The Project Gutenberg eBook of Erakko, by Ebba Pauli

I. Onni
II. Rukouksenkuuleminen
III. Vain muruja
IV. Herramme erehdys
V. Kuinka tulla hyväksi
VI. Äiti
VII. Ristiretkeilijä
VIII. Kuningas
IX. Kääntyminen
X. Ennen aikojaan syntynyt
XI. Sairaus
XII. Uskoa
Kertomus Nunnasta
Vaeltaja
Paratiisin portilla

I. ONNI

Kerran, kauan, kauan sitten, kun ihmiset olivat hurskaampia kuin nyt, tapahtui se, mitä tässä kirjassa kerrotaan.

Kallioluolassa, autiossa metsässä asui erakko. Hän oli vanha, tuskin kukaan tiesi kuinka vanha; ja hän oli asunut siellä kauan; tuskin kukaan tiesi kuinka kauan. Talvet ja kesät hän eli siellä, ja näytti siltä, kuin hän ei olisi tuntenutkaan muunlaisia elintapoja. Kallioluolassa oli kuusenhavuista ja sammaleista tehty vuode, karkeasti veistetty pöytä ja istuimena pölkky. Siellä oli pata litteällä kivellä, joka teki lieden virkaa. Vesiruukku ja muutamia saviastioita näkyi nurkassa. Muutapa siellä ei ollutkaan.

Luola sijaitsi korkealla vuorella, ja erakon oli kuljettava pitkä matka, osaksi aivan raivaamatonta tietä, kun hän jonkun kerran meni kylään noutaakseen sieltä niukan ravintonsa. Vielä vaivalloisempaa oli kiivetä luolalle laaksosta, missä ihmisten asunnot olivat hajanaisina kylinä. Mutta seudun asukkaat olivat kuitenkin ottaneet tavakseen lähteä erakon luo, kun he joutuivat sielunhätään, kun surut ja epäilykset kohtasivat heitä, ja kun heidän sydämensä kalpasi sitä, mitä elämä ei heille antanut.

Kerran tuli nuori nainen kallioluolalle. Hänen hipiänsä oli kukoistava, ja tumma tukka ympäröi runsaina kiharoina hänen kasvojaan.

»Isä», sanoi hän, »sieluani kalvaa onnen ikävä. Minä olen nuori ja voimakas ja tiedän, että minua varten on olemassa suuri onni. Mutta se pakenee minua alituisesti, ja elämä on kurjaa ja köyhää. Minä ikäänkuin näen onneni kaukana ja tiedän, että jos vain saavuttaisin sen, muuttuisi kaikki toisenlaiseksi. Köyhä elämä vaihtuisi suureksi, rikkaaksi ja ihanaksi. Isä, olen rukoillut Pyhää Neitsyttä, häntä, joka kuitenkin on nainen, kuuntelemaan minun sydämeni kaipausta, mutta hän ei sitä tee. Ja nyt on kaipaukseni niin suuri, että se kuluttaa voimani. Isä, mitä pitää minun tekemän saavuttaakseni onneni?»

Erakko vastasi: »Se, mikä sinusta näyttää onnelta, voidaan saavuttaa ainoastaan siten, että joko sinä tai joku muu tekee vääryyttä. Mutta se, mikä voitetaan vääryydellä, ei voi koitua onneksi. Sentähden sinun täytyy luopua siitä, mitä pidät onnenasi.»

Nainen vastasi: »Minä en voi luopua; onneni on minulle enemmän kuin elämä.»

»Isä», hän sanoi, »sinä olit oikeassa. Minun onneni voitiin saavuttaa ainoastaan siten, että tehtiin vääryyttä. Ja nyt on vääryys tehty, ja nyt minä omistan sen, minkä piti olla onneni. Mutta ihmeellistä kyllä, sinä olit oikeassa myöskin siinä, että nyt se ei olekaan enää onnea.»

Erakko nyökäytti päätään hiljaa ja surullisesti, mutta ei sanonut mitään.

»Isä», jatkoi nainen, »eikö siis olekaan minun osalleni todellista onnea?»

Ei nytkään erakko vastannut. Hän pudisti vain harmaata päätänsä ja katsoi kauas etäisyyteen, ikäänkuin sieltä etsiäkseen vastausta naisen kysymykseen.

»Sittenhän ei kannata elää», hän sanoi, ja hänen nuorekkaan äänensä sointu oli särkynyt. Yhdessä hetkessä hän oli muuttunut vanhaksi naiseksi.

»On olemassa jokin, mikä on onnea suurempi», hän sanoi hitaasti, »jokin, jota saavuttaakseni minä olen paennut maailmaa ja ihmisiä. Jokin, joka ei koskaan häviä. Rauha.»

»Rauha», toisti nainen, ja hänestä näytti ensin, kuin tämä kehnosti korvaisi sen onnen, jota kohti hänen sielunsa hillittömästi ikävöiden oli kurkottautunut. Mutta kun hän kohtasi syvän katseen, joka loisti uurteisista kasvoista, niin hän ymmärsi, että tässä oli kysymys jostakin, jonka suuruus vielä oli häneltä salassa.

»Rauha», hän toisti vielä kerran koneellisesti ja lisäsi: »Sano, isä, kuinka se saavutetaan!»

»Jonkun täytyy tehdä suuri uhraus», vastasi erakko, »toisen täytyy taistella vaikea taistelu, ja kolmannen täytyy kantaa raskasta taakkaa. Kaikkien meidän täytyy alistua kuuliaisiksi Korkeimman äänelle sisimmässämme.»

Nainen katsoi häneen, nyökäytti vaieten päätään ja lähti takaisin kylään.

»Isä», sanoi hän, »taas sinä olit oikeassa. Minä olen antanut uhrini ja minä olen ollut kuuliainen Korkeimman äänelle sisimmässäni. Onnea en enää etsi, mutta olen löytänyt rauhan.

II. RUKOUKSENKUULEMINEN

Erakon luo tuli kerran toinen nainen, joka hiljaa pysähtyi luolan ulkopuolelle. Hän näki, että ukko oli vaipunut rukoukseen, eikä tahtonut häiritä häntä. Mutta kun tämä vihdoin lopetti ja tuli luolan aukolle, virkkoi hän:

»Ukko, minkätähden sinä rukoilet? Ei ole totta, että Jumala kuulee ihmisten rukoukset, vaikka papit niin sanovat.»

»En pilkkaa», hän vastasi rauhallisesti, »minä tiedän, mitä sanon. Minä olen rukoillut Korkeimmalta kaksikymmentä vuotta yhtä ja samaa. Minä olen polvistunut kaikkien alttarien ääreen, joita on täällä usean penikulman alueella. Olen sytyttänyt vahakynttilöitä ja uhrannut lahjoja Jumalan äidille. Sitä rukousta olen kantanut sieluni sisimmässä lakkaamatta. Se on aamujeni ensimmäinen ajatus, iltojeni viimeinen. Ja kuitenkaan ei minua ole kuultu. Enkö sitten tietäisi, mitä puhun, sanoessani, ettei Jumala kuule rukouksia?»

»Et», sanoi erakko, »sinä et tiedä. Ehkei rukouksesi ollut Jumalan mielen mukainen rukous.»

»Eikö Jumala sitten tahdo, että aviopuolisot rakastavat toisiaan?» kysyi hän.

Ja hän kertoi erakolle, kuinka hän nuorena oli mennyt naimisiin miehen kanssa, jota rakasti. Mutta ei kulunut montakaan vuotta, ennenkuin hänen miehensä sydän kääntyi pois hänestä, ja kaikki, mitä hän senjälkeen teki ja sanoi voittaakseen takaisin hänen rakkautensa, oli ollut turhaa. Nyt alkoivat he molemmat tulla harmaiksi. He elivät yhdessä, mutta heidän välillään oli kuin korkea muuri, eikä ollut mahdollista elää edes ulkonaisesti sovussa hänen kanssaan.

»Onko olemassa», hän kysyi lopuksi, »suurempaa surua kuin elää vuodesta toiseen sen rinnalla, jota rakastaa enemmän kuin omaa elämäänsä, ja kuitenkin elää hänen kanssaan, kuin olisi hän vihollinen.»

Erakko katsoi häneen ja sääli häntä. Hän näki suuren kaipuun hänen sielussaan eikä sanonut, niinkuin kylän pappi oli sanonut, ettei hänen rukouksensa ole ollut kyllin palava voidakseen nousta taivaaseen. Hän näki, että huolimatta vuosista ja pitkästä kärsimyksestä, naisen rinnassa asui rakkaus, lämmin kuin seitsentoistavuotiaan. Mutta hän ei myöskään koettanut, niinkuin naapurikylän pappi oli tehnyt, puolustaa Korkeimman menettelyä sanomalla, että tuo rakkaus oli epäjumalanpalvelusta, joka suututti Korkeinta. Hän tiesi, etteivät ihmiset koskaan voisi rakastaa liian paljon, ja ettei rakkauden Jumala koskaan voi suuttua rakkauteen.

»Nainen», sanoi hän hitaasti, »sinä et tiedä, mitä sanot, ja sentähden Korkein ei lue sinulle synniksi pilkkaamistasi. Mutta sinä olet suuren erehdyksen uhri. Rukouksesi on kuultu ehkä kauan, kauan sitten, mutta sinä et ole huomannut sitä. Ja sinä olet rukoillut yhä edelleen sitä, minkä jo olet saanut.»

»Meidän ei pidä ainoastaan osata rukoilla», sanoi erakko, »vaan myöskin osata ottaa vastaan rukouksen kuuleminen. Mene kotiisi äläkä rukoile enää kauemmin, mutta sensijaan ota vastaan Jumalan lahja sinulle.»

Hän vetäytyi takaisin luolaansa. Mutta naisen katseeseen oli syttynyt toivon säde. Hänen jalkansa kompastelivat hänen kulkiessaan polkua alas kylään, niin kiire hänellä oli.

»Isä», sanoi hän, »Korkein kuulee ihmisten rukoukset, minä tiedän sen nyt!»

Erakko nyökkäsi. Hänen mielestään oli tämä, mitä nainen nyt sanoi, varminta kaikesta. Hän ei näyttänyt edes halukkaalta kuulemaan, mitä tällä olisi hänelle kerrottavaa. Oli kuin hän tietäisi sen ennestään. Mutta nainen pakotti hänet kuuntelemaan.

»Isä», sanoi hän, »sinä iltana, jolloin menin kotiin luolaltasi, kiiruhdin minä viivyttelemättä puolisoni luo, ja, mitä hän ei ollut tehnyt kahteenkymmeneen vuoteen, sen hän teki nyt. Hän nousi ja tuli minua vastaan. Miks'ei hän tehnyt sitä koskaan ennen?»

»Sentähden, ettet sinä kahteenkymmeneen vuoteen ollut kiirehtinyt hänen luokseen niinkuin sinä iltana», vastasi erakko.

»Ja kun kohotin katseeni häneen, näin hänen silmissään samaa loistetta», jatkoi nainen, »mikä loisti niistä vastaani sinä päivänä, jolloin tulin hänen omakseen. Sano, minkätähden se on ollut sammuksissa koko tämän pitkän ajan?»

»Sentähden, ettet sinä koskaan, ainoanakaan päivänä odottanut näkeväsi sitä», erakko vastasi.

»Ja nyt voimme puhua toistemme kanssa niinkuin ensimmäisinä ihanina aikoina. On kuin kaikki nämä pitkät, raskaat vuodet olisivat kauheata unta, ja kuin nyt vasta olisi tullut päivä. Isä, sano, kuinka on mahdollista, että huolimatta lukemattomista rukouksistani, kaikki tämä paha on voinut tulla välillemme ja pitää meidät vallassaan kaksikymmentä pitkää vuotta!»

»Etkö ymmärrä sitä vieläkään, tyttäreni», sanoi erakko. »Sinä olet rukoillut hyvää, mutta uskonut todeksi pahan ja siten ojentanut kätesi sitä kohti. Ei edes Korkein voi pelastaa ihmistä ihmisen itsensä sitä tietämättä. Ei edes Korkein voi antaa meille hyviä lahjojaan, jos meidän kätemme aina ovat ristityt rukoukseen, mutta eivät koskaan avaudu ottamaan vastaan, mitä olemme rukoilleet.»

Ja hän kiirehti joutuisin askelin polkua alas. Hänen oli otettava takaisin kadotettu aika.

III. VAIN MURUJA

Muutamana päivänä tuli erakon luo nuori pappi eräästä laaksossa olevasta kylästä. Oikeastaan oli ihmeellistä, että pappi tuli hänen luokseen, sillä kirkko ei katsellut häntä suopein silmin. Hän oli aina ja kaikille sanonut suoraan ajatuksensa, ja tämä ei aina ollut sopinut yhteen sen kanssa, mitä kirkon miehet opettivat. Kaiken lisäksi kansa piti erakkoa pyhänä miehenä, pyhempänä kuin pappeja ja munkkeja, jotka elivät sen keskuudessa. Se ei merkinnyt hyvää kirkon vallalle. Erakko kuuluikin niihin moniin pyhimyksiin, jotka julistetaan pyhimyksiksi vasta kauan kuolemansa jälkeen, kun he eivät enää ole vaarallisia niille, joilla on valta, tai jotka sitä tavoittelevat.

Nuori pappi tuli hitaasti kävellen polkua ylöspäin. Hän katseli kaikkea ympärillään ja näytti nauttivan kulkemisestaan suuressa, hiljaisessa metsässä. Silloin tällöin hän pysähtyi ja tarkasteli ajatuksissaan kukkaa, lehteä tai puuta, joka kuvastui taivasta vastaan. Mutta helppo oli havaita, ettei hän lehteä katsellessaan nähnyt puuta eikä puuta tarkastellessaan huomannut metsää.

Vihdoin hän saapui erakon luolalle. Lähtiessään kylästä, oli hän ollut täysin selvillä siitä, mitä kysyisi erakolta, mutta nyt hänestä tuntui kuin asia ei olisikaan kysymisen arvoinen. Siksi hän vaikeni, kunnes erakko kysyi:

»En juuri mitään», kuului vastaus. Mutta sitten hän katui ja lisäsi: »Niin, kai minä kuitenkin etsin. Minä etsin kaiketi vastausta, minä, niinkuin kaikki muutkin.» Ja sitten hän taas vaikeni.

»Jos minun pitää vastata», sanoi erakko lopuksi, »niin tulee sinun toki kysyä ensin.»

»Kaiketi minun täytyy», sanoi pappi hitaasti. »Minkätähden kohtelee
Jumala meitä ihmisiä niin ihmeellisesti? Minulle hän antaa vain muruja.»

»Kaikki te moititte Meidän Herraamme», sanoi erakko. »Minä saan olla täällä kuin mikäkin Herramme puolustaja. Mutta mitä tarkoitat sillä, että saat vain muruja?»

»Niin, kaikki on niin pientä», sanoi pappi, »eikä koskaan tapahdu mitään. Koko nuoruuteni on kulunut kuin tyyni virta. En tiedä, mitä suuri suru tai suuri onni tai suuri kaipaus merkitsee. Toinen päivä on toisen kaltainen, toinen vuosi toisen. Joskus melkein kadehdin suuria syntisiä ja suuria epäilijöitä, jotka tulevat ripittäytymään minulle. He tietävät ainakin, mitä suuri katumus ja tuska on, ja koska he sen tietävät, voivat he myös tuntea suuren lohdutuksen. Sitä en minä voi.»

»Niin, niin teen», pappi myönsi, »mutta minun mielestäni voisit ymmärtää minua. Katso, tällä tavoin ei minusta koskaan tule mitään. Ajatukseni, tunteeni ja toiveeni tulevat pieniksi ja mitättömiksi, kaikki tulee mitättömäksi ja pieneksi. Ja uskon kuitenkin, että voisin tulla joksikin. Jospa minut kutsuttaisiin taisteluun elämästä ja kuolemasta; jospa minut kastettaisiin tulikasteella tai saisin kärsimyksenkalkin juodakseni! Niin, ukko, minä tarkoitan, mitä sanon! Ilman sitä minusta varmaankin tulee vain vaivainen raukka. Mutta minulle ei koskaan tapahdu mitään. Elämä on ainaisesti yhtä ja samaa!»

»Sinun syntymäsi jälkeen on kyllä tapahtunut sangen paljon», sanoi erakko, »sekä suurta että pientä; mutta me voimme myöskin nyppiä rikki sen, minkä olemme saaneet käsiimme, niin ettei siitä koskaan tule mitään. Ehkäpä sinä teet niin.»

»Sinäkin annat minulle vain muruja», sanoi hän, »luulin, että voisit antaa minulle kunnollisen vastauksen.»

Silloin erakko lähti luolastaan ja alkoi kulkea polkua ylöspäin. Pappi seurasi häntä ihmetellen. Vuoren huipulle saavuttuaan erakko osoitti kahta puroa, jotka juoksivat vähän matkan päässä toisistaan ja jotka molemmat omalla tavallaan etsivät tietänsä laaksoon. Ne olivat kuin kaksi leveätä, hopean valkoista nauhaa, jotka kimaltelivat auringonpaisteessa.

»Katso tuota puroa», hän sanoi, »se heittäytyy toiselta kalliolta toiselle, se vaahtoaa ja kuohuu, ei koskaan ole vaiti eikä sillä koskaan ole lepoa. Se tekee ihmeellisiä mutkia ja polvia täällä metsän yksinäisyydessä. Ihmiset pysähtyvät ihailemaan sitä, mutta he eivät voi kulkea sitä pitkin. Ja meren se saavuttaa vasta pitkien mutkien perästä.»

»Tuo puro on sellaisen elämän kaltainen, jollaista sinä itsellesi toivot», jatkoi erakko hetken vaitiolon jälkeen, »elämän, täynnä taistelua ja ristiriitaa, liikuntoa ja muutosta. On ihmisiä, jotka aina elävät sellaista elämää, ja jokainen meistä saa ennemmin tai myöhemmin kokea sitä jossakin määrin. Meidän ei tule moittia eikä kadehtia toisia eikä sääliä itseämme niinä aikoina. Se on nyt kerta kaikkiaan yksi elämän monista teistä. Ja niinkuin puro vihdoin löytää tien mereen, niin löytävät kyllä nekin, jotka saavat elää sitä elämää, ennemmin tai myöhemmin Hänen luokseen, joka samalla kertaa on heidän alkunsa ja päämääränsä.»

»Mutta, näetkö, niinä aikoina täytyy meidän panna melkein kaikki voimamme taisteluun oman itsemme kanssa. Monet ajatukset, epäilyt, surut, tuskat, etkö usko, että ne kuluttavat? Meidän täytyy kulkea katse sisäänpäin kääntyneenä. Mitä tapahtuu meissä itsessämme, on niin voimakasta, että se vaatii kaiken huomiomme ja kaikki voimamme. Tuskin havaitsemmekaan silloin toisia ihmisiä, ja niin kai täytyy ollakin.»

»No, toinen puro sitten, sanoi pappi, kun erakko taas vaikeni. »Minä kai olen sellainen?»

»Niin», vastasi erakko ja nyt hän hymyili. »Sinähän itse vastikään sanoit, että sinun elämäsi kulkee kuin tyyni virta. Katso, emme voi palvella Herraamme siten, että aina kuljemme ja panemme kaiken voimamme vain omaan itseemme. Sentähden melkein kaikilla ihmisillä on elämässään aikoja, jolloin he eivät omista omakohtaista onnea eikä omakohtaista surua. Ainakaan ei suurta onnea eikä suurta surua. Niinä aikoina pyytää Meidän Herramme heiltä, että he olisivat olemassa ei ainoastaan itseään, vaan monia muita varten. Heillähän on aikaa ja voimia, ja ne heidän tulee käyttää toisten hyväksi. Se, mitä tapahtuu heitä ympäröiville ihmisille, täytyy tuntua heistä, kuin tapahtuisi se heille itselleen. Siitä sinä tiedät hyvin vähän ja kuitenkin olet sinä kokonaisen seurakunnan pappi. Niinä vuosina, jotka sinä olet elänyt seurakuntasi keskuudessa, ovat suru ja ilo vierailleet siellä yhtä mittaa. Muistatko kadon ja kauhean nälänhädän, joka tappoi useita ja ajoi toisia mieron tielle? Muistatko ruton, joka hävitti kodin toisensa perästä, teki lapset orvoiksi, vanhemmat lapsettomiksi? Muistatko tulipalon kirkonkylässä ja maanvieremän, joka tuhosi kolme taloa? Muistatko?»

Pappi ei tosin ollut unohtanut näitä, mutta hän ei vastannut. Hän oli painanut katseensa maahan, ja puna kohosi hänen poskillensa.

»Siellä on ollut myös iloa», jatkoi erakko säälimättä. »Muistatko lesken, joka sai takaisin ainoan poikansa vahingoittumattomana kahdenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen, ja neidon, jolle meri antoi takaisin hänen rakastettunsa? Muistatko tuhovuoden jälkeisen kesän ihmeelliset sadot? Muistatko siunatun sateen, joka sammutti raivoavat liekit, ennenkuin koko kylä tuhoutui? Muistatko?»

»Muutakin on tapahtunut», jatkoi erakko. »Suru ja ilo eivät ole tärkeimpiä tässä maailmassa. Sinä olet nähnyt vihollisten tunkeutuvan seudulle. Eräs niistä oli nimeltään juoppous, ja nuoret miehet joutuivat helposti sen saaliiksi. Kylässä on kolme ravintolaa tänä vuonna; siellä ei ollut ainoatakaan muutama vuosi sitten. Tämän vihollisen jäljissä seurasi toisia: sekä toimettomuus että tuhlaavaisuus. Nyt vallitsee köyhyys siellä, missä ennen oltiin varakkaita. Ja miten on sen varasjoukkueen laita, joka kulkee läpi seudun kaikkien kauhuna? Sinä tiedät, että useita nuoria miehiä sinun kylästäsi on julkisesti antautunut laittomuuden ja jumalattomuuden valtaan ja liittynyt siihen joukkoon. Vai etkö tiedä?»

»Pappi», sanoi erakko kuuluvalla äänellä, ja hänen katseensa välähti, kuin olisi hän suuttunut, »tiedät kaiken tämän ja kuitenkin sanot minulle, ettei mitään tapahdu ja ettei ole olemassa taistelua sinua varten!»

Oli hiljaista tuolla korkealla vuoren huipulla. Papin pää oli vaipunut käsivarren varaan. Kun hän kohotti sen, oli viimeinenkin suuttumuksen jälki kadonnut erakon kasvoilta. Hän istui ja seurasi katseillaan jokea, joka luikerteli laaksossa.

»Näetkö», sanoi hän, »tuossa joessa ei vesi ole matalampi kuin purossa, joka heittäytyy alas jyrkänteeltä. Mutta se kulkee tietänsä tyynesti ja hiljaa eikä pidä melua itsestään. Leveänä ja mahtavana se virtaa kylän läpi. Ilman sen vettä olisi teidän vaikea tulla toimeen. Ja melkein aina, aiottepa minne tahansa, kuljette sen leveätä selkää pitkin.»

»Niin», erakko sanoi, »niinä aikoina, jolloin Jumala kieltää meiltä suuren persoonallisen onnen ja säästää meidät suurilta persoonallisilta suruilta ja taisteluilta, tulee meillä olla aikaa mennä ulkopuolelle itseämme ja tehdä monien ilot ja surut ja taistelut omiksemme.»

IV. HERRAMME EREHDYS

Eräänä päivänä tuli erakon luo nuori ja iloinen mies. Hän nousi vihellellen polkua läpi metsän ja tunsi nähtävästi olevansa tyytyväinen itseensä ja koko maailmaan. Hänen valpas katseensa näki, kuinka kaunis luonto hänen ympärillään oli, ja hänen herkkä korvansa kuuli lintujen liverryksen. Syvin siemauksin hengitti hän havuntuoksua. Hän ei pitänyt kiirettä, ja sentähden tuli ilta, ennenkuin hän saavutti vuoren huipun ja tuli erakon luolalle. Se oli tyhjä.

Etsien käänsi mies katseensa kohti paikkaa, missä vuori laskeutui äkkijyrkkänä laaksoon. Sieltä, juuri jyrkänteen reunalta, josta oli laaja näköala, hän löysi etsimänsä. Erakko istui, niinkuin hänellä joskus oli tapana, jalat ristissä allaan ja nojaten selkäänsä kiveen. Hänen harmaanvalkoinen tukkansa ja partansa valuivat järjestämättöminä kasvojen ympärille ja sekoittuivat kiven samanväriseen sammaleeseen. Hän istui niin liikkumattomana, että olisi voinut luulla hänen olevan osa siitä kivestä, jota vastaan hän nojautui.

Vaeltaja lähestyi hitaasti jyrkännettä. Niinkuin hän äsken oli nähnyt ja ymmärtänyt luonnon kauneuden, käsitti hän nyt melkein ensi silmäyksellä vanhuksen kasvojen ilmeen. Hän katsoi katsomistaan. Hän ymmärsi, että tuon otsan takana asui ajatuksia, toisenlaisia, kuin tavalliset, raskaat vanhanmiehen mietteet; hän aavisti, että tuo, nyt vähän väsynyt katse oli voinut jossakin määrin tunkeutua sen esiripun taakse, mikä yleensä rajoittaa ihmisten näköpiiriä, ja että nuo, nyt liikkumattomat huulet, alkaessaan puhua, sanoisivat hänelle jotakin uutta, ennen kuulematonta. Hän varoi häiritsemästä vanhusta, sillä tunne, joka oli hänet vallannut, oli sekä ihmettelyä että kunnioitusta. Mutta hän tutki edelleen innokkaasti ukon kasvoja tietämättään antaen sielussaan tilaa niitten esiin loihtimalle tunnelmalle. Hetki toisensa jälkeen kului.

