimme vain toistemme ympärillä, yksi itki tuolla, toinen täällä, aivankuin olisimme ajelehtineet myrskyisellä merellä. Aivan avuttomina. Ja vastatuulessa. Sillä täällä oli myrsky jo nousemassa. Palvelijoidenkin puheista me saatoimme käsittää, mitä ihmiset tulisivat sanomaan. Häpeä, ja millainen häpeä, kun vanha mies karkaa kotoaan, ja jättää vaimonsa ja perheensä… Sellaista rajuilmaa ei kukaan meistä olisi voinut kestää! Me olimme tottuneet liian hyvään.

ARVIK. Minähän tunnen sinut. Jos jokin asia kiusaa sinua, niin sinun täytyy purkaa se valloilleen. Mutta sinä unohdat…

ROUVA ARVIK. Sinähän unohdat! Sinä unohdat, että sinun lapsesi ovat täysikasvuisia! Ihmiset sanovat, kun vanha aviopari eroaa: "onneksi lapset ovat täysikasvuisia". Mutta minä sanon, se on monta vertaa pahempi. Lapset eivät ymmärrä mitä tapahtuu; tai he ymmärtävät vain puolittain. Mutta täysikasvuiset lapset, he itkevät yhdessä hyljätyn asianomaisen kanssa. He häpeävät, ikäänkuin se olisi tapahtunut heille itselleen. Ja kun he vielä lisäksi rakastavat sekä isää että äitiä, niin he joutuvat sellaisen epätoivon valtaan, että he yhdessä surevat enemmän kuin kukaan yksin.

ROUVA ARVIK (vaikenee, tointuu). Sinähän oletkin täällä! Sinä et olekkaan lähtenyt! Sinä olet täällä! (Hän purskahtaa sekä nauruun että itkuun). Sehän on totta! Sinä et ole lähtenyt, vaan olet täällä! — Missä minun järkeni on?

Ja kuinka kärsivällinen sinä aina olet. Aina kiltti ja hyvä. Sinä rakas, oma armaani! (Hän syleilee häntä ja pitää hänestä kiinni ja suutelee häntä joka lauseen välissä). Kuinka paha minä taaskin olen ollut sinulle. Ja kuinka iloinen, aivan pyörällä päästäni!

ROUVA ARVIK. Sinä et voinut! Sitähän minä juuri ajattelinkin: voisin antaa pääni pantiksi, ettei hän voi lähteä!

ARVIK (katsoo häntä silmiin). Katsoppas, juuri se, että sinä olet niin mahdoton —!

ROUVA ARVIK. Niin, on aivan kauheaa kuinka minä liioittelen. Ja sen ovat lapset perineet minulta.

ARVIK. Ehkäpä he kuitenkin olisivat tinkineet jonkun miljoonan. Ovathan lapset niin paljon täydellisempiä!

(Samassa tulee pikentti ja pari palvelustyttöä oikealta kantaen kukin puoleltaan suurta komeaa rautavuodetta ja vuodevaatteita. He kulkevat vasemmalle. Vuoteen perässä astuvat Marna ja Alberta käsikynkässä. Heidän jäljessään Helena ja Hall käsikynkässä).

ARVIK (syleilee hymyillen vaimoaan. Tarjoo hänelle käsivartensa. He astuvat toisten jäljessä kolmantena parina).

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUN UUSI VIINI KUKKII ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.