The Project Gutenberg eBook of Raudun taistelu, by Simo Eronen

Joku aika sitten pidin Viipurin suojeluskunnan klubilla esitelmäsarjan Raudun taisteluista. Kun nämä esitelmäni saivat harvinaisen lämpimän vastaanoton, innostutti se minut tarttumaan kynään ja hiukan vielä täydentelemään esitelmäselostustani. Sillä tavoin on tämä kirja syntynyt. Koko joukon vaikeuksia on tuottanut yhtenäisen selostuksen laatimiselle se seikka, että taisteluraportit Raudun tapahtumista ovat yleensä hyvin puutteelliset. Raudussa ei näet jäänyt paljon aikaa raporttien laatimiseen, aika meni tyyten tarkoin tappelemiseen. Pääpiirteissään lienee kuitenkin laatimani yleiskuvaus oikea.

Teokseen liitetyt kartat ovat piiripäällikkö, kapteeni Karimon laatimat, ja lausun tästä avustuksesta hänelle lämpimät kiitokseni. Karttojen käytöstä huomautettakoon seuraavaa: »Kartta I» antaa yleiskuvan koko taistelualueesta sekä meikäläisten suuren hyökkäyksen alussa suoritetusta kiertoliikkeestä. »Kartta H» taas esittää Raudun aseman lähimpine ympäristöineen sekä taistelun loppuvaiheiden aikana sen ympärille kierretyn saartorenkaan, meikäläisten tykistön sijoituksen ja vihollisen läpimurron sille itselleen tuhoisine seurauksineen.

Raudun tapahtumia muistelee ylpeydellä Karjalan nuorison paras osa. Jos kirjaseni jaksaisi muuallakin herättää mielenkiintoa näihin muistoihin, olisin hyvin kiitollinen.

Ennenkuin käyn varsinaiseen aineeseeni, on tarpeen muutamin sanoin valaista vapaussodan alkuviikkoina Karjalan rintamalla vallinnutta sotilaallista yleistilannetta.

Se tilanne ei ollut suinkaan mikään kehuttava. Sotatoimet, jotka Pietisen tehtaalla Viipurissa sattuneiden, tapausten jouduttamina alkoivat Karjalassa viikkoa aikaisemmin kuin Pohjanmaalla, yllättivät Karjalan suojeluskunnat jotenkin valmistumattomina. Ei ollut juuri nimeksikään sotilaskiväärejä, vielä vähemmän ampumatarpeita. Tämän vuoksi lieneekin Pohjanmaalle muodostetussa suuressa päämajassa aluksi vakavasti epäilty, kyetäänkö n.s. Vuoksen linjaa ensinkään puolustamaan vai eikö olisi viisaampaa vetäytyä kauemmaksi pohjoiseen.

Niillä miehillä, jotka helmikuun alkupäivinä ottivat Antreassa asiainhoidon käsiinsä, ei kuitenkaan, ollut vähintäkään halua luonnon luoman Vuoksen linjan ja sen mukana koko Karjalan maakunnan jättämiseen hävittävien vihollislaumojen raiskattavaksi. Kun… oli tammik. 26. ja 27. onnistuttu rohkealla yllätyksellä kaappaamaan Antrean asemalla ja Vuoksenniskalla olleet ryssien ase- ja ammusvarastot — yhteensä muutamia satoja erimallisia sotilaskiväärejä, kymmenkunta osittain rikottua konekivääriä sekä 6 lukotonta 3-tuumaista tykkiä —, niin katsottiin oltavan kyllin voimallisia käymään sotaa Viipurin punikkilaumoja ja niihin yhtyneitä ryssiä; vieläpä Pietarista tulevia apujoukkojakin vastaan, vaikkei itsellä ollutkaan aluksi sanottavia toiveita minkäänlaisen avun saannista Pohjanmaalta. Siellä Pohjanmaallakin näet vasta odoteltiin aselähetystä ja jääkärejä Saksasta, odoteltiin ankarasti, mutta niiden saapuminen viivästyi monesta syystä.

Mutta vihollinen ei viivästynyt, se kävi päälle turkasen kiukkuisesti, ja niinpä ei auttanut muu kuin käydä tappelemaan niillä vehkeillä mitä käsillä oli. Kaikki pyssyn nimeä kantavat rautaputket annettiin tappelunhaluisten miesten kouriin sitä mukaa kuin näitä miehiä vähitellen kertyi maakunnan eri kulmilta Antreaan. Vielä he saivat taskuunsa muutamia panoksia, ja niin mars tulilinjoille sen parempaa harjoitusta tai muuta äksiisiä saamatta.

Mutta ei tyydytty vain siihen, että miehiä saatiin tulilinjoille; Päätettiin hommata näiden tueksi myöskin järeämpää aseistusta. Nuo Vuoksenniskalta saadut, ryssien lukottomiksi panemat tykit lähetettiin Sortavalaan Horsman konepajalle. Sen saavutuksista tykkiteollisuuden alalla ei kyllä siihen saakka oltu suuria kuultu, mutta yhtäkaikki se kävi siekailematta tehtäväänsä käsiksi sillä tuloksella, että ensimäiset tykit jo parin päivän perästä palasivat Antreaan täysin käyttökunnossa. Ne olivat lyhytpiippuisia, varustetut korkealla, raskaalla teräsjalustalla, ne kun olivat alkuaan aiotut laivatykeiksi Saimaan vartioaluksiin. Kaiken kaikkiaan ne muistuttivat suurenpuoleista lihamyllyä, mutta antoivat äkäisen, räsähtävän äänen, joka kai aluksi olikin pääasia. Kun vielä näiden tykkien alle oli tekaistu jalakset ja nimetty tykkipäälliköt, jotka sivumennen sanoen olivat tähänastisessa elämässään käsitelleet paljon vaarattomampia vehkeitä kuin tykkejä, niin oli Karjalan armeijakunnan tykistö valmis lähtemään tulilinjoille jakaakseen siellä jalkaväen vaivat ja kunnian.

Mutta tiukalle se sittenkin otti. Miehiä tuli hitaasti rintamalle, ja aseistuksen sekä ampumatarpeiden puute alkoi tulla suorastaan huutavaksi. Kun Viipurissa liikkui huhuja Vuoksen taa kädenkäänteessä kokoontuneesta 8,000 miehen suuruisesta ja hyvin varustetusta armeijasta, niin todellisuudessa sen armeijan miesluku nousi muutamiin satoihin, ja varusteittensa kirjavuudessa se olisi voinut kilpailla minkä sattumalta sotapoluille joutuneen ryövärijoukon kera tahansa. Niinpä esim. panoksien lähettäminen joukko-osastoille tuotti sanomattomia vaikeuksia, kun samassa ryhmässäkin voi miehillä olla monenlaisia kiväärejä. Tästä oli seurauksena rintamalta yhtenään tulevat kiukkuiset haukkumiset, että on saatu »väärät patruunat», joita ei pirunkaan konstilla saada pyssyihinsä soveltumaan.

Tapella piti kuitenkin vuorokaudet läpeensä, ja yhtenään paisuivat vihollislaumat vain taajemmiksi, yhtenään tulivat niiden rynnistykset kiukkuisemmiksi.

Näissä oloissa, kun kaikki voimat täytyi ponnistaa vihollisen aisoissa pitämiseen Antrean rintamalla, jäi Ala-Vuoksen rintamaosan puolustus pakostakin hyvin puutteelliseksi. Ei siltä, ettei Antreassa olisi aivan hyvin käsitetty tämän rintamaosan tärkeätä merkitystä. Senhän käsittää kuka hyvänsä vilkaistuaan vain kerran Karjalan kannaksen kartalle. Näkeehän siltä kartalta jo ensi silmäyksellä, että Pietarin—Hiitolan rata on Venäjältä päin tulevan vihollisen käsissä hyvin vaarallinen sotatie Ylä-Vuoksen puolustuslinjan selkään.

Pietarissa oleva vihollisen sotilaallinen ylijohto ei voinutkaan tuota Pietarin—Hiitolan radan tarjoamaa houkutusta vastustaa. Hyvin pian alkoi Raudun rajalta saapua Antreaan hälyttäviä viestejä, että rajantakaisella Pietarin—Raasulin rataosalla vihollinen näytti elonmerkkejä. Huomattiin liikuskelevan sen junia ja pienempiä joukko-osastoja, joiden ilmeisenä tehtävänä oli tiedustelu pian alkavan hyökkäyksen varalta.

Niinpä siis täytyi jotakin tehdä meikäläistenkin puolella, ja tehtiin se mikä voitiin: Kiviniemeen muodostettiin harjoitusjoukko, joka sitten hiukan myöhemmin sai nimen Karjalan armeijakunnan 7:s pataljoona. Tämän joukon johtajaksi määrättiin jääkäri Veikko Läheniemi, ja oli hänen tehtävänään valvoa tapahtumain kehitystä tällä kolkalla sekä huoltaa koko Laatokan puoleisen rajan vartiointi. Aluksi ei tuo hänen komentoonsa uskottu joukko kohonnut täyteen komppaniaankaan, ja sen miesluku pääsi kasvamaan hyvin hitaasti, sillä ilmeisestä vaarasta huolimatta tuli rajapitäjien, Kivennavan, Valkjärven, Raudun ja Metsäpirtin miehinen väki alussa verrattain vastahakoisesti lippujen alle, ja muualta saapuvat apuvoimat tarvittiin viimeistä miestä myöten Antrean rintamalle.

Kaiken varoiksi annettiin Antreasta määräys, että Kiviniemen väliaikainen, puusta tehty rautatiesilta oli rikottava. Täten tahdottiin säästyä ainakin suoranaiselta yllätykseltä siltä taholta. Eihän näet vihollinen raskaine varustuksineen voisi ainakaan ensi puhaltamalla tulla Vuoksen yli ilman rautatietä.

Näemme siis pahimmassa tapauksessa valmistaudutun siihen, että rajapitäjät täytyisi Kivinientä ja Ala-Vuoksen linjaa myöten jättää vihollisen jalkoihin. Niinkään onnettomasti ei sentään käynyt.

Mutta hyvin pian saivat Kiviniemessä majailevat vartiojoukot tulikasteensa suorittaa. Helmikuun 20 päivän iltana saapui rajalla olevan Raasulin kylän parikymmenmiehiseltä suojeluskunnalta, joka, muiden pitäjäläisten nahjustellessa, esimerkiksi kelpaavalla valppaudella piti rajavartiota, hälyttävä viesti Kiviniemeen. Tämä viesti tiesi kertoa, että rajan Venäjänpuoleiselle Raasulin asemalle oli Pietarista saapunut kokonaista 40 vaunua käsittävä juna täynnä aseistettuja miehiä, pääasiallisesti venäläistä sotaväkeä, varustuksinaan m.m. useampia tykkejä ja suuri määrä konekiväärejä, joita kiireimmän kaupalla purettiin vaunuista ja järjestettiin taistelukuntoon. Pelätystä hyökkäysuhasta oli siis tulemassa tosi, ja täytyi parhaansa mukaan valmistautua sitä vastaanottamaan.

Suuren suuri ei se voima ollut, joka Kiviniemestä voitiin lähettää rajaa puolustamaan. Kaiken kaikkiaan se nousi 60 mieheen, ja oli sen johtajana räisäläläinen Antti Haikonen, joka vapaussodan edellisenä syksynä oli hyvällä menestyksellä toiminut Viipurin piirin suojeluskuntien harjoitusmestarina kierrellen maaseudulla ensimäisiä suojeluskunta-ituja kylvämässä. Kun rajalla oleva Raasulin suojeluskunta oli liittynyt Haikosen joukkoon, paisui sen miesluku yksin lukien 83 mieheen. Eikä tällä joukolla ollut edes ainuttakaan konekivääriä vihollisen kymmeniä samanlaisia vehkeitä ja lukuisaa tykistöä vastaan.

Pienuuttaan ja huonoa aseistustaan ei tämä joukko kuitenkaan pelännyt. Sisukkaasti asettui se seuraavana aamuna hämärissä ketjuun aivan rajalle, niinkuin isänmaansa maakamaraa ja kunniaa puolustamaan valmiiden miesten tuleekin tehdä.

Liian suuri oli kuitenkin heidän vastassaan ylivoima. Vihollisella oli arviolta noin 1000 miestä, ja se ryhtyi hyökkäykseen kiivaan tykki- ja konekivääritulen tukemana. Samalla se levitti hyökkäysketjunsa niin laajalle, että meikäläisten molemmat sivustat heti alussa joutuivat saartouhan alaisiksi. Hyvän aikaa kesti sentään tulista tappelua, ennenkuin meikäläiset antoivat perään ja läksivät yhä taistellen vetäytymään Raasulin kylästä. Sitä ennen ehdittiin se kuitenkin tyhjentää verrattain tarkoin, niin ettei ryöstönhaluinen vihollinen siitä suuriakaan hyötynyt.

Peräytyminen rajalta 9 km. matkan päässä olevalle Raudun rautatieasemalle saatiin suorittaa vihollisen sanottavasti häiritsemättä. Sillä näytti aluksi olevan muuta hommaa. Päästyään Raasulin kylän isännäksi; se varusti sinne päämajansa sekä levittäysi sitten toisia rajan lähettyvillä olevia kyliä ryöstämään.

Heti ensimäisen hälytysviestin tultua oli Antreasta pyydetty apuväkeä, ja saatiinkin jo 21 päivän iltana pienempi apujoukko, joka itsensä Läheniemen johdolla liittyi rajalta peräytyneisiin joukkoihin ja miehitti niiden kera Raudun aseman jääden siellä odottamaan vihollisen hyökkäystä.

Jo helmik. 22:sen iltapäivällä tekikin vihollinen ensimäisen Raudun aseman valtausyrityksen. Se oli maantietä pitkin edeten miehittänyt aseman lounaispuolella olevan Maanselän kylän ja teki rynnäkkönsä sieltä käsin.

Tämä ensimäinen rynnistys torjuttiin kuitenkin verrattain helposti, ja menestyksen rohkaisemana läksi seuraavana aamuna 40-miehinen joukko-osasto meikäläisiä Maanselän kylään häiritsemään vihollista. Kylän edustalla joutuivat he kuitenkin taisteluun vihollisen hyökkäysvalmiin ketjun kanssa ja oli heidän pakko lähteä peräytymismatkalle vihollisen seuratessa aivan kintereillä. Turvatakseen peräytymismatkan teki osa joukkueesta äkkihyökkäyksen päälletunkevaa vihollista vastaan, sai sen ketjun hajoitetuksi ja anasti konekiväärin varaosia ja ampumatarpeita kulettavan hevosen rekineen. Konekiväärinsä sai vihollinen kuitenkin pelastetuksi suureksi mielihaikeudeksi meikäläisille, joilla ei vielä ollut koko tällä rintamalla ainuttakaan sellaista asetta, kun siihen sijaan vihollisella oli niitä alustapitäen enemmän kuin se milloinkaan yhtaikaa voi taistelussa käyttää.

Mutta jo sinänsäkin meikäläisten tungettelevaisuus nostatti ryssien sisun kiehumaan, ja niinpä ne ryhtyivät oitis, meikäläisten patrullin miten kuten silmiltään hätistettyään, uuteen rynnäkköön Raudun asemaa vastaan.

Taistelusta tuli tällä kertaa ankara tosi. Vihollinen läheni Maanselästä sakean metsän suojassa, joka tällä puolen ulottuu aivan asema-alueelle asti. Tähän metsään asettui Läheniemikin miehineen ketjuun. Kaikkiaan oli hänellä käytettävissä noin 250 miestä, siihen luettuna sekin patrullijoukkue, joka oli käynyt Maanselässä vihollista härnäämässä. Vihollisen hyökkäys 16 ketju oli runsaasti 5 kilometriä pitkä ulottuen, sekä pohjoisen että etelän puolella hyvän matkaa asema-alueen ohi. Niinpä ei meikäläisten vähäinen joukko riittänytkään mihinkään sitä vastaan, ja tästä oli seurauksena, että molemmat sivustat joutuivat heti alussa saartouhan alaisiksi. Ensi kertoja tulessa olevat miehet tästä tietenkin pahasti hermostuivat, ja täytyi muiden tottuneiden johtajien puutteessa Läheniemen itsensä ehtimiseen kulkea pitkin ketjua edestakaisin miehiä rohkaisemassa.

Vihdoin onnistui vihollisen murtautua keskustassa läpi, ja alkoivat sen tiheät joukot tunkeutua meikäläisten ketjurippeiden väliin. Syntyi ankara, käsikähmää lähentelevä taistelu, joka kesti lähes 3 tuntia. Nuoret, parrattomat vapaaehtoisemme taistelivat, ensi hermostuksen mentyä ohi, kuin vanhat kokeneet sankarit. Jouduttuaan silmä silmää vasten päälletunkevan vihollisen kanssa, joka teki rynnäkköjään kovaa meteliä pitäen, kiihtyivät poikasemme aivan raivoon, eikä heitä enää tarvinnut kehotella vastaan iskemään.

Kun oikea sivustamme oli joutunut jo miltei täydellisesti saarroksiin, antoi Läheniemi sille määräyksen peräytyä metsästä asema-alueen reunaan. Peräytyminen suoritetuinkin täysin järjestyksessä, mutta kun Läheniemi tämän jälkeen läksi vasemmalle sivustalle, jossa tilanne taikoi muodostua yhtä uhkaavaksi, joutui hän keskustassa läpitunkeutuneiden vihollisten sekaan, ja nämä tietenkin kohdistivat häneen ryöppyävän kuulatuiskun. Lopulta pääsi hän sentään ehjin nahoin leikistä, mutta vain joutuakseen sivustalle pyrkiessään omien miesten tulen alaiseksi. Vihollisella oli näet myös käytännössä valkoisia lumipukuja, joten oli näin käsikähmässä otellessa enää vaikea erottaa ystävää ja vihollista toisistaan. Hyvän matkaa kaarrettuaan taaksepäin ja raivattuaan vielä kerran itselleen tien vihollisjoukkojen läpi onnistui kylmäverisen päällikön vihdoin päästä omiensa luo vasemmalle sivustalle.

Täällä saatiinkin rajusti päällekäyvä vihollinen kerran toisensa perästä lyödyksi takaisin, ja kaikki sen saartoyritykset raukesivat tyhjiin. Mutta kun keskustassa vihollinen alkoi vähitellen päästä aivan asema-alueelle, täytyi tämänkin sivustan alottaa peräytyminen, muuten olisi se jäänyt muista joukoista kokonaan eristetyksi. Asema-alueelle peräydyttyä saatiin kuitenkin vihollinen vielä kerran karkotetuksi sieltä ja korjattiin talteen kaikki puhelinaparaatit y.m. tarpeet, ennenkuin lähdettiin lopullisesti peräytymismatkalle pitkin radan vartta pohjoiseen päin. Ensin vetäydyttiin vihollisen kiivaan tulen alaisena aivan lähellä asemaa olevaan Haapakylään, mutta kun siinä aukean, tasaisen maanlaadun vuoksi ei ollut saatavissa kunnollisia puolustusasemia, jatkettiin peräytymismatkaa vielä seuraavaan, Mäkrän kylään asti.

Taistelu oli kestänyt koko päivän ja oli se maksanut meikäläisillekin useita uhreja, mutta monin kerroin suuremmat olivat vihollisen tappiot, kun se koko ajan oli hyökännyt sakeina joukkoina, niinkuin venäläisten tapa yleensä on. Taistelun jälkeen olivat meikäläiset joukot aivan näännyksissä, ja ampumatarpeetkin olivat ihan lopussa. Mutta tarpeensa näytti vihollinenkin saaneen siksi kertaa. Se ei jatkanut takaa-ajoa Mäkrälle asti, vaan jäi valtaamalleen asema-alueelle.

Tällä tavoin tuli Raudun rautatieaseman kohtalo ensi kerran ratkaistuksi, vihollinen sai sen oivalliseksi tukikohdakseen ja järjesti viipymättä junayhteyden tämän aseman ja Pietarin välille.

Raudun rautatieasema tarjoaa puolustautujalle monta etua, jos vain on riittävästi väkeä asema-alueen miehittämiseen ja tarpeeksi aikaa sen varustamiseen. Meikäläisiltä puuttui kumpaistakin noista edellytyksistä. Rajalta peräydyttyään ennättivät he ennen vihollisen hyökkäystä pitää Raudun asemaa hallussaan ainoastaan yhden vuorokauden, eivätkä heidän 250 miestänsä riittäneet mihinkään niin suurella alalla.

Raudun asema on nimittäin hyvin suuri pinta-alaltaan. Se on aiottu Suomen tulliasemaksi valtavaliikenteiseksi suunnitellulla Pietarin—Vaasan oikoradalla, ja niinpä onkin sen avara ratapiha lähes kahta kilometriä pitkä. Samanmukaisesti on tullilaitosta sekä aseman virka- ja palvelusmiehistöä varten varattu suuri joukko tiilestä tehtyjä rakennuksia, jotka ovat enimmäkseen sijoitetut ratapihan Maanselän kylään päin antavalle länsisivustalle. Useita näistä rakennuksista oli Raudun taistelujen alkaessa jo valmiina, ja kun ne vielä olivat tällä puolen asema-alueelle asti ulottuvan metsikön sisässä, olivat ne aivan kuin vartavasten tehdyt asemalle linnoittautuvan vihollisen asumuksiksi, sairaaloiksi ja varastorakennuksiksi.

Itse mahtava asemarakennus oli vielä keskeneräinen, mutta oli siinäkin tiilimuurausta jo siksi korkealti, että se erinomaisesti kelpasi puolustautujain suojapaikaksi, eikä kuitenkaan kelvannut hyökkääjän tykistön maalitauluksi, kun sitä oli vaikea erottaa kaikenlaista rojua ja vajoja täynnä olevalta asema-alueelta. Asema-alueen eteläpäässä oli täysin valmiina suuri veturitalli. Se oli kyllä näkyvä rakennus ja siis alttiina asema-alueelle suunnatulle tykkitulelle, mutta kun taistelujen alkuaikoina meikäläisillä ei Raudussa ollut ensinkään tykistöä, sopi veturitalli oivallisesti vihollisen konekivääriasemaksi. Siitä käsin voi vallita koko asema-alueen eteläpäätä ja tehdä tyhjäksi kaikki sieltä päin tapahtuvat lähenemisyritykset.