Mies astui muutamia askeleita eteenpäin ja heittäytyi maahan.
Kääntämättä katsettaan ukon kasvoista, hän alkoi puhua:

»Ukko», sanoi hän, »sinä olet elänyt kauan, kauemmin kuin yleensä ihmiset. Ja nyt elämäsi iltana olet vahva ja murtumaton ja, mikäli luulen, onnellinen. Jo nähdessäni sinut aavistin sen. Ne sanovat, ne monet, jotka tulevat tänne, että sinä ymmärrät heitä kaikkia ja että sinulla on sana heille kaikille sanottavana. Sinä olet niin rikas, ettet tarvitse ketään etkä mitään omaa itseäsi varten, eläessäsi täällä yksinäistä ja puutteenalaista elämääsi, vaan sinulla on antaa kaikille. Katso, sitä voi kutsua elämisen taidoksi! Ihmetyttääkö sinua, jos minä, joka vasta olen aloittanut elämäni, mielelläni tahtoisin oppia jotakin sinulta?»

»Oi, en juuri sitä», kuului vastaus. »Minulla ei ole ollut erikoisen vaikeata. Päinvastoin. Lapsuudessani ja aikaisimmassa nuoruudessani suojeli minua äitini rakkaus. Mieheksi tultuani olen matkustellut paljon ja nähnyt paljon. Minulla on ollut rahaa, terveyttä ja iloinen mieli. En ole koskaan oikein ymmärtänyt niitä, jotka alituisesti voivottelevat tämän elämän surkeutta. Elämässä on kyllä paljon kaunista ja rikasta, täytyy vain olla valmiina tarttumaan siihen, kun se tarjoutuu meille. Katso nytkin, tällainen ilta ja tuoreen havun tuoksu, syvä ja voimakas hiljaisuus! Nyt vaikenevat kaikki linnut, ja lehtikään ei liiku. Tänne ylös kuuluu virran kohina vain hiljaisena kuiskeena. Eikö tällainen ilta voi kertoa ihmiselle, että elämä on kaunista ja rikasta?»

Erakko katsoi miestä. Noin ei ollut niitten tapana puhua, jotka tulivat tänne hänen luokseen kysymyksineen.

»Niin, enhän minä tarkoita, että kaikki elämässä on kaunista ja rikasta», jatkoi mies, kun erakko vaikeni ja äänettömyydellään tuntui kehoittavan häntä puhumaan. »Onhan olemassa sitäkin, mikä on rumaa ja pimeätä ja kehnoa. On ihmeellistä, että niin pitää olla. Tuntuu, kuin se olisi syntynyt jostakin erehdyksestä, mikä Iäisen, jos Hän on olemassa, tulisi korjata mitä pikemmin sitä parempi. Sitä ei pitäisi olla elämässä. Mutta kun se nyt kuitenkin on, täytyy siitä koettaa päästä niin pian ja niin helposti kuin mahdollista.»

Erakko hymyili. »Päästä siitä», hän toisti hitaasti. »Oletko sinä jo päässyt kaikesta pimeästä ja raskaasta elämässäsi? Surusta, kärsimyksestä, katumuksesta?»

»Surua ja kärsimystä ei minulla ole paljoa ollut», selitti mies reippaasti, »ja siitä vähästä, mitä minulla on ollut, pääsin todellakin pian vapaaksi. Äitini kuoli, ja ystävä petti minut, ja nainen, jota rakastin, ei ollut sellainen, jollaiseksi häntä luulin, Sellaistahan sanotaan suruksi, eikö totta? No niin, minä surin tietysti, raivosinkin jonkin aikaa. Mutta ymmärsin sitten, että se on mieletöntä. Kaikki äidit kuolevat. Edellisen sukupolven täytyy mennä pois ennen seuraavaa, se on luonnon kulku. Ja antaisinko toisten uskottomuuden tehdä elämän itselleni pimeäksi? En! Kaikki alhainen ja ruma täytyy pitää kaukana itsestään. On parasta olla päästämättä sitä niin lähelle, että täytyy surra sitä. Se ei ole murehtimisen arvoista.»

»Olen», sanoi mies rauhallisesti. »Olen kyllä. En ole mikään huono ihminen. En tee kenellekään pahaa, tahdon ainoastaan olla rauhassa ja elää elämääni. Täydellinen ei ole kukaan. Mutta minä koetan pitää kaiken alhaisen ja ruman kaukana itsestäni myöskin siinä mielessä, etten suosi sitä omassa elämässäni. En olisi rehellinen, jos näyttelisin katumuksentekijän osaa.»

Erakko nyökäytti myöntäen, ja mies jatkoi. Hänen ei näyttänyt olevan vaikeata puhua itsestään. Mutta nyt hän alensi ääntänsä ja puhui hitaasti.

»Ehkä en aina tulevaisuudessa voi tuntea niinkuin nyt tunnen. Toisinaan aavistan jotakin sellaista. Otaksun, että tuo vaikea elämässä, se, mikä on olemassa Herramme käsittämättömästä erehdyksestä, voi saada sellaisen vallan, ettei sitä enää voi pitää kaukana itsestään, vaan täytyy suhtautua siihen jollakin muulla tavalla. Ja minä arvelen» — hän näkyi taas tutkivan erakon kasvoja — »että sinä tiedät sen tavan.»

Mies näytti tyytymättömältä. »Niin, tietysti», hän sanoi, »sitähän juuri ihmiset hokevat kaikkialla. He elävät, niinkuin sinä sanot, sekä surut että sairaudet ja kaikenlaiset kärsimykset ja katumukset ja mitä kaikkea ne ovatkaan nimeltään, nuo mustan seurueen jäsenet. Ja he tulevat köyryisiksi, kumaraselkäisiksi. Niin, usein selkä taittuukin.»

»Siinä olet oikeassa», vastasi erakko, »onkin kysymys siitä, voidaanko elää selän taipumatta, saati sitten murtumatta.»

Miestä eivät näyttäneet huvittavan tällaiset tulevaisuudennäyt. Vaistomaisesti hän työnsi syrjään sen, mikä ei miellyttänyt häntä, ja jatkoi edellistä ajatuksen juoksuaan:

»Sitten on vielä eräs asia, josta tahtoisin puhua. Eihän voi olla huomaamatta, että on ero onnen ja onnen välillä maailmassa. Minä olen valmiina joka aamu ottamaan vastaan, mitä päivä tuo tullessaan. Nautin kaikesta, mikä on kaunista ja alkuperäistä, olkoon se sitten pientä tai suurta. Sitä eivät ihmiset yleensä ymmärrä; he tuhlaavat Herramme parhaimmat lahjat, kauneuden ja ilon, ja kulkevat niitten ohi. Antakoon Jumala heille anteeksi sen synnin! Se on ehkä heidän suurimpia syntejänsä, vaikkeivät he ymmärrä sitä. Ja sitten he laulavat ylistyslauluja kärsimykselle ja kuvittelevat sen jalostavan heitä ja hekumoivat siinä, samalla kuin tulevat katkeriksi, koviksi ja kykenemättömiksi elämään elämäänsä. Niin en tee minä. Mutta minä tunnen, ettei kaikki ilo ole ehjää ja täydellistä. Joko siihen liittyy jotakin häiritsevää tai se ei itsessään ole täysin hyvää. Se ei ole, mitä se voisi ja mitä sen tulisi olla, täydellistä onnea. Ja tiedän aivan, kuinka tulisi olla; tunnen sen parhaimpina hetkinäni. Toivon, että olisin Herramme ja voisin tehdä maailman uudestaan.»

»Ehkä niinkin», vastasi mies, »mutta en tarkoita sillä pahaa. Luulen muuten sinun ymmärtävän minua sangen hyvin.»

»Niin, nyt olen sanonut sanottavani», lopetti mies, »ja olen valmis kuulemaan vastausta, jos sinulla on sellaista minulle antaa.»

»Minun vastaukseni on hyvin yksinkertainen», sanoi erakko. »Ei ole olemassa ainoastaan aurinkoisia päiviä luonnossa, vaan myöskin sateisia ja myrskyisiä. Ei mikään kehittyisi ja kasvaisi pelkässä päivänpaisteessa. Samoin ei ole olemassa ainoastaan ilonpäiviä ihmiselämässä, vaan myös surun ja taistelun hetkiä. Toinen ei ole vähemmän tarpeellinen kuin toinenkaan.»

»Luonnossa, niin», hän tokaisi, »senhän ymmärtää. Sade ja myrsky eivät ole pahasta. Sade on mitä ihanin jumalanlahja kuivalle maalle, ja myrsky on sitä kauniimpi, mitä rajumpi se on. Mutta ihmiselämän surut ja kärsimykset ovat pahasta ja kuuluvat pimeyteen. Puhe kärsimyksen välttämättömyydestä on vain synkkä, vanha ennakkoluulo. Se pitäisi hävittää maailmasta.»

»Sinä luulet niin», vastasi erakko rauhallisesti, »ehkä sentähden, että olet nähnyt sen, joka ei koskaan ole saanut maistaa elämän iloa tai joka on sulkenut sielunsa siltä, tyhmyydessään pitäen sitä syntinä, tulevan köyhäksi ja jossakin suhteessa olennoltaan surkastuneeksi. Se on mahdollista. Mutta on olemassa paljon sellaista, jota ihminen ei voi voittaa yksinomaan ilon kautta. Jos me ihmiset olisimme jotakin muuta, kuin mitä olemme, ei näin olisi. Sinä sanoit äsken, että on ero onnen ja onnen välillä. Siinä olit oikeassa. Ainoastaan sen onnen, joka kohottaa meidän sisäisen minämme vähäisenkin lähemmäksi korkeinta ja parasta, miksi voimme tulla, tunnemme todellisena onnena. Mutta jos on olemassa muutakin kuin ilo, joka voi kohottaa meidät askeleen lähemmäksi korkeinta ja parasta, niin ei suinkaan tämä muu ole pahaa?»

»Ei», sanoi mies, »mutta mitään sellaista ei ole olemassa. Ihminen tuntee tarvetta mukautua kohtaloonsa ja sentähden hän on keksinyt puheen kärsimyksen välttämättömyydestä. Siinä kaikki.»

»Koetahan ajatella miestä, joka ei koskaan näe itseään sellaisena, kuin hän todella on», jatkoi erakko, ikäänkuin hän ei olisi kuullut toisen viimeisiä sanoja. »Hän on totuttautunut sulkemaan silmänsä siltä, mitä hänen täytyisi hävetä itsessään, jos hän näkisi sen. Ajattele sitten toista, joka lahjomattomassa totuuden rakkaudessaan näkee kaiken ja tuomitsee omassa itsessään kaiken, mikä ei ole hyvää. Tämän jälkimmäisen sielunelämä on viritetty mollisävelmään, jonka matalin ääni on nimeltään itsetutkistelu ja korkein — katumus. Siinä sävelmässä on koko joukko väliääniä: itsensähalveksiminen, nöyryytys, katumus, tuska ovat muutamat nimiltään; eikä ole epäilystäkään siitä, etteikö koko säveljakso kuulu siihen, mitä sinä äsken kutsuit mustaksi seurueeksi. Mutta valitessasi elämän joko ainaisessa valheessa itseesi nähden tai totuudessa ja murheellisena, valitset sinä kai kuitenkin jälkimmäisen?»

»Niin teen», sanoi mies. »Mutta minä valitsen kuitenkin mieluummin totuuden ilman murhetta. En ole itse luonut itseäni enkä voi auttaa, että olen sellainen kuin olen.»

»Sillä keinoin voit puolustautua ainoastaan niin kauan kuin sinulle ei ole selvinnyt, että sinä joka päivä työskentelet oman itsesi rakentamiseksi», vastasi erakko. »Paha, jonka teit vuosi sitten ja hyvä, jonka laiminlöit eilen, aiheuttaa, että sinä tänään olet se, mikä olet. Sillä keinoin voit edelleen puolustautua ainoastaan niin kauan, kuin sinä et täydellä vakavuudella toivo voittavasi täydellistä ja parhainta onnea, sitä, joka voitetaan tulemalla korkeimmaksi, miksi voidaan tulla. Se puolustautumiskeino ilmaisee, että sinä tyydyt johonkin paljon vähempään. Mutta siirtykäämme eteenpäin. Toinen noista kahdesta miehestä ei näe eikä murehdi, henkisessä laiskuudessaan hän ei tee mitään tullakseen joksikin muuksi ja paremmaksi, kuin mitä hän on. Toinen koettaa sitkeästi taistellen itsessään toteuttaa parhaimman näyn, mikä hänen sielussaan on väikkynyt. Tämän miehen elämässä on käymässä taistelu, alituinen alemman uhraaminen korkeamman hyväksi; siinä on tulta, joka polttaa kuonan jalosta metallista. Kaikki tuo on enemmän sukua kärsimykselle kuin nautinnolle, eikä ensimmäinen tiedä paljon siitä. Mutta jos sinun pitäisi valita, niin kumpi heistä tahtoisit olla?»

Mies ei vastannut, ja erakko jatkoi: »Sitten on vielä eräs asia. On olemassa ja on aina ollut ihmisiä, jotka elävät vain yksinäisinä ihmisinä, ja toisia, jotka ovat oppineet tulemaan yhdeksi monien kanssa, koko ihmissuvun kanssa. Tuo edellinen ei ole pahaa. Sen oppii ensin, sitten tuon toisen. Vaistomaisesti koskee ihmisen ajatteleminen, tunteminen, valitseminen ja toimiminen ensin omaa itseä, ja monet pysähtyvät siihen. Mutta sille, joka ei näin rajoita näköpiiriään, vaan laajentaa sitä enemmän tai vähemmän, merkitsee tämä aivan varmaan uhraamista ja kärsimistä, hän kantaa koko maailman tuskan jossakin määrin omana tuskanaan, hänellä ei koskaan ole lepoa, hän ei koskaan pääse loppuun taistelussaan pahaa vastaan, ei ainoastaan itsensä puolesta, vaan kaikkien puolesta. Oli eräs, joka tässä mielessä voi laajentaa näköpiiriään enemmän kuin kukaan muu ja eikö hänestä juuri sentähden tullut tuskien mies?»

Mies istui ja katseli erakkoa tämän puhuessa. Nyt hän nyökäytti myöntäen.

»Olet oikeassa», hän myönsi, »minulla ei ole tätä vastaan mitään sanomista. Se on vain liian korkeata minulle toistaiseksi. Mutta jos nyt tunnustankin sinun olevan oikeassa siinä, että katumus ja itsetutkistelu ja taistelu ja uhraus kuuluvat sille, joka tahtoo kulkea ylöspäin ja siten saavuttaa parhaimman onnen — vaikka Jumala tietää, että se onni tulee kalliisti ostetuksi, niin kalliisti, että voi tuntea kiusausta olla sitä vailla — niin en kuitenkaan usko, että voit sanoa minulle, minkätähden kaikki muu, — kärsimys, sairaus, vaivat, köyhyys ja kurjuus, — on olemassa. Olisimmehan me ihmisparat voineet päästä vapaaksi edes niistä, joskin meidän täytyy alistua katumukseen ja uhrautumiseen.»

»Sinä et ole ensimmäinen, joka kysyy sitä», vastasi erakko. »Ajasta toiseen on nuoriso kysynyt, niinkuin sinä, ja vanhuus hapuillut vastausta, niinkuin minä. Kun näkee ihmisen pahuuden ja hänen sydämensä mustuuden, niin ei pidä enää ihmeellisenä sitä, etteivät hänen elämänedellytyksensä ole yksinomaan valoisia ja hyviä. Tässä ehkä täytyy olla määrättyä johdonmukaisuutta. Tai ajattele hyvien ihmisten maailmaa, sellaisten, jotka ovat saavuttaneet sen, mitä me tarkoitamme puhuessamme korkeimmasta ja parhaimmasta, miksi me voimme tulla, puhtaitten, hyvien ja toisiaan rakastavien ihmisten maailmaa, ja sano sitten, luuletko siinä maailmassa löytyvän sitä, mitä äsken sanoit kurjuudeksi. Aavistammehan myöskin jotakin yhteyttä elämisemme ja kärsimisemme välillä, nähdessämme jonkun tietyn synnin kantavan seurauksenaan tiettyä kärsimystä, tai nähdessämme jonkun inhimillisen suuruuden piirteen saavutettavan määrätyn kärsimyksen kautta. Ajattele sankariutta, voiko sitä saavuttaa ilman kuolemanvaaraa? Ajattele sen vaatimattomampaa, mutta ei silti halvempaa veljeä kärsivällisyyttä, voiko se kypsyä muuten kuin pitkäaikaisessa kärsimyksessä? Mutta nämä ovat ainoastaan sen kuvan hajanaisia piirteitä, jota meidän himmeä silmämme ei vielä näe. Kuka tietää, minkä verran henkistä pääomaa ihmisen yksityisenä ihmisenä ja ihmissukuna täytyy saavuttaa, ennenkuin hän on sitä, mitä hän voi ja mitä hänen tulee olla. Ja kuka tietää, millä keinoin hänen tulee saavuttaa se. Mitä enemmän meille kirkastuu päämäärä, sitä vähemmin uskallamme sanoa, kuten sinä äsken: Toivoisin olevani Herramme ja voivani tehdä maailman uudestaan.»

Mies makasi hiljaa ja tuijotti avaruuteen. Oli tullut hämärä, ja heidän silmänsä erottivat ainoastaan maiseman ääriviivat.

»Entä jos nyt sanoisin sinulle, etten välitä ihmisen enkä ihmissuvun täydelliseksitulemisesta, jonka välikappaleena kaikki muu on», sanoi hän lopuksi.

»Sitä sinä et sano», vastasi erakko rauhallisesti. »Silloin olisit valehdellut äsken sanoessasi, että sinä etsit et ainoastaan onnea, vaan täydellistä onnea.»

»Se ei ollut valhe», sanoi mies ja hän nousi lähteäkseen. »Se oli totta ja on sitä vieläkin. Ja nyt sinä kai ajattelet, että minun täytyy palata elämään ja kutsua kärsimys vastaiseksi vieraakseni?»

»Sitä sinun ei tarvitse», vastasi erakko. »Kärsimys ei ole vieras, joka odottaa kutsua. Se tulee ilman sitäkin.»

»Niin silloin sinun ei tule kirota sitä eikä myöskään heti päästä vapaaksi siitä. Sinun täytyy elää se.»

»Ei», vastasi erakko ja hän katseli mielihyvin miestä, joka seisoi siinä suorana ja voimakkaana ja oli jo ottanut muutaman askelen laaksoon johtavalla polulla. »Sitä sinä et saa. Ainoastaan se kuorma, jonka me kannamme napisten ja uhmaten ja ymmärtämättä sen tarkoitusta, taivuttaa selän tai murtaa sen. Sen kuorman, jonka me vapaaehtoisesti otamme hartioillemme, koska ymmärrämme, ettei voi olla toisin, sen me kannamme kohotetuin päin ja suorin selin.»

V. KUINKA TULLA HYVÄKSI

Eräänä syksyisenä iltapäivänä tuli nainen kävellen polkua ylös erakon luolalle. Hän ei tullut läheisimmästä kylästä, vaan kauempaa. Hän oli aloittanut kulkunsa varhain aamulla, melkein päivän koitteessa. Mutta hän oli viipynyt hetken jokaisen pienen ristiinnaulitunkuvan luona, joita oli pystytetty määrättyjen välimatkojen päähän laaksossa, kylien välillä mutkittelevan tien viereen. Toisten juurelle hän oli lasten tavoin asettanut kukkia; toisten luona hän oli mumissut »Aven» tai »Pater Nosterin». Korkeimman mäen harjalla sijaitsevassa pienessä kappelissa, jonka seinille oli kuvattu vainajia kiirastulessa, oli hän, niinkuin kaikki muutkin uskovaiset, viipynyt ja antanut rukousnauhan helmien liukua sormiensa välissä, sillä aikaa kuin hän rukoili kiirastulessa kiusattavien puolesta. Kirkkotarhan veräjän luona hän oli melkein koneellisesti pistänyt kätensä numerolaatikkoon ja vetänyt sieltä kahdeksan numeron. Silloin hänen ei tarvinnut edes lukea tuulen ja ilman pahoinpitelemältä taululta, mikä rukous hänen tuli rukoilla. Hän tiesi, että se oli tuo pitkä rukous Jeesuksen sydämelle, hänen haavoitetuille käsilleen ja jaloilleen ja hänen lävistetylle kyljelleen; ja hän luki sen hartaana erään haudan ääressä.

Mutta kaikki tämä vei aikaa. Nyt hän nousi polkua väsyneenä ja vähän hengästyneenä yhtämittaisesta nousemisesta. Mutta hän ei pysähtynyt silmänräpäykseksikään hengähtämään ja lepäämään, vaan kiirehti suoraan luolalle. Erakko istui kivellä sen edustalla. Hänen jalkojensa juuressa oli kasa risuja, mitkä hän oli koonnut metsästä polttopuiksi.

»Isä», sanoi hän, »voitko opettaa minua tulemaan hyväksi? Minä teen työtä ja ponnistan voimiani yöt ja päivät, vuoden toisensa perästä. Minä teen karkeinta ja raskainta työtä, mitä suinkin voin löytää. Minä kieltäydyn tästä maailmasta ja sen houkutuksilta. Koetan joka päivä kärsivällisesti kantaa sen ristin, minkä Herramme antaa minulle. Köyhille annan, mitä voin, ja laiminlyön tuskin ainoatakaan messua. Rukoilen Jumalan äidiltä ja pyhimyksiltä apua, rukoilen heitä huokauksin ja kyynelin, mutta se ei auta. Sydämeni on varmaankin paha ja ilkeä kappale, sillä jokaisen voitetun synnin sijasta huomaan sisimmässäni jotakin uutta pahuutta. Tahtoisin tulla pyhimysten kaltaiseksi, mutta pysyn yhä suurena syntisenä. Kaikessa, mitä minä teen, ei ole varmaankaan mitään täydellisesti puhtaassa aikomuksessa tehtyä. Minä palvelen ihmisiä, mutta en rakasta heitä. Ja samalla kun istun tässä ja valitan sinulle syntejäni, olen ylpeä siitä, että minä hartaammin kuin muut kyläläiset pyrin tulemaan pyhäksi.»

Hän vaikeni ja katseli suoraan eteensä. Kun hän uudestaan alkoi puhua, oli hän alentanut äänensä.

»Eikö sitten voi tulla hyväksi? Ajattelen tätä alituisesti. Varon ajatuksiani ja sanojani. Teen niitä töitä, mitä luulen Herramme vaativan minulta. Koetan saada niitä tehdyksi niin paljon kuin mahdollista. Eikö sellainen auta? Mitä sitten pitäisi tehdä?»

Nainen ei näyttänyt ihmettelevän tätä vastausta, vaan odottaneen sitä. Se oli ainoastaan vahvistus hänen omalle kokemukselleen. Hän katsoi edelleen kuin poissaolevana avaruuteen ja toisti sanansa:

»Olet», sanoi erakko, »olet katunut, taistellut ja rukoillut kylliksi, ehkä liiaksikin. Sinä olet kärsinyt tuskaa ja kiusannut itseäsi. Herramme ei tarkoita, että elämän tulee olla sellaista. Katso ympärilläsi olevaa luontoa! Kukka ei ponnistele kasvaakseen, ei ole levoton saadakseen oikean muodon ja kirkkaan, lämpimän värinsä. Se imee nesteitä maasta, juo valoa ja aurinkoa ja kastetta, niin siitä tulee Jumalan vihreän maan ihana olio. Sinun pitäisi tehdä, kuten kukkanen.»

»Eikö minun pitäisikään katua ja taistella, nainen sanoi hitaasti ja käänsi ensimmäisen kerran katseensa erakon kasvoihin. »Pitäisikö minun panna käteni ristiin ja ottaa kaikki levollisesti? Kuka sinä olet, joka sanot sellaista ihmiselle?»

»Ihminen on toki jotakin muuta kuin kukka», jatkoi nainen melkein harmistuneena. »Tuolla kylässä on satoja ja taas satoja, jotka tekevät niinkuin sinä tahdot tehtävän. He eivät ajattele eivätkä sure sitä, millaisia he ovat tai millaisia heidän tulisi olla. Mutta he eivät ole hyviä, vielä vähemmän pyhiä.»

»Minä en voi antaa sinulle muuta vastausta», virkkoi hän ainoastaan. »Palaa takaisin laaksoon ja elä elämääsi. Mutta koeta elää sitä niinkuin kukkanen.»

Nainen katsoi erakkoon, ja näki hänen arvelevan, että hän oli erakolta saanut kiviä leivän asemesta. Mutta hän antoi naisen mennä ja katseli surullisena hänen jälkeensä. Kun häntä ei enää näkynyt, seisoi erakko vielä hiljaa ja antoi katseensa viipyä siinä kohdassa tietä, missä hän oli kadonnut. Hänen huulensa liikkuivat, lausuen äänettömiä sanoja.

Kului pitkä aika. Mutta vihdoinkin eräänä päivänä tuli nainen uudestaan erakon luolalle. Tälläkin kertaa hän alkoi heti puhua.

