The Project Gutenberg eBook of Hilja, maitotyttö This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Hilja, maitotyttö ynnä muita sirpaleita Author: Johannes Linnankoski Release date: June 9, 2025 [eBook #76258] Language: Finnish Original publication: Porvoo: WSOY, 1920 Credits: Jari Koivisto *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HILJA, MAITOTYTTÖ *** language: Finnish HILJA, MAITOTYTTÖ ynnä muita sirpaleita Kirj. JOHANNES LINNANKOSKI Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1920. SISÄLLYS: Hilja, maitotyttö Hymy Suudelma Nuoruudelle HILJA, MAITOTYTTÖ Kartanon ruokakello soi juuri aamiaiselle, kun Hilja, maitotyttö, oli ennättänyt kuormineen portista ulos. Se soi pitkään ja juhlallisesti, ikäänkuin oman talonsa ylemmyyttä ympäröiville talonpoikaistaloille julistaen. Varsinkin Hiljan, maitotytön, elämässä tällä kellolla oli olennainen osa. Kuinka iloisesti se kutsuikaan ruualle ja kuinka se illalla työstä soittaessaan ikäänkuin taputteli lohdutellen nuorelle hennolle olkapäälle. Aamiaisaikana sillä oli vieläkin tärkeämpi sija. Sillä yhtä varmaan kuin hän, maitotyttö, lähti täsmälleen kahdeksalta asemalle, yhtä varmaan ruokakello juuri silloin heläytti iloisen kutsunsa ja ikäänkuin antoi hänelle hyvää vauhtia loivaa rinnettä alas purosillalle. Tänä aamuna kello viivähti. Hän oli ajanut jo portin läpi, jopa hyvän matkan siitä alaspäin, eikä vieläkään kuulunut tuttua kilahdusta. Hän alkoi tuntea outoa levottomuutta, ikäänkuin hän juuri tänä aamuna olisi erityisesti kaivannut kellon tyynnyttävää ääntä. Silloin se helähti! Hilja tunsi sydämensä sykähtävän: aivankuin kelloa olisi uhannut suuri vaara ja se nyt olisi siitä pelastunut. Vanha ruunakin höristi korviaan ja läksi juosta hölkkäsemään purosiltaa kohti. Ja niin vierivät hevoset ja kärryt, ja maidot ja tytöt raikkaasti-kumahtavalle purosillalle. Mutta juuri sillan yli päästyä, sen vastakkaista pikkutörmää noustessa Hiljan valtasi uudelleen levottomuus. Taannoin hän oli tuntenut sen vain epämääräisenä pahantuntemuksena, nyt kaikki selvisi yhtenä apean mielen vavahduksena. Näin hänelle kävi aina tällaisina aamuina: juuri tässä törmässä se hänet saavutti, katsoen silmästä silmään, eikä hänellä ollut muuta neuvoa kuin painaa päänsä alas. Ja se uudistui aina samanlaisena: niinkuin auringossa olisi istunut pieni säteilevä enkeli, joka oli juuri herännyt unestaan ja istui nyt paitasillaan, iloisesti jalkojaan heilutellen ja katsoen ihmisiä kirkkaasti silmiin. Hänelle oli jäänyt omasta lapsuudestaan juuri tällainen kuva mieleen: kuinka hän istui sisarensa kanssa paitasillaan sängynlaidalla, auringon valautuessa kirkkaana kultasateena ikkunan läpi heidän jaloilleen, kaulalleen ja hiuksilleen, ja heidän oli niin äärettömän hyvä olla. Nyt istui auringossa enkeli ja katsoi häntä silmiin. Silloin hänelle aina valahti kuumat vedet luomien alle ja hänen täytyi kääntää päänsä toisaanne. Jos joku olisi vuosi takaperin hänelle sanonut että hänestä oli sellainen tuleva, niin se ei olisi edes loukannut, niin mahdoton tuo ajatus silloin oli. Mutta siten oli kuitenkin käynyt. Vielä syksyllä vapaa, iloinen tyttönen — nyt kartanonpiika, joka ei kolmena neljänä aamuna viikossa voinut katsoa aurinkoa silmiin. — Hänet valtasi sellainen apeus, että täyteisien luomien alta vierähtivät kuumat kyyneleet. He olivat saapuneet peltotien päähän ja kääntyivät nyt asemalle vievälle valtatielle. Siellä hänelle taas avautui kartano kaikkineen silmiensä eteen. Hän miltei säpsähti. Juuri saman ahdistavan vaikutuksen se oli tehnyt häneen syksyllä hänen palvelukseen tullessaankin, saman puristavan ja itseensä nielevän valtavine rakennusryhmineen ja pitkine ikkunarivineen. Ja hän ajatteli taas kohtaloaan hevosen kivutessa hiljalleen pitkää ylämäkeä. Kyllä hän sen ymmärsi, ettei äiti olisi tahtonut häntä päästää kartanonpiiaksi. Mutta kun ei ollut muitakaan sopivia paikkoja tarjolla ja kun hän sai ikäänkuin eri toimen maitotyttönä ja keittiöapulaisena, niin... Mutta sen hän oli heti ensi päivästä huomannut, että hän oli joutunut aivankuin toiseen maailmaan, alastomaan ja arkailemattomaan niin puheiden kuin tekojen suhteen. Niinkuin ei mitään häpyä maailmassa olisikaan ja niinkuin miesten kanssa öisin eläminen olisi kartanonpiikain erityinen lohdutus ja ilo raskaan raadannan lomassa. Mutta kuinka hän itse oli voinut painua samaan joukkoon, se oli hänen omasta mielestäänkin kuin arvoitus. Sen vain hän ymmärsi että Niia, vouti, oli vähitellen aivankuin tietämättä sukeltautunut hänen ajatuksiinsa. Aluksi niin, että hän kuuli toisten piikain joka päivä hänestä puhuvan ja ymmärsi että he kukin vuorostaan olivat olleet hänen nimissään ja olivat siitä toisilleen kateellisia. Kummallinen mies se Niia! Ei suinkaan kaunis, ja kuitenkin jokainen piti kunnianaan kuulua hänelle. Vain sentähden, että hän oli suuri ja väkevä, ja kova ja häijysisuinen, niin että häntä totteli melkein kuin metsärosvoa. Oli hänellä sentään muutakin: kummalliset nauravat silmät, joita katsellessa oli näkevinään kissan piehtaroivan auringonpaisteessa ja viekottelevan poikasiaan luokseen. Ja niin kävi, että hän, Hilja, kevättalvella siirtyi Niian nimiin, melkein vain kuin toisten kiusaksi, että hän, 18-vuotias — — — »Hyvää huomenta!» Hilja oli vaipunut niin mietteisiinsä, että hän päästi hiljaisen huudahduksen kuullessaan oudon äänen vieressään. Ja hän hämmästyi vielä enemmän huomatessaan puhujan nuoreksi herrasmieheksi, jolla oli ylioppilaslakki päässä. Nuori mies hymyili kuin anteeksipyytäen nähdessään hänen hämmästyksensä. »Ettekös te ole Vierumäen maitotyttö?» kysyi hän. »Kyl-lä...» »Minä olen kesävieraita ja tulen asumaan tuolla Paatelassa kuukauden, ehkä parikin. Ja siellä minua neuvottiin kysymään, olisitteko te niin ystävällinen ja veisitte silloin tällöin minun kirjeitäni postiin. Mitä luulette: käykö se laatuun?» »Kyllä... kyllä vaan...» »No sitten on kaikki hyvin», virkahti vieras reippaasti, ojentaen samalla muutamia kirjeitä. — »Kas, teillä on oikein postilaukku!» huudahti hän sitten sellaisella tarttuvalla iloisuudella, että Hiljan hämmästyksestään huolimatta täytyi hymyillä. Samassa valkea lakki jo heilahti ja vieras meni menojaan. * * * Hilja oli yhä hämmentynyt ajaessaan kuormineen eteenpäin. Tuo vieras oli ilmestynyt kuin pilvistä pudoten hänen kärryjensä viereen. Ei ollut ennättänyt häntä edes oikein nähdä, vain sen verran, että hän oli pitkä, uljas mies. Ja hänellä oli erityinen hyvä sävy äänessään. Niinkuin sekin lause: »Kas, teillä on oikein postilaukku!» Kenenkään muun ihmisen hän ei ollut kuullut sillälailla puhuvan. Melkein kuin olisi ollut jo lapsuudesta asti hänen tuttavansa ja kuitenkin niin outo, ettei voisi koskaan hänelle kättä ojentaa. Hiljan oli temmannut omituinen, vauhdikas mielenvire. Niinkuin veri olisi virrannut nopeammin ja hänen olisi pitänyt rientää melkoista kiivaammin eteenpäin. Hän heilautti ohjia, hän hoputti hevosta, hän tavoitti tasapainoa verensä vireälle kululle. Ja kun hän palasi takaisin, niin juuri siinä, missä hän oli vieraan kohdannut, hänet valtasi joku polttava tunne. Niinkuin hän ei olisi ollut ainoastaan sisällisesti epäpuhdas, vaan siihen olisi liittynyt ulkonaistakin puhtauden puutetta, ruumiin ja vaatteiden mikä kaikki painoi hänen mielensä entistä apeammaksi. * * * Eino Yrjä, kesävieras, kulki ripein askelin metsäistä sivutietä Paatelaa kohti. Jumala! ajatteli hän. En ikinä ole nähnyt sellaista tytönkuvaa, en sivistyneitten enkä sivistymättömäin joukossa. Mistä maailman meriltä tuo jalohelmi on ajautunut tänne etäiseen maalaiskylään? Ja Eino Yrjän runoilijasielu leimahti täyteen liekkiin, niinkuin se aina leimahti kaiken kauniin edessä ja niinkuin se erityisesti värähti, kun oli nuoresta tytöstä kysymys. Sillä »nuori tyttö» oli hänen sielunsa pyhin ja alkuperäisin kauneusvaisto, ikuinen nuoruus, ikuinen kauneus, ikuinen puhtaus — kaiken ruman, kuihtuvan ja kaatuvan keskellä. Hän poikkesi pienelle sivupolulle, sillä hän ymmärsi olevansa taas siinä vireessä, jolloinka oikea suomalainen ei tee työtä eikä kehrää, vaan antaa mielikuvituksensa lintujen liitää vapaina avaruudessa. Miten paljon kaunista hän olikaan tuona lyhyenä hetkenä nähnyt! Mitkä vartalon viivat, mitkä kasvojen kaaret! Nuo voimakkaan soikeat, mutta samalla lapsellisen pehmeät, tuo kaitainen leuka, hentonen ja pirteän kulmikas, ja sitten itse ihmeitten ihme: silmät. Hän ei ennättänyt saada niitä täysin tajuunsa, mutta niiden syvä säteily oli tosiasia, luomien miltei läpinäkyvä kuulakkuus oli tosiasia, ja tytön tapa katsella: ei suoraan — vaan kuin siivilöiden pitkien ripsien alitse oli tosiasia ja kauneusoikku, jonka laatuista hän ei ollut ennen tavannut. Ja Eino Yrjä alkoi kiihkeästi miettiä missä hän oli sellaiset silmät nähnyt. Ei kenelläkään kuolevaisella, se oli varmaa! Ja kuitenkin hän oli ne nähnyt, tai niiden tapaiset. Ja hän antoi silmiensä editse kiitää kaikkien vanhojen ja uusien mestarien taulut, mitkä suinkin muisti. Ennen kaikkea nuo sataiset madonnat, nuo kaikkien aikojen ja maiden naisellisen kauneuden pyhät ikuistumat. Mutta ei kenelläkään ollut juuri sellaisia silmiä, niin ihmeellisen salaperäisiä. «Hiljan ajatukset askaroisivat kaiken päivää valkotakkisessa vieraassa. Hän tunsi ensin tarvetta kertoa muille perinjuurin näkemänsä. Mutta kun hän saapui kotiin, niin tuo halu ikäänkuin raukesi. Ja niin hän ei virkkanut sanaakaan ennenkuin vasta päivällispöydässä, silloinkin vain kuin ohimennen, että Paatelaan on tullut kesäasukas. »Oho!» sanoivat toiset, »vai kesävieras?» Ja he alkoivat kysellä kilvan kaikenlaista. »Olikos pulska poika kans?» huusi Liina sellaiselta hävyttömällä äänenpainolta kuin tulokas olisi ollut uusi lisä niihin miehiin, joiden oli tapana käydä öisin kartanossa. Hilja tunsi poskiensa kuumenevan. Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, ettei tuo vieras sopinut tämän seuran puheisiin. Ja illalla makuulle ruvetessaan hän tunsi hämärästi niinkuin hänen olisi tehnyt mieli lukita ovi, saadakseen rauhassa ajatella noita lukuisia uusia ajatuksia. Mutta kun hän ei ollut enää viikkomääriin sitä muulloinkaan lukinnut, niin se jäi nytkin tekemättä. * * * Kun hän seuraavana aamuna ajoi purotörmää ylös, niin hän tunsi aivan selvästi, että hänen olisi pitänyt se sittenkin lukita. Hän ei ollut koskaan ennen hävennyt aurinkoa niin kuin tänä aamuna, ei koskaan sydänalassaan tuntenut sellaista apeutta. Hetkisen ajettuaan hänet valtasi uusi yllättävä ajatus: voiko tuo vieraskin huomata sen hänen kasvoistaan? Sanotaan että voipi, kuka osaa katsoa. Osaako tämä? Hän hätääntyi yhä enemmän tuntiessaan kasvonsa kankeiksi ja silmäluomensa raskaiksi — kaiketi niistä voi hyvinkin nähdä. Samassa hän näki vieraan jo tulevan ja päätti: en katso ensinkään ylös! Vieras tervehti reippaaseen tapaansa: »Minä taaskin pyytäisin teitä vaivata.» Hilja työnsi kirjeet kiireesti laukkuun — hän halusi suoriutua nopeasti eteenpäin. Mutta hän tunsi vieraan katseet yhä yllään ja kuuli samassa äänenkin. »Mikäs teidän nimenne onkaan?» »Hilja.» »Ja se toinenkin nimi?» kysyi hän nauraen. »Metsäpelto.» »Minun nimeni on Yrjä», puhui vieras taas ja jatkoi kuin leikiten: »Ja maitomatkat ovat hauskoja?» »Kyllä.» »Niinkuin pieniä huvimatkoja vain, aamun kunniaksi!» Hiljan oli mahdotonta olla häneen katsomatta, sillä se oli tuota samaa tartuttavaa leikkiä kuin eilenkin. »Niin», sanoi hän katsahtaen puhujaa silmiin, mutta painoi kohta katseensa alas, huomatessaan hänen silmiensä tutkivan ilmeen. Ja hän tunsi kuin kaukaista kaihoa, sillä tuo ääni, tuo hilpeys ja leikki oli kuin kaikua jostain toisesta maailmasta, jossa hän ei ollut koskaan ollut. * * * Nyt Eino Yrjä sen varmasti tiesi, että hänen maitotyttönsä oli löytö. Hän kyllä muisti että nuori mies, varsinkin jos hän on kirjailija tai taiteilija, tekee tällaisia löytöjä useamman kuin yhden elämässään. Mutta tämä oli joka tapauksessa poikkeus. Hän oli nyt tarkemmin katsellut noita silmiä ja selvitellyt itselleen niiden tenhon salaisuutta. Hän tosin tajusi vasta puolittain, mutta muutamat piirteet olivat jo varmat. Ensiksi noiden silmien tavaton säteileväisyys: kuin sysimustien hiilien, jotka olivat itseensä imeneet kaiken auringonloiston. Hän ymmärsi kuin luonnon pakoksi, että tuota valoaarretta vartioitsevien luomien piti levätä niin salaperäisinä, päästäen säteitä vain kaltaisesta raosta, nekin pitkien ripsien himmentäminä, etteivät liiaksi häikäisisi. * * * Mutta Hilja, maitotyttö, ajoi alakuloisena kotiinsa. Ja Paatelan tienristeystä lähetessään hänet yllätti taas tuo sama epäpuhtaudentunne. Niinkuin hän ei olisi viikkokausiin muuttanut vaatteita, viikkokausiin kylpenyt eikä peseytynyt. Kaikki oli likaista ja tahraista. Hän oli masentunut koko päivän. Ja niin tapahtui illalla, ennen maatapanoa, että hän otti kuumaa vettä, pesi kasvonsa, korvansa, kaulansa ja käsivartensa — pesi ja pyyhkieli tarkoin — kampasi ja letitti tukkansa — tunsi puhtauden paisuttavaa iloa ruumiissaan — juoksi ovelle ja lukitsi sen päättävästi — painoi vuoteessa peitteen molemmin käsin korvilleen — ja nukkui keventynein mielin. * * * Vasta aamulla hän oikein selvästi tunsi miten onnellisesti hän oli tehnyt. Kuin kiitäen riensivät jalat, ilma hiveli raittiisti kasvoja ja silmäluomet olivat niin kevyet, että ne tuntuivat hyppelehtivän kuin karitsat keväisellä nurmella. Purotörmä yhä lisäsi hänen iloaan: hän oli aivan näkevinään kuinka enkeli auringossa vilautti hänelle kättään. Tuleekohan vieras tänäkin aamuna? ajatteli hän, ja tunsi pettyvänsä, ellei niin kävisi. Vieras tuli. Hän tosin ei puhunut tällä kertaa mitään, ainoastaan tervehti ja hyvästeli. Mutta ääni oli tuo entinen, reipas ja ilauttava, niin että Hilja katsahti häntä miltei rohkeasti silmiin. Ja hän näki edessään miehekkäät, avonaiset kasvot ja katseen, joka oli samalla kertaa sekä tutkiva että ystävällinen. Tietääköhän se? välähti hänen mieleensä. Ja hän tunsi itsensä niin sanomattoman onnelliseksi, että tämä päivä oli juuri sellainen kuin se oli. * * * Näin kului useita päiviä. Maitomatkat muuttuivat Hiljalle jokapäiväisiksi ilon aiheiksi. Niinkuin hän olisi tällä tiellä tavannut jotakin puhdasta ja hyvää, josta riitti koko päiväksi mielenvirikettä ja hyviä unia aina seuraavaan aamuun asti. Eivätkä nuo matkat olleet Eino Yrjöllekään vähemmän mieluisia. Joka päivä hän teki uusia huomioita, joka päivä hän löysi uusia kauneusarvoja, milloin huulten hymyssä, milloin leuan viivoissa tai hymykuoppasten väreilyssä, milloin missäkin noista sadoista pikkuasioista, jotka muodostavat nuoren, alati uusissa välähdyksissä säteilevän kauneuden. Hän etsimällä etsi virheitä, mutta ei löytänyt. Eräänä päivänä hänen ihastuksensa nousi huippuunsa. Eino Yrjä ei olisi ollut suomalainen, ellei hän heti ensi päivänä olisi kirjoittanut veljelleen: lähetä ensi postissa kaikki minun taidejäljennös-korttini tänne. Nyt ne tulivat, ja aivan oikein: sieltä ne löytynyt ne ihmeelliset silmätkin, joita hän oli muistellut! Ah sinä Bernardino Luini, sinä Milanon mestari! huudahti hän ajatuksissaan. Ihana on sinun »Neitsyt» taulusi malli ollut, sen kyllä näen, mutta jos minäkin olisin siveltimen hallitsija, niin tulisivatpa erään suomalaistytön silmät ja hymy kiistämään kunniapaikasta sinun neitsyesi kanssa jälkimaailman edessä. Sinun neitsyelläsi tosin on pisara ylhäisön verta, mutta minun neitsyelläni olisi kaksi pisaraa kukkeinta nuoruutta! Siitä hetkestä alkaen hän kutsui häntä ajatuksissaan »Neitsyeksi». * * * Mutta sitten muutamana päivänä tapahtui tavatonta. Eino Yrjä tarinoi kuten tavallisesti Paatelan isäntä-ukon kanssa, ja niin vierähti puhe miesten ja naisten välisiin suhteisiin paikkakunnalla. »Kehnoiksi ne ovat muuttuneet joka paikassa, kartanoissa ovat olleet aina kurjat», sanoi isäntä. »No siellä Vierumäessä on ainakin yksi kovin siisti tyttö — se maitotyttö!» »Siisti? Kyllä, niin kauan kuin oli äitinsä luona, vaan sen mukaan mitä nyt kerrotaan — — —» Eino Yrjä sai tuskin henkeä vedetyksi kuunnellessaan mitä Paatelan isäntä tiesi hänen »neitsyestään». »Semmoista se on kartanoitten elämä aina ollut, eikä paremmasta toivoakaan», lopetti ukko.»Synti että päästivät nuoren tytön sellaiseen pesään.» Eino Yrjä joutui niin raivoihinsa, että hän olisi ensi kiihdyksissään ollut valmis tekemään mitä hyvänsä sekä tytölle että tuolle vouti-roikaleelle. Hän ei ollut vielä yhteenkään naiseen liittänyt niin monia nuoruus-, kauneus- ja puhtausarvoja; siksi tämä kaikki oli kuin persoonallinen loukkaus häntä itseään ja hänen sielunsa parahinta kohtaan. Seuraavana aamuna hän ei vienyt kirjeitä. Hänen oli mahdotonta tavata tyynesti tuota tyttöä, joka oli niin syvästi hänen herkkää mieltään haavoittanut. * * * Kartanossakin oli tällävälin tapahtunut jotain. Kun Niia sen yön jälkeen, jolloin Hilja ensi kertaa sulki ovensa, tapasi hänet pihalla ja kysyi mitä se semmoinen merkitsi, niin Hilja tunsi tarvetta väistää eikä vastannut mitään. Seuraavalla kerralla hän sanoi: »Minä olin niin väsynyt!» ja hänen äänessään värisi pyyntö: jätä minut rauhaan! Kolmantena päivänä Niia hymähti jo kaukaa: »Sinä olit tietysti taaskin väsynyt!» Ja hänen huulillaan asui paha hymy. Neljäntenä ei Niia puhunut mitään. Mutta aivan illansuussa, Hiljan kohdatessaan, hän sanoi: »Minä tulen tänä iltana, ettet reistaile turhanpäiten oven kanssa!» Hänen äänessään ja hymyssään oli sellainen häijysisuisuus, että Hiljaa pelotti. Oven hän joka tapauksessa sulki. Mutta hän tunsi olevansa alakuloinen ja neuvoton, sillä tämä oli tuo sama päivä, jolloin Eino Yrjää ei ollutkaan näkynyt. Niinkuin ei maailmassa olisi ketään, joka häntä rohkaisisi, eikä mitään, jonka vuoksi kannattaisi ponnistaa. Ja niin kävi, että kun Niian käsi yöllä itsepintaisesti lepäsi oven kahvalla ja siinä hiljaa jytyytti, niin hän hätääntyi ja lopulta hellitti lukon miltei itku kurkussa. * * * Mutta hän sai sitä katkerasti katua. Ei koskaan ennen hän ollut elänyt näin apeata aamua. Ja mitä enemmän hän läheni Paatelan risteystä, sitä onnettomammaksi hän itsensä tunsi. Jos hän olisi tämän tietänyt, niin hän olisi vaikkapa tekeytynyt sairaaksi. Eikä ollut edes mitään toiveita ettei vieras tänään tulisi, kun eilen oli jäänyt pois. Siellä hän näytti tulevankin, kävelevän kuin mietteissään tyttöä vastaan. Kyllä se tiesi! Jo tervehdyksen äänestä Hilja ymmärsi, ettei vieras ollut entisellään. Se ääni oli miehekäs kuten ennenkin, mutta siinä oli samalla joku terävä, miltei harmista kuohuva värähdys. Kaiken onnettomuudeksi hänellä oli tällä kertaa kirjoihin merkittävä kirje. Hän puhui siitä — hän antoi rahaa — ja taas hän sanoi siitä jotain — kaiken niin hitaasti kuin olisi ollut tarkoituskin häntä piinata ja polttaa noilla hellittämättömillä katseilla. Hilja ei kohottanut kertaakaan silmiään, ja kun vieras kirjeet annettuaankin näytti yhä lävistävän häntä katseillaan, niin hän tunsi kuuman poltteen äkkiä leviävän kasvojensa yli, nykäsi kiivaasti ohjaksista ja ajoi eteenpäin niin huumautuneena, ettei kuullut sanoiko vieras hyvästiä vai ei. * * * Eino Yrjä oli heidän tapaamiseensa tyytyväinen. Vielä tytön lähetessä hän oli aikonut sanoa jotain, purkaa harminsa muutamalla kuohuvalla sanalla. Mutta kun tyttö saapui lähemmäksi, kalpeana ja syyllisin kasvoin, niin hän ymmärsi että kaikki sanat olisivat tyhmyyttä. Mutta hän tahtoi joka tapauksessa ilmaista mistä oli kysymys. Ja niin hän päätti polttaa häntä katseillaan, yhtä selvillä kuin selvimmät sanat. Ja hän poltti. Hän näki että tyttö sen ymmärsi, että hänen katseensa tunkeutuivat noiden kuultavien luomien läpi, vaikkei hänen onnistunutkaan saada tytön silmiä kertaakaan kohoamaan. Hän näki vihdoin tytön punastuvan hiusmartoa myöten. Nyt on meidän välimme selvä!» ajatteli hän katsellessaan kiireestiajavan tytön jälkeen. * * * Kun Hilja palasi asemalta, niin hän ymmärsi että näin ei voinut kauemmin jatkua. Mikä pahuuden voima olikaan taas saanut hänet painetuksi tuohon entiseen? Oma mielihaluko? Ei, se elämä oli jo melkein kokonaan kadottanut viehätyksensä. Sijaan oli jäänyt vain väsymys, alhaisen ja synnillisen tunto, ja yhä suurempi vastenmielisyys Niian omavaltaisuutta vastaan. Miksi monen asian, joka ennen aavistuksissa kuvautui kauniilta ja hyvältä, piti muuttua näin alastomaksi ja inhottavaksi? Ja sitten se uusi tunne, jota hän oli viime aikoina tuntenut. Niinkuin se mitä ennen sanottiin synniksi, olisi nyt vasta hänelle selviytynyt, olisi ollut tahmeata, tarttuvaa likaa, joka tahri hänet ruumiillisestikin. Ja kun hän muisti äitiään, kotiaan ja siskojaan, niin hän itki pitkän aikaa haikeasti, tuntien ettei häntä edes hävettäisi, vaikkapa joku sattuisi tiellä vastaan. Illalla hän sulki päättävästi oven, eikä avannut. * * * Kun hän seuraavana aamuna läheni Paatelan risteystä, niin hän tosin oli arka, mutta ei samalla tavalla kuin eilen. Häntä kyllä hävetti entinen ja hän tunsi ääretöntä mielipahaa että hän oli tuota hyvää vierasta niin pahasti loukannut, mutta hänellä oli samalla joku alkava puhtauden ja varmistumisen tunto olemuksessaan. Vieras odotti paikallaan. Hilja tunsi jo kaukaa hänen katseittensa kiinteän otteen ja kuuli että ääni oli sama kylmä ja tarkastava kuin eilenkin. Ja kun nuo katseet yhä polttivat hänen kasvojaan hänen asetellessaan kirjeitä laukkuun, niin hän tunsi tarvista selittää ja puolustaa itseään. Ja niin hän yhtäkkiä katsahti vierasta suoraan silmiin ikäänkuin sanoen: tänään olen syytön! Ja painoi kohta sen jälkeen katseensa alas. Hän ennätti kuitenkin nähdä, että vieras ymmärsi mitä hän katseillaan sanoi, sillä hän näytti ikäänkuin ilahtuvan ja avaavan suunsa kuin jotain sanoakseen sitten Hilja ei nähnyt enempää. Vaan vieras ei sanonutkaan muuta kuin ainoastaan nopeasti hyvästi. Mutta ääni oli taas tuo entinen, ystävällinen ja rohkaiseva. Hilja ymmärsi että ellei hän vielä ollut saanut kaikkea anteeksi, niin ainakaan vieras ei ollut enää hänelle vihainen. * * * Niia oli sydäntynyt. Saman päivän iltapäivällä hän kysyi Hiljalta lujalla äänellä mitä tämä kaikki oikein oli merkitsevinään. »Se merkitsee sitä», vastasi Hilja ja hänen sanoissaan värähti suuttumus,»että minä en enää tahdo en en koskaan enää!» Niia katseli ihmeissään: mistä tyttö oli tuon äänen saanut? »Minä tulen illalla tavalliseen aikaan», sanoi hän, hymyillen kuin oikulliselle lapselle. Mutta minä en tahdo, se on nyt sanottu!» * * * Niia piti sanansa, mutta Hilja piti myöskin: ovi ei avautunut. Niian sydämessä alkoivat kuohua mustat veret: joko nyt tapahtui se ihme, että tyttö jätti hänet eikä hän tyttöä? Ja kenen hyväkkään tähden? Hän kyyristyi kuin kissa puiston ruohikkoon, sellaiseen kohtaan, josta saattoi pitää silmällä keittiön sekä ovea että molempia ikkunoita. Ja hän istui siinä aina aamusoittoon saakka, mutta ketään ei näkynyt. »Ensi yönä!» kirahti hän hampaittensa välitse. »Ei minun tielleni ole ennenkään mies ilokseen astunut!» * * * Eino Yrjä ei olisi ollut runoilija, ellei hän olisi taas innostunut kohdatessaan tästedes maitotyttönsä päivä päivältä reipastuvana ja varmistuvana. Hän näki että tyttö aivankuin rukoili hänen katsettaan, hänen hymyään, hänen äänensä hyvää säveltä. Kuinka hän voisi niitä kieltää? Ja noiden ihmeellisten silmien sädekimput muuttuivat vähitellen hänelle itselleenkin välttämättömyydeksi. Jos hän jonakin päivänä ei niitä nähnyt, niin hän heti muuttui levottomaksi ja epävarmaksi, eikä työ tahtonut luistaa. Hänen täytyi jokainoa aamu kysyä: hyvinkö? — ja saada tuo vakuuttava vastaus: hyvin, eikä voi enää huonosti ollakkaan! * * * Mutta Niia oli ymmällä. Hän oli vaaninut viikon, kohta kaksi, eikä ketään näkynyt. Hän oli udellut kaartoteisin toisiltakin, mutta kaikki turhaan. Hiljalta itseltään ei kannattanut mitään urkkia, sillä hän näytti miltei vihaavan Niiaa. Mutta sitten eräänä päivänä hänelle yhtäkkiä setvisi: se on se Paatelan herranretkale! Jumala, nyt ei mies paljon paina! Hän sovitti aamutyöt niin, että saattoi itse muiden huomiota herättämättä hiipiä Paatelan risteyksen kohdalle metsään vaanimaan. Hän oli tuskin kolmen sylen päässä, ja siis näki ja kuuli tarkoin kaikki. Mutta ei mitään — hiukan katseita ja hymyä, siinä kaikki. Ja hän hiipi monena aamuna, tuo väkeväharteinen mies, hiljaa ja kyyryksissä kuin metsäkissa, mustasukkaisuuden poltto hillitsemättömässä povessaan. Mutta tulos oli aina sama, aina vain hiukan hymyä, korkeintaan joku joutava sana. Hän ei tiennyt mitä uskoa. Hän joka tapauksessa tunsi vaistomaisesti vihaavansa tuota valkotakkista tyhjäntoimittajaa. Sillä hänen omalle osalleen ei tullut edes hymyä. * * * Eino Yrjän ja hänen maitotyttönsä aamuiset kohtaukset muuttuivat vähitellen molemmille kuin hiljaisiksi pyhiinvaellusretkiksi, joilta he palasivat iloisina ja virkistyneinä. Hiljasta oli aivan samantekevää oliko Niia hänelle vihainen vai syyti solvauksia, se ei häntä enää liikuttanut. Hän oli vain onnellinen, että oli vapautunut painajaisestaan, tuntien nyt ruumiin ja sielun riemuittavaa puhtautta ja tietäen että maailmassa oli ainakin yksi ihminen, joka oli siitä häneen tyytyväinen. Eino Yrjä puolestaan ymmärsi, että tämä kesä oli hänen kaikkein onnellisimpiaan. Hänellä oli edessään avoinna ihmiskasvojen kirja kaikissa nuoren mielen herkästivaihtelevissa värähdyksissä, murheesta aina pulppuavaan riemuun saakka. Ja lisäksi se tieto, että hänellä oli joku osuus siinä hiljaisessa kiistassa, josta tuskin tiesi muut kuin hän ja joku kolmas. * * * He tapasivat toisensa, hän ja tuo kolmas, vasta syyspuolella, elotalkoissa. Ja kun Eino Yrjä näki tuon suuriharteisen jättiläisen, leveälanteisen, karhukämmenisen, piehtaroivasilmäisen, niin hänet valtasi niin äkillinen ja syvä vihan puuska, että hän tunsi vapisevansa. Tuoko se nyt oli Vierumäen naisten itseoikeutettu hallitsija ja hänenkin hennon kauneuskuvansa tahrija?! Eikä Niiakaan ollut hänestä tietämätön, päinvastoin hän näytti koko ajan pitävän vierasta kuin salavihkaa silmällä. Sitten ruokapöydässä hän päästi kuin pahaenteisen varotuksen. »Herrat ja mee!» sanoi hän kilistäen kiertävää ruokaryyppylasia toverinsa kanssa ja ryäisten merkitsevästi. Kaikki, jotka tunsivat Niian salavihaisen luonnon, ymmärsivät että sen rykäyksen alla hautui mitähän hautui. Eino Yrjä tunsi onnettomuuden vaanivan lähistöllä. Hän tunsi kuin sukupolvien takaista verivihaa tuota miestä kohtaan, kiihtymystä niin ankaraa, että jos hän kuulisi vielä toisen kerran tuon rykäyksen, niin hän ei takaisi mitä tapahtuisi. Ja niin hän poistui hiljaisesti heti aterian päätyttyä, vaikka se olikin hänelle hyvin vaikeata. Ensimäinen, mitä hän aamulla noustuaan kuuli, oli että talkoot olivat päättyneet hurjaan käsirymyyn ja että Niia oli maksanut kaksisataa markkaa sovintoja siitä, että hän oli viskannut erään nuorukaisen niin rajusti aitaa vasten, että tältä oli murtunut jalka! * * * Niin kului kesä, tuo kirkas ja onnellinen, jota ei enää mikään sen jälkeen häirinnyt. Niinkuin luonto joskus lahjoittaa ihmisille suven, joka valonsa, lämpönsä ja iloittavan sulonsa vuoksi jää kokonaisen sukupolven mieleen muita kirkkaammaksi, niin kohtalokin toisinaan lahjoittaa onnen aurinkoisia päiviä, joiden vertaisia ei enää myöhemmin uudistu. Ja onnensuhteet, jotka elävät ainoastaan katseissa ja hymyissä, ovat kaikkein ihanimmat, sillä niiden yllä himertää koskemattomuuden sädekehä. * * * Yhden ainoan kerran Eino Yrjä kuitenkin kävi ankarasti hämilleen. Paatelan isäntä näet kertoi, että se Niia kuuluukin mustasukkaisuudesta tuon jalan murtaneen. Lisäksi viattoman poikasen jalan, sillä ei ainakaan hän kuulu Niialta Hiljaa riistäneen — jos lienee riistänyt kukaan, onhan tyttö voinut muuten muuttaa tapojaan. Eino Yrjä ei tiennyt mitä vastata. »Vai niin», sanoi hän ainoastaan, tarkaten kulmainsa alta isäntää: oliko tällä mitään sivuajatusta jutussaan. Ei ollut, isäntä oli vakaa kuin seinäkello. Mutta kesti kauan ennenkuin Eino Yrjä sai mielestään tuon murretun jalan ja kohtalon oikukkaan tavan leikkiä ihmislasten kanssa, heidän itse mitään tietämättä ja aavistamatta missä kohti langat milloinkin kiristyvät. * * * Syksy oli tullut. Sen kuuli jokainen sinä sumuisena aamuna, jolloin kartanoiden höyrypuimarit jyskyttivät, talojen hevoskierrot ratisivat ja isäin käsivarsia kolkkasi torppien luvissa ensimäisiä kolkkauksiaan. Hilja tunsi tänä aamuna asemalle ajaessaan omituista levottomuutta, ikäänkuin jotain odottamatonta olisi tulossa. Mutta hän huomasi pian pilvien sateen-uhkan ja ymmärsi alakuloisuutensa siitä johtuvaksi. Sittenkin oli jotain tapahtunut tai tapahtumaisillaan, sen näki hän jo kaukaa vieraan kasvoista. Ja pian hän sen myös kuuli. »Tiedättekös, Hilja», puheli vieras, »kun tämä taitaa olla meidän viimeinen kirjepostimme...» Hilja katsahti häneen kauhistuneena. Tiesihän hän että eräänä aamuna oli näin käyvä, mutta se tuli kuitenkin nyt kuin yllätyksenä. Vieras aikoi puhua reippaasti, aivankuin sekä tyttöä että itseään lohduttaakseen. Hän lähtee iltajunassa, ja jo huomenaamuna hän on Helsingissä. Ja sitten hän kiitti häntä kaikista kesäisistä vaivoistaan ja ojensi jotakin, josta Hilja päättävästi kieltäytyi. »Sitten ei minulle jää muuta neuvoksi kuin ainoastaan kiittää teitä ja toivottaa onnellista syksyä!» Hiljalle tulvahtivat äkkiä kyyneleet silmiin. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa: ei vielä — ei tänään — ei huomenna — ei koskaan... Lähtijä ei puhunut muutamaan silmänräpäykseen mitään. Sitten hän ojensi äkkiä kätensä ja sanoi ainoastaan: »Voikaa hyvin — _oikein hyvin!_» Mutta ne sanat sisälsivätkin kokonaisen maailman. Tuo ensimäinen oli kuin onnentoivotus, toiseen liittyi kaikki, mitä tänä merkillisenä kesänä oli heidän välillään ollut — kuin kaiken summana, sanattoman lupauksen vaatimuksena. Hilja tahtoi sen lupauksen antaa: hän kohotti rohkeasti kyyneleiset silmänsä ylös, aikoi sanoa: kyllä, kiitoksia — tai jotain sentapaista — mutta hämmentyi ja ainoastaan puristi hätäisesti tuota lujaa, kaltaista kättä — ja lähti ajamaan. * * * Hilja palasi asemalta itkettynein kasvoin. Hänen oli vaikea käsittää mitä oikein oli tapahtunut ja kuinka syvältä se oli koskeva hänen vastaiseen elämäänsä. Pilvinen taivas oli sillävälin lientynyt hiljaiseksi vihmasateeksi. Hilja katsahti tien vierellä kulkeviin puhelinlankoihin kuin neuvoa kysyen. Ne olivat vanhat tuttavat nuo langat, sillä ne olivat monena onnellisena aamuna nähneet hänen ilonsa ja tervehtineet häntä kirkkaasti-kimaltelevin kastehelmin. Nyt niissä riippui raskaita sadepisaroita, jotka kulkivat pitkissä perättäisissä jonoissa alaspäin-viettäviä lankarivejä eteenpäin. Tuo näky täytti hänen mielensä äärettömällä haikeudella: niinkuin hän itse olisi ollut tuollainen yksinäinen pisara ja liukunut jonnekin tuntemattomaan etäisyyteen... Kun hän saapui kotipihalle, laskivat miehet paraillaan uusia vesijohtoputkia. Niia piteli suurta rautaputkea käsissään, toisten katsellessa tätä voimannäytettä. Hän näytti olevan jollain erityisellä tuulella: piteli yhä putkea, kohotti sen sitten rintansa tasalle ja heitti yhtäkkiä jymähtäen maahan juuri kun Hilja kulki kärryineen sivutse. Ja nauroi samalla pahaa naurua. Hiljan valtasi yhä musertavampi apeus. Hän jätti hevosen tallipojalle ja riensi toisten tyttöjen huoneeseen pikkurakennukseen. Siellä hän heittäytyi suin päin vuoteeseen ja itki niin, että sänky tärisi hänen allaan. Niinkuin hän nyt olisi ollut ypöyksin maailmassa ja kartanon raskaat rakennusryhmät pelottavine ikkunarivineen hänen päälleen kaatumaisillaan, vihaisten miesten ilkeästi nauraessa... HYMY Ei ole elämässä mitään ihanampaa kuin nuoren naisen hymy. Varsinkin nuoren tytön hymy nuorelle miehelle. Siinä on kevätsadetta ja koivunlehden puhjentaa, auringon paistaessa putoavien pisarain läpi ja sateenkaaren helottaessa seitsenvärisenä taivaalla. Mutta se hymy on arka kuin kevään kukka. Henkäys pohjoisesta tai idästä, ja se sulkeutuu jälleen. * * * Satuin kerran matkallani odottelemaan junaa eräällä asemalla. Se oli suuri, vilkasliikkeinen asema, vaan tällä erää, keskellä heinäaikaa, hiljainen kuin kirkko. Astuin aikani kuluksi kolmannen luokan odotussaliin. Siellä oli ennestään muuan upseeri rouvineen, joku vanha ukko, pari talonpoikaa ja eräällä penkillä kolme keski-ikäistä naista. Siihen lisäksi tarjoilijaneiti pöytänsä takana. Huomioni kiintyi viimemainittuun, sillä hän ei ollut tavallinen tarjoilijatar, vaan aivan nuori tyttö. Ei mitään kouhotettuja kiharoita, kaavamaista hymyä, tai yliolkaista nenänvarsikatsetta. Kaikki oli nuorta, raitista ja välitöntä — kutoipa hän neulettaan pöytänsä takana tai ojensi meille kainosti kuppia. Olimme istuneet jo kotvan, juoneet kahvimme ja vaipuneet taas hiljaisiin mietelmiimme. Silloin ovi avautui — sisään astui uusi tulokas. Hän ei ollut enää nuorukainen, mutta nuoreksi mieheksi häntä kyllä voi sanoa. Mies pyöräilijän puvussa, koko olemuksessa vielä ilmaa ja vauhtia, mutta jalan koskennassa jo luja maan tuntu. Uljas! ajattelimme me varmaan kaikin. Tulija korjasi kaulanauhaansa, pyysi neitoselta kahvia ja sen juotuaan istahti omaan kolkkaansa. Huoneessa oli jälleen kuin kirkossa. Silloin nuori mies nousi ja seisoi hetkisen kuin epäröiden ikkunan luona. Sitten hän tarkasteli kenkiään ja sääryksiään niin merkitsevästi, että jokainen saattoi huomata niiden olevan pölyssä ja tuon kaiken häntä kiusaavan. Nuori mies kulki tarjoilupöytää kohti. »Eihän teillä, neiti, sattune olemaan vaateharjaa?» kysyi hän niin hiljaa, että me muut tuskin kuulimme. »Ei ole», vastasi neitonen. »Mutta» — hänen katseensa kiisi huolekkaan tutkivasti kysyjän sääryksille ja kengille — »sisällä on.» Hän päätti ajatuksensa siihen ja katsoi kuin tutkien nuorta miestä silmiin. Tämä näytti neuvottomalta. »Ette suinkaan te..?» alotti hän epäröiden. »Kyllä — minä haen heti!» ehätti neitonen ja hänen kasvoilleen kohosi sen avuliaan, toverillisen hymyn alku, jonka me miehet niin hyvin tunnemme. Nuori mies jäi miltei maltittomassa mielenvireessä odottamaan. Me muutkin olimme käyneet uteliaiksi, niinkuin olisimme kuulleet jännittävän sadun ensi lauselman: oli kerran nuorukainen ja neito... Neitonen viipyi hetkisen, sitten hän tuli. Hän tuli rientävin askelin ja hänen kasvoillaan väikehti nuori, ujostelematon ilo siitä, että hän voi auttaa ja palvella. Sitten hän ojensi harjan. Ja silloin me sen näimme — nuoren tytön hymyn! Tuon joka on kuin kastepisarainen kevät-aamu, mutta jossa kuitenkin jo väikkyy kaikki, mitä naisessa on: ystävä, toveri, rakastaja, äiti, kanssamme vesien syvyyksiin syöksyjä, rinnallamme revolverin luotien punaisen polun astuja. Tuo silmänräpäyksen hymy oli valaissut koko huoneen. Nuori mies kulki ripein, riemullisin askelin pihanpuoleiselle kuistille. Vanhus hymyili vuosikymmenien takaista poikavuosihymyään. Naisten kesken virisi vilkas supatus, yksin hiljaisten hämäläistalonpoikienkin jurot kasvot olivat lientyneet hyväntahtoiseen mareeseen. Ainoastaan upseeri ja hänen rouvansa olivat pysyneet tämän kaiken ulkopuolella. Meidän katseemme siirtyivät vaistomaisesti kuistille. Siellä harja kiisi riemukkaasti nuoren miehen kädessä. Jo oli kaikki valmiina. Onnellinen hymy huulillaan vilkasi nuori mies tomuttomia vaatteitaan ja kirkkaita kenkiään. Mutta sitten hänen kasvoilleen kohosi neuvoton ilme — me näimme hänen kätensä hiipivän vitkalleen kukkarotaskuun. Ja yhä viipyvän taskussa, kasvoilla ristiriitainen häive. Me näimme kuin kuulakan veden läpi hänen ristiriitansa pohjavirrat. Voinko antaa naiselle, joka noin hymyilee? Mutta on tapana — voinko olla antamatta? Hänen tuskansa tarttui meihin muihin. Vaan silloin hänen omille kasvoilleen jo levisi rauhallinen tyytyväisyyden ilme — niinkuin hän olisi löytänyt oikean ratkaisun. Hän avasi kukkaron ja otti sieltä hopealantin. Me olimme kaikin jännittyneitä, kun hän astui sisään. Neitonen nousi neuleensa luota. Huonetta valaisi kirkas, onnellinen hymy — että hän, neitonen, oli voinut olla avuksi tuntemattomalle, kaunistaa maailmaa — ihmistä — miestä! Nuori mies oli ennättänyt pöydän luo. Jo ojentui käsi, jo laskeutui harja. Tapahtuiko muutakin, sitä emme nähneet — me vain kuulimme hänen kiittävän äänensä värähtävän, niinkuin ainoastaan nuoren miehen ääni värähtää nuorelle naiselle. Mutta jo samassa silmänräpäyksessä me näimme, että oli tapahtunut muutakin. Hätäinen, miltei tajuton ilme kasvoilla katsahti neitonen nuoreen mieheen. »Ei... ei olisi...» tapaili hän — etsi sanoja — hämmentyi — otti harjan — hämmentyi yhä enemmän — tapasi hätäisesti jotain pöydältä — kassalaatikossa kilahti — ja syvälle neuleensa yli vaipui hiusmartoa myöten punaiseksi karahtanut tyttö. Onnettomuus oli tapahtunut, se täytti painostuksellaan huoneen joka loukon. Nuori mies seisoi katuvana. Vanhus pudisteli kuin paheksuvasti voivotellen päätään. Naisten kasvoilla näkyi sekava, osanottoinen ilme. Hämäläistalonpojat tuijottivat vakavan hämmästyneinä toisiinsa ja meihin — he kaikesta päättäen eivät olleet tajunneet mitä oli tapahtunut, ainoastaan sen että hymy oli kuollut! Hiljaa, masentuneena hiipi nuori mies ovea kohti. Hymy on kuollut! kumahtivat hänen askeleensa huoneen permantoon. Hymy on kuollut! tömähtivät hänen perässään liikkaavan vanhuksen sauvaniskut raskaasti. Hymy on kuollut! huoahti paksu tammiovi omien apeitten askelieni jälkeen. SUUDELMA Nuori mies rakasti nuorta neitoa. Ja sen nuoren neidon silmät välähtivät ja hänen sydämensä sykähti, kun hän vastasi sen nuoren miehen katseeseen. Sitten se nuori mies suuteli sitä nuorta neitoa — niinkuin ainoastaan se voi suudella, jonka suutelossa punottaa nuoren veren tulipunainen hehku. Ja se nuori neito vastasi sen nuoren miehen suuteloon niinkuin ainoastaan nuori neito voi vastata silloin kun hän ei enää kainostele, vaan antautuu rakkaudellensa kokonaan. Ja kun he suutelivat toisiaan ja nuori mies kesken suutelon huumaavaa autuutta katseli nuoren neidon ohimosuonen riemullista tykintää, niin hän sanoi:»En ikänä olisi voinut uskoa suuteloa sellaiseksi: että ihminen voi siihen hukkua!» Ja se nuori neito, jonka silmäripset olivat laskeutuneet niin alas, että kaikki hänen ympärillään näytti hämärtävän punertavalta, vastasi: »En minäkään, mutta minä en osaa edes sanoa millaista se on...» * * * * * Ja tapahtui kerran, kun he olivat juuri suudelleet toisiaan, että se nuori mies sanoi sille nuorelle neidolle: »Kun meidän nyt täytyy joksikin aikaa erota, niin —» »Niin mitä —?!» huudahti nuori neito henkeään pidättäen, sillä hän ei ollut koskaan ennen kuullut sen nuoren miehen puhuvan sellaisella äänellä. »Minä vaan pyytäisin sinulta lupaa saada tänä aikana suudella muitakin nuoria neitoja. Sillä minä tiedän ettei kukaan osaa suudella niinkuin sinä, mutta niin kauan kuin ei minulla ole siitä varmuutta, ei minun ole hyvä olla.» Nuori neito katsoi häneen hämmästyneenä, sitten hän tuijotti vaieten eteensä. Silloin se nuori mies puhui kiihkeästi: »Sinä olet lapsellinen, Helvi! Minähän tulen takaisin sinun luoksesi, ja noita muita minä suutelen ainoastaan leikillä, mutta sinua ainoata niin, että ihminen hukkuu.» Mutta se nuori neito tuijotti yhä eteensä. Vihdoin hänen silmäripsensä olivat laskeutuneet niin että kaikki hänen ympärillään näytti hämärän vihreältä, ja hän vastasi: »Miksi kysyt semmoista, joka on omassa vallassasi...» * * * Ja se nuori mies suuteli monta nuorta neitoa ja sanoi itsekseen: »En ikinä olisi uskonut, että elämä on niin rikas: ettei ole kahta samanlaista suudelmaakaan!» Ja hän suuteli suutelemasta päästyään, eikä muistanut enää ensinkään sitä nuorta neitoa. Kun hän suuteli, niin hän sanoi: »En ole ketään rakastanut niinkuin sinua!» Toiselle hän sanoi: »Ainoani!», kolmannelle: »Ikuisesti omani!» ja hän sanoi jokaiselle heistä jotain kaunista, niin ettei hän enää lopulta muistanut mitä oli kullekin heille sanonut. * * * Ja tapahtui, kymmenen vuotta myöhemmin, että se entinen nuori mies tuli kerran entistä synnyinkaupunkiaan katsomaan. Ja hän istui kauniina kevätpäivänä kotikaupunkinsa puistossa lehtivien vaahterain siimeksessä ja muisteli menneitä päiviä. Silloin hän muisti sen entisen nuoren neidonkin ja ajatteli: »Olisipa hauska tietää missä hänkin nyt on!» Mutta samalla kun hän näin ajatteli, hän huomasi jonkun tulevan pitkin varjoista käytävää — ja katso: se oli se entinen nuori neitonen! Hän oli laihtunut ja vähän vanhentunutkin, mutta hänen käyntinsä oli vielä notkea ja jalkansa nousu kevyt. Silloin sen entisen nuoren miehen rinnassa sykähti ja hän tunsi veren syöksyvän suonissaan kuin keväisen tulvan. Ja kun se entinen nuori neitonen oli ennättänyt hänen kohdalleen, niin hän ei voinut enää itseään pidättää, vaan sanoi värähtävällä äänellä: »Helvi!» Se entinen nuori neitonen säpsähti ja sanoi: »Ah!» Silloin se entinen nuori mies puhui rukoilevalla äänellä: »Etkö istahtaisi viereeni, Helvi — muutamiksi sekunneiksi vain?» Niin se entinen nuori neitonen istahti. Ja se entinen nuori mies jatkoi: »Helvi! Nyt minä sen tiedän.» »Niin minkä —?» ihmetteli se entinen nuori neitonen. »Sen, jota en vielä silloin tietänyt, kun viimeksi puhuimme toistemme kanssa.» »Vieläkö sinä sitä muistelet?» ihmetteli toinen yhä. Niin se entinen nuori mies tarttui kiihkeästi hänen käteensä: »Senkö unohtaisin? En koskaan! Ja nyt sen tiedän. Olen saanut satoja suudelmia. Yksi on ollut kuin auringon nousu, toinen kuin kesäinen sydänpäivä tulessaan, kolmas kuin iltaruskon punerrus, neljäs kuin kesäyön huokaus veden väreilevällä kalvolla, viides — niin, niin, mutta ei ainoakaan semmoinen, johon ihminen olisi voinut hukkua! Ja niin olen jo vuosia takaperin kuollut niille kaikille.» Sen entisen nuoren neitosen silmäripset laskeutuivat syvempään, mutta hän ei vastannut mitään. Silloin se entinen nuori mies katsoi noiden pitkien ripsien alle tulisesti ja jatkoi: »Jos saisin vielä kerran hukkua, niin tahtoisin hukkua ainaisesti, ja sitten unohtaa kaikki!» Sen entisen nuoren neidon silmäripset painuivat yhä syvempään, mutta hän ei sanonut vielä mitään. »Olen naimisissa — mutta olisiko se senvuoksi mahdotonta —? jatkoi toinen yhä kiihkeämmin. Sen entisen nuoren naisen silmäripset painuivat aivan alas. »En tiedä...» vastasi hän hiljaa. »Muistella hetkiä, joita ei koskaan saa takaisin — autuutta, jonka porttia emme enää tämän jälkeen voi kolkuttaa. Helvi —?» Sen entisen nuoren naisen rinnassa kuohui niin, että hänen oli vaikea hengittää. Mutta hän tyyntyi heti ja vastasi hillitysti: »Miksikäs et voisi vielä kerran — viimeisen kerran.» »Jumalani!» Se entinen nuori mies tarttui sen entisen nuoren neidon olkapäihin ja painoi kiihkeästi huulensa hänen huuliaan vasten. Mutta nuo ennen niin lämpimät huulet pusertuivat nyt ohuina ja viileinä kuin hallan puremat. Hän katsahti hätääntyneenä ohimosuoneen: se ei enää tykkinyt. Hän tunsi olevansa kuin varas, joka oli yllätetty itse teossa — ja irtausi hiljalleen. »No —?» kysyi se entinen nuori neito ihmetellen. Se entinen nuori mies katseli hämillään käytävän hiekkaan. »Me emme ole enää nuoria...» huokasi hän. »Aivan tarpeeksi nuoria — mutta — — » »Mutta —?» Nainen oli noussut seisoalleen ja katsoi häntä terävästi silmiin: »Sinä hukuit viimeisen kerran — jo kymmenen vuotta takaperin! Tiesin sen jo silloin, ja että sen itsekin tietäisit ja aina muistaisit, annoin sinun leikkiä hukkuvaa. — Hyvästi, viimeisen kerran!» NUORUUDELLE Teille, ah teille te nuoruuden kultaiset vuodet, minä tahdon virteni virittää. Sillä teidän on elämä, teidän on maa, ja teidän on taivas. Kuin eilisen päivän muistan sen, jolloinka teidän tenhonne ensi kertaa sielussani tunsin. Lapsi olin silloin. Oli varhainen kevätaamu, kun äitini käteen nojaten astuin kotini ovesta ulos. Silloin, ah silloin te elämän kultaiset vallat, minä tunsin ensi kertaa teidän huultenne kosketuksen otsallani. Auringon tunsin armaan sylin. Tunsin sadat tuoksut: maan tuoksut, yrttien tuoksut, kuivan puunkin kummat tuoksut. Kuulin tuhannet äänet: metsän äänet, ilman äänet, ruohonkorren huojunnankin vienot äänet. Pysähdyin ja kohotin pienet käteni ihastellen ilmaan. Silloin metsän siimeksestä sävel helähtää. »Kukkuu, kukkuu!» maa ja metsä ympärilläni kajahti. Tartuin kiihkeästi äitini käteen: »Lintu! Se lintu anna minulle, äiti!» »Hiljaa, lapsi!» minun äitini kuiskasi. »Lue kukunnat — ne ovat elämäsi kultaiset vuodet!» Vaikenin ja laskin: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi... Ah, jo minulta pienoiselta luvut loppuivat, ja yhä kukkui kultainen käkeni. »Kukkuu kukkuu kukkuu-kukkuu!» käkeni kanssa kilvan metsään huhuin. » Kukkuu kukkuu kukkuu-kukkuu!» maa, metsä, ilma kaikkialta vastaan kaikui. * * * Siitä hetkestä, te nuoruuden kultaiset vallat, minä olin teidän. Ah ihanainen, ihanainen oli se aika! Kuinka ihmeelliset sen keväät — kesät kuinka suloiset — syksyt ja talvet kuin ainaista pyhää! Ja yhä ihanammaksi elämä varttui, kun minä teiltä, te nuoruuden kultaiset vallat, sain yhä uusia lahjoja. Ei rinnettä, jota en juossut; ei puuta, johon en noussut; joka järven sousin, joka salmen uin; tuli suihki suksen tiestä, vaarojen rinteet kyselivät: jumalienko tuo on lapsi vai ihmisten? Silloin, te elämän kultaiset vallat, minä tunsin itseni _teidän_ pojaksenne ja ravistin riemuiten nuoria kiharoitani. Ihana on elämä, kun jokainen suoni on terveyden hehkua tulvillaan! Kun koko maailma on edessä avoinna — kun uni ei vaadi velkaansa — kun ruualla ei väliä — kun vastukset murtuvat kuin palaneet langat — kun nuori voima iskee korven kimppuun kuin jättiläinen, hymy huulilla ja sielu lannistumatonta uskoa täynnä. Ah nuoruus, nuoruus! Ei ole sinun vertaistasil! * * * Ja vielä, te nuoruuden kultaiset vuodet, vielä minä muistan yhden. Kuin suloisen unelman muistan sen hetken, jolloinka te elämän kultaiset vallat näytitte minulle ihanimman ihmeenne. Ah kuiskaten, kuiskaten puhukaa siitä minun huuleni. Oliko silloin aamu vai ilta, päiväkö paistoi vai pilvet taivaan peittivät, en tiedä. Vain yhden näin — _neidon_ ensi kertaa edessäni näin! Taivaan ihanuus! Oi suurin sulo, ah ankarin tuska — kun kieli ei kirvonnut, vain sydän sykki ja katse puhui. Silloin, elämän kultaiset vallat, silloin minä teidän ihanimman ihmeenne edessäni näin, teidän ikuisen tulenne itsessäni tunsin. Näin näkymättömiä — tunsin tapahtumattomia — näin vuossadat — aavistin sukupolvet — tunsin iäisyyden silmänräpäykseen sulavan. * * * Vuosia on vierinyt. Istun majani kynnyksellä ja katselen kuinka illan aurinko painuu metsien taakse. En ole nuori, en ole vanha, en ole iloinen, en surullinen; leipää minulla on kyllin ja laakerit kaunistavat majani seiniä. Ja kuitenkin minä tunnen vavistuksella: vanhuus lähenee kuin talven viima! »Vanhuus ja viisaus», sanovat ihmiset. Ja he puhuvat totta, sillä vanhuus on viisaampi ja jalompi kuin nuoruus ja sen otsalla asuu tyytymyksen tyyneys. Ja kuitenkin minä sanon: kaiken kunniani, kaikki vanhuuteni rauhalliset päivät minä antaisin, jos saisin yhden ainoan elämän verevän nuoruuteni vuoden takaisin! Sillä mitä minua hyödyttää viisaus, ja rauha, ja kunnia, kun elohopea suonissani alkaa lyijyksi jähmettyä — kun askel lyhenee — kun uni pitenee — kun vaistojeni kirkkaus valuu pisara pisaralta hiekkaan, ja minä jo tunnen vanhuuden sormenpäitten kosketuksen olkapäilläni. Ah nuoruus, nuoruus! En saa minä sinua takaisin, vaikka polvillani rukoilisin. Enkä rukoile minä edes, sillä minun otsallani asuu vanhuuden tyytymys. Mutta minä kiitän teitä, te elämäni kultaiset vallat, että minä olen kerran ollut nuori! Ja kahdesti kiitän minä teitä, ettei nuoruus sammu meidän kanssamme, vaan yhäti elää — rohkeana, verevänä, onnentäytenä kuin elämä itse! *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HILJA, MAITOTYTTÖ *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.