Asema-alueen puolustuskelpoisuutta lisäsi vielä se, että siitä pohjoiseen molemmin puolin rataa aukeavat Haapakylän pellot ja niityt, joilla hyökkääjä ei voinut saada minkäänlaista suojaa. Itäpuolella, Raudun kirkonkylästä tultaessa on kyllä metsää, mutta tällä puolen on melkein pitkin pituuttaan korkea ratapenger, joten täältäkin hyökkääjän oli vaikea päästä asemalle.

Ainoa puoli, jolla maanlaatu on tasaisempaa ja metsäistä aivan asema-alueelle asti, on jo mainittu Maanselän puoleinen länsisivusta, eli se puoli, jolla useimmat valmiit rakennukset sijaitsivat. Tämä puoli olikin asema-alueen puolustuksen heikoin kohta. Näimme jo edellä, että juuri tältä puolen vihollinenkin teki hyökkäyksensä asemalle, ja tuonnempana saamme nähdä, että tältä puolen meikäläisetkin vähäisistä voimistaan ja kehnosta aseistuksestaan huolimatta panivat monta kertaa vihollisen ahtaalle ja lamauttivat sen toisilla tahoilla tekemät rynnistykset.

Mutta edellä lueteltujen, valmiina tarjolla olevien etujen ja luonnon suoman puolustuskelpoisuuden lisäksi oli Raudun asemalla vihollisen käytettävinä vielä tavaton määrä muita apuneuvoja. Vapaussodan alkaessa olivat näet rakennustyöt asemalla parhaillaan meneillä, ja niiden suoritusta varten oli siellä monenlaatuisia työpajoja täydellisine teknillisine kalustoineen. Niinikään oli suuret määrät hiiliä ja polttopuita, kasottain ratakiskoja, suuret varastot rautaa ja teräslevyjä sekä vihdoin toista miljoonaa irtonaista rakennustiiltä. Koko tämän suunnattoman tiilimäärän ja muut irtonaiset rakennustarpeet käytti vihollinen viipymättä asemiensa lujittamiseen. Se varusti, varsinkin Maanselän puoleiselle sivustalle, lujat juoksuhaudat, jotka olivat kauttaaltaan reunustetut tiilisuojuksella ja joihin sen lisäksi aina vähän matkan päähän oli rakennettu lujia konekivääripesiä. Asema-alueella olevien puisten rakennusten ja työpajojen seinät vuorattiin niinikään miehen korkeudelta tiilellä. Vieläpä käytettiin tätä samaa menetelmää ratapihalla seisovien rautatievaunujenkin lujittamiseen, kun näitä vaunuja miehistön lukumäärän paisuessa suuremmaksi piti ottaa majoituspaikoiksi. Ja vihdoin ryhtyi vihollinen heti asemalle pesiydyttyään rakentamaan puolivalmiin asemarakennuksen toiseen päähän teräksistä tähystystornia, josta voi pitää silmällä laajalti ympäristöä ja ohjata tykkitulta siinäkin tapauksessa, että jouduttaisiin asema-alueelle täysin saarroksiin.

Kaikkien näiden varusteiden suoma turva olisi tietenkin ollut vain toisarvoista laatua, jos meikäläisillä olisi ollut käytettävissään kohtalainen määrä tykistöä. Mutta kun sitä ei ollut alussa ensinkään, ja kun vihollinen sen lisäksi kokemuksesta tiesi muunkin aseistuksemme olevan aivan alkeellisinta laatua, niin voikin se Raudun asemalle pesiydyttyään hyvällä syyllä pitää asemaansa siellä voittamattoman lujana.

Vanhustöissään Raudun asemalla teki vihollinen kuitenkin yhden virheen, joka loppujen lopuksi koitui sille kohtalokkaaksi. Tämä virhe oli siinä, ettei se heti meikäläisten Mäkrälle peräydyttyä tai edes seuraavana päivänä tullut perästä. Silloin olivat meidän vähäiset voimat miltei hajoamistilassa ja ilman ampumatarpeita, joten viholliselle ei olisi ollut konsti eikä mikään näiden väsyneiden miespoloisten karkottaminen Mäkrältä ja koko Raudun aseman lähistöltä. Ja silloin olisi viholliselle yhdellä iskulla auennut tie Kiviniemeen asti jotenkin selväksi. Se olisi voinut, Raudun asema oivallisena tukikohtanaan, ryhtyä sotatoimiin Ala-Vuoksen rintamalinjan murtamiseksi, ja ties miten silloin olisi käynyt.

Kuten sanottu, ei vihollinen kuitenkaan seurannut heti perästä. Se innostui Raudun aseman herraksi päästyään noihin edellä kuvaamiimme vanhustöihin niin perinpohjin, että jätti meikäläiset pariksi kolmeksi päiväksi kokonaan rauhaan. Nämä kolme päivää olivat riittävän pitkä aika uhkaavan tilanteen pelastamiseksi.

Tällä välin olivat nimittäin Antrean päämajasta lähetetyt Kiviniemeen Raudun taisteluja johtamaan insinööri Kehvola ja jääkäriluutnantti, nykyisin kapteeni Strömberg. Niinikään oli sieltä ja täältä saatu haalituksi jonkun verran apuvoimia, jotka oitis toimitettiin Kiviniemestä Mäkrälle sikäläisiä, melkein hajoamistilassa olevia joukkoja tukemaan.

Eikä vain tyydytty Mäkrän miehityksen lujittamiseen. Sen lisäksi miehitettiin Leinikkälän järven eteläpäästä kaakkoon oleva Leinikkälän kylä sekä edelleen samassa linjassa oleva Raudun kirkonkylä, joten meikäläisten asemat tulivat kulkemaan kaaressa sulkien viholliselta kaikki Vuokselle päin johtavat tiet. Kun vielä oli lähetetty Mäkrältä vähäinen valiojoukko siitä lounaaseen olevaan Orjansaaren kyläänkin, niin huomaamme karttaa tarkatessamme, että meikäläisten asemat muodostivat jotenkin täydellisen puoliympyrän Raudun asemalle linnoittautuneen vihollisen eteen.

Jos meikäläisillä olisikin ollut voimia hiukan runsaammin, jotta kaikki nämä laajalla alalla olevat asemat olisi voitu miehittää ja varustaa kyllin vahvasti, niin olisi meidän asemamme Raudussa ollut horjumattoman luja. Meikäläisillä oli nimittäin se etu puolellamme, että oli runsaasti liikkuma-alaa, runsaasti takana olevia teitä, ja voimien siirtely paikasta toiseen siis verrattain helppoa.

Vihollisella ei Raudun asemalla mitään näitä etuja ollut. Runsaslukuisine tykistöineen ja muine raskaine varuksineen se oli jo sidottu rautatiehen, eikä sillä ollut edes käytettävissäänkään maanteitä, joiden turvin se olisi päässyt meikäläisten asemia kiertoliikkeellä uhkaamaan. Ilman hyviä teitä taas vihollinen, jonka päävoiman muodostivat paksulumisilla metsämailla liikkumiseen kokonaan tottumattomat venäläiset sotilaat, oli kykenemätön liikkumaan.

Viholliselle ei näin ollen jäänytkään muuta toimintamahdollisuutta kuin koettaa Raudun asemalta käsin tekemillään hyökkäyksillä murtaa meikäläisten puolustuslinjat Leinikkälän järven seudulla. Hyökkäystensä tukena sillä oli kyllä lujat asemansa ja runsas tykistönsä, mutta siltä puuttui liikuntavapautta, joten se ei kyennyt täydessä mitassaan käyttämään edukseen suurta ylivoimaansa. Se oli kuin olikin jo alusta pitäen joutunut Raudun asemalle säkin pohjalle, se oli kuin häkistään lentoon yrittelevä jättilintu, joka ahtaiden häkin seinien vuoksi ei saa tarpeeksi ilmaa siipiensä alle. Vain raa'alla ylivoimallaan ja suurilukuisella tykistöllään se voi panna meikäläisten puolustuskyvyn kovalle koetukselle, mutta se pani sen aina samoilla paikoilla kykenemättä tekemään juuri minkäänlaisia yllätyksiä.

Yksistään tämän ansioksi onkin luettava, että meikäläiset alkuaikoina vähälukuisine voimineen ja kehnoine varustuksineen kykenivät pitämään puolensa moninkertaista ja oivallisesti varustettua ylivoimaa vastaan.

Tiukalle se kyllä sittenkin otti monta monituista kertaa seuraavien kahden viikon aikana. Useasti näytti jo täydellinen perikato olevan edessä, mutta hammasta purren pinnistettiin viimeiset voimat ja aina sentään viime tingassa saatiin vihollisen hyökkäysvoima murretuksi.

Kaiken hyvän lisäksi täytyi meidän pian Raudun rintaman puolustusvoimat jakaa ja lähettää niistä huomattava osa Valkjärvelle, jonne vihollinen myös tulvasi Kivennavalta käsin helmikuun loppupäivinä. Tähän hyökkäykseensä ryhtyi vihollinen juuri sen vuoksi ettei se Pietarin—Raudun radalta käsin mitenkään päässyt kiertämään meikäläisten Raudussa olevia asemia. Se koetti silloin tehdä kiertoliikkeensä kauempaa ja muodostaa näin ollen Raudun sivustarintaman Valkjärvelle.

Tämä ei kuitenkaan oikein ottanut onnistuakseen, sillä Valkjärvelle tuovat vihollisen etappitiet olivat verrattain pitkät. Niiden lähtökohtana oli Pietarin— Viipurin rautatie ja täytyi sieltä hevosilla taivaltaa yli puolensadan kilometrin. Näin ollen jäikin Raudussa ja Valkjärvellä toimivien vihollisvoimien yhteys hyvin hölläksi ja enemmän satunnaiseksi. Pian myös jättivät venäläiset, jotka koko ajan muodostivat Raudussa taistelevien vihollisten ydinvoiman, Valkjärven rintamaosan melkein yksistään suomalaisten punikkien huostaan. Venäläiset kammoivat näet, kuten jo edellä huomautimme, pitkillä hevosteillä liikkumista.

Yhtäkaikki vaati Valkjärven rintamankin puolustaminen melkoista huomiota, vaikka siellä rehkivätkin vihollisen puolella suomalaiset oppipojat, itsensä venäläisten mestarien kohdistaessa koko ajan tarmonsa ja päähuomionsa Raudun rintaman murtamiseen. Meikäläisillä oli kuitenkin se etu puolellamme, että niin hyvin Raudun kuin Valkjärven taistelujakin voitiin mukavasti johtaa Kiviniemestä käsin, jossa molempien rintamaosien etappitiet yhtyivät.

Tässä selonteossa ei ole aikomukseni ruveta Valkjärven tapahtumia sen tarkemmin seuraamaan. Kajoan niihin vain silloin tällöin, mikäli varsinaisen aiheen käsittely sitä ehdottomasti vaatii. Mutta palatkaamme vihollisen hommiin Raudussa.

Ensimäisen suuren hyökkäyksensä Raudun aseman miehityksen jälkeen tekivät venäläiset helmik. 27 päivänä. Hyökkäys kohdistui Raudun kirkonkylää vastaan, jonka vihollinen luonnollisesti tahtoi ensin saada valtaansa päästäkseen vapaaksi meikäläisten sivustapainostuksesta ja kääntääkseen sen jälkeen kaikki voimansa Mäkrällä olevia päävoimiamme vastaan.

Hyökkäyksen edellä kävi kiivas tykistövalmistelu, jonka päätyttyä tiheät hyökkäyskolonnat alkoivat lähestyä aseman, ja kirkonkylän välillä olevia meikäläisten asemia. Vastaanotto oli kuitenkin siksi lämmin, että hyökkäyskolonnat hajosivat jo melkein heti asemalta lähdettyään. Ainoastaan muutamien vihollisosastojen onnistui tunkeutua lähelle meikäläisten juoksuhautoja ja koettivat nämä suuriäänisesti toisiansa rohkaisten käydä pistinhyökkäykseen. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, uskaliaimmat rohkaisijat kepertyivät hangelle meidän poikien tarkan kivääritulen edessä, ja suuren mieshukan kärsittyään täytyi kauimmas päässeiden vihollisosastojen kiireimmän kaupalla laputtaa takaisin aseman lähistöllä olevien varustusten suojaan.

Eivät venäläiset ensimäisestä vastoinkäymisestään sentään lannistuneet, vaan uudistivat hetkisen perästä hyökkäyksensä vielä suuremmin voimin Leinikkälän kylää vastaan. Täällä yritti meikäläisten ketju aluksi pettää, sillä taistelun ensi vaiheen aikana oli sieltä osa meikäläisten joukkoja siirretty kirkolle sikäläisiä vähäisiä osastoja tukemaan. Kiirettä pitäen ennätettiin kuitenkin nämä joukot kulettaa takaisin, ennenkuin vihollinen ennätti käyttää Leinikkälässä syntynyttä hämminkiä hyväkseen.

Samaan aikaan antoi taistelua johtava insinööri Kehvola Mäkrällä olevalle Läheniemelle määräyksen ryhtyä Haapakylän ohi sivustahyökkäykseen Maanselän puolella olevia vihollisen asemia vastaan. Oli nimittäin huomattu vihollisen kulettavan tältä puolen apuvoimia Leinikkälää vastaan, joten voi odottaa sen joutuvan aikamoiseen hämminkiin, kun odottamatta iskettäisiin melkein takaapäin sen kintuille.

Tällöin käytettiin siis ensi kerran hyväksi yleisaseman meikäläisille suomia etuja ja niitä käytettiin menestyksellisesti. Läheniemi tunkeutui sisukkaasti vähäisine joukkoineen osittain Haapakylän läpi, osittain sen länsipuolitse ja pääsi jo parinsadan metrin päähän asema-alueen luoteispuolella olevasta metsiköstä. Siinä kävi hänen asemansa aukealla kentällä kyllä tukalaksi, kun hän ei ollut malttanut tehdä kyllin suurta kierrosta hakeakseen siten asema-alueen ja Maanselän kylän välisen metsän suojaa. Mutta joka tapauksessa oli ensimäinen tarkotus saavutettu. Vihollisen hyökkäysvoima Leinikkälän puolella heikkeni, sen täytyi vetää osa joukkojaan Lähenientä vastaan.

Tämän menestyksen rohkaisemina ryhtyivät meikäläiset vielä klo 2 yöllä myöskin kirkonkylän puolelta vastahyökkäykseen. Taistelualote temmattiin siis kesken rytäkän ryssien käsistä ja alettiin ahdistaa niitä lujissa, varustetuissa pesissään. Viholliselle täydellisenä yllätyksenä tullut kirkonkyläläisten hyökkäys onnistuikin aluksi oivallisesti. Meikäläiset pääsivät tunkeutumaan aivan asema-alueelle asti, jossa he avasivat kiivaan tulen sakeita, yön pimeydessä epäjärjestyksessä liikehtiviä vihollisjoukkoja vastaan niittäen näistä runsaan sadon. Kovan huudon ja valitusten kaikuessa alkoivat ryssät joka taholta paeta puolivalmiin asemarakennuksen muurien turviin. Sitäkin kohden ampuivat meikäläiset kyllä ankarasti, mutta oli rynnäkön yrittäminen sitä vastaan meidän vähälukuisille voimille ylivoimainen tehtävä, varsinkin kun vihollinen pian sai konekiväärinsä asemarakennuksessa taistelukuntoon. Sen lisäksi alkoi sille Haapakylän puolelta lappautua apuvoimia, kun Läheniemi sillä puolen oli pimeän turvin ja ensimäisen osan tehtävästään suoritettuaan alkanut vetäytyä takaisin.

Ettei kuitenkaan venäläisten saama löyly jäisi keskeneräiseksi, sai Läheniemi vielä klo 5 aamulla määräyksen hyökätä uudestaan, enemmän kierrosta tehden, Maanselän puoleisesta metsästä vihollisen selkään. Tämä hyökkäys häiritsikin vihollisen oloa asemalla niin pahasti, että kirkolta päin asemalle tunkeutuneet meikäläiset pääsivät sen turvin onnellisesti takaisin. Innostuksessaan meni Läheniemi sakeassa metsässä kuitenkin liian kauas miestensä edelle ja oli vähällä joutua elävänä ryssien käsiin. Joka puolella niitä kihisi jo hänen ympärillään, mutta tyhjentäen kylmäverisesti mauserinsa sai hän itselleen peräytymistien raivatuksi haavoittuen kuitenkin lievästi käteen.

Taistelu taukosi vasta aamun valetessa. Ryssät olivat sen alottaneet, mutta meikäläiset sen lopettivat ahdistaen vihollista tiukasti sekä idän että lännen puolelta. Saikin kiittää vihollinen vain lujia varustuksiaan, muuten olisi sille käynyt luultavasti vielä hullummin.

Useita uhreja oli kyllä taistelu vienyt meikäläisiltäkin, mutta vihollisen mieshukka oli monin kerroin suurempi, kun se koko ajan liikkui tiheinä laumoina, joissa meikäläisten hyvin tähdättyjen kuulien oli miltei mahdoton väärään osua. Olisipa vain meidän pojilla ollutkin kohtalainen määrä konekiväärejä, niin puhdasta olisi tullut jälkeä. Niitä oli kuitenkin vain muutama kappale, sillekin niukanpuoleisesti panoksia, kun siihen sijaan venäläisillä lauloivat koko taistelun ajan sekä konekiväärit että myöskin tykit niin ankarasti, että ensi kertoja tällaisessa leikissä mukana olevat meidän poikamme olivat vähällä kuulonsa menettää.

Juuri tuo aseistuksensa ylivoimaisuus kai kannustikin venäläisiä jatkamaan hellittämättä taistelua. Niinpä he levähtivät vain muutamia tunteja ja alottivat jo klo 2 päivällä uuden rytäkän, tälläkin kertaa Raudun kirkonkylä rynnäkköjensä päämaalina. Seurasi perättäin 4 raivokasta rynnistystä, joiden kestäessä ryssät tälläkin kertaa koettivat päästä pistinotteluun, mutta hyökkäysjoukot hajosivat joka kerran noin 50 metrin päässä meikäläisten juoksuhaudoista.

Suorien hyökkäystensä ohella ryhtyivät venäläiset tällä kertaa myös kiertoliikkeeseen kirkonkylästä etelään olevan Vakkilan kylän kautta. Kiertoliikettä suorittavat vihollisosastot joutuivat kuitenkin parahiksi meikäläisten konekiväärin eteen ja saivat niin lämpimän vastaanoton, että laputtivat suinpäin takaisin lähtöasemilleen.

Jo venäläisten hyökkäyksen alettua kirkonkylää vastaan oli Mäkrällä oleva Läheniemi saanut määräyksen ahdistaa eilistä menetelmää noudattaen vihollista Maanselän puoleiselta sivustalta. Mutta hänen joukkojensa avuksi kutsuttiin vielä kiireimmän kaupalla Valkjärveltä yksi komppania apuväkeä. Tämä samosi, johtajanaan sortavalalainen Nissinen, oikoteitä Orjan saareen ja sieltä suoraa päätä ryssien niskaan joutuen taistelun tuoksinaan klo 9 tienoissa illalla. Tämä viholliselle yllätyksenä tulleiden apuvoimien ilmestyminen pelasti meikäläisten aseman. Vihollisen täytyi kääntää huomattava osa joukoistaan Lähenientä ja Nissistä vastaan, jotka uhkasivat jo pahasti asema-aluetta, ja näin ollen kirkonkylän puolella taistelu itsestään heikkeni.

Koko tämänkin taistelun ajan paahtoi vihollisen tykistö hellittämättä, ja oli sen tuli suunnattu pääasiallisesti kirkonkylää vastaan, jossa se aiheutti suuria vaurioita, kun useimmat kirkonkylän rakennukset hyvin näkyivät vihollisen tähystäjille. Niinpä syttyi taistelun kuumimmillaan riehuessa Raudun kirkko palamaan, ja täytyi meikäläisten parhaasta nujakasta vetää osa miehistöä paloa sammuttamaan. Kirkko saatiinkin vielä sillä kertaa pelastetuksi, ja jäi se ryssien kiusaksi kaukaa katsoen aivan eheän näköisenä paikallaan törröttämään. Itse asiassa sen seinät olivat kyllä jo aivan seulaksi ammutut, niin ettei siitä enää korjaamisella eikä millään olisi kalua saanut. Mutta meikäläisiä pakottivat tärkeät syyt suojelemaan viimeiseen asti temppelirähjää palolta. Se oli näet oivallinen tähystystorni, paras koko taistelualueella. Ei sitä mitenkään kannattanut vielä menettää.

Seuraavana päivänä vihollinen lepäsi ja vaihtoi taisteluissa rusikoituja joukkojaan uusiin. Sille saapui päivän pitkään Pietarista useampia pitkiä junia tuoden vereksiä joukkoja, uusia tykkejä, ampumatarpeita ja muonaa. Osa entisistä joukoista palasi junissa takaisin Pietariin, ja uudet vielä tulessa käymättömät ja tietenkin taisteluhalusta hehkuvat joukot astuivat niiden tilalle.

Meikäläisillä puolestaan ei ollut uusia joukkoja väsyneiden tilalle. Saatiin kiittää onnea, kun vihollinen antoi edes yhden päivän hengähdysajan, jonka kestäessä saatiin hiukan nuoleskella haavoja.

Hyvin käytetyinkin tämä päivä. Järjestettiin yleinen saunassa käynti ja täydennettiin riveistä poistuneiden päälliköiden paikat uusilla, tavallisista rivimiehistä tekaistuilla seuraajilla. Niinikään koetettiin Leinikkälän kohdalla lujittaa asemia, kun oli edellisten taistelujen aikana huomattu tämä paikka kaikkein arimmaksi kohdaksi. Kaiken varoiksi rakennettiin puolustusasemia myös Leinikkälän järven pohjoisrannalle. Saattoihan näet käydä niin, että vihollinen juuri järven kohdalle kohdistaisi ankarimman iskunsa, kun sen pääsyä järven rantaan helpotti järven eteläpäästä kauas asemaa kohti ulottuva metsikkö, jonka riittävän vahvaan miehittämiseen meikäläisten voimat eivät vielä mitenkään riittäneet.

Varokeinot osottautuivatkin aivan tarpeen vaatimiksi. Se saatiin kokea jo seuraavana eli maalisk. 2 päivänä.

Silloin nimittäin ryhtyivät vihollisen verekset voimat hurjaan voimainponnistukseen. Jo klo 7 aamulla huomattiin asemalla ankaraa vihollisvoimain liikehtimistä, ja samaan aikaan alotti vihollisen tykistö pelottavan ammunnan syytäen tuiskunaan kranaatteja ja shrapnelleja joka suunnalle.