»On ihmeellistä», sanoi hän, »mutta minä en ole voinut unohtaa sitä, mitä sinä sanoit kukkasesta. Luulen, että nyt ymmärrän jotakin siitä, mitä sinä tarkoitit. Olen koettanut tehdä, niinkuin sinä tahdoit. En aina taistele ja tee työtä, vaan olen hiljaa ja avaan sieluni ja ikäänkuin hengitän jotakin sisääni. Ja tiedätkö, kaikki muuttuu toisenlaiseksi kuin ennen. Oi, niin toisenlaiseksi! Ei ole enää raskasta ja vaikeata. On aivankuin jotakin kasvaisi minussa. Niin, en voi sanoa, millaista se on. On melkein kuin… niin, kuin virkoaisin elämään.»

»Ennen minä tein työtä ja taistelin alituisesti. Sain tuskin hengähdysaikaa. Ja kuitenkin kasvoivat minun syntini ja virheeni. Ne tulivat niin peloittavan suuriksi. Nyt on… » — sanat tulivat hiljaa ja hillitysti — »niin, on kuin Jumala tekisi työtä minussa.»

»Juuri niin», sanoi hän. »Puutteemme ja virheemme eivät ole tärkeintä ja suurinta tässä maailmassa. Jos ne tulevat sellaisiksi meille, lamauttavat ne meidät. Mitä Jumala tekee, on tärkeintä. Se vapauttaa meidät.»

Nainen kuunteli miettien ja taivutti päätänsä myöntäen. Nyt hän ymmärsi tästä jotakin.

»Isä», kuiskasi hän hetken perästä, »sano minulle eräs asia: mikä se on, joka tulee minuun, koettaessani olla kuin kukkanen… kun sieluni avautuu, ja minä hengitän sisääni…?»

»Sitä minä ajattelinkin», sanoi hän kuiskaten. »Mutta sehän on Jumalan ihme! Sellainen kuin minä, jolla ei ollut yhtä ainoata puhdasta aikomusta. Se on Jumalan ihme!»

»Olen hyvin iloinen», sanoi hän lopuksi. »Mutta samalla minua peloittaa, että entinen palaa takaisin. Sano, voiko kaikki muuttua samanlaiseksi kuin ennen!»

Nainen punnitsi vastausta ja virkkoi sitten: »Luulen, etten ole vielä oppinut elämään tällä uudella tavalla, ja pelkään myöskin, etten osaa enkä ennätä tehdä kaikkea, mitä nyt tahtoisin. Katso, on paljon, mitä nyt haluan tehdä. Ja ennätän hyvin vähän ja kelpaan vähään.»

»Ellet koskaan pidä kiirettä, niin sinä ennätät», vastasi erakko. »Ellet ole levoton siitä, mitä seurauksia teoillasi tulee olemaan, niin sinä osaat.»

»Ja ellen tiedä, mitä minun tulee tehdä…» jatkoi hän, »jos epäilen…?»

»Mitä hartaimmin tahdon», toisti nainen ihmetellen. »Sinä et koskaan vastaa, niinkuin luulisi sinun vastaavan. Minun kaiketi tulee tehdä mitä Jumala tahtoo, eikä mitä itse tahdon?»

»Juuri Jumalan tahdostahan sinä olet epätietoinen», sanoi hän. »Ja kuinka pääsisit siitä selville muuten kuin kuuntelemalla sisintä minääsi. Juuri se, sinun sisin minäsi, tietää. Se tahtoo tehdä Jumalan tahdon. Ainoastaan sinun ulkonainen minäsi tahtoo joskus jotakin muuta.»

»Mitä sisimmässäni tahdon…», toisti nainen vielä kerran hitaasti ja ihmetellen.

Nainen kohtasi erakon katseen, ja se nöyrän ilon ilme, joka äsken oli valaissut hänen kasvonsa, palasi takaisin. Hän hengähti syvään.

VI. ÄITI

Erakko kulki kylän tietä ja pysähtyi erään tuvan luokse, jonka ilma ja tuuli olivat muuttaneet harmaaksi. Hän kulki kirjavan kukkamaan ohi ja hän sai kumartua syvään päästäkseen sisään tuvan matalasta ovesta.

Sisällä vallitsi hämärä. Liedessä ei ollut tulta, ja huone oli kylmä. Nokinen pata riippui koukussaan lieden yläpuolella. Huone oli köyhästi sisustettu, ja poissa oli sieltä järjestys ja hauskuus. Nojatuolissa, matalan ikkunan ääressä istui nainen kädet helmassa. Hän ei tehnyt työtä. Hän vain istui siinä katsellen ulos ikkunasta.

Erakko meni peremmälle ja istuutui ikkunan viereen vastapäätä naista.
Ikkunasta voi nähdä koko laakson. Nainen tarkasteli häntä pitkään.

Erakko nyökkäsi. »Sinun ajatuksesi on kutsunut minut», virkkoi hän.
»Sinulla on surua.»

Hän ei näyttänyt ihmettelevän sitä, että erakko oli tullut, eikä sitäkään, että tämä tunsi hänen surunsa. Hän käänsi katseensa pois erakosta ja tuijotti uudestaan ulos ikkunasta. Mutta hän ei näyttänyt huomaavan mitään siitä väriloistosta, joka levisi hänen edessään. Laskeutuva aurinko pani juuri tällä hetkellä kaikki puunrungot hehkumaan ruskeanpunaisina ja kullankeltaisina.

Erakko tarkasteli hänen kasvojaan. Ne olivat ikäänkuin kivettyneet.
Suun piirteet olivat kovat ja huulet kuivat; iho oli harmaanvalkea.
Hänen äänensä oli soinnuton.

»Meri otti hänet» sanoi hän. »Heitä oli kuusi. Vene kaatui. He hukkuivat kaikki. Isä ja kaksi poikaa eräästä tämän kylän talosta. Kaksi merenrannalla olevasta. Ja minun poikani.»

Tuntui, kuin hänen olisi ollut vaikea puhua. Lauseet olivat lyhyitä, ja hän melkein työnsi ne esiin. Mutta hän jatkoi kuitenkin:

»Hän oli minun ainoani. Minulla ei koskaan ole ollut muita lapsia. Hän oli alituisesti poissa. Ei välittänyt vanhasta äidistään. Minä olin täällä yksin ja ajattelin häntä yöt ja päivät. Toivoin, että hän palaisi kerran… ja tulisi… toisenlaiseksi.» — Nyt hän kuiskasi. — »Tuolla kylässä on tyttö, jolla on lapsi. Poikani teki hänet onnettomaksi ja antoi hänen istua siellä lapsineen ja saada osakseen koko kylän ylenkatseen. Hän oli kurja mies, sanovat ihmiset, ja se on totta, Jumala armahtakoon minua. Sanotaan, että kuninkaan miehet etsivät häntä miesmurhan takia. Ja ehkä sekin oli totta. En tiedä, mutta minä en saa rauhaa hänen tähtensä.»

Hän alkoi heiluttaa ruumistaan edestakaisin, ja hänen äänensä tuli valittavaksi, kun hän jatkoi:

»Hän ei koskaan käynyt messussa. Ei ole sitä pappia, jolle hän olisi ripittäytynyt. Luuletko, että hän edes teki ristinmerkin Rouvamme kuvan edessä, kulkiessaan sen ohi? Ei, sitä hän ei tehnyt. Jumalaton mies hän oli.» — Hän hiljensi vieläkin enemmän ääntänsä. — »Kun hän suuttui ja vihastui, mikä usein oli hänen tapansa, kutsui hän sitä… perkelettä.»

Hän katsoi arasti ympärilleen, ikäänkuin peläten, että pelkkä pimeyden ruhtinaan nimen mainitseminenkin voisi tuoda tämän hänen vierelleen. Sitten alkoi hän puhua uudestaan samaan kuiskaavaan tapaansa:

»Sellainen hän oli. Hänellä… pahalla… on monta nimeä. Poikani käytti niitä kaikkia. Ja nyt hän on kuollut. Ilman katumusta ja parannusta, ilman rippiä. Saamatta aikaa mihinkään. Jos Jumala olisi pannut hänet tautivuoteelle, tai jos hän olisi saanut istua pimeässä huoneessa toisten kanssa ja kärsiä tekojensa rangaistuksen, niin sen minä ymmärtäisin. Mutta nyt! Ei aikaa mihinkään!»

Tuskissaan puristi hän kätensä yhteen, niin että rystyset tulivat valkoisiksi.

»Olen rukoillut hänen puolestaan yöt ja päivät», valitti hän. »Olen myynyt, mitä olen omistanut, mistä voin saada rahoja, ja uhrannut ne Jumalan Äidille. Sain eräältä kuljeskelevalta munkilta pyhimyksenkuvan ja ompelin sen hänen vaatteisiinsa. Saatuani tietää, että hän oli kuollut, otin viimeisen lahjani ja menin papin luo saadakseni hänelle sielumessun. Pappi otti lahjan. Mutta minä näin, ettei hän uskonut messun voivan auttaa poikaani. Eikä se autakaan. Perkele ottaa omansa.»

Taas hän katsoi arasti ympärilleen. Mutta hän toisti kuitenkin, ikäänkuin uhmaten:

»Mutta jos hän olisi tullut takaisin», uudisti vanhus. »Olisitko antanut anteeksi?»

»Sinä et tiedä paljoa, kun kysyt sitä», hän sanoi viimein.
»Luonnollisesti minä olisin. Minähän olen hänen äitinsä.»

Nainen katsoi häneen hämmästyneenä. Hän näytti miettivän, mutta ei vastannut.

»Minkätähden luulet Jumalan olevan vähemmän armeliaan, kuin sinä olet?» hän kysyi. »Sinä antaisit anteeksi. Minkätähden ei hän sitä tekisi?»

»Niin», sanoi nainen vihdoin hitaasti, »ehkä, jos hän olisi katunut ja tehnyt parannuksen. Mutta nyt on liian myöhäistä. Hän on kuollut.»

»Jumala ei ole toinen kuoleman tämänpuoleisessa maailmassa ja toinen tuonpuoleisessa», sanoi erakko. »Jumala on yksi ja sama.»

»Sinä tarkoitat… » nainen virkkoi viivytellen ja epävarmana, »sinä luulet, että Jumala voi antaa anteeksi… tuolla… toisella puolen?»

Hiljaisuus ja rauha tuli huoneeseen. Nainen istui edelleen kädet helmassa. Mutta hän katsoi hellittämättä mieheen.

»Me ihmiset emme ymmärrä kuolemaa», sanoi erakko. »Me luulemme sen muuttavan yhdellä kertaa kaiken. Sitä se ei tee. Se on ainoastaan askel eteenpäin tiellämme. Poikasi ei ole huonompi, senvuoksi että hän on kuollut, mutta ei myöskään parempi. Hän elää ainoastaan toisissa olosuhteissa. Ja Jumala on sama.»

Hän pysähtyi ja antoi sanojensa ikäänkuin upota naisen sieluun, ennenkuin jatkoi:

»Kun ihminen kuolee, ajatellaan vain sitä, minkälaisena hänet nähtiin viimeisinä aikoina. Mutta se ei ehkä ollutkaan hänen oikea minänsä. Ehkä se, mitä tapahtui hänelle hänen elämänsä loppuaikana, ja ihmiset, joitten parissa hän eli, tekivät, että hän näytti paremmalta tai huonommalta kuin hän todellisuudessa oli. Siellä, kuoleman toisella puolen, tulee hänen oikea ja kokonainen minänsä esiin, myöskin se, mitä muut eivät nähneet ja mistä hän tuskin itsekään tiesi. Siellä paljastuu koko totuus. Se voi olla synkempi, kuin miksi me, jotka näimme hänet, sitä luulimme, mutta se voi myöskin olla valoisampi.»

»Kun hän oli pieni», mumisi nainen, »kun kannoin häntä käsivarsillani… ja sitten… hyvä lapsi hän oli.»

Hän alkoi kertoa. Piirre toisensa perästä tuli esille. Kuvan toisensa perästä hän piirsi. Pojan aivan pienenä, suurempana, nuorukaisena sekä varhaisina miehuusvuosina. Kaiken kauniin ja lapsellisesti viattoman, kaiken reippaan ja nuorekkaan, hänen rakkautensa eläimiin ja hänen työkuntoisuutensa, mitä hän oli sanonut ja tehnyt silloin ja silloin, ollessaan hyvällä tuulella, kaikki oli hän kätkenyt muistiin. Ja nyt se tuli esiin muistojen aarreaitasta. Jännittyneisyys ja kovuus hävisi hänen kasvonpiirteistään. Hän liikutti käsiään innostuessaan. Ääni oli matala, mutta se vaihteli muistojen mukaan. Kerran hän pyyhki pois kyynelen kätensä selkäpuolella.

Vihdoin hän vaikeni, mutta näkyi, että hän eli vielä siinä, mitä oli kertonut.

»Ja kaiken tämän», sanoi erakko, »tiedät vain sinä. Ihmiset eivät tiedä ja tuomitsevat siksi. Mutta koska sinä tiedät, rakastat sinä häntä. Jumala tietää sen myöskin. Hän tietää enemmän kuin sinä; mitä et edes sinä nähnyt, näkee Hän, sen, mikä vain jäi toivomukseksi, aavistukseksi ja kaipuuksi. Ja kaikki se tulee esiin nyt toisella puolen. Siellä ei tule kysymykseen puolinainen totuus, jonka me täällä näemme ja johon tyydymme.»

»Kaikki se tulee esiin… » toisti nainen. »Eikö häntä sitten olekaan iankaikkiseksi heitetty pois Ikuisen kasvojen edestä? Eikö?»

Hän istui kauan hiljaa. Hänen huulensa toistivat koneellisesti sanaa »enemmän».

Sitten kääntyivät hänen ajatuksensa takaisin totuttuihin käsitteihin, perkeleeseen, helvettiin ja iankaikkiseen vaivaan. Hän siveli otsaansa, ikäänkuin tahtoen ajaa pois ne ajatukset, mutta se ei onnistunut. Hänen täytyi kysyä:

»Mutta mitä sinä sitten uskot? Ikuinen tuli… ja pimeyden ruhtinas?
Eikö hänellä ole valtaa?»

»Minä uskon, ettei häntä ole», vastasi erakko hiljaa. »Ja jos hän olisikin, en pelkäisi häntä. Sillä Jumala on.»

»Ja vaiva?» Hänen katseensa vaipui erakon katseeseen. Siinä oli vielä ahdistusta.

»Meidän täytyy luopua siitä, mikä on pahaa» sanoi erakko lempeästi. »Se tuottaa usein tuskaa jo täällä. Eikä tule olemaan toisin kuoleman toisellakaan puolen. Sinä itse sanoit äsken, että ymmärtäisit, jos hän olisi saanut kärsiä. Me saamme niittää, mitä olemme kylväneet, se on laki, Jumalan hyvä laki ihmislapsilleen. Mutta sitten kärsiessämme tuskaa me opimme. Vapautuneina pahasta, mikä piti meitä alhaalla, kasvaa se hyvä, minkä olemme saaneet Jumalalta itseltään. Viimein jää vain se yksin jäljelle. Siitä tulee meidän ainoa ja oikea minämme.»

Hänen sielunsa oli juonut erakon sanat. Nyt hän huokasi hartaasti, risti hiljaa kätensä ja taivutti päänsä. Hänen äänensä värisi syvää onnea.

»Minä uskon sinua», sanoi hän. »Minä uskon sinua! Ja nyt saan minä uudestaan rukoilla hänen puolestaan. Minä olen rukoileva joka päivä ja joka yö.»

VII. RISTIRETKEILIJÄ

Eräänä päivänä tuli polkua pitkin erakon majalle nuorukainen, ratsastaen pikimustalla hevosella. Ryhdistä, ulkonäöstä ja puvusta saattoi helposti päätellä, että hän oli nuori ylimys. Saavuttuaan viimeisen jyrkän mäen juurelle, hyppäsi hän juoksijansa selästä, sitoi sen puuhun ja kulki joustavin askelin jyrkännettä ylös kallioluolalle. Erakko näki hänen tulevan ja varjosti kädellään vanhoja silmiään, paremmin nähdäkseen. Hänestä näytti, kuin itse nuoruus olisi tullut häntä vastaan, loistavan kauniina, terveenä ja reippaana. Kypäri lepäsi kevyesti nuorukaisen päälaella, jättäen vapaaksi korkean otsan. Hän oli puettu sotisopaan, mutta se näytti olevan hänen mielestään kevyt, ja aseita hän kantoi kuin leikkien. Mutta hänen tultuaan lähemmäksi huomasi erakko, että hänen kasvonsa eivät kuvastaneet nuoruuden huolettomuutta ja luottamusta.

»Ole tervetullut, nuori mies», erakko sanoi, kun nuorukainen oli saavuttanut majan ja vaieten, mutta kunnioittavasti tervehtinyt häntä. »Enrico on nimesi, ja matkasi päämääränä on ristiretkeilijäin sotajoukko.»

»Isä», vastasi nuorukainen, »sinä tiedät enemmän kuin minä. Eilen tarkoitti matkani ristiretkeilijäin joukkoa, tänään en tiedä itsekään, mikä sen tarkoitus on.»

Ja hän kertoi erakolle, kuinka hän, kun muutamia viikkoja sitten uskovaisia kehoitettiin kokoontumaan ja lähtemään vapauttamaan pyhää maata pakanain käsistä, oli myynyt kotitalonsa ja muuttanut rahaksi kaiken, mitä oli omistanut, voidakseen seurata kehoitusta. Hänestä ei mikään uhraus ollut tuntunut liian suurelta. Ja nyt hän oli valmis. Omaisilleen hän oli sanonut hyvästi ja saanut heidän siunauksensa; hän oli ostanut erinomaisesti kasvatetun hevosen, isiltä perityt aseet oli kiilloitettu, ja palvelijalla oli tavarat valmiina. Mutta tänään — niin, tänään oli pappi tuolla kylässä kieltänyt häneltä valkoisen ristin, jota jokaisen ristiretkeilijän täytyi kantaa puvussaan, merkiksi siitä, että hän kuului uskovaisten joukkoon.

»Hän kielsi minulta sen», toisti Enrico, ja ääni värisi harmista ja surusta. »Luulen, että kaikki muut saivat sen, mutta minulle hän sanoi, ettei Jumalan siunaus seuraisi aseitamme, jos minä olisin mukana. Minusta tulisi uusi Joona, ja kirous seuraisi sitä joukkoa, mihin minä kuuluisin, kunnes ymmärrettäisiin syy ja minut erotettaisiin joukosta. Hän sanoi, ettei minulla ole mitään osaa uskovaisten kanssa.»

»Minkä suuren synnin olet tehnyt, poikani?» kysyi erakko. »Totisesti sen täytyy olla kauhea, koska sinulle on voitu antaa sellainen tuomio.»

»Olen tehnyt syntiä, isä», vastasi nuorukainen, »olen ollut nuori ja seikkailunhaluinen, ja tietysti rikkonut. Mutta minä olen tunnustanut syntini ja koettanut hyvittää sen. Olen taipunut kirkon tuomioon, tehnyt parannuksen ja saanut synninpäästön. Ei se ole se mikä estää minun matkaani.»

»En minä sitä luullutkaan», vastasi erakko miettivästi, »sinun otsasi on liian puhdas ja kirkas. Etkä sinä halua tähän taisteluun itse taistelun ja seikkailujen takia? Sinä tiedät, että joka antautuu tällaiseen taisteluun, hänen täytyy myöskin etsiä totuutta ja palvella vanhurskautta puhtain sydämin ja vilpittömin tahdoin. Sinä tiedät sen, eikö niin?»

»Isä, minä tiedän sen ja minä tahdon sitä», vastasi Enrico. »Ei sekään estä minun matkaani.»

Silloin alkoi erakko puhua hänelle monista vaivoista ja vaaroista, jotka odottivat, pettymyksistä, joita tulisi olemaan legio, nöyrästä palvelemisesta, mikä ehkä tuntuisi vaikealta siitä, joka oli tottunut olemaan palveltavana. Mutta hän näki nuorukaisen valmiina kaikkeen.

Sitten hän kysyi, mitä palkkaa tämä odotti. Ehkäpä turhamainen kunnian ja maineen halu veti nuorukaista näihin uhrauksiin. Mutta ei näinkään ollut asian laita.

Erakko ei kysynyt enää. Hän katsoi syvälle nuorukaisen silmiin, ja tämä kohtasi rohkeasti hänen katseensa. Sitten hän kohotti kätensä käskevästi viitaten ja sanoi:

»Mutta ethän edes tiedä, minkätähden pappi kielsi minulta valkoisen ristin», huudahti hän, »sinähän et tiedä… »

»Minun ei tarvitse tietää», vastasi erakko, »mutta jos haluat, niin kerro.»

»Minä en ole oikeauskoinen», sanoi Enrico hiljaa ja tarkasteli tuskaisesti sanojensa vaikutusta. »On paljon, mitä en voi uskoa. Lapsena elin milloin metsässä ja niityillä ja tarkkasin siellä Jumalan ihmeitä, milloin istuin isäni jalkojen juuressa ja kuuntelin, kun hän kertoi suurten miesten ajatuksista. Ne olivat ihmeellisiä ja ihania ajatuksia, tiedätkö. Sitten tahtoi äitini tehdä minusta papin, ja minä menin luostariin ja luin ja opin. Ne olivat myöskin ihmeellisiä ajatuksia ja ihania ajatuksia. Mutta en voinut saattaa opintojani loppuun saakka. Minun täytyi päästä pois sieltä. Oli paljon sellaista, mikä näytti minusta valheelta, ja paljon muuta, mikä oli hämärää ja pimeätä. Jumalan armohan ainoastaan voi antaa meille uskoa. Minä en saanut sitä koskaan, niin hartaasti kuin sitä rukoilinkin. Tahdoin uskoa, mutta en voinut. Silloin minun täytyi lähteä. Ja nyt, eikö kylän pappi ole oikeassa sanoessaan, ettei minunlaiseni voi olla niitten mukana, joitten avulla Jumala on hävittävä uskottomat?»

»Ei», vastasi erakko rauhallisesti, »hän ei ole oikeassa! Uskoa ei synny käskystä: Sinun pitää!»

»Mutta eikö ole niin, että meidän täytyy uskoa ikuiset totuudet?» kysyi
Enrico.

»Eivät kaikki totuudet ole ikuisia», sanoi erakko, »muutamat elävät vuoden, toiset vuosisadan. Mutta on olemassa myös ikuisia totuuksia.»

»Niihin oppii uskomaan», vastasi erakko. »Elämä opettaa sitä, joka koko sielustaan etsii totuutta.»

»Mutta ne sanovat, että täytyy uskoa vaikkei ymmärräkään», jatkoi Enrico vielä epäröiden, »täytyy sisimmässään tuntea Jumalan todistukset totuudesta, huolimatta ymmärryksestä. Minä en tunne.»

»Jumalaa palvellaan tahdolla eikä tunteella», vastasi erakko. »On hyvä niille, jotka ovat oppineet kuuntelemaan todistusta sisimmässään. Ennemmin tai myöhemmin opit sinäkin sen. Ja siihen asti… »

»Niin, siihen asti?» kysyi Enrico, ja nyt näytti kuin kaikki riippuisi siitä vastauksesta, minkä hän saisi.

»Siihen asti tulee sinun koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi palvella häntä, jonka teet Herraksesi ja Mestariksesi lähtemällä tähän taisteluun. Sinä et tule kuulumaan itsellesi, vaan Hänelle, Hänen palvelijanaan ja soturinaan.»

Laskien molemmat kätensä Enricon olkapäille erakko oli hiljaa painanut hänet polvilleen. Lausuessaan viimeisiä sanoja hän piirsi sormellaan ristin nuorukaisen vasempaan käsivarteen, juuri sille kohdalle, jossa valkoista ristiä kannettiin. Ja kas, valkoinen risti ilmestyi tummalle kankaalle. Oli kuin kaksi auringonsädettä olisi yhtynyt ristiksi Enricon käsivarrelle.

Aikaisin seuraavana aamuna ratsasti satakunta miestä kylän läpi. Siinä olivat ne kylän miehet, jotka olivat päättäneet jättää kodin ja konnun, liittyäkseen suureen ristiretkeilijäin joukkoon etelässä. Rikkaat ja köyhät ratsastivat siinä vierekkäin puettuina loistaviin pukuihin ja yksinkertaisiin sarkatakkeihin. Hitaasti sujui matka, sillä kaikkien hevoset eivät olleet jaloja juoksijoita, tottuneita sotatemppuihin. Moni oli useammin kulkenut auran edessä, kuin kantanut ratsastajaa.

Ukot, naiset ja lapset seurasivat ristiretkeilijöitä ja seisoivat tupien ulkopuolella, innokkaasti vilkuttaen jäähyväisiksi. Suurin oli katselijajoukko kirkon edustalla. Siellä pysähtyi joukkue. Pappi tuli kirkon portaille esilaulajain ja kuoripoikain saattamana, ja rivi rivin jälkeen ratsasti esiin ja miehet paljastetuin päin ottivat vastaan siunauksen.

Tuli seitsemännen rivin vuoro. Sen keskustassa ratsasti Enrico ilman valkoista ristiä. Levollisena oli hän ottanut kypärin päästään ja levollisena kohtasi hän papin katseen. Mutta tämä säpsähti, ja puna kohosi hänen poskilleen.

