The Project Gutenberg eBook of Ikuinen rakastaja, by Edgar Rice Burroughs

   I Niokeneläinen Nu.
  II Maanjäristys.
III Nu Nukkuja herää.
  IV Salaperäinen metsästäjä.
   V Tarkkailija.
  VI Nu ja leijona.
VII Victoria noudattaa kutsua.
VIII Arabialaisten sieppaamana.
  IX Nu lähtee etsimään Nat-ulia.
   X Jäljillä.
  XI Naisenryöstö.
XII Luolamies löytää toverinsa.
XII Viidakko.

II OSA

   I Jälleen luonnonmullistus..
  II Takaisin kivikauteen.
III Iso luolakarhu.
  IV Veneenrakentajat.
   V Nun ensimmäinen merimatka.
  VI Ihmisenmuotoiset apinat.
VII Eläintulet.
VIII Paaluun sidottuna.
  IX Taistelu.
   X Gronin kosto.
  XI Metsähärät.
XII Turin petos.
XIII Nat-ul epätoivoisena.
XIV »Olen tullut pelastamaan sinua».
  XV Mitä luola paljasti.

ENSIMMÄINEN OSA

ENSIMMÄINEN LUKU

Nu, Nun poika, asteli ääneti aarnioviidakon halki, voimakkaiden lihasten liikkuessa hänen hienon, pronssinvärisen ihonsa alla. Hänen sievä päänsä mustine pörröisine hiuksineen, jotka oli leikattu poikki epätasaisesti teroitettujen kivien välissä, oli korkealla pystyssä, herkkätuntoisten sierainten vainutessa jokaisesta tuulahduksesta vihjausta ihmismetsästäjä Uusta.

Nyt hänen harjaantuneet aistinsa tuntevat ison, villakarvaisen sarvikuonon, Tan, tutun tuoksun suoraan hänen polullaan, mutta Nu Nunpoika ei metsästä tänä päivänä Ta'ta. Eikö Tan veljen nahka riipu jo Nun luolan aukon edustalla? Ei, tänä päivänä metsästää Nu jättiläiskissaa, raivoisaa, miekkahampaista tiikeriä, Uuta, sillä Nat-ul, vanhan Than ihana tytär, tahtoo ottaa puolisokseen vain mahtavimman metsästäjän.

Ihan äskettäin, vasta pimeän viimeksi laskettua, kun he kaksi olivat käyskennelleet päiväntasaajan ison kuun valaistuksensa Rauhattoman meren rannalla, oli tyttö selvittänyt täydelleen Nu Nunpojalle, ettei edes hän, päälliköiden päällikön poika, voinut pyytää häntä, jolleivät hänen lanneverhonsa hihnasta riippuisi Uun torahampaat.

»Nat-ul», oli tyttö sanonut hänelle, »toivoo miehensä olevan suuremman kuin muut miehet. Hän rakastaa nyt Nu'ta enemmän kuin omaa elämäänsä, mutta jos rakkauden mieli astella hänen sivullaan kautta pitkän elämän, täytyy maineen ja kunnian astella sen mukana.» Hänen hento kätensä kohoutui hyväilemään nuoren jättiläisen mustaa tukkaa. »Olen hyvin ylpeä Nu’stani nytkin», jatkoi hän, »sillä heimon nuorten miesten joukossa ei ole toista niin suurta metsästäjää eikä toista niin mahtavaa taistelijaa kuin Nu Nunpoika. Jos tapat Uun yksin, ennenkuin varttuneen miehen parta on tummentanut poskesi, ei koko maailmassa ole Nat-ulin mielestä ketään Nu Nunpoikaa suurempaa.»

Nuorukainen tajusi vielä tytön vienon äänen soinnun ja hänen lempeän kosketuksensa hyväilyn otsallaan. Samoin kuin nämä seikat olivat saaneet hänet syöksymään kesyttömään viidakkoon Uu'ta etsimään päivän ollessa vielä niin alullaan, että öisin saalistavat petoeläimet olivat yhä retkillään, samoin ne pakottivat häntä tunkeutumaan eteenpäin aina syvemmälle tiheän metsän synkkiin ja poluttomiin sokkeloihin.

Hänen rientäessään kävi Tan tuoksu yhä voimakkaammaksi, kunnes valtava, kömpelö peto alkoi vihdoin häämöttää rotevana Nun edessä. Se seisoi pienellä aukeamalla, korkeassa, rehevässä viidakkoruohistossa, ja jollei se olisi ollut kääntyneenä Nu'hun päin, niin se ei olisi nähnyt häntä, koska sen kuulon terävyyskin oli ihan liiaksi tylsistynyt, jotta se olisi kyennyt erottamaan luolamiehen äänettömät askeleet hänen käydessään kevyesti vastatuuleen.

Kun alkuajan pedon pienet, verestävät silmät keksivät miehen, painui sen iso pää alas. Ta, kahdennenkymmenennen vuosisadan yhtä sisukkaan ja taistelunhaluisen sarvikuonon sisukas ja taistelunhaluinen esi-isä, hyökkäsi notkean jättiläisen kimppuun, joka oli häirinnyt sen vedenpaisumusta edeltäneen kauden mietiskelyä.

Eläimen iso ruho ja kömpelöt, eriskummaiset mittasuhteet olivat ristiriidassa sen nopeuden kanssa, sillä se ryntäsi Nun kimppuun vinhasti kuin kilparatsu, ja jolleivät luolaihmisen aivot ja lihakset olisi perinnöllisyyden ja harjaantumisen kautta kehittyneet sopiviksi sellaisten raivonpurkausten menestykselliseen kestämiseen, ei niokeneläisestä Nu'sta olisi tänä päivänä tarinaa kerrottavana.

Mutta nuorukainen oli varuillaan, ja käännyttyään hän juoksi nopeasti kuin jänis lähimmälle puulle, valtavalle sanajalkapuulle, joka kohosi kohti korkeuksia pienen aukeaman laidasta. Kissan tavoin kiipesi mies ylös pystysuoraa runkoa, hänen käsiensä ja jalkojensa näyttäessä vain koskettavan ulkoileviin kyhmyihin, entisten lehtien jäännöksiin, jotka tekivät pitkän rungon mukaviksi tikkaiksi hänen tapaiselleen miehelle.

Nun kaulaan kiinnitetystä raakanahkaisesta hihnasta riippui hänen kivipäinen keihäänsä alas selkää pitkin, kun taas kivikirves ja kiviveitsi heilahtelivat hänen lannevyössään, jättäen hänen kätensä vapaiksi kiipeämiseen. Jos te tai minä olisimme päässeet ison puun alimpain lehtien tarjoamaan näennäiseen turvaan, viidenkymmenen jalan korkeudelle maanpinnasta, niin olisimme päästäneet syvän helpotuksen huokauksen, kun niin vähällä olimme päässeet pakoon alhaalta hirvittävän pedon kynsistä; mutta niin ei tehnyt Nu, jossa oli hänen kaukaisen aikansa eläinten omalaatuista viisautta.

Hän ei vähentänyt hitustakaan nopeuttansa lähestyessään alimpia oksia eikä tuhlannut edes kallisarvoista sekuntia silmätäkseen alas viholliseensa. Mitä se olisi hyödyttänyt? Eikö hän tiennyt tarkoin, mitä Ta tekisi? Sensijaan hän hypähti apinan tavoin leveälle lehdelle, ja vaikka hänen uhkarohkea liikkeensä olisi saanut nykyaikaisen, rohkean miehen kasvot kalpenemaan, ei Nu edes epäröinyt vähääkään juostessaan kevyesti ja nopsasti painuvaa, huojuvaa lehteä pitkin ja hypätessään juuri oikealla hetkellä viereisen viidakkojättiläisen rungolle.

Eikä hän tehnyt sitä tuokiotakaan liian aikaisin. Puu, josta hän oli heittäytynyt, oli tuskin ponnahtanut pystyyn hänen ruumiinsa painosta vapauduttuaan, kun Ta töytäsi voimakkaasti ja lujasti kuin valloilleen päässyt höyryveturi pää edellä puun rungon alaosaan. Tuon kauhistavan yhteentörmäyksen synnyttämä mäjähdys tärisytti tannerta; kuului puun pirstoutumista ja valtava runko kaatui maahan huumaavasti ryskyen.

Nu katsoi alas viereisestä puusta ja virnisti. Hän ei metsästellyt tänään Ta'ta, ja sentähden hän hyppi puusta puuhun, kunnes oli kiertänyt aukeaman ympäri, ja jatkoi sitten matkaansa, laskeuduttuaan jälleen maanpinnalle, etäisiä tulivuoria kohti, missä ihmismetsästäjä Uun hirveä pesä sijaitsi.

Sekavien köynnöskasvien lomasta, joiden välitse mies taivalsi vaivaloisesti mutkikasta tietään, tähyili pieniä, pahanilkisiä silmiä alas häneen takkuisten, ulkonevain kulmain alta, ja isot torahampaat paljastuivat, kun karvaiset oliot murisivat uhkaavasti ylhäältä; mutta Nu ei kiinnittänyt vähintäkään huomiota noihin roteviin, julmiin eläimiin, jotka uhkaavina ympäröivät häntä joka taholta. Varhaisimmasta lapsuudestaan saakka hän oli tottunut apinaväen jaaritteluihin ja torailuihin, ja niin ollen hän tiesi, että jos rauhassa asteli tietään, niitä loukkaamatta, eivät ne tekisi hänelle mitään pahaa. Joku vähemmän kokenut olisi ehkä yrittänyt karkoittaa niitä tiehensä uhaten keihäällään tai hyvin tähdätyllä kirveellä ja ärsyttänyt siten alas kimppuunsa puolisen tusinaa tai useampiakin raivoisia urosapinoita, joiden kanssa kamppailuun jouduttuaan yksinäinen soturi, olipa hän kuinka rohkea tahansa, olisi elänyt vain niin kauan, että ehti laskea vastustajainsa lukumäärän.

Vaikka apinat näyttivät uhkaavilta ja epäystävällisiltä, niin luolamies piti itse asiassa niitä ystävinään ja liittolaisinaan, koska niiden ja hänen oman kansansa kesken vallitsi jonkinlainen ystävyysliitto, epäilemättä heidän ulkomuotonsa ja ruumiinrakenteensa yhtäläisyyden vuoksi. Tuona kaukaisena aikana, jolloin maailma oli nuori ja sen leveällä rinnalla vilisi lukemattomia tuhansia petoeläimiä ja matelijoita ja jolloin toiset myriadit tummensivat sen sisäjärvien syvänteet ja täyttivät sen lämpimän, kostean ilman mahtavien, yökönlentimien tapaisten siipien havinalla, jatkui ihmisen olemassaolon taistelu vuodesta vuoteen — hetkenkään lepoa ei ollut. Hänen puoliksi metsäihmisen tapansa johtivat hänet usein isojen ja pienempien apinoiden alueille, ja tämä kanssakäyminen oli aiheuttanut tilanteen, jota parhaiten voitaisiin nimittää asestetuksi välirauhaksi, sillä he yksin maan kaikista muista asukkaista olivat puhuneet kieltä, kummatkin tosin kehnoa, mutta kuitenkin heidän alkeellisia vaatimuksiaan tyydyttävää. Ja kun molemmat kielet olivat syntyneet samoista tarpeista samanlaisia tilanteita varten, niin monet sanat ja lause parret olivat kummallekin yhteisiä. Niin ollen saattoivat luolaihminen ja alkuapina keskustella toistensa kanssa tarpeen vaatiessa, ja kun Nu matkasi heidän maansa halki, käsitti hän heidän murinansa ja lepertelynsä vain varoitukseksi, ettei ryhtyisi mihinkään vihamieliseen tekoon. Jos vaara olisi, väijynyt hänen polullaan, niin karvaiset oliot olisivat varoittaneet häntä siitä, sillä sellaisia palveluksia tekivät ne ihmiselle, joka vuorostaan metsästeli usein niiden säälimättömimpiä vihollisia, karkoittaen ne kaksijalkaisten maasta.

Yhä edelleen taivalsi Nu, tiedustellen silloin tällöin kohtaamiltaan karvaisilta olioilta Uun olinpaikkaa. Vastaukset varmistivat aina hänen uskoaan, että hän saavuttaisi ihmissyöjän ennen, kuin aurinko ryömisi yöksi pimeään luolaansa.

Ja niin kävikin. Hän oli tullut tukevamman metsän peittämältä seudulta ja nousi parhaillaan pientä rinnettä, jonka laella oli matalia, tuliperäisiä vuoria, kun tuulenhenki toi hänen valppaisiin sieraimiinsa Uun väkevän tuoksun. Suojaa oli tarjolla vähän, jos ollenkaan, lukuunottamatta törmännettä peittävää rehevää viidakkoruohistoa ja yksinäistä, korkeata sanajalkapuuta, jonka tuuhea latva kohosi sadan jalan korkeuteen maan pinnasta; mutta Nu ei lainkaan etsinyt turvaa. Suojapaikka, joka olisi peittänyt hänet Uun näkyvistä, olisi myös kätkenyt Uun hänen näköpiiristään. Hän ei pelännyt, että miekkahampainen tiikeri karkaisi hänen käsistään — se ei ollut Nun tapaista — mutta hän ei halunnut kohdata petoa äkkiarvaamatta sankassa ruohistossa.

Hän oli edennyt satasen metrin päähän kalliolohkareista, ja Uun tuoksu alkoi tuntua ikäänkuin löyhkältä luolamiehen herkissä sieraimissa. Ihan edessään hän saattoi nähdä useiden luolien aukkoja kalliovarustuksen edustalla, ja hän tiesi, että hänen saaliinsa pesän täytyi olla eräässä niistä.

Viidenkymmenen metrin päähän vuorelta loppui maan ruohopeitto, ja vain siellä täällä oli yksinäisiä mättäitä, jotka olivat löytäneet kasvupaikan hajallaan olevien kalliolohkareiden lomista. Kun Nu astui tälle paljaalle kohdalle, päästi hän helpotuksen huokauksen, sillä suurin osa viimeisten viidenkymmenen metrin matkaa oli käynyt tiheän viidakon läpi, joka kohosi hänen päänsä yläpuolelle. Jos luolamies olisi kohdannut Uun siellä, olisi se merkinnyt hänelle melkein varmaa kuolemaa.

Kun hän suuntasi nyt silmänsä läheisiä luolansuita kohti, äkkäsi hän erään, jonka edustalle oli levitetty sellainen joukko jättiläismäisiä luita, ettei hän kaivannut enempiä todistuksia käsittääkseen, ken sen haltija oli. Täällä piileskeli tietenkin itse kammottava Uu, muinaisajan jättiläismäinen, miekkahampainen tiikeri. Nun parhaillaan silmäillessä luolalle kuului matalaa ja pahaenteistä murinaa likaisen onkalon synkältä suulta, ja sitten Nu näki sisäänkäytävän pimeydestä kahden keltaisenhohtavan, liekehtivän pallon tähyilevän ulos häneen.

Tuokion kuluttua loikkasi itse mahtava eläin majesteetillisesti päivänvaloon. Siinä se seisoi viuhtoen pitkää häntäänsä puolelle ja toiselle ja tuijottaen silmää räpäyttämättä suoraan tuohon hurjanrohkeaan ihmisolentoon, joka rohkeni tulla niin lähelle sen hengenvaarallista olinsijaa. Valtava ruho, ihan yhtä iso kuin täysikasvuisen härän, oli pohjaväriltään helakankeltainen, kauniin mustajuovainen, kun taas vatsa ja rinta olivat vitivalkoiset.

Kun Nu eteni, vääristyi iso ylähuuli taaksepäin, paljastaen koko hirvittävässä julmuudessaan kahdeksantoista tuuman pituiset, käyrät hampaat, jotka olivat yläleuan molempien puolien aseina, ja luolamaisesta kurkusta kajahti ilmoille värisyttävä raivonkarjaisu, joka herättämällään kauhulla vaiensi viidakon monien kilometrien alalta.

Metsästäjä irroitti kiviveitsen vyöstään ja pisti sen suuhunsa, pitäen sitä valmiina pikaista tarvetta varten ja puristaen lujasti väkevien, valkoisten hampaittensa välissä. Vasemmassa kädessään hän piteli kivikärkistä keihästään ja oikeassa raskasta kivikirvestä, joka oli perin tehokas ase sekä pitkän matkan päästä että läheltä käytettynä.

Uu hiipii nyt häntä kohti. Ammottavasta kidasta valuu kuolaa. Keltaisenvihertävät silmät säihkyvät verenjanoisesti. Voiko olla mahdollista, että tuo heikko kääpiö haaveksii kaksinkamppailuun antautumista maailman kauhun, viidakon ruoskan, ihmisten ja mammuttien metsästäjän kanssa?

Kun valtava, lentävä möhkäle luita ja lihaksia, kynsiä ja hampaita, ampaisi ilman halki miestä kohti, heitti hän piskuisen kivikirveensä jättiläismäisten lihastensa koko voimalla niin hyvin harkitulla hetkellä, että se osui keskellä hyppyä Uun silmien väliin hirvittävän voimakkaasti kuin pyssynluoti. Sitten Nu, kissamaisen notkeana kuin itse Uu, hypähti vikkelästi syrjään, kun pedon valtava ruho rysähti maahan, jääden sätkyttelemään samaan paikkaan, missä mies oli seissyt.

Peto oli tuskin koskettanut maahan, kun luolamies, tietäen että hänen kehno aseensa voi korkeintaan vähäksi aikaa huumata hirviön, upotti raskaan keihäänsä syvälle kiiltävään kylkeen juuri jättiläismäisen lavan taakse.

Uu on jo päässyt jaloilleen, karjuen ja kiljuen tuskasta ja raivosta. Ilma tärisee ja maa vapisee sen hirvittävistä kiljahduksista. Peninkulmien alalla yltympäriinsä nousevat villin viidakon villien kansalaisten karvat kauhusta pystyyn, ja ne hiipivät kauemmas kosteiden ja synkkien lymypaikkojensa syvyyksiin, heittäen samalla pelästyneitä katseita taaksensa sinnepäin, mistä pelottava ääni kuuluu.

Ammottavin kidoin, kynnet harallaan hyökkää tiikeri hurjanrohkeata kiduttajaansa kohti, joka seisoo yhä paikallaan, puristaen alkeellisen aseensa vartta. Kun eläin kääntyy, kääntyy keihäskin, ja Nu kieppuu sinne tänne kuin lehti tuulenpieksämän oksan päässä.

Turhaan raapien ja maata kuopien hypähtelee suunnattoman iso kissa edestakaisin hirvittävin harppauksin yrittäessään tavoittaa ilkkuvaa olentoa, joka pysyttelee joka hetki juuri noiden tuhoisain kynsien ulottuvilta. Mutta äkkiä Uu kävelee hiljemmin, ja nyt se pysähtyy ja lyyhistyy ihan vatsalleen. Verkkaasti ja Varovaisesti se ojentelee eteenpäin ja taaksepäin yhtä valtavaa käpäläänsä, kunnes saa tartutuksi piinaavaan keihääseen.

Sillä välin huutaa mies herjauksia ja loukkauksia vasten vihollisensa kasvoja, työntäen samalla keihästään syvemmälle ja syvemmälle tiikerin ruumiiseen, sillä hän tietää, että jos tuo käpälä kiertyy keihäänvarteen, ei hänellä ole suuriakaan eloonjäännin mahdollisuuksia. Hän on nähnyt, että Uu heikkenee verenvuodosta, mutta monia taistelunhetkiä on vielä jäljellä isossa ruhossa, jollei onnellinen keihäänsysäys ohjaa terää ison sydämen seinämän lävitse.

Mutta ajan mittaan peto onnistuu yrityksissään. Käpälä painuu keihäälle. Sitkeä puu taipuu noiden teräksisten jäntereiden painon alla; sitten kapsahtaa äkkiä jalka tiikerin ruumiin alta ja samalla hetkellä peräytyy Uu ja heittäytyy nuorukaisen päälle, joka on siepannut kivisen metsästysveitsensä hampaittensa välistä ja kyyristyy, valmiina vastaanottamaan töytäyksen.

He menevät nurin, miehen hautuessa kokonaan vastustajansa ison ruumiin alle. Yhä uudestaan uppoutuu karkeatekoinen veitsi tiikerin lumivalkoiseen rintaan, jopa silloinkin, kun Nu kaatuu petomaisen raivon karjuvan, repivän ruumiillistuman alle.

Sillä hetkellä tuntuu miehestä kummalliselta, etteivät tavoittelevat käpälät ja peloittavat kynnet kertaakaan ole koskettaneet häneen, ja sitten hän rysähtää maahan Uun kuolleen ruumiin alle. Peto tekee viimeisen, titaanimaisen kuolemanponnistuksen ja on vaiti.

Vaivoin kömpii Nu surmaamansa eläimen ruhon alta. Viime hetkellä oli tiikeri itse työntänyt keihään kärjen omaan sydämeensä painaessaan ja murtaessaan vartta. Mies hypähtää jaloilleen ja leikkaa poikki ison kurkun. Veren virtaillessa hän tanssii sitten voitetun vihollisensa kuolleen ruumiin ympärillä, heilutellen veistään ja jälleen löytämäänsä kirvestä ja kajauttaen ilmoille milloin kimeitä huutoja Uuta jäljitellen, milloin matalasointuisia karjaisuja — voittoisan luolaihmisen taisteluhuutoa.

Ympäristön vuorilta ja viidakoista kuului vastaukseksi ääniä sadoista villeistä kurkuista — luolakarhun murinan kumeata jyrinää; leijona Zorin kiljuntaa; hyenan ulvontaa; mammutin rummutusta; puhvelihärän matalaa ammuntaa, ja kaukaisilta rämeiltä ja mereltä kuului sisiliskojen ja sammakoiden sihinää ja kurnutusta.

Voittotanssinsa päätettyään ryhtyi Nu vetämään murtunutta keihästä saaliinsa ruhosta. Samalla hän irroitti muutamia lujia jänteitä Uun etujalasta, joilla hän kaikessa kiireessä sitoi murtuneen varren, sillä hänenlaisensa olennon vaarojen täyttämässä elämässä ei ollut ainoatakaan hetkeä, jolloin olisi ollut turvassa ilman kiviteräisen keihään tarjoamia palveluksia.

Suoritettuaan tämän varovaisuustoimenpiteen rupesi mies leikkaamaan irti Uun päätä kantaakseen sen riemukulussa rakastettunsa luolalle. Kivikirveellä ja veitsellä hän hakkasi ja sahasi yli puoli tuntia, kunnes nosti vihdoin vertavuotavan voitonmerkin ilmaan samalla kuin hän hyppäsi korkealle ja päästi vielä kerran kuuluville raikuvan voitonhuudon, jotta koko maailma saisi tietää, ettei ollut ketään Nu Nunpoikaa suurempaa metsästäjää.

Juuri kun hänen rajun karjaisunsa viimeinen ääni kiiri Niokenen painostavan, vetisen ja liiaksi lämmenneen ilman halki, vaipui maailma äkkiä hiljaisuuteen. Omituinen pimeys synkensi lämpöä tulvivan auringon. Maa vapisi ja tärähteli. Kumeita jyrähdyksiä tunkeutui esiin nuoren maan uumenista, ja vastaukseksi jyrisi kumahduksia alas taivaanlaelta.

Kauhistunut luolaihminen silmäsi pikaisesti kaikille tahoille, etsiskellen isoa petoa, joka sillä tavoin kykeni vavisuttamaan koko maata, kiljumaan niin pelottavasti ja panemaan taivaan kauhusta voihkimaan ja auringon kätkeytymään.

Joka taholla hän näki säikähtyneitä petoja ja lintuja ja pakenevia matelijoita, jotka ryntäsivät kauhun valtaamina piilopaikkoja etsimään, ja saman alkuperäisen vaiston ohjaamana tempaisi nuori jättiläinen aseensa ja voitonmerkkinsä ja juoksi kuin antilooppi Uun luolan suojaavaan pimeyteen.

Tuskin hän oli saapunut sisälle kuvittelemaansa turvapaikkaan, kun maakamara murtui ja huojui — tuli äkillisen vajoamisen aiheuttama, pyörryttävä tunne, ja keskellä pirstoutuvien vuorten hirvittävää räiskettä ja jyrinää sulkeutui luolan aukko, ja elävän hautansa läpitunkemattomassa pimeydessä menetti Nu Nunpoika, Niokeneläinen Nu, tajuntansa.

TOINEN LUKU

Jos olisitte vain silmäillyt häntä, ette ikinä olisi luullut Victoria Custeria, Beatricesta, Nebraskan valtiosta, lainkaan sellaiseksi tytöksi kuin hän todella oli. Hänen isot, uneksivat silmänsä ja hänen hennon vartalonsa suloiset piirteet herättivät vaikutelman tuosta ruumiillisesta pelkuruudesta, jota ehdottomasti olemme tottuneet pitämään todella naisellisen naisen eriämättömänä ominaisuutena. Mutta sittenkin rohkenen sanoa, että Jumalan vihertävässä maailmassa tai sen alla tahi yllä oli vain kaksi asiaa, joita Victoria Custer pelkäsi, nimittäin — hiiriä ja maanjäristyksiä.

Mielellään hän tunnusti sen kuolemankauhun, jota edelliset herättivät hänessä; mutta maanjäristyksistä hän puhui harvoin, jos koskaan. Veljelleen Barneylle, parhaalle ystävälleen ja luotetulleen, hän oli silloin tällöin avannut sydämensä.

He kaksi olivat nyt vieraisilla loordi ja lady Greystoken luona englantilaisen avaralla maatilalla päiväntasaajan seuduilla Afrikassa, wazirien maassa, mihin Barney Custer oli tullut metsästämään isoa riistaa — ja unohtamaan. Mutta kaikella tällä ei ole mitään tekemistä tämän kertomuksen kanssa, eikä liioin John Claytonilla, loordi Greystokella, joka kerran oli ollut Apinain Tarzan, sitä seikkaa lukuunottamatta, että koska minä olin sattunut hänen vieraakseen samaan aikaan kuin Custerit, voin esittää teille tämän kertomuksen, joka muuten olisi saattanut jäädä iäksi kertomatta.

Etelään Uzirista, wazirien maasta, sijaitsee ryhmyinen vuorijono, jonka juurelta leviää laaja tasanko, missä on runsaasti antilooppeja, seebroja, giraffeja, sarvikuonoja ja elefantteja, ja täällä saalistavat leijona, leopardi ja hyeena, kukin omalla tavallaan loisteliaita, uhkeita antilooppi-, seebra- ja giraffilaumoja. Täällä oleilevat myös puhvelihärät — ärtyisät villipedot, Claytonin sanojen mukaan hirvittävämmät kuin itse leijona.

Se on tietenkin metsästäjän paratiisi, ja tuskin kului päivääkään, jolloin metsästysseurue ei olisi lähtenyt liikkeelle Greystoken matalasta, avarasta bungalowista etsimään riistaa ja seikkailuja, ja harvoin sattui, ettei Victoria Custer olisi ollut mukana seurueessa.

Hän oli jo kaatanut kaksi leopardia lukuisain antilooppien ja seebrojen lisäksi; jalkaisin hän oli uhmannut puhvelihärän hyökkäystä, kellistäen eläimen maahan oivalla laukauksella kymmenen askeleen päästä.

Alussa hän oli alinomaa ollut tuottamaisillaan veljelleen hermokohtauksia, sillä hän heittäytyi sellaisiin vaaroihin, joihin vain harvat miehetkään olisivat huolineet antautua; mutta kun veli oli havainnut, että hän pysyi täysin kylmäverisenä vaaran uhatessa ja ampui melkein yliluonnollisen tarkasti, mikä tuotti hänelle vilpitöntä ylistystä heidän seurueensa vanhimpain metsästäjäinkin taholta, alkoi veli samoilla hieman liian kauas toiseen suuntaan, niin että Victoria joutui usein tilanteisiin, joissa huomasi joutuneensa kokonaan eristetyksi seurueen muista jäsenistä — kohteliaisuudenosoitus hänen urhoollisuuttansa kohtaan, mistä hän oli perin mielissään, koska naisia ja alokkaita saarsivat tavallisesti varovaisuustoimenpiteet ja vartijat, joiden läpi oli vaikea päästä ampumamatkan päähän mistään riistasta.

Kun he ratsastivat eräänä iltana kotia kohti metsästeltyään vuorten juurella, pani Barney merkille, että hänen sisarensa oli harvinaisen levollinen ja ilmeisesti alakuloinen.

Tyttö kohotti katseensa hymyillen kirkkaasti, mitä viipymättä seurasi sekavan hämmennyksen ilme.

»Barney», virkkoi hän hetkisen vaitiolon jälkeen, »noissa vuorissa on jotakin, mikä täyttää minut mitä omituisimmalla kauhuntunteella. Tänään menin erään tuliperäisen vuorikerrostuman ohi, joka osoitti, että täällä on joskus menneenä aikana tapahtunut hirvittävä luonnonmullistus. Sen nähdessäni aloin vavista kiireestä kantapäähän, ja kylmä hiki peitti koko ruumiini. Mutta tämä puoli ei ole erikoisen kummallinen — tiedäthän, että aina olen saanut tuollaisia järjettömän kauhun typeriä kohtauksia nähdessäni jonkun todistuksen niistä mahtavista voimista, jotka ovat aikaansaaneet muutoksia maanpinnassa, tai tuntiessani maan hiukankin vavahtavan; mutta tänään oli selittämättömän, henkilökohtaisen menettämisen tunne, joka minut valtasi, melkein sietämätön — oli kuin jos joku, jota rakastin enemmän kuin kaikkia muita, olisi riistetty minulta.

— Ja sitten, jatkoi hän, »paistoi koko selittämättömän suruni lävitse hohtavan toivon säde, yhtä tavaton ja tutkimaton kuin se syvällisempi ja painostava tunne, joka yhä liikutti minua.

Kotvaan aikaan kumpikaan ei puhunut mitään, vaan he ratsastivat ääneti vieretysten heidän pony-ratsujensa tunkeutuessa somasti polvenkorkuisen ruohiston läpi. Tyttö ajatteli — yritti keksiä selitystä niihin jokseenkin kammottaviin tunteisiin, jotka äsken olivat vallanneet.' hänet. Barney Custer oli noita harvinaisia ja iloluontoisia ihmisiä, jotka eivät pilkkaa mitään, mitä eivät voi ymmärtää; tämä oli epäilemättä syynä siihen, että hänen sisarensa samoin kuin toisetkin valitsivat hänet luotetukseen. Käsittämättä sisarensa tunteita hänellä ei ollut mitään sanottavaa, ja niin hän pysyi vaiti. Hän oli kuitenkin aimo lailla hämmästynyt, kuten hän aina oli ollut nähdessään uuden todistuksen siitä, kuinka salaperäisesti jokainen viittaus niihin suuriin mullistuksiin, jotka osoittivat maanpinnan muodostuksessa tapahtuneita ulkonaisia muutoksia, vaikutti Victoriaan.

Hän palautti mieleensä aikaisempia tapauksia, jolloin hänen sisarensa oli kertonut hänelle jotakin samantapaista kauhuntunteista. Kerran Jumalan Puutarhassa ja toisen kerran eräällä retkellä Grand Canyonin läpi Arizonassa, ja hän muisti todella hyvin eloisasti hermokohtauksen, jonka Victoria oli saanut luettuaan sanomalehdistä San Franciskon maanjäristystä kuvailleet sähkösanomatiedot. Kaikissa muissa suhteissa hänen sisarensa oli täysin normaali, nuori amerikkalainen nainen — mikä seikka epäilemättä teki hänen ainoan heikkoutensa sitä silmäänpistävämmäksi.

Mutta Victoria Custerin kauhu maanjäristyksiä kohtaan ei ollut hänen ainoa omituisuutensa. Toinen oli hänen merkillinen halveksumisensa miehiä kohtaan, jotka olivat pyytäneet hänen kättään — ja heitä oli ollut paljon. Hänen veljensä oli pitänyt useita heistä maan suolana, ja myös Victoriaa he olivat miellyttäneet. Mutta rakastaa heitä? Pois sellainen ajatus!

Omituista kyllä, tämän hänen sisarensa luonteen peruspiirteen muisteleminen tunkihe Barneyn mieleen, kun he ratsastivat Claytonin bungalowia kohtia, ja sen ohella hänen muistiinsa Palautui itsepintainen uni, jonka Victoria oli kertonut nähneensä joka kerta havaittuaan todistuksia isosta luonnonmullistuksesta. Tätä ajatellessaan hän rikkoi äänettömyyden.

»Onko sinun — ah — taivaallinen lähettisi ilmestynyt tapansa mukaan?» kysyi hän hymyillen.

Tyttö ojensi kätensä veljeään kohti, painoi sen hänen käteensä, mihin se jäi lepäämään hänen polvelleen heidän ratsastaessaan, ja katsoi häneen puoleksi pelästynein, puoleksi kaihoisin silmäyksin.

»Oi, Barney», huudahti hän, »olet niin herttainen, kun et koskaan ole nauranut typerille unennäöilleni. Olen varma, että tulisin ihan hulluksi, jollei minulla olisi sinua, johon voin luottaa; mutta viime aikoina olen epäröinyt puhua siitä edes sinullekaan — hän on tullut niin usein! Joka yö aina siitä pitäen kun ensi kerran metsästimme vuorten lähistöllä, olen käyskennellyt käsitysten hänen kanssaan päiväntasaajan täysikuun valaistuksessa rauhattoman meren rannalla, ja selvemmin kuin koskaan ennen olen nähnyt hänen muotonsa ja piirteensä. Hän on hyvin kaunis, Barney, ja hyvin pitkä ja voimakas ja sirojäseninen — kunpa kohtaisin sellaisen miehen todellisessa elämässä.. Tiedän, että tällainen puhe on naurettavaa, mutta koskaan en voi rakastaa ainoatakaan noista pelkuriraukoista, jotka yhtä mittaa rakastuvat minuun — en enää sen jälkeen, kun olen käyskennellyt käsikkäin hänenlaisensa kanssa ja lukenut rakkauden hänen kirkkaista silmistään. Mutta sittenkin, Barney, pelkään häntä. Eikö se ole kummallista?»

Tällä hetkellä liittyivät heihin seurueen muut jäsenet, joten kumpikaan ei puuttunut enää äskeiseen puheenaiheeseen. Claytonille päästyään he havaitsivat, että vieraiden lukua oli lisännyt kahden khaki-pukuisen nuoren miehen odottamaton tulo, joista toinen nousi ja riensi palaavia metsästäjiä vastaan heidän ollessaan vielä satakunnan metrin päässä.

Hän oli pitkä, urheilijan näköinen mies. Kun Victoria Custer tunsi hänen piirteensä, ei hän tiennyt ollako mielissään vai harmissaan. Tässä oli ainoa hänen koskaan kohtaamansa mies, joka lähinnä vastasi unelmien miestä ruumiillistuneena, eikä tämä ainoa kaikkien muiden joukossa ollut koskaan lausunut hänelle rakkauden sanaa. Hänen kumppaninsa, joka nyt oli noussut matalan parvekkeen viileästä varjostosta, lähestyi myös, mutta hitaammin, hänen ryhtinsä ja käyntitapansa viitatessa hänen sotilasammattiinsa.

»Mr. Curtiss!» huudahti Victoria ja jatkoi katsoen hänen ohitseen, »ja luutnantti Butzow! Mistä ihmeestä olette tulleet?»

»Maailma hylkäsi meidät», vastasi upseeri hymyillen, »ja me olemme seuranneet sitä päiväntasaajan afrikkalaisiin aarniometsiin».

»Nebraska tuntui meistä kovin yksitoikkoiselta paikalta sittenkun te ja Barney olitte lähteneet», selitti mr, Curtiss. »Ja kun havaitsin, että Butzow oli valmis tulemaan kumppanikseni, lähdimme viipymättä jälkeenne, ja täällä nyt olemme lady Greystoken armoilla ja vierasvaraisuuden turvissa.»

»Olen koettanut saada teidät vakuutetuiksi», sanoi lady, joka oli nyt liittynyt seurueeseen parvekkeen portaiden juurella, »että vain meidän täytyy olla kiitollisia. Omaa teeskentelemättömyyttänne ja ystäviemme jaloutta saamme kiittää siitä, että talo on edes puoliksi täynnä miellyttäviä tovereita.»

Vasta päivällisen jälkeen sinä iltana tarjoutui mr. William Curtissille tilaisuus vetää miss Victoria Custer pois toisten seurasta enemmän tai vähemmän ilmeisen tekosyyn nojalla voidakseen selittää vain hänen kuultensa, miksi oli Nebraskassa havainnut Beatricen niin lohduttomaksi paikaksi ja käsittänyt, että hänen elämänonnensa pelastaminen vaati häntä ehdottomasti matkustamaan maapallon vastakkaiselle puolelle etsimään erästä hentoa naisolentoa.

Tämä tavallisesti itsensähillitsevä nuori mies änkytti ja epäröi kuin kaino koulupoika lausuessaan perjantaista iltapäivärunoelmaansa; mutta vihdoin hänen onnistui puristaa esiin itsestään, enemmän tai vähemmän yhtenäisesti, se tosiasia, että hän oli hyvin rakastunut Victoria Custeriin ja ettei ikinä voisi enää syödä eikä nukkua, jollei neito lupautuisi tulemaan hänen vaimokseen.

Neitoon vaikutti voimakkaasti se mestarillinen teko, jonka mies oli suorittanut etsiessään hänet käsiinsä Afrikan erämaista voidaksensa ilmaista hänelle rakkautensa. Sillä näytti siltä kuin hän ja Butzow olisivat raivanneet tiensä vain muutamain kantajien avulla villin viidakon peräti karun osan halki, koska se oli lyhyin tie rannikolta Greystoken uudistalolle.

Sitäpaitsi oli miehessä jotakin, mikä vaikutti tytön luonteen siihen puoleen, johon hänen unelmainsa nuori jättiläinenkin oli vaikuttanut — alkuperäistä voimaa ja täydellisyyttä, mikä teki hänet sekä pelästyneeksi että onnellisen avuttomaksi näiden molempain rakastajain lähettyvillä, sillä Victoria Custerin unelmain miehen rakkaus oli hänelle todellista ja elävää rakkautta.

Curtiss käsitti suostumukseksi sen äänettömyyden, joka seurasi hänen tunteenpurkaustaan, ja käyttäen hyväkseen tätä sanatonta rohkaisua hän otti tytön kädet omiinsa ja veti hänet puoleensa.

»Oi, Victoria», kuiskasi hän, »lausu minulle ne sanat, jotka haluan kuulla sinun rakkailta huuliltasi, Sano minulle, että edes kymmenenteen osaan rakkauttani vastataan, niin olen onnellinen.»

Victoria katsoi häntä silmiin, jotka loistivat häneen kuutamossa, ja tytön huulilla vavahteli rakkaudentunnustus, jonka hän rehellisesti uskoi ehdoinkin voivansa antaa valitsemalleen miehelle. Viimeksikuluneiden muutamien hetkien aikana hän oli ankarasti pohtinut kysymystä tuosta toisesta, epätodellisesta ja saavuttamattomasta rakkaudesta, joka vuosikausia oli pitänyt häntä unelmaan kahlehdittuna, ja kahdennenkymmenennen vuosisadan amerikkalaisen järkiperäisyyden viileässä valaistuksessa hän oli havainnut mahdolliseksi heittää luotansa harhakuvittelunsa ja löytää onnen rakkaudesta tähän hyvin todelliseen ja hyvin vakavaan nuoreen mieheen.

»Billy», sanoi hän, »minä —», mutta hän ei jatkanut pitemmälle. Juuri kun sanat, jotka olisivat sitoneet hänet tähän mieheen, olivat vierimäisillään hänen kielellensä, kuului matala, kumea jyrähdys maan uumenista — maaperä nousi ja laski heidän allaan niinkuin meren aallokko nousee ja laskee. Sitten tuntui voimakas vavahdus ja jyrähdys, ja vihdoin kuului huomaavaa pauhinaa matkan päästä, jollainen melu lienee seurannut vuorijonojen syntyä.

Heikosti kauhusta voihkaisten vetäytyi tyttö irti Curtissista, ja ennenkuin mies ehti pidättää häntä, oli hän kääntynyt ja kiiti bungalowia kohti. Parvekkeen portailla hänet kohtasivat seurueen muut jäsenet sekä Greystoket ja monet palvelijat, jotka olivat rynnänneet ulos tulevan maanjäristyksen ensimmäisen varoitusmerkin kuultuaan.

Barney Custer näki sisarensa juoksevan taloa kohti ja riensi häntä vastaan tietäessään, kuinka; sellaiset luonnonilmiöt kauhistivat häntä. Ihan hänen perässään tuli Curtiss nähdäkseen parahiksi tytön pyörtyvän veljensä syliin. Barney kantoi hänet sisälle, missä lady Greystoke, jättäen reippaan »Jackin» mustan hoitajattaren, Esmeraldan, hoiviin, ryhtyi vaalimaan häntä.

KOLMAS LUKU

Järistys, joka oli tuntunut niin lievästi laaksossa, oli ollut paljon ankarampi eteläisillä vuorilla. Eräässä paikassa oli muuan riippuva kallio mennyt mäsäksi ja pudonnut vuoren rintamalta, vyöryen mahtavasti jyristen alas laaksoon. Kun se syöksyi alas vuoren kuvetta, paljasti kuutamo, joka paistoi sen tekemään uuteen halkeamaan vuoren seinässä, synkän luolan aukon, josta kompuroi esiin hidasliikkeisen olennon hahmo. Se vieri alas jyrkkää rinnettä seuraten kivimöhkäleitä, jotka olivat suistuneet ennen sitä — joiden irralleen repeytyminen oli aukaissut luolan, missä se oli ollut.

Ruumis vieri ehkä satakunta jalkaa, pysähtyen eräälle leveälle kallionkielekkeelle. Jonkun aikaa se lepäsi täysin liikkumattomana, mutta viimein voitiin havaita jäsenten heikosti liikahtelevan. Sitten se oli taasen pitkän tovin paikallaan. Minuutit kasvoivat tunneiksi, ja yhä makasi yksinäinen olento vuorenkupeella, samalla kuin leijonat valittivat ja karjuivat alhaalla laaksossa ja villin erämaan koko vilisevä asujamisto lähti liikkeelle etsimään ruokaa ja nukkumasijoja ja kuhertelemaan, sikäli kuin ne olivat luopuneet kaikesta sellaisesta maanjäristyksen pelästyttäminä.

Vihdoin kalpenivat tähdet ja itäinen taivaanranta sarasteli uuden päivän tuloa, ja silloin kohottautui kallionkielekkeellä makaava olio. Se oli ihminen. Vielä puolittain pökerryksissä hän hieroi silmiään ja katseli hämmentyneenä ympärilleen. Sitten hän nousi jaloilleen, hieman horjuen, ja kun hän pääsi pystyyn, uuden auringon paistaessa hänen pronssinväriselle iholleen ja mustille, pörröisille hiuksilleen, jotka oli leikattu poikki epätasaisesti teroitettujen kivien välissä, kävi hänen nuoruutensa ja kauneutensa hämmästyttävän ilmeiseksi.

Hän etsi silmillään ympäriltään maasta, ja kun hän ei löytänyt sitä mitä etsi, kohosi hänen katseensa ylös vuorille, kunnes se osui luolan aukkoon, jonka hän vastikään oli niin kiireesti jättänyt. Nopeasti hän kiipesi jälleen luolaan, kivikirveen ja -veitsen kolahdellessa paljaita lanteita vasten hänen kavutessaan. Tuokioksi hän katosi näkyvistä luolaan, mutta pian hän ilmestyi uudestaan, pitäen toisessa kädessään kivikärkistä keihästä, joka näytti äskettäin katkenneelta ja karkeasti raaoilla jänteillä sidotulta. Toisessa kädessä hänellä oli suunnattoman ison eläimen pahoinpidelty pää, eläimen, joka muistutti enemmän aasialaista kuningastiikeriä kuin mitään muuta petoa, vaikka tuo yhdennäköisyys oli hiukan suurempi kuin bengalilaisen kuningastiikerin ja kotikissan poikasen.

Nuori mies oli Nu Nunpoika. Satatuhatta vuotta hän oli maannut ilmanpitävästi suljettuna kalliohautaansa samoinkuin sammakot pysyvät horroksissa yhtä pitkiä ajanjaksoja. Maanjäristys oli aukaissut hänen hautakammionsa, ja raju suistuminen alas vuorenrinnettä oli pannut hänen keuhkonsa jälleen toimintaan. Hänen sydämensä oli alkanut liikkua keuhkojen vaikutuksesta, ja samalla hänen ruumiinsa muut elimet olivat ryhtyneet suorittamaan erilaisia toimintojaan ikäänkuin ne eivät koskaan olisi lakanneet toimimasta.

Hänen seistessään ihmismetsästäjä Uun luolan kynnyksellä kävi hämmennyksen ilme hänen kasvoissaan suuremmaksi, ja hänen silmänsä tähyilivät alempana leviävän oudon maailman tarjoamaa näkyä. Tuskin ainoatakaan esinettä oli muistuttamassa hänelle sitä maailmaa, joka oli ollut olemassa vasta lyhyt tuokio sitten, sillä Nu ei voinut tietää, että ikuisuuksia oli vierähtänyt siitä kun hän pakeni vinhasti turvaan surmaamansa ison pedon pesään.

Hän luuli varmaan uneksivansa, ja sen tähden hän hieroi silmiään ja katsoi uudestaan; mutta edelleen hän näki ympärillään oudot puut ja pensaat ja kauempana alhaalla laaksossa viidakon kummalta näyttävän kasvullisuuden. Nu ei voinut selittää siinä piilevää salaisuutta. Hitaasti hän asteli luolalta ja alkoi laskeutua laaksoon, sillä hän oli hyvin janoissaan ja nälissään. Alhaalla hän näki eläimiä syöskentelemässä lakealla tasangolla, mutta näin pitkän matkan päästäkin hän käsitti niiden olevan sellaisia, joita ainoankaan kuolevaisen silmä ei ennen ollut katsellut.

Varovasti hän eteni, joka aisti valppaana mitä hyvänsä uutta vaaraa vastaan, mikä saattoi väijyä tässä ihmeellisessä, uudessa maailmassa. Jos hänellä olisi ollut jonkinlainen käsitys kuolemanjälkeisestä elämästä, olisi hän epäilemättä pitänyt varmana, että maanjäristys oli tappanut hänet ja että hän vaelsi nyt taivaallisen laakson, läpi; mutta Nun aikakauden ihmiset eivät vielä olleet omaksuneet minkäänlaista muuta uskontoa kuin epämääräisen pelon eräitä luonnonilmiöitä, kuten myrskyjä ja maanjäristyksiä, auringon ja kuun liikkeitä sekä noita tuttuja tapahtumia kohtaan, jotka ensiksi herättävät halua alkusyiden tutkiskeluun.

Hän näki auringon; mutta hänelle se oli toinen kuin se aurinko isoine, paisuneine kehineen, joka, oli paistanut Niokenen paksun, kostean ilmakehän lävitse. Uun luolasta hän oli vasta edellisenä päivänä saattanut nähdä matkan päässä rauhattoman meren kimmeltävän pinnan; mutta nyt ulottui sen paikalla silmänkantamattomiin ääretön viidakko hiljaa huojuvine puidenlatvoineen sekä aaltoileva tasanko hänen alapuolellaan, missä apinaihmisten tumma viidakko oli eilen kohottanut korkeita runkojaan taivasta kohti.

Nu ravisti päätänsä. Tämä kaikki meni yli hänen ymmärryksensä; mutta oli eräitä asioita, jotka hän kykeni käsittämään, ja niin hän ryhtyi itseensäluottavan henkilön tavoin hankkimaan henkensä ylläpitoa luonnosta näissä uusissa olosuhteissa, joihin hän oli joutunut herättyään unestansa.

Ennen kaikkea oli keihäästä pidettävä huolta. Tuohon huonostipaikattuun kapineeseen ei mitenkään voinut turvautua sen kauemmin kuin hän ehtisi etsiä ja sovittaa paikoilleen uuden varren. Hänen liha-ateriansa sai odottaa, kunnes tämä työ olisi tehty. Sillä välin hän saattoi poimia hedelmiä, joita parhaiten oli saatavissa metsästä. Sitä kohti hän suuntasi askeleensa etsiessään pitkää, suoraa, kovapuista puunvesaa, joka yksin tyydyttäisi hänen vaatimuksiaan. Nun varhaisempina aikoina oli muutamissa paikoissa yksinäisiä, hyvin suorien ja kova-aineisten puiden muodostamia rykelmiä. Pienempiä näistä oli heimon miehillä tapana hakata poikki, halaista pitkin pituuttaan kivikiiloilla, kunnes he saivat hankituksi yhdestä ainoasta puusta kylliksi ainesta pariakymmentä ja useampaakin keihäänvartta varten; mutta nyt täytyisi Nun katsoa kaikkein pienin puu, sillä hänellä ei ollut aikaa suuremman puun halkomiseen, vaikkapa hänen käytettävissään olisivat olleet välttämättömät kiilat ja nuijat.

Metsään hiipi nuorukainen, sillä vaikka satatuhatta vuotta oli kulunut hänen syntymästään, oli hän yhä alati valpas ja tarkka nuorukainen. Joka taholla hän näki outoja ja merkillisiä puita, joiden kaltaisia ei ollut koskaan kasvanut eilispäivän metsissä. Kasvisto ei ollut niin loisteliasta ja rehevää, mutta puut olivat suurimmalta osaltaan omiansa herättämään puolimetsäläisen Nun mielessä kuvitelmia houkuttelevista mahdollisuuksista, sillä niiden haarat olivat paljon raskaammat ja vankemmat kuin noiden hänen ajanjaksonsa isojen sanajalkapuiden ja alkoivat paljon alempaa tyvestä. Kissan tavoin hän hypähti niiden alemmille oksille riemuiten siitä, että ylen helposti saattoi siirtyä puusta puuhun.

Loistavanväriset, ihmeellisennäköiset linnut kirkuivat ja huusivat hänelle herjauksia. Pikku apinat riensivät jaaritellen hänen tieltään. Nu nauroi. Kuinka eriskummainen, pienoinen maailma tämä olikaan! Missään hän ei vielä ollut nähnyt puuta tai eläintä, jota olisi voinut verrata niihin kookkaisiin hirviöihin, joiden joukossa oli käyskennellyt edellisenä päivänä.

Hedelmätkin olivat pieniä ja outoja. Tuskin hän uskalsi syödä niitä, peläten niitä myrkyllisiksi. Jos pienikokoisempi apinaväki vain pääsi täisi hänet niin lähelle itseään, että niiden kanssa voisi keskustella, saattaisi hän hankkia varmuuden, mitkä hedelmät olivat vaarattomia. Mutta jostakin selittämättömästä syystä ne näyttivät pelkäävän häntä ja suhtautuvan häneen epäluuloisesti. Ennen kaikkea tämä seikka sai Nun ajattelemaan, että hän oli tullut jollakin salaperäisellä tavalla toiseen maailmaan.

Samassa äkkäsi luolaihminen solakan ja suoran nuoren puun. Hän laskeutui maahan ja tutki sen kestävyyttä taivuttelemalla sitä edes takaisin. Ilmeisesti se vastasi hänen vaatimuksiaan uuteen varteen nähden. Kivikirveellään hän hakkasi sen poikki läheltä tyveä, karsi oksat, hiipi jälleen puiden suojaan, missä hänen ei tarvinnut pelätä minkäänlaista keskeytystä maailman isojen hirviöiden taholta, ryhtyi irroittamaan kiviveitsellään kuorta ja muovaamaan keihäänsä vartta. Ensiksi hän vuoli sitä keskeltä neljän tai viiden tuuman pituudelta ja leikkasi sitten pykäliä vuollun osan molemmille puolille. Nyt hän aukaisee varovasti raa'an jänteen, jolla keihään terä on sidottu vanhaan varteen. Veden puutteessa hän ei voi kostuttaa jännettä, minkä vuoksi hän sulloo koko pahanhajuisen mykkyrän suuhunsa, jotta lämmin ja sylki pehmentäisi sen. Useiden minuuttien ajan hän muovaili uuden varren teräpuolta saadakseen sen tarkoin sopimaan keihään kärjessä olevan loven epätasaisuuksiin. Hänen tätä tehdessään on raaka nahka kylliksi kostunut, niin että hän voi kiertää sen lujasti uuden varren ympäri, johon hän on liittänyt keihään kärjen.

Aherrellessaan hän kuulee melua viidakosta ympäriltään. Monet äänet ovat tuttuja, mutta useammat outoja. Kertaakaan ei luolakarhu ole äännähtänyt; ei Zor, Niokenen mahtava leijona; eikä Uu, miekkahampainen tiikeri. Hän kaipaa puhvelihärän ammuntaa sekä jättiläismäisten sisiliskojen ja sammakoiden sihinää ja kurnutusta. Nu'sta tämä maailma tuntuu äänettömältä. Nojaten puun runkoa vasten irvistää hänen edestään ihmismetsästäjän inhoittava pää, ainoan tutun olion koko tässä häntä ympäröivässä vieraassa, ihmeellisesti muuttuneessa maailmassa.

Äkkiä hän havaitsee, että pienikokoisemmat apinat hiiviskelevät varovaisesti lähemmäksi paremmin nähdäkseen hänet. Hän odottaa ääneti, kunnes silmäkulmansa takaa äkkää erään tulleen ihan lähelle. Sitten hän puhuu hiljaisella äänellä sitä kieltä, jota hänen eilispäivän liittolaisensa ymmärsivät. Ja vaikka ikuisuuksia on vierähtänyt tuosta aikoja sitten menneestä päivästä, niin hänen yläpuolellaan ollut pikku apina ymmärsi häntä, sillä apinoiden kieli ei koskaan voi muuttua.

»Miksi pelkäät Nu Nunpoikaa», kysyi mies. »Onko hän milloinkaan tehnyt pahaa apinoille?»

»Karvattomat olennot surmaavat meitä terävillä puikoilla, jotka lentävät ilman halki», vastasi apina, »tai pienillä puikoilla, jotka pitävät kovaa melua ja tappavat meidät kaukaa; mutta sinä et näytä olevan niitä. Emme koskaan ennen ole nähneet sinunkaltaistasi olentoa. Etkö sinä tahdo tappaa meitä?»

»Miksi tahtoisin?» vastasi Nu. »On parempi, että olemme ystäviä. En halua sinulta muuta kuin että sanot minulle, mitä täällä kasvavia hedelmiä voin vaaratta syödä, ja että ohjaat minut merelle, jonka rannalla asustaa isäni Nun heimo.»

Apinoita oli tällä välin keräytynyt paikalle joukoittain nähdessään, että vieras valkoinen apina ei tehnyt mitään pahaa heidän toverilleen, ja kun ne saivat kuulla hänen toiveensa, hajautuivat ne kaikkiin suuntiin kootakseen hänelle pähkinöitä ja hedelmiä ja marjoja. Tosin muutamat niistä unohtivat, mitä olivat aikoneet tehdä, ennenkuin työ oli puoleksikaan suoritettu, ja päätyivät vetämään toisiansa hännästä ja ilostelemaan ylemmille oksille, jopa syömään hedelmän, jota olivat toenneet noutamaan uudelle ystävälleen; mutta oli muutamia, jotka kykenivät paremmin keskittämään ajatuksensa kuin niiden toverit, ja ne palasivat tuoden mukanaan hedelmiä ja marjoja ja lehtimatoja, jotka kaikki Nu nielaisi ahnaasti kuin ainakin puolinälistynyt.

Hänen isänsä heimon asuinseuduista ne eivät osanneet kertoa hänelle mitään, sillä koskaan ne eivät olleet kuulleet sellaisesta kansasta tai isosta merestä, jonka rannalla hän kertoi kansansa asustavan.

Hänen aamiaisensa päättyi, ja keihäänsä korjattuaan lähti Nu tasangolle kaataakseen jonkun niistä eläimistä, joiden oli nähnyt siellä syöskentelevän, sillä hänen vatsansa huusi ääneen lihaa. Hedelmät ja luteet sopivat varsin hyvin lapsille ja apinaväelle, mutta täysikäisen miehen täytyi saada lihaa, lämmintä ja punaista ja vertavaluvaa.

Lähinnä häntä, kun hän oli poistunut viidakosta, söi pieni seebraparvi ruohoa. Eläimet olivat suoraan tuulen yläpuolella, ja hänen ja niiden välillä oli pitkää heinää kasvavia mättäitä ja puurykelmiä hajallaan tasangolla. Nu katseli ihmetellen outoja eläimiä ja ihaili niiden loistavia juovia tultuaan niitä lähemmäksi. Lauman etunenässä, likinnä häntä, huitoi lihava ori hännällään kiusoittavia kärpäsiä, kohottaen sattumalta päänsä ruohosta tarkastellakseen taivaan rannalta vaaran enteitä ja nuuskien ilmaa tunteaksensa vihollisesta juoruavan tuoksun. Juuri sen valitsi Nu uhrikseen.

Salamyhkää hiipi luolamies pitkän ruohiston halki tuskin lehdenkään liikahtaessa hänen notkean ruumiinsa edetessä. Viidenkymmenen jalan päässä oriista pysähtyi Nu, sillä se alkoi käydä levottomaksi ikäänkuin aavistaen, että vihollinen, jota se ei voinut nähdä eikä kuulla eikä vainuta oli tullut likelle.

Mies, leväten yhä pitkällään maassa, ojensi keihäänsä heittoasentoon. Äärimmäisen varovasti hän hivuttautui jaloilleen, ponnahti sitten pystyyn salaman tavoin yhdellä ainoalla liikkeellä ja viskasi kiviteräisen aseen saalistaan kohti.

Kauhusta korskahtaen peräytyi ori syöksyäkseen pakoon, mutta keihäs oli osunut lavan taakse samassa, kun se näki ihmisolennon ilmestyvän pitkästä ruohikosta. Kun muu lauma laukkasi mielettömänä tiehensä, suistui johtaja maahan pitkin pituuttansa.

Nu juoksi eteenpäin veitsi käyttövalmiina, mutta eläin oli kuollut ennenkuin hän saapui sen luo — iso keihäs oli lävistänyt sen sydämen ja pisti esiin toiselta puolen ruumista. Mies tempaisi irti aseen ja leikkasi veitsellään pitkiä lihaviipaleita lihavista lonkista.

Tuon tuostakin hän kohotti päätänsä tutkiakseen, ettei tasangolta ja viidakosta uhannut mikään vaara, nuuskien tuulenhenkeä ihan samoin kuin hänen surmaamansa ori oli tehnyt. Hänen työnsä oli vain osaksi suoritettu, kun hän vainusi vielä kaukaa tulevan ihmisen tuoksun. Hän tiesi, ettei ollut voinut erehtyä, mutta koskaan hän ei ollut tuntenut niin omituista hajua. Ihmisiä oli tulossa, siitä hän oli varma, mutta toisista, lisäksi tulevista tuoksuista hän ei voinut päätellä mitään, sillä khaki-puvut ja pyssyt ja hikiset satulapeitteet sekä parkitun nahan lemu olivat Nun sieraimille samaa kuin heprea olisi ollut hänen korvilleen.

Lienee parasta, ajatteli Nu, peräytyä metsän turviin, kunnes hän saattoi päästä varmuuteen lähestyvien olentojen luvusta ja laadusta, ja niin käyttäen vain hyväkseen mukavamman turvapaikan tarjoamia suurempia etuja pyyhälsi luolamies metsää kohti. Nyt hän ei hiiviskellyt riistan jäljessä eikä hän vielä koskaan ollut osoittanut pelkoa vihollisen uhatessa. Jos heitä olisi niin monta, ettei hän kykenisi yksin pitämään puoliaan, ei hän näyttäytyisi; mutta kukaan ei voisi koskaan sanoa nähneensä Nu Nunpojan pakenevan vaaraa.

Hänen kädestään riippui vielä Uun pää, ja kun mies hyppäsi erään viidakon laidassa kasvavan puun alemmille oksille vakoillakseen ihmisiä, joiden hän tiesi lähestyvän kaukaa tasangon toiselta puolelta, vaipui hän mietiskelemään miten löytäisi jälleen tien Nat-ulin luo, voidakseen laskea voitonmerkin hänen jalkojensa juureen ja vaatia häntä vaimokseen.

Vasta edellisenä iltana he olivat käyskennelleet yhdessä käsitysten rannalla, ja nyt hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, missä tuo ranta sijaitsi. Sen olisi pitänyt olla suoraan tasangon toisella: puolella, sillä sieltäpäin hän oli tullut etsimään Uun pesää! Mutta nyt oli kaikki muuttunut.

Ainoakaan tuttu maamerkki ei ollut häntä opastamassa. Eivät edes apinaihmiset tienneet mitään sellaisesta läheisestä merestä. Hän itse ei voinut lainkaan sanoa, oliko hän siinä samassa maailmassa, jossa oli vaeltanut auringon viimeksi paistaessa hänen yllensä.

NELJÄS LUKU

Maanjäristyksen jälkeisenä aamuna havaitsi Victoria Custer olevansa yhä vuoteen omana. Hän kertoi lady Greystokelle tuntevansa heikkoutta hermokohtauksen johdosta; mutta itse asiassa oli laita niin, että häntä pelotti tavata Curtissia ja joutua koetukseen, jonka tiesi odottavan itseään.

Kuinka hän selittäisi Curtissille sen vaikutuksen, jonka maanalaiset jyrähdykset ja maan ulkokuoren vavahtelut olivat tehneet häneen ja hänen tunteisiinsa nuorta miestä kohtaan? Kun hänen veljensä tuli katsomaan häntä, veti hän hänen päänsä pielukselle oman päänsä viereen ja kuiskaili jotakin niistä hirvittävistä harhanäyistä, jotka olivat ahdistelleet häntä edellisestä illasta lähtien.

»Oh, Barney», huudahti hän, »mitähän se merkitsee? Mitähän se merkitsee? Ensimmäiset kumeat jyrähdykset, jotka kajahtivat ennen järistystä, tuntuivat herättävän minut ikäänkuin unitaudista, ja yhtä selvästi kuin nyt näen sinut vieressäni, näin unelmaini puolialastoman olennon, Ja kun näin hänet, tajusin, etten koskaan voisi mennä kihloihin mr. Curtissin enkä kenenkään muunkaan kanssa — on kauheata tunnustaa se juuri sinulle, Barney, mutta minä — minä käsitin hänet nähdessäni, että rakastin häntä — että olin hänen. En hänen vaimonsa, Barney, vaan hänen naisensa — hänen kumppaninsa, ja minun täytyi taistella itseäni vastaan voidakseni pidättyä syöksymästä yön hirvittävään pimeyteen heittäytyäkseni hänen syliinsä. Minun onnistui silloin hallita itseäni niin kauan, että ehdin juosta luoksesi, jolloin pyörryin. Ja viime yönä näin hänet jälleen unissani — yksin ja yksinäisenä taivaltamassa halki oudon ja vihamielisen maailman etsiäkseen ja vaatiakseen minua.

— Et osaa aavistaa, Barney, kuinka todellinen hän on minulle. Se ei ole sellainen kuin muut unet, vaan sensijaan näen hänet todella — hänen hienon, pronssinvärisen ihonsa silkkimäisen rakenteen; hänen virheettömän päänsä ylevän asennon; sysimustat, kähärät hiukset, joita olen oppinut rakastamaan ja joihin tiedän upottaneeni sormeni, kun hän kumartui suutelemaan minua.

— Hänellä on iso keihäs, kiviteräinen — tuntisin sen samalla hetkellä kuin näkisin sen — ja samasta piikiviaineesta tehty veitsi ja kirves, ja vasemmassa kädessään hän pitää ison pedon raadeltua päätä.

— Hän on jalo olento, mutta toiseen maailmaan tai toiseen aikakauteen kuuluva; ja jossakin hän vaeltaa niin yksinäisenä ja yksin, että sydämeni itkee häntä ajatellessani. Oi, Barney, joko hän on todellinen ja minä löydän hänet tai tulen hulluksi. Sano minulle, Barney, taivaan nimessä, että uskot minun olevan järjissäni.»

Barney Custer veti sisarensa kasvot lähelle omiansa ja suuteli häntä hellästi.

»Tietenkin olet terve, Vic», vakuutteli hän tytölle. »Olet vain antanut tuon vanhan unesi jollakin tavoin vallata itsesi, ja nyt se on käynyt hermoillesi, niin että alat uskoa siihen vastoin parempaa tietoasi. Ravista itseäsi aimo lailla, nouse ylös ja lähde Curtissin kanssa pitkälle ratsastusretkelle. Avaa hänelle sydämesi. Kerro hänelle kaikki se, mitä minulle olet kertonut, ja sano hänelle sitten, että tahdot mennä hänen kanssaan naimisiin, niin olen varma, että alat uneksia hänestä etkä tuosta nuoresta jättiläisestä, jonka olet näpistänyt jostakin haltiasadusta.»

»Nousen ylös ja lähden ratsastamaan, Barney», vastasi tyttö. »Mutta mitä tulee naimisiinmenoon mr. Curtissin kanssa — no, minun on pohdittava sitä asiaa.»

Mutta loppujen lopuksi hän ei yhtynyt seurueeseen, joka ratsasti vuoria kohti sinä aamuna, sillä kun hän ajatteli, että näkisi aikoja sitten menneen kauden repeytyneet ja toisiinsa sekaantuneet kivikerrokset, jotka kohottivat naarmuista päätänsä tasangosta vuorten juurelta, tunsi hän sen menevän yli voimiensa. Toiset eivät pakotelleet häntä, ja kun hän vaati itsepintaisesti, että mr Curtissin oli seurattava muita miehiä, jätettiin hänet bungalowiin yksin lady Greystoken, poikasen ja palvelijoiden pariin.

Kun seurue ajoi neliä aaltoilevan maan poikki, joka levisi heidän edessään vuorten juurelle asti, äkkäsivät he seebralauman kiitävän heitä vastaan mieletöntä vauhtia.

Vähän matkaa kauempana he tapasivat seebraoriin ruumiin. Barney ja Butzow hyppäsivät alas ratsuiltaan tutkiakseen sitä ja päätelläkseen millainen vihollinen oli kaatanut sen. Ensi silmäyksellä huusi Barney eräälle seurueen toisista jäsenistä, kokeneelle ison riistan metsästäjälle.

»Se on ihmisen surmaama», vastasi toinen. »Katsokaahan tuota ammottavaa reikää sen sydämen yläpuolella. Se ilmaisisi koko jutun, jollei olisikaan todistusta veitsestä, jolla nuo kappaleet on leikattu peräpuolesta. Otus on vielä lämmin — sen on täytynyt tulla surmatuksi muutamien viimeisten minuuttien aikana.»

»Siinä tapauksessa ei surmaaja ole ihminen» virkkoi toinen, »sillä muuten olisimme kuulleet laukauksen. Odottakaas, tuossa on Greystoke, katsotaanpa, mitä hän asiasta arvelee.»

Apinamies, joka oli ratsastanut parinsadan metrin päässä toisten takana erään vanhahkon miehen seurassa, suuntasi nyt ratsunsa ihan lähelle kuollutta seebraa.

»Brown väittää tuon näyttävän ihmisen surmaamalta», selitti Barney, »mutta kukaan meistä ei kuullut laukausta».

Tarzan tarttui seebran toisen etu- ja takajalan vuohiseen ja käänsi sen toiselle kyljelle.

»Läpi se on mennyt, olipa se mikä hyvänsä», sanoi Butzow, kun toisen lavan yläpuolella oleva reikä tuli näkyviin. »Sen on täytynyt olla kuula, vaikka emme kuulleetkaan pyssyn laukausta.»

»En ole siitä kovinkaan varma», virkkoi Tarzan, ja sitten hän katsahti pikaisesti maahan eläimen ympärille, kyykistyi alemmaksi, vei herkkätuntoiset sieraimensa lähelle silvottua lonkkaa ja sitten seebran vieressä olevaan, tallattuun ruohistoon. Kun hän oikaisi selkänsä, katsoivat toiset häneen kysyvästi.

»Ihminen», sanoi hän — »valkoinen ihminen on ollut täällä seebran kuoleman jälkeen. Hän on leikannut nämä kimpaleet lonkista. Haavassa ei ole pienintäkään ruudin hajua — tässä ei ole käytetty ruudin kiidättämän ammusta. Haava on liian leveä ja liian syvä nuolen tekemäksi. Ainoa muu ase, jolla se on voitu tehdä, on keihäs; mutta keihään heittäminen seebran ruhon läpi niin; pitkän matkan päästä kuin mies voi lähestyä sitä; aukealla tasangolla edellyttää melkeinpä yli-inhimillistä lihasten voimaa ja silmän tarkkuutta.»:

»En ajattele mitään», keskeytti Tarzan, »paitsi että järkeni sanoo minulle, että aistini ovat erehtyneet — ei ole ainoatakaan alastonta valkoista metsästäjää, joka metsästelisi wazirien maassa, Kuulkaas, ratsastakaamme vuorille ja tutkikaamme, emmekö voi saada selvää siitä vanhasta veijarista, joka on varastellut lampaitani. Hänen jälkiensä perusteella uskallan sanoa, että kun tuomme hänet alas, niin saamme nähdä isoimman leijonan mitä ainoakaan meistä on koskaan nähnyt.»

VIIDES LUKU

Kun seurue oli noussut ratsuilleen ja ajoi pois vuoria kohti, tarkkasi kaksi ihmettelevää, mustaa silmää heitä viidakon kätköstä. Nu oli ylen ymmällään. Millaisia miehiä olivat nuo, jotka ratsastivat eläimillä, joiden kaltaisia Nu ei koskaan ollut nähnyt edes unissakaan? Ensin hän ajatteli heidän suippopäisiä kypäröitään ja eräiden khaki-pukimia; mutta kun muuan heistä otti päästänsä kypärinsä ja toinen aukaisi takkinsa napit, näki Nu, että ne olivat vain pään ja ruumiin verhoja, vaikka luolaihminen ei osannut kuvitella, miksi ihmiset halusivat kahlehtia itsensä moisilla typerillä ja kiusallisilla verhoilla.

Kun seurue ratsasti vuoria kohti, lähti Nu samaan suuntaan, pysytellen aina tuulen alapuolella heistä. Hän seurasi heitä koko päivän heidän turhaan etsiskelyssään leijonaa, joka oli tunkeutunut Greystoken aitaukseen ja varastellut hänen lampaitaan. Kun he palasivat entisiä jälkiään bungalowille myöhään iltapäivällä, seurasi Nu heidän perässään.

Koskaan elämänsä aikana ei hän ollut innostunut niin kovasti mihinkään kuin nyt näihin outoihin olentoihin. Kun seurue kohtasi tasangon puolimatkassa äkkiarvaamatta pienessä notkelmassa syöskentelevän antilooppilauman ja kun Nu kuuli pienen, mustan kepin, joita miehet kuljettivat mukanaan, synnyttämän äänen ja näki erään koiraksen hypähtävän ilmaan ja kellahtavan sitten raskaasti maahan kuolleena kuin tukki, liittyi syvällinen kunnioitus hänen mielenkiintoonsa, vieläpä kenties jonkinlainen kauhu sekä — pelko, jota hän ei oikein selvästi käsittänyt.

Neljänneskilometrin päässä bungalowista pysähtyi Nu pienehköön pensastoon. Kummalliset tuoksut, jotka kiusasivat hänen sieraimiansa hänen lähestyessään taloa, kehoittivat häntä olemaan varuillaan. Mustista palvelijoista ja waziri-sotureista, joista muutamia oli aina vierailemassa entisen päällikkönsä luona, lähti Nun sieraimille tuntematon tuoksu — sellainen, joka sai mustan hiuspensaan hänen päässänsä kohoamaan pystyyn samoin kuin olette nähneet valkoisen miehen koiran niskakarvojen jäykistyvän, kun sen nenä ensi kerran erottaa intiaanin tuoksun. Ja voimakkaampien tuoksujen virran puoliksi tukahduttamana tuli Nun sieraimiin silloin tällöin heikon hyvänhajun kiusoittava lehahdus, mikä pani hänen sydämensä pamppailemaan ja punaisen veren kohisemaan hänen suonissaan.

Koskaan se ei viivähtänyt kyllin kauan, jotta Nu olisi voinut päästä varmuuteen, että se oli muutakin kuin hänen aistiensa vallatonta kujeilua — tulosta pitkällisestä kaipauksesta, joka eli hänen yksinäisessä sydämessään, häneen, josta tämä pikainen ja häipyvä tuoksahdus puhui, Kun pimeys laskeutui, meni hän lähemmäksi bungalowia, pysytellen kuitenkin aina tarkoin tuulen alapuolella siitä.

Ikkunoiden läpi hän saattoi nähdä väkeä liikuskelevan valaistussa sisustassa, mutta hän ei ollut niin lähellä, että olisi voinut erottaa kasvojen piirteet. Hän näki miehiä ja naisia istumassa pitkän pöydän ympärillä ja syömässä kummallisilla aseilla, joihin he pistivät pieniä ruokapaloja, jotka olivat pyöreillä, latteilla kivillä heidän edessään.

Kuului paljon naurua ja puhelua, mikä tulvaili avoimista ikkunoista luolamiehen tarkkoihin korviin; mutta siinä kaikessa ei ollut ainoatakaan sanaa, jonka hän olisi voinut käsittää. Kun nuo miehet ja naiset olivat syöneet, tulivat he ulos ja istuutuivat varjostoon kummallisen luolansa aukon edustalle. Täällä he jälleen nauroivat ja pakisivat, kaikin puolin kuin apinaväki, ajatteli Nu; mutta sittenkin, vaikka keskustelu oli toisenlaista kuin hänen oman kansansa, ei luolaihminen voinut olla tuntematta omassa rinnassaan kummallista kaipausta saada ottaa osaa siihen — halua päästä näiden outojen, uusien ihmisten seuraan.

Nyt hän oli hiipinyt ihan lähelle parveketta, ja äkkiä tulvehti häntä kohti melkein pysyvä kevyt tuulenhenki, joka ei ole oikein tuoksua ja jonka ilmaisemiseen nykyajan ihmisten kielissä ei ole vastaavaa sanaa, koska ihmiset itse eivät mitenkään kykene aistimaan sitä; mutta niokeneläiselle Nu'lle se toi yhtä selvän ja ehdottoman varman viestin kuin ikinä puhuttu sana, ja se kertoi hänelle, että Than tytär Nat'ul istui noiden vieraiden ihmisten joukossa heidän ihmeellisen luolansa aukon edustalla.

Mutta sittenkään Nu ei voinut uskoa omien aistiensa antamaa todistusta. Mitä oli Nat-ulilla tekemistä tuollaisten joukossa? Miten hän oli saattanut yhdessä yössä oppia noiden muukalaisten kielen ja tavat? Se oli mahdotonta; ja sitten muuan mies, joka istui parvekkeella ihan Victoria Custerin vieressä, raapaisi tulitikun sytyttääkseen savukkeensa, ja liekin loimu valaisi tuokioksi tytön piirteet. Ne nähdessään hypähti luolamies vaistomaisesti jaloilleen. Puoliksi tukahdutettu huudahdus puhkesi hänen huuliltaan: »Nat-ul!»

»Mitä se oli?» huudahti Barney Custer. »Luulin kuulleeni jonkun puhuvan tuolla ruusupensaiden lähettyvillä.»

Hän nousi ikäänkuin mennäkseen tutkimaan, mutta hänen sisarensa laski kätensä hänen käsivarrelleen.

»Miksi?» kysyi hän. »Mitään vaaraa ei ole pelättävissä. Etkö sinäkin kuullut sitä?»

»Kyllä», vastasi Victoria hiljaa, »kuulin sen, Barney — ole hyvä, älä jätä minua.»

Hän tunsi sisarensa käden vapisevan, kun se lepäsi hänen hihallaan. Eräs toisista miehistä kuuli keskustelun, mutta tietenkään hän ei voinut arvata siihen sisältyvän mitään erikoisempaa — se oli vain sivistyneen, valkoisen naisen luonnollisen pelontunteen ilmaisu keskellä villin Afrikan yötä.

»Se ei ole mitään, miss Custer», sanoi hän. »Minäpä pistäydyn katsomaan, jotta tulette vakuutetuksi. Saalistaan etsivä hyena eikä mitään muuta.»

Tyttö olisi mielellään estänyt häntä menemästä mutta hän tunsi aiheuttaneensa jo enemmän hämminkiä kuin mihin tapaus antoi aihetta, ja niin hän vain naurahti väkinäisesti huomauttaen, ettei se ensinkään maksanut vaivaa. Mutta hänen korvissaan soi yhä tuo tuttu nimi, joka niin usein oli tullut hänen unelmainsa miehen huulilta.

Kun eräs toinen ehdotti, että tutkijan oli viisainta ottaa mukaansa oiva pyssy siltä varalta, että tunkeilija sattuisi olemaan »vanha vehkeilijä», lammasvaras, hypähti tyttö ylös ikäänkuin pannakseen vastalauseen. Mutta käsittäessään, kuinka naurettava sellainen asenne olisi ja kuinka mahdotonta sitä oli selittää, hän sensijaan kääntyi ja astui sisälle.

Useita miehiä meni puutarhaan, mutta vaikka he tutkivat yli puolen tuntia, palasivat he saamatta vihiäkään mistään lähistöllä piileskelevästä villipedosta. Äänetön olento liikuskeli aina heidän edellään pysytellen visusti heidän näköpiirinsä ulkopuolella, ja kun he palasivat uudestaan parvekkeelle, sijoittautui se jälleen ruusupensaiden taakse. Eikä olento liikahtanut ennenkuin kaikki olivat menneet bungalowiin ja paneutuneet vuoteilleen.

Nu oli taasen nälissään, ja kun hän ei tuntenut omistusoikeutta koskevia lakeja, oli Greystoken lampaiden tuoksu hänestä ruokahalua herättävä samoin kuin monien muiden eläinten, jotka oli salvattu yöksi aitaukseensa. Notkean pantterin tavoin kiipesi mies korkean, sitä ulkolaista rotukarjaa suojaavan aidan yli, josta loordi Greystoke täydellä syyllä ylpeili. Hetkistä myöhemmin ryntäsivät eläimet pelästyneinä aidatun alueen toiseen päähän, mihin ne pysähtyivät kääntääkseen pelkoa uhkuvat silmänsä äänettömään petoeläimeen, joka kumartui kömpelön emälampaan ruhon yli. Aitauksen sisällä söi Nu kyllikseen ja poistui sitten kuten oli tullutkin kissan tavoin hiljaa ja varovaisesti puutarhaan pimeyden verhoaman bungalowin edustalle.

Tasangon poikki, tuulen alapuolella Nu'sta, liikkui toinen äänetön hahmo uudistaloa kohti. Se oli valtava, harjakas leijona. Aina silloin tällöin se pysähteli ja kohotti vainuavan nenänsä! hiljaiseen tuuleen, ja sen huulet vetäytyivät tuon tuostakin ryppyihin paljastaen mahtavat torahampaat. Mutta minkäänlaista ääntä ei tullut sen kumeasta kurkusta, sillä se oli vanha, ja sen viisaus oli samanlaista kuin ketun viisaus.

Ennen vanhaan se olisi murissut ja valittanut ja karjunut nälkäisten veljiensä tapaan, mutta monet ihmisväestä ja heidän huumaavista ukkoskepeistään saadut kokemukset olivat opettaneet sille, että se metsästi kauimmin, ken metsästi ääneti.

KUUDES LUKU

Victoria Custer oli sinä iltana mennyt huoneeseensa paljon aikaisemmin kuin hänen tapansa oli, mutta ei nukkumaan. Hän ei edes riisuutunut, vaan istuskeli sensijaan pimeässä ikkunansa ääressä, katsellen ulos matkan päässä näkyvää, synkeätä ja salaperäistä viidakkoa ja eteläisten vuorten häämöittäviä ääriviivoja.

Hän yritti tukahduttaa ainaiseksi sen mielettömän tunteen, joka hitaasti ja salaisesti oli vuosien kuluessa vallannut hänet. Siitä lähtien, kun versoava naisellisuus oli ensi kerran herännyt hänessä, oli hän ollut kahlehdittuna tuohon kummalliseen uneen, joka nyttemmin alkoi tulla melkein jokaöiseksi tapaukseksi. Ensin hän oli vain ajatellut olevan ihmeellistä, että hän näki unta samasta asiasta yhteen mittaan niin monta kertaa; mutta viime aikoina nämä öiset näyt olivat tuntuneet sisältävän enemmän todellisuutta kuin aikaisemmin ja ennustavan jotakin kohtalokasta tapausta hänen elämänradallaan — jotakin käännekohtaa, joka oli muuttava hänen elämänsä suunnan. Eipä hän voinut edes päivälläkään vapautua näkemästä mustatukkaista, nuorta jättiläistä, ja tänä iltana oli asia kehittynyt huippuunsa, kun hän oli kuullut nuorukaisen äänen kutsuvan häntä ruusupensaikosta. Hän tiesi, että mies oli vain hänen uniensa luomus, ja juuri tämä tieto pelästytti häntä niin suuresti — sillä se merkitsi vain yhtä asiaa; hänen mielensä horjahteli hermojännityksen taakan alla, jonka nämä harhakuvitelmat olivat sälyttäneet hänen kannettavakseen.

Hänen täytyi koota kaikki hermostonsa tarmon apuvoimat ja kitkeä ainaiseksi sydämestään tämä hirvittävän ahdistava tunne. Hänen täytyi! Hänen täytyi!

Tyttö nousi ja alkoi astella edes takaisin huoneen toisesta päästä toiseen. Hän tunsi sen ahtaiden rajojen tukahduttavan ja vangitsevan itseänsä. Ulkona taivasalla, ilman mitään muita rajoituksia kuin etäinen taivaanranta, oli parasta käydä sellaista taistelua, joka riehui hänen rinnassaan. Hän sieppasi silkkihuivin, heitti sen; hartioilleen — totuttuun tapaansa, sillä yö oli kuuma — astui ikkunastaan bungalowia ympäröivälle parvekkeelle ja meni puutarhaan.

Juuri talon lähimmän nurkkauksen takana istuivat hänen veljensä ja Billy Curtiss tupakoimassa makuuhuoneensa ikkunan edessä, yllään yöpuvut ja tohvelit. Curtiss nojasi pyssyyn, jota oli käyttänyt sinä päivänä — samaan, jonka hän oli ottanut ruusutarhaan varemmin illalla. Kumpikaan ei kuullut tytön kevyitä askeleita nurmikolla, ja rakennuksen nurkkaus kätki hänet heidän näkyvistään.

Täyden kuun paisteessa ruusutiheikön laidassa asteli Victoria Custer edes takaisin. Kymmenkunta kertaa hän sai päätetyksi, että aamulla käyttäisi hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta antaakseen myönteisen vastauksen Billy Curtissille siihen kysymykseen, jonka nuori mies oli tehnyt hänelle edellisenä iltana — maanjäristyksen iltana; mutta joka kerta, kun hän luuli ratkaisseensa asian lopullisesti, havaitsi hän tahtomattaan vertailevansa Curtissia uniensa miehen sankarilliseen olemukseen, ja uudestaan hänen täytyi ryhtyä taisteluunsa.

Kun hän käyskenteli kuutamossa, seurasi kaksi silmäparia alati hänen jokaista liikettään — toinen pari, kirkkaat, mustat silmät, ruusutiheiköstä — toinen, säihkyvät, keltaisenvihertävät kehät, kätkeytyneenä pieneen pensasryhmään siihen kohtaan, missä hän kääntyi kävelyssään ja lähti astelemaan entisiä jälkiään — siihen kohtaan, joka oli kauimpana ruusujen keskeltä tähystelevästä.

Kaksikymmentä kertaa oli Nu ollut hypähtämäisillään piilopaikastaan ja sulkemaisillaan tytön syliinsä, sillä hänestä se oli Than tytär Nat-ul, eikä hän ollut nähnyt tyttöä viimeksi satatuhatta vuotta sitten, vaan vasta eilispäivänä. Mutta joka kerta häntä pidätti jokin — kummallinen, epämääräinen, selittämätön pelko tätä ihanaa olentoa kohtaan, joka oli Nat-ul ja joka ei olut Nat-ul, vaan toinen, ihan Nat-ulin näköinen.

Ihmeelliset verhot, jotka peittivät tytön kaunista vartaloa, tuntuivat kohottaneen salvan heidän väliinsä — kun hän oli viimeksi kävellyt tytön kanssa rannalla, oli vain punahirven nahasta tehty pehmyt kaistale ympäröinyt hänen suloisesti keinahtelevia vyötäröitään. Hänen tuttavallinen seurustelunsa noiden vieraiden ihmisten kanssa, yhtyneenä siihen seikkaan, että hän oli puhunut ja ymmärtänyt heidän kieltään, oli vain omiansa loitontamaan tyttöä hänestä. Nu oli ylen murheellinen ja ylen yksinäinen; nyt Nat-ulin näkeminen tuntui pikemmin lisäävän kuin lievittävän hänen mielenmasennustaan. Vähitellen hänessä heräsi se vakaumus, että Nat-ul ei ollut enää Nun poikaa Nu'ta varten. Hän ei kyennyt sanomaan miksi, mutta tämä katkera tosiasia näytti peruuttamattomalta.

Tyttö oli tullut nyt ihan hänen lähelleen ja palasi jälleen parinkymmenen metrin päässä olevia pensaita kohti. Niiden kukoistavan vehreyden takana viuhtoi »vanha veijari» tupsupäistä häntäänsä ja veti teräksenväkevät jalkansa alleen loikatakseen, ja sen odotellessa pääsi heikon heikko hyrräys sen kuolaa valuvasta kidasta. Ääni oli niin heikko, etteivät kahdennenkymmenen vuosisadan neidon tylsistyneet aistit kyenneet erottamaan sitä; mutta mies, joka piileskeli ruusutiheikössä kaksikymmentä askelta kauempana leijonasta kuin tyttö, tajusi sen turmeltumattomilla korvillaan kumeana ja kauhistavana.

Salaman iskun tavoin — niin nopeasti tottuivat hänen lihaksensa hänen aivojaan — loikkasi luolamies edessä olleiden ruusupensaiden yli yhdellä ainoalla hyppäyksellä ja juoksi, keihäs kodollaan kädessä pahaa-aavistamattoman tytön jälkeen. Iso leijona näki hänen tulevan ja hyppäsi kuutamoon, jotta siltä ei petollisesti olisi viety saalista ennenkuin tarkoitettu uhri oli vielä ehtinyt päästä ihan sen hyppäyspiiriin.

Peto päästi ilmoille kauhistavan karjahduksen, joka sai tytön pelosta jähmettymään, ja sitten juoksi alaston jättiläisolento hänen ohitseen uhmaten pedon hirvittävää hyökkäystä. Hän näki ison käsivarren heiluttavan valtavaa keihästä, sinkoavan aseen raivostunutta petoa kohti — ja sitten hän pyörtyi.

Kun leijonan karjahduksen villi ääni rikkoi tyynen yön hiljaisuuden, hypähtivät Curtiss ja Barney Custer jaloilleen ja lähtivät juoksemaan bungalowin sille puolelle, mistä ääni oli kuulunut. Curtiss puristi pyssyä, jonka hän vastikään oli uudestaan ladannut. Kun hän kääntyi rakennuksen nurkkauksessa, äkkäsi hän pikaisen vilahduksen jostakin liikkuvasta pensaiden lähellä viidenkymmenen metrin päässä. Hän kohotti aseensa ja ampui.

Leijonan kumea karjahdus ja vastaukseksi kajahtanut ison pyssyn pamaus olivat herättäneet talon koko väen, niin että Barney ja Curtiss olivat olleet tuskin minuuttiakaan kaatuneen tytön vieressä, kun parikymmentä valkoista ja mustaa miestä oli kokoontunut heidän ympärilleen.

Valtavan ison leijonan kuollut ruumis lepäsi tuskin kahdenkymmenen jalan päässä Victoria Custerista, mutta tytön nopea tointuminen tuotti, sanomatonta helpotusta kaikille, sillä hän oli vahingoittumaton. Barney nosti hänet syliinsä ja vei huoneeseen, kun taas toiset jäivät tutkimaan kuollutta petoa. Keskeltä rintaa pisti esiin puinen varsi, ja kun he olivat vetäneet sen ulos, mikä vaati neljän väkevän miehen yhteisiä voimanponnistuksia, niin he havaitsivat, että kivikärkinen keihäs oli tunkeutunut suoraan villin sydämen läpi melkein eläimen koko ruumiin pituudelta.

»Seebran tappaja», virkkoi Brown Greystokelle. Viimeksimainittu nyökäytti päätänsä.

»Meidän täytyy löytää hänet», sanoi hän. »Hän on tehnyt meille suuren palveluksen. Ilman häntä ei miss Curtiss olisi enää elävien kirjoissa.» Mutta vaikka kaksikymmentä miestä tutki pihamaata ja kauempana olevaa tasankoa useampia tunteja, eivät he löytäneet minkäänlaista jälkeä »vanhan veijarin» surmaajasta. Ja syynä siihen, etteivät he löytäneet häntä kedolta, oli se, että hän lepäsi ihan heidän nenänsä alla pienessä kukoistavassa pensasrykelmässä, päässänsä luodin tekemä haava.

SEITSEMÄS LUKU

Seuraavana aamuna tarkastelivat miehet kivimäistä keihästä parvekkeella juuri ruokasalin edustalla.

»Tämä on ihmeellisin asia laatuaan, mitä koskaan olen nähnyt», sanoi Greystoke. »Voin melkein vannoa, ettei sitä ole tehnyt kukaan nykypäivien Afrikan heimojen jäsenistä. Näin kerran muutamia samanlaisia kärkiä, vaikka tosin British Museumissa. Ne oli löydetty erään esihistoriallisen luola-asunnon raunioista.»

Ruokasalin ikkunasta juuri heidän takaansa tuijotti tyttö silmät pyöreinä ja ihmetyksestä äänetönnä karkeatekoiseen aseeseen, joka hänelle merkitsi selvää todistusta sen olennon todellisuudesta, jota hän oli luullut vain toiseksi harhakuvitelmaksi — alastoman miehen juoksevasta hahmosta, joka oli rynnännyt hänen ohitseen hyökkäävää leijonaa vastaan hetkistä aikaisemmin kuin hän oli pyörtynyt. Eräs miehistä kääntyi ja näki hänen seisovan siinä.

»Kas, miss Custer», huudahti mies. »Huomaan, ettette tänä aamuna voi pahemmin huolimatta pienestä viimeöisestä seikkailustanne. Tässä on todistuskappale, jonka pelastajanne jätti jälkeensä vanhan veijarin sydämeen. Ettekö halua tarkastella sitä?»

Tyttö astui eteenpäin, kätkien todelliset tunteensa iloisen hymyn naamion taakse. Hän otti käsiinsä Nu Nunpojan keihään, ja hänen sydämensä täytti puolittain villi riemu, kun hän tunnusteli ison heittoaseen painoa.

»Millainen täytyikään sen miehen olla, joka heiluttelee noin valtavaa asetta!» huudahti hän. Barney Custer piti tarkoin silmällä sisartansa, sillä kun keihäs löytyi leijonan ruumiista, oli hänen mieleensä äkkiä palautunut Victorian kuvaus unien miehestä — »Hänellä on iso keihäs, kiviteräinen — tuntisin sen samalla hetkellä kuin näkisin sen —»

Nuori mies astui sisarensa viereen ja laski toisen kätensä hänen hartioilleen. Tyttö katsoi häntä kasvoihin ja kuiskasi sitten hiljaisella äänellä, jota muut eivät voineet kuulla: »Se on hänen, Barney. Tiesin, että tuntisin sen.»

Jonkun aikaa oli nuorta miestä huolestuttanut pelko sisaren terveydestä. Nyt hänen täytyi tuntea vieläkin hirvittävämpää pelkoa, ellei tahtonut tunnustaa, että itsekin oli tullut mielettömäksi. Jos hän oli tervejärkinen, niin toden totta täytyi villin valkoisen miehen kuljeskella jossakin tässä villissä maassa Victoriaa etsimässä. Kun hän oli nyt löytänyt tytön, eikö hän vaatisi häntä? Barney värisi tätä ajatellessaan. Hänen täytyi tehdä jotakin estääkseen murhenäytelmän, ja hänen täytyi toimia viipymättä. Hän veti loordi Greystoken syrjään.

»Victorian ja minun täytyy lähteä heti», sanoi hän. »Maanjäristyksen aiheuttama hermojännitys ja tämä viimeinen seikkailu ovat vaikuttaneet häneen niin kovasti, että pelkään tytön tulevan hyvin sairaaksi, jollen vie häntä sivistyneen maailman ja kodin piiriin niin nopeasti kuin mahdollista.»

Greystoke ei yrittänyt tehdä mitään vastaväitteitä. Hänkin oivalsi, että miss Custerin oli parasta mennä kotiin. Hän oli huomannut tytön hermojen tilan käyvän pahemmaksi ja tuntenut yhä suurempaa huolestumista. Päätettiin, että he lähtisivät matkalle seuraavana aamuna. Talossa oli viisikymmentä mustaa kantajaa, jotka kiihkeästi halusivat palata rannikolle, ja Butzow ja Curtiss ilmoittivat paikalla olevansa valmiit saattamaan nebraskalaista ja hänen sisartaan.

Kun Barney selitti päätöksensä Victorialle, riensi muuan musta palvelija kiihtyneenä loordi Greystoken luo. Hän kertoi tavanneensa kuolleen lampaan aitauksesta. Eläimen kaula oli taitettu, kertoi mies, ja useita lihaviipaleita leikattu veitsellä sen lonkista. Sen vieressä näkyi selvästi paljaan ihmisjalan jälkiä aidatun alueen pehmeässä mudassa.

Greystoke hymyili. »Taasen seebran tappaja», sanoi hän. »No syököön hän mielin määrin mitä vain haluaa.»

Ennenkuin hän oli lakannut puhumasta huusi Brown, joka oli ollut etsiskelyretkellä puutarhassa, häntä pienestä pensasrykelmästä sen paikan vierestä, missä leijonan ruumis oli maannut.

»Katsoppas, Clayton», huusi hän. »Täällä on jotakin, mikä viime yönä jäi meiltä pimeässä huomaamatta.»

Parvekkeella olleet miehet seurasivat Greystokea puutarhaan. Heidän perässään tuli Victoria Custer, ikäänkuin magneetin vetämänä sille paikalle, mihin he olivat kokoontuneet.

Pensaikossa oli pikku lammikko kuivunutta verta, ja niillä kohdin maassa juurten lähettyvillä, missä ei kasvanut nurmea, oli useita paljaan jalan jälkiä.

»Hänen on täytynyt haavoittua», huudahti Brown, »Curtissin luodista. Epäilen leijonan kajonneen häneen — eläimen on täytynyt kuolla heti, kun keihäs tunkeutui sen sydämeen. Mutta mihin ihmeeseen hän on voinut kadota?»

Victoria Custer tutkisteli ruohikkoa vähän matkan päästä pensaiden takaa. Hän näki sen, mikä toisilta oli jäänyt näkemättä — siellä täällä veripisaran, jotka johtivat eteläisille vuorille päin. Tämän nähdessään hänen sydämeensä tulvehti säälintunne yksinäistä, haavoittunutta miestä kohtaan, joka oli pelastanut hänen henkensä ja sitten hoiperrellut vertavuotavana villiin erämaahan, mistä oli tullut. Hänestä tuntui kuin mies olisi jostakin tuolta kaukaa kutsunut häntä nyt ja että hänen täytyi mennä.

Hän ei kiinnittänyt toisten huomiota havaintoonsa ja pian he kaikki palasivat parvekkeelle, missä Barney ryhtyi uudestaan keskustelemaan heidän huomisaamuisen lähtönsä suunnitelmista. Tyttö ei esittänyt minkäänlaisia vastaväitteitä. Barney oli iloissaan nähdessänsä, että sisar halusi palata kotiin ilmeisesti yhtä kiihkeästi kuin hän itsekin — hän oli pelännyt tiukkaa kieltäytymistä.

Barney oli toivonut saavansa kaataa puhvelihärän ennen lähtöään, ja kun eräs waziri-soturi toi samana aamuna tiedon, että muutaman kilometrin päässä pohjoiseen uudistalosta oli uhkea puhvelilauma, vaati Victoria häntä lähtemään toisten miesten mukana metsästysretkelle.

»Minä huolehdin tavaroiden pakkauksesta», sanoi hän. »Ei ole pienintäkään syytä, joka estäisi sinua menemästä.»

Niin hän lähti, ja Victoria ryhtyi kokoilemaan heidän monenmoisia tarve-esineitään. Koko aamun hääräili talonväki lukemattomissa tehtävissään, mutta puolisen jälkeen, päivän helteen ollessa pahimmillaan ei bungalowissa voitu huomata minkäänlaista merkkiä siitä elämästä, mikä vallitsi sen ympärillä. Lady Greystoke paneutui levolle, kuten melkein kaikki palvelijatkin. Victoria Custer oli keskeyttänyt työnsä silmäilläkseen ulos ikkunasta etäisille kukkuloille kauas etelään. Hänen vieressään, työntäen kuononsa hänen kämmeneensä, seisoi muuan loordi Greystoken isoja susikoiria, Terkoz; se oli ensi hetkestä ihastunut suuresti Victoria Custeriin ja pysytteli tällä tavoin hänen rinnallaan aina, milloin vain tilaisuutta tarjoutui.

Tytön sydämen täytti valtava kaipuu, kun hän katseli kaihoisasti vuoria kohti, joita hän ennen oli pelännyt niin kovasti. Hän pelkäsi niitä, mutta jokin kutsui häntä sinne. Hän yritti taistella tätä mieletöntä halua vastaan aivojensa jokikisellä säikeellä, mutta hän kamppaili järjestä piittaamatonta vaistoa vastaan, joka oli paljon voimakkaampi kuin mikään perustelu, minkä hän voi esittää sitä vastaan.

Äkkiä johdatti koiran kylmä kuono hänen mieleensä erään ajatuksen, ja sen vallassa hän luopui teennäisen vastarinnan viimeisestäkin häivästä mieletöntä haluaan vastaan. Hän sieppasi pyssynsä ja patruunavyönsä ja astui ääneti parvekkeelle… Siellä hän näki joukon kahlehihnoja, jotka riippuivat puuvaarnasta. Hän pisti erään niistä koiran kaulanauhaan. Kenenkään näkemättä hän meni puiston poikki pienelle pensasrykelmälle, missä kuivunut verilammikko oli. Siellä hän kokosi hiukan ruskeata, tahriintunutta maata käteensä ja piti sitä lähellä Terkozin kuonoa, laski sitten sormensa maahan, siihen kohtaan, mistä verinen polku johti etelään käsin.

Eläin päästi kumean murahduksen, kun tuoreen veren haju tunkeutui sen sieraimiin, ja lähti liikkeelle, kuono painettuna lähelle maata ja hihnaa riuhtoen, kohti vuoria tasangon toiselle puolelle.

Sen vieressä asteli tyttö; ja hänen olkapäälleen oli heitetty iso, uudenaikainen metsästyspyssy ja hänen vasemmasta kädestään riippui hänen etsimänsä villin kumppanin kiviteräinen keihäs.

Hän ei edes pysähtynyt mietiskelemään, mitkä vaikuttimet pakottivat häntä tähän tekoon. Seurauksia hän ei ajatellut hitustakaan. Tuntui maailman luonnollisimmalta asialta, että hänen täytyi lähteä etsimään tuota yksinäistä, haavoittunutta miestä. Hänen paikkansa oli sen miehen rinnalla. Mies tarvitsi häntä — enempää hänen ei tarvinnutkaan tietää. Hän ei ollut enää tylsistyneen, sivistyneen maailman hemmoiteltu lemmikkilapsi. Hän ei edes uneksinut, että hänessä olisi tapahtunut mitään muodonvaihdoksia, eikä ole varmaa, että mitään muutosta oli tapahtunutkaan, sillä kuka pystyy sanomaan, että toisesta ruumiillistumasta toiseen on kovinkaan pitkä askel, olipa kuinka monta ihmisten mittaaman ajan mukaista, lukematonta vuotta hyvänsä vierähtänyt sillä välin?

Pimeys oli laskeutunut tasangolle ja viidakkoon ja vuorille, ja yhä riensi Terkoz eteenpäin kuono maahan painettuna, ja sen rinnalla asteli suloisen tytön hento olento. Nyt tuli kaukaisen leijonan karjahdus heikosti heidän kuuluviinsa, ja toisen pedon valitus vastasi ihan läheltä — ääni, joka on äärettömästi taikamaisempi ja hirvittävämpi kuin kumeampikaikuinen kiljunta. Leopardin rykiminen ja hyenoiden iljettävä »nauru» osoitti heille vieläkin selvemmin, että öisin saalistaan etsivät petoeläimet olivat liikkeellä.

Susikoiran niskakarvat jäykistyivät pieneksi harjaksi kuohuttavasta raivosta. Tyttö otti pyssyn olaltaan ja vaihtoi hihnan samaan käteen, jossa piteli luolaihmisen raskasta keihästä. Mutta hän ei säikkynyt. Äkkiä, ihan hänen edestään, lähti pienoinen antilooppiparvi pikaisen kauhun yllättämänä karkaamaan ruohistosta. Kuului hirveä karjahdus, ja iso ruumis syöksähti ilman halki pudotakseen lauman viimeisen eläimen päälle. Yksi ainoa tuskan ja kauhun parkaisu, pedon kynsiin joutuneen eläimen suusta, sarja hiljaisia murahteluja ja valtavien leukapielien synnyttämä ääni, niiden tunkeutuessa narskuen lihan ja luiden lävitse, ja sitten hiljaisuus.

Tyttö teki pienen kaarroksen välttääkseen petoa ja sen saalista ja meni satakunta metriä niiden yläpuolitse. Kuutamossa näki leijona hänet ja koiran. Seisoen kaatuneen saaliinsa päällä, leimuavien silmien tuijottaessa tunkeilijoihin, se jyräytti kumean varoituksen heille; mutta Victoria, raahaten ärisevää Terkozia perästään, jatkoi matkaansa, ja eläinten kuningas ryhtyi pitämään kemujansa.

Vasta neljännestunnin kuluttua kykeni Terkoz jälleen seuraamaan jälkiä, ja sitten he kaksi jatkoivat uudestaan yksinäistä tietään. Se kiemurteli vuorten juurelle muinaisen ajan vääristyneiden kivikerrosten ohitse. Nähdessään paljaan kallion tyttö värisi, mutta ylös yhä eteenpäin hän jatkoi matkaa, kunnes Terkoz pysähtyi, pöyhistäen niskakarvojaan ja muristen, synkän luolan sysimustan aukon edustalle.

Victoria pidätti eläintä ja tähysti sisälle. Hänen silmänsä eivät voineet tunkeutua manalan pimeyden läpi. Jäljet päättyivät ilmeisesti tähän. Mutta yhtäkkiä hänen päähänsä pälkähti, että hän oli vain arvellut heidän seuraamainsa veristen jälkien olleen etsimänsä miehen. Melkein yhtä luultavaa oli, että Curtissin kuula oli sattunut »vanhan veijarin» puolisoon ja että hän olikin loppujen lopuksi seurannut haavoittuneen naarasleijonan veritäpliä tullakseen pedon kalliopesään.

Hän kumartui syvään ja kuunteli, ja vihdoin hänen korviinsa tuli ikäänkuin liikehtivän ruumiin ääntä, ja sitten raskasta hengitystä ja huokaus.

»Nu!» kuiskasi tyttö. »Sinäkö, se olet? Olen tullut.» Eikä hänestä tuntunut kummalliselta, että hän puhui outoa kieltä, josta ei ollut kuullut koskaan ennen sanaakaan koko elämänsä aikana. Tuokion vallitsi hiljaisuus, ja sitten vastasi ääni heikosti luolan syvyyksistä.

Nopeasti hapuili tyttö onkaloon, tunnustellen käsillään eteensä, kunnes tuli pitkällään makaavan miesolennon luo, joka lepäsi kylmällä, kovalla kalliolla. Vaivoin hän sai estetyksi ärisevän susikoiran ryntäämästä miehen kurkkuun. Terkoz oli löytänyt takaa-ajamansa saaliin eikä voinut ymmärtää, miksei sen sallittu nyt surmata otusta; mutta se oli hyvin opetettu eläin, ja tytön käskystä se vetäytyi vihdoin vartioon luolan suulle.

Victoria polvistui pitkällään makaavan Nu Nun pojan viereen, mutta hän ei ollut enää Victoria Custer. Se oli Nat-ul, Than tytär, joka polvistui nyt rakastamansa miehen viereen. Lempeästi hän laski hoikat sormensa miehen otsalle — sitä poltti riehuva kuume. Hän tunnusteli Nun pään toisella puolella olevaa haavaa ja värisi. Sitten hän kohotti Nun syliinsä, niin että miehen pää lepäsi hänen helmassaan, kumartui ja suuteli hänen poskeaan.

Hänen mieleensä muistui, että puolimatkassa vuoren rinteellä oli pieni lähde, josta pulppuili raikasta, kylmää vettä. Hän heitti pois metsästysvaippansa, käärien sen tiedottoman miehen päänaluseksi, ja sitten hän laskeutui Terkoz rinnallaan alas louhikkoista tietä. Täytettyään hattunsa vedellä hän palasi luolaan. Koko yön hän hauteli kylmillä kääreillä kuumeista päätä ja pesi ammottavan haavan, vuodattaen silloin tällöin muutamia virkistäviä pisaroita palavien huulten väliin.

Vihdoin lakkasi haavoittuneen miehen rauhaton heittelehtiminen, ja tyttö näki hänen vaipuneen luonnolliseen uneen ja kuumeen laskeneen. Kun nousevan auringon ensimmäiset säteet tunkeutuivat luolan synkeyteen, nousi Terkoz ojentelemaan jäseniään ja silmäili taaksepäin sisustaan. Se näki mustatukkaisen jättiläisen nukkuvan rauhallisesti pää khaki-kankaisen metsästysvaipan varassa; ja miehen vieressä istui tyttö, teroitettujen hiusten aaltoillessa hänen olkapäilleen ja nukkuvan miehen rinnalle, jolle tytön oma väsynyt pää oli kallistunut äärimmäisen uupumuksen tuomassa unessa. Terkoz haukotteli ja paneutui jälleen pitkäkseen.

KAHDEKSAS LUKU

Hetken kuluttua tyttö heräsi. Muutamiin minuutteihin hän ei voinut tulla vakuutetuksi ympäristönsä todellisuudesta. Hän luuli tämän olevan taasen vain hänen unennäköjään. Hiljaa hän ojensi kätensä ja kosketti nukkujan kasvoja. Ne olivat varsin todelliset. Hän istui ääneti muutamia minuutteja, yrittäen sopeutua näihin uusiin ja kummallisiin oloihin, jotka ympäröivät häntä. Hän tuntui olevan kaksinainen ihminen — amerikkalainen tyttö, Victoria Custer, ja Nat-ul; mutta hän ei kyennyt selittämään, ken tai mistä oli Nat-ul, muuten kuin että Nu rakasti häntä ja että hän vastasi Nun rakkauteen.

Hän ihmetteli, ettei haikein mielin ajatellut hylkäämäänsä mukavaa elämää, sekä sitä tietoaan, ettei ikinä voisi enää palata sen keskelle. Hän oli yhä kylliksi kahdennenkymmenen vuosisadan ihminen oivaltaakseen, että hänen astumansa askeleen täytyi ainaiseksi erottaa hänet menneestä elämästä — mutta sittenkin hän oli hyvin onnellinen. Kumartuen alas miehen yli hän suuteli hänen huuliaan, nousi sitten ja meni ulos, ja kutsuttuaan Terkozin mukaansa hän laskeutui lähteelle, sillä hän oli janoissaan.

Ei tyttö enempää kuin koirakaan nähnyt valkoviittaisia olentoja, jotka vetäytyivät äkkiä valtavan ison kiven taakse, kun he kaksi tulivat esiin luolan suusta. Eivätkä he nähneet erään niistä tekevän merkkejä toisille takanaan oleville, jotka eivät olleet kiertäneet vuoren ulkonemaa, jonka juurta he olivat taivaltaneet.

Victoria kumartui täyttääkseen hattunsa lähteestä. Ensiksi hän kurottautui kauas alas sammuttaakseen oman janonsa. Terkozin äkillinen, varoittava murahdus sai hänet kohottamaan päätänsä, ja silloin hän näki, tuskin kymmenen askeleen päässä, kymmenkunta valkoviittaista arabialaista ja heidän takanaan puolisensataa mustaihoista alkuasukasta. Kaikki olivat asestettuja — ilkeännäköisiä miekkosia he olivat, ja yksi arabialaisista oli suunnannut pitkän pyssyn häntä kohti.

Nyt hän puhui tytölle, mutta kielellä, jota tyttö ei ymmärtänyt, vaikka käsitti hänen sanansa vihamielisiksi ja kuvitteli miehen varoittavan häntä turvautumasta omaan pyssyynsä, joka oli hänen vierellään. Sitten puhui arabialainen takanaan oleville, ja kaksi heistä lähestyi tyttöä, yksi kummaltakin puolelta, samalla kuin johtaja piti yhä pyssyään tyttöön tähdättynä.

Kun nuo kaksi miestä tulivat häntä kohti, kuuli hän susikoiran murahtavan uhkaavasti ja näki sen sitten ryntäävän lähimmän arabialaisen kimppuun. Mies sieppasi pyssyn käteensä ja iski sillä kaikin voimin Terkozia kalloon, niin että uskollinen koira kellistyi hänen jalkoihinsa äänettömäksi kasaksi. Sitten nuo kaksi miestä syöksähtivät paikalle ja ottivat Victorian pyssyn, ja hetkisen kuluttua hänet laahattiin kovakouraisesti raa'an joukkion päällikön luo.

Erään mustan kantajan, länsirannikon neekerin avulla, joka oli oppinut hiukan sekavaa englantia, kuulusteli johtaja tyttöä, ja kun hän havaitsi tämän olevan loordi Greystoken vieraana, välähti ilkeä virnistys hänen pahannäköisillä kasvoillaan, sillä miekkonen muisti, kuinka erään toisen arabialaisen orja- ja norsunluukaravaanin oli käynyt sen jouduttua tuon englantilaisen ja hänen wazirisoturiensa kynsiin. Tässä tarjoutui tilaisuus osittaiseen kostoon. Hän viittasi seuralaisiaan ottamaan tytön mukaan — ei sopinut vitkastella tässä heidän vihollistensa maassa, mihin he sattumalta olivat eksyneet harhailtuaan viidakossa yli kuukauden.

Victoria kysyi, mitä he aikoivat tehdä hänelle, mutta hän ymmärsi vain, että he veisivät hänet mukanaan pohjoiseen. Hän tarjoutui suorittamaan melkoiset lunnaat, jos he palauttaisivat hänet vahingoittumattomana hänen ystäviensä pariin, mutta arabialaiset vain nauroivat hänelle, »Sinusta saadaan hyvä hinta», sanoi päällikkö »sulttaani Fuladin hovissa Tagwaran pohjoispuolella, ja muuten voin nyt saada osaksi kuitatuksi! sen velan, joka minun on maksettava englantilaiselle». Ja niin katosi Victoria Custer ihmisten ilmoilta wazirien villin maan rajalla, eivätkä kutkaan muut kuin hänen ryöstäjänsä tunteneet sitä salaista tietä, jota he matkasivat pyrkiessään Uzirin pohjoispuolella sijaitsevaan maahan.

Kun Nu Nunpoika aukaisi vihdoin silmänsä; heräten syvästä unestaan, joka oli virkistänyt ja elähdyttänyt häntä, kohotti hän katseensa odottaen näkevänsä ne suloiset kasvot, jotka olivat leijailleet hänen omien kasvojensa yllä. Ja kun hän huomasi, ettei luolassa ollut ketään muita kuin hän itse, puhkesi hänen yksinäisen sydämensä syvyydestä puolittain nyyhkytyksentapainen huokaus, sillä hän tiesi, että Nat-ul oli ollut hänen luonaan vain hänen unennäössään.

Mutta uni oli ollut niin todellinen! Vielä nytkin hän saattoi tuntea tytön viileän käden kosketuksen otsallaan ja hoikkien sormien sivelevän hänen hiuksiaan. Nun posket hehkuivat tytön kuumista suuteloista, ja hän tunsi sieraimissaan tytön rakkaasta olemuksesta levinneen ihanan tuoksun. Herääminen ja harhaluulon hälveneminen aiheutti katkeran pettymyksen ja kuumeen uudistumisen. Nu vaipui jälleen puolittaiseen tiedottomuustilaan ja hourailuun, niin ettei hän tajunnut khaki-pukuista valkoista miestä, joka hiipi varovasti hänen piilopaikkansa puolipimeyteen vähän puolenpäivän jälkeen.

Tulija oli Barney Custer, ja hänen perästään saapuivat Curtiss, Butzow ja puolisen tusinaa muita etsiskelevän seurueen jäseniä. He olivat kompastuneet puolikuolleeseen Terkoziin lähteen reunamalla, ja sieltä he olivat löytäneet myös Victoria Custerin hatun. Ja vuoren rinteen isojen kivien välissä pehmeässä maassa he olivat selvästi nähneet vastatallatun polun, joka vei ylemmäs luolalle.

Kun Barney näki, ettei luolassa pitkällään makaava olento liikahtanut hänen astuessaan sisälle, nousi tukahduttava pelko hänen kurkkuunsa, sillä hän uskoi varmasti löytäneensä sisarensa kuolleen ruumiin; mutta kun hänen silmänsä tottuivat paremmin sisustan himmeään valoon, huomasi hän erehdyksensä — ensiksi rajattoman helpotuksen tuntein ja sitten pahoin aavistuksin, jotka lähentelivät toivomusta, että siinä olisi ollut Victoria, kuolleena turvassa; sillä villin Afrikan villien ihmisten keskuudessa sattuu naisille kuolemaakin pahempia kohtaloita.

Toiset olivat keräytyneet hänen viereensä, ja joku oli sytyttänyt kuivista oksista tehdyn soihdun, joka valaisi kirkkaasti luolan sisustaa muutamia sekunteja. Tuona aikana he havaitsivat, että mies oli ainoa olento luolassa ja että hän oli avuttomana kuumeen kourissa. Hänen vierellään näkivät he kivikeihään, joka oli surmannut »vanhan veijarin» — jokainen heistä tunsi sen. Miten se oli voitu tuoda hänelle?

»Seebran tappaja», sanoi Brown. »Mitä on hänen päänsä alla? Se näyttää khaki-viitalta.»

»Miehen on täytynyt laskeutua vuorelta sen jälkeen kun me lähdimme ja näpistää keihäs sisareltanne», virkkoi Brown.

»Petoeläin», murahti hän, »kuula on hänelle liiankin hyvä. Siirry tieltä, Barney; tyhjennän häneen koko revolverini sisällön.»

»Koska en usko hänen tehneen pahaa Victorialle», vastasi Barney. »Se on kyllin riittävä syy, että jäämme odottamaan, kunnes saamme tietää totuuden. Muutenkaan en missään tapaukissa salli surmattavan tiedotonta ihmistä.»

»Hän on vain peto — hullu koira», väitti Curtiss itsepintaisesti. »Hänet pitäisi tappaa jo sen vuoksi, mitä hän on. En koskaan olisi luullut sinun puolustavan miestä, joka on tappanut sisaresi — Jumala yksin tietää, minkä hirvittävän rikoksen hän on tehnyt ennenkuin tappoi Victorian.»

»Älä ole mieletön, Curtiss», kivahti Barney. »Emmehän edes tiedä, onko Victoria kuollut. On mahdollista, että tämä mies on ollut avuttomana kuumeen kourissa pitkän aikaa. Hänen päässänsä on haava, jonka luultavasti teki sinun viimeöinen laukauksesi. Jos hän virkoaa tuosta vammasta, niin ehkä hän voi luoda jotakin valaistusta Victorian katoamiseen. Jos käy ilmi, että hän on tehnyt tytölle pahaa, on vain minulla oikeus vaatia selitystä — ei sinulla; mutta kuten äsken sanoin, en usko tämän miehen vioittaneen hiuskarvaakaan sisareni päästä.»

»En koskaan ennen ole nähnyt häntä», vastasi Barney. »En tiedä, ken hän on ja mistä hän tulee, mutta tiedän — no, vähät siitä mitä tiedän, paitsi ettei kukaan muu kuin Barney Custer saa tappaa häntä.»

»Custer on oikeassa», puutui Brown puheeseen, »Tämän miehen tappaminen kylmäverisesti merkitsisi murhaa. Te olette liian pikaisesti vetänyt sen johtopäätöksen, Curtiss, että miss Curter on kuollut. Jos sallimme teidän tappaa tämän miehen, riistämme ehkä parhaan mahdollisuuden päästä tytön jäljille ja pelastaa hänet.»

Heidän keskustellessaan hiipi luolaan susikoira Terkozin laiha hahmo. Arabialaisen isku ei ollut surmannut sitä, ja sen päälle kaadettu aimo annos kylmää vettä oli jouduttanut sen virkoamista. Se nuuski vikisten ympäri luolaa ikäänkuin Victoriaa etsiskellen. Miehet seurasivat sitä ääneti, kun Brown oli sanonut: »Jos tämä mies on tehnyt pahaa miss Custerille ja heittänyt ulos Terkozin, niin eläin tahtoo kiihkeästi kostaa. Pitäkää sitä silmällä, ja jos Curtiss on oikeassa, ei kenenkään meistä tarvitse toimia kostajana sisarenne puolesta — Terkoz huolehtii siitä. Tunnen sen.»

Kun eläin oli kiertänyt koko luolan ympäri, nuuskien kaikki loukot ja halkeamat, tuli se jokaisen katselevan miehen luo ja nuuski kaikkia tarkasti. Sitten se asteli suoraan tiedottoman Nun viereen, nuoli hänen poskiaan ja laskeutui maahan hänen viereensä, painaen päänsä miehen rinnalle, niin että sen hurjat, susimaiset silmät olivat suuntautuneina suoraan ja tarkkaavina sitä vastapäätä seisoskelevaan miesryhmään.

Koira uikutti hänelle; mutta kun Curtiss lähestyi, nousi se niskakarvojaan pöyhistäen ja murisi hänelle pahaenteisesti, seisten poikittain Nun ruumiin päällä.

»Teidän on parasta pysytellä loitolla siitä, Curtiss», varoitti Brown. »Sen mieltymyksen ja vastenmielisyyden tunteet ovat aina olleet omituisia, ja se on peräti pahasisuinen olio, jos sitä vastustetaan. Se on jo tappanut yhden miehen — ison wainbol-keihäsmiehen, joka väijyskeli Greystokea pohjoisessa maassa viime syksynä. Katsotaanpa, suhtautuuko se samalla tavoin meihin muihin.» Mutta toisen toisensa jälkeen salli Terkoz lähestyä Nu'ta — vain Curtiss näytti kuohuttavan sen villiä suojeluvaistoa.

Kun he keskustelivat lähimmän tulevaisuuden suunnitelmista, aukaisi Nu silmänsä tullen tajuihinsa. Nähdessään vieraat olennot ympärillään hän nousi istualleen ja tavoitti keihästään; mutta Barney oli kaiken varalta korjannut tämän aseen samoin kuin veitsen ja kirveen hänen ulottuvillaan.

Kun luolamies kohottautui istumaan, laski Barney loisen kätensä hänen olkapäälleen. »Emme tee sinulle pahaa», sanoi hän, »jos kerrot meille, miten on sisareni käynyt». Ja siirtäen sitten huulensa lähelle toisen korvaa hän kuiskasi: »Missä on Nat-ul?»

Nu käsitti vain yhden ainoan sanan, Nat-ul; mutta ystävällinen äänensävy ja hänen olkapäällään lepäävä käsi vakuuttivat hänelle, ettei tämä mies ollut vihollinen. Hän pudisti päätänsä kieltävästi. »Nu ei ymmärrä vieraan kieltä», sanoi hän. Ja sitten hän teki saman kysymykset kuin Barney: »Missä on Nat-ul?» Amerikkalainen kykeni tajuamaan vain nimen, mutta jo sekin ilmaisi hänelle, että tässä oli tosiaan hänen sisarensa unien mies.

Kun kävi täysin selväksi, ettei mies kyennyt käsittämään mitään, mitä he puhuivat hänelle, ja ettei hän voinut lähteä liikkeelle, päätettiin! hänet lähettää uudistaloon muutamien alkuasukaskantajien mukana, jotka kuuluivat seuraan, ja muut taas jatkaisivat kadonneen tytön etsiskelyä; Terkoz salli heidän nostaa Nun käsivarsilleen ja viedä hänet ulos, missä hänet laskettiin karkeatekoisille paareille, jotka kyhättiin kokoon satulapeitteestä ja kahden heitä seuranneen wazirimetsästäjän keihäästä.

Barney tajusi, että tämä mies voi tarjota avaimen Victorian olinpaikkaa koskevan arvoituksen ratkaisuun, ja senvuoksi, peläten, että mies ehkä yrittäisi paeta, hän päätti seurata häntä itse tietäessään, että hänen sisarensa etsintä sujui yhtä hyvin ilman häntäkin. Sillä välin hän saattaisi keksiä jonkin keinon, jonka avulla voisi päästä lähempään kosketukseen vieraan kanssa.

Ja niin he lähtivät matkalle uudistaloa kohti. Neljä puolialastonta mustaihoista kantoi karkeatekoisia paareja. Toisella sivulla asteli susikoira Terkoz ja toisella Barney Custer. Neljä wazirisoturia seurasi heitä.

YHDEKSÄS LUKU

Nu, heikko ja sairas, oli välinpitämätön kohtalostaan. Olivatko hänet vanginneet viholliset, se oli yhdentekevää. Hän tiesi, mitä oli odotettavissa — orjuus tai kuolema, sillä ihmiset menettelivät sillä tavoin sikäli kuin Nu tunsi heitä. Jos seuraisi orjuus, tarjoutuisi aina tilaisuus pakoon. Jos kuolema, ei hänen tarvitsisi ainakaan kestää yksinäisyyttä vieraassa maailmassa kaukana omasta kansastaan ja verrattomasta Nat-ulistaan, jonka hän näki nyt vain unissaan.

Hän ihmetteli, mitä tuo kummallisesti puettu vieras tiesi Nat-ulista. Mies oli ihan varmasti lausunut hänen nimensä. Voiko olla mahdollista, että tyttökin oli vankina näiden ihmisten joukossa? Nu oli ihan varmasti nähnyt hänet puutarhassa vieraan luolan edustalla, missä oli tappanut pienoiskokoisen Zorin, joka oli aikonut lyödä Nat-ulin. Se ei ollut unta, siitä oli Nu varma, ja niin ollen täytyi tytön tietenkin olla vankina.

Muistellessaan leijonaa hän melkein hymyili. Kuinka piskuinen eläin se olikaan ollut! Vanha Zor, joka metsästi apinakansan metsässä ja asusti Autiovuorten tämänpuolisissa rinteissä sijaitsevissa luolissa, olisi ahmaissut moisen toverinsa hyvinkin kahdella suupalalla. Entä Uu! Uun aivastuskin olisi saanut hänet rientämään Mustalle Suolle, minne Uu ei uskaltanut tulla suuren painavuutensa takia. Se maailma oli merkillinen, mihin Nu havaitsi joutuneensa. Seutu näytti hänestä melkein autiolta, ja sittenkin hän oli troopillisen Afrikan sydämessä. Eläimet näyttivät, pieniltä ja vähäpätöisiltä — hänen tappamansa leijona oli siitä huolimatta suurimpia, mitä Brown tai Greystoke koskaan olivat nähneet —, ja hän värisi päiväntasaajan polttavan auringon hehkussakin.

Kuinka hän kaipasikaan synnyinmaatansa, sen mahtavia eläimiä, sen jättiläismäistä kasvistoa ja sen kuumaa, kosteata ilmakehää, jonka läpi iso, pilkukas aurinko näytti luonnottoman suurelta ja läheiseltä!

Viikon verran hoideltiin Nu'ta Greystoken bungalowissa. Oli aikoja, jolloin hänen eloon jäämisensä näytti epätoivoiselta, sillä kuulanhaava, joka oli uurtanut toisen ohimon paljaaksi luuta myöten, oli tulehtunut; mutta vihdoin hän alkoi parantua ja sen jälkeen hänen toipumisensa oli nopeata, sillä hänen ruumiinsa oli kaikin puolin täysin terve.

Useat etsiskely retkikunnat palasivat toinen toisensa jälkeen saamatta vihiäkään Victoria Custerin olinpaikasta. Barney tiesi, että hänen ystävänsä olivat tehneet kaikki, mitä he voivat tehdä; mutta hän elätti itsessään sitkeästi sitä uskoa, että avain tämän hämmästyttävän salaisuuden ratkaisuun oli kätkettynä tuon oudon jättiläisen rintaan, joka oleili toipilaana riippumatossa, joka oli pantu Barneyn omaan huoneeseen. Curtiss oli siirretty toisiin huoneisiin, ja Barney oleskeli öin päivin potilaansa vuoteen lähettyvillä.

Pääsyynä hänen sellaiseen menettelyynsä oli hänen halunsa estää miestä pakenemasta ja hänen toivonsa keksiä niin pian kuin mahdollista joku keino, jonka avulla voisi päästä keskustelemaan vieraan kanssa. Haavoittunut mies oli jo oppinut ilmaisemaan yksinkertaisimpia tarpeitaan englanniksi, ja se helppous, jolla mies näkyi tajuavan, mitä Barney vain yritti opettaa hänelle, oli vakuutena amerikkalaiselle hänen tämänsuuntaisten ponnistustensa pikaisesta menestymisestä.

Curtiss katseli vierasta yhä epäluuloisesti ja huonosti peitetyn vihamielisesti. Hän oli varma, että mies oli murhannut Victoria Custerin, ja kun hänen ei onnistunut saada toisia vakuutetuksi, että heidän piti itse ryhtyä jakamaan oikeutta ja teloittaa vanki pitemmittä puheitta, vaati hän nyt kivenkovaan, että mies oli vietävä lähimpään paikkaan, mihin sivistynyt maailma on järjestänyt lainkäyttökoneiston, ja jätettävä viranomaisten käsiin.

Toisaalta taasen oli Barney yhtä järkähtämättömästi päättänyt odottaa, kunnes mies olisi oppinut niin hyvin englantia, että he voivat ottaa hänet kunnollisesti kuulusteltavaksi, minkä jälkeen olisi toimittava kuulustelun tulosten mukaisesti. Hän ei saattanut unohtaa, että tämän kauniin jättiläisen ja hänen sisarensa välillä oli ollut jonkinlainen kummallinen ja selittämätön side, eikä liioin sitä, että mies oli omasta aloitteestaan pelastanut hänen sisarensa hengen, kun »vanha veijari» hyökkäsi Victorian kimppuun. Barney oli rakastanut ja menettänyt, koska oli rakastanut tyttöä, joka ei ollut hänen saavutettavissaan, ja niin hänen myötätuntonsa kohdistui tähän mieheen, joka, sen hän uskoi lujasti, rakasti hänen sisartaan. Vaikka Victorian unennäöt olivat olleet salaperäisiä, täytyi Barneyn myöntää, että niissä oli ollut enemmän todellista kuin Victoria tai hän olivat kuvitelleetkaan, ja nyt hän tunsi, että hänen täytyi Victorian vuoksi puolustaa tätä unien miestä tytön itsensä poissaollessa.

Ensimmäisiä asioita, joita Barney koetti painaa miehen mieleen, oli se, että Nu oli vanki, ja siltä varalta, että hän yrittäisi paeta yöllä Barneyn nukkuessa, oli Greystoke pannut Terkozin vahtimaan häntä. Mutta Nu ei näyttänyt halukkaalta pakenemaan. Hänen ainoana toiveenaan oli ilmeisesti hänen vangitsijainsa oudon kielen oppiminen. Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun hän kykeni nousemaan vuoteeltaan, hän uhrasi kokonaan englanninkielen opettelemiseen. Hän sai vapaasti tulla ja mennä talossa, mutta hänen aseensa oli viety pois, kätketty loordi Greystoken työhuoneeseen, ja Barney saatteli häntä aina, välistä seurassaan talon muita asukkaita.

Nu odotteli Nat-ulia ja oli varma, että tyttö palaisi jälleen tähän luolaan, jota hänen uudet tuttavansa nimittivät bungalowiksi. Barney odotti miehen mainitsevan jotakin hänen sisarestaan. Eräänä päivänä tuli Curtiss Nun luo, joka istui parvekkeella. Terkoz lepäsi hänen jalkojensa juuressa. Nu'lla oli khaki-puku — muuan Greystoken vanha vaatekerta, avarin, mitä talossa oli, mutta ei vähääkään liian avara. Curtissin lähestyessä käänsi susikoira pienet, hurjat silmänsä häneen siirtämättä päätänsä etukäpäliltään ja ärisi. Nu laski saappaaseen pistetyn jalkansa eläimen kaulalle estääkseen sitä hyökkäämästä.

Koiran vihanpurkaus kiukutti Curtissia. Hän vihasi eläintä, ja hän vihasi Nu'ta yhtä ylettömästi — hän ei tiennyt miksi, sillä näytti siltä kuin hänen vierasta kohtaan tuntemallaan vihalla ei olisi ollut mitään tekemistä sen hänen uskonsa synnyttämän, oikeutetun kiukun kanssa, että mies oli rikollisen tietoinen Victoria Custerin kohtalosta. Hän pysähtyi luolamiehen eteen.

»Tahdon tehdä sinulle erään kysymyksen», sanoi hän kylmästi. »Minua on haluttanut tehdä se jo aikoja sitten, mutta joku muu on aina ollut kintereillä.»

»Miss Custer? En käsitä, mitä tarkoitat. En koskaan ole kuullut miss
Custerista.»

»Valehtelet!» huusi Curtiss menettäen malttinsa. »Hänen viittansa löydettiin sinun pääsi alta saastaisesta pesästäsi.»

»Mitä merkitsee 'valehtelet'?» kysyi hän. »En ymmärrä vielä kaikkea, mitä ihmiset puhuvat minulle; mutta voin käsittää paljon sanontatavasta ja äänensävystä, ja minä en pidä äänensävystäsi, Curtiss.»

»Vastaa kysymykseeni», huudahti Curtiss. »Missä on Victoria Custer? Ja kun puhut minulle, niin muista, että minä olen herra Curtiss — sinä kirottu valkoihoinen neekeri.»

»Mitä merkitsee 'valehtelet'?» jatkoi Nu itsepintaisesti. »Ja mitä on 'neekeri'? Ja miksi tulisi minun nimittää sinua herraksi? En pidä äänesi sävystä, Curtiss.»

Juuri tällä hetkellä ilmestyi paikalle Barney. Yksi ainoa silmäys miesten asenteeseen ilmaisi, että hän oli tullut viime hetkellä estämään murhenäytelmän syntymisen. Mustatukkainen jättiläinen seisoi paikallaan, niskakarvojaan pöyhistelevä susikoira vieressään. Miehen asento muistutti eniten hyppäykseen jännittäytyvän ison, mustan pantterin asentoa. Curtissin käsi tapaili pyssyn perää kupeelta. Barney astui heidän väliinsä.

»Mitä tämä merkitsee, Curtiss?» kysyi hän terävästi. Curtiss oli ollut hänen sydämellinen ystävänsä vuosikausia — ystävä sivistyneessä, ylellisessä ja mukavuutta rakastavassa maailmassa. Hän oli tuntenut Curtissin olosuhteissa, joissa Curtiss saattoi tyydyttää kaikki mielihalunsa, ja Curtiss oli vasta taannoin näyttänyt hienolta mieheltä. Mutta siitä lähtien, kun hän oli kohdannut vastuksia ja pettynyt, oli Barney havainnut hänessä luonteenominaisuuksia, jotka koskaan aikaisemmin eivät olleet ilmenneet. Hänen ahdasmielinen ja järjetön vihansa puolivilliä, valkoista miestä kohtaan oli ensiksi herättänyt Barneyssa epäilyksiä ystävänsä luonteensuuruudesta. Ja sitten — mikä oli anteeksiantamattomin kaikista synneistä — oli Curtiss nurkunut matkan vaivoja, kun etsiskelyretkikunnat olivat olleet toimessa. Butzow oli kertonut siitä Barneylle sekä kuvaillut lisäksi, kuinka Curtiss oli epärehellisesti koettanut vapautua paljosta työstä, minkä muut valkoiset miehet olivat ottaneet suorittaakseen, kun leiripaikalla ei ollut kylliksi kykeneviä palvelijoita.

Curtiss ei vastannut mitään Barneyn kysymykseen. Sensijaan hän käännähti ympäri ja asteli pois. Nu laski kätensä amerikkalaisen olkapäälle.

»Sinun sisaresi?» tiedusti Nu. »En tiennyt, että sinulla oli sisar,
Custer.»

»Mutta ethän sinä ole Aht Thanpoika», virkkoi Nu, »eikä Nat-ulilla ollut muita veljiä».

»Minä olen sen tytön veli, jonka pelastit leijonan kynsistä tuolla puutarhassa», sanoi Barney. »Hänetkö tunnet Nat-ulin nimellä?»

»Minä en tiedä», vastasi Nu. »Luulin hänen olleen vankina teidän keskuudessanne ja olen tyynesti odotellut täällä, että hänet tuotaisiin takaisin.»

»Sinä näit hänet viimeksi», sanoi Barney. Oli tullut aika selvittää välit tämän miehen kanssa.

»Sinä näit hänet viimeksi. Hän oli sinun luolassasi vuorella. Löysimme sieltä hänen viittansa, ja tämä koira makasi tajuttomana lähteen partaalla. Miten kävi hänen?»

Nu seisoi siinä tylsää käsittämättömyyttä osoittava ilme hienoilla kasvoillaan. Näytti kuin hän olisi saanut huumaavan iskun.

»Hän oli siellä?» sanoi Nu vihdoin hiljaisella äänellä. »Hän oli siellä minun luolassani, ja minä luulin sitä vain unennäöksi. Hän on mennyt pois, ja monia päiviä olen minä oleskellut täällä mitään tekemättä sillä aikaa kun hän harhailee keskellä metsän vaaroja yksin ja suojattomana. Tai», jatkoi hän, käyden hieman toivehikkaammaksi, »hän onkin löytänyt tien meidän oman kansamme luo luolille, rauhattoman meren rannalle. Mutta kuinka hän olisi voinut? En edes minä, mies ja suuri metsästäjä, saata edes aavistaa, millä taholla sijaitsee isäni Nun maa. Kenties sinä voit sanoa sen minulle?»

Barney pudisti päätänsä. Hänen pettymyksensä oli suuri. Hän oli ollut varma, että Nu voisi luoda jotakin valaistusta Victorian olinpaikkaan. Hän ihmetteli, puhuiko mies hänelle totta. Epäilykset alkoivat ahdistaa häntä. Näytti tuskin uskottavalta, että Victoria oli voinut oleskella miehen tyyssijassa tämän tietämättä mitään hänen läsnäolostaan. Hyvin vähän, jos ollenkaan, saattoi epäillä, ettei hän olisi ollut siellä. Muuta selitystä ei voitu antaa kuin että Nu oli, kuten Curtiss oli viittaillut, ryöstänyt hänet bungalowin lähistöltä, surmannut hänet ja vienyt keihäänsä ja tytön viitan mukanaan takaisin luolaansa; mutta tämä ei selittänyt koiran läsnäoloa eikä eläimen ilmeistä uskollisuutta miestä kohtaan.

Nu oli lähtenyt parvekkeelta ja astui bungalowiin. Barney seurasi häntä. Luolamies etsiskeli jotakin kaikkialta talosta.

»Ei», sanoi hän, »sinä et lähde täältä ennenkuin löydämme sisareni — sinä olet vanki. Ymmärrätkö?»

Luolamies oikaisihe koko pituuteensa. Hänen huulillaan päilyi pilkallinen hymy. »Kuka voi estää minua?»

Tuokion ajan näytti mies syventyneen ajatuksiinsa. Hän katsoi uhkaavaa asetta ja sitten avoimista ikkunoista kaukaisia vuoria kohti.

»Älä yritäkään paeta», varoitti Barney. »Sinua vartioidaan tarkoin. Terkoz nostaa hälytyksen, vaikka se ei kykenisikään pysäyttämään sinua, joskin se itse asiassa voi pysäyttää sinut varsin helposti. Jos olisin sinun asemassasi, en millään muotoa jättäytyisi Terkozin pysäytettäväksi: — se on villi kuin leijona, jos sitä ärsytetään, ja melkein yhtä hirvittävä.»

Barney ei nähnyt hymyä, joka välähti luolamiehen huulilla hänen lausuessaan nämä sanat, sillä hän oli kääntynyt mennäkseen jälleen nojatuoliinsa parvekkeelle. Myöhemmin kertoi Barney toisille, että Nu näytti käsittävän pakoyritysten hyödyttömyyden, mutta sinä yönä hän lukitsi heidän ovensa visusti, pisti avaimen pieluksensa alle ja veti telttasänkynsä huoneen kaksipuolisen ikkunan alle. Hän ajatteli, että vain voimakas, hiipivä kissa voisi poistua kamarista häntä herättämättä, vaikkei Terkoz olisikaan paneutunut pitkäkseen vangin riippumaton viereen.

Keskiyön tienoilla aukaisi luolamies silmänsä. Amerikkalaisen tasainen
hengitys todisti hänen nukkuvan sikeästi. Nu kurkotti kätensä nukkuvaa
Terkozia kohti, päästäen samalla hiljaisen, hyrräävän äänen huuliltaan.
Eläin kohotti päätänsä.

»Hys!» kuiskasi Nu. Sitten hän nousi istualleen ja laski hyvin varovasti jalkansa lattialle. Hän kumartui ja nosti painavan susikoiran syliinsä. Eläin kohotti vain kuononsa miehen kasvoille ja nuoli hänen poskiaan. Nu hymyili. Hän muisti Custerin sanat: »Terkoz nostaa hälytyksen, vaikka se ei kykenisikään pysäyttämään sinua.»

Luolaihminen lähestyi telttasänkyä, jossa Barney lepäsi rauhalliseen uneen vaipuneena. Hän laski toisen kätensä avoimen ikkunan kamanalle, nojautuen nukkujan yli. Koiraa hän piti toisessa kainalossaan. Äänettömästi hän hyppäsi telttasängyn yli, läpi ikkunan, ja putosi hiljaa ulkopuolelle parvekkeelle. Puutarhassa hän laski Terkozin maahan, käskien sitä odottamaan paikallaan; sitten hän meni noutamaan bungalowin arkihuoneesta keihäänsä, kirveensä ja veitsensä. Hetkistä myöhemmin loittonivat alastoman miehen ja laihan susikoiran hahmot trooppisessa kuutamossa kumpuisen tasangon poikki eteläisiä vuoria kohti.

Päivä oli jo valjennut, kun Barney Custer heräsi Ensimmäiseksi hän ajatteli vankiaan, ja kun hänen silmänsä osuivat huoneen toisella puolella olevaan tyhjään riippumattoon, ponnahti amerikkalainen keskelle lattiaa yhdellä ainoalla hyppäyksellä. Yöpuvussaan hän juoksi ulos arkihuoneeseen ja nosti hälytyksen. Seuraavassa tuokiossa oli etsiskely käynnissä, mutta ainoatakaan jälkeä ei luolamiehestä eikä Terkoz-vartijasta löydetty.

»Hänen on täytynyt tappaa koira», väitti Greystoke; mutta heidän ei onnistunut löytää eläimen ruumista siitä yksinkertaisesta syystä, että Terkoz nuuski samalla hetkellä niskakarvat kiukusta pystyssä sitä paikkaa, missä lähes kuukautta aikaisemmin oli suistunut maahan arabialaisen iskusta yrittäessään suojella tyttöä, johon oli kiintynyt.

Sen tutkiessa paikkaa riensi sen yhtä villi kumppani ylempänä vuorenrinteessä sijaitsevaan luolaan ja puhdisti veitsellään Uun pään, jonka oli haudannut erään halkeaman pehmoiseen maahan itse pesään. Voitonmerkki oli jo melkoisen kehnossa mätänemistilassa, ja Nu tajusi, että hänen täytyi kieltäytyä nautinnosta saada laskea se pilaantumattomana tulevan puolisonsa jalkojen juureen; mutta isot miekkahampaat olivat jäljellä kuin myös pääkallo. Hän irroitti edelliset, kiinnittäen ne vyötäröhihnaansa, ja jätti pään jäännökset luolan ulkopuolelle, missä korppikotkat olisivat nokkineet ne puhtaaksi lihasta Nun palattua, sillä hän ei halunnut ottaa päätä taatakseen lähtiessään etsimään Nat-ulia.

Terkozin päästämä kova murahdus ilmaisi äkkiä sen päässeen jäljille, ja merkin kuullessaan juoksi Nu alas vuorenrinnettä sinne, missä kärsimätön eläin odotti häntä. Hetkistä myöhemmin riensi kaksi villiä saalistajaa arabialaisten orja- ja norsunluumetsästäjäin jälkiä pitkin. Vaikka polku oli vanha, oli se kuitenkin kyllin selvä näille kahdelle. Koiran hajuaisti oli vain hieman tarkempi kuin hänen ihmiskumppaninsa, mutta mies noudatti melkein yksinomaan paljonpuhuvia merkkejä, joita hänen silmänsä keksivät, jättäen jälkien vainuamisen eläimen tehtäväksi, sillä tällätavoin hänellä oli ollut tapana metsästää Terkozin villien, susimaisten esi-isien kanssa satatuhatta vuotta aikaisemmin. He taivalsivat ääneti ja nopeasti viidakon halki, laaksojen poikki, kiemurtelevia vuoripolkuja, mihin hyvänsä karavaania leveä tie vain johti. Yhdessä päivässä he matkasivat yhtä pitkän taipaleen kuin karavaani oli matkannut viikossa. Yön he nukkuivat jonkun ison puun juurella, mies ja eläin mykkyrässä toisiinsa painautuneina, tai ryömivät pimeisiin luoliin, kun tie vei vuoriston halki, tai mies saattoi leijona Zorin ollessa liikkeellä rakentaa karkeatekoisen tasanteen korkealle puun lehvistään, jotta hän ja koira voisivat nukkua rauhassa koko yön.

Nu näki ihmeellisiä asioita, jotka täyttivät hänet kummastuksella ja lujittivat hänen uskoaan, että hänet oli taikamaisesti siirretty toiseen maailmaan. Matkan varrella kohdattiin mustain ihmisten kyliä, ja muutamissa niistä voi havaita äskeisen taistelun jälkiä. Monista oli jäljellä vain palaneita majoja ja silvottuja ruumiita, ja muutamissa voitiin nähdä vain joitakuita vanhoja naisia ja miehiä.

Hän sivuutti myös giraffilaumoja — eläimiä, jotka olivat olleet tuntemattomia hänen maailmassaan, ja useita elefantteja, jotka palauttivat hänen mieleensä mammutti Gluhin. Mutta kaikki nämä eläimet olivat pienempiä kuin ne, jotka hän oli tuntenut toisessa elämässään, eivätkä läheskään niin julmia. Niin, hän saattoi muistaa tuskin ainoatakaan huomiota ansaitsevaa eläintä, joka ei olisi syöksynyt kuolinkamppailuun ensimmäisen toisenlajisen eläimen kanssa, jonka se kohtasi — tietenkin sillä ehdolla, että sillä oli edes hiukan toivoa vastustajansa surmaamisesta. Oli tosin ollut pienempiä ja arempia eläimiä, jotka olivat käyttäneet kaiken aikansa siepatakseen henkensä pitimiksi mitä ruokaa sattuivat saamaan samoillessaan tuon hurjan aikakauden villit päivät ja kammottavat yöt, yrittäessänsä alinomaa paeta tai karttaa lukemattomia myriadeja valtavankookkaita lihansyöjiä ja sotaisia märehtijöitä, joiden polut muodostivat suunnattoman verkon navalta navalle.

Sentähden näyttivät Afrikan viidakot Nu'sta hiljaisilta ja autioilta seuduilta. Pedot, jopa villeimmätkin niistä, hyökkäsivät harvoin muulloin kuin nälissään tai suojellessaan pentujansa. Niin, hän oli mennyt näiden pienoisten, karvattomain mammuttien ison lauman ohi kymmenkunnan askeleen päästä, ja ne olivat vain kohottaneet pieniä siansilmiään ja katsoneet häneen, heilutelleet isoja korvia edestakaisin karkoittaakseen piinallisia kärpäsiä ja syöneet nuorten puiden oksia.

Apinaihmiset näyttivät joutuvan suunniltaan säikähdyksestä hänen lähestyessään, ja olipa hän nähnyt leijonien keltaisenruskeiden ruumiiden hiipivän hänen ohitseen kivenheiton päästä tekemättä hyökkäystä. Se oli hämmästyttävää. Elämä sellaisessa maailmassa olisi tuskin elämisen arvoista. Se seikka, että hän saattoi taivaltaa peninkulmia kohtaamatta ainoatakaan vaaraa, saattoi hänet tuntemaan itsensä entistä yksinäisemmäksi.

Kaukana hänen perästään arabialaisten jälkiä pilkin tuli kymmenkunta valkoista miestä ja puolisataa villiä waziri-sotilasta. Tuskin oli tuntiakaan kulunut siitä, kun Barney Custer oli keksinyt Nun katoamisen, kun muuan alkuasukaslähetti oli rientänyt pohjoisesta pyytämään loordi Greystokelta apua eräiden orja- ja norsunluumetsästäjäin takaa-ajoon ja rankaisemiseen, jotka hävittivät parhaillaan kyliä, murhasivat vanhuksia ja lapsia ja veivät nuoret miehet ja naiset orjuuteen. Kun Greystoke kuulusteli miestä, sai hän selville sen seikan, että arabialaisten muiden vankien joukossa oli nuori, valkoinen nainen. Heti syntyi liikettä Greystoken uudistalossa. Valkoiset miehet pukeutuivat kiireesti kenttäkhakeihinsa, tutkivat tuliluikkujaan ja ammusvarastojaan todetaksensa, etteivät heidän mustaihoiset palvelijansa olleet laiminlyöneet mitään tärkeätä. Tallirengit satuloivat hevosia, ja Uzirin kiiltävät, ebeninväriset soturit rasvasivat mustaa ihoansa, panivat päähänsä raakalaisten sotapäähineet, maalasivat kasvonsa, käsivartensa ja jalkansa sekä vatsansa kirjaviksi vaaleankeltaisella, tulipunaisella tai sinertävänvalkoisella värillä, tarkastivat pienoisia kilpiään ja myrkyttivät nuolensa ja hirvittävät sotatapparansa.

Hetkeksi unohdettiin karkulainen, mutta marssittuaan jonkun aikaa he havaitsivat eräitä merkkejä, jotka johdattivat hänet heidän mieleensä ja osoittivat, että hän oli kaukana heidän edellään arabialaisten jäljillä. Ensimmäinen merkki hänestä oli puhvelihärän ruho. Suoraan sydämen läpi ulottui iso aukko, jonka he tiesivät nyt muinaisaikaisen, kivikärkisen keihään kulkuväyläksi. Kupeilta oli kiviveitsellä leikattu viipaleita, ja vatsa oli ikäänkuin villipetojen repimä. Brown kumartui tutkimaan maata härän ympäriltä. Oikaistuaan selkänsä hän katsoi Greystokeen ja naurahti.

»Etkö sanonut, mikäli oikein käsitin, että hänen oli täytynyt tappaa koira?» kysyi hän. »Katsoppas — he ovat vieretysten syöneet saaliinsa ruumista.»

YHDESTOISTA LUKU

Kolme viikkoa oli Victoria Custer ollut nyt sheikki Ibn Aswadin vankina, mutta hän ei ollut kokenut Afrikassa matkaamisen tavallisia vaivoja lukuunottamatta mitään, mitä hän olisi voinut valittaa. Vieläpä hänen oli sallittu ratsastaa eräällä noista harvoista aaseista, jotka vielä olivat elossa, ja hänen ruokansa oli yhtä hyvää kuin Ibn Aswadin itsensä, sillä vanha, ovela sheikki käsitti, että mitä paremmassa kunnossa hänen vankinsa oli, sitä parempi hinta hänestä saataisiin sulttaani Fuladin hovissa.

Abul Mukarram, Ibn Aswadin oikea käsi, huojuvakäyntinen nuori arabialainen Saharan reunamailta, oli heittänyt himokkaita silmäyksiä kauniiseen vankiin, mutta vanha sheikki vastasi jyrkän kieltävästi, kun hänen luutnanttinsa ilmaisi hänelle kosimisaikeensa. Sitten havaitsi Abul Mukarram, estettynä intohimoisista pyyteistään, asian käyvän hänelle yhä vakavammaksi, kunnes ajatus tytön omistamisesta kiehtoi hänet kokonaan.

Victoria oli välttämättömyyden pakosta tutustunut sen verran erämaanpoikain kieleen, että kykeni keskustelemaan heidän kanssaan, ja Abul Mukarram ratsasti usein hänen rinnallaan, katsellen nautinnokseen hänen kasvojaan ja vartaloaan ja yrittäen samalla lisätä tytön arvonantoa häntä kohtaan kertoilemalla urotöistään; mutta kun hän vihdoin puhui rakkaudesta, käänsi tyttö hehkuvat ja suuttuneet kasvonsa pois hänestä, pysäytti aasinsa ja kieltäytyi ratsastamasta edemmäs hänen rinnallaan.

Ibn Aswald näki kauempaa riidan, ja kun hän ratsasti Victorian luo ja kuuli totuuden, nuhteli hän Abul Mukarramia perinpohjaisesti, määräsi hänet jonon jälkijoukkoon ja pani toisen arabialaisen valvomaan vankia. Myrkylliset silmäykset, joita epäsuosioon joutunut Abul heitti sen jälkeen monasti Victoriaan, panivat tytön sisäisesti värisemään, sillä hän tiesi tehneensä miehen julmaksi ja leppymättömäksi vihollisekseen.

Ibn Aswad oli vain vihjaissut hänelle kohtalosta, joka häntä odotti, mutta se riitti varoittamaan häntä, että kuolema oli parempi kuin ne kärsimykset, joihin häntä raahattiin viidakon halki. Kaiken valveilla-olonsa ajan hän hautoi mielessään pakosuunnitelmia, mutta ei keksinyt ainoatakaan, joka ei olisi kohdannut voittamattomia esteitä.

Vaikka hänen olisi onnistunut huomaamatta poistua leiristä, niin kuinka kauan hän voi toivoa pysyvänsä hengissä villissä viidakossa? Ja jos hän säilyisikin jonkun ihmeen kautta hengissä vaikkapa kuukausimääriä, niin mitä hyötyä siitä olisi, sillä hän ei osaisi palata entistä tietä loordi Greystoken uudistalolle sen kummemmin kuin hän kykeni määräämään oikeata ilmansuuntaa tiettömällä valtamerellä. Marssin kauhut, jonka varrella joka päivä sattui inhoittavia näytelmiä hänen silmäinsä edessä, tekivät hänet pahoinvoivaksi ja kyllästyneeksi. Kun hän näki orjia, jotka kantoivat raskaita norsunluu-, teltta- ja ruokatarvetaakkoja, lyötävän julmasti, nousivat kyyneleet hänen silmiinsä. Raa'at teurastukset, jotka seurasivat väkivaltaista tunkeutumista jokaiseen kohdattuun kylään, ahdistivat hänen sydäntään ja herättivät hänessä häpeäntunteita noiden ihmisen hahmoon pukeutuneiden eläinten takia, jotka kiihoittivat villejä ja pelkureita manyuema-ihmissyöjiään menettelemään sanomattoman ilkivaltaisesti kokoonlyyhistyneitä vankeja kohtaan, jotka joutuivat heidän käsiinsä.

Mutta vihdoin he tulivat kylään, missä onni väistyi heidän rinnaltaan ja kieltäytyi heittäytymästä heidän syliinsä. Sensijaan he kohtasivat lujaa vastarintaa. Hurjat, maalatut paholaiset taistelivat heitä vastaan itsepintaisesti tuuma tuumalta, kunnes Ibn Aswad päätti tehdä kierroksen ja mennä kylän ympäri mieluummin kuin uhrata useampia seuralaistaan.

Taistelun melskeen ja sitä seuranneen lähtökiireen aikana havaitsi Abul Mukarram tulleen odottamansa tilaisuuden. Vankeja, joihin myös valkoinen tyttö kuului, työnnettiin peräytyväin ryöstelijäin edelle, kun taas arabialaiset manyema-soturit muodostivat jälkijoukon torjuakseen takaa-ajavia villejä.

Abul Mukarram sattui nyt tuntemaan erään pohjoiseen maahan vievän tien, jota kaksi saattoi kulkea mukavasti ja jota myöten oli helppo paeta; mutta se oli mahdotonta orjakaravaanille, koska tie vei englantilaisten alueiden läpi. Jos tyttö suostuisi seuraamaan häntä vapaaehtoisesti, niin kaikki olisi hyvin — jollei, silloin hän lähtisi yksin, mutta ei ennen kuin olisi kostanut tytölle suunnitelmiensa mukaan. Hän poistui sentähden hyökkäyslinjalta ja tunkeutui kauhunlyömäin orjain keskitse Victoria Custeria vartioivan arabialaisen rinnalle.

Toinen katsoi Abuliin tarkasti hetkisen. »Valehtelet, Abul Mukarram», sanoi hän vihdoin. »Ibn Aswad kielsi minua erikoisesti sallimasta sinun jäädä yksin tytön kanssa. Mene!» »Hullu!» mumisi Abul Mukarram, ja veti miekalla satulanpukaan poikittain kiinnitetyn pitkän pyssyn liipasimesta, pyssyn piipun ollessa tuskin jalankaan päässä toisen arabialaisen vatsasta. Päästäen yhden ainoan parkaisun suistui mies maahan aasinsa selästä.

»Lähtekäämme!» huudahti Abul Mukarram, tarttuen Victorian ratsun suitsiin ja kääntyen länteen, viidakkoon.

Tyttö yritti heittäytyä satulastaan, mutta voimakas käsivarsi kietoutui hänen vyötärölleen ja piteli häntä lujasti, kun aasit lähtivät liikkeelle kyljittäin sekavain köynnöskasvimassojen välitse, jotka melkein tyyten estivät heidän kulkuaan. Kerran Victoria huusi apua, mutta alkuasukasten hurjat sotahuudot häivyttivät hänen äänensä. Viidentoista minuutin kuluttua he kaksi tulivat jälleen polulle, jota olivat noudattaneet kylää lähestyessään, ja pian kävi taistelun melske heidän takanaan yhä heikommaksi, kunnes se häipyi kokonaan etäisyyteen.

Victoria Custerin ajatukset ahertelivat nopeasti suunnitellen jotakin pelastuskeinoa hänen vierellään ratsastavan vaiteliaan olennon seurasta. Revolveri tai vaikkapa vain veitsi olisi selvittänyt hänen pulmallisen asemansa, mutta hänellä ei ollut kumpaakaan. Jos hänellä olisi ollut, ei Abul Mukarramin henki olisi maksanut paljoakaan, sillä tyttö oli suunniltaan epätoivoisesta kauhusta ajatellessaan sitä kohtaloa, joka nyt häämöitti niin läheltä. Miettiessään, ettei voinut lopettaa edes omaa elämäänsä, tuli hän jäykäksi ja kylmäksi. Oli vain yksi keino: taistella hampain ja kynsin, kunnes mies itse raivoissaan tappaisi hänet; mutta viime hetkeen saakka hän toivoi saavansa apua, jonka saannin hän tunsi sydämensä syvimmässä sopukassa mahdottomaksi.

Yli kaksi tuntia matkasi Abul Mukarram isäntänsä luota, jolta oli ryöstänyt orjattaren. Hän puhui vain vähän, ja tällöinkin hän puhui kuin isäntä orjalleen. Keskipäivän maissa he jättivät viidakon ja tulivat ylävämmälle seudulle, missä puut kohosivat pitemmän matkan päässä toisistaan ja missä oli vähän, jos ollenkaan, pensaikkoa. Matkaaminen oli täällä paljon helpompaa, ja heidän taipaleensa taittui nopeammin. He ajoivat yhä sitä polkua pitkin, jota karavaani oli tullut. Joskus seuraavana aamuna heidän pitäisi kääntyä jälleen pohjoiseen ja lähteä seuraamaan uutta polkua.

Erään virran partaalla Abul Mukarram pysähtyi. Hän sitoi aasit liekään ja kääntyi sitten tytön puoleen. »Kas niin», sanoi hän ja tarttui tyttöön.

KAHDESTOISTA LUKU

Joka päivä havaitsi Nu lähenevänsä nopeasti niitä, joiden kanssa Nat-ul matkasi. Hänen toisen elämänsä kokemukset vakuuttivat hänelle, että tytön täytyi olla vankina, mutta samalla hän käsitti, että asian laita saattoi olla vallan toisinkin, sillä olihan hän luullut tytön olleen vankina niiden luona, jotka olivat pitäneet häntä itseään vankina, ja saanut vain tietää, että eräs heistä väitti tyttöä sisarekseen. Se kaikki näytti Nu'sta ylen kummalliselta. Se meni yli hänen ymmärryksensä. Nat-ul ei voinut olla Custerin sisar, ja sittenkin hän oli nähnyt tytön ilmeisen onnellisena ja tyytyväisenä noiden muukalaisten seurassa, ja Custer oli eittämättä ilmaissut olevansa huolissaan tytön kohtalosta kuten ainakin veli. Curtiss, se oli selvää, rakasti Nat-ulia — sen verran hän oli oivaltanut tämän ja Custerin välisistä keskusteluista, joita oli salaa kuunnellut. Miten oli mies voinut niin hyvin tutustua Nat-uliin niinä kahtena päivänä, jotka olivat vierähtäneet siitä, kun Nu oli lähtenyt luolilta rauhattoman meren rannalta metsästämään Uuta? Ja se aamu, jolloin hän oli herännyt mahtavan luonnonmullistuksen vaikutuksesta, peittyi samanlaiseen salaperäisyyden verhoon kuin ne merkilliset muutokset, joita oli tapahtunut ulkonaisessa maailmassa samana lyhyenä aikana. Nu oli ajatellut paljon noita ihmeellisiä tapauksia sillä tuloksella, että alkoi tulla vakuutetuksi siitä, että hänen oli täytynyt nukkua paljon kauemmin kuin oli luullut; mutta että sadantuhannen vuoden verkkainen ja vaivaloinen kehitys oli vyörynyt hänen tajuttoman päänsä ylitse, se ei tietenkään voinut juolahtaa hänen mieleensä edes pienimpänä mahdollisuutena.

Hän oli myös punninnut Curtissin pilkallisia sanoja ja samalla niiden muukalaisten elämää, joiden joukkoon hänet oli heitetty. Nopeasti hän oli oivaltanut sen tosiasian, että heidän tapansa ja tottumuksensa erosivat yhtä suuresti hänen omistaan kuin viidakon petojen tavoista ja tottumuksista. Hän oli havainnut, että hänen tapansa lähentelivät enemmän noiden mustien ja puolialastomain alkuasukkaiden tapoja, joita valkoihoiset pitivät niin ala-arvoisina, etteivät edes syöneet heidän kanssaan samassa pöydässä.

Hän oli pannut merkille, että mustat osoittivat muille valkoisille ilmeistä kunnioitusta, jota he eivät kohdistaeet Nu'hun. Ja kun Nu ei ollut typerä, joutui hän tekemään sen johtopäätöksen, että valkoiset pitivät häntä alempiarvoisena, jopa ennen kuin Curtissin sanat osoittivat hänen epäluulonsa tosiksi. Vaikka hänen ihonsa oli valkoinen, niin ilmeisesti hän erosi muista valkoisista jollakin erikoisella tavalla. Kenties se johtui hänen vaatetuksestaan. — Hän oli yrittänyt käyttää outoja ruumiin verhoja, joita he olivat antaneet hänelle, mutta ne olivat kiusalliset ja epämukavat. Ja vaikka hänellä nykyisin oli harvoin kyllin lämmin, oli hän siitä huolimatta iloinnut, kun tarjoutui tilaisuus heittää yltään kahlehtivat ja oudot pukimet.

Nämä ajatukset nostivat hänen mieleensä sen mahdollisuuden, että jos muukalaiset olivat voineet tunnustaa Nat-ulin tasa-arvoiseksi itsensä kanssa, niin tyttökin nautti tuollaista muukalaisten vaatimaa arvonantoa. Ja jos asianlaita oli niin, oli selvää, että tyttö katselisi Nu'ta uusien ystäväinsä näkökannalta — pitäisi häntä alempiarvoisena.

Sellaiset mietelmät tekivät Nun hyvin alakuloiseksi, sillä hän rakasti Nat-ulia ihan samalla tavoin kuin te tai minä voisimme rakastaa — ihan samoin kuin tavalliset valkoiset miehet ovat aina rakastaneet — tuntien hartautta, joka korotti hänen mieltymyksensä esineen jalustalle, jonka edessä hän onnellisena tahtoi langeta maahan ja osoittaa kunnioitustaan. Hänen intohimonsa ei ollut raakaa kuten alempien rotujen, jotka usein tekevät avioliittomenot juhlallisemmiksi kalikalla ja polkevat naisen aina alempiarvoisen tai karjan asemaan.

Silloinkin kun Nu pohti näitä mieltään askarruttavia, pulmallisia kysymyksiä, olivat hänen silmänsä ja korvansa valppaina hänen rientäessään karavaanin vasta äsken tallaamaa, verestä polkua pitkin. Kaikki merkit viittasivat useiden ihmisten äskettäiseen matkaamiseen, ja luolaihminen oli varma, että hän oli vain muutamien tuntien matkan päässä saaliistansa.

Muutamien kilometrien päässä itään hänestä riensi pelastusretkikunta Greystoken uudistalolta nopeasti eteenpäin toista polkua pitkin, aikoen mennä arabialaisten edelle. Ibn Aswad oli tehnyt kaarroksen voidakseen kiertää wazirien maan, ja hitaasti liikehtivine orjakaravaaneineen hän oli tullut nyt paikkaan, joka linnunteitse oli vain muutamien päivämatkojen päässä uudistalolta. Kevyesti varustettujen takaa-ajajien, jotka olivat heiltä apua pyytämään tulleelta sanantuojalta saaneet tietää arabialaisten valitseman tien, ei ollut tarvinnut seurata saaliinsa jälkiä, vaan sensijaan he olivat marssineet suoraan maan halki sitä paikkaa kohti, missä arvelivat pääsevänsä karavaanin edelle.

Tästä johtui, että Nu ja Terkoz sekä uudistalon valkoisten ja wazirien joukko lähestyivät Ibn Aswadia samaan aikaan vastakkaisilta tahoilla; mutta Nun ei tarvinnut seurata ryöstäjäin jälkiä sinne, missä he yhä torjuivat rajujen vambolien hurjia hyökkäyksiä, sillä hänen juostessaan polkua pitkin koira rinnallaan keksivät hänen terävät silmänsä jotakin, mikä koiralta, huolimatta sen ihmeellisestä vainukyvystä, saattoi jäädä huokaamatta — kahden aasin kavioiden selvät jäljet, jotka johtivat takaisin samaa polkua, jota haravaani oli mennyt.

Ne olivat arabialaisten aasien jälkiä, sen tiesi Nu, tuntien kaikkien niiden eläinten erilaiset kavionjäljet, jotka viimeisten kolmen päivän aikana olivat tulleet hänelle yhtä tutuiksi kuin hänen äitinsä kasvot olivat aikanaan olleet. Mutta miksi ne johtivat takaisin samaa tietä, jota vastikään olivat menneet? Nu pysähtyi ja kohotti päänsä haistellakseen ilmaa ja kuunnellakseen tarkasti heikointakin ääntä siltä taholta, mihin eläimet olivat häipyneet erottuaan vanhalta polulta siinä kohden, missä hän oli huomannut niiden jäljet.

Mutta tuuli puhalsi vastakkaiselta suunnalta, joten Nu ei voinut tuntea niiden hajua. Hän epäröi, oliko hänen jätettävä pääjoukkueen jäljet ja seurattava näitä kahta vai jatkettava matkaansa. Eläinten käyntitavasta — vieretysten — hän päätteli varmasti, että kummankin selässä oli ratsastaja, koska ne päinvastaisessa tapauksessa olisivat kävelleet perätysten sellaisten eläinten tapaan, jotka liikkuivat kapeilla teillä; mutta mikään ei vihjaissut hänelle, että toinen ratsastaja olisi ollut Nat-ul.

Hetkisen hän oli kahden vaiheilla, ja sitten hänen järkensä käski häntä seuraamaan pääjoukkoa, sillä jos Nat-ul oli vankina, olisi hän isomman seuran mukana — eikä ratsastaisi vastakkaiselle taholle yhden ainoan vartijan saattamana, Juuri kun hän kääntyi jatkaakseen jälleen takaa-ajoansa, tuli hänen korviinsa vasemmalta viidakosta heikko ihmisääni — se oli naisen ääni, joka kimeydellään ilmaisi pelästyneen vastustusta.

Peuran tavoin kääntyi Nu ja juoksi tuon tutun äänen viitoittamaan suuntaan. Nopea susikoira sai panna parastaan pysyäkseen vikkelän luolamiehen kintereillä, sillä Nu oli noussut maasta ja käytti hyväkseen puiden oksia, niin etteivät pensaat viivästyttäneet hänen pikaista lentoaan. Puusta puuhun hän hyppäsi tai lennähti, heittäytyen toisinaan kaksikymmentäkin jalkaa ilman läpi toisesta viidakkojättiläisestä toiseen. Hänen alapuolellaan kiiti läähättävä Terkoz punaisen kielen roikkuessa sen vaahtoavasta kidasta; mutta kaikesta nopeudestaan huolimatta he molemmat liikkuivat ääneti kuin varjomaiset haamut.

Viidakon reunalla joutui Nu puistomaiseen metsään, ja edempänä hän näki valkoviittaisen arabialaisen taivuttavan polvensa päällä naisolentoa hitaasti taaksepäin. Toinen jäntevä, ruskea käsi puristi hänen kurkkuaan, toinen oli kohotettu hänen kasvoihinsa aiottuun iskuun.

Nu näki, ettei voinut ennättää miehen luo kyllin ajoissa estääkseen iskun, mutta hän saattoi kiinnittää toisen huomion itseensä niin kauaksi aikaa, kuin oli tarpeen hänen ehtiäkseen miehen luo. Hänen kurkustaan purkautui hänen aikoja sitten kuolleen kansansa villi sotahuuto — huuto, joka saattoi satakunta viidakon eläintä hypähtämään jaloilleen ja vapisemaan pelosta tai raivosta aina lajin mukaan. Ja se sai Abul Mukarraminkin hätkähtämään, sillä koko elämänsä aikana hän ei ollut koskaan kuullut mitään tuon jähmettävän taisteluhuudon vertaista.

Nähdessään, mikä vaara uhkasi, päästi hän tytön irti ja juoksi kohti aasiansa, jonka satulasta riippui hänen pitkäputkinen pyssynsä suojukseen pistettynä. Victoria Custerkin katsoi, ja se, mitä hän näki, tuotti hänelle sanomatonta helpotusta ja onnentunnetta. Arabialainen oli juurikään kääntynyt pyssy ampuma-asentoon kohotettuna, kun luolamies ryntäsi hänen kimppuunsa. Tuliluikku pamahti ennenkuin se väännettiin Abul Mukarramin käsistä ja singottiin syrjään, mutta kuula erehtyi kauas maalistaan. Seuraavassa tuokiossa näki tyttö kahden miehen painiskelevan, minkä hän tiesi kuolinkamppailuksi. Arabialainen antoi vastustajalleen voimakkaita iskuja päähän ja kasvoihin, kun taas luolamies, väkevien lihasten jännittyessä hänen hienon ihonsa alla, yritti päästä käsiksi toisen kurkkuun.

Hurja susikoira hiiviskeli noiden kahden ympärillä, muristen niskakarvat pystyssä ja odottaen tilaisuutta rynnätäkseen isäntänsä valkoviittaisen vastustajan kimppuun. Victoria Custer, joka painoi lujasti yhteenpuristettuja nyrkkejään rintaansa vasten, katseli noita kahta miestä, jotka kamppailivat hänen tähtensä. Hän näki villin miehen kauniin, tumman pään painuvan yhä alemmaksi vihollisen kurkkua kohti, ja kun voimakkaat, valkoiset hampaat upposivat toisen kaulaan, seurasi tyttö tätä eläimellistä tekoa saamatta lainkaan pyörryttävää pahoinvointikohtausta.

Hän kuuli Nun ärähtävän melkein kuin koiran tuntiessaan suussansa vihollisensa kuuman, punaisen veren maun. Hän näki väkevien leukojen repivän ja raastavan arabialaisen kurkun pehmeätä lihaa. Hän näki voimakkaiden käsien taivuttavan tuomitun Abul Mukarramin pään taaksepäin. Hän näki raivoisan toverinsa ravistelevan miestä kuten terrieri ravistelee rottaa, ja hänen sydämeensä tulvehti rajua alkuajan ylpeyttä hänen katsellessaan miehen urhoollisuutta.

Victoria Custeria ei enää ollut olemassa. Se oli Nat-ul, villi niokeneläinen neito, joka heittäytyi syleilemään Nu'ta, kun luolamies viskasi syrjään surmaamansa miehen hengettömän ruumiin ja levitti kätensä. Se oli Nat-ul Thantytär — Autiovuorten toisella puolen, rauhattoman meren rannalla, asustavan Nun heimon Nat-ul, joka kietoi kätensä herransa ja isäntänsä kaulaan ja painoi tämän huulet omille kuumille huulilleen.

Se oli entisaikojen Nat-ul, joka seurasi Nun ja susikoiran pyörintää kuolleen arabialaisen ruumiin ympärillä. Luolamies, joka liikehti heimonsa kuolemantanssin siroin, villein askelin, milloin puoliksi kyykistyneenä, milloin hypähtäen korkealle ja heittäen kivikärkisen keihäänsä ilmaan, lauloi kuolleen ja haudatun aikakauden tenhoina voitonhymniä, ja hänen vierellään kyykötti hänen yhtä villi puolisonsa, lyöden tahtia hoikilla, valkoisilla käsillään.

Kun tanssi oli päättynyt, seisahtui Nu Nat-ulin eteen. Tyttö nousi katsoen häneen, ja pitkän minuutin ajan he kaksi seisoivat ääneti toisiansa silmäillen. Ensi kerran he kumpikin saattoivat tarkastella toistensa piirteitä sen kummallisen ihmeen jälkeen, joka oli erottanut heidät. Nu havaitsi, että jokin pieni muutos oli tapahtunut hänen Nat-ulissaan. Se oli hän — sitä ei voinut epäillä; mutta hänessä oli jotakin, mikä herätti Nu'ssa taikamaista kunnioitusta — hän oli äärettömästi hienompi ja ihanampi kuin Nu oli koskaan aavistanut.

Taistelun ja tanssin synnyttämän kiihtymyksen kaikotessa häipyi vähitellen se hurmiotila, johon tyttö oli vaipunut. Villin, mustatukkaisen jättiläisen rytmillinen tanssi oli koskettanut hänessä jotakin kieltä, joka herätti hänessä eloon alkuajan ihmisen kauan uinuneet vaistot. Sillä kertaa hän oli siirtynyt satatuhatta vuotta ajassa taaksepäin ihmissuvun lapsuuskauteen — hän ei ollut tuntenut noina lyhyinä tuokioina Victoria Custeria, kahdettakymmentä vuosisataa eikä sen sivistystä, sillä ne peittyivät vielä tulevaisuuteen tuhannen vuosisadan verhoon.

Mutta nyt hän alkoi jälleen katsella monien sukupolvien sivistyksen ja hienostumisen silmillä. Hän näki edessään villin alkuajan miehen. Miehen silmät paloivat suurta rakkautta, johon ei voinut kauan olla vastaamatta. Ympärillään hän näki koskemattoman aarniometsän ja hirvittävän viidakon, ja kaiken tämän taakse ja toiselle puolen hän vaelsi sielunsa silmillä siihen maailmaan, jonka hän aina oli tuntenut — kaupunkien ja kotien ja sivistyneiden ihmisten maailmaan. Hän näki isänsä ja äitinsä ja ystävänsä; mitä he sanoisivat?

Jälleen hän kiinnitti katseensa mieheen. Vain vaivoin hän hillitsi mielettömän halunsa heittäytyä miehen leveälle rinnalle ja poistaa mielestään epäilyksensä ja pelon tunteensa Nun suuren sydämen tykinnän lähellä ja noiden voimakkaiden käsivarsien suojeluksessa. Mutta tämä halu nosti uudestaan esiin kysymyksen — mitä he sanoisivat? — pidättäen häntä väristen ja peloissaan loitolla miehestä.

Mies käsitti tytön hämmennystilan osittain hänen katseistaan, mutta hän tulkitsi sen osaksi väärin, sillä hän luki niistä pelkoa itseänsä kohtaan, vaikka niistä kuvastui etupäässä itsepelkoa, ja sen johdosta, mitä hän oli kuullut Curtissin sanovan, hän ajatteli myös näyttävänsä halveksittavalta, sillä alkuajan ihmiset ovat äärettömästi herkkätuntoisempia kuin heidän väärennetymmät veljensä.

»Etkö rakasta minua, Nat-ul?» kysyi hän. »Ovatko muukalaiset kääntäneet sinut minua vastaan? Ken heistä olisi kyennyt tuomaan sinulle ihmismetsästäjä Uun pään? Katsos!» Hän läimäytti kahteen isoon torahampaaseen, jotka riippuivat hänen lannevyöstään. »Nu tappoi pedoista mahtavimman Nat-ulinsa tähden. Pää on haudattu Uun luolaan, mutta nyt, kun tulen ottamaan sinua puolisokseni, näen pelkoa silmissäsi ja jotakin muuta, mitä niissä koskaan ennen ei ollut. Mitä tämä on, Nat-ul — ovatko muukalaiset varastaneet sinun rakkautesi Nu'lta?»

Mies puhui niin muinaisaikaista kieltä, ettei koko maailmassa ollut ainoatakaan ihmistä, joka olisi osannut puhua sitä tai ymmärtää siitä sanaakaan. Mutta Victoria Custer käsitti sen yhtä hyvin kuin oman englanninkielensä, eikä hänestä tuntunut kummalliselta, että hän vastasi Nu'lle tämän omalla kielellä.

»Sydämeni sanoo minulle, että olen sinun, Nu», sanoi hän, »mutta järkeni ja kokemukseni varoittavat minua astumasta sitä askelta, johon sydämeni vaatii. Rakastan sinua; mutta en voisi olla onnellinen vaeltaessani puolialastomana viidakon halki lopun elämääni, ja jos nyt lähden sinun mukaasi, vaikkapa vain päiväksi, en ehkä koskaan palaisi kansani luo. Sinäkään et olisi onnellinen siinä maailmassa, missä minä elän — se tukahduttaisi ja tappaisi sinut. Luulen nyt osittain käsittäväni sen ihmeen, joka on masentanut mieliämme. Sinusta tuntuu siltä kuin vasta joku päivä sitten olisit jättänyt Nat-ulisi ja lähtenyt metsästämään julmaa Uu'ta; mutta itse asiassa on lukemattomia vuosia vierähtänyt siitä. Jostakin kohtalon ihmeellisestä oikusta olet sinä pysynyt muuttumattomana kaikki nämä vuodet, kunnes nyt astut esiin pitkästä unestasi kivikauden pilaantumattomana luolaihmisenä keskelle kahdettakymmenettä vuosisataa, kun taas minä olen epäilemättä syntynyt ja uudestisyntynyt tuhat kertaa, siirtyen ruumiillistumasta toiseen, kunnes nyt yhdymme jälleen. Jos sinäkin olisit kuollut ja syntynyt uudestaan kaikkien näiden vitkallisten vuosien aikana, ei mitään ikuisuuksien kuilua olisi nyt meidän välillämme, ja me kohtaisimme jälleen yhteisellä pohjalla, kuten muutkin sielut, ottaisimme, toisemme elinkumppaniksemme ja kuolisimme syntyäksemme jälleen uuteen yhdyselämään ja uuteen eloon välttämättömän kuoleman keralla. Mutta sinä olet uhmaillut elämän ja kuoleman lakeja — sinä olet kieltäytynyt kuolemasta, ja kun me nyt vihdoinkin kohtaamme jälleen, on satatuhatta vuotta välillämme — ylipääsemätön kuilu, jonka poikki minä en voi palata ja jonka yli sinä et voi tulla muuten kuin samaa tietä, jota minä olen astellut — kuoleman ja sitä seuraavan uuden elämän kautta.»

Paljon siitä, mitä tyttö puhui, meni yli Nun ymmärryksen, ja vaikka useimmilla käsitteillä ei ollut vastinetta hänen alkuajan kielessään, niin että tytön oli täytynyt runsaasti turvautua kahdennenkymmenennen vuosisadan englantiinsa täyttääkseen aukot, oli Nu kuitenkin käsittänyt ajatuksen epämääräisesti — ainakin sen, että hänen Nat-ulinsa oli kaukana hänestä niiden pitkien ajanjaksojen takia, jotka olivat kuluneet hänen nukkuessaan Uun luolassa, ja että hän saattoi vain oman kuolemansa kautta täyttää heidän välillään ammottavan kuilun ja pyytää tyttöä elämänkumppanikseen.

Hän laski keihäänsä pään maahan, pannen terän sydäntään vasten. »Minä lähden, Nat-ul», sanoi hän koruttomasti, »voidakseni palata jälleen sellaisena kuin haluaisit minun palaavan — en enää 'valkoisena neekerinä', jollaisen Curtiss sanoo minun olevan.»

Tyttö ja mies olivat niin innostuneet ja syventyneet omaan kohtaloonsa, etteivät huomanneet susikoira Terkozin äänettömiä askeleita eivätkä kuulleet pahaenteistä murinaa, joka purkautui sen villistä kurkusta, kun se katsoi heidän takanaan leviävään viidakkoon.

KOLMASTOISTA LUKU

Greystoken uudistalolta lähtenyt etsiskelyretkikunta oli käynyt Ibn Aswadin kimppuun niin äkkiarvaamatta, ettei kummankaan puolen kesken oltu vaihdettu ainoatakaan laukausta. Arabialaiset, joita takaapäin ahdistivat hurjat wambolisoturit, olivat suorastaan juosseet valkoisten ja wazirien syliin.

Kun Greystoke vaati, että valkoinen tyttö oli luovutettava hänelle viipymättä, löi Ibn Aswad rintoihinsa ja vannoi, ettei heidän mukanaan nyt ollut ainoatakaan valkoista tyttöä, mutta kun muuan orja kertoi, että Victorian oli ryöstänyt Ibn Aswaldilta eräs sheikin luutnantti vasta joku tunti aikaisemmin, riensivät he nopeasti viidakkoon etsimään häntä.

Helpottaakseen etsintää ja päästäkseen eteenpäin mahdollisimman nopeasti otti kukin valkoinen mukaansa muutamia wazireita, ja hajaantuneina laajaan taistelurintamaan painuivat he viidakkoon sille taholle, mihin orja oli osoittanut Abul Mukarramin ratsastaneen.

Tutkiakseen viidakon tarkoin kuin kampaamalla levitti jokainen valkoinen wazirinsa kummallekin puolelleen, ja niin he etenivät nähden toisiansa harvoin, mutta aina äänenkantaman päässä toisistansa. Ja niin johdatti sattuma William Curtissin kenenkään huomaamatta puistomaista metsää reunustavan viidakon laitaan jättiläispuiden alle, missä hänen eteensä avautui näky, joka sai hänet nopeasti pysähtymään.

Siellä oli hänen rakastamansa ja etsimänsä tyttö, ilmeisesti vahingoittumattomana, ja kaksi aasia ja iso susikoira, joka katsoi hänen piilopaikkaansa kohti ja murisi uhkaavasti, ja tytön edessä seisoi villi mies. Curtiss aikoi juuri juosta esiin, kun näki miehen painavan keihäänsä varren maahan ja terän sydäntänsä vastaan. Tämä teko ja miehen kasvojen ilme paljastivat hänen aikeensa, ja niin Curtiss vetäytyi taaksepäin, jääden odottamaan rikoksen täyttymistä, minkä hän tiesi tapahtuvan. Aavistuksen hymy välkehti amerikkalaisen huulilla.

Myös Victoria Custer arvasi, mitä Nun mielessä liikkui. Se oli hänen omien sanojensa mukaan ainoa johdonmukainen päätös, minkä mies voi tehdä; mutta rakkaus ei ole johdonmukainen, ja kun rakkaus näki ja käsitti uhkaavan menetyksen, heitti se johdonmukaisuuden tiehensä, ja kirkaisten heikosti kauhusta heittäytyi tyttö niokeneläisen Nun kimppuun ja sysäsi keihään syrjään.

»Ei! Ei!» huudahti hän. »Sinä et saa tehdä sitä. En voi antaa sinun mennä, rakastan sinua, Nu! Oi, kuinka sinua rakastan!» Ja kun väkevät käsivarret sulkivat hänet jälleen syleilyynsä, huoahti hän tyytyväisenä ja onnellisena ja antoi päänsä painua sen miehen rinnalle, joka oli tullut takaisin ikuisuuksien kuluttua pyytämään häntä omakseen.

Mies kiersi toisen käsivartensa hänen vyötäröilleen, ja yhdessä he kääntyivät länttä kohti sille taholle, mihin Abu Mukarram oli paennut; kumpikaan ei huomannut valkokasvoista, tylynnäköistä miestä, joka ryntäsi viidakosta heidän jälkeensä ja tähtäsi pyssyllään kylmäverisesti tummatukkaista jättiläistä selkään.

Eivät he nähneet susikoiran nopeata hyppäystä eivätkä liioin, mitä sitten seurasi villin viidakon mietteliäässä äänettömyydessä.

Kymmenen minuutin kuluttua tunkeutui Barney Custer sekasortoisen, viheriöitsevän kasviseinän läpi, ja hänen eteensä avautui näky, joka salpasi hänen hengityksensä — siellä seisoi kaksi kärsivällistä aasia, huitoen hännillään ja liikutellen pitkiä korviaan; niiden vieressä lepäsi Abul Mukarramin ruumis, ja viidakon laidassa, hänen jalkojensa juuressa, oli pitkällään William Curtissin kuollut ruumis, rinta ja kurkku villien torahampaiden repimänä. Aukeaman poikki loittoni iso, laiha susikoira ja pysähtyi kuullessaan Barneyn lähestyvän. Se paljasti veriset hampaansa, äristen pahaenteisesti varoitukseksi, kääntyi sitten ja katosi viidakkoon.

Barney eteni ja tutki pehmeää maata aasien ja arabialaisen ruumiin ympäriltä. Hän näki miehen paljaiden jalkojen jäljet ja naisen ratsusaappaiden pienemmät jäljet. Hän silmäsi viidakkoon, mihin Terkoz oli kadonnut.

Mitä varten hänen sisarensa oli mennyt tuonne synkkiin, villeihin syvyyksiin? Mitä varten hän toisi sisarensa takaisin, jos jatkaisi etsiskelyä? pian epäili, tulisiko Victoria ilman uniensa miestä. Kummassa olisi tyttö onnellisempi tuon miehen kanssa — armottomassa viidakossa, joka oli ainoa maailma, minkä mies tunsi, vaiko sivistyneiden ihmisten vieläkin armottomammissa olinpaikoissa?

TOINEN OSA

ENSIMMÄINEN LUKU

Victoria Custer oli tietoinen siitä, että hänen veljensä Barney Custer tunkeutui viidakon läpi heidän jälkeensä — että veli oli tulossa riistääkseen hänet Nu'lta.

Monien ikäkausien sivistys ja jalostuminen vaati häntä luopumaan mielettömästä, viehättävästä aiheestaan — hylkäämään villin miehensä ja palaamaan siihen turvalliseen ja mukavaan maailmaan, jota hänen veljensä ja sivistys edustivat. Mutta toinenkin voima työskenteli, paljon vanhempi kuin se lyhyt sivistyksen kausi, joka oli nostanut etualalle hänen aikaisemmat epäilyksensä — esihistoriallisen alkutilan lukemattomat ajanjaksot, joina ihmisen järki ja mieli ja sielu syntyivät — lukemattomat hirvittävät ajanjaksot, jotka ovat painaneet ihmisen sieluun ja mieleen ja järkeen leimansa, joka pysyy niin kauan kuin ihminen on olemassa. Tuosta sen ajan synkeästä kuilusta, jolloin ihmisellä ei vielä ollut mieltä eikä sielua, virtaa yhä sama mahtava voima, joka oli hänen ainoa käskijänsä silloin — vaisto.

Ja juuri vaisto veti Victoria Custeria yhä syvemmälle viidakkoon villin rakastajansa kanssa, kun hän tajusi veljensä lähenevän — toinen niistä kahdesta määräävästä vaistosta, jotka ovat vallinneet ja ylläpitäneet elämää maan pinnalla. Mutta se ei tapahtunut taistelutta. Hän epäröi, kääntyen puoleksi taaksepäin. Nu heitti kysyvän katseen häneen.

»He tulevat, Nat-ul», sanoi Nu. »Nu ei kykene taistelemaan noita outoja ihmisiä vastaan, jotka sinkoavat lyijyä ukkosen avulla, jonka ovat varastaneet taivaasta. Nopeasti eteenpäin! Meidän täytyy rientää jälleen Uun luolalle, ja huomisaamuna jatkamme matkaamme ja etsimme isäni Nun heimon, joka asustaa Autiovuorten toisella puolella rauhattoman meren rannalla. Siellä, omassa maailmassamme, olemme onnelliset.»

Mutta sittenkin tyttö pysyi pelästyneenä paikallaan. Silloin otti mies hänet voimakkaille käsivarsilleen ja lähti juoksemaan miekkahampaisen tiikerin, Uun, luolalle päin. Tyttö ei edes rimpuillut päästäkseen pakoon, vaan lepäsi hiljaa, sillä hänet täytti rauhan ja onnen tunne ikäänkuin häntä olisi pitkällisen poissaolon jälkeen kannettu kotiin. Ja heidän kintereillään juosta hölkytteli susikoira Terkoz.

Toisinaan nousi Nu puiden alemmille oksille, sillä hänen aikanaan oli hänen rotunsa ollut puolittain metsäläiskannalla. Niitä myöten hän matkusti eteenpäin helposti ja vikkelästi kuin orava, vaikka nykyajan nainen, joka yhä eli Victoria Custerin rinnassa, valitteli usein pyörryttäviä hyppäyksiä tehtäessä ja vaellettaessa huojuvaa, vaarallista polkua. Mutta heidän paetessaan hän pelkäsi nyt kuitenkin eniten, että heidät saataisiin kiinni ja että hänet siepattaisiin jälleen siihen sivistyneeseen maailmaan, johon hänen Nunsa ei koskaan voisi tulla.

Kolmas ilta hämärsi, kun he saapuivat jälleen Uun luolalle. He kiipesivät käsitysten ylös jyrkkää vuorenrinnettä. Yhdessä he astuivat pimeään ja pelottavaan onkaloon.

»Huomenna», sanoi Nu, »lähdemme etsimään kansamme luolia, ja me löydämme ne».

Pimeys peitti viidakon, tasangot ja vuoret. Nu ja Nat-ul nukkuivat, sillä he molemmat olivat nääntyneet pitkien päivien paon jälkeen.

Ja silloin kuului maan uumenista kumeata ja pahaenteistä jyminää. Maa järisi. Vuori halkeili. Isoja, murskaantuneita kalliomöhkäleitä, jotka olivat irtaantuneet vuoren huipulta, syöksyi jyristen sen rinnettä alas.

Nu hypähti pystyyn, mutta lensi samassa luolan lattiaan huumaantuneena ja tajuttomana. Sisällä vallitsi täydellinen pimeys. Pientäkään valoa ei pilkahtanut aukosta. Hirvittävää räiskinää kesti useita minuutteja ja samalla maan kauhistavaa huojumista; mutta vihdoin lakkasivat kumahtelut, maailma vaipui jälleen lepoon, näännyksiin asti uupuneena.

TOINEN LUKU

Oli aamu, kun Nat-ul heräsi. Auringonvalo virtaili sisälle aavan meren ylitse, valaisten luolan sisustaa, missä hän lepäsi kääriytyneenä isoon pehmeään turkiskasaan. Lähellä häntä makasi nainen, häntä vanhempi mutta vielä kaunis. Heidän edessään, lähempänä luolan suuta, nukkui kaksi miestä; toinen oli hänen isänsä Tha ja toinen hänen veljensä Aht. Nainen oli Nat-ulin äiti Lu-tan. Nyt hänkin aukaisi silmänsä. Hän ojentelihe, nostaen paljaat, ruskeat käsivartensa päänsä yläpuolelle ja kääntyen puolittain kyljelleen Nat-uliin päin — se oli naarastiikerin upea liike — täydellisen terveyden ja sulouden ruumiillistuma. Lu-tan hymyili tyttärelleen, paljastaen rivin väkeviä, valkoisia, tasaisia hampaita. Nat-ul vastasi hymyyn.

»Olen iloissani, että taasen on valoisaa», sanoi tyttö. »Eilispäivän maanjäristys pelästytti minua niin, että näin mitä hirvittävimpiä unia koko pimeyden ajan — uh!» Ja Nat-ul värisi.

»Minäkin näin unta», sanoi hän. »Uneksin, että maa järisi uudestaan; vuoret vajosivat; ja Rauhaton meri vyöryi niiden päälle, hukuttaen meidät kaikki allensa. Tämä ei ole enää sopiva asuinpaikka. Syötyämme lähden puhumaan Nun kanssa ja sanomaan hänelle, että meidän pitäisi etsiä toisia luolia uudesta maasta.»

Nat-ul nousi, astui miehien välitse ja tuli niin luolan aukon edustalla olevalle ulkonemalle. Hänen eteensä aukeni näky, joka oli vallan tuttu, mutta sittenkin merkillisen uusi. Hänen alapuolellaan oli aukio vuoren juurella, kokonaan paljas ja hajallisten kivilohkareiden peittämä, lukuunottamatta rosoista suorakulmiota, josta oli poistettu kivet ja rikat. Kauempana oli kapea kaistale tiheätä, troopillista viidakkoa. Suunnattomat, sanajalannäköiset puut kohottivat korkeita runkojaan sadan jalan korkeudelle ilmaan. Aurinko nousi parhaillaan taivaanrannalle, tullen esiin isosta merestä, joka sijaitsi juuri viidakon takana. Ja millainen aurinko! Se oli tummanpunainen ja suunnattoman suureksi paisunut. Ilma oli paksua ja kuumaa — melkein tahmeata. Ja elollinen luonto! Niin monia, lukemattomia myriaadeja eläimiä vilisemässä viidakossa, liitelemässä ilmassa ja tummentamassa järven pintaa!

Nat-ul rypisti kulmiaan. Hän yritti ajatella — yritti palauttaa mieleensä jotakin. Koettiko hän nähdä jälleen sielunsa silmillä unensa vai oliko tämä unta? Hän ravisteli itseänsä. Sitten hän katsoi nopeasti vaatteitansa. Vähään aikaan hän ei näyttänyt käsittävän, mitä hänen pukunsa merkitsi — yksi ainoa hirvenvuota tai Tan, villa, peittoisen sarvikuonon, paksusta nahasta tehdyt sandaalit, jotka oli sidottu hänen siroihin jalkoihinsa ison puhvelihärän raa'asta vuodasta leikatuilla, ohuilla nauhasuikaleilla. Mutta hän käsitti kuitenkin pikaisesti, että hän oli aina ollut juuri näin puettu — mutta oliko hän ollut? Tämä kysymys saattoi hänet hämmennyksiin.

Koneellisesti hän nosti kätensä takaraivolleen, Hämmennyksen ilme tuli hänen silmiinsä, kun hänen sormensa tapasivat valtoimet, pitkät hiussäikeet, jotka lainehtivat vyötäröille varhaisen aamun kapinallisessa ja suloisessa sekamelskassa. Mitä hänen kevyt kosketuksensa kaipasikaan? Barettiako? Mitä saattoi Nat-ul, kivikauden lapsi, tietää bareteista?

Hitaasti hänen sormensa tunnustelivat ympäri päätä. Kun ne koskettivat leveätä nauhaa, joka esti hänen hiuksiaan valumasta otsalle, hymyili hän. Tämän samaisen nauhan oli Nu Nunpoika valmistanut hänelle yhdestä ainoasta upeasta, mustan-, punaisen- ja keltaisenkirjavasta käärmeennahasta, joka oli leikattu halki pitkin pituuttaan ja kuivatettu. Se herätti hänet tajuamaan eloisammin nykyisyyttä. Hän kääntyi ja astui jälleen luolaan. Erääseen seinässä olevaan koloon työnnetystä puuvaarnasta hän otti kourallisen välkehtiviä sulkia. Ne hän pisti otsalleen päänauhan alle, missä ne heilahtelivat kauniina koristuksena hänen suloisten kasvojensa yllä.

Tällä välin olivat Lu-tan, Tha ja Aht nousseet. Vanhempi nainen puuhaili kuivan taulapalasen ja kekäleen kimpussa juuri luolan aukon sisäpuolella. Tha ja Aht olivat astuneet ulos tasanteelle, täyttäen keuhkonsa aamuilmalla. Nat-ul liittyi heidän seuraansa. Hänen kädessään oli rakko. He kolme laskeutuivat alas vuorenrinnettä.

Toisia miehiä ja naisia ilmestyi näkyviin muista luolista, jotka sijaitsivat louhikkoisessa vuorenrinteessä. He tervehtivät noita kolmea hymyillen ja ystävällisin sanoin, ja jokainen lausui jotakin edellisen yön maanjäristyksestä. Tha ja Aht menivät viidakkoon järvelle päin. Nat-ul pysähtyi pienen lähteen reunalle, joka pulppuili kirkkaana ja kylmänä vuoren juurelta. Täällä oli toisiakin tyttöjä rakkoineen, joita he täyttivät vedellä. Siellä oli Ra-el, sen Korin tytär, joka teki terävimpiä ja parhaita tasapainossa pysyviä keihäänkärkiä. Ja siellä oli päällikkö Nun tytär Una, Nu Nunpojan sisar. Ja heidän vierellään oli puolitusinaa toisia — kaikki paljaita, hienopiirteisiä tyttöjä, suoria kuin nuolet, notkeita kuin pantterit. He imuroivat ja pakisivat täyttäessään rakkojaan lähteestä.

»Olin peloissani», vastasi Nat-ul, »kyllä; mutta säikähdin enemmän unestani, jonka näin maanjäristyksen lakattua».

»Millaista unta näit?» huudahti Korin tytär Ra-el — Korin, joka teki luotettavimpia keihäänvarsia, joilla vahva mies saattoi lyödä maahan lentävän matelijan ilmasta.

»Näin sellaista unta, etten ollut Nat-ul», vastasi tyttö. »Uneksin vieraasta maailmasta ja vieraista ihmisistä. Olin yksi heistä ja ylläni oli monenlaisia pukimia, jotka eivät ensinkään olleet nahasta. Asuin luolassa, joka ei ollut luola — se oli rakennettu maanpinnalle aineesta, josta puut ovat tehdyt, mutta aine oli vain leikattu ohuiksi liuskoiksi, ja ne oli kiinnitetty toisiinsa. Yhdessä luolassa oli monia luolia.

»Niin, mustia», väitti Nat-ul itsepintaisesti. »Ja vain heillä oli samantapaiset pukimet kuin meidän miehillämme. Valkoiset miehet käyttivät kummallisia vaatteita ja kapineita päässänsä, eikä heillä ollut ensinkään partaa. Heillä oli lyhyet keihäät, jotka meluisasti purskuttivat savua heidän vihollistensa ja villipetojen päälle ja tappoivat ne pitkän matkan päästä.»

»Hän tuli sinne ja vei minut pois», vastasi Nat-ul vakavasti. »Ja kun nukuimme Uun luolassa, tapahtui maanjäristys samana yönä. Herätessäni olin täällä, isäni Than luolassa.»

»Ken tietäisi paremmin kuin Nat-ul Thantytär, että Nu Nunpoika lähti tappamaan ihmisten ja mammuttien surmaajaa Uuta voidakseen laskea Uun pään Nat-ulin luolan eteen», kysyi Una vastaukseksi.

»Eikö hän ole palannut?» kysyi Nat-ul. »Nu sanoi lähtevänsä, mutta luulin hänen vain laskeneen leikkiä, sillä yksi ainoa mies yksinään ei kykene tappamaan ihmisten ja mammuttien surmaajaa Uuta.» Mutta hän ei käyttänyt sanaa »mammutti» eikä sanaa »ihminen». Sensijaan hän puhui kieltä, jota käyttävät enää vain meidän päiviemme apinat, mikäli sitä kutkaan käyttävät; ja apinainkin keskuudessa elää ainoastaan vakaantumattomia ja hajanaisia, yksitavuisia sanoja siitä. Mammutista hän käytti nimitystä Gluh ja ihminen oli Pah. Kieli oli vienoa ja sujuvaa ja ylen kaunista ja viehättävää, ja hänkin puhui suureksi osaksi silmillään ja suloisilla käsillään samoinkuin hänen kumppaninsa, sillä Nun heimo ei ollut kovinkaan kaukana noista aikaisemmista ihmisistä, jotka polveutuivat puhekyvyttömistä alaluista ja olivat merkkikieltä puhuvien ihmisten esi-isiä.

Kun tytöt olivat täyttäneet rakot vedellä, palasivat he kukin luolalleen. Nat-ul oli tuskin astunut sisälle ja ripustanut astiansa naulaan, kun Tha ja Aht palasivat — toinen toi tullessaan antiloopin ruhon, toinen sylillisen hedelmiä.

Luolan lattiaan tulisijan viereen oli koverrettu pieni syvennys itse kallioon. Siihen kaatoi Nat-ul hiukan vettä samalla kun Lu-tan leikkasi antiloopin lihakappaleita pienemmiksi palasiksi ja pisti ne veteen. Sitten hän otti ison piikiven tulesta, missä se oli kovasti kuumentunut. Sen hän pani veteen lihan joukkoon. Syntyi aikamoinen porina ja pihinä, mikä toistui, kun Lu-tan pisti veteen toisen tulikuuman piikiven toisensa jälkeen, kunnes kuoppa oli kuin kiehuva kattila. Kun vesi kiehui jatkuvasti muutamia hetkiä sen jälkeen, kun piikivi oli heitetty siihen, lopetti Lu-tan puuhailunsa ja jäi perheineen istumaan rauhassa alkuperäisen keittovehkeen viereen joiksikuiksi minuuteiksi. Silloin tällöin hän saattoi pistää sormensa veteen tutkiakseen sen lämpömäärää, ja kun hän vihdoin näytti tulleen tyydytetyksi, kutsui hän Tha'ta syömään.

Mies iski kiviveitsensä erääseen puoleksikeitettyyn lihakappaleeseen, veti sen kattilasta ja viskasi lattialle Lu-tanin viereen. Toinen palanen annettiin Nat-ulille ja kolmas Ahtille; neljännen piti Tha itse. Nelihenkinen perhe söi tavallaan arvokkaasti. Heidän syöntitavoissaan ei ollut mitään eläimellistä ja inhoittavaa, ja aterioidessaan he puhelivat ja nauroivat keskenään. Than luolakunnassa näytti vallitsevan hyvä toverihenki.

Aht kiusoitteli Nat-ulia Nun Nunpojalla sanoen hänelle, että epäilemättä hyeena oli nielaiset suuhunsa mahtavan metsästäjän ennenkuin tämän oli onnistunut tappaa Uuta. Mutta Lutan riensi auttamaan tytärtänsä lausuen olevan luultavampaa, että Nu Nunpoika oli löytänyt Uun koko perheineen ja jäänyt tappamaan sitä kokonaisuudessaan.

»En pelkää, että Uu on tehnyt jotakin Nu'lle», sanoi Tha äkkiä, »sillä Nu Nunpoika on yhtä suuri metsästäjä kuin isänsäkin. Mutta olen iloinen, jos saan nähdä hänet jälleen turvassa kaikelta siltä, mitä hänelle on saattanut tapahtua silloin, kun maa halkeili ja ukkonen jyrähteli alhaalta sensijaan että olisi tullut ylhäältä. Olen iloinen, kun näen hänen palaavan ja ottavan tyttäreni kumppanikseen, tuokoon hän mukanaan Uun pään tai ei.»

Nat-ul oli ääneti, mutta hän oli huolissaan, sillä kaikki pelkäsivät luonnonvoimien valtaa, joita vastaan ainoakaan ihminen ei kyennyt voitokkaasti taistelemaan, olipa hän kuinka urhoollinen tahansa.

Aamiaisen jälkeen meni Tha päällikkö Nun luolalle, kuten oli sanonut. Siellä hän tapasi useita vanhempia sotureita ja nuoria miehiä. Heitä oli siellä niin paljon, ettei luolan sisällä ja sen edustan tasanteella ollut tilaa, minkä takia he kaikki laskeutuivat Nun käskystä pieneen, miten kuten puhdistettuun suorakulmioon vuoren juurelle. Tällä paikalla pidettiin heidän neuvottelukokouksensa, ja tänne kokoontui heimo juhlapitoihin tai muihin tilaisuuksiin, joissa vaadittiin monien yhdessä-oloa.

Nu istuutui aukion toiseen päähän sileälle kalliolohkareelle. Hän oli heittänyt hartioilleen valtavan ison luolakarhun pörrökarvaisen taljan. Vyöhön, joka kannatti hänen lanneverhoaan, oli pistetty puuvartinen kivikirves ja kiviveitsi. Pystysuoraan käsissään, varsi jalkojensa välissä, hän piteli pitkää, notkeata keihästä, kivikärkistä. Hänen tummat hiuksensa oli leikattu epätasaisesti kuhilaan tapaiseksi. Tiikerinnahkasuikale oli kierretty hänen päänsä ympäri, ja siihen oli kiinnitetty yksi ainoa pitkä, suora sulka. Hänen kaulastaan riippui hihna, jossa oli pitkiä torahampaita ja kynsiä, ja hänen pehmeä, pronssinvärinen ihonsa oli täynnänsä monia naarmuja poskista kantapäihin asti, noiden samojen koristusten aiheuttamia silloin, kun ne olivat olleet tämän alkeellisen maailman hurjien kansalaisten mahtavien käpälien ja leukojen aseina. Hän heitti suojaavan taljan hartioiltaan, sillä aamu oli lämmin. Tuossa kuumassa ja kosteassa ilmastossa tarvittiin harvoin ruumiinverhoja, mutta silloinkin olivat ihmiset muodin orjia. He kantoivat urotekojensa voitonmerkkejä ja somistivat naisensa samalla tavoin.

Tha, joka seurasi arvossa heti Nun jälkeen, sai sotureista ensimmäisenä puheenvuoron. Kun kieli oli nuorta ja sanavarasto verraten köyhää, oli puhetta täydennettävä monilla merkeillä ja eleillä. Puheen pito oli sentähden voimiakysyvää hommaa, sellaista, joka vaati vilkasta mielikuvitusta, tavallista suurempaa älyä ja melkoista näyttelykykyä. Koska oli niin vaikeata ilmaista ajatuksia tovereilleen, oli puhe lapsuusaikanaan ihmissuvulle äärettömästi tärkeämpi kuin nykyään. Nyt keskustelemme koneellisesti — mitä enemmän kuuntelee tavallisia keskusteluja, sitä selvemmäksi käy, että aivojen älytoiminta ei paljoakaan kohdistu äänielimiin. Kun Tha puhui Nu'lle ja heimonsa sotureille, täytyi hänen yhtä mittaa keksiä merkkejä ja sanoja ilmaistakseen vaihtelevia ajatusvivahduksia kuuntelijoilleen. Se oli oivallista henkistä harjoitusta Tha'lle ja hänen kuulijakunnalleen, mutta — miehet olivatkin siihen aikaan oivallisia kuuntelijoita; heidän täytyi taistella olemassaolostaan, ja he edistyivät nopeasti meidän kehitykseemme verrattuna, koska kaikki se vähäkin puhe, mitä he kuulivat, merkitsi jotakin — sanat olivat liian kallisarvoista tuhlattavaksi, eivätkä miehet voineet uhrata aikaansa kuunnellakseen typeryyksiä, kun puhe kerta vaati heitä jännittämään sekä silmänsä että korvansa ja keskittämään parhaat henkiset voimansa kyetäkseen seuraamaan jonkun lausunnon juonta.

Tha astui soturiryhmän keskelle. Siihen oli jätetty puhujaa varten
pieni aukea paikka. Sen ympärillä istua kyyköttivät vanhemmat miehet.
Heidän takanaan olivat toiset polvillaan, ja näiden takana seisoivat
Nun heimon nuoret miehet.

Tha päästi kumean murahduksen kurkkutorvestaan. Hän ravisti jättiläismäistä vartaloaan.

»Maa järisee ja vapisee ja vavahtelee siellä, missä me elämme», sanoi hän. »Vuoret kaatuvat.» Hän viittasi heidän asuntoihinsa, tehden eleen levitetyillä kämmenillään maahan. »Me kaikki tulemme surmatuiksi. Lähtekäämme. Etsikäämme uusi paikka, missä maa ei vavahtele. Petoja on kaikkialla. Hedelmiä on kaikkialla. Viljaa kasvaa jokaisen virran laaksossa. Me voimme metsästää missä tahansa yhtä hyvin kuin täällä. Me löydämme yllin kyllin syötävää. Ottakaamme vaimomme ja lapsemme ja lähtekäämme tältä paikalta.» Puhuessaan hän jäljitteli otusten metsästämistä, hedelmäin ja viljan korjaamista, marssimista ja uuden kotipaikan etsimistä. Hänen liikkeensä olivat sekä arvokkaita että kauniita. Hänen kuuntelijansa istuivat pelkkänä korvana. Lopetettuaan puheensa hän kyykistyi alas vanhempien sotureiden joukkoon. Sitten nousi toinen — hyvin vanha mies — hän tuli aukion keskelle ja kuvaili sanoin ja elein maastamuuton vaaroja. Hän johdatti mieleen ne monet tapaukset, jolloin muukalaisia oli pienin ryhmin ja suurin joukoin tullut liian lähelle Nun maata, ja kuinka Nun soturit, olivat rynnänneet näiden kimppuun ja teurastaneet kaikki, jotka eivät ehtineet paeta.

»Toiset tekevät meille samoin», virkkoi hän, »jos lähestymme heidän asuinsijojaan».

Kun hän oli istuutunut, tunkeutui keskustaan Hud nuorten sotilaiden parvesta. Hud halusi Than tytärtä Nat-ulia itselleen. Sentähden hän saattoi kahdesta hyvästä syystä ottaa puolustaakseen tytön isän asiaa. Toinen syy oli se, että pääsisi siten vanhemman miehen suosioon, toisena taas oli toivo, että heimo lähtisi liikkeelle heti, sillaikaa kun Nu Nunpoika oli poissa, jotta Hud voisi niin ollen kenenkään häiritsemättä kosia tyttöä.

»Tha on puhunut viisaasti. Tämä maa ei ole enää turvallinen ihmisille eikä eläimille. Tuskin kuluu kuukautta, jolloin ei havaita maan vavahtelevan ja jyrähtelevän, ja muutamin paikoin ovat vuorten rintamat luhistuneet. Milloin hyvänsä saattaa tulla meidän vuoremme vuoro. Lähtekäämme seuduille, missä maa ei vapise. Meidän ei tarvitse pelätä vieraita. Sellainen on vanhusten ja raskaiden naisten puhetta. Nun heimo on mahtava, se voi mennä mihin haluaa ja tappaa ne, jotka sulkevat siltä tien. Tehkäämme kuten Tha sanoo ja lähtekäämme täältä heti — toinen suuri järistys saattaa tulla millä hetkellä hyvänsä. Lähtekäämme täältä nyt, koska olemme syöneet.»

Toisetkin puhuivat, ja niin suuri oli heidän pelkonsa maanjäristyksiä kohtaan, että kuului tuskin ainoatakaan vastustavaa ääntä — melkein kaikki tahtoivat lähteä. Nu kuunteli ankaran arvokkaana. Kun kaikki ne, jotka halusivat puhua, olivat sanoneet sanottavansa, nousi hän.

»Se on parasta», sanoi hän. »Me lähdemme — Hud saattoi tuskin pidättää kopeata hymyä —. »niin pian kuin poikani Nu on palannut». Hud rypisti kulmiaan. »Lähden etsimään häntä», lopetti Nu.

Neuvottelu oli päättynyt. Miehet hajaantuivat erilaisiin töihinsä. Tha lähti Nun mukana etsimään jälkimäisen poikaa. Joukko metsästäjiä meni pohjoiseen Autiovuoria kohti, joiden juurella, lähellä merta, eräs heimon jäsen oli nähnyt urosmammutin.

Hud meni luolaansa ja odotteli tilaisuutta nähdäkseen Nat-ulin yksin. Vihdoin hänen kärsivällinen odottelunsa palkittiin, ja hän näki tytön menevän lähteelle päin, joka nyt oli yksinäinen. Hud juoksi hänen jälkeensä. Hän saavutti tytön, kun tämä kumartui täyttämään vesiastiaansa.

»Tahdon sinut», sanoi Hud, siirtyen suoraan itse asiaan perin alkeellisella tavalla, »elämänkumppanikseni».

»Mene hakemaan Uun pää ja laske se isäni luolan eteen», vastasi hän, »ja sitten Nat-ul ehkä suostuu ajattelemaan Hudin kumppaniksi rupeamista. Mutta unohdin», huudahti hän äkkiä, »ettei Hud metsästä — hänestä on mieluisampaa jäädä kotiin vanhusten ja naisten ja lasten joukkoon, sillaikaa kun miehet ovat etsiskelemässä Gluhia.» Hän korosti sanaa miehet.

Mies punastui. Hän ei suinkaan ollut pelkuri — pelkureita synnytti vasta myöhäisempi ajanjakso. Hän tarttui rajusti tytön käsivarteen.

»Hud näyttää sinulle, ettei ole pelkuri», huudahti hän, »sillä hän ryöstää sinut puolisokseen, uhmaten Nu'ta ja Tha'ta ja Nu Nunpoikaa. Jos he tulevat ottamaan sinua häneltä, niin Hud tappaa heidät kaikki.»

Puhuessaan hän raahasi tyttöä viidakkoa kohti lähteen toiselle puolen — viidakkoa, joka sijaitsi vuoren ja meren välissä. Nat-ul harasi vastaan ja rimpuili irti päästäkseen; mutta Hud, joka oli painanut ison käden tytön suulle ja kietaissut toisen kätensä hänen vyötärölleen, riensi vankeineen ääneti eteenpäin. Viidakon toisella puolen poikkesi mies pohjoiseen edeten rantaa pitkin. Nyt hän otti kätensä tytön suulta.

»Tuletko kanssani», kysyi hän, »vai täytyykö minun raahata sinua näin koko päivä?»

»En tule vapaaehtoisesti», vastasi Nat-ul, »sillä muuten ei Nu Nunpojalla, isälläni eikä veljelläni olisi oikeutta tappaa sinua rangaistukseksi siitä, niitä olet tehnyt; mutta nyt heillä on se oikeus, sillä sinä olet vienyt minut väkivalloin, niinkuin ne karvaiset ihmiset, jotka elivät aikoja sitten ottivat puolisonsa. Sinä olet eläin, Hud, ja kun minun mieheni käyvät kimppuusi, tappavat sinut eläimenä, jollainen olet.»

»Sinä saat kärsiä eniten», huomautti Hud, »sillä jollet tule vapaaehtoisesti kanssani, niin heimo tappaa lapsen».

»Ei tule olemaan mitään lasta», vastasi Nat-ul, ja punahirven-vuotansa alla hän puristi kiviveitsen sarveispäätä.

Hud pysytteli rannalla estääkseen mammutin metsästäjiä keksimästä heitä paluumatkalla, sillä hekin olivat menneet pohjoiseen, ja samosi pitkin vuorten juurta vastakkaisella puolella viidakkokaistaletta, joka ulottui rannikon kanssa yhdensuuntaisena aina Autiovuorten juurelle, missä vuoret rohkeasti ulkonivat Rauhattomaan mereen puolen päivämatkan päässä pohjoisessa.

Aurinko paistoi suoraan noiden kahden pään yltä, kun Hud raahasi vastahakoista kumppaniaan Autiovuorten rinnettä ylös, joiden poikki hän oli päättänyt mennä etsiessään varmaa piilopaikkaa, sillä hän tiesi, ettei voinut palata heimonsa luo kokonaiseen kuukauteen sen jälkeen, mitä oli tehnyt. Sittenkään ei paluu olisi täysin, turvallista, sillä Nun heimon miehet eivät olleet ottaneet itselleen puolisoja väkivalloin moniin sukupolviin. Heidän keskuudessaan vallitsi vankka usko, että sellaisten naisten lapset, jotka itse valitsivat miehensä, olivat kauniimpia, hyväluontoisempia ja urhoollisempia kuin ne, joiden äidit olivat vain hiukan parempia kuin vangit ja orjat. Hud toivoi kuitenkin saavansa Nat-ulin suostutetuksi selittämään, että oli vapaaehtoisesti karannut hänen kanssaan, mitä vastaan ei voitu tehdä minkäänlaisia muistutuksia. Mutta siihen menisi monta päivää.

Autiovuoren huipulta aukeni pohjoiseen päin ihan toisenlainen maisema kuin etelään. Täällä oli avara, sileä tasanko, jossa siellä täällä näkyi yksinäisiä puurykelmiä. Vähän matkan päässä juoksi mereen leveä virta, jonka rannat olivat viidakon peitossa. Tasangolla syöskenteli antilooppi-, biisoni- ja puhvelilaumoja pitkää ruohoa ja villiviljaa. Olipa siellä lampaitakin, ja juuri viidakon reunassa tonkivat maata isot villisikaparvet. Silloin tällöin saattoivat ruohoa syöskentelevät eläimet lähteä äkkiä hillittömään pakoon, kun joku peto ryntäsi niiden joukkoon. Mylvien, ammuen, kiljuen tai röhkien ne saattoivat karata tiehensä mielettömästi vähän matkan päähän ryhtyäkseen jälleen aterianjatkoon ja kuherteluunsa päästyään varmuuteen, ettei niitä enää ajettu takaa, vaikka iso lihansyöjä olisi seissyt ihan niiden näkyvissä saaliinsa kimpussa. Mutta miksi juosta kauemmaksi? Kaikkialla niiden ympärillä, joka taholla, oli toisia villejä, verenhimoisia petoja. Sinne tänne pakoileminen niiden siepatessa ravintonsa oli vain osa niiden kauhujen täyttämää elämää, ja ne pysyivät elossa vain siksi, että sikisivät runsaammin kuin niitä saalistavat pedot ja voivat elää kauempana vedestä.

Hud vei Nat-ulin Autiovuorten pohjoista rinnettä alas, etsien onkaloa, mihin he voisivat järjestää väliaikaisen kotinsa. Vuoren huipun ja juuren puolimatkasta hän löysi erään luolan. Sen edessä oli hujan hajan antiloopin, puhvelihärän, jopa mammutinkin kaluttuja luita. Hud puristi lujemmin keihästään tähystäessään pimeään sisustaan. Tämä oli luolakarhu Urin pesä. Hud sieppasi käteensä erään luun ja heitti sen sisälle, Ei kuulunut varoittavaa murinaa — Ur ei ollut kotosalla.

Hud työnsi Nat-ulin sisälle ja vieritti sitten muutamia isoja kivilohkareita luolan suulle ne riittivät salpaamaan jättiläiskarhulta sisäänpääsyn sen palattua. Sen jälkeen hän itsekin ryömi sisälle pienestä aukosta, jonka oli jättänyt. Sisustan himmeässä valaistuksessa hän näki Nat-ulin painautuneen luolan peräseinää vasten. Hän astui lattian poikki sulkeakseen tytön syliinsä.

KOLMAS LUKU

Kun Nu Nunpoika palasi tajuihinsa, tunkeutui päivänvalo useista kalliolohkareen pienistä halkeamista, joka sulki pääsytien luolaan, missä hän oli ollut maanjäristyksen sattuessa ja mihin hän oli tullut teljetyksi. Noustuaan puolipökerryksissä hän loi katseensa hämärään sisustaan, etsien Nat-ulia. Kun hän ei nähnyt tyttöä, hypähti hän jaloilleen ja tutki tarkoin luolan joka sopen. Nat-ul ei ollut siellä! Nu seisoi hetkisen painaen toisella kädellä otsaansa ja syviin ajatuksiin vaipuneena. Hän koetti koota muistinsa lokeroista välittömän menneisyyden tapaukset.

Lopulta hän muisti, että oli lähtenyt kansansa kylästä etsimään Uuta, sillä hänellä oli niin usein menneisyydessä ollut tapana tuoda jonkun hurjan hirviön pää ja laskea se Than tyttären Nat-ulin luolan eteen. Mutta mikä oli herättänyt hänessä sen uskon, että Nat-ulin olisi pitänyt olla täällä luolassa hänen vieressään? Hän pyyhkäisi kädellään silmiänsä, mutta sama muistinäky vaivasi häntä itsepintaisesti — sekava ja kaaosmainen kuva oudoista eläimistä ja oudoista ihmisistä, joiden keskuudesta hän ja Nat-ul olivat paenneet tuntemattoman maailman halki.

Nu ravisti päätänsä ja polki jalkaansa maahan — se oli alusta loppuun naurettava uni. Edellisen yön maanjäristys ei kuitenkaan ollut unta — tämä ja se tosiasia, että hän oli elävältä haudattuna, puhuivat liiankin selvää kieltä. Hän muisti, ettei ollut tavannut Uuta kotosalla, ja järistyksen alettua hän oli juossut ison pedon luolaan kätkeytyäkseen luonnonvoimien raivolta.

Nyt hän kiinnitti huomionsa murskaantuneeseen kalliolohkareeseen, joka peitti luolan suuta. Suunnattomaksi helpotuksekseen hän teki sen havainnon, että kivi oli mennyt kauttaaltaan pieniksi kappaleiksi. Hän irroitti ne ja poisti toisen toisensa jälkeen, ja vaikka uusia vyöryi lakkaamatta vähän aikaa ylhäältä alas entisten paikalle, niin että luolan tausta oli ennen pitkää puolittain täynnä kivilohkareita, onnistui hänen vihdoin tehdä niin suuri aukko, että saattoi ryömiä siitä ulkoilmaan..

Silmäillessään ympärilleen hän keksi, että järistys näytti tehneen vain vähän vahinkoa muulle luonnolle kuin vuorenhuipulle, joka ennen oli riippunut jyrkänteen yli ja pudonnut nyt ylhäältä, siroitellen lohkareitaan rinteen ulkonemille ja juurelle.

Uu oli pitänyt tätä luolaa tyyssijanaan vuosikausia. Juuri täältä oli Nu etsinyt sitä päätettyään voittaa kumppaninsa kaikkein suurimmalla voitonmerkillä. Mutta kun tämän luolan oli nyt tukkinut vuoren huipulta pudonnut kivisora, joutuisi Uu etsimään luolaa jostakin muualta, ja se saattaisi johdattaa sen kauas Nun asuinpaikoilta. Se ei ikinä kävisi päinsä — Uu oli pidettävä metsästyspiirissä, kunnes sen pää olisi täyttänyt sen tarkoituksen, johon luolaihminen aikoi käyttää sitä.

Sentähden työskenteli Nu useita tunteja uutterasti poistaakseen kalliolohkareet luolasta ja sen edustan ulkonemalta kuin myös rosoiselta polulta, joka johti vuoren juurelta. Koko ajan hän piti keihästään käden ulottuvilla ja kivikirvestään ja veistään valmiina lannevyössään, sillä Uu saattoi palata millä hetkellä hyvänsä. Kun isolla kissalla oli tapana ilmestyä odottamatta, mitä pelottavimmin ja ääneti, täytyi aina olla varuillaan. Mutta vihdoin päättyi työ, ja Nu lähti haeskelemaan aamiaista.

Hän oli päättänyt odottaa miekkahampaisen tiikerin paluuta ja lopettaa kohtauksen kerta kaikkiaan. Eivätkö heimon nuoret miehet ja naiset olleet viime aikoina ruvenneet joka kerta hymyilemään, kun hän palasi tyhjin käsin Uuta metsästämästä? Kukaan ei ollut epäillyt, että hän vilpittömästi halusi kohdata tuon hirvittävän pedon, jota pakenemista ei luettu häpeäksi, sillä kukaan ei epäillyt Nun rohkeutta; mutta siitä huolimatta oli nöyryyttävää palata aina esittelemään tekosyitä, sensijaan että olisi tuonut saaliinsa pään.

Nu oli tuskin sijoittautunut mukavasti erään puun haaralle, mistä hän saattoi pitää silmällä monia tiikerin luolalle vieviä teitä, kun hänen terävä korvansa erotti liikehtimisen synnyttämää ääntä takaansa viidakosta. Ratina kuului tuulen yläpuolelta, ja samassa toi tuuli ihmisen tuoksun tähystelijän herkkätuntoisiin sieraimiin. Nyt hän kiinnitti huomionsa tähän uuteen suuntaan, koettaen kaikin voiminsa todeta tulokkaiden henkilöllisyyden ennenkuin he vainuaisivat hänen läsnäoloaan.

Pian he tulivat näkyviin — kaksi miestä, Nu ja Tha, jotka etsiskelivät edellisen poikaa. Heidät nähdessään huusi Nu Nunpoika tervehdyksen.

»Minne menevät Nu ja Tha?» kysyi hän, kun miehet pysähtyivät hänen istuinpaikkansa alle.

»He etsivät Nu Nunpoikaa», vastasi nuorukaisen isä, »ja löydettyään hänet he palaavat Nun kansan asunnoille, ja Nu Nunpoika palaa heidän mukaansa».

»Tule alas ja seuraa isääsi», virkkoi vanhempi mies, »sillä Nun kansa lähtee tänään etsimään uutta asuinpaikkaa, missä maa ei huoju eivätkä kalliot repeile ja kaadu».

»Sanokaa minulle, minne päin heimo lähtee», sanoi Nu Nunpoika, »jotta löytäisin sen surmattuani Uun, jos se palaa tänään. Jollei se palaa tänään, niin sitten lähden huomenna heimon jälkeen.»

Nuoren miehen isä ajatteli ääneti tuokion. Hän ylpeili kovasti poikansa urhoollisuudesta. Hän tunsi yhtä suurta riemua kuin poika itsekin, jos tämä palaisi tuoden mukanaan ihmisten ja mammuttien metsästäjän pään. Samalla hän käsitti myös sen nöyryyden, jota hänen poikansa täytyi tuntea ollessaan pakotettu palaamaan jälleen ilman voitonmerkkiä. Hän laski kätensä nuoren miehen olkapäälle.

»Jää tänne, poikani», sanoi hän, »seuraavaan päivään asti. Heimo matkaa pohjoiseen Rauhattoman meren rantaa pitkin, Autiovuorten toiselle puolen. Vanhusten ja lapsukaisten takia taivallamme hitaasti. Sinun on helppo saavuttaa meidät. Jollet palaa, niin tiedämme siitä, että Uu oli väkevämpi kuin Nun poika.»

Enempää puhumatta kääntyivät vanhukset ja astelivat entistä tietään kylää kohti, kun taas Nu Nunpoika kiipesi uudestaan piilopaikkaansa puuhun.

Koko päivän hän odotteli Uun paluuta. Isot apinat ja pienemmät apinat hääriskelivät hänen yläpuolellaan, alapuolellaan ja ympärillään. Välistä ne heittivät hänelle sanasen ohimennessään. Alhaalla syöskenteli villakarvainen sarvikuono ja paneutui levolle. Hyeenaparvi hiipi alas ylätasangolta. Ne piirittivät nukkuvan sarvikuonon. Iso eläin aukaisi pienet silmänsä. Kömpelösti se kohottautui jaloilleen pyöriskellen ympäri, kunnes seisoi tuulta vasten, kävi vuohen tavoin ryntäykseen ja hyökkäsi suoraan nyt ärisevien hyeenoiden kimppuun. Pelkurimaiset eläimet säntäsivät syrjään, ja koko joukko ryhtyi ahdistamaan sarvikuonoa takaapäin. Iso eläin käännähti nopeasti kuin kissa, asestettu kuono painui maata kohti, ja yksi sen kiusaajista sinkoutui korkealle ilmaan, mahtavien sarvien repimänä, jotka olivat uppoutuneet sen lävitse. Jälleen kääntyi sarvikuono ja juoksi, ja jälleen saarsi hyeenaparvi sen. Viidakko nieli ne. Pitkän aikaa saattoi Nu kuulla ahdistelevien petojen hurjan ärinän ja tuskan kiljahdukset, kun sarvikuono ryntäsi tuon tuostakin kiduttajiaan vastaan.

Sitten tuli luolakarhu, tassutellen kömpelösti alas vuorenrinnettä. Uun luolan suulla se pysähtyi varovaisesti nuuskimaan ympärilleen, päästäen syvän, raivoa ja vihaa uhkuvan murahduksen kurkustaan. Nu odotteli Urin ikivanhan vihollisen vastaushuutoa, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Nu kohautti olkapäitään. Uu oli nähtävästi kaukana poissa, sillä muuten se ei ikinä olisi kuunnellut Urin taisteluhuutoa siihen vastaamatta.

Nyt oli karhu jatkanut tietään vuoren juurelle. Se lähestyi puuta, missä Nu istui. Viidakon reunaan pysähtyi peto ja alkoi nuuskia pehmeästä maasta juuria. Nu tarkkasi sitä. Jollei Uun päätä, niin miksei Urin pää? Uu ei palaisi sinä päivänä, siitä Nu oli varma, sillä oli jo myöhäinen iltapäivä, ja jos iso tiikeri olisi ollut lähellä, olisi se kuullut luolakarhun taistelukutsun ja vastannut siihen.

Nu pudottautui kevyesti maahan puun toiselle puolen Urista. Oikeassa kädessään hän piti lujasti pitkää, raskasta keihästään. Vasemmassa hänellä oli kivikirves. Hän lähestyi valtavaa petoa takaapäin, päästen muutamien askelten päähän siitä ennenkuin eläin tajusi hänen läsnäolonsa, sillä viidakon väestä ei kukaan liikuskellut niin äänettömästi kuin alkuajan ihminen.

Mutta vihdoin Ur kohotti katseensa, ja samassa hetkestä sinkosivat Nun väkevät lihakset kivikärkisen keihään. Se kiiti suoraan kuin kuula karvaisen hirviön rintaan, upoten syvälle sen ruumiiseen samassa, kun se ryntäsi eteenpäin käydäkseen käsiksi uhkarohkeaan olentoon, joka uskalsi ahdistaa sitä.

Nu pysyi paikallaan, seisten hajalla säärin ja heilutellen molemmin käsin raskasta kivikirvestään edes takaisin. Luolakarhu nousi takakäpälilleen lähestyessään miestä, kohoten korkealle vihollisensa pään yläpuolelle. Kita ammollaan ja käpälät ojollaan lähestyi hirvittävä peto, vääntäen silloin tällöin keihään vankkaa vartta, joka törrötti sen rinnasta, ja päästäen ilmoille maata tärisyttäviä raivon ja tuskan karjahduksia.

Kun mahtavat etukäpälät tavoittelivat Nu'ta, väistyi hän äkkiä niiden alitse, iskien kirveellään karhua päähän mennessään ohi. Ulvahtaen kääntyi peto ja hyökkäsi uudelle taholle, mutta taasen noudatti Nu aikaisempaa menettelyänsä, ja taasen mäjähti musertava isku karhun leukaan.

Veri pursui eläimen suusta ja sieraimista, sillä ei yksin kivikirves ollut pannut verta vuotamaan, vaan myöskin kivikeihäs oli tunkeutunut villipedon keuhkoihin. Ja nyt Ur teki niin kuin Nu oli odottanut sen tekevän. Se heittäytyi neljälle jalalleen ja juoksi mielettömästi kiduttajaansa kohti. Eläimen uusi asento toi sen päälaen miehen aseen ulottuville ja hypähtäessään tällä kertaa syrjään sen hyökkäyksen tieltä löi hän kirveellä karhua otsaan, silmien väliin.

Eläin hoippui ja vaappui pökerryksissään, kuono haudattuna taistelukentän tallattuun mutaan ja ruohoon. Vain hetkisen se oli sillä tavoin, ja tällä hetkellä täytyi Nun käydä sen kimppuun ja lopettaa se. Eikä hän epäröinyt. Hän heitti kirveensä ja juoksi Urin kimppuun aseenaan kiviveitsi. Ja monta kertaa hän upotti sen terän villiin sydämeen. Ennenkuin luolakarhu ehti oikein palata tajuihinsa, kellahti se kuolleena kyljelleen.

Puolisen tuntia hääräili Nu irroittaessaan päätä, ja sitten hän ryhtyi nylkemään petoa. Hänen menettelytapansa olivat alkeellisia, mutta hän työskenteli alkuperäisillä välineillään paljon nopeammin kuin nykyajan ihminen terävillä veitsillään. Ennenkuin toinen tunti oli kulunut, oli hän irroittanut nahan, käärinyt sen myttyyn ja leikannut ison paistin Urin lonkasta. Nyt hän kokosi hiukan kuivia lehtiä, otti taulaa ja laittoi tulen terävän, kovan puun avulla, pyörittämällä puupalan kärkeä vinhasti toiseen kovaan puupalaseen tehdyssä reiässä. Kun liekki oli kohennettu aikamoiseksi nuotioksi, pisti Nu paistin pieneen oksaan ja paistoi ateriansa istua kyyköttäen valkean edessä. Se oli puoliksi palanut, puoliksi raaka ja osittain savustunut, mutta se tosiasia, että hän ahmi sen kokonaisuudessaan, todisti hänen nauttineen siitä.

Jälestäpäin hän heitti taljan hartioilleen ja lähti palaamaan kansansa tykö. Hän palasi suoraan Rauhattoman meren rannalla sijaitseville vuorille, sillä hän ei tiennyt, oliko hänen heimonsa vielä lähtenyt etsimään uutta leiripaikkaa vai ei. Oli yö, kun hän astui viidakosta vuoren juurelle, pikainen tarkastelu osoitti hänelle, että heimo oli mennyt, ja niin hän ryömi omaan luolaansa yksin. Aamulla hän voisi helposti saavuttaa heidät.

Kun Hud astui luolan poikki Nat-ulia kohti, oli hän odottanut kohtaavansa ruumiillista vastarintaa, ja sentähden hän meni puoliksi kumartuneena ja kädet ojennettuina tarttuakseen tyttöön ja lannistaakseen hänet.

»Hud», sanoi tyttö, »kohteletko minua ystävällisesti, jos tulen sinulle vapaaehtoisesti».

Mies pysähtyi muutaman askeleen päähän uhristaan. Nähtävästi sujui juttu helpommin kuin hän oli aavistanutkaan. Hän ei ollut hyvillään siitä, että saisi naarastiikerin puolisokseen, ja sentähden hän halukkaasti lupasi mitä hyvänsä tyttö vain pyysi. Perästäpäin hän voisi pitää ne lupauksensa, jotka helpoimmin olisivat pidettävissä.

Tyttö astui häntä kohti, ja Hud otti hänet vastaan avosylin; mutta kun tytön kädet kiertyivät hänen ympärilleen, ei hän huomannut terävää kiviveistä Nat-ulin oikeassa kädessä. Hän havaitsi sen vasta sitten, kun se tunkeutui armottomasti hänen selkäänsä vasemman lapaluun alapuolelle. Silloin yritti Hud riistäytyä tytön syleilystä, mutta taistelipa hän kuinka ankarasti tahansa, niin tyttö puristi häntä lujasti, työntäen asetta tuon tuostakin yhä syvemmälle hänen selkäänsä. Hän yritti tarrautua sormillaan tytön kurkkuun, mutta tämän terävät hampaat iskeytyivät hänen käteensä, ja sitten hän löi vapaalla kädellään tyttöä kasvoihin, mutta samassa tuokiossa osui veitsi hänen sydämeensä, ja korahtaen hän vaipui luolan kalliopermannolle.

Jäämättä ottamaan selvää, oliko Hud kuollut, ryntäsi Nat-ul ulos pimeästä sisustasta. Nopeasti hän kiipesi Autiovuorille ja laskeutui jälleen omaan laaksoonsa niiden toiselle puolelle. Rantaa pitkin hän riensi takaisin oman kansansa asuinpaikkoja kohti tietämättä, että se oli samalla hetkellä lähdössä etsimään uutta kotiseutua. Iltapäivän puolimaissa hän sivuutti heidät tuskin puolen kilometrin päässä, sillä he olivat lähteneet sitä tietä, joka vei viidakon toiseen päähän, kohdatakseen palaavat mammutin metsästäjät, ja niin tuli Nat-ul heimonsa hylätyille luolille yön hämärtyessä vain havaitakseen, että hänen kansansa oli lähtenyt. Mitään syömättä hän ryömi erääseen pienehköön ja korkeammalla sijaitsevaan luolaan, sillä olisi ollut turhaa yrittää ottaa selvää poistuneen heimon polusta niin kauan kuin yön pimeys ja sen lukemattomat kauhut peittivät maan verhoonsa. Hän oli torkahtanut, kun heräsi vuorenrinteeltä kuuluvaan liikehtimiseen. Henkeään pidätellen hän makasi ja kuunteli. Oliko se ihminen vai eläin, joka vaelteli hänen heimonsa hylätyillä asuinsijoilla? Yhä ylempää vuoren rinteeltä tuli keskiöisen kiertelijän ääni. Näytti päivänselvältä, että eläin, olipa se mikä hyvänsä, tutki järjestelmällisesti kaikki luolat. Oli vain hetken kysymys, milloin se ehtisi hänen piilopaikkaansa.

Nat-ul puristi lujemmin veistänsä. Äänet vaimenivat ihan hänen allaan olevalle tasanteelle, sitten ne kuuluivat taasen muutamien tuokioiden kuluttua, mutta nyt ne tytön helpotukseksi alenivat jyrkkää törmää. Äkkiä ne lakkasivat kokonaan kuulumasta, ja vaikka kesti tuntikausia, ennenkuin hän kykeni vapautumaan pelostaan, vaipui hän vihdoin sikeään uneen.

Päivän sarastaessa heräsi Nu Nunpoika. Hän nousi ja oikoili jäseniään, seisten luolansa edustan ulkonemalla vasta nousseen auringon hehkussa. Viisikymmentä jalkaa hänen yläpuolellaan nukkui tyttö, jota hän rakasti. Nu sieppasi aseensa ja karhuntaljansa ja loittoni ääneti lähteelle, josta hän sammutti janonsa. Sitten hän meni viidakon läpi merelle. Siellä hän irroitti lanneverhonsa ja taljan, joka peitti hänen hartioitaan, ja kahlasi veteen. Oikeassa kädessään hän piteli veistään, sillä isoja matelijoita asusti Rauhattomassa meressä. Hän peseytyi huolellisesti, pitäen tarkoin silmällä vedestä tai takaansa maalta uhkaavia vihollisia. Hän ei pelännyt hitustakaan, sillä hän ei tuntenut muunlaista elämää kuin sellaisen, jossa millä hetkellä hyvänsä täytyi heittäytyä taisteluun henkensä puolesta jotakin syvyyden niljakkaa eläintä tahi viidakon tahi kukkuloiden yhtä hurjaa kansalaista vastaan. Nu'lle se oli vain osa päivän työtä. Te tai minä saattaisimme elää yhden ainoan päivän, jos meidät äkkiä siirrettäisiin Nun aikoja sitten hävinneen aikakauden alkuperäiseen villeystilaan. Ja jos Nu sijoitettaisiin äkkiä Viidennen Puistokadun ja kahdennenkymmenennen kadun kulmaan, saattaisi hän ehkä välttyä tuholta muutamia tunteja, mutta ennemmin tai myöhemmin joku raitiovaunu tai vuokra-auto kaataisi hänet alleen.

Lopetettuaan pesunsa pukeutui luolaihminen jälleen leijonan taljaan ja pörröiseen turkkiinsa, otti aseensa ja taakkansa ja lähti painelemaan isänsä kansan jälkeen. Ja hänen yläpuolellaan nukkui hänen rakastamansa nainen tietämättä mitään hänen läsnäolostaan, kun hän asteli jälleen vuoren juurta pitkin.

Kun Nat-ul heräsi vihdoin, oli aurinko kohonnut korkealle taivaanlaelle. Tyttö laskeutui varovasti alas törmää, silmäillen ensin toiseen, sitten toiseen suuntaan. Usein hän pysähtyi moniksi minuuteiksi kerrallaan kuuntelemaan. Kaikkialta hänen ympäriltään kajahtelivat viidakon ja meren ja ilman äänet, sillä isot linnut ja hirvittäväsiipiset matelijat uhkasivat alkuajan ihmisiä yhtä ankarasti ylhäältä käsin kuin maapedot hänen omalta kamaraltaan.

Hän tuli rauhassa lähteelle ja poikkesi viidakkoon etsiäkseen ruokaa, sillä hän oli puoliksi nälistynyt. Hedelmät ja kasvit, heinäsirkat, lehtimadot ja pienet jyrsijät sekä lintujen ja matelijoiden munat olivat hänen etsintänsä esineitä, eikä viipynytkään kauan, kun hän sai tyydytetyksi ruokahalunsa vaatimukset. Luonto oli paljon anteliaampi noina päivinä kuin nykyään, sillä sen täytyi tyydyttää silloin äärettömästi useampien ja paljon isompien vatsojen tarpeet kuin nyt.

Nat-ul asteli viidakon halki rannalle. Häntä halutti peseytyä, mutta yksin hän ei uskaltanut tehdä sitä. Nyt hän seisoi ihmetellen, mille taholle hänen heimonsa oli mennyt. Hän tiesi, että jos se olisi lähtenyt pohjoiseen tai etelään, niin se tavan mukaan olisi kulkenut rannan kovaa hietikkorantaa, sillä sitä oli helpoin matkata; mutta aallot olivat saattaneet pyyhkiä pois heidän jälkensä jo aikoja sitten. Hän oli nähnyt merkkejä heidän menostaan pohjoisessa viidakon laidassa, mutta polku oli vanha, paljon käytetty, monien jalkojen joka päivä tallaama, joten hän ei ollut voinut päättää siitä, että se voisi opastaa hänet sille taholle, mihin hänen kansansa oli lähtenyt.

Seistessään rannalla hän yritti laatia tulevaisuudensuunnitelmiaan, ja silloin hänelle kävi selväksi, että jos heimo oli mennyt pohjoiseen, niin hän olisi kohdannut sen edellisenä päivän palatessaan Autiovuorilta. Mutta koska hän ei ollut kohdannut sitä, niin sen oli täytynyt mennä etelään. Ja niin hän suuntasi askeleensa etelään, poispäin kansastansa ja Nu'sta.

NELJÄS LUKU

Nat-ul pysytteli rannan lähistöllä astellessaan etelään päin. Hänen oikealla puolellaan oli viidakko, vasemmalla iso meri, joka ulottui niin kauas, ettei hän edes tiennyt sitä. Hänelle se merkitsi maailman äärtä — kaikki tuolla kauempana oli kauhistuttavaa vesiaavikkoa. Kaakossa hän saattoi nähdä saarten ääriviivoja. Ne olivat tuttuja, mutta salaperäisyyteen verhoutuneita. Ne olivat monasti keskustelunaiheena hänen kansansa keskuudessa. Mitä niillä oli? Olivatko ne asutettuja? Ja jos olivat, niin olivatko nuo asukkaat miehiä ja naisia kuten he itsekin? Nat-ulille niihin sisältyi yhtä paljon romanttista salaperäisyyttä kuin meille tähtiin ja planeettoihin, mutta hän tiesi niistä vähemmän kuin me tiedämme niistä lukemattomista, loistavista saarista, jotka näkyvät pilkkuina avaruuden äänettömällä merellä ne olivat kauempana Nat-ulista ja hänen kansastaan kuin Mars meistä. Vene oli Nat-ulille yhtä tuiki tuntematon kuin kaukoputkikin.

Muutaman mäennyppylän toisella puolella ihan Nat-ulin edessä puuhaili viisi- tai kuusikymmentä miestä, naista ja lasta erään mereen laskevan, pienoisen virran rannalla. Kun Nat-ul nousi kummun harjalle ja kun hänen katseensa osuivat noihin outoihin ihmisiin, heittäytyi hän äkkiä vatsalleen erään pensaan taakse. Sieltä hän tähysteli näiden ihmisten omituisia hommia. Oli selvää, että he olivat vastikään saapuneet pitkältä matkalta. He olivat monessa suhteessa toisenlaisia kuin kaikki muut ihmiset, joita hän ennen oli nähnyt. Heidän taljansa oli otettu vähemmän vaarallisista eläimistä, — niistä, jotka söivät ruohoa. Heidän päähineissään oli puhvelien ja antilooppien sarvia, jotka tekivät heidät mitä pelottavimman näköisiksi.

Mutta heidän asuntonsa ja työnsä, jonka ääressä he hääräilivät, herätti Nat-ulissa suurinta ihmettelyä. Heidän luolansa eivät olleet ensinkään luolia. Ne oli rakennettu muutamista pitkistä, nuorista puista, jotka oli taivutettu sisäänpäin toisiaan vasten ympyränmuotoisesti ja peitetty vuodilla ja havuilla, tai jättiläispalmujen isoista rungoista sekä niiden kasvien rungoista, joita sanotaan nykyään kuten Nat-ulin aikoinakin elefantinkorvaksi, koska ne muistuttivat tuon ison kaviojalkaisen mainittua ruumiinosaa.

Näiden ihmisten aseet olivat toisenlaisia kuin Nat-ulin tuntemat. Kivikirves oli toisenmuotoinen, ja keihäs oli paljon lyhyempi ja vankempi, terä väkäpäinen, ja siihen oli sidottu pitkä, punottu jänneköysi, jonka loppuosa oli vyyhtenä kiinnitetty soturin kupeeseen. Nat-ul ei tiennyt mitään kalastajaväestä. Hänen oma kansansa pyysi usein kaloja. Välistä he tuulastivat niitä kevyillä keihäillään, mutta he eivät harjoittaneet varsinaisesti kalastusta. Niinpä hän ei tiennyt, että näiden muukalaisten keihäitä käytettiin sekä sota-aseina että harppuunina.

Eniten häntä kiinnosti kuitenkin se ihmeellinen työ, jonka ääressä monet ihmiset hääräilivät. He olivat kaataneet joukon valtavia puita, jotka he olivat hakanneet poikki ja polttaneet eripituisiksi, viidestätoista kahteenkymmeneen jalkaan. Kivikirveillään he olivat hakanneet pois kaarnan ja vahvemman puuaineksen tukkien yläpinnalta. Pehmeämpi ydinaines oli koverrettu keskeltä ja sisälle oli sytytetty tulia.

Nat-ul saattoi vain ihmetellä, mitä kaikki tämä puuha tarkoitti. Hän näki miesten ja naisten hoitelevan tulia tarkasti ja sammuttavan vedellä kaikki liekit, jotka näyttivät uhkaavan tunkeutua liian kauas puun keskustasta. Liekit syöpyivät yhä syvemmälle, kunnes jäi jäljelle vain ohut ulkokerros tulen kovettamaa puuta.

Niin innoissaan seurasi tyttö eteensä avautunutta kummallista näkyä, ettei huomannut, kuinka muuan pitkä, nuori soturi lähestyi viidakosta oikealta puolelta hiukan hänen takaansa. Mies oli solakka ja suora. Pörröinen biisonintalja riippui hänen hartioiltaan, ja häntä laahasi maata hänen perässään. Hänen päähänsä oli painettu lujasti härän kallo — alkuajan kypäri — jota peitti kuiva nahka ja josta törröttivät lyhyet, lujat sarvet suorakulmiossa hänen ohimoillaan.

Oikeassa kädessään hän piteli vankkaa harppuunaa, ja hänen vyöllään oli jänneköysivyyhti. Viitta, joka oli edestä auki, paljasti sopusuhtaisen, voimakkaan ruumiin, jota peitti vain hirvennahkainen lanneverho, johon oli pistetty kivinen veitsi ja kirves.

Muutamien minuuttien ajan hän seisoi tyttöä katsellen, ja hänen silmänsä hehkuivat, kun hän tarkasteli tytön piirteiden ja notkean, suloisen olennon kauneutta. Sitten hän hiipi hyvin varovaisesti tyttöä kohti. Hän oli veneenrakentajain Tur. Koskaan elämässään ei Tur ollut nähnyt kauniimpaa naista. Hänen näkemisensä merkitsi hänen haluamistaan. Turin täytyi saada tyttö. Hän oli melkein saavuttanut tytön, kun kuiva oksa rasahti hänen jalkansa alla.

Säikähtyneen antiloopin tavoin hypähti Nat-ul pystyyn. Samassa hetkessä juoksi Tur eteenpäin siepatakseen hänet kiinni. Nat-ul oli miehen ja leirin välissä, jota oli tarkastellut. Jos hän olisi juossut leiriin, olisi se merkinnyt varmaa vangiksijoutumista. Salaman tavoin hän kääntyi suoraan Turin ojennettuja käsivarsia kohti, mutta kun ne sulkeutuivat puristaakseen hänet syleilyynsä, tapasivat ne vain tyhjää ilmaa. Nat-ul oli kumartunut, luikahtanut nuoren soturin kiihkeästi tavoitelevien käsien alitse ja pakeni pohjoiseen rantaa pitkin kuin pelästynyt peura.

Hänen jäljestään juoksi Tur, käskien häntä pysähtymään; mutta nopsajalkainen Nat-ul kiiti eteenpäin kauhun jouduttamin askelin. Sadan askeleen päässä seurasi häntä Tur. Vähän matkaa tyttö saattoi pysytellä hänen edellään, sen hän tiesi, mutta lopulta voittaisivat miehen väkevämmät lihakset. Tyttö liikkui jo hitaammin. Etäisyys heidän välillään ei kasvanut enää. Pian se lyhenisi, Mies saavuttaisi hänet — ja sitten!

Autiovuorten pohjoispuolella saavutti Nu isänsä Nun heimon. Hän kohtasi heidät levähdyspaikassa, ja lähestyessään hän pani merkille, että he tervehtivät häntä pidättyvästi. Nuoret naiset loivat häneen osaaottavia katseita. Hänen nuoret soturiystävänsä eivät hymyilleet, kun hän huusi heitä nimeltä astuessaan ohitse.

Hän meni suoraan isänsä Nun luo, kuten palaavan soturin tuli tehdä. Hän tapasi päällikön istumassa Than kanssa pienen nuotion edessä, jossa saveen peitetty riekko oli paistumassa.

Hänen isänsä nousi ja tervehti häntä. Vanhuksen silmistä hohti ilo, kun hän näki poikansa, mutta hänen huulillaan ei ollut hymyä. Hän katsahti Urin päähän ja taljaan.

Nu Nunpoika silmäili naisten, lasten ja rauhattomien soturien joukkoja. Hänen etsimäänsä naista ei ollut siellä. Hänen äitinsä tuli suutelemaan häntä samoin kuin hänen sisarensa Unakin.

Hänen äitinsä ja sisarensa katsoivat toisiinsa ja sitten isään.
Päällikkö Nu katsoi Tha'han. Tha nousi ja astui nuoren miehen eteen.
Hän laski kätensä toisen olkapäälle.

»Aina siitä lähtien, kun äitisi synnytti sinut», sanoi hän, »olen alati rakastanut sinua. Rakastanut sinua enemmän ainoastaan omaa poikaani Ahtia. Toivoin, että jonakin päivänä saisin sinut pojakseni, sillä näin, että rakastit tytärtäni Nat-ulia. Mutta Nat-ul on nyt paennut Hudin kanssa. Emme tiedä, miten se tapahtui, mutta Korin tytär Ra-el sanoo, että Nat-ul lähti vapaaehtoisesti.»

»Se on valhe», huusi Nu Nunpoika. »Nat-ul ei lähde vapaaehtoisesti Hudin eikä kenenkään muunkaan kanssa. Milloin he menivät ja minne he menivät? Sanokaa minulle, niin lähden perään ja tuon takaisin Nat-ulin, ja omilla huulillaan hän sanoo Ra-elin valehdelleen. Minä tuon hänet takaisin, jos hän on vielä elossa. Mutta jollei hän ole päässyt pakoon Hudin kynsistä, niin hän on kuollut, sillä mieluummin hän olisi kuollut kuin ruvennut toisen puolisoksi kuin Nu Nunpojan. Olen puhunut. Mitä tietä he menivät?»

Kukaan ei voinut sanoa sitä hänelle. He eivät tienneet muuta kuin että Hudia ja Nat-ulia ei voitu löytää heimon lähtiessä liikkeelle vanhoilta asuinsijoiltaan. Silloin oli Ra-el astunut esiin ja sanonut, että nuo kaksi olivat paenneet yhdessä. Tiedustellessaan Ra-elilta, hän ei saanut sen parempaa selvää, mutta tyttö pysyi itsepintaisesti väitteessään, että Nat-ul oli lähtenyt vapaaehtoisesti.

»Ja aikooko Nu Nunpoika olla niin hupsu, että lähtee sellaisen naisen perään, joka on valinnut toisen kumppanin, kun on toisia yhtä kauniita naisia, joita Nu Nunpoika voi pyytää itselleen?» kysyi Ra-el.

Nämä sanat kuullessaan nuori mies käsitti, miksi Ra-el väitti Nat-ulin paenneen vapaaehtoisesti Hudin kanssa. Ja nyt hän oli varmempi kuin koskaan, ettei Ra-el ollut puhunut totta. Hänen sanansa palauttivat mieleen monia pieniä, menneitä tapahtumia, jotka olivat jääneet huomaamatta niinä aikoina, jolloin kaikki hänen ajatuksensa kohdistuivat kukkeaan Nat-uliin. Oli ilmeistä, että Ra-el olisi halunnut Nuta itselleen.

Ääneti suuntasi Nu Nunpoika askeleensa eteläänpäin Autiovuoria kohti. Hän aikoi palata suoraan kansansa aikaisemmille asuinsijoille ja etsiä sieltä Hudin ja Nat-ulin jäljet. Valtava raivo poltti hänen sydäntään, kun hän ajatteli Hudin häpeällistä tekoa. Nun heimo oli kehittynyt paljon korkeammalle petoeläinten tasoa. He tunnustivat eräänlaisen omistusoikeuden, miehen ehdottoman oikeuden puolisoonsa omassa keskuudessaan ja, astuen askeleen kauemmas, naiselle oikeuden ottaa miehekseen kenet hyvänsä oman valintansa mukaan. Nu ei voinut hetkeäkään uskoa, että Nat-ul oli valinnut puolisokseen Hudin. Hän tunsi tytön rohkean luonteen, ja sen tietäen hän käsitti, että jos tyttö olisi pitänyt Hudia häntä parempana, olisi hän ottanut valitsemansa miehen avoimesti heimon tavan mukaan. Ei, Nat-ul ei ikinä olisi voinut paeta kenenkään miehen kanssa, ei edes hänen, Nun, kanssa.

Päästyään Autio vuorten rinteen puolimatkaan erotti Nu heikon voihkaisun, joka nähtävästi tuli hänen oikealla puolellaan sijaitsevasta luolasta. Hän ei ehtinyt hukata aikaa metsästyksen tarjoamaan huviin, mutta hänen kuulemassaan äänessä oli ihmisäänen sointi, mikä teki hänet äkkiä valppaaksi ja pakotti kuuntelemaan. Tuokion kuluttua se toistui. Ei, ei voinut olla epäilystäkään — tuo ääni tuli vain ihmiskurkusta. Varovaisesti ryömi Nu sen luolan suulle, josta valitus näytti tulevan. Aukolla hänet pysäytti äkkiä se näky, joka avautui hänen silmiensä eteen.

Luolan suulta leviävässä hämärässä lepäsi Hud verilammikossa. Mies hengitti heikosti. Nu huusi häntä nimeltä. Hud aukaisi silmänsä. Nähdessään, ken seisoi hänen yllään, kohautti hän olkapäitään ja lepäsi ääneti ikäänkuin sanoakseen, että pahin on minulle jo tehty — sinä et voi tehdä sen pahempaa.

Hud pudisti päätänsä. Nu polvistui hänen viereensä ja kohotti hänen päänsä syliinsä.

»Missä on Nat-ul, mies?» kysyi hän ravistellen kuolevaa soturia. »Sano minulle ennenkuin kuolet. En kysy sinulta, lähtikö hän kanssasi vapaaehtoisesti, sillä tiedän, ettei hän tehnyt sitä — kysyn vain, mitä olet tehnyt hänelle. Kysyn vain, onko hän elossa, ja jos hän on elossa, niin missä hän on?»

Hud yritti puhua. Ponnistus oli hänelle ylen rasittava, mutta vihdoin hänen onnistui kuiskata muutamia sanoja.

»Hän — hän teki — tämän», huohotti Hud. »Sitten hän — meni — pois. Minä en — tiedä —» Hän henkäisi syvään ja kuoli.

Nu laski hänet jälleen luolan kivipermannolle ja juoksi ulos tasanteelle. Hän tutki vuorenrinteen, jopa nelinkontin ryömiskellen ja kavuten ulkonemalta toiselle, enimmäkseen nenä polkuun painettuna — haistellen.

Harhailtuaan puolisen tuntia samoilla paikoilla ja seurattuaan louhikkoista tietä vuoren huipulle kymmenkunta kertaa, ikäänkuin tarkistaen ja uudestaan tarkistaen johtopäätöstensä paikkaansapitäväisyyttä meni Nu vihdoin Autiovuorten yli ja laskeutui Rauhattoman meren rannalle.

Hän näki jäljet selvemmin monin paikoin rannikolla, johon Nat-ulin pienet sandaalit olivat jättäneet selvät merkkinsä pehmeään saveen ja korkeampiin hietakinoksiin, mihin vesi ei ollut ulottunut. Tie vei etelään, ja etelään päin riensi Nu Nunpoika. Suoraan vanhoille asuinsijoille johti polku. Siellä näki Nu todistuskappaleita siitä, että Nat-ul oli viettänyt yönsä sen luolan yläpuolisessa luolassa, jossa hän itse oli nukkunut. Siellä oli ruohovuode ja heikosti tuoksuvia jälkiä, joita meidän tylsistyneet hajuaistimme eivät ikinä olisi voineet keksiä, mutta joiden tuoksu oli Nu'lle selvä ja viehättävän tuttu.

Ahdistava tuska valtasi hänet, kun hän käsitti, että hänen Nat-ulinsa oli ollut niin lähellä ja että hän tietämättään oli sallinut tytön olla yksin ja suojattomana keskellä heidän villin maailmansa lukemattomia vaaroja ja lähteä kukaties minne, uusiin lukemattomiin vaaroihin.

Palattuaan vuoren juurelle hän löysi jälleen heti tytön jäljet. Taasen ne johtivat etelään rantaa pitkin. Nopeasti hän seurasi niitä, kunnes ne pysähtyivät pienen pensaston taakse eräälle kukkulalle. Ennenkuin Nu käsitti, että jäljet päättyivät tähän etelässä, oli hän nähnyt kauempaa kylän ja ihmiset, jotka hänen mielestään puuhasivat merkillisessä hommassa. Hän tiesi, että sama näky oli saanut Nat-ulin pysähtymään muutamia tunteja aikaisemmin. Ja nyt hän havaitsi, mihin tyttö oli paneutunut pitkäkseen katselemaan samoin kuin hän itsekin nyt katseli. Muutamia minuutteja hän lepäsi pitkällään, tarkastellen työntekijöitä ja etsien nahka- ja hakomajojen pienestä rykelmästä jotakin merkkiä, joka olisi osoittanut Nat-ulin olevan siellä vankina.

Nu ei koskaan ollut nähnyt venettä eikä aavistanut, että sellaista kapinetta saattaisi olla olemassakaan. Hänen kansansa oli metsästänyt ikimuistoisista ajoista. He olivat tulleet alas sisämaan laajoilta ylätasangoilta vasta muutamia sukupolvia sitten. Silloin olivat hänen esi-isänsä nähneet ensi kerran valtameren. Tähän asti he eivät olleet tunteneet minkäänlaista tarvetta, joka olisi vaatinut heitä purjehtimaan sen vesillä, eivätkä he olleet joutuneet kosketuksiin veneenrakentajien kanssa, jotka asuivat kaukana etelässä, Rauhattomaan mereen laskevan ison virran suulla.

Nyt näki Nu ensi kerran sekä veneet että veneenrakentajat. Ensi kerran hän näki keinotekoisesti valmistettuja majoja, ja Nu'sta ne näyttivät heikoilta ja epämukavilta verrattuina hänen ikuisiin luoliinsa. Veneenrakentajat olivat viipyneet muutamia päiviä tässä uudessa leiripaikassaan. Ken osaa sanoa, mikä oli ajanut heidät esi-isiensä kotiseuduilta näin kauas pohjoiseen? Ehkä heimoriidat tai uuden mahdin ilmestyminen, joka karkoitti heidät ja heidän jälkeläisensä harhailemaan ympäri maailmaa aina aikojen loppuun — alkuperäinen vaellushalu, josta niin monet meistä kärsivät kykenemättä kuitenkaan siitä kieltäytymään.

Nu näki, että muuan pitkä, nuori jättiläinen työskenteli riuskemmin kuin kutkaan toiset työntekijät. Hänen kiireensä näytti lähentelevän mielettömyyttä. Nu ihmetteli, mitä saattoi olla kaadetussa puunrungossa, joka vaati niin suuria ponnisteluja. Nu ei pitänyt sellaisesta työstä. Hän ei tosin ollut koskaan tehnyt mitään käsityötä, joka ei koskenut metsästyksen tarpeita, mutta vaistomaisesti hän tunsi, ettei pitänyt siitä. Hän oli metsästäjä, soturi, mutta sittenkin hänen alkuperäisessä ja kehkeytymättömässä mielessään heräsi jonkinlainen halveksunta tuollaista orjantyötä kohtaan. Väsyttyään vihdoin katseluun hän kiinnitti uudestaan huomionsa jälkiin, joita oli seurannut. Mihin oli Nat-ul mennyt maattuaan täällä pensastossa? Nu ryömiskeli ympäri, kunnes näki merkkejä, jotka osoittivat tytön nopeasti hypähtäneen jaloilleen ja paenneen vinhasti. Sitten hän kohtasi Turin jalanjäljet. Nyt kohosi Nun veri kuumana. Se kuohutti hänen sydäntään ja pani hänen ohimonsa jyskimään. Nat-ul, hänen Nat-ulinsa oli vaarassa!

Hän näki, missä tyttö oli livahtanut miehen ohitse. Hän näki hietikossa selvästi Turin nopeasti kääntyneiden askelten merkit, kun mies pyörähti ajamaan tyttöä takaa. Hän näki, että nuo kaksi olivat juosseet nopeasti rantaa pitkin pohjoiseen miehen seuratessa tyttöä. Ja sitten hän näki hämmästyksekseen, että mies oli äkkiä pysähtynyt, astunut muutamia askeleita eteenpäin, seissyt kotvasen aikaa merelle päin katsellen, kääntynyt sitten ja juossut takaisin kummalliselle leiripaikalle mieletöntä vauhtia.

Ja tytön jäljet olivat jatkuneet pohjoiseen satakunta askelta edemmäs siitä paikasta, mihin mies oli pysähtynyt. Nu saattoi helposti seurata niitä — merkit olivat tuoreet viimeisen nousuveden jäljeltä, yksinäiset ja pyyhkiintymättömät tasaisella, valkoisella, lakealla hietikkorantamalla.

Nyt seurasivat Nat-ulin vinhasti pakenevien pikkujalkojen heikot jäljet sadan askeleen päähän siitä paikasta, mihin mies oli lopettanut takaa-ajonsa — ja ilmaisivat ehdotonta, hämmästyttävää pysähdystä. Jalanjäljet päättyivät yhtäkkiä rannalle, valtameren ja viidakon puoliväliin. Niiden ympärillä oli vain lakeata, yhtämittaista hietikkoa. Ne yksinkertaisesti katosivat, siinä kaikki. Ne eivät johtaneet takaisin entistä tietä. Ne eivät ulottuneet valtamereen. Ne eivät lähenneet viidakkoa. Ne keskeytyivät ikäänkuin joku rannan iso kuoppa olisi äkkiä niellyt Nat-ulin, vaikka siellä ei ollut kuoppaa. Nu seisahtui ja silmäili joka taholle ympärilleen. Ei näkynyt vihjaustakaan mistään elollisesta olennosta lähitienoilla. Minne oli Nat-ul mennyt? Miten hänen oli käynyt? Jos häntä takaa-ajaneen miehen jalanjäljet olisivat ulottuneet sille kohdalle hietikkoa, mihin tytön jäljet päättyivät, olisi Nu voinut vetää sen johtopäätöksen, että mies oli siepannut tytön syliinsä ja kantanut hänet kyläänsä; mutta mies oli ollut sadan askeleen päässä Nat-ulista, kun tytön jäljet hävisivät, eikä mies ollut siirtynyt enää lähemmäksi tuota paikkaa. Ja palatessaan kyläänsä oli takaa-ajaja juossut vinhaa vauhtia, ja hänen heikot jälkensä osoittivat, ettei hänellä ollut taakkanaan ollut raskasta kantamusta.

Hetkisen seisoi Nu neuvottomana, mutta vihdoin hän kääntyi veneenrakentajain kylää kohti. Nu ei tiennyt paljoakaan mistään yliluonnollisesta, ja sentähden hän kohdisti ajatuksensa Nat-ulin katoamisen lähimpään aiheeseen ja luonnolliseen syyhyn, jonka kykeni käsittämään — mieheen, joka oli takaa-ajanut tyttöä. Ja tuo mies oli palannut noiden muukalaisten kylään, jotka uutterasti polttivat ja koversivat kaadettujen puiden runkoja.

Nu palasi pensaan suojaan kylän edustalle. Siellä hän paneutui jälleen pitkäkseen vartioimaan — hän oli varma, että nämä ihmiset olivat jollakin tavoin vastuussa Nat-ulin katoamisesta. He tiesivät, missä hän oli; ja päättäen siitä, kuinka korkealle hän itse arvioi tytön, tajusi hän, että mies, joka oli nähnyt tytön ja takaa-ajanut häntä, ei helposti olisi luopunut yrittämästä saada hänet haltuunsa. Nu oli nähnyt muukalaisten naisia hänen Nat-ulinsa rinnalla ne näyttivät apinaväen naaraksilta. Ei, mies oli varmaan koettanut seurata ja vangita ihanan vieraan. Nu toivoi, että olisi kyennyt arvaamaan, ken miehistä oli vainonnut Nat-ulia. Jokin ääni sanoi hänelle, että se oli tuo nuori jättiläinen, joka aherteli niin kuumeisen kiireesti, minkä takia Nu piti häntä tarkimmin silmällä.

Vihdoin valmistui Turin vene. Puiden keskiosat, jotka veneenrakentajat valitsivat aluksiaan varten, olivat pehmeätä ainesta, helposti poltettavissa ja koverrettavissa. Koverrettuihin runkoihin sytytetyt tulet palvelivat kahta tarkoitusta — ne söivät pois lähempänä ulkopintaa olevat puukerrokset ja samalla kovensivat jäljellejäänyttä osaa. Tuloksena oli perin kevyt ja tiivis ruuhi.

Kun Turin vene oli valmistunut, kutsui hän paikalle useita muita työntekijöitä. Nämä tulivat ja raahasivat koverretun ruuhen veteen Toria avustaen. Muuan naisista toi pitkän kepin, joka oli leveämpi toisesta päästä, ja tämä leveämpi pää oli litistetty molemmin puolin. Se oli mela. Tur viskasi sen veneeseen, juoksi sitten rantatyrskyjen läpi, ohjasi alkuperäisen aluksensa poistuvan hyökyaallon harjalle, hypähti veneeseen, tarttui melaan ja tunkeutui voimakkaasti seuraavaa, lähestyvää aaltoa vastaan.

Nu katseli häntä silmät harallaan. Hänen arvonantonsa miestä kohtaan kohosi valtavasti. Siinäpä vasta huimapää! Eikä Nun tarvinnut yrittää suorittaa näkemäänsä urotyötä käsittääkseen, että se vaati taitoa ja rohkeutta. Vain urhoollinen mies saattoi uskaltautua kammottavan meren vaaroihin. Mihin hän aikoi mennä? Nu näki, että hän meloi suoraan merelle. Matkan päässä olivat saaret. Aikoiko hän mennä sinne? Nu oli lapsuudestaan asti halunnut aina tutkia noita kaukaisia, salaperäisiä seutuja. Nämä ihmiset olivat keksineet keinon. Nu oli oppinut jotakin — lentotaso ei olisi tuntunut hänestä ihmeellisemmältä kuin tuo karkeatekoinen kaukalo.

Hetkisen hän seurasi pikku venheessä olevaa miestä. Ne kävivät yhä pienemmiksi, kun tuuli, aallot ja melojan voimakkaat liikkeet veivät koverrettua tukkia kauemmas merelle. Sitten käänsi Nu jälleen huomionsa toisiin työntekijöihin. Hän näki heidänkin valmistelevan nopeasti venheitään. He pakisivat keskenään, korottaen ääniään, koska olivat hajaantuneet melkoisen matkan päähän toisistaan ympäri kylää. Nu käsitti silloin tällöin sanasen. Kieli muistutti hänen kieltään. Hän havaitsi, että he puhelivat miehestä, joka juuri oli lähtenyt, ja hänen rohkeasta teostaan. Hän halusi kuulla enemmän. Hän ryömi varovaisesti oikealle puolen viidakkoon, kiertäen ympäri, kunnes oli leirin takana. Sitten hän lähestyi sankan heinikon halki pientä aukeamaa, jonka muukalaiset olivat raivanneet telttojensa ympärille. Tähystäessään sikinsokisten köynnöskasvien muodostaman verhon lävitse, joka peitti hänet heidän näkyvistään, näki hän leirin selvemmin. Hän erotti sitä ympäröivän nuotiopiirin — jäännökset tulista, joilla öisin pidettiin saalista etsiskelevät pedot loitolla. Hän näki keittotulen jokaisen karkeatekoisen majan edustalla. Hän näki saviastioita — jotakin uutta hänelle. Hän näki naiset, lapset ja miehet. He eivät eronneet paljoakaan hänen omasta kansastaan, vaikka heidän pukimensa ja aseensa olivat toisenlaiset. Ja nyt hän saattoi kuulla koko heidän keskustelunsa.

»Hänen täytyy olla ihana», virkkoi muuan mies, »sillä muuten ei Tur olisi uskaltanut oudon meren poikki noille tuntemattomille seuduille mennäkseen etsimään häntä», ja hän virnisti leveästi, heittäen puhuvan katseen erääseen nuoreen naiseen, joka imetti pienokaista istuessaan hankaamassa, hankaamassa, hankaamassa terävällä piikivipalasella metsähärän nahkaa, joka oli vaarnoilla kiinnitetty maahan hänen eteensä.

»Tuokoon Tur hänet tänne», huusi hän, »kauneus häviää hänestä pian.
Näin teen hänen kasvoilleen», ja hän ryhtyi raapimaan nahkaa rajusti.

»Tur oli hyvin harmissaan, kun tyttö pääsi häneltä pakoon», jatkoi mies. »Hän oli saamaisillaan tytön kiinni; mutta hän löytää karkurin, vaikka vaikea on sanoa, jääkö hänestä mitään jäljelle tänne tuotavaksi — minä puolestani melkein epäilen sitä ja luulen, että Tur tekee typerästi tuhlatessaan aikaansa moiseen.»

Nu oli ymmällään. Saattoiko olla mahdollista, että mies, jota he nimittivät Turiksi, ajoi Nat-ulia takaa noille etäisille saarille? Kuinka voi Nat-ul olla siellä? Se oli mahdotonta. Mutta sittenkään ei hänen kuulemastaan keskustelusta päättäen voinut epäillä, että mies seurasi jotakin naista meren yli salaperäisille seuduille — naista, jonka hän vastikään oli yllättänyt ja yrittänyt vangita samana päivänä ja joka oli päässyt häneltä pakoon. Kuka muu se voi olla kuin Nat-ul?

VIIDES LUKU

Pian valmistuivat kaikki venheet, ja miehet raahasivat ne toisen toisensa jälkeen veden partaalle. Niihin he panivat melansa, kirveensä ja harppuunansa ihan samoin kuin Tur ennen lähtöään. Nu katseli heitä kuumeisen innostuneena. Vihdoin kaikki venheet on lykätty vesille, ja niitä melotaan väkevästi aallokkoon. Hiukan tyvenemmässä kääntyvät veneet pohjoiseen ja etelään, hajaantuen. Ilmeisesti ne eivät ole matkalla etäisille saarille. Nu näkee erään soturin nousevan äkkiä erään veneen keulassa ja heittävän keihäänsä vinhasti veteen. Heti syntyy veneessä ja vedessä sen ympärillä kova liike. Jokaisessa veneessä on kolme miestä. Sitä venhettä, jota Nu pitää silmällä, meloo kaksi miestä hurjasti poispäin oliosta, joka iskee huimasti vettä sen vieressä. Nu käsitti, mitä oli tapahtunut. Keihäsmies oli upottanut aseensa johonkin syvyyksien valtavan isoon eläimeen, ja taistelu oli käynnissä. He olivat niin kaukana Nu'sta, ettei hän voinut erottaa kamppailun yksityiskohtia, mutta hän näki haavoittuneen eläimen hinaavan venettä nopeasti perässään kiitäessään avoimelle ulapalle. Hän näki venettä työnnettävän lähemmäksi kyljittäin ja toisen keihään lentävän pakenevaan olioon. Hän ymmärsi nyt, miksi nämä ihmiset sitoivat keihäänsä pään pitkään köyteen. Hän näki äkillisen liikehtimisen pikku venheessä, kun ahdistettu eläin kääntyi ahdistajiaan vastaan. Hän näki voimakkaan evän nopean iskun, kun se kohosi vedestä ja putosi hirvittävän raivoisasti veneen poikitse. Hän näki toisten veneiden kiiruhtavan taistelunäyttämölle; mutta ennenkuin ne saapuivat paikalle, oli kaikki hiljaista, paitsi että vedenpinnalla kellui puunrunko kahtena kappaleena sekä toisesta niistä kiinnipitelevän, yhden ainoan miehen pää ja hartiat. Muutamia minuutteja myöhemmin hätään joutunut vedettiin toiseen venheeseen, ja laivue hajaantui uudestaan etsimään toista saalista.

Pian olivat kaikki muut kadonneet niemekkeen taakse, paitsi eräs yksinäinen alus, joka kalasti kylän edustalla. Nämä miehet pyydystivät nähtävästi vähemmän pelottavaa riistaa, ja Nu saattoi nähdä, että he vetelivät kuhisevasta merestä isoja kaloja melkein yhtä nopeasti kuin ehtivät heittää aseensa veteen. Pian oli vene täpösen täynnä, ja runsaine kuormineen meloivat miehet jälleen maihin.

Heidän tullessaan kehkeytyi pikainen päätös Nun mielessä. Hänen katsellessaan vaarallista urheilua meressä oli hänet täyttänyt voimakas halu kilvoitella näiden muukalaisten kanssa, mutta vielä voimakkaampi oli toinen ajatus, joka liittyi tähän mielitekoon.

Kun miehet vetivät venheen rannalle, riensivät naiset heitä vastaan, kantaen isoja, härännahkaisia pusseja, jotka oli ommeltu kokoon häränjänteillä. Niihin he pistivät kalat ja raahasivat taakkansa pitkin maata kohti leiriänsä.

Miehet, joiden työ oli nähtävästi siltä päivältä päättynyt, heittäytyivät puiden varjostoon nukkumaan. Tämä oli sopiva hetki! Nu ryömi hiljaa eteenpäin käsiensä ja polviensa varassa. Hän puristi pitkää keihästään ja kivikirvestään lujasti käsissään. Vene oli lakealla rannalla. Ei ollut ainoatakaan läheistä kohtaa, mistä hän olisi voinut päästä sen luo naisten huomaamatta. Asian tällainen laita melkein kiihoitti Nun sotaista luonnetta. Kysymys ei ollut vähemmästä kuin suoraan kylän läpi ryntäämisestä.

Hän nousi pystyyn ja lähestyi kevyesti majoja. Ei tarvinnut nostaa hälytystä tullakseen keksityksi. Hän oli ihan sen nuoren naisen takana, joka kaapi metsähärän nahkaa. Nainen ei kuullut hänen kevyttä käyntiään. Lapsi, joka istui naisen vieressä ja leikitteli metsähärän hännällä, kohotti katseensa ja näki vieraan ihan lähellä. Se tarrautui äitiinsä, päästäen kovan kiljahduksen. Tuossa tuokiossa oli koko leiri liikkeellä. Nyt ei tarvinnut liikkua enää salakähmäisesti. Kajauttaen ilmoille sotahuudon, joka olisi saattanut purkautua hyvinkin kahdestakymmenestä voimakkaasta kurkusta, juoksi Nu kylän läpi säikähtyneiden naisten ja hätkähtäneiden miesten keskitse, jotka äkkiarvaamatta oli herätetty unesta.

Nu riensi suoraan venettä kohti, ja hänen kintereillään kiiti kolme soturia. Yksi lähestyi häntä sivulta. Hän oli vallan lähellä, niin lähellä, että hän kävi Nun kimppuun samalla hetkellä, kuin tämä saapui venheelle. Miehet ryntäsivät toisiaan vastaan isoilla kirveillään, mutta Nu Nunpoika oli voimakas soturi. Hän väisti toisen kirveeniskun, ja ennenkuin hänen vastustajansa ehti selvitä antamaan toista huimausta, putosi Nun ase hänen kalloonsa, musertaen sen kuin jos se olisi ollut munankuori.

Nyt kävi Nu käsiksi veneeseen ja työnsi sitä veteen niinkuin oli nähnyt muukalaisten tekevän. Mutta hän oli astunut vain puolentusinaa askelta, kun hänen täytyi kääntyä puolustamaan itseänsä toisia sotureita vastaan. Hurjasti kiljuen he kävivät hänen kimppuunsa, ja heidän naisensa kerääntyivät rannalle heidän taaksensa rohkaisten villeillä huudoilla miehiään ja uhkaillen vihollista. Nu jätti venheen ja ryntäsi kohti vastustajiansa. Hänen pitkä keihäänsä, jonka hän heitti väkevien lihastensa koko voimalla, lävisti etummaisen veneenrakentajan ruumiin, joka aikoi juuri singota harppuunan Nu'hun. Harppuunankäyttelijä kellahti maahan. Ilmoille kohosi kuoro kiljahduksia ja valituksia naisten suusta. Nyt lähestyi kolmas soturi luolaihmistä, joka oli liian lähellä keihään käyttöä varten. Niin ollen miekkonen heitti pois painavan aseensa ja ryntäsi otteluun veitsi aseenaan. Molemmat miehet joutuivat polvensyvyiseen veteen, iskien toisiaan veitsillään etsiessään kuolettavaa kohtaa vapailla käsillään. Iso aalto vyöryi heidän päälleen, kaatoi heidät kumoon ja kieritteli heitä heittäessään heidät rannalle. Yhä he taistelivat pärskyen ja nieleskellen tukehtuakseen suolaista merivettä, mutta kun aalto vetäytyi takaisin, jätti se rannalle ruumiin, jonka uhkea, karvainen rinta oli kokonaan lävistetty Nu Nunpojan pitkällä terävällä veitsellä.

Luolamies nousi vettä valuvana jaloilleen ja kääntyi jälleen merta kohti. Aalto oli vienyt venheen mennessään. Naiset, raivoissaan kolmen miehensä kuolemasta, ryntäsivät eteenpäin lyödäkseen maahan voittajan. He olivat villejä eläimiä, melkein yhtä hirvittäviä kuin heidän uroksensa. Heidän pitkät hiuksensa liehuivat tuulessa. Heidän kasvonsa oli raivo ja viha vääristänyt. He kiljuivat herjauksiaan ja syytöksiään ja taisteluhuutojaan; mutta Nu ei odotellut jäädäkseen taistelemaan heidän kanssaan. Sensijaan hän heittäytyi aallokkoon ja yritti saavuttaa ajelehtivaa venettä. Hänen keihäänsä oli kadonnut, mutta hän puristi kirvestään. Veitsensä hän oli pistänyt lannevyöhönsä.

He juoksivat veteen vyötärön syvyydelle, mutta Nu oli loitolla heidän ulottuvillaan. Hetkisen kuluttua hän oli tullut veneen kupeelle. Hän heitti siihen kirveensä ja kapusi laidan yli, ollen vähällä kaataa koveron pölkyn. Päästyään turvaan veneeseen hän otti melan, oudon kapineen, ja suuntasi suoraan pois rannikolta, jäljitellen tarkastelemainsa miesten liikkeitä.

Aallot ja tuuli auttoivat häntä, mutta hän havaitsi myös nopeasti oppivansa melomistaidon. Ensiksi hän huomasi, että jos hän meloi yksin oinaan keihäskätensä puolella, niin vene kääntyi vastakkaiseen suuntaan, ja niin hän käsitti, miksi venemiehet olivat meloneet vuoron perään kuminaltakin puolelta. Hänen näin tehdessään pysyi alus paremmin hänen haluamassaan suunnassa — läheni kaukaista, salaperäistä maata.

Sen meritaipaleen puolivälissä, joka oli mannermaan ja lähimmän saaren välillä, alkoi äkkiä häämöttää hirvittävä peto veneen vierestä. Pitkä kaula, jonka päästä kohosi valtavan ison matelijan pää, ilmestyi äkkiä veden pinnalle, ja ammottava kita aukeni kaapatakseen melojan. Ulkonevat silmät tuijottivat hehkuen häneen, ja sitten hyökkäsi olio. Nu väistyi toiselle puolelle ja antoi iskun veitsellään. Sihisten ja kiljuen sukelsi eläin vedenpinnan alle ilmestyäkseen hetkisen kuluttua veneen loiselta puolelta. Veri virtaili haavasta, jonka veitsi oli tehnyt sen kaulaan. Taasen se tavoitti miestä, taasen osui veitsi sen kaulaan, kun Nu kyykistyi toiselle laidalle paetakseen ammottavaa kitaa. Jälleen sukelsi hirviö veden alle, ja melkein samassa tuokiossa kohosi voimakas pyrstö vedestä korkealle miehen pään yläpuolelle. Nu sieppasi melan ja meloi venettä eteenpäin juuri sen verran, että tuo hirvittävä hävityskone putosi kovasti läiskähtäen samaan kohtaan, josta vene oli siirtynyt. Jos isku olisi kohdannut aluksen, olisi se pirstonut sen pieniksi sirpaleiksi. Muutamien minuuttien ajan kuohui vesi valkoisena, ja siellä täällä näkyi eläimen veren muodostamia punaisia laikkoja, kun se kiemurteli ympäri voimattomassa raivossaan. Kun Nu meloi pois, lakkasi riehunta, ja iso ruho kellui kupeellaan vedenpinnalla.

Eteenpäin matkasi Nu meloen kaksinkertaisin voimin kaukaista päämääräänsä kohti. Tuskin hän olisi osannut sanoa, mitä hän odotti löytävänsä matkansa määrästä. Hän ei voinut uskoa Nat-ulin olevan siellä, mutta mikä muu veti häntä lukemattomien vaarojen halki pitkin hirvittävän meren pintaa? Tuo mies, Tur, oli mennyt sinne. Juuri hän oli takaa-ajanut Nat-ulia. Ajoiko hän yhä tyttöä takaa? Nu oli varma siitä, että hän seurasi jotakin naista, päättäen kuulemansa keskustelun katkelmista. Mutta yrittipä hän kuinka tahansa uskoa sitä, ei hän voinut saada järkeänsä myöntämään mahdolliseksi sitä seikkaa, että mies todella odotti löytävänsä Nat-ulin tuosta kaukaisesta maasta.

Tuuli oli voimistunut melkoisesti sen jälkeen, kun Nu lähti vaaralliselle retkelleen. Aallot vyöryivät jo korkeina, vaahtopäisinä. Vain se seikka, että saari sijaitsi ihan tuulen alla, pelasti kömpelön aluksen joutumasta pikaiseen perikatoon. Kaikkialta merestä hänen ympäriltään vaaniskelivat petomaiset hirviöt, jättiläismäisiä kaksintaisteluja käytiin joka taholla, kun hurjat matelijat kamppailivat saaliistaan tai metsästysretkeltä palattuaan kävivät toistensa kimppuun mielettömän taisteluhalun elähdyttäminä, millä välin niiden onnekas riista ui nopeasti tiehensä.

Lukemattomien vaarojen halki ui pieni puunrungosta tehty venonen ja joutui vihdoin lähimmän saaren aaltojenpieksämälle rannalle. Tuskin oli Nu noussut maihin ja vetänyt veneensä aaltojen ulottuvilta, kun hän keksi toisen veneen vähän matkan päässä omastaan. Hän ei epäillyt, että se kuului tuolle miehelle, Turille. Ja temmattuaan kirveensä hän riensi sen luo ottaakseen selvän toisen jäljistä ja seuratakseen niitä, johtivatpa ne mihin hyvänsä.

Nu erotti Turin sandaalien jäljet hietikkoon hyvin piirtyneinä ja selvinä, eikä luolaihmisen tarvinnut kahdesti katsahtaa niihin tullakseen vakuutetuksi, että samat jalat, jotka olivat takaa-ajaneet tyttöä mannermaan rannalla, olivat tehneet ne.

Polku johti louhikkoisen niemekkeen ympäri syvään ja synkkään rotkoon. Sen keskeltä lähtien se seurasi vuolaan puron suuntaa, joka virtasi alaspäin merta kohti. Silloin tällöin oli mies nähtävästi yrittänyt kiivetä vuorille, ensin toiselle, sitten toiselle puolelle, mutta joka kerta hän oli luopunut yrityksestään kalliojyrkänteen asettamain esteiden ja vaarojen vuoksi.

Nu'lle olisi nousu ollut helppo tehtävä; niinpä hän ihmetteli, miksi mies oli kääntynyt takaisin joka kerta kavuttuaan vain lyhyen matkaa vuorten juurelta; mutta Tur ei ollut vuoristolainen. Hänen kansansa oli tullut meren rannalla sijaitsevasta, isosta, lakeasta laaksosta maasta, missä vuoret ja luonnon muovaamat luolat olivat pikemmin poikkeuksena kuin sääntönä, joten hän oli harjaantunut vain vähän sellaiseen kiipeilyyn.

Vihdoin hänen oli täytynyt solan päässä joko kiivetä tai palata entisiä jälkiään, ja täällä hänen oli lopultakin onnistunut nousta ylätasangolle, joka levisi vuoren huipun toisella puolen. Sen poikki johti polku, kääntyen yhtäkkiä länteen toisen kuilun partaalta. Jälkien äkillinen poikkeaminen oikealle osoitti Nu'lle, että jokin oli odottamatta kiinnittänyt miehen huomion tälle uudelle taholle ja että hän oli juossut vinhasti ottamaan siitä selvää. Oliko hän saattanut keksiä täällä etsimänsä naisen? Joko hän ajoi Nat-ulia takaa — jos nainen oli todella Nat-ul? Oliko mies tällä hetkellä vallannut hänet?

Myös Nu pyörsi länteen ja juoksi nopeasti selvää polkua pitkin. Siitä pitäen kun Nu oli tullut Turin jäljille, oli hän taivaltanut paljon joutuisammin kuin veneenrakentaja. Hänen otusten takaa-ajotaitonsa ilmaisi sen hänelle, joten hän tiesi lähenevänsä joka hetki miestä, joka ei vielä aavistanut joutuneensa takaa-ajettavaksi.

Turin oli täytynyt luisua ja vieriä alas kuilun jyrkännettä ihan umpimähkään. Pohjalla oli sankkaa metsää, jonka läpi jäljet johtivat takaisin merelle, sittenkun mies oli tehnyt mielettömiä, mutta turhia yrityksiä kiivetäkseen ylös jyrkänteen vastakkaista seinämää.

Mitä hän oli nähnyt tai kuullut tai seurannut, mikä oli saanut hänet tekemään niin epätoivoisia yrityksiä päästäkseen kuilun toiselle puolelle? pitikö Nun seurata häntä vuorensolaa pitkin vai kiivetä sille edulliselle paikalle, mihin toinen ei ollut kyennyt nousemaan?

Tuokion oli luolaihminen kahden vaiheella. Sitten hän kääntyi vuorta kohti ja kiipesi ylöspäin nopeasti ja ketterästi kuin ainakin vuoristolainen, jonka taito pohjautuu vuoristolaisesi-isien pitkien ajanjaksojen kuluessa hankkimaan tottumukseen. Tuon tuostakin hänen täytyi tarttua yläpuolellaan ulkonevaan kalliokielekkeeseen ja keinua avaruudessa vetäessään ruumistaan väkevillä käsivarsillaan sille vähäiselle alustalle, jonka se tarjosi. Välistä taas pahkainen juuri tai pieni halkeama auttoi hänen nousuaan, kunnes hän ryömi partaan ylitse ja seisoi jälleen suorana tasaisella maalla.

Nu silmäili varovaisesti ympärilleen — ei näkynyt merkkiäkään miehestä eikä naisesta. Sitten hän tutki maan yhä avarampien piirien alalta, mutta hänen innokasta tutkintaansa ei palkinnut niiden jälkien löytäminen, joita hän etsi.

Hän aikoi juuri palata rotkoon ja seurata Turin jälkiä, kun hänen korviinsa kajahti selvästi ja kimeästi lännestä käsin hätääntyneen naisen kirkaisu.

Ja tuskin oli sen ensimmäinen soinnahdus ehtinyt kohota ilmoille, kun
Nu Nunpoika ryntäsi mielettömästi ääntä kohti.

KUUDES LUKU

Kun Nat-ul, Turin yllättämänä vakoillessaan veneenrakentajain kylää, pakeni pohjoiseen rannikkoa pitkin, ei hän saattanut suurestikaan toivoa kykenevänsä pysyvästi jätättämään takaa-ajajaansa. Mutta hän ei voinut tehdä muuta kuin paeta, toivoen epätoivossaankin, että jokin onnellinen sattuma pelastaisi hänet joutumasta vangiksi.

Hän aikoi pujahtaa viidakkoon siinä kohden, missä se ulottui lähelle merta noin neljänneskilometrin päässä. Siellä hän voisi paeta salaa ja päästä vuorille, jotka sijaitsivat vähän matkan päässä sisämaassa. Kun hän olisi päässyt sinne, tarjoutui oivallinen tilaisuus kätkeytyä mieheltä ja pidellä tätä loitolla aina yön tuloon asti kivilohkareita heittelemällä. Sitten hän voisi palata entistä tietä pohjoiseen, sillä oli ilmeistä, että hänen kansansa ollut lähtenyt tälle taholle.

Viidakko oli jo ihan lähellä, mutta toiselta puolen likeni mies häntä. Saavuttaisiko hän sekasortoisen tiheikön hyvissä ajoin pujahtaakseen pakoon, ennenkuin mies ehtisi siepata häntä? Ainakin hänen täytyi yrittää.

Yhtäkkiä kuului suoraan hänen päänsä yltä isojen siipien kovaa suhinaa. Tumma varjo lankesi hietikolle hänen ympärilleen. Hän katsahti ylöspäin, ja näky, joka avautui hänen eteensä, sai hänen rohkean sydämensä kauhusta jähmettymään. Juuri hänen yläpuolellaan, valmiina iskemään väkevillä kynsillään, liihoitteli tuollainen valtava, lentävä matelija, jotka jo Nat-ulin aikoina olivat melkein sukupuuttoon kuolleita — jättiläismäinen lintulisko.

Häntä seuraava mies huusi varoitukseksi, ja heitti väkäpäisen keihäänsä isoa eläintä kohti, ja ase tarttui pitkän pyrstön paksuun tyveen, lähelle ruumista. Hirvittävä olio päästi viheltävän kirkunan tuskasta ja raivosta ja hyökkäsi alas tytön kimppuun. Nat-ul tunsi väkevien kynsien tarrautuvan ruumiiseensa. Raskas talja, joka oli hänen yllään, esti niitä tunkeutumasta hänen lihaansa, kun liskolintu kohosi nopeasti, vieden uhrinsa mennessään.

Hetkisen oli Nat-ul taistellut ja rimpuillut vapautuakseen, mutta samassa hän oli käsittänyt, kuinka turhia hänen säälittävät ponnistelunsa olivat. Tuossa kammottavassa puristuksessa olisi luolakarhu tai puhvelihärkäkin ollut avuton. Nyt hän riippui tylsänä ja herpautuneena odottaen loppuaan. Hän ei kyennyt edes vetämään kiviveistään, sillä yksi iso kynsi oli puristautunut lujasti siihen kohtaan, mihin se oli pistetty hänen lanneverhoaan kannattavaan hihnaan.

Alhaalla hän näki aaltoilevan meren. Hirviö vei häntä kauas rannikolta. Isot siivet viuhuivat kovasti hänen yllään. Pitkä kaula ja inhoittava pää olivat kauas eteenpäin kurottautuneina kun eläin lensi suoraa viivaa korkealla ilmassa.

Samassa näki tyttö maata edessään. Kauhu täytti hänen sydämensä, kun hän käsitti, että peto vei häntä siihen salaperäiseen maahan, joka sijaitsi kaukana rannalta Rauhattoman meren sylissä. Hänen oli uneksinut tästä oudosta, saavuttamattomasta maasta. Hänen heimonsa keskuudessa kierteli tarinoita kammottavista eläimistä, jotka asuivat siellä. Joskus hän oli halunnut käydä siellä, mutta aina heimon urheiden soturien suojaamana. Se seikka, että hän tulisi hirvittävälle rannikolle tällä tavoin yksinänsä, pelottavimman pedon kynsissä, joka herätti kauhua alkuajan ihmisessä, oli käsittämätön. Hänen järkensä oli hänen osakseen tulleen tavattoman kohtalon johdosta puolittain tylsistynyt.

Nyt saapui iso matelija lähimmän saaren yläpuolelle. Erään pykälikkään, louhikkoisen vuoren paljas huippu kohosi ilmoille suunnattoman suuren etusormen tavoin, joka viittasi suoraan kohti korkeuksia, kohoten paljon ylemmäksi muita ympärilläolevia vuorenhuippuja ja lähitienoon viidakon sankkoja metsiä. Sitä kohti kantoi eläin saalistaan. Kun se liihoitteli louhikkoisen vuoren huipun ylitse, katsahti Nat-ul pelokkaasti alaspäin. Suoraan alapuolella kohtasivat hänen kauhistuneet silmänsä sen päämäärän, jota kohti hänen vangitsijansa oli lentänyt joutuisaa tietään — hirvittävään ja inhoittavaan kohtaloon, joka odotti häntä siellä.

Kurotellen pitkiä kaulojaan kupumaisesta, mudan ja ruohon sekoituksesta laitetusta pesästä, kirkui ja sihisi kolme nuorta lentoliskoa, iloiten jo ennakolta äitinsä paluusta ja niille tuomasta ruuasta.

Useita kertoja kaarteli emälintu poikasten yläpuolella, laskeutuen yhä alemmas pesää kohti pienenevässä kaaressa. Sekunnin ajan se leijui melkein paikallaan muutaman jalan päässä niistä. Sitten se irroitti otteensa Nat-ulista ja pudotti hänet kohtisuoraan avokitaisten sikiöiden keskelle, pyörähti vielä niiden yläpuolella ja liiti pois etsimään omaa ateriaansa.

Kun Nat-ul putosi pesään, iskeytyi kolme terävää, hampailla varustettua kitaa häneen yhtaikaa. Pedot olivat hyvin nuoria, mutta siitä huolimatta ne olivat hirvittäviä vastustajia monine hampaineen, terävine kynsineen ja voimakkaine pyrstöineen.

Tyttö väisti ensimmäisen hyökkäyksen ja tempasi veitsensä. Nyt ei ollut aikaa eikä tilaisuutta hermokohtauksiin. Kuolema, uskomattoman kauhistava, vaani häntä. Hänen pakomahdollisuutensa olivat melkein olemattomat, mutta sittenkin, niin voimakas on itsesäilytysvaisto, taisteli Nat-ul yhtä sankarillisesti ikäänkuin hänen elossasäilymisensä olisi riippunut yhdestä ainoasta onnistuneesta veitsentyönnöstä.

Ja niin kävikin, vaikka hän ei tiennyt sitä. Nuo kolme päätä olivat lähellä toisiaan, kun hirviöt yrittivät ahnaasti nielaista oivan makupalan jonka emo oli tuonut niille. Vähän aikaa onnistui Nat-ulin karttaa kömpelöiden poikasten tavoittelevia kitoja, ja kun kolme päätä tuli sitten yhteen niiden mielettömästi yrittäessä kaapata hänet, upotti hän veitsensä kahteen pitkään, hoikkaan kaulaan. Haavoittuneet pedot alkoivat heti kirkua kimeästi kuorossa. Niiden pienet aivot ilmaisivat niille ainoastaan sen, että ne olivat loukkaantuneet. Eläimellisen raivon vallassa ne kävivät toistensa kimppuun, ja jokainen luuli kipuansa tovereittensa aiheuttamaksi. Tuossa tuokiossa muuttui pesä siipien, pyrstöjen ja hirvittävien kitojen mielettömäksi mylläkäksi. Ne kaksi, jotka olivat haavoittuneet, kävivät käsiksi toisiinsa, ja kolmas, unohtaen kokonaan Nat-ulin, ryhtyi ahdistamaan molempia riitakumppaneita puolueettoman raivokkaasti.

Käyttäen hyväkseen niiden keskinäistä riitaa laskeutui tyttö nopeasti alas pesän reunalta. Hänen alapuolellaan vaipui korkean vuorenhuipun äkkijyrkkä seinämä pelottavasti sadan jalan syvyyteen. Pystysuorat halkeamat ja kovempiaineiset, pienehköt ryhmät, jotka olivat vastustaneet ajan ja luonnonvoimien hävityksiä, tarjosivat ainoan laskeutumiskeinon. Mutta kuolema, varma ja hirvittävä, odotti pesässä. Alhaalla oli jotakin toivoa, joskin vähän.

Pitäen kiinni pesän ulkosyrjästä laski Nat-ul ruumistaan alemmas, kunnes hänen jalkansa tapasivat heikon kiinnekohdan spiraalimaisen neulan hiukan ulkonevalta pinnalta. Hitaasti hän laskeutui alemmaksi, tarrautuen epätoivoisesti jokaiseen halkeamaan ja ulkonemaan. Tuon tuostakin näytti jälleen siltä kuin hänen täytyisi luopua yrityksestään ja jäädä riippumaan paikalleen, kunnes nääntyneenä putoaisi alas syvyyteen. Kahteen kertaan hän kiersi kalliosormen etsien alempaa uutta jalansijaa, ja kummallakin kerralla, toivon näyttäessä toivottomalta, hän tapasi jonkun mitättömän kohdan, ensin vain pienen, pyöreän rosoutuman, josta hän saattoi pitää kiinni jalallaan tai kädellään, päästen muutamia tuumia hirvittävästä pesästä alemmas.

Ja niin hän pääsi vihdoin jättiläismäisen neulan juurelle, mutta täälläkään hän ei voinut levähtää. Millä hetkellä tahansa saattoi väkevä äiti palata ja siepata hänet jälleen inhoittavan pesän kauhuihin.

Alemmilta huipuilta laskeutuminen oli paikoittain melkein yhtä uhkarohkeata kuin pääsy korkeasta kärjestä; mutta lopulta se päättyi, ja Nat-ul havaitsi joutuneensa leveään kuiluun, sankan metsän peittämään. Täällä hän heittäytyi ruohikkoon lepäämään, sillä hänen ponnistuksensa olivat näännyttäneet hänet. Hän ei tiennyt, mitkä muut vaarat saattoivat uhata häntä; mutta hetkisen hän oli turruksissa, kaikista vaaroista piittaamatta. Laskien päänsä kätensä varaan hän vaipui uneen.

Hänen ympärillään kajahtelivat viidakon miljoonat äänet — pienempien eläinten, lintujen, hyönteisten ja huojuvien oksien. Ne vain tuudittivat hänet sikeämpään uneen. Mereltä kuiluun puhaltelevat tuulahdukset löyhyttivät hänen poskiaan. Ne liikuttelivat hänen pehmeitä, uhkeita hiuksiaan, jotka aaltoilivat hänen olkapäilleen. Ne rauhoittivat ja tyynnyttivät häntä, mutta ne eivät kuiskanneet hänelle mitään toisiaan lähellä olevista, ilkeistä silmistä, jotka tähyilivät puista häneen. Ne eivät varoittaneet häntä irvistelevästä kidasta, riippuvasta alahuulesta ja karvaisesta rinnasta, jossa villi sydän löi nopeammin pienten silmien himokkaasti katsellessa hänen olemustaan. Ne eivät kertoneet hänelle, että valtava ruumis oli luisunut maahan läheisestä puusta ja löntysti häntä kohti. Ne eivät kertoneet hänelle; mutta murtunut oksa, joka rasahti hiipijän varovaisen jalan alla, teki sen.

Alkuajan ihmiset eivät voineet huolettomina herätä unestaan valveille. Se ei ollut mahdollista niille, jotka tahtoivat jäädä eloon. Kun oksa rasahti, hypähti Nat-ul jaloilleen ja näki uuden, uhkaavan vaaran. Hän näki ison, ihmisenmuotoisen hahmon lönkyttävän häntä kohti. Hän näki punertavat karvat, jotka peittivät jättiläisruumista. Hän näki sian silmät ja suden torahampaat, näki kuinka raskas möhkäle käydä köntysti lyhyillä, väärillä jaloillaan. Ja nähdessään kaiken tämän yhdellä ainoalla silmäyksellä hän kääntyi ja pakeni ylös vuoren rinnettä, mistä vastikään oli laskeutunut.

Hänen kiivetessään nopeasti ylemmäksi ryntäsi peto eteenpäin ajamaan häntä takaa, ja sen perässä tuli puolitusinaa muita samanlaisia otuksia. Nat-ul tiesi niiden olevan karvaisia metsäihmisiä. Ne erosivat isommista apinoista siinä suhteessa, että kävelivät aina kahdella jalalla maassa ollessaan, ja kun niitä tapettiin ja paloiteltiin ruuaksi, oli niillä yksi kylkiluu vähemmän kuin apina-sukulaisillaan. Hän tiesi, kuinka hirveätä oli joutua niiden käsiin — pahempaa kuin se kohtalo, joka oli vähällä tulla hänen osakseen korkealla pesässä.

Kavuttuaan satakunta jalkaa vuorenrinnettä Nat-ul pysähtyi katsoakseen taaksensa. Kymmenkunnan metrin päässä alempana oli yksi karvainen otus. Tyttö irroitti kivipalasen ja heitti sillä apinaa. Se väisti kiven ja jatkoi takaa-ajoa kirkaisten kimeästi. Hän pakeni vielä sata jalkaa ylemmäs. Jälleen hän pysähtyi katsoakseen alas taakseen. Metsäihminen oli tullut häntä lähemmäksi. Hän irroitti kvartsikivikappaleen ja pudotti sen apinan päälle. Ihan sen alapuolella oli kuusi muuta apinaa. Heittoase osui etummaiseen takaa-ajajaan. Se hoippui hetkisen ja suistui sitten takanaan olleiden päälle. Se tempaisi mukaansa jyrkänteeltä, josta oli vaikea löytää tukikohtaa, toisen apinan, ja molemmat syöksyivät vinhasti alaspäin särmäistä kalliopohjaa kohti. Ilakoiva pilkkahuuto huulillaan lähti Nat-ul pakenemaan ylemmäs. Nyt hän tuli erääseen kohtaan lähelle huippua. Vuorenrinne oli täällä loivempi. Täällä hän saattoi kävellä, käyttäen vain silloin tällöin käsiänsä apunaan. Puolitiessä hänen jalkansa luiskahti eräältä irtonaiselta, pyöreältä kalliolohkareelta. Hän kaatui raskaasti maahan, etsien samalla tukikohtaa käsillänsä. Muutamat lohkareet, joihin hänen kätensä sattuivat, pettivät hänen painonsa alla. Pyörryttävän huimaavasti hän syöksyi äkkijyrkän kalliorintaman parrasta kohti — kohti runtelevaa, kiduttavaa kuolemaa niiden kahden ruumiin rinnalla, jotka ennen häntä oli kohdannut sama tuho.

Rotkon äyräältä ilmestyi parhaillaan esiin ensimmäinen jäljellejääneistä takaa-ajajista. Se oli suoraan nopeasti vierivän Nat-ulin tiellä. Nat-ulin ruumis töytäsi sen karvaiseen rintaan ja syöksi sen alas nieluun, kuolemaan. Mutta sen ruumis oli täyttänyt erään tehtävän. Se oli lopettanut tytön nopean putoamisen, niin että hän vieri nyt vain hiljaa kallion reunamalle ja tarttui siihen pudotessaan, joten hänen vauhtinsa vähentyi näin vieläkin enemmän.

Ihan äyrään alla oli kapea ulkonema. Sille Nat-ul pysähtyi melkein kokonaan; mutta siellä ei ollut mitään sellaista kohtaa, johon hän olisi saanut tartutuksi, ja niin hän vieri hitaasti partaan yli — toisen ihmisapinan syliin.

Ihan sen kintereillä tuli muuan sen tovereista, ja vähän matkaa alempaa kolmas, jotka olivat jäljellä alkujaan kuudesta. Lähin tavoitti Nat-ulia kaapatakseen hänet vangitsijan sylistä, joka vetäytyi taaksepäin, paljastaen hampaansa ja muristen uhkaavasti. Mutta toinen oli itsepintainen. Nähtävästi se halusi saalista yhtä kiihkeästi kuin sekin, joka oli saanut sen haltuunsa. Se tuli lähemmäksi. Ulkonema, jolla ne seisoivat, oli hyvin kapea. Siellä olisi taistelu merkinnyt kuolemaa kaikille kolmelle.

Kissan tavoin syrjään hypähtäen kääntyi se eläin, joka piteli Nat-ulia sylissään, juoksi voimakkaasti ja ketterästi kuin vuorivuohi alas jyrkkää vuorenseinämää. Sen tiellä oli vielä viimeinen metsäihminen, jonka hyökkäys olisi merkinnyt murskaantumista kuilun pohjaan. Viisaasti astui ihmisapina syrjään, mutta niin pian kuin ryöstäjä ja ryöstetty olivat menneet ohi, ryhtyi se takaa-ajamaan heitä. Sen perästä tuli se apina, jonka Nat-ulin vangitsija ensiksi oli sivuuttanut.

Seurasi mieletön ajo, joka usein saattoi melkein pelottoman luolatytön posket kalpenemaan. Vuoren juurelta juoksi apinaihminen välillä leviävän viidakon, poikki puita kohti. Se tarttui niiden alempiin oksiin hiljentämättä vähääkään vauhtiaan. Se melkein lensi, niin nopeasti se meni alkuajan metsän tiheän lehvistön läpi.

Ihan sen takaa, kirkuen ja äristen, tuli sen kaksi toveria, haluten innokkaasti ryöstää siltä saaliin. Se kantoi Nat-ulia toisella olkapäällään, puristaen häntä lujasti jättiläismäisellä kädellään. Hän saattoi nähdä selvästi heidän perässään tulevat takaa-ajajat. Ne lähestyivät yhä enemmän toveriansa, jolla oli taakka kannettavanaan. Etummainen ojenteli jo käsiään tarttuakseen tyttöön. Hänen vangitsijansa loi pikaisen silmäyksen taakseen ja havaitsi saalistaan uhkaavan vaaran. Kääntyen nopeasti epävakaisella tiellä, se puraisi sisukkaasti lähintä takaa-ajajaa, joka peräytyi loitommas, irvistäen ja äristen hirvittävästi. Sitten jatkoi peto pakoaan, mutta sen kaksi sukulaista lähti heti jälleen ajamaan takaa.

Ylös ja alas viidakkoa kiiti villi kolmikko. Kaksi kertaa ne menivät niiden vuorten yli, jotka, erottivat toisen kuilun toisesta. Yhä kiihkeämmiksi kävivät takaa-ajajat. Yhä useammin täytyi vangitsijan pysähtyä riistoineen ja karkoittaa ensin toinen ja sitten toinen ahdistaja. Viidakon laidassa, lähellä kapean, louhikkoisen rotkon suuta, joutui peto vihdoin suunniltaan raivosta. Se pyörähti äkkiä vainoojiaan vastaan, heitti Nat-ulin raskaasti maahan ja hyökkäsi niiden kimppuun karjuen ja kuohuen kiukkua.

Ne juoksivat vieretysten, ja niin pikainen oli niiden toverin hyökkäysliike, etteivät ne ehtineet väistää sitä. Sen isot kädet tarttuivat niihin, ja sitten kaikki kolme kellahtivat maahan, raastaen toisiaan, upottaen hirvittävät torahampaansa toistensa kurkkuun ja rintaan ja äristen ja karjuen koko ajan hirvittävästi.

Nat-ul kohoutui varovaisesti käsiensä ja jalkojensa varaan. Hänen silmänsä seurasivat tarkasti kolmea villipetoa. Ne eivät kiinnittäneet vähintäkään huomiota häneen. Ilmeisesti ne olivat antautuneet koko sielullaan taisteluun elämästä ja kuolemasta. Nat-ul nousi seisoalleen ja pakeni takanaan aukeavaan, kapeaan solaan heittämättä katsahdustakaan taaksensa. Hän juoksi niin nopeasti kuin taisi päästäkseen mahdollisimman kauas noista kauheista pedoista, jotka taistelivat hänen tähtensä. Hän ei osannut aavistaakaan, mihin kuilu vei. Hän ei voinut tietää, mitkä uudet kauhut odottivat sen toisessa päässä. Hän vain tiesi, että toivo oli melkein hylännyt hänet, sillä hän ei uskonut hitustakaan, että koskaan enää voisi päästä turvaan mannermaalle. Eikä hänen heimonsa voinut auttaa häntä, vaikka hänen olinpaikastaan saataisiinkin tieto, mikä sinänsä oli yhtä mahdoton otaksuma. Hän epäili, voisiko säilyä kauankaan hengissä tämän salaperäisen maan vaarojen keskellä. Tässä kauhujen paikassa olisi väkevän soturinkin, hyvin aseistetun, ylen vaikeata tulla toimeen. Miten kävisikään silloin tytön, jonka ainoana aseena oli vain veitsi? Hän ei epäillyt, että Nu oli jo etsiskelemässä häntä; mutta jo aikoja sitten oli nousuvesi pyyhkinyt hietarannalta hänen sandaaliensa jäljet. Mistä Nu etsisi? Ja vaikka Nu olisi seurannut hänen jälkiään ennenkuin aallot olivat ehtineet hävittää niitä, niin kuinka voisi Nu aavistaa, miten hänen oli käynyt tai selittää jälkien äkillistä päättymistä keskelle rantaa? Muukalainen oli nähnyt siivekkään matelijan käyvän hänen kimppuunsa ja vievän hänet pois; mutta vaikka Nu kohtaisi hänet, niin kuinka hän voisi saada tietää totuutta, koska nuo kaksi miestä ryntäisivät toisiansa vastaan kuolinkamppailuun samalla hetkellä, jolloin kohtaisivat toisensa, kuten vieraiden ihmisten oli silloin tapana tehdä.

Tai jos Nu saisi jonkin sattuman kautta selville, että Nat-ul oli viety salaperäiseen maahan, niin kuinka hän voisi tulla perästä, vaikka uskoisikin vastoin kaikkea järkeä, että Nat-ul oli yhä elossa? Ei, Nat-ulin taivaanrannalla ja sen alapuolella ei näkynyt missään toivon häivääkään. Hänen täytyi vain taistella olemassaolonsa puolesta, käyttäen hyväkseen älyään ja ketteryyttään petojen raakaa voimaa ja oveluutta vastaan, jotka uhkaisivat häntä hänen elämänsä loppuun, eikä se voinut olla kovin kaukana.

Kun hän taivalsi kuilun läpi, olivat sen mutkat hälventäneet hänen takanaan raivoavan taistelun pahimman hälinän, vaikka hän saattoi kuulla vielä silloin tällöin karjahduksen tai kimeämmän tuskankirkaisun. Hän toivoi, että ne tappaisivat tappelussa toisensa. Muuten jatkaisi eloonjäänyt takaa-ajoa.

Pysähtyessään kerran kuuntelemaan, taistelivatko nuo kolme yhä, käänsi hän katseensa taaksepäin kuiluun, niin ettei hän sillä hetkellä saattanut huomata tulleensa kapean solan päähän ja että ranta ja meri levisivät hänen eteensä. Ei hän nähnyt liioin miesolentoa, joka pysähtyi yhtäkkiä kuilun suulle äkätessään tytön, eikä nopeata liikettä, jolla mies heittäytyi erään ulkonevan kallionkielekkeen taakse.

Tyytyväisenä sen johdosta, ettei takaa-ajo vielä ollut alkanut, jatkoi Nat-ul matkaansa louhikkoista tietä pitkin. Kääntyessään hän näki meren ja mannermaan kaukana veden toisella puolen. Hän riensi eteenpäin rantaa kohti päästäkseen mahdollisimman lähelle rakastamaansa maata.

Sivuuttaessaan kielekkeen, jonka takana mies piileskeli, kiinnitti piikiven rapsahdus miehen sandaalin alla hänen huomionsa puoleensa. Hän pyörähti miestä kohti ja kääntyi sitten pakoon; mutta mies oli liian lähellä. Mies oli jo rynnännyt häntä kohti. Ruskea käsi tarttui hänen hulmuaviin hiuksiinsa, toinen puristui kohotetun käden ranteeseen, joka oli sivauttanut tytön pitkän veitsen miehen pään yläpuolelle uskomattoman nopeasti.

Mies nauroi vasten tytön kasvoja — se oli sama muukalainen, joka oli ajanut häntä takaa mannermaan rannalla ——, ja sitten veti mies hänet lähemmäksi itseään. Nat-ul ponnisti vastaan kuin naarastiikeri ja kirkaisi kerran.

SEITSEMÄS LUKU

Tur kantoi tytön, joka yhä harasi ja rimpuili vastaan, venettään kohti. Ensi kerran hän näki sen venheen, jolla Nu oli tullut, ja ihmetteli toisen aluksen ilmestymistä. Lähemmin tarkasteltuaan hän keksi, että vene oli niitä, jotka hänen heimonsa muut miehet vastikään olivat valmistaneet. Jonkun miehistä oli täytynyt seurata häntä. Puristaen yhä Nat-ulia lujasti seistessään nilkkoja myöten vedessä veneensä vieressä hän alkoi huhuilla kovalla äänellä.

Pian kiinnitti Turin ja tytön huomiota rannan vastaiselta vuorelta kuuluva vierivien kivien rytinä. Jyrkänteen puoliväliin oli jo heitä kohti juokseva ketterä jättiläisolento laskeutunut. Hänen hartioillaan liehui luolaleijonan talja. Hänen mustista pörröhiuksistaan kohosi ilmoille yksi ainoa pitkä sulka suoraan ja uhmailevasti.

Yksi ainoa katsahdus ilmaisi Turille sen seikan, ettei tuo mies ollut hänen heimonsa jäsen. Se oli muukalainen ja niin ollen vihollinen, Nat-ul tunsi Nun heti paikalla. Hän päästi heikon ilonhuudahduksen nähdessään hänet, huudahduksen, johon kajahti vastaukseksi Nun rohkaisuhuuto. Tur heitti tytön kovakouraisesti veneen pohjalle, pidättäen häntä siellä toisella kädellään, vaikka tyttö ponnisteli rajusti päästäkseen pakoon, samalla kuin hän vapaalla kädellään työnsi ensin oman venheensä ja sitten Nun venheen syvempään veteen.

Vaikka Nat-ulista oli vastusta, toimi Tur ripeästi, sillä hän oli aalloilla kuin kotonaan ja ihmeellisen taitava käsittelemään heimonsa vaivaloista alusta mitä vaikeimmissa tilanteissakin. Vihdoin hänen onnistui lykätä Nun vene poistuvan aallon valtoihin, joka vei sen nopeasti rannikolta, ja samalla hän työnsi oman venheensä hyrskyihin, hypäten siihen vankinsa viereen.

Nat-ul ponnistautui polvilleen, huutaen hurjasti Nu'ta ja yrittäen epätoivoisesti heittäytyä yli laidan. Mutta Tur piteli häntä lujasti, toisella kädellään meloen, ja kun Nu saapui veden partaalle, olivat he jo loitolla hänen ulottuvillaan. Niin oli myös hänen oma puunrunkonsa. Hänen ja Nat-ulin välillä kuohui meri petomaisine matelijoineen. Joka hetki vei tyttöä kauemmas hänestä. Luolaihminen tuskin epäröi. Nopealla liikkeellä hän heitti pois leijonantaljansa ja viskasi syrjään kivikirveensä, sukeltautuen sitten vain lannevaate verhonaan ja veitsi aseenaan hyrskyäviin aaltoihin, pelottavaan mereen.

Kun Nat-ul näki hänen toimenpiteensä, koetti hän kaksinkertaisin ponnistuksin viivyttää Turia, Ryömien polvilleen hän kietoi molemmat kätensä vangitsijansa kaulaan, vetäen häntä veneen pohjalle, niin että mies ei lopulta voinut enää käyttää melaansa. Tur riuhtoili vapautuakseen. Hän ei halunnut tappaa eikä rusentaa vankiansa — tämä oli liian kaunis tuhottavaksi tai ruhjottavaksi — vaan tahtoi tytön koko ruumiillisessa ihanuudessaan, juuri sellaisena kuin hän oli.

Vähitellen tuli Nu heitä lähemmäksi. Kaksi kertaa hyökkäsi hänen kimppuunsa niljakkaita hirviöitä. Ensin hän pääsi taistelussa voitolle, ja toisen kerran kaksi eläintä, jotka uhkasivat häntä, joutuivat tappeluun keskenään, unohtaen saaliinsa. Vihdoin hän oli Turin veneen kupeella, Nat-ul kamppaili epätoivoisesti ja yritti ruumiinsa koko voimalla estää Turin liikkeitä, kiskoen miestä käsistä. Tur ei voinut tehdä mitään, ja Nu oli jo tarttunut venosen laitaan ja nosti toisen jalkansa sen yli.

Äkkiä vääntämällä vapautti Tur oikean kätensä. Nat-ul yritti tarttua siihen uudestaan, mutta iso nyrkki kohosi hänen päänsä yli. Hirvittävän voimakkaasti se putosi hänen otsaansa. Kaikki musteni hänen silmissään, kun hän hellitti otteensa Turista ja vaipui tiedottomana veneen pohjalle.

Samassa tuokiossa sieppasi Tur melansa, hypähti jaloilleen ja huimi raivoisasti Nu'ta päähän ja käsiin. Nu taisteli urhoollisesti päästäkseen väkisin venheeseen tästä hirvittävästä hyökkäyksestä huolimatta; mutta se oli liian ankara, ja vihdoin hän luiskahti jälleen veteen, puolittain pökertyneenä, jolloin Tur pani melansa uudestaan käyntiin, ja karkeatekoinen alus lähti liikkeelle mannermaata kohti.

Kun Nat-ul palasi tajuihinsa, havaitsi hän lepäävänsä pörrökarvaisella metsähärän taljalla oksista ja nahoista tehdyssä, karkeassa teltassa. Hänen kätensä ja jalkansa oli sidottu lujilla häränjänteillä. Kun hän ponnisteli päästäkseen vapaaksi, tunkeutuivat siteet hänen lihaansa, tuottaen kovia tuskia. Niin hän lepäsi paikallaan, tuijottaen lakkaamatta suoraan ylöspäin teltan sisustan suppilomaiseen huippuun.

Hän tiesi, missä hän oli. Tämä oli sen kansan kummallisia luolia, jonka hän oli nähnyt hääräilevän puunrunkojen kimpussa, missä tarkoituksessa, sen hän tiesi nyt. Hän käänsi päänsä oviaukkoa kohti. Siitä hän näki kauempana miehiä ja naisia, jotka istua kyyköttivät pienten nuotioiden ääressä ja söivät. Edempänä oli toisia tulia, isompia tulia, jotka pitivät villipetoja loitolla.

Ja tämän ulomman valkeapiirin takaa, kauempaa pimeydestä, kuului kymmenien petojen kiljuntaa ja rähinää, röhkinää ja murinaa, kun ne hiiviskelivät edes takaisin leiripaikan ympärillä, janoten niiden miesten, naisten ja lasten verta jotka olivat koolla suojelevain nuotioiden turvissa.

Silloin tällöin saattoi joku poikanen siepata palavan kekäleen ja viskata sen öisten saalistajajoukkoon. Silloin kuului tavallisesti joukko kiukkuisia kiljahduksia ja matalia, kumajavia murahduksia, kun väijyskelijät peräytyivät hetkiseksi, minkä jälkeen varjomaisten olioitten muodostama kehä ja hehkuvat tulipilkut, jotka olivat niiden silmiä, ilmestyivät jälleen yön sysimustasta pimeydestä.

Kerran hyppäsi luolaleijona, jota tottumus alkuajan ihmisten leirituliin oli rohkaissut, ympäröivän tulipiirin sisälle. Se juoksi erään perhekunnan kimppuun ja kävi käsiksi muutamaan vanhaan mieheen. Tuossa tuokiossa tarttui puolisen sataa soturia keihäisiinsä, ja kun leijona kääntyi palaamaan saaliineen ja loikkasi jälleen yöhön, tunkeutui siihen viisikymmentä keihästä keskellä hyppyä.

Se putosi maahan suoraan palavaan risukasaan, ja sen mukana vanhus. Soturit riensivät eteenpäin heitellen kirveitään. Mitä väliä sillä, vaikka kymmenkunta keihästä, jotka oli tähdätty ryöstäjään, oli lävistänyt vanhuksen? He hyppivät ja kiljuivat hurjasta ilosta, sillä peto oli kuollut ennenkuin ainutkaan kirves oli sattunut siihen. Myös vanha mies oli kuollut. Hänet he heittivät tulien ulkopuolelle petojen syötäväksi; leijonan he nylkivät ensiksi.

Oli kammottavaa katsella tätä iltanäytöstä ihmissuvun kaukaisessa menneisyydessä, kun veneenrakentajat, jotka olivat tulleet pohjoiseen etsimään uusia kalastuspaikkoja, olivat leirissä Rauhattoman meren rannikolla alkuajan viidakon liepeellä; mutta Nat-ulista siinä ei ollut mitään erikoista. Sellaisiin näytelmiin hän oli tottunut jo varhaisimmasta lapsuudestaan asti. Tietenkään hänen kansansa ei juuri ollenkaan tarvinnut pelätä petojen öisten hyökkäysten vaaraa, koska hänen heimonsa asusti luolissa, joiden suut voitiin helposti tukkia nelijalkaisilta vihollisilta; mutta hänelle olivat tuttuja iltatulet, jotka paloivat vuoren juurella, sillaikaa kun heimo oli kokoontunut juhlapitoihin tai neuvotteluun, ja hän oli myös tottunut jonkun uhkarohkean pedon äkilliseen hyökkäykseen niiden monien joukosta, jotka aina hiipivät öiseen aikaan ihmisten asuinpaikkojen ympärillä väijyskellen.

Vihdoin vetäytyi väki telttoihinsa. Vain kaksi tyttöä jäi jäljelle, ja heidän tehtävänänsä oli huolehtia, että nuotiot paloivat kirkkaasti. Nat-ul tunsi tämän tavan ja tiesi etunäkökohtain aiheuttaneen sen. Naiset olivat heimon arvottominta omaisuutta. Heidät voitiin parhaiten jättää alttiiksi jonkun hurjan pedon äkilliselle hyökkäykselle yöllä — nuoria miehiä, joista pian varttuisi sotureita, oli varjeltava. Jonkun tytön kuolemalla ei ollut suurtakaan merkitystä — hän oli täyttänyt tehtävänsä, jos hänen ja hänen kumppaninsa kirkaisut herättivät soturit valveille.

Mutta miksei vanhoja ja tarpeettomia naisia nuorten neitosten asemesta? Vain siksi, että itsesäilytysvaisto on väkevämpi nuoressa kuin hyvin vanhassa. Vanha nainen olisi saattanut olla paljon välinpitämättömämpi hengestään kuin nuori nainen, ja niin ollen hän saattoi nukahtaa ja antaa tulien sammua — olihan hänellä joka tapauksessa elämästään jäljellä vain muutamia vuosia tai kuukausia ja vähän tai ei mitään, minkä takia kannatti elää noina alkuaikoina.

Nuoret naiset vartioivat sensijaan tulia yleensä innokkaasti oman turvallisuutensa takia ja tekivät siten heimonkin turvallisuuden suuremmaksi. Ehkä tällä tavoin syntyi se tapa, joka oli alkuna pyhien neitsyiden sisarkunnan muodostumiseen, joka vaali ikuisia tulia temppeleissä, Roomaan vielä rakentamattomissa, josta kaupungista silloin ei voitu edes uneksiakaan.

Äkkiä pimensi sen teltan sisäänkäytävän, jossa Nat-ul oli vangittuna, miehen hahmo — se oli Tur. Nat-ul tunsi hänet heti. Tur tuli hänen viereensä ja laskeutui polvilleen.

»Olen pitänyt naiset loitolla sinusta», sanoi hän. »Gron olisi tahtonut repiä sinut palasiksi, ja toiset halusivat auttaa häntä. Mutta sinun ei tarvitse pelätä heitä. Lupaa minulle, ettet tee vastarintaa etkä yritä paeta, niin vapautan sinut ainaiseksi kahleistasi. Muuten sidon sinut aina, kun lähden pois, ja silloin ei voi sanoa, mitä Gron saattaa tehdä, koska sinä olet puolustuskyvytön enkä minä ole täällä pitämässä häntä loitolla sinusta. Mitä sanot?»

»Sanon, että sillä hetkellä, kun käteni vapautuvat, taistelen, kunnes tapan tai tulen tapetuksi», vastasi tyttö. »Ja kun jalkani irroitetaan kahleista, juoksen pois niin vinhasti kuin voin.»

»No hyvä», sanoi hän. »Siitä ei ole sinulle mitään hyötyä, jollet nauti siitä, että saat aina olla sidottuna noin epämukavassa asennossa.»

Tur kumartui ja alkoi aukoilla solmuja, joihin tytön jalkojen ja nilkkojen siteet oli vedetty. Teltan ulkopuolella hiiviskeli joku salakähmäisesti varjossa. Tur ei kuullut varovaisen lähestymisen perin heikkoa, rapisevaa ääntä. Hän oli kääntänyt selkänsä teltan aukolle päin, kun hän polvistui aukaisemaan häränjänteiden kovia solmuja. Hän oli innoittanut köydet, jotka olivat Nat-ulin nilkkojen ympärillä, ja nyt hän aikoi ruveta käsittelemään polvisiteitä. Tyttö lepäsi rauhallisesti, kasvot käännettyinä vaaleampaan kohtaan, joka häämöitti aukosta. Hän odottaisi kärsivällisesti, kunnes mies olisi vapauttanut hänet, ja sitten hän taistelisi, kunnes miehen täytyisi tappaa hänet.

Äkkiä hän havaitsi tummemman varjon, joka synkensi pimeän teltta-aukon erästä osaa. Olento ei ollut kyllin iso ollakseen hirvittävämpiä petoja, vaikka se saattoi hyvinkin olla hyeena tai villi, koira. Nat-ul aikoi juuri varoittaa miestä, kun hänen päähänsä pälkähti, ettei tässä tarjoutuisi ainoastaan hänen nyt toivomansa nopea kuolema, vaan samalla keino kostaa ryöstäjälleen.

Hän lepäsi hyvin hiljaa Turin käsitellessä viimeistä solmua. Ihan miehen taakse hiipi yön äänetön saalistaja. Nat-ul saattoi nähdä sielunsa silmillä paljastetut torahampaat ja kuolaiset suupielet. Seuraavassa hetkessä kajahtaisi hurja ärähdys, kun peto hypähtäisi nopeasti saaliinsa kimppuun.

Tai loikkaisiko se miehen ohitse hänen suojatonta kurkkuaan kohti? Tytön silmät olivat pyöreinä lumoavasta kauhusta. Hän vavahti kerran ikäänkuin läheisen kuoleman kourissa. Viimeinen solmu aukeni Turin sormissa. Hän tempaisi köyden tytön ympäriltä, huudahtaen hiljaa tyytyväisyydestä.

Ja sitten näki Nat-ul miehen taakse tulleen olion nousevan takajaloilleen ja ryntäävän miehen selkään. Ei kuulunut ensinkään hurjaa ärähdystä — ei minkäänlaista ääntä. Hyökkäyksen äänettömyys teki sen äärettömästi hirvittävämmäksi kuin eläimelliset kiljahdukset ja murahdukset, jotka olisivat ilmaisseet tulijan laadun.

Tur heittäytyi kyljelleen tarttuakseen kiinni vastustajaansa. Tuokion he olivat puristautuneina toisiinsa ja rajusti kamppaillen. Nat-ul kömpi hoippuen jaloilleen. Hänen kätensä olivat yhä sidotut, mutta hänen jalkansa olivat vapaat. Tässä tarjoutui hänelle oivallinen tilaisuus! hän hyppäsi kahden, verenhimosta mielettömän pedon yli, ryntäsi teltasta ja hävisi läheiseen viidakkoon.

KAHDEKSAS LUKU

Nu Nunpoika, puolittain pyörtyneenä Turin melan iskusta, yritti yhä pysytellä pinnalla, kunnes palasi jälleen osittain tajuihinsa. Kun hän sitten huomasi, kuinka turhaa oli enää koettaa saavuttaa venettä, jossa Nat-ulia vietiin mannermaata kohti, lähti hän pyrkimään saaren rannalle. Hetkisen hän loikoi kuumalla hietikolla, leväten. Sitten hän nousi ja silmäili meren yli. Kaukana matkan päässä hän saattoi nähdä pikku täplän lähestyvän vastakkaista rannikkoa. Sen täytyi olla se vene, jossa Nat-ul oli viety pois. Nu pani merkille paikan — matkan päässä taempana kohotti korkea vuorenhuippu päätänsä kaukana sisämaassa.

Nu muisteli venettä, joka oli tuonut hänet saarelle. Hän katsoi merelle nähdäkseen sen, mutta sitä ei siellä näkynyt. Hän asteli pitkin lakeata rantaa. Erään aaltojen huuhtoman kivikasan takaa hän keksi etsimänsä esineen. Hän olisi saattanut huutaa ääneen, niin riemuissaan hän oli. Siinä oli hänen edessään vene ja venheessä mela. Hän juoksi eteenpäin ja veti sen rannalle, sitten hän riensi takaisin sille paikalle, mihin oli heittänyt viittansa ja kirveensä, ja palasi ruuhelle löydettyään ne.

Tuokion kuluttua hänen nähtiin rehkivän aallokossa. Hän hyppäsi alukseen, tarttui melaan ja ponnisteli kaukaista rantaviivaa kohti. Melalla, kirveellä ja kiviveitsellä hän karkoitti lähettyviltään meren rosvopedot. Matkan varrella sattui tuon tuostakin kaksintaisteluja ja kamppailuja, jotka suuresti hidastivat miehen kulkua. Mutta hänen rohkeutensa ei lannistunut. Eihän hän ollut muuhun tottunutkaan. Se oli hänen elämäänsä, samoin kuin se oli jokaisen luontokappaleen elämää, joka kierteli maalla tai piileskeli meren syvyyksissä noina äärettömän villeinä aikoina.

Oli ihan pimeätä, kun aaltojen kova loiske varoitti Nu'ta, että hän oli lähellä rannikkoa. Jonkun aikaa hän oli nähnyt edessään veneenrakentajain leirivalkeat, ja suoraan niitä kohti hän oli ohjannut venettään. Nyt hänen aluksensa töytäsi tylpän kokkansa hietaan satasen metrin päässä leiristä pohjoiseen. Nu hyppäsi veneestä ja jätti sen omiin valtoihinsa. Hän epäili, joutuisiko koskaan enää käyttämään sitä, mutta jos hän palaisi joskus oman heimonsa luo, ei hän hukkaisi hetkeäkään rakentaessaan samanlaisen aluksen, jolla voisi herättää isänsä kansassa suurta kunnioitusta ja ihailua itseään kohtaan.

Kun Nu lähestyi veneenrakentajain leiriä, tapasi hän sen ympäristöltä öisten petojen tavallisen vyön, kuten tietysti oli odottanutkin. Kierrettyään niin, että joutui tuulen alapuolelle teltoista, saattoi hän pujahtaa viidakkoon, ilman että ainoakaan pelottavampi villipeto olisi huomannut häntä. Vastikään hän oli saanut vältetyksi tuiman luolakarhun, joka käydä löntysteli leiripaikkaa kohti saalista etsiskelyssään, ja nyt hän oli vähällä kompastua valtavaan sarvikuonoon sen levätessä pitkässä ruohikossa viidakon ulkolaidassa. Mutta päästyään vihdoin viidakkoon, turvautui hän puihin, koska niiden lehdistössä liikuskeli vain harvoja eläimiä, joita hänen tarvitsi pelätä. Pantteri kiipesi välistä alemmille oksille, mutta vaikka se oli voimakas peto verrattuna kahdennenkymmenennen vuosisadan pantteriin, silmäili Nu sitä halveksuvasti, koska se harvoin metsästi ihmisiä tahallaan ja voitiin ajaa pakoon, jopa surmatakin, hyvin singotulla kirveellä. Matelijat olivat pahimpana vaarana viidakossa-taivaltajalle, joka käytti puiden oksia kulkutienään, sillä täällä väijyi usein suunnattoman isoja käärmeitä, joiden jättiläiskiemuroihin jouduttuaan parhaimmatkin metsästäjät olivat avuttomia kuin pikkulapset.

Nu meni kylän taakse puita pitkin, hypellen pimeässä toiselta rungolta toiselle. Kun välimatka oli niin pitkä, ettei sitä voinut katkaista yhdellä hypyllä, laskeutui hän maahan ja juoksi taipaleen vinhasti ja ketterästi kuin peura. Vihdoin hän tuli viidakon reunaan leirin vastakkaiselle puolelle. Tulet ulottuivat melkein sen puun alle, jossa hän piileskeli. Hän saattoi nähdä tyttöjen kohentelevan niitä ja kauempana heimon muiden jäsenten istua kyyköttävän pienten keittovalkeiden ääressä, kaluavan luita ja rikkovan niitä päästäkseen käsiksi ytimeen.

Hän näki leijonan ryntäävän leirin vastakkaiselta puolelta. Hän näki sen sieppaavan vanhan miehen. Hän näki sotureiden hypähtävän pystyyn ja juoksevan petoa kohti. Hän näki heimon kaikkien jäsenten katseiden ja huomion suuntautuneen paikkaan, joka oli kauimpana Nu'sta. Vieläpä tytötkin, jotka kohentelivat valkeita hänen alapuolellaan, juoksivat nopeasti kylän poikki katsomaan rosvon tappamista.

Käyttäen hyväkseen tätä oivallista sattumaa, laskeutui Nu nopeasti maahan ja juoksi telttojen varjostoa kohti, jotka oli pystytetty säännöttömään ympyrään, niin että aukot olivat ulomman nuotioympyrän puolella, minkä takia niiden keskelle jäänyt tila tuli hiukan hämärämmäksi. Täällä heittäytyi Nu vatsalleen pimeimpään kohtaan, minkä saattoi löytää. Kotvasen aikaa hän lepäsi liikahtamatta, kuunnellen ja haistellen ilmaa. Kun hänen huomiontekonsa eivät tällä paikalla johtaneet mihinkään tuloksiin, nousi hän varovaisesti käsiensä ja jalkojensa varaan ja ryömi muutamia jalkoja kauemmas telttojen varjostoon. Taasen hän paneutui pitkäkseen kuunnellakseen ja vainutakseen. Puolisen tuntia hän jatkoi hidasta matkaansa ympäri asumusten sisempää ympyrää. Veneenrakentajat olivat vetäytyneet telttoihinsa — kaikki muut paitsi tytöt, jotka vartioivat tulia.

Vihdoin kuuli Nu hiljaista ääniä, jotka tulivat siitä teltasta, jonka taakse hän juuri oli ryöminyt. Hän makasi hyvin hiljaa, nenä muutaman tuuman päässä vuodista ja havuista rakennetun majan lattiasta. Äkkiä tuli hänen herkkätuntoisiin sieraimiinsa tuoksu, jota hän oli vainunnut — sisällä oli Nat-ul; mutta joku oli hänen seurassaan!

Varovaisesti ryömi Nu teltan ympäri sen etupuolelle. Myös siellä oli hyvin pimeätä, sillä tytöt olivat päästäneet tulet sammumaan muutamiksi epätasaisiksi liekeiksi. Vastapäätä aukkoa kuuli Nu selvästi Nat-ulin äänen. Hän näki miehen hahmon kumartuneen tytön ylitse. Hän alkoi kuohua vihasta ja raivosta. Petoeläimen tavoin hän hiipi ääneti nelinkontin telttaan ihan pahaa-aavistamattoman Turin taakse. Sitten hän nousi jaloilleen päästämättä äännähdystäkään ja heittäytyi täysin voimin vieraan selkään.

Hänen veitsensä oli esillä ja hänen hampaansa irvessä, kun he kaksi vieriskelivät ympäri teltan permantoa, hakaten, kynsien ja purren toisiansa. Vihdoin rupesi mies huutamaan apua kovalla äänellä, sillä Nu alkoi päästä hänestä voitolle. Pitkä veitsi ei vielä ollut sattunut hengenvaaralliseen kohtaan, sillä Tur oli tottunut taistelija ja toistaiseksi hänen oli onnistunut torjua vaarallisemmat iskut. Mutta siitä huolimatta hän vuoti verta useista haavoista, ja toisen hampaat olivat raadelleet hänen kurkkunsa ja rintansa.

Vastaukseksi hänen huutoihinsa heräsi kylän väki, huutaen sekin vuorostaan. Sotureita, joilla oli lyhyet keihäät, juoksi esiin jokaisesta teltasta. Naisia ja lapsia ryntäsi heidän kintereillään. Turin puoliso Gron tuli ensimmäisten joukossa. Hän oli tuntenut miehensä äänen ja arvannut, missä tämä oli saattanut joutua vaaralliseen tilanteeseen. Kiukkuisen naarastiikerin tavoin hän juoksi teltalle, johon kaunis muukalainen oli suljettu. Hänen perässään tulivat soturit. Muuan otti palavan kekäleen läheisestä nuotiosta. Hän heitti sen sisälle, piittaamatta siitä, mihin se putoaisi. Sisällä-olijoiden onneksi se lensi heidän ohitseen, vierien majan peräseinälle. Tuossa tuokiossa syttyivät kuivat havut, jotka oli työnnetty nahkojen väliin aukkojen täytteeksi, ja äkillinen tulenloimu valaisi teltan sisustan.

Kun apuun rientäneet näkivät, että vain yksi mies uhkasi heidän toveriaan, heittäytyivät he kummankin kimppuun, ja vaikka Nu taisteli urhoollisesti, voitettiin hänet pian. Koko maja oli nyt liekeissä, niin että hänen vangitsijainsa täytyi vetäytyä ulos. Täällä he sitoivat hänen kätensä ja jalkansa ja kiinnittivät sitten huomionsa kylän muiden telttojen varjelemiseen täydelliseltä tuholta. Tämän he tekivät repimällä keihäillään palavan teltan maahan ja tukahduttamalla liekit tuoreilla vuodilla.

Taistelun kiihkossakaan ei Nu ollut hetkeksikään unohtanut Nat-ulia, ja kun kekäle valaisi teltan sisustan, oli hän etsinyt katseillaan tyttöä, vaikka turhaan — Nat-ul oli kadonnut.

Hän ihmetteli, miten tytön oli käynyt. Nat-ulin asennosta majan lattialla hän oli päätellyt, että tyttö oli lujasti sidottu, koska hän muutoin olisi tapellut vangitsijaansa vastaan. Nu silmäili ympärilleen maatessaan palaneen teltan raunioiden edustalla. Hän ei nähnyt jälkeäkään Nat-ulista; mutta hän näki toisen naisen — nuoren naisen, jonka piirteet olivat sievät, mutta ilme villipedon. Viha, mustasukkaisuus ja raivo kuvastuivat noiden intohimon vääristämien kasvojen jokaisesta juonteesta. Se oli Gron. Hän lähestyi Nu'ta.

»Oletko samaa kansaa kuin se nainen, jonka teltasta tapasit mieheni?» jatkoi hän.

Ensi kerran näytti nainen muistavan kauniin vangin katoamisen. Hän kääntyi Turin puoleen.

»Missä on nainen!» kirkui hän. »Mihin olet kätkenyt naisen? Enää et saa piilotella häntä minulta. Tällä kertaa revin irti hänen sydämensä ja juon hänen verensä.»

»Missä on nainen?» huusi hän sotureille; mutta kukaan ei näyttänyt tietävän.

Heti alettiin etsiä kylästä. Soturit juoksivat sinne tänne majoihin ja niiden takaiselle aukiolle. Nu makasi, odotellen etsinnän tulosta. Kun kävi ilmeiseksi, että Nat-ul oli paennut, hypähteli hänen sydämensä ilosta. Ei voitu ainakaan tarkastaa enää mitään muuta paikkaa, ja kaikki etsijät olivat palanneet — Nat-ul ei ollut kylässä.

»Naisesi on päässyt pakoon minulta», kiljui hän, »mutta sinä saat kärsiä hänen edestään». Ja hän ryntäsi Nun kimppuun, joka makasi siinä sidottuna ja puolustuskyvyttömänä.

Mielettömässä raivossaan olisi nainen repinyt silmät hänen päästänsä, jollei muuan pitkä soturi olisi puuttunut asiaan. Hän tarttui naisen hiuksiin ja tempasi hänet raa'asti uhrin luota. Sitten hän heitti naisen, yhä hiuksista, tylysti maahan.

»Vie pois naisesi», huusi hän Turille. »Nainenko hallitsee minun kansaani? Vie hänet pois ja pieksä häntä, jotta hän oppisi älyämään, ettei naisen sovi sekaantua miesten asioihin. Ota sitten itsellesi uusi vaimo, jotta tämä nainen oppisi pysymään alallaan.»

Tur tarttui onnettomaan Groniin ja raahasi hänet telttaansa, josta vähän ajan kuluttua alkoi kuulua keihäänvarren iskuja ja naisen kirkunaa ja valitusta.

Nu tunsi inhoa. Hänen kansansa keskuudessa ei naisia kohdeltu tällä tavoin. Hän kohotti katseensa päällikön rotevaan ruhoon, joka seisoi hänen vieressään. No, miksi he eivät tappaneet häntä? Se oli ainoa, mitä voitiin tehdä miesvangille. Hänen heimonsa keskuudessa olisi sydämeen töytäisty keihäs jo aikoja sitten ratkaissut Nun asemaan joutuneen vangin kohtalon. Hän ihmetteli, missä oli Nat-ul. Kykenisikö tyttö turvassa palaamaan heimonsa luo? Hän toivoi saavansa elää vain niin kauan, että löytäisi Nat-ulin ja näkisi hänet turvassa isänsä luolassa.

Päällikkö tuijotti häneen tarkasti; mutta hän ei ollut vielä millään tavoin yrittänyt lopettaa Nu'ta.

»Läheisiltä Autiovuorilta», vastasi hän. »Jos menisit sinne, naistenpieksijä, niin isäni heimo kävisi kimppuusi ja tappaisi teidät kaikki.»

»Puhun totta», vastasi Nu. »Isäni kansa nauraisi sinunlaisillesi — lehmänvuotiin puetuille miehille. Se osoittaa, millaista väkeä olette. Mutta minun isäni soturit käyttävät Urin ja Zorin ja Uun taljoja, ja jaloissaan heillä on Tan ja Gluhin nahasta tehdyt sandaalit. He ovat miehiä. He nauraisivat ja lähettäisivät naisensa ja lapsensa ajamaan teidät kepeillä tiehenne.»

»Saatpa nähdä», huusi hän, »että olemme miehiä. Ja se tapa, jolla kuolet, osoittaa, oletko niin urhoollinen mies kuin väität. Huomenna kuolet, — kun päivä on päättynyt ja nuotiot sytytetty, alkaa kuolemasi; mutta kestää kauan ennenkuin olet kuollut, ja koko ajan syydät kirouksia sitä naista vastaan, joka synnytti sinut, ja rukoilet meitä lopettamaan kärsimyksesi.»

Nu nauroi hänelle. Hän oli kuullut etäisistä kansoista, jotka kiduttivat vankejaan, ja niin hän oivalsi päällikön sanojen tarkoituksen. No hyvä, hän näyttäisi heille, kuinka Nun poika osasi kuolla.

Samassa laahasi pari sotilasta Nun päällikön käskystä erääseen läheiseen telttaan. Vartija pantiin oven edustalle, sillä Nat-ulin pako oli kehoittanut heitä suurempaan varovaisuuteen.

Pitkä yö laahusti hitaasti loppuun. Aurinko nousi Rauhattomasta merestä. Kylän asukkaat alkoivat liikehtiä. Nu tunsi sieraimissaan kiehuvan ruuan hajun. Hän oli hyvin nälissään, mutta hänelle ei tarjottu ainoatakaan suupalasta. Hän oli janoissaan, mutta kukaan ei tuonut hänelle vettä, ja hän oli liian ylpeä pyytääkseen suosionosoituksia vangitsijoiltaan.

Jos yö oli ollut pitkä, niin päivä tuntui ikuisuudelta, ja vaikka hän tiesi, että pimeän tuli olla merkkinä hänen kidutuksensa alkamiseen, mikä merkitsisi hänen loppuaan, oli hän hyvillään laskevan auringon ensimmäisistä varjoista.

Panivatpa he hänen kestettävikseen mitä hirmuja tahansa, niin ne eivät kestäisi ikuisesti. Ennemmin tai myöhemmin hän kuolisi, ja tällä vähäisellä seikalla itseään lohdutellen odotti Nu Nunpoika loppuaan.

Kaikki kalastajat olivat palanneet. Ulompi nuotiokehä oli sytytetty ja samoin pienemmät keittotulet. Heimon jäsenet kyyköttivät takamuksillaan ja jäystivät ruokaansa kuin pedot. Vihdoin he saivat nautituksi ilta-ateriansa. Pari miestä toi pienen paalun, kaivoi keihäillään kuopan maahan ja pystytti sen telttojen ja ulompien tulien puoliväliin.

Sitten tuli kaksi soturia majaan, jossa Nu makasi. He tarttuivat hänen jalkoihinsa ja vetivät hänet läpi kylän, hänen selkänsä ja hartiainsa laahatessa maata. Naiset ja lapset pistelivät häntä terävillä kepeillä, heittivät kiviä ja sylkivät hänen päällensä. Nu Nunpoika ei tehnyt minkäänlaista vastarintaa. Ei edes pieninkään värähdys muuttanut hänen piirteittensä äärimmäisen välinpitämätöntä ilmettä, joka naamarin tavoin oli hänen kasvoillaan, kun hän kesti tuskalliset iskut ja törkeät loukkaukset.

Vihdoin pysähtyivät hänen vartijansa paalun eteen, joka nyt oli kiinnitetty lujasti pystyyn maahan. He tempaisivat Nun jaloilleen ja sitoivat hänet tarkoin paaluun. Kehässä hänen ympärillään oli polttopuita. Hän käsitti, että hänet aiottiin hitaasti kärventää, sillä puut eivät millään kohdalla olleet niin lähellä, että liekit olisivat voineet tarttua häneen. Kuolema olisi hyvin verkkainen, hyvin hauska näky katselijoille — varsinkin jos uhri ilmaisi tuskansa. Mutta Nu Nunpoika ei suinkaan aikonut tarjota veneenrakentajille sellaista nautintoa. Hän katsoi pistävän halveksivasti ympärilleen olevia kiihkeitä, villejä kasvoja. Nu halveksi heitä, ei siksi, että he aikoivat tappaa hänet, sillä sellaista hän saattoi odottaa miltä muukalaisilta tahansa, vaan siksi että he käyttivät »lehmän» vuotia ja että miehet tekivät työtä, sensijaan että olisivat uhranneet kaiken aikansa ja tarmonsa metsästykseen ja sodankäyntiin.

Heidän venheensä olivat oivallisia kapineita — olipa Nu aikonut tehdä sellaisen palattuaan kansansa tykö; mutta ruveta vakinaisesti ahertelemaan moisessa työssä — uh, se oli inhoittavaa. Jos hän olisi päässyt pakenemaan, olisi hän palannut veneenrakentajain luo isänsä soturien seurassa ja ottanut niin monta venettä kuin halusi.

Hänen mietelmänsä keskeyttivät lyhyeen juhlamenot, joita suoritettiin hänen ympärillään. Oli esitetty tanssia ja eräänlaista alkuperäistä laulua, ja nyt sytytti muuan soturi paaluun sidottua uhria ympäröivät puut.

YHDEKSÄS LUKU

Kun Nu Nunpoika oli lähtenyt isänsä ja isänsä heimon luota etsimään Nat-ulia ja Hudia, jäi soturipäällikkö istumaan ääneti muutamiksi minuuteiksi. Hänen vieressään istui Nat-ulin isä Tha ja heidän ympärillään kyyköttivät heimon muut jäsenet. Kaikki olivat ääneti sen surun johdosta, joka oli kohdannut heidän päällikköään ja tämän lähintä miestä. Nu ja Nat-ul nauttivat suurta suosiota villien toveriensa keskuudessa. Niin ei kuitenkaan ollut Hudin laita, ja häntä kohtaan tunnettiin katkeraa kiukkua.

»Emme voi lähteä etsimään uutta asuinpaikkaa», sanoi hän, »ja jättää jälkeemme kahta lastamme».

Hänen kuuntelijansa käsittivät, ettei hän piitannut mitään Hudista — että Hud oli menettänyt oikeutensa heidän joukossaan tuottaessaan tämän murheen heimolle. He olivat tyytyväisiä sen johdosta. Muuan nuori soturi nousi seisoalleen. Keihäällänsä hän veti maahan idästä länteen kulkevan viivan, joka jäi hänestä pohjoiseen.

»Nu Nunpoika suoritti kokeet minun kanssani — me tulimme miehiksi ja sotureiksi samana päivänä. Yhdessä kaadoimme ensimmäisen leijonamme.» Hän vaikeni ja jatkoi sitten viitaten maahan vetämäänsä viivaan: »Ikinä en astu tämän viivan poikki ennenkuin olen löytänyt Nu Nunpojan.»

Lakattuaan puhumasta hän oikaisi selkänsä koko pituuteensa ja kääntyi kädet ristissä leveällä rinnallaan päällikkönsä puoleen.

Heimon joukosta kuului hyväksyviä murahteluja. Kaikki silmät suuntautuivat Nu'hun. Mitä hän tekisi? Nuoren soturin menettely oli suoranaista kapinaa. Äkkiä hypähti Nat-ulin veli Aht pystyyn ja astui uhmailevan soturin viereen. Hän ei virkkanut mitään; hänen liikkeensä ilmaisi hänen tarkoituksensa.

Päällikkö Nu katsoi molempia nuorukaisia tuuheiden kulmakarvojensa alta. Katselijat olivat melkein varmoja, että puolittainen hymy väikkyi julmasti hänen julmilla piirteillään. Hänkin nousi. Hän astui noiden kahden luo ja asettui heidän viereensä.

Tha oivalsi ensiksi teon merkityksen, ja samassa hän juoksi Nun viereen. Sitten toisetkin käsittivät, ja hetkisen kuluttua oli koko heimo kääntänyt selkänsä Dagin viivaile ja seisoi kasvot käännettyinä etelään. Nyt he tanssivat ja kiljuivat. Miehet heiluttelivat kivikirveitään tai heittivät pitkiä keihäitänsä korkealle ilmaan, naiset löivät kämmeniään yhteen ja pikkulapset juoksivat hyppelehtien ympäriinsä ja puikkelehtien jokaisen tiellä.

Kun tätä oli kestänyt muutamia minuutteja, lähti Nu etelää kohti, käskien parinkymmenen miehen jäädä naisten ja lasten pariin, joiden tuli seurata hitaasti perässä heidän aikaisemmille asunnoilleen, sillaikaa kun päällikkö riensi sotureiden kanssa nopeasti eteenpäin etsimään merkkejä Nu'sta ja Nat-ulista.

Ensiksi he kohtasivat Hudin kuolleen ruumiin Autiovuorten rinteessä sijaitsevasta luolasta. Sieltä he löysivät Nun jäljet ja merkkejä tytön vanhemmista jäljistä, mikä osoitti, että Nu ei ollut saavuttanut Nat-ulia täällä.

Eteenpäin he riensivät rantaa pitkin vanhoja luoliaan kohti, ja alati he erottivat selvästi jommankumman etsimänsä henkilön jäljet. Oli pimeä, kun he saapuivat luolille, ja seuraavana aamuna he saivat vaivoin keksityksi jäljet, koska vuoksi oli pyyhkinyt ne pois sieltä, mihin ne olivat painuneet luoteen kestäessä. Nyt jakoi Nu soturinsa kolmeen joukkueeseen. Ensimmäisen, johon hän itse jäi, oli lähdettävä etelään rantaa pitkin, toisen tunkeuduttava viidakkoon puolentoista kilometrin verran ja käännyttävä sitten etelään, kun taas kolmannen tuli tutkia sisämaa suoraan länteen. Tällä tavoin täytyi jonkun niistä kohdata kadonneet tai joitakin osviittoja heistä.

Tha oli keskimmäisen joukon päällikkönä, ja Aht oli hänen mukanaan. Dag oli päällikkö Nun mukana. He painelivat nopeasti rantaa pitkin ja hajaantuivat sille merestä viidakkoon asti, jotta mitään ei jäisi heiltä huomaamatta.

Useita kertoja he seurasivat vääriä merkkejä viidakkoon, niin että heiltä hukkui paljon aikaa. Tämän takia yllätti pimeys heidät ennenkuin he olivat löytäneet niitä kahta, joita etsivät.

He leiriytyivät hietikolle ihan viidakon laitaan ja virittivät nuotiokehän ympärilleen pitääksensä villipedot loitolla. Sitten he paneutuivat levolle — kahta lukuunottamatta, jotka vartioivat ja kohentelivat valkeita.

Dag oli toinen vartijoista. Yön tummetessa hän äkkäsi tulenloimun etelässä. Hän kiinnitti kumppaninsa huomion siihen.

»Siellä on ihmisiä, siellä», sanoi hän. »Se on eläintulten loimua.
Kuules!»

Hurjia kiljahduksia kuului heikosti matkan päästä, nuotiotulien taholta. Dag aikoi juuri mennä herättämään Nun, kun hänen terävät silmänsä keksivät jotakin varovasti liikkuvaa viidakon ja leirin välillä. Ilmeisesti se oli vastikään hiipinyt esiin viidakon sankan kasvullisuuden keskeltä. Toisissa oloissa Dag olisi varmaan pitänyt sitä petoeläimenä; mutta nyt hän ei ollut täysin varma, koska oli keksinyt ihmisten leirin olevan lähettyvillä.

Tosin ihmiset hiiviskelivät harvoin viidakossa pimeän laskettua; mutta tämän eläimen liikehtimisessä oli jotakin, mikä viittasi ihmisen ryömintään nelinkontin. Dag kiersi leirin ympäri, näyttäen unohtaneen tunkeilijan läsnäolon. Hän heitti puupalasen liekkeihin toisaalla ja polki toisaalla sammuksiin eräitä savuavia risuja, jotka olivat lentäneet piirin sisäpuolelle. Mutta koko ajan hän piti silmällä olion liikkeitä, joka hiipi ulompaa pimeydestä leiriä kohti. Hän saattoi nähdä sen nyt selvemmin ja havaitsi, että se heitti silloin tällöin katsahduksen taakseen yli olkapäänsä.

»Oliko sillä kumppani vai kumppaneita? Seurasiko jokin sitä?» Dag silmäili tutkivasti viidakon mustaa reunamaa hiipivän olion taakse.

Tumma varjo oli astunut synkästä metsästä tuon hiipivän eläimen polulle, joka oli saapunut viidakon ja leirin välisen aukion puoliväliin. Dagin ei tarvinnut katsoa toistamiseen päästäkseen selville, ken uusi tulokas oli. Notkea ruumis, musta massa, joka merkitsi tuuheata harjaa, kyyry asento, kaksi keltaisenvihreätä, kiukkuista tuliläikkää — ei epäilystäkään. Se oli leijona Zor, joka hiiviskeli saalistaan väijymässä.

Dag kuiskasi sanasen kumppanilleen, joka tuli hänen viereensä. He seisoivat katsellen oliota lähempää, millään tavoin ilmaisematta nähneensä sitä.

Ja sitten hyökkäsi Zor pelottavasti karjuen, ja sen edessä ollut eläin nousi seisomaan, tullen täydelleen lähemmän loimun valoon. Kiljaisten, mikä herätti koko leirin, ryntäsi Dag tulipiirin ulkopuolelle, keihäs heittoasennossa ja sen tarkoin teräväksi hiottu kärki suunnattuna hyökkäävää Zoria kohti.

Ase viuhahti tuskin käden leveyden vertaakaan Zorin saaliin olkapäästä ja uppoutui pedon rintaan. Samassa tuokiossa juoksi Dag pakolaisen ohi ja asettui suoraan leijonan eteen ryhtyäkseen vain kivikirveellä ja veitsellä vastustamaan riehuvan, haavoitetun hävittäjädemoonin raivoa.

»Riennä eläintulen sisäpuolelle, Nat-ul», huusi hän. »Zorin puoliso tulee sille avuksi.»

Ja todellakin, kevyesti hietikon poikki juosten, saapui hurja naarasleijona harjakkaana kuten herransakin.

Nyt oli Dagin soturitoveri kiirehtinyt hänen vierelleen, ja leiristä juoksivat muut villit keihäsmiehet. Zor nousi takajaloilleen ja kävi Dagin kimppuun, joka kääntyili ketterästi puolelle ja toiselle, väistäen väkevien, kynsikkäiden käpälien hirvittävät iskut ja lyöden petoa yhtä mittaa päähän raskaalla kirveellänsä.

Toinen soturi vastaanotti raivostuneen naarasleijonan hyökkäykset keihäällään. Suoraan leveään rintaan tunkeutui terävä kärki, miehen pitäessä sisukkaasti koko ajan varresta kiinni ja kieppuessa sinne tänne, kun peto peräytyi, kääntyi ja tavoitteli häntä kynsillään.

Nyt saapuivat päällikkö Nu ja hänen seuralaisensa näyttämölle. Parikymmentä keihästä törrötti Zorin ja sen puolison ruumiista. Kirveet putoilivat niiden päihin, ja väkevä Nu ryntäsi Zorin selkään aseenaan vain kiviveitsi. Hän riippui pitäen kiinni paksusta harjasta ja työntäen pienoisen aseensa tuon tuostakin pedon selkään ja kupeeseen, kunnes karjuva ja kiljuva eläin kellahti kyljelleen ainaiseksi.

Naarasleijona osoittautui sitkeähenkisemmäksi kuin herransa, ja vaikka sen ruumis oli täynnänsä keihäitä ja vaikka vastustajat olivat veitsillään pistäneet sitä kylkiin, hyökkäsi se ihan lähelle, tehden äkillisen rynnistyksen, jolloin muuan luolamies toimi vain sekunnin pienoisen osan liian hitaasti. Väkevät kynnet raapaisivat häntä kaulasta kupeeseen, ja hänen kaatuessaan puristuivat väkevät käpälät hirvittävinä hänen kalloonsa.

Seisten saaliinsa päällä ärisi naarasleijona uhkaavasti, sillaikaa kun hurjat, soturit hyppelivät kehässä sen ympäri, odottaen tilaisuutta käydä sen kimppuun ja kostaa toverinsa puolesta.

Tultuaan nuotiokehään kohensi Nat-ul tulet, pitäen koko näyttämöä sotureille loistavasti valaistuna. Tuntui melkein ihmeeltä, että hän oli niin odottamatta kohdannut oman heimonsa miehiä. Tuskin hän saattoi odottaa leijonia vastaan käytävän taistelun päättymistä: niin tärkeä oli se asia, joka askarrutti hänen ajatuksiaan.

Mutta vihdoin makasi Zorin villi puoliso kuolleena, ja kun päällikkö Nu palasi leiriin, juoksi Nat-ul häntä vastaan.

»Nopeasti liikkeelle!» huusi hän. »He ovat tappamaisillaan poikasi Nun», ja hän viittasi etelään päin kohti loimua, joka näkyi nyt selvästi pimeydessä.

Nu ei jäänyt kyselemään tytöltä enempää. Hän kutsui soturinsa ympärilleen.

»Nat-ul sanoo, että he tappavat Nu Nunpojan tuolla», sanoi hän, viitaten etäiseen tulenhohtoon. »Tulkaa!»

Kun Nat-ul johdatti heidät rantaa pitkin ja viidakon halki, kertoi hän päällikkö Nu'lle kaikki, mitä oli tapahtunut siitä lähtien, kun Hud oli ryöstänyt hänet. Hän kertoi harhailuistaan ja veneenrakentajista. Siitä, kuinka eräs näistä oli ahdistanut häntä, ja hirvittävästä pedosta, joka oli kaapannut ja vienyt hänet pesäänsä. Hän kertoi kummallisesta eläimestä, joka ryömi siihen telttaan, jossa hän oli vankina, ja hyppäsi Turin selkään. Ja siitä, kuinka hän oli pujahtanut teltasta noiden kahden taistellessa ja paennut viidakkoon, repien juostessaan irti käsiensä siteet. Hän värisi kertoessaan Nu'lle villien petojen muodostamasta kujasta, jonka läpi hänen oli täytynyt juosta veneenrakentajain eläintulten ja viidakon suojaavien puiden välinen matka.

»Lepäsin lopun yötä isossa puussa lähellä muukalaisten kylää», sanoi hän. »Varhain seuraavana aamuna lähdin etsimään ruokaa ja aioin taivaltaa pohjoiseen päin, kunnes olisin tullut vanhoille asunnoillemme, missä olisin saattanut elää jokseenkin turvallisesti.

— Mutta koko ajan ihmettelin, mikä oli hypännyt Turin selkään teltassa edellisenä yönä; ja mitä enemmän ajattelin asiaa, sitä selvemmäksi kävi minulle, että se oli varmaan mies — että sen täytyi olla ihminen, sillä mikä eläin pystyisi tunkeutumaan kenenkään huomaamatta tulen läpi?

— Kun olin täyttänyt vatsani, hiivin takaisin puiden välitse kylän laitaan ja jäin sinne vakoilemaan. Aurinko paistoi silloin suoraan yltäni — päivä oli puolessa. En voinut päästä luolille ennen pimeän tuloa, jos jokin sattuisi viivyttämään miilua, ja kun saatoin millä hetkellä hyvänsä kohdata jonkun muukalaisen tai olla pakotettu kiipeämään puuhun Urin tai Zorin tai Uun takia, niin päätin odottaa seuraavaan aamuun ja lähteä sitten varhain luolille. Minussa oli jotakin, joka vaati minua jäämään. En tiedä, mitä se oli; mutta tuntui siltä kuin olisi ollut kaksi Nat-ulia; toinen, joka tahtoi rientää pois muukalaisten maasta niin nopeasti kuin mahdollista, ja toinen, joka väitti velvollisuutenaan olevan jäädä. Vihdoin en voinut vastustaa kauempaa toista itseäni — minun täytyi jäädä, ja niin löysin mukavan paikan eräästä isosta puusta, joka kasvaa sen aukion vieressä, jolla vieraiden kylä sijaitsee. Ja siellä pysyttelin kauan vielä senkin jälkeen, kun oli tullut pimeä.

— Juuri silloin näin sen olennon kylässä, joka lähetti minut tänne. Jo olin huomannut tulenne ja ihmetellyt, ken oli saattanut tulla pohjoisesta. Tiesin kaikkien muukalaisten palanneen kyläänsä iltapäivällä, joten se ei voinut olla kenkään heistä. Ja kun tiesin ensimmäisen heimon pohjoisessa käsin olevan omani, niin toivoin, kuitenkaan uskomatta, että siellä saattaisi tosiaan olla joitakuita sinun sotureitasi, Nu.

— Ja sitten näin, että jotakin oli tekeillä kylässä alapuolellani. Soturit menivät erääseen majaan, josta laahasivat esille vangin. Jaloista he vetivät häntä kylän läpi ja ympäri, ja heidän niin tehdessään kiduttivat naiset ja lapset vankia ja sylkivät hänen päällensä.

— Ensin en voinut nähdä uhria selvästi, mutta lopulta, kun he kohottivat hänet jaloilleen ja sitoivat hänet paaluun, jossa aikoivat paistaa hänet elävältä, hiljaisilla tulilla, näin hänen kasvonsa.

— Oi, Nu, etkö osaa aavistaa, ken se oli, joka oli seurannut minua niin kauas, voittanut sellaisia vaaroja ja tunkeutunut kamppaillen kammottavan meren yli minut pelastaakseen?»

»Nu Nunpoika», virkkoi vanha soturi, ja hänen rintansa kohoili ylpeydestä, kun hän loittoni viidakon halki kylän taakse.

Kiukkuiset petoeläimet uhkasivat pelastusjoukkuetta joka taholta. Kaksi kertaa heidän kimppuunsa hyökättiin, ja heidän täytyi antautua taisteluun jonkun hurjan alkuajan pedon kanssa; mutta vihdoin he raivasivat itselleen tien viidakon laitaan kylän taakse, mihin he pyrkivät.

Siellä heidän silmiensä nähtäväksi ja korviensa kuultavaksi avautui hurjan sekava näky. Miehiä ja naisia juoksenteli sinne tänne, päästäen ilmoille raivonkiljahduksia. Heidän takanaan oli palavien puiden muodostama kehä. Sen keskelle, niin kertoi Nat-ul pelastajille, oli Nu Nunpoika lujasti paaluun sidottuna. Hitaasti hän kärventyi kuoliaaksi. Ehkä hän oli jo kuollut.

Nu kokosi soturinsa ympärilleen. Kahden hän käski pysytellä aina Nat-ulin rinnalla. Sitten hiipi päällikkö Nu ääneti viidakosta riehaantuneiden veneenrakentajain kylää kohti pitkän, valkoisen sulan heilahdellessa uljaasti hänen jalon päänsä yllä, luolakarhu Urin pörrökarvaisen turkin riippuessa hänen hartioiltaan ja toisten seuratessa kintereillä.

Heitä oli neljäkymmentä väkevää miestä, voimakaslihaksista. Vahvoissa käsissään he puristivat hirvittäviä keihäitään ja raskaita kirveitänsä. Heidän lannevöistään riippuivat heidän kivikirveensä sillä hetkellä, kun he kävivät käsikähmään vihollisten, kanssa. Heidän villejä aivojaan elähdytti vain yksi ainoa ajatus — tappaa — tappaa — tappaa!

He tulivat ulommalle tulikehälle, eivätkä kiihtyneet ihmiset olleet vieläkään huomanneet heitä. Sitten ryhtyi muuan tyttö, joka veltosti täytti valkeiden kohennustehtävää, heittämään lisää puita rovioon ja näki heidät — näki joukon kauniita, villejä kasvoja ihan liekkien takana.

Päästäen kauhun ja varoituksen kirkaisun hän kääntyi ja riensi kylän asukkaiden joukkoon. Tuokiossa vaimeni hälinä puhjetakseen uudestaan tytön säikähtyneenä huutaessa: »Sotureita! Sotureita!»

Silloin olivat Nu ja hänen miehensä heidän keskellään. Veneenrakentajain soturit ryntäsivät hyökkääjiä vastaan. Naiset ja lapset pakenivat leiripaikan vastakkaiselle puolelle. Käheitä karjahduksia ja taisteluhuutoja kajahteli ilmoille, kun vuoristolaiset heittäytyivät veneenrakentajain kimppuun. Toiselta puolen lensi kokonainen sadekuuro pitkiä, solakoita keihäitä, ja siihen vastasivat kyläläiset lyhyillä, tukevilla harppuunillaan.

Sitten syöksyivät soturit taistelemaan lähempää kirveillensä. Hetkeäkään ensimmäisen kurimuksen jälkeen ei ottelun tulos näyttänyt epäilyttävältä — Nun hurjempi heimo — petoeläinten metsästäjät — soturiltansa — oli tilanteen, herra joka tapauksessa. Taaksepäin, taaksepäin he työnsivät »lehmän»-nahkaisia sotureita, kunnes puolustajat oli karkoitettu leiripaikan poikki naisten ja lasten joukkoon.

Ja nyt antautui sisempi tulipiiri hyökkääjille, ja kun Nat-ul juoksi heimonsa sotureiden välissä ollakseen ensimmäisenä Nun rinnalla ja leikatakseen poikki hänen kahleensa, kääntyi viimeinen veneenrakentaja ja pakeni ulompaan pimeyteen, rantaa pitkin sinne, mihin heidän venheensä oli vedetty nousuvedeltä turviin.

Päällikkö Nu juoksi liekkien läpi Nat-ulin kintereillä. Molemmat tulivat vieretysten hirvittävään kuumuuteen paalun eteen. Tyttö loi vain yhden ainoan katsahduksen paljaaseen, savuavaan patsaaseen ja maahan sen ympärille, ennenkuin kääntyi ja heittäytyi Nun syliin.

Nu Nunpoika ei ollut siellä, eikä hänen ruumistansakaan löydetty leiripaikalla.

KYMMENES LUKU

Gron, joka tunsi kipuja ja oli nääntynyt Turilta saamansa hirveän selkäsaunan jälkeen, makasi koko seuraavan päivän teltassaan. Tur ei vaivannut häntä enää. Nähtävästi oli mies unohtanut hänet; tämä arvelu herätti eloon koko hänen alkuperäisen viileytensä ja mustasukkaisuutensa voimakkaammin kuin kovinkaan rankaisu olisi saattanut tehdä.

Koko päivän hän loikoi teltassaan, kärsien ja vihaten Turia. Koko päivän hän hautoi mielessään uusia ja pirullisia kostonkeinoja. Hän painoi sydäntään vasten kiviveistään. Oli Turille onneksi, ettei hän sattunut tulemaan silloin Gronin lähettyville. Kun Tur oli pieksänyt häntä, oli veitsi jäänyt hänen lanneverhoonsa, eikä Gronin päähän ollut pälkähtänyt ajatusta käyttää sitä puolisoaan vastaan; mutta nyt, kun Tur oli hyljännyt hänet, nyt kun Tur epäilemättä ajatteli uutta vaimoa, kohdistuivat hänen ajatuksensa taukoamatta aseeseen.

Vasta yön tultua ryömi Gron majansa vuotien ja hakojen alta. Hän ei ollut syönyt kahteenkymmeneenneljään tuntiin, mutta hän ei tuntenut nälkää — mustasukkaisuuden ja vihan myrkky herpaannutti kaikki muut tunteet ja mielihalut. Gron hiiviskeli väkijoukon takana, joka tunkeili paaluun sidotun olennon ympärillä.

Ah, he aikoivat kiduttaa vankia! Kuinka suurta nautintoa se tuottaisikaan heille! Gron kohottautui varpailleen katsoakseen erään naisen olan ylitse. Nainen kääntyi ja nauraa virnisti tuntiessaan Gronin.

»Tur tahtoo riemuita sen naisen puolison kuolemantuskista, jonka aikoo ottaa sinun tilallesi, Gron», pilkkasi ystävätär.

Gron ei vastannut mitään. Hänen aikanaan ei ollut tapana paljastaa sydämensä tunteita. Hän olisi mieluummin kuollut kuin ilmaissut tälle naiselle kärsivänsä.

»Sentähden hän oli niin vihainen», jatkoi kiduttaja, »kun yritit riistää häneltä tämän nautinnon».

Naisen sanat nostattivat äkillisen ajatuksen Gronin mieleen. Niin, Tur joutuisi suunniltaan, jos vanki pakenisi. Samoin päällikkö Scarb, joka oli käskenyt Turin lyödä häntä, Gronia, ja ottaa toisen vaimon.

Gron nousi uudestaan varpailleen ja katseli kauan ja vakavasti paaluun sidotun miehen kasvoja. Tulikehän liekit valaisivat jo hänen kasvojensa jokaista piirrettä — ne näkyivät yhtä selvästi kuin auringonpaisteessa. Mies oli hyvin kaunis. Scarbin heimon keskuudessa ei ollut ainoatakaan miestä, jota olisi voitu verrata muukalaiseen ruumiillisen sopusuhtaisuuden ja kauneuden puolesta. Mielihyvän pilkahdus välähti Gronin tummissa silmissä. Jos hän saisi tuollaisen toisen miehen ja pääsisi pakenemaan tämän kanssa, niin hän olisi tosiaan kostanut Turille. Jospa se voisi olla juuri tuo mies! Ah, silloin olisivat sekä Scarb että Tur tosiaan saaneet rangaistuksen. Mutta se oli tietenkin mahdotonta — mies kuolisi muutaman tunnin kuluttua.

Gron kierteli ympäri kylää — liiaksi vihansa kiihdyttämällä voidakseen pysyä kauemmin paikallaan. Ärtyneen naarastiikerin tavoin hän asteli edes takaisin. Tuon tuostakin sinkautti joku heimon naisista hänelle herjauksen tai moitteen.

Aina tulisi olemaan näin. Kuinka hän vihasikaan heitä — jokikistä heistä! Mennessään teltan ohi rauhattomilla kierroksillaan kuuli hän lapsen valittavaa itkua. Hän oli melkein unohtanut lapsen. Hän riensi sisälle ja sieppasi pienokaisen saukon- ja ketunnahkakasalta.

Tämä oli Turin lapsi — hänen poikalapsensa. Se alkoi tulla jo isänsä näköiseksi. Kuinka ylpeä Tur oli siitä! Gron huohotti pirullisen ajatuksen valtaamana, joka säälimättömästi johtui hänen mieleensä tästä muistelosta. Hän piteli lasta käsivarsillaan ja yritti tarkastaa sen piirteitä majan hämärässä sisustassa. Kuinka Tur kärsisikään, jos jotakin pahaa sattuisi hänen lapselleen — hänen ainoalle jälkeläiselleen! Gron melkein heitti pienen ihmismytyn jälleen nahkakasalle, hypähti jaloilleen ja juoksi teltasta.

Puolisen tuntia hän harhaili rauhattomasti ympäri leiriä. Hänen aivonsa olivat ristiriitaisten tunteiden myllertävää sekasortoa. Kymmenkunta kertaa hän lähestyi kuolemantulia, jotka hitaasti paistoivat elävältä miestä, joka oli sidottu niiden ympäröimään paaluun. Vielä ne eivät olleet vahingoittaneet häntä — mutta antaneet hänelle jo aavistuksen tulevista kärsimyksistä, jotka tekisivät hänestä lopun.

Äkkiä joutui Gron vastatusten Turin kanssa. Itsetiedottomasti hänen kätensä tekivät vetoovan ja anteeksiantoa anovan liikkeen. Hän oli ihan Turin tiellä. Mies pysähtyi ja katsoi häneen hetkisen. Sitten hän naurahti ivallisesti, melkein ärähtäen, kohotti kätensä ja iski häntä vasten kasvoja.

Lähellä seissyt naisjoukko oli nähnyt tapauksen. Ile nauroivat hillittömästi sisarensa vahingolle. Mutta älkäämme arvostelko heitä liian ankarasti vaadittiin lukemattomia inhimillistävän sivistyksen kausia ennenkuin heidän vielä syntymättömät sisarensa kykenivät salaamaan samanlaiset tunteensa.

Gron käyskenteli edelleen, tuntien vilua ja kuumuutta ja uudestaan vilua. Häntä poltti raivo ja nöyryytys. Häntä jähmetti ratkaisu — hirvittävä ratkaisu. Ja äkkiä hän tuli mielettömäksi. Pyörähtäen ympäri hän juoksi telttaan, niissä lapsukainen oli. Pimeässä hän haparoi käsiinsä pikku olennon. Se oli Turin. Tur rakasti sitä. Hetkisen hän puristi pehmeätä poskea omaansa vastaan ja painoi lämpimän ruumiin lujasti rinnalleen. Sitten — Jumala suokoon hänelle anteeksi, sillä hän oli vain epätoivoon syösty, villi ihminen.

Laskettuaan säälittävän mytyn teltan lattialle juoksi Gron jälleen ulos. Hänen silmänsä paloivat hurjina ja hänen pitkät, mustat hiuksensa liehuivat hajallaan, aaltoillen hänen kasvoillaan ja hartioillaan. Hän juoksi väkijoukon lähettyvillä» uhria katselemaan, joka itsepintaisesti kieltäytyi antamasta kiduttajille inhimillisten kärsimysten nautintoa — Nu ei kiemurtelisi tuskasta. Liekkien kuumuuden oli jo täytynyt tuottaa hänelle hirvittävää tuskaa, mutta lihaksen värähdykselläkään hän ei ilmaissut tietävänsä mitään enempää tulikehästä kuin villeistä, innokkaista katselijoista.

Gron katseli häntä hetkisen. Miehen kohtalo tulisi hänen kohtalokseen, jos Tur ja Scarb keksisivät hänen tihutyönsä, sillä poikalapsi oli pyhä olento.

Ja nyt johtui Gronin mieleen jälleen se ajatus, jonka pilkkaavien naisten sanat olivat herättäneet hänessä aikaisemmin illalla. Kuinka hän voisi toteuttaa kostonsa viimeisen osan? Se näytti melkein mahdottomalta. Kiihkeiden heimolaisten tungeskeleva lauma ympäröi paalua joka taholta.

Gron kääntyi ja juoksi kylän toiselle puolelle, telttojen taakse. Siellä ei ollut ketään. Vieläpä tulia vartioivat tytötkin olivat jättäneet paikkansa saadakseen katsella vangin viimeisiä kuolintuskia. Gron sieppasi lehtevän oksan, joka oli niiden polttopuiden joukossa, joilla tulta paranneltiin. Sillä hän hakkusi sammuksiin kaksi nuotiota, ja näin syntyi aukko, josta täydellä syyllä voitiin odottaa villipetojen tunkeutuvan rauhoitetulle alueelle. Sitten hän juoksi jälleen katselijoiden muodostamaan, kuhisevaan kehään.

Lähestyessään sitä hän huusi näennäisesti epämääräisen kauhun valtaamana. Lähinnä olevat kääntyivät ja säikähtyivät hänen huudoistaan.

»Zoreja!» huusi hän. »Tulet ovat sammuneet, ja neljä petoa on tunkeutunut telttoihin, joissa ne syövät pienokaiset suuhunsa. Tuolla puolella», ja hän viittasi leiripaikan vastakkaiselle laidalle.

Viipymättä ryntäsi koko heimo majojen kehää kohti. Ensiksi soturit, sitten naiset ja lapset, paaluun sidottu uhri jätettiin omiin heteisiinsä. Tuskin olivat kaikki selät kääntyneet vankiin päin, kun Gron hyppäsi tulivyön yli hänen rinnalleen.

Nu näki naisen ja tunsi hänet. Hän näki veitsen naisen kädessä. Nainen oli yrittänyt surmata hänet edellisenä yönä ja aikoi nyt toteuttaa yrityksensä. No hyvä, se oli parempi kuin verkkainen kuolema tulessa.

Mutta Gronin veitsi ei kajonnut Nu'hun. Sensijaan se leikkasi nopeasti poikki häränjänteet, joilla hänet oli sidottu paaluun. Kun viimeinen hihna katkesi, tarttui nainen hänen käteensä.

»Tule!» huusi Gron. »Nopeasti liikkeelle, ennenkuin he palaavat — kylässä ei ole ainoatakaan Zoria.»

Nu ei jäänyt kyselemään enempiä naiselta eikä utelemaan hänen vaikuttumaan. Muutamia askeleita hän hoippui vaivaloisesti, sillä siteet olivat pysäyttäneet verenkierron hänen käsissään ja jaloissaan. Mutta Gron, puoliksi tukien, puoliksi raahaten häntä, työnsi hänet paalua ympäröivien tulien poikki ja edelleen eläintulten ulomman kehän toiselle puolelle kohti sysimustaa pimeyttä, joka peitti merenrannan.

Nun loitotessa alkoi veri jälleen kiertää hänen suonissaan oltuaan vähän aikaa sitten seisahduksissa, niin että hän hallitsi melkein täydelleen lihaksiaan, kun he saapuivat veden partaalle.

»Nopeasti!» hoputti Gron, kun he tarttuivat siihen työntääkseen sen hyrskyihin. »Pian he ovat kintereillämme, ja silloin olemme molemmat kuoleman omat.»

Kylästä kuului jo selvästi kiukkuisia huutoja, ja tulen loimussa näkyi heimo juoksentelevan sinne tänne tulien ympärillä, jotka kehystivät Nun kidutuspaalua. Vene oli loitonnut rannalta ja kiiti kauemmas aalloilla. Gron oli kavunnut veneeseen, ja Nu sijoittui aluksen toiseen päähän, kun uusi ääni kajahti kylästä. Hurja kiljunta oli toisensävyistä. Nyt kuului taisteluhuutoja sieltä, missä vähän aikaisemmin olivat kaikuneet vain raivon ulvahdukset. Pitkän matkan päästäkö saattoivat Gron ja Nu nähdä, että taistelu riehui veneenrakentajain teltoilla. Mitähän se lienee merkinnyt?

»He ovat käyneet toistensa kimppuun», sanoi Gron. »Heidän taistellessaan on meidän kiirehdittävä niin pitkän matkan päähän heistä kuin voimme, ennenkuin päivä koittaa.»

Mutta Nu ei halunnut loitota niin kiihkeästi. Hän tahtoi ottaa tarkemman selon taistelun aiheesta. Ei ollut järjen mukaista, että kyläläiset olisivat käyneet toistensa kimppuun, oltuaan vastikään niin ilmeisen yksimielisiä, ja ilman minkäänlaista todennäköistä kiihoketta. Lisäksi näytti Nu'sta siltä kuin kylässä olisi ollut enemmän väkeä kuin hänen sieltä lähtiessään. Mitä tämä kaikki merkitsi? Se merkitsi luolaihmisille sitä, että viholliset olivat hyökänneet kylään, ja hän halusi odottaa, kunnes pääsisi selville, keitä hyökkääjät olivat.

Mutta Gron ei tahtonut odottaa. Hän tarttui melaansa ja alkoi käytellä sitä.

»Odota!» vaati Nu, mutta nainen väitti itsepintaisesti, että heidän täytyi kiirehtiä, jolleivät halunneet joutua perikatoon.

Heidän parhaillaan kinastellessaan nojautui Gron äkkiä eteenpäin, viitaten rannalle.

Nu silmäsi sille taholle, mihin Gron osoitti, ja yön pimeydessä hän erotti tosiaan hämärästi kaksi rannalle päin juoksevaa ihmishahmoa. Tähystellessään hän näki niiden tarttuvan erääseen veneeseen ja ryhtyvän työntämään sitä vesille, ja silloin hän käsitti, että vain pikainen pako tarjosi pelastuksen. Hän sieppasi melansa ja alkoi meloa yhdessä Gronin kanssa ulos ulapalle.

»Voimme pian kääntyä toiselle puolelle ja eksyttää heidät», kuiskasi nainen.

Gron ei vastustellut. Hänestä oli yhdentekevää, menivätkö he pohjoiseen vai etelään. Hänen elämänsä oli mennyttä. Hänellä ei ollut enää onnea odotettavissa. Hänen ajatuksensa liitelivät, vuodista tehdyn majan sisustassa, missä liikuttava mytty lepäsi ketun ja saukon nahoista laitetulla pinolla. Hetken olivat molemmat ääneti, meloen poispäin rannikolta. Takanaan he erottivat silloin tällöin perästä tulevan kanootin tummana laikkana pimeällä vedenpinnalla.

Nu kävi äänettömäksi, ajatellen. Mutta hän ei ajatellut Gronia. Hänen mielensä täyttivät kuvitelmat Nat-ulin kohtalosta. Mihin oli tyttö juossut paettuaan veneenrakentajain kynsistä? Oliko hän päässyt turvaan heimon luo? Oliko hän tiennyt, että Nu oli tullut telttaan, jossa hän makasi, ja pelastanut hänet Turilta? Nu ei uskonut sitä, sillä jos Nat-ul olisi sen tiennyt, niin varmasti hän olisi jäänyt paikalleen ja taistellut Nun mukana.

Äkkiä keskeytti Gron hänen mietelmänsä. Hän viittasi veneen perän yli. Siellä, tuskin viidenkymmenen metrin päässä näki Nu ääriviivat toisesta aluksesta, jossa oli kaksi melojaa.

»Rientäkäämme!» kuiskasi Gron. »He saavuttavat pian meidät, eikä meillä ole muita aseita kuin minun veitseni.»

Nu kumartui melomaan lujemmin. Venonen lensi eteenpäin ulappaa kohti. Ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta eksyttää takaa-ajajia tai kääntyä pohjoiseen. Ensin heidän täytyi päästä kyllin pitkän matkan päähän takaa-ajajista, jotta nämä eivät näkisi, mille taholle he kääntyivät. Mutta ei näyttänyt juuri lainkaan luultavalta, että he kykenisivät tekemään sen, sillä ponnistelivatpa he kuinka ankarasti tahansa, niin he eivät voineet ravistaa kintereiltään äänetöntä paria.

Yön pimeimmät hetket peittivät heidät verhoonsa — aamunsarastuksen edelliset hetket. He ahersivat jätättääksensä takaa-ajajat. Näytti varmalta, että noiden kahden venheen välinen matka piteni. Seuraavien muutamien minuuttien kuluttua he ryhtyisivät toteuttamaan sotajuontansa. Mutta tuskin he olivat ehtineet kääntyä, kun jonkun rannikon hyrskyaalto kohosi suoraan heidän edestään. Mitä oli tapahtunut? Missä he olivat? He olivat soluneet suoraan ulos merelle jonkun aikaa, mutta sittenkään ei tuosta kohinasta voinut erehtyä — maa oli ihan heidän edessään. Takaisinkääntyminen olisi nyt merkinnyt juoksemista suoraan heidän takaa-ajajainsa syliin — mitä kumpikaan heistä ei hitustakaan halunnut tehdä. Jos Nu olisi ollut asestettu, ei hän olisi epäröinyt käydä tuon venheen molempain haltijain kimppuun, joka niin itsepintaisesti pysytteli heidän vanavedessään, mutta se olisi ollut hyödytöntä hänen ollessaan vailla muita aseita kuin naisen veitsi ja puinen melapari.

Pannen liikkeelle kaiken voimansa he saivat melotuksi venheensä hyrskyn lävitse, kunnes sen kokka tarttui hietikkorantaan. Sitten he hyppäsivät veneestä ja vetivät sen ylemmäs suurimmankin aallon ulottuvilta.

Missä he olivat? Nu arvasi totuuden osaksi. Hän päätteli, että he olivat joutuneet samalle saarelle, josta hän oli nähnyt veneenrakentajan sieppaavan Nat-ulin ja itse vastikään paennut.

Mutta hän ei ollut täysin oikeassa. Heidän ankara melontansa oli johdattanut heidät pimeässä pohjoiseen lähimmästä saaresta ja sen toiselle puolelle. Itse asiassa he olivat joutuneet sen saariryhmän isoimman saaren eteläiselle rannalle, joka sijaitsi muutamien kilometrien päässä koilliseen siitä saaresta, johon Nu oli aikaisemmin tutustunut.

Mutta mitä väliä sillä oli? Toinen oli yhtä paha kuin toinenkin. Molemmat kuuluivat Salaperäiseen maahan. Niillä asusti hirveitä, lentäviä matelijoita, ja tarina tiesi kertoa, että niillä oleili pelottavia ihmisiä. Eikä Nu'lla ollut puolustusaseita!

Ken meistä ei ole uneksinut kävelleensä ulkona kaupungin kaduilla niukasti vaatetettuna tai ilman minkäänlaisia pukimia? Kuinka tuskalliset tunteet ovatkaan meitä silloin kiusanneet! Mutta kuinka vähäpätöinen on meidän tuskantunteemme ollut verrattuna alkuajan luolaihmisen vastaavaan tunteeseen, kun hänet oli heitetty outoon maahan ilman aseita — jopa veistäkin vailla! Nu oli tuhon oma, mutta ei lainkaan toivoton. Hän ei tehnyt naiselle kysymystä: »Mitä on nyt tehtävä?» Alkuajan ihmisessä oli ennen kaikkea itseluottamusta. Perinnölliset taipumukset, ympäristö ja luonnon kaikki mahtavimmat lait olivat omiansa tekemään hänet sellaiseksi. Muuten hän olisi hävinnyt maanpinnalta aikoja ennen kuin hänelle olisi tarjoutunut tilaisuutta jälkeläisten siittämiseen — hänellä ei olisi ensinkään ollut jälkeläisiä. Joku toinen eläinlaji olisi kaivannut hänen luunsa vuosituhantisista sorakasoista ja ihmetellyt tuon sukupuuttoon kuolleen, luonnottoman olion ruumiinrakennetta ja tapoja, jonka takaraajat olivat niin paljon pitemmät kuin eturaajat ja jonka liikkumisen paikasta toiseen oli täytynyt olla väsyttävää ja piinallista kulkua, jota lienevät keskeyttäneet monet tuhoisat suistumiset esihistoriallisille kasvoilleen.

Mutta Nu Nunpoika ei ollut sitä lajia, joka on tuomittu kuolemaan sukupuuttoon. Hän tiesi, milloin oli taisteltava, milloin paettava. Tällä hetkellä ei tarvinnut paeta mitään, mutta ensi töikseen heidän täytyi etsiä turvallinen piilopaikka. Hän tarttui Gronin ranteeseen.

»Lähtekäämme liikkeelle!» sanoi hän. »Meidän täytyy etsiä luola tai puu päästäksemme suojaan ennen uuden päivän tuloa.»

Nu katsoi, ja erään valtavan aallon harjalla, piirtyen pimeätä taivaanrantaa vasten, häämöitti vene, jossa istui kaksi melovaa ihmisolentoa. Yksi silmäys riitti. Takaa-ajajat olivat heidän kintereillään. Nu, pitäen yhä Gronia ranteesta, lähti rientämään kohti mustaa varjostoa ylemmäs rannalle. Nainen juoksi nopeasti hänen rinnallaan. Nu ihmetteli aimo lailla, että nainen pakeni tällä tavoin omaa kansaansa pelastaakseen hänet, muukalaisen ja vihollisen. Uudestaan hän teki saman kysymyksen, johon Gron oli vastannut niin epämääräisesti.

»En koeta pelastaa sinua», vastasi nainen. »Haluan tehdä Turin mielettömäksi — siinä kaikki.

Hän luulee minun paenneen ruvetakseni sinun vaimoksesi. Kun hänessä on herännyt se luulo, voit sinä minun puolestani huoleti kuolla. Vihaan sinua, mutta en ihan niin kovasti kuin vihaan Turia.»

YHDESTOISTA LUKU

Kun Nu johdatti Gronia pimeän yön halki keskellä troopillisen metsän synkeyttä, joka peitti rannalta saaren sisäosiin kohoavaa loivaa rinnettä, irvisti hän ajatellessaan Turin vahinkoa sekä pelastajansa vilpittömyyttä. Mutta nyt oli Nu suojelija. Hän olisi saattanut jättää naisen harhailemaan omiin hoteisiinsa. Nainen oli sanonut hänelle täysin selvästi, ettei rakastanut häntä — niin selvästi kuin sanoilla voitiin ajatus ilmaista: »Vihaan sinua, mutta en ihan niin kovasti kuin vihaan Turia.» Mutta hänen päähänsä ei pälkähtänytkään hylätä Gronia. Gron oli nainen. Hän oli pelastanut Nun hengen. Hänen vaikuttimensa olivat toisarvoiset.

Pimeässä kohtasi Nu ison puun. Hän nousi alemmille oksille tähystelemään. Siellä ei väijyskellyt mitään vaarallisia vihollisia, niin että hän kurottautui alas ja auttoi Gronin rinnalleen. Sinne heidän oli paras jäädä aamunsarastukseen. Ei kävisi päinsä kierrellä aseettomana metsiä öiseen aikaan sen kauemmin kuin oli ehdottoman, välttämätöntä.

Nu oli tottunut nukkumaan puissa. Hänen kansansa jäsenet tekivät usein niin retkeilyn ollessaan tai kun riistan metsästys johdatti heidät päivällä niin kauas luolilta, että oli välttämätöntä viettää yö ulkosalla; mutta Gron ei ollut tottunut metsäläiselämään. Hän puristi pelokkaasti puunrunkoa, ollen asennossa, joka teki nukkumisen mahdottomaksi.

Nu näytti hänelle, kuinka oli paneuduttava raajoilleen ja nojattava puun runkoon, mutta sittenkin Gron pelkäsi putoavansa, jos sattuisi vaipumaan uneen. Vihdoin kietoi Nu toisen kätensä hänen ympärilleen tukeakseen häntä, ja niin hän nukahti, pää painettuna vihollisensa olkaa vasten.

Aurinko paistoi jo korkealta, kun nukkujat heräsivät. Gron aukaisi ensiksi silmänsä. Aluksi hän joutui ymmälleen nähdessään vieraan ympäristön. Missä hän oli? Mikä oli hänen päänsä aluksena? Hän kohotti katsettaan. Se kohtasi jumalalta näyttävän Nun auringonpaahtamat, säännölliset kasvot. Tapausten kulku alkoi vähitellen tunkeutua muistiin uneliaisuuden utuisen vaipan läpi. Hän tunsi vyötäröillään miehen käden, joka puristi yhä lujasti, tarjoten suojelevaa tukeaan.

Tämä oli hänen vihollisensa — hänen kansansa vihollinen. Hän katseli Nu'ta toisin silmin. Oli kuin heräävä päivä olisi herättänyt hänen järkensäkin. Mies oli kieltämättä kaunis — miehisen kaunis, pelkkää voimaa uhkuva. Gron sulki jälleen silmänsä uneliaasti ja antoi päänsä painua lähemmäksi voimakasta, ruskeata olkapäätä. Mutta äkkiä hän heräsi täydelleen, ja samalla hänen muistinsa alkoi kiihkeästi toimia. Hän näki säälittävän mytyn keskellä saukon ja ketun nahkoja kaukaisen teltan lattialla.

Vetäen äkkiä ilmaa keuhkoihinsa, melkein kuin kirkaisten, oikaisi Gron selkänsä. Liikahdus herätti Nun. Hän aukaisi silmänsä, katsoi naiseen ja nousi seisomaan puunhaaralle irroitettuaan käsivartensa toisen ympäriltä.

»Ensiksi täytyy meidän hankkia ruokaa ja aseita», sanoi hän, »ja palata sitten tuonne maihin, missä on minun kotiseutuni. Lähtekäämme.»

Hänen terävät silmänsä olivat tutkineet maata alapuolelta. Näkyvissä ei ollut ainoatakaan petoa. Nu laski naisen puun juurelle ja hyppäsi kevyesti hänen vierelleen. Hedelmät, joita oli yltäkylläisestä, lievittivät heidän pahimman nälkänsä. Senjälkeen suuntasi Nu kulkunsa ylävämmälle seudulle, mistä voi löytää keihäänvarteen tarvittavaa, kovasyisempää puuainesta. Tulella karaistu terä oli paras, mitä hän toistaiseksi saattoi toivoa, jollei sattuma tarjoaisi hänelle laukankeltaista nefriittikappaletta tai piikivipalasta.

Eteenpäin, yhä ylemmäs, uurastivat etsiskelijät, mutta vaikka he kiipesivät matalille ja röhmyisille vuorille, jotka kulkivat rannikon kanssa yhdensuuntaisesti, eivät he tavanneet suoraa, kova, aineista puuta, jota Nu etsi, eivätkä merkkiäkään sellaisista arvokkaista mineraaleista, joista hän olisi saattanut muovata keihään kärjen, kirveen tai veitsen.

He taivalsivat alas vuorten kaukaisempia rinteitä, nähden silloin tällöin vilaukselta erään kuilun syvänteestä metsän laaksossa kaukana alhaalla. Sitä kohti suuntasi Nu askeleensa. Siellä saattoi kasvaa hänen etsimiänsä puita. Vihdoin he tulivat viimeiselle jyrkälle vuorenseinämälle, joka laskeutui äkkijyrkästi kaksisataa jalkaa tasaisemmille rinteille, missä metsää kasvoi melkein vuoren juurelle asti.

Hetkisen he seisoivat silmäillen outoa maisemaa — jokseenkin aukeata metsämaata, joka näytti reunustavan ylätasangon laitaa, häviten näkyvistä noin puolentoista kilometrin päässä heistä näkymättömään laaksoon, jonka yllä leijui hienoa, lämmintä sumua. Kaukana kaiken tämän toisella puolen kohosivat epäselvinä etäisten vuorten ääriviivat ja niiden sahamaiset huiput näyttivät uiskentelevan sumussa, joka peitti niiden alaosia.

Gron tähysti partaan yli. Hän näki vuorenseinämän, josta siellä täällä pisti esiin kielekkeitä sekä kapeita, tasaisia ulkoilemia siellä, missä kovempi kallioperusta oli paremmin kyennyt vastustamaan luonnonvoimain hävityksiä. Muutamiin paikkoihin, mihin oli jäänyt kylliksi tilaa, oli kasautunut irtonaisia kivimöhkäleitä, valmiita tipahtamaan alas jalan varomattomasta kosketuksesta, ja kaiken alla pudonnutta kivilouhikkoa, joka odotteli saadakseen murskata ja rusentaa kenen ruumiin hyvänsä, ken oli niin uhkarohkea, että lähti tätä tietä pyrkimään metsään. Nu näki, ettei Gronin tarkastelu rohkaissut häntä paljoakaan.

»Lähtekäämme!» sanoi hän. »Ei ole mitään vaaraa — minun seurassani.»

Gron katsoi häneen, tuntien ihailevansa hänen rohkeuttaan ja urhoollisuuttansa — ihailua vihollista kohtaan, jota hän mieluummin olisi ollut tuntematta. Mutta hän käsitti, kuinka tosia olivat miehen sanat: »Ei ole mitään vaaraa — minun seurassani.» Hän istuutui jyrkänteen partaalle, heilutellen jalkojaan kuilun yllä. Nu kurottautui ylöspäin ja tarttui hänen käteensä, vetäen hänet alas viereensä. Hän ei käsittänyt, millä tavoin mies pysytteli kiinni kalliossa, mutta tavalla tai toisella löysi mies alaslaskeuduttaessa häntä tukiessaan kohtia, joihin voi tarttua kädellään, ja ulkonevia ryhmyjä, jotka tekivät kulun ihmeteltävän helpoksi. Paljon ennen kuin he saapuivat vuoren juurelle, oli Gron lakannut pelkäämästä, jopa itsekin löytänyt tasanteita ja ulkonemia, mikä teki heidän molempien laskeutumisen helpommaksi. Ja kun he seisoivat turvassa keskellä kivilouhikkoa vuoren juurella, loi hän huonosti salattua ihailua uhkuvan katseen viholliseensa. Mielessään hän vertasi miestä Toriin ja Scarbiin ja veneenrakentajain muihin miespuolisiin jäseniin, eivätkä jälkimäisten miehekkäät rinnat olisi ylpeydestä pöyhistyneet, jos he olisivat tienneet vertailun tuloksen.

»Takaa-ajajamme pysähtyvät tänne», virkkoi Gron, »sillä en näe ainoatakaan murtumaa kalliossa niin pitkälti kuin silmäni kantavat», ja hän katsoi oikealle ja vasemmalle pitkin jyrkännettä.

»Olin unohtanut, että meitä kenties seurataan», sanoi Nu. »Mutta kun olemme löytäneet ainetta, mistä saamme muovatuksi keihään ja kirveen, niin saavat tulla — Nu Nunpoika lausuu heidät tervetulleiksi.»

Vuoren juurelta he menivät louhikon yli ja saapuivat ruohoiselle aukiolle, joka ulottui metsän laitaan. He olivat käyneet vain aukeaman puoliväliin, kun kuului isojen ruumiiden ryskettä edestä; ja kun he pysähtyivät, ilmestyi metsähärän pää puiden keskeltä heidän näkyviinsä. Yhä uusia päitä tuli esille, ja kun eläimet huomasivat parin, seisahtuivat ne, härkien mylviessä ja lehmien tuijottaessa silmät selällään herrojensa pörrökarvaisten selkien takaa.

Tässä oli lihaa, mutta vain naisen veitsellä voitiin sitä saada. Nu tavoitti Gronin asetta.

»Mene takaisin vuorelle», sanoi hän, »ennenkuin ne hyökkäävät. Minä kaadan nuoren hiehon.»

Gron aikoi juuri kääntyä, kuten Nu oli käskenyt, ja mies oli lähtemäisillään kiertämään oikealle, kun metsähärkäin kummallekin puolelle ilmestyi useita miehiä. He olivat puetut seuraamainsa eläinten nahkojen näköisiin vuotiin, ja heillä oli aseina keihäitä ja kirveitä. Nähdessään Nun ja Gronin he päästivät kovan huudon ja ryntäsivät eteenpäin noita kahta kohti. Aseeton Nu oivalsi, kuinka hyödytöntä oli antautua taisteluun. Sensijaan hän tarttui Gronin käteen ja pakeni hänen kanssaan takaisin vuoria kohti. Ihan heidän kintereillään tulivat paimenet, kajauttaen ilmoille verenhimoisia voitonhuutoja. He olivat ajaneet saaliinsa umpikujaan. Vuori katkaisisi pakolaisten tien, ja kun pakolaiset olisivat kääntäneet selkänsä vuorenseinää vasten, olisi mies nopeasti tapettu ja nainen otettu vangiksi.

Mutta nämä miehet eivät olleet vuoristolaisia — he eivät tienneet mitään Nun ketteryydestä. Muuten he eivät olisi hidastelleet eivätkä hajaantuneet oikealle ja vasemmalle estääkseen karkulaisia pakenemasta sivuille. Louhikon poikki juoksivat Nu ja Gron, ja vuoren juurella, mihin heidän olisi paimenten luulon mukaan pitänyt pysähtyä, he eivät edes epäröineet. Suoraan ylös äkkiäjyrkkää seinämää juoksi Nu, vetäen naista perästään. Nyt päästivät metsähärkäin paimenet voimakkaan, suuttumusta ja pelkoa todistavan huudon. Kuka oli koskaan nähnyt moista! Se oli mahdotonta, mutta sittenkin oli heidän silmäinsä edessä mies, joka kiipesi ylös kiipeämätöntä jyrkännettä nainen taakkanansa.

Entistä vinhemmin hyökkäsivät paimenet suoraan vuoren juurelle, mutta Nu ja Gron olivat poissa heidän kättensä ulottuvilta ennenkuin he ehtivät saapua. Nu käännähti katsomaan ja näki, etteivät he olleet päässeet vielä aseiden kantaman ulkopuolelle. Hän kurkotti oikeata kättään alaspäin ja sieppasi irtonaisen kalliolohkareen, heittäen sillä lähintä keihäsmiestä. Heittoase osui maaliinsa, suoraan otsaan, rutistaen miehen liikkumattomaksi massaksi.

Sitten kapusi Nu jälleen ylöspäin, ja ennenkuin paimenet ehtivät tointua hämmästyksestään, oli hän vetänyt Gronin ulos keihäiden piiristä. Istua kyyköttäen kapealla ulkonemalla, nainen vieressään, sinkoili Nu haukkumanimityksiä heidän vainoojilleen. Näitä hän korosti hyvään aikaan heitetyillä ja yhtä hyvin tähdätyillä kivillä, kunnes kirkuvat paimenet olivat iloisia päästessänsä peräytymään turvallisemman matkan päähän.

Vihollinen ei rohjennut edes yrittää seurata karkureita. Ilmeisesti he eivät olleet sen parempia kiipijöitä kuin Gron. Nu osoitti heille ääretöntä halveksumista. Jos hänellä vain olisi ollut hyvä kirves, olisi hän laskeutunut alas ja lyönyt mäsäksi koko joukkion!

Gron istui Nun vieressä ja tunsi ihmetystä, jopa enemmän kuin ihmetystä sen johdosta, että tämä vihollinen oli antautunut niin suuriin vaaroihin pelastaakseen hänet. Sillä vuoren juurella oli Nu unohtanut hetkiseksi, ettei nainen ollut hänen omaa heimoansa eikä kyennyt kiipeämään yhtä hyvin kuin hän, ja noussut jo jonkun matkaa ennenkuin huomasi, että Gron haparoi turhaan jalansijaa vuoren juurelta. Vihollisten lähestyessä hän oli sitten laskeutunut Gronin rinnalle, heittäytyen tällöin vangiksi joutumisen ja kuoleman vaaralle alttiiksi, ja vetänyt hänet turvalliseen paikkaan korkealle jyrkänteelle. Tur ei ikinä olisi tehnyt niin paljoa.

Nainen loi salavihkaisia katseita vieressään istuvan nuoren jättiläisen kasvoihin ja tajusi tunteissaan tapahtuvan omituisen muutoksen. Nu ei ollut enää hänen vihollisensa. Nu suojeli häntä, ja nyt hän uskoi saavansa Nu'lta suojelusta varmemmin kuin hän koskaan oli uskonut saavansa sitä Turilta. Hän tiesi, että Nu huolehtisi hänen ruuastaan — Nu’lta hän odotti saavansa sekä ruokaa että suojelusta. Koskaan hän ei ollut odottanut enempää puolisoltaan. Puolisoltaan! Hän heitti toisen arastelevan katseen Nu’hun. Oi, millainen puoliso Nu olisikaan ollut! Ja miksei? He olivat yksin maailmassa, erotettuina heimoistaan, epäilemättä iäksi. Gron käsitti äkkiä toivovansa, että niin olisi käynyt iäksi. Hän ihmetteli, mitä liikkui Nun mielessä.

Nähtävästi oli mies syventynyt kokonaan nautinnokseen herjaamaan alhaalta uhkailevia villejä; mutta siitä huolimatta askartelivat Nun ajatukset pakosuunnitelmissa. Entä miksi? Vain siksikö, että hän ikävöi omaa maatansa ja isänsä kansaa? Kaukana siitä. Nu olisi saattanut olla iäti onnellinen tällä saarella, jos Gronin paikalla olisi vain ollut joku toinen. Hän ajatteli Nat-ulia — ainoakaan toinen nainen ei askarruttanut hänen mieltään, ja hän hautoi pakosuunnitelmia vain siksi, että ne tarjosivat keinon palata mannermaalle ja ryhtyä jälleen etsimään Than tytärtä.

Tunnin verran viipyivät paimenet lähellä vuoren juurta sijaitsevalla aukiolla, ja sitten he, ilmeisesti kyllästyneinä hyödyttömään metsästykseensä, kokosivat hajaantuneen laumansa ja katosivat metsään samaanne päin, mistä olivat tulleet. Puolen tunnin kuluttua uskalsi Nu laskeutua alas. Hän oli keksinyt luolan jyrkänteestä, ja sinne hän jätti Gronin sanoen hänelle menevänsä etsimään ruokaa, koska voisi paeta yksin nopeammin kuin Gronin ollessa taakkana, jos hän sattuisi joutumaan takaa-ajettavaksi.

Oltuaan poissa vähän aikaa hän palasi, tuoden sekä ruokaa että juomaa, jälkimäistä astiassa, joka aina riippui hänen lannehihnastaan. Hän ei ollut nähnyt paimenista jälkeäkään eikä liioin kovasta puusta tai haluamistaan kiviaineista, jotka olisivat kelvanneet keihään ja kirveen teriksi.

»On kuitenkin mukavampikin keino», puhui hän luottavasti naiselle, kun he kyyköttivät luolan suulla ja söivät. »Metsähärkäin ajajilla oli keihäitä, kirveitä ja veitsiä. On mukavampaa seurata heitä ja ottaa heidän aseitaan kuin tehdä niitä itse. Jää tänne, Gron, turvaan, niin Nu lähtee muukalaisten perään ja palaa tuokion kuluttua, tuoden aseita ja lihavimpain lehmäin lihaa. Sitten lähdemme rannalle, vihollisia pelkäämättä, etsimme venheen ja palaamme Nun maahan. Siellä sinut otetaan hyvin vastaan, sillä isäni Nu on päällikkönä, ja kun hän saa tietää, että olet pelastanut henkeni, kohtelee hän sinua hyvin.»

Niinpä laskeutui Nu nopeasti alas vuoren juurelle, meni aukion poikki ja katosi hetkisen kuluttua Gronin näkyvistä metsän varjostoon.

Kotvaseen aikaan ei Nu kyennyt saamaan minkäänlaista selvää karjalauman sekavista jäljistä, mutta vihdoin hän löysi paikan, mihin paimenet ilmeisesti olivat koonneet eläimensä ja ajaneet niitä enemmän tai vähemmän yhtenäisenä joukkona metsän vastakkaista puolta kohti. Nu liikkui varovasti, jokainen aisti valppaana villipedon tai ihmisen mahdollisesti aiheuttamaa yllätystä vastaan. Jokainen elollinen olio, jonka hän saattoi kohdata, voi olla vain vihollinen. Hän seisahtui usein, kuunnellen ja haistellen ilmaa. Kaksi kertaa hänen täytyi vetäytyä puihin harhailevain petojen lähestyessä; mutta niiden mentyä omia teitänsä laskeutui Nu alas ja seurasi edelleen jälkiä.

Karjalauman tallaama polku vei metsän toiseen reunaan, ja siellä avautui hänen eteensä alempaa niin ihana maisema, ettei hän koskaan ennen ollut sellaista katsellut. Läntinen aurinko paistoi matalalta avaraan laaksoon, joka levisi hänen alapuolellaan, sillä metsä päättyi pienoisen rinteen laitaan, joka vietti alaspäin keskellä vihreitä niittyjä kimmeltävään siniseen järveen kolmisen kilometrin päähän.

Järven pinnalla, nähtävästi kelluen, oli parisenkymmentä omituista vehjettä. Nu oli varma siitä, että ne olivat ihmisten rakentamia, vaikka hän ei ikinä ollut nähnyt eikä uneksinut mitään niiden kaltaista. Mielessään hän ajatteli niitä »luoliksi», ihan samoin kuin hän itsekseen oli määritellyt veneenrakentajain teltatkin, sillä Nu'lle merkitsi jokainen ihmisasumus »luolaa». Eikä hän epäillyt, että ne olivat ihmisten asuntoja, koska hän saattoi nähdä ihmisolentojen käyskentelevän edes takaisin pitkin kapeita kapulasiltoja, jotka yhdistivät olkikattoiset rakennukset järven rantaan. Näitä pitkiä siltoja myöten he ajoivat metsähärkiäänkin, ilmeisesti aidatakseen ne turvaan yöksi metsän ja tasangon öisien saalistajain kynsistä.

Pimeän tuloon saakka seurasi Nu vähentymättömin mielenkiinnoin häärintää uivassa kylässä. Sitten hän hiipi pimeyden tarjoamassa, kohtalaisessa suojassa alas veden partaalle. Hän käytti hyväkseen jokaista puuta ja pensasta, jokaista kalliota ja kuoppaa, joka sattui olemaan hänen itsensä ja vihollisen välillä, estääkseen ketään huomaamasta hänen tuloaan. Vihdoin hän makasi kätkeytyneenä paksuun kahilikkoon järven rannalla. Työntämällä kaisloja hajalleen hän näki oivallisesti kylän, ilman että häntä itseään olisi keksitty. Kuu oli noussut, vuodattaen kirkasta valoaan harvinaisen maiseman ylle. Nyt erotti Nu, etteivät asumukset itse asiassa uiskennelleetkaan veden pinnalla. Hän huomasi veteen upotettujen tukkien päät. Asunnot oli laitettu niille. Hän näki miehiä, naisia ja lapsia kokoontuneina avoimille käytäville, jotka ympäröivät useampia rakennuksia, ja kaidoille silloille, jotka veivät asunnoilta rannalle. Tulia paloi monien majojen edustalla, loimuten pienissä, savesta tehdyissä liesissä, jotka estivät niiden alla olevia lankkuja syttymästä palamaan. Nu tunsi sieraimissaan kiehuvan kalan miellyttävän tuoksun, ja vesi herahti hänen kielelleen, kun hän näki järvenasukkaiden hampaiden iskeytyvän paistettuihin, mehukkaisiin metsähärän kimpaleisiin, samalla kuin toiset aukoilivat raakkuja, ahmivat niiden sisällön raa’altaan ja heittivät kuoret alas järveen.

Mutta vaikka hänen mielensä teki kovasti lihaa, niin hänen halunsa erikoisina esineinä olivat sentään pitkä keihäs, raskas kirves ja terävä veitsi jotka hän näki lähimmällä kalikkasillalla vartiostossa seisovalla karvaisella jättiläisellä. Häneen kiintyi Nun katse useimmin. Hän näki kyläläisten, jotka olivat lopettaneet illastamisensa ja sysänneet ruuanjätteet asumusten alle veteen, alkaneen pakista meluisasti tuliensa ympärillä. Lapset telmivät ja ilakoivat vaarallisen lähellä käytävien reunoja. Nuorukaiset ja neitoset liikuskelivat kylän pimeämmillä kulmilla ja keskustelivat kuiskaillen, nojaten mataliin kaiteisiin. Kovaääniset soturit kuvailivat tuhannetta kertaa vanhojen urotekojensa yksityiskohtia. Nuoret äidit, istuen pienemmissä ryhmissä, jaarittelivat nyökäytellen tuon tuostakin päitänsä, samalla kuin he imettivät pienokaisiaan. Vanhat naiset, hampaattomat ja valkohapsiset, mutta vielä suorat ja ripeät niiden alkuajan ankaroiden lakien johdosta, jotka sallivat vain kelvollisinten jäädä eloon, hoitelivat puuhakkaasti vanhempia lapsia ja askartelivat yksinkertaisimmissa, heidän huolekseen jätetyissä taloushommissa.

Ilta rupesi synkkenemään yöksi. Lapset oli lähetetty nahkapeittoisille ruohovuoteilleen. Vielä puolisen tuntia istuskelivat vanhemmat ihmiset tulien ääressä, mutta sitten myös he poistuivat kaksin ja kolmisin sisälle majoihin paneutuakseen levolle. Kylä vaipui uneen, mutta Nu piti yhä silmällä lähintä vartijaa, kätkeytyneenä rannan kahilikkoon. Silloin tällöin saattoi mies jättää vahtipaikkansa kohentaakseen tulta, joka loimusi lähellä sillan rannanpuolista päätä. Sen ohi ei mikään tavallinen peto uskaltaisi tunkeutua, eikä kukaan muukaan tulematta huomatuksi, sillä sen liekit valaisivat kirkkaasti kaidan sillan päätä.

Nu havaitsi ihmettelevänsä, miten hänen oli meneteltävä päästäksensä vahtisoturin luo huomiota herättämättä. Vartiotulen ohi ryntääminen olisi ollut sulaa hulluutta, sillä vahti olisi silloin hyvin ehtinyt nostaa hälytyksen, mikä olisi kutsunut paikalle kylän koko väen ennenkuin Nu olisi ennättänyt miehen viereen.

Olihan tosin järvi, mutta juuri sieltä voitiin hänet keksiä parhaiten, koska uija olisi näkynyt kylään liiankin hyvin sen kuun valaisemalta, peilikirkkaalta pinnalta. Pitkin sillan laitaa lankesi varjo. Jos hän voisi päästä sen suojaan, pääsisi hän lähelle vahtisoturia ja voisi sitten kiivetä ihan miehen viereen, ennenkuin tämä olisi käsittänyt vihollisen olevan kimpussaan. Joka tapauksessa oli onnistumisen mahdollisuus perin vähäinen, ja niin Nu jäi odottamaan toivoen, että joku edullinen seikka tarjoaisi hänelle tilaisuuden pulmakysymyksen onnekkaampaan ratkaisuun.

Itse asiassa hän melkein kaihtoi tämän oudon järven tuntemattomia vaaroja, jossa saattoi väijyä lukemattomia tuhoeläimiä; mutta pian syntyi tilanne, joka pakotti luolaihmisen tekemään nopean ratkaisun, valitsemaan kahden pahan väliltä, joista toinen merkitsi tiettyä kuolemaa ja toinen epätietoista, arvoituksellista kohtaloa.

Nun terävät korvat erottivat ensin salakähmäistä liikehtimistä kaislikosta hänen takaansa, tuulen alapuolelta, mihin hänestä levinneen tuoksun oli täytynyt kulkeutua ja ilmaista hänen läsnäolonsa sille oliolle, joka hiiviskeli näillä seuduin. Ison pedon liikunta retkillä ruohistossa tai viidakossa on melkein äänetöntä, ja vieläkin äänettömämpiä ovat sen salamyhkäiset askeleet, kun se vaaniskelee saalistansa. Te tai minä emme voisi erottaa tylsällä kuuloaistillamme alkuajan yön myriadien äänten joukosta — isojen kissaeläinten yskintää ja valitusta, joita huumaavat karjahdukset korostavat, karjalaumojen mörähtelyä, mylvintää ja röhkinää — tuskan ja kauhun kimeätä kirkaisua, kun saalistaja putoaa uhrinsa kaulaan tai selkään — hyönteisten surinaa — matelijoiden sihinää — yötuulen rasahtelua ja kahinaa ruohistossa ja puissa. Mutta Nun korvat eivät olleet sellaiset kuin meidän. Hän ei ollut tajunnut ainoastaan ison pedon liikehtimistä kahilikossa takanaan, vaan, niin terävä oli hänen havaintokykynsä, hän oli myös heti erottanut tuon takanaan hiipivän eläimen käynnin muuttumisen huolettomasta salakähmäisen varovaiseksi. Peto oli vainunnut hänen hajunsa ja lähestyi nyt varovasti suoraan rannalla-tähystelijää kohti.

Nun ei tarvinnut silmillään nähdä voidakseen kuvitella mielessään isot tassut, kun ne nousivat visusti ja laskeutuivat maahan varovaisesti, niin ettei edes ruohon taipuminen voinut nostaa heikkoa hälytystänsä, alaspainetun, tylpän pään, eteenpäin työnnetyt korvat, huojuvan hännän hiljaiset heilahdukset sen tupsukkaan pään hieman viuhuessa. Hän näki kaiken tämän ja käsitti myös, mitä se merkitsi. Ei voinut paeta oikealle eikä vasemmalle, ja hänen edessään olivat tuntemattoman järven vedet. Hän oli ihan aseeton, ja voimakas kissa valmistautui jo hyppäämään.

Nu silmäsi vartijaa kohti. Mies oli juuri palannut kohentamasta vartiotultaan. Hän seisoi nojaten kaiteen yli ja tuijottaen veteen. Mitä tuo oli? Nun silmät tähystivät kiinteämmin sillalle, missä vartija seisoi. Ihan hänen takanaan oli toinen ihmisolento. Ah, naisen hahmo. Salakähmäisesti, heittäen tuon tuostakin silmäyksiä taaksensa, se lähestyi vartijaa. Kuului kuiskaus. Mies kääntyi ja nähdessään olennon niin lähellä vieressään aukaisi sylinsä ja painoi naisen rintaansa vasten.

Naisen kasvot hautautuivat miehen olkapäätä vasten. Miehen pää kääntyi Nu'sta, ja epäilemättä hänen silmänsä piiloutuivat ruskeanpunaisiin hiuksiin, jotka valuivat valtoimina melkein naisen vyötäröille asti.

KAHDESTOISTA LUKU

Samalla hetkellä, kun peto hyppäsi Nu'ta kohti, sukeltautui hän järveen. Vesi oli matalaa, vain parin, kolmen jalan syvyistä, mutta luolamies pysytteli pohjassa, madellen vasemmalle sillan varjoa kohti. Hän tiesi, ettei kissa seuraisi häntä järveen — suurimpana häntä uhkaavana vaarana olivat nyt veden tuntemattomat asukkaat. Mutta vaikka hän odotti joka hetki tuntevansa niljakkaan ruumiin tai teräväin hampaiden kosketuksen, ei hänen kimppuunsa hyökätty.

Vihdoin hän kääntyi selälleen ilman loputtua keuhkoista ja ui eteenpäin, kunnes hänen nenänsä ja suunsa kohosivat vedenpinnalle. Hän veti keuhkonsa ilmaa täyteen, sukelsi uudestaan ja jatkoi matkaansa siltaa kohti.

Mielestään ikuisuuden kuluttua koskettivat hänen kätensä vihdoin erääseen rosoiseen paaluun. Viipymättä hän kohosi vedenpinnalle ja havaitsi ilokseen, että hän oli tullut sillan alle turvaan vartijan ja tämän seuralaisen katseilta.

Rannalta takaansa hän saattoi kuulla nolatun kissan kiukkuista valitusta. Hän mietti, oliko hänen pakonsa synnyttämä melu tehnyt vartiosoturin valppaammaksi. Kauan aikaa hän kuunteli jotakin merkkiä ylhäältä, ja vihdoin hän kuuli hiljaa kuiskailevia, keskustelevia ääniä. Hyvä, he kuhertelivat yhä ajattelematta hetkeäkään niitä vaaroja, jotka väijyivät ihan läheltä.

Nu toivoi heidän juttujensa päättyvän. Hän ei uskaltanut nousta sillalle niin kauan kuin nainen oli saapuvilla. Tunnin verran hän odotti, seisten vyötäröltään myöden vedessä, kunnes kuuli naisen poistuvain askelten äänen yläpuoleltaan. Hän antoi naisen palata rauhassa asunnolle ja kiipesi sitten ketterästi kuin kissa liukasta paalua ylös, kunnes hänen sormensa tapasivat siltapalkkien reunan. Varovaisesti hän veti ruumistaan ylös, niin että hänen silmänsä tulivat lopulta sillan yläreunan tasalle.

Kymmenkunnan askeleen päässä hänestä asteli vahtisotilas rannalle päin vartiotulta kohti. Miehen selkä oli käännetty Nu'hun, ja hän oli jo Nun ja rannan välissä. Sopivampaa tilannetta ei olisi voinut tarjoutua.

Luolamies kiipesi nopsasti sillalle ja juoksi kuulumattomin askelin kevyesti vahdin perään. Mies oli puukasan vieressä, josta hän lisäsi sytykkeitä nuotioon, ja kumartui parhaillaan ottaakseen sylillisen puita, kun Nu yllätti hänet. Nopeasti ja täsmällisesti kuin saaliinsa kimppuun käynyt leijona hyppäsi Nu suoraan vahdin selkään. Hänen molemmat kätensä etsivät miehen kurkkua, jotta hän voisi tukahduttaa avunhuudot, ja hyökkääjän hampaat upposivat vartijan lihaksiin solisluun taakse, ettei mies olisi helposti vapautunut hänen edullisesta otteestaan.

Vahtisoturi, joka oli ylen ällistynyt tästä takaapäin tulleesta hyökkäyksestä, ponnisteli kääntyäkseen vihollistansa vastaan. Hän repi kurkkuunsa takertuneita sormia saadakseen ne irtautumaan tuokioksi, jolloin hän ehtisi huutaa apua; raudankova puristus ei tahtonut hellitä. Sitten hapuili uhri oikealla kädellään veistänsä. Nu oli toivonut ja odottanut sitä. Samassa hetkessä hänen oikea kätensä irroitti otteensa toisen kurkusta, ja salaman tavoin se siirtyi haluttua asetta kohti, niin että Nun sormet kiertyivät soturin sormiin samassa tuokiossa kuin jälkimäinen tarttui veitsen kahvaan.

Nyt lennähti veitsi tupestaan kaksien voimakkaiden käsien vetämänä, ja sitten alkoi voimainkoetus, joka oli ratkaiseva taistelun tuloksen. Järven asukas yritti työntää veistä taaksepäin selässään olevan miehen ruumiiseen. Nu yritti kääntää veitsen päätä ylöspäin ja ulospäin. Terä oli taaksepäin kääntyneenä. Nu ei koettanut muuttaa sen suuntaa — se oli niinkuin hän tahtoi sen olevankin. Vähitellen hänen väkevät lihaksensa veivät voiton hänen vastustajansa lihaksista, ja yhä hän esti vasemmalla kädellään toista huutamasta. Nu työnsi vastustajansa veitsen päätä ylöspäin, hitaasti mutta varmasti. Nyt se on rinnan tasalla, nyt vahtisotilaan olkapään kohdalla, ja koko ajan yrittää karvainen jättiläinen sysätä sitä takaisin luolamiehen ruumiiseen. Samassa hetkessä, kun se kohosi soturin olkapään kohdalle, työnsi Nu vartta vähitellen vasemmalle, kunnes terä oli kohdistunut suoraan omistajansa sydämeen. Ja sitten alkoi Nu yhtäkkiä vääntää toisaanne, ja salaman tavoin syöksyi terä järvenasukkaan sydämeen molempain miesten yhtyneiden voimain painosta ja Nun ohjaamana.

Mies lysähti ääneti hänen ruumiinsa alle. Syntyi loppuottelu, ja sitten jäi vahti makaamaan liikkumattomana. Nu ei tuhlannut enempää aikaa kuin tarvitsi siirtääkseen halutut aseet vastustajansa yltä itsensä ylle, ja sitten hän häipyi ääneti ja nopeasti kuin aave pimeään metsään, järven yläpuolella kohovia vuoria kohti.

Gron istui yksin luolassa ajatuksiinsa syventyneenä. Välistä hän oli joutumaisillaan epätoivoon muistellessaan menetettyä pienokaistaan, ja uudestaan kuohahti hänen oikeutettu suuttumuksensa äyräittensä yli, kun hän ajatteli Turin raakaa ja väärää menettelyä. Hänen sormensa kouristuivat ikäänkuin puristuakseen tuon ihmispedon kurkkuun. Hän vertasi jälleen Turia tuon tuostakin Nu'hun, ja joka kerta hän tunsi yhä selvemmin tätä muukalaista kohtaan syntyneen uuden kiintymyksensä suuruuden. Hän rakasti vierasta soturia melkein purevan hurjasti. Hän eli yhä uudestaan ne lukemattomat pikku tapaukset, jolloin mies oli osoittanut hänelle ystävällisyyttänsä ja huolenpitoaan, mihin hän ei ollut tottunut. Hänen oman heimonsa keskuudessa olisi näitä seikkoja pidetty miehen heikkouden merkkeinä, mutta Gron tiesi, ettei tuossa ylevässä ulkolaisessa ollut hitustakaan heikkoutta. Pitkälle yöhön hän istui, jännittäen silmiänsä ja korviansa pimeässä erottaakseen ensimmäisen seikan, joka viittasi Nun paluuseen. Kun Nu'ta ei kuulunut, alkoi hän tuntea pelkoa. Nu oli mennyt aseettomana villin maan läpi riistääkseen aseita viholliselta. Hän saattoi olla jo kuollut, mutta Gron ei voinut uskoa, että mikään kykenisi voittamaan tuota väkevää ruumista.

Aamupuolella yötä hän tuli toivottomaksi, ja ryömittyään luolaan hän kyykistyi ruohoille, jotka Nu oli tuonut hänelle, ja nukkui. Päivä oli jo noussut useita tunteja sitten, kun hän heräsi ulkoa kuuluvaan ääneen — keihäänvarren kolahteluun kallionrinnettä vastaan, sen laahatessa kiipeävän miehen perässä.

Kun Gron näki, kuka tulija oli, päästi hän heikon ilonhuudahduksen, uhmaten tuhoisan jyrkänteen vaaroja rientäessään vastaan. Nu katsoi ylös hymyillen ja näytellen anastamiaan aseita tullessansa. Hän huomasi naisen kasvojen muuttuneen ilmeen — tervetuliaishymyn, joka teki hänen piirteensä kerrassaan säteileviksi. Nu ei ollut kertaakaan ennen joutanut tarkastella Gronin ulkonäköä, ja nyt hän yllätyksekseen, melkein kuin olisi saanut iskun, havaitsi, että nainen oli sekä nuori että hyvännäköinen. Mutta tämä yllätys ei ollut mitään siihen verrattuna, mitä seurasi, sillä tuskin oli Gron saapunut Nun luo, kun nainen kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa ja veti hänen huulensa omilleen, ennenkuin Nu osasi aavistaakaan hänen aikomustaan.

Nu irtautui nauraen. Hän ei rakastanut Gronia — hänen sydämensä kuului kokonaan Nat-ulille, ja hänen mieltänsä askarruttivat nyt paluusuunnitelmat omaan maahan, missä hän saattaisi jatkaa sen tytön etsiskelyä, joka oli tuleva hänen vaimokseen. Yhä nauraen ja toinen käsi kiedottuna Gronin ympärille hänen auttaessaan tätä ylös kalliojyrkännettä, suuntasi hän askeleensa luolalle.

»Olen tuonut hiukan ruokaa», sanoi hän, »ja nukuttuani palaamme merelle. Matkan varrella voin metsästää, sillä nyt minulla on aseita, mutta sitä ennen täytyy minun nukkua, sillä olen ihan näännyksissä. Sinun on oltava vahdissa sillä aikaa kun minä nukun.»

Mutta heidän tultuaan luolaan ryhtyi Gron, vastalöytämänsä rakkauden kiehtomalla, uudestaan osoittamaan hellyyttänsä; mutta hänen syleilyssäänkin näki Nu vain toisten kasvojen suloisen kuvan — Nat-ulinsa. Missä oli Nat-ul?

Kun Nat-ul ja päällikkö Nu havaitsivat, ettei Nu Nunpoika ollut enää sidottuna tulivöiseen paaluun veneenrakentajain kylässä, kääntyivät he katsomaan toisiinsa kysyvän hämmästyneinä. Mies tutki paalua tarkemmin.

»Se ei ole palanut», sanoi hän, »joten Nu ei siis ole voinut palaa. Ja tuossa», hän viittasi maahan paalun ympärille, »katsos, tuossa ovat köydet, joilla hänet oli sidottu».

»Ne on leikattu poikki! Joku on ennättänyt edellemme ja vapauttanut Nu
Nunpojan.»

Nu pudisti päätänsä. »En tiedä enkä voi nyt jäädä ottamaan siitä selvää, sillä soturini ajavat takaa muukalaisia, ja minun täytyy olla heidän mukanaan.» Ja päällikkö Nu hyppäsi sammuvain tulien ylitse kirkuvain keihäsmiesten perään, jotka työnsivät vihollista merta kohti.

Mutta Nat-ul oli päättänyt, ettei mikään saisi estää häntä etsimästä edelleen Nu Nunpoikaa. Tuskin oli nuoren miehen isä lähtenyt hänen luotaan, kun hän kääntyi takaisin telttoja kohti. Ensiksi hän etsisi kaikkialta kylästä, ja jollei löytäisi Nu'ta sieltä, menisi viidakkoon ja rannalle — Nu ei voinut olla kaukana. Kun Nat-ul tutki veneenrakentajain telttoja, piileskeli muuan ihmisolento eräässä niistä metsähärän nahkakasan alla, liikahti, paljasti toisen korvansa ja kuunteli. Taistelun melske oli loitontunut, kylä näytti hylätyltä. Käsi työnsi syrjään peitteet, ja mies hyppäsi nopeasti jaloilleen. Se oli Tur. Luolain villien keihäsmiesten ankarasti ahdistamana ja saartamana hän oli ryöminyt erääseen majaan ja kätkeytynyt nahkojen alle.

Nyt hän arveli voivansa paeta, kun vihollinen ajoi takaa hän heimoansa. Hän meni teltan aukolle ja tähysti ulos. Nopsasti hän vetäytyi takaisin — hän oli nähnyt ihmisolennon ilmestyvän esiin viereisestä majasta. Se oli nainen, joka tuli sitä telttaa kohti, mihin hän oli kätkeytynyt. Eläintulten lepattavat liekit valaisivat häntä. Tur pidätti henkeään mieluisasti yllätettynä — siinä oli sama nainen, jonka hän jo kerran oli ottanut kiinni ja joka oli paennut hänen käsistään.

Nat-ul lähestyi nopeasti telttaa. Hän luuli niitä kaikkia hylätyiksi. Astuessaan tähän telttaan hän näki miesolennon häämöttävän sisustan pimeydessä. Hän luuli miestä oman heimonsa soturiksi, joka oli jäänyt ryöstelemään. Useimmiten he eivät näet malttaneet odottaa vihollisen täydellistä tuhoamista, kun jo ahnaasti kävivät saaliin kimppuun.

»Kuka sinä olet?» kysyi Nat-ul ja jatkoi vastausta odottamatta: »Etsin
Nu Nunpoikaa.»

Tur näki oivallisen tilaisuuden tarjoutuneen ja käytti sitä viipymättä hyväkseen.

»Minä tiedän, missä hän on», sanoi hän. »Olen Scarbin heimon jäsen, mutta vien sinut Nun luo, jos lupaat tahtovasi suojella minua sotureiltanne, kun he palaavat. Minun kansani on paennut, enkä voi koskaan toivoa pääseväni heidän luokseen, jollet sinä lupaa auttaa minua.»

Nat-ul piti tätä luonnollisena ja kohtuullisena ehdotuksena ja oli valmis hyväksymään sen.

»Tule sitten», huudahti Tur. »Hetkeäkään ei ole hukattavissa. Mies on piiloutunut meren rannalle erääseen poukamaan täältä etelään. Hän on lujasti sidottuna, minkä takia hänet jätettiin sinne vartijatta. Jos pidämme kiirettä, saatamme ehtiä hänen luokseen ennenkuin kansani saavuttaa hänet. Jos voimme välttää soturinne ja sen viivytyksen, mikä aiheutuisi, jos ne näkisivät minut, niin ehkä pääsemme ajoissa perille.»

Tur riensi teltasta Nat-ulin seuraamana. Mies piti tarkoin kasvonsa käännettyinä poispäin tytöstä, kun he menivät leiri- ja eläintulien valaiseman alueen poikki, ja paineli eteenpäin siihen luottaen, että tyttö, halutessaan kiihkeästi löytää miehensä, tulisi hänen perästään. Eikä hän arvioinnutkaan tytön intoa löytää Nu Nunpoika liian vähäiseksi. Nat-ul seurasi nopeasti Turin kintereillä aution kylän läpi ja poikki rantakaisteleen, mistä taistelun melske kajahteli veden partaalta.

Tur suuntasi kulkunsa pohjoiseen taistelijoista, mennen erääseen paikkaan rannalle, mihin oli jättänyt venheensä. Hän löysi vaikeuksitta aluksensa, työnsi sen vesille, nosti Nat-ulin siihen ja lykkäsi sen hyrskyihin. Turilta tämä työ vaati vain tuokion — hän oli kotonaan yhtä hyvin kuohuvilla aalloilla kuin kuivalla maalla.

Hän itse istuutui perään ja Nat-ul häntä vastapäätä kokkaan, ja sitten hän meloi ruuhen väkevästi ranta-aaltojen hyrskeestä. Nat-ul otti toisen melan, joka oli hänen jalkojensa juuressa, ja käytteli sitä ehkä kömpelösti, joskaan ei hyvättä vaikutuksetta. Tuskin hän malttoi odottaa venheen saapumista poukamaan, ja hänen jokainen ponnistuksensa lisäsi melkoisesti aluksen nopeutta.

Tur piti koko ajan veneen kokkaa suunnattuna avoimelle merelle. Hän aikoi kääntyä etelään, kun he olisivat päässeet kunnollisesti pois maista, ja lipuen yön ajan hiljaa eteenpäin odottaa aamun koittoa päästäkseen selville toveriensa olinpaikasta. Hän oli varma siitä, että hekin meloivat verkalleen etelää kohti.

Äkkiä hän näki erään veneen häämöttävän ihan edessään. Toiset olivat luultavasti sen edellä. Hänen oli onnistunut kohdata pakenevan heimonsa viimeinen venekunta. Hän ei huutanut heille kahdesta syystä; toinen oli se, ettei hän halunnut tytön saavan tietää, ettei hän ollutkaan matkalla eteläiseen poukamaan — etsityn miehen kuviteltuun olinpaikkaan; ja toinen oli se, että hän pelkäsi vetävänsä puoleensa vihollisten huomion, jotka olivat saattaneet anastaa joitakuita venheitä ja voivat jatkaa takaa-ajoa merellä.

Samassa myös kolmas mahdollisuus vaiensi hänet — edessä liikkuvassa veneessä saattoi olla pakolaisia etsiskeleviä vihollissotureita. Tur ei tiennyt, ettei Nun heimo tuntenut lainkaan purjehdustaitoa — etteivät he ikinä ennen olleet kuvitelleetkaan mitään sellaista kuin vene.

Niinpä Tur seurasi ääneti edessä liikkuvaa venettä suoraan merelle. Nat-ulista näytti siltä kuin poukama olisi sijainnut hyvin pitkän matkan päässä. Pimeässä hän ei huomannut, että he matkasivat suoraan pois rannikolta. Pitkän ajan kuluttua hän kuuli aaltojen loiskinaa veneen vasemmalta puolelta. Hän säpsähti ja joutui ymmälleen. Heidän matkatessaan etelään, kuten hän oli luullut heidän tekevän, olisi hyrskyjen pitänyt kuulua veneen oikealta puolelta.

»Missä olemme?» kysyi hän. »Vasemmalla on maata, vaikka sen pitäisi olla oikealla.»

»Olemme varmaan joutuneet eksyksiin», virkkoi hän; mutta Nat-ul käsitti nyt tulleensa petetyksi. Samassa hetkessä hän tunsi äkkiä jonkinlaista tutunomaisuutta kumppaninsa äänessä. Missä hän oli kuullut sen aikaisemmin? Hän yritti tunkeutua katseillaan pimeyden läpi, joka verhosi veneen toisessa päässä istuvan miehen piirteitä:

»Pian pääset miehesi luo», vastasi Tur, mutta hänen sanoissaan oli huonosti salattua vahingon iloa uhkuva sävy, mikä ei jäänyt Nat-ulilta huomaamatta.

Tyttö pysyi nyt vaiti. Hän ei melonut enää, vaan istui kuunnellen aaltojen loiskinaa, josta hän käsitti heidän lähenevän maata. Mikä rannikko se oli? Hänen ajatuksensa ahertelivat nopeasti. Hän oli tottunut luottamaan suuresti hyvin kehittyneeseen vaistoonsa, jonka avulla hän määritteli paikan ja suunnan maalla, mutta vaikka siitä ei ollut hänelle suurtakaan apua merellä, pelasti se hänet kuitenkin toivottomasta neuvottomuustilasta, joka valtaa nykyajan tavallisen ihmisen, kun hän joutuu eksyksiin, ja estää kaiken järjellisen ajattelun suunnan määräämiseksi. Nat-ul tiesi, etteivät he olleet kääntyneet pohjoista kohti rannalta lähdettyään, ja niin hän myös tiesi, ettei mannermaa voinut olla heidän vasemmalla puolellaan. Sentähden täytyi aaltojen hyrskyn tällä taholla merkitä jotakuta niistä saarista, joiden hän varsin hyvin tiesi sijaitsevan kaukana mannermaasta. Hän ei osannut sanoa, mitä saarta he lähestyivät, mutta jokainen niistä oli hänen mielikuvituksessaan ylen hirvittävä.

Nat-ul teki pikaisia suunnitelmia selviytyäkseen vaikeasta tilanteesta, johon oli joutunut. Hän tiesi tai luuli, että mies oli tuonut hänet tänne, koska hän täällä olisi tuiki avuttomana houkuttelijansa kynsissä. Hänen heimonsa ei voisi seurata heitä. Kukaan ei rientäisi apuun eikä kostaisi.

Tur heilutteli nyt melaansa vinhasti ja voimakkaasti. Hän suuntasi venheen ihan edessäolevalle, suunnattoman isolle aallolle, joka tuossa tuokiossa sieppasi sen valtoihinsa ja kohotti harjalleen, kuljettaen sen nopeasti rannalle. Kun pohja kosketti hietaan, hyppäsi Tur ulos ja veti aluksen niin kauas maalle kuin taisi, sillaikaa kun aalto vetäytyi takaisin valtamereen.

Nat-ul astui rannalle. Kädessään hän piteli yhä melaa. Tur tuli häntä kohti. Hän oli ihan lähellä, niin lähellä, että Nat-ul erotti yön pimeydessäkin hänen piirteensä ja tunsi ne. Mies ojensi kätensä tarttuakseen häneen.

Salaman tavoin lennähti karkea, raskas mela Nat-ulin olan taakse, halkaisten ilmaa pudotessaan miehen päätä kohti. Tur äkkäsi vaaran ja hypähti taaksepäin, mutta melan lapa nirhaisi häntä otsaan. Mies hoippuroi huumaantuneena sekunnin verran, suistui sitten eteenpäin ja kaatui kasvoilleen märkään hietikkoon. Samassa hetkessä kuin melan lapa osui kiduttajaan, heitti Nat-ul melan pois, riensi miehen ohi ja juoksi pelästyneen peuran tavoin ylempää rannalta alkavan viidakon synkkään varjostoon.

Seuraava iso aalto tulvi maihin pitkällään makaavan Turin päälle. Se vyöryi hänen ylitseen, ja palatessaan mereen se vei hänet mukanaan; mutta vesi sai hänet virkoamaan, ja hän kömpi rykien ja ponnistellen kontolleen, takertuen epätoivoisesti kiinni elämään, kunnes vesi pakeni ja jätti hänet hetkeksi rauhaan. Hitaasti hän kompuroi jaloilleen ja lähti astelemaan ylemmäs rannalle ahnaiden aaltojen ulottuvilta.

Hänen päätänsä kivisti hirvittävästi. Veri virtasi hänen poskeansa pitkin ja hyytyi hänen karvaiselle rinnalleen. Hän kiehui raivoa ja kostonhalua. Jos hän vain pääsisi käsiksi Nat-uliin, menettäisi tyttö henkensä hänen sormiensa puristuksessa. Mutta hän ei voinut käydä käsiksi tytön kurkkuun, sillä Nat-ul oli jo kätkeytynyt kaikessa rauhassa erääseen puuhun ihan varjoisan viidakon laitaan. Päivän koittoon asti hän olisi siellä turvassa Turilta yhtä varmasti kuin jos tuhat peninkulmaa olisi ollut heidän välillään. Puolisen tuntia myöhemmin kiipesivät Nu ja Gron, parin kilometrin päässä kauempana sisämaassa, toiseen puuhun. Oi, jospa Nat-ul vain olisi tietänyt sen, kuinka paljolta epäilykseltä, epätoivolta ja kärsimykseltä hän olisi säästynytkään!

Tur juoksi rantaa pitkin sille taholle, mistä luuli kuulevansa pakenevan Nat-ulin askelten ääntä. Niin, siellä hän oli! Tur pyyhälsi kahta vinhemmin. Hänen saaliinsa oli juuri erään puun alla viidakon laidassa. Mies juoksi eteenpäin päästäen ilmoille villiä tyydytystä uhkuvan huudahduksen. Se kuoli hänen huulilleen, leijonan kaamean kiljahduksen jähmettämällä. Tur kääntyi ja pakeni. Olento, jota hän oli luullut Nat-uliksi, osoittautui valtavan isoksi luolaleijonaksi, joka seisoi surmaamansa eläimen raadolla. Turin onneksi oli peto vastikään hankkinut ateriansa. Se ei lähtenyt ajamaan takaa pelästynyttä miestä, ja niin pääsi Tur turvaan läheiseen puuhun, mihin kyyristyi, väristen ja vavisten, loppuyöksi. Tur oli veneenrakentaja ja kalastaja — hän ei ollut samaa ainesta kuin Nu ja Nat-ul, villipetojen metsästäjät, vielä syntymättömäin sotilaskansain edelläkävijät.

KOLMASTOISTA LUKU

Aamu oli jo pitkällä, kun Nat-ul heräsi. Hän tähyili lehvistön läpi joka taholle, mutta ei voinut nähdä merkkiäkään Turista. Varovaisesti hän laskeutui maahan. Rannalla hän näki kaksi venettä lähellä toisiaan. Kenen saattoi olla toinen? Tietenkin jonkun veneenrakentajan. Siispä oli saarella Turin ohella muitakin vihollisia. Hän silmäili pitkin rannikkoa. Ei näkynyt minkäänlaista merkkiä ihmisestä eikä eläimestä. Jos hän vain pääsisi venheille, voisi hän työntää ne molemmat aallokkoon ja meloa toisen jollakin tavoin saarelta, hinaten toista perässään. Näin ei hänen vihollisilleen jäisi minkäänlaista takaa-ajokeinoa. Hän ei epäillyt hitustakaan, ettei kykenisi pääsemään mannermaalle: niin itseluottavaksi olivat perinnöllisyys ja ympäristö tehneet hänet.

Uudestaan hän silmäili pitkin rannikkoa. Sitten hän juoksi nopeasti lähintä venettä kohti. Hän repi ja raastoi raskasta esinettä, kunnes hänen onnistui vihdoin, omasta tuskaisasta mielestään monien minuuttien kuluttua, irroittaa se hietaan painuneesta vaosta. Hitaasti, tuuma tuumalta, hän työnsi venettä sitä paikkaa kohti, mihin aallot vihdoin ulottuisivat ja ottaisivat sen valtoihinsa. Hänen oli melkein onnistunut toteuttaa aikeensa ensimmäiseen veneeseen nähden, kun jokin sai hänet kohottamaan katseensa. Yhtäkkiä hänen pakohaaveensa häipyivät, sillä hän näki Turin juoksevan nopeasti häntä kohti kauempana rannalta. Vaikka hän olisi saanutkin työnnetyksi tämän venheen vesille ja hypätyksi siihen, voi Tur helposti saavuttaa hänet toisella. Vesi oli Turin oikea olinpaikka — hänen taas maa, luolat ja viidakko.

Lakaten ponnistelemasta venheen kimpussa hän kääntyi ja pakeni jälleen viidakkoon. Parinsadan metrin päässä hänestä juoksi Tur, mutta tyttö tiesi, että kun hän kerta olisi päässyt tiheään metsään, tarvittaisiin parempi mies kuin Tur ottamaan häntä kiinni. Hän syöksyi suoraan metsän sokkeloihin, kiitäen välistä maassa, välistä taas juosten puiden alempia oksia myöten.

Koko päivän hän pakeni, tuskin pysähtyen nauttimaan ruokaa ja juomaa, sillä useita kertoja hän näki mäkien ja vuorten huipuilta, joita hän taivalsi poistuttuaan viidakosta, miehen seuraavan hänen jälkiään. Oli jo pimeä, kun hän saapui vihdoin äkkijyrkänteelle, jonka korkeutta hän ei kyennyt määrittelemään. Alhaalla, niin kauas kuin hänen silmänsä kantoivat, oli läpitunkematonta pimeyttä. Hänen ympärillään vaeltelivat pedot rauhattomina saalistaan etsien. Hän tunsi niiden hajun ja kuuli niiden kamalaa valitusta tai titaanimaisen karjunnan ukkosjyrinää.

Hän oli varma siitä, että jyrkänne, jonka reunalle hän oli pysähtynyt juuri hyvissä ajoin välttyäkseen syöksymästä tuntemattomaan syvyyteen, oli hyvin korkea, päättäen niistä lukemattomista, öisistä äänistä, jotka kajahtelivat alhaalta etäisyyden heikentäminä. Mitä hänen oli tehtävä? Vuoren huipulla ei kasvanut ainoatakaan puuta sikäli kuin hän saattoi pimeässä arvostella; ainakaan hän ei ollut hyvään aikaan mennyt minkäänlaisen metsän läpi.

Taivasalla nukkuminen olisi äärimmäisen vaarallista, todennäköisesti kohtalokasta. Yhtä tuhoisesti saattaisi käydä, jos uskaltautuisi lähteä laskeutumaan outoa jyrkännettä yöllä. Nat-ul kyykistyi istumaan kuilun partaalle kykenemättä ratkaisemaan, mihin suuntaisi nyt askeleensa. Hän oli yksin, nainen, melkein aseettomana vieraassa ja villissä maassa. Toivo, että hän pääsisi joskus palaamaan oman heimonsa luo, näytti turhalta. Kuinka hän voisikaan tehdä sitä, kun viholliset vainosivat ja tuntemattomat vaarat ympäröivät häntä.

Hän oli hyvin nälkäinen, janoinen ja uninen. Hän menettäisi melkein viimeisenkin pelastuksen toiveensa, jos paneutuisi maahan nukkumaan. Hän tekisi niin kaiken uhallakin. Vetäen pörrökarvaista taljaa tiukemmin ympärilleen paneutui Nat-ul pitkäkseen kovalle kalliolle jyrkänteen laidalle. Hän sulki silmänsä, ja uni olisi ottanut hänet heti valtoihinsa, jollei salakähmäinen ääni kymmenkunnan metrin päässä hänen takanaan olisi herättänyt häntä hätkähtäen valveille. Jokin hiipi hänen kimppuunsa — kuolema jossakin muodossa, siitä hän oli varma. Juuri nytkin hän kuuli ison eläimen raskaan hengityksen, ja vaikka tuuli puhalsi heidän välitseen, tunsi hän ison kissan väkevän hajun.

Oli vain yksi mahdollisuus pelastautua pedon kynsistä ja torahampaista, eikä Nat-ul epäröinyt käyttää sitä. Joutuisasti kuin ketterä naaras konsanaan laskeutui hän alas jyrkänteen laidalta, ja hänen jalkansa heiluivat tyhjyydessä. Nopeasti, kuitenkaan hätäilemättä, hapuili hän jalallaan jotakin kiinnekohtaa alempaa vuorenseinämästä.

Ei tuntunut olevan mitään, ei edes pienintä ulkonemaa, joka olisi tarjonnut hänelle tilaisuuden paeta laskeutumalla pedon kynsistä, jonka hän varmasti tiesi varovaisesti hiipivän ylhäältä häntä kohti. Äkillinen kauhunpuistatus vapisutti hänen ruumistaan, kun hän tunsi kuuman hengityksen ja valuvan kuolan käsillään pitäessään kiinni ylempää jyrkänteen reunasta.

Kumea murahdus kuului ylhäältä. Peto oli ilmeisesti ymmällään saaliinsa omituisen asennon johdosta, mutta seuraavassa hetkessä se tarrautuisi hänen ranteisiinsa tai alas kurottautuen upottaisi kyntensä hänen päähänsä tai selkäänsä. Ja juuri silloin hänen sormensa lipsahtivat otteestaan, ja Nat-ul putosi pimeyteen. Se seikka, että hän putosi vain pari jalkaa, ei lieventänyt hitustakaan sitä säikähdystä, joka oli vallannut hänet samassa tuokiossa kuin hänen kätensä pettivät. Mutta nopeasti hän voitti kauhunsa tuntiessaan helpotuksekseen kapean ulkoneman jalkainsa alla. Hän ei pelännyt paljoakaan, että peto seuraisi häntä. Ulkonema saattoi ulottua ylhäältä tähän asti, mutta voi olla toisinkin. Hän saattoi vain jäädä paikalleen ja toivoa parasta, ja niin hän sijoittautui niin hyvin kuin taisi odottaakseen, mitä lähin tulevaisuus toisi tullessaan. Hän kuuli pedon murisevan kiukkuisesti, kun se käveli jyrkänteen reunamalla hänen yläpuolellaan, pysähtyen silloin tällöin työntääkseen kuononsa äyrään yli ja vainutakseen hänestä leviävää tuoksua ja kurkottaen toisinaan alas voimakkaan käpälän, jonka isot kynnet raapivat epätoivoisesti kalliota vain muutamia tuumia hänen päänsä yläpuolelta tavoitellessaan häntä.

Tätä kesti tunnin verran, minkä jälkeen nälkäinen kissa vetäytyi petettypä ja nolattuna pois viidakkoon etsimään toista saalista, ilmaisten mennessään kiukkuaan kumeilla karjahduksilla.

Nat-ul tunnusteli sormillaan ulkonemaa oikealta ja vasemmalta. Kalliopinta oli luonnonvoimain kuluttama, mutta ei niin sileäksi hioutunut kuin se olisi ollut, jos ulkonemaa olisi käytetty saalistavain jalkojen tavallisena kulkutienä. Tyttö tunsi helpotusta tehtyään tämän havainnon — hän ei ollut ainakaan tallatulla polulla, joka olisi vienyt jonkun villipedon luolaan tai yhdistänyt jyrkänteen laidan alhaalla olevaan laaksoon. Hitaasti ja varovaisesti hän hiipi ulkonemaa pitkin, etsien avarampaa ja mukavampaa kielekettä, mutta ulkonema vain kapeni hänen edetessään. Uskaltauduttuaan näin kauas päätti hän jatkaa tutkintaansa, kunnes löytäisi paikan, jossa voisi nukkua kohtalaisen turvallisesti ja mukavasti. Kun ainoatakaan sellaista kohtaa ei näyttänyt löytyvän kourusta, jossa hän oli, päätti hän laskeutua hiukan alemmas. Hän laski jalkansa ulkoneman laidalta, hapuillen sandaaleihin pistetyillä varpaillaan rosoista kalliopintaa alapuoleltaan. Vihdoin hän löysi turvallisen ulkoneman, jolle hän laskeutui. Puolisen tuntia tutki Nat-ul sysimustassa yössä jyrkkää kalliorinnettä, kunnes sattuma ohjasi hänen hapuilevat jalkansa luolan suulle — pimeämpään täplään pimeässä vuorenseinämässä. Hetkisen hän kuunteli tarkasti synkällä aukolla. Hänen herkkiin korviinsa ei tunkeutunut pienintäkään hengityksen ääntä. Tyytyväisenä sen johdosta, että luola oli isännätön, ryömi Nat-ul rohkeasti sisälle ja paneutui nukkumaan — pakonsa pitkän päivän uuvuttamana.

Nat-ul heräsi kalliorintamasta kuuluvaan raapivaan ääneen. Hän kohottautui kyynärpäänsä varaan ja kuunteli tarkasti. Mikä saattoi aiheuttaa juuri tuollaisen äänen? Seuraavassa hetkessä hän tunsi sen — vuoristolaiselle jo lapsuudesta asti tutun äänen. Se oli keihäänvarren kolkkinaa sen riippuessa kiipeävän soturin selästä raakanahkaisesta hihnasta. Milloin se laahasi melko sileätä pintaa, milloin taasen hyppelehti ja ponnahteli ryhmyjen yli. Mitä uutta vaaraa se ennusti?

Nat-ul ryömi varovasti luolan aukolle. Täältä hänelle tarjoutui näköala jyrkänteen oikealle puolelle, mutta kiipijää hän ei voinut nähdä — tulija oli sen ulkoneman alapuolella, joka kulki onkalon kynnyksen editse. Nat-ul hätkähti nähdessään naisen ilmestyvän esiin eräästä luolasta, joka sijaitsi hieman hänen yläpuolellaan, ehkä viisikymmentä jalkaa hänestä oikealle. Tähystelijä vetäytyi taaksepäin, ettei häntä keksittäisi. Hän kuuli vieraan naisen ilonhuudahduksen, kun tämä huomasi kiipijän alempana. Nat-ul näki hänen laskeutuvan tulijaa vastaan. Hän näki miehen hetkistä myöhemmin, kun tämä kiipesi hänen luolansa tasalle. Hänen sydämensä sykähti onnesta — hänen huulilleen tuli tuttu nimi; mutta hänen onnensa oli lyhytaikainen, nimi kuoli ennenkuin sitä ehdittiin lausua. Mies oli Nu Nunpoika, ja häntä vastaan rientänyt nainen kietoi kätensä hänen kaulaansa ja peitti hänen huulensa suudelmilla. Nainen oli Gron. Nat-ul tunsi hänet nyt. Sitten hän vetäytyi näkyvistä, peittäen kasvonsa käsillään kuumien kyynelten valuessa hänen hoikkien, ruskeiden sormiensa välistä. Hän ei nähnyt Nun naurahtavan kevyesti ja välinpitämättömästi irroittaessaan Gronin käsiä kaulastaan. Kohtalo oli epäystävällinen salatessaan tämän ja aukaistessaan Nat-ulin silmät jälleen tuokioksi näyttääkseen kiihtyneelle tytölle vain sen hetkisen, jolloin hänen rakastettunsa katosi Gronin luolaan toinen käsivarsi kiedottuna Gronin vyötäisille.

Nat-ul hypähti jaloilleen. Raivon, mustasukkaisuuden ja murhanhalun kyyneleet sokaisivat hänen silmänsä. Hän tarttui veitseen, joka oli hänen vyössään. Murhanhimo poltti kuumasti hänen villiä, nuorta sydäntään, kun hän astui rohkeasti ulos ulkonemalle. Hän astui muutamia nopeita askelia sille luolalle päin, jossa Nu ja Gron olivat. Hän meni ihan kynnykselle, ja sitten hän pysähtyi äkkiä. Jokin uusi tunne pysähdytti hänet. Kuumat kyyneleet tulvehtivat jälleen hänen silmiinsä — tällä kertaa tuskan ja loukatun rakkauden kyyneleet.

Hän yritti pakottautua luolaan, mutta ylpeys pidätti häntä. Sitten hän kääntyi murheellisena pois ja laskeutui alas jyrkännettä. Hän riensi joka hetki nopeammin, niin että hän lensi kuin peura tultuaan metsän edessä olevalle aukiolle suurimman surunsa näyttämöltä. Eteenpäin hän juoksi tiheikön läpi, piittaamatta mistään vaaroista, jotka saattoivat väijyä kesyttömissä varjostoissa. Metsän toisella puolella hän kohtasi pienen tasangon, joka näytti päättyvän vähän matkan päähän rinteen reunaan. Kaukana pitkän matkan takana näki hän vuorten huiput, jotka kohosivat välissä leviävän laakson yllä uiskentelevan sumun läpi.

Hän jatkaisi edelleen matkaansa. Hän ei välittänyt, mitä oli edessä, kunhan vain sai joka askeleellaan pidennetyksi itsensä ja uskottoman Nun ja inhoittavan Gronin välistä matkaa. Tämä, oli hänen ainoana pyrkimyksenään — päästä niin pitkälle, ettei kukaan ikinä löytäisi häntä — etsiä kuolemaa — tervehtiä loppua, jota kenenkään ei tarvinnut kovin kauan etsiä tuossa alkuajan villissä maailmassa.

Hän oli mennyt ehkä puoliväliin aukiota, kun metsähärän pää ilmestyi hänen ja edessäolevan rinteen harjan väliin. Eläin pysähtyi katselemaan naista. Se nosti päänsä ja ammui. Ihan sen takaa ilmestyi yhä uusia metsähärkiä. Metsähärät olivat yleensä vaarattomia eläimiä, jotka taistelivat ainoastaan ollessaan pakotettuja puolustamaan itseänsä; mutta välistä saattoi joku härkä osoittaa sotaisia taipumuksia, jotka varoittivat aseetonta ihmistä mieluimmin olemaan varuillaan. Nat-ul pysähtyi ja mittasi katseillaan itsensä ja härän sekä itsensä ja lähimmän puun välisen matkan.

Sillaikaa kun Nat-ul pakeni tuskan raatelemana vuorelta, joka suojasi Nu'ta, irroitti Gronin seuralainen luolassa uudestaan naisen sormet kaulaltaan.

»Lopeta rakkaudenosoituksesi, Gron». sanoi hän. »Meidän keskemme ei voi olla mitään rakkautta. Isäni Nun heimon mies ottaa vain yhden vaimon. Minä haluaisin ottaa Than tyttären, Nat-ulin. Sinä olet jo Turin vaimo. Olet sanonut sen minulle, ja olen nähnyt lapsen imevän rintaasi. Minä rakastan vain Nat-ulia — sinun pitäisi rakastaa vain Turia.»

Nainen keskeytti hänen puheensa polkemalla vihaisesti sandaaliin pistettyä jalkaansa.

Mies pudisti päätänsä, ja hänen jatkaessaan puhetta oli hänen äänensä edelleen ystävällinen, sillä hän sääli onnetonta naista.

»Meidän on hyödytöntä, Gron», sanoi hän, »puhua enempää tästä asiasta. Meidän täytyy pysyä yhdessä, kunnes olemme palanneet omille kotiseuduillemme. Mutta toisiamme emme saa rakastaa emmekä edes puhua rakkaudesta. Ymmärrätkö?»

Nainen katsoi häneen kotvasen. Hänen kasvonsa eivät paljastaneet, mitkä tunteet liikuttivat hänen sydäntään. Ne saattoivat olla ylenkatsotun naisen kiukkua tai murtuneen sydämen surua. Hän astui askeleen Nu'ta kohti, pysähtyi, painoi sitten kätensä, kasvoilleen ja lysähti nyyhkyttäen luolan lattialle.

Nu kääntyi poispäin ja astui ulos luolan edustan ulkonemalle. Hänen tarkat silmänsä tutkivat hänen eteensä avautuvaa maisemaa yhdellä ainoalla katsahduksella. Ne pysähtyivät äkkiä piskuiseen ihmisolentoon, joka näkyi metsän takaa pienellä aukiolla, joka ulottui ylätasangon laitaan, sukeltautuen sitten sisämaan järven viereiseen laaksoon. Se juoksi vinhasti rinnettä kohti. Nu rypisti kulmiaan. Oli jotakin tutunomaista tuon piskuisen vartalon suloisessa keinahtelussa ja pikku jalkojen vilahduksessa, kun ne kiitivät ruohotasangon yli. Ken hän oikein oli? Kuka hänen heimonsa jäsenistä oli saattanut tulla tälle etäiselle saarelle? Tämä oli tietenkin vain satunnaista yhtäläisyyttä; mutta kuinka hurjasti hänen sydämensä sittenkin löi, kun hän katseli tuota kaukaista olentoa! Saattoiko se olla mahdollista? Voiko edes kuvitellakaan, että Nat-ul olisi joutunut tähän vieraaseen maahan?

Nu näki metsähärkälauman johtajaeläinten ilmestyvän laaksosta ylätasangon laitaan. Niiden takana täytyi olla paimenia. Pääseekö tyttö pakoon heidän käsistään? Ah, hän on nähnyt eläimet — hän on pysähtynyt ja katselee ympäriltään puuta, päätteli Nu, sillä naiset pelkäävät usein noita pörrökarvaisia härkiä. Hän muisti ylpeillen, että hänen Nat-ulinsa ei pelännyt juuri mitään maanpinnalla. Tyttö oli tietenkin varovainen, sillä muuten hän ei olisi pysynyt hengissä kahta viikkoakaan. Ei pelännyt mitään! Nu hymyili. Oli kaksi asiaa, jotka täyttivät Nat-ulin kauhulla — hiiret ja maanjäristykset.

Nyt näkee Nu ensimmäiset paimenet lauman sivulla. He rientävät, keihäät ojossa ottaakseen selvää, mikä oli pysäyttänyt johtajaeläimet — mikä oli saanut vanhan kuningashärän mylvimään ja kuopimaan maata. Huomaako tyttö heitä? Pääseekö hän pakoon heidän käsistään? He näkevät nyt hänet, ja samassa on selvää, että hän näkee heidät. Onko hän heidän heimonsa jäseniä? Jos niin on, rientää hän heitä vastaan. Ei! Hän on kääntynyt ja juoksee vinhasti metsää kohti. Paimenet ryntäävät nopeasti ajamaan takaa. Nu vapisi kiihkosta. Jospa hän vain olisi tiennyt! Jospa hän vain olisi tiennyt!

Gron seisoi hänen vieressään. Nu ei ollut huomannut hänen läsnäoloaan. Naisen silmät tuijottivat jännittyneinä etäisyyteen, pieneen ihmisolentoon, joka juoksi aukion poikki metsää kohti. Gron oli painunut kätensä lujasti rintaansa vasten. Hänetkin oli vallannut sama pelko, joka ahdisti Nu'ta. Ehkä tämä ajatus oli telepaattisesti siirtynyt miehestä häneen.

Katselijat näkivät paimenten saavuttavan pakolaisen, tarttuvan häneen ja raahaavan hänet takaisin ylätasangon laitaan. Lauma oli kääntynyt ja kadonnut hetkistä myöhemmin kokonaan äyrään toiselle puolen. Nu oli kahden vaiheilla. Hän tiesi, että vanki ei voinut olla Nat-ul, mutta sittenkin vaati jokin häntä rientämään apuun. Tyttö aiottiin viedä järviasumuksiin! Lähtisikö hän perästä? Se olisi mieletöntä — mutta entä jos tuo ihmisolento oli sittenkin Nat-ul? Luomatta katsahdustakaan taaksensa lähti mies laskeutumaan alas jyrkännettä. Hänen takanaan seissyt nainen käsitti selvästi hänen aikeensa ja astui askeleen hänen jälkeensä kädet ojennettuina häntä kohti.

»Nu!» huusi hän. Hänen äänensä oli hiljainen ja rukoileva. Mies ei kääntynyt. Hän oli kuuro, hänen mieltään askarutti vain pelonsekainen toivo, jolla hän seurasi vangiksi otettua, notkeata neitosta kätkettyyn laaksoon, kaukaiselle järvelle.

Gron ojensi käsivartensa anovasti häntä kohti. Hetkisen hän seisoi niin liikkumatta. Nu laskeutui edelleen vuoren rinnettä. Hän saapui juurelle ja lähti juoksemaan nopeasti metsää kohti. Gron painoi rajusti avoimet kämmenensä kasvoilleen, kääntyi ja hoippuroi takaisin luolan edustan ulkonemalle, missä hän vaipui polvilleen tukahdutetusti voihkaisten ja suistui pitkin pituuttaan kapealle tasanteelle.

NELJÄSTOISTA LUKU

Nu tuli ylätasangon laitaan nähdäkseen parahiksi paimenten ja heidän vankinsa saapuvan järviasumuksille. Hän näki kiihtyneet alkuasukasparvet, jotka riensivät heitä vastaan. Hän näki vankia sysättävän ja tyrkittävän sinne tänne. Paimenet viittoilivat usein ylätasangolle päin taaksensa. Oli ilmeistä, että Nun hyökkäys vahtisoturin kimppuun edellisenä yönä ja tämän oudon ihmisen vangitseminen sekä Nun ja Gronin esiintyminen vuorella edellisenä päivänä oli herättänyt kyläläisissä pelon etelästä käsin tapahtuvasta hyökkäyksestä. Vain tämä seikka saattoi selittää paimenten aikaisen paluun karjalaumoineen.

Käyttäen hyväkseen jokaista suojapaikkaa, joita tarjoutui laaksoon laskeuduttaessa, sekä pensaita ja puita, joita oli siellä täällä itse laaksossa, hiipi Nu varovaisesti järveä kohti. Hän oli päättänyt ottaa selvän vangin henkilöllisyydestä, vaikkei hän vieläkään voinut uskoa, että vanki oli Nat-ul. Puolentoista kilometrin päässä rannalta hänen täytyi piiloutua pimeän tuloon asti, sillä täällä oli vähemmän lymypaikkoja; sitäpaitsi monet alkuasukkaat liikuskelivat sinne tänne, kun heidän karjalaumansa syöskentelivät rantaniityillä lähellä heidän asumuksiaan.

Kun oli tullut kyllin pimeä, hiipi Nu lähemmäksi. Taasen hän piiloutui kahilikkoon, mutta tällä kertaa paljon likemmäksi erästä siltaa. Hän toivoi, että olisi tarkalleen tiennyt, missä rakennuksessa vankia säilytettiin. Hän tiesi menettelevänsä mielettömästi, jos yrittäisi etsiä läpi koko kylän, mutta hän ei voinut kuitenkaan keksiä toista keinoa.

Vihdoin vetäytyivät kyläläiset majoihinsa lukuunottamatta vahteja, jotka vartioivat asumuksia ja rantamajoja yhdistäviä kaitoja siltoja. Nu hiipi äänettömästi lähimmän sillan alle. Kahlaten matalassa vedessä hän saapui erääseen kohtaan vartiopaikan toiselle puolelle. Sitten hän meni kylän alle, kunnes tuli vihdoinkin sen vastakkaiselle puolelle. Täällä ulottui vesi melkein hänen kaulaansa asti. Hän kiipesi hitaasti erästä paalua ylös. Pysähdellen tuon tuostakin kuuntelemaan, hän pääsi lopulta niin korkealle, että saattoi tarttua siltalankkujen laitaan toisella kädellään. Sitten hän kohottautui ylös, kunnes hänen silmänsä olivat sillan tasalla. Hänen ympärillään vallitsi kuoleman hiljaisuus — kuoleman hiljaisuus ja sysimusta pimeys. Hän kohottautui kaiteeseen tarttuen ja veti sitten ruumiinsa ylös, nosti toisen jalkansa kaiteen yli ja kyykistyi varjopaikkaan seinää vasten.

Täällä hän kuunteli tarkasti muutamia minuutteja. Sisältä kuului monien nukkujain raskasta hengitystä. Hänen päänsä yläpuolella oli aukko — ikkuna. Nu kohottautui, kunnes saattoi katsoa siitä sisälle. Kaikki oli pimeätä. Hän haisteli ilmaa, toivoen turhaan tuntevansa Nat-ulin tutun tuoksun, mutta vaikka hän olisi ollutkin siellä, täytyi kaikkien vihjausten hänestä hukkua tiheään ahtautuneista miehistä, naisista ja lapsista lähteviin hikihöyryihin ja niistä huonosti kuivatuista metsähärännahoista leviävään löyhkään, joiden päällä he nukkuivat.

Oli vain yksi keino, jonka avulla saattoi hankkia täyden varmuuden — hänen täytyi tunkeutua asumukseen. Kissan tavoin hiipien hän ryömi sisään pienestä aukosta. Lattia oli melkein täpösen täynnä nukkujia. Heidän välitseen ja ylitsensä liikkui Nu varovaisesti. Hän kumartui jokaista kohti, käyttäen apunaan herkkätuntoisia sieraimiani! tässä sokeassa etsinnässä, jossa hänellä ei silmistään ollut vähintäkään hyötyä. Hän oli mennyt huoneen poikki ja tullut vakuutetuksi, ettei Nat-ul ollut siellä, kun muuan mies ilmestyi oviaukkoon. Se oli vahtisoturi. Nu vetäytyi tiukasti seinää vasten tuskin parin metrin päähän ovesta. Mikä oli saanut miehen tulemaan sisälle? Oliko liikehtiminen majassa hälyttänyt hänet? Nu odotti veitsi iskuvalmiina. Mies astui juuri oviaukosta sisälle.

Nu saattoi kuulla Throkiksi nimitetyn miehen nousevan ja kokoilevan aseitaan, pistävän jalkoihinsa sandaalit sekä suoristavan ja kiristävän lanneverhoansa. Hän valmistautui lähtemään vahtivuorolleen. Nun kuunnellessa välähti rohkea tuuma hänen mieleensä. Hän puristi lujemmin veistänsä ja astui yhtäkkiä pelottomasti huoneen poikki Throkia kohti.

»Menen puolestasi vahtiin», toisti Nu. »Haluaisin kohdata —» ja hän mumisi nimen, joka olisi saattanut olla mikä hyvänsä. »Tyttö sanoi haluavansa tulla luokseni toisen vahtivuoron aikana.»

»Anna minulle lanneverhosi», sanoi Nu, »jotta kaikki luulisivat minua sinuksi». Ja hän ojensi kätensä sarvekasta metsähärän taljaa kohti.

Throk luovutti sen hänelle peräti iloissaan saadessansa jatkaa untaan, jota hänen toverinsa oli häirinnyt. Nu pani härän pään omaansa, jolloin turpa pisti ulos naamion tavoin. Kun hän painoi koko laitteen syvälle päähänsä, jäivät hänen piirteensä kokonaan varjoon. Nu astui ulos kylää ympäröivälle sillalle. Toinen vahti seisoskeli kärsimättömästi odottamassa hänen tuloaan, kääntyi hänet nähdessään ja lähti astelemaan erästä asumusta kohti, joka ulottui kauemmas järveen. Kaikkiaan seitsemän majaa yhdisti tämä yksi ainoa kapulasilta rantaan — Nu oli mennyt maata lähinnä sijaitsevaan majaan.

Missä niistä oli vanki ja oliko hän lainkaan juuri tässä rakennusrykelmässä? Yhtä mahdollista oli, että häntä säilytettiin jossakin muussa ryhmässä, joita Nu oli laskenut kaikkiaan olevan kymmenen pitkin rantaa vähintään puolentoista kilometrin matkalla. Mutta Nu oli varma, että tyttö oli tuotu ensiksi johonkin tämän yhdistelmän asumuksista — hän oli nähnyt heidän menevän sillan poikki tyttö mukanaan. Hän ei tiennyt, olivatko he siirtäneet hänet myöhemmin johonkin toiseen kylään. Kunpa vain olisi ollut joku keino, jonka avulla olisi voinut päästä varmuuteen. Hän ajatteli avuliasta ja uneliasta Throkia — uskaltaisikohan hän yrittää toistamiseen käyttää hyväkseen tuon unikeon herkkäuskoisuutta. Nu kohautti olkapäitään. Oli varsin todennäköistä, ettei hän löytäisi tyttöä ennen päivänkoittoa, jollei saisi apua, ja ettei missään tapauksessa pääsisi hengissä pakenemaan kylästä. Mitä muuta elämä oli kuin yhtämittaisia uhkayrityksiä, suurempia ja pienempiä? Hän oli jo aikaisemmin pelannut onnenpeliä — no, hän pelaisi tämänkin kerran.

Hän meni uudestaan asumukseen ja astui meluisasti Throkin viereen. Hän kumartui ja ravisti miestä olkapäästä. Throk aukaisi silmänsä.

»Missä paikassa on vanki?» kysyi Nu. Hän oli ollut sanomaisillaan luolassa, mutta hän oli kuullut Gronin puhuvan vuodista ja haoista kyhätyistä laitteista, jotka suojelivat heitä sateilta ja joista käytettiin toista nimitystä kuin luola. Hän oli kyllin terävä-älyinen käsittääkseen, että paljastaisi itsensä, jos täällä puhuisi luolasta. Hänen oma kielensä ja järvenasukkaiden kieli oli pääpiirteissään samanlaista, ja niin hän käytti sanaa, joka suunnilleen merkitsi, missä kohden täsmällisesti sanoen vankia säilytettiin.

Nu ei uskaltanut kysellä enempää. Viimeinen rakennus saattoi merkitä tämän asumusryhmän viimeistä rakennusta tai myös sitä, että Nat-ul oli viimeisessä kylässä. Nu ei kuitenkaan tiennyt, mikä oli viimeinen kylä, oliko se pohjoiseen vai etelään siitä kylästä, missä hän oli. Hän tunsi jo miehen silmäin tutkiskelevan häntä pimeyden läpi. Nu nousi ja kääntyi ovea kohti. Olivatko miehen epäluulot heränneet — oliko Nu mennyt liian pitkälle?

Throk nousi istumaan taljoilleen ja katseli poistuvaa olentoa — hänen raskaassa päässänsä myllersi kysymyksiä. Ken oli tämä mies? Tietenkin hänen täytyi olla tuttava, mutta jostakin syystä hän ei kyennyt määrittelemään, kenen äänellä mies puhui. Miksi hän oli kysynyt, missä vankia säilytettiin? Kylän jokainen asukas tiesi sen varsin hyvin. Throk kävi levottomaksi. Hän ei pitänyt asioiden tällaisesta tilasta. Hän yritteli nousta. Oh, kuinka väsynyt hän oli! Mitä hyötyä siitä olisi loppujen lopuksi? Kaikki oli tietenkin hyvin. Hän heittäytyi jälleen metsähärän taljoille.

Ulkona käveli Nu rannalle ja kohensi eläintulta. Sitten hän kääntyi sillalle. Nopeasti hän meni sillan poikki ja jatkoi matkaansa käytäviä pitkin useiden asumusten ohi, kunnes tuli viimeiselle seitsemästä rakennuksesta. Oviaukolle hän pysähtyi kuuntelemaan ja samalla nuuskimaan tyynesti ilmaa. Äkillinen värähdys kulki hänen jättiläismäisen ruumiinsa läpi, hänen sydämensä löi hurjasti ja ikäänkuin nousi kurkkuun — Nat-ul oli sisällä!

Hän astui kynnyksen yli —rakennus oli pieni. Ainoankaan muun ihmisen tuoksu ei ollut sekaantunut Nat-ulin tuoksuun. Hänen täytyi olla yksin. Nu hapuili pimeässä, tunnustellen käsillään eteensä tyhjää ilmaa ja sandaaliin pistetyillä jaloillaan lattiaa. Hänen herkkätuntoiset sieraimensakin opastivat häntä. Vihdoin hän tuli Nat-ulin luo, joka makasi erääseen pylvääseen huoneen toisessa päässä lujasti sidottuna.

Nu kumartui hänen ylitseen. Hän nukkui. Nu laski toisen kätensä hänen olkapäälleen, pani toisen kämmenensä hänen huulilleen tuntiessaan hänen liikahtavan, painoi suunsa hänen korvaansa ja kuiskasi, ettei hän saanut huutaa.

»S—sh», varoitti Nu. »Se olen minä, Nu Nunpoika.» Hän otti kätensä tytön huulilta ja kohotti hänet istuvaan asentoon, polvistuen hänen viereensä. Hän kietoi kätensä tytön vyötäisille huulillaan hellä sana; mutta Nat-ul työnsi hänet pois.

»Olen tullut pelastamaan sinua», kuiskasi hän, »viemään sinut takaisin vuorille Rauhattoman meren rannalle, missä kansamme asuu.»

»Nat-ul!» huudahti Nu. »Mitä on tapahtunut? Mikä on muuttanut sinut? Oletko sairastunut kaiken sen johdosta, mitä olet saanut kestää — sairastunut siihen tautiin, joka muuttaa uhrinsa järjen apinaväen järjeksi? Nu'lla ei ole muuta naista kuin Nat-ul, Nat-ul Thantytär.»

»Onhan vieras nainen, Gron», huudahti Nat-ul katkerasti. »Näin hänet sylissäsi — näin huulenne yhtyvän. Ja sitten juoksin pois. Palaa hänen luokseen. Tahdon kuolla.»

»Näit mitä näit, Nat-ul», sanoi hän, »mutta et kuullut, kun sanoin Gronille, että rakastan vain sinua. Et nähnyt minun irroittavan hänen käsivarsiaan. Sitten näin sinut kaukana, näin paimenten tulevan ja vievän sinut. En heittänyt enää katsettakaan vieraaseen naiseen, vaan riensin vangitsijasi jälkeen, piileskellen lähettyvillä pimeän tuloon. Sen seikan, Nat-ul, että olen täällä, pitäisi todistaa rakkauteni, jos joskus olisit epäillyt sitä. Oi, Nat-ul, Nat-ul, kuinka voit epäillä Nun rakkautta?»

Tyttö luki sekä hänen käytöksestään että sanoistaan, että hän puhui totta. Ja vaikka Nu olisi valehdellut, olisi hän varmasti uskonut, sillä niin kiihkeästi hän halusi kuulla Nun lausuvan juuri nämä sanat. Hän nojasi poskeaan käteensä huokaisten helpotuksesta ja onnesta, ja sitten Nu sulki hänet syliinsä. Mutta vain hetkisen he saattoivat antautua tunteiden valtaan — ankara todellisuus kutsui heitä toimintaan, viipymättä ja pikaisesti. Nu olisi käsittänyt, kuinka käskevä tämä kutsu oli, jos hän olisi katsahtanut siihen majaan, jossa Throk loikoi häräntaljoillaan silmät levällään.

Throkin sameissa aivoissa kuvastuivat moneen kertaan sen henkilön tulon yksityiskohdat, joka vastikään oli kysynyt vangin olinpaikkaa. Se oli peräti kummallista, ja mitä enemmän Throk ajatteli asiaa, sitä valppaammaksi hän kävi ja sitä paremmin hän kykeni oivaltamaan, että vieraan omituisessa tiedustelussa ja toiminnassa oli ollut jotakin ylen tavatonta ja salaperäistä.

Throk nousi istumaan. Hän oli äkkiä käsittänyt, miten hänen kävisi, jos jotakin tapahtuisi yhteisölle hänen huolimattoman laiminlyöntinsä takia — alkuajan yhteiskunnan lait olivat ankarat, niiden rikkomisen seuraukset nopeat ja säälimättömät. Hän hypähti jaloilleen, nyt perin kiihdyksissä. Jäämättä etsimään taljaa heittääkseen sen hartioilleen hän tarttui aseisiinsa ja juoksi ulos käytävälle. Pikainen katsahdus ilmaisi sen seikan, ettei vartijaa näkynyt siellä, missä vartijan olisi pitänyt olla. Hän muisti vangin olinpaikkaa koskeneen muukalaisen tiedustelun ja käänsi katseensa kauempana olevia rakennuksia kohti.

Nopeasti ja ääneti hän juoksi sitä majaa kohti, jossa Nat-ulia säilytettiin. Ja niin tapahtuikin, että kun Nu astui ulos huoneesta, kohtasi hän alastoman soturin melkein kimpussaan. Nähdessään Nun ja tytön hänen takanaan päästi Throk kovan hälytyshuudon. Hänen oikea kätensä lennähti taaksepäin, mutta taaksepäin lennähti myös Nu Nunpojan oikea käsi. Kaksi asetta lensi yhtaikaa, ja samalla hetkellä Nat-ul, Nu ja Throk kyykistyivät siltapalkkeja kohti väistääkseen keihäät. Ne molemmat suhahtivat vahinkoa tuottamatta heidän ylitseen, ja sitten ryntäsi kaksi soturia kohotetuin kirvein toisiansa vastaan.

Jokaisesta oviaukosta tulvi miehiä Throkin huudosta. Nu ei voinut ruveta käsikähmään vastustajansa kanssa. Hänen täytyi uskaltaa panna koko taistelu sekä kirveensä yhden ainoan, nopean liikkeen varaan. Hänen kirvestä pitelevä kätensä pysähtyi tuokioksi olan taakse, lennähti sitten eteenpäin ja heitti raskaan aseen. Voimakkaasti kuin kanuunankuula lensi karkea kiviase ilman halki, osuen suoraan Throkin kasvoihin ja musertaen ne veriseksi lihamassaksi.

Kun järvenasukas suistui kuolleena maahan, tarttui Nu Nat-ulin käteen ja veti hänet asumuksen nurkan taakse lähestyväin soturien näkyvistä, jotka juoksivat heitä kohti hurjasti kiljuen ja uhaten aseillaan. Käytävän kaiteella sieppasi Nu Nat-ulin ja nosti hänet sen yli, pudotti hänet alas veteen ja hyppäsi hänen rinnalleen.

Muutamat väkevät vetäisyt veivät heidät kylän alle, ja kun he kiirehtivät rantaa kohti, kuulivat he etsiskelijäinsä juoksentelevan sinne tänne heidän yläpuolellaan. Koko yhteisö oli nyt hereillä, ja melu oli huomaava. Kun he kaksi hiipivät vedestä rannalle, keksivät lähimmät kyläläiset heidät viipymättä, ja silta ratisi ja ryski satakunnan soturin jalkojen alla heidän rientäessään sen poikki estääkseen karkurien paon.

Nun ja Nat-ulin edessä väijyivät alkuajan yön vaarat; takaapäin heitä uhkasivat yhtä suuret vaarat villien vihollisten taholta. Vain veitsi aseena oli turhaa jäädä taistelemaan. Ainoana toivona oli pako ja se mahdollisuus, että heidän onnistuisi päästä metsään ja vetäytyä puun turviin, ennenkuin heidän perässään ryntäävät ihmispedot tai muut pedot heidän edessään ehtisivät kaapata heitä.

Sekä Nu että Nat-ul olivat nopsajalkaisia. Heihin verrattuina olivat järvenasukkaat köntyksiä, ja sen vuoksi he pääsivät viidessä minuutissa kauas takaa-ajajiensa edelle, jotka käsittäen nyt takaa-ajon jatkamisen hyödyttömyyden ja sen vaaran, että joutuisivat liian kauas asumuksiltaan, ehkä vihollisten lujaan leiriin, luopuivat takaa-ajostaan ja palasivat järvelle.

Onni suosi Nu'ta ja Nat-ulia, kuten se aina on osoittanut suopeuttaan urhoollisille. He saapuivat metsään ylätasangon laitaan kohtaamatta ainoatakaan petoa. Täällä he löysivät turvapaikan eräästä puusta, johon he jäivät aamun koittoon. Sitten he jatkoivat matkaansa kohti vuoria, joille heidän oli kiivettävä päästäkseen merelle. He olivat sopineet keskenään Gronista — he suostuisivat viemään hänet mukanaan oman kansansa luo, missä hän saisi elää rauhassa niin kauan kuin halusi.

Päivä oli jo valjennut, kun Nu ja Nat-ul tulivat vuoren juurelle. Gronia ei näkynyt. Mutta vuoren huipulta katseli kaksi viekasta silmää heihin erään ruohomättään takaa. Tähystelijä näki miehen ja neitosen ja tunsi heidät molemmat. He nousivat parhaillaan — hän odottaisi hieman.

Nu ja Nat-ul kiipesivät vaivatta ylöspäin. Kun he olivat tulleet jyrkänteen puoliväliin, lähti mies laskeutumaan alaspäin heitä kohti huolimatta enää piileskellä. Kömpelyydessään hän päästi putoamaan irtaimen kiven ja ilmaisi heille läsnäolonsa. Nu katsoi ylös samoin kuin Nat-ulkin.

Mutta luolamies halusi kiihkeästi päästä käsiksi siihen mieheen, joka oli syössyt Nat-ulin kaikkiin mihin vaivoihin, joita tyttö oli kärsinyt. Hän irroitti veitsensä ja pisti sen hampaittensa väliin pikaista käyttöä varten. Kissan tavoin hän kiipesi ylös jyrkkää seinämää. Ihan hänen kintereillään tuli suloinen ja villi Nat-ul. Hänen voimakkaiden, valkoisten hampaittensa välissä oli hänen oma veitsensä. Turia odotti lämmin vastaanotto. Hän oli tullut nyt ulkonemalle erään luolan suun alapuolelle. Irrallaan kalliojyrkänteessä, tuskin tasapainossa pysyen, oli iso kalliolohkare, tonnin tai parin painoinen, voimakas hävitysväline. Tur äkkäsi sen. Ihan hänen allaan kiipesivät Nu ja Nat-ul. Tur tajusi tuokiossa, mitä mahdollisuuksia tuon valtavan ison lohkareen suunnaton paino tarjoaisi. Hän juoksi sen taakse, pani jalkansa sitä vastaan, nojasi selällään kallioon ja työnsi. Kalliolohkare kallistui ja viippui. Nu tajusi vaaran, silmäili oikealle ja vasemmalle etsiskellen pakotietä, mutta sattuma oli suosinut erinomaisesti heidän vihollistaan. Sillä paikalla ei sattunut olemaan mitään muuta jalansijaa kuin missä he seisoivat. He ponnistelivat kahta kovemmin saavuttaakseen miehen ennenkuin hän ehtisi irroittaa kalliolohkaretta.

Tur ponnisteli kahta kovemmin syöstäkseen sen alas heidän päälleen. Hän muutti asentoaan, painoi olkansa kiveä ja toisen kätensä ja jalkansa vuoren seinämää vasten. Niin hän työnsi mielettömästi. Hirvittävä vaara heilui ja keinui alhaalta tulevien yllä. Seuraavassa hetkessä se rysähtäisi alas.

Äkkiä ilmestyi luolasta Turin takaa nainen, ulkoa kuuluneen melun herättämänä. Se oli Gron. Hän pääsi selville koko tilanteesta yhdellä ainoalla katsahduksella. Hän näki Nun ja Nun seurassa Nat-ulin. Rakastamansa miehen sen naisen seurassa, joka oli heidän välillään, jonka aina täytyi olla heidän välillään, sillä hän tiesi, ettei Nu ikinä rakastaisi häntä, olipa Nat-ul elävä tai kuollut. Hän hymyili nähdessään, että Turin ponnistukset olivat johtamaisillaan suotuisaan tulokseen. Seuraavassa tuokiossa suistuisivat mies, joka halveksi hänen rakkauttaan, ja nainen, jota hän vihasi villin mustasukkaisuutensa koko voimalla, alas, musertuisivat ja ruhjoutuisivat vuoren juurelle.

Tur! Hän katseli puolisoaan äkkiä silmiään siristäen. Tur! Tuo mies löi häntä! Häpeän puna poltti hänen poskiaan. Tur, Hänen miehensä! Hänen lapsensa isä!

Kalliolohkare keinahteli pahasti. Nu ja Nat-ul kiipesivät alhaalta ylös. Mies oli nähnyt Gronin, mutta hän oli lukenut selvästi puolisonsa tunteet. Turhaa oli huutaa häntä avuksi. Menneisyydestä oli vanha rakkaus oikeata miestään kohtaan tullut ottamaan Gronin valtoihinsa. Hän takertuisi Turiin voiton hetkellä, toivoen sillä tavoin saavuttavansa hänet jälleen itsellensä. Myös Nu tajusi sen vihan voiman, jonka hän varmaan oli sytyttänyt naisen rinnassa torjumalla hänen rakkaudenosoituksensa.

Vielä yksi sellainen sysäys kuin viimeinen, niin kalliolohkare rysähtäisi alas heidän päällensä. Gron seisoi puristaen käsillään paljaita rintojansa, kynsien upotessa pehmeään lihaan, kunnes veri pirahteli pronssinkarvaista ihoa pitkin. Hänen lapsensa isä! Hänen lapsensa! Sen säälittävän olennon, jonka hän oli jättänyt telttaan, rannalle! Hänen pienokaisensa — kuolleen pienokaisensa! Turin ja hänen äitiä kohtaan osoittamansa julmuuden tähden kuolleen!

Tur jännittäytyi viimeiseen työntöön. Hymy leikki hänen huulillaan. Hän oli selin Groniin — muuten hän ei olisi hymyillyt. Nu'kaan ei hymyillyt nähdessään, mitä ylhäällä tapahtui — naisen kasvot olivat vääntyneet hirvittävästi vihasta ja verenjanosta. Veitsi paljastettuna syöksyi Gron Turia kohti. Kohotettu veitsi upposi miehen selkään ja rintaan. Ulvahtaen kääntyi Tur kostajaa kohti. Kun hänen silmänsä osuivat hänen lapsensa äitiin, kiljaisi hän kovasti, ja tämä kiljaisu vielä huulillaan hän vaipui kuolleena ulkonemalle.

Sitten kääntyi Gron niihin kahteen päin, jotka nopeasti nousivat häntä kohti. Nun huulilla pyörivät jo kiitoksen sanat; mutta Gron seisoi ääneti, valmiina vastaanottamaan heidät — paljastetuin veitsin. Mitä hän tekisi? ihmettelivät Nu ja Nat-ul. Mutta ei ollut peräytymismahdollisuutta, ja vain veitsellä asestettu nainen salpasi heidän tiensä vapauteen ja kotiin.

Nu oli melkein Gronin tasalla. Gron nosti veitsen päänsä yläpuolelle. Nu ryntäsi ylöspäin iskeäkseen aseen syrjään ennenkuin se uppoutuisi hänen rintaansa, mutta Gron oli häntä nopeampi. Ase iski, mutta ei Nuhun. Syvälle omaan murtuneeseen sydämeensä syöksi Gron aseen terävän kärjen, ja samassa hetkessä hän hyppäsi kauas Nusta ja Nat-ulista syöksyäkseen rusentuneena ja musertuneena korkean jyrkänteen juurelle.

Kuolema, äkillinen ja hirvittävä, ei ollut outo näille alkuajan rakastavaisille. He näkivät, että Gron oli kuollut, samoin myös Tur. Nu otti jälkimmäisen aseet, ja vieretysten he kaksi lähtivät etsimään rantaa. He saapuivat sille vain sellaisia viivytyksiä ja vaaroja kestettyään, jotka olivat jokapäiväisiä tapauksia heidän villissä elämässään. He löysivät myös venheen, pääsivät mannermaalle ja myöhemmin heimonsa luo turvaan. Täällä heidät otettiin tervetulleina riemuisasti vastaan, sillä molempia oli pidetty kuolleina. Sinä iltana he käyskentelivät käsitysten päiväntasaajan ison kuun paisteessa Rauhattoman meren rannalla.

»Pian», virkkoi Nu, »tulee Nat-ul Nu Nunpojan puolisoksi. Isäni Nu on sanonut sen, ja niin on puhunut myös Nat-ulin isä Tha. Uuden kuun syntyessä tulee meistä puolisot.»

»Minun Nu'ni on suuri soturi», sanoi hän, »ja suuri metsästäjä, mutta hän ei ole tuonut ihmisten ja mammuttien tappajan Uun päätä, jonka hän lupasi laskea isäni Than luolan edustalle.»

»Nu lähtee liikkeelle heti päivän valjettua kaatamaan Uuta», vastasi Nu levollisesti, »eikä hän palaa vaatimaan vaimoansa, ennenkuin on tuonut tullessaan ihmisten ja mammuttien metsästäjän pään».

»Nat-ul laski vain leikkiä», vastasi hän. »Minun mieheni on osoittautunut suuremmaksi kuin Uun metsästäjä. En halua isohampaista päätä, Nu. Haluan vain sinut. Et saa lähteä kaatamaan tuota petoa — riittää, kun kykenet tappamaan sen, jos se hyökkää kimppuumme. Eikä kukaan rohkene sanoa, ettet kykenisi tekemään sitä.»

»Siitä huolimatta lähden huomisaamuna metsästämään Uuta», väitti Nu itsepintaisesti. »En hetkeksikään ole unohtanut lupaustani.»

Nat-ul yritti saada häntä luopumaan päätöksestään, mutta hän pysyi siinä lujasti. Ja seuraavana aamuna lähti Nu Nunpoika vuorilta Rauhattoman meren rannalta etsimään Uun pesää.

Koko päivän istui Nat-ul odottamassa hänen paluutaan, vaikka tiesi, että saattaisi kulua monia päiviä ennenkuin Nu palaisi tai ettei Nu palaisi ehkä ollenkaan. Uhkaavan vaaran vakavat aavistelut ahdistivat häntä. Hän harhaili ulos ja sisälle, sisälle ja ulos luolastaan, tähyillen tuhannennen kerran sille tielle, jota Nun olisi pitänyt tulla.

Äkkiä kuului kaukaa sisämaasta jyrinää. Maa huojui ja vapisi. Nat-ul, silmät kauhusta selällään, näki heimonsa pakenevan ylöspäin luolilleen. Taivas himmeni, kovaääninen jyrähtely muuttui hirvittäväksi ja huumaavaksi jyrinäksi. Maan huojunta kiihtyi niin, että vuoretkin, joihin kansa oli kätkeytynyt, vavahtelivat ja heiluivat kuin lehti rajuilman edellä.

Nat-ul juoksi isänsä luolan sisimpään suojaan. Sinne hän kyyristyi lattialle, haudaten kasvonsa karhun- ja leijonantalja-kasaan. Hänen ympärillään kiemurtelivat hänen isänsä perheen muut jäsenet — kaikki kauhun lyöminä.

Kesti viisi minuuttia ennenkuin tuli loppu. Se tuli pelottavana, kammottavana järistyksenä, joka kohotti mahtavan vuoren sadan jalan korkeudelle ilmaan, murskaten ja hajoittaen sen siruiksi, jyrkänteen suistuessa eteenpäin sen juurella kasvavaan metsään. Sitten vallitsi hiljaisuus — kammottava ja pahaenteinen hiljaisuus — viisi minuuttia kesti kuolemanhiljaisuutta maan pinnalla, kunnes äkkiä kuului kaukaa mereltä syöksyvän, kuohuvan hyökyaallon kohina — ääni, jota kuulemaan oli jäänyt vain muutamia villipetoja —, ja vuorenkorkuinen valtameri ryntäsi sinne, missä ennen oli ollut päällikkö Nun kylä.

VIIDESTOISTA LUKU

Kun Victoria Custer aukaisi silmänsä, näki hän ensiksi veljensä Barneyn kasvot yllään. Hän silmäili veljeään tuokion neuvottoman hämmentyneenä. Äkkiä hän ojensi kätensä Barneytä kohti.

»Sinulla ei ole hätääkään, Vic», vastasi nuori mies. »Olet turvassa ja terveenä loordi Greystoken bungalowissa.»

»Vain vähäinen, Vic, mutta se ei merkinnyt mitään. Mitään vahinkoa se ei tuottanut.»

»Pyörryit noin kolme minuuttia sitten», vastasi hänen veljensä. »Laskin sinut juuri tähän ja lähetin Esmeraldan noutamaan hiukan paloviinaa, kun aukaisit silmäsi.»

Sinä iltana, toisten vetäydyttyä huoneisiinsa, istui Barney Custer sisarensa vuoteen vieressä, ja pitkälle aamuyöhön kertoi Victoria hänelle yksinkertaisin sanoin ja osoittamatta hermostumisen merkkiäkään tässä esittämäni tarinan Nat-ulista ja Nu Nunpojasta.

»Luulen», virkkoi hän lopetettuaan kummallisen kertomuksensa, »että olen onnellisempi nähtyäni tämän unen tai sanottakoon sitä miksi hyvänsä. Olen kohdannut uneni miehen ja elänyt uudestaan sen elämän, jonka hän ja minä elimme lukemattomia vuosia sitten. Vaikkapa hän tulisikin luokseni uudestaan unessa, ei se häiritse minua. Iloitsen siitä, että se oli vain unta, ettei Terkoz tappanut mr. Curtissia ja etteivät kaikki nuo hirvittävät asiat olleet todellisia.»

»Nyt», virkkoi Barney hymyillen, »voit kuunnella, mitä Curtiss on yritellyt sanoa sinulle.» Se oli puolittainen kysymys.

»Ei», sanoi hän, »en koskaan enää voisi rakastaa häntä. En voi sanoa sinulle miksi, mutta ehkäpä kaikki se, mitä elin noiden kolmen minuutin aikana, paljasti minulle muutakin kuin vain hämärän ja kaukaisen menneisyyden. Tiedäthän, ettei Terkoz ole koskaan pitänyt hänestä.»

Barney ei puhunut enempää siitä asiasta. Hän suuteli tyttöä, toivottaen hyvää yötä; ja kun itäinen taivaanranta alkoi kirkastua aamunsarastuksesta, meni hän nukkumaan muutamiksi tunneiksi huoneeseensa.

Seuraavana päivänä päätettiin, että Victoria ja Barney lähtisivät rannikolle niinpiankuin oli saatu hankituksi kantajat, mikä vaatisi korkeintaan muutaman päivän ajan. Luutnantti Butzow, Curtiss ja minä päätimme seurata heitä.

He oleskelivat viimeistä päiväänsä Greystoken uudistalossa. Toiset olivat metsästämässä. Barney- ja Victoria olivat jääneet viimeistelemään matkatavarain pakkausta. Se oli nyt tehty, ja tyttö pyysi, että he lähtisivät viimeisen kerran ratsastamaan uzirien maan avaraan, riistarikkaaseen laaksoon.

He olivat ratsastaneet tuskin kahta kilometriäkään, kun Barney havaitsi, että hänen sisarellaan oli jokin erikoinen päämäärä, sillä hän ratsasti suoraan kuin nuoli etelää kohti ryhmyisten vuorten juurta, jotka rajoittivat wazirien maata tällä taholla — samalle suunnalle, jota hän aikaisemmin oli kaihtanut. Parin tunnin lujan ratsastuksen jälkeen he tulivat korkean vuoren juurelle, joka aikaisemmin oli herättänyt Victoriassa kauhua ja pahoja epäilyksiä.

»Mikä on tarkoituksesi, Vic?» kysyi Barney. »Luulin sinun jo selvinneen kaikesta tästä.»

»Niin olenkin, Barney», vastasi Victoria, »tai ainakin selviän tämän päivän perästä, mutta en voinut lähteä pois tyydyttämättä uteliaisuuttani. Tahdoin ottaa selvän, onko täällä jotakin luolaa, johon ihminen saattaa olla haudattuna.»

Hän hypähti ratsulta ja lähti kiipeämään ylös rosoista jyrkännettä. Barney hämmästyi hennon tytön ketteryyttä ja voimaa. Häntä ihan hengästytty kun hän pysytteli Victorian perässä noustaessa nopeasti.

Vihdoin pysähtyi Victoria äkkiä kapealle ulkonemalle. Kun Barney pääsi hänen viereensä, näki hän sisarensa käyneen hyvin valkoiseksi, ja hän itsekin kalpeni nähdessään, mihin Victorian katse oli kiintynyt. Maanjäristys oli irroittanut ison kalliolohkareen, joka ikuisuuksia sitten oli ilmeisesti kuulunut kiinteästi vuorenseinämään. Nyt se oli työntynyt ulospäin kymmenkunnan jalkaa, paljastaen synkän onkalon suun.

»Lähtekäämme», sanoi hän, »tämä on mennyt jo kyliin pitkälle, Vic. Tulet uudestaan sairaaksi, jos jatkat näin. Mennään hevosten luo — olemme nähneet kaikki, mitä tahdoimme nähdäkin.»

»Ei ennen kuin olen tutkinut tuon luolan», sanoi hän melkein uhitellen, ja Barney tiesi, että Victoria noudattaisi omaa päätänsä.

Yhdessä he astuivat inhoittavaan luolaan, Barney edellä, raapien tulitikkuja toisella kädellään, samalla kuin hän puristi toisessa kädessään vireeseen vedettyä pyssyään; mutta luolassa ei ollut mitään, mikä olisi enää kyennyt vahingoittamaan heitä. Tulitikun heikot säteet valaisivat eräässä etäisessä nurkassa jotakin, mikä sai Barneyn äkkiä pysähtymään. Hän yritti käännyttää tytön takaisin ikäänkuin luolassa ei olisi ollut enää mitään nähtävää, mutta myös Victoria oli nähnyt ja tunkeutunut eteenpäin. Hän käski veljensä sytyttämään toisen tulitikun. Ja heidän edessään oli ison miehen lahonnut luuranko. Sen vieressä oli murtunut, kivipäinen keihäs, ja lisäksi he näkivät kiviveitsen ja kivikirveen.

Barney kohotti tulitikkua, kunnes sen heikko valo osui tuohon toiseen esineeseen — ison kissan irvistävään kalloon, jonka yläleuan aseina oli kaksi voimakasta, kahdeksantoista tuuman pituista, käyrää torahammasta.

»Uu, ihmisten ja imettäväisten tappaja», kuiskasi Victoria Custer kauhistuneella äänellä. »Ja Nu Nunpoika, joka tappoi sen Nat-ulinsa tähden — minun tähteni!»

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK IKUINEN RAKASTAJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.