Pian läksivät tiheät hyökkäyskolonnatkin liikkeelle suunnaten yhtaikaa rynnäkkönsä sekä kirkonkylää että Leinikkälää vastaan. Niinikään ryhtyi vihollinen, edellisestä epäonnistumisesta huolimatta, myös kiertoliikkeeseen Vakkilan kylän kautta, ja oli tällä kertaa kiertoliikettä suorittamassa voimakas osasto oikein suksimiehiä kaksi konekivääriä mukanaan. Meidän heikko sivustavartiomme oli jo pakotettu peräytymään, ja kiertoliike alkoi käydä uhkaavaksi. Viime tingassa saatiin sentään muutamia ryhmiä uhatun sivustan avuksi ja ryssät lyötiin takaisin. Olivatpa vielä vähällä menettää toisen konekiväärinsäkin pakomatkallaan.

Myös Leinikkälän kohdalla alkoi meikäläisten ketju horjua. Sen avuksi lennätettiin silloin tuota pikaa kirkonkylästä toinen siellä olevista konekivääreistä, sama minkä avulla ryssien saartoyritys oli hädintuskin saatu juuri torjutuksi. Konekiväärin apuun joutuminen pelastikin itsensä Leinikkälän kohdalla tilanteen, mutta vielä hullummin kävi Leinikkälän ja Mäkrän välillä, jo edellä mainitsemamme Leinikkälän järven eteläpäästä asemaa kohti pistävän metsän kohdalla.

Sinne oli ryssien onnistunut saada jalansija. Taistelun aikana olivat he näet saaneet miehitetyksi muutamia Haapakylän taloja. Näiden ullakoille hinasivat he oitis konekiväärejä ja alkoivat pyyhkiä niillä laajalle joka suunnalle. Juuri tuon tulen turvin he pääsivät matamaan metsäniemekkeeseen ja miehittivät pian koko Leinikkälän järven eteläpään, vieläpä tunkeutuivat sen keskellä oleviin saariinkin.

Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Vihollinen oli leveänä kiilana saanut eristetyksi meikäläisten Leinikkälässä ja Mäkrällä taistelevat joukot toisistaan, ja ainoastaan vähäiset, edellisenä päivänä Leinikkälän järven pohjoisrannalle asetetut vartiostot estivät enää rintaman täydellistä katkeamista. Mahdoton olisi näiden vartiostojen kuitenkin ollut asemiansa puolustaa ilman konekivääriä vihollisen suurta ylivoimaa vastaan, jos se olisi vain älynnyt yhtä kyytiä jatkaa hyökkäystään. Mutta se jäi saariin viivyttelemään, ja sillä aikaa ennätettiin järven pohjoisrannalle saada Mäkrän puolelta apuväkeä.

Mäkrällä ja Orjansaaressa olevat joukkomme hakkasivat koko ajan voimiensa takaa vihollisen luoteista ja läntistä sivustaa, mutta sillä näytti tällä kertaa olevan riittävä ylivoima joka suunnalla, niin ettei sen tarvinnut missään kohti rynnistysvoimiansa heikentää. Myös vaikeuttivat nuo samaiset Haapakylän talojen ullakoilla soittelevat vihollisen konekiväärit suuresti Mäkrän puolellakin meikäläisten toimintaa, joten sivustahyökkäyksemme eivät päässeet aivan niin tehoisiksi kuin edellisissä taisteluissa. Jopa mäkräläisten joukkojemme toinen sivusta, jossa oli aivan tottumatonta väkeä, yritti kokonaan hajaantua, ja Läheniemellä oli täysi työ pitääkseen hätääntyneet miehensä ketjussa taistelun loppuun asti.

Kaikkialla muualla tappelivat meikäläisten harvalukuiset voimat sankarillisesti ryssien moninkertaista ylivoimaa vastaan, ja yön jouduttua alkoi näiden hyökkäystarmo lannistua. Silloin kokosi Läheniemi viimeiset, päivän näännyttävän kamppailun jälkeen vielä jotenkuten liikkeelle pystyvät voimansa ja teki vanhaa, koeteltua keinoansa käyttäen raivokkaan rynnistyksen, viimeisen ponnistuksen.

Tämä viimeinen ponnistus pelasti aseman. Se sotki vihollisen kortit niin pahasti, että se yön aikana veti joukkonsa takaisin Leinikkälän järven saarista, vieläpä järven eteläpäästäkin, joten meikäläisten Mäkrällä ja Leinikkälässä olevat joukko-osastot pääsivät taasen toistensa kera kosketuksiin. Uhkaava rintamanmurto oli tehty tyhjäksi.

Tämä taistelu oli hyvin verinen, verisin Raudun tähänastisista. Meidänkin puolella kohosi mieshukka useihin kymmeniin kaatuneita ja haavottuneita, ja taistelun jälkeen olivat joukkomme aivan näännyksissä. Ne olivat saaneet panna kaikkensa, ponnistaa aivan epätoivon vimmalla, ja sittenkin oli tilanne häilynyt iltapäivällä ja yön ennättäessä jo aivan veitsenterällä.

Mutta tarpeensa oli vihollinenkin saanut. Sen vasta Pietarista saapuneet uudet joukot olivat nähneet, että niillä oli vastassaan sisukasta väkeä, kehnosti aseistettua tosin, mutta niin sisukasta, että se sisu korvasi aseistuksen ala-arvoisuudenkin. Vieläpä uudet tulokkaat olivat saaneet oppia senkin, että meikäläiset osasivat käyttää vähäisiä aseitaan oivallisesti. He olivat edeltäjiensä tavoille uskollisina käyneet joka paikassa päälle tiheinä laumoina murtaakseen siten painollaan meikäläisten harvat ketjut. Mutta se tiheinä laumoina liikkuminen tuli viholliselle hyvin kalliiksi, siitä oli taistelun jälkeen runsaita todistuksia ympäri laajan taistelualueen meikäläisten ketjujen edustoilla.

Yön aikana sai vihollinen kyllä korjatuksi suurimman osan kaatuneitaan talteen. Meidän väsyneet joukkomme eivät jaksaneet sitä käydä estämään. Kiväärejä, ampumatarpeita ja muuta sotasaalista jäi viholliselta siihen sijaan kosolta meikäläisten käsiin. Epäjärjestyksessä peräytyessään olivat vihollisjoukot yön pimeydessä kylväneet sitä kaikkialle, ja meikäläisille oli kaikki tämä ryssien ilmaiseksi jättämä hyvyys erittäin tervetullutta.

Tämän taistelun antamista kokemuksista lausuu insinööri Kehvola Antrean päämajaan lähetetyssä, sangen eloisasti laaditussa raportissaan m.m. seuraavaa:

»Tämä taistelu on vakuuttanut minulle, että asemamme Raudun rautatieaseman ympärillä on hyvin vahva, heti kun saamme sen verran lisää apuväkeä, että Leinikkälän järven seutu voidaan miehittää ja siten estää vihollinen tunkeutumasta Mäkrän ja Leinikkälän väliin. Samoin on sinne ja Leinikkälään saatava vakituinen konekivääri, ettei kirkolta tarvitse sitä lainata.»

Suuren suuret eivät siis olleet tämän kenraalin vaatimukset. Hiukan vain miehiä lisää ja yksi konekivääri, ettei samaa rakkinetta tarvitseisi kylästä kylään vedellä vihollisen nenän edessä ja käydessä päälle yhtaikaa joka taholla. Sen verran vain parannusta, ja silloin piti hän asemaansa voittamattoman lujana, oli valmis tappelemaan vaikka tuomiopäivään asti ryssäläislaumoja vastaan, jotka joka päivä saivat junalastittain Pietarista vereksiä voimia ja joilla sen lisäksi oli koko Putilovin tehtaan suunnaton ase- ja ammusvarasto vapaasti käytettävissään.

Suotta eivät ryssät pitäneetkään meidän kaikkia vapaaehtoisnuorukaisia ja näiden päälliköitä saksalaisen sotakoulun käyneinä. Pian meillä niin hyvin johtajat kuin miehistökin keksivät omien asemien kaikki edut ja vihollisen asemien heikot puolet, ja niin alkoi meillä aivan itsestään syntyä pikku Hindenburgeja, jotka osasivat laittaa rintamansa elastiseksi ja liikkuvaksi, osasivat juuri oikealla hetkellä antaa takaapäin ryssän kintuille sellaisen letkauksen, että siltä meni aina kerrakseen rynnistystarmo sekasortoon joutunutta sivustaansa ja selkäpuoltaan järjestellessä.

Vieläpä sai insinööri Kehvola nähdä raportissaan esittämänsä unelman toteutumisenkin. Jo parina seuraavana päivänä saatiin hiukkasen lisävoimia, joiden avulla Leinikkälän rintamaosa voitiin tanakammin miehittää. Niinikään saatiin Leinikkälään »oma» konekivääri, ja kaiken huipuksi saapui yksi tykkikin, niitä samaisia Sortavalan konepajalla kuntoon pantuja, joista jo alussa oli puhe. Tosin sillä ei ollut mukanaan ampumatarpeita kuin muutamia laatikoita, mutta se oli tykki joka tapauksessa, murha-ase, jollaisen useimmat Raudun rintamalla olevat poikasemme ensi kerran elämässään näkivät omin silmin.

Suuria toiveita siihen rakennelminkin, miehestä mieheen kävi kerskuva puhelu: »Antaapas nyt ryssien yrittää, niin kyllä ällistyvät, kun näkevät, että on se meilläkin puheenvuoro.»

Jo heti saavuttuaan saikin tykkimme tulikasteensa suorittaa. Maalisk. 5 päivänä, vaihdettuaan taas välillä Pietarista uusia joukkoja, tekivät näet venäläiset uuden rintaman murtoyrityksen Leinikkälän kohdalla. Tappelu päättyi kuitenkin hyvin lyhyeen, jo muutaman tunnin kestäneen nujakan jälkeen peräytyivät ryssät kiireenkaupalla lähtöasemilleen. Raportin mukaan lankesi ansio tästä suureksi osaksi juuri tykillemme, »joka ampui tarkasti oman ketjun yli asemiemme eteen heitellen metsän reunassa kaikki sikin sokin, puut, punikit, ja ryssät, niin että sitä oli oikein ilo katsella».

Muuten antoikin vihollinen näinä päivinä meidän olla rauhassa, ja tämä lepoaika käytettiin tyystin hyödylliseen työhön. Miehistöä harjoitettiin ahkerasti varsinkin konekiväärien käyttöön ja harjoitusten väliajoilla kaivettiin juoksuhautoja. Kiitos näiden varustelujen, saatiin irtonaista väkeä sen verran kokoon, että voitiin miehittää kirkonkylästä lounaaseen oleva Vakkilan kylä, jonka kautta vihollinen oli ottanut tavakseen uhkailla kiertoliikkeellä kirkolla olevia joukkojamme.

Aseman lounaispuolella olevan Maanselän kylän miehittämiseen eivät vähäiset voimamme kuitenkaan riittäneet. Se olisi kyllä ollut oivallinen asemapaikka sivusta- ja selkäpuolelle suunnattujen hyökkäysten tukikohdaksi, vaan siihen olisi tarvittu luja varusväki, kun se oli niin erillään ja sen lisäksi alttiina sekä asemalta että etelästä pitkin Raasulin maantietä tapahtuville vihollisen hyökkäyksille. Niinpä täytyi Maanselkä, vaikka kirvelevin sydämin, vielä jättää puolittain ryssien haltuun, puolittain puolueettomaksi alueeksi.

Maalisk. 6 päivänä oli ankara tykkitaistelu, jonka kestäessä vihollinen kohdisti taasen tulensa erikoisen kiukkuisena kirkkoa ja sen vieressä olevaa vanhaa kellotapulia vastaan saadakseen ne lopultakin tuhoituksi. Niiden aika ei kuitenkaan vielä ollut tullut, vain muutaman talon kirkonkylän ja aseman väliltä sai vihollinen poltetuksi. Niinikään pommitti vihollinen kiivaasti Leinikkälän hovin rakennuksia, joissa se läpimurtautumisensa aikana oli muutamia tunteja majaillut ja joiden se arvasi nyt olevan meikäläisten majoituspaikkana. Muutamia panoksia osuikin aivan hovin pihalle, mutta rakennukset jäivät eheiksi, eikä ainutkaan hovissa majailevista miehistä haavoittunut.

Valkjärvellä suoritettiin näinä päivinä verisiä taisteluja. Siellä olivat meikäläisten vähälukuiset vartiojoukot miltei aivan harjaantumatonta väkeä, ja tämän keksittyään koetti vihollinen raivata sieltä kautta itselleen tien Kiviniemeen. Siinä se olikin jo vähällä onnistua. Maaliskuun 6 päivänä valtasi vihollinen lähellä Valkjärven kirkonkylää olevan Valkeamatkan kylän, ja joutuivat tässä taistelussa meidän joukkomme täydelliseen hajaannuskaan. Kaikkiaan nousi niiden miesluku pariinsataan, ja niistä kaatui tai haavoittui taistelussa yli 40 miestä, toisin sanoen likipitäin joka neljäs mies.

Ei ollutkaan yhtään kumma, jos tällaisen hirvittävän löylyn jälkeen ensikertalaiset ja tottumattomien johtajien komennossa olevat poikasemme joutuivat niin ankaran pakokauhun valtaan, että jättivät seuraavan yön aikana Valkjärven kirkonkylän ja peräytyivät Kiviniemeen. Onneksi oli vihollinenkin taistelun jälkeen niin väsyksissä, ettei se seuraavana päivänä liikahtanut mihinkään Valkeamatkasta. Näin pelastui silloin tyhjänä ollut Valkjärven kirkonkylä aivan kuin ihmeen kautta.

Samana iltana saapui Savonlinnasta Kiviniemeen kokonaisen komppanian suuruinen apujoukko. Se lähetettiin heti yötä myöten Valkjärvelle, ja sen mukaan koottiin lisäksi kaikki edellisenä päivänä peräytyneetkin joukko-osastot. Ja niinpä tapasi vihollinen, kun se maalisk. 8 päivänä yritti edetä Valkeamatkasta, Valkjärven kirkonkylässä lujan vastarinnan. Uhkaava tilanne oli pelastettu.

Samana päivänä jätti insinööri Kehvola Raudun ja Valkjärven rintamien ylijohdon toisiin käsiin siirtyen itse Antreaan eversti Sihvon esikuntaan.

Insinööri Kehvolan jälkeen tuli Raudun ja Valkjärven rintamien ylijohtajaksi jääkärikapteeni Ekman, karski ja miellyttävä soturi, entiseltä kutsumukseltaan merikapteeni. Hänen ylipäällikkyytensä tuli vain yhden viikkokauden kestäväksi, ja koko tämän ajan sai hän olla yhtenäisessä höyryssä. Raudussa painoi ryssä päälle hellittämättä, se näytti millä hinnalla hyvänsä päättäneen avata itselleen tien Kiviniemeen.

Oli useita seikkoja, jotka venäläisiä tällaiseen ponnisteluun kiihottivat: Ensinnäkin olivat Ylä-Vuoksen rintamalla taistelevat viipurilaiset punikkilaumat ja näiden apureina häärivät ryssät tulleet huomaamaan, että Ylä-Vuoksen rintaman suoranainen murto oli muuttumassa toteutumattomaksi unelmaksi. Taistelut Ahvolassa ja sen sivustoilla olivat jo kiteytyneet jäykäksi asemasodaksi, jossa vihollinen ei päässyt tuumaakaan eteenpäin, vaikka miten olisi ponnistellut ja elävää voimaa tuhlannut. Näin ollen kävi entistä pakottavammaksi selviöksi, että Vuoksen rintama oli murrettavissa ainoastaan Raudun kautta Kiviniemeen suuntautuvalla sivustaiskulla.

Sen lisäksi oli Pietarista Rautuun niin erinomaisen helppo saada uusia joukkoja väsyneiden tilalle. Edellä jo olemme nähneet, että jokaisen suuremman taistelun väliajalla vaihdettiin vihollisen puolella aina väsyneitä joukkoja uusiin. Aina oli tarjolla halukkaita lähtijöitä, kun niiden tarvitsi vain istahtaa junaan, ja muutaman tunnin matkan päästä oltiin rintamalla. Muilta Suomen rintamilta oli pitkä matka Pietariin. Jos niille rintamille kerran meni, niin oli hyvin epätietoista, milloin taas pääsi lepäilemään, milloin taas sai uudestaan nähdä punaisen Pietarin kaikkine vihatuilta porvareilta ryöstettyine mukavuuksineen.

Mutta tämä Pietarin välitön läheisyys vaikutti vielä senkin, että Raudussa oli vihollisen johto alusta pitäen paremmissa käsissä kuin useimmilla muilla Suomen rintamilla. Pietarilaisesta punaisen Venäjän päämajasta käsin voitiin tätä rintamaa helposti valvoa, sinne lähetettiin johtajiksi päteviä ammattimiehiä, ja jo yksistään senkin vuoksi taistelujen voitolliseen loppuun saattaminen tällä rintamalla muodostui bolshevikien kunnia-asiaksi. Sitäpaitsi käsitettiin vielä Raudussa saavutetun voiton vaikuttavan nostattavasti mielialaan itsessään Venäjälläkin, kun siihen sijaan siellä kärsitty epäonnistuminen olisi ollut masentava isku koko yleismaailmalliselle bolshevismin aatteelle.

Näemme siis venäläisillä olleen kylliksi syitä huolehtia Raudun taisteluista kuin omasta silmäterästään, ja niistä huolehdituinkin. Ensimäisten suurten epäonnistuneiden rynnäkköjensä jälkeisenä levähdysaikana vihollinen puhdisti tyystin riveistään kaikki epäluotettavat ja taisteluun haluttomiksi osottautuneet ainekset korvaten ne uusilla. Sen lisäksi paranneltiin vieläkin aseistusta, vaikka se jo ennestään oli kerrassaan ylivoimainen. Junat hinasivat päivät päästään ammuksia ja muonaa, niin että sitä vähitellen karttui Raudun asemalle suunnattomat varastot.

Näin valmistautuneena alotti vihollinen maaliskuun toisen viikon alussa toisen suuren hyökkäyssarjan, jota jatkettiin viikon päivät läpeensä hellittämättä. Vihollisen tykistö soitteli yötä päivää ja jalkaväki teki rynnäkköjä varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Rynnäkköjen pysyvinä maaleina olivat edelleen kirkonkylä ja Leinikkälä, välistä vuorotellen, välistä molemmat yhtaikaa. Näitä rynnäkköjä tuettiin myös kiertoliikkeillä, jotka kuitenkin aina jäivät enemmän tai vähemmän tehottomiksi syystä, että vihollisilla oli vain hyvin vähän käytettävissään tottuneita suksimiehiä.

Koko tämän hyökkäyssarjan taistelut muuttuivatkin näin ollen verrattain yksitoikkoisiksi ja alkoivat saada asemasodan luonteen. Meikäläiset puolustautuivat aina samoissa juoksuhaudoissaan, jotka vähitellen oli saatu kutakuinkin menettelevään puolustuskuntoon, vaikkeivät ne voineetkaan missään suhteessa kilpailla venäläisten tiilellä vuorattujen varustusten kanssa. Nämä varustukset olivat siksi hyvin laitetut, että rynnäkköjensä väliajoilla vihollinen oli niissä täydellisesti turvassa, niinkauan kun meikäläisillä oli vain yksi ainoa tykki, joka sekin poti kroonillista ammuksien puutetta.

Vaihtelun vuoksi meikäläiset tässä yksitoikkoisessa, väsyttävässä kamppailussa koettivat vielä tehdä viholliselle yllätyksiäkin, sikäli kun väsyneet joukot pieninä hengähdyshetkinä siihen kykenivät. M.m. tehtiin useampia partioretkiä radalle Raudun aseman eteläpuolelle. Välistä näillä retkillä ehdittiinkin hiukan rikkoa rataa, ennenkuin vihollisen panssarijuna ennätti hätään.

Radan tehoisa rikkominen oli kuitenkin hyvin vaikea tehtävä sen vuoksi, ettei koko Raudun aseman ja rajan välisellä taipaleella ole ainuttakaan siltaa. Etelään rajasta Inkerinmaan puolella sellaisia kyllä olisi ollut, mutta sinne saakka suunnatut partioretket olisivat pitäneet olla erittäin hyvin varustettuja, kun kaikki rajakylät olivat vihollisen miehittämiä. Näin ollen pysyikin vihollisen rautatieyhteys Pietarin ja Raudun välillä kutakuinkin häiriytymättömänä.

Kaikkein ikävin puoli tässä yhtämittaisessa, uuvuttavassa kamppailussa oli se, ettei meidän puolella miehistölle konsanaan voitu suoda edes lyhempiä lepohetkiä. Rintamalinja oli siksi pitkä, että ne viitisensataa miestä, jotka meidän johdolla olivat Raudun rintamalla käytettävissä, hukkuivat kaikki näppiä nuollen yhtaikaa juoksuhautoihin. Ei jäänyt ainuttakaan miestä reserviin eikä minkäänlaisten äkkiyllätysten varalle. Aina olivat kaikki kortit pelissä viimeistä myöten.

Se sellainen kävisi ajanpitkään vanhoista veteraaneistakin kokoonpantujen joukkojen hermoille, saatikka sitten sellaisten kurjasti aseistettujen nuorukaisten, jotka olivat haalitut ryhmä sieltä toinen täältä ympäri Karjalan ja joille ei oltu voitu pitää minkäänlaisia yhteisiä harjoituksia. Aina täytyi saapuvat apujoukot lähettää Kiviniemestä sen tiensä tulisella kiireellä rintamalle; ei ollut milloinkaan aikaa ryhtyä niitä sen paremmin järjestelemään, niitä luokittelemaan. Sitäpaitsi ei ollut oikeastaan päälliköitäkään, kenen alaisiksi niitä luokitella. Yleensäkin saatiin Karjalan rintamalla siinä suhteessa alkuaikoina tulla kokonaan omillaan toimeen, mutta varsinkin juuri Raudussa oli huutava puute sotilaallisen koulutuksen saaneista johtajavoimista. Tavallisista rivimiehistä täytyi leipoa päälliköt, ja valitettavasti nämäkin päälliköt vaihtuivat yhtenään, sillä mieshukka oli lakkaamattomien taistelujen riehuessa hyvin suuri, ja luonnollisesti täällä, kuten yleensä kaikkialla, vihollisen kuulat niittivät aina runsaimman sadon johtajien keskuudesta.