Mitä! Eikö tämä ollut Enrico, hän, jonka täytyi jättää luostari ja papillinen kutsumus itsepäisen epäuskonsa tähden? Tuo Jumalan hylkäämä, joka, huolimatta kaikista rukouksista ja paastoista, ei ollut saanut armoa uskoa! Enrico, jolta viimeksi eilen, itse piispan käskystä, kiellettiin valkoinen risti, ja joka, tuomion saatuaan, aivan murtuneena jätti kirkon. Mistä tuli nyt tuo levollisuus? Oi, tuota julkeata! Luuliko hän voivansa pilkata kirkkoa, voivansa uhmata häntä, pappia, joka oli lukenut julki tuomion piispan nimessä? Luuliko hän? Oi, hän saa kokea kirkon valtaa!

Pappi oli heittänyt päänsä takakenoon, astunut askelen eteenpäin ja uhaten kohottanut oikean kätensä. Kaikki kansa seurasi hänen liikkeitään, ja vasta nyt huomasivat kaikki, ettei Enricolla ollut valkoista ristiä. He tunkeutuivat lähemmäksi, ihmetellen ja samalla kertaa peläten, mitä nyt tapahtuisi.

Silloin nosti Enrico vasemman käsivartensa, ja katso, auringonsäderisti loisti tummalta kankaalta niin kirkkaasti, että lähimmät hevoset nousivat takajaloilleen. Ihmisjoukko surisi hämmästyksestä ja ilosta. Tämä merkkihän todisti selvemmin kuin mikään muu, että Jumala oli ristiretkeilijäin mukana, eikä ollut ainoatakaan miestä joukkueessa, joka ei olisi tuntenut rohkeutensa kasvavan kaksinkertaiseksi.

Mutta pappi oli säpsähtänyt toisen kerran. Hänen katseensa oli kuin kiinninaulittuna Enricon käsivarteen. Hitaasti kohotti hän sen nuorukaisen kasvoihin ja näki niistä säteilevän vastaansa valoisaa luottamusta.

»Enrico», sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi mielenliikutuksesta, »sinä et tarvitse minun siunaustani. Sinä olet saanut sen, mikä on enemmän arvoista. Lähde rauhassa!»

Ilman papillista siunausta, mutta auringonsäderistin häikäisemänä, kaiken kansan riemuhuutojen tervehtimänä, ratsasti seitsemäs rivi kauas avaraan maailmaan.

VIII. KUNINGAS

Sen maan kuningas oli viisas ja hyvä kuningas, joka hallitsi oikein valtakuntaansa. Nuoruudessaan hän oli ollut hurjastelija, ja hänen seikkailuistaan ja väkivaltaisuuksistaan kerrottiin kaikenlaista. Mutta siitä hetkestä saakka, jolloin hänestä tuli kuningas, oli hän muuttanut elämäntapansa, ja nyt ei kukaan tiennyt sanoa hänestä muuta kuin hyvää. Mutta seikkailunhalun mukana oli hän kadottanut myöskin iloisuutensa. Ei kukaan ollut nähnyt hänen hymyilevän sen päivän jälkeen, jolloin hän tuli kuninkaaksi.

Eräänä päivänä tämä kuningas saapui erakon majalle useiden palvelijoiden seuraamana. He rakensivat nuorista puunrungoista ja oksista matalan risumajan lähelle erakon asuntoa. He valmistivat vuoteen kuivista lehdistä ja levittivät kuninkaan viitan sen päälle ja kantoivat majaan vaatimattomat ruokatarpeet, mitkä he olivat tuoneet mukanaan. Omin käsin ripusti kuningas norsunluisen ristiinnaulitunkuvan majan seinälle ja levitti rukousmaton sen eteen. Kun kaikki oli järjestyksessä, lähetti hän pois palvelijansa ja jäi yksin majaan.

»Ukko», sanoi hän, »aikomukseni on elää sinun tavallasi täällä metsän yksinäisyydessä jonkin aikaa. Tahdon rukoilla ja paastota, kuten sinä. Nuoruuteni syntien muisto on käynyt minulle liian raskaaksi. Janoan rauhaa, mutta olen etsinyt sitä turhaan tuolta alhaalta ihmisten joukosta. Ehkä löydän sen täältä.»

»Herra kuningas», sanoi erakko, »rauha ei asu täällä eikä siellä, se asuu ihmisessä itsessään.»

»Niin, tietysti», sanoi kuningas katsellen vanhuksen kunnianarvoisia ja rauhallisia kasvoja, »ja mitäpä antaisinkaan, jotta se asuisi minussa. Puolen valtakuntaani antaisin ilolla.»

Kuningas ei kysynyt enempää, vaan kääntyi miettivänä takaisin risumajalleen. Sekä sinä että seuraavina öinä kuuli erakko hänen levottomasti heittelehtivän vuoteellaan tai pitkien tuntien kuluessa mumisevan rukouksia, joihin sekaantui yksinäisiä, armoa anovia huutoja. Kuullessaan nuo huudot hän tiesi, että ne puristuivat äärimmäisessä hädässä olevan sielun syvyydestä.

Päivisin kuljeskeli kuningas levottomasti metsässä, joi puroista, jotka etsivät tietä jyrkänteiltä alas, ja söi kuivaa leipää sekä marjoja metsästä. Iltaisin tuli hän takaisin majalleen väsyneenä ja yhtä surullisena kuin aamulla lähtiessään. Hän heittäytyi vuoteelleen, mutta uni pakeni häntä kuten ennenkin.

Hän polvistui vastausta odottamatta luolan multalattialle, painoi katseensa maahan ja alkoi kertoa synneistään. Ne olivat raskaita syntejä, epäilemättä. Erakko teki vaistomaisesti ristinmerkin useamman kerran ripin kestäessä. Hän oli niin kauan elänyt erämaassa, että oli unohtanut ihmisten kevytmielisyyden laajuuden ja syvyyden, heidän sydämensä kovuuden ja heidän vihansa, ja hänestä näytti nyt, kuin hän katsoisi alas pohjattomaan syvyyteen. Hän ei ihmetellyt enää, ettei päivä voinut antaa kuninkaalle lepoa eikä yö unta.

»Ukko», sanoi kuningas lopetettuaan, »tee nyt, mitä moni pappi valtakunnassani on koettanut, mutta ei ole voinut. Anna minulle synninpäästö ja anna minulle oikeus unohtaa syntini!»

Silloin alkoi kuningas kerjätä ja pyytää häneltä armahdusta. Hän tahtoi tehdä kaikki, mitä erakko vaatisi, nöyrtyä kuinka syvälle tahansa, uhrata mitä tahansa. Mutta hänen täytyi nyt päästä vapaaksi velastaan.

»Herra kuningas», sanoi erakko, »ei mikään ihmisääni voi julistaa sinua vapaaksi velastasi ja antaa sinulle oikeutta unohtaa sitä. Sen voi ainoastaan Jumalan ääni.»

»Mutta minä en kuule Hänen ääntänsä», sanoi kuningas; »minä huudan, mutta hän ei vastaa.»

»Jumala ei ole suuriääninen», sanoi erakko, »hänen äänensä kuullaan vain suuressa hiljaisuudessa. Sinä luulit kuulevasi sen täällä erämaan hiljaisuudessa, mutta hiljaisuuden täytyy asua meissä sisäisesti.» Kuningas Davidin tavalla voit sinä todella sanoa: »Jumalani, päivällä minä huudan sinua, mutta en saa rauhaa. Minä olen huutanut itseni väsyksiin, ja kurkkuni on kuivunut.» Opi nyt myöskin kuningas Davidin tavalla sanomaan: »Minä tulin äänettömäksi ja hiljaiseksi, minä vaikenin surussani.» Ehkä saat vielä kuulla äänen, joka ei ole myrskytuulen kaltainen, vaan kuin hiljainen hyminä. Ehkä voit silloin kuningas Davidin tavoin riemuita: »Kun minä huusin, vastasit sinä minulle. Sinä annoit minulle rohkeutta ja sieluni sai voimaa.»

Miettiväisenä nousi kuningas polvistuneesta asennostaan ja meni takaisin majalleen.

Taas kului joku aika. Aamuisin vaelsi kuningas, kuten ennen, syvälle metsään, ja iltaisin tuli hän väsyneenä takaisin. Mutta hänen katseensa ei enää ollut epätoivoinen, ja hänen piirteensä olivat kadottaneet kovuutensa, öisin hän nukkui.

Aikaisin eräänä aamuna seisoi hän erakon luolan edustalla, valmiina lähtemään pois.

»Ukko», sanoi hän, »sinä puhuit totta. Tyhmyydessämme huudamme me ihmiset alituisesti emmekä ymmärrä kuunnella. Nyt olen minä kuullut Jumalan äänen hiljaisuudessa. Minä kuulen sen uudestaan ja uudestaan, mutta se ei ole puhetta. Se on hiljainen varmuus syntieni anteeksisaamisesta. Etkö sinä tarkoittanut juuri sitä?»

»Eivät kaikki kuule Jumalan ääntä samalla tavoin», sanoi erakko, »olkoon sinulle kylliksi, että olet kuullut sen.»

»Niin», vastasi kuningas, »se on minulle kylliksi. Olen vapaa ja saan unohtaa. Nyt palaan takaisin kuninkaantoimeeni.»

Ensimmäisen kerran näki erakko hänen hymyilevän, valoisaa, voimakasta hymyä, kuten se, joka on saanut, mitä enimmin on ikävöinyt.

Kun muutamia vuosia oli kulunut, tuli kuningas uudelleen erakon luo. Samalla tavoin kuin ensimmäiselläkin kerralla, oli hän nytkin tullut polkua ylös mukanaan muutamia palvelijoita, jotka olivat panneet kuntoon rappeutuneen risumajan ja sitten poistuneet. Kun yö saapui, meni kuningas, niinkuin edelliselläkin kerralla, erakon luolalle.

»Ukko», sanoi hän, »minä olen kuolemaan asti väsynyt. Ei kukaan tiedä, mitä kaikkea kuninkaan täytyy kestää ja mitä kuormia hänellä on kannettavanaan. On kuin tulisivat surut, huolet, vaivat ja ihmisten pahansuopuus kaksinkertaisiksi sille, joka on saanut kruunun kantaakseen. Sieluani painaa taakka, joka taivuttaa minut aina maahan saakka, enkä kohta enää jaksa enempää.»

»En koskaan unohda sitä aikaa, jonka kerran vietin täällä erämaassa, enkä rauhaa, joka silloin laskeutui sieluuni; nyt tahdon taas viipyä täällä jonkun aikaa. Ehkä Jumala kuulee minun hartaat rukoukseni ja nostaa pois kuormat, tai, ellei kaikkia, niin kuitenkin jonkun niistä, niin että minä taas voin oikaista selkäni.»

»Herra kuningas», sanoi erakko, »kun me valitamme kuormiemme painoa, niin silloin ei paras rukouksenkuuleminen ole se, että Herramme nostaa kuormat hartioiltamme.»

»Eikö ole?» sanoi kuningas. »Minä olisin tyytyväinen siihenkin rukouksenkuulemiseen, vaikkei se olisikaan paras.»

»Ehkä olisit tyytyväinen», virkkoi erakko, »ja kuitenkin tuntisit, ettei tämä rukouksenkuuleminen olisi samanlainen kuin se, jonka sait viime kerralla, ja sielusi odottaisi jotakin uutta.»

»Sinä olet ihmeellinen mies», sanoi kuningas. »Mutta sano minulle, mitä sinä tarkoitat parhaimmalla rukouksenkuulemisella!»

»Kun Jumalan käsi on meidän kanssamme ja vahvistaa hartioitamme, niin etteivät kuormat enää ole meille liian raskaita, ja kun hänen kätensä ojentaa meidän koukistuneen selkämme, niin että me, kuormamme uhallakin, kuljemme eteenpäin pystypäisinä, emmekä katsele alaspäin, vaan eteenpäin, niin se on paras rukouksenkuuleminen.»

»Sinä olet oikeassa», sanoi kuningas uneksien, »se olisi todella samanlainen rukouksenkuuleminen kuin se, jonka Iäinen soi minulle viime kerralla.»

Hän oli vaiti hetkisen ja kysyi sitten: »Kuinka voi ihminen päästä siihen, että hän tuntee Jumalan käden olevan kanssaan?»

»Jumala ei ole kovakourainen», vastasi erakko. »Niin kauan kuin ihminen itse huitoo molemmilla käsillään, ei hän tiedä mitään Jumalan kädestä. Samoin kuin hänen täytyy tulla hiljaiseksi ja kuunnella, havaitakseen Jumalan äänen, niin täytyy hänen antaa käsiensä vaipua ja odottaa, jos hän tahtoo oppia, millaista on saada tuntea Jumalan voimakkaan käden olevan kanssaan.»

Taas hän eli samaa yksinäistä elämää kuin edelliselläkin kerralla, ja kuten silloin, muuttui hän nytkin sitä mukaa kuin aika kului. Hänen vaelluksensa metsässä ei enää ollut levotonta pakenemista toisesta paikasta toiseen. Pitkät ajat hän saattoi seisoa hiljaa tarkastellen puroa, joka juoksi vuorta alas, kukkaa tai pensasta, joka oli tarrautunut kallion syrjään ja näytti etsivän ja saavan ravintonsa itse kalliosta, lintua, joka iloisesti visertäen kuljetti oksia pesäänsä. Ja kun hän jatkoi kävelyään, saattoi hän hymyillä joskus.

Aika kului, ja viikoista tuli kuukausia, ennenkuin kuningas eräänä aamuna seisoi matkavalmiina erakon luolan luona.

»Ukko», sanoi hän, »taas sinä olit oikeassa. Olen kulkenut nämä viikot odottaen. Minusta näytti, että koko luonto vakuutti minulle, että hän, joka antaa erämaan viheriöidä ja kaiken elollisen virkistyä uudelleen joka vuosi, hän antaisi myöskin minun sielulleni elämän voimia. Ja hän onkin sen tehnyt. Hänen kätensä on nyt minun kanssani. Palaan takaisin kylään. Surut, huolet ja vaivat odottavat minua. Tulee olemaan kuten ennenkin, eikä kuitenkaan kuten ennen. Nyt on selkäni suora, ja olkapääni tulevat kestämään kuorman.»

»Ja valtakuntani viholliset», jatkoi kuningas, »tulevat, kuten ennen, idästä ja lännestä, mutta minun käsivarteni on nyt jaksava heiluttaa miekkaa.»

»Ja valtakunnassani», jatkoi kuningas, »on äärettömän paljon tehtävää, ennenkuin keskinäinen rauha ja oikeus hallitsevat siellä. Paha on rangaistava ja hävitettävä ja hyvää edistettävä. Jokaisen täytyy elää rauhassa ja saada oikeutensa. Voinko minä ehkä suorittaa sen työn?»

»Herra kuningas», sanoi hän, »se työ, josta sinä nyt puhut, ei ole yhden miehen. Se ulottuu läpi aikojen. Se oli aloitettu ennen sinun syntymääsi, ja kun sinun elinaikasi on lopussa, jätät sinä sen perinnöksi toisille. Mutta sinä olet vievä sitä työtä lähemmäksi päämäärää. Olkoon se sinulle kylliksi.»

Hän sanoi jäähyväiset ja lähti. Ja erakko huomasi, että hänen askeleensa olivat lujat ja joustavat, kuin olisi hän vielä nuori mies. Hänen katseensa ei myöskään ollut suunnattuna alas — vaan eteenpäin.

Muutamia vuosia sen jälkeen sairastui kuningas ja hänelle selvisi pian, että hän eli viimeisiä hetkiään. Silloin hän lähetti sananviejän erakon luo ja pyysi häntä tulemaan.

Erakko otti sauvansa ja vaelsi alas laaksoon. Kaikkialla, minne hän tuli, hän tapasi ihmiset levottomina kuninkaan sairaudesta ja surullisina ajatellessaan kuninkaan mahdollisesti lähestyvää kuolemaa. Lukemattomia vahakynttilöitä sytytettiin ja monet rukoukset luettiin kuninkaan elämän puolesta.

Kun erakko oli saapunut kuninkaan linnaan, ohjattiin hänet heti siihen huoneeseen, jossa kuningas lepäsi vuoteellaan. Hän asettui, sauvaansa nojaten, vuoteen jalkopäähän, ja kuningas tervehti häntä kädenliikkeellä.

»Ukko», hän sanoi, »kaksi kertaa ennen elämässäni, kun olen ollut hädässä, olen etsinyt sinua. Nyt teen sen kolmannen kerran. Minun täytyy kuolla.»

»On kauheata, kun katumus syntien tähden vaivaa», mumisi kuningas; »on myöskin kauheata vaipua surujen ja vaivojen kuorman alle ja tuntea, että voimat ovat lopussa. Mutta kaikkein kauheinta on varmaankin kuolla.»

»Herra kuningas», sanoi erakko, »ehkä muistat, kun ensimmäinen kauhu jätti sinut?»

Silloin kuningas hymyili ja vastasi: »En koskaan unohda sitä päivää. Se oli silloin, kun kuulin Jumalan äänen sisimmässäni.»

»Ja mistä johtui, että sinä, suuri syntinen, voit kuulla Jumalan äänen sielussasi?» kysyi erakko taas.

»Minä opin en ainoastaan huutamaan, vaan myös olemaan hiljaa ja kuuntelemaan», vastasi kuningas, sulki silmänsä ja makasi hiljaa, ikäänkuin hän vielä kerran eläisi sen, mitä hänen oli tapana nimittää Jumalan ensimmäiseksi ihmeeksi elämässään.

»Vielä erästä seikkaa haluan kysyä sinulta», sanoi erakko. »Ehkä muistat myös, kun toinen kauhu jätti sinut?»

»En sitäkään ole unohtanut», vastasi kuningas, »se oli silloin kun minä tunsin Jumalan voimallisen käden olevan kanssani.»

»Ja kuinka voit sinä, suuri syntinen ja sellainen, jonka voimat olivat kokonaan lopussa, kuinka sinä voit tuntea Jumalan käden olevan kanssasi?» jatkoi erakko.

»Minä en oppinut ainoastaan ponnistelemaan ja taistelemaan, vaan olemaan hiljaa ja odottamaan», vastasi kuningas. Ja taas hän sulki silmänsä ja näytti vaipuneen mietiskelyyn, ikäänkuin hän uudestaan eläisi Jumalan toisen ihmeen elämässään.

»Kuningas, sinä olet kuullut Iäisen äänen ja kokenut hänen kätensä voimaa. Nyt tulet sinä näkemään hänen kasvonsa.»

»Näkemään hänen kasvonsa», toisti sairas, ja hänen jo sammunut katseensa sai uuden loisteen.

»Näkemään hänen kasvonsa. Niin, paetkoon sitten viimeinen kauhu. Sitä ei ole enää.»

»Siihen pääsemme vasta kaikkein suurimmassa hiljaisuudessa», vastasi erakko, »kun katseemme ei enää ole suunnattuna sisäänpäin itseemme, tai alaspäin suruihin ja pettymyksiin, tai eteenpäin pelättyyn tai ikävöityyn tulevaisuuteen, vaan ainoastaan ylöspäin Jumalaan. Silloin näemme me hänet.»

»Kaikkein suurin hiljaisuus», mumisi kuningas, »voiko ihminen saavuttaa sen?»

»Ei elämässä, herra kuningas», vastasi erakko. »Niin kauan kuin elämme, täytyy katseemme olla suunnattuna milloin alaspäin, milloin sisäänpäin ja useimmin eteenpäin. Kaikkein suurimman hiljaisuuden saavutamme vasta kuolemassa.»

Ja hän antoi lähettää sanan kaikkialle valtakuntaansa, ettei enää saisi uhrata eikä lukea messuja hänen elämänsä puolesta. Hän tahtoi kuolla, ja jos kerran hänen kansansa rakasti häntä, ei se estäisi häntä saamasta hänen viimeistä toivomustaan toteutetuksi.

Mutta kuninkaan huoneessa vallitsi koko päivän ja koko yön se suuri hiljaisuus, joka käy kuoleman edellä. Ja kun aamu koitti, erosi kuningas täältä rauhassa. Hänen sammunut katseensa oli suuntautunut kaukaiseen etäisyyteen, ja huulillaan hänellä oli valoisa hymy.

IX. KÄÄNTYMINEN

Eräänä päivänä tuli erakon luo muuan keski-ikäinen mies. Hän oli terve ja voimakas, ja hänellä oli hyväntahtoiset kasvot, joihin eivät suuret surut ja kuluttavat ajatukset olleet kaivaneet vakoja. Häntä rasitti kiipeäminen luolalle, aivan kuin hän koko ikänsä olisi tottunut kävelemään tasaisella maalla. Ja hänen tultuaan luolalle näytti siltä, kuin hän oikeastaan olisi ollut hämillään huomatessaan olevansa siellä. Hän kulki tänään outoja teitä, sen voi nähdä.

Erakko tervehti häntä kädenliikkeellä ja antoi himmeän katseensa silmänräpäyksen viipyä miehen kasvoissa. Mutta hän ei löytänyt niissä mitään, mikä olisi kertonut hänelle jotakin miehestä, ja niin hän käänsi taas katseensa avaruuteen. Mies tuli vielä enemmän hämilleen. Hän ei tiennyt, kuinka alkaisi.

»Sinäkö se olet, jolta voidaan kysyä kaikkea?» kysyi hän lopulta vähän kiivaasti. Eihän käynyt laatuun, että hän vain seisoi täällä ja vaikeni, kun hän nyt kerran oli kulkenut tämän pitkän matkan. »Ne sanovat kylässä, että sinulta saa kysyä, ja että sinä vastaat. Minä olin oikeastaan aikonut mennä papin luo, mutta tulinkin sensijaan tänne.»

Hän ajatteli varmaankin, että erakon pitäisi olla tyytyväinen siihen, että hän oli kävellyt tänne saakka, sensijaan että olisi mennyt kirkkoon, joka sijaitsi itse kylässä. Mutta ukko ei siltä näyttänyt. »Voithan kysyä», hän vastasi vain. »Ja voi myöskin sattua, että minä osaan vastata.»

»Niin, se on hyvin ihmeellistä», aloitti mies. Hän puhui nopeasti ja katsoi koko ajan maahan, kuin olisi hän yhäkin hämillään liikkuessaan oudolla alalla. »En oikeastaan ole ajatellut sitä, sittenkuin joskus nuorena. Minulla on kotini ja taloni hoidettavana ja aina paljon tekemistä, eikä minulla ole aikaa sellaiseen. Käynhän minä aina välistä messussa ja ripittäydyn jouluna ja pääsiäisenä ja teen muuta sellaista, mutta sehän on vallan eri asia, ja sellainenhan kuuluu sitäpaitsi enemmän naisille. Ja vaimoni huolehtii siitä enemmänkin kuin tarpeeksi. Mutta minä en luule olevani huonompi kuin muutkaan. Olen koettanut olla kunniallinen ja oikeudentuntoinen ihminen koko elämäni, niin, olen ainakin tahtonut olla sellainen. En ole tehnyt kenellekään ihmiselle vääryyttä, mikäli tiedän. Olen sellainen kuin ihmiset yleensä ovat.»

Erakko ei näyttänyt epäilevänsäkään tätä. Mutta hän ei vastannut, eikä mies siten saanut apua kertoakseen, mitä hänellä oikeastaan oli sydämellä. Hän sai aloittaa uudestaan itse, jos tahtoi päästä johonkin.

»Mutta eilen tapahtui jotakin. Veljeni palasi kotiin vierailta mailta. Emme ole nähneet toisiamme kahteenkymmeneen vuoteen, mutta kun olimme lapsia ja nuoria, emme olleet toisistamme erillään päivääkään. Leikimme ja opimme yhdessä. Meillä oli vain vuosi välillämme, niin että olimme aivankuin yhdenikäiset. Ja toisiamme me seurasimme kaikessa. Puhuimme kaikesta toisillemme, tahdoimme aina samaa ja, luulen, että ajattelimmekin samoin. Niin, tietäähän sen, minkälaista on nuoruudessa. Tahdoimme uskaltaa henkemme palvellaksemme Korkeinta ja tahdoimme palvella ihmisiäkin hänen tähtensä. Ja yhdessä me rukoilimme Jumalan Äidiltä voimaa siihen. Äiti oli opettanut meitä tekemään niin. Äiti ei ollut kuin muut, näetkös, hän tarkoitti totta joka sanalla, minkä hän opetti meille.»

Hän katsoi erakon kasvoihin, ja tämä nyökkäsi hyväksyvästi. Hän oli tullut tarkkaavaiseksi. Mies jatkoi rohkaistuneena:

»Niin, me tarkoitimme myöskin totta joka sanalla, jos nyt sellaiset lapset, kuin me silloin olimme, voivat tarkoittaa jotakin. Niin kului aika. Minun täytyi jäädä kylään ja ottaa talo, kun isä kuoli, ja sitten menin naimisiin; mutta veljeni lähti ulos avaraan maailmaan ilman mitään omaisuutta. Niin pitikin olla, sanoi hän. Ja siellä kaukana liittyi hän johonkin veljeskuntaan ja tuli Roomaan ja on ollut mukana jos jossakin. Emme ole kuulleet toisistamme sanaakaan. Ja nyt eilen hän tuli takaisin.»

»No», sanoi erakko, kun mies vaikeni. »Oliko hänellä paljon sanottavaa sinulle?»

