The Project Gutenberg eBook of Orvon onni, by Heikki Meriläinen

Kaukana puolen päivän suunnalla, monien kuusikkokumpujen, korpirotkelmien, noroisten notkojen, mäntyisten mäkien ja haapaisten rinteitten takana — siellä laskeutui maa viimein koivikkolehtoisena loivana vietteenä suuren Teerijärven kaislikkoiseen rantaan. Sinne asti ulottuivat ison Timolan tilukset. Tänne Teerijärven rannalle oli nyt Timolan isäntä luvannut talonpaikan viisitoista vuotta palvelleelle rengilleen Pekalle. Tämä oli nimittäin mennyt kihloihin talossa kaksikymmentä vuotta palvelleen Kertun kanssa ja tahtoi nyt päästä omiin leipiinsä. Pekka oli tänä kesänä vielä renkinä Timolassa, mutta isäntä antoi hänen yhden päivän viikossa talon ruualla olla omalla rakennuksellaan. Pekka pyysi aina lauantaipäivän vapaapäiväkseen ja jo perjantain ja lauantain välisinä öinä kuuluivat Teerijärven rinteeltä Pekan kirveen tuimat iskut. Eikä kauankaan kestänyt kun kulloinkin rysähti maahan valtainen puu, jolle vaarojen rinteet soittivat kuolinlaulua. Niinpä juhannuksena olikin korkeametsäisen Lummeniemen kainalossa kivisen rannan töyräällä valmiina hohtavaseinäinen pirtti, jonka tiilisestä piipusta hieno savun hailuva hiljalleen kohosi juhannuspäivän helteiseen ilmaan kertoen soutajille asukasten jo olevan talossa. Kerttu olikin jo tullut myötyriksi uuteen kotiinsa. Olipa Timolan vanha emäntä vielä toimittanut niin, että Kerttu pitkän palvelusaikansa muistoksi sai talosta Pulmikki nimisen nuoren lehmän. Pulmikkinsa kanssa Kerttu nyt alkoi saloa asua tehden talvikontua lehmälle, milloin taittaen lehtiä metsästä, milloin sirpillä leikaten järvestä lumpeita, kaihiloita ja ryöheitä ryötien latvoja, niin että talviruokaa ilmestyi rannalle suova suovan perästä. Mutta Pekka se aina jo perjantain ja lauantain välisenä yönä nähtiin talonsa vaiheella kuokkimassa peltoa. Hattunsa hän oli jättänyt juurikon sarveen, märkä paita oli tarttunut hikiseen selkään ja korkealle kohosi Pekan suuri kuokka uhmaten maan pensaista kamaraa. Lauantai-iltana olikin aina kaukana jälessä se paikka, mistä kuokkija edellisenä iltana oli lähtenyt.

Vuosi vuodelta vainiot suurenivat, metsänrinta pakeni ja joka kevät lainehti vainiolla sankka touko. Ilmestyipä vielä pihamaalle juoksentelemaan kirkassilmäinen pienokainen, jonka punaposkinen, suurisilmäinen muoto usein näkyi akkunastakin, milloin katsomassa järvellä liikkuvia kalastajia, milloin vainiolla liikkuvaa isää ja äitiä, milloin taas karjaa kotiin tulevaksi odottamassa. Tämä karjan kotiin paluu se olikin hänelle päivän suurin tapaus. Akkunasta hän näki, kuinka Pulmikki kimakkaäänisine kelloineen etumaisena tulla keikutteli ja kartanon lähelle päästyään suurella äänellä ammua rönkäisi juuri kuin sanoakseen terveiset päivän matkalta. Kun äiti oli saanut lehmät sidotuiksi navettaan, silloin Mimmikin tuli sinne pientä Ilokukkaansa puhuttelemaan ja hyväilemään.

Oli heinänteon aika. Pekka oli talonpaikkansa mukana saanut Timolalta Pehkosennevan niityn, josta joka kesä saatiin enemmän kuin yhden lehmän heinät. Pehkosennevasta lähti metsien läpi heinärantainen Pehkosenpuro laskemaan Teerijärveen. Tälle puron varrelle oli Pekka myös raivannut niittyä, joka kasvoi niin monenlaista ja hyvätuoksuista heinää, ett'ei mikään tavallinen vainio semmoista kasva.

Tälle niitylle oli nyt lähdettävä heinään. Mimmi ei kuitenkaan omilla jaloillaan voinut sitä kolmen kilometrin pituista tietöntä erämaan taivalta kulkea, ja tuollainen kolmivuotinen tytön pampula olisi ollut raskas kantaakin, kun vielä eväät sekä viikatteet ja haravat olivat niitylle selässä vietävä.

Kun Kerttu ei silti tahtonut jäädä niityltä pois, pyysi hän Timolan mummon kotimieheksi ja Mimmin kumppaniksi päivän ajaksi.

Oli kaunis maanantaiaamu, niin kaunis kuin heinäkuun aamu suinkin voi olla. Sinertävä lämpimän autere lepäsi vaarojen rinteillä ja järven ulapallakin. Koko luonto oli kuin läpinäkyvän harson peittämä. Jo varhain auringon noustessa olivat Pekka ja Kerttu eväskonttineen, viikatteineen ja haravoineen matkalla Pehkosennavan niitylle.

Pehkosennevan niitty oli pitkin aukean suon laitaa, joka kasvoi pitkää saraheinää. Kun tämä sara tässä aukean, äärettömän suon rantamalla oli varttuneempaa kuin puron, varrella kasvava heinä, ryhtyi Pekka sitä ensiksi niittämään. Päivän kuluessa puolille rupesi se sinertävä autere, joka aamusta alkaen oli peittänyt vaarojen rinteet, selkenemään hienoksi sumuksi ja etelästä alkoi kuulua ukkosen jyrähtelyjä. Pekka sanoi silloin Kertulle: Alapas kanniskella noita ensimmäisiä niitoksia ruolle, ukkonen kuulostaa siirtyvän tänne päin. Voi tulla suurikin sade. — Kerttu rupesikin kiireimmän kautta suoltamaan heiniä kokoon, ja ruko toisensa perästä syntyi kahisevista, puolikuivista heinistä.

Pekka näki, että Kerttu yksinäänkin sai kuivimmat heinät kokoon, eikä lähtenytkään hänelle avuksi kuten ensin oli ajatellut. Hän niitti vain ja ajatteli, että jos nämä vastaniitetyt heinät kastuvatkin, niin tottapa kerran kuivuvat..

Ukkonen likeni kerta kerralta. Etelän taivaalta alkoi hienon autereen läpi näkyä musta pilven jänkä ikäänkuin talon seinä; se tuli selvästikin aivan kohti, vierimättä kumpaankaan puoleen. Niityllä heinämaan keskellä, oli vähäinen kuiva kumpu. Tällä kumpareella kasvoi iso satavuotinen aarniokuusi, jonka alimmat oksat ulottuivat maahan asti. Sitä kuusta olivat heinämiehet ilmoiset ikänsä pitäneet majanaan, ja siksipä oli oksia karsittu vain yhdeltä puolelta juuri kuin oveksi havumajaan.

Salamat leimahtelivat jo aivan lähellä, ja kovasti räjähteli ukkonen. Pilven mukana kulkeva tuuli humisi metsässä, humahteli niityllekin ja lennätteli heinätukkoja ilmaan. Jo rupesi kohinakin kuulumaan lehtoisen vaaran rinteeltä. Silloin Pekka heitti viikatteensa niitoksen laitaan ja lähti juoksemaan tuttuun oksamajaan päin. Kun Kerttu sen näki, viskasi hänkin haravansa heinärukoa vasten ja lähti myös kuusta kohti, jonne Pekka oli jo ennen häntä kerinnyt. Kesken juoksuaan Kerttu kuitenkin muisti, että oli kaulaliinansa jättänyt tuon ensimmäisen rukonsa päälle ja lähti niin juosta hilpaisemaan pelastaakseen sen kastumasta. Ei hän kuitenkaan ollut ehtinyt sataakaan askelta, kun äkkiä humahti koko läheinen maailma yhdeksi ainoaksi tuleksi, ja samassa silmänräpäyksessä räjähti niin voimakkaasti, että maa aaltoili jalkojen alla. Säikähtyneenä Kerttu pysähtyi juoksussaan ja lähti palaamaan kuusen luokse. Täällä hän heti näki, että salama oli lyönyt puuhun. Eväskontit se oli viskannut kauas, ja kolmisen syltä kuusesta makasi Pekka suullaan kädet ja jalat harallaan juuri kuin ilmasta viskatulla. Kauhistuneena tarttui Kerttu Pekan hervottomaan käteen ja alkoi siitä repiä sanoen: Kuule, kuule! Säikähditkö sinä niin kovin? — Kuule, toinnu nyt, minä olen aivan terve. — Kuule, toinnu nyt toki! Älä Jumalan tähden nyt kuole siihen. — Toinnu nyt! — Kuule, sano nyt jotakin! Mihin koskee?

Kerttu käänsi nyt Pekan selälleen ja näki silloin hänen auki olevat silmänsä elottomina ja kasvot melkein mustina. Silloin tulvahtivat Kertun silmiin kyynelet ja tuskainen hätä täytti sydämen. Ei hän kuitenkaan vielä uskonut asian niin olevan kuin se oli. Hän suuteli Pekkaa ja pyysi yhä: Toinnu nyt toki! Sano nyt, mitä minä tekisin. Toinnu nyt viimeinkin!

Pekka ei tointunut. Vähitellen alkoivat jäsenet kangistua. Pääkin, jota
Kerttu suuteli ja hyväili, kävi kylmäksi ja jäykäksi.

Kerttu hätääntyi yhä enemmän. Ei hän vieläkään oikein ymmärtänyt, mitä tämä kaikki oli. Tuntui kuin olisi pahaa unta nähnyt. Ei hän huomannut sadettakaan, vaikka sitä tuli kuin saavista kaataen. Siinä hän yhä vain suuteli Pekan sateen valamia jäykkiä huulia ja käsillään rintojaan painaen itki ja siunasi.

Sade meni viimein ohi ja puhdistuneelta taivaalta alkoi taas paistaa aurinko synnyttäen pakenevan pilven rinteelle kaksi niin heleää kaarta, ettei Kerttu muistanut sellaista ennen koskaan nähneensä. Se oli kuin sanoma taivaan autuaasta puhtaudesta.

Kerttukin jaksoi nyt vähitellen ruveta ymmärtämään tapahtuneeksi sen, mitä todella oli tapahtunut. Ei hän osannut muuta tehdä kuin lähteä kotiin. Hän riisui kengät jalastaan ja lähti juosta huurottamaan. Matkan teko oli kuin unissa kulkemista. Risut repivät nilkkoja ja säärivarsia, niin että veri juoksi, mutta siitä hän ei tiennyt, juoksi vain eteenpäin aivan kuin vihollista pakoon, ja katkeamatta kuului suusta tuskainen: Voi, voi, voi.

Kun koti oli tullut näkyviin, koetti hän tyyntyä, etteivät kotona olijat kovin säikähtäisi. Hän hiljensi menonsa kävelyksi, mutta väkisinkin pyrki jalka ottamaan juoksuaskelia.

Mimmi oli akkunassa. Nähdessään äitinsä tulevan alkoi hän käsiään räpyttäen iloisesti huutaa: äiti tulee! äiti tulee!

Kertun hyvät yritykset salata kyynelensä ja sisäisen tuskansa kotoväeltä menivät aivan hukkaan, kun hän näki Mimmin ikkunassa ja kuuli lapsen sydämmelliset ihastuksen huudot. Väkisin tulvahtivat kyyneleet esiin. Ennenkuin pirtin oven aukaisi, pyyhki hän ne kuitenkin paitansa hihalla pois.

Mummo istui pirtissä Mimmin kehdossa ja kutoi sukkaa. Kun Kerttu aukaisi oven, putosi mummon käsistä sukankudelma ja säikähtyneenä hän melkein huudahtaen kysyi:

Mimmikin hämmästyi nähdessään äitinsä oudon ilmeen ja kuullessaan mummon hätäisen kysymyksen. Hän tyrmistyi mummon luokse kehdon päähän seisomaan ja katseli pyörein silmin sormi suussa äitiä.

Kerttu ei oikein tiennyt, miten vastaisi mummon kysymykseen, istui vain penkille ja koetti hillitä purkautuvaa itkuaan. Lopulta hän sai sanotuksi:

Sekin sana oli kuitenkin liikaa. Kerttu parahti hillittömänä huutavaan itkuun.

Kun Kerttu itkun tieltä sai puhalletuksi ulos sydämmensä pohjalta pakotta vimman palan, nielaisi hän kurkustaan alas tyhjän nielaisun ja sanoi:

— Ukkonen löi… Ei se tointunut… Minä pudistelin sitä, mutta se ei tointunut… Sinne jäi.

— Hyvä Isä kaikkivaltias hyvästi siunatkoon! Minun täytyy lähteä heti kotiin ja toimittaa miehet noutamaan sitä sieltä meille, kun meille on sieltä tiekin.

Mummo näin puhuessaan kääri hameen vyötäisiinsä, niin että helma tuli polvien tasalle, ja lähti. Mennessään hän vain sanoi:

— Pysy sinä täällä kotona Mimmin kanssa. Kohtahan ne tulevat lehmätkin, äsken jo kuului Pulmikin kello tuolta niemen tyveltä. — Mummon mentyä Kerttu antoi kyyneltensä vuotaa valtoinaan. Hän vaipui istumaan kehtoon ja Mimmi kiipesi hänen syliinsä. Puristaen Mimmiä rintaansa vasten ja suudellen hänen pellavaista päätänsä sai Kerttu sanotuksi:

— Sinunko tähtesi suuri kaikkivaltias Jumala varjeli minut…? Vai mitä muuta saattoi Jumala tarkoittaa sillä, että vielä olen tässä… Hän yksin tietää…

Kerttu ei oikein tiennyt, mitä hänen oli lapselle vastattava ja hän virkkoi vain, että mummohan se juuri meni isää hakemaan. Kyllä kai se mummon kanssa tulee.

Sitten Mimmi kädellään pyyhki äidin kasvoilta yhä valuvia kyyneliä ja kysyi:

— Sitä kun on paha mieli. Sitähän se Mimmi kultasenikin aina itkee, kun on paha mieli, sanoi äiti ja suuteli taas Mimmiä.

— Eipä minulla ole nyt paha mieli, sanoi Mimmi ja nojasi kasvonsa äitinsä kasvoihin, niinkuin olisi halunnut osansa äidin kyynelistä.

Samassa helähti jo Pulmikin kello kujalla. Totuttuun tapaansa työnsi kellokas päänsä kujan aidan päälle ja ammui nyt ammumistaan, niinkuin olisi silläkin ollut tieto tapahtuneesta.

Huokaisten nousi Kerttu ottamaan lehmiä navettaan. Mimmi jäi pirtin akkunasta katsomaan, milloin hänen Ilokukkansa joutuu navettaan, se kun tuolla muita paljon jäljempänä tulla kyötysti. Kun hän sitten näki sen saapuneen, niin samaan tapaan kuin joka ilta ennenkin juosta kirmaisi sitä puhuttelemaan. Isoja lehmiä Mimmi pelkäsi eikä tohtinut niitä puhutella, eikä Ilokukkaakaan ennenkuin isot lehmät oli kytketty parsiinsa.

Kun lehmät oli lypsetty ja ne olivat saaneet kuivaa allensa, palasi Kerttu tyttönsä kanssa tupaan. Mutta Kerttu ei saanut täällä aikaansa millään keinolla kulumaan. Ei auttanut muu kuin lähteä Mimmin kanssa Timolaan. Kun tie oli huonoa, piti Mimmiä pitkät matkat kantaa, mutta siellä, missä polku kulki tasaisia maita, sai Mimmi juosta kipittää omillakin jaloillaan, kunnes taas tuli pahempi matka, jolloin äidin täytyi ottaa lapsi syliinsä.

Samalla hetkellä kuin Kerttu Mimmin kanssa pääsi Timolan pihaan, tuli toisesta portista kaksi Timolan nuorta miestä korennolla kantaen Pekan ruumista. Mummolta asian kuultuansa olivat he jo kotoa ottaneet matkaansa talvireen liisteet, joille olivat panneet ruumiin, sitoen liisteet köydellä vahvaan korentotankoon. Kartanolla miehet nyt laskivat maahan raskaan kantamuksensa ja päästelivät köydet irti, niin että liisteet oikenivat ja ruumis jäi siihen selälleen. Suurimmasta pienimpään keräytyi nyt koko Timolan väki ruumiin ympärille. Mutta kun Mimmi näki isänsä siinä makaavan, ihastui hän kovin, huusi: itä, itä, itä! ja meni sitten hiljaa silittämään vainajan partaisia kasvoja yhä hokien: itä, itä.

Kaikkien silmät vettyivät, kun he näkivät nyt Pekan rotevan ruumiin kylmänä ja jäykkänä ja kuolon tuimasta iskusta mustuneina ne kasvot, jotka aina olivat ilmaisseet iloa ja rohkeutta. Timolan vanhan isännänkin kurttuisille kasvoille vierivät vedet hänen lausuessaan.

— Tosi on, kun sanotaan: ei syntyvä sijaa katso eikä kuoleva maita valitse… Sijan tietää kuhun syntyi, vaan ei tiedä kuhun kuoleman pitää.

— Annetaan nyt isän nukkua ja lähdetään me minun kamariini. Minulla on sinulle hyvää antamista.

Mimmi lähtikin mummon mukaan tämän kamariin, missä mummo hänelle haki kaikenlaisia kuvia katseltaviksi ja viivytteli häntä siksi, kunnes Pekan ruumis oli viety riiheen odottamaan kirstua. Talon isäntä lupasi sen hankkia ja sanoi ensi keskiviikkoaamuksi toimittavansa pienet peijaiset hyvän renkinsä kunniaksi.

Niin lähtivät Kerttu ja mummo kotiin vuorotellen Mimmiä kantaen.
Matkalla Mimmi vähänväliä jälkeensä pälyten kyseli:

Mutta kotiin tullessa ei isää näkynyt, eivät äidin silmät kuivuneet kyynelistä eikä mummokaan ollut niin iloinen kuin tavallisesti. Kaikki tämä oli Mimmistä käsittämätöntä. Hänenkin mielensä kävi vakavaksi, ja hän alkoi yhä hartaammin kysellä:

Kun mummo ja Kerttu eivät voineet antaa hänelle sellaista vastausta, jonka olisi oikeaksi vastaukseksi ymmärtänyt, niin tyttösenkin mieli murtui. Kyynelet alkoivat vuotaa ja hän valitti valittamistaan:

Iltasen syönnistä ei kenelläkään tahtonut tulla mitään — ei Mimmilläkään, niin oli hänen mielensä apea. Heti illallisen jälkeen laittoi mummo itselleen vuoteen ja kehotti Mimmiäkin tulemaan sinne:

— Ruvetaanhan nyt nukkumaan. Ehkäpä se isäkin unenaikana tulee, kun saa kyllikseen nukkua siellä Timolan sängyssä.

Siihen Mimmi tyytyikin ja nukkui kohta. Mutta mummon ja Kertun silmät pysyivät valveilla vielä kauan. Nyt Kerttukin, saatuaan tarpeeksi itkeä, kykeni puhelemaan ja kertomaan, miten kaikki aamulla oikeastaan oli tapahtunut ja miten hän pelastui juuri viime tingassa: muisti kaulaliinansa jääneen heinäruon päälle ja näki kerkiävänsä vielä ennen sadetta sen sieltä noutaa. Nyt Kerttu vasta huomasi, kuinka hänen nilkkojaan ja säärivarsiaan kihelmöi, kun risut olivat viiltäneet niihin pitkiä, verta vuotavia haavoja. Hän nousi ylös ja haki kermaa, jolla voiteli pahimpia paikkoja ja sai vaivan asettumaan. Kun mummoakaan ei tuntunut nukuttavan, niin Kerttu teki hellaan tulen ja keitti kahvia. Kahvilla olikin vanha hyvä voimansa; se lauhdutti raskasta mieltä ja irroitti kielet tuttavalliseen puheluun.

Mummo oli tuokion ääneti ja näkyi miettivän jotakin vakavaa. Viimein hän sanoi:

"Etehen on elävän mieli, kuollut taakse katsokohon." Ehkä lienee minun ruvettava tässä tämän kotisi silmäksi ja Mimmille huviksi, niin sinä rupeat yksinäsi tekemään heinää. Meidän miehet sanoivat siellä Pehkosenpuron raiviolla olevan tavattoman hyvät heinikot, ihan miestä vyötäisille; sieltähän sinä helpostikin kokoat ainakin kahden lehmän heinät. Kolmas lehmä joutaakin nyt myytäväksi.

— Voi kuinka olette hyvä, jos näin rupeatte meille avuksi! Eihän tässä todellakaan saata menneen jäljessä mennä, mutta mitä minä yksin voisin, kun Mimmi ei kykene mukaani eikä ole rahaa millä palkata heinämiestä… Lähden ihan huomenna hajoittamaan niitä rukoja ja korjaamaan heiniä suovaan.

Suovan minä kyllä osaan tehdä niinkuin miehetkin. Ja ehkäpä työkin osaltaan haihduttaa tätä mielen painoa… Keskiviikkoaamuna menen katsomaan lähtijää ja menisin kirkollekin kun jaksaisin.

— Mutta miten tehdään Mimmille? Annetaanko hänen vielä nähdä isää vai ei?

— Mielestäni on parasta, ettei näytetä, sanoi mummo. Sinä keskiviikkoaamuna jo Mimmin nukkuessa menet meille ja minä jään tänne kotia hoitamaan. Kaipa minä lehmistäkin sentään maidon saanen.

Päivä jo rupesi valkenemaan, kun Kerttu ja mummo alkoivat kähennellä vuoteelleen, missä Mimmi aivan henkihieverinä nukkua sihotti. Sen nähdessään sanoi Kerttu surumielisesti hymyillen:

Silloin tulvahtivat uudet kyynelet. Niitä pyyhkien Kerttu laskeutui
Mimmin viereen ja mummo asettui lapsen toiselle puolen.

TOINEN LUKU.

Seuraavina päivinä ja viikkoinakin Mimmi aina tuon tuostakin pillahti itkemään ja sanoi:

Mummo pyyhki kyynelet, hyvitteli tyttöstä ja sai sen taas miten kuten viihtymään. Niin Mimmiltä vähitellen viikkojen vieriessä kokonaan unohtui isän ikävä, ja sitä myöten kirkastuivat Kertunkin kasvot eloisammiksi ja työn teko alkoi taas käydä reippaasti entiseen tapaan.

Heinän sai Kerttu tehdyksi yksinään, mutta viljan korjuussa piti Timolan miesten käydä auttamassa. Tämän korvaukseksi Kerttu talven tultua kehräsi Timolan emännälle villoja ja pellavia ja kevätpuoleen, kun päivä alkoi jatkua, kutoi kankaita. Timolan emännät taas antoivat Kertulle, mitä tiesivät tämän tarvitsevan, niin että oltiin vähin kuin yhtä perhettä.

Kertun koti oli aina hauska ja tämän kodin auringonpaisteena ja ilona oli pieni Mimmi tyttö.

Tänä kesänä alkoi Kerttu kuitenkin tuntea jotakin sisäistä vaivaa, joka päivä päivältä ja viikko viikolta yhä paheni. Tämä huolestutti häntä itseään kovin, mutta ei hän siitä silti kenellekään ollut mitään puhunut.

Nyt juuri tuntui se pahemmalta kuin milloinkaan ennen. Siinä rukkinsa takana istuessaan hänen täytyi käsillään painaa pakoittavaa sydänalaansa. Silloinpa juuri ilmestyi siihen Timolan mummo, eikä Kerttu voinut olla hänelle sanomatta:

— Kuolon kellot ne taitavat minullekin jo soida. On kauan aikaa täällä sydänalassani tuntunut vaiva, joka yhä vain näyttää pahenevan.

Mimmi oli tapansa mukaan tullut mummon viereen istumaan. Nyt hän äitinsä sanat kuullessaan painoi päänsä mummon kylkeen. Mummo hyväili lasta ja sanoi:

— Eihän sitä ole rautaa rinnassa kenelläkään, eikä surmaa ole nimetöntä, kuten sanotaan. Mutta ehkäpä sitä vaivaa nyt ei sentään vielä voi pitää kuoleman sanantuojana. Tunnen minäkin aika-ajoin ja monena vuonna jo olen tuntenut sydänalassani väänteitä ja kouristuksia, ja kirkasta vettä kuohuu ylös, mutta kun se aikansa on ollut, niin viikkokausia saa taas olla rauhassa.

— Parempihan tuo toki niin olisi, sanoi Kerttu. Tuokin Mimmi parka jäisi vieläkin orvommaksi.

Kertun silmiin tulvahtivat vedet. Mummo puristi Mimmiä kainaloonsa lujemmin ja sanoi:

Mummo silitti Mimmin päätä ja ajatteli jo sanoa, että äiti aikoo mennä isän luokse taivaaseen, mutta kun hän pelkäsi mainita Mimmille isän nimeä, niin hän sanoi vain: — Ei äiti minnekään aio mennä. Mimmin kanssa hoitaa karjaa ja väliin aina kehrää lankaa. Ja kun äiti tuo lankoja meille, niin me annamme sieltä äidille aina tuomisia.

Siihen tyytyi Mimmi, ja Kerttukin rupesi kehräämään näyttääkseen lapselle, ettei hän ollut kipeä. Hän kehräsi kehräämistään, kiirehti valmiiksi Timolan mummon tuomia uusia kehruuksia niin uutterasti, että nukkui vain yösydännä muutamia tunteja. Eipä siinä joutanut kipujaankaan ajattelemaan.

Oli marraskuinen poutapäivä. Lumi peitti maan, ja lukemattomat pienet kiilut säteilivät puitten huurteisissa oksissa ja lumen pinnalla valjun auringon paistaessa. Kerttu oli juuri aamulla saanut mummon viimeksi tuomat kehruukset langalle ja lähti nyt viemään niitä Timolaan. Mimmille hän neuvoi tuvan seinällä olevaa kelloa, että kun tuo lyhyempi viisari kiertää tähän, niin silloin äiti tulee kotiin.

Kerttu tulikin Timolasta jo vähän ennemmin kuin oli luvannut ja toi suuren kontillisen tuomisia. Siinä oli makkaroita, lihatönkkiä, leipiä, lihakukkoja ja Mimmille uudet kengät ja kaulaliina.

— Ennenpähän tulittekin — eipähän tuo viisari päässytkään sinne, mihin sanoitte.

— Niin tulin, että sinun ei kerkiäisi tulla ikävä, sanoi Kerttu pyyhkien hikeä kasvoiltaan ja kaulastaan. Hän oli väsynyt raskasta konttia kantaessaan.

Sitten hän lähti hoitamaan karjaansa, mutta siellä rupesi häntä niin ankarasti viluttamaan, että kun hän tuokion perästä palasi, värisi koko ruumis kuin kaisla virrassa.

Kerttu keitti kahvia ja joi sitä, mutta siitä ei ollut apua; yhä vaan vilutti.

Hän hoiti karjansa tavallista aikaisemmin päästäkseen vuoteeseen. Ehkäpä vuoteessa lämpenee, ajatteli hän, ja hautautui moninkertaisien peitteitten alle. Mutta kauan sielläkin vielä vilu ruumista tärisytti.

Viimein se kuitenkin lakkasi ja tuli yhtäkkiä niin lämmin, että vaatteet kastuivat hiestä märjiksi. Se tuntui Kertusta hyvältä, ja hän nukkui levollisin mielin. Mutta aamusella ylös noustessa oli pää kipeä, siinä tuntui viimailua ja eilinen vilu palasi jälleen. Hän pukeutui nyt moninkertaisiin vaatteisiin ennenkuin lähti karjaa hoitamaan. Mutta siitä ei ollut apua; vilu vain yltyi ja tuntui muuttuvan taudiksi.

Kun ei muuten luullut tästä pääsevänsä, niin lämmitti saunan ja aikoi kylpeä niin kuumassa, että koko ruumis ainakin lämpiäisi. Vaikka saunan löyly tuntui pyörryttävän, koetti hän väkisinkin kylpeä. Mutta silloin rupesi taju himmenemään, hän pelkäsi jo jäävänsä saunaan kuolemaan, kääräisi nopeasti vaatetta ympärilleen ja lähti pyrkimään pirttiin. Sinne hän pääsikin, mutta ennenkuin ehti sänkyyn, humahti maailma mustaksi silmissä ja hän kaatui lattialle.

Mimmi hätääntyi: "Äiti, äiti, nouskaa sänkyyn, nouskaa tänne sänkyyn, minä peitän."

Hetken perästä valkenikin Kertun silmissä maailma, hän pääsi sänkyyn, mihin Mimmi parhaansa mukaan hänet monilla peitteillä kattoi. Siinä kuitenkin rupesi rinnan vasenta puolta niin pistämään että henki oli salpautua. Hätä täytti Kertun mielen ja hän sanoi itsekseen: "Herra taivaan Jumala hyvästi siunatkoon, nyt tulee kuolema." Sydän hytkähti, kun hän muisti Mimmiä. Kasvot vääntyivät tuskasta ja koko ruumis rupesi tutisemaan, niin että peitteet värisivät.

Kertun tauti muuttui vakavaksi taudiksi ja koveni päivä päivältä. Sekin lisäsi Kertun hätää, ettei heillä sattunut käymään ketään ihmistä eikä päässyt Timolaan. Kuolemme kaikki yhteen kasaan, elukat ja ihmiset, hän ajatteli ja pelkäsi.

Tauti tiukkeni päivä päivältä. Yön aikana Kerttu houraili ja oli pitkät ajat tiedottomana, mutta päivän aikana tointui tajulleen ja Mimmin avulla hoiti karjaakin. Kolmantena päivänä iltapäivällä navetasta palatessaan hän kaatui navetan ja pirtin välille ja pyörtyi siihen tajuttomaksi. Hän jaksoi vain höpistä sekavia houresanoja. Kuului siunauksia ja raamatunlauseita, virsien säkeitä ja väliin höpinää lehmien lypsystä, juuston keitosta ja kaikesta sekaisin. Silmät pysyivät kauan liikkumattomina, kun Mimmi itkien rukoili äitiä nousemaan pois ja lähtemään pirttiin. Viimein sairas kuitenkin heräsi kuin unestaan ja huomattuaan asemansa kokosi kaikki voimansa, lähti ryömien konttaamaan pirttiin, ja pääsi siellä sänkyyn. Huulilta kuului helpoittava huokaus: "Jumala, rakas isä, meitä armahtakoon." Tuokion perästä hän pyyhki kyynelet silmistään ja pyysi Mimmiä ojentamaan hänelle uudentestamentin. Kirja vapisi kuitenkin sairaan käsissä niin ettei lukemisesta mitään tullut. Hänen täytyi laskea auki oleva kirja rinnoilleen ja tavoitella ulkomuistista joitakin lauseita.

Kun Mimmi näki äidin lopettaneen lukunsa, tuli hän luokse ja sanoi pyytävällä äänellä: "Mitäs nyt äiti iltaseksi keittää? Emmehän me ole vielä syöneet päivällistäkään, ja mun on nälkä."

Kyyneltulva rupesi pursuamaan sairaan silmistä ja hän sanoi: — Voi lapsikulta… Minä olen kipeä… En jaksa nousta keittämään… Onhan siellä voita pytyssä ja leipää hyllyllä… Kun ei tule mummokaan käymään täällä!… No, Jumala se kuitenkin lähettää enkelinsä meitä pelastamaan kuten lähetti Danielia pelastamaan jalopeurain luolasta ja Joonasta valaskalan vatsasta. Sen sanottuaan Kerttu vaipui hourailuun eikä kuullut, kun Mimmi kysyi: "Minkälainen se Jumalan enkeli on. Onko äiti nähnyt milloinkaan Jumalan enkeliä?"

Koko yön hourittuaan Kerttu tointui päivän valjetessa tajuihinsa. Mutta hän kärsi sanomattomia tuskia. Koko ruumis vääntyili kouristuksissa, kasvotkin olivat muodottomat. Mutta hammasta purren Kerttu koetti Mimmiltä salata tuskansa eikä valittanut ääneen, siunaili vain milloin tuskalta sai sen tehdyksi. Kun nouseva aurinko valaisi huoneen, niin Kertun tuskat rupesivat taukoamaan. Ruumis vain tuntui olevan voimaton, oli kuin kaikki jäsenet olisivat olleet sidotut sängyn pohjaan. Lehmien ammunnan kuuluessa navetasta Kerttu sanoi Mimmille: "Koitappas auttaa minua ylös. Nosta päätäni ensin… Sillä lailla… Työnnä nyt hartioitani avuksi, minä koetan käsilläni."

Kerttu pääsi nyt istualleen, mutta samassa maailma musteni silmissä ja hän kaatui sänkyyn. Hän sai vain sanotuksi tuskaiset, toivottomat sanat: "Jumala rakas isä, siunaa meitä. Ei tule minusta mitään." Kädetkin olivat voimattomat ja niin kankeat, ettei voinut pyyhkiä silmäkuopistaan kosteutta, tuokion kuluessa se kasvojen kuumuudesta kuivui itsestään. Ei hän voinut enää ottaa kirjaa lukeakseen, vaan kuiskasi heikolla äänellä: "Mimmi rakas… Ota se pieni kirjasi… Tule tähän likelle ja lue siitä minulle."

Mimmi haki punakantisen aapisensa, siirsi tuolin äitinsä sängyn viereen, laski kirjan tuolille, laskeutui lattialle polvilleen ja sanoi: "Mitä minä tästä lukisin?"

Mimmi ymmärsi äitinsä taudin vakavaksi. Kirjan lehdet kastuivat kyynelistä, eikä hän tahtonut päästä alkuun. Viimein hän kuitenkin pyyhki silmänsä ja kuivaa kurkkuaan nieleskellen rupesi harvakseen lukemaan. Sairaan huulet liikkuivat Mimmin sanojen mukaan.

Tyttö sai vaivoin sanotuksi: "Tapahtukoon sinun tahtosi". Hänen oli vaikea jatkaa, sillä silmät kostuivat ja näkö himmeni kyynelten tulviessa.

Kertun rinnasta kuului nyt korskahdus ja voimakas hengähdys. Mimmi luuli äidin nukkuvan ja pyyhki kyynelensä. Hän ei tahtonut lukemisellaan häiritä äidin unta, vaan jätti kirjan tuolille, hiipi äidin taakse sänkyyn ja painautui pitkäkseen. Kun navetasta kuului myötäänsä lehmien haikea ammunta, niin Mimmi tuokion perästä alkoi hiljalleen nykiä äitiä ja pyydellä: "Voi kun Ilokukka ja Mansikki ammuvat! Eikö äiti jo jaksaisi nousta, lähtisimme navettaan?… Johan äiti nyt on saanut nukkua… Nouskaa nyt toki jo."

Ulkoa rupesi kuulumaan askeleita. Mimmi hyppäsi pystyyn ja meni ovelle kuin lentämällä. Oven avattuaan hän käsiään räpyttäen alkoi hokea: "Mummu rakas, mummu rakas, kun tulitte. Äiti on ollut kipeä, se nukkuu nyt eikä ole herännyt, vaikka minä olen herätellyt lehmiä hoitamaan."

Mummo ei puhunut Mimmille mitään. Outo aavistus povessaan kiirehti hän sängyn luo ja tarkasti nukkujaa. Silloin hänen kasvonsa vaalenivat, hän liitti kätensä ristiin ja sanoi syvällä äänellä: Rakas Jumala, kaikkivaltias isä, hyvästi siunatkoon. Mummo luki hiljaa isämeidän ja herransiunauksen.

Kun navetasta kuului myötäänsä lehmien ammunta, niin mummo pyyhki esiliinallaan kasvonsa ja sanoi: "Lähdetään nyt, Mimmi rakas, hoitamaan lehmiä. Annetaan äidin nukkua, että paranee, kun on ollut kipeä."

Kun navetan ovi avautui, rupesivat lehmät hätäisinä ja palavin silmin riekkumaan, ilmoittaen tuskaisaa ikäväänsä, jonka veroista ne eivät olleet ikänään tunteneet. Mummo antoi lehmille ensiksi vettä, mutta ei niin paljon kuin ne olisivat juoneet. Sitten ne saivat heiniä ja vähän ajan perästä lisää vettä. Haettuaan lypsyastiat mummo rupesi lypsämään. Mutta lypsäessä eivät lehmät malttaneet syödä vihkojaan, ne vain kiitollisina nuolla lupsuttivat mummon kuvetta.

Mummo kuuli Mimmiltä, ettei äiti ollut eilen jaksanut lehmiä lypsää eikä kahteen päivään keittänyt mitään ruokaa. Hän keitti nyt juustoa ja söi sitä Mimmin kanssa. Syödessä Mimmi sanoi: "Minä herätän äidinkin syömään, se on ollut monta monituista päivää syömättä, sen on nälkä."

Siihen tyytyi Mimmikin, pisteli ahnaasti juustoa ja sanoi: "Äiti aina teitä ikävöi tulevaksi. Nyt te tulitte, mutta äiti ei herää."

Syömästä päästyä mummo sanoi: "Lähdetään nyt meille, Mimmi. Onpa teillä sievä kelkka, otetaan se mukaan; jos sinä uuvut lumista tietä tarpoessasi, niin minä vedän sinua kelkalla."

— Kyllä minä jaksan kävelläkin, sanoi Mimmi iloisesti ja laittautui lähtöön.

Timolan väki kummasteli, kun mummo tuli Mimmin kanssa. Muutenkin mummon kasvoissa väikkyi jotakin outoa. Nuori emäntä kiirehti kysymään: "Mitä sitä nyt Lummelahdesta kuuluu?"

Mummo katsahti Mimmiin ja viittasi emäntää kädellään, mistä emäntä ja kaikki muutkin ymmärsivät kiertää Mimmiä. Sitten mummo rupesi kertomaan viimeöistä untaan. Hän oli nähnyt samanlaista unta kuin Pekka vainajankin kuoleman edellä. Reellä vedettiin jotakin outoa, ja ihmisjoukko seurasi perässä. Ja meille oli tehty uusi sievä huone, oikein sievä ja valoisa. Se tietää minulle aina kuolemaa, kun uuden huoneen näen. Tänä aamuna herättyäni en saanut tunnonrauhaa, vaan piti päästä lähtemään sinne, missä minua tarvittiin. Oli aivan Jumalan johdatus.

Sitten mummo sanoi mietteissään: "Kun olisi joku joka lähtisi Pienelään ja pyytäisi Ingan tulemaan tänne. Lähtisimme Ingan kanssa pesemään ja korjaamaan ja hoitamaan elukoita."

Palvelustyttö Liina lähti Pienelään, ja kohta olikin kirkassilmäinen reipas Inga Timolassa valmiina lähtemään. Mutta isäntä sanoi, että on paras mennä hevosella ja tuoda ruumis tänne riiheen odottamaan viimeistä lähtöä.

— Sehän on viisain tuuma, sanoi Ingakin. Ehkä olisi parasta täältä ottaa lautakin, jos sieltä emme löytäisi.

— Sitähän minä juuri ajattelen, että pannaan tuolta riihen luota Pekka vainaan lauta rekeen, niin siellä ei tarvitse hapuilla, sanoi isäntä ja lähti valjastamaan hevosta.

Kun mummo rupesi lähtemään, niin pyrki Mimmi mukaan, mutta mummo sanoi vakavasti: "Minä menen tuon Ingan kotona käymään, olehan sinä täällä niin kauan." Siihen tyytyi Mimmi ja jäi sormi suussa ja vesikiehteet silmissä katsomaan lähtijöitä.

Ilta jo hämärsi, kun mummo ja Inga tulivat. Mimmi oli itkemässä: kun ei tule se mummo, että lähdettäisiin äidin luo kotiin. Emäntä koetti häntä parhaansa mukaan tyynnyttää ja hyvitellä.

Mummo rupesi myös puhelemaan: "Antaa äidin nukkua, jotta tulee terveeksi. Lähdetään huomenna." Siihen Mimmi tyytyi, istui mummon viereen ja painoi päänsä hänen kylkeensä juuri kuin olisi siinä ainoan turvansa vaistonnut.

Huomenis lähdettiin noutamaan Timolaan lehmät ja kaikki talon tavarat. Mummo otti nyt Mimmin mukaan, ja kun tämä ei löytänyt äitiä, niin mummo sanoi: "Äiti on mennyt Jumalan luokse; siellä se tulee terveeksi; ei tuntenut muuten paranevansa."

Sormea suussaan pyöritellen kysyi Mimmi suruissaan: "Milloinka se äiti sieltä Jumalan luota tulee?"

— Eihän sitä tiedä, milloin se sieltä joutuu, mutta me lähdetään meille ja viedään sinne meidän navettaan Ilokukka ja Mansikkikin. Siellä me yhdessä niitä hoidamme. Sitten ei tulekaan äitiä ikävä, jos se viipyykin.

Mimmi otti punakantisen aapisensa poveensa ja yhtä ja toista kysellen lähti mummon kanssa Timolaan. Siellä hän riisui päällysvaatteet yltään, kuin ainakin kotonaan, mutta aapistaan piti käsissään ja sanoi pyytävällä äänellä mummolle: "Missä minä pitäisin tätä kirjaani, ettei Pauli ja Hannes saisi sitä repiäkseen?"

Mummo otti kirjan ja sanoi: "Pidetään täällä minun kirjojeni joukossa… Eihän toki sinun kirjaasi kenenkään repiä anneta."

Mummo pani kirjan omaan kirjahyllyynsä toisten väliin, istui sitten penkille Mimmin lähelle ja silittäen lapsen pellavaista päätä sanoi raskaasti:

Mimmi ei tuota äänensävyä ymmärtänyt, painautui vain lähemmäksi mummoa.
Mummon silmät katsoivat kosteina suoraan eteensä.

KOLMAS LUKU.

Timolan mummo piti Mimmistä hyvää huolta, mutta kun talossa oli paljon lapsia, niin näytti Mimmi olevan liikaa talon isäntäväen mielestä. Sen tiesivät talon lapsetkin, minkä vuoksi lapsijoukossa syntyi usein riita, johon Mimmi oli syytön, mutta sai kuitenkin ensimmäiseksi korvilleen ja kiitti kun itku kurkussa pääsi mummon turviin. Siten aika kului tulevaan kesään.

Tänä keväänä oli tähän Hailikannan seurakuntaan tullut uusi kappalaispappi Uuno Pilvensalo. Pastori Pilvensaloa sanottiin hyväksi ihmiseksi ja myöskin hänen komeaa rouvaansa kiitettiin. Pastorin rouvasta tiedettiin myös "ettei hän työtä tee eikä kehrää". Kun ei pastori Pilvensalolla ollut lapsia, lähti Timolan mummo nyt juhannuskirkkoon Mimmin kanssa siinä toivossa, että pastori Pilvensalon herrasväki ehkä ottaa Mimmin hoiviinsa. Timolasta oli kirkolle kolmen penikulman matka, minkä vuoksi mummo lähti kolme päivää ennen juhannusta. Kaikki kielsivät häntä ottamasta Mimmiä mukaansa, mutta mummo ei kieltoa kuunnellut. Hän varusti eväskontin, ja kun aamuaurinko tuona päivänä oli ehtinyt puitten latvoille, nähtiin mummon ja Mimmin vainioitten takana painuvan tien aukon kohdassa näkymättömiin, Mimmin iloisena hyppiessä ja sinne tänne juoksennellessa.

Ennen puoltapäivää juhannusaattona olivatkin matkalaiset jo istumassa pappilan korkeilla kattopäällisillä portailla. Hetken vain olivat siinä odotelleet, kun pastori Pilvensalo rouvineen palasi kävelyltä. Eivät olleet näkevinäänkään istujia eivätkä vastanneet edes mummon hyväänpäivään siitä sisälle mennessään. Mutta pienen hetken perästä, saatuaan riisutuksi kävelytakkinsa, harsonsa ja hattunsa tuli rouva ystävällisesti tervehtimään mummoa, istui vastapäätä toiselle penkille ja alkoi kysellä, mistä kaukaa oltiin, oliko hänellä iso koti, paljonko oli ihmisiä, paljonko lehmiä ja muuta sellaista.

Mimmiltä meni sormi suuhun, ja hän painoi päänsä mummon kylkeen, kun kuuli hänestä ruvettavan puhumaan.

Mummo hieman rykäisi ja silitti laihalla suonikkaalla kädellään Mimmin päälakea ja sanoi vakavasti:

— Ei ole talon lapsia. Tämä on täysi orpo, ei ole isää eikä äitiä, täällä makaavat haudassa kumpainenkin.

— Orpo… kaunis lapsi… Kuinka vanha hän on? sanoi rouva osaaottavalla äänellä.

— Tämä oli täyttämässä kolmannen ikävuotensa kun heinäkuussa heinäniityllä ollessa ukkonen surmasi isän. Sitten äiti asui tämän tyttönsä kanssa mökissään, mutta taisi liian paljosta työstä saada sairauden. Viime marraskuussa kuoli äiti.

— Orporaukka… Kovasti on Jumala koetellut… Siitä saakkako lapsi on ollut teillä?

— Siitä saakka. Olin ensimmäinen näkijä, kun tapasin tämän kuolleen äitinsä luota mökin pirtissä.

— Voi, voi… Vai sillä lailla tapasitte… Mutta Jumala kuitenkin laittoi niin, että lapsi pääsi turviin. Hän saanee olla teidän turvissanne edelleen, ettei tarvitse joutua kunnan huutolaiseksi.

— Kyllä kai sitä olisi ruokaa hänellekin, mutta yksi asia minua surettaa. Talossa, miniälläni, joka hoitaa talouden ja on emäntänä, on paljon lapsia, joten aina näkyy, että tämä on liikaa. Sen tietävät lapsetkin, että tämän kohdalla on aina matala aita. Jos mitä lapsijoukossa tapahtuu, niin tämä saa syyn ja kurituksen toisten päästessä syyttömiksi.

Rouvan kasvot saivat kärsivän ilmeen. Pudistaen korkeatukkaista päätään hän virkkoi: "Voi, voi."

— Minä olen kuullut, että teillä ei ole lapsia, ja siksi otin tämän tytön mukaani näyttääkseni teille, ottaisitteko ehkä te sen hoiviinne, ettei todellakaan joutuisi kunnan huutolaiseksi.

Samassa tuli pastori sisältä ja istui rouvan lähelle penkille. Rouva kääntyi silloin pastoriin ja sanoi:

— Kuulepas sinä, Uuno, tuo lapsi on orvoista orvoin. Hän oli kolmivuotias, kun salama löi isän kuoliaaksi, ja viime marraskuussa on äiti kuollut mökkiinsä, josta tämä Timolan vanha emäntä on kuolleen äidin luota pelastanut tämän tytön. Ja kun Timolassa kuuluu olevan paljon lapsia, joten tämä tuntuu siellä liialta, niin emäntä on tuonut tytön tänne ja kysyy ottaisimmeko me hänet hoiviimme… Ja eiköhän otetakin.

Rouvan punakat kasvot, muuttuivat iloisiksi ja suurista silmistä leimahti ihastus, kun hän ojensi kumpaisenkin kätensä tyttöä kohti ja sanoi iloisesti: — Jumala on orpojen isä. Tule nyt tänne minun syliini!

Mimmiä ihastuttivat monet sormukset, joita kiilui rouvan kuultavan puhtaissa sormissa. Hän meni hymysuin rouvan luokse. Tämä otti hänet syliinsä, istutti polvelleen, puristi kaksin käsin pulleaa rintaansa vasten ja kysyi:

Mimmin sormi meni jälleen suuhun. Hän painoi korvallistaan lujemmin rouvan pehmeään rintaan ja virkkoi kuiskaten: — Rupean.

Rouva silitti nyt Mimmin otsaa, missä vaskelle vivahtava pellavatukka oli yli pään kammattu, ja sanoi painokkaasti:

— Älkää olko enää Mimmistä huolissanne. Mieheni ja minä pidämme nyt häntä ihan omana lapsenamme.

— Jumalalle kiitos! virkkoi mummo ja kyynelet rupesivat pyrkimään silmäkulmiin.

Pastori istui selkä porrasten kaidetta vasten, nosti suorana sojottavan jalkansa toisen päälle, ja sanoi miettivästi:

— Ei emännän kuitenkaan tarvitse luulla, että tyttö miksikään korkea-arvoiseksi neidiksi täällä paisuu. Kun tyttö on alhaisen kansan lapsia, niin on hänelle onnellisinta pysyä omassa säädyssään. Mutta vaikka hänestä tuleekin vain kunnon karjakko, niin silloinkaan hän ei ole tyhjään elänyt.

— Se on jo paljon. Enempää minä en uskalla toivoakaan — sanoi mummo. — Minä olen ikäni koettanut olla armelias köyhille ja köyhien turvattomille lapsille. Mutta tämä Mimmi on erityisesti minun sydämelläni senkin vuoksi, että hänen isänsä oli meillä viisitoista vuotta renkinä eikä kertaakaan tehnyt toisin kuin oli toivottu. Monesti hän teki paremminkin. Ja hänen äitinsä oli kaksikymmentä vuotta meillä, ensin ruotilaisena, jouduttuaan kolmivuotiaana orvoksi ja sitten palvelijana, kunnes tämän isän kanssa tuli naimisiin, eikä sillä ajalla kertaakaan mieltäni pahoittanut. Sitten, heidän mentyä naimisiin, me annoimme maata, jotta he saisivat tehdä mökin. Annoimme valmiin niityn, josta he joka kesä saivat enemmän kuin yhden lehmän heinät. Se niittypä kuitenkin oli surman paikka Pekka-vainajalle. Siellähän se oli se iso kuusi, jonka juurelta salama hänet surmasi. Siinä meni roteva mies.

— Tämän Mimmin äitikinkö oli teille joutunut orpona? — keskeytti rouva mummon kertomuksen.

— Niin. Hänen äitinsä, Mimmin äidin äiti, oli tavattoman kaunis ihminen ja hän joutui erään merikapteenin kanssa kihloihin. Kapteenille hän synnytti tytön ja tytön ollessa kolmivuotias sai hän tietää sulhasensa merionnettomuudessa hukkuneen. Se tieto koski niin, että hän sai halvauksen ja kuoli samana päivänä.

— Merikapteeni… Mimmi ei siis olekaan aivan talonpoikaista perää, vaan hänessä on muutakin verta, sanoi rouva, katsoi hymyillen Mimmin kirkkaisiin suuriin silmiin ja silitti päätä.

— Sinun äitisi äiti, isoäitisi, kuuluu olleen tavattoman kaunis. Kun sinulla ei ole muutakaan perintöä, niin perinet sen isoäitisi kauneuden lapsikulta…

Sen sanottuaan rouva suuteli tyttöä ja vieläkin hellemmin puristi tyttöä rintaansa vasten.

— Lähdepäs nyt täältä sisästäkin päin näkemään tätä uutta kotiasi.

Tultiin saliin, jossa oli kattoon saakka ulottuvia kasveja. Mummo ei ollut nähnyt tällaista kauneutta ja siksi hän huudahti:

— Hyvä Jumala, millaisen kodin Mimmi saakaan. Mutta osaatkohan sinä alussa olla niin, ettet tekisi pahaa noille kasveille.

— No älkää huoliko, kyllä me Mimmin kanssa tulemme toisemme ymmärtämään, sanoi rouva, istutti mummon kukitetulla vaatteella verhottuun keinutuoliin ja poistui sitten keittiöön.

Hetken päästä palvelija toi kahvia ja rouva viittasi tarjoamaan sitä ensin mummolle. Mummon ottaessa kahvia ja leivoksia tarjottimelta rouva taputti Mimmiä kasvoille ja iloisesti hymyillen sanoi:

— Tietääkö Signe, että tässä on tämän talon ainoa lapsi, näin isona syntynyt esikoinen.

— Onneapa olkoon vastasyntyneelle! virkkoi palvelija hiukan hämmästyneen näköisenä.

— Ei olekaan, Jumalan kiitos, sanoi rouvakin ja katseli Mimmiin, joka vaistomaisesti lähenteli mummon tuolia.

Sitten rouva haki Mimmillekin kahvia, kaatoi toiset puolet kermaa, sekoitti siihen sokeria, pani lautaselle monenlaiset leivokset ja opasti Mimmin matalammalta pöydältä niitä nauttimaan.

— Kirjoineen se Mimmi taloon tulee. Tässä on sen kirja, jota se meillä on huolitellut, ettei joutuisi talon pienten poikain revittäväksi, ja hukassa se ehkä olisikin, jos minä en olisi tallettanut. Tämä on merkillinen kirja. Katsokaahan rouva! Tässä kirjan ensimmäisellä lehdellä näkyy orvon kyynelet. Se on kastunut Mimmin kyynelistä hänen lukiessaan tätä lukua kuolevan äitinsä vuoteen ääressä. Sen tähden se on noin kurttuiseksi kuivunut. Näkyy ihan pisaroitten sijat.

— Ihmeellistä! — huudahti rouva… Todella ihmeellistä… Tämä on niin merkillinen ja arvokas kirja, että Mimmin pitäisi kaikin mokomin ymmärtää säilyttää se elämänsä halki… Minun täytyy näyttää Uunolle.

Sen sanottuaan rouva mennä lehahti kansliaan, missä pastori oli asiakkaiden kanssa toimessaan.

Hetken perästä tuli sitten pastorikin saliin aukinainen aapinen kädessään ja kasvot loistaen sanoi:

— Tämä on merkillinen kirja. Me säilytämme sen tallessa, kunnes Mimmi ehtii siihen ikään, että osaa antaa sille oikean arvonsa… Orvon kyynelet.

— Luin vain tuohon asti, en nähnyt enempää… Eikä äiti tahtonutkaan enempää, huokasi vain raskaasti ja nukkui.

— Ajatelkaas minkälaista lääkettä oli kuolevan äidin sydämelle kuulla Jumalan pyhimmät sanat viattoman lapsen äänellä. Ja nuo kyynelet tuossa paperilla ovat meille juuri kuin Jumalan sormilla kirjoitetut käskysanat… Mooseksen taululla.

Mimmin mieli nyrvähti pahaksi, kun hän näki kirjaansa vietävän. Hän tuli mummon luokse ja sanoi nureksien:

— Lapsikulta, älä sure kirjaasi. Onhan meillä kirjoja. Hän otti nenäliinansa, jolla pyyhki Mimmin kasvoja, ja pyyhkiessään hoki suopeasti:

— Orvon kyynelet… Toivottavasti voin kuitenkin, Jumalan kiitos, pyyhkiä sinun kyyneleesi… Nyt ne lapsen silmät kirkastuivat entistä kirkkaimmiksi ja kasvotkin tulivat punaisiksi kuin mansikka.

— Katsopas tätä… Katsopas, tuossa isä ja äiti ajaa köröttävät joulukirkkoon ja pieni tyttönen istuu välissä. Ehkä senkin nimi on Mimmi. Hevonen juosta lönköttää, ja tuolta näkyy kirkko.

Mimmi alkoi selailla kuvalehden sivuja ja näkyi unohtaneen oman kirjasurunsa. Rouva istahti tuoliinsa ja kysyi mummolta:

— Papin antama nimi on Vilhelmiina. Äitinsä äidiltä on hän sen perinyt. Mutta äiti ja isä alkoivat kutsua Mimmiksi, ja siksi me kaikki muutkin olemme kutsuneet.

— Aika soma nimi lapselle, mutta kun hän kasvaa isoksi, niin me rupeamme kutsumaan Minnaksi, sanoi rouva tuntien jo oikeutensa tällaiseen nimenmuuttoon. Mummo hykähti ja sanoi hymyillen: — Sehän menee sitten niinkuin luotua latua. Hän on iso-äidiltään perinyt nimensä ja tätä juuri kutsuttiin Minnaksi.

Rouva ei kerinnyt siihen jatkaa. Palvelija ilmestyi ovelle ilmoittamaan, että päivällinen oli pöydässä.

— Emäntä johtaa nyt tällä kerralla vielä Mimmin syöntiä. Sitten emännän mentyä koetamme tulla toimeen omin väkimme.

— Minä lähden vielä käymään Timolassa Hanneksen, Paulin, Hiljan, Liinan ja Lemmen luona.

— Tuonhan minä toki. Mitenkäs minä sen jättäisin tuomatta, isäsi tekemän maalatun pahkakuppisi.

Siihen tyytyi Mimmi ja söi hyvällä halulla rasvaista lihapullaa ja voileipää ryypäten aina maitoa pienestä kupista, johon rouva kaasi lisää, kun näki entisen vähenevän.

Päästiin jälkiruokaan. Palvelija kantoi kullekin suuret vadilliset kermavaahtoa, johon oli sekoitettu sokerikakkua ja siroteltu vaarainhilloa. Mimmin silmät pälyilivät toisiin, mutta kun kaikki kävivät jälkiruokaan käsiksi, niin Mimmikin rupesi kirkkaalla lusikallaan nostelemaan suuhunsa pehmyttä ruokaa. Rouva kääntyi mummoon ja kysyi:

— Lienee tämän nimikin "Makea", kun on itsekin niin makeaa. Kaikkihan ne ovat nimensä kaltaisia.

— Ettäkö tällaiseen pappilassa varaudutaan silloin kun hätä on. Kyllä minun mielestäni tälle vaan sopisi paremmin nimeksi "Makea", sanoi mummo ja aikoi lopettaa syöntinsä, vaikka vati oli vasta puolillaan.

— Meillä oli ennen tapana sanoa, että ennen lukkari pois kirkosta ennenkuin kiisseli mahasta.

Rouva ja mummo hyrähtivät makeaan nauruun, ja kun rouva näytti hyvää rohkaisevaa esimerkkiä, uskalsi mummokin pistellä vatinsa tyhjäksi. Hän kääntyi sitten Mimmin puoleen ja sanoi:

— Sinä lapsirukka taidat haljeta tämän makean ääreen. Heitä nyt jo pois.

Mimmi totteli ja laski lusikkansa vadin laidalle. Ja kun tytön suupielistä näkyi, mitä hän oli viimeksi syönyt, pyyhki mummo esiliinallaan nuo liiat jätteet.

Syömästä päästyä mentiin taas saliin, ja siellä Mimmin silmät ennen pitkää rupesivat vierähtelemään kiinni. Näkyi tulevan uni.

Rouva saattoi lapsen omaan kamariinsa ja hetken perästä palattuaan sanoi hymyillen:

— Makeatapa oli Mimmille tämän talon uni. Heti kun pääsi pehmeään vuoteeseen, vierähtivät silmät umpeen.

— Taitaa olla viisainta, että jätän Mimmin nukkumaan ja lähden tuonne isoon pappilaan tervehtimään vanhaa rovastinnaa. Se on aina minulle niin hyväntahtoinen… Olen siellä yötä, huomenna käyn kirkossa ja sitten lähden rientämään kotiin.

Rouva tarttui mummoa käteen, vei hänet kamariinsa, missä Mimmi oli nukkumassa, ja sanoi:

Mimmi nukkui hyllyvällä sohvalla kukitetun kevyen peitteen alla niin että kasvot vain näkyivät. Luultavasti hän näki unta, koska huulet liikkuivat, suupielet vetäytyivät mieluiseen hymyyn ja koko ruumis hieman vavahteli.

Mummo ja rouva katsoivat sitä hetkisen. Molemmat olivat puhumatta, ettei Mimmi heräisi. Viimein kuitenkin mummon kädet menivät vaistomaisesti ristiin ja hän sanoi liikutettuna:

NELJÄS LUKU.

Pastori Pilvensalon perheeseen syntyi lapsi, sitten toinen ja kolmaskin. Mimmiä koetettiin taivuttaa lasten hoitoon, mutta rouvan mielestä ei hänestä siihen ollut, ei komentamalla eikä opilla millään.

Elukkain hoitoon oli hänellä luontaisempi taipumus kuin ihmislasten valvojaksi. Karjanhoitoon hän aina vaan pyrki ja navetasta hän aina toi uutisia, miten mikin lehmä häntä nuoli ja hyväili, kun harjasi selkää ja kaulaa. Ja miten ne alkavat parsissaan kiekkua, kun hänet näkevät harja kädessä, ja jokainen toivoo joutuvansa ensimmäisenä hänen harjattavakseen.

Isommaksi tultuaan Mimmi saikin yksinomaiseksi tehtäväkseen karjan hoitamisen. Ja sitten ei Mimmiä enää kutsuttu Mimmiksi, vaan Minnaksi.

Minna oli nyt tänä kesänä täyttänyt seitsemäntoista vuotta, ja alkoi kuulua, että taloon syksystä otetaan koulunkäynyt karjakko ja että Minna sitten tulee auttelemaan karjakkoa ja sisäkköä. Minnaa huolestutti tämä kohtalon käänne. Joskus nähtiin hänet surullisissa mietteissä, mutta kukaan ei siitä välittänyt.

Insinööri Hövelinin perhe ja pastori Pilvensalon perhe olivat keskenään hyviä naapureita ja etenkin rouvat kävivät usein toisissaan. Tänäkin syyskuun iltana rouva Hövelin tuli rouva Pilvensalon vieraaksi. Mutta tänä iltana eivät rouvat olleet kuten ennen salissa, vaan rouvan kamarissa; näytti siltä, että heillä oli jotakin kahdenkeskistä puhuttavaa. Sinne kutsuttiin nyt Minna kolmanneksi.

Minnan kasvot olivat entistä punakammat, kun hän istahti ovenpieleen.
Mitähän tämä nyt on, kun näyttävät niin asiallisilta, hän ajatteli.
Eikä hänen kauan tarvinnutkaan siinä istua, kun oma rouva kääntyi
häneen päin ja sanoi ystävällisesti:

— Kuulepas sinä Minna hyvä, tämä naapurin rouva on tullut kysymään, saisiko hän sinut tulevaksi vuodeksi karjakokseen. Meille tulee tänä syksynä koulunkäynyt karjakko, mutta minä en silti käske sinua luotani pois, vaan sinä saat jäädä sisäkön ja sen tulevan karjakon apulaiseksi, jos niin tahdot. Mutta jos mieluummin tahdot lähteä tämän hyvän naapurimme palvelijaksi, niin en kiellä.

Minna mietti pitkään. Korvanlehdetkin kävivät tulipunaisiksi. Viimein hän sanoi:

— Kyllä minä en ikinä rupea kahden palvelijan käskettäväksi. Ennemmin lähden Timolaan. Ehkäpä antavat minulle työtä ja ruokaa… Mitäpä tästä elämästä muuta onkaan, kunhan päivä menee toinen tulee.

— Kyllä minä sen uskallan taata, ettei meillä ole pahempi kuin tässäkään talossa. Meillä on yhtä hyvä navetta kuin täälläkin eikä muukaan ole pahemmin. Ja meidän nuori väki on iloista väkeä, niin ettei meillä ikävä ainakaan tule vaivaamaan. Meidän nuoret remuavat, niin etteivät harakatkaan uskalla olla katolla.

— En minä sentään Minnana lähtisi Timolaan, kun on niin hyvä palveluspaikka tiedossa… Sinä olet kasvanut ihmisten ilmoilla, miten sinä lähtisit sinne erämaan kätköön, Jumalan selän taakse. Pitäisin sinua vedessä juotavana, jos nyt lähtisit sinne.

Minnasta tuntui oudolta ajatella menoa Hövelinien perheeseen, mutta ei tahtonut tehdä kuitenkaan toisin kuin hänen suuri hyväntekijänsä toivoi ja kehoitti: — No, jospa häntä sitten koetan, virkkoi hän. — Tottapahan taivaan alus on auki, jos ei minussa ole paikkani täyttäjää.

— No, tuohon käteen. Minä olen sitten siinä varassa. Mutta puhutaanpa vielä palkasta. Mitä sinä meinaat vuodelta?

— Saatte maksaa mitä näette minun ansaitsevan, sanoi Minna ja lähti ulos asioilleen.

— Joutaapahan Minna tulla tuntemaan muutakin kuin mitä meillä on tuntenut. On kasvatettu kuin kukkaa kämmenellä. Toivoin siitä saavani lapsenhoitajan, mutta sitä siitä ei tullut. Muuhun hänellä ei ole taipumusta kuin elukkain hoitoon. Luultavasti teillä, missä karja ei ole niin suuri, tulee menestymään hyvinkin. — Eipä häntä meillä muualle käsketäkään, kunhan vaan karjansa hoitaa, sanoi rouva Hövelin ja nousi lähtemään.

Oli tullut marraskuun ensimmäinen päivä, jolloin Minnan oli lähdettävä uuteen palveluspaikkaansa.

Juuri kun Minna kyynelsilmin jätteli hyvästiä talonväelle, tuli pastori Pilvensalo juhlallinen pyhyys leveissä kasvoissaan ja toi Minnalle talteen panemansa vanhan aapisen ja sanoi: — Nyt sinun lähtiessäsi pahaan maailmaan, jossa ei ole sinun kohtalosi huoltajaa, annan minä tämän merkillisen aapisesi edes vähäiseksi oppaaksi elosi tiellä. Ja suokoon Jumala, että tämä kallis muisto pysyisi sinulla varjelevana kilpenä kaikkea maailman elämän saastaa vastaan, ettei sinun tarvitsisi vuodattaa riettauden eikä synnillisen elämän tuottamia kyyneleitä.

Sen sanottuaan pastori antoi kirjan Minnalle, joka kyynelsilmin kiitti kaikesta. Puristaessaan vielä Minnan kättä pastori sanoi painokkaasti:

Insinööri Hövelinillä oli kuusi poikaa, joista vanhin Benjami oli jo ylioppilas ja kuului lukevan tuomariksi. Se rupesi salaisesti hyväilemään Minnaa taivuttaakseen tämän uskomaan hänestä hyvää.

Tähän asti oli Benjami lähennellyt sisäpiikaa Mantaa ja Manta alkoi uskoakin Benjamia tulevaksi miehekseen. Nyt Minnan tultua taloon Mantan terävä ja kaikkea seuraava silmä huomasikin Benjamin mieltymyksen Minnaan. Eräänä marraskuun päivänä Manta tuli navettaan Minnan ollessa siellä karjaa hoitamassa ja sanoi:

— Kuulepas sinä Minna, minä en saa mielestäni erästä asiaa enkä malta olla siitä sinulle ilmoittamatta, kun täällä nyt ei näy olevan muita korvia kuulemassa kuin lehmien.

— Minä olen huomannut, että tuo Benjami on ruvennut sinua hyväilemään, ja olen siksi ajatellut sanoa sinulle, että älä usko liikoja. Herraspoikiin ei ole luottamista.

— Hopsista pussiin ja pussin suu auki. Älä virka viheliäinen, älä vaivainen valita. Minulla on toki yhtä suuret silmät päässäni kuin sinullakin näkemään, mitä missäkin on. Vai minä nyt tuon vedessä juotavan haikaran hyväilemisiä jonakin pitäisin. Hyh! Kyllä minä toki tiedän linnuksi tiaisen. Kyllä siltä huolelta saat yösi nukkua niin makeasti kuin muuten osaat.

— Niin… Minä vain sanoin hyvän hyvyyttäni, kun sinä olet ollut vähemmin täällä maailman jaloissa kuin minä. Kun sinä olet kaunis ja sorja, niin voisi ehkä luulla sentähden herraspoikien sinusta pitävän.

— Kaunis… Hui-hai… jopa olet lapsekas. Vehnäkakku on kaunis enkä minä. Mutta sijaani minä vältän. Nämä kulipäät eivät välitäkään kauneudesta, kunhan vaan saavat hyvää hoitoa, sanoi Minna hieman ylpeästi ja rupesi toimiinsa.

Nähtyään Minnan hyväilemisen turhaksi, Benjami rupesi tekemään hänelle kaikenmoista kiusaa ja pilaa. Kun hän sai Minnan itkemään, niin heti nauraa hohotti niin pirullisesti kuin taisi. Eikä Benjami nyt enää kutsunut häntä Minnaksi vaan Minkaksi. Kaikki muutkin rupesivat käyttämään samaa nimitystä. Marraskuun lopulla ei Minna enää kuullut keltään oikeata nimeään. Minkasta vain puhuttiin.

Oli jouluaatto. Kaikki pojat olivat nyt koulusta kotona ja kerran he Benjamin kehoituksesta lähtivät Minkkaa kiusottelemaan ja yllättivätkin hänet karjakartanolla, kun tämä juuri oli tuomassa heiniä vajasta navettaan. Oli lauha ilma. Viimeyönä satanut lumi oli niin nuoskaa, että puristui käsissä palloksi.

Nyt pojat rupesivat kilpaa yksissä tuumin syytämään tyttöä vastaan suuria kovia lumipalloja. Kun Minna tiesi, että armon pyytäminen niitä vain yllyttäisi, koetti hän heinäsylyksineen rientää navettaan. Mutta samassa sattui kova pallo silmään, Minnalta putosi heinäsylyys ja kaksin käsin silmäänsä tapaillen hän parahti: "Voi, Voi! Älkää Jumalan luomat tappako!"

Silmäänsä painellen ja voivotellen Minna sokeana meni navettaan. Mutta pojat vain nauraen pommittivat minkä kerkesivät. Vasta kun Minna pääsi navettaan ja sai oven vedetyksi kiinni, lähtivät kiusanhenget iloisesti nauraen sisälle.

Minnan silmää rupesi pakottamaan. Hän koetti hautoa sitä kylmällä kääreellä, mutta siitä ei ollut apua. Aikansa navetassa oltuaan Minna tuli väen pirttiin ja pieneen kuvastimeensa katsoessaan näki, että silmää ympäröi musta kuollut veri, joka silmän alapuolella oli levinnyt laajemmalle. Silmävalkuainenkin oli kuin verikappale. Lisäksi tuli katkera itku. Hän pelkäsi silmän iäksi jäävän sen näköiseksi kuin se nyt oli.

Sitten hän laittoi silmälleen pehmeän kääreen ja lähti silmäpuolena hoitamaan karjaa. Hän tuli navetasta väenpirttiin vasta iltamyöhällä, kun sisällä jo paloi joulukuusi ja koko suuri rakennus näytti olevan paljasta valoa.

Rouva Hövelin tuli nyt käskemään Minnaa joulukuuselle sanoen kaikkien toisten jo siellä olevan. Renki Topiaskin oli muka jo saapunut.

— Sinnekös minä tämmöisellä silmälläni menisin!… Minä olen saanut joululahjan iäkseni — Tätä sanoessa pyrki katkeruus taas purkautumaan itkuksi. Rouva tekeytyi nyt ystävälliseksi ja sanoi:

— Minna rakas, älä sitä nyt niin pahaksi usko. Minustakin oli ilkeätä, että ne pojat, ylimielet, sillä lailla olivat menneet lumittamaan ja Santerin pallo kuului sattuneen silmään. Mutta kyllä se paranee, kun aika kuluu. Minä toruin Santeria, mutta eihän se tehty sillä tekemättömäksi tule. Lähdehän nyt kuitenkin sille kuuselle.

— En lähde… Vai sinne lisää pilkattavaksi! Minusta tämä jo riittää! sanoi Minna jäykästi ja painoi otsansa kämmeneensä. Kyynäspää oli pöydällä, missä pieni lamppu palaa tuikutti.

Rouva meni nyt ulos, mutta hetken perästä toi Manta tarjottimella ison vadillisen monenlaisia leivoksia ja teekannun ja sokeriastian, joita antimia Minna sai mielensä mukaan viljellä. Jätettyään tarjottimen täysineen pöydälle Manta sanoi: "Rouva käski kysyä, tahtoisitko sinä huomenaamuna mennä kirkkoon. Topias kyyditsisi hevosella, kun tuo tie on niin luminen, että jalan on pimeällä tukala kävellä."

Minnan sydän hiukan lientyi tästä ystävällisyydestä, ja hän sanoi tyytyväisesti: "Kyllä minä menisin kirkkoon. Voinhan lehmät hoitaa sen verran aikaisemmin."

Huomenaamuna olikin kartanolla valmiina kirkkoreki. Sen pohjalla oli niin suuri hirventalja että pää riippui perän takana ja koivet laidoilla ja peitteenä oli komea rekipeite.

Kun kirkolta kuului ensimmäinen kellon helähdys, nähtiin Topiaksen juoksevan talliin noutamaan hevosta. Manta ilmestyi iloisin kasvoin pirtin ovelle ja sanoi:

— Valmis kuin valettu, tehty kuin mahdettu olen jo ollut tuosta herran hetkestä, sanoi Minna, koppasi lapaset käsiinsä ja lähti ulos, missä todellakin näki Topiaksen olevan hevosta valjastamassa. Vanhimmat pojatkin Benjami ja Santeri häärivät apuna.

Minna istui rekeen toiseen laitaan jättäen sijaa Topiaksellekin ja vetäisi peitteen aivan kaulaansa asti. Somalta tuntui päästä kirkkoon tällaisella kyydillä.

Kun hevonen oli valjastettu ja Topias oikaissut ohjakset, ei hän tullutkaan reenperään, vaan hyppäsi kuskipukille ja nykäisi hevosta lähtemään. Mutta samassa romahti aisassa suuri pahaääninen lehmänkello. Pojat juuri hevosen lähtiessä liikkeelle nykäisivät kellosta tukon ja kellon rämähtäessä päästivät pilkallisen naurun rähähdyksen.

— Tämäkö se vielä puuttui… Mitähän pahaa minä lienen tässä talossa tehnyt, että minua tällä lailla pilkataan… Jaksaneeko hänessä luitaankaan terveinä sälyttää… Silmäni söivät eilen kuin korpit puolikuolleelta hevoselta, eikä sekään vielä riittänyt.

Topias ei ollut Minnan puheita kuulevinaankaan. Hän istui kuskipukilla kuin puujumala, ajoi niin että maa vilisi reen vieressä ja kello rönkötti aisassa kuin paholaisen hätärumpu.

Kirkon luokse tultua Topias sitoi hevosensa puuhun, päästeli kellon aisasta, tukki sen heinillä ja pani rekeen. Sitten meni Topiaskin kirkkoon ja istui lähinnä oven suuta olevaan penkkiin, josta voi nähdä, milloin Minna lähtee kirkosta.

Saarnan loputtua Minna lähti kirkosta ja aikoi mennä jalkasin kotiin, mutta Topias sanoi hänelle kirkon edessä: "Kyllä me nyt päästään kellottakin. Minä riisuin sen jo pois aisasta." Minna taipui ja istui rekeen. Joutuihan näin pikemmin hoitamaan elukoita.

Nyt Topiaskin istui reenperään hänen viereensä ja hevosen juosta hölkötellessä sanoi:

— Tämä meidän talo on semmoinen talo, että siinä pitää aina olla yksi pilkattava. Näyttää siltä, että ne eivät pysy terveinä ilman. Minulla on tässä jo toinen vuosi oltavana ja siksi minä sen tiedän. Kun toissa syksynä tähän tulin, niin rupesivat minusta tekemään leikkikalua, mutta siinä erehtyivät enemmän kuin puoleksi. Minulta kuulivat teräväpäisiä ja minä sanoin: Jos ette tätä usko, niin minä näytän, miten kallista lystiä se on. Tämä Benjamin vinkula ei sitä uskonut, mutta se saikin maistaa mitä se oli. Se oli minun nukkuessani kerran tervannut minun tukkani takaapäin. Mutta kun minä sain tietää, kuka sen oli tehnyt, niin vetäisin tällä talonpoikaisella nyrkilläni herraspoikaan sen verran, että armaat rukoukset heltisivät miehestä. Miehellä oli monta päivää poski kuin leilin puolikas eikä muussakaan ruumiissa tainnut paikat olla aivan syntymäjäleltä. Ja se tepsi. Sen erän jälkeen ei minun kanssani ole vanha eikä nuori ruvennut ilveilemään. Ja se kaikki lähtee tuosta ukosta. Kaikkein ilkeimmällekin pilalle se nauraa hörhöttää kuin vanha rahtikoni apetta tehdessä. Rouva kyllä on hyvä ihminen, mutta sillä ei ole valtaa enempää kuin mökin Maijalla. Kiittää kun itse saa silmänsä auki.

— Ja tuommoiseen taloon sitten Pilvensalon rouva minut hommasi… Voi tätä maailmaa pahennusten tähden!

— Kyllä rouva Pilvensalo on tiennyt, että kolme karjapiikaa viime vuonnakin lähti, eikä sittenkään kekriin päästessä ollut yhtään. Tämän Mallan saivat viimeisiksi viikoiksi hoitamaan karjaa. Ja kaikki lähtivät juuri tuon ilveilyn takia. Ja sen sanon, että ei se ole sinunkaan häpeäsi, jos pujotat liinasukat jalkoihisi ja lähdet.

— Sitä en pikkukummasta tee, kun kerran rouva Pilvensalo on minut tänne toimittanut.

— No älä sitten tee. En ainakaan minä käske. Ja kyllä minä tulenkin aikaan eikä paha olekaan, mutta minun nokkani alle niiden ei olekaan tuloa sateen pitoon.

Nyt loppui matka. Kartanossa ei näkynyt liikkeellä ketään. Heti reestä päästyään Minna juoksi pirttiin, heitti sinne päällysvaatteensa ja kiirehti navettaan.

Silmä onneksi parani. Muutamassa viikossa häipyi musta kiehkura aivan jäljettömiin, mutta alituinen hieno pila kumminkin piti mielen raskaana. Asioillakin liikkuessa oli Minnan päähuivi usein silmäin yli laskettuna. Ja kun iltahetkinä karjalta päästyä ei useinkaan maistunut käsityö, niin hän huvikseen katseli aapistaan. Manta oli tullut sen huomanneeksi ja kertonut sisällä, että sillä höperöllä on vanha iänikuinen aapinen, jota se käsityön sijasta iltakaudet lukee.

Tänä iltanakin oli Minna keittiön loukossa omia aikojaan huvikseen katselemassa sitä aapistaan. Manta keittiössä käydessään näki sen. Pienen tuokion perästä syöksähti Benjami keittiöön ja kysyi kiireesti:

— En minä tiedä. Vasta ikään tuo tästä pyörähti, sanoi Minna kohottaen päänsä.

— Parempiko kysymä kuin näkemä, vastasi Minna, mutta ei osannut pitää varaansa, sillä Benjami sieppasi silmänräpäyksessä Minnan edestä kirjan, repäisi sen kahdeksi, viskasi palaset palavaan hellan uuniin ja ilkeästi nauraen juoksi ulos.

Vihasta ja harmista sävähtäen Minna hyökkäsi kaksin käsin uunista pelastamaan kirjansa palasia ja saikin aapisen alkupuoliskon jotenkin eheänä, vaikka senkin muutamat lehdet roihusivat jo liekeissä.

Varsinainen muistolehti kuitenkin pelastui aivan eheänä paksun kansilehden turvissa, joka ei kerinnyt syttyä. Minnan sydäntä karvasteli, mutta nyt hän ei kuitenkaan itkenyt. Tulinen viha vain kiehui povessa.

Benjami oli sisällä kertonut ilkityön, minkä vuoksi Manta keittiöön tullessaan luuli tapaavansa Minnan itkemästä. Mutta Minna istui vain korvanlehdetkin punaisina vihasta.

— Mikä muisto sinulla oli siinä vanhassa aapisessa, jonka Benjami kuului repineen ja viskanneen palamaan. Rouva torui siitä Benjamia, mutta Benjami vain nauroi.

— Annetaan päivän mennä, toisen tulla, kyllä se nauru vielä lähtee. Taitaa se variksen pelätti luulla, että minä olen paljas tervatallukka hänen pilkattavakseen. Raskin minäkin sille koiran hierimelle lahjoittaa toiseen poskeen samanlaisen leilinpuolikkaan kuin Topias oli mennä talvena laittanut toiseen.

— Totta kai sinulla oli siinä kirjassa jokin erityinen muisto, kun sinä sen menettämisen niin pahana pidät. Etkö sinä nyt voi sanoa, miksi se kirja on sinulle niin kallis?

Manta tunsi, että sieltä ei lähde lisää. Siksi hän jätti kyselynsä ja kertoi sisälle mentyään kaikki Minnan sanat. Ja kun oli kuultu, että Topias on Minkalle kertonut semmoisesta kuin Benjamin leiliposkista, niin päätettiin, että Minka on Topiaksen kanssa hyvissä väleissä. Arveltiin Topiaksen olevan Minkalla varamiehenä, minkä vuoksi hän uskalsi uhkailla.

Huomenaamuna oli Topias aamiaisen jälkeen, annettuaan hevoselle apetta tullut pirttiin tupakoimaan. Piippuaan vedellen hän köllötti penkillä kynkkämöisillään. Minna oli panemassa uunia lämmitä, kun Benjami saapui pirttiin ja heti ovesta tultuaan kysyi:

— Mitäs sitä koiran hierimelle kuuluu? kuului Minnan suusta vihasta sähisevät sanat.

Benjami luuli, että nyt tahdotaan ärsyttää häntä riitaan, eikä siksi ollut kuulevinaan. Hän istui vaan Topiaksen luo penkille ja alkoi hyvässä ystävyydessä kysellä Topiaksen ajoista ja minkälainen nyt oli keli.

Hetken siinä Topiaksen luona oltuaan Benjami lähti ulos ja kun hän oven luona katsoi veikeän näköisesti Minnaan ja nyökäytti lyhyttukkaista päätään, sanoi Minna tuikeasti: "Koiran hierin".

Benjamilla oli jo toinen käsi ovenkahvassa. Hän nyökäytti taas päätään ja sanoi: "Topiaksen muija, Topiaksen muija."

Tätä sananvaihtoa olisi kai kestänyt vaikka koko päiväksi, mutta Benjami näki hyväksi luikkia tiehensä, paiskaten oven jälkeensä kiinni, niin että lasit seinillä helähtivät. Kun ovi kuitenkin ponnahti hieman raolleen, niin Benjami seisahtui ulkopuolelle kuuntelemaan.

— Taisit antaa miehelle nimen, joka iäksi riittää. Olisi sietänyt kolmisen kertaa nostaa vettäkin päähän.

— Sen ennättää tehdä vastakin. Kyllä minä ainakin hänen nimensä säilytän missä ikinä nähnenkin, sanoi Minna tahallaan kovalla ja uhkaavalla äänellä, että Benjami sen kuulisi. Hän kyllä näki Benjamin seisovan portailla.

Topias nousi nyt lähtemään ja mutisi itsekseen: "Koiran hierin, koiran hierin. Se sille kyllä sopiikin nimeksi. Tuo läpikuultava raukka… Koiran hierin, koiran hierin…" Topias meni kartanolle kääntämään rekeään tien suunnalle ja valjastamaan hevosta, Benjami nauraa räkätti ivallisesti ja sanoi: "Minkan Topias ja Topiaksen Minkka niinkuin pappilassakin Ellin Kalle ja Kallen Elli."

Topias näytti nyt tavattoman suurta nyrkkiään ja suutaan hieman kuristaen ärjäsi: "Pidähän kiinni se leipäreikäsi, äläkä meinaa minusta ruveta mieltäsi hakemaan. Täällä on vielä joku annos jälellä sitä hyvää ja terveellistä ainetta, jota sinä jo ennen olet kerran saanut. Ja jos et tätä usko, niin tulet saamaan ja hyvällä mitalla, sen takaan."

Benjami ei virkkanut enää mitään, meni vain isolle portaalle katsomaan, kun Topias valjasti hevosensa, istui reen penkille ja lähti ajamaan metsään.

Minna tuli nyt pihamaan toiselta puolen olevasta työväen pirtistä eikä ollut näkevinäänkään Benjamia, meni vain karjakartanoon, jossa itsekseen rupesi laulamaan.

Manta tuli sisältä, seisahtui Benjamin luokse portaalle kuulemaan laulua ja sanoi:

— En ole kuullut Minkan vielä ennen laulavan. Mutta tavattoman kaunis ääni sillä on.

— Mikäs siinä kaulassa on. Kyllähän se sijansa välttää ja hyvä on väittämäänkin.

— Miksei. Kyllähän se Topiakselle välttää, sanoi Benjami ja lähti sisälle.

VIIDES LUKU.

Hövelinin perheessä alettiin uskoa, että Minna ja Topias ovat kihloissa. Topias oli hyvä ja uskollinen työntekijä. Hänestä pidettiin paljon eikä häntä uskallettu suututtaa, sillä pelättiin, että hän menee pois talosta ja vie Minnan mukanaan. Näin Minnakin pääsi nyt rauhaan. Manta kumminkin kyseli Minnalta, milloin ne kuuliaiset tulee, ja sai aina vastauksen: "Odota, vaan älä pitkästy." Kun Topias oli saanut kaikki pelkonsa alle ja kun hän oli Minnalle suojamuurina, niin meni koko kevätpuoli talvea ja kesääkin aina juhannukseen asti onnellisesti. Minna sai olla jokseenkin rauhassa.

Nyt oltiin juhannusaatossa. Oli vielä aamupuoli päivää, kun kaukaa mereltä rupesi sormen korkuisena pillinä näkyä törröttämään laivan savu, joka myötäänsä suureni. Kohta rupesi pellavan siemenen kokoisena näkymään laivakin. Silloin Benjami kiikari mukanaan kiipesi rakennuksen harjalle, ja hetken perästä iloisesti huudahti: "Tähdenlento… se on Tähdenlento… Nyt tuleekin pastori Pilvensalolle vieraita, kun Tähdenlennon kapteeni on rouvan veli… Ettei se nyt näy Pilvensalon kotiin, jotta tietäisivät tulla vastaan… Sanokaa isälle, että se soittaa Pilvensalolle. Laiva tulla tohkaisee ihan tätä kohti, se tulee aivan tähän meidän rantaan… kas sitä, jo töräytti tervehdyksen… Ja toisen… Ja kolmannen… Ai, ai, miten on komea laiva ja suuri. Se on Etelä-Amerikasta tuonut kaupungin kauppiaille lastia, ja nyt päällikkö poikkeaa tänne sisarensa luokse. Aivan tulee kuin ammuttu tätä kohti."

Kaikki keräytyivät rannan töyräälle katsomaan tulijaa. Ukkokin vanha teatterikiikari kädessään tuli joukkoon ja tähystettyään laivaa sanoi: "Kyllä se taitaa olla Tähdenlento".

— Jopa nyt sattui hyvin, kun kapteeni tapaa täällä äitinsäkin, virkkoi rouva ihastuneena.

— Kuuluu toissa iltana tulleen tänne tyttärensä luokse. En ole joutanut käydä tervehtimässä; arvelin huomenna käydä. Sekin kai tulee tänne vastaan, kun sinne soitettiin.

Laiva töräytti taas jymisevän tervehdyksen. Alkoi kuulua heikkoa kohinaakin, kun sen uhkea keula halkaisi viheriää vettä. Nyt se jo rupesi hiljentämään. Ei näkynyt uskaltavan tulla laituriin, missä pienemmät merilaivatkin kävivät, vaan jäi ankkuriin kauemmas rannasta.

Pian saapuivatkin Pilvensalon vaunut Hövelinin laivalaiturille. Siinä tulivat laivan kapteenin äiti ja sisar, ja pastori Pilvensalo istui itse kuskipukilla. Kapteeni katsoi kiikarillaan rantaan ja tunnettuaan äitinsä ja sisarensa tempasi rintataskustaan vihreän silkkisen nenäliinansa ja rupesi pitkällä kädellään sitä huiskuttamaan. Rouva Pilvensalo tähysti kiikarillaan hetkisen huiskuttajaa ja huudahti: "Veljeni, veljeni". Nyt huiskutti hän äitineen kapteenille, ja samoin teki pastori Pilvensalo. Mutta Hövelinin pojat ja työmiehet lähtivät viidellä soutuveneellä kiirehtimään laivalle kilpaa. Kuka ehtisi ensinnä perille, saisi kapteenin veneeseensä. Topias oli paras soutaja, hänen venheensä tuli ensiksi laivan kylkeen. Laivasta laskettiin portaat, ja kapteeni rouvineen ja palvelijoineen tuli veneeseen.

Topias rupesi hartiainsa voimasta soutamaan venettä rantaa kohti varsin näyttääkseen kaukovieraille, mihin pohjolan poika kykenee. Ja kovasti kohisikin venheen keula.

Rannalle päästyä kapteeni suudellen tervehti äitiään ja sisartaan ja samoin teki kapteenin rouva. Sitten he nousivat vaunuihin, pastori nousi itse kuskipukille ohjaamaan komeaa, kiiltokarvaista harmaata orittaan. Vaunut lähtivät liikkeelle ja etenivät kuin tuulispään ajamina, oriin ryöheä liinanvalkea harja vain leimusi ja näkyi vaunujen ja vaunuissa istujien yli.

Laivamiehet rupesivat nyt Hövelinin metsästä veneellä kuljettamaan tuuhealehtisiä koivuja, joita pystyttivät laivan kannelle sitoen ne kaiteisiin. Iltapäivällä laiva näytti lehtimetsäiseltä meren saarelta.

Kun tuli tieto, että laivapojat laittavat tulevaksi yöksi laivan kannelle tanssit, niin Hövelinissä lämmitettiin sauna tavallista aikaisemmin, että jouduttaisiin hyvissä ajoin laivalle.

Minnalla oli tapana kylpeä vasta sitten kun kaikki muut olivat olleet saunassa ja niin hän teki nytkin. Laivapojatkin olivat käyneet maissa ottamassa suomalaisen kylvyn. Kun Hövelinissä kaikki tiesivät, että Minnakin haluaa lähteä näkemään laivaa, niin Hövelinin pojat arvasivat, että Minna oli heittänyt vaatteensa saunan etuhuoneeseen. Benjamin kehoituksesta Santeri hiipi salaa ja varasti Minnan vaatteet ja juoksi kauas meren rannalle, joten Minna jäi alastomaksi saunaan. Pojat tiesivät, että Minna ei alasti lähde sieltä mihinkään ennenkuin sattuu kulkemaan ohi joku, jota voi pyytää tuomaan vaatteita, ja että silloin on rannasta kaikki veneet viety laivalle, joten täytyy olla kotona pääsemättä toisten iloon.

Tästä kepposesta ei Topiaskaan tiennyt ennenkuin laivalla pojat rupesivat toisilleen nauraa tirskumaan ja puhumaan kissanlinnasta. Tästä Topias arvasi, kuka kissanlinnaan oli jäänyt. Hän oli ensin luullut Minnan muuten jääneen kotiin.

Kun pojat yhä siitä tirskuivat, ei Topias ollut tietävinään, ajatteli vain, että se on liian aikaista iloa.

Eräs Wilhelm-niminen nuori laivamies osasi hyvästi suomea. Topias teki tuttavuutta miehen kanssa ja pyysi päästä kahdenkeskiseen paikkaan. Wilhelm veikin Topiaksen omaan hyttiinsä. Siellä Topias kertoi Hövelinin ihmisten elämän tavoista ja talon palvelijalle tehdystä kepposesta. Nuo pojat olivat tytön kylpiessä koiruuksisaan varastaneet saunan etuhuoneesta tämän vaatteet, ettei tyttö pääsisi laivalle.

Kuuma verinen Wilhelm tuli kasvoiltaan punaiseksi, hänen sisällään kiehahti suuttumus. Tummat silmät näyttivät vajoavan syvempään. Hän hyppäsi istuimeltaan ja kysyi innoissaan saisiko ne pojat tänne? Jumal’avita, niitten pitää kuolevassa ruumiissaan tuntea mitä koiruus maksaa.

— Kyllä ne saadaan tänne ja helposti saadaankin, mutta minulla on mielessä toisenlainen juoni, virkkoi Topias. — Tyttö on kaikin puolin kelpo tyttö ja komea ulkopuoleltakin nähden. — Voisikohan se juosta karkaamaan tähän laivaan? Minä sitten koettaisin tehdä uskottavaksi, että hän on harmissaan hukuttautunut mereen tai hirttänyt itsensä metsään. Hakevat sitten ainakin yhden viikon merestä ja metsästä. Jollei tämä käy päinsä, niin annetaan poikain tuntea, että kuritus ei tee pahaa, kun se sattuu paikalleen.

Wilhelm pyörähti kantapäillään ja sanoi: Odotappas minä käsken Huugon tänne. Wilhelm poistui pariksi minuutiksi ja sitten palasi iloisen näköisen pojan kanssa, jolle oli kertonut asian. Toveri tulistui ja virkkoi: "Kyllä tyttö varastetaan laivaan. Mutta mitä tehdään ensiksi niille ilkimyksille… Jollei muuta, niin on meilläkin kissanlinna. Haalataan ne tuonne rangaistushyttiin."

Topias meni kannelle, missä tanssi oli parhaillaan, ja sanoi iloisin kasvoin Benjamille: "Sinä ja Santeri lähtekää tänne meripoikien hyttiin, siellä on hienoa viiniä, jommoista täällä ei saa". Benjami ja Santeri luulivat meripoikain juottavan heille viiniä siitä hyvästä, että saivat heidän metsästään koivuja. Topias antoi poikain mennä edellä hyttiin ja jäi itse ovelle. Yhtäkkiä Wilhelm kivahti pojille: — Kumpi teistä on se, joka varasti tytöltä vaatteet, niin ettei hän päässyt laivalle?

Pojat eivät kerinneet sanoa mitään, kun Topias murahti: — kumpainenkin, yksissä tuumin. Silloin tarttui Wilhelm Benjamia ja Huugo Santeria kaulukseen komentaen: "Käykää tänne." Benjami ja Santeri eivät yrittäneetkään vastustella. He tiesivät mitä miehiä Topias on ja hokivat siksi vain hädissään: "Me haemme tytön tänne. Älkää tehkö meille mitään, me haemme tytön tänne."

Meripojat eivät heitä kuunnelleet, työnsivät vain pimeään rangaistuskoppiin.

Topias huomautti nyt laivapojille ettei juonta saada muuten uskottavaksi kuin että tytölle toimitetaan vaatteet täältä, joten hän saa jättää kaikki omansa sinne.

— Aivan oikein. Me toimitamme vaatteet ja vähän muutakin, sanoi Huugo ja pyörähti samassa ulos.

Tuokion kuluttua Huugo toi säkin, johon oli sullonut vaatteita kengistä ja sukista lähtien ja suuren käärön hedelmiä ja ruokatarpeita, ja sanoi:

— Tässä on vaatteita ja ruokaa siksi kunnes saadaan laivaan. Pidä nyt vain huoli siitä, että tyttö saadaan tänne, kun kaikki tämä väki on lähtenyt ja viimeisetkin täällä ruvenneet nukkumaan — ehkä kello kolmen aikaan aamusella. Me olemme tuolla kannella vahdissa.

Laivan kannella vinkuivat viulut ja tanssi jytisi. Kukaan ei huomannut, kun Topias pudotti säkkinsä veneeseen, johon pojat laskivat Topiaksen, eikä sitäkään, että Topias lähti soutaa riipomaan rannalle.

Topias souti veneensä saunan kohdalle rantaan, meni sitten saunanseinälle, koputti akkunaan ja kysyi: "Onko Minna siellä?"

— Topias on täällä. Toin sinulle vaatteita. Tuon sen vaatesäkin tänne etuhuoneeseen. Kun saat yllesi niin tulen sinne puhumaan sinulle merkillisiä asioita.

Kun Minna oli pukeutunut, meni Topias saunaan ja kertoi juonen. Minna ihastui, nauroi katketakseen ja sanoi: "Mitä hyvää osannenkaan tehdä sinulle?"

— Älä puhu siitä, lähde vain kiireen kaupalla liikkeelle ja tässä rantatöyrään suojassa mene myttyinesi tuonne tuon niemen taakse niittylatoon. Odota siellä siksi kunnes tulen veneellä hakemaan ja vien laivaan.

Minna aukaisi kuitenkin eväsmyttynsä ennenkuin lähti. Siitä otti Topiaskin hedelmiä ja lähti mennäkseen laivaan, mutta seisahtui ovelle kun Minna sanoi:

— Kuule Topias, minä en heittäisi sitä aapisen puoliskoa. Ota sinä se sieltä minun tavarakopastani ja tuo se minulle.

— Kyllä, kyllä, virkkoi Topias ja lähti veneensä luokse. Sitten Topias jälleen lähti soutaa nyhtelemään laivalle.

Manta oli huomannut Topiaksen ja ihmetteli, kun tämä tuli yksinään.
Topiaksen ilmestyttyä laivan yläkannelle Manta kiiruhti kysymään: "Eikö
Minkka lähtenytkään?"

— Ei ole lähtenyt ja missä taivaan ilossa lienee koko ihminen. Ei sitä vaan sieltä talosta löytynyt.

— Kävin saunassa ja puurrin navettakartanon ja ison rakennuksen vinninkin niin tarkkaan, että neulankin olisin löytänyt, mutta ei näkynyt jälkeäkään.

— No jotakin sitä… Mihinkähän aidan rakoon tuo sitten pisti päänsä? jahkaili Manta.

Manta ihmetteli myöskin missä Benjami ja Santeri ovat, kun hän ei ollut nähnyt heitä melkein koko yönä.

— Ne kyllä ovat tallessa ja löytyvät aikanaan, sanoi Topias välinpitämättömästi.

— Ne ovat katumassa illallista syntiään. Tuolla laivan pimeässä rangaistuskopissa seisovat nokka nokkaa vasten. Olivat siksi tyhmiä, että laivapoikain kuullen kehuivat tekoaan. Ja sen sanon, että Benjami ja Santeri saavat kiittää minua siitä, että pääsevät täältä tervein luin. Laivapojilla oli aikomuksena antaa oikein isän kädestä pitkin selkämunia ja takapakaroita, mutta minä ehdotin kissanlinnaa rangaistukseksi. Pojat joutuivat paikkaan, missä ei juhannusyön valo häikäise silmiä eikä ilon pauhu särje korvia. Laulakoot siellä "Sen suven suloisuutta."

Manta sanoi: "Hyi… vai siellä ne ovat Benjami ja Santeri… Etkö sinä sentään pyytäisi laivapoikia niitä vapauttamaan. Olisi jo lähdettävä pois. Siellä kotona kohta herra ja rouva alkavat nousta, pitäisi päästä niille kahvia keittämään."

Topias pudisti tuimasti päätään ja sanoi: "En Kyllä tietää se päästää, joka on sitonutkin."

Nyt viulutkin lakkasivat soimasta ja tanssi taukosi. Ja kun aamuaurinko jo paistoi korennon korkuiselta, niin kaikki alkoivat kiirehtiä laivasta kotiinsa. Ilmestyivätpä jo kannelle Benjami ja Santerikin. Topias alkoi hommata lähtöä, ja Topiaksen veneeseen laskeutui Manta ja Hövelinin nuoremmat pojat. Benjami ja Santeri eivät kuitenkaan tulleet, uhkaavan näköisinä vain muljahtelivat tummat silmät. Mutta yhtä uhkaavasti välkähtivät Topiaksenkin tuhkanharmaat silmät, ja hän sanoi ivan hymy huulissaan: "Rikos ja rangaistus. Rangaistus ja rikos, ne kulkevat käsi kädessä. Ettekös sitä tiedä?" Sen sanottuaan lähti Topias juuri kuin vihassa soutamaan rantaan.

Kotiin päästyä Topias meni suoraa päätä väen pirttiin ja kaivoi Minnan tavarakopasta aapisen puoliskon ja pisti poveensa.

Tuokion perästä tuli Topias keittiöön, missä Manta oli keittämässä kahvia, ja huolestuneena, hieman värähtävällä äänellä sanoi:

— Kyllä se ihminen ei ole kunnian teillä. Sitä ei näy missään, ja kaikki vaatteet ovat tallessa. Tuolla pirtin vaatekaapissa ovat sen kaikki työvaatteet kenkineen ja sukkineen ja tuolla rannalla retkottavat ne vaatteet, jotka pojat ovat saunasta varastaneet. Ei suinkaan se alasti ole ihmisten ilmoille mennyt.

Manta löi käsiään yhteen. Kauhun ilme levisi kasvoihin, kun hän sanoi: "Hyvänen aika sentään… näitä ilkimyksiä. Kyllä sen tietää, ettei siitä hyville mielin olisi kukaan tullut, jos vaikka kenelle olisi se tehty."

Manta sai kahvin valmiiksi, vei sisälle ja kertoi siellä asian. Sisällä syntyi hälinä. Benjami ja Santerikin olivat jo tulleet sinne. Rouva yönuttu yllään kauhistunein kasvoin tuli keittiöön ja sanoi hätäisesti: "Hyvä Jumala. Eikö tiedetä missä Minna on? Hyvä Jumala sentään".

Samassa tuli ukkokin keittiöön pitkä yöviitta yllään, tohvelit jaloissaan ja nokka punaisena. Hän sanoi kauhistuneena: "Niin Minkkaako ei näy missään?"

— Ei sitä näy. Ja tuskinpa se on kunnian teillä, koska sen vaatteet kaikki ovat kotona liikuttamatta, sanoi Topias tyynesti ja hieman syyttävästi.

— Oletko katsonut saunakaivoon, jos se höperö on sinne pudonnut? sanoi ukko silmät levottomina.

— En lähde. Menkööt harailemaan ne, jotka ovat asian tälle kannalle laittaneet.

Sen uskoi ukko ja lähti astua läpsyttämään sisälle. Rouva yhä vaikeroi ja pyysi, että hengenpelastuksessa toki unohdettaisiin kaikki muu. Mutta Topias sanoi yhä kovemmalla äänellä:

Siihen tyytyi rouvakin. Hän meni sisälle, ja kohta nähtiinkin ukon poikineen pitkävartinen palokoukku olallaan menevän saunakaivolle.

Topiaksen povessa nytkähti somasti, mutta ei hän voinut kenellekään sanoa, millä tolalla asia oli. Sitten hän meni pirtin akkunasta katselemaan, kun haraajat nostivat kaivon pohjaan hukkuneita sankoja ja vettyneitä kekäleitä. Kun kaivo vihdoin oli huomattu tyhjäksi, menivät kaikki pojat meren rantaan ja soutelivat hiljaa edestakaisin. Yksi souti venettä, ja kaikkien muitten päät olivat veneen laidalla katsomassa, näkyisikö pohjassa ihmisen alastonta ruumista. Mutta tuloksetonta oli tämä silmien ponnistelu.

— Voi, voi, että tuon nyt piti tapahtua Pilvensalon vierasten aikana.
Ei saata mennä edes rouva Pilvensalolle sanomaan… Voi, voi!

Soutelijat tulivat sieltä viimein rantaan ja noloina, kuten ainakin saaliittomat, he lyhyin askelin verkalleen kävelivät rannasta taloon. Kaikki he olivat kuin pieksetyt koirat.

Topias lähti nyt soutelemaan merelle hänkin. Mutkitellen sinne tänne soutaessaan oli hän kurkottavinaan yli veneen laidan veteen. Siten hän mutkia soudellen kulkeutui niemen taakse, Sieltä taas sinne tänne soudellen kulkeutui laivan luokse mennen laivan suojaan. Minna oli tähän tullessa maannut veneen pohjassa: rannalta katsoja ei huomannut venheessä olevan muuta kuin Topiaksen.

Laivalla oli vain Huugo kannella. Hän oli vahdissa. Kaikki muut olivat nukkumassa.

Huugo laski portaat ja otti hyvillä mielin tulijat vastaan. Hän vei heidät sitten hyttiinsä, ja haki suuren vadillisen monenlaisia hedelmiä. Syödessä Huugo kertoi Tyynen meren saaristoista ja niiden seutujen monista antimista. Hän kertoi Italiassakin saatavan aivan hedelmistä suoraan puristettua n.k. rypäleviiniä niin paljon kuin vain jaksaa juoda. Ämpärillä sitä tuodaan meidänkin ruokapöytään ja kauhalla ammennetaan juomalasiin, kuten Suomessa maitoa. Ja on sitä meidän pöydässä maitoakin. Meillä on laivassa kaksi suurta lehmää, joista maitoa valuu kuin koskesta vettä.

— Lehmiä laivassa! huudahti Minna. No sittenhän minulle aukeaa entinen työmaa… Kunpahan nyt pääsisi livahtamaan, etteivät saisi tietää. Voivat laittaa poliisit niskaani.

— Älä pelkää. Kun me kerran otamme huoleksemme, niin saavat täällä sanoa, että mato meni rasvoineen… Laiva menee nyt Tukholmaan suoraa päätä. Tukholmassa pitää vielä olla vähän varuillaan, ne kun saattavat sinne sähköttää. Sitten siitä kun lähdetään, niin saavat haistella jälkiä.

— Vai lehmiä laivassa! keskeytti Minna uudelleen. Niitten hoitajaksi kai pääsen paikalla.

— Minä luulen, että sinä pääset hyvinkin pian rouvan apulaiseksi. Kapteeni on kiivas suomalainen eikä perheessä puhuisi muuta kun suomea. Rouva osaa hyvin huonosti suomea. Hän on näet syntyjään englantilainen. Uskon sinun pääsevän rouvalle suomenkielen opettajaksi… Mutta tulkoon paikka mikä tahansa, niin sen takaan, että tämän talon isäntäväki ei nauti toisen ihmisen kärsimisestä. Päinvastoin koetetaan täällä pitää jokainen tyytyväisenä ja hyvällä tuulella.

— Minun täytyy lähteä, ettei mitään epäluuloja syntyisi. Mutta samassa hän muisti jotakin, löi kädellään rintaansa, kaivoi povestaan aapisen puoliskon ja sanoi: "Täähän yritti unohtua minun hyväkseni."

Minna tempasi kaksin käsin kirjan repaleeseen ja huudahti: "Voi toki.
Se olisi ollut ensimmäinen itkuni, jos se olisi jäänyt tänne hukkaan."

Huugo saattoi Topiaksen veneeseen ja palasi sitten Minnan luokse hyttiin, missä rupesivat yhdessä katselemaan laidoista kärventynyttä aapisen puoliskoa. Minna kertoi tarkoin, mikä muisto hänellä siinä oli.

Päivällisen jälkeen Topias lähti kylälle juuri kuin pahaa mieltään haihduttamaan. Hän pistäytyi Pilvensalon keittiöönkin, missä palvelija puhdisti päivällisastioita. Mutta ei palvelija kerinnyt puhua Topiaksen kanssa kolmeakaan sanaa, kun rouva tuli keittiöön ja nähtyään Topiaksen sanoi: "Mitä sitä nyt Höveliniin kuuluu? Oltiinko sieltä kirkossa? Minä en ainakaan vanhempaa väkeä huomannut."

Topias rykäisi ja sanoi verkalleen alakuloisesti: "Ei oltu kirkossa eikä niitten kenenkään mieli ole ollut kirkossa kiinni. Siellä tapahtui menneen yön aikana ikävyyttä, joka on vetänyt mielet puoleensa."

Rouvan kasvot hulmahtivat punaisiksi, hän sanoi kiinteästi Topiaksen silmiin katsoen: "Herran nimessä, mitä ikävyyttä siellä on tapahtunut?"

Topias rykäisi ja virkkoi matalalla äänellä: "Minna se katosi viimeyönä teille tietymättömille. Sitä ei löydetä mistään. Ja ihmisten ilmoissa se ei ole, koska vaatteet ovat kaikki kotona."

— Minna-kulta! huudahti rouva kesken Topiaksen kertomuksen ja sanoi:
"Herran tähden, tule tänne sisälle kertomaan, että kaikki kuulemme."

Sisälle tultua rouva istutti Topiaksen melkein keskelle salia, ja kaikki keräytyivät ympärille kuulemaan.

Topiaksen kertoessa kapteenin kasvot tulistuivat. Hän aina väliin pudisti päätään. "Olivatko ne roistot viime yönä laivalla?" kysyi hän Topiaksen lopetettua.

— Saivathan ne tietää, kun ilkityön tehneet kehuivat tytön olevan kissanlinnassa.

— Lienevätkö muutakin tehneet, sen minä vain näin, että pimeään pieneen koppiin ne työnsivät seisomaan, ja siellä saivat pojat olla yönsä.

Kapteenilta puhkesi sydämellinen nauru ja hän sanoi: "Jo ajattelinkin. Eiväthän meidän pojat ole niin saamattomia, etteivät asian aikana jotain keksisi." Sitten kapteeni kääntyi toisiin ja makeasti hymyillen sanoi: "Se rangaistuskoppi on niin pieni, että tuskin tavallinen mies sopii yksissä jalkainsa sijoissa seisomaan. Siihen kun on pantu kaksi, niin suolaa olisivat saaneet väliin panna."

Sitten talon rouva kertoi Minnan tarinan siitä lähtien kuin hän pappilan kuistilla tyttösen ensi kerran syliinsä otti. Tuommoinenko nyt loppu! "Voi, voi kun tulin puolustaneeksi Minnan menoa Höveliniin", huokaili hän raskaasti.

Topias rykäisi ja sanoi alakuloisesti: "Kyllä minäkin sen sanon, ettei rouvan olisi tarvinnut auttaa Minnaa sinne joutumasta. Höveliini on semmoinen talo, ettei siinä pitää aina olla yksi pilkattavana, ja se kaikki lähtee siitä ukosta. Vaikka pojat tekisivät kuinka ilkeää pilaa, niin ukko nauraa hörhöttää kuin rahtihepo apetta tehdessä. Rouva kyllä on hyvä ihminen, hän ei sellaista sallisi, mutta hänellä ei ole enempää valtaa kuin Hannuksen kissalla. Niistä keskimmäisistä pojista Jalmarista, Teutorista ja Tuuresta taitaa toki tulla äitiinsä kelpo ihmisiä, mutta vanhimmat, Benjami ja Santeri, ovat isän poikia. Nuorimmasta kuusivuotisesta Artturista nyt ei vielä tiedä, lintuko on vai kala. Vihainen tulisukka tuo näkyy nyt jo olevan. Ehkäpä sekin sukuun eikä sikaan…

"Minusta ne toissa syksynä rupesivat tekemään pilansa esinettä, mutta minä heti ensi kerralla laitoin ne terveellisen pelon alaisiksi ja tulen nyt aikaan."

Rouva keskeytti nyt Topiaksen kertomuksen ja sanoi: — Onko sitä Minnaa sitten haettu kaikista mahdollisista paikoista?

— On sitä haettu maalta, merestä ja kaivojen pohjistakin, mutta ei ole löydetty. Minun ymmärtääkseni ei muu ole mahdollista kuin että hän on ainakin osaksi menettänyt järkensä ja joko alasti juossut metsään ja hirttänyt itsensä tai hukuttautunut mereen, jossa laineen laikka on kuljettanut syvyyteen. Matalikolta sitä kyllä on haettu.

Rouva huokasi taas syvään ja virkkoi: — Voi, voi… Minnalla todellakin oli taipumusta raskasmielisyyteen. Hän nyrvähti aina niin vähästä itkemään. Mutta varma on, että jos Minna olisi vieläkin meillä, niin eivät asiat näin olisi.

— Sen minäkin sanon, että toisin olisivat silloin asiat. Siksi hyvä muisto sillä oli tämän talon isäntäväestä, sanoi Topias ja nousi lähtemään.

Seuraavana aamuna lähti laiva. Pilvensalon perheestä olivat kaikki saattamassa vieraita. Ukko Hövelinkin rouvineen saattoi aivan laivalle asti. Laivan luokse tullessa ukko näki laivan keulassa englantilaisen nimen ja alkoi itsekseen hokea: "Falling-Star, Falling-Star". Sitten hän kääntyi kapteeniin ja sanoi:

— Jo ajattelinkin, että miten englantilaisessa laivassa olisi suomalainen nimi… Eihän suomea tunneta muussa maailmassa kuin tässä rähjässä.

Kapteeni kuuli, että ukko Hövelinin henkeä ahdistaa suomen kieli ja virkkoi tyynesti:

— Tämä laiva on alkujaan suomalainen, mutta myyty sitten englantilaiselle laivayhtiölle. Sentähden tällä on suomalainen nimi, eikä sitä hävitetä niin kauan kuin minä olen tämän päällikkönä.

Sen sanottuaan hän kääntyi puhelemaan venheessä olevien rouvien kanssa, kunnes päästiin laivan kylkeen ja laivapojat laskivat portaat veneeseen.

Laivapojat olivat laivan kannelta päästelleet kaikki juhannuskoivut ja syytäneet mereen, ja höyrypannut tohisivat lähtöön valmiina. Kapteeni piti talon puolesta saattoväelle pienet kekkerit tarjoten etelän viinejä ja hedelmiä.

Kekkerit eivät kuitenkaan kestäneet kauan. Saattajat laskeutuivat veneeseen ja laivan potkuritkin parahtivat ja rupesivat kuohuttamaan sinisen vihreätä vettä valkeaksi vaahdoksi. Liinojaan heiluttaen lähtivät saattajat kotiinsa päin, ja liinojaan heilutti laivan kannella seisoen kauan kapteeninkin perhe.

Hövelinin rantaan tultua kaikki saattomiehet seisoivat rannan töyräällä katsoen laivaa, joka näkyi vain kärpäsen kokoisena mereltä. Ja kiikarilla nähtiin, että kapteenikin perheineen oli jo laskeutunut kannelta. Pilven salon saattoväki palasi taloon puhellen juhannusyönä sattuneesta surullisesta tapahtumasta. Päätettiin ruveta hakemaan Minnan ruumista metsästä ja merestä. Pastori Pilvensalokin aikoi lähettää siihen puuhaan renkinsä ja kaksi muuta työmiestä ja Hövelinistä aiottiin panna viisi miestä etsimishommaan.

Tänä päivänä piti haettaman maalta ja metsästä ja jollei ruumista löytyisi, niin huomenna ruvettaisiin merellä naaraustöihin. Ukko Hövelin määräsi Topiaksenkin etsijäksi, mutta Topias sanoi lujasti:

— Yhtä talon työtähän se on, vaikka minä tuota meren vettä lipillä kannattaisin.

— Se on talon työtä, kun lähden kyntämään. Sen sanottuaan lähti valjastamaan hevosta auran eteen ruvetakseen kyntämään rukiiksi tulevaa kesantopeltoa ja mennessään porisi:

— Niissä ei ole kyntäjää, jotka kykenevät vain kiusaa toiselle tekemään.

Seitsemän miehen voimalla etsittiin Minnaa metsästä, likeltä ja kaukaa, ja niin tultiin varmuuteen siitä, että hän on meressä.

Ukko Hövelinin toimesta teetettiin nyt kymmenen haraa, ja huomenissa nähtiin merellä kymmenen venettä ristiin rastiin soutelemassa, mikä likellä mikä kaukana, kaksi miestä kussakin veneessä.

Benjami ja Santeri olivat samassa veneessä. Santeri oli soutamassa, ja Benjami perässä istuen piteli haraköyttä. Olivat nyt soutelemassa niillä seuduin, missä laiva oli ollut ankkurissa. Jopa tarttuikin jokin raskas esine haraan. Benjami kiljahti hätäisesti: "Nyt se on kiinni. Tule sinäkin vetämään." Santeri meni Benjamin avuksi. Kumpaisellakin oli kasvot vaaleina ja silmät pyöreinä, kun he odottivat mitä sieltä nousisi. Ja tulihan sieltä kuin tulikin saalis, mutta se oli laivapoikien juhannuskoivu. Hyöteä mahlakoivu oli painunut pohjaan.

Benjamin ja Santerin mielestä olikin hyvä, että se oli koivu. He eivät olisi ollenkaan toivoneet naruunsa Minnan ruumista, vaikka heidän täytyi ukon pakoittamana olla siellä muitten mukana haraamassa.

Ilta oli jo myöhä kun vene toisensa perästä alkoi tulla rantaan. Kaikilla oli nyt se usko, että kun se hukkunut on alaston, ilman vähintäkään vaatteen riekaletta, niin se ei tartu haraan, turha on yrittääkin.

Siihen päätökseen tyytyi pastori Pilvensalo ja ukko Hövelinkin. Jäätiin odottamaan, että se mätänemistilassa ollessaan nousee veden pinnalle ja aalto ajaa rannalle, josta joku sitten löytää.

Tänä yönä ei rouva surun takia saanut unta. Ajatukset viihtyivät vain samoilla poluilla. Vaistomaisesti menivät kädet ristiin ja hän sanoi syvästi huokaisten: "Minna-parka! Minun Mimmi-kultaseni! Orvoista orvoin… Taivaassa lienee hänellä isä."

Päivän valjetessa hän kuitenkin nukkui ja unissaan näki Minnan kallisarvoisissa vaatteissa, kauniina kuin taivaan enkeli, tulevan pitkältä matkalta kotiin. Rouva ihastui tästä niin, että heräsi unestaan ennenkuin ehti tervehtiäkään. Mielensä hän nyt kuitenkin tunsi keveämmäksi. Se unikuva jäikin ainaiseksi rouvan mieleen. Muistipa hän Minnan milloin tahansa, tuntui kuin tuon unikuvan suuret herttaiset silmät olisivat katsoneet häneen.

KUUDES LUKU.

Rouva Pilvensalo oli eräänä toukokuun ruskoisena yönä unissaan nähnyt Minnan samanlaisena kuin silloinkin, kun ruumiin haraaminen merestä oli lopetettu. Rouva ei saanut sitä unta mielestään. Aamiaispöydässä hän alkoi pastorille puhua:

— Mitähän merkinnee se, että taas viime yönä unissani näin Minnan samanlaisena kuin silloinkin, kun ruumiin hakeminen jätettiin.

— Hm… Unet ovat öitä myöten ja näkijät unien jälissä. Sinä ajattelet valveilla ja mielessäsi kuvittelet Minnan siellä Tuonelan valtakunnassa niin puhtaaksi ja ihanaksi, siinä kaikki, sanoi pastori hieman ylenkatseellisesti, leikkeli lihakappaletta lautasellaan ja nosteli paloja suuhunsa.

Kun rouva näki, että pastoria ei haluttanut kuunnella, ryhtyi hänkin äänetönnä syömään, mutta oli tuskin kerinnyt leikata yhtään palaa, kun ovi aukeni ja postinkantaja tuli sisään. Hän jätti sanomalehdet ovensuussa olevalle pöydälle, mutta kun rouvalle tulevassa kirjeessä oli ulkomaalainen postimerkki, vei hän sen rouvan ojennettuun käteen.

Rouva aivan hypähti ilosta, kun näki kirjeen: — Elisen käsialaa ja
Brasiliassa kirjoitettu.

Sitten rouva iloisin kasvoin luki kirjettään ja taputti toisen kätensä sormilla pöydän laitaan. Luettuaan kirjeen loppuun, hän sanoi iloissaan: — Tähdenlento tuo taaskin juhannuskesällä täkäläisille kauppiaille lastia ja veljeni aikoo käydä täällä. Mutta Elise kirjoittaa, että minun pitäisi hommata täältä hänelle suomalainen palvelijaneiti, kun hänen nykyinen palvelijansa aikoo jäädä tänne Suomeen. Niin, mistä se nyt kopataan? Juhannukseen ei ole enää neljää viikkoakaan. Meidän täytyy luovuttaa Liina… Vai mitä sanot, Uuno?

— Niin, mutta kyllä meidän täytyy kuitenkin hommata, sanoi rouva päättävästi.

— No ei se nyt kovin vaikea kysymys liene. Kumpahan tulevat tänne, niin sittenpähän nähdään, mikä verkko se peräksi pannaan, sanoi pastori ja nosti uutta lihakimpaletta lautaselleen.

Rouvakin siirsi kirjeen pöydän toiseen päähän ja jatkoi syöntiään. Siinä hän ajatteli: — Koska Uuno on niin välinpitämätön, niin annetaan Liina ja otetaan itselle sitten kuka saadaan. Mutta yöllisestä unestaan ei rouva päässyt sittenkään, vaan ajatteli, mitä yhteyttä tuolla unella saattoi olla kirjeen kanssa… Ehkä ei mitään…

Kun Pilvensalon kotiin ei näkynyt merta siltä suunnalta mistä laivan tiedettiin tulevan, oli Hövelinin talosta ilmoitettava pappilaan laivan tulosta.

Juhannus olikin vielä kahden päivän takana, kun Hövelinistä soitettiin, että "Tähdenlento" näkyy kaukana merellä ja tulee täydellä höyryllä tänne päin. Nyt valjastettiin iso harmi vaunujen eteen ja pastori rouvineen lähti ajamaan rantaan. Kaukaa mereltä kuului vielä laivan jymisevä ilmoitushuuto. Ei tarvinnut rannalla kuitenkaan kauan odottaa, kun laivakin oli entisellä paikallaan ja ankkuri hurautettiin pohjaan. Pastori Pilvensalolla oli nyt rannassa oma soutuvene, jolla hän lähti rouvineen laivalle. Pastorin soutaessa alettiin laivalla huiskuttaa nenäliinoja, mihin rouva Pilvensalo omasta veneestään vastasi.

Pastorin tultua laivan luo ei kapteenin perhe tullutkaan veneeseen, vaan pastori rouvineen kutsuttiin laivaan, missä iloisesti tervehdittiin tulijoita.

Kapteenin rouva viittasi veikeä hymy kasvoissaan hieman taampana seisovaan Minnaan ja sanoi:

Rouva teroitti nyt silmänsä Minnaan ja huudahti: "Herra Jumala! Minna,
Minna!"

Minna painautui rouvan syliin, ja tämä suuteli häntä kaulasta puristaen. Minnalla oli kallisarvoinen vaalea kesäpuku yllään ja hieno hattu päässään. Kun Minna lisäksi oli lihonut ja kaunistunut matkallaan, oli hän nyt tuossa aivan saman näköinen kuin rouva Pilvensalon unessa näkemä kuva. Yllätys sai aikaan iloisen hälinän. Rouva Pilvensalon täytyi saada juurtajaksain tietää, miten ihmeen tavalla Minna oli päässyt laivaan. Viimein jo laskeuduttiin venheeseen. Siihen tultua Minna katsoi Hövelinin taloa kohden ja kysyi: "Miten sitä nyt tuossa talossa jaksetaan?"

Rouva huokasi ja sanoi: "Huonot ovat jaksamiset… Koko talossa ei ole muuta kuin unta ja nälkää. Ukko on kuollut jo kolme vuotta sitten. Santeri on mielisairaana Waejakan hourusairaalassa, Benjami hovioikeudessa päätään elättämässä, ja nuorimpien poikiensa kanssa rouva palkkaväen avulla hoitaa retuuttaa taloa. Hänellä kun on huono terveys, päivän elää, toisen kuolee. Sanalla sanoen, eletään niinkuin märkä palaa."

— Vai niin likellä sen ylpeyden laita oli, sanoi Minna. Niitä muita ei minun ole sääli, vaikka näkisin aidan vitsaksina, mutta sitä rouvaparkaa on sääli. Se siinä talossa oli ihmistä, muut kaikki olivat vain kaksijalkaisia hurttia.

Pilvensalon kotonakin vielä kesti tarinaa siitä, miten ovelasti se karkaaminen oli käynyt. Tuli kerrotuksi Hövelinin poikain putkassaolokin juhannusyönä, kun muut pitivät suurta riemua laivan kannella. Koko joukko nauroi sille kepposelle. Rouva Pilvensalo kääntyi Minnaan ja sanoi:

— Nauru hyvällä, nauru pahalla, kuten sananlasku sanoo. Nythän sille jo saattaa nauraakin. Kyllä olenkin monta kyyneltä sekä salaa että julki vuodattanut. Omatuntoni on ollut aivan sairas, kun tulin sinut toimittaneeksi Höveliniin. Se on ollut kuitenkin suuri kevennys, että unissani näin aina sinut onnellisena, juuri samannäköisenä kuin nyt näen ilmissä. Mitähän yhteyttä sinulla oli sen Elisen kirjeen kanssa, joka oli Brasiliasta lähetetty, kun näin sinut unessa juuri sitä päivää vasten, jolloin sain kirjeen.

— Olihan sillä yhteyttä. Silloin juuri sain kapteenilta kuulla, että keskikesällä viedään taas lastia Suomeen siihen tuttuun kaupunkiin asti ja käydään Hailikannassakin. Silloin minä sanoin, että jäänkin Suomeen, ja rouva samalla kirjoitti teille.

— No niinkö se Topias jaksoi pitää täällä suunsa kiinni, ettei kenellekään ole virkkanut siitä minun karkaamisestani?

— Tottapa se on pitänyt. Jos se olisi yhdellekin sanonut, niin tämä olisi sanonut toiselle ja kolmas koko kylälle.

— Niin Topias? Se on tuolla kylän takalistolla pienessä sievässä mökissä. Sillä on vaimo ja yksi lapsi, oikein sievä pojan pallero. Topias oli liian kiireinen emännän ottoon. Tottapa se ei uskonut sinun enää palaavan.

— Topias ei ole minua kosinut enkä minä Topiasta, ei hiiskaustakaan sinnepäin. Ja olisikos Topias toimittanut minut lähtemään maailman toiseen ääreen, jos hänellä olisi ollut kosintamieli. Topias on vain niitä, jotka eivät nauti toisen ihmisen kärsimisestä, ja siksi hän ei sietänyt sitä, että minua pilkattiin. Kun hän puolusti minua, niin juorumuijat tekivät siitä ajohevosen — mihin asti sillä kyydillä lienevät sitten päässeet.

— Oletteko sattuneet kuulemaan Timolasta mitään? Ei suinkaan siellä se vanha mummo, isännän äiti, ole enää elossa.

— Kyllä hän vielä elää, mutta on muuten jo heikko ja vanhuuttaan hourailee, ei muista toista kättäänkään. Minä viikko sitten kävin hänen luonansa. Saatuaan ehtoollisen hän tuli iloiseksi kuin pieni lapsi.

Minna hypähti istuimeltaan ja huudahti: "Voi voi. Minun täytyy päästä heti häntä näkemään. Lähden aivan paikalla." Mutta rouva tarttui Minnan käteen ja sanoi vakavasti: "Ei nyt ainakaan tänä iltana. Olehan nyt tämä ensimmäinen ilta minun seuranani." Pastorikin puolestaan kehoitteli: — Olehan nyt pyhään asti täällä, ehkä tulevat hevosella kirkkoon. Sinne on nyt maantiekin ihan Suttasen kylään asti. Ehkä tulevat hevosella kirkkoon, niin pääset kieseillä.

— En minä pyhään asti ole, pyhään on vielä kaksi kokonaista päivää.
Huomenaamuna minä ainakin ihan kukon laulaessa lähden.

— Asiasta toiseen, virkkoi rouva. — Mitä nyt meinaat, kun aikonet
Suomeen jäädä. Ehkäpä ruvennet meille vielä kerran palvelijaksi.

— En tiedä sanoa mitään ennenkuin käyn Timolassa. Jos tapaan mummon hengissä, niin jään sinne. Minun täytyy koettaa maksaa mummolle velkani. Koetan tehdä mummon viimeiset päivät niin viihtyisiksi kuin voin. Ja kovasti olisinkin iloinen jos saisin painaa mummon silmät kiinni viimeiseen lepoon. Mutta sitten vieköön taas kohtalo minne vie. Onnihan se on taivaan alus.

— Viivy sinä nyt täällä siksi kunnes nämä vieraat menevät. Uuno ja minä kyyditsemme sinut sitten vaunuilla. Minäkin haluaisin nähdä vielä kerran sitä mummoa.

— Ei, ei… Orpona minä lähdin Timolasta avojaloin maailmalle juuri kuin varpunen taivaan alla ja yhtä orpona tahdon palata. Mutta mielelläni minä kyllä näkisin teidät siellä Timolassa, jos todellakin tulisitte katsomaan mummoa.

— Minä tulen varmasti ensi viikolla. On opettavaista nähdä erämaan ihmisiä, sanoi rouva päättävästi.

Kapteenin rouva sekaantui nyt talon rouvan ja Minnan puheeseen ja sanoi suu naurussa:

— Mutta jospa Minna käy huomenna Timolassa katsomassa mummoa ja ylihuomenna tulee tänne ja sitten lähdemme taas sinne etelän maailmaan, kuten muuttolinnut. Lähdet vielä opettamaan minulle suomenkielen viimeisiä rippeitä. Minna on näet opettanut minulle suomenkieltä ja minä olen hänelle opettanut englantia. Tiedättekö, että Minna osaa englantia melkein yhtä hyvin kuin minäkin syntyperäinen englantilainen. Ja hupaisia nämä vuodet ovat olleetkin. On siinä sana ja toinenkin vaihdettu. En todellakaan mitenkään tahtoisi erota Minnasta.

— Totta totisesti olen valmis tulemaan, jos en tapaa Timolan mummoa hengissä, ja silloin ei taas minun maailmallani ole aitaa eikä laitaa. Se ainoa kiinnekohta sitoo minut tänne. Hänestä erottaa meidät tuoni ja kirkon kirves, kuten sanotaan.

Pastori ja kapteeni puhelivat hilpeästi toisella puolen salia. Rouvat kääntyivät kuuntelemaan ja Minna lähti ulos katselemaan talon kasvitarhaa, millaisessa kunnossa se nykyisin on.

Ilta oli jo myöhä, mutta kesäkuun punainen aurinko paistoi kuitenkin vielä vainion takana kasvavien petäjien latvoissa, kun Minna illallisen jälkeen sanoi:

Hän rupesi ottamaan arkustaan kapineitaan pieneen käsilaukkuunsa. Ottaessaan sieltä aapisen puolikkaankin hän sanoi: "Kirjaani minä en unohda."

— Onpahan se tulesta pelastettu kappale. Hövelinin Benjamihan tämän jouluillan kunniaksi repi kappaleiksi ja viskasi palavaan hellanuuniin. Sieltä pelastin tämän kappaleen.

Rouva otti aapisen palasen Minnan kädestä ja nähtyään sen alkulehden vahingoittumattomana huudahti ihmetellen: "Ihme ja kumma. Tosi on, kuten sanotaan, että Jumalan sana ei pala tulessakaan. Kansilehti on kärventynyt, mutta tämä tärkeä muistolehti on aivan vahingoittumaton."

Minna kääri kirjan paperiin ja pani laukkuunsa. Kapteenin rouva antoi käärön etelän hedelmiä tulijaisiksi, ja Minna pani nekin laukkuunsa. Hän oli nyt lähtöön valmis. Kapteenikin nousi seisoalleen häntä hyvästelemään. Minnan silmiin kihahti kyynelet ja kapteenin kättä puristaessaan hän sanoi: "Te olette ollut minulle isänä ja rouva on ollut äitinä neljä vuotta. Teitä en unohda. En voi unohtaa."

Kapteenin rouva hyvästeli Minnaa suudellen ja kapteeni kysyi hieman huolestuneena: "Aivan yksinkö sinä lähdet niin pitkälle taipaleelle?" — Yksin lähden. Pohjolan kesäyöstä nautin taas neljän vuoden perästä, siinä on minulla puhtain toveri, sanoi Minna ottaessaan laukkua käteensä.

Kaikki saattoivat Minnaa portaille ja jäivät hymyssä suin katsomaan, kun Minna lähti kävellä viuhkaisemaan.

Minnan kadottua tien aukkoon kaikki istuivat kuistin penkille. Aurinko vaipui suurena veripunaisena pyöränä korkeiden aarniohonkien välistä näkyvien loivien meren laineitten hellään syliin, ja käki kukahteli kesäyön kauneutta. Taivaalla leijailevat pilven lempareetkin punertuivat mailleen menneen auringon kunniaksi. Luonnossa oli juhlahetki.

Kapteeni viimein sanoi: — Etelämaissa luonto antaa lukemattomia herkkuja, mutta ei tämmöistä. Tämä on ihanampaa kuin mikään muu.

— Illat ovatkin siellä runottomat, pimeä saapuu aina niin äkkiä, sanoi kapteenin rouva.

— Ei olekaan sellaista maata eikä paikkaa, missä ei olisi minkään puutetta, sanoi pastori, ja senpätähden kaikki paikat saavatkin asujia. Tämä Suomi ei ole mikään herkkumaa, mutta ruuassa täällä sentään pysytään päivästä toiseen ja omansa se on itsekustakin hyvä.

Nyt rupesi yön viileä henki tuntumaan. Rouvat alkoivat vetäytyä sisälle, ja sinne lähtivät pastori ja kapteenikin, jättäen käen jatkamaan kukuntaansa.

Huomenna oli päivä puolen rinnassa, kun Minna pääsi Timolaan. Kaikki väki oli ulkotöissään, emäntä vain yksinään leipomassa pirtin isolla pöydällä. Uuni lämpisi humisten. Minna aikoi tulla tuntemattomana vieraana taloon ja sanoi vain kainosti hyvänpäivän. Mutta emännän tarkka korva tunsi äänen, vaikka hän ei ollut kuullut sitä sen jälkeen kuin Minna lähti Pilvensalolta. Emäntä teroitti nyt silmänsä tulijaan, mutta samassa jo löi jauhoisia käsiään yhteen ja huudahti: "Minna! Voi sun ihmettä! Onko tämän auringon alla kaksi samanlaista?" — Minna hyppäsi nyt tervehtimään emäntää ja sanoi: "Kylläpä teillä on tarkka silmä. Minna minä olen. Mutta miten on mummon laita, vieläkö hän on elävien maassa?"

— Kyllä hän elää, mutta hän on jo vanha ja hourailee. Hän on täällä kamarissa, sanoi emäntä ja lähti opastamaan. Mutta kun hänellä oli leipomisen kiire, niin hän vain aukaisi oven kamariin, missä mummo sängyssään istui ja luisilla! sormillaan oikoi valkeita hapsiaan, jotka maatessa olivat harittuneet korvien taakse. Minna sanoi mummolle iloisesti ja liikutettuna: "Hyvää päivää, mummo!"

Mummo hämmästyi kuitenkin vieraan nähtyään niin, ettei tullut vastanneeksi hyvään päivään. Syvään painuneet sameat silmät vain tuijottivat tulijaan. Minna kysyi heti: "Muistaako mummo Mimmiä?"

Muorin silmät tuijottivat rävähtämättä tulijaan ja hän virkkoi: "Mimmi… Mimmi… Mimmiparka… Silmäni olen itkenyt sokeiksi sen onnettoman kuoleman tähden." Hänen äänensä värisi ja kasvoille tulvahti kyyneleitä. Kyyneleet kihahtivat Minnankin silmien nurkkiin. Hän otti taskustaan silkkisen nenäliinansa ja sanoi: "Älkää rakas mummo, nyt itkekö Mimmin tähden. Se on teidän Mimminne, joka nyt pyyhkii kyyneleitä kasvoiltanne." Minna suuteli mummoa ja sanoi: "Jumalan kiitos, että saan teitä vielä nähdä."

— No kaikki ne kuollutta nykkivät, kuten sanotaan. Minua vanhaa ovat narranneet, että sinä olet hukkunut mereen eikä ole löydetty, ei luunsirumaa.

— Ei mummoa ole yksinään narrattu, on narrattu muitakin, sillä minä karkasin Hövelinistä laivaan ja menin ulkomaille.

Nyt mummo vasta oikein uskoi ja koko hänen ruumiinsa nytkähteli ilosta. Kesken kyyneltensä hän osoitti tahtovansa syleillä Minnaa. Minna pusertui hellästi mummoa vasten, joka syvästi liikutettuna suuteli häntä kauan.

Sitten Minna istui mummon vieressä sängyssä ja pyyhki mummon kurttuisilta kasvoilta yhä valuvia kyyneleitä. Viimein hän nousi lähteäkseen pirtistä noutamaan pientä laukkuaan antaakseen mummolle tuomisiaan. Mutta mummo hätääntyi kuin pieni lapsi ja sanoi: "Nytkö sinä taas menet? Ole nyt edes tämä päivä minun luonani."

Alkoi tulla päivällisen aika, talon väki saapui ulkotöistään aterialle.
Kukaan ei tuntenut Minnaa, ennenkuin emäntä iloisesti nauraen sanoi:
"Siinä se on se kadonnut ja taas löydetty Minna, jonka on tiedetty
Hövelinissä ollessaan hukkuneen tai oikeammin hukuttautuneen mereen."
Nyt syntyi iloinen hälinä, ihmettelyt ja kyselyt. Sydämellinen ilo
täytti koko väen, kun talossa oli semmoinen vieras.

Kun kuulijat olivat tutustuneet Minnan tarinaan ja saaneet tietää "Tähdenlennon" kapteenin rouvineen olevan Pilvensalon vieraana, uskoivat he Minnan tulleen vain käymään ja sitten taas seuraavan kapteenin herrasväkeä. Emäntä sanoi nyt puoleksi leikillään: "Ehkäpä jäänetkin tänne? Johan tuota olet nähnyt maailmaakin, kun hänessä neljä vuotta olet ollut."

— Totta puhuen, jos saan tässä teillä olla, niin tuon mummon tähden jään. Minun täytyy mummolle saada maksaa velkani. Olen niin sydämestäni iloinen, kun vielä sain nähdä hänet hengissä.

Kaikkien suusta kuului ilon ilmaus ja kasvoissa näkyi ihastus. — "No, sitten minä jään kun aikonette antaa työtä ja ruokaa", sanoi Minna iloisesti hymyillen. — Sananlasku tosin sanoo: "Joka pyrkimällä työhön, se lusikatta syömään."

Minna kiiruhti takaisin mummon kamariin ja sanoi siellä: "Minä jään tähän taloon niin kauaksi kuin te elätte. Ja nukun täällä luonanne joka yö."

Mummon rinta hytkähti ilosta ja hän kiitti hartaasti Jumalaa odottamattomasta onnestaan.

Tieto, että "Tähdenlento" on kirkonkylän edustalla vielä huomenna, viritti Timolan nuoren väen uteliaiksi. Melkein kaikki lähtivät katsomaan laivaa, ja olivat sillä tiellään juhannuskirkossakin, joten nuortaväkeä juhannuspäivänä oli Timolassa vain Minnaa pari vuotta vanhempi talon poika Pauli. Minna kyseli Paulilta, kuka hänen syntymäkodissaan nyt asui, hän kun aikoi lähteä sitä katsomaan.

— Ei siellä asu ketään, virkkoi Pauli. — Isä ei ole antanut sitä kenellekään. Itse on siitä niitetty heinää ja heinäsuojina on pidetty kaikkia huoneitakin.

— Mutta minä lähden kuitenkin katsomaan, sanoi Minna ja pyörähti lähteinään.

— Minä lähden oppaaksi, sanoi Pauli, koppasi lakin päähänsä ja lähti mukaan.

SEITSEMÄS LUKU.

Melkein heti ensi hetkestä, kun Minna saapui Timolaan, oli Paulin katse kiintynyt häneen. Oli niinkuin hän olisi jo vuosia vain tämän ihmisen tuloa odotellut. Missä ikänä Minna tulikaan hänen lähettyvilleen, näytti hän vain odottavan tilaisuutta saada puhua Minnalle jostain tärkeästä asiasta, joka hänen mielensä täytti.

Minna oli kyllä tämän huomannut, eikä se hänestä alun pitäenkään tuntunut vastenmieliseltä. Pauli oli komea nuorukainen, kasvot viehättävän puhtaat ja äänikin miellyttävä. Niinpä nytkin heidän yhdessä matkatessa Minnan syntymäsijoille päin oli somaa kertoa Paulille maailmanmatkoistaan ja kuulla häneltä kotipuolen asioista.

Syntymäkotinsa kartanolle tultuaan Minna seisahtui ja sanoi alakuloisesti: "Kaikki on kuollutta." Hän meni pirttiin, missä heinäntörky peitti lattian, ja sekin akkuna, jonka edessä oli ollut äidin sänky, oli kokonaan poissa. Akkuna-aukkoa oli pidetty heinäovena, josta kesällä heinänkorjuuaikana oli ahdettu heiniä sisään ja talvella pois vietäessä luotu ulos. Minna istui penkille lähelle äitinsä sängyn paikkaa ja pitkän äänettömyyden perästä sanoi: "Poissa on äiti tuon hellan luota. Kylmä on hiillos…"

Pauli istui äänetönnä penkillä lähellä Minnaa. Pitkän tuokion perästä Minna pyyhkäisi hiukan kasvojaan, kääntyi Pauliin ja sanoi: "Kunpa antaisitte minulle tämän paikan, niin rupeaisin tässä asumaan sitten, kun mummosta aika jättää."

Paulin kasvoille levisi puna, kun hän hieman arkaillen sanoi:
"Rupeaisimme sitten tässä yhdessä asumaan?"

— Kaukana on minun puolestani leikki, sanoi Pauli ja kohautti leveitä hartioitaan.

— Kyllä se on totta. Ei mikään minun puolestani ole todempaa kuin se, sanoi Pauli ja katsoi Minnaan avoimin katsein.

— Kyllä minun täytyy sanoa, että sinä olet lapsellinen, jos todella ajattelet semmoista. Minuun, maailman kiertolaiseen, köyhään orpoonko sinä suuren Timolan vaihtaisit? Hevosetkinhan sitä nauraisivat.

— Maailmankiertolaisuus, köyhyys ja orpous eivät ole asioita, jotka kuuluvat tähän. Sinun köyhyytesi ei meistä saa niin köyhää, ettemme kykene tähän tekemään taloa itsellemme. Timolan tila on kolmen ja puolen manttaalin tila, ja yhtiöt tarjoavat tästä tilasta kolme miljoonaa markkaa, mutta isä ei ole päätäänkään kääntänyt. Vaikka tuo kolmen ja puolen manttaalin tila jaettaneen isän kuoltua yhdeksäänkin osaan meidän sisarien ja veljien kesken, lohkeaa sittenkin tähän meille niin suuri ala, että on metsää sekä myytäväksi että kotitarpeiksi.

Minna oli kauan ääneti, mutta viimein sanoi: "Jos lieneekin sinulla tosi mielessä, niin älä kuitenkaan sillä ajatuksella rupea päätäsi vaivaamaan, sillä minä olen kiinni yhdessä ainoassa enkä missään muussa. Se on mummo. Hänet kun jättää aika, niin silloin seison kahden valtatien haarassa. Jos silloin lähtenen merelle, niin sieltä en tule heti takaisin, tai jos silloin jään tänne, niin jään iäkseni, mikä sitten lieneekään kohtaloni."

Pauli käveli rinnalla ja yhä puhui, miten tästä Lummelahden tilasta tulee suuri tila, kun tuokin Pehkosenpuron varsi raivataan tänne Teerijärveen asti niityksi ja tuo ääretön kurkisuo, joka on maailman parasta viljelysmaata, tuolla järven rannalla, ojitetaan ja laitetaan viljelykseen, ja tälle rinteelle saadaan maapeltoa melkein äärettömiin asti.

Päivä oli jo iltaan kallistumassa, kun Minna ja Pauli tulivat kotiin ja istahtivat kuistin penkille. Kun isäntä ja emäntä tulivat myös tänne, sanoi Minna miettiväisesti: "Kylmät olivat siellä tulet, vaikka muistot lämmittivät mieltä. Tulin ajatelleeksi, että kun tuon mummon jättää aika, niin antanette silloin minulle sen talon paikan kuten aikanaan isälle ja äidille."

— Sittenpähän sekin nähdään, kunhan mennään ensinnä sinne asti, sanoi isäntä.

— Minä kyllä mummon kuoltua olen tienhaarassa, lähteäkö vielä sen hyvän kapteeni Hinderlingin palvelukseen merelle vaiko jäädä tänne. Pelkään, että erämaan rauha vetää niin voimakkaasti puoleensa, että se voittaa, sillä merellä ei ole rauhaa. Siellä on muuta tuhannenkinlaista huvia, mutta rauhan kaipuu peittää ja kuihduttaa niitten lystien jäljet ja mieli jää tyhjäksi, usein mustaksikin.

— Niinhän sitä sanotaankin, että siellä on hyvä olla, missä ei meitä, sanoi isäntä hartioitaan kohauttaen.

Nyt rupesi laitumelta päin kilahtelemaan kotiin palaavan karjan kellot. Minna kääntyi emäntään ja sanoi: "Jospa emäntä antaisi minulle jokapäiväisiä vaatteita, lähtisin teille avuksi lypsämään lehmiä."

— Kyllä niitä on vaatteita, vaikka kymmenet panisit päällekkäin. Muorillakin on monta ortta tuolla luhdissa ihan lengollaan vaatteitten painosta, joita hän ei enää tarvitse, sanoi emäntä ja nousi hakemaan. Mutta hän seisahtui kuitenkin näpillään tunnustelemaan Minnan pukua ja sanoi: "Mitä vaatetta se on tämä sinun pukusi, kun tämä on niin ihmeen kaunista? Onko tämä silkkiä vai muuta?"

— Tämä on parempaa kun silkkiä. Rouva Hinderling pitää tämmöistä kesällä ja lahjoitti minullekin tämän kesäpuvun.

— Vai niin oli rouva ystävällinen että tämmöisen lahjoitti, sanoi emäntä yhä hypistellessään Minnan pukua.

— Oli hän ystävällinen. Hän oli minulle kuin äiti ja kapteeni kuin isä. En olisi heistä eronnut, jos olisin Pilvensalolla kuullut mummon kuolleeksi.

— Nytpä saimme sinut tänne ja kiinni pidämme, sanoi emäntä naurahtaen ja lähti antamaan vaatteita.

Timolan mummo eli vain tulevaan kesään, mutta tällä aikaa olivat Timolan kaikki, erittäinkin vanhukset, mielistyneet Minnaan, eivätkä tahtoneet kuullakaan Minnan lähtöaikeista.

Paulikin oli myötään yhä vaan tuumannut Minnan kanssa yhdessä ruveta tekemään sitä taloa, josta silloin ensi retkellä oli puhunut. Minna ei ollut antanut Paulille selvää vastausta ennenkuin mummo oli saatettu Hallikannan hautausmaahan.

Oltiin Minnan syntymäkodin vainiolla niittämässä heinää. Pauli ja Minna olivat erillään toisista. Silloin Minna Paulin taas uudistaessa kysymyksensä sanoi: "Vanhan sana on, että ensin on talli tehtävä ja sitten vasta hevonen ostettava. Tee sinä tähän talo ja hanki isältäsi omistusoikeus. Ota siihen sitten minut tai joku muu minua parempi — minä voin kyllä taas tyytyä tähän orvon osaankin. Se on ehto minun puolestani."

Paulin kasvot loistivat ja hän virkkoi iloisesti "Se ehto ei ole mahdoton. Ei tuo ole munan solmulle vetämistä eikä hiuksen halkaisemista veitsellä kärettömällä. Mutta saanko sitten uskoa mitä toivon."

— Kun sinä minuun luotat, niin minä luotan sinuun. Laita vain niin, että ensi kesänä ollaan tässä omalla niityllä niittämässä heinää, sanoi Minna niin vakavasti, että Paulin täytyi uskoa.

Paulin sydän sykähteli ja hän rupesi juuri kuin uudella innolla niittämään sankkaa heinää. Valtainen heinäaalto kasautui lakoisen sivulle. Minna rupesi sitä levittämään luo'olle helteisen heinäkuun auringon paisteessa.

Pauli sai isänsä taipumaan siihen, että hänelle ruvettiin tekemään uutta taloa Minnan syntymäpaikalle. Syystalvella vedettiin hirret paikalle ja annettiin asuinrakennuksen teko urakkamiehelle, jonka tuli saada tulevaksi juhannukseksi rakennus asuttavaan kuntoon. Sen hän saikin jo toukokuussa. Navettakartano oli tehty omissa miehin, joten talo vähitellen ei ollut muuta vailla kuin asukkaita.

Oli kaunis toukokuun sunnuntai. Lenseä etelätuuli huojutteli ryöheitä täysilehtisiä rinteen koivuja. Poutahaukat laikailivat korkeudessaan, niin että tuskin silmä eroitti. Pauli lähti nyt Minnan kanssa katsomaan uutta taloaan. Asuinrakennuksessa oli seitsemän tilavaa ja valoisaa huonetta. Iso pirtti, sali, salin perässä kaksi kamaria, eteinen, perässä keittiö ja sen sivulla ruokahuone. Kaikkia niitä katsellessa Paulin kasvot pysyivät yhtämittaisessa iloisessa hymyssä. Mutta Minnan kasvot sitävastoin pysyivät salaperäisinä, väliin näkyi niillä värehtivän arka punastuksin. Kun kaikki oli katseltu, istui Minna pirtin leveälle honkaiselle penkille ja varasi kyynäspäänsä akkunan kamaraan. Aurinko paistoi lattialle, jossa näkyi rakentajain lastujen rippeitä. Pauli istui toisen akkunan pieleen ja näytti odottavan, eikö Minna nyt jotakin virkkaisi. Minna näki, että Pauli ihmetteli hänen puhumattomuuttaan ja odotti häneltä sanaa. Lopulta hän virkkoi kasvot vakavina: "Hyvä on talo, liiankin hyvä, kun vaan olisi oma."

— Kyllä tämä on meidän oma, sanoi Pauli vakavasti, mutta kasvoihin levisi kuitenkin salaperäinen punastus.

— Niin tämä on meidän oma. Tämä on koko Timolan oma. Tämä ei ole sinun ja minun, meidän kahden oma.

— Kyllä isä on varmasti luvannut tämän meille, ja meitä varten tämä on tehtykin eikä ketään muita varten. Kyllä me saamme olla varmoja, isä on se mies, joka ei viittä puhu.

— Voi olla niin, mutta voi olla toisinkin, sanoi Minna. — Minun mieleeni kantautuu mahdollisuuksia. Ja ajattelehan sinäkin, että veljesi Hannes on kihloissa Valkolan Henriikan, miljoonatalon tytön kanssa. Kun hän tulee taloon, niin hän ei tule yksin, hän tuo myöskin tointa tullessaan. Saattaa sattua, että hänen mielensä rupeaa tekemään tähän komeaan taloon, ja silloin minä joudun miniän paikalle, mistä Jumala varjelkoon. Harvoin orjaa kiitetään, miniää ei milloinkaan… Minä joutuisin jokaisen jalkaportaaksi siksi, että olen orpo ja köyhä. Kaikki ihmiset pitäisivät suurena armona, että tuo köyhä orpo on päässyt miniäksi suureen Timolaan. Minä itse en kuitenkaan osaisi niin olla, vaikka hyvin tiedänkin, että olen orpo ja köyhä tyttö. Ja siitä syystä minä en tahtoisi lentää ylemmäksi kuin siivet kantavat. Olisin tyytyväinen, jos tuo isäni ja äitini rakentama pirtti laitettaisiin asuttavaksi ja siinä viihtyisi sama onnellisuus ja rauha, mikä oli isällä ja äidillä. Hyvä on pirtti pikkuinen, kota kolmisoppinenkin, kun se on omasta takaa. Olkoon meillä vaikka kuinka vähän, mutta sen täytyy olla omaa; muuten meistä ei tule yhtä perhettä. Senhän olen sinulle jo aikaisemmin ehdoksi pannut.

Viimeisen lauseensa Minna sanoi alakuloisesti, nykäisi suurikirjaista, vaaleapohjaista päähuivia alemmaksi otsalleen ja näkyi jäävän odottamaan, mitä Pauli vastaa.

Pauli rykäisi kolmasti, nojasi hartioitaan seinään, nosti toisen jalkansa toisen päälle ja siinä niitä heilutteli pienen hetken. Hän näytti miettivän. Sitten hän alkoi harvakseen puhua:

— Kyllä minä sen tiedän, että ei Hannes eikä hänen Henriikansa pyri tänne. Minä uskon, että Hannes Henriikoineen hautoo mielessään ottaa isän ja äidin eläkkeelle; muu perikunta erotetaan määräosalle ja Valkolasta tuoduilla sadoillatuhansilla maksetaan perillisten osat. Mutta lapsellistahan toki on ajatella muutamilla sadoilla tuhansilla saada tämä kolmen miljoonan arvoinen yhdeksän perillisen Timola omakseen. Sitäpaitsi tahtoo isä olla isäntä kotonaan eikä rupea pitämään toisen perillisen puolta enemmän kuin toisenkaan. Ja äiti pitää sinusta niin paljon, että Valkolan Henriika ei tule ikinä saavuttamaan äidin mielessä sitä paikkaa, minkä sinä olet saavuttanut. Koko ajan tätä taloa tehtäessä on hän minulle sanonut, ettei hän päästäisi Minnaa luotaan. Minna hymähti ja sanoi hymysuin:

— Kun ympäri käydään, niin yhteen tullaan. Nythän olet sinäkin jo siinä, mitä minä tässä sanoin. Jos äitisi pitää minusta enemmän kuin Henriikasta, minkä minäkin uskon, niin se rikas Henriika pääsee tänne ja minun köyhän ja orvon on jäätävä miniäksi taloon. Mutta minusta ei tule miniää ei tekemälläkään… Minun maailmani on avara.

Kun Pauli huomasi Minnan pysyvän taipumattomana päätöksessään, jollei hänellä ole täydellisesti omaa taloa, niin hän hetken mietittyään sanoi:

— Lienee selvintä, että minä perintöosuutenani otan tämän talon. Isä antakoon tämän talon mukana metsää ja tilusteitä ja muutakin irtainta minkä hyväksi näkee. Äiti kyllä on sanonut, että viisi aikuista lehmää ja kuusi tai seitsemän lammasta annetaan meille, ja antaa kai se isä hevosenkin, ehkäpä sen laukkiruunan. Se onkin torma työhevonen, ja joutuu sillä matkakin.

— On parasta, että teet kirjallisen eron vanhempiesi kanssa, sanoi Minna. — Silloin ei jää riidan syitä vastaiseksikaan veljien ja sisarien välille. Ei mikään ole ihmiselämässä kauniimpaa kuin hyvä sopu ja rakkaus.

— Niinpä niin. Minä rupean jo tänä iltana tuumimaan isän kanssa, sanoi Pauli ja nousi lähtemään. Samassa nousi Minnakin ja tarttui Paulin käteen, joten he käsistään toisiaan pidellen lähtivät rinnakkain hiljalleen astua nyhtelemään Timolaan vievää tietä.

— Yhtä minä en voi olla sinulta kysymättä. Eikö sinusta joskus tunnu aivan kunniattomalta ajatella minua elämäsi kumppaniksi, kun toisella veljellä on kihloissa miljoonatalon tyttö eikä suinkaan mikään estäisi sinua kosimasta vaikkapa Henriikan nuorempaa siskoa.

Pauli naurahti veitikkamaisesti, puristi Minnan kättä sanojensa tueksi ja virkkoi: "Apostolihan sanoo, että vaimo on miehen kunnia. Sittenhän minä vasta olen kunniallinen, kun sinut saan. Ilman sinua olen kolmen markan mies."

— Älähän pilaile, sanoi Minna vuorostaan puristaen Paulin kättä. Jos tulet minun tähteni tekemään uhrauksia, joita ikäsi joudut katumaan, niin se ei ole ilo minullekaan. Toivoisin, että ajattelisit aikanaan ennenkuin on myöhäistä.

Pauli kävi nyt totiseksi, puristi yhäkin lujemmin Minnan kättä ja sanoi liikutettuna: — Sinun tähtesi mitä uhrannenkin, en sitä koskaan kadu, kun vaan sinut omakseni saan.

— Nuo ovat suuria sanoja. Onko minussa mitään noita sanoja vastaavaa? virkkoi Minna vakavana.

Pauli puristi yhä hänen kättään, ja se oli vakuuttavampi vastaus kuin mitkään sanat. Silloin rupesi matkakin loppumaan.

KAHDEKSAS LUKU.

Oli kulunut kolme päivää. Minna oli vainiolla asettelemassa pesutuvasta tuotuja märkiä vaatteita pylväitten väliin nuorille kuivamaan. Pauli nähdessään Minnan olevan siellä yksin, meni luokse ja sanoi loistavin kasvoin: "Eipähän ne sinun ehtosi olleet munan solmulle vetämistä, eikä hiuksen halkaisemista. Nyt meillä on kirja."

Hän otti povestaan kirjan, meni vaatteitten taakse, jottei näkyisi talon akkunoihin ja sanoi: "Katsoppas sinäkin tätä kirjaa." Minna kuivasi kätensä esiliinaansa, otti paperin käsiinsä ja kuuma punastus kasvoissaan rupesi lukemaan. Mutta kun hän oli lukenut kirjan loppuun, ilmestyi kasvoihin tyytyväinen hymy ja hän sanoi: "Hyvä kirja… Kaikki tuo Pajunevan ja Pehkosennevan ja Pehkosenpuron niitty meille ja kolme sataa hehtaaria metsämaata! Lummelahden uusi talo vaimoineen, irtainta viisi aikuista lehmää, kaksi hiehoa, kahdeksan lammasta, laukkiruuna hevonen talvi- ja kesä-ajokaluineen ja viisikymmentä hehtoa viljaa… kyllä kai tuota näkyy alkuun pääsevän, kun sitten Jumala suonee myötäkäymistä jatkamaan… — Hyvä on kirja."

Pauli otti kirjan ja sitä taittaessaan kokoon ja työntäessään poveensa sanoi:

— Johan minä olen sanonut, ettei isä ole mikään kitupiikki eikä sanansa syöjä… Mutta milloin sitä lähdetään papin pakinoille?

Pauli katsoi kiinteästi Minnan silmiin nähdäkseen, mikä vaikutus näillä sanoilla olisi. Mutta Minnan kasvoissa ei ilme Paulin kysymyksestä muuttunut. Hän sanoi vain vakavasti:

— Milloin vaan… Mutta minä lähden sinne talollemme puhdistamaan kartanon seutua rakennusjätteistä, kun vaan saan nämä vaatteet kuivamaan. Etkö sinäkin lähde sinne?

— Minä en pääse. Isä käski meidän poikien mennä kyntämään. Mutta mene sinä, kun pääset, sanoi Pauli ja pyörähti lähtemään, sillä kartanosta kuului ääniä. Toiset kyntömiehet olivat jo menossa.

Minna rupesi nyt kiireesti levittämään vaatteita nuorille, missä lievä toukokuun tuuli niitä hulmutteli ja kohta olivatkin kymmenet nuorat täynnä vaatteita ja Minna matkalla uudelle talolleen päin.

Seuraavana lauantaina oli aurinko jo kallistumassa iltaan kun Minna ja Pauli saapuivat pastori Pilvensalolle saadakseen kuulutuskirjan huomiseksi kirkkoon. Minna ei Timolassa ollessaan ollut pitänyt rouva Hinderlingin antamaa kesäpukua ollenkaan, mutta nyt hänellä oli se taas yllään, kun hän meni rouva Pilvensaloa tervehtimään. Kahdenkymmenen neljän vuoden vanhan Minnan iloiset kasvot uhkuivat nuoruuden kukkeutta, joka yhdessä puvun kanssa loi häneen aivan harvinaisen viehätyksen.

Nähdessään Minnan rouva Pilvensalokin kiirehti tervehtimään ja kädestä taluttaessaan saliinsa sanoi: "Olen oikein iloinen kun sain sinut vieraakseni. En ole sitten Timolan mummovainaan hautajaisten sinua nähnytkään."

Sitten rouva vei Minnan keinutuoliinsa. Istuutui itse rinnalle ja alkoi kysellä hänen jaksamisestaan ja aikeistaan.

Minna tuli vakavan näköiseksi ja sanoi: "Tänä päivänä juuri ratkeaa kysymys mitä teen. Jätän ikuisen hyvästini avaralle maailmalle. Olen täällä Timolan Pauli-nimisen pojan kanssa ottamassa avioliittokuulutusta."

— Niinkö! huudahti rouva tarttuen kaksin käsin Minnan käteen. — Jumala suokoon runsaan siunauksensa. Onko sulhasesi täällä?

Pastorikin kasvot iloisina tervehti Minnaa ja sanoi: "Olen erittäin iloinen kuullessani sinun onnesi ohjat. Ei mikään ole mieluisempaa kuulla, kuin että olet menemässä avioliittoon tämän Timolan nuorukaisen kanssa."

Rouva pani nyt Paulin istumaan vastapäätä Minnaa ja pastorikin otti itselleen tuolin ja rupesi kyselemään Timolan talon oloista. Hän sai kuulla, että Minnalla ja Paulilla on oma uusi talo, mihin siirrytään heti kun heidät on vihitty ja että Hanneksella, Paulin veljellä, on kihloissa Valkolan Henriikka. Hekin luultavasti tulevat lähiaikoina kuulutusta ottamaan.

— Vai niin, vai niin, sanoi pastori ja näkyi vähän miettivän, mitä sanoisi. Olihan vähän omituista, että toisella veljellä oli miljoonatalon tyttö kihloissa ja toisella köyhä orpo.

Samanlainen ajatus syntyi rouvankin mielessä, mutta kun ei sitä asiaa voinut kosketella, kääntyi hän Minnaan päin ja sanoi: "Mutta jopa sinulla on pulska sulhanen, vaikka eipä tuota ole itsessäsikään vikaa."

— Kala kansaistaan, verkko silmäistään. — Enhän minä nyt aivan tuhkimukseen olisi mieltäni vaihtanut, virkkoi Minna veikeästi.

— Mutta minun täytyy saada nähdä se teidän uusi talonne. Uuno, sinun pitää vihkiä nämä siellä. Silloin tulee talokin vihityksi.

— Sitä ajattelen itsekin, että kun kolmannen kerran on kirkossa julistettu, niin tulemme sinne aivan omilla silmillämme näkemään teidän kotinne, sanoi pastori päättävästi.

— Sen me teemme. Mikäs kumma sinne on tullessa, kun pääsee maantietä, ihasteli rouva.

— Se meille onkin suuri ilo, kun te olette ensimmäiset vieraat uudessa talossamme.

Sitten Minna kääntyi pastoriin päin ja sanoi: "Haluaisiko pastori nähdä meidän talon kirjoja. Paulilla lienee mukana."

Pauli kaivoi povestaan, paperin ja ojensi pastorille. Pastori luki sen ääneen, että rouvakin kuulisi. Luettuaan pastori näpisti huulensa tiukkaan yhteen ja salaperäisin kasvoin hieman kallisteli päätään. Tuokion perästä hän sanoi: — Näyttää siltä, kuin ukko olisi tätä kirjaa tehdessään ajatellut semmoista, mitä ei vielä ole kenellekään sanonut. Niin minä luulisin, että viisaasti olette tehneet, kun olette hankkineet itsellenne tällaisen omistuskirjan. Ajattelin äsken kuullessani miljoonatalon tytön olevan tulossa miniäksi taloon, että voi siitä selkkauksiakin vielä syntyä. Eiköhän ukko tätä kirjaa tehdessään liene ajatellut, että hän voi, jos hyväksi näkee, kerran siirtyä luoksenne sinne uuteen taloon.

— Tervetuloa vaan mitä pikemmin, sillä jos hän tulee, ei hän tule tyhjin käsin, sanoi Paulikin iloisesti hymyillen.

Sitten pastori ojensi paperin Paulille ja sanoi vakavasti: — Olkoon se puoli asiasta miten olkoon, siitä vaan saatte olla iloiset, että teillä on talon yhdeksäntenä perillisenä tämmöinen omistuskirja.

Palvelija ilmestyi ovelle ja rouvan silmiin katsoen ilmoitti päivällisen olevan pöydässä.

Rouva pyysi nyt vieraansakin päivälliselle. Päivällispöydässä yhä jatkettiin keskustelua mahdollisuuksista, joita voi sattua ennenkuin kaikilla perikunnan jäsenillä on osansa käsissään, ja siitä, miten kaikkien kohtaloitten kaitsija on Minnalle hyvän osan antanut.

Aterialta päästyä rouva meni suoraa päätä ison palmun luo ja sanoi
Minnaan kääntyen:

— Kun sinulla on uusi talo ja muutenkin vasta panet kotia pystyyn, niin minä annan sinulle morsiuslahjaksi tämän kaikkein komeimman ja suurimman palmun ja tuon suurimman Arabiankuusen… Ja ehkäpä keksin vielä muutakin sopivaa.

— Sanoilla en voi kylliksi kiittää teitä lahjoistanne. Mitään suuriarvoisempaa lahjaa ette olisi voinut antaa. Nämä ovat jokapäivä edessäni, ja milloin näihin silmäni sattunevatkin, muistan teitä ja teidän hyvyyttänne. Ja sen takaan, että hoitoa näiltä ei tule puuttumaan.

Hövelinin Benjami oli tullut kansliaan pastorin luo ja pastori oli kehoittanut Benjamia menemään toivottamaan Minnalle onnea. Benjami kiiruhtikin saliin ja sanoi iloisesti: "Päivää, Minna". Hänen pitkä kätensä oli jo kaukaa Minnaa kohti. — "Toivotan onnea, kun pastorilta kuulin, että olet kihloissa". — Mutta Minna käänsi hänelle selkänsä eikä virkkanut mitään.

— Niin päästiin. Moinen lurjus vielä muka onnea toivottamaan! virkkoi Minna tyynesti, mutta mielessään hän tunsi, että äskeinen iloisuus oli poissa.

Rouva alkoi taas puhua huonekasveista, miten ne parhaiten saataisiin nuorten uuteen kotiin. Pauli sanoi aikovansa tehdä kiskotuista päreistä niin korkeat kopat, että kasvit sopivat niihin pystyyn, ja köyttää ne sitten kärryjen lava-aisoille pystyyn; siten ne eivät pääse kaatumaan ja sillä lailla ne menevät. Rouva myönsi Paulin keksinnön hyväksi ja kehoitti noutamaan Aasvit hyvissä ajoin, joka tapauksessa ennen häitä.

Minnan mielestä häipyi vähitellen Benjamin tuoma varjo, ja kielikin taipui taas puhelemaan kaikenlaisista asioista, joista hän tunsi rouvan haluavan kuulla ja puhella.

Kolme viikkoa kului ja tänä aikana Minnan ja Paulin uusi talo laitettiin kaikin puolin sekä sisältä että ulkoa asuttavaksi. Pauli oli käynyt hevosella hakemassa lahjaksi saadut kasvit. Rouva Pilvensalo oli antanut paljon kasveja palmun ja Arabiankuusen lisäksi. Ne oli Minna laittanut saliinsa hyvään järjestykseen. Muistoksi äidin kuolinhetkestä hän laitatti puusepällä kaunispuitteisen umpinaisen taulun, jonka sisälle pantiin Minnalle rakas aapisen lehti. Tämän taulun Minna asetti salin peräseinälle. Se näkyi nyt lattialla seisovan Arabian kuusen ja palmun välistä.

Pastori Pilvensalo oli lähettänyt Minnalle ja Paulille sanan, että hän ensi pyhänä jättää kirkon yksinään rovastille ja hänen apulaiselleen ja tulee Lummelahden uuteen taloon vihkimään Minnan ja Paulin.

Tämän sunnuntain edellisenä päivänä oli uuteen taloon kuljetettu kaikkea, mitä uudet asukkaat tulivat tarvitsemaan. Ruokatarpeita oli kuljetettu runsaasti siltäkin varalta, että voidaan tarjota hääpäivälliset koko Timolan väelle.

Pastori oli rouvineen lähtenyt niin aikaisin sunnuntaiaamuna, että oli Timolassa jo puolenpäivän aikaan. Mutta Timolaan täytyi jättää vaunut ja hevonen ja lähteä jalkasin Lummelahdelle, joten puolenpäivän aika oli jo kaukana pastorin ja rouvan tullessa Lummelahdelle. Pastori ei ollut aikonut viipyä yötä vaan päättänyt palata vaikkapa läpiöiseen takaisin. Siksi hän hetkisen istuttuaan, ihailtuaan taloa ja juotuaan kupin kahvia alkoi kiirehtiä vihkimistä.

Vihkimäpaikka laitettiin saliin Pilvensalon rouvalta saatujen suurten kasvien väliin. Seinällä riippuva kultapuitteinen taulu näkyi vihittävän parin päiden yli.

Hääjoukossa oli Valkolan Henriikkakin. Hän pysyi kuitenkin umpimielisenä. Hän näytti olevan selvillä siitä, että Hanneksesta ja hänestä ei laittamallakaan saada niin komeaa paria kuin Minna ja Pauli nyt ovat, eikä ympäristöäkään saada näin juhlalliseksi ja kauniiksi.

Vihkimästä päästyään piti pastori pienen raamatunselityksen talon vihkimiseksi. Hartaushetken hän lopetti syvämielisellä rukouksella, joka liikutti kovimmatkin kuulijat.

Päivällisen jälkeen alkoi aurinko painua iltaan. Pastori kiirehti kotimatkalle ja hänen mukanaan lähti Timolan väkikin. Minna ja Pauli menivät saattamaan pastoria ja hänen rouvaansa, mutta puolimatkassa Timolan ja Lummelahden välillä he sanoivat hyvästit.

Palattuaan saattamasta Minna ja Pauli istuivat rinnatusten salin pöydän taakse. Minnan kädet menivät vaistomaisesti ristiin ja hän sanoi: "Isä, äiti ja koti ovat kalliita nimiä. Jumalalle kiitos, että kuitenkin viimeinen niistä on käsissämme."

Aurinko laskeutui Teerijärven metsän suojaan. Rannan puut kuvastuivat tyyneen järven kalvoon. Mailleen painuvan auringon kultainen hohde täytti koko luonnon, täytti hohtoseinäiset huoneet ja kultasi seinällä riippuvan taulun, näkyvän muiston orvon kyynelistä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ORVON ONNI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.