Kaikesta huolimatta olisi vielä kestetty nurkumatta, jos edes miehistön vaatetus olisi ollut ankarien talvisäiden mukainen, mutta sellainen se ei suinkaan ollut. Useimmat miehet, tulivatpa ne sitten miltä maakunnan kolkalta hyvänsä, olivat kiireisessä lähdössä evästetyt sillä lohdullisella lupauksella, että ensimäiselle lomalle päästään viikon, korkeintaan kahden perästä, kunhan on vain ehditty tiukimmasta alkumenosta selviytyä. Näihin lupauksiin luottaen tulivat useimmat rintamalle saapuvat osastot hyvin puutteellisin vaatevarustein, useimmilla miehillä vain yksi alusvaatekerta mukanaan. Kun sitten lomalupauksia ei voitukaan täyttää, eikä intendenttuurikaan pitkiin aikoihin voinut minkäänlaista vaatevarustusten jakoa järjestää, muuttuivat nuo omissa kevyissä tamineissaan rintamalle saapuneet nuorukaisjoukot, vuorokaudet läpeensä talven kaikissa säissä rähmien, ennen pitkää oikeiksi ryysyläisjoukoiksi sanan täydellisimmässä merkityksessä. Alusvaatteet olivat liassa, niin että ihoon kiinni tarttuivat, päällysvaatteet aivan repaleina. Kengät särpivät suvella veden sisäänsä ja muuttuivat pakkasella jääpuikoiksi. Käsineitä ei ollut, puhumattakaan peitteistä tai muista ylellisyysesineistä.

Eipä ollut näin ollen kumma, jos mieliala alkoi vähitellen mennä lamaan, jos joukkojen taistelukunto alkoi vähitellen murtua ja epätoivo saada vallan. Vielä pidettiin kyllä hammasta purren yhtenään päälle tunkeva, monin kerroin ylivoimainen ja hyvin varustettu vihollinen aisoissa, mutta ei ollut ensinkään varmoja takeita, miten kauan sitä enää olisi jaksettu pitää.

Kaiken hyvän lisäksi haavoittui juuri näinä vaikeina päivinä kyvykäs ja miehistön miltei jumaloima jääkäri Läheniemi siksi vaikeasti jalkaan, että hänen täytyi pitemmäksi aikaa poistua rivistä. Masennusta tämä onnettomuus tuotti mieliin, kuka hyvänsä olisi ollut valmis oman elämänsä uhraamaan, jos Läheniemen Veikon koipi olisi sillä voitu terveeksi tehdä. Hänen johtoonsa luotettiin sokeasti silloinkin, kun kaikki näytti jo olevan hukassa. Siksi hänen poistumisensa oli korvaamaton tappio.

Vielä oli kuitenkin yksi mahti, joka piti Raudun rintamalla kamppailevien nuorukaisten mielialaa taistovireessä: Se oli sammumaton viha ryssiin. Tällä rintamalla oli vihollisen joukossa vain nimeksi suomalaisia, kaikki olivat parhaasta päästä venäläistä sotaväkeä. Ryssänkieli kaikui vihollisen rynnäkköjen aikaan aina komentokielenä, ryssäksi ulvoivat päällekäyvät laumat sotahuutojaan. Siksi käsitettiinkin Raudussa taistelu yksinomaan ja puhtaasti vapaustaisteluksi. Kysymyksessä oli ikivihollisen häätäminen synnyinmaan rajalta, rajaporttien suojeleminen sen hävittävältä hyökyaallolta. Monta kertaa olivat vuosisatojen vieriessä näillä samoilla seuduilla kylät poroksi palaneet, vainolainen viljapellot maahan tallannut ja asukkaat surmannut tai orjuuteen ryöstänyt. Miltei joka kumpuun, joka mäennyppylään Raudussa liittyi muistoja näistä taisteluista. Ja nyt oli taas taisteltava samaa vihollista vastaan.

Se teki vähitellen aremmistakin sankareja. Nekin rajaseudun nuorukaiset, jotka alussa olivat tulleet vastahakoisesti lippujen alle, muuttuivat pelottaviksi sotureiksi, kun näkivät kotiseutunsa kylien palavan, kirkkojen tuhoutuvan vanhan ikivihollisen tulikuulista. Ei ollut enää kysymys mistään kotoisten kapinoitsijain aisoissa pitämisestä, niille lainkunnioituksen aakkosten opettamisesta. Oli kysymys sulun panemisesta ryöstävien ja hävittävien venäläislaumojen tielle. Sillä sululla täytyi joka miehen seistä paikallaan tai kaatua, muuta vaihtoehtoa ei ollut.

Mutta vihollinen käsitti myös, ettei paljas sankarius ajan pitkään voi meikäläisiä ylläpitää. Venäläiset näkivät oman ylivoimaisuutensa sekä miehistöön että aseistukseen nähden, he näkivät että meidän puolella olivat aina samat joukot tulessa kehnoine varusteineen. He arvelivat, että tämän sulun on pakko murtua, kun pusketaan hellittämättä, vastustajalle hetkisenkään lepoa antamatta. Ja venäläiset laskivat kiistämättä oikein. Se sulku tärppi tosiaan jo aivan murtumisen rajoilla.

Sellainen oli tilanne Raudun rintamalla maaliskuun puolivälissä, jolloin everstiluutnantti Elfvengren sai käsiinsä tämän rintaman ylijohdon.

Everstiluutnantti Elfvengrenin tulo Kiviniemeen. — Joukkojen uudestaan järjestely. — Vakoilu.

Everstiluutnantti Elfvengrenin siirto Kiviniemeen tapahtui yleisen, koko Karjalan rintaman joukkojen uudestaan järjestelyn yhteydessä. Ylä-Vuoksen rintamaosalla taistelevat joukot olivat tähän saakka jaetut kolmeen pataljoonaan, joista vasemmalla siivellä taistelevan, ensimäisen pataljoonan päällikkönä oli everstiluutnantti Elfvengren, Antrean kirkonkylä kansliansa majapaikkana. Kun kuitenkin jokaisen näiden pataljoonien toiminta-alueelle oli vähitellen karttunut enemmän väkeä kuin säännöllisen pataljoonan rulliin saatiin mahtumaan, päätettiin jokaisesta näistä kantapataljoonista muodostaa rykmentti.

Everstiluutnantti Elfvengrenin komentoon tuli tällöin Karjalan armeijakunnan ensimäinen rykmentti, ja liitettiin hänen rykmenttiinsä myöskin Valkjärven ja Raudun rintamilla taistelevat joukot. Samalla määrättiin ensimäisen rykmentin esikunnan majoituspaikaksi Kiviniemi, toisin sanoen everstiluutnantti Elfvengrenin varsinaiseksi toiminta-alueeksi tuli tästä lähtien juuri Raudun ja Valkjärven taistelujen johtaminen. Mutta sen lisäksi jäi edelleen hänen joukkojensa huostaan myös n.s. Muolaan rintamaosa. Ainoastaan Ahvolan rintaman vasemmalta sivustalta Oran, Noskuan ja Kääntymän kylistä vapautettiin hänen komennossaan olevat joukot ja korvattiin toisilla.

Everstiluutnantti Elfvengren saapui esikuntineen Kiviniemeen maalisk. 14 päivänä. Suurin osa hänen johdossaan aiemmin olleen ensimäisen pataljoonan voimia, toisin sanoen paras osa uuden rykmentin kantajoukkoja, täytyi kuitenkin jättää tuolle jo mainitsemallemme Muolaan rintamaosalle, kun sielläkin vihollinen juuri tähän aikaan alotti erittäin kiihkeän aktiivisen toiminnan. Muolaan rintama-osalle jääneen pataljoonan päälliköksi määrättiin jääkäriluutnantti, nykyisin kapteeni Urho Sihvonen.

Kiviniemeen voi everstiluutnantti Elfvengren viedä mukanaan ainoastaan pienoisen ratsuväkiosastonsa eikä juuri mitään muuta. Niistä loppuun asti uupuneista joukoista, jotka ennestään olivat Raudussa ja Valkjärvellä, täytyi hänen ryhtyä muodostamaan rykmenttinsä toisia pataljoonia ja valmistautua jatkamaan edelleenkin taistelua yhä kiukkuisemmin päälle käyvää vihollista vastaan.

Että tilanne Raudussa ja Valkjärvellä oli liioittelematta sellainen kuin edellä kuvasin, se näkyy liiankin selvästi ensimäisestä raportista, jonka everstiluutnantti Elfvengren lähetti uudesta toimintapiiristään Antrean päämajaan. Kun tämä raportti on joka suhteessa tilannetta valaiseva, saakoon se tässä kokonaisenaan sijansa. Se kuuluu:

»Näihin asti on täällä ollut niin suuri johtajavoimien puute, että on mahdotonta edes sanoa, kuinka paljon täällä on joukkoja aseissa. Ei ole järjestettyjä komppanioja, eipä edes joukkueitakaan, vaan satunnaiset joukko-osastot taistelevat niinkuin paraiten voivat. On kyllä päällikköjä, jotka ovat päällystoimissa, mutta ei heillä ole omia järjestettyjä joukkojaan, vaan komentavat he niitä, jotka taistelun aikana taistelualueella kulloinkin sattuvat olemaan. Eivätkä tämmöisienkään päällikköjen nimet ole vielä tiedossa edes täällä Kiviniemessä asti, niin että pataljoonan päällikkö Ekmanin on ollut melkein mahdoton mitään toista johtoa käyttää, vaan on hänen itsensä ollut pakko mennä taistelupaikoille ja komentaa siellä niitä, jotka on sattunut käsiinsä saamaan.

Voinee kuitenkin arviolta sanoa, että Raudun rintamalla on eri paikoissa noin 630 miestä, 4 konekivääriä ja yksi tykki. Valkjärven rintamalla on samoin eri paikoissa noin 400 miestä, 3 konekivääriä ja samoin yksi, joku päivä sitten sinne saatu tykki. Puhelinaparaatteja rintamalla olisi kyllä tarpeellinen määrä, mutta on niitä vaikea käyttää, kun langat ovat aivan sotkuksissa ja niin huonot, että yhtaikaa kuuluvat koko rintaman keskustelut.

Saavuttuani illalla tänne majoittauduin yön aikaan, ja aamulla ensi töikseni sain tiedon, että yöllä oli ollut kovia taisteluja niin hyvin Raudun suunnalla kuin myöskin Valkjärvellä, ja jatkuvat ne vielä nytkin parhaillaan. Taistelu eri suunnilla alkoi vihollisen alotteesta, ja sain tiedon siitä vain siksi, että tarvittiin apua. Reservissä ei kuitenkaan ollut mitään joukkoja. Myöhemmin, klo puoli 12 aamupäivällä sain tiedon, että Valkjärvellä noin yksi komppania meikäläisiä oli täysin saarroksissa, ja pyydettiin kiireellistä apua sitä pelastamaan. Annoin heti ratsuväelleni käskyn lähteä luutnantti Ekmanin johdolla taistelukunnossa Valkjärvelle saarrettujen avuksi. Samoin annoin Muolaan Mälkölään määräyksen lähettää sieltä heti yhden ensimäisen pataljoonan täyden komppanian Valkjärvelle, ja on se nyt matkalla sinne.

On ilmennyt vielä, että Metsäpirtin suunnalla Miikkulaisten kylässä kokoontuvat rajantakaiset, punikit, ja on niitä siellä aika paljon harjoittelemassa. Useimmista paikallisesikunnista olen saanut hälyttäviä tietoja, ja koko Laatokan rannikon väestö on suuresti hätääntynyt.

Yllämainittujen taistelujen ja vihollisen laajojen suunnitelmien johdosta sekä kun lisäksi täällä olevat joukot ovat vielä kovin näännyksissä ja järjestymättömiä, pyydän ehdottomasti, että mahdollisimman pian lähetettäisiin tänne vereksiä joukkoja sekä konekiväärejä ja vähintäin kaksi tykkiä. Siten toivoisin voivani nykyisen rintaman puolustaa ja säilyttää ennallaan siksi, kunnes ehdin saada täällä järjestyksen aikaan. Muussa tapauksessa voi sattua niin, että nämä joukot suuremman vihollisen painostuksen sattuessa heittävät asemansa, ja me menetämme kaikki Vuoksen eteläpuoliset hyvät puolustusasemat. Toivon, ettei tätä kuitenkaan rykmenttini toiminta-alueella tapahdu ja jos apua on suorastaan mahdoton tänne lähettää, niin teen kaiken voitavani, että näillä joukoilla voisin toistaiseksi tulla toimeen.»

Siis jo apua pyytäessään näytti uusi päällikkö arvaavan, ettei sen avun nojaan voisi sanottavia rakennella. Pahasti ei hän siinä erehtynytkään, kyllä hän sai toistaiseksi tulla entisillä voimillaan toimeen. Ja kun sitten ehkä viikon verran myöhemmin ensimäinen huomattavampi apujoukkolähetys saapui Kiviniemeen, koitui siitä enemmän harmia kuin hyötyä.

Tämä joukkolähetys tuli Nurmeksesta ja käsitti se 260 miestä juuri vähän ennen toimitetun kutsunnan nojalla lippujen alle koottua väkeä. Kutsuntansa oli Nurmeksen esikunta kuitenkin toimittanut aivan valikoimatta, ja niinpä oli tuohon rintamalle lähetettyyn joukkoon eksynyt mukaan runsaampi toinen puoli puhtaita punikkeja. Eikä Joensuun piiriesikuntakaan ollut kiireessä malttanut sen tarkempaa valikoimista toimittaa, oli tekaistu vain joukon mukaan — Joensuussa tai Nurmeksessa — kuvaava luettelo, jossa lyhyesti ja sattuvasti määriteltiin miehistön luotettavuus. Luettelossa oli suuri joukko nimiä, joiden edessä oli »P», toisia nimiä, joiden edessä oli »PP», ja vielä kolmansia nimiä, joiden edessä oli »PPP». Luettelon alla oli selitys: »P» — punikki; »PP» — paha punikki; »PPP» — pirun paha punikki!

Arvaa sen, mitä tällainen joukkokunta teki, kun se lähetettiin matkalle täysissä aseissa. Jo taipaleella se nousi kapinaan, niin että johtajilla oli täysi työ pitää sitä aisoissa edes Kiviniemeen asti. Sinne saavuttua täytyikin suuri osa joukosta riisua aseista ja panna vartioituna rintaman takaisiin töihin.

Tähän saakka olivat pohjoiskarjalaiset olleet koko Karjalan rintamalla parhaassa maineessa. Sieltä oli tullut puhtaita sankareja, ja jokainen niitä kilvan tahtoi huostaansa uskotulle rintamaosalle. Tuo Nurmeksesta saapunut joukkokunta ryvetti ensi kerran maakuntansa sankarimaineen lokaan.

Mutta vaikka apujoukkojen saannissa olikin näin kova onni, ei Kiviniemessä siltä jääty ristissä käsin odottamaan tapahtumain kehitystä. Ensi töikseen ryhtyi everstiluutnantti Elfvengren laittamaan kuntoon Kiviniemen ja Raudun välistä rautatietä sekä Kiviniemen rautatiesiltaa. Kuten muistamme, rikottiin tämä silta ennen Raudun taistelujen alkamista kaiken varoiksi, mutta hankaluutta siitä koitui sanomattomasti, kun kaikki kuletus täytyi Kiviniemestä rintamalle toimittaa hevospelissä. Everstiluutnantti Elfvengren ei tyytynytkään tähän, vaan laittoi viipymättä rautatieyhteyden Raudussa toimivien joukkojensa majapaikoille asti.

Muihinkin järjestelytöihin käytiin siekailematta käsiksi. Onneksi oli everstiluutnantti Elfvengren saanut käytettävikseen edes muutamia kyvykkäitä, oikean sotilaskasvatuksen saaneita upseereja, nimittäin jääkärejä. Näistä mainittakoon ennen muita jääkäriluutnantit Aschan ja Lindberg, jotka sittemmin molemmat saivat sankarikuolemansa pian alkavissa suurissa Raudun taisteluissa.

Luutnantti Aschan nimitettiin rykmentin toisen pataljoonan päälliköksi, ja tulivat tämän pataljoonan kantajoukoiksi Valkjärvellä toimivat joukot. Samalla tavoin ryhdyttiin Raudun joukoista järjestämään rykmentin kolmatta pataljoonaa ja uskottiin tämän pataljoonan päällikkyys luutnantti Lindbergille.

Ripeästi ryhtyivät uudet pataljoonain päälliköt työhönsä, ja kun vielä komppaniain sekä joukkueitten johtajiksikin saatiin muutamia uusia miehiä, niin alkoi tähänastisesta kaaoksesta käden käänteessä syntyä järjestettyjä, kiinteitä joukko-osastoja, jotka tiesivät tarkoin, ketä heidän oli toteltava, kenenkä komentoon he kuuluivat. Tämä nostatti heti huomattavasti mielialaa joukkojen keskuudessa, vaikkei niistä ammoin luvatuista lomista tullutkaan mitään ja vaikka vihollinen edelleen ahdisti yhtenään, niin että koko järjestelytyökin oli suoritettava ainaisen tappelun kahinan lomassa.

Ennätettiinpä vielä muuhunkin kuin joukkojen järjestelemiseen ja tappelemiseen. Siinä sivussa lujitettiin myöskin joukkojen asemia piikkilankavarusteilla sekä muilla sotataidon keksinnöillä, sikäli kuin näitä ehdittiin saada. Sotkuisaa puhelinverkkoa paranneltiin niinikään, vaikka sen kuntoon saaminen tuottikin sanomattomia vaikeuksia. Ennen sotaakin oli näet tämän nurkkakunnan puhelinverkko ollut surkeassa kunnossa, ja kun sitä sitten jokainen omatekoinen mestari oli mielensä mukaisesti parannellut, oli sitä miltei mahdoton kenenkään enää saada tyydyttävästi toimimaan.

Hyvin tärkeä parannus entiseen verraten oli myös intendenttuurin uudestaan järjestäminen. Everstiluutnantti Elfvengren oli tuonut Antreasta mukanaan tähän alaan perehtyneet miehet, ja niinpä saatiin joukkojen muonitus pian tyydyttävälle kannalle, vieläpä voitiin vähittäin ruveta jakamaan vaatteitakin pahimmin puutteessa oleville. Sanalla sanoen koko sotahommaan alkoi tulla suunnitelmanmukaisuutta ja täsmällistä, varmaa latua kulkevaa järjestystä, joka jo sinänsä antaa miehistölle suuren annoksen turvallisuuden tunnetta ja itseluottamusta, kohottaa joukkojen moraalia ja taistelukelpoisuutta.

Vielä oli yksi tärkeä ala, nimittäin vakoilu, johon ei Kiviniemessä näihin saakka oltu voitu kiinnittää tarpeeksi huomiota. Oli kyllä silloin tällöin saatu rajan takaa, vieläpä Pietarista asti viestejä avustamaan alttiiden inkerinmaalaisten välityksellä, mutta nuo viestit tulivat aina enemmän tai vähemmän epäsäännöllisesti ja puutteellisina. Mutta jos sodankäynnissä tahtoo säästyä ikäviltä yllätyksiltä, on vakoiluverkko saatava toimimaan luotettavasti ja säännöllisesti, parasta, jos onnistutaan vihollisen selkäpuolelle ja keskuuteen hankkimaan luotettavat, pysyvät asiamiehet, jotka uskaltavat toimia henkensä uhallakin.

Tällaisia voimia olikin riittävästi tarjolla sekä Inkerinmaalla että itsessään vihollisen pääpesässä, punaisessa Pietarissa, ja nämä voimat otettiin oitis palvelukseen. Pietarin suomalaisten kesken muodostettiin erityinen n.s. »Pietarin komppania», jonka päälliköksi tuli viipurilainen konsuli K. Grönroos ja joka muodollisesti liitettiin everstiluutnantti Elfvengrenin rykmenttiin kuuluvaksi. Suoranaisissa sotatoimissa ei tämä komppania tietenkään voinut mukana olla, mutta sitä suurempiarvoinen oli sen vihollisen rintaman takana suorittama työ. Useat tämän komppanian miehistä olivat olleetkin jo alusta alkaen mukana, olivat hommanneet Pietarista aselähetyksiä ja muuten toimineet suojeluskuntien asiamiehinä siitä lähtien, kun ensimäisiä suojeluskuntia alettiin maassamme perustaa.

Nyt muodostetun komppanian päätehtäväksi ei enää tullut aseiden lähettäminen, vaan tietojen hankkiminen vihollisen suunnitelmista, voimasuhteista, Venäjältä Suomeen toimitettavista apujoukoista, sotatarvelähetyksistä j.n.e. Lyhyesti sanoen, komppanian tuli toimia vakoilujärjestönä ja toimittaa hankkimansa tiedot mahdollisimman usein ja nopeasti Inkerinmaan ja Laatokan rannikkoteiden kautta Kiviniemeen.

Komppania suoriutuikin, kiitos sen jäsenten perinpohjaisen olojen tuntemuksen ja laajojen tuttavuussuhteiden sekä kiitos sen lähettien neuvokkuuden ja kylmäverisyyden, vaikeista, usein hengenvaarillisistakin tehtävistään loistavasti. Pian saatiin Kiviniemeen joka päivä sen lähettämä »posti», joka sisälsi aina tukuttain erittäin arvokkaita tietoja. Niinpä saatiin säännöllisesti rautateiden rahtikirjajäljennökset Suomen punaisille toimitetuista tavara- ja aselähetyksistä, mahdollisimman tarkat tiedot Suomen eri rintamille menneistä apujoukoista sekä takaisin palanneista, vieläpä yleensä luotettavia tietoja Pietarissa olevan punaisten ylimmän sotajohdon päätöksistä ja suunnitelmista, kaikkein salaisimmistakin. Sanalla sanoen päästiin lukemaan vastustajan kortit edeltäkäsin ja voitiin toimia sen mukaan.

Tämän ohessa kulettivat komppanian lähetit mukanaan myöskin sellaisia kevyempiä sotatarpeita, joista meidän puolella vallitsi suurin puute. Näin saatiin tätä tietä hankituksi Kiviniemeen 25 kenttäpuhelinta, suuri määrä kiikareja, kompasseja, satuloita, sapeleja, side- ja lääkeaineita y.m.