»Oli», sanoi mies ajatuksissaan, »kyllä oli. Mutta minä en oikein ymmärtänyt. Se oli niin ihmeellistä. Hän puhui niinkuin kaksikymmentä vuotta sitten, kaikesta, mitä me silloin ajattelimme ja tahdoimme. Mutta hän ei puhunut pojan tavoin, ymmärrätkö, hän on nyt mies, paljon miehekkäämpi kuin minä. Ja sitten on vielä se ero, että nyt hän ei vain ajattele ja tahdo kaikkea sitä kaunista ja hyvää, jota mietimme siihen aikaan ja jonka ikäänkuin saimme äidiltä, vaan hän on jollakin tavoin päässyt pitemmälle. Hän on tehnyt sen, mitä ajattelimme tehdä, ja hän on sellainen, millaisia tahdoimme olla. Hän ei koskaan ole omistanut mitään eikä tahdo omistaa; hän kulkee vain ympäri ja opettaa ihmisiä olemaan hyviä. Hän kerjää rikkailta ja antaa köyhille. Ja hän ei varmaankaan ajattele mitään muuta kuin Jumalan palvelemista.»

»Pidätkö sitä hyvin ihmeellisenä?» kysyi erakko. »Sinähän itse tahdoit aivan samaa kaksikymmentä vuotta sitten.»

»Niin, sehän juuri onkin ihmeellistä», huudahti mies, ja nyt oli kaikki ujous poissa. »Kaksikymmentä vuotta sitten ajattelin ja tahdoin samaa. Me olimme samanlaisia, Jumala minua auttakoon! Ja nyt, nyt on hän se, mitä me olimme silloin, ja jotakin paljon enemmän. Hän on Jumalan palvelija, pyhimys! Ja minä, minä en edes voi häntä oikein ymmärtää. On kuin hän puhuisi kieltä, jota minä en ole kuullut kahteenkymmeneen vuoteen. Ja kuitenkin olen minä puhunut samaa kieltä. Minä olen puhunut sitä, kuuletko! Mutta nyt, nyt minä olen…»

Hän vaikeni ja etsi sanaa, joka ilmaisisi hänen ajatuksensa, mutta ei löytänyt. Silloin heilautti hän kättänsä ja lopetti lauseen umpimähkään:

Erakko hymyili melkein huomaamatta. Sitten osoitti hän tummaa pilveä heidän päittensä yläpuolella ja sanoi:

»Taivas oli eilenkin pilvessä. Luuletko, että tuo on sama pilvi, jonka me näemme tänään?»

Mies pudisti tyytymättömänä päätään. Hänestä ei ollut oikea hetki ruveta puhumaan ilmasta ja tuulesta.

»Tiedäthän, ettei pilvi pysy muuttumattomana eilisestä tähän päivään», jatkoi erakko. »Tiedät senkin, että siitä häviää jotakin sateena ja sumuna, ja että se vetää itseensä uutta kosteutta. Muuten se haihtuisi olemattomiin. Tiedät myös, että kaikki luonnossa tekee samoin. Puut pudottavat hedelmänsä ja lehtensä, ne mätänevät ja muuttuvat uudestaan maaksi, mutta samaan aikaan imee puu uusia nesteitä maasta ja uutta ravintoa ilmasta, ja runkoon muodostuu uusia vuosirenkaita ja uusia oksia ja haaroja. Kaksikymmenvuotias puu ei ole yksivuotisen taimen kaltainen. Ja kuitenkin on se sama puu.»

»Ihminen on tässä muun luonnon kaltainen», jatkoi erakko, »eikä vain meidän ruumiimme uudistu ja muutu. Sen tekee myöskin sielumme. Ei kulu vuotta, tuskin päivääkään, ettemme jätä jotakin, joka ennen oli meidän, ja omista itsellemme, mitä emme ennen omistaneet. On vain kysymys siitä, mitä jätämme ja mitä omistamme.»

»Sinä tarkoitat», mies sanoi vielä viivytellen, »että emme voi pysyä aivan sellaisina, kuin olimme kaksikymmentä vuotta sitten.»

Erakko nyökkäsi. »Minä tarkoitan», sanoi hän, »että sen, mitä sinä vähitellen olet antanut luisua käsistäsi, kaikki ne ajatukset ja tunteet, jotka te jaoitte keskenänne nuorukaisina, ne on veljesi sulkenut sieluunsa parhaimpana aarteenaan. Ja minkä hän on sulkenut pois sielustaan, huolehtimisen omasta itsestään ja osastaan tässä maailmassa, sille olet sinä avannut sisimpäsi oven. Ja se on kasvanut yhteen olentosi kanssa. Kuinka voisitte siis olla toistenne kaltaiset?»

Mies mietti hetken, mutta ei löytänyt tähän mitään vastaväitteitä. Se oli yksinkertaista ja selvää ja kuitenkin peloittavan vakavaa.

»Ukko», sanoi hän vihdoin hiljaa, »ellen olisi hankkinut itselleni taloa ja kotia ja ottanut vaimoa ja elänyt levossa ja rauhassa, jos olisin lähtenyt köyhänä ja yksinäisenä vieraisiin maihin, olisinko minä nyt… sellainen kuin hän?»

Erakko pudisti päätään. »Sitä en tiedä», hän sanoi, »toinen ihminen ei koskaan tiedä, mitä toisen täytyy tehdä ja jättää tekemättä, jottei paras, mitä hän omistaa, luisuisi hänen käsistään, ja jotta hän voisi saada jotakin uutta. Sen tietää vain hän itse.»

Taas mietti mies, ja hiljaa ja epäröiden tuli myöskin hänen seuraava kysymyksensä:

»Voisit kyllä», vastasi erakko. »Vielä tänä päivänä kärsii taivaanvaltakunta väkivaltaa, ja voimalliset repivät sen itselleen. Mutta sinä panit voimasi muuhun.»

»Niin tein», mumisi mies. »Olen puuhannut ja tehnyt työtä ja huolehtinut. Mutta en tämän hyväksi.»

»Kuinka tulee menetellä, jotta kadottaisi jotakin, mitä ennen on omistanut?»

»Sitä varten ei tarvitse tehdä mitään erikoista», vastasi erakko surumielisesti. »Tulee vain välittää siitä niin vähän, etteivät ajatukset viivy siinä ilolla. Silloin ikäänkuin siirtää sen ulkopuolelle itseään. Silloin sitä ei enää kauan omista.»

»Ja jos on jotakin pahaa, mistä tahtoisin päästä, käykö se yhtä helposti?»

»Ei aina», vastasi erakko, »mutta siitäkin vapautuu helpoimmin, jos sen ikäänkuin siirtää ulkopuolelle itseään. Ihmiset luulevat, että he pääsevät vapaiksi omasta pahuudestaan alinomaa suremalla ja pelkäämällä sitä. Kun olemme oppineet näkemään, mitä Jumalan voima voi saada aikaan heikossa ihmisessä, opimme myöskin pahan halveksimisen pyhän taidon emmekä anna sen ajattelemisen enää täyttää sieluamme. Siten voimme vähitellen kadottaa pahan, joka todella kuului meihin. Me voimme päästä aina siihen, että Herramme antaa meille oikeuden unohtaa sen tuntematta sitä omaksemme.»

»Sitä sinun tulee pitää suuressa arvossa», vastasi erakko, »niin suuressa, että sinulla aina on aikaa pysähtyä iloitsemaan, kohdatessasi sen tielläsi. Niin suuressa, ettei mikään uhraus tunnu liian vaikealta niinä hetkinä, jolloin tunnet, että on kysymyksessä joko voittaminen tai kadottaminen. Niin suuressa, että sinä uskoen, ikävöiden ja rukoillen teet sen omaksesi jokaisena elämäsi päivänä.»

Mies ei kysynyt enää. Hänen hyväntahtoiset, arkipäiväiset kasvonsa olivat saaneet miettivän ilmeen, ja hänen katseensa seurasi polkua, joka vei luolalta alas laaksoon.

»Sinä olet oikeassa, luullakseni», sanoi hän viimein, »ei voi korjata toista viljaa, jos on kylvänyt toista, se on selvää. Jos on kadottanut jotakin, saa koettaa hankkia sen takaisin, jos mahdollista. Ja jos on kulkenut väärää tietä, saa kääntyä ja kulkea eteenpäin siihen, missä hän nyt on. En näe mitään loppua sille.»

Hän katsoi ylös ja odotti vastausta, mutta erakko vain tarkasteli häntä tutkivasti. Oli kuin hän punnitsisi miestä vaa'alla, nähdäkseen, kuinka paljon tämä ymmärsi, niistä oli kysymys.

»Ja se, mitä tahtoisin omistaa, on kaukana minusta», jatkoi hän.
»Minulla ei varmaankaan ole pienintä osaa siitä.»

»Ei, sitä minun ei tarvitsisi», myönsi mies, »mutta nyt minä olen hankkiva sen. Olen saanut nähdä ikäänkuin kuvastimessa sekä sen, mitä olen, että sen, mitä voisin olla. Ja minä en tahdo… minä en voi jäädä sellaiseksi kuin nyt olen, vielä vähemmin jatkaa tällä tiellä. Täytyy löytää toinen. Mutta, Jumala minua auttakoon, en tiedä, kuinka se käy ja kuinka aloittaa.»

»Olenko minä?» huudahti mies, ja hänen äänessään kuului vilpitöntä hämmästystä.

»Se, että tänään tulit tänne kysymään ja saamaan vastauksen, oli alku. Se, että sanot: Minä tahdon, minun tulee, minun täytyy, on alku, melkein enemmän kuin alku. Uskotko, että olisit tehnyt sen muutama päivä sitten? Uskotko, että olisit tullut siihen itsestäsi?»

»Sitä en olisi», vastasi mies, ja silminnähtävä ilo valaisi hänen kasvojaan. »Etten ymmärtänyt sitä itsestäni! Mutta, jos niin on, silloinhan ei Herramme ole minua vastaan, kaikesta huolimatta! Minähän olen pettänyt kaikki kerran antamani lupaukset ja aikomukset. Ja on kuin Herramme täytyisi olla minua vastaan. Mutta hän ei ole vastaan, hän ei ole!»

Hän syventyi tähän ajatukseen ja toisti vielä kerran viimeiset sanansa.
Sitten hän riuhtaisihe äkkiä irti mietteistään ja sanoi ukolle hyvästi.

»Se tulee onnistumaan», hän sanoi. »Jos Herramme ei ole minua vastaan, vaan minun kanssani, mitä muuta tarvitaan! Sen täytyy olla kylliksi.»

Kylän pappi ei tosin olisi sanonut kääntymykseksi sitä, mitä tälle miehelle tänään tapahtui. Hän ei puhunut kuin kääntyneet eikä ollut kulkenut heidän polkujaan. Paljon siitä, mitä he tiesivät, oli hänelle vielä salaisuutta. Mutta tämä ei huolettanut erakkoa. Hän tiesi, että mies oli tehnyt täyden kääntymyksen elämänsä tiellä.

X. ENNEN AIKOJAAN SYNTYNYT

Hän ei ollut enää nuori. Kasvot olivat laihat ja kalpeat ja piirteet terävät. Hänen tummat silmänsä olivat väsyneet ja hyvin surumieliset, hänen laihat kätensä olivat pehmeät ja valkoiset kuin naisen; näkyi, että nämä kädet olivat pidelleet kauniita esineitä, mutta eivät koskaan tehneet raskasta työtä.

Hän tuli ja istuutui erakon luolan ulkopuolelle kuin odottaen. Ja erakko meni vihdoin ulos ja istuutui hänen viereensä.

Erakon ei ollut tapana hämmästyä ihmisten hänelle tekemistä kysymyksistä. Hän oli huomannut, että ihmissydän oli usein hyvin ihmeellinen. Mutta tämä kysymys, hillitysti ja hiljaa lausuttuna, yllätti hänet. Hän katsoi tutkien miestä eikä vastannut.

»Elämällä tulee kai olla tarkoitus», jatkoi mies; »kun se on kadottanut tarkoituksensa, saanee kysyä, minkätähden sitä tulee jatkaa. Kun kaikki, mitä on rakastanut ja hoitanut on kadotettu tai hävitetty, kun ei enää ole ainoatakaan ihmistä, jolle olisi tarpeellinen, minkätähden sitten elää?»

Hän istui ja katsoi eteensä, ja hänen laihat sormensa nyppivät neulasia männynoksasta, jonka hän oli ottanut maasta. Hän jatkoi:

»Sinä voit sanoa minulle, että on yhtä ja toista tehtävää maailmassa, ja että jokainen kai voi löytää jotakin työtä itselleen. Niinhän voikin, epäilemättä. Mutta minä en voi nähdä, mitä se hyödyttäisi. Yhden ihmisen työ — mitä se on? Se häviää ajan virtaan mitättömämpänä kuin pisara. Ja sinä voit sanoa, että kunkin osaltaan tulee etsiä totuutta, ja ettei ihminen koskaan tule valmiiksi siinä. Se on kyllä varmaa. Totuus pakenee aina. Se pakenee niin, ettei kannata etsiä sitä. Joskin minä käsittäisin pienen murto-osan totuutta elinkautisen ponnistuksen jälkeen — sanon jos, sillä se ei ole juuri todenmukaista — niin mitä se oikeastaan merkitsisi? En tulisi siitä sen onnellisemmaksi, eikä kukaan muukaan. Enkö voi päästä ponnistuksesta ja painaa päätäni lopulliseen lepoon?»

Hän vaikeni. Nyt putosivat viimeiset neulaset männynoksasta, ja hän istui ja piti sitä paljaana ja rumana kädessään. Hänen surullisissa silmissään paloi synkkä tuli.

»Sanot ehkä, että se on pelkurimaista», hän jatkoi matalalla äänellä. »Mutta en tiedä, minkätähden sitä kutsuttaisiin niin. Ihmisethän tavallisesti pelkäävät raukkamaisesti kuolemaa. Ja jos sodassa mennään rauhallisesti kuolemaa kohti, kutsutaan sitä urhoollisuudeksi. Toivon, että näkisin jonkun hukkuvan ja koettaessani pelastaa häntä menettäisin elämäni. Silloin myös kutsuttaisiin tekoani urhoollisuudeksi.»

Hän nauroi kovasti ja katkerasti, mutta katkaisi naurunsa ja jatkoi välittömästi:

»Mutta sano toki jotakin, ukko! Kutsu sitä raukkamaisuudeksi, jos tahdot! Sano, että se on kuolemansynti! Mutta sano toki jotakin!»

Mies katsoi hänen kasvoihinsa hämmentyneenä. Hän ei voinut löytää edes kaukaisinta yhteyttä hänen äskeisten puheittensa ja tämän kysymyksen välillä. Mutta ukon vakavat kasvot vaativat vastausta.

»Kyllä», sanoi hän viivytellen, »minä näin kerran. Se oli pieni, kuihtunut ihmiskäppyrä. Se ei voinut elää.»

»Voisimme ajatella lasta», jatkoi erakko, »joka pitäisi oloansa äidinkohdussa liian ahtaana ja sidottuna ja pimeänä. Se tahtoisi lopettaa sen olotilan. Ja se tulisi ulos väkisin ja — syntyisi ennen aikojaan.»

Mies katsoi edelleen erakon kasvoihin. Nyt hän ymmärsi. »Sinä tarkoitat… », sanoi hän.

»Lapsi ei tiedä, mitä tähän olemassaoloon sisältyy», sanoi erakko. »Sentähden olisi väkivallalla tänne tunkeutuminen, jos nyt voitaisiin ajatella lapsen tekevän jotakin sellaista, tyhmintä kaikesta. Mutta sinä et tiedä enempää siitä olotilasta, johon sinä tunkeudut, jos väkivallalla otat elämäsi. Sinusta myöskin tulee silloin ennen aikojaan syntynyt.»

Mies painoi katseensa maahan, ja hänen sormensa alkoivat taitella oksaa, jota hän piti kädessään.

»Ihminen ei ole oman elämänsä herra», jatkoi erakko. »On olemassa laki hänen yläpuolellaan, laki, jota hän ei aina ymmärrä, koska se on viisaampi kuin mitä se olisi ollut, jos hän olisi saanut määrätä. Kuinka minä sen tiedän, kysynet ehkä. Siten, kun näen kaiken, mikä vapaaehtoisesti taipuu elämän hyvän lain edessä, kasvavan ja kehittyvän, ja kaiken, mikä uhmaten nousee sitä vastaan, kukistuvan ja joutuvan turmiolle. Kaikki luonnossa taipuu, ja sinä näet, kuinka siinä on voimaa ja kauneutta, alituisesti vaihtelevaa ja alituisesti uudistuvaa elämää! Osa ihmisistä oppii kunnioittamaan elämän hyvää lakia, he oppivat ottamaan elämän vaihtelut, surut ja ilot, vaivan ja taistelun, syntymisen ja kuoleman sanantuojina, jotka Elämän Herra lähettää. He oppivat ymmärtämään sydämellä, jos kohta eivät aina järjellä. He alistuvat lain alaisiksi hiljaa ja rohkeasti, ja katso, laki osoittautuu hyväksi. He saavat jotakin, mitä eivät ennen omistaneet, ja he tulevat joksikin, mitä eivät ennen olleet.»

»Minä en ole oppinut mitään tällaista», sanoi hän vihdoin; »minä olen aina noussut vastustamaan sitä, mitä sinä kutsut elämän hyväksi laiksi, kun se on johtanut minua vastoin omaa tahtoani, kun se otti, sensijaan että olisi antanut. Minä olen noussut uhmaten ja vihaten. Ja nyt tahtoisin mieluimmin kieltää kaiken uskon ja kuuliaisuuden.»

Mies pysähtyi silmänräpäykseksi ja jatkoi sitten hitaasti ja miettien: »Sinä sanot, että minun sieluni olisi kuin tuo kuihtunut, pieni ihmiskäppyrä, jonka kerran näin, jos se nyt siirtyisi uuteen olotilaan. Minä ymmärrän, mitä sinä tarkoitat sillä. Ja ehkä niin onkin. Jos nyt on olemassa uusi olotila, sitähän ei tiedä, eikä tiedä muutakaan. Ehkä on todenmukaisinta, että sellainen on. Ja minun sieluni on niin väsynyt, melkein kuollut… ajattelen sitä juuri samanlaiseksi kuin tuo kuivettunut, pieni käppyrä oli. Ihmettelen vain, voisiko se tulla toisenlaiseksi, jos minä annan elämän lain hallita enkä omin käsin leikkaa poikki elämäni lankaa. En tiedä, kuinka tulisi käymään. Mutta sinähän vaadit enemmän kuin ruumiini elämistä.»

»Niin», vastasi erakko, »minä vaadin sinua elämään niin, että sielusi kasvaa ja kypsyy.»

»Kuihtunut sieluparkani», mumisi mies, »sekö kasvaisi ja kypsyisi! Se on mahdotonta, kuuletko, mahdotonta! En edes tiedä, onko sielustani enää mitään jäljellä. Elämä on kohdellut sitä niin julmasti.»

»Silloinhan oli totta, mitä sanoin, että sen, joka vihaten ja uhmaten nousee elämän lakia vastaan, sen se murtaa», sanoi erakko. »Sinä itse todistat sanani todeksi. Nyt sinun tulee ruveta kunnioittamaan ja rakastamaan elämän lakia. Sinun täytyy vapaaehtoisesti taipua sen alle ja sinä tulet todistamaan, että se on hyvä. Sinun sielusi on kasvava ja kypsyvä.»

»Rakastamaan ja kunnioittamaan», toisti mies katkerasti. »Et tiedä, mitä pyydät. Voiko rakastaa ja kunnioittaa sitä, mikä on julmaa ja tarkoituksetonta, mikä ottaa kaiken?»

»Jos elämä on ottanut kaiken», sanoi erakko hiljaa, »niin on kai se kuitenkin ensin antanut. Rakastitko ja siunasitko sinä elämää, kun se antoi?»

Mies mietti hetken, mutta pudisti sitten päätään. Ei, sitä hän ei ollut tehnyt.

»Ja oletko sitten aivan syytön siihen, että kadotit?» kysyi erakko edelleen. »Onko se, mitä olet kadottanut, jättänyt jälkeensä ainoastaan valoisia ja hyviä muistoja? Jos niin olisi, et sinä surisi niin katkerasti, kuin nyt suret. Mutta jos muistot ovat pimeitä, liittyy niihin jonkinlainen syyllisyydentunne, eikö totta? Jotakin omasta syyllisyydestäsi. Ja jos olemme syyllisiä, ei ole aivan tarkoituksetonta, että saamme kaivata ja kärsiä.»

Mies istui kauan pää painuneena ja katse maassa. Myöskin erakko vaikeni. Oli tullut hämärämpi, ja he voivat tuskin erottaa toistensa piirteitä. Vihdoin nousi mies.

»Ajattelin kyllä tänne tullessani», sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi, »että sinä tahtoisit pakottaa minut elämään. Minä luulin sinun sanovan, että henkensä ottaminen on kuolemansynti, jota ei saisi anteeksi. Mutta sitä sinä et ole sanonut.»

»Synti on harvoin joku määrätty teko», sanoi erakko. »Syntiä on elää alemmalla tasolla kuin pitäisi ja voisi. Lopettaa elämänsä on pienempi synti kuin se, että on elänyt ja jatkuvasti elää, niin että tulee tahtoneeksi tehdä sellaista.»

Mies nyökkäsi. »Ymmärrän, että niin ehkä on», hän sanoi. »Sinä olet saanut minut siihen, mihin tahdoit. Tulen elämään. En voi muuta. Näen edessäni sen kuihtuneen, pienen ihmisolion. Ensimmäisen kerran taivun vapaaehtoisesti sen alle, mitä sinä kutsut elämän laiksi. Teen sen raskain sydämin. Mutta kuitenkin. Onko siitä mitään hyötyä, ehkä? Voiko siitä tulla mitään enää?»

»Niin», sanoi erakko, »sinä olet nyt lain alla, tuon hyvän lain. Se ei enää ole sinua vastaan, vaan sinun kanssasi. Sinä tulit tänne ylös kuin sellainen, joka uhmaten taistelee lakia vastaan, sinä palaat takaisin liitossa sen kanssa. Etkö ymmärrä, että se muuttaa kaiken?»

Mies seisoi miettien. Sitten alkoi hän kävellä alas polkua, hyvästiä sanomatta. Erakko seisoi ja katseli hänen jälkeensä.

XI. SAIRAUS

Kuumana kesäpäivänä, juuri puolenpäivän aikaan, kun erakko oli vetäytynyt luolaansa vilvoitellakseen, ilmestyi lapsi sen aukolle. Hän oli paljain jaloin ja paljain päin. Vaaleat hiukset riippuivat kauniisti järjestämättöminä kiharoina aina vyötäisille saakka. Hänen pukunsa oli yksinkertainen ja haalistunut. Ihmetellen hän seisoi ja katseli vanhusta ja astui vihdoin luolaan erakon luo.

»Isoisä», sanoi hän, »sinun pitää tulla isän luo. Hän on sairas.» Ja hän lisäsi ikäänkuin selitykseksi: »Hän on aina sairas, näetkö.»

Erakko hymyili lapsen käyttämälle puhuttelusanalle. Mistä hän sen sai? Mutta täysi-ikäisethän kutsuivat häntä usein isäksi, ilman että hän tiesi sanoa, minkätähden. Se vain lankesi luonnostaan niin. Ehkä lapselle oli yhtä luonnollista sanoa häntä isoisäksi.

Pienokainen oli ojentanut hänelle kätensä. Vastaansanomatta hän otti sen, ja lapsen lämmin, pyöreä kätönen katosi hänen suureen ja suoniseen kouraansa. Toisella kädellään hän tarttui sauvaansa, ja niin alkoivat he laskeutua alas laaksoon.

Lapsi kertoi seuralaiselleen tulostaan vuorelle. Eilen oli isä sanonut, että hänellä oli yksi toivomus jäljellä elämässään, se, että saisi tavata erakon. Äiti ei voinut lähteä kotoa lehmien ja muitten eläinten tähden, eikä myöskään isän takia. Hänhän ei voinut maata yksin koko päivää, kun hän oli niin sairas. Silloin oli hän pyytänyt saada lähteä. Hän kyllä löytäisi tien ja tulisi takaisin ennen iltaa, sen hän oli luvannut. Ja äiti oli antanut suostumuksensa, ja aamulla hänet oli herätetty aikaisin, aikaisemmin kuin koskaan ennen elämässään. Hän oli saanut juustoa ja leipää pussiin ja lähtenyt matkaan. Ja hän oli löytänyt tien ja nyt saanut isoisän mukaansa. Nyt he kohta olisivat kotona, ja isä tulisi iloiseksi. Hän, joka oli hyvin sairas. Hän, joka aina oli sairas.

Erakko kuunteli lapsen puhetta niinkuin se, joka kuulee joukon asioita sanojen takaa. Vastaamalla parilla sanalla silloin ja tällöin hän sai lapsen jatkamaan.

— Kyllä, hän oli kyllä väsynyt. Mutta hän oli tottunut olemaan yksin metsässä, enimmäkseen eläinten kanssa, mutta myöskin marjoja ja risuja poimimassa. Äiti ei tahtonut paljon lähteä isän luota. Mutta toisinaan hänen täytyi. Silloin hän itse oli isän luona, ja se oli vaikeinta. Heidän tuvassaan täytyi aina olla hyvin hiljaista, eikä oikein tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Isä oli myöskin aina surullinen. Monet ihmiset olivat tulleet heidän luokseen auttaakseen isää ja he olivat iskeneet suonta ja sulattaneet lyijyä ja lukeneet rukouksia ja polttaneet vahakynttilöitä. Ja sitten he olivat sanoneet, että isä tulisi paremmaksi. Mutta hän ei tullut. Ei edes pappi, hän, joka tuli Pyhän Jumalan Äidin kuva mukanaan ja kaikki pienet kuoripojat ja suitsutusastiat ja muut voineet auttaa. Oli ollut niin paljon väkeä kulkueessa, etteivät kaikki olleet saaneet sijaa tuvassa, vaan osa oli seisonut ulkopuolella ja laulanut. Ja koko päivän oli tuoksunut suitsutukselta. Ja isä ja äiti olivat paastonneet ja rukoilleet. Mutta Jumalan Äiti ei tahtonut auttaa isää.

Hän oli puhunut pikkuvanhan vakavalla ja selvittelevällä äänellä. Viimeisen lauseen hän kuiskasi. Tässä oli selvästi salaisuus, jossa hänen lapsellinen ajatuksensa pysähtyi kuin muurin edessä. Hänen äänensä muuttui valittavaksi, kun hän toisti: »Hän on kuitenkin sairas; hän on aina sairas.»

— Ei, hän ei usein leikkinyt kylän lasten kanssa. He melusivat niin, ja oli melkein aina jotakin tekemistä kotona. Hänestä oli hauskinta olla ulkona eläinten kanssa. Puutarhassa asusti vanha siili. Kaikki olisi kyllä hyvin, ellei isä vain olisi sairas.

Hän kertoi edelleen, mutta askeleet tulivat yhä raskaammiksi. He lepäsivät tien vieressä ja söivät hänen juustoaan ja leipäänsä, jonka hän hyvin huolellisesti ja tarkasti jakoi kahteen yhtä suureen osaan. Sitten hän nukahti pää vanhuksen polvella, ja pari tuntia kului, jolloin tämä tuskin uskalsi liikahtaa, ainoastaan hiljaa tarkasteli edessään olevia lapsellisia, mutta pikkuvanhoja kasvoja.

Kun hän heräsi, jatkoivat he vaellustaan, ja oli jo myöhäinen ilta, ennenkuin he rinnakkain kulkien ehtivät kylään. Pari naista tuli ulos tuvista ja seisahtui seuraamaan heitä katseillaan, ja yksi ja toinen vastaantulija pysähtyi ja pyysi vanhukselta siunausta. Mutta useimmissa kylän tuvissa nukuttiin jo.

Vihdoin he seisoivat lapsen kodin ulkopuolella. Kiirehtien, melkein riemuiten oli tyttö vienyt ukon portaitten eteen. Mutta kun äiti tuli siinä heitä vastaan, sanoi hän vain:

»Isä», sanoi hän hiljaa, »olkoon tulosi tähän surun huoneeseen siunattu.»

Hän vei erakon sisälle, tarjosi hänelle tuolin sekä vettä käsien ja jalkojen pesemiseen ja järjesti sitten melkein äänettömin liikkein matalalle pöydälle leipää, maitoa ja hunajaa illalliseksi. Vasta kun vieras oli ravinnut itsensä, alkoi vaimo puhua.

Aivan samaa, mitä lapsi oli kertonut tiellä, kertoi nyt äiti. Toisinaan olivat sanat melkein samat, nyt vain lausuttuina täysi-ikäisen ihmisen hillitymmällä, mutta samalla kertaa syvemmällä äänellä. Ja niinkuin lapsi, lopetti äitikin kertomuksensa toivottomaan:

Erakko katsoi ympärilleen. Lapsi oli oikaissut vuoteelle huoneen nurkkaan ja nukkunut, mutta hän huokasi raskaasti unissaan. Pari kekälettä savusi liedessä, ja tuvassa vallitsi puolihämärä. Ulkona oli päivän hellettä seurannut virkistävä viileys, mutta täällä sisällä tuntui ilma raskaalta ja painostavalta. Oli kuin kaikki, nokisista kattohirsistä kuluneisiin huonekaluihin saakka olisi kaikuna toistanut naisen sanat: »Se ei auttanut. Ei mikään auta.»

Erakko nousi ja astui kohti ovea, joka vei sisempään huoneeseen. Nainen avasi sen, ja hän astui sairaan luo.

Huone oli pieni ja vaatimaton. Nurkassa paloi himmeävaloinen lamppu madonnankuvan edessä. Keskellä lattiaa oli sairaan vuode ja sen toisella puolen matala penkki.

Sairas makasi siinä pakottavin jäsenin, toiset ajettuneina, toiset luonnottomasti laihtuneina. Hänen kasvonsa olivat keltaisenkalpeat ja kuihtuneet, silmänsä palavat. Katse oli suunnattuna oveen, ja niin pian kuin erakko oli astunut kynnyksen yli, pysähtyi se tämän kasvoihin, pysähtyi eikä enää kääntynyt pois niistä. Erakon silmät kohtasivat sairaan, ja he katsoivat toisiansa pitkään.

Sitten vanhus nyökkäsi, ikäänkuin ajatellen; niin, tuollaiselta täytyi sen miehen näyttää, josta hän oli koko päivän kuullut kerrottavan.

Hän istuutui matalalle rahille vuoteen toiselle puolen, ja sairas alkoi puhua. Yksitoikkoisella, kuiskaavalla äänellä ja kuitenkin harvinaisella sisäisellä voimalla kertoi hän, mitä lapsi ja nainen jo olivat kertoneet. Hän aloitti vain kaukaisemmasta ajankohdasta ja viipyi nuoruudessaan, jolloin hän ei koskaan saanut olla samanlainen kuin toiset, vaan oli aina kantanut tätä sairautta kaikkine vaivoineen. Hän kertoi nuoresta onnestaan kolmena lyhyenä vuotena, jolloin hän luuli, että terveys palaisi, ja kaikki näytti valkenevan hänelle, ja hän voitti hyvän naisen rakkauden, vaikkei hän ollut samanlainen kuin muut, meni naimisiin ja sai kodin ja lapsen. Mutta sitten oli sairaus palannut takaisin ankarampana kuin ennen, ja nyt hän oli sen vallassa ainiaaksi. Hän oli toivonut viimeiseen saakka ja koettanut kaikkea. Mutta mikään ei auttanut. Hän jäisi ainiaaksi yhtä onnettomaksi kuin nyt.

Hän puhui keskeyttämättä, ikäänkuin ennen ajatelluin sanoin. Erakko arvasi, että tämän saman hän oli toistanut melkein joka päivä jollekin toiselle ja melkein joka yö itselleen.

Hänellä, sairaalla, oli kyllä hyvin vaikeaa. Eipä ollut juuri muuta, mikä olisi niin vaikeaa kantaa kuin tämä. Sillä kaikki muut vaikeudet kohdistuivat elämän eri puoliin, mutta tällainen sairaus turmeli elämän kokonaisuudessaan ja ikäänkuin siirsi ihmisen elämän ulkopuolelle, ei kukaan muu voinut seurata sinne. Sillä toistenhan täytyi pysyä elämässä. Joskin he rakastivat, niin että olisivat tahtoneet seurata sinne, ei voinut antaa heidän tehdä sitä. Se olisi ollut samaa kuin siirtää heidätkin elämän ulkopuolelle. Ei, täytyi olla ja pysyä jossakin merkityksessä yksin.

Sairas makasi äänettä ja kuunteli. Ajattele, tässä oli mies, joka ymmärsi, kuinka vaikeaa hänen oli, mies, joka ei tullut tavallisin lohdutuksen sanoin, sellainen, joka ei ensimmäiseksi ja viimeiseksi sanonut, että hänen pitäisi olla kiitollinen, ettei ollut pahemmin, ja että hänellä kesken onnettomuuttaan oli onni omistaa vaimo, joka häntä rakasti ja vain eli hänelle. Ajattele, tässä oli mies, joka ymmärsi, että mitä tahansa he tekivät hänelle kaikessa hyvyydessään, yksin, äärettömän yksin hän oli ja pysyi.

Erakon sanoissa oli kuitenkin eräs kohta, josta hän ei oikein pitänyt. Se oli se, ettei saanut antaa kenenkään seurata itseään elämän ulkopuolelle. Olikohan hänen vaimonsa ehkä kuitenkin jollakin lailla tehnyt sen? Ja lapsi? Hän ei voinut selvittää tätä itselleen.

»Oikeastaan on ihmeellistä, että Herramme voi panna niin raskaan kuorman kuin elinkautisen sairauden, ihmisen kannettavaksi. Voi ymmärtää, että niin tehdessään uskoi hän sangen paljon siitä ihmisestä. Sillä ei koskaan voi olla Herramme tarkoitus, että sairaudesta tulisi ihmisen sielun herra ja valtias, sentähden että se sai valtaansa hänen ruumiinsa. Vielä vähemmin voi olla Herramme tarkoitus, että sairaus saisi vallita koko sen ihmisen kotia. Mutta eikö juuri tähän sairaus pyri. Jos se saisi häiritsemättä jatkaa työtään, niin se valtaisi kaikki, ihmisen ajatukset ja toiveet ja mielikuvituksen ja kyvyt. Siitä tulisi hänelle ensimmäinen ja todellisin kaikista tosiasioista, ja se aiheuttaisi, ettei mikään muu olisi oikein todellista. Niin, sillä, josta ei tule sairautensa orjaa, täytyy olla jotakin, millä vastustaa sitä. Sitenhän voidaan ymmärtää, että Herramme, antaessaan ihmiselle sairauden, jota vastaan taistella, tiesi, että tuo ihminen oli tai hänestä voi tulla voimakas sielu.»

Sairas kuunteli hiljaa. Se, mitä erakko sanoi, sopi kyllä hänen ajatusmaailmaansa. Sairaushan oli kuin kauhea hirviö, joka piti häntä vankinaan. Se otti kaikki ja muutti kaiken hyvän pahaksi. Ja ehkei se omistanutkaan vain ruumista, vaan myöskin sielun. Vaikkei hän ollutkaan sitä koskaan ennen ajatellut. Sairaus oli varmaankin ottanut haltuunsa koko hänen elämänsä. Hän oli jotakin aivan toista nyt kuin lyhyinä terveytensä päivinä. Jos hän oli rehellinen, hän tuskin tunsi itseään. Siitä tuli kuin raskas paino rinnalle. Ja hänen uskonsa? Nuorena oli hänellä ollut usko, oma uskonsa. Missä se oli nyt? Kun usko ei ollut voinut vapauttaa häntä sairaudesta, oli hän antanut sen arvottomana mennä menojaan. Se oli siis sairaus, joka vaikutti ratkaisevasti hänen uskoonsakin.

Nämä olivat uusia ajatuksia, ja hän makasi ja hautoi niitä mielessään, kääntämättä katsettaan erakosta. Vihdoin sanoi hän:

»Niin», vastasi erakko, »jos se saa vallan. Se tahtoo saada meidät pitämään itseämme, vieläpä yksin ruumistammekin ainoana tärkeänä ja huomiomme ansainneena ilmiönä. Ja se onnistuu sikäli, mitä itsekkäämmiksi, se on, mitä pahemmiksi me tulemme.»

Sairas makasi ja ajatteli taas. Niin, tämä oli toden totta. Ei ollut paljoa jäljellä nuoruuden ajatuksista, toiveista ja aikomuksista. Nyt hänellä oli vain yksi ainoa köyhä toive, se, että tulisi terveeksi. Ja hänen tiedonjanonsa ja totuuden etsimisensä? Löytyi vain yksi tieto ja yksi totuus, joka nykyjään merkitsi hänelle jotakin, se, kuinka hän voisi tulla terveeksi. Pikkumaiseksi ja itsekkääksi oli sairaus tehnyt hänet. Hänen avioliittonsa ja kotinsa oli se hävittänyt. Hänen sisimpänsä oli se täyttänyt katkeruuden ja epätoivon ajatuksella, tyhjennettyään sen kaikesta muusta. Kun hänen kuolinhetkensä kerran tulisi, kuolisi hän köyhänä ja tyhjänä, kiroten tai ivaten sitä voimaa, joka oli antanut hänen syntyä. Hän ei tiennyt, kumpaistako tekisi.

Jos se saa vallan, niin. Ei hän ollut ajatellutkaan taistella vallasta sairauden kanssa. Tahdottomana oli hän jättänyt sille kaikki, kaikki. Ja nyt hänestä tuntui, kuin sairaus-hirviö näyttäisi hampaitaan ja sanoisi hänelle: »Sinä olet antanut minulle vallan, ja minä pidän sen.»

»Antamalla sille vähemmän sijaa sielussa», vastasi erakko, »yhä vähemmän ja vähemmän. Ja sille toiselle, jolla pitäisi olla valta, sille annetaan suurempi sija, yhä suurempi ja suurempi. Niin siirtyy valta.»

»Se on meidän sisin minämme», vastasi erakko hitaasti, »se, minkä Herramme pani sieluumme silloin, kun me saimme elämän lahjan. Se, mikä tekee meidät erilaisiksi kuin muut ihmiset; mikä kätkee itseensä mahdollisuuden parhaimpaan, miksi me voimme tulla; jonka Herramme näki edessään täydellisenä ihmisenä silloin, kun me synnyimme. Juuri sillä pitää olla valta. Silloin me omistamme itsemme samalla kertaa kuin Jumala omistaa meidät, ja me Jumalan.»

Miksi hän olisi voinut tulla? Kuva toisensa perästä kulki hänen sielunsa silmien ohitse. Mitä hänestä olisi voinut tulla ihmisenä, puolisona, isänä, Jumalan ihmisenä, ellei…

Erakko nousi ja avasi ikkunaluukut. Kesäyön viileys virtasi huoneeseen, ja sairas hengitti sitä syvin siemauksin. Linnut eivät vielä olleet heränneet, niin että ulkona vallitsi suuri hiljaisuus. Mutta idässä näytti keltainen viiru ennustavan päivää.

Kun erakko tuli ulos sairaan luota, nousi tämän vaimo rukous jakkaralta, joka oli madonnankuvan edessä huoneen nurkassa. Hän oli nähtävästi viettänyt ajan rukouksessa.

Rukousnauhaa kantaen hän tuli erakkoa vastaan. Hän näytti väsyneeltä ja valvoneelta, eikä rukous ollut tuottanut hänelle sielun rauhaa.

»Isä», sanoi hän eikä huomannut sanojensa ja äskeisen hartaudenharjoituksensa ristiriitaisuutta. »Voitko sinä enemmän kuin Pyhä Jumalan Äiti on voinut?»

Erakko katsoi häneen ja sääli häntä. Näytti siltä, kuin hän ei enää jaksaisi pysyä pystyssä.

Lapsi oli herännyt, lähtenyt vuoteestaan ja kulkenut avojaloin huoneen poikki. Nyt hän seisoi ja piteli äitiä hameesta. Uni painoi vielä hänen silmäluomiaan, mutta eiliset tapaukset olivat selvinä hänen muistissaan.

Erakko katsoi vuoroin äitiä, vuoroin lasta. He olivat tehneet saman kysymyksen, molemmat omalla tavallaan.

»Oli kerran mies, jonka kimppuun hyökkäsi peloittava vihollinen», sanoi erakko hitaasti. »Ja tämä vihollinen otti haltuunsa miehen maat ja pellot ja koko hänen talonsa, hävitti hänen aseensa ja pani hänet itsensä vankeuteen. Ja sitten hän asettui vartioimaan miehen omaisuutta sotasaaliinaan ja häntä itseään sotavankina.»

»Mies ei koskaan ajatellut puolustautua tuota voimakasta vihollista vastaan», jatkoi erakko, »kaiken tämä sai. Talonsa ja kotinsa, vaimonsa ja lapsensa ja itsensäkin mies jätti ilman vastarintaa vihollisen orjaksi.»

»Mutta sitten eräänä päivänä», jatkoi erakko, »annettiin miehen ymmärtää, että niin ilman muuta ei toinen saanut olla hänen herransa. Jotenkin pitäisi hänen toki puolustautua. Ja hän tarkasteli siteitä, joilla hänet oli sidottu, ja Jumalan voimalla katkoi hän ne, toisen toisensa perästä. Hän alkoi taistella saadakseen viholliseltaan takaisin kaiken, mitä tämä oli häneltä ryöstänyt. Ja hän alkoi voittaa.»

Erakko oli puhunut sekä äidille että lapselle. Nyt hän katsoi ikkunasta keltaista juovaa, joka ennusti päivää, ja lisäsi hiljaa:

Nainen liikutti huuliaan, ikäänkuin hän toistaisi erakon sanoja. Ne löysivät vastakaikua hänen sielussaan. Oliko todella mahdollista, että uusi suunta alkaisi tänään? Eikö kaikki hänen kaipuunsa ja toiveensa olisikaan ollut turhaa? Vieläkö onnen rahtunen löytäisi tiensä heidänkin kotiinsa?

Mutta erakon sanat kuuluivat sittenkin oudoilta. Hän ei ollut ajatellut avun tulevan sillä tavalla. Hän oli odottanut ihmeen tapahtuvan ja mieluimmin kirkon siunattujen välikappaleitten kautta. Tämä oli jotakin aivan toista. Taistelu, joka alkoi… Se viittasi kauas tulevaisuuteen, ja oli tietymätöntä, voitettaisiinko siinä.

»Ei siis ole totta», mumisi hän, »se, mitä ihmiset sanovat… mitä papit sanovat, että paastot ja rukoukset… että Jumalan Äiti tekee ihmeitä…?»

Hän vaikeni hämmentyneenä ja katsoi arasti erakkoon. Hänenhän olisi pitänyt iloita siitä, mitä erakko oli sanonut, mutta hän ei voinut. Kaikki oli aivan toisin, kuin hän oli odottanut.

»Jumala kuulee rukouksemme», vastasi erakko, »Jumala antaa lahjoja ja voimia, rikkaita lahjoja, ihmeellisiä voimia. Mutta sille, jolla sielunsa pohjalla on lahja kätkettynä ja joka kuitenkin elää niinkuin ei hänellä sitä olisi; joka on saanut Jumalalta salattua voimaa, mutta ei käytä sitä, hänelle ei edes Herramme itse voi antaa enää enempää. Ei kukaan ole tullut hengellisesti rikkaaksi, ellei hän ole oppinut uskossa sanomaan: Minulla on. Ei kukaan ole tullut hengellisesti voimakkaaksi, ellei hän ole oppinut uskossa sanomaan: Minä voin.»

Nainen nyökkäsi. Tämän hän ymmärsi. Se ikäänkuin liitti tämän uuden ajatustavan hänen vanhaansa. Mutta oli vielä jotakin, joka puuttui. Kuinka kävisi sen, mikä vielä hänen noustessaan rukousjakkaraltaan oli hänen ainoa ajatuksensa? Jokin ääni hänen sydämessään sanoi, ettei hänen pitäisi kysyä tätä nyt, mutta hän ei voinut olla kysymättä. Ja niin hän työnsi sen esille:

Erakko ei vastannut, mutta lapsi teki sen hänen puolestaan. Ääneti oli tyttö kuunnellut aikuisten keskustelua. Ainoastaan osan siitä hän oli ymmärtänyt, sen että erakon sanat: »Tänään nousee mies ja aloittaa taistelunsa», koskivat isää, sen hän ymmärsi. Ja paremmin kuin sanat hän ymmärsi äänenpainon. Siinä oli ollut iloa ja voitonvarmuutta. Hän ei löytäisi sanoja tälle, mutta hän tunsi sen kuitenkin.

Nyt hän nykäisi äitiä hameesta, ja hänen äänensä oli ihmettelevä ja nuhteleva:

»Mutta, äiti, isoisähän sanoi, että isä alkaa tänään tulla samanlaiseksi kuin ennen.»

Äiti katsoi erakkoon. Saiko hän selittää hänen sanansa, niinkuin lapsi oli tehnyt?

»Sinä sen sanoit», hän virkkoi lempeästi. »Hän, jonka sielu tänään nousee taisteluun, alkaa tänään myös tulla entiseksi itsekseen. Mitä voimakkaammaksi hänen sielunsa tulee, sitä suuremman vallan saa se ruumiista. Se päivä on ehkä tuleva, jolloin hän riemuiten ottaa vastaan Herramme kädestä täyden terveyden lahjan. Mutta on myöskin mahdollista, että sen sijasta tuleekin päivä, jolloin hän on valmis antamaan Herramme käsiin ruumiillisen terveytensä, koska hän on tullut kyllin voimakkaaksi olemaan sitä vailla. Sen tietää Jumala yksin. Mutta tulkoon hän sanomaan Herrallemme joko rohkeasti uskoen: 'Minä voin olla terve, sillä uskon, että Sinä tahdot niin', tai yhtä rohkeasti alistuen: 'Minä voin olla sairas, sillä uskon, että se on Sinun tahtosi', niin kummassakin tapauksessa hän on oleva kyllin voimakas toteuttamaan sanansa. Hän on tuleva taas omaksi itsekseen. Ei vain sellaiseksi, jonka tunsit ja jota rakastit, lupautuessasi hänen omakseen, vaan sellaiseksi, miksi tiesit hänen voivan tulla, uneksiessasi kauneimmin ja tuntiessasi lämpimimmin. Eikö siinä ole kylliksi?»

»On totisesti», vastasi nainen kiireesti. »Millaiseksi niinä päivinä tiesin hänen voivan tulla… On, siinä on kylliksi.»

XII. USKOA

Muuan nainen tuli erakon luo. Hän ei ollut nuori eikä vanha. Hänen kasvonsa olivat kauniit, mutta hyvin vakavat, ja hänen liikkeensä olivat hiljaiset ja pehmeät. Näytti siltä, kuin ei hänellä koskaan olisi ollut kiirettä.

»Ukko», sanoi hän, »sinä olet onnellinen, kun voit uskoa. Kaikki, jotka voivat uskoa, ovat onnellisia. Mitä merkitsee kärsimys, kun uskoo, että sen on lähettänyt rakastava Isä? Mitä merkitsee rakkaansa kadottaminen, kun tietää, että tavataan taas haudan tuolla puolen? En ymmärrä, että ne, jotka sanovat uskovansa, voivat valitella elämäänsä. Minun mielestäni kaiken pitäisi olla helppoa heille.»

Nainen oli hetken vaiti. »Minä en voi uskoa», sanoi hän sitten yksinkertaisesti ja hiljaa.

Erakko antoi katseensa viipyä kauan hänen kasvoillaan, ikäänkuin odottaen, että hän sanoisi jotakin lisää. Mutta hän oli vaiti.

Nainen epäröi. »Toisinaan liikkuu sielussani aavistus, että parhain ja kaunein siitä, mitä ihmiset uskovat, on totta», sanoi hän. »Se tuntuu melkein varmuudelta. Minun mielestäni niin täytyy olla. Elämä olisi muuten liian vaikeaa ja liian tarkoituksetonta. Mutta se on vain kuin jotakin kaukaista, eikä siitä koskaan tule pysyväistä. Minä en kuitenkaan omista sitä, mitä aavistan, enkä tätä varmuuttakaan. Jos se olisi omani, niin ei se niin pian katoaisi.»

»Tietämisemme hengellisistä asioista», virkkoi erakko, »on toisinaan kuin peilikuva, jonka rannat ja kalliot heijastavat tunturijärveen. Ainoastaan oikein hiljaisina hetkinä on kuva syvyydessä kirkas ja selvä; silloin se voi näyttää melkein käsin kosketettavalta. Mutta tarvitaan vain tuulenpuuska tekemään kuvan epäselväksi ja vain myrsky hävittämään sen kokonaan. Mutta peilikuvaa ei olisi voinut syntyä, ellei olisi ollut todellisuutta, joka sen synnytti.»

»Jos sanoisin sinulle, että voisit voittaa uskon vuosikausia kestävillä kieltäymyksillä ja parannusharjoituksilla, paastoilla ja valvomisilla, alistuisitko silloin sellaisiin?» kysyi erakko viimein.

»Kyllä», hän vastasi epäröimättä, »jos uskoisin siten saavuttavani uskon, paastoisin ja valvoisin ja alistuisin, mihin parannusharjoituksiin sinä vain tahtoisit.» Ja hänen sanoistaan kuului, että hän oli jo kauan käynyt tätä tietä.

»Ja jos sanoisin, että sinun täytyy kärsiä paljon», jatkoi erakko, »ja sinä voisit itse valita. Minkä valitsisit?»

Erakko hymyili surullisesti hänen »jos uskoisin» sanoilleen. Hän ikäänkuin seisoi vartioimassa epäilystään.

Hän epäröi hetken, ja hänen ennestään vakavat kasvonsa tulivat vielä vakavammiksi.

»Uskonko?» kysyi hän ihmeissään, »minähän sanon ainoastaan, että tekisin kaiken tuon, jos uskoisin, että se auttaisi.»

»Sinä uskot siihen, mitä olet valmis odottamaan vuosia kestävin kieltäymyksin, minkä hyväksi olet valmis kärsimään ja uhraamaan», sanoi erakko. »Sinä uskot, että se on olemassa ja on uhrien ja kärsimyksen arvoinen. Muuten sinä et olisi valmis niihin. Sinä et tunne uskovasi, et omista uskon iloa ja voimaa, mutta itse uskon sinä omistat.»

»On», vastasi erakko, »sinun huomaamattasi sitä ja tietämättäsi kuinka, on Jumala antanut sen itää ja kasvaa sielussasi. Nyt sinulla on se. Mutta sinä olet epäillyt niin kauan, että nyt epäilet omaa uskoasi.»

»Sinun ei pidä tehdä sitä», sanoi erakko. »Usko on arka kasvi, ja sinun uskosi on hento taimi. Epäilyn jääkylmässä ilmassa voi se kuolla.»