Pietarin vakoilun lisäksi järjestettiin vakoilu myöskin Raudun asemalle. Erään meikäläisten asiamiehen onnistui siellä päästä siksi hyviin kirjoihin, että miekkonen ylennettiin komppanian päälliköksi. Näin korkealle kohottuaan hän tietenkin voi pistää nokkansa miltei joka paikkaan, ja kun hän sitten aikansa palveltuaan livahti takaisin omalle puolelle, oli hänellä kosolta hyödyllisiä tietoja mukanaan meikäläisten tulevan toiminnan helpottamiseksi.

Koko vakoilujärjestön ylimpänä johtajana oli rykmentin päällikön apulainen Seitola, joka palvelee nykyisin sotaministeriössä.

Pian alettiinkin vakoilijain lähettämissä posteissa saada hyvin mielenkiintoisia tietoja. Kaikkialta saapuvat viestit kertoivat yhtäpitävästi vihollisen varustautuvan entistä suuremmalla touhulla ratkaisevaan hyökkäykseen Raudun ja Valkjärven rintamilla. Hyökkäystä varten värvättiin jo Pietarissa uusia, suuria joukko-osastoja sekä koottiin lähetysvalmiiksi muona- ja ammusvarastoja. Esikunnat olivat ankarassa touhussa, lähettejä kulki Pietarin ja Raudun välillä; kaikesta näki, että oli suuria tekeillä.

Valmisteilla olevan hyökkäyksen lähimpinä päämaaleina olivat Kiviniemen valloitus ja meikäläisten heittäminen Ala-Vuoksen ja Suvannon taa vielä ennen kevätkelirikon alkamista. Kaukaisempana unelmana kangasteli tietenkin yhä edelleen koko meikäläisten Vuoksen rintaman horjuttaminen ja tuho, jonka uskottiin itsestään seuraavan senjälkeen, kun tärkeä Kiviniemen asema olisi saatu etappipaikaksi ja päästy sieltä käsin uhkaamaan meikäläisten rintaman selkäpuolen teitä.

Mutta näiden suurten suunnitelmien ohella aiottiin hyökkäyksellä hyötyä vielä muutakin. Vihollinen oli saanut tietoonsa, että meikäläisillä oli suuret, Konevitsan luostarista tuodut jauho- ja elintarvevarastot Taipaleen kylässä Suvannon ja Laatokan välisellä kannaksella. Ne aikoi vihollinen anastaa itselleen. Pietarissakin alkoi näet olla kapelu viljasta, ja kun sen lisäksi koko punainen Suomi mankui yhtenään leivänapua, niin arveli bolshevikien ylijohto tällä äkkikaappauksella pelastuvansa pahimmasta pulasta ja saavansa edes suomalaisten punikkien tarpeen tyydytetyksi.

Ennen vihollisen hyökkäyksen alkamista kävi Pietarista käsin Raudussa suuria herroja tilanteeseen perehtymässä. Niinpä kävi siellä Pietarin piirin ja rintaman ylipäällikkö Jeremejev esikuntineen sekä samoin bolshevikien yleisesikunnan päällikkö, kenraali Patapov. Käynnillään lienevät nämä bolshevikien palvelukseen antautuneet tsaarikauden kenraalit tulleet vakuutetuiksi, että valkoisten vastarinta Raudussa oli helposti murrettavissa, kun vain tuodaan tarpeeksi suuret voimat. Samaa tietenkin vakuuttivat heille myöskin suomalaiset punikkipäälliköt Kaljunen ja Haapalainen, joista edellinen oli johtavinaan Valkjärven taisteluja ja jälkimäinen toimi venäläisten lakeijana Raudussa.

Niin määrättiin jo hyökkäyksen alkamispäiväkin. Nopean joukkojen siirron oli määrä alkaa maalisk. 26 päivänä, ja kun rautatiematka Pietarista Rautuun oli niin lyhyt, voi hyökkäyksen tietenkin alottaa jo samana päivänä. Sen piti tulla meikäläisille täydellisenä yllätyksenä, niin että meidän vähäiset voimamme tulisivat ensi iskulla murskatuiksi.

Everstiluutnantti Elfvengren päättää yllättää vihollisen. —
Hyökkäyssuunnitelma ja suuren taistelun ensi vaihe.

Everstiluutnantti Elfvengren on sekä vaaran että menestyksen hetkellä nopsa ja toimintavalmis sotilas. Hetkisenkään epäröinti ei kuulu hänen luonteenominaisuuksiinsa, siitä on koko hänen monivaiheinen sotilasuransa tarpeeksi pätevänä todistuksena. Niinpä hän tälläkin kertaa, saatuaan täyden varmuuden vihollisen hyökkäysvarusteluista, päätti toimia nopeasti ja sotkea vihollisen kortit ryhtymällä itse ennen sitä hyökkäykseen. Tämän hän katsoi meikäläisten ainoaksi pelastukseksi uhkaavasta tilanteesta.

Tosin olivat hänen käytettävissään olevat voimat vähäiset, eikä ollut edes sanottavia toiveita pikaisesta apujoukkojen saamisesta. Mutta hyökkäyksen lähimmäksi päämääräksi hän asettikin vain vihollisen liikeyhteyden katkaisemisen Pietarin kanssa. Kevätkelirikko oli tulossa, ja jos rautatie saataisiin riittävän pitkältä matkalta tuhotuksi, niin olisi suuria suunnitelmia hautovan vihollisen raskaine varustuksineen mahdoton tulla Rautuun. Sen hyökkäys raukeaisi ennen alkamistaan, ja jo Raudussa olevat vihollisvoimat jäisivät saarroksiin. Hyvä, jos nekin jo ensi iskulla saataisiin niin hämmennyksiin, että Raudun aseman nopea valloitus kävisi mahdolliseksi. Mutta jollei niin onnellisesti kävisikään, niin ainapahan ehdittäisiin Rautuun saarretuista vihollisista selvitä, kun apujoukkojen tulo Pietarista kerran olisi saatu katkaistuksi.

Sitäpaitsi everstiluutnantti Elfvengren luotti siihen, että hyökkäykseen käyminen sinänsä nostattaisi jo suuresti meikäläisten joukkojen mielialaa, kun siihen sijaan vihollisen hyökkäyksen alettua voisi vähälukuisten joukkojen mieliala kerrassaan painua entiseen masennukseen, josta se jo hiukkasen oli saatu kohoamaan. Niinikään oli hyvä syy uskoa, että meidän puolelta tapahtuva äkillinen hyökkäys hämmästyttäisi kerrassaan vihollisen ylijohdon ja panisi sen luulemaan, että Raudussa oli sitä vastassa suuremmatkin voimat, joten oli kerrassaan mieletöntä sitä tietä enää yrittääkään lähteä tukemaan suomalaisten punikkien pitkälliseksi venyvää taistelua.

Meikäläisten hyökkäysvalmistelut suoritettiin kiireesti ja mitä suurimmassa salaisuudessa. Kiviniemessä pidettiin sotaneuvottelu, johon everstiluutnantti Elfvengren oli kutsunut molemmat pataljoonanpäällikkönsä, nimittäin luutnantit Aschanin ja Lindbergin. Näille hän esitti suunnitelmansa, jonka mukaan hyökkäyksen piti alkaa mahdollisimman kauas vihollisen selkäpuolelle suuntautuvalla kiertoliikkeellä. Tämän kiertoliikkeen tarkotuksena oli katkaista Raudun ja Pietarin välinen rautatieyhteys Inkerinmaalla, jossa aivan kuin sitä varten olivat Sahajoen ja Viisjoen rautatiesillat, kumpikin siksi suuria, että jos ne kerran saataisiin tuhotuiksi, niin olisi pitkältä matkalta rautatieliikenne tehty viholliselle mahdottomaksi monien viikkojen, ehkäpä kuukausienkin ajaksi.

Molemmat pataljoonanpäälliköt hyväksyivät suunnitelman täydellisesti, ja niin valittiin suunnitellun kiertoliikkeen lähtökohdaksi ja sitä suorittavien joukkojen etappiasemaksi Raudun kirkolta kymmenisen kilometriä kaakkoon oleva, suuri Palkealan kylä. Tämä kylä oli näihin saakka pysynyt melkein kokonaan syrjässä sotatoimien piiristä siitä syystä, että sieltä vei rajalle Raasuliin päin vain huono metsätie, jommoisille vihollinen ei liikkuessaan juuri ensinkään uskaltautunut. Meidän kevyesti varustetuille, kiertoliikettä suorittaville joukoille katsottiin kuitenkin senkin tien riittävän, ja niin tulisikin kiertoliike sieltä päin viholliselle täydellisenä yllätyksenä.

Hyökkäysliikkeen alkamispäiväksi määrättiin maalisk. 25 päivä. Edellisenä, eli maalisk. 24 päivänä siirrettiin suuri osa kiertoliikettä suorittamaan määrätyistä joukoista kaikessa hiljaisuudessa Kiviniemeen. Näin siirrettiin sinne Muolaan Mälkölästä yksi ensimäisen pataljoonan komppania sekä Valkjärveltä yksi joukkue jalkaväkeä ja vahva tiedustelujoukko. Näiden lisäksi muodostettiin Kiviniemessä vartiopalvelusta suorittavista tai muuten siellä sattumoisin olevista sotilaista yksi komppania jalkaväkeä.

Samaan aikaan koottiin Kiviniemeen tarpeellinen määrä hevosia, joiden avulla joukot myöhään saman päivän iltana voitiin nopeasti viedä Suvannon jäätä pitkin ja edelleen metsätietä myöten Palkealaan. Loput kiertoliikkeeseen osaaottavista joukoista saisivat viime hetkellä siirtyä suoraan Raudusta Palkealaan.

Kiertoliikettä suorittamaan määrättyjen joukkojen johto jaettiin jääkäriluutnanttien Lindbergin ja Aschanin sekä jääkärivänrikki Sainion ja rakuuna Kaivolan kesken. Itse everstiluutnantti Elfvengren otti mieskohtaisesti Raudun joukkojen johdon ja läksi maalisk. 24 päivän iltana junalla Mäkrälle. Lähtiessään hän antoi päiväkäskyn, josta lähemmin näkyy koko taistelu, suunnitelma. Se päiväkäsky kuuluu:

Raudun asemalle ovat kokoontuneet suuremmat vihollisvoimat, paljon käyttämättömiä tykkejä ja sotatarpeita. Vihollisen selkäpuolella ovat kaikki tiet, sillat ja kylät melkein tyhjät ja suojelemattomat. Koska vihollisella on nälkä, on se päättänyt näinä päivinä hyökätä saadakseen meidät toiselle puolen Suvantoa sekä anastaakseen meidän elintarpeemme. Pietarin—Raasulin rautatie on heille tässä avuksi. Jottei tämä tapahtuisi, olen päättänyt polttaa kaikki sillat vihollisen selkäpuolelta ja samalla kiertoliikkeen avulla samalta suunnalta hyökätä vihollisen kimppuun, niin että kaikki tykit ja muut sotatarpeet jäisivät meidän käsiin. Tätä varten käsken:

1) I:sen pataljoonan ensimäinen komppania siirtyy tänään klo 4 iltapäivällä hevosilla Kiviniemestä Palkealan kylään, niin että se on siellä klo 8 illalla.

2) Rykmentin eri komppania Valkjärven Vaalimoin kylästä siirtyy klo 11 aamupäivällä junalla Mäkrän kylään luutnantti Lindbergin käytettäväksi.

3) Yksi II:sen pataljoonan joukkue ja tiedustelijat siirtyvät luutnantti Aschanin johdolla hevosilla klo 4 i.p. Kiviniemestä Palkealan kylään, niin että ovat siellä klo 8 illalla.

4) Kaksi III:nnen pataljoonan joukkuetta siirtyy luutnantti Lindbergin johdolla suoraan Raudusta Palkealan kylään, niin että ovat siellä klo 8 illalla.

a) Kaksi tiedustelijajoukkoa, toinen 30 miestä, toinen 20 miestä, saapuu Pietarin—Raasulin radalla oleville silloille huomenna maalisk. 25 päivänä klo 5 aamulla — edellinen luutnantti Aschanin johdolla Viisjoen sillalle, jälkimäinen rakuuna Kaivolan johdolla Sahajoen sillalle, sytyttävät sillat palamaan ja leikkaavat sekä hävittävät puhelin- ja lennätinjohdot. Senjälkeen liittyvät nämä joukot Raasulin aseman kautta päävoimiin.

b) Yksi komppania vänrikki Sainion johdolla kulkee Raasulin aseman suuntaan ja valloittaa sen äkkihyökkäyksellä klo 5 aamulla. Sen jälkeen liittyy tämä joukko luutnantti Lindbergin joukkoon ja hyökkää sen kanssa yhdessä vihollista vastaan.

c) Kaksi joukkuetta luutnantti Lindbergin johdolla kulkee Raasulin
kylän suuntaan ja valloittaa sen aamulla klo 5. Sen jälkeen luutnantti
Lindberg, saatuaan avukseen vänrikki Sainion komppanian, hyökkää
Raasulista päin Raudun asemalla.

6) III:nnen pataljoonan kaikki komppaniat ja joukkueet alkavat minun johdollani maalisk. 25 päivänä klo 5 aamulla ankaran tulen häiriten vihollista pidättääkseen sen paikoillaan sekä auttavat luutnantti Lindbergin hyökkäystä ottaen siihen osaa.

7) Toiset rykmentin pataljoonat ja joukot Valkjärvellä ja Muolaassa valvovat tarkasti vihollisen liikkeitä sekä, jos tarpeellista, ottavat osaa taisteluun.

8) Rautatielle saavuttua ovat kaikki puhelin- ja lennätinjohdot hävitettävät. Liikkuessaan on koko ajan pidettävä täysi yhteys eri osastojen välillä ja tarkka vartiosto sivuilla sekä selkäpuolella. Kaikki tiedot ovat annettavat minulle Mäkrän kylään Palkealan puhelimen kautta.

12) Muistakaa, että vihollinen pelästyy, kun pääsette sen selkäpuolelle. Tämä tekee jo yksistään sen aseman niin huonoksi, ettei meillä ole mitään syytä pelkoon. Täytyy liikkua vain urhoollisesti ja varmasti sekä täyttää tarkoin päälliköiden käskyt, niin voitto on meidän.

Tähdätkää, ennenkuin ammutte, katsokaa tarkoin, ettei omat miehet joudu tulenne alaisiksi. Tätä varten täytyy pysyä järjestyksessä ja jokaisen tietää, missä meikäläiset ovat. Tunnusmerkkinä tässä kiertoliikkeessä on kaikilla meikäläisillä valkoinen nauha tai pieni lippu kivääriin kiinnitettynä.

Uskon, että me karjalaiset ja savolaiset yhteisillä ponnistuksilla pakotamme ryssät ja maanpetturit kiireesti lähtemään pois maastamme.»

Näemme siis, että kiertoliikettä suorittavien joukkojen piti hyökätä vihollisen selkäpuolella radalle neljänä ryhmänä, joista pienimmät, kokonaan suksimiehistä kokoonpannut ryhmät kauimmas Sahajoen ja Viisjoen silloille sekä suuremmat rajan eteläpuolella olevalle Raasulin rautatieasemalle ja rajan pohjoispuolella olevaan Raasulin kylään.

Aikalailla ällistyivät Palkealan kylän asukkaat, kun myöhään maalisk. 24 päivän iltana heidän kyläänsä alkoi suoltua teiden täydeltä valkoisiin lumipukuihin puettuja suojeluskuntalaisia sekä Suvannolta että Raudusta päin. Mutta tulijoilla ei ollut paljon aikaa kyläläisten uteliaisuuden tyydyttämiseen, tulisella kiireellä majoittauduttiin muutamaksi tunniksi nukahtamaan, ennenkuin lähdettäisiin uskaliaalle retkelle melkein tiettömiä metsämaita myöten vihollisen miehittämälle alueelle.

Kiireessäänkin luutnantti Aschan sentään jo illalla tarkasti joukkojen perästä Kiviniemestä saapuneen kuormaston ja huomasi silloin, että hänen joukkueensa tärkeinmät »matkaeväät» — 100 pullollista petroleumia rajantakaisten siltojen polttamista varten — olivat jääneetkin saapumatta. Ne oli jo aamupäivällä pantu Kiviniemessä erityiseen kuormaan, mutta anteeksiantamattomasti hätiköiden oli rykmentin intendenttuuri, joka näihin saakka oli toiminut kiitettävällä täsmällisyydellä, unohtanut juuri tuon tärkeimmän kuorman lähettämättä.

Koko Palkealan kylästä ei löytynyt petroleumia juuri nimeksikään, ja niinpä soitti luutnantti Aschan yöllä Mäkrälle pyytäen sitä tulisen kiireellä hänelle toimittamaan, muuten olisi koko matkalle lähtö tarkotuksetonta. Mäkrältä lähetetyinkin klo 2 aamulla maalisk. 25 päivänä pyydetty petroleumimäärä, mutta myöhästytti tämä harmillinen viivykki kokonaista kaksi tuntia joukkojen lähtöä, jonka piti tapahtua heti puoliyön jälkeen.

Niinikään muutettiin aiempaa suunnitelmaa siten, että luutnantti
Aschanin ja rakuuna Kaivolan joukkueet päättivät toimia yhdessä ja
samota ensin kauempana, noin 9 km matkan päässä rajalta olevalle
Viisjoen sillalle.

Matka Palkealasta rajalle suoritettiin alkutaipaleesta hevosilla ja hevosteiden loputtua lopputaival suksilla. Siitä suoriuduttiinkin nopeasti, ja kaikki kolme ryhmää erosi toisistaan reippain mielin kukin omaa, kieltämättä hiukan uhkarohkealta näyttävää urakkaansa suorittamaan.

Kiertoliikettä suorittavien joukkojen hyökkäys tuli viholliselle täydellisenä yllätyksenä. Yksin ajoin joutuivat radalle luutnantti Lindbergin ja vänrikki Sainion joukot. Ensinmainittu kiersi rajan Suomen puolella olevan Raasulin kylän pohjoispuolitse ja hyökkäsi aamuhämärissä kylään, jossa oli vihollisen paikallisesikunta ja vahva vartiosto. Syntyi lyhyt, tulinen tappelu, jossa vihollinen tuli perinpohjin nujerretuksi. Meikäläiset miehittivät esikunnan majapaikkana käytetyn kauppias Myöhäsen talon saaden haltuunsa kaikki vihollisen asiakirjat ja varastot, m.m. kokonaisen hevoskuorman kiväärejä, suuren määrän ammuksia, 18 vankia y.m. Kaksi vihollisen pääjohtajaa ampui itsensä suostumatta antautumaan elävänä meikäläisten vangiksi.

Pian kuitenkin tilanne muuttui. Meikäläiset eivät olleet radalle tultuaan ehtineet katkaista puhelin- ja lennätinlankoja, ennenkuin vihollinen ehti lähettää ensimäisen hätäviestin Raudun asemalle. Tästä oli seurauksena, että sieltä kiiruhti pian täydellä höyryllä Raasuliin panssarijuna ryhtyen oitis taisteluun luutnantti Lindbergin joukkojen kanssa. Aukeassa kylässä oli meikäläisten aseina kerrassaan epäedullinen, ja niinpä vetäytyi luutnantti Lindberg joukkoineen metsän laitaan jatkaen siellä kuitenkin vastarintaa iltahämärään asti.

Tällä välin oli panssarijunan lisäksi tullut Raasuliin viholliselle muutakin apuväkeä, ja kun panssarijunan johtaja oli huomannut heikäläisten päässeen täydellisesti tilanteen herroiksi, jatkoi se junineen matkaa rajan yli Raasulin asemalle, josta myöskin kuului ankara konekiväärien rätinä.

Siellä otteli vänrikki Sainio komppaniansa kera suuren Raasulin aseman herruudesta. Hän oli hyökännyt asemalle suoraan idästä ja saanut sen jo kiivaasti tapellen melkein kokonaan miehitetyksi, kun hätään joutui vihollisen panssarijuna. Nähtyään tämän tulla jyristävän vetäytyivät meikäläiset hiukan taaksepäin, ja tätä peräytymistä johtaessaan sai vänrikki Sainio vaikean haavan rintaansa tullen kykenemättömäksi taistelua johtamaan. Päälliköttä jäänyt komppania näki taistelun jatkamisen kerrassaan ylivoimaista vihollista vastaan hyödyttömäksi ja jätti asema-alueen klo 4 tienoilla iltapäivällä vetäytyen koko ajan vihollisen rynnäkköjä torjuen vähitellen metsään ja sitä tietä takaisin joukkojen yhtymäkohtaan Palkealan tielle.

Kaikkein paraiten suosi onni luutnantti Aschanin johtamaa lentävää osastoa. Se pääsi Viisjoen sillalle aivan kuin varas yöllä; sillan 6-miehinen vartiosto oli meikäläisten äkillisestä ilmestymisestä niin pökertynyt, ettei se ennättänyt edes apua mistään päin hälyttää, ennenkuin se oli tehty vaarattomaksi.

Meikäläiset tekivät sillalla puhdasta jälkeä. Ensin se räjäytettiin, sen jälkeen valeltiin sillan jäännökset huolellisesti öljyllä ja sytytettiin palamaan. Eikä luutnantti Aschan tyytynyt vielä tähänkään, vaan samosi rataa pitkin kauemmas etelään Lempaalan asemalle asti, valtasi sen, särki aseman suuren vesitornin sekä sytytti osan asemarakennusta tuleen. Vasta tämän jälkeen hän läksi pitkin rataa paluumatkalle joutuakseen vielä ennen yön tuloa lähempänä Suomen rajaa olevalle Sahajoen sillalle ja täydentääkseen sen tuhoamisella hävitystyönsä.

Vänrikki Sainion komppanian peräydyttyä Raasulin asemalta oli sieltä kuitenkin kiiruhtanut vihollisosastoja Sahajoelle, ja kun vihollisen panssarijunakin hääräsi edestakaisin radalla, täytyi luutnantti Aschanin sinä iltana jättää silta rauhaan. Hän voi kuitenkin olla sangen tyytyväinen jo siihenastisiinkin ennätyksiinsä palatessaan iltamyöhällä Palkealaan, jonne toiset joukot olivat jo ennen häntä saapuneet.

Yön aikana saatiin Palkealaan hiukan lisäväkeä, ja varhain seuraavana aamuna uudistettiin hyökkäys radalle tällä kertaa kahtena joukko-osastona. Pienempää, eli lentävää osastoa johti edelleen luutnantti Aschan, ja oli tämän joukon tehtävänä edellisen päivän hävitystyön täydentäminen. Suurempaan osastoon olivat yhdistetyt kaikki muut joukot, ja tuli tämän osaston luutnantti Lindbergin johdolla saartaa Raasulin asema ja kylä sekä koettaa vallata ne.

Tälläkin kertaa suosi onni aluksi luutnantti Aschania. Hän sai äkkirynnäköllä vallatuksi edellisenä päivänä hävittämättä jääneen Sahajoen sillan ja tuhosi sen perinpohjin. Näin oli rata lähes 10 km. matkalta tehty kokonaan käyttökelvottomaksi. Pietarista päin pääsivät vihollisen junat ainoastaan Lempäälään asti ja Raudun puolelta Sahajoen sillalle. Tämä aukko oli tarpeeksi suuri tehdäkseen raskasvarusteiselle viholliselle miltei voittamattomia vaikeuksia juuri alkavan kevätkelirikon aikana.

Raasulin aseman ja kylän valtausyritys ei siihen sijaan tänäkään päivänä onnistunut. Tosin sai luutnantti Lindberg joukkoineen ne jo saarretuksi johtaen itse hyökkäystä Raasulin kylän ja aseman länsipuolelta, toisten ahdistaessa asemaa koillisen ja idän puolelta. Urhokas päällikkö tunkeutui kuitenkin, vihollisen sitkeästä vastarinnasta kiukustuneena, liian rajusti eteenpäin. Hänen miehensä jäivät jälkeen, ja silloin kohdistivat miltei nenän edessä olevat vihollisen konekiväärit tulensa tuohon hurjan rohkeaan mieheen, jonka he kaikesta näkivät johtajaksi ja joka näytti tykkänään halveksivan heidän kuuliaan.

Noiduttu ei kuitenkaan ollut pelottoman sankarin rinta. Pian osui yksi turmanluoti maaliinsa, ja luutnantti Lindberg vaipui verissään hangelle. Silloin unohtivat lähinnä takana olevat miehet vaaran ja riensivät tuiskuna tulevasta kuularyöpystä huolimatta ihailemaansa päällikköä pelastamaan. Luutnantti Lindberg selitti kuitenkin miehille, että hän oli saanut tarpeensa ja vaati näitä jyrkästi palaamaan ketjuun, ettei järjestys häiriytyisi. Samalla hän veti esiin revolverinsa ja selitti miehilleen, että siinä on vielä muutamia marjoja vihollisen varalta ja viimeinen häntä itseään varten.

Näin jäi tyynenä loppuaan odottamaan sankaripäällikkö. Kerrotaan, että hän tosiaan henkitoreissa hangella maaten vielä taisteli viimeisen taistelun päälle tunkevien vihollisten keskeen jouduttuaan. Malttoiko hän säästää edes viimeistä luotia itselleen, siitä ei ole varmaa tietoa. Hänen ruumiinsa saatiin pelastetuksi vasta jälkeenpäin. Se oli alastomaksi ryöstetty ja runneltu.

Mutta päällikön sorruttua alkoivat meikäläisten rivit horjua ja vetäytyä taaksepäin. Vihollinen oli ollut jo aika kireällä, meikäläisten ketju jo paikotellen noin 50 metrin päässä vihollisen asemista ja radasta, ja vaikka se vielä puolustautui epätoivon vimmalla, olisi taistelu lopultakin saattanut ratketa meidän eduksemme. Nyt täytyi kuitenkin antaa yleinen peräytymiskäsky, ensin aseman länsipuolella taisteleville joukoille, ja kun niiden paluutie oli saatu turvatuksi, myös itä- ja koillispuolella taisteleville.

Eivätkä päivän vastoinkäymiset päättyneet vielä tähänkään. Kun luutnantti Aschan miestensä etunenässä palasi pitkin rataa hävittämältään Sahajoen sillalta, tuli heitä vastaan kaksi vihollissotilasta, jotka eivät Aschanin joukkoa huomanneet, ennenkuin olivat joutuneet aivan luutnantti Aschanin eteen. Luutnantti Aschan, rinnallaan rakuuna Kaivola, oli joutunut hyvän matkan joukkonsa edelle, ja niinpä luulivat ehkä punikit olevansa tekemisissä ainoastaan kahden miehen kanssa. Luutnantti Aschanin komennosta kohottivat miehet kyllä kätensä ylös, mutta samassa laukaisi toinen revolverinsa, ja panos osui suoraan luutn. Aschanin otsaan.

Se oli meno toisen sankarin ja sotilaiden ihaileman päällikön samana päivänä, ja tämä isku oli sitä katkerampi, kun se tuli melkein tapaturman tavoin. Masentunein mielin palasivat miehet loistavasti suorittamaltaan retkeltä rakkaan päällikkövainajansa ruumis mukanaan. Sodan kohtalottaret ovat oikukkaita…

Mutta siirtykäämme jo tapahtumiin Raudun aseman ympärillä. Kuten muistamme, käskettiin taistelumääräyksessä Raudun asemaa puoliympyrässä saartavien joukkojemme pitää yllä kiivasta tulta sitoakseen siten vihollisen voimat ja helpottaakseen vihollisen selkäpuolella liikkuvien joukkojen toimintaa.

Kun joukoille varhain maalisk. 25 päivän aamuna ilmoitettiin, että meidän pojat sillä hetkellä taistelivat jo kaukana Raasulissa ja siitä etelään pitkin rataa tuhoten sen minkä ennättivät vihollisen liikeyhteyksiä Pietarin kanssa, nostatti tämä tieto kaikkialla suuren innostuksen. Ei muistettu enää, että vihollisella oli niin hyvin aseistukseen kuin miehistöön nähden ratkaiseva ylivoima, tai jos muistettiin, ei siitä välitetty, vaan käytiin joka taholla kilvan hyökkäykseen. Pitihän näet niitä rajalla ja sen takanakin tappelevia poikia auttaa, kun kerran oli niin suuret asiat kyseessä.

Ikävä kyllä ei nytkään edes ainoa tykkimme ammuksien puutteessa voinut olla juuri miksikään avuksi jalkaväelle. Niinikään oli saatu vain muutama konekivääri entisten neljän lisäksi. Vihollinen puolestaan pani heti meikäläisten hyökkäyksen alettua kymmenkunnan tykkiä paukkumaan, ja sen konekiväärit vetelivät joka taholla pitkiä säveliä meikäläisiä hyökkäysjoukkoja vastaan.

Siitä huolimatta mentiin eteenpäin. Kirkonkyläläiset, joita johtivat jääkärivänrikki Siira ja komppanian päällikkö Männikkö, sivuuttivat pian kirkonkylän ja aseman välillä olevan pienen joen. Sen yli päästyä jatkettiin taivalta ankarassa kuulasateessa ja jouduttiin pieneen Keripadan kylään, joka on noin 500 metrin päässä asemalta. Mutta ei siihenkään pysähdytty vaan painettiin yhä eteenpäin, kunnes klo 3 tienoilla oltiin aivan vihollisen varustusten edessä.

Yhtä sisukkaasti ponnistelivat kirkonkyläläisten rinnalla Leinikkälän joukot, johtajinaan luutnantti Pekkala sekä komppanian päälliköt Pesonen ja Nissinen. Tosin näillä joukoilla oli vielä vaikeampi taival — osaksi aukeita peltoja ja niittyjä — mutta eteenpäin piti mennä ja niin mentiin mistään välittämättä, taakseen katsomatta.

Mäkrän ja Orjansaaren joukkoja johti tällä kertaa jääkärivänrikki Skogström, tämän sivustan vanhan, treenatun johtajan Läheniemen potiessa haavoittunutta koipeaan. Mutta eipä uusi johtaja tänä kuumana päivänä pilannut edeltäjänsä mainehikkaita traditsioneja. Vaikka vihollinen tälle sivustalle oli keskittänyt konekiväärejä melkein ketjun tapaan ja lähetti niistä ihan sakeanaan kuulia hyökkääjäin silmille, niin kuutisen tunnin tappelun jälkeen voi Skogström klo 3 tienoilla iltapäivällä raporteerata lyhyesti ja ytimekkäästi: »Olemme vallanneet maantien aivan Raudun asemaa myöten.»

Oli siis tällä siivellä päästy aivan vihollisen tiilivarustuksille asti, ja pian niille tunkeuduttiin muuallakin. Niillä puolustausivat venäläiset kuitenkin epätoivon vimmalla, ja vaikka siellä ja täällä puolustautujat saatiin jo asemistaan karkotetuiksi, niin ajautui niiden tilalle uusia, eikä pysyväistä aukkoa saatu millään kohdalla sen vahvaan varustusvyöhön repäistyksi.

Koko taistelun ajan piti vihollinen yllä hurjaa tykkitulta saaden useita hyviä sattumia kirkonkylään sekä myöskin Mäkrälle, m.m. aivan meidän esikuntatalomme ulkosuojiin. Vihollisen tykkitulesta syttyi päivän pitkään useampia tulipaloja, jotka lisäsivät laajalla taistelualueella riehuvan näytelmän suuremmoisuutta. Lopuksi alkoivat ryssät syytää meikäläisten hyökkäysjoukkojen silmille tuiskunaan kartesseja pelottavan ankaran konekivääritulensa lisäksi.

Mutta kyllä niillä ryssillä oli kuumat paikat itselläänkin. Meikäläiset olivat jo joka puolella siksi lähellä, että tulemme pyyhki ristiin asema-alueen yli. Se tuli teki tuhoisaa jälkeä vihollisen riveissä, ja useammissa sadoissa sai vihollinen varmaan laskea sinä päivänä kärsimänsä mieshukan.

Mutta taistelu ei päättynyt edes päivän loputtua, vaan sitä jatkettiin hellittämättä puoliyöhön asti. Silloin otettiin vasta ensimäinen lyhyt lomahetki, osa miehiä päästettiin syömään, toiset jäivät ketjuun vihollisen varustusten edustalle. Hetkisen perästä vaihdettiin vuoroja, ja kun sillä tavoin kaikki olivat saaneet hiukan einettä haukatuksi, alotettiin leikki viipymättä uudestaan. Vihollinen oli ehkä luullut, että se pääsisi levähtämään, mutta siinä se pahasti erehtyi. Koko seuraavan päivänkin se sai puolustautua yhtä vimmatusti aina hamaan puoliyöhön asti.

Se päivä pani kovalle koetukselle miesten voimat. Yöllä oli pakkanen ollut ankara eikä se sanottavasti päivälläkään lauhtunut. Sen kynsissä pyrkivät väsyneet miehet loputtomasti ketjussa maatessaan kokonaan vilusta puutumaan. Ainoa keino, jolla voi pitää itseään sulana, oli hellittämätön ampuminen, ja kyllä sitä ammattiinkin, niin että pyssyjen piiput tämän tästä kuumenivat hyppysiä polttavaksi ja täytyi niitä hangessa jäähdytellä. Huumaava rätinä ja pauke, kuulien viheltäminen ja kartessien räiske tahtoivat viedä herpautuneet aistit aivan sekaisin. Siellä ja täällä näki uupuneen miehen painavan päänsä lumeen sillä tavoin sekavia ajatuksiaan selvitelläkseen. Sakeassa metsässä ruskui ja paukkui kuin maailmanlopun hävitys olisi siellä kulkuaan kulkenut. Tuhkatiheään kaatelivat räjähtelevät kartessipanokset kokonaisia puitakin ja tuiskuna ryöppyävät kuulat karistelivat, yhtenäisenä sateena havunoksia ketjussa makaavien miesten päälle. Moni jäi niiden alle ainaiseksi nukkumaan, ja yhä paksummaksi karttui havupeite elonsa kukkeudessa uupuneen nuorukaisen päälle. Metsä-äiti sillä tavoin peitteli pehmoisella, vihertävällä vaipallaan kotimaansa puolesta kaatuneita. Mutta kaatuneiden ympärillä riehui yhä taistelu, kaikuivat komentosanat, ja eteenpäin paloi vielä elossa olevien kiihkeä halu. Ja vielä mentiinkin eteenpäin, vaikka väsymys tahtoi jo kaikki jäsenet herpaista. Ryömittiin upottavassa lumessa ammunnasta kuumentunut kivääri toiseen käteen puristettuna, toisella vapisevalla kädellä haroen oksista ja lumesta pistävistä vesoista matkan jouduttamiseksi. Ja kun sillä tavoin, aina välillä ampuen, oli hivuttu kuolettavan pitkä rupeama, kohottiin yhtäkkiä rynnäkköön, ja kaikkosi silloin taas herpaiseva väsymys, horjuvat polvet terästyivät, rajuna kaikui eläköönhuuto. Mutta vielä taisteli vihollinenkin sitkeästi lujien varustustensa turvin, ei voitu sen vastarintaa lopullisesti murtaa.

Tehtiin vielä väsymyksestä huolimatta yllätyksiäkin viholliselle. Kolmessa eri kohdassa Raudun aseman eteläpuolella pääsivät meikäläiset äkkihyökkäyksellä tunkeutumaan radalle, mutta vihollinen ennätti hätään, ennenkuin rataa ehdittiin pahemmin rikkoa.

Tänä päivänä sai vihollinen lopulta Raudun vanhan, kovia kokeneen kirkon poltetuksi. Se olikin jo ammuttu niin remaksi, että oli aivan käsittämätöntä, miten se niin kauan oli kestänyt kasaan luhistumatta.

Pelottavan määrän tuhlasikin vihollisen tykistö ammuksia tämän kaksipäiväisen taistelun aikana, ja vaikka sen tykkitulen aiheuttamat sotilaalliset vauriot olivat verrattain vähäiset, teki se siihen sijaan paljon tarpeetonta, aineellista vahinkoa. Raudun pieni, mutta sievä kirkonkylä oli taistelun jälkeen aivan raunioina, siitä oli jälellä vain savuavia kekälekasoja sekä sen lisäksi muutamia repaleiksi ammuttuja talorähjiä, nekin jo osaksi luhistuneita. Ja muissakin aseman ympäristökylissä näkyi hävityksen jälkiä, vaikka tosin vähemmässä määrässä.

Se oli sitä vanhastaan tunnettua venäläistä sodankäyntitapaa. Aikanaan olivat tsaarikauden armeijat siitä kuuluisat, eivätkä bolshevikit näyttäneet jäävän oppi-isistään hitoistakaan jälelle.

Taistelu lopetettiin vasta klo 11,30 maalisk. 26 päivän illalla. Vahva vahtiketju jätettiin aseman ympärille, muut joukot saivat palata lepäämään. Taistelu oli kestänyt yhteen menoon 44 tuntia, ja sen päätyttyä olivat joukkomme niin uuvuksissa, että tuskin jaksoivat enää ketjusta majapaikkoihinsa hoippua. Myös oli joukkojemme mieshukka ollut suuri, puhumattakaan kaatuneista pataljoonan päälliköistä Aschanista ja Lindbergistä, joiden kaatuminen niissä oloissa oli aivan korvaamaton.

Jos sitten käännymme tarkastelemaan taistelun tuloksia, niin eivät ne ehkä ensi katseella näytä uhrausten arvoisilta. Näkyväisenä, kouraantuntuvana tuloksena oli vain Raudun ja Pietarin välisen rautatieyhteyden katkaiseminen. Sen merkitys oli kyllä arvaamattoman suuri, kuten jo tuonnempana olemme painostaneet, mutta senhän olisi ehkä onnen suosiessa voinut saavuttaa vähemmälläkin.

Oli kuitenkin yksi, jota ei vähemmillä uhreilla olisi voitu saavuttaa: se oli taistelualotteen ratkaiseva siirtyminen meikäläisten käsiin. Vihollinen oli yhdellä iskulla viskattu hyökkääjästä puolustautujaksi. Se piti kyllä edelleen hallussaan Raudun rautatieasemaa, vieläpä rajalla olevaa Raasuliakin, mutta siitä huolimatta se tunsi olevansa jo melkein kuin saarroksissa ja kykenemätön mihinkään aktiiviseen toimintaan. Siltä oli otettu luonto pois ja se alkoi tajuta päivänsä luetuiksi tällä maankolkalla.

Myös Pietarissa meikäläisten odottamaton hyökkäykseen ryhtyminen vaikutti mieliin kerrassaan yllättävästi. Kaikki Kiviniemeen suuntautuvat venäläisten hyökkäysaikeet raukesivat, ja Pietarin punaisissa lehdissä alkoi näkyä hälyttäviä tietoja Rautuun kokoontuvista suurista valkoisten voimista. Sotapoluille noussut Karjala alkoi herättää kunnioitusta, vieläpä tuohon kunnioitukseen sekoittui pelkoakin, kun tuo nousuaalto kohosi jo aivan rajalla, melkein punaisen Pietarin nurkkajuurella.

Sellaiset olivat Raudussa annetun ensi iskun tulokset. Mutta sen iskun täytyi olla voimakas, kun mieli nuo tulokset saavuttaa, siihen täytyi meidän vähälukuisten, ilman tykistön tukea taistelevien joukkojemme panna kaikkensa ja kantaa raskaat uhrit. Ne uhrit kannettiinkin nurisematta, miehekkäästi. Kaikki joukko-osastot olivat nälästä, väsymyksestä ja paleltumisesta huolimatta taistelleet loppuun asti sankarien tavoin. Niin toteaa everstiluutnantti Elfvengren Antrean päämajaan lähettämässään taisteluraportissa.

Tuossa samaisessa raportissa tehdään muutamin sanoin selkoa taistelun mukanaan tuomasta edullisesta käänteestä sekä painostetaan sitä, että alotettu taistelu on saatettava voitokkaaseen loppuun niin pian kuin mahdollista. Muuten voisi vihollinen päästä ensi iskun huumauksesta tointumaan, ja silloin sen vastarinta olisi varmaan paljon ankarampi.

Meidän puolelle saadaan tykistöä ja apuväkeä. — Saartorengas suletaan täydellisesti. — Vihollinen menettää panssarijunansa.

Maaliskuun 27 ja 28 päivän pysyi meikäläisten vahva vahtiketju Raudun aseman ympärillä. Koko ajan jatkui kiihkeä laukaustenvaihto ja konekiväärituli, joka tietenkin hermostutti kovasti vihollista ja esti sen korjaamasta kaatuneitaan sekä paikkailemasta muita taistelun aikana kärsittyjä vaurioita.

Meidän puolella käytettiin nämä päivät taistelussa väsyneiden joukkojen lepoon sekä varastojen täydentelyyn ja muihin valmistustöihin alotetun taistelun saattamiseksi voitokkaaseen loppuun. Kaatuneen luutnantti Lindbergin tilalle nimitettiin III:nnen pataljoonan päälliköksi jääkärivänrikki Läheniemi, jonka jalkahaava alkoi sen verran parantua, että mies sauvan turvin pääsi jotenkuten liikkumaan. Samoin täytettiin muut kaatuneiden johtajien paikat uusilla, sikäli kuin miehiä oli saatavissa.

Vastaista taistelusuunnitelmaa muutettiin sikäli, että Palkealasta siirrettiin sinne kiertoliikettä varten kootut joukot takaisin Rautuun. Palkealaan jätettiin vain vahva vartiosto, jonka tehtäväksi jäi tiedustelujen toimittaminen rajalla ja vihollisen hommien silmälläpito rajan eteläpuolella särettyjen Sahajoen ja Viisjoen siltojen seutuvilla.

Palkealasta Rautuun siirretyt joukot käytettiin osittain reservien muodostamiseen, osittain Maanselän kylän miehittämiseen. Johtajiksi Maanselkään määrättiin rykmentin päällikön apulainen Seitola ja komppanian päällikkö Hynninen, joka samalla nimitettiin pataljoonan päällikön apulaiseksi. Maanselän joukkojen tehtäväksi tuli saartorenkaan täydentäminen ja lujittaminen lännen puolella. Samalla näiden joukkojen tuli pitää silmällä etelään päin Raasulin maantietä ja mikäli mahdollista estää sieltä Raudun asemalle pyrkivät vihollisen apuvoimat. Valitettavasti eivät nämä joukot mitenkään riittäneet saartorenkaan täydelliseen sulkemiseen etelän puolella. Siihen olisi tarvittu paljon enemmän väkeä, kun vihollisella olivat rajalla olevat Raasulin asema ja kylä edelleen hallussaan, joten meikäläiset Raudun ja Raasulin välillä olisivat joutuneet taistelemaan kahden tulen välissä sekä olisivat ainaisesti olleet alttiina vihollisen panssarijunan hyökkäyksille, joka yhtenään hankasi pitkin rataa edestakaisin.

Vaikeuttaakseen kuitenkin niin paljon kuin mahdollista vihollisen liikeyhteyttä Raudun ja Raasulin välillä tekivät meikäläiset tiedustelijat sekä kirkonkylän että Maanselän puolelta yhtenään äkkihyökkäyksiä radalle. Maalisk. 29 päivänä onnistuikin meikäläisten tällaisen yllättävän hyökkäyksen aikana räjäyttää 3 km Raudun asemalta etelään oleva pienen ojan poikki rakennettu alkovin tapainen — muuten ainoa sillan nimellinen koko Raudun ja Raasulin välisellä taipaleella. Räjähdyksessä syntyi rataan kymmenkunnan metrin pituinen ja useampia metrejä syvä kuoppa, mutta kun vihollisella oli Raudun asemalla, kuten jo aiemmin olemme maininneet, loppumattomat varastot rakennustarpeita sekä erittäin täydelliset työpajat, sai se jo samana päivänä panssarijunansa turvin rikotun radan korjatuksi.

Mutta tällä välin oli myöskin Antreassa ryhdytty ponteviin toimenpiteisiin tykistön ja lisävoimien hankkimiseksi Rautuun. Pohjanmaalta saatiinkin lupaan yksi raskas tykistöpatteri sekä saksalaisen majuri Schleutkerin johtama viisituumainen haubitsipatteri. Jo ennen näiden joutumista komennettiin Rautuun Ahvolan rintaman vasemmalle sivustalle Oran kylään sijoitettu joukkuepäällikkö Karimon (nykyisin kapteeni ja piiripäällikkö) johtama vuoritykki. Tämä saapui Rautuun maalisk. 28 päivänä ja yhdistettiin siellä ennestään toimineen samanlaisen tykin kera puolipatteriksi Karimon komentoon.