»Sinä tahdoit paastota ja valvoa, kärsiä ja uhrata saadaksesi uskon. Sitä sinun ei tarvitse, sillä sinulla on se jo. Sinulla on se Jumalan ihana lahja. Nyt sinä et saa sitä tukahduttaa.»

Nainen seisoi hiljaa, ja hänen kasvoillensa levisi valoisa ja kaunis ilme. Mitä kauemmin hän siinä seisoi, sitä kauniimmaksi ja lämpimämmäksi muuttui hänen ilmeensä. Oli kuin erakko olisi sanonut hänelle, että hän oli äidiksi tulemassa.

Vihdoin hän katsoi erakon kasvoihin. Hänen silmissään oli kyyneleitä, mutta ne olivat ilonkyyneieitä.

»Sinun pitää uskoa omaan uskoosi», vastasi erakko. »Jos sinä kiellät sen, ei se voi elää. Sinun pitää uskoa siihen.»

Nainen painoi päänsä alas. Tällä hetkellä hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut kieltämäisillään lapsen, jota hän kantoi sydämensä alla.

Sitten hän katsoi erakkoon, kuiskasi kiitoksen ja kääntyi hiljaa pois.
Erakko näki hänen kävelevän polkua alas hitaasti ja uneksien.

KERTOMUS NUNNASTA

Kukkulalla, suuren kylän ulkopuolella, sijaitsi nunnaluostari. Sen paksuissa, harmaissa muureissa oli pieniä, pitkänomaisia ikkunoita, jotka vain säästävästi päästivät valoa sisään. Muutamat muistuttivat enemmän muurinhalkeamaa kuin oikeaa ikkunaa. Sisäpuolella sijaitsivat nunnien pienet kammiot.

Luostarin eri rakennusten välissä ja korkean muurin suojassa oli puutarha. Tänne tunkeutuivat auringon säteet aikaisesta aamusta myöhään iltaan. Ja täällä vallitsi suorastaan häikäisevä väriloisto. Ensi sijassahan piti täällä viljeltämän lääkitseviä yrttejä, mutta abbedissa tahtoi myös mielellään, että luostarin puutarha tulisi kuuluisaksi kauniista kukistaan ja harvinaisista pensaistaan ja lehtikasveistaan. Sentähden tuskin voi kyllikseen kävellä keskikesällä vastapuhdistetuilla käytävillä ja perattujen kukkasarkojen välissä. Toinen kukka koetti voittaa toisen kauneudellaan ja tuoksullaan. Ja eräässä puutarhan kulmassa tarjosivat tiheät leikatut puut vilvoittavaa varjoa yksin kuumimpana kesäpäivänäkin.

Pitkää holvikäytävää myöten voivat nunnat tulla luostarista suoraan luostarikirkon lehterille ja sieltä he kuuntelivat jokapäiväisiä juhlallisia messuja sekä pyhäpäivän vielä juhlallisempaa jumalanpalvelusta, sillä aikaa kuin ihmiset kylästä ja lähiseudusta kokoontuivat alas kirkkoon.

Eräänä päivänä tuli nuori, iloinen tyttö kirkkoon ripittäytymään. Hän oli poiminut kukkia matkansa varrelta ja laski ne eräälle penkille, samalla kuin hän meni ripitettävien paikalle papin rippituolin viereen ja antoi esiripun pudota takanaan.

Mitäpä voi tuolla viattomalla lapsella olla tunnustettavaa? Tuli ihmetelleeksi sitä, kun näki hänen lapsellisen pyöreät ja avomieliset kasvonsa.

Hänen tunnustuksensa oli myöskin pian tehty, mutta hän viipyi kuitenkin polvistuneessa asennossaan. Oli nähtävästi jotakin, jota hän tahtoi kysyä papilta.

»Kuinka voi todella palvella Jumalaa», kysyi hän viimein. »Kuulen hänen äänensä sisimmässäni ja tahtoisin antaa hänelle koko elämäni. Mutta en tiedä, kuinka sen tekisin.»

»Rupea nunnaksi», vastasi pappi. »Jätä maailma kaikkine pahoine houkutuksineen ja turhine nautintoineen. Tule ja rupea Kristuksen morsiameksi, valitse Hänet maallisen yljän sijasta. Silloin sinä todella palvelet Jumalaa.»

Pilvi kulki yli nuorten kasvojen. Hänen mielestään ei maailma suinkaan ollut paha; hän ei ollut nähnyt juuri muuta kuin hyvää ja kaunista. Ja hänellä oli paljon sukulaisia ja ystäviä, joita hän rakasti.

Mutta pappi osoitti hänelle niin vakuuttavasti kuin suinkin, että maailma oli kokonaan pahan vallassa, ja että se, joka ei vihannut isää ja äitiä ja sisaria ja veljiä, vieläpä omaa henkeäänkin, ei voinut olla Kristuksen opetuslapsi. Hän kuvasi hänelle luostarielämän ainoana turvallisena pakopaikkana pahaa vastaan ja ainoana täydellisenä Jumalanpalveluksena. Niin hyvin hän puhui, että tyttö lopulta lupasi ruveta noviisiksi.

Ja pappi iloitsi, sillä hän ymmärsi, että tämä viaton ja ehjäsydäminen neito tulisi olemaan koristuksena sille järjestölle, jonka rippi-isä hengellinen johtaja hän oli.

Jo samalla viikolla hän tuli, puettuna tavanmukaiseen valkeaan pukuun ja tukka vapaana riippuen, valmiina abbedissan saksien katkaistavaksi. Hänen äitinsä, isoäitinsä ja monet muut sukulaisensa seurasivat häntä sanoakseen hänelle viimeiset jäähyväiset, ennenkuin ristikko-ovi, joka jakoi vastaanottohuoneen kahteen osaan, sulkeutuisi ainiaaksi. Tästä lähtien näkisivät he hänet ainoastaan ristikon toiselta puolen. Ääneen itkien sulkivat he hänet syliinsä. Mutta itse hän ei itkenyt. Hänhän oli tullut tänne oppiakseen todella palvelemaan Jumalaa.

Abbedissa, joka sai mennä minne halusi, astui ristikko-ovesta nuorta tyttöä vastaan. Hänen ankarat kasvonsa muuttuivat melkein lempeiksi, kun hän näki tytön, ja hänen kätensä vapisi hiukan, kun hän rupesi leikkaamaan tytön pitkiä, kauniita hiuksia. Useimmat noviiseista vuodattivat kyyneleitä, kun tämä tapahtui, mutta nuori tyttö vain hymyili. Tämä hymyily ihmetytti abbedissaa, ja kun hän kiinnitti nunnanhunnun tytön päähän, sanoi hän:

»Sinun pitää saada uusi nimi meidän keskuudessamme. Sisar Ilo on sinun nimesi oleva.»

Ja ristikko-ovi sulkeutui, ja sisar Ilo häipyi luostarin satojen nunnien joukkoon.

Hänen päivänsä, kului, niinkuin muittenkin nunnien. Se jakautui hartausharjoituksiin ja työhön. Valmistettiin lääkkeitä puutarhan yrteistä ja riivittiin liinanukkaa haavasiteiksi. Ne lähetettiin sellaisiin luostareihin, joissa hoidettiin sairaita. Enimmin ommeltiin: hienoja, kallisarvoisia messupaitoja, käsiliinoja ja muita samanlaisia esineitä eri kaupunkien ja kylien kirkkoihin, ja myöskin ylellisyystavaroita, joita varakkaat naiset ostivat, ja jotka tuottivat luostarille paljon rahoja. Ei mistään voinut saada niin hyvin tehtyjä ja hienoja liinatavaroita kuin luostarista. Siellä ei säästetty vaivaa eikä työtä valmistettaessa esineitä, jotta saataisiin niistä oikein kauniita. Nunniahan oli paljon, ja heillä oli hyvää aikaa.

Mutta kun huomattiin, että sisar Ilolla oli väriaistia enemmän kuin toisilla ja että hän osasi käsitellä sivellintä, sai hän piirtää ja maalata isot alkukirjaimet erääseen käsinkirjoitettuun kirjaan. Se huvitti häntä, ja hän piirsi siihen pienoiskokoisena toisen kukan toisensa jälkeen kotiniityiltä. Oli melkein kuin hän olisi kulkenut niityllä ja poiminut kukkia.

Hän ikävöi päästä työhön puutarhaan, mutta sitä ei sallittu nunnille, niin hartaasti kuin he sitä halusivatkin. He saivat ainoastaan kävellä siellä iltaisin, kun päivän työt olivat, lopussa, ja toiset lähteneet sieltä. Koko päivän heidän piti pysyä luostarin muurien sisällä työssä. Ainoastaan ateriat ruokasalissa, jolloin abbedissa luki ääneen pyhimystaruja, sekä päivittäiset aamu- ja iltamessut kappelissa katkaisivat yksitoikkoisuuden.

Kaikki luostarissa pitivät sisar Ilosta, ja hän piti kaikista. Tosin olivat vanhat nunnat hyvin vakavia ja ankaria, ja nuoret usein surullisia ja ikäänkuin kärsimättömiä kaikesta ulkonaisesta hiljaisuudesta ja lempeydestä huolimatta. Mutta oli kuin sisar Ilon valoisa katse olisi voinut pehmittää ankaruuden ja muuttaa kärsimättömyyden surumielisyydeksi. Kun heidän piti kävellä juhlakulkueessa, koettivat useat nunnat päästä kulkemaan hänen rinnallaan, samoinkuin he pyrkivät istumaan hänen viereensä pöydässä ja kirkonlehterillä.

Mutta abbedissa ei ollut aina tyytyväinen sisar Iloon. Kesken työn tai aterian, niin, joskus kesken messunkin saattoi hän vajota unelmiin ja kokonaan unohtaa, missä hän oli ja mitä hänen piti tehdä. Hänen katseensa sai silloin poissaolevan ja kaukaisen ilmeen, ja kokonaisia tunteja saattoi kulua, ilman että hän ompeli pistostakaan tai maalasi ainoatakaan kirjainta. Oli tapahtunut, että hän unohti laulaa kuoron mukana tai tehdä ristinmerkin ja polvistua tavallisuuden mukaan kirkkorukousten aikana.

Kun abbedissa nuhteli häntä tästä, vastasi hän ainoastaan: »Kuuntelin
Jumalan ääntä sydämessäni. En voinut ajatella mitään muuta silloin.»

Mutta tämä tuli yhä pahemmaksi ja pahemmaksi. Ajatuksissaan ja hajamielisenä kulki sisar Ilo toisten joukossa. Ystävällinen hän oli sisarille ja nöyrä ja kuuliainen abbedissalle, mutta oli kuin hänen sielunsa olisi ollut kaukana.

Abbedissa ihan pelästyi. Mitään sellaista ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Sisar Ilo oli jo päättänyt noviisiajan ja tehnyt luostarilupauksen. Abbedissa muistutti häntä nyt siitä.

»En ymmärtänyt, mitä lupasin», sanoi sisar Ilo. »Minä tahdoin palvella Jumalaa. Mutta nyt sanoo Jumalan ääni sydämessäni, että Jumalaa voi palvella ainoastaan palvelemalla ihmisiä. Minä tahdon mennä ulos maailmaan palvelemaan ihmisiä.»

Abbedissa pelästyi yhä enemmän. Hän koetti selittää sisar Ilolle, että tämä oli vain ylpeyttä. Ymmärtäisikö hän tämän asian paremmin kuin pyhät miehet ja naiset, jotka olivat perustaneet luostarit ja koko elämänsä eläneet luostarielämää?

Ei, ei hän sitä tarkoittanut. Mutta Jumala ei varmaankaan ollut sanonut tätä heille. Hän tiesi vain, että hän oli sanonut sen hänelle.

Silloin abbedissa määräsi sisar Ilon pysymään kammiossaan kolme päivää rukoillen ja paastoten. Aivan varmaan täytyi tämän olla perkeleen tuoma harhakuva, ja tämä voitiin karkoittaa vain rukouksella ja paastolla.

Ihmeissään sisar Ilo katseli abbedissan ankaria kasvoja. Nyt ne eivät olleet ensinkään lempeät. Ja hänen äänensä kaikui kuin tuomarin ääni. Mutta hän alistui nöyrästi abbedissan tahtoon ja meni kuuliaisena puolipimeään kammioonsa.

Kolmantena päivänä kutsuttiin hänet priorin luo. Abbedissa oli keskustellut tämän kanssa, ja hänen piti nyt koettaa saada nunna luopumaan aikeestaan. Ensin puhui hän lempeästi tälle, esittäen, kuinka väärin oli edes ajatella luostarilupauksensa rikkomista. Kun se ei auttanut, alkoi hän uhata nunnaa. Hänet lähetettäisiin rankaisuluostariin, jonne vastahakoiset nunnat aina lähetettiin, ja josta ei vielä kukaan ollut palannut. Häneltä kiellettäisiin oikeus messuun ja armonvälikappaleihin. Kirkko julistaisi hänet kiroukseen.

Hän vastasi hiljaisesti, että enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä. Hän kuuli Jumalan äänen sydämessään, ja se käski hänen lähteä palvelemaan ihmisiä. Hänen täytyi tehdä se.

Priori ei tiennyt, mitä tekisi hänelle. Oli helppoa uhata, mutta ei ollut helppoa panna uhkausta täytäntöön. Eihän toki voinut lähettää rangaistusluostariin sitä, joka ainoastaan pyysi saada palvella Jumalaa sillä tavoin, kuin hänen omatuntonsa käski. Ei ainakaan priori sitä tahtonut. Hän tiesi liiankin hyvin, millaisen kohtelun alaisiksi nunnat joutuivat rankaisuluostarissa, eikä hän voinut auttaa, että tunsi pientä väristystä ajatellessaan tuon rakastettavan ja viattoman lapsen joutuvan kokemaan sellaista. Ei, hänen täytyi löytää toinen keino.

Sitten hän sanoi, että sisar Ilo saisi valvoa sen yön yksin luostarikirkossa. Jos hän sitten vielä pysyisi toivomuksessaan, saisi hän lähteä luostarista joksikin aikaa. Hän, priori, ottaa päälleen suuren vastuun myöntymällä tähän. Mutta hän tekisi sen, jotta sisar Ilo tulisi huomaamaan suuren erehdyksensä. Sisar kyllä pian ikävöisi takaisin luostariin. Mutta hän saisi lähteä kuin tottelematon, joka oli sekä abbedissan että priorin epäsuosiossa. Hänen ei sallittaisi sanoa hyvästi kenellekään nunnalle, vaan heidän annettaisiin uskoa, että hänet oli karkoitettu luostarista. Ja kun hän katuen palaisi takaisin, saisi hän alistua vaikeihin parannusharjoituksiin, voidakseen tulla otetuksi uudelleen luostariin.

Sisar Ilo kiitti prioria. Mutta hän näytti pitävän aivan luonnollisena, että priori antoi hänen lähteä. Hän meni yksinäiseen yövalvontaansa rohkeana ja iloisena, koska oli saavuttanut päämääränsä. Ja seuraavana aamuna aikaisin, ennenkuin luostarin kello vielä oli kutsunut nunnia aamuhartauteen, päästettiin hänet ulos luostarin portista, ilman että hän oli saanut sanoa kenellekään hyvästi. Mutta hän ei näyttänyt surevan sitä. Hän kiirehti alas pitkää mäkeä kylää kohti, katsomatta kertaakaan taaksensa.

Kylätielle ennätettyään hiljensi hän askeleitaan ja viimein pysähtyi.
Minne hän nyt menisi ja mitä tekisi?

Samassa kuului aivan tien vierestä matalasta talosta lapsen hiljaista itkua. Sisar Ilo meni porttikäytävään, työnsi auki erään oven ja seisoi pienessä ja pimeässä huoneessa. Siellä makasi sängyssä nainen ja hänen vieressään pieni lapsi.

Nunna meni sängyn luo ja nosti lapsen syliinsä. Se oli vasta päivän tai parin vanha. Joku oli ollut siellä eilen ja hoitanut äitiä ja lasta, mutta yön olivat he saaneet viettää yksin. Nyt itki lapsi nälkäänsä. Äidillä ei ollut maitoa antaa sille.

»Kuka olet», kysyi nainen, »voitko auttaa minua?» Ja odottamatta vastausta alkoi hän valittaa hätäänsä. Hänen itsensä oli nälkä, ja sentähden hänen rintansa olivat tyhjät. Häntä paleli, ja lapsellakaan oli tuskin mitään riepuja verhonaan.

Sisar Ilo tarkasti huonetta. Hän huomasi puukasan nurkassa, ja kohta paloi tuli takassa. Ruokaa ei ollut. Mutta hän otti korin ja ruukun, meni niityn toisella puolella olevaan taloon ja pyysi Jumalan laupeuden nimessä maitoa naiselle. Ja kun emäntä antoi sitä hänelle, kiitti hän niin valoisasti hymyillen, että emäntä tunsi sydämensä ilostuvan.

»Mikä sinun nimesi on?» kysyi emäntä. »Sisar Ilo», vastasi nunna. »Sen voi nähdä», sanoi vaimo hymyillen, »jos tarvitset vielä apua, niin tule minun luokseni.» Ja koko päivän hänestä tuntui, kuin näkisi hän edessään sisar Ilon valoisan ja iloisen hymyn.

Mutta sairas nainen nukkui heti kun hän oli saanut ruokaa ja lapsi maitoa. Ja hänen vieressään istui sisar Ilo ja ompeli pikkulapsen vaatteita omasta paidastaan, jonka hän oli riisunut päältään.

Toisinaan huokasi nainen unissaan tai säpsähti ja heräsi. »Jääthän tänne?» kuiskasi hän silloin. »Ethän lähde sillä aikaa, kun minä nukun?»

»En lähde», vastasi nunna. Hän siveli kädellään naisen hiuksia, ja tämä nukahti uudelleen.

Kun nainen voimistui, niin että jaksoi olla jalkeilla ja itse hoitaa lapsensa, oli kylässä toinen äiti, joka tarvitsi sisar Iloa. Hänen lapsensa oli sairastunut kuumeeseen, ja hänen täytyi istua sen vieressä yöt ja päivät. Sitten siellä oli vanha ukko, joka oli menossa ikuiseen lepoon. Sisar Ilo hoiti häntä ja rauhoitti häntä, kun tuska iski kyntensä hänen sieluunsa. Ja sisar sai lopuksi painaa kiinni hänen silmänsä.

Kylä oli suuri, ja monet tarvitsivat sisar Ilon apua. Mutta hän ei koskaan ollut epätietoinen, minne hänen piti mennä tai mitä hänen tuli tehdä. Hän ei etsinyt työtä, mutta työ tuli hänen luokseen.

Kerran hän oli vanhan vaimon luona, joka ei ollut erikoisen ystävällinen eikä kiitollinen saamastaan avusta. Nunna ei voinut ymmärtää, mikä teki vanhuksen alituisesti tyytymättömäksi. Vihdoin hän huomasi, että mummoa paleli kapeassa puusängyssään. Heti häh lähti ulos hankkiakseen hänelle peitteen.

Kylätiellä seisoi hän silmänräpäyksen epäröiden. Sitten meni hän rikkaan kauppiaan luo. Oli kuin, joku olisi vetänyt häntä juuri sinne. Muutenhan ei olisi voinut esittää sellaista pyyntöä kauppiaalle. Hän oli tunnettu kitsaudestaan köyhiä kohtaan, niin, oikein saituudestaan, ja tänä iltana hänellä sitäpaitsi oli tavallinen juominkinsa, jolloin jokainen tiesi, ettei ollut hyvä lähestyä häntä. Mutta sisar Ilo meni, niinkuin sanottu, kauppiaan luo.

Taloon tultuaan hän kuuli kovaäänistä puhetta, melua ja vatien ja pikarien kalinaa. Mutta hän ei epäröinyt, vaan avasi oven pitosaliin, josta hän tiesi löytävänsä kauppiaan itsensä. Tämä istui pöydän ääressä täysinäinen pikari edessään. Hän oli jo ottanut liian paljon ja joutunut sananvaihtoon pöytänaapurinsa, punakan, rotevan talonpojan kanssa. Sananvaihto oli juuri kääntymäisillään tappeluksi.

Huoneen nurkassa seisoi kauppiaan vaimo valmistamassa lisää tarjoiltavaa vieraille. Nähdessään sisar Ilon vaimo meni kiireesti häntä vastaan estääkseen häntä tulemasta sisään. Hän häpesi miehensä puolesta ja pelkäsi, että tämä olisi raaka ja karkea nunnalle. Mutta nunna työnsi hänet hiljaa sivulle, meni kauppiaan luo ja sanoi hänelle, minkätähden hän oli tullut.

Ensin tuli kauppias niin ihmeisiinsä siitä, että tämä nuori nainen uskalsi tulla hänen luokseen tällaisena iltana, jolloin kaikki tiesivät hänen haluavan olla rauhassa, ettei hän osannut sanoa mitään. Mutta sitten hän suuttui. Hän kirosi ja työnsi nunnan luotaan. Uskaltaisipa tämä vain kerjätä häneltä! Elleivät ihmiset olisi laiskoja, eivät he olisi köyhiäkään. Hän ei jaellut omaisuuttaan laiskureille.

Sisar Ilo seisoi rauhallisena paikallaan ja katsoi miestä. »Se ei ole
totta», sanoi hän kirkkaalla äänellään, ja huoneeseen tuli hiljaisuus.
»Köyhät ovat onnettomia. Ja sinun täytyy olla laupias. Kuinka luulet
Jumalan muuten voivan olla laupiaan sinua kohtaan? Sinähän tahdot, että
Jumala olisi laupias sinulle?»

Kauppias seisoi äänettä. Milloin oli joku sanonut hänelle: sinun täytyy? Tahtoisiko hän, että Jumala olisi laupias hänelle? Kyllä, sitä hän tahtoi. — Hän siveli kädellään otsaansa ja hoitamatonta tukkaansa, ikäänkuin selvitelläkseen juopumuksen sumentamia ajatuksiaan. — Niin, eihän hän ollut sellainen kuin hänen tuli olla. Jumala häntä auttakoon!

Taas siveli hän otsaansa ja kohotti hitaasti katseensa sisar Ilon kasvoihin. Noissa rauhallisissa kasvoissa oli jotakin, mikä vielä enemmän kuin sisaren sanat vaikutti häneen.

»Äiti», sanoi hän vaimolleen, ja oli kuin hän olisi hävennyt sitä, mitä nyt teki, mutta ei kuitenkaan voinut olla tekemättä. »Anna hänelle peite, sellainen lämmin, puotikamarista.»

Sisar Ilo kiitti häntä ja meni hiljaa ovelle. Mutta sulkiessaan sen hän näki, että kauppias oli vaipunut tuolille ja nojasi päätään käteensä, ikäänkuin miettien. Juoma-astian hän oli työntänyt luotaan. Ja toisetkin istuivat hiljaa.

Sinä iltana oikaisi vanhus mielihyvin itsensä uuden, lämpöisen peitteensä alle. Hän kiitteli sisar Iloa kerran toisensa perästä. Ajattele, ettei tarvitse palella! Se oli enemmän kuin kaikki muu.

Kerran kulki sisar Ilo kylätietä ihmetellen, minne Jumala nyt lähettäisi hänet. Kylänvoudin talon luona hän pysähtyi ja laski kätensä veräjän salvalle. Mutta samalla kertaa tuntui hänestä hyvin ihmeelliseltä se, että hänen pitäisi mennä sinne. Kylänvoutihan vietti suurellista elämää ja hänellä oli monta palvelijaa. Ei suinkaan häntä tarvittaisi täällä. Mutta samassa hän kuuli lapsen katkeraa itkua ja väsyneen naisäänen, joka turhaan koetti rauhoittaa lasta. Silloin hän nyökkäsi, ikäänkuin hän nyt tietäisi menevänsä oikeaan paikkaan. Hän avasi veräjän ja tuli pihalle. Nainen seisoi ikkunassa, lapsi käsivarrellaan.

»Älä tule tänne», huusi hän, »meillä on rutto talossa. Minä ja lapseni olemme sairaat. Kaikki palvelijamme ovat paenneet. Et saa tulla tänne.»

»Kyllä minä tulen», vastasi sisar Ilo ja tänä silmänräpäyksenä oli hän oikein nimensä veroinen, sillä niin loistivat hänen kasvonsa ilosta, huomatessaan tulleensa oikeaan aikaan.

»Mistä sinä aina tiedät, minne sinun pitää mennä?» kysyi sairas nainen myöhemmin päivällä, kun hän oli saanut laskeutua vuoteelleen, ja sisar Ilo istui lapsi polvellaan. »Kuinka sinä tiedät?»

»Minä kuuntelen Jumalan ääntä sisimmässäni», vastasi sisar Ilo, »ja siitä tiedän.»

Muutamia viikkoja myöhemmin kulki sisar Ilo eräänä iltana pesuvaatekori olkapäällä joen rantaan. Hän oli viime aikoina kulkenut talosta taloon. Rutto oli levinnyt, ja monet tarvitsivat häntä. Hän oli tehnyt paljon työtä ja tuskin ollenkaan nukkunut. Nyt hänen piti mennä joelle pesemään erään köyhän kodin vaatteita, kodin, jossa kaikki makasivat sairaina.

Ilta oli kaunis eikä kovin pimeä. Hän teki tulen suuren padan alle, joka oli rannalla pesijöitten käytettävänä. Odottaessaan, että pata kiehuisi, istuutui hän kivelle ja katseli joelle. Hän ajatteli luostaria ja nunnia siellä. He menivät nyt parhaillaan levolle jokainen kammioonsa.

Hän ikävöi kammiotaan tänä iltana. Hän oli niin kuolettavan väsynyt, että itse tuo häiritsemätön lepokin tuntui hänestä mitä tavoiteltavimmalta. Hänen rintaansa koski ja hänen oli vaikea hengittää. Jos hän nyt sairastuisi, niin tulisivatkohan he luostarista hakemaan häntä sinne ja hoitaisivatkohan he häntä? Ehkäpä hän saisi maata ja katsella ihanaan luostaripuutarhaan.

Ei, sitä hän ei saisi. Kuinka hän voikaan ajatella niin tyhmästi! Hänhän oli priorin ja abbedissan epäsuosiossa. Hän ei saisi koskaan enää tulla luostariin, ellei hän vakuuttaisi syvästi katuvansa lähtöään sieltä ja alistuisi vaikeihin parannusharjoituksiin. Ja hänhän ei voinut katua, että oli seurannut Jumalan ääntä sydämessään.

Hän huokasi raskaasti, nousi vaivalloisesti ja alkoi työnsä. Mutta se kävi hitaasti, ja tuli yö, ennenkuin hän märkä vaatekori olkapäällään pyrki ylös polkua, joka vei joelta kylään.

Päästyään ylös äyräälle hän horjahti. Hänen silmissään musteni, kori luisui alas olkapäältä, ja hän vaipui maahan. Verivirta syöksyi hänen huuliltaan ja värjäsi hänen pukunsa punaiseksi.

Silmänräpäykseksi vilahti tuskan ilme noilla kuolemankalpeilla kasvoilla. Mutta se väistyi sisar Ilolle ominaisen kuuntelevan ilmeen tieltä. Myöskin tänä hetkenä hän kuuli Jumalan äänen sydämessään.

Hän kuuli varmaan ihmeellisiä sanoja, sillä hänen piirteensä tasoittuivat onnelliseen hymyyn. Ilmeeseen tuli jotakin ihmettelevää. Silmät avautuivat suuriksi ja kauaskatsoviksi. Hengitys kulki huokauksina yli verisien huulien, kunnes viimeinen huokaus hiljaa nousi — ja nousi — ylöspäin.

Siinä hän makasi, pieni, laiha olento, puoleksi nojautuneena märkiin vaatteisiin. Kasvot olivat marmorinvalkeat, huntu oli liukunut sivulle, ja lyhyet hiukset, joita muuten ei koskaan näkynyt, kihartuivat kevyesti ohimoilla.

Sellaisena löysivät hänet muutamat kylän asukkaista, kulkiessaan seuraavana aamuna kylätietä. He kokoontuivat hänen ympärilleen ja itkivät ääneensä, sillä kaikki he olivat nähneet hänen tulevan ja menevän, hiljaa, lempeänä ja iloisena, ja kaikki he tiesivät, kuinka paljon hyvää hän oli tehnyt kylässä. Heistä tuntui nyt, kuin he kaikki rakastaisivat häntä.

Muutamat miehet nostivat kuolleen paareille. Naiset riistivät kukkamaistaan köyhät kukkaset, ja niin kulki surusaatto luostariin. Siellä käärittiin sisar Ilo liinoihin ja pantiin yksinkertaiseen, mustaan arkkuun. Nunnanhuntua ja rukousnauhaa hän ei saanut pitää, mutta abbedissa laski, kun ei kukaan sitä nähnyt, muutamia puutarhan kauneimpia kukkia hänen päänsä ja käsiensä päälle.

Kaikki nunnat saivat nähdä hänet siinä, kun hän makasi arkussaan, ja priori puhui heille, ennenkuin kuolinmessu luettiin. Hän sanoi, että sisar Ilo oli saanut jättää luostarin joksikin aikaa, jotta hän itse tulisi vakuutetuksi siitä suuresta synnistä, jonka hän teki aikoessaan rikkoa luostarilupauksensa. Hän, priori, oli tarkoittanut tämän ajan miettimisajaksi eksyneelle. Mutta Jumala oli ankarampi kuin ihmiset. Hänen tuomionsa oli kohdannut sisar Ilon, ennenkuin hän oli ennättänyt katuen palata takaisin. Hän oli kuollut yksin pimeänä yönä maailman epäpyhän kulkutien varrella, ilman rippiä ja synninpäästöä ja ilman viimeistä voitelua. Nyt nähtiin, kuinka vanhurskas Jumala on kuluttava tuli, jonka edessä kaikkien tulee pelätä ja vapista.

Mutta useat nunnista eivät uskoneet prioria, kun hän sanoi tämän. Ensimmäisen kerran heidän elämässään tapahtui jotakin sellaista, ja he suorastaan kauhistuivat itseään. Mutta he eivät voineet uskoa häntä. Nuo kauniit, valkoiset kasvot arkussa, kasvot, jotka vielä kuolemassakin näyttivät hymyilevän heille, eivät puhuneet tuomiosta ja rangaistuksesta. Ne kertoivat vain sanomattomasta rauhasta.

VAELTAJA.

Pienen, meren rannalla sijaitsevan kylän laidassa asui mies vaimonsa ja lapsiensa kanssa. He istuivat eräänä iltana tuvassaan ja kuuntelivat, kuinka tuuli ravisteli puita tuvan ympärillä, ja sade valui virtanaan. Kauan oli tätä huonoa säätä kestänyt eikä se näyttänyt tahtovan lakata. Lamppu, joka riippui katosta, levitti heikkoa valoa huoneeseen, ja liedellä paloi iloinen tuli. Perheenäiti oli juuri pannut vadillisen keittoa pöydälle illalliseksi ja aikoi leikata tumman leivän yhtä moneen palaseen, kuin heitä oli, jotka ottaisivat osaa tähän ateriaan. Kolme lasta seisoi pöydän vieressä katsellen äitiä innokkaasti ja nälkäisinä.

'Mies nousi ja avasi sen ja näki ulkopuolella kulkijan, joka pyysi kattoa yöksi päänsä päälle. Heti vaati mies häntä astumaan sisään, riisumaan märät vaatteet yltään ja pukeutumaan kuiviin sekä sitten istuutumaan heidän yksinkertaiseen illallispöytäänsä. Mutta näin tehdessään hän luuli miestä pyhiinvaeltajaksi, ja että hänen talonsa saisi osakseen erikoisen siunauksen sen vierasvaraisuuden tähden, jota vaeltajalle osoitettaisiin. Mutta hän huomasi pian, ettei miehellä ollut pyhiinvaeltajan pukua. Hän ei kuitenkaan näyttänyt hämmästyvänsä siitä, vaan vei vieraansa pöytään.

Mies kiitti häntä ja tervehti perheenäitiä. Hän otti vapaan tuolin ja istuutui lasten joukkoon. Ja hän hymyili heille niin iloisesti, että he unohtivat seurata katseillaan äitiä, jonka nyt täytyi leikata musta leipänsä useampaan osaan, kuin oli aikonut. Saatuaan leipäpalasensa käsiinsä he eivät huomanneet, että ne olivat pienemmät kuin tavallisesti, sillä mies vangitsi heidän katseensa.

»Olet vaeltanut pitkän matkan», sanoi perheenisä, samalla kuin hän tarjosi vieraalle kehnoa keittoa.

»Niin», vastasi mies, »olen vaeltanut pitkän matkan.» Mutta hän sanoi ne sanat, ikäänkuin olisi sanonut: 'Olen levännyt koko päivän.' Hän söi hiljaa, sanomatta enää mitään, kiitti ja nousi pöydästä toisten kanssa.

Sitten vaimo valmisti vuoteen miehelle huoneeseen, jossa he olivat aterioineet, ja itse hän meni lapsineen ja miehineen levolle sisempänä olevaan suojaan. Mutta ennenkuin he nukkuivat, kertoi vaimo miehelleen levottomuudestaan, jota hän ei voinut olla tuntematta. Mies ei varmaankaan ollut pyhiinvaeltaja. Ei hän ollut puettu eikä hän puhunut niinkuin sellainen. Hän ei ollut ottanut osaa pöytärukoukseen eikä tehnyt ristinmerkkiä. Kuka tietää, mikä hän oikein oli miehiään.

Mies rauhoitti häntä sanoen, että vieras epäilemättä oli rauhallinen kulkija. He eivät voineet kieltää häneltä yösijaa tällaisella ilmalla. Sitäpaitsi hän kyllä lähtisi aamulla.

He eivät puhuneet enempää, mutta myöskin miehen oli vaikea nukkua, siksi että hän ajatteli vierasta. Hän oli ehkä jumalaton mies, eikä ollut hyvä pitää sellaista talossaan.

Seuraavana aamuna huomattiin, että mies oli liian sairas voidakseen jatkaa matkaansa. Eilisen huonon ilman ja matkan ponnistusten johdosta hän oli selvästi sairastunut ankaraan tautiin. Hän makasi hiljaa polttavassa kuumeessa ja katseli ylöspäin, toisinaan sopertaen huulillaan sanoja, joita ei kukaan ymmärtänyt. Hän kiitti jokaisesta saamastaan palveluksesta, mutta ei pyytänyt mitään.

Vaimo kulki huoneessa valmistaen ruokaa ja toimitellen muita talousaskareita ja hoitaen sairasta, minkä osasi. Ei kukaan voinut huomata hänestä, että hän itse asiassa olisi toivonut pääsevänsä miehestä. Hänen oli vaikea voittaa pettymystään siitä, ettei tämä ollut pyhiinvaeltaja. Mutta hän oli hyvä nainen, ja sentähden hänelle oli kylliksi, että mies oli sairas, hoitaakseen häntä hyvin. Mitä pitemmälle aika kului, sitä mieluummin hän myöskin sen teki. Hänen hymyilynsä oli valoisa ja kaunis, hänen kärsivällisyytensä täydellinen. Oli ilo auttaa häntä.

Ensimmäiset vaikeat päivät, jolloin pelättiin miehen henkeä, olivat ohi, ja hän tuli paremmaksi. Hän ei nytkään sanonut paljoa, vaan antoi muitten puhua. Lapset viipyivät mielellään hänen vuoteensa vieressä, kun hän sai takaisin sen verran voimiaan, että jaksoi puuhata heidän kanssaan. Kun hän jaksoi istua vuoteessaan, kantoivat he hänelle lastuja ja katajan juuria, ja hän palmikoi heille koreja niistä. Sitten he toivat olkia, ja hän teki tohveleita ja maton. Puunpalasesta hän veisti maljan kauniine kädensijoineen, ja lusikoita ja muita hyödyllisiä esineitä muodostui niistä puunpalasista, joita he veivät hänen vuoteelleen. Mutta vielä hän oli liian väsynyt noustakseen vuoteeltaan ja useita tunteja hän makasi hiljaa, suljetuin silmin. Aika kului.

Totuttiin näkemään hänet tuvassa. Työ tuntui kevyeltä, ja toisinaan oli, kuin huolet eivät painaisi niin raskaina kuin tavallisesti. Oltiin iloisia huomaamatta, että ilo ikäänkuin säteili juuri vieraasta.

Iltaisin hän saattoi jutella kertomuksia vieraista maista, mutta ne eivät koskaan koskeneet häntä itseään. Hänestä he eivät tienneet oikeastaan mitään muuta, kuin että hänellä ei ollut vanhempia elossa, ei myöskään vaimoa eikä lapsia. Hänellä ei ollut liioin ollut taloa eikä kotia.

Melkein joka aamu aikaisin meni vaimo kylään messuun, ja sunnuntaisin mies seurasi häntä, sillä he olivat tottuneet luottamaan vieraaseen ja jättivät levollisina lapset hänen huostaansa. Kerran tuli kylän pappi tupaan, ja kaikki osoittivat hänelle suurta kunnioitusta. Ainoastaan vieras kohteli häntä samoin kuin kaikkia muita. Pappi koetti siitä huolimatta lähennellä vierasta ajatellen, että sairas voisi tarvita kirkon lohdutusta. Mutta sairas vastasi hänelle yksinkertaisesti ja suoraan, ettei hän tarvinnut mitään. Silloin pappi pettyneenä vetäytyi takaisin ja myöhemmin kysyi perheenisältä, mikä mies se oikein oli, se, jolle he olivat avanneet kotinsa. Tämä ei osannut vastata juuri mitään siihen kysymykseen, ja pappi sanoi, että ehkä olisi parasta, jos mies lähtisi pian tiehensä. He olivat tehneet hänelle, mitä heiltä voitiin pyytää, ja enemmänkin.

Seuraavana iltana vieras sanoi, että huomispäivänä hän lähtisi. Hän oli nyt noussut sairasvuoteelta ja ollut ylhäällä pari päivää. Ja hän kiitti sekä miestä että vaimoa kaikesta, mitä he olivat hänelle tehneet. Hänellä oli ollut rauhallinen ja onnellinen aika heidän kodissaan.

Kun hän sanoi sen, ei heistä tuntunut ollenkaan ihmeelliseltä, että hän sanoi sitä aikaa onnelliseksi, vaikka hän oli ollut sairaana ja yksinäisenä vieraitten luona. Heistäkin oli se aika ollut onnellinen, ja nyt, kun hän lähtisi, tulisi ihmeellisen tyhjää tuvassa.

Sitten vieras sanoi, että hän hyvin mielellään tahtoisi palkita heille jollakin tavalla kaiken heidän hyvyytensä. Mutta hän ei voinut. Hän oli köyhä vaeltaja, ilman omaisuutta. Hänellä oli ollut vain satunsa ja kertomuksensa antaa heille.

He vastasivat, ettei hänen pitäisi ajatella sitä. Joka antaa köyhälle, lainaa Jumalalle. Jumala kyllä palkitsisi heidät.

Mutta he tahtoisivat mielellään tietää, minne hän nyt aikoi suunnata kulkunsa. Ehkä hän kuitenkin menisi pyhään maahan? Ja kun he nyt kumminkin eroaisivat, voisi hän toki kertoa heille jotakin itsestään. Niin, heidän täytyi sanoa, että oli joukko asioita, jotka olivat tuntuneet heistä ihmeellisiltä. Hän oli ollut vaikeasti sairaana, eikä kuitenkaan ollut tahtonut ottaa vastaan kirkon lohdutusta. Hän ei ollut ottanut osaa rukoukseen eikä tehnyt ristinmerkkiä, kun pyhiä sanoja lausuttiin. Se kaikki oli hyvin ihmeellistä, sillä hänhän ei voinut olla jumalaton mies. Sen he olivat ymmärtäneet.

Vaimo koetti vaientaa miestänsä, mutta ei onnistunut. Papin vieraasta lausumat sanat kalvoivat häntä. Ja hän tahtoi myöskin mielellään tietää, mikä se oli, joka teki vieraan erilaiseksi kuin kaikki muut ihmiset.

»Minkätähden te teette kaikkea sitä, mitä minä en tee, mutta mitä teidän mielestänne minun tulisi tehdä?»

Kysymys tuli yllättävänä. Hänen, joka ei koskaan kysellyt, ei koskaan voitu odottaa tulevan tungettelevaksi! Mutta perheenisän kysymyksethän olivat aiheuttaneet sen.

Niin, minkätähden täytettiin velvollisuudet kirkkoa kohtaan? Olipa sekin kysymys! Tahdottiin tietysti saavuttaa rauha Jumalan kanssa. Eihän kukaan ollut sellainen kuin piti olla. Kukapa sitä olisi. Ja kun tuomion päivä kerran olisi käsissä, voisi olla tyytyväinen, että oli saanut asiansa kuntoon niin paljon kuin mahdollista. Kirkkohan antoi synninpäästön uskovaisilleen. Silloinhan sai pitää huolta, että kuului niihin.

Niin, sekin oli ihmeellinen kysymys. Sehän oli aivan kuin saisi asiansa kuntoon yhdellä kertaa. Hänelläkin oli kai jotakin sovitettavaa. Ja kun hän nyt kerran oli sellainen, joka vaelteli ympäri maata, niin voisihan hän suunnata kulkunsa sinne. Tai suuren kaupungin kirkkoon Pyhän Neitsyen kuvan luo, jonne oli vain kymmenen penikulmaa sieltä. Tai Roomaan. Kun kerran siten voitiin ansaita jotakin iankaikkisuutta varten. Niin, he olivat ajatelleet niin.

Vieras pudisti päätään. »Minä en usko niin», virkkoi hän yksinkertaisesti. »Minä uskon, että Jumala rakastaa meitä ihmisiä.» Ja hänen kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat, kun hän sanoi nuo muutamat sanat.

Niin, sitä kai hekin uskoivat. Vaikka olihan Jumala myöskin kostaja ja tuomari syntisille. Uskottomille kuluttava tuli.

Tuli hetkeksi hiljaisuus. Mutta perheenisä ei voinut lopettaa tähän. Pienin lapsista oli leikkinyt lattialla aikuisten keskustellessa. Nyt hän tuli isänsä luo, ja tämä nosti hänet syliinsä ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. Tyytyväisyydestä huokaisten lapsi nojautui isäänsä. Mies jatkoi puhettaan.

Varmasti oli Jumala kuluttava tuli. Varmasti joutui hänen tuomionsa alaiseksi se, joka kuoli synneissään. Ajattele, että kaikki luetaan! — Hän teki vaistomaisesti ristinmerkin tätä ajatellessaan. — Jos Jumala rakasti jokaista, huolimatta siitä, millainen kukin oli, mitä teki ja jätti tekemättä, niin silloinhan ei tarvinnut mitään tuosta kaikesta. Mutta niinhän ei voinut olla.

»Kyllä», kuului vieraan vastaus, »niin oli. Jumala rakasti kaikkia — aina. Hän ei voinut muuta, sillä hän oli rakkaus.» — Taas hänen kasvonsa kirkastuivat tätä sanoessa.

Mies oli vaiti, mutta pudisti päätään. Ei, hän ei voinut sitä uskoa. Olihan Jumala pyhä. Ja kaikki Jumalan rankaisutuomiot, mitä niistä tulisi ajatella?

»Niitä ei ole», kuului vastaus. »Jumala rakastaa meitä kaikkia — aina. Niinkuin sinä rakastat lastasi. Mutta kaikella rakkaudellasi et sinä voi estää, että lapsi polttaa itsensä, jos se tarttuu kädellään tuolla liedessä olevaan hiileen.»

Perheenisä puristi lapsen lähemmä itseään, osoittaen itsetiedottoman kauniilla liikkeellä suojelevaa hellyyttä. Vieras näki sen ja hymyili. »Niinkuin sinä rakastat lastasi», toisti hän.

He istuivat kaikki äänettöminä. Silloin kuului epävarma kysymys naisen huulilta. Hän oli tähän asti kuunnellut sanomatta mitään.

»Mutta etkö sinä sitten koskaan rukoile?» — »Tietysti. Niinkuin lapsi tuolla puhuu sinulle.» — »Mutta mitä? Anteeksiantoako?» — Hän ravisti päätään. Kyllä, ennen. Mutta ei nyt. Hän tiesi, että Jumala antaa anteeksi. — No, apuako sitten? Sitä» mitä hän tarvitsi vaeltaessaan? — Ei, ei juuri sitäkään. Hänhän tiesi, että Jumala huolehti hänestä — »niinkuin sinä lapsestasi» — lisäsi hän ja hymyili uudelleen. — Mutta olihan muuta rukoiltavaa. Aivan yksinkertaisesti se, että voisi tulla hyväksi. Tulla siksi, miksi Jumala tahtoi ihmisen tulevan. Ja sitten oli rukoiltava toisten puolesta, niitten, jotka olivat: onnettomia, koska eivät ymmärtäneet…

»Pelännyt? En, minähän uskon, että Jumala rakastaa ihmisiä. Silloin en voi pelätä. Hän antoi meille elämän, ja se oli jotakin hyvää. Hän antaa meille kuoleman. Sen täytyy myös olla hyvää.»

»Niin», sanoi mies. »Minä en tarvinnut sitä. Sehän ei voinut antaa minulle enempää kuin minä jo omistin.»

Ei, sitä se ei kai voinut. Mutta kuitenkin… Ja pyhiinvaellusmatka?
Oliko sekin turhaa? Eikö hänellä todellakaan ollut mitään sovitettavaa?

Ei, ei ollut mitään, mikä erotti hänet Jumalasta. Ei edes paha, mitä hän oli tehnyt. Ei edes se paha, mikä asui hänessä. Jumala rakasti häntä. Jumala rakasti kaikkia. Hän oli rakkaus.

He ymmärsivät äkkiä, minkätähden tämä mies oli erilainen kuin muut ihmiset. Ja heidän oma uskonsa, niin puhdasoppinen kuin se olikin, tuntui heistä ensimmäisen kerran köyhältä. Oli kuin he alituisesti pitäisivät tilikirjaa Meidän Herramme kanssa. He näkivät vaivaa, saadakseen niin paljon kuin mahdollista viedyksi sille puolelle, missä heidän saatavansa olivat merkityt. Mutta he tiesivät kuitenkin sisimmässään, ettei loppusumma koskaan menisi tasan. Se oli toivotonta työtä. Mutta tämä mies, hän ei laskenut. Hän oli vapaa, voimakas ja iloinen. Ja varma, niin varma, että hän voi kuolla ilman pelkoa. Ja rikas, niin rikas, että hän voi työntää luotaan kirkon aarteet.

Ja samalla he ymmärsivät, minkätähden lapset olivat viihtyneet hänen vuoteensa vieressä, ja naapurit tulleet kuuntelemaan hänen kertomuksiaan. Minkätähden heistä itsestään olivat huolet tuntuneet pienemmiltä kuin tavallista ja työ kevyemmältä, minkätähden tupa huomenna tuntuisi ihmeellisen tyhjältä.

PARATIISIN PORTILLA

Kuolemanenkeli vei erään sielun maasta avaruuteen ja laski hänet hiljaa ja varovasti paratiisin portille. Ja enkeli, joka vartioi porttia, katsoi vakavasti ja tutkien ihmissielua ja kysyi; »Mitä olet tehnyt elämässäsi, ja mitkä työt elävät jälkeesi?»

Silloin sielua vapisutti ja hän vastasi melkein kuiskaten: »Minä en oikein tiedä, mitä olen tehnyt elämässäni. Minä ymmärsin vähän ja ennätin vähän. Ei varmaankaan ole mitään töitä, jotka eläisivät jälkeeni maan päällä.»

Mutta paratiisista tuli vaeltaen toisia ihmissieluja, jotka aikaisemmin olivat jättäneet maan. Muutamat tulivat aivan tuon vastasaapuneen sielun luo ja asettuivat hänen rinnalleen. Toiset seisoivat matkan päässä. Mutta kaikki he katselivat vastatullutta sielua iloisina jälleennäkemisestä, ikäänkuin toivottaen hänet tervetulleeksi. Eräs heistä tarttui häntä käteen ja astui enkelin luo.

»Enkeli», sanoi hän, »me kaikki tunnemme tämän sielun. Hän kuului meihin, ennenkuin hän tuli tänne.»

Enkelin kasvot kirkastuivat, ja hän kysyi: »Eikö ole paratiisissa ketään, joka ei tahtoisi tavata tätä sielua, ketään, joka hänet nähdessään tuntisi sydämensä raskaaksi, muistaessaan sitä, mikä on ollut? Eikö ole ketään?»

Mutta tuntui siltä, kuin ei enkeli kuitenkaan olisi tyytyväinen. Hän kumartui ulos paratiisin portista ja kuunteli, mitä maasta kuuluisi. Ja asunnosta, josta sielu oli lähtenyt, kohosi hillitty ja hiljainen itku. Ne, jotka sielu oli jättänyt jälkeensä maan päälle, istuivat ja puhuivat keskenään poismenneestä.

»Hän rakasti meitä kaikkia», sanoivat he, »hän antoi meille niin paljon äänettömällä ymmärtämyksellään. Hänellä oli aina aikaa. Kenellä on nyt aikaa? Mutta me emme voi surra, että hän on saanut mennä pois. Hän on antanut paljon; nyt annetaan hänelle. Rakastakaamme vain toisiamme kaksinkertaisesti, sillä meistä on tullut hyvin köyhiä, sen jälkeen kuin hän ei enää ole keskellämme.»

He puristivat toistensa käsiä ja nyyhkyttivät hiljaa. Useita kulki hänen asuntonsa ohi ja omisti hänen muistolleen hyvän ajatuksen. »Sinä olit aina ystävällinen minulle», sanoi eräs. »Sinä rakastit minun lapsiani», sanoi toinen. »Jumala palkitkoon sen sinulle.» »Sinun sanasi eivät koskaan olleet pahoja ja katkeria», virkkoi kolmas. »Minä en tuntenut sinua paljon», sanoi neljäs, »mutta sinä tahdoit minun parastani. Sinä tahdoit varmaan kaikkien parasta.»

Taas kysyi enkeli: »Eikö sitten ole ketään, joka ajattelee pahaa tästä sielusta. Eikö todellakaan ole ketään?»

Silloin kääntyi enkeli sieluun, joka vielä seisoi siinä hiljaa ja arkana. Ja enkelin kasvoja kaunisti valoisa hymy:

»Ei kukaan ole tuominnut sinua», sanoi hän, »ei myöskään Jumala tuomitse sinua. Mene rauhaan!»

Ja hän astui syrjään, ja sielut, jotka olivat tulleet noutamaan vastasaapunutta, menivät hänen kanssaan paratiisin vihreitten puitten keskelle.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ERAKKO ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.