Maalisk. 29 päivänä, joka oli Pitkäperjantai, kuletettiin tykit Leinikkälän järven koillisrannalla olevaan niemeen, jossa ne sijoitettiin verrattain hyvin suojattuihin ja muutenkin erinomaisiin asemiin. Kun vielä seuraavana päivänä oli järjestetty hyvät tähystysasemat, voi puolipatteri jo maalisk. 30 päivän iltana alottaa järjestelmällisen vihollisen asemien ja varustusten pommituksen. Eihän näin keveiden tykkien tuli kylläkään voinut aiheuttaa vihollisen varustuksille niin laajalla alalla sanottavaa tuhoa, mutta joka tapauksessa oli päästy askel parempaan päin, ja se tietenkin oli omansa nostattamaan jalkaväen mielialaa, varsinkin kun samalla huomattiin vihollisen tykkitulen käyvän yhä laimeammaksi. Siltä alkoivat ammusvarastot vähetä, saarroksissa olon seuraukset rupesivat tuntumaan.

Vielä se kuitenkin teki jäykkää vastarintaa. Koko maaliskuun 30 ja vielä seuraavankin päivän jatkui aseman ympärillä yhtämittainen taistelu, jonka kestäessä vihollinen teki ehtimiseen raivokkaita uloshyökkäyksiä karkottaakseen meikäläiset kauemmas varustustensa edustalta ja päästäkseen siten rauhaan meikäläisten murhaavalta ristitulelta. Kaikki vihollisen uloshyökkäykset torjuttiin kuitenkin verisesti, vieläpä meikäläiset taistelun aikana tunkeutuivat useampia kertoja aivan asema-alueelle asti ahdistaen pahasti ryssiä näiden omissa, varustetuissa pesissä.

Koetti viholliselle maalisk. 31 päivänä tulla pienempiä apujoukkojakin Raasulista, mutta kuuman ottelun jälkeen lyötiin nämä joukot hajalleen, ennenkuin niiden onnistui yhtyä Raudun asemalta hyökkäilevien vihollisjoukkojen kanssa.

Hyvän sadon niitti näiden päivien taisteluissa vihollisen riveistä, meikäläisten hyvin tähdätty ristituli, ja kaikesta huomasi, että ryssät alkoivat pahasti hermostua. Näihin saakka olivat he jokaisen suuremman voimainmittelyn jälkeen vaihtaneet väsyneet joukkonsa uusiin, nytpä ei vaihtamisesta enää tullutkaan mitään. Samat joukot saivat olla vuorokaudet läpeensä tulessa, ja se tuli muodostui saartorenkaan yhä enemmän puristuessa pahaksi painajaiseksi. Ei voinut enää ensinkään vapaasti liikkua asema-alueella; kaikkialla vihelsi kuulia, kaikkialla vaani kuolema tehden tuhoisaa jälkeä suojattujen asumusten ja tiilivarustusten välisillä teillä, kun nääntyneitä joukkoja vaihdettiin uusiin.

Kaiken pahan lisäksi tuli meikäläisten tykkituli, joka kävi yhä tarkemmaksi sitä mukaa kuin tähystäjien ja meikäläisen jalkaväen huomioiden perustalla opittiin tuntemaan vihollisen varustusten arimmat kohdat. Niitä ahdistettiinkin sen jälkeen hellittämättä, ja pahaa hämminkiä huomattiin tulemme tämän tästä aiheuttavan vihollisen riveissä.

Raskaita uhreja vaati kyllä ylivoimaisen vihollisen uloshyökkäysten torjuminen meidänkin jalkaväeltä, mutta ne uhrit kannettiin nyt jo toivehikkain mielin, sillä huomattiinhan vihollisen vastarinnan vähitellen olevan murtumassa; varma yliote siirtyi yhä ratkaisevammin meikäläisten käsiin.

Pian alkoivat saapua luvatut apuvoimatkin. Jo maalisk. 31 päivänä joutui Mäkrälle majuri Pohjanheimon johtama kolme tykkiä käsittävä raskas kenttäpatteri. Vielä samana päivänä kuletettiin kaksi näistä tykeistä viimeisillään olevaa Leinikkälän järven jäätä myöten ja sijoitettiin ne vuoritykkien rinnalle asemiin sekä alotettiin viipymättä vihollisen varustusten pommitus.

Vielä ratkaisevammin muutti kuitenkin tilanteen meikäläisten eduksi Sortavalassa muodostetun ja harjoitetun, majuri Oeschin johtaman VIII:nnen jääkäripataljoonan saapuminen Rautuun. Alkuaan kyllä lienee ajateltu, ettei Itä-Suomessa muodostettuja jääkärijoukkoja tuotaisi rintamalle, ennenkuin yleinen hyökkäys Viipuria vastaan voitaisiin alottaa. Useampien Antreasta käsin tehtyjen pyyntöjen jälkeen suostui Pohjanmaalla oleva ylijohto kuitenkin lopulta majuri Oeschin johtaman pataljoonan Rautuun lähettämiseen. Oli näet tärkeätä saada Raudun taistelu päätökseen, ennenkuin vihollinen ennättäisi tointua siellä saamastaan ensi iskusta ja rupeaisi kulettamaan Raudun rajalle suurempia apuvoimia saarrettuja pelastamaan. Pietarista saapuvista viesteistä kävi selville, että siellä tosiaan jo touhuttiin apujoukkojen lähettämistä. Oli siis ennätettävä tehdä asia selväksi ennen niiden joutumista, muuten olisi tilanne voinut vielä viime tingassa muodostua meikäläisille varsin sekavaksi, kun vähäisin voimin olisi jouduttu taistelemaan kahden tulen välissä.

Jääkärejä kulettavat kaksi pitkää junaa saapuivat Kiviniemen ja Mäkrän väliselle Petäjärven asemalle myöhään maalisk. 31 päivän iltana. Sieltä marssivat pataljoonan ensimäinen ja toinen komppania varhain seuraavana aamuna Maanselän hoviin, josta viivyttelemättä jatkettiin matkaa Raudun aseman eteläpuolelle radalle. Sinne tultua muodosti osa joukoista ketjun eteläänpäin torjuakseen sieltä päin vihollisen avuksi yrittävien joukkojen hyökkäykset. Päävoimat taas asettuivat ketjuun kahden puolen rataa rintama pohjoiseen päin sulkien siten lopullisesti saartorenkaan.

Tuskin olivat jääkärit ennättäneet asettua asemiin, kun etelästä päin tulla puhkui pitkin rataa vihollisen panssarijuna. Sitä vastaan avattiin kiväärituli, ja ällistyneenä tästä vastaanotosta peräytyi juna lyhyen kahakan jälkeen takaisin. Kun voi kuitenkin milloin hyvänsä odottaa sen uudistuvia hyökkäyksiä, irrotettiin radasta muutamia kiskoja sekä katkottiin kaikki puhelin- ja lennätinjohdot, joten vihollisen kaikki yhteys Raasulin kanssa kävi mahdottomaksi.

Iltapäivällä saapuivat loputkin jääkärijoukoista Maanselkään, ja vietiin osa niistä lujittamaan aamupäivällä miehitettyjä asemia toisten jäädessä reserviin.

Jo samana iltana uudistikin vihollisen panssarijuna Raasulista käsin hyökkäyksensä. Taistelun kestäessä tunkeutui se kuitenkin vaaraa huomaamatta rikotulle rataosalle ja suistui kiskoilta. Turhan mieshukan välttämiseksi ei iltapimeällä ryhdytty junaa väkirynnäköllä valtaamaan, vaan jäätiin taisteluasentoon odottamaan aamun valkenemista. Yön pimeyden turvin hiipi kuitenkin junamiehistö pakoon jättäen junansa täysin käyttökunnossa ja runsaine kuormineen meikäläisten saaliiksi.

Htihtik. 2 päivänä klo 4 aamulla ottivat jääkärit junan huostaansa ja olivat juuri siitä saatua sotasaalista lajittelemassa, kun Raasulista hyökkäsi noin 300 miestä venäläisiä vallatakseen takaisin menettämänsä junan. Meikäläisten vähälukuinen junavartiosto oli jo vähällä joutua saarroksiin, mutta onneksi ennätti ajoissa apuväkeä ja verissäpäin lyötiin ryssät takaisin. Tässä ottelussa menettivät jääkärit ensimäiset uhrinsa: kaatuneita luutnantti Hakkila ja 4 sotilasta sekä 6 haavoittunutta. Siihen sijaan jäi ryssiltä taistelutantereelle noin 40 kaatunutta.

Panssarijunan menettäminen oli ankara isku viholliselle. Se oli lujasti rakennettu ja käsitti veturin lisäksi kokonaista 9 vaunua, joten siihen voi sijoittaa lukuisan varusväen, minkä turvin se muodostui erinomaiseksi taisteluaseeksi. Sen avulla olivatkin ryssät näihin saakka voineet ylläpitää Raudun ja Raasulin välillä säännöllistä yhteyttä koettaen Raasulista sinne Lempaalasta hevosilla vedettyjä elintarpeita ja ammuksia piiritetyille. Nyt oli se liikenne loppunut, vihollinen oli Raudun asemalla umpipussissa. Vain ilmatietä olisi se vielä voinut päästä punaisen Pietarin yhteyteen, mutta lentokoneita ei vihollisen käytettävissä ollut.

Panssarijunasta saatiin runsas sotasaalis. Siitä mainittakoon 5 konekivääriä, suurempi määrä täysinäisiä konekiväärivöitä, 1,000 kappaletta 7,5 cm kranaatteja, tykistön kiertokaukoputkia, kiikareja, 30 teurastettua lehmää, suuri määrä ryssänlimppuja, ryynejä sekä muita elintarpeita, jotka kaikki varmaan olisivat alkaneet olla Raudun asemalla hyvään tarpeeseen. Nyt ne kuitenkin menivät parempiin suihin, vihollinen sai vähitellen opetella paastoamaan.

Kun vielä huhtik. 2 päivänä oli Rautuun saapunut Pohjanmaalta majuri Schleutkerin johtama haubitsipatteri ja sekin saatu kuletetuksi asemiin toisten tykkien viereen, alettiin meidän puolella olla valmiit ratkaisevaan voimainmittelyyn Raudun aseman herruudesta.

Sitä ennen jatkettiin kuitenkin koko huhtik. 3 päivän vastainen yö, huhtik. 3 päivä ja vielä seuraava yökin hellittämättä vihollisen asemien pommitusta. Tykkitulemme aiheuttikin asemalla huomattavia vaurioita: asemarakennuksen päähän laitettu vihollisen tähystystorni viottui, veturitalliin, jota vihollinen käytti konekivääriasemanaan, saatiin useampia täyssattumia ja asema-alueella syttyi parisen pienempää tulipaloa. Vihollisen tykistö vastasi enemmän laimeasti, nähtävästi se säästeli ammuksiaan, ja ehkä vihollinen sen lisäksi pelkäsi paljastaa meikäläisten tähystäjille tykistöasemiaan, jotka olivat asema-alueella verrattain suojaamattomilla paikoilla ja siis pahasti alttiina meikäläisten tykkitulelle.

Meidän tykistö siihen sijaan sai koko ajan toimia täysin rauhassa vihollisen tulelta. Vaikka tykistömme asemat olivat vain 3,200 metrin matkan päässä asema-alueen keskustasta ja vaikka vihollisen tykistö useampaan otteeseen niitä koetti haeskella, ei sen tuli tähystyksen puutteessa kertaakaan osunut edes tykistömme lähettyville.

Jalkaväen toiminta huhtik. 3 päivänä supistui parin vihollisen heikomman uloshyökkäysyrityksen torjumiseen sekä näiden loputtua meikäläisten puolelta tehtyyn puserrukseen, joka kuitenkin pian keskeytettiin, kun ratkaisevan hyökkäyksen oli määrä alkaa vasta seuraavana päivänä, ja sitä ennen piti kaikkien joukkojen saada kunnollisesti levätä.

Raudun viimeinen taistelu. — Vihollisen läpimurto ja tuho Maanselän rinteellä.

Ratkaisevan hyökkäyksen Raudun asemaa vastaan piti alkaa huhtik. 4 päivänä klo 5 iltapäivällä. Sitä ennen tehtiin kuitenkin meidän tykistön sijoitukseen seuraavat muutokset: Siihen saakka käyttämätönnä ollut majuri Pohjanheimon raskaan patterin kolmas tykki purettiin rautatievaunuista ja kuletettiin Raudun kirkolle, josta sillä voitiin ampua Raudun asemalle näkyvään maaliin. Samoin siirrettiin toinen kevyen vuoristopatterin tykeistä Haapakylän kohdalle meikäläisen jalkaväen ketjuun, josta oli Raudun asemalle matkaa ainoastaan vajaa kilometri, sekin aukeata niittyä ja peltoa, niin että tykkimme oli siitä mahdoton ampua harhaan ainuttakaan laukausta. Tosin oli siinä tykin miehistökin verrattain suojaton vihollisen tulta vastaan, mutta arveltiin, etteivät sen konekiväärit viime rytäkässä enää osaisi niin perin tarkkaa työtä tehdä.

Huhtik. 4 päivän aamuna jaettiin kaikille joukoille everstiluutnantti
Elfvengrenin taistelumääräys, jossa sanotaan:

»Ilmoittakaa kaikille joukoillenne, että tänään klo 5 i.p. alkaa
yleinen hyökkäys Raudun asemaa vastaan ja sitä varten käsken:

Haubitsit ja raskaat tykit alkavat ankaran tulen klo 12 päivällä ja pommittavat asemarakennuksia yhtämittaa klo 5:een saakka. Vuoritykki alkaa ankaran tulen klo 2 päivällä ja pommittaa pikatulella klo 4:stä — 5:een. Joukkojenne tulee alkaa edetä klo 2,30 ja liikkua niin, että klo 4,30 kaikki ovat asemissa, joista voidaan ryhtyä yleiseen hyökkäykseen, konekiväärit mukana. Merkki hyökkäykseen annetaan klo 5 kaikista tykeistä asemarakennukseen ammutulla yhteislaukauksella, jonka jälkeen tykkituli lakkaa.

Joukkojen järjestämisestä ja liikkumisesta on teidän huolehdittava. Jääkäripataljoona hyökkää etelän puolelta. Tunnusmerkkinä kaikilla hyökkääjillä on valkoinen nauha tai pieni lippu kivääriin kiinnitettynä. Hyökkäyksessä on ensin vallattava vihollisen konekiväärit ja tykit sekä, jos mahdollista, yksityiset rakennukset, joista käsin voisi auttaa tulella hyökkäystä. Ammuttava on vain vihollista tähdäten sekä enemmän alas, jotteivät omat joukot joutuisi oman tulen alaisiksi. Hyökkäykseen on käytävä eläköönhuudoin, niin että joka paikassa kuuluu, ja lähelle päästyä on käytettävä käsipommeja.

Terottakaa miehistön mieleen, että tänään on Raudun asema vihdoinkin ehdottomasti valloitettava, muuten voisi käydä niin, että vihollinen saapi suurempia apujoukkoja Venäjältä, ja silloin koko meidän pitkäaikainen, raskas ja verinen työ sekä paraimpien toveriemme sankarikuolema menevät hukkaan. Toivon, että me voimakkaalla yhteisellä ponnistuksella teemme tänään voitokkaan lopun Raudun taistelusta.

Viime tingassa muutettiin taistelumääräystä vielä sikäli, että vuoritykin tuli määrättiin alkavaksi vasta klo 4,30 iltapäivällä. Odotettuja lisäammuksia ei näet aamupäivällä saapunut, ja kun tykin käytettävissä oli vain noin 60 panosta, katsottiin tarpeettomaksi paljastaa tykin verrattain vaaranalaista asemaa ennen aikojaan.

Haubitsipatteri alotti ammuntansa jo aamusta päivin ja puolipäivän jälkeen kiihtyi sen tuli melko ankaraksi. Siihen sijaan pysyi raskaan patterin tuli koko päivän verrattain laimeana, sitäkin taisi vaivata jo ammuksien puute, tuo meikäläisen tykistön ainainen vitsaus Karjalan rintamalla.

Vuoritykin tuli oli lyhyen aikansa kiivasta, ja oli se, kun jälellä olevat ammukset olivat pääasiallisesti shrapnelleja, kohdistettu Mäkrän puoleisella aseman sivulla olevia vihollisen juoksuhautoja vastaan. Vihollisen asemien lähettyvillä rynnäkkömääräystä odottelevan jalkaväkemme vakuutuksen mukaan olikin tykkitulemme viime hetkinä sangen tehoisaa, aiheuttaen sekasortoa ja pakokauhua sekä vihollisen juoksuhaudoissa että myöskin veturitallin seutuvilla, johon haubitsipatterimme tuli sai taas muutamia täyssattumia, niin että rakennuksen ikkunat helisten karisivat alas ja pian alkoi ikkuna-aukoista ja ovista suoltua myös kauhun valtaan joutuneita vihollisen konekiväärimiehiä, joiden olo rakennuksen seinien sisällä rupesi käymään liian kuumaksi.

Valitettavasti ei jalkaväen hyökkäys alkanut minuutilleen klo 5, jolloin tykkituli lakkasi, vaan viivästyi joka taholla syystä tai toisesta melkein 15 minuuttia. Tämä viivykki koitui arvaamattoman kalliiksi ajanhukaksi meikäläisille. Vihollinen ehti näet sen aikana enimmäkseen tointua tykkitulemme aiheuttamasta hämmingistä, ja niin ottikin sen hyökkääjät joka puolella vastaan raivokkaalla kivääri-, konekivääri- ja kartessitulella.

Se taistelu, joka sinä iltana suoritettiin Raudun aseman ympärillä, oli rajumpi ja verisempi kuin yksikään tähänastisista. Vihollinen puolustausi epätoivon vimmalla. Nähtävästi ryssät arvelivat, ettei kaikkien niiden tuhojen jälkeen, joita ne olivat tarkoituksettomalla tykkitulellaan ympäristökylille aiheuttaneet, ollut mitään armoa odotettavissa, vaikka antauduttaisiinkin. Siksi eivät ne tahtoneet antautua, vaan mieluummin kaatua ase kädessä. Hyökkääjät taas olivat tällä kertaa päättäneet musertaa lopullisesti vihollisen vastarinnan. Se oli jo kestänyt tarpeeksi kauan ja vaatinut meikäläisiltä monta raskasta uhria.

Mäkrän puolella vei joukkoja rynnäkköön uusi pataljoonan päällikkö Veikko Läheniemi, joka jalkahaavastaan huolimatta tahtoi tänä ratkaisun päivänä ehdottomasti olla itse miestensä etunenässä. Sisukkaasti tappelivatkin pojat ihaillun päällikkönsä läsnäolon innostamina. Jo tunkeuduttiin vihollisen varustuksille, ja niille kerran päästyä ei väistytty, vaikka vihollinen olisi mitä tehnyt. Siinä oteltiin käsirysyssä, viholliset ja ystävät pyrkivät jo menemään aivan sekaisin, ja raivo oli kuvaamaton molemmin puolin.

Yhtä kuuma oli leikki etelän puolellakin. Siellä tunkeutuivat jääkärit ja niihin liittyvät vapaajoukot aivan veturitallin luo asti, onnistuipa jo muutamien miesten päästä sen sisäänkin. Tällä puolella oli kuitenkin aukean maanlaadun vuoksi vihollisen konekiväärituli niin tuhoisa, että oli mahdoton päästä tarpeeksi nopeasti eteenpäin. Mieshukka alkoi tulla liian suureksi, sekä jääkärijoukkoja että vapaaehtoisia kaatui rivittäin, ja niin loppujen lopuksi täytyi eteneminen pysähdyttää.

Kaikkein paraiten onnistui hyökkäys kirkonkylän ja Leinikkälän puolella. Meikäläisten onnistui Leinikkälän kohdalla murtaa leveä aukko vihollisen varustettuihin asemiin. Tämän aukon kautta tunkeutui pienempi joukko meikäläisiä sankarillisesti taistellen asema-alueelle ja miehitti sen koilliskulmassa olevan suuren varastosuojan. Täältä käsin alkoivat miehemme kiivaasti ampua asema-alueella sekaisin kihiseviä, silminnähtävästi jo pahasti epäjärjestykseen joutuneita vihollislaumoja odotellen vain apuväkeä hyvin alkaneen rynnäkkönsä jatkamiseen.

Mutta silloin saapui kiihkeästi odotettujen apujoukkojen sijasta, ties mistä väärinkäsityksestä johtunut määräys, jossa käskettiin vetäytyä takaisin varastorakennuksesta. Hyvin vastahakoisesti toteltiin tätä määräystä, joka sitten jälkeenpäin osottautuikin vääräksi. Ennen peräytymistään pistivät pojat kuitenkin kaikiksi varoiksi varastosuojan tuleen, ettei vihollinenkaan enää voisi sitä hyväkseen käyttää.

Tämän rehua y.m. tulenarkaa tavaraa sisältävän rakennuksen sakeaa savua tunkeva, suuri paloroihu valaisi pian kaamealla hohteellaan koko öisen taistelutantereen. Ilma oli raskas, pilvinen, ja sataa iskosti märkää suojalunta. Niinpä ei palavasta rakennuksesta kohoava savu päässyt ylöspäin, vaan levisi se ympäri asema-alueen kätkien pian sekä hyökkääjät että puolustautujat kitkerään vaippaansa. Siellä savun ja tulen keskellä rätisivät kiväärit, paukkuivat hyökkääjien käsipommit ja vihollisen kartessit. Siellä taistelivat Karjalan valkoiset sankarit kuolemaa halveksien ja vihollisen vimmatusta vastarinnasta yhä vain kiihtyen. Joka hetki kylmeni ainaiseksi nuoria elämiä, mutta siitä ei tällä kertaa enää välitetty, oli päätetty nujertaa vihollisen vastustus maksoi mitä maksoi. Mutta ystävät ja viholliset alkoivat tulen ja savun keskellä mennä kokonaan sekaisin. Mahdotonta oli enää sanoa, missä oli meidän mies missä ryssä. Omat kuulat voivat toisella puolen asema-aluetta tavata yhtä hyvin sieltä päin asemalle pyrkivän meikäläisen kuin vihollisenkin.

Siksi keskeytettiin klo 2 aamulla rynnäkkö päivän valkenemiseen saakka turhan mieshukan välttämiseksi. Joukoille annettiin määräys vetäytyä hiukan lepäämään, vaiti vahva vahtiketju jätettiin tiukasti aseman ympärille.

Vihollinen oli kuitenkin jo saanut tarpeensa eikä jäänyt enää odottamaan päivän valkenemista, vaan päätti tehdä viimeisen epätoivon kokeensa. Se kokosi taistelun päätyttyä kiireesti vielä taisteluun pystyvät voimansa, sekä kuormastoa sen, mikä eloon jääneillä hevosilla voitiin kulettaa. Asemalle jäävän tykistönsä se teki käyttökelvottomaksi piilottaen tai särkien tykkien lukko-osat. Samaa koetettiin tehdä myös konekivääreille, mikäli niitä ei voitu mukaan ottaa. Asemaraiteilla olevat junat, joissa oli vielä suuret määrät m.m. ammuksia sekä muita sotatarpeita, sytytettiin palamaan. Tämän jälkeen ryhtyi vihollinen klo 7 tienoissa huhtik. 5 päivän aamuna kaikkine voimineen uloshyökkäykseen Maanselän kylän puoleiselta aseman länsisivustalta.

Meikäläisten pariinsataan mieheen nouseva saartoketju ei kestänyt tiheinä massoina päälle tunkevan, kymmenkertaisen vihollisen painoa. Hetkisen vastarintaa tehtyään se murtui, ja ryssät luulivat jo itselleen auenneen ikävöidyn pelastuksen tien. Ne järjestäytyivät tiheiksi marssikolonniksi ja läksivät näin, kuormasto keskessä, samoamaan Maanselän kylää kohti.

Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen, jos mieli saada vihollisen karkumatka estetyksi. Murtuneesta ketjusta lennätettiin hätäviesti Maanselän kylään ja siellä olevat vähäiset voimat hälytettiin oitis vihollista vastaanottamaan. Kaiken kaikkiaan saatiin kokoon muutama kymmeninen vapaajoukkoihin kuuluvia sotilaita sekä kaksi kylässä lepäämässä olevaa jääkärien konekivääriä. Mutta ei ollut aikaa voimasuhteiden laskemiseen, jääkärivääpeli Kovero ja ratsuväen vahtimestari Trantman, jotka tällä kriitillisellä hetkellä osottivat erikoista kylmäverisyyttä ja neuvokkuutta, haalivat miehet ketjuun ja konekiväärit lennätettiin paikalle.

Etumaiset vihollisjoukot olivat ennättäneet jo lähelle Maanselän hovia, mutta siinä otettiin ne tuimalla tulella vastaan, aivan kuin tien sulkijoilla olisi ollut suurempikin voima takanaan. Kieltämättä olikin kylän puolustajille eduksi se, että vihollisen täytyi koko ajan nousta vastamäkeä, osittain vielä aukeita peltoja pitkin. Siinä niiden tiheät ketjut joutuivat oivalliseksi maaliksi meikäläisten tulelle. Ja kun eteenpäin meno alkoi seisattua, häiritsivät takaapäin tunkevat vihollislaumat ja tien täyttävä kuormasto pahasti järjestystä vihollisen riveissä.

Tiukalle kyllä sittenkin alussa otti, harvaan puolustusketjuun alkoi syntyä aukkoja, ja näytti olevan vain hetken kysymys sen lopullinen murtuminen. Hammasta purren pidettiin kuitenkin puolia, sillä pianhan voitiin odottaa muualta apuvoimia. Oli näet vihollisen läpimurrosta jo kiidätetty viesti Orjansaareen, ja muuallakin kai siitä vähitellen tieto leviäisi.

Mutta Maanselän alla olevassa notkossa tuli tungos yhä ankarammaksi, ja kun jälkipäässä tulevat viholliskolonnat näkivät tämän pakotien uhkaavan nousta pystyyn, alkoivat ne levitä tien eteläpuolella olevaan metsään pyrkiäkseen sen kautta Maanselän ja siitä etelään olevan Pöllänmäen rinteitä pitkin Raasulin maantielle ja sitä myöten rajalle. Pian kuhisi koko metsä täynnä syvässä lumessa urrivia vihollisjoukkoja; ja ensimäiset näistä alkoivat jo ennättää Raasulin tielle.

Hiukan etelämpänä tämän tien ja radan varrella oli, kuten aiemmin on mainittu, jääkärien kenttävahdit rintama etelään torjuakseen rajalta päin Raudun asemalle yrittävien vihollisjoukkojen hyökkäyksiä. Kun nämä kenttävahdit huomasivat vihollisen pyrkivän pakoon Raasulin tietä pitkin, käänsivät he oitis rintamansa takaapäin metsän täydeltä tulvivia vihollislaumoja vastaan. Siinä tuokiossa alkoivat täälläkin rätistä pakolaisten nenän edessä konekiväärit, ainoastaan etumaiset, arviolta noin 160 miestä, olivat ennättäneet livahtaa kenttävahtien ohitse käpälämäkeen; Yrittivät kyllä jälessä tulevistakin kylmäverisimmät vielä murtautua jääkärien ketjun läpi Raasulin tielle, mutta pian näkivät he tämän yrityksensä turhaksi, ja silloin syntyi tällä taholla täydellinen sekasorto. Toiset alkoivat pyrkiä metsää myöten takaisin Maanselän tielle, toiset tarpoivat sakeana ryöppyävässä kuulasateessa tietämättä enää itsekään, minne päin heidän pitäisi yrittää.

Tällä välin olivat aseman etelä- ja itäpuolella olevat meikäläisten ketjut alkaneet tunkeutua asemalle, jonka ne pian miehittivät ryhtyen ensi töikseen sammuttamaan ratapihalla palavia junia. Pitkistä, tulessa olevista vaunuriveistä saatiinkin suuri osa pelastetuiksi siten, että junat katkottiin ja vielä syttymättömät vaunut lykättiin kauemmas palopaikalta. Ainoastaan kovalla rätinällä palavat ampumatarvevaunut sekä joukko muita pahimmin palaneita täytyi jättää oman onnensa nojaan.

Toisten sammutellessa paloa kiiruhtivat toiset asema-alueen läpi karkuun lähteneen vihollisen jälkeen ryhtyäkseen takaa-ajoon. Ei heidän huolinutkaan pitkää matkaa samota, kun jo tapasivat lähellä asemaa olevasta tienristeyksestä Maanselkään päin epäjärjestyksessä kuhisevat vihollisen jälkijoukot. Neuvottomina koettivat nämä pyrkiä vielä eteenpäin, vaikka kuulivat jo sekä edestään Maanselän rinteiltä että myöskin etelästä päin sivultaan ankaran konekiväärien rätinän. Mutta nyt alkoi heidän takanaankin sama laulu, ja pian joutuivat leikkiin myös Mäkrän joukot rynnistäen kilvan asemalta tulevien kanssa pakenevien selkään. Vihollinen oli joka puolelta saarrettu.

Kuvaamaton syntyi nyt sekasorto Maanselän alla olevassa notkossa. Joka suunnalta meikäläisten tulen ahdistamina sulloutuivat vihollisjoukot siinä yhä ahtaammalle alalle. Ajajiensa hoputtamina pillastuivat kuormahevoset, kun ei päästy eteen- eikä taaksepäin. Ne heittäytyivät ahtaalta tieltä syvään upottavaan hankeen, tai sortuivat tielle kuulien tapaamana vetäen kukkuraiset kuormansa mukanaan kumoon. Miehiä kaatui rivittäin, lopulta kolonnittain hirvittävässä ristitulessa. Tiellä, tien varsilla, metsässä, joka paikassa makasi jo melkein toinen toisessaan kiinni kuolleita tai henkitoreissaan vaikeroivia, ja elossa olevat tarpoivat siinä päällä tallaten kuolevia ja haavoittuneita; kompastellen ruumiskasoihin. Toiset yrittelivät vielä vastarintaa, ampuivat umpimähkään minne päin sattui, toiset kirosivat tai huusivat itkien ja vaikeroiden avukseen Jumalaa ja kaikkia avaran Venäjänmaan pyhimyksiä. Mutta apua ei mistään päin tullut, jumalat ja pyhimykset näyttivät tämän joukon hyljänneen, antoivat sen vastata raskaista teoistaan, poltetuista kylistä, raiskatuista kodeista ja tuhaksi pannusta temppelistä. Pelastuksensa tieksi olivat ryssät tämän tien kuvitelleet, mutta se muuttui »kuoleman tieksi».

Ja vihdoin uskoi vihollinen leikin loppuneen. Se armeija oli ollut punainen, mutta nyt ilmestyi valkoista. Puiden oksille, aidan seipäisiin kohotettiin valkoisia rääsyjä antautumisen merkiksi, ja kaikkialla kohosi ylöspäin ojennettuja käsiä.

Silloin lopetettiin tuli ja alkoi henkiin jääneiden aseista riisuminen. Se vei hyvän aikaa, sillä vielä oli vihollisjoukkojen jätteitä tuhatkunta asekuntoista miestä sekä siihen lisäksi vielä joku määrä siviiliväkeä, enimmäkseen naisia, jotka olivat olleet vihollisarmeijan mukana kaikenlaisissa hommissa ja saivat nyt pakomatkalla jakaa aseissa olleiden kohtalon.

Viimeisessä, onnettomassa taistelussa kaatuneiden tai loppurytäkässä hengettömiksi tallattujen luku arvioitiin jälkeenpäin 1,000 — 1,200 mieheksi. Kesti näet monta päivää, ennenkuin kaikki taistelussa tuhoutuneet oli saatu metsistä kerätyiksi.

Vangit marssitettiin tiheissä kolonnissa Mäkrän kylään, jossa muun suojan puutteessa, kun koko kylä oli majoitettu täyteen meidän omia miehiä, täytyi muodostaa tilapäinen vankileiri avaralle pellolle. Siihen sytytettiin roviot ja pantiin vahtiketju ympärille. Ja pian nukkuivat nuo loppuun nääntyneet joukot rovioiden ympärillä taivasalla, nukkuivat hämärän laskiessa ja hiljaisen, märän lumisateen tulla tuhertaessa, nukkuivat nähtävästi ensi kerran viikkokauden valvomisen perästä.

Kun meikäläiset joukot tunkeutuivat Raudun asemalle, vallitsi siellä vihollisen kiireisen paon jälkeen kuvaamaton sekasorto. Useat rakennuksista olivat enemmän tai vähemmän rikki ammuttuja, vielä kytivät yöllisen taistelun aikana meikäläisten sytyttämän varastorakennuksen rauniot, ja ratapihalla paloivat parhaillaan suurta rätinää pitäen vihollisen lähtiessään tuleen panemat sotatarvevaunut. Kaikkialla ympäri koko asema-alueen virui maassa viime päivien taisteluissa kaatuneita. Oli niitä myös koetettu talteen korjata, vajoissa oli suuria ruumiskasoja, samoin useissa muissa suojissa. Koko asema-alue näytti yhdeltä ainoalta avonaiselta kalmistolta.

Mutta miltei vielä runsaammin oli hajalleen kylvettyjä ampumatarpeita. Niitä oli ryssien ampuma-asemilla, niitä oli teiden varsilla, niitä oli halkopinojen vierillä, pihamailla, joka paikassa. Niitä oli laatikoissa, irrallaan ja suurina röykkiöinä, niin ettei toisin paikoin niiltä liikkumaan tahtonut päästä. Melkein sadulta tuntui meidän pojista tuo loputon yltäkylläisyys. Meidän puolella oli pitkin talvea saatu käytellä ampumatarpeita äärimmäisen säästeliäästi. Taisteluun lähtiessä ja taistelun kestäessä oli aina kuulunut varotus: käytä säästäen ampumavaroja! — Ja niitä oli säästetty, mutta monasti ne sittenkin olivat pyrkineet kesken loppumaan juuri tulisimmassa menossa.

Täällä, täällä ei niitä siihen sijaan oltu säästetty. Suoranaiselta synniltä tuntui mokoma kalliin tavaran tuhlaileminen. Näki hyvin, että ryssä oli täällä ollut sekä tappelemassa että johtamassa. Eihän kukaan muu viitsisi moista siivoa ympärillään nähdä.

Aikansa ihmeteltyään ryhdyttiin kuitenkin sotasaalista talteen korjaamaan ja luetteloimaan. Mainitsen tässä niistä luetteloista vain huomattavimmat erät:

Tykkejä 15 kpl, niistä useimmat aivan uusia, konekiväärejä 43 kpl, kiväärejä useita tuhansia, 4 miinanheittäjää, muutamia satoja tykinammuksia, paljon täysinäisiä konekiväärivöitä, noin 3 milj. kiväärinpanosta, 4,000 käsipommia, suuri määrä tykistövaljaita ja kärryjä, kuormastorattaita, sairasvaunuja, satuloita, sidetarpeita ja lääkkeitä y.m. Ratapihalla oli useiden veturien lisäksi satoihin nouseva määrä rautatievaunuja, suuret joukot niistä vielä täynnä mitä erilaatuisinta tavaraa, enimmäkseen muonavaroja ja sotilaiden vaatetustarpeita.

Tyhjiä tykinammushylssyjä oli talojen korkuiset vuoret kaikkien tykkiasemien vieressä, samoin oli tunkioittain kiväärinpanoshylssyjä juoksuhaudoissa ja konekivääripesien ympärillä. Kaikkiaan lienee Raudun taistelualueelta korjattu tuota tavaraa talteen likipitäin 100,000 kiloa, puhumattakaan niistä tavattomista määristä,-mitä sotilaat ja muut taistelualueelle joukottain virtailevat katselijat niitä kulettivat mukanaan.

Vihollisen mieshukasta viimeisten suurten taistelujen aikana on vaikea sanoa aivan varmoja numeroita. Asema-alueelta korjattiin kyllä useita satoja ruumiita, mutta suurimman osan niistä olivat kai ryssät koettaneet pois, kun junayhteys Raasuliin pysyi avoinna melkein viimeisiin päiviin asti. Niinikään vakuutettiin venäläisten pakomatkalle lähtiessään sytyttäneen useita täysinäisiä ruumisvaunuja tuleen. Miten tuon jutun laita lieneekin, kalliiksi joka tapauksessa voi Raudun retken sanoa ryssille tulleen. Piirityksen alkaessa laskettiin heidän voimansa Raudussa ja Raasulissa yhteensä noin 4,000 mieheen. Näistä jäi Raudun asemalle saarroksiin vähintäin 3,000 miestä, joista viime taistelun aikana pääsi pakenemaan noin 160 miestä.

Nämä karkuun päässeet viimeiset mohikaanit veivät Raudun katastrofista ensimäisen viestin Raasuliin ja edelleen Pietariin asti, ja joka paikassa pitkin matkan vartta oli sen viestin vaikutus kerrassaan lamauttava. Niinpä Raasulista läksivät ryssät käpälämäkeen sen tiensä meikäläisten tuloa odottamatta ja unohtaen lähtökiireessään kaikki varastonsakin hävittämättä. Kun meidän joukot kaksi päivää Raudun valloituksen jälkeen marssivat Raasuliin, korjattiin sieltä runsas sotasaalis, josta mainittakoon 1,000 tykinpanosta, 8 kenttäkeittiötä, kaksi veturia, rautatievaunuja y.m. Kaksi kilometriä Raasulista etelään poltetun Sahajoen rautatiesillan luota saatiin vielä näiden lisäksi yksi veturi ja parisenkymmentä rautatievaunua.

Yhtä suurta hämmästystä herätti Raudussa kärsitty tappio Pietarissakin. Kaikki hyökkäysaikeet Rautuun päin kerrassaan raukesivat. Pietarin punaisiin lehtiin alkoi ilmestyä kirjoituksia, joissa Raudun pakolaiset kuvasivat kokemuksiaan vakuutellen, että Raudun rajalla oli valkoisilla vähintäin 15,000 miestä valmiina rynnistämään rajan yli punaista Pietaria kohti.

Se oli masentava tieto ja antoi tarpeeksi ajattelemisen aihetta. Äkkiä huomattiin, että aivan punaisen Pietarin nurkkajuurella kohotti uhkaavana päätään uusi mahti, vapaa Valkoinen Suomi, jonka olemassaolosta tähän saakka ei oltu tahdottu tietää mitään. Oli kyllä kuultu, että jossakin kaukana Keski- ja Pohjois-Suomessa oli valkoisia alueita, mutta kaikki olivat olleet vakuutettuja, että ennen pitkää nekin läikät hukkuisivat yli Suomenniemen leviävään punaiseen mereen. Nyt näyttivät kuitenkin odotukset rupeavan pahasti pettämään, punaisten päivät Suomessa ja sen mukana myöskin venäläisyyden päivät näyttivät olevan luetut.

Siinä Raudun voiton poliittinen ja moraalinen merkitys. Se oli ensimäinen kouraantuntuva opetus venäläisille, että Suomi lähtee kulkemaan omia teitään, on saanut tarpeensa itämaisesta komennosta ja rakentaa rajapyykkinsä selviksi. Maata hakemaan oli venäläiset sotilaat Rautuun viekoteltu. Taisteluun lähtiessä oli heille kuuleman mukaan luvattu, että Suomen vihattujen porvarien maat jaetaan punasotilaiden kesken sitä mukaa kuin maata ehditään vain vallata. — No, olivathan kyllä Rautuun jääneet saaneetkin maata — sen verran kuin ikuista untaan nukkuakseen tarvitsivat. — Mutta muun maansa pitivät suomalaiset itse, pahasti poltti näppinsä, jos meni heiltä sitä kärkkymään.

Epäilemättä tämä Raudussa annettu opetus oli omiaan jäähdyttämään ryssien taisteluhalua myöskin muilla Suomen rintamilla. Tähän saakka oli niille rintamille saatu aina lupauksin ja voitontoivein vapaaehtoisia houkutelluksi. Nyt ei niihin lupauksiin ja voitontoiveisiin enää kukaan uskonut, ja niinpä saivatkin Suomen kapinalliset nähdä apulähteidensä rupeavan vähitellen ehtymään.

Raudun voitto saatiin samana päivänä kuin Tampereen suuri voitto. Se oli ensimäinen kaunis ja suuri päivä Suomen vapaussodan historiassa. Juhlamielin sitä päivää vietetyinkin koko Valkoisessa Suomessa, vieläpä punaisten vallan alla huokailevassakin, sillä se päivä lupasi pian vapauden aamun valkenemisen koko maalle.

Tampereen voiton rinnalla jää Raudun voitto ehkä vaatimattomaan varjoon vapaussodan muistoja juhlittaessa. Mutta sillä on aina oma, aivan erikoinen merkityksensä, juuri tuo merkitys, jota edellä painostin.

Mutta puhtaasti sotilaallisena saavutuksenakin se oli sangen huomattava. Ensiksi se lopullisesti turvasi Karjalan rintaman aseman, poisti näihin saakka uhkaavana häilyneen sivustaiskun vaaran. Toiseksi se tasoitti tien valmiiksi Kiviniemestä Viipurin—Pietarin rataa kohti suuntautuvaa hyökkäystä varten, kun Viipurin kohtalon hetki oli joutunut. Ilman edelläkäyvää Raudun valloitusta ei hyökkäysmarssi Viipurin—Pietarin liikeyhteyden katkaisemiseksi olisi voinut tulla niin nopeana ja täydellisenä yllätyksenä kuin se sittemmin tuli. Toisin sanoen, Raudun voitto edisti osaltaan yleisen strategisen suunnitelman onnellista toteuttamista.

Raudun voittoa ei saatu ilmaiseksi. Se vaati raskaat uhrit kaikilta siinä mukana olleilta joukko-osastoilta, ehkä suhteellisesti raskaammat kuin yksikään toinen vapaussotamme mainehikkaista voitoista. Aivan tarkkoja numeroita mieshukasta on kyllä vaikea esittää, kun viimeisiinkin taisteluihin otti Karjalan I:sen rykmentin ja jääkärijoukkojen lisäksi osaa erinäisiä pienempiä joukko-osastoja, jotka oli vasta viime hetkessä tuotu rintamalle eivätkä oikeastaan kuuluneet vielä minkään joukko-osaston rulliin. Jommoisellakin varmuudella voi kuitenkin sanoa, että viimeisten suurten taistelujen aikana kaatuneina kärsitty mieshukka nousi noin 400 mieheen.

Tästä tuli VIII:nnen jääkäripataljoonan osalle 106 miestä, loput muiden, enimmäkseen Karjalan I:sen rykmentin joukkojen osalle. Mieshukan suhteellinen suuruus käy täysin selville vasta sitten, kun mainitsemme, että taistelussa mukana olleiden joukkojen lukumäärä korkeimmillaan ollessa, sittenkun jääkärit olivat saapuneet, nousi tuskin 2,000 mieheen.

Päällystöstään menettivät useat joukko-osastot parhaat miehensä. Ennemmin on jo mainittu pataljoonan päälliköiden Lindbergin ja Aschanin kaatuminen. Mutta näiden lisäksi meni monta muuta, joiden nimet liittyvät häviämättömästi Raudun sankarimuistoihin.

Kaatui lopuksi myös Raudun taistelujen uupumattomin ja ihailtu sankari, alusta alkaen mukana ollut Veikko Läheniemi. Kohtalo oli kuitenkin hänelle suopea. Hän sai elävin silmin nähdä Raudun loistavan voitonpäivän ja kaatui vasta noin viikkoa myöhemmin Kivennavan Kauksamolla, jonne saakka hän Karjalan I:sen rykmentin joukkojen etunenässä jo ennätti pataljoonilleen samota, ennenkuin yleinen hyökkäys Viipurin—Pietarin rautatietä vastaan alkoi.

Jääkärijoukoistakin kaatui sinä lyhyenä aikana, jonka ne ennättivät olla mukana, useita kyvykkäitä upseereja. Näistä mainittakoon kapteeni Koskenalho ja luutnantit Hakkila sekä Hakkarainen. Upseerien lisäksi kaatui vielä kymmenkunta kantajääkäriä.

Runsas oli siis tuonen sato. Mutta kaikki mukana olleet tajusivat, että Raudun taistelu oli taisteltava voittoon, ja niin annettiin sen vaatimat uhrit tinkimättä.

Ja kun ympäri laajan Karjalan maakunnan pitkillä veljeshaudoilla kohoavista muistomerkeistä luetaan usean nimen alta Raudun nimi, niin silloin muistetaan myös aina, että nuo sankarit kaatuivat kotimaansa kynnyksellä. Heidät oli lähetetty rajaa puolustamaan, ja he puolustivat sen pelastaen maakuntansa hävittävän vainolaisen jalkoihin joutumasta.

Se on nouseville polville velvoittava esimerkki uhraamaan kaikkensa kauniin Karjalan hyväksi.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAUDUN TAISTELU ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Raudun taistelu

RAUDUN TAISTELU

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE