The Project Gutenberg eBook of Juhannustanssi This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Juhannustanssi Romaani Karjalan kannakselta Author: Simo Eronen Release date: June 20, 2025 [eBook #76342] Language: Finnish Original publication: Helsinki: Otava, 1921 Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JUHANNUSTANSSI *** language: Finnish JUHANNUSTANSSI Romaani Karjalan kannakselta Kirj. SIMO ERONEN Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1921. I. Vanhassa Päiväniemen herraskartanossa oli aamusta pitäen huisketta ja hälinää. Huoneita puhdistettiin, tomutettiin, huonekaluja siirreltiin ja väiteltiin siitä, missä niiden oikea paikka vanhastaan oli ollut. Talon molemmat nuoret palvelijattaret olivat Päiväniemen perinnäistapoihin tottumattomia, ja niinpä itsensä Matilda rouvan piti heitä jokaisella askeleella neuvoa ja opastaa. Välistä sekaantui leikkiin myös pyylevä emäntäpiika Anna-Stiina. Hänen oikea paikkansa oli kyllä keittiössä, mutta sieltä hän tämän tästä ilmestyi punottavana muihin huoneisiin tuoden mukanaan runsaasti ääntä ja vielä runsaammin leipomiensa, paistamiensa tai paraillaan käristyvien herkkujen lemua. — Miten te tuon pöydän olette noin vinoon vääntäneet? pauhasi hän ruokasalissa tyttösille. — Niinhän se on kuin lähtisi nurkkaan juosta vilistämään. — Eihän tämä mitä vinossa ole, väittivät tytöt, jotka olivat juuri levittämässä mahtavaa, huikaisevan valkoista liinaa pöydän katteeksi. — Sepähän kumma, jottei tämä vinossa ole, kivahti Anna-Stiina tarttuen jo tukevin kourin pöydän toiseen päähän. — Viistoista pitkää vuotta minä olen jok'ikinen jumalanpäivä tätä kattanut ja luulen tietäväni tämän paikan linjalleen. — Eihän tämä se sama pöytä ole, uskalsi toinen tytöistä vielä vastaan panna. — Senhän kuului räjähtävä tykinkuula särkeneen sirpaleiksi. Ovelle ilmestyi Matilda rouva ja puheli sovittavasta — Hyvä Anna-Stiina, ei maksa vaivaa ruveta enää sitä siirtelemään, ei se siitä tule sen paremmaksi. Eivät nämä uudet huonekalut sattuneet entistenlaiset, vaikka tarkat oltiin mitat ja mallit antavinaan. — No sitä samaahan minäkin, ettei näihin vanhan ihmisen silmä voi mitenkään tottua, päivitteli Anna-Stiina hellittäen sentään otteensa. — Niin vintsottavat ja väntsöttävät kuin olisivat siihen viskomalla viskotut. Ja saatte uskoa minua, Matilda rouva, kyllä Eino maisterin silmäkin erotuksen huomaa. Ei sitä maisteria näillä laitoksilla jutkuteta. Viimeiset sanansa sinkosi Anna-Stiina jo keittiön ovelta, jonka hän aivan kuin paremmaksi ponneksi vetäisi aika kolauksella kiinni perässään. Kun rauha oli tällä tavoin palannut, siirtyi Matilda rouva kuistikolle järjestelemään sinne kahvipöytää. Siinä puuhassa ollessaan näki hän ikkunasta vanhan Petteri rengin kähmivän puutarhan portilla. Matilda rouva ihan hätääntyi, sysäsi oven auki ja alkoi hoputtaa Petteriä: — Hyvänen aika, Petteri, johan sinä nyt kokonaan myöhästyt, kun ei sinulla ole edes hevonen vielä valjaissa. Tällä menolla joutuu Eino jalkaisin patikoimaan. — Niin jottako Eino maisteri joutuisivat jalkaisin patikoimaan? ihmetteli Petteri vallan rauhallisesti. — Eivät ole ennen joutuneet ja tokkopa nytkään joutunevat, jos niinkuin junan mukana matkaa tekevät. Vastahan kello lie ykstoista, ja juna tulee puolikahdelta. Kello oli tosiaan vasta yksitoista. Matilda rouva ei tahtonut uskoa silmiään, kun hän tämän huomion teki: Semmoista se oli, pitkäksi kävi kauan kaivatun odotus. Puutarhasta juosta vilistivät kuistikolle punakka, vuosikymmenisen vanha pojan vekara, Anna-Stiinan kielletyn lemmen hedelmä, ja muutamaa vuotta vanhempi tyttönen, sotaorpo, jonka Matilda rouva oli korjannut hoitoonsa läheiseltä Kuovikosken tehtaalta. Lapsilla oli sylit täynnä kukkasia, joita he olivat poimineet nurmikolta ja puutarhan penkeistä. Matilda rouva alkoi lajitella niistä vihkoja ja lähetti lapset noutamaan kukkamaljakkoja kaivolta, johon ne oli viety raittiilla vedellä täytettäviksi. — Katsokaa vain, hyvät lapset, ettette säre niitä, varoitteli Matilda rouva. Tämä varoitus tuli myöhään, lapset painalsivat jo kilpaa puutarhaportilla. Siinä he kiireessään olivat vähällä tölmätä kumoon nuoren naisen, joka juuri tuli portista sisään. Tulija oli sievässä, uudenuutukaisessa sairaanhoitajattaren puvussa. Vartaloltaan oli hän hentonen, käynti notkea ja joustava. Tänään hän näytti kuitenkin rasittuneelta: kävellessä nytkähtelivät pyöreät olkapäät hermostuneesti, hienopiirteisillä kasvoilla oli valvotun yön jättämä kalpeus. Mutta ilo on itsekäs. Matilda rouva odotti tänään kotiin ainoata poikaansa, ainutta lastaan. Hän vallan säteili ilosta ja piti itsestään luonnollisena, että kaikki muut tekivät samalla tavoin. Niin hän huudahtikin jo hyvän matkan päästä tulijalle: — Hyvää päivää, pikku rouva kultaseni! Teitte varsin kiltisti, kun tulitte. Ja melkein samassa hengenvedossa, ennenkuin toinen ehti mitään vastata, hän jatkoi: — Kyllä kai me tänään jätämme ne parantelut sikseen. Meillä on täällä aika kiire, ja sitäpaitsi tunnenkin oloni tällä kertaa paljon paremmaksi. — Tosiaan, rouva näyttää vallan nuortuneelta! — Eikös olisi syytä nuortua! Hän tulee tänään, josta olen teille niin paljon puhunut, jonka luulin jo kerran kadottaneeni. Tuskin on minulla ollut tämmöistä ilonpäivää hääpäiväni jälkeen, ja te, kiltti rouva Syväri, saatte olla iloni todistajana. Kutsuinkin teidät tänään oikeastaan vain sitä varten, että olisitte mukana loppuvalmistuksissa. Teillä on niin hyvä maku. Mutta kas, siinähän tulevatkin jo lapset. He alkoivat asetella kukkia maljakoihin ja menivät sitten niitä kantaen saliin. Sen kalusto oli vasta sinä samana aamuna vapautettu suojaavista peitteistään, joihin se oli ollut käärittynä sodan jälkeisten, vuoden päivät kestäneiden korjaustöiden ajan. Se oli hieno kalusto, rokoko-tyyliä, ja näytti se nyt perinpohjin toimitettuna ja hangattuna vallan uudelta. Matilda rouva tiedusteli ylpeänä: — No sanokaapas, kiltti ystäväni, miltä täällä nyt näyttää? Pikku sairaanhoitajatar kehui salin näyttävän vallan suurenmoiselta. Hän pakotti itsensä hymyilemään ja koetti saada äänensä iloiseksi, ettei pahoittaisi Matilda rouvan mieltä. Tämä kierteli touhussaan ympäri huoneen, kohenteli vähän yhtä ja toista kohtaa puhua laverrellen: — Niin, tämä huone pelastui verrattain vähällä. Vain muutama kranaatin siru oli lentänyt sisään, ja se rikkoi tuon peilin lasin, mutta siinä on nyt uusi tilalla, ja erotusta tuskin ensinkään huomaa. Tämän kaluston hankki Arvi vainajani hääpäiväksemme. Säästyi edes tämä muisto, jos paljon muuta lie mennyt. Rouva Syväri oli pysähtynyt muutaman sivupöydän viereen. Hänen katseensa seurasi Matilda rouvan hommia, hänen korvansa kuuli tämän lavertelun ja hän ajatteli. "Tämä on siis _hänen_ kotinsa, ja minä olen täällä! Hyvä jumala, miten minä olen tänne joutunut? Ja hän tulee kotiin tänään!" Hän vilkaisi levottomana rannekelloonsa: "Muutaman tunnin kuluttua on hän näiden seinien sisällä." Hänen kätensä siveli pöydällä olevan valokuva-albumin nahkapäällystää ja hänen aivoissaan vilahti: "Jos avaisi tämän äkkiä, niin siellä olisi varmaan hänen kuvansa semmoisena, kuin hän silloin oli." Säpsähtäen ja arkana hän vetäytyi kauemmas pöydästä. Matilda rouva toimesi: — Kas niin, nyt tämä saa olla. Nyt lähdemme tännepäin, niin saatte nähdä miesvainajani työhuoneen ja erään toisen huoneen, joka on koko talon merkillisin. Se huone pelastui aivan ehjänä, vaikka on sinne Kuovikoskelle päin, josta se tuho tuli. Sillä huoneella on oma suojelijansa. Pikku sairaanhoitajatar seurasi koneellisesti Matilda rouvan perästä. Hän kantoi molemmissa käsissään kukkamaljakkoa ja hymyili herttaisesti, niinkuin laupeudensisaren pitää hymyillä. Se hymy tekee aina hyvää toisille ihmisille, olivatpa sairaita tai terveitä. Miesvainajansa työhuoneessa Matilda rouva joutui surullisiin muistelmiin. Hän asetti hellin käsin kukkamaljakon pöydälle, järjesteli hellävaroen siinä olevia esineitä ja kertoi väräjävällä äänellä: — Tämän pöydän ääressä istui rakas Arvi vainajani sinä huhtikuun iltana, kun tultiin häntä noutamaan. Sinne veivät tehtaalle, lupasivat jo samana yönä takaisin kotiin, mutta sille tielleen jäi. Matilda rouva kuivasi kyyneleensä ja näytti seinällä olevaa miesvainajansa suurennettua valokuvaa. Rouva Syväri pani hyväillen kätensä hänen vyötärölleen ja katseli sivulta hänen harmaata päätänsä. Äkkiä sai hän haiun puristaa tuon harmaan pään käsiensä väliin, hyväillä sitä, sopertaa sen korvaan: "Äiti, äiti!" Hän säikähti sitä ajatusta. Mutta Matilda rouva jatkoi jo hymyillen kyyneltensä lävitse: — Eino rakkaanihan se nyt saa periä tämän huoneen. Hänen makunsa on kyllä toinen kuin Arvi vainajani, mutta sittenpähän tehköön mieleisensä muutokset. Eino tahtoo nähdä paljon kaikenlaista tavaraa ympärillään, mutta mitään joutavaa rojua se ei saa olla, sen pitää olla valikoitua. Saattepa itse nähdä, kun tulette ylös Einon omaan nuorenmiehen kammioon. Rouva Syväri kuunteli Matilda rouvaa ja katseli koko ajan seinällä olevaa kuvaa. Hän ajatteli pettyneenä: "Tuossa ei ole yhtä ainoata _hänen_ piirrettään. Aivan vieras mies." Viimeisen kukkamaljakon he veivät perällä olevaan kirjastohuoneeseen. Se huone täytti koko peräseinän, oli kokoonsa nähden kapea, mutta näytti sitä pitemmältä ja korkeammalta. Raskastekoiset kirjahyllyt peittivät kaikki seinät lattiasta kattoon asti. Vain vastapäätä korkeata kaksoisikkunaa oli tyhjä paikka, ja riippui siinä hyllyjen välillä vanhanpuoleisen herran muotokuva. Puku oli menneen vuosisadan kuosia, piirteet itseensä sulkeutuneet ja harvinaisen voimakkaat. Näki hyvin, ettei se mies ollut konsanaan kysellyt toisilta, miten hän elämänsä eläisi. Huone teki kokonaisuudessaan hieman synkän vaikutuksen. Matilda rouva haasteli asetellessaan kukkamaljakkoa pöydälle: — Totta puhuen minä hieman pelkään tätä huonetta, mutta Eino viihtyy täällä hyvin. Usein hän oleskelee täällä iltakaudet piirustellen karttojaan tällä pöydällä tai penkoen noita paksuja nidoksia, niinkuin mitä aarteita niistä etsisi. No saattaahan niissä ollakin paljon hyviä aarteita, mutta paljon niissä on tomuakin. Minä tunnen niiden ummehtuneen lemun melkein nenässäni, kun Eino palaa täältä muihin huoneisiin. Rouva Syväri kuunteli toisella korvallaan vanhan rouvan puheita. Hän tarkasteli miltei taikauskoisella uteliaisuudella seinällä riippuvaa vanhan herran muotokuvaa: Siinä mahtoi asua juuri se salaperäinen henki, joka suojeli tätä huonetta. Äkkiä säpsähti pikku sairaanhoitajatar: Nuo oudot, ensi silmäyksellä melkein tylyt piirteet näyttivät hänestä lientyvän, saavan eloa. Niin, hän näkee niiden takaa nuoren, päivettyneen, komean miehen, joka katsoo syvälle hänen silmiinsä, hymyilee kutsuvasti. Matilda rouva oli yhä äänessä, kertoili miten hän salaa tomuttaa Einon vaatteista tämän huoneen lemua, salaa, ettei Eino pahastuisi. Ja miten hän välistä pelkäsi hirveästi, että Eino, se poika parka, voisi saada täältä pahoja basilleja keuhkoihinsa. Pikku sairaanhoitajatar ei kuule Matilda rouvan äidillisiä huolia. Hän näkee näkyjä menneitä... Hän on kaukana, pienessä, uneliaassa maaseutukaupungissa. Sinne on kohtalo viskannut heidät kesäksi. Hänen miehensä on kapellimestarina, kiertelee soittokuntineen ympäristön juhlissa, pitää hauskoja päiviä. Mutta hän saa olla ypöyksin ja hänellä on kuolettava ikävä... Silloin ilmestyy siihen luojan hylkäämään pesään muutamana päivänä joukko iloisia, päivettyneitä metsätieteen ylioppilaita. Niin tulevat kuin pilvistä pudonneina, mistä lienevät tulleet salolta matkareppuineen, kantamuksineen... Ja niiden mukana on _hän_. He tutustuvat aivan sattumalta kaupungin pienessä puistoravintolassa, jossa on niin ahdasta, että kaikkien siellä kävijäin on melkein pakko toisiinsa tutustua... Ja siitä se sitten alkoi. Sitten hänellä ei ole enää ikävä, hän elää kuin unessa, ei ajattele miestään eikä mitään, on onnellinen, antautuu. Ah, sitä kestää niin vähän aikaa, vain muutaman viikkokauden, mutta siinä on tarpeeksi. Einon käsivarret olivat niin voimakkaat, Einon hyväilyt niin polttavat... Pikku sairaanhoitajatar seisoo ummistetuin silmin. Hän puristaa vapisevin käsin raskaan tuolin selkämystä, sillä lattia tuntuu soluvan hänen jalkainsa alta. Hänen ruumiinsa vavahtelee kuin kuumeessa. Se on niiden rajujen hyväilyjen muisto. Eino oli tullut salolta, pitkästä yksinäisyydestä... Pikku sairaanhoitajatar havahtuu ääneen, joka kuuluu aivan hänen korvansa juuressa: — Hyväinen aika, mikä teille on tullut, kiltti pikku rouvaseni? Tehän olette aivan valkea ja vapisette kuin haavanléhti. — Ei, ei se mitään! sopertelee hän. — Pieni pahoinvointi vain, mutta se on jo ohi. — Eipäs se vielä ohi ole, näenhän minä! Teidän kätenne vieläkin vallan vapisevat, rakas lapsi. Tuo synkkä, vanha herra teitä varmaan säikähdytti pahanpäiväisesti. Sen ilme on niin kummallinen. Matilda rouva pani hyväillen kätensä pikku ystävättärensä kaulalle ja jatkoi: — Ja kuitenkin, kuitenkin... Rakas Eino poikani on enemmän häneen kuin isäänsä. Se mies kuuluu eläessään olleen niin omituinen. Pappi hän oli nuoruudessaan, mutta sitten hänen oli pakko erota papinvirastaan. Ja tiedättekö, minkä vuoksi hän erosi? Koettakaahan arvata, rakas ystäväni? Ei, sitä ei rouva Syväri voinut arvata. — Niin, ajatelkaahan, semmoinen pappi, ja vielä siihen aikaan: oli ryöstänyt toisen miehen vaimon, se veitikka! Pikku sairaanhoitajatar tunsi sydämensä kutistuvan kokoon ja pysähtyvän, mutta Matilda rouva jatkoi: — Ja sitten hän heitti papinkaapunsa nurkkaan ja muutti tänne Päiväniemeen. Semmoinen oli hän, Päiväniemen ensimäinen Rautanen. Vanhoilla päivillään oli sitten tullut oppineeksi, kokosi tämän hirveän kirjaston ja istui täällä yökaudet läpeensä. Lienee se katunut vähän pahoja pillojaan. Mutta rakas Eino poikani, hän kunnioittaa isoisänsä muistoa, minä tiedän sen. Vaikka hän muuten onkin aivan toisenlainen luonnoltaan, niin hyvä. Ei hänestä konsanaan olisi sellaiseen. — Lähdetään, lähdetään pois täältä! kuiskasi rouva Syväri tuskin kuuluvalla äänellä... Päiväniemen vanha, rehevä puutarha on kukkeimmassa kauneudessaan. Siellä on kukkia ja tuoksua. Sireenit kukkivat, pihlajat kukkivat, omenapuut kukkivat. Nurmikkoa peittää monikirjava kukkaisvaippa, hyvin hoidetut puutarhapenkit ovat parhaassa väriloistossaan. Kaikki kukkivat kilpaa, koko puisto on yhtenä ainoana kukkamerenä. Vanha, siistitty ja uudestaan maalattu Päiväniemen päärakennus näyttää hiukan etempää katsoen suorastaan hukkuvan ja hautautuvan tuon kukkameren untuvanpehmoisiin, hyväileviin aaltoihin. He kävelevät hiljakseen kukkaisrunsauden keskellä. Rouva Syväri nojaa Matilda rouvan käsivarteen. Hän on yhä vielä kuin unessakävijä, hän siirtelee jalkojaan ja ajattelee: "Kaikki tämä on hänen vastaanottoaan varten. Kukat tiesivät, milloin niiden oikea hetki on käsillä. Siitä näkee, että häntä täällä odotetaan." Mutta Matilda rouva haasteli: — Eikös se näytä aika somalta tuo vanha rakennus? Kukapa olisi viime keväänä uskonut, että siitä enää mitään kalua saadaan. Pois olisi silloin Eino vienytkin minut näiltä surunsijoilta, mutta mihinpäs minä vanha ihminen enää voisin lähteä. Niin ruvettiin korjaustöihin, ja minä niistä olen saanut huolehtia, kun Einon yhä piti olla rykmenttinsä mukana. Mutta nyt on Eino lopultakin vapaa ja saa tulla näkemään, mitä vanha äitimummonsa on täällä saanut aikaan. Taas tunsi rouva Syväri hyvää halua sulkea vierellään kulkeva vanhus syliinsä, mutta samalla hän vilkaisi rannekelloaan ja ajatteli: "Vajaa tunti enää, ja minä olen vielä täällä." Matilda rouva taitteli penkkien luona suuren kimpun ruusuja. Ne oli hän säästänyt yksistään Einon huonetta varten. Hän valikoi niistä kaikkein tummimman ja kiinnitti sen nuoren ystävättärensä rintaan. — Tämä on Einon lempiväri, pakisi hän. — Eino pitää tummista ruusuista, ja meidän pitää tänään kantaa hänen värejään. Takaisin kuistikolle palatessa ajatteli rouva Syväri: "Miksi minä en jo aikoja sitten ole juossut tieheni?" Mutta jalat veivät hänet tahtomattaan Matilda rouvan mukana ylös Einon huoneeseen. Se oli suuri, matalahko, mutta valoisa huone aivan päärappujen kohdalla. Kalustosta pisti heti silmään valtavan suuri piirustuspöytä. Nurkissa, seinillä ja erikoisilla telineillä oli runsaasti kaikenlaisia metsätieteellisiä työkaluja ja kojeita. Melkein ovenpielessä riippui naulassa suuri metsänkävijän matkareppu. Vielä oli pöydällä, uunin reunustalla, kirjahyllyn päällä ja yleensä jokaisella ulkoilemalla ja korokkeella tavaton määrä kivinäytteitä. Ne oli aseteltu taidokkaaseen järjestykseen ja todistivat varsin kaunopuheisesti huoneen omistajan harrastuksen ulottuvan sillekin alalle. — Tämmöinen se on Eino poikani huone, haasteli Matilda rouva asetellessaan kukkamaljakkoa pöydälle. — Kauhistava oli täällä sekasorto silloin hävityksen jälkeen. Laki oli romahtanut melkein kokonaan alas ja sotkenut kaikki yhdeksi ainoaksi soraläjäksi. Saatte uskoa, että tein minä vanha äitimummo aikamoisen työn sitä selvitellessäni. Pahin oli urakka etsiä ja valikoida sieltä soran seasta kaikki nuo Einon kivinäytteet. Aina pyrki pujahtamaan vääriä kivenmujuja joukkoon, enkä minä vielä nytkään ole ihan varma, ovatko ne kaikki oikeita. Matilda rouva ryhtyi huolissaan pitämään vielä viimeistä lopputarkastusta napatakseen mahdollisesti piileskelevät väärät vuohipukit pois valikoitujen laumasta. Sillä aikaa seisoi pieni sairaanhoitajatar arkana ovipielessä ja silmäili miltei pyhällä hartaudella ympärillään näkyviä esineitä. Monet olivat niistä tuttuja, olisi tehnyt mieli mennä niitä käsin koskettelemaan, hyväilemään. Lopulta hän äkkäsi aivan vieressään riippuvan matkarepun. Hän alkoi salavihkaa, hellävaroen silitellä sen karvapäällystää ja hänelle tuli mieleen valoisa, onnellinen muisto: Eino oli kerran ilvehtiessään ripustanut sen suuren repun hänen selkäänsä. Oh, miten hassunkuriselta hän silloin näytti, ja miten syntisen raskas se oli! Selkä ihan pyrki katkeamaan. Mutta silloin koppasi Eino hänet reppuineen päivineen syliinsä kevyesti kuin höyhenen. Kevyt onnen punerrus värjäsi pikku sairaanhoitajattaren kasvoja, mutta äkkiä hän muisti missä oli. Hätääntyneenä hän vilkaisi rannekelloaan ja selitti kiirehtien, katkonaisesti hätiköiden, että nyt hänen piti lähteä: Heille odotettiin tänään sairaalaan muuatta heikkoa potilasta, ja hänen läsnäolonsa oli siellä tuiki välttämätön. Matilda rouva oli kuin pilvistä pudonnut. Eihän voinut olla mitenkään mahdollista, että piti nyt juuri mennä. — Ei, minä en laske teitä, hyvä, kiltti ystäväni, en laske, vaikka mikä tulisi! Vajaan puolituntisen perästä on Eino täällä, ja nytkö te lähtisitte? Olettehan jo melkein niinkuin saman talon väkeä, jääkää nyt minun onneni ja iloni todistajaksi! Hänelle kihosivat kyyneleet silmiin, niin hartaasti hän pyysi. Pikku sairaanhoitajatar koetti pysyä lujana. Hän ojensi jo kätensä Matilda rouvalle jäähyväisiksi. Mutta silloin tuntui hänestä kuin huone olisi alkanut nopeasti pyöriä, ja kaikki tutut, rakkaat esineet hyppelivät hänen silmissään. Silloin hän unohti itsensä, kietoi äkkiä käsivartensa Matilda rouvan kaulaan, alkoi suudella häntä hätäisesti silmille, suulle, mihin sattui. Sitä tehdessään hän toisteli sopertavalla äänellä: — Hyvä!... rakas!... Ja ennenkuin toinen ehti tointua, oli hän jo livahtanut pois huoneesta. Portaista kuului hänen askeltensa kiireellinen kopina. Seuraavassa tuokiossa vilahti poismenijä jo puutarhaportista lehtokujalle ja hävisi sinne. Hän juoksi kuin takaa-ajettu. Rutisti toisella kädellään Matilda rouvan antamaa tummaa ruusua rintaansa vasten ja toisteli läähättäen: — Pois, pois, nopeasti!... Se on mennyt, unohdettu!... Minun pitää paeta, paeta!... kauas!... Matilda rouva oli syvästi liikutettu nuoren hoitajattarensa äkillisestä hellyydenosoituksesta. Ja hän tunsi nyrpeätä kaunaa kohtalolle, joka saattoi panna ihmiset sairastumaan juuri sinä päivänä, kun hänen rakas Eino poikansa palasi kotiin. II. Päiväniemen Eino Rautanen on kotona. He ovat viettäneet koko iltapäivän kahdeltaan. Äiti on näytellyt ylpeänä ja onnellisena Einolle koko vanhan kartanon ulkoa ja sisältä. Kaikki paikat, jokainen komero, jokainen vanha huonekalu, jokainen vanha ja rakas esine pitää Einon nähdä, niinkuin ne olisivat korvaamattomia kalleuksia. Kalleuksia ne ovatkin, äiti kertoilee väsymättä, milloin ja mistä ne kukin ovat taloon tulleet, mitä muistoja niihin liittyy. Eino on ehkä monasti ennen kuullut nämä kertomukset, mutta ei haittaa, hän kuuntelee mielellään niitä uudelleen. Silloin tällöin hän silittää hyväillen äitinsä harmaata päätä, ja silloin sulaa Matilda rouvan sydän onnesta ja hellyydestä. Oi, hän rakasti niin paljon poikaansa. Illan tultua he istuivat Einon huoneen ulkoparvekkeella. Siitä on verraton näköala etelään, länteen ja lounaaseen leviävän suuren Hirviselän yli. Sen suuret ja pienet vehmaiset saaret uivat iltaruson kultaamalla ulapalla kuin onnellinen, äidinylpeyden paisuttama sorsaemo poikueilleen. Päiväniemen kylää kaakon puolelta reunustavan metsäkannaksen takaa kuuluu Kuovikosken kohina. Sieltä kohoaa korkealle puiden yli Kuovikosken tehtaan vasta korjattu savupiippu. Matilda rouva kertoili: — Se on yhtä päivää vanhempi tuo savupiippu kuin sinä, Eino rakkaani. Te olette nyt kahdenkymmenen seitsemän ikäisiä molemmat. Paljon saivat isäsi ja Falkman vainaja nähdä puuhaa, ennenkuin tuo piippu saatiin kohoamaan. Ja kun siihen sitten viimeinen tiilikivi oli muurattu, synnyit sinä seuraavana päivänä. "Siinäpä tuli palkinto ponnistuksista!" nauroi isäsi. — Niin, pitihän minunkin jotain tehdä, kun he laittoivat moisen ihmepiipun. — "Sinä, rakkaani, voitit kilpailussa!" sanoi isäsi eikä herennyt sinua katselemasta. Sinä potkit jo niin miehekkäästi ja näytit kieltäsi, vaikka olit isäsi mielestä niin naurettavan pikkuinen. Eino kohensi lämmintä villahuivia äitinsä hartioille. — Ja siitä lähtien, jatkaa Matilda rouva, — siitä lähtien minä olen aina uskonut, että sinun kohtalollasi on jotain yhteistä tuon tehtaanpiipun kanssa. Kun sinä olet kaukana poissa, muistan sinua joka kerran, kun satun vilkaisemaan tuonne tehtaalle päin. "Hyvin ovat Einon asiat!" iloitsen silloin sydämessäni, kun piippu näkyy paikallaan. Mutta silloin viimeisenä kauheana yönä, kun te hyökkäsitte tähän kylään, silloin minä säikähdin hirveästi. Me olimme vavisten kyhjöttäneet koko yön kellarissa. Joka puolella rätisi ja räiskyi. Sitten aamun valjetessa alkoi hiljetä, ja silloin kömpi vanha Petteri ylös katsomaan, miltä siellä näytti. "Kartanolle on käynyt huonosti", kertoi hän palatessaan, "ja tehtaan piippu on keskeltä katkennut ja romahtanut alas." — "Nyt meni Eino rakkaani", jysähti silloin sydämessäni. Melkein taisin mennä tajuttomaksi. Mutta jo hetkisen perästä olit sinä miehinesi siinä kellarin suulla ja vedit meidät raukat päivän valoon. — Näetkös siitä, äiti, minulla oli sentään vähän parempi onni kuin tuolla tehtaanpiipulla, hymyili Eino. — Niin oli, jumalan kiitos, mutta en minä hyvään aikaan tahtonut uskoa silmiäni, että sinä siinä olit. Se sinun outo pukusikin, ensi kerran näin sellaista. — Ja se taisi olla vielä hiukan epäsiisti silloin! nauroi Eino. — Olimme melkein koko yön konttailleet tuolla pellon ojia pitkin. Hyvän hetken katseli Matilda rouva ihaillen poikansa, päivettynyttä, tummahkona hohtavaa poskea ja sanoi sitten melkein arastellen: — Se saisi olla jo lopussa! Pelkäsin aina sinut kadottavani, niin kauan kun kannoit sitä pukua. Ja siitäkö pelosta vai mistä lie johtunut: aina näytit sinä minusta hiukan vieraalta sotilastakissasi. Muut kaikki sitä ihailivat, mutta ei minun vanha silmäni siihen voinut tottua. — Sinun silmäsi oli aivan oikeassa, äiti kulta, en minäkään siihen pukuun konsanaan tottunut. Katselen kyllä varsin mielelläni hyvin puettuja sotilaita, mutta oma olemukseni sotilastakin sisään puristettuna tuntuu minusta melkein naurettavalta. Se lienee veressä, meitä Rautasia ei kai ole luotu sotilaiksi. Hyvän sotilaan ensimäinen ja tärkein avu on oppia ihailemaan omaa ulkonäköään. Minä en siihen oppinut, ja niin alkoikin koko sotilaselämä väsyttää minua sanomattomasti. — Nytpä saatkin olla täällä aivan omissa oloissasi ja levätä kyllältäsi! Ei vanha äitimummosi sinua pahasti häiritse. Ethän sinä, rakas äiti, milloinkaan minua häiritse, kun eivät vain muut häiritseisi. Ja tämän kesän tahdon pysyä syrjässä kaikesta, koetan päästä tasapainoon. Niin päätteli Päiväniemen nuori isäntä. Mutta Matilda rouvalla oli vielä paljon kertomista viime kesän jälkeisistä tapahtumista: Tehdas oli jo korjattu ja pantu käyntiin muutama kuukausi sitten. Ja siellä olivat nyt kerrassaan uudet miehet asioiden etunenässä, johtaja uusi, apulaisinsinööri uusi, kaikki uusia, enimmäkseen nuoria miehiä. Vanhat nukkuivat nurmen alla, siellä olivat Falkman ja siellä Arvi rinnakkain. Toiset saivat jatkaa heidän työtään. Lääkärikin oli tullut uusi, ja uusi oli myös sairaanhoitajatar. Se oli niin herttainen ihminen, kävi häntäkin parantelemassa. Saisipa Eino itse nähdä, että se pikku rouva oli kerrassaan harvinainen, niin sievä, niin hyväsydäminen ja vaatimaton. Eino kuunteli äitinsä tarinoita. Hän oli jo aiemmin ohimennen kuullut Kuovikosken tehtaan uudesta johtajasta. Se oli niitä sota-ajan nousukkaita, kaikkein kuuluisimpia, mutta nimen hän oli unohtanut. Hän tiedusti sitä äidiltään. — Rönkä on hänen nimensä, insinööri Pentti Rönkä. Semmoinen on elävän ja harvinaisen toimekkaan näköinen mies. — Onko hän jo ennättänyt käydä täälläkin? ihmetteli Eino. Oli käynyt muutama päivä sitten. Ja siitäpä Matilda rouva muistikin, että uudella johtajalla oli ollut Einolle tärkeä tiedonanto tuotavana: Hänet oli viikko sitten pidetyssä ylimääräisessä yhtiökokouksessa valittu johtokuntaan isävainajansa tilalle. — Minut johtokuntaan? pääsi Einolta. — Niin, johtaja Röngän esityksestä, jotta hänellä olisi täällä joku paikkakunnan oloja tunteva, jonka kera voisi neuvotella. Eino pureskeli vaieten huuliaan: Niin, niin, tietysti se oli tapahtunut hänen esityksestään, kenenkäs muun! Mennä kietomaan toista asioihinsa kysymättä, tahtoiko tämä vai ei. Se oli tosiaan semmoisen nousukkaan tapaista, siitä tunsi miehen. Hän oli sydänjuuriaan myöten harmistunut, mutta koetti hillitä kiehuvaa sisuaan, ettei kokonaan pilaisi vanhan äitinsä onnentunnelmaa. Hän vain sanoi: — Mutta tiedäthän sinäkin, äiti, ettei se tehdashomma ole minua konsanaan innostanut. Miten minä siis voisin hänelle neuvoja antaa missään asiassa? Paremmin olisivat tehneet, kun olisivat etsineet toisen miehen, sopivamman. Kyllä hän tiesi sen, Matilda rouva, oli jo sanonut samaa johtaja Röngälle. Oli kertonut, ettei Eino tähän asti ole tehtaasta suuria välittänyt, ja nyt pitäisi Einon levätä muutama kuukausi rauhassa. Mutta johtaja Rönkä oli selittänyt tarvitsevansa nyt juuri hänen alansa asiantuntijaa. Tuli kai pian uudelleen lähemmin aikeitaan selvittämään. Ne aikeet eivät Einon mieltä kiinnittäneet. Vielä vanhan äitinsä levolle mentyä hän hyvän aikaa mietiskeli uuden johtajan päähänpistoa, ja se alkoi hänestä tuntua miltei sopimattomalta pilanteolta. Kun ei vain hänen vaalinsa takana olisi vielä joku syrjätarkoitus: se lurjus tahtoi saada hänestä, kokemattomasta miehestä selkänojan, jonka turvin saattoi täällä sitten mielensä mukaan mellastaa. Tosiaan tämä mies tuntui olevan nykyaikainen, niinkuin hänestä oli kerrottu, melkein liian nykyaikainen. Mitähän hänen isoisänsä aikanaan olisi sanonut, jos tällä tavoin uppo-outo tungettelija olisi tullut hänen kaulaansa länkiään sovittelemaan. Eino naurahti hieman katkerasti: Parasta, ettei ajatellut isoisää nykypäivinä! Jo seuraavana päivänä johtaja Rönkä tuli Päiväniemeen, tuli hienolla, upouudella autollaan, koko esikuntansa mukanaan. Tämän esikunnan muodostivat apulaisinsinööri Viherluoto ja ensimäinen kassööri, kamreeri Silvan, ainoa henkiin jäänyt vanhan polven edustaja Kuovikosken tehtaalla. Esikuntaa täydensi muhkealla tavalla kamreeri Silvanin vaimo Siviä Silvan, välttämätön koriste kaikkialla, missä Kuovikosken puuhiomoa piti asiaankuuluvalla loistolla edustaa. Ihmeekseen Eino Rautanen huomasi, ettei johtaja Rönkä oikein vastannut sitä hahmoa, jonka hänen mielikuvituksensa oli tästä uudesta tulokkaasta muovaillut. Uusi johtaja oli mukiinmenevä herrasmies, hieman lihavahko tosin nuoreen ikäänsä nähden, mutta verevät kasvot, joita koristi lyhyt musta leukaparta, olivat varsin eloisat ja miellyttävät. Asiansa osasi hän myös ajaa koulitun maailmanmiehen luontevuudella. Eino Rautanen oli panssaroinut itsensä tuiman ottelun varalta, mutta ottelusta ei hyvään aikaan näyttänyt tulevan mitään. Johtaja Rönkä puheli pelkkiä kohteliaisuuksia, tahtoi nähdä talon uusittuja huoneita, joiden viihtyisästä kodikkuudesta hän oli jo etukäteen kuullut herrasväki Silvaneilta. Matilda rouva oli herkkä tämäntapaisille imarteluille. Hänen toimelias kätensä, hänen hyvä makunsa ja lempeä sydämensä olivat luoneet tämän kodin viihtyisyyden. Ei ollut synti, jos hänellä oli pikku heikkoutensa, jos hänen korvansa mielellään kuuli valikoiduin sanoin lausutun kohteliaisuuden. Matilda rouvan miesvainajan huoneessa vakuutti johtaja Rönkä tuntevansa miltei pyhää kunnioitusta näiden sitkeiden tienraivaajien muistolle. Ja hän lisäsi vilpittömän avomielisesti, lyöden Eino Rautasta olalle ja siirtyen vakavasta äänilajista puolileikilliseen: — Mitä me olemme heidän rinnallaan: sattuman oikkujen, säännöllisestä kulustaan harhateille ryöpsähtäneen elämänvirran pinnalle heittämiä! He loivat pääomia sitkeällä ponnistelulla, me leikittelemme välistä vallan olemattomien pääomien tyhjillä paperi-arvoilla, imaginaariluvuilla, joiden aikaansaamiseen ei ole monta hikipisaraa huolinut pusertaa. Hän puhui tosiaan vilpittömästi, hän ei kieltänyt omaa uskontunnustustaan, jonka hän oli poikkeusajan yllätyksistä rikkaalla seikkailijataipaleella elämänohjeekseen muovaillut. Eino Rautasta hiukan ihmetytti vieraansa tuttavallinen avomielisyys: "Mihin se tuolla pyrkii?" kysyi hän itseltään. "Mikä uhkapeluri tämä on, kun levittää heti kaikki korttinsa nähtäviksi?" Hänellä puolestaan ei ollut halua niitä katsella. Hän ei milloinkaan näytellyt omia korttejaan, pitäkööt muutkin omansa piilossa! Insinööri Rönkä olisi kerran vauhtiin päästyään kai jatkanut samaan suuntaan, mutta puhevuoron anasti odottamatta rouva Siviä Silvan. Tällä loistavissa höyhenissä upeilevalla kaunottarella oli tärkeä uutinen päiväniemeläisille: Johtaja Falkman vainajan leski tyttärineen oli myös joku päivä sitten saapunut Kuovikosken yläpuolella olevaan huvilaansa. — Ja ajatelkaa, yhtä kyytiä Berlinistä asti, jossa ovat viime keväästä lähtien asuneet! Niin oli koti-ikävä hopun pannut, tänne veti entisille olinsijoille. Tämä tieto oli iloinen yllätys Matilda rouvalle. Falkmanit olivat vuosikymmenien ajan olleet päiväniemeläisten parhaita perheystäviä. — Saamme siis vielä me vanhat leskimummot nähdä toisemme, haasteli hän surumielisesti hymyillen. Osatovereja oltiin entisinä onnenpäivinä, hupa on niitä aikoja yhdessä muistella. — Ja me uudet tulokkaat toivomme pääsevämme uuden onnenajan osatovereiksi, pisti johtaja Rönkä leikillisesti tarjoten kohteliaana käsivartensa talon emännälle. Rouva Siviä Silvan oli kertonut uutisensa enemmän nuorta Rautasta silmälläpitäen. Hän antoi tälle lisätietoja alentaen äänensä varsin tuttavalliseksi ja hymyillen paljon merkitsevää hymyä: — Neiti Falkmanista on tullut hieno nainen. Suru on vaikuttanut häneen varsin edullisesti, ja ehkä Berlinin elämä myös. Siellä kuuluvat nykyään niin paljon tanssivan, ja lie muitakin kahleita hiukan löysätty. — Niin kertovat! — Ah, pääsisipä tästä kerran sinne lennähtämään! huokasi rouva Silvan haikealla kaipauksella. Hänen sataa kiloa lähentelevä painonsa ei estänyt hänen haaveksimasta uuden, nuorentavan elämän lähteistä, jotka siellä kaukana kumpuilivat niin ylitsevuotavina. Salissa kiintyi johtaja Rönkä tarkastelemaan vanhoja maisemamaalauksia, joita riippui seinillä varsin runsaasti. — Teillä on hieno vanhan polven taidemaku, imarteli hän Matilda rouvalle. — Te rakastatte ehyttä kokonaisvaikutusta. — Niin, me olemme, hiukan vanhoillisia. Eino kyllä kerran osti muutamia uudempia tauluja, mutta kun hän oli kokonaisen päivän niille paikkaa etsinyt, luopui hän koko puuhasta. Eivät ne soveltuneet näiden joukkoon, saivat mennä arpajaisvoitoiksi. — Olivatko ne maisterin ostokset sitä kaikkein uusinta lajia? tiedusteli johtaja Rönkä Einon puoleen kääntyen. — Ei lähimainkaan! selitti Eino naurahtaen. — Niissä minun ostoksissani oli vielä puitakin maisemien koristeena, mutta puuthan ovat jo monen mielestä vanhanaikaista ylellisyyttä. Riittää, kun sukii sinne tänne luurankokäsivarsien tavoin harottavia juuria. — Ja kuitenkin, kuitenkin minä pidän sentapaisista maalauksista, innostui johtaja Rönkä selittämään. — Juurien esille kiskominen on uutisraivaajan työtä, nämä maalarit ovat uutisraivaajia. Heidän maalauksiaan ei ymmärretä, hyvä, mitäs siitä ymmärtämisestä niin väliä! Ymmärrämmekö me muuten elämää? Eikö se ole enimmäkseen salattujen yllätysten kirja? No niin, nämä maalarit eivät anna mitään havainnollista kuvaa mistään, he antavat vain hämäriä aavistuksia, houkuttelevat meitä juuri niille salattujen yllätysten poluille. Minä seuraan heitä empimättä, minua vetää heidän mukaansa seikkailun viehätys. Minä en välitä siitä tiestä, jota kehutaan koetelluksi, minä harppaan siltä pois tahallani, isken ensimäiseen sattumaan. Siinä voi olla aarre kätkettynä! — Ah, te puhutte kauniisti, johtaja Rönkä, aarteen etsijä tahtoisin minäkin olla! huudahti rouva Silvan pianon äärestä, jonne hän oli päätynyt nuoren insinööri Viherluodon kera nuotteja selailemaan. Hän puhui totta, rouva Siviä Silvan, hän tahtoi olla aarteen etsijä. Hän olikin etsinyt niitä kaiken ikänsä kiitettävällä ahkeruudella. Rouva Siviä Silvan oli omasta mielestään kovan kohtalon marttyyri. Hän oli syntynyt suureksi taiteilijaksi, mutta pääkaupungin väärään suuntaan kehittynyt taidearvostelu oli kohdellut hänen ensiaskeliaan kylmästi. Niin murtui hänen raukan sydän, ja epätoivossaan hän lahjoitti sen vertavuotavan sydänparan jo niihin aikoihin hieman kaljupäiselle kamreeri Silvanille. Kuovikoskelle jouduttuaan rouva Siviä Silvan kantoi marttyyriuttaan arvokkaalla alistumisella. Eikä hän kätkenyt hyljeksittyjä kykyjään vakan alle. Hän näytteli kaikissa mahdollisissa iltamissa ja hyväntekeväisyysjuhlissa, lauloi romansseja ja kansanlauluja jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa. Hänellä oli laaja sydän, siltä riitti sisarellista ohjausta jokaiselle uudelle tulokkaalle, joka Kuovikosken tehdasalueelle ilmestyi. Nyt riiputti hän jo hameensa helmoissa apulaisinsinööri Viherluotoa. Samoin oli hän ennen riiputtanut monia muita, toisia lyhemmän, toisia pitemmän ajan. Tällä kertaa näytti alku hyvin lupaavalta. Nuori, kaunismuotoinen, vielä hiukan ujosteleva apulaisinsinööri oli silminnähtävästi pahoin pikeytynyt hyvään hengettäreensä. Hän oli istunut soittamaan, ja rouva Silvan lauloi. Apulaisinsinöörin korvat punottivat, hänen sormensa vapisivat koskettimilla, ja hän hengitti ahnaasti ylitseen kaartuvan, paisuvan poven pyörryttäviä, salattuja tuoksuja, kun rouva Silvan kiirehtimättä valikoi uusia nuotteja. Kamreeri Silvan oli nykyisin jo kokonaan kaljupäinen, hiukan hermostunut herra. Hän heitti vihaisia syrjäsilmäyksiä taiteilijapariin päin. Hänen valitettava puolensa oli, ettei hän konsanaan osannut antaa oikeata arvoa vaimonsa taiteilijalahjoille. Hän oli omaksunut tässä kysymyksessä pääkaupungin taidearvostelijain väärän makusuunnan. Eino Rautanen ei voinut olla itsekseen hymyilemättä nähdessään rouva Silvanin uuden valloituksen. Hän oli itse kerran viheriässä nuoruudessaan nauttinut kokonaisen kesäkauden rouva Silvanin alkeisopetusta ja saanut kestää kamreeri Silvanin vihaisia syrjäkatseita. Siitä oli jo vuosia vierähtänyt, kamreeri Silvan oli jo unohtanut kaunansa. Hän ja Eino Rautanen olivat nykyään hyvällä jalalla, kamreeri luki nuoren Rautasen luonnolliseksi liittolaisekseen, tavallaan myös onnettomuustoverikseen. Johtaja Rönkä tiedusteli Matilda rouvalta, miten hänen tehtaalta ottamansa turvatti menestyi. Hän oli rouva Syväriltä saanut kuulla, että täällä oli yksi orpo saanut äidillisen hoivan. — Kiitos, se menestyy erinomaisesti, se on niin herttainen ja kiltti lapsi! Liisu on hänen nimensä, rouva Syvärin kaima. Saattepa tuossa paikassa tutustua minun pikku Liisuuni! Ujosteleva tyttönen ilmestyi Matilda rouvan kutsumana saliin ja kiersi niiaten jokaisen vieraan luona. Johtaja Rönkä silitteli hänen päätään ja puheli: — Hyvä, kun edes sinä tyttöseni löysit kodin! Paljon niitä on siellä vielä kodittomina. Hän kertoi rouva Syvärin kanssa monasti niiden kohtalosta keskustelleensa. Tunsihan rouva Rautanen sen kiltin sairaanhoitajattaren? — Josko minä hänet tuntisin! huudahti Matilda rouva silmät säteillen. — Niin, hän olisi valmis ottamaan myös orpokodin ylijohdon, kun olisi vain huoneisto. Mutta tiedättehän, millainen se nykyinen sairaalakin on: vähäpätöinen huvilarakennus, ei tilaa edes sairaille, ei kunnon asuntoa hoitajille, saati sitten orvoille. Rakennuspuuhiin pitäisi viivyttelemättä ryhtyä. Eino Rautanen, joka pakisi kamreeri Silvanin kanssa, oli tähän asti vain toisella korvallaan seurannut äitinsä ja johtaja Röngän keskustelua. Mutta johtaja Röngän viimeiset sanat havahduttivat hänet, hän äkkäsi hyökkäyksen odottamatta alkaneen, ja hän oli aseeton. Ei hänen huolinut kuin salavihkaa vilkaista äitinsä puoleen tullakseen vakuutetuksi: Orpo tyttönen oli siirtynyt kasvattiäitinsä viereen. Matilda rouva veti hyväillen häntä lähemmäksi itseään, kuunnellen samalla pelkkänä korvana ja silmissään lämmin innostuksen loiste johtaja Röngän hyväntekeväisyyssuunnitelmia. Ja näin ylivoimaisen alkuotteen kerran saatuaan toimi johtaja Rönkä ripeästi. Liikoja sanoja tuhlailematta hän alkoi kehitellä suunnitelmiaan: Uusi sairaala olisi rakennettava ja orpokoti sen yhteyteen tai paremmin läheisyyteen. Työväen asunnot olisivat myös uusittavat, niitä kun oli paljon tuhoutunut tehtaan valloituksessa, ja loputkin olivat siinä aivan jaloissa, kaiken muun tiellä. Juuri sellainen asuntokurjuus piti vireillä tyytymättömyyttä, kasvatti uutta kapinahenkeä. Hän oli kuullut jo entisen johdon suunnitelleen työväen asuntojen ja sairaalan siirtämistä alemmas jokivarrelle, ja sitä suunnitelmaa pitäisi nyt ruveta kiireesti toteuttamaan, mutta siinä työssä hän tarvitseisi asiantuntijan avustusta. Hän kääntyi suoraan nuoren Rautasen puoleen: — Sitä varten olen rohjennut vedota maisterin apuun, minä outo aloittelija. Ehkä maisteri joskus joutoaikanaan tulisi hiukan silmäilemään, soveltuuko maanlaatu siellä alhaalla asuntotarkoituksiin. Vaikka aluksi löydettäisiin vain sairaalan ja orpokodin paikka, sillä niiden rakentaminen ei siedä enää viivytystä. Matilda rouva nyökytteli päätään ja huudahteli lämmenneenä: — Tietysti, tietysti Eino tulee! Pitäähän niille sairaille ja orporaukoille saada koti. Hän likisti hellästi pikku Liisua ja jatkoi: — Sinulla, rakas lapseni, on täällä koti, mutta niiden toisten pitää myös saada koti, ja rouva Syväristä tulee heille hyvä äiti. — Niin, hänestä tulisi orpojemme äiti, säesti johtaja Rönkä. — Ja entisen, viisaan johdon suunnitelmien täytäntöönpanohan tässä vain on oikeastaan kyseessä, ei mitään muuta. Tosiaan johtaja Rönkä ei paljon vaatinut. Tahtoi vain jatkaa edeltäjien työtä ja oli ajatellut, että maisteri olisi lähin mies häntä outoa aloittelijaa tässä tehtävässä avustamaan. Maisteri ei pannut vastaan, lupasi tulla aivan lähipäivinä uuden sairaalan ja orpokodin paikkaa etsimään. Johtaja Rönkä pudisti kiitollisena hänen kättään ja puheli hyvästellessään: — Minä en erehtynyt teistä, uskon yhteistyömme antavan kauniita tuloksia. Sillä tavoin ajoi Kuovikosken tehtaan uusi johtaja Päiväniemessä asiansa, sovitti länkensä nuoren Rautasen kaulaan. Matilda rouvan mielestä oli johtaja Rönkä maailman rakastettavin mies. Hyvä kaitselmus oli hänet tänne lähettänyt rakkaan Arvi-vainajan ja vanhan Falkmanin elämäntyötä jatkamaan. Nuori Rautanen ajatteli: "Mikähän uusi ihmelöytö se rouva Syväri oikeastaan lienee?" Nimi tuntui oudolta, haetulta, mutta äiti oli siihen ihastunut, ja hänet pantiin sille rakentamaan sairashuonetta ja orpokotia. Johtaja Rönkä oli ovela mies, ehkä oli sopinut koko juonen jo etukäteen sen laupeudensisarensa kanssa. Eikä auttanut vastaan pyristellä, sait komennon, tottele! III. Iltapäivällä teki nuori Rautanen vanhan Petteri rengin opastamana kävelymatkan Päiväniemen pienille, mutta hyvässä kunnossa oleville viljelyksille. Sieltä palatessaan hän huomasi jo hyvän matkan päähän lehtokujalle puutarhaportilla seisovan, papurikon parivaljakon vetämän landau-vaunun. "Kas vain, Falkmanit ovat liikkeellä!" hykähti hän ilostuneena ja kiiruhti askeliaan. Niin olikin asia, rouva Falkman tunnettiin joka paikassa papurikosta parivaljakostaan ja upeasta ajopelistään. Tällä ajopelillä oli oma historiansa: Rouva Bertha Falkman oli syntyään saksalainen, ja juoru kertoi, että hänen isänsä, muuan berliniläinen vanhan polven virkamies, oli antanut tämän ajoneuvon tyttärelleen ainoaksi myötäjäislahjaksi. Hän oli itse aikanaan omistanut pienen maakartanon, mutta sitten köyhtynyt eikä voinut enää upeata landau-vaunuaan käyttää. Mutta hän oli käytännöllinen mies ja ajatteli: "Vävypoikani on tehtaan tirehtöörinä siellä kaukaisessa maassa. Donnerwetter, tehtaan tirehtöörille, jos kenelle, soveltuu erinomaisesti parivaljakon vetämä landau-vaunu!" Niin sai tytär landaun myötäjäisikseen, ja rouva Falkman hoiti hyvin myötäjäislahjansa. Joka kevät se uudestaan maalattiin ja kiilloitettiin, se säilyi ikuisesti uutena. Se oli kaunopuheinen vertauskuva omistajansa uskollisesta sydämestä. Päiväniemeläisiin oli rouva Falkman erikoisesti kiintynyt. Tässä talossa oli hän tuntevinaan tuulahduksen oman kaukaisen lapsuuskotinsa ilmapiiristä. Siellä ilmapiirissä oli hän nyt kokonaisen vuoden viettänyt, ja heti sieltä palattuaan hän tietysti tahtoi ilahduttaa päiväniemeläisiä vierailullaan. Hän oli tullut tyttärineen. Tämä tytär, Siiri Falkman, oli jo portilla nuorta Rautasta vastassa ja tervehti iloisesti: — Sieltähän se tulee Päiväniemen uusi isäntä viljelyksiään tarkastamasta! Nuori Rautanen kohotti hattuaan ja naurahti: — Ei auta, pitää tarkastaa, vanhan palvelijan mieliksi! He puristivat pitkään ja lämpimästi toistensa käsiä. He olivat aina olleet hyviä ystäviä, ja nyt oli heidän ystävyyttään lujittamassa vielä yhteisten perheonnettomuuksien jälkimuisto. Molempien isät nukkuivat viimeistä untaan samassa veljeshaudassa. Se on luja jälkiside, rakkaiden vainajien yhteinen kuolinkumpu, se vetää jälkeenjääneiden kohtalot aivan kuin saman tähden alle. Sen tunsivat nuori Rautanen ja Siiri Falkman pitkän erossaolon jälkeen entistä elävämmin, siksi jälleennäkemisen ilo oli molemmin puolin sydämellinen. Siiri Falkman oli kookas, vaaleaverinen nainen. Hän oli äskettäin täyttänyt kaksikymmentäkaksi vuotta, ja niinpä hänen solakan vartalonsa muodot olivat juuri saavuttaneet parhaalleen puhjenneen elämän kukkeuden. Liikkeissä ilmeni pehmeää joustavuutta, täyteläistä suloa, jonka nuori Rautanen heti ensi silmäyksellä pani merkille. Se oli uutta, ennen oli Siiri Falkmanin esiintyminen tehnyt häneen hiukan huolimattoman, poikamaisen vaikutuksen. "Hän on nähtävästi aika paljon tanssinut!" vilahti nuoren Rautasen aivoissa. Yhtä edullinen muutos oli tapahtunut Siirin kasvonpiirteissä: hieman itsepintainen, vallattoman kulmikas alaleuka oli pyöristynyt, hienoa hipiää värjäsi kypsyyteensä puhjenneen elämän lämmin hohde. Laajareunaisen hatun alta näyttivät Siirin kasvot aivan kadehdittavilta. Tosiaan olivat suru ja Berlinin elämä saaneet ihmeitä aikaan. Siiri Falkman kertoi, että he olivat tehneet toivioretken kuovikoskelaisten veljeshaudalle, ja niin poikkesivat paluumatkalla myös Päiväniemeen. — Saimme kuulla, että teillä on talo taasen uudessa kunnossa ja sinäkin olet juuri palannut kotiin. Pitihän teitä rientää tervehtimään! — Se oli hyvin, kiltisti tehty! Ja äitisi... ovatko he tuolla sisällä? — Eivät he siellä ole, nauroi Siiri. — Tiedäthän sinä äidin, hän on jo ehtinyt tarkastaa Päiväniemen uusitun kartanon ulkoa ja sisältä, ja nyt he ovat Päiväniemen viljelyksillä, niinkuin sinäkin! Tuonne he menivät kartanon taa Matilda tädin ryytimaalle. — Onpas se menoa! Äitisi on siis täydelleen toipunut Kuovikosken kauhujen jäleltä? — No niin hyvin, kuin vanha ihminen semmoisten kolahdusten jälkeen enää voipi toipua. Hyvässä hoivassa sai siellä äiti raukka olla sukulaispiirinsä keskuudessa. — Eivätkös ne ainaiset levottomuudet siellä liian usein verestäneet Kuovikosken jälkimuistoja? — Eivät sanottavasti. Äidin sukulaiset elävät siellä Berlinin huvila-alueella, ja siellä saatiin olla melkein rauhassa. Minä vain jouduin muutaman kerran pienelle seikkailulle Berlinistä palatessani, mutta äiti sai siitä tietää vasta hyvän aikaa jälkeenpäin. Naureskellen Siiri kertoi seikkailunsa: Mellastavat kommunistit, oikeat moabitilaiset olivat napanneet hänet kiinni, vieneet panttivangikseen. — Mutta enhän minä heidän panttinaan ollut paljon arvoinen. Kun intin olevani ulkomaalainen, päästivät vapaaksi. Sain vielä oikein saattajan kotimatkalle! Siiri heilautti niskojaan, ja hänen kasvoillaan vilahti vallaton, poikamainen ilme. Siitä tunsi entisen Siirin, itsepäisen, koirankujeisiin alati valmiin. — Taisit sinä sentään alussa vähän hätääntyä? nauroi Eino. — Eivätkö ne Moabitin ritarit ole jotenkin hiomattomia? — Eivät ne ole lähestulkoon semmoisia kuin Kuovikosken punaiset. En tiedä, mutta minä sain sen vaikutuksen, kuin eivät ihmiset siellä veljessodassakaan osaisi vihata niinkuin meidän punaiset. Ei niiden silmissä näkynyt sitä raskasta, toivottoman synkkää leimua, joka voi melkein panna veren pysähtymään. — Ehkäpä sitä katsetta hieman lauhdutti sinun ulkomaalainen olemuksesi! Ja saatat olla myös oikeassa. Katsos, meidän punaiset soittelivat aivan välittömästi itämaisten nuottien mukaan, ja muutenkin meillä ollaan vielä askel lähempänä noitarumpujen ja shamaanien aikakautta. Meillä muuttui veljesviha tavallaan loveenlankeemiseksi, ja se vaati verisiä uhriorgioita. Rouva Falkman kantoi vielä syvää surupukua. Hän oli painunut kokolailla kumaraan, ja hänen heikko näkönsä oli entisestään huonontunut. Hän tervehti Einoa melkein kuin omaa, kauan kaivattua poikaansa, otti sitten lornjettinsa ja tarkasti hänet kiireestä kantapäähän. — Niin on, niin on, kuten olen aina sanonut, haasteli hän päätään nyökytellen. — Vanhan pastori Rautasen piirteet tulevat yhä selvemmiksi. Ei, Matilda rakas, ei Arvi vainajalla näytä olevan hänessä, paljon osuutta! — Se on kai se taannehtiva hyppäysteoria, täti hyvä! pisti Eino. — Mikä lie se teoria, mutta niin vain monasti meille elämän antajille käy. Ei Siirikään minua paljon muistuta, vieraiksi jäämme me lihalliset vanhemmat. Rouva Falkman oli käytännöllisyyden perikuva. Hän oli jo täysin unohtanut jälleennäkemisen viljavat kyyneleet, ottanut perinpohjaisen selon Päiväniemen uusista oloista ja tarrasi nyt yhtä suurella innolla Kuovikosken asioihin. Einon vaali puuhiomoyhtiön johtokuntaan häntä erikoisesti innostutti, hän puheli tuohtuneena: — Se on oikein, vallan oikein, että sinä jouduit sinne! Niitä sietää pitää tarkoin silmällä, ei tiedä mitä ovat miehiään ne uudet tulokkaat. — Minusta on uusi johtaja hyvin miellyttävä mies, puolusteli Matilda rouva. — Saattaa olla miellyttävä, mutta ei silmälläpito siltä haitaksi ole. Hyvät ystävät, me olemme vielä paljon vastuussa siitä, miten siellä asiat rupeavat sujumaan. Hän oli tosiaan entinen, parantumaton rouva Falkman, kiintynyt sydänjuuriaan myöten entiseen kotimaahansa, mutta vähintään yhtä lujasti myös Kuovikosken puuhiomoon. Juotiin kahvia puutarhassa, ja siinä syventyivät vanhat rouvat pitämään oikein yhteistä perheneuvottelua Kuovikosken orvoista ja vaivaisista. Siiri pyysi Einoa kävelylle Päiväniemen rantaan. — Kaikki muut ovat jo tarkastaneet Päiväniemen maita, pitäähän minunkin vuorostani se tehdä! ilkamoi hän. Päiväniemen rantaan vie lehtokuja, samanlainen kuin kyläntielle. Sen kahden puolen leviävät lihavat apilaspellot, ja aivan niemen nenään, lehtokujan päähän on aikanaan jätetty kaunis metsätylvö, joka nyt on muhkea puistikko. Päiväniemen ensimäinen Rautanen sen raivasi ja istutteli kävelypaikakseen; sinne korkealle rantaäyräälle hän rakensi soman paviljongin, jonka verannalla hän kesäiltaisin kuunteli Hirviselän aaltojen yksitoikkoista, unettavaa iltalaulua. Se ensimäinen Rautanen rakasti paljon yksinäisyyttä. He kävelevät verkalleen vanhojen riippakoivujen ja kukkivain pihlajapehkojen alla. Iltapäivä on hyvin lämmin, mutta siellä siimeksessä ja läheisen veden hengessä tuntuu vilpoisalta. Siiri on syventynyt kertomaan kuluneen talven taide-elämästä Berlinissä. Oli hän käynyt ahkerasti oopperassa ja teattereissa, välistä myös kevyemmissä huvittelupaikoissa. Siellä huviteltiin niin paljon, ihmiset koettivat unohtaa, monet näyttivät siinä myös aika hyvin onnistuvan. Siiri kertoo kiirehtimättä, harkitusti. Nuori Rautanen kuuntelee sanoen vain silloin tällöin lomaan jonkun merkityksettömän lauseen. Hänen korviaan hyväili miellyttävällä tavalla Siirin tasainen, älykäs kertomatapa ja lämmin ääni. Koko Siirin olento huokuu selittämättömän voimakasta lämpöä, joka kiehtoo Einon aisteja. Hän tarkastelee sivultapäin Siirin pyöreitä olkapäitä, upeaa kaulaa ja kypsyneitä, täyteläisiä rintoja, jotka selvästi kuultavat ohuen, avokaulaisen puseron aukosta. Niin, siinä oli hänen rinnallaan, hänen kätensä ulottuvilla kypsyyteen puhjennut elämä, sen jokainen solu haastoi suuria lupauksia. Se ei enää riehahdellut epävakaisesti, haparoiden, se uhkui tyyntä, antautuvaa odotusta. Einon aivoissa vilahti... "Hänestä tulisi varmaan hyvä äiti!" Hän hämmästyi itsekin tätä mielijohdettaan, ei hän ole tähän asti sentapaisia avuja naisista hakenut, muu on häntä vetänyt niiden pariin. Mutta siitä mielijohteesta ei hän enää päässyt, vaan alkoi itsetiedottomasti sitä seurata: "Rajua, kypeniksi polttavaa intohimoa hänessä ei ole, mutta hänellä on paljon lämpöä, ja hänellä on uskollinen sydän!" Ja Einon mielestä oli verraton asia, että Siiri tosiaan oli sellainen. Siiri kertoi Berlinin uudesta ihmeestä, Reinhardtin teatterista, joka oli laitettu entiseen sirkusrakennukseen. Olihan Eino siitä lukenut sanomalehdistä? Kyllä, kyllä hän oli siitä lukenut, tietysti hän oli lukenut — Einolla oli vain hyvin hämärä mielikuva siitä, mitä Siiri oli juuri kertonut, mistä hänen olisi pitänyt lukea. — Ja ajatteles, innostui Siiri selittämään, — näyttämö on siinä keskellä, aivan kuin sirkuksessa. Alussa se tuntuu vähän hassulta: mitähän tästä tulee? Mutta ihme tapahtuu, kun syttyy näyttämövalaistus. Ei siitä oikein pääse selville, mistä se valaistus tulee, mutta se on tenhoava. Ympärillä on pilkkosen pimeä, ja siinä keskellä karkeloivat, leikkivät salaperäiset valot, välistä silmiä häikäisten, välistä kaukaisina, kutsuvina virvatulina lepattaen. Se on sitä uutta näyttämötekniikkaa, ja paljon sillä on ihailijoita... Niin, ihailijoita... tietysti Siirillä oli ihailijoita! jatkaa Eino ajatusjuoksuaan. "Hitto vie, sehän olisi pölkkypää, joka ei Siiriä ihailisi!" Kaikki oli Siirissä uutta, uutta! Entinen Siiri Falkman oli mennyt, minne lie mennyt. Onnea matkalle, ja lämmin kiitos hyvästä toveruudesta! Uusi Siiri oli tullut, tehkää portit avaroiksi hänen sisälle käydä!... Hämmästyen nuori Rautanen muisteli heidän entistä suhdettaan: Hän oli aina kohdellut Siiriä hiukan ylemmältä astuimelta, suojelevasta niinkuin mukiinmenevää tyttöleuhkaa kohtelee naismaailmaa kokenut mies. Niin ennen, nyt se ei kävellyt! Sukkelaan alas sieltä astuimelta, tässä tulee toiset toimitukset! Huilut soimaan ja symbaalit helisemään, hiton kapellimestari! Anna puikkosi heilua! Ja valaistus, sen pitää olla häikäisevä, lumoava, sillä tulija ei ole mikään jokapäiväinen naisen heilakka! "Hänestä tulee hyvä äiti!" — Ja voitko kuvitella, huudahti Siiri innostuneena, — kun ne on ottaneet uuden tavan siellä teattereissa: Kaikki kantavat mukanaan suuret paketit voileipiä, ja niitä ne sitten syödä natustelevat näytännön aikana. Kaikkialta pimeästä katsomosta kuuluu hiljaista käärepaperin rapinaa ja varovaista hammasten narskutusta. Ja oopperassakin ne syövät, aivan ensi-illan yleisö! Väliajalla on koko katsomo aivan samassa siivossa kuin sali ennen meidän lastenjuhlassa lahjojen jakelun jälkeen: joka paikassa rutisteltuja, tallattuja käärepapereja. Liehän se säästäväisyyttä, mutta en minä siitä oikein pitänyt... Eino selvittelee edelleen entistä suhdettaan Siiriin: Kolmisen vuotta sitten he olivat selvästi huomanneet vanhempiensa pyrkivän siihen, että heistä tulisi mies ja vaimo, Rautasien ja Falkmanien yhteisen sukutarinan jatkajat. Kas, siinäpä se olikin! Se nostatti tietysti heidät vaistomaiseen vastarintaan, esti heidän lähentymistään. Hän ei tahtonut nähdä Siirissä muuta kuin hyvän toverin, jota sopi kokeneempana hiukan ohjata. Ja Siiri alistui siihen, alistui napisematta... Niin, se oli se entinen Siiri, tämä uusi Siiri Falkman oli toista! Ei sopinut enää semmoinen vääryyden teko, Siiri oli paremman arvoinen ja odotti tyynenä sitä mikä hänelle kuului... Mitäs hän kertoikaan?... niin, se entinen oli jäänyt lastenjuhlaan syödä natustelemaan voileipiä! Ja hän oli tullut, tullut. "Kas vain, siinä on pienen pieni luoma, tuossa rintojen välissä!" Tietysti sen siinä piti olla. Se oli soma merkki, tienviitta, jota ei profaani silmä älynnyt. Sen piti olla valittu ja armoitettu, joka sen salavihkaisen vihjauksen oivalsi! "Eijaa, hänestä tulee hyvä äiti!" Siiri kysyy Einolta jotakin, mutta Eino ei kuule hänen kysymystään. Siiri lopettaa kertomuksensa, sitäkään ei Eino huomaa. Siiri katsahtaa häneen hiukan ihmeissään ja huudahtaa: — Mutta ethän sinä, Eino, ensinkään kuuntele, mitä minä kerron! Nuori Rautanen havahtui: — Minäkö?... kyllä, kyllä minä kuuntelen, hyvin tarkasti! Jatka vain, sinä osaat niin hyvin kertoa! — Enpähän jatka! Sanopas, mistä minä viimeksi kerroin, sitten nähdään. — Mistäkö viimeksi? Siitä... siitähän se oli, kun siellä lastenjuhlassa syödä natusteltiin voileipiä! Siiri purskahti helisevään nauruun. — Näinhän minä, ettet sinä minua kuuntele. Minä kerron ja kerron, muka suuren maailman uutuuksia, ja sinä vain haaveilet omia haaveitasi! No, ehkäpä ne ovatkin viehättävämpiä... — Anna anteeksi, Siiri! sanoo Eino sovittavalla äänellä, — kyllä minä _sinua_ kuuntelin enkä muuta haaveillut. Mutta katsos, Siiri... sinun ääneesi on tullut uusi sointu... semmoinen hienon hieno nyanssi... ja sitä pitää kuunnella aivan erikoisella tavalla! He ovat pysähtyneet kukkivan pihlajapehkon alle. Siiri hypistelee hattunsa reunaa raapivaa kukkaviuhkaa sormillaan. Einon katse seuraa hänen paljastuvan käsivartensa liikettä, ja hän toistaa: — Eikös niin, Siiri, sinä annat anteeksi, vaikkapa joku sana livahti korvani ohi. _Sinua_ minä joka tapauksessa kuuntelin! — No, pitäneehän sinua uskoa, sanoo Siiri luoden häneen lämpimän katseen. — Sinä olet aina ollut minulle rehellinen! Hän taittoi hypistelemänsä kukkaviuhkan ja ojensi sen Einolle. — Saat tämän vielä sovinnon merkiksi! Antaisin mielelläni ruusun, jos olisi! — Kiitos, minä pidän tämän toistaiseksi! Voimmehan sitten sopivassa tilaisuudessa vaihtaa tämän pantin ruusuun... tai johonkin muuhun. Vanha paviljonki oli vielä hyvässä kunnossa. Sen seiniä peittivät yltympäriinsä köynnöstävät muratit, ja sen ympärillä kasvoi suuria, lihavia lehtikuusia. Pyöreine kupukattoineen ja omituisine rakennustyyleineen se näiden kuusten keskessä muistutti Engelin tyylistä hieman harhautunutta, lelukokoon kyhättyä maalaiskirkkoa. Kyläläisten kesken kutsuttiinkin sitä Päiväniemen kappelikirkoksi, ja vanhat tarinoivat, että virkaheitoksi joutunut pastori Rautanen oli sen muka rakentanut sielunsa rauhan vuoksi. Siellä hän oli yksinäisyydessään, muista salaa toimittanut papillisia menojaan. Monet väittivät iltaisin järvellä soudellessaan omin korvin kuulleensa paviljongista hiljaista messun hyminää. Sitä oli kuultu pitkät ajat vielä pastori Rautasen kuoltuakin. Vainajan rauhaton sielu siellä yhä kesken katkennutta kutsumustaan täytti. He tarkastelevat paviljonkia joka puolelta, nousevat sitten verannalle ja kurkistavat ikkunasta sisään. Paljon siellä ei ole nähtävää: nurkassa avonainen takka, vanha puutarhakaluste ja peräseinällä haalistunut, hirvenajoa esittävä vesivärimaalaus, jonka sulkahattuiset, korskuvilla konkareilla ratsastavat pyssymiehet ovat kankaan rypistymisen vuoksi joutuneet varsin hullunkurisiin asentoihin. Muuan näyttää olevan tipahtamaisillaan satulastaan ja ojentaa pyssyään suoraan hirven kintereillä samoavaan koiraparveen, aivan kuin nämä olisivat syypäät hänen onnettomuuteensa. Maalausta katsellessaan kertoi Siiri naureskellen: — Tiedätkös, Eino, siellä Berlinissä minä hyvin usein muistelin tätä paviljonkia. Siellä oli meidän huvila-alueella vanha hautausmaa, ja siellä pieni kappeli, jossa kävimme usein, kun äidin sukulaisten perhehauta oli aivan siinä kappelin seinävierellä. Ja eikös se ole hassua, joka kerran siellä kappelissa tuli tämä paviljonki mieleeni! Mahdollisesti se ulkoapäin muistutti vähän tätä, ja niin minä en päässyt siitä mielikuvasta, että alttarin yläpuolella olevan Kristus-kuvan paikalla olisi pitänyt olla tuo hullunkurinen maalaus noine koirineen ja onnettoman näköisine pyssymiehineen. Olin minä jotenkin huono hartauden harjoittaja! — No tuskin sitä sinulle niin suureksi synniksi luetaan! Minä ainakin olen sinulle, Siiri, hyvin kiitollinen, kun edes siellä kappelissa muistelit meidän kaukaista Päivänientä. Ja sehän onkin oikeastaan paljon, kun semmoisessa paikassa muistellaan! Hän tarjosi käsivartensa Siirille ja jatkoi: — Katsos, miten hymyilevältä Hirviselkä näyttää! Pian on juhannus käsissä, ja silloin poltetaan tässä rantaäyräällä taasen kokkovalkea. Sinä tulet tietysti silloin meille, eikös niin, Siiri? Ei kutsuta ketään muita, vanhukset vain ja me kahdeltaan! Siiri lupasi tulla, ja kun hän ajatteli, että he olisivat juhannusyönä aivan kahdeltaan, tunsi hän oudosti hyväilevää, värisyttävää odotusta. Heidän palatessaan istuivat vanhukset yhä samalla puutarhapenkillä, johon olivat jääneet. Jo portille heidät voi nähdä lehvien lomitse. Siiri pysähtyi ja viittasi päivänvalollaan sinnepäin. — Katsos, Eino, siellä he istuvat vielä samalla paikalla! Heillä näyttää olevan paljon puhumista toisilleen. — Arvattavasti sitä heillä riittää! — He ovat niin paljon vanhettuneet molemmat, ja he näyttävät niin yksinäisiltä tuolla penkillään! sanoi Siiri hiljaa. Tosiaan vanhat äidit näyttivät hyvin yksinäisiltä. Niin istuivat he siellä kuin kaksi haaksirikosta pelastunutta, jotka meren maininki on vieraan maan rantakivelle heittänyt. Siellä he puhelivat keskenään, päät yhteen kumartuneina, mitä lienevät huoliaan haastelleet. Ja äkkiä juolahti Einon mieleen: "Kun eivät vain mummo parat pitäisi siellä taasen neuvoa, miten nuo nuoret saataisiin yhteen suostumaan!" Hän naurahti mielijohteelleen ja katsahti Siiriin. Siiri naurahti myös ja laski katseensa alas. Arvasi kai Einon ajatuksen. Ja seuraavassa tuokiossa kysyi Eino itseltään: "Miten olisi, eikös noille mummo paroille pitäisi kerran tehdä mieliksi? Hartaasti kai sitä toivovat!" Siiri katseli maahan, mutta hänen kasvojaan värjäsi kaunis puna. Se oli kuin aamun ensimäinen, autereen läpi väräjävä rusoitus. Nähtävästi hän myös ajatteli: "Niin, hartaasti ne kai sitä odottavat!" Eino seisoi aivan Siirin rinnalla ja piteli vielä Siirin käsivartta kainalossaan. Se käsivarsi tuntui hiukan värisevän, ja siitä virtasi hyväilevä lämpö hänen ruumiiseensa. Hän katseli Siirin kypsyyttä uhkuvaa olentoa, hänen katseensa liukui taas aivan itsestään Siirin kaulalle ja siitä pikku luoman opastamana povelle. Sieltä kuulsivat täyteläiset rinnat, vaaleaan puseroon oli ilmestynyt kaksi kosteaa juovaa niiden alle. Siellä poven piilossa oli lämpöä, ja sieltä ne piilopaikastaan tuntuivat kilpaa kuiskuttelevan: "Niin, miksi ei tehtäisi kerran niille mieliksi? Me puolestamme olemme valmiit, eikä Päiväniemen Rautasien suku meihin häviä!" IV. Nuori Rautanen oli väsymykseen asti samoillut Kuovikosken tehtaan alapuolella pitkin jokivarsia haeskelemassa sairaalan ja orpokodin paikkaa. Tehtaalle palatessaan hän oli huonolla tuulella, sillä retki oli ollut tulokseton: asuntotarkoituksiin, vielä vähemmän sairaalalle sopivia tonttimaita ei siellä alhaalla ollut. Sattui iltavuoron vaihto, kun nuori Rautanen joutui tehdasalueelle. Häntä vastaan purkautui tehdasrakennuksen portilta suuria työläisjoukkoja, jotka tiheänä laumana, poudan paahtamalta tieltä kohoava pölypilvi mukanaan, kiirehtivät juoksujalkaa eteenpäin. Pakoon ne näyttivät pyrkivän tuota taakseen jäänyttä rakennusta. Useimmat kai olivat syvimmässä sisimmässään sitä mieltä, että se oli hirviö, joka leikitteli julmaa leikkiään heidän poloisten kustannuksella. Aika-ajoin se nielaisi heidät sisäänsä, imi pitkillä lonkeroilla heidän hikeään ja vertaan, jotka nesteet se sitten ovelalla tavalla mynttäsi heliseväksi kullaksi ja kustansi sillä kapitalismin herkkupöydissä isännöivien syntiset nautinnot. Nuorta Rautasta vastaan purkautuvassa joukossa oli vähän vanhemman polven työväkeä. Vain siellä täällä hän huomasi tuttavan naaman, jonka omistaja ohimennessään, aivan kuin toisilta salaa, kosketti hätäisesti hattunsa reunaa. Useimpien katse näkyi hipaisevan hänen keltaisia nahkasäärystimiään, ja se katse ei ollut hyväilevä. Keltaiset säärystimet olivat Kuovikoskella huonossa huudossa, syvällä tuhan alla kytivät vielä veljesvihan jäljet. Kosken niskassa olevaa patoa myöten vie komea silta Kuovijoen toiselle rannalle. Siellä on korkealla rantaäyräällä konttorirakennus ja siitä vähän matkan päässä kauniissa petäjikkömetsikössä tehtaan virkailijain huvilatyyliin rakennetut asumukset. Johtaja Röngän komean huvilan verannalla tapasi nuori Rautanen kaksi pöytäkuntaa korttipeliin syventyneitä herroja, joukossa kaksi upseeria. Siviilimiehet olivat painostavan helteen vuoksi kiskoneet takit pois yltään, ja kaikki maistelivat ahkerasti viskyä ja soodavettä saadakseen edes sisäisen kuumuuden hiukkasen viilentymään. Isäntä raivasi nuorelle Rautaselle tilan omassa pöydässään ja toimitti esittelyn: — Tohtori Hilli, Kuovikosken tehtaan uusi lääkäri; kapteeni Änkilä, sotasaaliin huoltajia; kapteeni Conrad, hänen entisen preussilaisen majesteettinsa henkijääkäreitä, ja tämä viimeinen... te kai tunnettekin vanhastaan? — Tunnetaan, erinomaisesti! Se viimeinen oli hovineuvos Liebermann, Kuovikosken naapuruudessa olevan Vaskelan hovin kantatilan ja kartanon omistaja. Nuoren Rautasen uusista tuttavista oli tohtori Hilli hyvinvoipa, joviaalisen näköinen mies, suupielessä pikimusta sikari, jota hän näytti nauttivan enimmäkseen pureskelemalla. Johtaja Rönkä selitti tämän miehen vastustavan itsepintaisesti yleistä asevelvollisuutta, vaikka hän ulkonäöstä päätellen oli niin tuiki vaarattoman näköinen kansalainen. Kapteeni Änkilä oli pitkä, komea upseeri. Rauhanaikaiselta kutsumukseltaan hän oli insinööri, ja muisteli nuori Rautanen Helsingissä kuulleensa hänen nimeään mainittavan muutaman, aikanaan suurta huomiota herättäneen avioerojutun yhteydessä. Ehkä se oli saattanutkin hänet miekkamieheksi, mutta nyt olivat vanhat liikemiesvaistot vetäneet hänet tänne Itä-Suomeen, jossa hyvää huoltoa kaipaavaa sotasaalista oli niin tavattomia määriä. Johtaja Röngän vieraiksi olivat upseerit saapuneet kaupungista juuri vähän ennen nuoren Rautasen tuloa, ja kiiruhti isäntä tälle ilmoittamaan, että pian saataisiin voileipäpöytä. Sitä ennen piti vain huuhdella pahinta matkapölyä pois kurkuista. Toiseen pöytään päin viittasi johtaja Rönkä vain kädellään: Siellä piti isännyyttä kamreeri Silvan, ja hänen vastapelaajakseen oli ilveilevä kohtalo sovittanut rouva Silvanin nykyisen suojatin, apulaisinsinööri Viherluodon. Siipimiehinä oli pari nuorempaa konttoristia. Tässä pöydässä oli bismarck-peli päässyt juuri parhaaseen vauhtiin. Se oli kamreeri Silvanin lempipeli, ja olisi ollut synti tunkeutua sen kulkua kättelyillä häiritsemään. Isännän pöydässä pelattiin pokeria. Johtaja Rönkä ei rakastanut pitkäveteisyyttä missään hommassa, ja korttipelissä se hänen mielestään oli kaikkein vähimmän paikallaan. Ikävät ihmiset olivat keksineet hirvittävän pitkäveteisiä korttipelejä, jotka melkein vetivät vertoja hovioikeuden pöytäkirjoille. Molemmat puuduttivat yhtä paljon yleisinhimillistä edistystä, ja olisi niiden laatijoita johtaja Röngän käsityksen mukaan oikeastaan pitänyt rangaista kuritushuoneella. — Sinä arvelet siis, että kuritushuoneisiin pannaan vääriä ihmisiä, huomautti tohtori Hilli tarkastellen miettiväisenä korttejaan. — Niin pannaankin enimmäkseen, itsenäisesti ajattelevia, aloitekykyisiä ihmisiä! Ikävän pitkäveteisyyden tukipylväät eivät voi sietää niiden vilkastuttavaa seuraa ympärillään. — Tuo sinun teoriasi on epäilemättä hyvin alkuperäinen, huomautti kapteeni Änkilä sivellen kauniita viiksiään, joilla hän elämänsä varrella oli tehnyt paljon useampia valloituksia kuin terävällä miekallaan. — Valitettavasti se teoria johdonmukaisesti toteutettuna saattaisi viedä hiukan yllättäviin tuloksiin. Sen mukaan kai punaistemme pääpukarienkin pitäisi kävellä vapaina, sillä kieltämättä näillä miehillä oli aloitekykyä. Vai mitä, eikö ollut? — Sen aloitekyvyn laita oli vähän niin ja näin, puuttui puheeseen tohtori Hilli. — Ei meidän punakapina ollut mikään meikäläisen aloitekyvyn hedelmä, se oli vain itämaisten tapahtumain jäljittelyä. Ja mitä punaisten johtajiemme itsenäiseen ajatteluun tulee, niin siitä ei voi paljon puhua. Sitä sallitaan heidän joukossaan suunnilleen yhtä paljon kuin nykyisissä, yleisen asevelvollisuuden luomissa miljoona-armeijoissamme. — Mitä, eikö meillä ajatella itsenäisesti? protesteerasi saksalainen kapteeni. — Meidän Hindenburg, eikö hän ole itsenäisesti ajatteleva, suuri yksilö? — Epäilemättä, mutta yksi suuri Hindenburg vahvistaa vain sääntöä, selitti tohtori rauhallisesti. — Onhan todistamatta selvä asia, ettei koko nykyinen sotilaskasvatuksemme, kasarmielämä, joukkomarssit, äkseeraaminen, yhä yksitoikkoisemmaksi muuttuva univormu, tähtää muuhun kuin itsenäisen ajattelun, yksilöllisyyden alaspainamiseen, laumavaiston kasvattamiseen. Mikäs mahti miljoona-armeijat koossa pitäisi, jos niiden keskuudessa sallittaisiin omintakeista ajattelua, ja siinähän se juuri on nykyisen militarismimme tuhoisin vaikutus ihmiskunnan kehitykseen. Kansojen tervein aines tottuu komentoa tottelemaan; kuka jää luovaan työhön, johon ei kukaan komentoa anna? Ja sosialistit... nehän väittävät vastustavansa yleistä asevelvollisuutta, militarismia, mutta todellisuudessa he ovat siltä lainanneet kaikki laumojensa koossapitomenetelmät: Heidän järjestönsä, liput, mielenosoituskulkueet... ei tarvitse olla erikoinen nero huomatakseen, että kaikki tuo on vain sotilaskomennon apinoimista. Todellisuudessa he ovatkin alusta pitäen olleet militarismin suurimpia ihailijoita, mutta ei tuo heidän ihailunsa yksinään olisi kyennyt, tätä suunnattoman raskasta järjestelmää pystyssä pitämään. Ehkä olisivatkin kansat jo aikoja sitten heittäneet sen tuskastuneina niskoiltaan, jollei sotilasunivormu, tuo nykyisen sotilashengen verrattain karu tunnuskuva ja symbooli, nauttisi niin jakamatonta suosiota naismaailmassa. Nykyisen militarismin lujin tukipylväs on nainen! Hän pureskeli sikariaan, kohentausi hiukan mukavampaan asentoon ja selitti aikovansa luoda lyhyen katsauksen siihen osuuteen, jota tämä nykyisin univormuksi nimitetty vaatetus on eri aikoma näytellyt kansojen elämässä. Kun johtaja Rönkä arvasi, että oli tulossa tavallista perinpohjaisempi esitelmä, ryhtyi hän siinä lomassa tiedustelemaan nuorelta Rautaselta tämän tarkastusmatkan tuloksia. — Ei kannata puhua niistä tuloksista, ei siellä mitään kunnollisia rakennusalueita ole. Joen tuolla puolen ulottuvat Päiväkylän maat melkein rantaäyrääseen asti. Tällä puolen olisi vähän runsaammin tilaa, mutta se on vesiperäistä alamaata. Niittymaiksi se ehkä kelpaisi, mutta jos sinne sairaala rakennetaan, tulee pian selvä sinne viedyistä potilaista. Siinä missä vesilätäkkö loppuu ja alkaa kuivaperäinen maa, siinä on raja. Katsokaas tästä! Hän työnsi kortteja syrjään, levitti mukanaan olevan kartan pöydän reunalle ja näytti siitä lyijykynällä. — Kaikki tuo Kuovikosken maa on vesilietettä, kuten itse näette! Tässä vieressä olisi aivan verratonta rakennusaluetta, valitettavasti se on vierasta. — Ja kenen maata se on? — Eiköhän lie Vaskelan hovin maata, tämän herra Liebermannin, jollen erehdy. — Onko tämä teidän maatanne, herra Liebermann? tiedusteli johtaja Rönkä työntäen karttaa Liebermannin nenän alle ja näyttäen kynällä. — Jaa, mikäs tuo on tuossa? — Sekö? Jokihan se on, perhana, Kuovijoki tietysti! — Jaa, jahah, jokihan se on siinä, ja tuossa on nähtävästi raja. Kyllä kai se sitten siitä lähtien lienee Vaskelan maita. Minä muistelen, että sen pitäisi niin olla. Johtaja Rönkä naurahti halveksivasti ja katseli hyvän hetken Liebermannin sileäksi hangattua naamaa. "On siinäkin muuan viinuri, ja joutunut kohtalon armosta tilanomistajaksi!" ajatteli hän. Tosiaan Liebermann muistutti hiukan elähtänyttä viinuria: hänellä oli huolellinen jakaus keskellä päätä ja alamainen ilme väsähtäneellä naamallaan. Johtaja Rönkä teki nopeasti johtopäätöksensä: "Herra Liebermann harjoittaa maanviljelystä pääasiallisesti kaupungissa klubitoveriensa seurassa ja herra Liebermann on usein rahapulassa." Se sopi mainiosti! Hän työnsi uudestaan kartan Liebermannin nenän ja korttien väliin. — Kuulkaahan, herra Liebermann, kun te satutte oleman tämän maa-alueen isäntä, teette tietysti meille naapurin palveluksen. Me tarvitsemme tästä pienen alan rakennustonteiksi, aluksi vain mitättömän tieran, sitten myöhemmin ehkä vähän runsaamminkin. Ja me maksamme tinkimättä, se on selvä! Johtaja Röngän esitys saattoi Liebermannin pahempaan kuin pulaan. Moneen kertaan anteeksi pyydelleen hän alkoi selitellä, että olisi niin mielellään tehnyt pyydetyn palveluksen. Valitettavasti tuli pyyntö liian myöhään, hänellä oli Vaskelan kauppa parhaillaan tekeillä: Kunta halusi ostaa Vaskelan pikkutiloiksi, yhteismetsäksi ja miksi lie halunnutkin. — Ja kartanoon ne kuuluvat aikovan sairaalaa ja vaivastaloa. Johan se kauppa on kuukauden ajan ollut tekeillä, mutta ei siitä oikein valmista tule! Epäröivät ja tinkivät, tinkivät ja epäröivät, juoksevat pitämässä tarkastuksiaan, riitelevät välillä kokouksissaan ja taas uudestaan juoksevat. Nämä olivat yllättäviä uutisia johtaja Röngälle. Hän pureskeli vaieten huuliaan ja liikahteli levottomasti tuolillaan, kuin olisi se äkkiä käynyt hänelle sietämättömän epämukavaksi. Hän oli ollut Kuovikoskella vasta kolmisen viikkoa, ja se aika oli mennyt muihin asioihin perehtymiseen. Mahdollisesti hän oli ohimennen kuullut Vaskelan myyntihankkeesta, mutta se asia ei ollut hänen mieltään kiinnittänyt. Nyt se alkoi kiinnittää, häneltä oli pääsemäisillään hiljainen vihellys: He olivat tosiaan joutumassa kauniisti pihtiin, kunta aikoi maineen piirittää heidät joka puolelta, niin ettei päästäisi hengittämään. Sama kunta, jonka kera heillä muutenkin oli alituisia rettelöitä. Ei sovittu yhteisestä sairaalasta, ei yhteisestä lääkäristä, ei mistään. Pelin kulku unohtui johtaja Röngän mielestä, vaikka hän näytti hyvin syventyneenä tarkastelevan korttejaan. Hän erehtyi pitämään patapamppua jokkerina, ilmoitti rotevan panoksen ja hävisi. Hermostuneesti naurahtaen hän viskasi setelit pöydälle, tarttui lasiinsa ja nielaisi siitä pitkän siemauksen. Se rauhoitti, hän muuttui kädenkäänteessä huomaavaiseksi isännäksi. — Ettehän te maista mitään, maisteri Rautanen! huudahti hän. — Ette te juo, peli ei näytä teitä huvittavan, mikä teillä on mielessänne? Nuori Rautanen selitti, että hänen oikeastaan olisi pitänyt lähteä. Hän oli luvannut äidilleen pistäytyä kotimatkallaan sen sairaanhoitajattaren puheilla. — Se on kuulemma hoidellut äitiä, ja nyt se on jo monena päivänä laiminlyönyt käyntinsä! — Ahaa, vai jo tekin! nauroi johtaja Rönkä. — Se sairaala vetää nykyään nuoria miehiä, pian kai alkavat pyrkiä kilpaa sinne potilaiksi! Nuori Rautanen vakuutti, ettei hän vielä sitä vetävää magneettia tuntenut, vaikka oli siitä paljon kuullut äidiltään. Asian puheeksi tultua hän kysyi kuitenkin, kuka semmoisen harvinaisuuden oli tänne toimittanut. — Tätä tohtoria saamme hänestä kiittää, selitti johtaja Rönkä. — Nähtävästi he ovat vanhoja tuttavia. — Ja mikä hän on oikein alkujaan? tiedusteli kapteeni Änkilä, jonka valpasta korvaa tohtorin esitelmä ei kyennyt niin tarkoin vangitsemaan, ettei se olisi heti kaapannut toisaalta tulevia uutisia, kun oli kysymys kauniista naisesta. Ja hän oli niissä asioissa perinpohjainen, hän halusi heti saada edes pienen vihjauksen kysymyksessä olevan naisen menneisyyteen. Oli hyvä olla asioista selvillä, kaiken varalta. Mutta johtaja Rönkä ei tiennyt sitä selvitystä antaa, hän turvautui tohtoriin. — Hei, kuulehan mies, tohtori! Keskeytäpäs vähän sitä esitelmääsi, sinulta kysytään tärkeitä asioita! Tohtori Hilli oli ennättänyt selvitellä univormuksi nimitetyn vaatetuksen historiaa jo kunnioitettavan taipaleen. Hän oli valaissut zuluneekerien ja Austraalian alkuasukkaiden sotisovat, joihin kyllä ei kuulunut vaatetusta, mutta jotka siitä huolimatta olivat varsin originelleja rengasnenineen ja monenmoisine tatueerauksineen. Ne tarjosivat epäilemättä paljon enemmän mielenkiintoa kuin nykyisten kulttuurikansojen yksitoikkoinen kenttäharmaa. Samoin oli sotaisten intiaaniheimojen univormu vyöhön ripustettuine päänahkarykelmineen, räikeävärisine maalauksineen ja sulkapäähineineen mielenkiintoinen. Siinä oli eläviä vertauskuvia, ja epäilemättä se hyväili intiaanikaunottaren silmää ja sydäntä. Tohtori oli juuri selvittelemässä Xerxeen miljoona-armeijan univormumalleja, joita hänen muistossaan oli sievoinen, väririkas kokoelma. Hän rypisti kulmiaan, kun hänet keskeytettiin, otti sikarin suupielestään ja tiedusti, mistä oli kysymys. — Teepäs välillä näille herroille selkoa miellyttävämmistä asioista! Tässä ollaan uteliaita tietämään, mistä sinä oikein olet sen laupeudensisaresi keksinyt? Kysymys ei näyttänyt oikein miellyttävän tohtori Hilliä. Kuivasti hän ilmoitti tutustuneensa rouva Syväriin muutamassa kaupungin yksityissairaalassa. — Ja mikä hänen miehensä on ollut... tai on? — Hänen miehensä? musikantti luullakseni, kiertelevä kapellimestari tai jotain sentapaista... harvinaisen pitkätukkainen miehen roikale. Rouva taisi olla aikanaan hänestä pääsemättömissä! Nämä tiedot annettuaan tohtori Hilli katsoi selostaneensa rouva Syvärin entisyyttä tarpeeksi. Hän jo kääntyi kapteeni Conradin puoleen, mutta silloin kysyi odottamatta nuori Rautanen: — Ja hänen miehensä... se musikantti... oliko hänen nimensä Syväri? — En luule olleen! sanoi tohtori päätään kääntämättä. Nuori Rautanen oli saanut tarpeeksi tietää. Hän ajatteli: "Kiertelevä kapellimestari ja harvinaisen pitkätukkainen!" Se sopi, sopi erinomaisesti! Vanhat muistot alkoivat elpyä, hän muisteli Liisun kerran ohimennen maininneen aikoneensa tyttönä sairaanhoitajattareksi. Ehkäpä hän oli jo kurssinkin suorittanut, luultavasti, vaikkei hän tullut sitä tarkemmin kysyneeksi. Oli muuta, tärkeämpää puhumista... Se kesti vain kaksi viikkoa... ei, kuusitoista päivää se oli!... "Ja hän on jättänyt miehensä, jättänyt miehensä!" .. Nuori Rautanen unohti kotiin lähdön. Hän tarttui syvissä mietteissä lasiinsa ja vei sen huulilleen. Hänen kätensä hiukan vapisi. Johtaja Rönkä oli taas kiintynyt korttipeliin, hän jakoi lehtiä ja tiedusteli sitä tehdessään ohimennen Liebermannilta, joko Vaskelan hinnasta oli lopullisesti sovittu. — Jaa, hinnastako? Johan siitä hinnasta on sovittu, mutta yhä ne epäröivät. Rahatkin on jo luvannut henkivakuutusyhtiö, mutta lainaa ei ole vielä otettu, riitelevät ja epäröivät: Puolitoista miljoonaa on muka liian suuri velka! He tietävät varsin hyvin, että Vaskela sen vastaa, sillä Vaskela on erinomainen tila. Mutta sittenkin se on heidän mielestään liian paljon, pitäisi saada lahjaksi Vaskela! Johtaja Rönkä ei ollut kuulevinaan Liebermannin kehumisia, hän ajatteli: "Ne aikovat muodostaa siitä pientiloja ja yhteismetsän, siis viljelysmaat ovat hyvät ja metsä on hyvä!" Hän tarkasteli korttejaan, ilmoitti pelipanoksensa ja ajatteli edelleen: "Ne aikovat sijoittaa sinne vaivaistalonsa ja sairaalan, siis kartano on hyvä!" Miten hitolla hän olikin lyönyt niin paljon laimin: ei ollut käväissyt Vaskelassa, vaikka matkaa taisi olla vain parisen kilometriä. Niin, niin, ja he olivat joutumassa kunnan maiden saartamiksi. Heillä ei ollut sairaalan paikkaa, ei orpokodin paikkaa, ei työläisten rakennustontteja, ei mitään. Hän sanoi huolimattomasti: — Se on kai lahjoitusmaan kantatila, se teidän Vaskelanne? Niin, se oli kantatila, kaikki talonpoikain maat olivat aikanaan siitä lohkotut. "Tietysti se on silloin parasta maata koko tienoolla!" ajatteli johtaja Rönkä. "Kantatilat ovat aina parasta maata!" Hän tarkasteli salavihkaa Liebermannia ja koetti arvailla, mitä kansallisuutta tämä herra oikeastaan mahtoi olla: Ehkä hänessä oli vähän saksalaista, vähän juutalaista, siihen lisäksi jonkun Itämeren maakuntiin eksyneen suomalais-ruotsalaisen soturin aikanaan laskema osuus, ja kaikkein vahvin annos venäläistä. Ja koko sekoitus oli jo aikalailla vanhettunut, loppuun käynyt, näivettynyt! "Paljonkohan tuommoisen herran kunniasana maksaisi... ehkä viisikymmentä tuhatta?" Vaikka oikeastaan... kuntahan vielä epäröi... Nuori Rautanen on pyytänyt uudet kortit ja saa patarouvan kouraansa. Hän tarkastelee sitä ihmetellen, ja Liisun kuva liihoittelee ilmielävänä hänen muistoonsa: Liisu saapuu kevyenä, nuoruutta hehkuen hänen kolkkoon hotellihuoneeseensa. Liisulla on kimppu väkevätuoksuisia, tummia ruusuja mukanaan. Ne hän asettaa keimaillen pöydällä olevaan maljakkoon, koskettaa sitä tehdessään ärsyttävästi hänen olkapäätään. Hän yrittää kiertää käsivartensa Liisun vyötärölle, mutta notkeana livahtaa Liisu hänen käsistään, juoksee ikkunan luo järjestelemään hänen kivinäytteitään. Liisu täyttää iloisella liverryksellään koko huoneen, heittelee sikin sokin hänen karttansa, kiikuttaa selässään hänen reppuaan. He telmivät, ilakoivat... sitten hän tempaa Liisun syliinsä... Liisu puristaa käsivartensa hänen kaulaansa... vavahtelee intohimosta... Niin, siitä oli viisi vuotta. "Ja hän on jättänyt miehensä... jättänyt miehensä!" Hänen teki mieli kysyä tohtori Hilliltä, milloin tämä oli Liisuun tutustunut. Nähtävästi hän on jättänyt pian senjälkeen!... Kapteeni Änkilä hoputtaa nuorta Rautasta ja johtaja Rönkää ilmoittamaan panoksensa. He ilmoittavat ja häviävät kumpainenkin. Heidän korttinsa ovat aivan arvottomat, kun ne levitetään tarkastettaviksi. — Meillä näyttää olevan huono onni tänään! naurahtaa johtaja Rönkä. — Niin näyttää! naurahtaa nuori Rautanen. Hänen korvissaan kaikuvat tohtori Hillin sanat: "Rouva taisi olla aikanaan siitä miehestä pääsemättömissä." Niin, tietysti se juoksi perässä ja kerjäsi hänen rakkauttaan. Liisun rakkautta kannatti kerjätä paremmankin miehen. Äkkiä iski hänen päähänsä: "Missähän suhteessa tuo tohtori Hilli lienee Liisuun?" Hän aivan hätkähti ja tunsi kuumenevansa, mutta sitten hän alkoi salavihkaa tarkastella tohtori Hilliä ja rauhoittui: "Ei tuossa miehessä ole mitään, mikä vetäisi Liisua puoleensa! Lauhkea, hyväntahtoinen lörpöttelijä... ei Liisu välitä hänestä vähän vähää!" Tohtori Hilli oli taivaltanut esitelmässään halki vanhanajan ja keskiajan. Hän kääntelee sikariaan ja ryhtyy selostamaan Ranskan suurten Ludvigien aikakautta, joka hänen sanojensa mukaan oli siitä merkillinen, että univormun mahtiasema oli silloin aivan murtumaisillaan. — Sanottakoon näistä ruhtinaista muuten mitä hyvänsä, mutta siinä kohden he olivat tosiaan suuria: Heidän onnistui syrjäyttää vaatetus, joka vuosituhansien ajan oli nauttinut naismaailman ihailua. Se ei ole vähän, mutta heille se onnistui. Heidän aikanaan ihailtiin siroa hovipukua yli kaiken; jos sotilas tahtoi pyrkiä hoviin, sai hän luvan riisua sotisopansa jo kaukaisimpaan eteiseen, niinkuin monissa vanhemmissa uskontokunnissa pitää riisua jalkineensa temppelin pyhättöön astuessaan. Viehättävät hovinaiset tirkistelivät suorastaan pelästyneinä, jos joku palkkasoturien mainehikas upseeri uskalsi näyttäytyä omassa univormussaan: Eihän moinen kömpelö karhu osannut naista rakastaa, niinkuin hienostuneet tavat vaativat! Se oli sotilasunivormun alennusaikaa, ja tarvittiin suuria ponnistuksia, ennenkuin tämä vaatetus saatiin alennustilastaan takaisin naismaailman armoon ja suosioon kohotetuksi. Kun teidän Fredrik Suurenne, se nykyaikaisen militarismin ja bolshevismin ensimäinen esitaistelija... — Meidän Fredrik Suuri bolsheviki? huudahti kapteeni Conrad tyrmistyneenä. — Niin, suokaa anteeksi, kyllä hän oli tavallaan sellainen... bolsheviki ruhtinaitten maailmassa! Ja vähän myöhemmin oli suuri Napoleon toinen samanlainen! Ja kun siis nämä hallitsijat rupesivat erikoisesti suosimaan hoveissaan sotilasunivormuja, joutuivat nämä hovit aikalaistensa keskuudessa varsin huonoon huutoon. Oikeat puhdasveriset, vanhojen traditsionien ylimykset eivät niihin jalallaan astuneet. Vasta paljon myöhemmin, oikeastaan vasta yleisen asevelvollisuuden mukana pääsi sotilasunivormu takaisin ylhäisen naismaailman armoihin. Ja siitä sitten alkoi militarismin voittokulku. Hoveista levisi univormuksi nimitetyn vaatetuksen ihailu alempiin kansankerroksiin: kaartilainen sai valita joko mehevän keittäjättären tahi kauniin sisäkön, molempien lempi oli hänelle yhtä auliisti tarjolla. Hän pitikin tavallisesti molemmat, siviilipukuiset kilpailijat saivat jäädä suletun oven ulkopuolelle! On selvää, että näissä oloissa jokainen naisen rakkautta kaipaava nuorukainen unelmoi vain univormusta, marssimisesta, äkseerauksesta. Se vei kansat nopeasti, aivan niiden itsensä huomaamatta, mielettömään varustautumisvimmaan, kaikki miehenpuolet piti kuumeisella kiireellä saada univormuihin. Ja lopputuloksen tiedätte, hyvät herrat: Europa on nyt raunioina, jokaisessa kolkassa nuoleskellaan haavojaan! Eikä rauha maailmaan palaa, ennenkuin ilmestyy uusi taivaan lähettämä messias, joka kykenee syrjäyttämään sotilasunivormun, keksii sen tilalle uuden, ennen aavistamattoman vaatetuksen miehisen ruumiin verhoksi. Niin kauan kun sellaista, naisen silmää miellyttävää vaatetusta ei ole keksitty, on turhaa puhua aseiden, oikeammin sanoen univormun riisumisesta! Tohtori nielaisi kulauksen lasistaan ja rupesi sytyttämään uutta sikaria. Se merkitsi uutta esitelmää. Sitä ennen tahtoi johtaja Rönkä toimittaa pienen asian, hän sanoi välinpitämättömästi Liebermannille: — Miten kauan luulette niiden vielä epäröivän, ennenkuin siitä Vaskelan kaupasta valmis tulee? — Jaa, miten kauan, miten kauan? Sitä minä en tiedä, minä pyydän ja pyydän, että kauppa tehtäisiin valmiiksi. Minä olen pannut pois palvelijoita, minä tahtoisin päästä rauhaan, mutta ne vain epäröivät! Johtaja Rönkä katseli syviin ajatuksiin vaipuneena korttejaan. Hän teki pelilaskelmia, hänen silmänsä vilkaisivat tämän tästä ympärillä olevaa seuraa. Ne näyttivät epävarmoina hakevan jotakin varmaa kiintopistettä. Vihdoin ne pysähtyivät nuoreen Rautaseen, hänen katseensa kirkastui ja hän ajatteli: "Kas, siinä se on, hän kelpaa!"... Herra Liebermann sattui olemaan pelimies. Hän pyysi vierellään istuvan johtaja Röngän ensimäisenä ilmoittamaan panoksensa suuruuden. — Minun panokseni on puolitoista miljoonaa! ilmoitti johtaja Rönkä lempeästi. — Puolitoista miljoonaa! Mitä te ajattelette? — Minä ajattelen sitä mitä sanon! Te, herra Liebermann, tahdotte päästä rauhaan Vaskelastanne, ja kunnon panos on puolitoista miljoonaa. Minä vastaan sen täydellisesti, joka pennin, ja minä en epäröi. Huomenna tehdään kauppakirjat... tai tänä iltana. Miten vain haluatte! Kortit putosivat Liebermannin käsistä, ja kaikki muutkin katselivat hölmistyneinä johtaja Rönkään. Mutta hän toisti rauhallisesti: — Suostutteko? — vai rupeatteko te, herra Liebermann, nyt puolestanne epäröimään? — Minä, minä en todellakaan tiedä! änkytti Liebermann. — Kun ne taas tulevat, mitä minä heille sanon? — Sanokaa, että olette myynyt Vaskelan ja.. ja sanokaa, että olette saanut siitä... viisikymmentä tuhatta enemmän kuin he tarjosivat. Minä maksan sen viisikymmentä tuhatta lisää, niin sitten tulevat kaikki pelin säännöt täytetyiksi. Taikka oikeastaan... ei teidän huoli sanoa sitäkään... me soitamme Vaskelan kaupasta uutisen jo huomispäivän lehtiin. Lukekoot sieltä! Nämä lisätekijät olivat siksi vakuuttavia, että Liebermannin epäröiminen alkoi haihtua. Johtaja Rönkä oli arvioinut paikalleen herra Liebermannin monivivahteisen kunniasanan markkinahinnan, ja kun kapteeni Änkiläkin, tähän ainutlaatuiseen miljoonakauppaan innostuneena, alkoi yllyttää häntä kättä iskemään, oli Vaskelan isäntä valmis. Nuori Rautanen harkitsi juuri tällä hetkellä, että hänen pitäisi mennä toimittamaan äitinsä asiaa rouva Syvärin luo. Siinä se sairaala oli tien varrella, hän oli nähnyt sen valkoisen ristin tehtaalle tullessaan. "Enkä aavistanut, että Liisu on siellä... Liisu! Ja äiti on puhunut hänestä niin paljon, enkä minä hölmö huomannut, että vain yksi semmoinen Liisu voi olla maailmassa!" Hän havahtui siihen, että johtaja Rönkä löi häntä olalle. — No, ojentakaahan kätenne, maisteri! Te olette ostaja, sehän on selvä! — Mikä ostaja... minä? — No Vaskelan ostaja, tietysti! Enhän minä voi ostaa, minä olen tehtaan tirehtööri, jäävi mies viljelystiloja ostamaan! Minä maksan rahat huomispäivänä, mutta kauppakirja tehdään aluksi teidän nimellenne! Vähitellen alkoi nuori Rautanen päästä selville, mistä oli kysymys. Hän pani jyrkästi vastaan ja selitti tahtovansa pysyä syrjässä koko jutusta. Mutta johtaja Rönkä ei menettänyt mielenmalttiaan, hän puheli säyseästi: — Ajatelkaahan nyt, maisteri! Kaikki selviää meille päivänkirkkaaksi, kun saamme Vaskelan omaksemme: Sinne sijoitamme sairaalan, sinne laitamme orpokodin, sinne korjaamme kaikki rujomme, rampamme. Sinne rakennamme työväen siirtolan, laitamme, perhana vie, oikean paratiisin, jonka vertoja saavat hakea! Te olette metsänhoitaja, laaditte suunnitelmat. Silloin ei kellään ole mukisemista, että yhtiö tässä tiloja anastaa. Te kelpaatte ostajaksi lain ankaran puustavin edessä, me muut emme kelpaa. Katsokaas, nuo tuolla pöydässä ovat kaikki kuovikoskelaisia, jäävejä, ja tässä on vain tohtori. Ette kai vaadi, että hänen pitäisi ruveta Vaskelan ostajaksi! Ja sitten minulla ei ole enää muita kuin emännöitsijäni, mutta hän ei ole edes Suomen alamainen. Jos panen Vaskelan hänen nimiinsä, ei lähde kiinnitystä! Tosiaan johtaja Rönkä oli valitettavassa asemassa. Hän oli ostanut oivallisen maatilan, miljoonatilan, mutta ei hakemallakaan löytänyt armeliasta henkilöä, joka olisi tehnyt hänelle sen palveluksen, että olisi suostunut rupeamaan tämän tilan omistajaksi. Hän alkoi jo harkita erityisen apuyhtiön, jonkunlaisen Vaskelan sairas- ja orposiirtola-osuuskunnan perustamista, mutta silloin tultiin kutsumaan illalliselle. — Ajatelkaahan vielä tätä asiaa, ennenkuin lopullisesti epäätte! puhui hän nuorelle Rautaselle ruokasaliin lähdettäessä. Toisessa pöydässä ei kuultu ensimäistä ruokakutsua. Siellä oli pelin kriitillisin vaihe, huima ässä-miseri parhaillaan meneillä, ja kamreeri Silvan löylytti apulaisinsinööriä olkansa takaa. Taivaallinen onni oli suonut melkein kaikki ässät hänen kouraansa, ja niitä hän pudotteli yhden toisensa perästä vahingoniloa tuntien apulaisinsinöörin tikkeihin. Apulaisinsinööri oli ollut hajamielinen: Hän oli juuri miserin alkaessa vilkaissut kelloansa ja muistanut, että hänen piti vajaan tunnin perästä mennä uimarantaan Kuovikosken yläpuolelle kohtaamaan rouva Siviä Silvania. Hänellä oli orvokille tuoksuva kirjelippu taskussaan, jossa Siviä rouva oli tämän kohtauksen määrännyt. Siellä oli pieni vene uimarannassa, ja sillä soudettaisiin sitten erääseen Kuovijoen viehättävään poukamaan, jossa vene ja kaikki peittyi veden yli kallistuvain tuuheain puiden kätköön. Sen salaisen poukaman tunsi apulaisinsinööri jo ennestään, he olivat sen sattumalta löytäneet Siviä rouvan vaiston opastamana, ja autuaallisia muistoja tulvi apulaisinsinöörin mieleen siitä löytöretkestä. Ei ollut ihme, jos hän oli hajamielinen ja sotkeutui tykkänään pelin kulusta. Mutta siitä hajamielisyydestä seurasi rangaistus, kaikki tikit tulivat apulaisinsinöörille ja kaikki ässät kaupan päälliseksi. Kamreeri Silvan arvasi hyvin, mistä apulaisinsinöörin hajamielisyys johtui. Hän oli tuntevinaan nenässään hienon hienon, apulaisinsinöörin vaatteista lähtevän orvokin lemun, jonka alkuperästä hän ei voinut erehtyä. Tämä ärsyttävä lemu saattoi kamreerin raivoihinsa. Se oli taistohaaste, se pani hänen sisällään kiehumaan, ehkä koko joukon miedontuneina, ne samat atavistiset vaistot, jotka olivat saattaneet hänen kaukaisen, puissa kiikkuvan esi-isänsä pahasti ärisemään, kun tämä uros lemmittynsä pesäpuuta lähetessään sen juurella vainusi vieraan koiraksen jälkien epäilyttävän lemun. Tosin ei kamreeri Silvan purkanut tunteitaan kuuluvaan ärinään, mutta sitä kiukkuisemmin hän sadatteli sydämensä syvyydessä, kun pelisäännöt eivät sallineet antaa jokaisesta tikistä ja jokaisesta ässästä mojoovaa korvapuustia häviömiehelle. Kamreerin sormet syyhyivät, hän olisi iskenyt ne korvapuustit verrattomalla nautinnolla! Ruokasalissa saatiin tutustua johtaja Röngän emännöitsijään: Se oli Venäjän pakolaisia, muuan kreivitär ja tavallaan sotaorpo, jonka mies minne lie hävinnyt vallankumouksen mylläkässä. Orpokreivitär oli vielä varsin hyvin säilynyt slaavilaiskaunotar, piirteet hiukan pehmeät, silmät raukean kutsuvat. Isänmaansa alennuksen merkiksi hän oli puettu tummahkoon, harsomaisen ohueen pukuun, ja antoi tämä vaatetus hänen vartalonsa meheville ääriviivoille, koko hänen olennolleen jonkunlaisen madonnamaisen, jalostavan leiman. Hänellä oli vielä kohtuullinen määrä välttämättömiä jalokiviäänkin tallella, ja niiden koristamana hän hymyili vieraille armollisinta hymyään. Komea kapteeni Änkilä, joka oli talon vanha tuttava, löi helähtäen kannuksensa yhteen ja suuteli kreivittären kättä kaikkien sääntöjen mukaan. Herra Liebermann, joka oli vielä aivan huumaantunut osakseen tulleesta onnenpotkusta, seurasi kapteenin esimerkkiä yhtä suurella hartaudella, kuin olisi kantanut kiitosuhria slaavilaisen kirkkokunnan korkeimmalle suojeluspapittarelle. Nuori Rautanen ja saksalainen kapteeni tyytyivät vain kumartamaan. Se ei nähtävästi ollut oikein emännöitsijän mieleen, mutta alistuvasti päätään nyökäten hän hyväksyi sen täällä vieraassa maassa. Herrat palasivat lautasineen vähitellen verannalle, ja silloin muisti kamreeri Silvan erään toisen pöydän keskusteluista kuulemansa asian. Hänen korvansa oli sen pelin aikana ohimennen kaapannut, ja oli se jäänyt pelisääntöjen, tikkien ja muun rojun mukana uiskentelemaan hänen tajuntansa virrassa. Nyt kun pelisäännöt olivat käyneet tarpeettomiksi, irtosi ja selkeni se voimakkaiden ruokaryyppyjen ja maukkaan aterian vaikutuksesta ja tuli esille seuraavana huomautuksena: — Te mainitsitte, tohtori, että hänen miehensä oli kiertelevä musikantti ja harvinaisen pitkätukkainen miehen roikale. Täällä oli silloin punaisena talvena myös muuan semmoinen kiertelevä musikantti, oikea piru miehekseen. Hänen kiihoituksensa tilille voi panna ainakin toisen puolen Kuovikoskella tapahtuneista konnantöistä. Niinpä hän kuului olleen mukana maisteri Rautasen isää vangitsemassa, ehkä lie ollut teloittamassakin. Tämä tiedonanto näytti tekevän kiusallisen vaikutuksen tohtoriin. Hän sanoi jotenkin tylysti: — Ei maksa rinnastella kaikkia kierteleviä musikantteja toisiinsa. Kaikillahan niillä on enemmän tai vähemmän pitkä tukka, se kuuluu heidän ammattiinsa. Nuori Rautanen loi tohtoriin kiitollisen silmäyksen. Hänenkin mielestään oli kamreeri Silvan tehnyt suuren tahdittomuuden. Oli miltei pyhyyden häväisemistä ottaa suuressa miesjoukossa puheeksi asioita, jotka vaikkapa vain hyvinkin kaukaa alentavasti hipaisivat Liisun henkilöä. Sen piti olla rauhoitettu. Johtaja Rönkä katkaisi tohtorin sanoja seuranneen kiusallisen hiljaisuuden huudahtaen: — Tästäpä saadaankin verraton ilosanoma rouva Syvärille! Meillä on nyt suojat hänen sairaalalleen ja orpokodilleen, ja te, maisteri Rautanen, saatte kunnian viedä tämän ilahuttavan viestin hänelle vielä tänä iltana. Huomenna lähdetään Vaskelaan vastaanottotarkastukselle, ja rouva Syvärin on tietysti oltava siellä mukana. — Rouva Syväri onkin nykyhetkellä hyvien viestien tarpeessa! huomautti tohtori Hilli. — Hän on parina viime päivänä ollut erittäin kiusaantunut ja uhkailee poislähdöllä. Nykyinen sairaala on hänen mielestään aivan sietämättömän epämukava. Nuori Rautanen hätkähti kuullessaan tohtorin sanat: Aikoiko Liisu lähteä häntä, pakoon? Liisu ei hänen aikanaan ollut käynyt heillä. No sen hän hyvin ymmärsi, mutta pois... pois koko paikkakunnalta. "Hän ei ole minua vielä unohtanut, hän aikoo paeta!" Raju, kauan salassa piillyt riemun tunne kuohahti hänen sydämessään, mutta hän painoi sen alas ja selitti varsin kylmästi aikovansa lähteä kotiinsa, kun tunsi itsensä väsyneeksi sen turhan juoksemisen perästä. — Mutta sinne sairaalaan vielä tänä iltana... on jo kovin myöhäinen! epäröi hän hyvästellessään. — Mitä vielä, sairaalassa valvotaan myöhään! väitti johtaja Rönkä. — Ja tehän mainitsitte olevan sinne muutakin asiaa. — No voinhan katsoa ohimennessäni, jos vielä valvovat! — Entä se toinen asia... joko olette miettinyt? Se Vaskelan kauppa? Nuori Rautanen seisoi jo ovella. Siitä hän sanoi: — Tehkää kauppakirjat valmiiksi, sitten ajatellaan asiaa. Kaipa se jonkun pitänee ottaa nimiinsä, kun on kerran tullut ostetuksi! Pihalla mennessään hän kysyi itseltään harmistuneena: "Mitä varten minä suostuin?" Mutta jo seuraavassa tuokiossa vilahti toinen ajatus: "Vaskelassa alkavat kiireelliset valmistustyöt... hän on siellä ja... ja minua tarvitaan myöskin siellä!" V. Nuori Rautanen lähenee Kuovikosken sairaalaa, joka on tehtaalta alkavan petäjikkömetsän Päiväniemen puoleisessa reunassa. Aurinko on jo hävinnyt Hirviselän takaiselle kaukorannalle, kesäillan pehmeä, harsomainen hämy kietoo metsikköä, kauempana näkyvää Päivänientä. Kauniilla, petäjikkömetsän reunustamalla tiellä liikuskelee muutamia kuhertelevia pareja, kalpeanaamaisia nuorukaisia ja tehtaan tyttöjä. Ilmassa tuntuu lämmin illan kosteuden lemu, aisteja kiihoittava. Se luo mielikuvia nopeasti ohimenevän hämyn kätkemistä nautinnoista, lämpimästä naisen sylistä, joka odottaa valkoiset, paljaat käsivarret intohimosta vavahdellen. Lyhyt on hämyisen yön hetki, pian päivä vaikenee ja elämän aurinkokello osoittaa raskaan, näännyttävän päivätyön alkaneen. Nuori Rautanen jouduttaa askeliaan. Hänellä on kiire, hän ei huomaa kuhertelevia pareja, hänen kiihoittunut mielikuvituksensa kiitää vielä nopeammassa tahdissa kuin joustavat jalat. Kesäillan hämystä kumpuaa esiin muistoja, ne hoputtavat: "Riennä, riennä, Liisu on vielä valveilla, odottaa sinua, on kenties jo monena iltana odottanut!" Jo vilahtaa petäjikkömetsän reunasta vähäpätöinen, punaiseksi maalattu sairaalarakennus, jo tulee valkoinen risti näkyviin. Hän joutuu portille, hänen kätensä vapisee, kun hän tarttuu salpaan. Monet naiset unohtuivat, Liisu ei! Tien ja rakennuksen välillä on vähäinen puutarha. Sieltä vilahtaa jotakin valkoista pensaiden lomitse. Silloin yllättää hänet odottamatta kummallinen tunne, arasteleva epävarmuus: "Entäpä jos Liisu on sinut unohtanut, unohtanut?" Tämä ajatus ei ollut aikaisemmin hänen mieleensä juolahtanut, nyt se melkein lamasi hänet. Hän seisoo tuokion ajan epäröiden puoliavoimen portin edessä, painuu sitten varovasti sisään ja sulkee portin perässään. Siellä puutarhassa hän tapasi Liisun. Liisu oli nähtävästi huomannut hänet jo portilla, mutta ei ollut näkevinään. Kauniin kukkapyörylän ääreen on hän painautunut kyyhkysilleen, nyppii rikkaruohon sieltä, toisen täältä ja hyväilee hennoilla sormillaan illan kosteuden teristämiä lehviä. Eino lähenee epävarmoin askelin, melkein henkeä pidättäen, katsellen koko ajan kuin lumottuna Liisua. Liisulla on yllään sairaanhoitajattaren tavallinen kesäpuku, hennoilla hartioillaan pehmeä villahuivi. Mutta erikoisesti kiintyy Einon katse pieneen, valkoiseen myssyyn. Se näyttää hänestä aivan naurettavan mitättömältä, miltei lystikkäältä Liisun upean tukan katteena. Niin, siinä oli hänen edessään entinen Liisu, näköjään aivan muuttumaton, ja kuitenkin oli Liisun olennossa jotakin, joka pani hänet arastelemaan kuin kokemattoman koulupojan. Oliko se tuo Liisun outo puku vai mikä, sitä oli mahdoton ensi tuokiossa päätellä. — Hyvää iltaa, Liisu! Hän melkein säpsähtää omaa ääntään, niin tuntuu se pakotetulta, tähän hämyisen illan hiljaisuuteen sopimattomalta. Liisu katsahtaa häneen. — Hyvää iltaa! Liisun ääni on aivan rauhallinen. Vain hänen hienopiirteiset kasvonsa ovat tavallista kalpeammat, ja hänen kätensä tuntuu hiukan vapisevan, kun hän ojentaa sen vieraalleen. Eino selittää anteeksipyytäen: — Näin tuolta portilta, että täällä vielä valvotaan, niin poikkesin sisälle. — Ainahan meillä pitää valvoa, hymähtää Liisu Einon katsetta vältellen. — Ja täällä sinä, Liisu, vain yksin ahertelet somassa puutarhassasi! — No eihän tämä niin erikoisen soma ole, naurahtaa Liisu, — mutta tuolla sisällä on vielä ikävämpi. Siellä tuntuu näin lämpimänä iltana aivan tukahuttavalta! Todella sairaala näyttää hyvin ahtaalta ja köyhänlainen on puutarhakin. Vain kukkapyörylät upeilevat rehevässä väriloistossaan kertoen vaalijansa hellästä huolenpidosta. "Nuo kukat ovatkin Liisun ainoana ilona tässä talossa!" ajattelee Eino. Paikkaan olivatkin Liisun houkutelleet, ei ollut liikaa, että Vaskela ostettiin, verrattoman kaunis Vaskela. Liisu ansaitsi sen hyvityksen. Hiukan kauempaa näkyy pensaiden ja köynnöstävien humalain muodostama pieni puutarhamaja. Eino kertoilee äitinsä terveisiä ja vilkaisee tämän tästä odottavasti sinne päin: Aikoiko Liisu käännyttää hänet ilman muuta takaisin? Lopulta hän sanoo: — Voisit sinä, Liisu, sentään pyytää minut edes hetkiseksi istumaan! Onhan siitä jo niin kauan, kun olemme tavanneet! — Nyt on oikeastaan jo liian myöhä, epäröi Liisu, — mutta voimmehan istua täällä vähän aikaa! Hän lähtee verkalleen kävelemään majalle päin. Hän katselee itsepintaisesti maahan, pää hiukan etukumarassa ja hypistelee hermostuneena huivinsa reunoja. Eino astelee hänen rinnallaan, tuntee nenässään Liisun vaatteista leviävän vienon karboolin lemun, ja hän ei saa silmiään irti Liisun valkoisesta niskasta. Pari hiuskiehuraa on valahtanut alas, hän saa äkkiä halun pyyhkäistä nuo kiehkurat hellävaroen syrjään, kumartua ja painaa huulensa tuolle valkoiselle, lämpöisenä värähtelevälle iholle, kietaista käsivartensa noiden pyöreiden, hentojen hartiain ympäri. Liisun alas kumartunut pää tuntuu aivan kuin siihen kehoittavan: Ota minut, turvaton olento, syliisi! Pitele minua vahvoilla käsivarsillasi, hyväile minua, niinkuin hyväilit silloin lyhyen onnemme hetkinä! Hän kulkee huumaantuneena Liisun rinnalla, ei huomaakaan, kun Liisu pysähtyy epäröiden majan ovelle. — Mahtunetko sinä ensinkään tästä sisälle! Tämä suoja on vain meitä pieniä, vähäpätöisiä ihmisiä varten! Hän vilkaisee Einoon ja livahtaa sitten nopeasti, aivan kuin Einon ajatukset arvaten, sisälle. — Enkö minä tästä mahtuisi! nauraa Eino ja työntyy etukumarassa hänen perässään. — Tämähän onkin oikea rakastuneiden lymypaikka! Majan puolihämärä ja voimakas sireenikukkien lemu vaikuttavat salaperäisen tenhoavasti, kaikki vanhat muistot tulvahtavat yhdellä kertaa Einon mieleen: ensimäinen kohtaus Liisun kanssa, Liisun ensimäiset arastellen kutsuvat katseet, ensimäiset hyväilyt. Tuntuu kuin se olisi tapahtunut eilispäivänä, ja kuin Liisu vieläkin tyttömäisen häveliäästi ujostelisi ensimäistä antautumistaan. Hän koettaa pienen puutarhapöydän ääreen istuessaan tavata Liisun katsetta, mutta Liisu on sysännyt tahallaan tuolinsa majan hämärimpään sopukkaan, puolittain pensaan varjoon. Siellä hän on hyvässä piilossa. Eino erottaa selvästi vain hänen valkoisen myssynsä, ja se tuntuu terhakasti torjuvan kaikki lähentelyt. — Liisu, sanoo Eino tuijottaen tuohon myssyyn, — Liisu, minä tuskin vieläkään oikein uskon että olen tavannut sinut, että olet täällä, olet ollut myös Päiväniemessä äidin luona. — Oikullinen sattuma näkyy välistä tekevän meille kaikille kepposia, kuuluu pensaan varjosta. — Viskaa meidät sinne, minne kenties kaikkein vähimmän toivoisimme! — Sattuma tai mikä, sinä olet ollut Päiväniemessä, ja minä en sitä edes aavistanut. Jollen äsken tuolla tehtaalla olisi tavannut tohtori Hilliä, olisin kai tullut luoksesi siinä uskossa, että tapaan täällä ventovieraan ihmisen. — Vai hän se ehti lörpöttelemään! naurahtaa Liisu. — No eipä hänen voi sanoa niin erikoisen halukkaasti sinusta lörpötelleen. Hän lörpötteli paljon mieluummin muista asioista, mutta siellä sattui olemaan koolla monta uteliasta miestä, ja niin saatiin nykimällä hiukan tietoja sinun henkilöstäsi. Juuri sen verran, että se parahiksi minulle riitti! Liisu ei ole kuulevinaan Einon viimeisiä sanoja, hypistelee käteensä osunutta pensaan oksaa ja tarkastelee sen lehviä, kuin aikoisi ruveta niistä onnen arpaa lukemaan. — Ja sinä, Liisu, olet ollut sairaanhoitajattarena jo monta vuotta. Niin mainitsi tohtori Hilli jo monta pitkää vuotta! Liisu vilkaisee kysyvästi Einoon ja painaa sitten taas nopeasti katseensa alas. Hän huomaa keskustelun olevan luisumassa vanhoihin muistoihin ja sitä hän ei tahtoisi, mutta Eino jatkaa itsepintaisesti: — Hän kertoi tutustuneensa sinuun muutamassa yksityissairaalassa, ja sinä olit jo silloin erossa hänestä... miehestäsi. Olit hänet jättänyt! — Tietysti hän senkin kertoi! äännähtää Liisu kiusaantuneena. — Sinä sait häneltä aika paljon uutisia! — Niin sain! Ja yllättäviä uutisia, sen saat uskoa, Liisu. Ennen tätä iltaa en niistä mitään tiennyt. Jos muistat, Liisu, sinun aikeesi eivät käyneet siihen suuntaan silloin, kun me erosimme. Sinä istutit silloin minun päähäni sen idyllisen kuvitelman, että hyvität kapellimestarisi ja jatkat onnellista avioelämää hänen uskollisena vuodetoverinaan. Olihan se kuvitelma alussa hiukan tuskallinen, mutta minä mukauduin siihen, kuten näet, mukauduin kiltisti. En tullut avioelämääsi häiritsemään! — Minä koetin jatkaa sitä avioelämää! — Liisun suupielet vavahtavat tuskallisesti, ja hänen sielukkaat silmänsä, jotka hän tällä kertaa suuntaa arastelematta Einoon, näyttävät hämyssä luonnottoman suurilta. "Usko minua, minä olen juonut kalkkini pohjaan asti!" Niin ne silmät tuntuvat sanovan. Hän toistaa hiljaa: — Viimeiseen asti koetin sitä jatkaa! — Mutta se oli mahdotonta? — Niin, se oli mahdotonta! kertaa Liisu koneellisesti. — Hän, se kapellimestarisi, ei ollutkaan siis sellainen ihminen kuin silloin luulit... hyvä ja mukautuva, sääliä ansaitseva bohemisielu? — Ei, hän ei ollut sellainen. Hänessä heräsi eloon toinen ihminen, säälimätön ja itsekäs. Hän osasi kiduttaa uhriaan eikä hän voinut mitään unohtaa. Ja sitäpaitsi... hän tiesi liian paljon. — Me olimme kenties hiukan varomattomia. — Niin, me olimme varomattomia! — Liisu naurahtaa, vilkaisee Einoon ja hänen poskillaan häilähtää kaukaisen onnen punerrus. — Aivan liian varomattomia me olimme. Koko kaupunki tiesi sen, juorusi siitä pitkät ajat! Eino on riisunut hattunsa, istuu molemmat kyynäspäät pöytään nojaten, katselee hellittämättä Liisua. Hän kuulee Liisun sanat kuin unessa: "Varomattomia... koko kaupunki tiesi sen!" Totisesti, Liisu ei valehdellut, ja miten kauniisti Liisu punastui sitä sanoessaan! Liisun poskilla värisi vieläkin sen menneen onnen heijastus. Liisu istuu pää hieman etukumarassa, nöpelöi hermostuneesti huivinsa reunoja, upea tukka on valahtanut molemmin puolin alas ohimoille. Hämyssä näyttää se tukka jyrkältä kehykseltä, jonka sisään Liisun hienot, elämästä värähtelevät piirteet ovat upotetut. Kaunis on Liisu tällä hetkellä! Einon mieleen tulee viimeinen yhdessäolonsa Liisun kanssa. Silloin he tosiaan olivat hiukan varomattomia, he viettivät sen yön kokonaan hänen hotellihuoneessaan: Päivänsäteet siilautuvat jo harsouudinten lävitse huoneeseen, kun he havahtuvat onnensa hurmiosta. Valmiiksi täytettyjen matka-arkkujen ja tuolien päälle on heitelty sekaisin hänen ja Liisun kiireessä riisuttuja vaatteita. Niitä ne vilahtelevat säteet tarkastelevat ilakoiden, toisilleen silmää vilkuttaen. Hän havahtuu ensin, Liisu on vaipunut kevyeen uneen hänen käsivarrelleen. Pehmeinä aaltoina leviää Liisun tukka valkoiselle tyynylle, tummina käärmeinä on se kietoutunut hänen käsivartensa ympäri. Liisun kasvoilla on kevyt punerrus, Liisun huulilla karehtii onnen hymy, hennot sieraimet silloin tällöin värähtelevät. Hän ottaa varovasti pehmeän kiehkuran ja kutittaa sillä Liisun huulia, Liisu avaa silmänsä, hymyilee raukeasti. "Näetkös, Liisu, on jo suuri päivä!" — "Olkoon päivä, meillä on vielä paljon aikaa!" Liisun paljaat, valkoiset käsivarret kiertyvät hänen kaulaansa, Liisun lämmin ruumis puristautuu häntä vasten. "Suutele minua, rakas Eino, vielä viimeinen kerta, viimeinen!" He uppoavat viimeiseen näännyttävään, tuskalliseen hyväilyyn. Hän painaa päänsä Liisun tukan pehmoisiin, pyörryttäviin aaltoihin, Liisun huulet sopertelevat hänen korvaansa palavia kuiskauksia. Päivänsäteet leikkivät, ilakoivat huoneessa... Majan puolihämärässä vallitsee hisahtamaton hiljaisuus. Liisu istuu yhä samassa asennossa, pää hieman etukumarassa. On kuin kuuntelisi Liisu jotakin, kaukaisia ääniä menneisyydestä. Einon katse on imeytynyt Liisuun, kaikki muu on hävinnyt olemattomiin. Yhtäkkiä viiltää syvä, vihlova tuska hänen sydäntään, hänen suonissaan kuohahtaa polttava halu. Hän rutistaa pöydällä olevaa karttakäärettä vapisevalla kädellään, on sysäämäisillään koko pöydän syrjään, puhkeaa puhumaan kiihtymyksestä vapisevalla äänellä, melkein kuiskaten: — Muistatko, Liisu, sen viimeisen aamun? Muistatko, kun päivä yllätti meidät, ja me istuimme sitten siinä täytettyjen matka-arkkujen keskellä, odottelimme junan lähtöä? Muistatko sen, Liisu? Liisu säpsähtää Einon ääntä ja vielä enemmän Einon katsetta. Siitä hehkuu raju intohimo ja tuska. Einon päivettyneiltä poskilta on väri kadonnut, kauniit, miehekkäät piirteet näyttävät hämyssä hyvin jyrkiltä, niissä on jotakin tilille vaativaa. Liisun mieleen tulee ilmielävänä vanhan pastori Rautasen kuva, jonka hän kerran näki Päiväniemen synkässä kirjastohuoneessa: "Sekin mies ryösti toisen vaimon!" jylähtää hänen aivoissaan, väristys käy läpi hänen hennon ruumiinsa. Eino toistaa: — Liisu, sano minulle, muistatko sen viimeisen aamun? — Meidän on parempi se unohtaa! kuuluu Liisun huulilta kuin hengähdys. — Me emme voi sitä unohtaa, emme milloinkaan! Ei sinua, Liisu, niin helposti unohdeta. Etkä sinäkään voi sitä kokonaan unohtaa, et voi! Minä tiedän sen, tiedän varmasti! Mutta täytyihän kyetä unohtamaan. Liisu puhuu katsellen syrjään, vaikenee hetkisen ja toistaa hiljaa, mutta itsepintaisesti: Tiesihän Eino hyvin, elämässä täytyi unohtaa semmoiset harha-askeleet. Niitähän sattui niin paljon, melkein kaikille ihmisille. Oli niin ihanaa kulkea joskus ummessa silmin, tuhlata hetkinen elämän liikavaahtoa. Mutta sitten tulivat taas elämän velvollisuudet, ja silloin ei voinut enää kulkea ummistetuin silmin. Silloin piti unohtaa, vaikkapa se olisi ollut miten tuskallista. Einoa suututtaa Liisun itsepäinen toistelu: unohtaa ja unohtaa! Ja mitä olivat ne velvollisuudet, joiden vuoksi piti unohtaa? Harhakuvitelmia ne olivat, Liisu oli äsken juuri itse kertonut, miten verisesti hän oli erehtynyt yrittäessään uhrautua niille kuvitelluille velvollisuuksilleen. Hänen oli sydän särkyneenä, rikki raadeltuna pitänyt paeta niitä. Hänellä oli vain katkerat pettymykset ainoina muistoina niistä velvollisuuksista. Ja tuossa istui Liisu ja jankkasi yhtä itsepintaisesti kuin silloinkin elämän pyhistä velvollisuuksista. Se oli naurettavaa! Vai oliko... oliko se vain naamari? Oliko takana muuta, uusi suhde, uudet velvollisuudet? Hän kysyy yhtäkkiä, aivan kuin satunnaisen mielijohteen nykäisemänä: — Liisu, miten kauan sinä olet tuntenut tohtori Hillin? Jos Liisun povelle olisi solahtanut kylmä matelija, ei hän olisi enemmän hätkähtänyt. Hän näyttää tahtovan painautua maan alle Einon tutkivan katseen edestä: Se oli siis totta, tohtori Hilli oli Liisun uusi rakastaja. Hyvästi, vanhat muistot ja ystävät! Uusi näytelmä oli alkanut, ja siihen oli pääsyliput varattu toisille! Einon kielelle kierähtää jo tyly sana, mutta hän nielee sen alas, hillitsee kuohuvan sisunsa. — Hän näkyy kunnioittavan sinua paljon, tuo tohtori, sanoo hän miltei välinpitämättömästi. — Olette kai jo vanhoja ystäviä? Liisu liikahtelee kiusaantuneena tuolillaan, tarkastelee pienten, sirojen kenkiensä kärkiä. Kyllä he olivat tunteneet toisensa jo muutamia vuosia, myöntää hän... parisen vuotta, ehkä kolmekin. Aivan sattumalta olivat tutustuneet muutamassa sairaalassa. Tietysti sattumalta, niinhän aina tutustuttiin! Mikäs muu kuin pelkkä sattuma heidän tutustumisensa oli siellä luojan hylkäämässä, kesäisessä pikkukaupungissa. Ja verraton sattuma! Liisu oli silloin juuri naisellisen kypsyytensä kynnyksellä värisi hyväilyihin antautuessaan, niinkuin värisevät vastapuhjenneen ruusun terälehvät, aamukasteesta kosteat terälehvät päivän suudelmista. Hänelle Liisu antoi elämänsä kuohuvimman liikavaahdon, ja se on aina parasta, se juovuttaa miehen nopeasti, perinpohjin! Mutta nyt oli sattuma nakannut Liisun tohtori Hillin syliin, ja hänelle sanottiin: "Hyvää yötä!" Eino alkaa tuntea jäytävää vastenmielisyyttä tohtori Hilliä kohtaan. Hänen tekee mieli karata pystyyn ja ravistaa Liisua käsivarresta: "Nainen, eläpäs näyttele siinä viatonta uhrilammasta, kyllä näen viattomuutesi!" Hän tahtoo kuitenkin saada täydellisen varmuuden, teeskentelee lämmintä osanottoa. — Sille sattumalle voi olla kiitollinen, sanoo hän, — hyvin kiitollinen. Harvoin kai tapaa siellä leikkaussalien ilmapiirissä niin humaanista ihmistä, kuin, tohtori Hilli nähtävästi on. Kun kerran maailmassa piti solmia ystävyyssuhteita, oli hyvä, kun löysi sellaisen ystävän, niin ritarillisen kunnon miehen. Vai mitä, Liisu, eikös hän olekin sellainen, oikein kunnon mies? Kyllä hän oli kunnon mies, myöntää Liisu ja ajattelee: "Tämä on kuluustelua!" Hänelle pyrkii itku kurkkuun. Mitä varten Eino oli niin säälimätön, kidutti häntä? Mutta samapa se, hän tahtoi päästä eroon, sai Eino loukkaantua miten paljon hyvänsä. Hän alkaa ääni väristen kertoa, miten paljon hänellä oli ollut vaikeuksia niihin aikoihin; kun tutustui tohtori Hilliin. Miehensä vaani ja ahdisteli häntä. — Minä tiedän sen. Tohtori Hilli kertoi, ohimennen mainitsi sinun olleen siitä pitkätukasta pääsemättömissä. Niin, hän oli ollut pääsemättömissä, ilman tohtori Hillin väliintuloa se tuskin olisi päässyt järkiinsä, suostunut jättämään häntä rauhaan. Hän oli todellakin suuressa, hyvin suuressa kiitollisuuden velassa tohtori Hillille. Eikä tohtori Hilli käyttänyt väärin hänelle osoitettua luottamusta, siitä ei häntä voinut moittia. Hän ei vaatinut paljoa! Liisu naurahtaa väkinäisesti, punastuu hiusmartoa myöten. Niin, hän tyytyi todella vähään, hyvin vähään, ei saattanut toista ihmistä pois tasapainosta: Eino katselee hämmästyneenä Liisua. Hän oli tahtonut päästä varmuuteen ja hän pääsi! Liisu maalasi värejä säästämättä elämäntarinansa hänen nähtävikseen: Tohtori Hilli, hyväntahtoinen, joviaalinen järkeilijä touhuaa erotuomarina Liisun ja pitkätukkaisen kapellimestarin välisessä avioliittotragediassa. Ja palkkioksi tästä lahjoittaa Liisu tohtorille rakkautensa. Liisu osasi mukautua, otti elämän sellaisena kuin se piti ottaa! Ja tuossa istuu Liisu hänen edessään näköjään niin viattomana, tarkastelee sirojen kenkiensä kärkiä, punastelee hiukan ja lohduttelee itseään sillä, että tohtori Hilli tyytyi niin vähään, niin lopen vähään! Nuoresta Rautasesta alkaa majan puolihämärä ilma tuntua tukahuttavalta. Hänen kurkkuaan kuivaa, hän kaivaa hermostuneena esille savukkeen, sytyttää sen, mutta viskaa samassa menemään ja nousee ylös. Hän sipaisee otsalle valahtaneen tukkansa taaksepäin, kurkistaa majan ovesta ulos puutarhaan ja sanoo taakseen katsomatta: — Täällä majassa tuntuu melkein hautovan lämpimältä. Eikös niin, Liisu, täällä voi saada hengenahdistuksen? — Nyt on niin harvinaisen lämmin ilta, kuuluu hänen takanaan. — Ja myöhäinenkin nyt jo on, eikö lie melkein keskiyö! — Se on totta! sanoo Eino häneen päin kääntyen. — Kenties onkin parasta, että lähden jo kotiin! Hän on jo ojentamaisillaan kätensä Liisulle jäähyväisiksi, mutta silloin hän muistaa Vaskelan kaupan, josta hänen piti kertoa niin suuria lupaava iloviesti Liisulle. Kuivasti naurahdellen, melkein virallisella äänellä hän selostaa uutisensa ja lisää: — Siellä Vaskelassa on huomenna vastaanottotarkastus, ja sinun pitäisi oikeastaan tulla sinne mukaan! Siellä on niin paljon niitä rakennuksia, pitäisi niistä valikoida, mitä ruvetaan sisustamaan sairaalaksi, mitä orpokodiksi ja mikä jätetään hoitajille. Liisu istuu hievahtamatta, ei näytä edes kuulevan nuoren Rautasen suurta uutista. Tämä jatkaa: — Sinä kuuluit tähän nykyiseen sairaalaan kyllästyneenä uhkailleen jo poislähtöä. Se olisi hyvin valitettava vahinko kuovikoskelaisille, ja eihän tämän jälkeen enää liene mitään syytä ajatella sellaista. Kyllä siellä Vaskelassa sekä sairaiden että hoitajien pitäisi hyvin viihtyä. Siellä on runsaasti kukkiakin, joista sinä, Liisu, niin paljon pidät. Liisu vaikenee edelleen. Hän havahtuu vasta sitten, kun Eino kysyy: — Ja mitkä terveiset minä saan viedä äidille? Hän odottaa sinua niin hartaasti Päiväniemeen, äitimummo. Hän tulisi niin iloiseksi. — Minä tulen! kuiskaa Liisu nopeasti. Siinä kuiskauksessa petti Liisun ääni, se oli lupaus, suuri lupaus hänelle itselleen. Hän tuntee Liisun käden vapisevan, hän näkee Liisun tuskin pysyvän jaloillaan. Siinä oli hänen edessään entinen Liisu, häntä rakastava, hänen hyväilyjään janoava nainen. Kaikki muu oli petosta, harhakuvitelmia! Kuohuva riemu valtaa hänet, hän puristaa rajusti Liisun kättä, tempaa hänet nopealla liikkeellä syliinsä. — Liisu, sinä petät itseäsi ja minua! Sinä et rakasta häntä, et voi häntä rakastaa. Sinä rakastat minua, kuulut minulle, minulle yksinään! Liisu taistelee vastaan, koettaa ponnistautua irti Einon rajusta syleilystä. — Päästä minut, Eino! rukoilee hän. — Hyvä, rakas Eino, päästä minut! Minä antaisin sinulle kaikki, antaisin niin mielelläni, mutta minä en voi! Kuuletko, rakas Eino, minä en voi enää! — Sinä voit; kun sinä vain tahdot! kuiskii Eino läähättäen. — Minä en siedä sitä ajatusta, että sinä olet hänen, en! Minä pidän sinut! Sinä tulet Päiväniemeen, Liisu, me olemme onnelliset. Minä hyvitän kaikki, kaikki! Liisun vastarinta käy yhä heikommaksi. Hänen lämmin, vavahteleva ruumiinsa sytee uutta tulta Einon suoniin. Eino puristaa häntä voimakkaalla käsivarrellaan rintaansa vasten. Liisu on heittänyt päänsä taaksepäin, mutta Eino saa hänet vähitellen kokonaan valtoihinsa. Liisun läähättävä hengitys hyväilee jo Einon kasvoja. Silloin pääsee Liisun huulilta viimeinen epätoivon kuiskaus: — Hyvä, rakas Eino, hän voi tulla minä hetkenä hyvänsä... nähdä meidät... tohtori Hilli! Ne sanat sattuvat kuin puukon isku Einon sydämeen. Hänen käsivarsiensa voima herpoaa, hän sysää Liisun luotaan, horjahtaa, on kaatamaisillaan pöydän kumoon. — Oikein, Liisu, oikein! huohottaa hän ilmaa haukkoen. — Sen minä unohdin kokonaan, hän voi tulla, tietysti hän voi tulla minä hetkenä hyvänsä ja tavata sinut minun sylistäni, se kunnon tohtori! Yllättää minut varkaista, jumaliste! Hänellähän on luonnollisesti _laillinen_ omistusoikeus, hän on maksanut lunnaat, minä olen vain tungettelija, esikoisuuteni menettänyt! — Hän päästää katkeran ivanaurun. — Niin juuri, esikoisuuteni menettänyt! Hänen ovat sinun lihasi ja veresi ja rakkautesi ja kiitollisuutesi. Ja hän ei vaadi paljoa, hän tyytyy vähään, niin perin vähään, se säästeliäs mies! Liisu on vaipunut tuolille, istuu siinä kokoon painuneena ja itkee hillittömästi. Hänen hennot hartiansa vavahtelevat tuskallisesti, aivan kuin Einon solvaavat sanat olisivat viuhuvia ruoskan iskuja. Eino seisoo pöydän reunaan nojaten, hänen tukkansa on hajallaan, hän katselee melkein nautinnolla edessään lyyhöttävän naisen toivotonta tuskaa. Mutta nopeasti hänen villi kiihtymyksensä asettuu, solvaavat sanat takertuvat hänen kurkkuunsa, ja silloin valtaa hänet syvä sääli ja katumus. Hän hiipii Liisun viereen, hyväilee hellävaroen hänen tukkaansa ja pyytelee nöyrästi: — Liisu, voitko antaa minulle anteeksi? Minä menetin malttini, unohdin itseni kokonaan, loukkasin sinua, revin rikki sinun sydänparkasi haavat. Mutta näethän, Liisu, minä kadun sitä, kadun katkerasti. En minä tahtoisi tuottaa sinulle tuskaa, tiedänhän minä, sinä olet jo muutenkin saanut tarpeeksi kärsiä, aivan tarpeeksi. Hän kumartuu ja tarttuu hyväillen Liisun hartioihin, koettaa kohottaa häntä hellävaroen kokoonpainuneesta asennostaan ja jatkaa: — Liisu, rakas Liisu, elä itke enää, se koskee niin kovasti minuun. Minä käyttäydyin huonosti, mutta minä lupaan sinulle, etten tee sitä enää, en milloinkaan! Anna minulle vain tämä kerta anteeksi ja ojenna kätesi sen merkiksi. Minä en purista sitä rajusti, näethän, minä olen jo aivan rauhallinen. Minä kosketan sitä vain hellävaroen, hyvin hellävaroen. — Minä olen niin onneton... niin onneton! puhuu Liisu nyyhkytystensä lomassa. — Jätä minut, Eino, mene pois! Minä tahdon olla yksinäni! yksinäni! — Menenhän minä, menen, Liisu, kun vain sanot, että olet antanut minulle anteeksi, et ole minulle suuttunut enää. — En minä ole sinulle suuttunut, mutta minun oli niin vaikea, kun sinä puhuit siitä... siitä mikä on mennyttä. Minun... meidän täytyy se unohtaa, täytyy! — Minä koetan sen unohtaa! — Hän pitelee Liisun kättä, puhuu korostaen jokaista sanaansa erikseen. — Tiedäthän, Liisu, minä olen ennenkin pitänyt sanani, kun olen kerran luvannut. Minä vannon sinulle, vannon, Liisu, minä en muistuta siitä enää milloinkaan, ennenkuin... ennenkuin sinä, Liisu, _itse tahdot_! Viimeiset sanansa hän lausuu miltei uhkaavasti sivaltaa pöydältä hattunsa ja poistuu nopeasti, taakseen vilkaisematta. Sairaalan portilla oli hän vähällä törmätä yhteen tohtori Hillin kanssa. Hänen sisunsa kuohahti: Siinä tuli mies, jolla oli etuoikeus Liisun rakkauteen, jonka tieltä hänen piti väistyä! Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, vähältä piti, ettei hän tarttunut vastaantulijan rintapieliin. Tohtori Hilli löyhkäsi hiukan konjakille ja oli loistavimmalla puhetuulellaan. — Jo näin aikaisin kotiin, herra maisteri! ihmettelee hän. — Luulin tapaavani teidät vielä tuolla yrttitarhassa. Eihän tämä yrttitarha tosin mikään ihana Edeni ole, mutta vaimo on täälläkin, ja sehän onkin kaikissa yrttitarhoissa pääasia. Käärmekin siinä Edeni-tarussa on vain symbooli, jonka tarkoituksena on tehdä miehelle halutummaksi omenaa ojentava kaunis käsivarsi. — Valitettavasti ei minulle ojennettu omenaa! murisee nuori Rautanen hampaidensa välistä ja jättää tohtorin ihmettelemään nopeata poistumistaan. Tohtori Hilli ei viipynyt kauan sairaalassa. Piti tavanmukaisen iltatarkastuksensa, jaaritteli hetkisen apulaishoitajattaren kera, kehoitti Liisua valmistautumaan huomisaamuksi Vaskelaan ja meni sitten tiehensä. Tohtorin mentyä käytiin sairaalassa makuulle. Liisu ja apulaishoitajatar nukkuivat samassa huoneessa. Apulaishoitajatar nukahti heti, mutta Liisulle ei uni tullut. Hän makaa hiljaa peitteen alla, painaa kasvojaan tyynyyn ja rutistaa sitä paljailla, vavahtelevilla käsivarsillaan. Kun toisesta sängystä kuuluva tasainen hengitys ilmaisee syvää unta, soluttautuu hän varovasti peitteen alta, sujuttaa sukat ja tohvelit jalkoihinsa, kietaisee huivin hartioilleen ja pujahtaa äänettömästi ulos. Hän riensi puutarhaan. Sinne majaan hän muisti jääneen jotakin ja hän löytää sen: Se oli nuoren Rautasen unohtama karttakäärö. Se oli pudonnut pöydältä maahan ja pahasti rutistunut. Liisu ottaa käärön ylös, oikoo ja silittelee sen huolellisesti. Sidenauhaa ei löydy, hän silmäilee neuvotonna ympärilleen, istahtaa sitten tuolille, kopeloi alusvaatteitaan, irroittaa hätäisesti, aivan kuin peläten että hänet yllätettäisiin, lyhyen nauhanpätkän ja sitoo sillä kääreen. Sitten piiloittaa hän sen povelleen,, kuin olisi se hänen elämänsä kallein aarre. Kauan istuu Liisu puutarhamajassa. Nousevan auringon säteet alkavat jo vilahdella läheisen petäjikön latvoissa. Liisu katselee niiden leikkiä ja hänen silmiinsä tulee toivoton ilme. Hän ajattelee, että hänen pitäisi paeta kauas... kauas. Mutta hän tuntee, ettei voinut paeta. Häntä piteli liian suuri voima, hän oli äsken Einon sylissä saanut tuntea sen voiman, hän vapisi vieläkin sen kesken jääneen hyväilyn juovuttavasta autuudesta. Hänen verensä huutaa mielettömästi Einon rakkautta. Hän painautuu yökasteesta kylmää puutarhapöytää vasten, ratkeaa siinä hillittömään itkuun. Ja hän toistelee toistelemistaan: "Minä en kestä tätä... en kestä!" Petäjikössä viritti rastas aamulaulunsa. Se lauloi kesästä ja rakkaudesta. VI. Vaskelan vastaanottotarkastuksesta oli kulunut vasta kolme päivää, mutta hovin avaroissa suojissa suoritettiin jo tulisella vauhdilla korjaus- ja sisustustöitä. Oli kiire: Juhannukseen oli aikaa vain viikkokausi, ja sen sisällä oli kaikki saatava valmiiksi. Juhannusaattona aiottiin Kuovikosken tehtaan sairaala siirtää Vaskelaan, samana päivänä aiottiin avata Vaskelan orposiirtola. Tästä juhannuksesta piti tulla merkkipäivä Kuovikosken tehdasyhdyskunnan historiassa. Koko Kuovikosken sivistyneistö tahtoi olla mukana tätä merkkipäivää valmistamassa. Kaikki riensivät Vaskelaan kantaakseen kortensa hyväntekeväisyyden alttarille. Heti ensimäisenä päivänä tulivat rouva Syvärin mukana Päiväniemen Matilda rouva sekä molemmat Falkmanit, äiti ja tytär. Heidän perästään ilmestyi rouva Siviä Silvan, altis avustaja kaikkialla, missä hyväntekeväisyyttä harjoitettiin. Johtaja Rönkä lähetti kauniin kreivitäremännöitsijänsä. Samaa tietä saivat mennä molemmat hänen luonaan vierailevat upseerit naisväen suojeleviksi ritareiksi Vaskelaan. Tohtori Hilli laiminlöi kokonaan vastaanottonsa tehtaalla. Luopumaton sikari suupielessään, joviaalinen, hyväntuulinen ilme naamallaan hän päivät päästään maleksi Vaskelassa autellen naisväkeä hyvillä neuvoilla ja huvittaen koko seuraa filosofisilla esitelmillään. Tämän vakinaisen kantajoukon lisäksi tuli paljon muitakin, varsinkin nuorempaa naisväkeä. Miehet saivat tulla päivät pitkät kotona toimeen miten parhaiten taisivat, ja illalla oli vielä tehtävä matka Vaskelaan, jos mieli edes yön ajaksi saada kotiin naispuoliset elämänsulostuttajat. Kuovikoskeiaiset oli vallannut Vaskela-kuume. Vaskelan muhkea päärakennus ja kaksi tilavaa sivurakennusta olivat viimeisten omistajien aikana saaneet torkkua jotenkin autioina ja unohdettuina siellä ikivanhan, hiljaisen puiston keskellä. Nyt virisi näissä suojissa uusi elämä ja hyörinä. Vuosikymmenien tomu oli pois puhdistettava, monien huoneiden haalistuneet seinäverhot uusittava. Päärakennuksen suuri sali, jota koristivat edesmenneiden omistajapolvien perhemuotokuvat ja lukuisat vaskipiirrokset, oli muutettu oikeaksi ompeluhuoneeksi. Hilpeästi rupatteleva naisparvi siellä aherteli, ompeli vuodevaatteita sairaille ja orpokodin hoidokeille. Toiset laittoivat valoisia uutimia, nuorimmat aloittelijat korjasivat lahjoina kertyneitä liinavaatteita. Rouva Falkman, jolle heti alussa oli annettu kaikkien valmistustöiden ylijohto, osasi taitavan sotapäällikön varmuudella löytää jokaiselle oikean alansa. Hän oli vallan nuorentunut, opasti ja neuvoi kaikkia, ennätti joka paikkaan. Vilkaisit alakerran saliin, siellä hän oli tusina ompeluksiaan näyttäviä neitosia ympärillään, tarkasti niitä, levitteli ja mittasi kangaskääröjä, näytti aivan hukkuvan niiden keskelle. Mutta seuraavassa tuokiossa hänen äänensä jo kuului yläkerran huoneista, joita sisustettiin orpokodiksi. Siellä hän komenteli verhoilijoita, valikoi seinäpapereja, tarttui välistä maalarin siveltimeen, jakeli käskyjään puhdistus- ja toimitustyössä hääriville palvelustytöille. Päiväniemen Matilda rouvalla oli myös oma alansa. Hänen hartioilleen oli sälytetty yleiset emännän velvollisuudet, ja niistä huolehtiminen ei ollut niinikään vähäinen asia. Koko vapaaehtoiselle avustajajoukolle tarjottiin yhteinen päivällinen. Sen lisäksi oli kahdesti päivässä kahvikestitys, ja nämä levähdyshetket tahtoi hyvä Matilda rouva tehdä niin virkistäviksi kuin mahdollista. Joka kerran oli hänellä uusi mieluisa yllätys monipäiselle, hilpeälle seuralleen. Hauskin oli iltapäiväkahvi. Se juotiin päärakennuksen tilavassa vilpolassa, jonka muodosti puiston puoleisten päärappujen edessä oleva antiikkinen pylväistö. Tästä ja sen kahden puolen leviävältä pengermältä oli komea näköala yli koko muhkean puiston. Sen leveälle valtakäytävälle johtivat vilpolasta jyhkeät graniittiportaat, sen lehvien lomitse vilahtelivat sieltä täältä kauniin Vaskelan lahden hopea-aallot. Maistui siinä kukkatarhana upeilevalla pengermällä tosiaan kahvikupponen päivän ahertelun perästä, maistui sitä paremmin, kun sai sen Matilda rouvan lämpöisestä kädestä. Siinä kielenkantimet irtautuivat, siinä suunniteltiin siunausrikasta tulevaisuutta Vaskelan sairaala- ja orposiirtolalle. Jo kolmantena päivänä päästiin valmistustöissä niin pitkälle, että rouva Falkman voi iltapäiväkahvin lähetessä Matilda rouvalle kehaista orpokodin huoneiden olevan vallan valmiina. Kaupungista tilatut pikku sängyt vain puuttuivat, mutta nekin oli luvattu toimittaa jo seuraavaksi päiväksi. — Ja ajatteles, niissä huoneissa kun oli tomua niin hirveästi. Mutta nyt ne näyttävät suorastaan ihastuttavilta, ja päivänvaloa siellä on, niin että silmiä vallan häikäisee. — Voi, aivan minun pitäisi tulla sinne ylös niitä katsomaan, kun tästä vain ennättäisi! huokaa Matilda rouva hääräten posket palavina kahvipöydän kattamistouhussa. — Etpäs saakaan tulla vielä katsomaan, hyvä ystävä, et vielä! Sittenkun pikku sängyt ovat paikallaan ja uutimet ikkunoissa, sitten vasta näytetään sivullisille! Näin ylvästeli Bertha rouva ja pyörähti samassa vilpolan ovesta saliin, jossa hänen kerkeä kielensä ohimennen jakeli tusinan verran uusia määräyksiä ompelustensa ääressä ahertavalle tyttöparvelle. Mutta Matilda rouva vilkuu työnsä lomassa ehtimiseen päärakennuksesta lounaaseen olevaan sivurakennukseen päin. Se rakennus on siellä aivan erillään, melkein kokonaan tuuheiden lehmusten peitossa ja upeiden ruusutarhojen ympäröimänä. Se oli Vaskelan loistoaikoina palvellut viihtyisänä vierassuojana. Nyt sinne aiottiin sijoittaa sairaala, ja eristetyn asemansa vuoksi se oli kuin luotu tähän tarkoitukseen. Siellä valvoivat sisustustöitä rouva Syväri ja Siiri Falkman, ja hyvä Matilda rouva olisi niin mielellään juossut katsomaan, miten pitkälle siellä oli ennätetty. Voi, hän piti niin paljon niistä molemmista lapsista, nimitteli heitä luojan enkeleiksi, olisi päivät päästään kieppunut heidän kantapäillään, jollei olisi ollut näitä raskaita emännän huolia. Jospa, jospa taivas olisi vain siunannut hänelle kaksi poikaa, ja jos!... Matilda rouva aivan punastui tätä ajatusta, niin hyväillen se kosketti hänen hellää äidinsydäntään. Salissa esitelmöi tohtori Hilli Vaskelan loistoaikojen historiaa. Hän oli Vaskelan palvelusväen perhetuvasta löytänyt Liebermannin 80-vuotiaan imettäjämummon. Tältä oli hän onkinut kaikki unohduksiin joutunut Vaskelan perhetarinat ja kertoilee niitä nyt hiukkasen muovailtuina ja elävöitettyinä äänekkäälle, mutta kiitolliselle kuulijakunnalleen. Hän on kavunnut tuolille, hankaa pyyhinliinalla kiiltäviksi Katarinan aikuisen hoviherran leveitä, kullattuja kehyksiä ja juttelee sikariaan käännellen: — Tässä näette, hyvät naiset, Vaskelan ensimäisen itämaisen omistajan. Hieman aistillisen näköinen, mutta muuten hienostunut ylimystyyppi. Näyttää vanhoilla päivillään tutkineen valistusajan filosofiaa, sitä osoittaa tuo hiukan kyllästyneeseen hymyyn venähtänyt alahuuli. — Väsyneeltä hän näyttää, mutta on mahtanut nuorena olla aika kärkäs naisten perässä juoksemaan! arvelee muuan neitosista vallattomasti. Tohtori teki niin kohteliaan kumarruksen, kuin hänen hieman epävakainen jalustansa suinkin salli. — Vilpittömin tunnustukseni neidille! Arvostelette tämän vanhan herran avuja oikein. Hän oli miehuutensa kultaisina päivinä tosiaankin suosittu naismaailmassa. Siitä on parhaana todistuksena se, että hän kuuluu nauttineen pitkät ajat suuren keisarinnan lämpimintä suosiota, ja se nainen kyllä katsoi, kenelle hän suosionsa lahjoitti. Keskusteluun sekaantunut neitonen punastuu hiusmartoa myöten, mutta tohtori jatkaa järkkymättömän rauhallisesti esitystään. — Keisarinnansa suosion osoitukseksi hän saikin Vaskelan lahjoitusmaan, ja täällä hän kuuluu mielistyneen maalaiselämään aivan erikoisella tavalla. Kerrotaan hänen kesäisinä öinä samoilleen kosteita heinäpeltoja pitkin ja naputelleen alustalaistensa sievien tyttärien aittojen ovia. Ihmisluonto kaipaa vaihtelua, ja Pietarin salonkien kyllästetyn ilmapiirin jälkeen saattoi kyllä tuommoisilla kesäisillä retkillä olla oma viehätyksensä. Pahat kielet kertovat hänen myös käyttäneen varsin yleisesti sitä tunnettua ensi yön oikeuttaan. Se lienee sentään pelkkää panettelua, asia saattaa olla niinkin, että monet nuoret naiset katselivat tuota miellyttävää hovinherraa varsin suopein silmin, ehkäpä osasivat tien Vaskelaan väkisin viemättä. — Hyi, tohtori, nyt te panette omianne! kuuluu vastalauseita tyttöparvesta. — Minäkö omiani panisin! Kansan suussa eläneitä tarinoita minä vain kerron, mutta katsokaas, hyvät naiset, niitä tarinoita pitää katsella puolueettomasti. Ne tarinat ovat aina yksipuolisia, ne mustaavat säännöllisesti hovinherran. Mutta historiallinen totuus ei ole yksipuolinen, se kulkee tavallisesti siinä keskiväliä. — Tohtorilla on varsin terve historiankäsitys, selittää kapteeni Conrad, joka on päätynyt puhdistamaan viehättävän, paimenprinsessan fantasiapuvussa keimailevan naisen kuvaa. — Olisin utelias kuulemaan, mitä se historia kertoo tästä naisesta. Näöstä päättäen on tämä vieras koko seurassa, syntyään luultavasti parisitar. — Niin, kertokaapas hänestä, kiltti tohtori, kertokaa! säestää koko naisparvi yhtenä kuorona. — Mieluisa velvollisuuteni on täyttää yksimielinen toivomuksenne, hyvät naiset, selittää tohtori. — Tuo nuori nainen, jonka viehättävään olentoon ja ilmavaan vaatetukseen vakava kapteenimme näkyy ihastuneen, oli todellakin syntyään ranskalainen. Pietariin hän lienee kulkeutunut muutaman hovinaisen muotiompelijattarena. Tämä näpsä ja hurmaava muotityttö osasi varmaan miellyttää miehiä, hänellä kuuluu olleen koko joukko romanttisia lemmenseikkailuja hovipiireihin kuuluvien upseerien kanssa. Lopuksi eräs näistä, Vaskelan silloinen omistaja, hullaantui niin perinpohjin häneen, että teki tästä muotitytöstä Vaskelan valtijattaren. Mies on tuossa hänen vieressään, hieman jäykän näköinen sotilas, ja kuuluu olleen ensimäisen Nikolain parhaita kenraaleja, oikea kovakourainen tappelupukari. Tietysti sellaista miestä tarvittiin milloin milläkin valtakunnan kolkalla, ja viehättävä emäntä sai sillä aikaa yksinään hallita Vaskelassa. Hyvin hän täällä hallitsikin, kuuluu pitäneen oikeata pikku hovia, ja iloista hovia kaupanpäällisiksi. Vihdoin rupesi kai sotaherra epäilemään, että hänen vaimonsa jakeli ihailijoilleen liian auliisti suosiotaan. Hän päätti Odysseyn tapaan yllättää vaimonsa ihailijaparven, ilmestyi odottamatta Vaskelaan silloin, kun hänen luultiin parhaillaan tappelevan kirgiisejä vastaan Kaspian takaisilla aroilla. Yllätys olikin todella täydellinen, parempaa tulosta sotaherra tuskin olisi voinut toivoa. Hän tuli valepuvussa muutamana elokuun iltana, jolloin tuonne puistoon oli järjestetty komea soihtujuhla. Sen loppupuolella hajaantuivat juhlijat puiston vietteleviin lymypaikkoihin, ja sieltä hän tapasi pikku vaimonsa muutaman ranskalaisen maalarin sylistä. Kuuleman mukaan hän sai nähdä koko hellän kohtauksen alusta loppuun, ennenkuin onnensa hurmioon unohtuneet rakastavaiset hänet huomasivat. — Hyi, sehän oli kerrassaan epähienoa! Vaaniskella sillä tavoin! — Tämän tapaisia huudahtuksia kuuluu tyttöparvesta. — Epähienoa se kieltämättä olikin, jatkaa tohtori tarkastellen sikarinsa valkoista tuhkaa. — Ja tulos ei muodostunut miksikään voitoksi sotaherralle, sen sai hän hyvin pian kokea. Sellaisia epähienouksia ei kaunis nainen milloinkaan anna anteeksi, hän kostaa keinoja valikoimatta. Pikku muotityttö järjesti asiat niin, että hänen mustasukkainen tappelupukarinsa karkoitettiin tsaarin määräyksellä Siperiaan. Lienee kerran elämässään lausunut muutaman varomattoman sanan eräästä Nikolain drakoonisesta päiväkäskystä, ja enempää ei tarvittu. — Huh, sepä oli hirveätä! Ja miten kävi sen vaimoraukan? Kertokaa, kiltti tohtori, miten hänen kävi? — Vaimoraukka koetti parhaansa mukaan unohtaa suruansa, jatkoi entistä elämäänsä Vaskelassa, kunnes hänen pankkiirinsa lopetti luotonannon. Silloin luovutti hän Vaskelan perhekalleuksineen kaikkineen sille kitupiikille puolijuutalaiselle ja hävisi täältä muille markkinoille, ehkä entiseen kotimaahansa. Se pankkiiri oli ensimäinen Liebermann, sillä tavoin tulivat Liebermannit Vaskelaan, Vaskelan loistoaika oli sammunut. Mutta viehättävän paimenprinsessan henki leijailee vieläkin Vaskelan yllä, tuolla puistossa liittyy jokaiseen lymypaikkaan romanttisia tarinoita, joiden toiset päähenkilöt vaihtelevat, mutta toisena on kaikissa sama, tuo näpsä muotityttö. Tohtorin jännittävä kertomus on saanut ompelevan tyttöparven neulat pysähtymään. Mutta kertomuksen loputtua laukeaa jännitys, tohtorille alkaa sadella huudahduksia: — Kyllä te sentään taasen liioittelitte, liioittelitte varmaan, kiltti tohtori! Eihän semmoinen ole ikinä mahdollista! Hän olisi lähettänyt sen miehen Siperiaan, ei ikinä! Oikein se oli hänelle, mokomalle, kuka käski mennä sillä tavoin vaaniskelemaan! Hyi, niin inhoittava mies, mutta muut hänestä varmaan kantelivat! Ja sitten tietysti syytetään viatonta naista, se on niin tavallista! Hän on niin kiltin näköinen tuossa kuvassa, eikö totta, niin kiltin näköinen, melkein lapsellinen! Tähän tapaan puhua pärpättää tyttöparvi kilpaa. Viehättävä paimenprinsessa on saavuttanut jakamattoman ihailun. Matilda rouva pistää päänsä ovesta kutsuakseen seuruetta kahville. Hän jää hämmästyneenä ihmettelemään salissa vallitsevaa melua. Tohtori Hilli vetosi häneen. — Rouva Rautanen, suvaitkaahan tulla minun avukseni! Te olette vanha paikkakuntalainen ja tunnette kai jossakin määrin tämän ylhäisen seuran perhetarinoita. Nämä nuoret naiset väittävät minun panevan omiani ja liioittelevan! — Ja kenestä sitten olette heille kertonut? Matilda rouvalle näytetään kilpaa paimenprinsessaa. — Johan te nyt, hyvät lapset! huudahtaa Matilda rouva. — Mokomasta kevytkenkäisestä tuhlarista täällä juttuja kerrotaan. Tyttöparvi joutuu hämilleen. Matilda rouva koettaa tekeytyä ankaraksi ja komentaa: — Kas niin, kiltti tohtori, laskeutukaahan alas sieltä korkealta jalustaltanne, laskeutukaa sukkelaan! Ei nuorten tyttöjen huoli tietää kaikkia niitä rumia juttuja, joita tuosta ylimysseurasta kerrotaan. Lienevätkö kaikki edes tosiakaan! Matilda rouvan äidillinen nuhtelu kiihoittaa tyttöparven uteliaisuuden äärimmilleen. Heidän katseistaan voi tohtori Hilli tuolilta alas kavutessaan lukea: "Vielä me panemme sinut, kiltti tohtori, kertomaan enemmänkin, kunhan Matilda täti ei ole kuulemassa!" Luento Vaskelan historiasta oli langennut hyvään maahan. Tohtori selitti vilpolaan astuessaan Matilda rouvalle: — Minun täytyy puolustaa itseäni näiden nuorten naisten edessä. Silmätkää vain ympärillenne, rouva kulta, niin näette, että täällä Vaskelassa luonto on tuhlannut antimiaan oikein runsauden sarvesta. Ei ensinkään ihme, jos tällaisessa ympäristössä terveet ihmiset ovat nauttineet hiukan vapaammin elämän hyvistä antimista ja lahjoista. Se on heille anteeksi annettava, täällä on mahdoton yhdenkään elävän olennon kitumalla elää. Minä ennustan hoidokkiemme menestyvän täällä erinomaisesti! — Mutta meidän hoidokeista tehdään toisenlaisia ihmisiä, aivan toisenlaisia! — intoilee Matilda rouva. — Vaskelan historiassa käännetään uusi lehti, saattepa nähdä sen, tohtori! Hän huomaa alhaalla puistokäytävällä rouva Syvärin ja Siiri Falkmanin, jotka tulevat kädet toistensa vyötäröillä ja iloisesti rupatellen sairaalarakennuksesta. — Kas, tuolla näette, tohtori, minun molemmat luojan enkelini! huudahtaa Matilda rouva silmät säteillen. Semmoisia rakastettavia lapsukaisia me kasvatamme Vaskelan hoidokeista. Seura alkaa vähitellen olla koolla, mutta huomataan sentään vielä puuttuvan kapteeni Änkilän, kreivitär Natalia Petrovnan ja rouva Siviä Silvanin. — Ne ovat tietysti taasen harhailemassa tuolla pitkin puistoa! harmittelee rouva Falkman, joka katsoi johtaja-asemansa suoranaiseksi loukkaukseksi, kun lähdettiin häneltä lupaa kysymättä harharetkille. — Natalia täti ja kapteeni setä ovat siellä kauniin huvilan luona! ilmoittaa kirkassilmäinen Liisu tyttönen, Matilda rouvan kasvatti. — Siellä he ovat ahertaneet jo pari päivää! ilakoi tyttöparvi nauruun tirskahdellen. — He laittavat Dianan temppeliä juhla-asuun! — Ja Siviä rouva on löytänyt sieltä vielä kauempaa rannalta sen Venuksen majan ja somistelee sitä! tietää yksi neitosista kertoa. — Kukin meistä harjoittaa laupeuden töitä omien erikoistaipumustensa vetämänä! selittää tohtori tarjoillen kohteliaasti kermaa ja sokeria rouva Syvärille ja Siiri Falkmanille. — Ja sitten on vielä Eino poissa, toteaa rouva Falkman tarkastaen koko seuran huolellisesti lornjetillaan. — Se poika parka on aina poissa! huokaa Matilda rouva. — Tuskin malttaa käydä eineenpalaa haukkaamassa, siellä samoilee vain pitkin metsiä. — Mutta Einollapa onkin niin paljon työtä, enemmän kuin meillä kaikilla yhteensä! puolustaa Siiri. — Einon pitää laatia työväen asuntojen rakennussuunnitelma, ja sitten hänellä on vielä paljon muitakin suunnitelmia, mitä lieneekään. — Neiti Falkman on aivan oikeassa, yhtyy puheeseen tohtori Hilli. — Maisteri aikoo luoda Vaskelaan jonkunlaisen uuden ihanneyhteiskunnan, ja sellainen suurtyö vaatii aina huolellisia esivalmisteluja. — Eino aivan näännyttää itsensä, vaikeroi Matilda rouva. — Minä tulin niin iloiseksi, kun tämä Vaskela ostettiin, mutta nyt minulla on jo surua ja huolta aivan tarpeeksi. Siitä lähtien ei Eino rakkaani ole nukkunut kunnollisesti, siellä valvoo kaiket yöt kirjastohuoneessa, kävelee ja mietiskelee. Minä äitimummo hiivin välistä kuuntelemaan oven taa, ja yhä se siellä vain kävelee edestakaisin. En minä enää ymmärrä koko poika parkaa, hän on aivan muuttunut näinä päivinä! Liisu kalpenee kuullessaan Matilda rouvan suusta, miten Eino on muuttunut rauhattomaksi. Hän vetäytyy syrjään muusta seurasta, syventyy siellä tarkastamaan erään tyttösen ompelusta. Siiri ajattelee: "Sääli sitä Einoa, kun saa olla siellä metsässä kaiket päivät ypöyksinään!" Ja hän päättää houkutella huomenna Liisun mukaansa, yllättää Einon. He ilmestyvät odottamatta Einon eteen, aivan kuin pilvistä pudonneet. Ja sitten he auttavat Einoa, kantavat hänen keppejään, vetävät mittanauhaa, tähystelevät yhdessä. Siitä tulee verrattoman hauska retki! Tohtori Hilli koettaa parhaansa mukaan lohduttaa Matilda rouvaa, selittää hänen äidilliset huolensa kerrassaan liioitelluiksi. Kaikki johtui siitä, että Eino oli ollut niin kauan poissa varsinaiselta alaltaan. — Maisteri on metsien mies, eräretkeilijä. Sellaiselle miehelle on sotilasunivormu kidutuspihti, ja minä ymmärrän erinomaisesti, miten suurta helpoitusta hän tuntee päästyään takaisin rakkaiden metsiensä syliin. Hän elää kokonaan niiden lumoissa, vaaditaan hiukkasen aikaa, ennenkuin hän pääsee sielulliseen tasapainoon. Kuuluu automoottorin surina, ja seuraan ilmestyy johtaja Rönkä hengästyneenä, mutta hilpeällä. Hänellä on tukku sanomalehtiä mukanaan, hän nakkaa ne pöydälle, paitsi yhtä, jonka hän pitää kädessään. — Eikö maisteri Rautanen ole vielä palannut metsästä? tiedustaa hän vilkaisten ympärilleen. — Häntä tässä joka hetki odotetaan, kiiruhtaa tohtori ilmoittamaan. — Hänelle onkin täällä verrattomia lämpiäisiä! nauraa johtaja Rönkä avaten kädessään olevan lehden. — Kuntalaiset ovat hieman harmistuneet, kun Vaskela joutui meille! Yleisen hiljaisuuden vallitessa hän lukee lehdestä uutisen, jossa myrkyllisin sanoin kerrotaan, miten Kuovikosken herrat sieppasivat Vaskelan aivan kunnan käsistä. Ja jotta kauppa saisi näennäisesti laillisen muodon, antautui bulvaaniksi Päiväniemen kartanon omistaja, maisteri Rautanen, Kuovikosken tehtaan entisen apulaisjohtajan poika. Tätä nuorta herraa oli yleisesti erehdytty pitämään kunnian miehenä, mutta nyt hän paljasti oikean karvansa, osoittautui häikäilemättömäksi keinottelijaksi. Lopuksi uhattiin uutisessa oikeudenkäynnillä. Historiallisesti tunnettu Vaskelan kartano, kautta Itä-Suomen kuuluisa viljelystila ei saanut joutua isänmaansa hädästä piittaamattomien keinottelijain saaliiksi. Matilda rouva oli vaipunut tyrmistyneenä tuolilleen. Hän ei saa sanaa suustaan, hänen on tuiki mahdoton käsittää, että niin loukkaava ja väärä syytös voitin heittää hänen rakkaan Eino poikansa silmille. Muustakin naisjoukosta kuuluu hämmästyksen ja harmin huudahduksia, Siirillä on kyyneleet silmissä, Liisu ajattelee: "Tämä on liian paljon Einolle kaiken entisen lisäksi!" Käytännöllinen rouva Falkman on ainoa, joka ei menetä kokonaan mielenmalttiaan. Huolestuneena hän alkaa tiedustella johtaja Röngältä, luuliko tämä kuntalaisten saavan Vaskelan kaupan purkautumaan. — Siitä ei ole vähintäkään pelkoa! selittää johtaja Rönkä. — Me näytämme kyllä oikeudelle, mihin tarkoituksiin Vaskela on ostettu. — Mutta miten ne voivat kirjoittaa tuolla tavoin? pääsee lopulta Matilda rouvan huulilta. — Sehän on liian alhaista! — Se on vain sitä tavallista vapaan sanan viljelijäin kielenkäyttöä, ei mitään muuta! lohduttaa tohtori. Hän ottaa lehden Röngän kädestä, kääntelee sitä ja aikoo juuri ryhtyä pitämään esitelmää vapaan sanan viljelijäin moraalikäsitteistä, mutta silloin huudahtaa pikku Liisu, Matilda rouvan kasvatti: — Eino setä tulee ja kapteeni setä ja Natalia täti! — Ja juosta vilistää sen tiensä tulijoita vastaan. — Hyväinen aika, piiloittakaa se lehti, piiloittakaa sukkelaan! hätäilee Matilda rouva. — Rauhoittukaa, rouva kulta, lehti on minun huostassani! — Tohtori tunkee lehden taskuunsa. — Ja sitäpaitsi, jos minä maisterin oikein tunnen, on hän korkeintaan huvitettu tästä sepustuksesta. — Ja hän saa joka tapauksessa siitä tiedon myöhemmin! selittää johdonmukainen rouva Falkman. — Minä näytän sen Einolle! huudahtaa odottamatta Siiri ja sieppaa lehden tohtorin taskusta. Samassa tuokiossa hän kuitenkin jo katuu äkillistä mielijohdettaan, punastuu vahvasti, mutta se on myöhäistä. Tohtori kumartaa hänelle kohteliaasti. — Ihaileva hyväksymiseni, neiti Falkman! Maisteri tuskin huomaakaan, mitä hän lukee, kun teidän kaunis kätenne pitelee lehteä hänen silmäinsä edessä ja teidän olentonne kumartuu hyväillen hänen ylitsensä. Tulijat ovat joutuneet pengermälle ja sijoittuvat kahvipöydän ääreen. Siiri, yhä hämillään yleisestä huomiosta, tarjoilee heille kahvia, pidellen koko ajan pieneen myttyrään taitettua lehteä kainalossaan. Matilda rouva alkaa lempeästi nuhdella Einoa, kun hän ei muistanut ensinkään säästää itseään. — Mutta, äiti hyvä, puolustautuu Eino, — tuollahan minä vain viivähdin rouva kreivittären ja kapteenin luona, ihailin hetkisen heidän työtään. Ette uskokaan, miten somalta se Dianan temppeli nyt näyttää. Natalia Petrovna ansaitsee sen tunnustuksen, että huomenna juomme iltapäiväkahvin siellä, ja hän saa kunnian olla emäntänä. — Apulaisena vain, emännän apulaisena, minä pyydän! huudahtaa orpo-kreivitär ihastuneena ja siirtyy heti lähemmä nuorta Rautasta, silmäillen häntä lempeästi. Hänestä alkaa nuori metsänkävijä näyttää varsin mielenkiintoiselta, hän pyytää mielistellen, että tämä opastaisi hänet kerran sinne oikein syvälle ikimetsän syliin. — Mutta siellä asuu metsän haltija, ja se voisi säikähdyttää rouvan kuoliaaksi! — Te olette se metsän haltija, ja teitä minä en säikähdä, en ollenkaan! — Maisterille tarjoutuu miellyttävää seuraa löytöretkilleen! naurahtaa tohtori. — Tässä onkin oltu kovin huolissaan, kun olette niin perin innostunut Vaskelan salattuja aarteita etsimään. Ne aarteet mahtavat olla todella harvinaisen runsaat? — Ei ole valittamisen syytä! naurahtaa Eino. — Vaskelan metsät ovat paremmat kuin luulinkaan. Kuntalaiset tekivät auttamattoman typeryyden, kun antoivat Vaskelan luiskahtaa käsistään. Koko seura käy äkkiä äänettömäksi. Vaihdetaan silmäyksiä, Siiri on kuin tulisilla Hillillä. Mitään aavistamaton kapteeni Änkilä alkaa ihmetellä: — Kovinpa täällä näytetään juhlallisilta! Onko neiti Falkmanilla tuossa lehdessään joku harvinainen yllätys, jolla aiotaan meitä hämmästyttää? — On kyllä, neiti Falkman on löytänyt sieltä pienen tyylinäytteen, selittää tohtori. — Me väittelimme tässä juuri siitä, olisiko tuo pala erikoisesti maisterin kirjallisen maun mukainen. — Vai niin, siellä on siis muistettu Vaskelan kauppaa! Kuntalaiset ovat saaneet lopultakin silmänsä auki. Näytähän, Siiri, mitä niillä on sanomista! Siiri näyttää hänelle sepustuksen. Eino silmää sen läpi, puree huultaan ja ojentaa lehden kapteeni Änkilälle näköjään aivan välinpitämättömänä. — Eikös olekin soma tyylinäyte, vai mitä? tiedustelee tohtori. — Ja sepustajalla näkyy lisäksi olevan kohtalainen annos luovaa mielikuvitusta. Kun ei vain mies vielä kerran kapuaisi maatalousministeriksi. — Tai sotaministeriksi, tappelemaan tuulimyllyjä vastaan! naurahtaa Eino. — Siihenkin hän kelpaisi erinomaisesti! — Hitto vieköön, minä melkein kadehdin tuota sepustuksen laatijaa! nauraa johtaja Rönkä. Ollapa sellainen asema kuin sillä miekkosella! Saa ryvettää toisen ihmisen mielensä mukaan, ottamatta hiluistakaan selvää tuon ryvetetyksi joutuneen, ventovieraan ihmisen tarkoitusperistä. Eikä yleinen moraalikäsite häntä sen pahemmin tuomitse. Selitäpäs, sinä filosofi, mistä tuo musteen tuhertajain, tuo vapaan sanan viljelijäin erikoisoikeus johtuu? — Mistäkö se johtuu? — Tohtori kääntelee mietteissään sikariaan. — Siitähän se johtuu, että sinä edustat elämässä vain itseäsi, mutta vapaan sanan viljelijä edustaa kokonaista ryhmäkuntaa. Sinä ajat vain omia yksityisiä tarkoitusperiäsi, hänellä on tukkukaupalla tarkoitusperiä ajettavanaan, kokonaisen puolueen tarkoitusperät. Siinä on suuri aste-erotus, yleinen mielipide sallii hänen panna väriä koko joukon paksummalta. Jos sinä ryvetät ventovieraan kanssaihmisesi julkisesti lokaan, tuomitsee yleinen moraalikäsitys sinut lurjukseksi. Jos hän sen tekee, pidetään häntä rehellisenä, kunnon kansalaisena, joka parhaansa mukaan ahertaa täyttääkseen paikkansa siinä sekavassa koneistossa, minkä nimenä on yhteiskunta. Sanomalehdet ja ne, jotka niihin kirjoittelevat, ovat tietysti ihmiskunnan vitsauksena, samoin kuin sodat, rutto ja kulkutaudit. Lääketieteen tutkijana minä vertaisin sanomalehtiä lähimmin narkoottisiin kiihoitusaineisiin. Ne ovat tietysti turmiollista myrkkyä, mutta rappeutunut, ylenmäärin rasitettu yhteiskuntaelimistö kaipaa niitä pysyäkseen edes keinotekoisesti toiminnassa. Mutta jättäkäämme tämä asia, hyvät naiset ja herrat! Katsokaa, miten kaunis Vaskela on ilta-auringon valossa, ja katsokaa, miten kauniisti ilta-auringon säteet leikkivät rouva Rautasen harmaassa tukassa! Hän on rakastettava emäntämme, ja häntä pukee tuo hyvyyden sädekehä! — Hyvin sanottu, tohtori! Hyvä, hyvä! riemuitsee tyttöparvi kuorossa käsiään taputtaen. Siiri Falkman, joka sattuu seisomaan Matilda rouvan takana, kumartuu nopeasti hänen puoleensa, painaa hänen poskelleen hyväilevän suutelon. Tämä palkitaan uudella riemastuneella hyväksymisellä. Liisu katselee syrjästä ja hänen povestaan kohoaa tuskallinen huokaus. Voi, miten hän olisi myös halunnut lennähtää Matilda rouvan kaulaan, hyväillä häntä, painaa hänen poskelleen suutelon. Mutta hän ei saanut sitä enää tehdä, ei saanut. Siiri sai! Hyvä Matilda rouva oli syvästi liikutettu. Hänen silmänsä kostuivat, hän unohti kokonaan sen syvän mielipahan, jota hänen sydämelleen oli tuottanut rakasta Eino poikaansa kohdannut solvaus. Seura alkaa vähitellen hajaantua, mutta rouva Siviä Silvania ei vieläkään näy, ei kuulu. Matilda rouva huokaa, että kahvi on jo kokonaan jäähtynyt, eikä hän enää voisi jäädä odottamaan. — Tuskinpa häntä maksaa odottaa, nähtävästi ei Venuksen maja ole vielä kunnossa! arvelee tohtori. — Minä luulen rouva Silvanin vasta äskettäin saaneen ammattimiehen avukseen, tietää johtaja Rönkä. — Insinööri Viherluoto hävisi hetki sitten tehtaalta! Tämä tiedonanto synnyttää suurta iloisuutta tyttöparvessa. Johtaja Rönkä kääntyy nuoren Rautasen puoleen ja alkaa tiedustella, miten pitkälle hänen työnsä oli edistynyt. — Juhannukselta voimine aloittaa työväen asuntojen rakentamisen. Sitten ryhdyn laatimaan yksityiskohtaisempaa viljelysmaiden ja metsien käyttösuunnitelmaa. — Mitä arvelette, maisteri, tarjoaisimmeko osan viljelysmaista kunnalle... tilattomille jaettavaksi? — Minä arvelen, ettei kunta huoli tehtaan herrojen armopaloja, ei ainakaan tämän jälkeen. Mutta voimmehan tarjota ne armopalat suorastaan niille, jotka ovat sellaisten tarpeessa. Ja silloin ehkä annamme etusijan omille työläisillemme, sellaisille heistä, jotka haluavat todella yrittää maanviljelijöiksi, ja joilla on suurempi perhe, useampia työhön pystyviä käsivarsia. Puhuessaan hänen silmänsä seuraavat koko ajan Siiriä ja Liisua, jotka ovat ryhtyneet auttamaan Matilda rouvaa kahvivehkeiden korjaamisessa. Siirin koko olento uhkuu syvää lämpöä. Lämmin on ilta-auringon luoma hohde hänen kasvoillaan, lämpimänä kutsuu hänen täyteläinen povensa, hyväilevän lämmin on hänen paljaiden käsivarsiensa väri. Hän rupattelee koko ajan iloisesti Liisulle ja vilkaisee tämän tästä hymyillen nuoreen Rautaseen. Liisu hymyilee myös ystävättärensä mieliksi, mutta ei vilkaise kertaakaan Einon puoleen, ja Eino tietää, mitä hänen hymynsä kätkee. Liisun kalpeita, hienopiirteisiä poskia näyttää värjäävän vieno kuumeen puna. Nähtävästi oli Liisu paljon valvonut, valvonut sillä aikaa, kun Siiri näki kauniita onnenunia lähenevän juhannusyön autuudesta. Nuoresta Rautasesta tuntuu käsittämättömältä, mitä varten noiden molempien naisten piti joutua yhteen. Hänestä on, kuin olisi hänen sydämensä reväisty kahtia. VII. Seuraavana päivänä ovat Siiri ja Liisu kävelyllä Vaskelan avarassa, ikivanhassa puistossa. He ovat hyvän aikaa harhailleet puiston ristiin rastiin kulkevia käytäviä, joille paikotellen on levinnyt jo sametinpehmoinen nurmikko. Satavuotisten lehmusten ja vaahterain lehtikatos käytävien yllä on niin tiheä, että päivänsäteet vain siellä täällä pääsevät alas pilkahtelemaan. Käytäviä reunustavat orjantappuraruusu- ja orapihlajaistutukset ovat hoidon puutteessa villiytyneet. Näkee, hyvin, että Vaskelan viimeiset omistajat eivät ole suuria välittäneet puiston hoidosta, luonto on saanut mielensä mukaan muovailla ja tasoitella ensimäisten mestarien käsialoja. Siiri, joka tuntee puiston vanhastaan, on ystävättärensä opastajana ja kertoilee: — Muuan italialainen arkkitehti tämän puiston kuuluu aikanaan suunnitelleen ja kuntoonpanneen. Siitä miehestä ja tämän puiston synnystä on omituinen tarina, minä muistan sen melkein ulkoa. — Kerropas se tarina! pyytää Liisu. — Voinhan tuon kertoa. Ei se ole minusta niinkään ruma, vaikka kielenkäyttö on siinä vähän suorasukaista, niinkuin kaikissa semmoisissa tarinoissa: Mestariksi sanottiin sitä arkkitehtiä. Se oli suuri haaveilija, oli onnettomasti rakastunut Vaskelan silloiseen emäntään, ja niin uhrasi parhaan osan elämästään tähän työhön. Kerran oli hän nähnyt sen naisen uimarannassa, hänen alaston ruumiinsa oli kaunis kuin valkoinen synti, eikä se haaveilija voinut tätä näkyä unohtaa. Kerjäsi sen naisen lempeä, ja nainen oli luvannut: "Laita Vaskelan puisto kauniimmaksi kuin yksikään toinen tällä maanäärellä, sitten saat palkkioksi rakkauteni." Viisitoista pitkää vuotta se työ vei. Koko sen ajan mestari hautoi syntisiä haaveitaan siitä valkoisesta ruumiista, rakensi yhden toistaan somemman puutarhamajan, niissä uneksi kerran ottavansa luvatun palkkion. Sillä naisella oli monta rakastajaa, niille se uhrasi lempeään, mutta sen haaveilijan palavat silmät seurasivat häntä syyttävinä jokaisella askeleella. Nainen rukoili: "Ota lempeni, että minä rauhan saisin!" Mutta se mestari puhui: "Minä en suostu jakamaan lempeäsi yhdenkään toisen kanssa. Sitten kun työni on valmis, minä tahdon sen kokonaan!" Ja kun sitten viidentoista vuoden kuluttua Vaskelan puisto oli kauniimpi kuin yksikään toinen tällä maanäärellä, sanoi mestari: "Nyt minä palkkioni tahdon, minä otan sen siellä Venuksen majassa, olen sen sitä varten somistanut!" He menivät valoisana kesäyönä Venuksen majaan. Mestari käski: "Riisu vaatteesi, minä tahdon nähdä sinun valkoisen, alastoman kauneutesi!" Nainen totteli käskyä epäröiden, mestari kiirehti kauan kärsitystä halusta vavisten. Mutta kun nainen vihdoin seisoi alastomana hänen edessään, oli hän niin hölmistynyt kuin taivaan vasama olisi häneen iskenyt: Hänen edessään ei ollutkaan se kaunis ruumis, josta hän viisitoista pitkää vuotta oli uneksinut, jonka hän kerran näki ja joka oli ihana kuin valkoinen synti. Pois oli kauneus mennyt, pitkät vuodet ja toiset rakastajat olivat sen runnelleet ja rumentaneet. Rietas halu oli vain naisella enää jäljellä, hän kerjäsi polvillaan ryömien sen haaveilijan rakkautta. Mutta pettynyt miesraukka itki katkerasti ja haastoi: "Minä en voi, en voi! Tämä palkkio on liian halpa, suuri elämäntyöni on mennyt hukkaan, aivan hukkaan!" Ja hän otti matkasauvan käteensä ja repun selkäänsä ja lähti pois murtuneena, hartiat kumaraan painuneina. Mutta se nainen ei voinut häntä unohtaa, haaveilijan palavain silmäin katse oli liian syvälle syöpynyt hänen sydämeensä, ja iltaisin täällä puistossa kävellessään oli hän jokaisen puun suhinassa kuulevinaan sen poismenneen, pettyneen mies, polon vaikeroivan huokauksen. Hän käsitti, että elämä oli hänet jättänyt, Vaskelan puiston kauneus ei ollut häntä varten. Kuolemansa hän silloin etsi Vaskelan lahden aalloista. Sieltä hänen ruumiinsa löydettiin muodottomaksi pöhöttyneenä, se ruumis, joka kerran oli ollut kaunis kuin valkoinen synti... Siiri vaikenee. He ovat pysähtyneet rappeutuneen puutarhamajan eteen, katselevat hyvän aikaa äänettöminä majaan, jonka sisällä on vielä sinne unohdettua puutarhakalustoa, haalistunut pöytä, muutamia korituoleja ja mustuneita penkkejä. Vihdoin sanoo Liisu: — Se tarina ei ollut ensinkään ruma. Oli se hirveä rangaistus sille naiselle. — Sekö, että se haaveilija hänet hylkäsi? — Niin juuri! Minä arvelen... se on kovin rangaistus, minkä nainen voi saada. Kerjätä sillä tavoin... alastomaksi riisuttuna... ja tulla hyljätyksi. Elämä on silloin menettänyt arvonsa, on parempi paeta siitä... Siiri ystäväni, rakastatko, rakastatko sinä elämää? — Rakastan, minä rakastan sitä hyvin paljon. — Hän mietti tuokion. — Niin, aivan syntisesti minä rakastan. Eikä minulla ole vielä paljon mitään menneisyyttä. Hän huoahtaa kevyesti. Liisu ajattelee: "Onnellinen sinä, sinulla ei ole vielä menneisyyttä!" Hän vetää Siirin lempeästi majan ovelta, he jatkavat kävelyään. Hetkisen perästä sanoo Liisu melkein kuin itsekseen: — Menneisyys tulee kyllä aikanaan! Se tulee meille jokaiselle, olisi hyvä, kun ei sitä tulisi liiaksi! Liisun äänessä värähtää syvä mielenmasennus. Siiri katsahtaa kummissaan ystävättäreensä, huomaa hänen silmissään kärsivän, rasittuneen ilmeen, ja silmien alla näkyy ohut, tumma juova. Tämä huomio on Siirille yllätys. Hän on tuntenut Liisun vasta nämä muutamat päivät, jotka he ovat yhtenä Vaskelassa viettäneet. Koko sen ajan oli Liisu ollut niin puoleensa vetävä ja herttaisen vaatimaton, melkein tyttömäisen hilpeä. Ja nyt yht'äkkiä tämä väsymys. Aiheutuiko se liiallisesta rasittumisesta, vai oliko sen alla jotakin muuta? — Liisu, miten sinä tänään näytät niin uupuneelta? kysyy hän lämpimästi. — Olethan, ystävä rakas, aivan näännyksissä! — Ei se niin vaarallista ole! naurahtaa Liisu. — Ehkä olen hiukan väsynyt, mutta katsos, Siiri, se johtuu vain siitä: Tänään olemme laiskotelleet aikalailla. Työ pitää pirteänä, mutta annas kun hellittää otteensa, silloin se väsymys tulee. On kuin jänne laukeaisi hetkiseksi, mutta viriäähän se taas uudelleen! Liisu katselee poispäin. Siiri kuulee hänen äänessään jotakin väkinäistä. Hänen korvissaan kaikuvat Liisun äskeiset sanat: "Menneisyys tulee kyllä aikanaan... kun ei sitä tulisi liiaksi!" Siiri muistaa kerran ohimennen koskettaneensa Liisun entisyyttä, mutta silloin oli Liisu aivan huomaamatta vienyt keskustelun muihin asioihin. Siinä se oli: Liisulla oli varmaan joku kalvava sydänsuru, ehkä hän oli ollut hyvin onneton avioliitossaan. Liisu oli vain parisen vuotta häntä vanhempi, ja Liisulla oli jo menneisyyttä liiaksi. Teennäisellä hilpeydellään koetti Liisu sitä peitellä, mutta nyt olivat sen tuskalliset muistot pulpahtaneet esiin. Hän kietoo hyväillen käsivartensa ystävättärensä vyötärölle ja sanoo hellästi: — Liisu rakas, minä pidän sinusta niin paljon, kuvittelen sinua vanhemmaksi sisarekseni. Tietysti minä olen niin lapsellinen, en tunne paljon mitään elämästä. Mutta ethän pidä minua aivan tyhjänpäiväisenä, ethän pidä? — Hyvä ystävä, miten sinä semmoista johduit ajattelemaankaan! Sinusta, Siiri kulta, on pakko jokaisen pitää. Sinä olet luotu levittämään onnea ympärillesi ja tulet varmaan itsekin kerran hyvin onnelliseksi. Mutta katsohan, mikä soma rakennus se tuolta vilahtelee puiden lomitse? — Ah, etkö sinä vielä ole sitä ensinkään nähnyt? Sehän on se Dianan temppeli, Natalia Petrovnan lempipaikka. Siellähän meidän pitäisi tänään juoda iltapäiväkahvi. Ehkä ne ovat siellä jo valmistelemassa, Matilda täti ja Natalia rouva. Dianan temppeli, kevyesti rakennettu paviljonki, on lähellä korkeata rantaäyrästä, ja avautuu sen pengermältä viehättävä näköala leveänä hopeavyönä polveilevalle Vaskelan lahdelle ja kauemmas avaralle Hirviselälle. Nimensä on paviljonki saanut siitä, että sen edustalla on metsästävää Dianaa esittävä marmoripatsas, ryhmä satyrejä ja haukkuvia koiria ympärillään. Paviljongin luona näkyy vilkasta liikettä. Matilda rouva ja kukkea rouva Silvan kattavat kahvipöytää pengermälle. Alemmas rannalle ovat leiriytyneet Natalia rouva, molemmat upseerit ja tohtori Hilli. Kapteeni Änkilä virittää parhaillaan kahvitulta, kapteeni Conrad rakentelee keitinristikkoa, tohtori on hetkiseksi jättänyt sikarinsa ja puuhailee paitahihasillaan uimahuoneen rappusilla täyttäen Natalia rouvan suurta kahvipannua. Lähellä rantaa kelluvassa venosessa on johtaja Rönkä ja joukko neitosia onkimistouhussa. Johtaja Rönkä kellii teljolla kuin mikä turkkilainen pasha. Muutaman neitosen onki on tarttunut hänen housun lahkeeseensa, koko tyttöparvi koettaa sitä irroittaa kirkuen kilpaa ja keinuttaen venettä, niin että se on joka hetki kumoon keikahtamaisillaan. — Onpas täällä aika soma kesäinen idylli! nauraa Siiri jouduttuaan ystävättärensä kera pengermälle. — Sanokaas muuta, hyvät lapset! päivittelee Matilda rouva. — Täysikasvuisten ihmisten piti ruveta hulluttelemaan! Ei muka kahviakaan kelvannut kotona valmiiksi keittää, täällä niiden pitää tuhrustaa ja noeta itsensä. — Olkaa huoletta, rouva kulta! lohduttaa kapteeni Änkilä. — Minä kyllä hoidan kahvitulen, niin ettei se anna nokea liiaksi. Kahvi- ja nuotiotulet ovat olleet minun erikoisalani koulupojasta lähtien! — Ja kapteeni Conradin erikoisalana ovat keitinristikot, ilmoittaa tohtori kiikuttaen molemmin käsin, mahtavaa, vedellä täytettyä pannua laiturilta. — Kapteeni Conradilla lienee joku preussilainen ansiomitalikin eräänlaisten keitinristikkomallien valmistamisesta, ja preussilaista ansiomitalia ei mies kantele turhan takia! Mitä minuun itseeni tulee, kelpaan minä oikeastaan vain tällaiseksi aputyöläiseksi, mutta niitäkin tarvitaan hyvin toimivassa taloudellisessa koneistossa. Hän on parahiksi saanut suustaan tämän kansantaloudellisen mietelmän, kun hyvin toimiva koneisto joutuu hetkiseksi epäkuntoon. Leveäkylkinen pannu estää tohtorin näkemästä polvillaan maassa könöttävän kapteeni Änkilän pitkiä, kannuksilla varustettuja koipia. Hän kompastuu niihin, pannun sisällöstä läikähtää hyvä annos kapteenin niskaan ja sitä tietä juuri syttymässä olevaan nuotioon, joka sammuu pihisten ja tuprahuttaa sammuessaan aimo poropilven kapteenin silmille. — Perhanan aputyöläinen! ärisee kapteeni kakistellen savua ja poroa kurkustaan. — Siinä kastuivat nyt suurella puuhalla kokoonsaadut sytykkeet, ja saamme luvan vielä muuttaa tulisijankin toiseen paikkaan. — Kaikki taivahan pyhimykset, miten porossa teidän silmänne ovat, rakas kapteeni! säälittelee onnettomuuspaikalle joutunut Natalia rouva. Muun pyyhkimen puutteessa hän irroittaa päästään hienon, hajuvesille tuoksuvan harsohuivinsa ja ryhtyy sillä hankaamaan ja kuivaamaan rakasta kapteeniansa leperrellen koko ajan lohduttavia sanoja kuin mamma omalle pikku pojullensa, joka on vahingossa läikähyttänyt maitotuoppinsa rintamuksilleen. Tohtori selittelee tapaturman syitä: — Kaikki johtui oikeastaan onnettomasta erehdyksestä! Minä nähtävästi laskin hiukan väärin kapteenin ulottuvaisuussuhteet! — Sinä olet juupelin suuri filosoofi, mutta näköjään huono laskumestari! murahtaa kapteeni. — Se on aivan totta, matematiikka ei ole milloinkaan ollut minun vahvimpia puoliani! Ja sitäpaitsi suvaitsee kapteeni kannella jalkineissaan noita kiliseviä lisäkkeitä. Totta puhuen, minä en ole vielä ainoassakaan keittiössä havainnut kannuksia käytännössä, vaikka meillä nykyään tehdäänkin uudistuksia hiukan joka alalla! Rauha palaa vähitellen, koneisto saadaan uudelleen käyntiin. Kahvitulta ryhdytään virittämään uuteen paikkaan, kapteeni Conrad on saanut valmiiksi keitinristikkonsa. Se on kunnioitusta herättävä häkkyrä, kapteeni selittää sen hätätilassa kelpaavan tyydyttämään kokonaisen rykmentin tarpeen, mukaanluettuina sairaanhoito-osastot ja etappijoukotkin. Liisu ja Siiri tarjoutuvat avustamaan Matilda rouvaa, mutta tämä huudahtaa torjuen: — Levätkää nyt hetkinen, rakkaat lapsukaiseni, kyllä me tässä hyvin suoriudumme! Vie sinä, Siiri tyttöseni, ystäväsi katsomaan sitä somaa japanilaista siltaa, ja onhan täällä vielä monta muutakin nähtävyyttä. — Todellakin, lähdetäänpäs, rakas Liisu, japanilaiselle sillalle! huudahtaa Siiri innostuneena. Hän muistaa eilisen suunnitelmansa: Eino palasi aina iltaisin Kuovijoen puoleisesta metsästä japanilaisen sillan kautta. Sinnepä he kiiruhtaisivatkin Einoa vastaan, yllättäisivät hänet jostakin polun varrella olevasta lymypaikasta! He kävelevät rantapolkua sillalle. Se on rakennettu muutaman kuilun yli, joka johtaa järvestä puistoon kaivettuun tekolammikkoon. Silta on aika korkealla melkein vedettömäksi kuivuneen kuilun pohjasta ja jo melkolailla rappeutunut, mutta rohkeasti kävelevät ystävykset keskelle siltaa. Siihen he pysähtyvät ihailemaan järvelle avautuvaa näköalaa. Liisu selittää, ettei hän elämässään ole nähnyt viehättävämpää paikkaa kuin tämä Vaskelan lahti muhkeine puistorantoineen. — Kaunis tämä on, myöntää Siiri, — mutta on minun mielestäni toinen paikka siellä Kuovijoen toisella puolen vielä kauniimpi! Olet kai sinäkin siellä käynyt... Päiväniemen rannassa. Sieltä on näköala paljon, paljon avarampi, oikein neitseellisen suurenmoinen! Eikös olekin? Liisu joutuu hämilleen tästä odottamattomasta käänteestä, selittää sitten, ettei ole milloinkaan käynyt Päiväniemen rannassa. Kartanossa oli kyllä käynyt muutamia kertoja, mutta ei rannassa. — Sepä kumma! ihmetteli Siiri. — Eikös Eino ole vienyt sinua katsomaan sitä verratonta näköalaa? — En minä maisteri Rautasen kotona ollessa ole sattunut Päiväniemessä käymään! ilmoittaa Liisu. Hän näyttää keksineen järveltä jonkun ihmeellisen nähtävyyden ja tähystelee sitä järkähtämättä. Siiri innostuu kuvailemaan Päiväniemen vanhaa, pastori Rautasen järjestämää puistikkoa. Hän kertoo myös tarinan "Päiväniemen kappelikirkosta", vanhasta paviljongista, joka oli siellä korkealla rantaäyräällä. Hän piti siitä hyvin paljon, paljon enemmän kuin tästä Dianan temppelistä. Liisu ajattelee: "Tietysti Siiri pitää enemmän Päiväniemestä, siellä on Eino!" Hän koettaa hymyillä Siirin ylistyspuheille, mutta se hymyily on väkinäistä. Mitä varten Siiri aivan kuin kiusalla rupesi kehumaan sitä Päivänientänsä. Ei muka mikään paikka maailmassa ollut sen veroinen!. Hän tähystelee edelleen Vaskelan lahdelle. Siiri tulee hiukan nyrpeäksi ystävättärensä välinpitämättömyydestä. Mutta yht’äkkiä hän saa aivan itseäänkin yllättävän mielijohteen. Hän kysyy: — Liisu, miten sinä äsken sanoit... et ole Einon kotona ollessa käynyt Päiväniemessä? Ja minä kun koko ajan luulin... Liisu hätkähtää, vilkaisee epäluuloisesti Siiriin. — Mitä niin? hymähtää hän. — Että ... te olitte vanhoja tuttavia... olitte tavanneet toisenne jo ennen Vaskelaan joutumista! Jos Siiri olisi huomannut sanojensa vaikutuksen, olisi hän varmaan hämmästynyt, ehkä katunutkin epähienoa ajattelemattomuuttaan. Mutta Liisu seisoo melkein selin häneen, Siiriltä jää näkemättä ystävättärensä kalpeneminen. Ja Liisun ääni kuulostaa aivan rauhalliselta, kun hän hetkisen vaitiolon jälkeen ilmoittaa: Kyllä he olivat olleetkin hiukan tuttavia ennestään. Olivat paljon aiemmin jo muutaman kerran tavanneet. Semmoinen aivan satunnainen tuttavuus. — Niinkö, ja sinä et ole ennen siitä mitään kertonut! innostuu Siiri. — Mitäs kertomista siinä oikeastaan! Sattuuhan niitä niin paljon semmoisia ohimeneviä tuttavuuksia! — Niin... tietysti... sattuuhan niitä! myöntää Siiri hiukan nolona, mutta alkaa yhtäkaikki tuokion vaiettuaan tiedustella, milloin ja missä he olivat tutustuneet. Ties mistä syystä, mutta hän on niin ihmeen utelias saamaan selville, miten vanha Liisun ja Einon tuttavuus oli. — Siitä on jo monta vuotta, hyvin monta vuotta, selittää Liisu kurkistellen käsipuun ylitse alas kuiluun. Niin, hänen oli vaikea sitä enää niin tarkoin muistaa. Olivat kumpainenkin jo melkein unohtaneet koko jutun! — Mutta tunsitte sentään vielä toisenne! Eikös se olekin hyvin hauskaa, Liisu rakas, kun sillä tavoin löytää vanhoja tuttavia, aivan yllättämällä? Olihan se hauskaa, tietysti se oli hyvin hauskaa! Liisu näyttää tahtovan mitata tuiki tarkalleen, miten korkealla silta oli kuilun pohjasta. — Ja nyt teistä pitää tullakin hyvät ystävät Einon kanssa! Sen minä sanon, oikein hyvät ystävät! — Siiri tulee aivan Liisun viereen ja panee kätensä hänen kaulalleen. — Eino on niin suoraluontoinen ja rehellinen, niin kokonaan mies! Minä tiedän jo edeltäpäin, sinä, Liisu rakas, tulet hänestä hyvin paljon pitämään. Ja sitten ei tuttavuutenne enää niin helposti unohdu kuin ensi kerralla! Liisu ajattelee: "Jospa tämä vaivainen silta romahtaisi alas, sitten ehkä Siiri huomaisi lopettaa kiduttavan jaarittelunsa!" Mutta silta ei romahda alas, eipä edes risahdakaan. Liisun pitää sanoa jotakin ja hän sanoo: — Minun nähdäkseni Päiväniemen herralla on hyvin niukasti aikaa. Hän tuskin paljon välittää vanhojen tuttavuuksien uusimisesta! — Niin, Einolla on kyllä paljon työtä! puhuu Siiri kevyesti huoahtaen. — Ikävää, että hänen täytyy niin paljon ponnistella tämän yhteisen asian hyväksi, mutta Eino tekee sen niin mielellään. Ja siksi meidän pitää antaa anteeksi, jos hän hiukan laiminlyö meitä. Ei hän ole mikään kylmä ja välinpitämätön jöröjukka, saatpa nähdä, kun opit hänet oikein tuntemaan! Mutta tiedätkös, Liisu ystäväni, nyt minulla onkin hauska ehdotus: Me yhdessä pudistelemme hiukan Einoa! Hän palaa pian tätä tietä työstään, ja silloin me hänet yllätämme! — Palaako hän tätä tietä? pääsee Liisun huulilta ja hän vilkaisee melkein säikähtyneenä Siiriin. — Etkös sinä sitä tiennyt? nauraa Siiri. — Näytit aivan hämmästyvän! Tätä tietä hän palaa joka ilta, ja me piiloudumme tuonne tien varteen! Hyökkäämme sieltä esiin ja säikähdytämme häntä aikalailla, eikös niin, Liisu rakas? Hän on ajatukseensa niin ihastunut, että tarrautuu syleilemään ystävätärtään. Liisun mieli tekisi viskautua kaiteen yli kuiluun päästäkseen Siirin kynsistä. Hän sanoo aivan kalpeana: — En minä tiedä... eihän se sovi! Ja sitäpaitsi, minä... lähdetään pois tästä sillalta... minä luulen!... — Taivas varjelkoon, mikäs sinulle tuli? huudahtaa Siiri säikähtyneenä. — Miten sinä olet noin kalpea? Oletko pahoinvoipa? — Ehkä hiukan, mutta ei se niin vaarallista! Huimasi päätäni, kun katselin tuosta alas. — Liisu naurahtelee hermostuneesti. — Minulle sattuu joskus sellaista, ja tämä silta on kovin rappeutunut. Eikö totta, tuntuu aivan huojuvan! — Oletpa sinä aika pelkuri, eihän tämä mitä huoju! nauraa Siiri ja kietoo suojelevasti kätensä ystävättärensä vyötärölle. Liisu antaa Siirin vastustelematta taluttaa itsensä pois sillalta ja myöntelee olevansa suuri pelkuri, joskus oikein raukkamainen pelkuri. Välistä saattoi käydä niin, että hän tunsi huimausta korkeilla rappusilla seistessään. Nuori Rautanen tuli heitä vastaan heti sillan toisella puolella. Siirin ja Liisun metsään piiloutumisesta ei tullut mitään, eikä kohtaus muutenkaan muodostunut sellaiseksi iloiseksi yllätykseksi kuin Siiri oli kuvitellut. Eino näytti hiukan hämmästyvän tapaamista, hänen naurahduksessaan oli hyvin paljon väkinäistä, kun Siiri kertoi, että he olivat aikoneet häntä hiukan säikähdyttää mutta eivät ennättäneet. Siiri pujottaa mielistellen kätensä Einon kainaloon, mutta Liisu vetäytyy syrjään ja kävelee siellä äänetönnä. Sillan yli tultaessa kertoo Siiri, että Liisu oli äsken siinä pelästynyt hirveästi. — Hyvä ettei saanut pyörtymyskohtausta. Tämä silta muka huojui hänen mielestään, minun piti sitä pelkuria taluttaa! Eino katsahtaa epäilevästi Liisuun ja ajattelee: "Tietysti Siiri on jaarittelullaan hermostuttanut Liisun äärimmilleen!" Siiri ei näkynyt vielä aavistavan mitään, luuli varmaan valmistaneensa Liisulle paremmankin hauskuuden raahaamalla hänet mukaansa tähän siunattuun kohtaukseen. Hän vastailee jotenkin ykskantaan Siirin lörpötyksiin, mutta teristää kuuloaan, kun Siiri odottamatta sanoa tokaisee: — Ja te kuulutte olevan jo vanhoja tuttavia, enkä minä siitä mitään tietänyt, ennenkuin Liisu äsken kertoi! Eino vilkaisee toistamiseen Liisuun: Mitenkähän paljon Liisu oikeastaan oli kertonut? Tästä näytti olevan sukeutumassa oikein siunattu sekasotku, hämähäkin seitti, jossa Liisu ja hän avuttomina räpistelivät, ja Siiri säälimättömänä verkon virittäjänä kidutti heitä kumpaistakin. Hiiteen koko Vaskelan hyväntekeväisyyskopla! Olisivat pysyneet kukin kauniisti kotonaan, omissa oloissaan, niin olisi ollut vain yksi kerrallaan käsiteltävänä! Nyt sai luvan pitää kielensä keskellä suuta, jottei liian pahasti sotkeutuisi! Näin päättelee Eino ja myöntää varsin kuivasti: Olivathan he ennestään hiukan tuttavia! Olikos siinä sitten Siirin mielestä mitä ihmettelemistä? — Minä olen hyvin iloinen siitä! huudahtaa Siiri lämpimästi. — Hän kahmaisee toisella kädellään äänettömänä kävelevän Liisun kainalosta. — Tulehan tänne lähemmäksi, pikku rouvaseni, ei tämä metsänkävijä niin vaarallinen ole! Ja olenhan minä tässä välissä, suojelevana hengettärenä! — Sinä olet tänään kovin vallattomalla tuulella! sanoo Eino ja ajattelee harmistuneena: "Tuolla tavoin se riepottaa toista! Kun ei päättyisi tämä leikki hysteeriseen kohtaukseen!" — Olen minä tänään hiukan vallaton! hymyilee Siiri. — Minä olen päättänyt hieman ravistella teitä kumpaistakin. Tämä pikku rouva on aivan liiaksi rasittanut itseään, ja sinä olet ruvennut kokonaan metsistymään, et välitä enää meistä vähän vähää. Mutta se ei sovi, semmoinen meno! Te molemmat olette oikeastaan Vaskelan päähenkilöt, pitäähän minun huolehtia, että pysytte kultaisella keskitiellä, niin sanotaan. Liisu koettaa urhoollisesti hymyillä ystävättärensä lörpötyksille. Eino kyllä näkee tuon hymyn alla tuskallisia vavahduksia, mutta Siiri ei tietysti mitään huomaa. Hän on päässyt kerran vauhtiin ja jatkaa välitystyötään yhä innokkaammin. — Tiedätkös, Eino, haastelee hän, — Liisu tässä äsken kertoi, että te olitte jo melkein unohtaneet tuttavuutenne. Mutta nytpä teidän pitääkin se uudistaa sillä tavoin, ettei se pääse enää unohtumaan! Sinun, Eino, pitää sanoa häntä vain Liisuksi ja sinun, pikku rouvaseni, häntä Einoksi! Kas niin, puristakaa vain nätisti toistenne käsiä, silloin meistä tulee erottamaton kolmikko! Jos tilanne jo ennestään oli ollut kiusallinen, teki Siirin odottamaton ehdotus sen suorastaan tragikoomilliseksi. Siiri oli vetänyt seittinsä umpipussiin, ei ollut muuta pelastusta kuin repäistä se yhdellä sivalluksella. Einon sisu kuohahtaa, hän päättää tehdä lyhyen lopun ilveilystä, sanoo jotenkin jyrkästi: — Oletpa sinä nopea ystävyyssuhteita solmiamaan! Ja oletko edes varma, jos ystäväsi haluaa lukea minut siihen kolmikkoon? Jos pommi olisi pudonnut Siirin eteen, ei hän olisi enemmän hämmästynyt. Hän jää sanattomana katselemaan vuoroin Einoon, vuoroin Liisuun: Einon kasvoilla kuvastuu peittelemätön harmi, Liisu on karahtanut punaiseksi ja on sen näköinen, kuin aikoisi purskahtaa itkuun tai lähteä karkuun juoksemaan. Yhdessä välähdyksessä selviää Siirille, että noiden kahden välillä oli jotakin, johon kajoaminen oli molemmille hyvin tuskallista. Hän säikähtää huomiotaan, hänen vallaton hilpeytensä on siinä tuokiossa mennyttä. Eino ajattelee: "Kirottu kohtaus, tämä on sitä ristitulta, ja tämä on vasta kaunis alku!" Hän katkaisee kiusallisen äänettömyyden, alkaa tiedustella, miten pitkälle sairaalan sisustaminen oli edistynyt. Liisu vastailee kuin virallista raporttia tehden: Kyllä se vähitellen valmistui! Juhannusaattona voitiin pitää avajaiset, ei ollut mitään estettä heidän puolestaan! Siirin toinen käsi on edelleen Einon, toinen Liisun kainalossa, mutta hän kulkee kuin unissakävijä heidän välissään, tuskin ensinkään kuulee, mistä he puhelevat. Hänen on hyvin paha olla, ahdistava tunne hiipii hänen sydämeensä. Kaikki kolme tajuavat, että heidän tällä hetkellä olisi parempi kulkea mahdollisimman kaukana toisistaan. Paviljongin luona tervehditään heitä äänekkäällä riemastuksella. Tohtori Hilli selittää: — Maisteria tuodaan näköjään sotavankina! Tämän viehättävän paikan suojelusjumalatar voi olla tyytyväinen sukupuolensa kaukaisiin jälkeläisiin! Matilda rouva säteilee onnesta ja alkaa tiedustella Siiriltä ja Liisulta, oliko heillä ollut hauska retkellään. Olihan heillä ollut hyvin hauska! selittää Siiri ja hymyilee lämmintä hymyään, vaikka itku karvastelee sen hymyn alla. Hän alkaa opetella näyttelemään elämän viehättävää seuranäytelmää. VIII. Uusi sairaala on kunnossa jo kaksi päivää ennen juhannusta. Potilaat on muutettu sinne Kuovikoskelta; on muuttanut myös Liisun apulainen, joka Vaskelan korjaustöiden ajan oli Kuovikoskella yksinään. Kaikki on Vaskelan sairaalassa uutta, hienoa, ensiluokkaista. Kustannuksia ei säästetty, se oli johtaja Röngän tahto. Tohtori Hillin uusi työhuone on sairaalarakennuksen päässä. Se on suuri ja valoisa huone, päivän puolella komea kaksoisikkuna, jonka alla upeilee parhaassa loistossaan ruusutarha. Avoimen ikkunan kautta virtailee siitä väkevä kukkaislemu huoneeseen. Tyytyväinen on tohtori. Joviaalinen naama pelkkänä aurinkona hän järjestelee kirurgisia työkalujaan seinillä oleviin, upouusiin lasikaappeihin. Liisu on myös huoneessa. Hän on juuri saanut kuntoon ikkunan ääressä olevan työpöydän, asettelee sille viimeksi kukkamaljakkoa, joka on täynnä ruusuja ja hajuherneitä, tohtorin lempikukkia. — Tästäpä tuleekin mukava työhuone! puhelee tohtori, sulkee kaappinsa ja tulee pöydän luo Liisun viereen. — Ja katsohan, miten ihastuttavaan kuntoon sinä olet laittanut tämän pöydän! Noita kukkia! Niitä ei kai kasvakaan kuin täällä Vaskelassa! — Katsahdapas tuonne ulos! sanoo Liisu. — Kokonainen kukkameri, hiljaa keinuva ruusumeri! Sen hyväileviin aaltoihin voisi hukuttautua, unohtaa kaiken... kaiken mikä on elämässä tuskallista! Hän unohtuu katselemaan ulos, hänen silmissään on kärsivä, väsynyt ilme. Tohtori ei sitä kuitenkaan huomaa, valikoi maljakosta parhaalleen avautuneen ruusun ja sovittaa sen Liisun tummaan, upeaan tukkaan. — Kas, se pukee hyvin! Sinun tukassasi, rakas Liisu, pitäisi aina olla tuommoinen väkevätuoksuinen ruusu. Ne ovat sukulaisia, kuuluvat yhteen. Sinun tukkasi lemu on vain juovuttavampi! Hän kumartuu ja suutelee kevyesti ensin ruusua, sitten Liisun tukkaa, aivan kuin päästäkseen varmuuteen arvostelunsa oikeudesta. Mitään sanomatta antaa Liisu tämän hyväilyn tapahtua. Tohtori oli niin viileä, harvoin enää lämpeni naisen kosketuksesta. Liisusta se oli hyvä, hänelle ei tohtorin platooninen rakkaus tuottanut vastenmielisyyttä, jollei erikoista nautintoakaan. Tällä kertaa Liisu tuskin ensinkään ajatteli tohtoria. Hänen päänsä nojaa tohtorin olkapäähän, mutta hänen kärsivä katseensa on suunnattu edelleen ulos. Tohtori jatkoi: — Sinä ihailet tuota kukkaisrunsautta, Vaskelan kauneutta. Niin minäkin teen, tunnen alkavani täällä nuorentua. Tämä hersyvä elämänrunsaus ja sinun tenhovoimasi, ne yhdessä saavat ihmeitä aikaan. Niin, Liisu ystäväni, saattaa tapahtua ihmeitä... minun elämänhaluni voi vielä leimahtaa liekkiin... voin vielä rakastua, todella rakastua sinuun! Hän kumartuu ja suutelee toistamiseen Liisun tukkaa, hengittää sen juovuttavaa lemua, hyväilee Liisun poskea. Mutta Liisun katse on entistä toivottomampi. Hän ei jaksa ajatella mitään, tuntee vain vähitellen menehtyvänsä. Tohtori otti hänet hyväillen syliinsä, alkoi suudella hänen kaulaansa, poveaan. Liisu värisi kuin vilutautinen... Paljon suurempaa puuhaa, kuin sairaalan muuttaminen, tuotti orpokodin hoidokkien vastaanotto ja majoittaminen. Lähes parikymmentä näitä karttui jo tänä ensimäisenä päivänä. Rääsyisiä raukkoja ne olivat, kalpeita ja nälkiintyneitä, veljesvihan kuohujen tuuliajolle heittämiä ihmistaimia. Sääli valtasi pakosta jokaisen, kun näki noiden kovan kohtalon murjomien pikku mierolaisten arkoina, pelästyneen lammaslauman tavoin tungeskelevan Vaskelan suuressa salissa. Orpokodin johtajattareksi valittu rouvasihminen ei ollut vielä ennättänyt saapua, ja niinpä vanhat rouvat ottivat mierolaisjoukon huostaansa. Siunaillen, säälin kyyneleet silmissä häärii hyvä Matilda rouva lapsilauman keskellä, koettaa ottaa selkoa heidän nimistään ja heidän hävinneistä vanhemmistaan. Matilda rouvan mielestä olikin koko tämä puuha joutavaa turhantarkkuutta, mutta Bertha rouva oli perinpohjainen.. — Pitäähän näistä edes jonkunlainen selko saada! puhelee hän ja merkitsee vaivalla saatuja tiedonantoja suureen kirjaan, jonka hän oli itse tätä tarkoitusta varten tehnyt ja monilla sarekkeilla varustanut. Bertha rouva, hän oli aina parantumaton saksalainen, hänellä oli pitkän, virkamiehinä harmaantuneiden esivanhempien sarjan tilastokaavakkeet veriinsä syöpyneinä. Tohtori pitää rääsyläisjoukossa ensimäistä, summittaista lääkärintarkastustaan. Hänelle vaikeroi Matilda rouva: — Kyllä nämä lapsiraukat ovat saaneet kärsiä. Ihmiset ovat todella liian säälimättömiä, kun veljesviha heidät sokaisee! Hyvä Matilda rouva, hän unohti tällä hetkellä kokonaan omat kärsimyksensä, hänen lämmin äidinsydämensä ei ollut kovettunut veljessodan kauhuissa, joita hän oli saanut kokea niin runsaan osuuden. Tohtori puhelee: — Epäilemättä rouva kulta on aivan oikeassa. Nämä nuoret ihmisvesat ovat mieron ovia kolkutellessaan nähtävästi saaneet monta ylimääräistä potkua. Mutta niin on aina kansojen suurten keskinäisten tilinpitojen päivinä. Silloin sovelletaan aina melkein liian puustavillisesti pyhän kirjan säätämää oikeusnormia: "Isäin pahat teot lasten päälle!"... — Eihän sitä kohtaa ole tarkoitettu tällä tavoin sovellettavaksi, väittää Matilda rouva. — Se on sydämetöntä ja se on jumalansanan väärentämistä! — Epäilemättä on rouva siinäkin oikeassa. Se on väärentämistä, se on suunnilleen samanlaista ikuisten oikeusnormien tulkintaa, kuin erään yleisesti tunnetun herran raamatun lukeminen. Yleensä voikin sanoa, että äskeisen suursodan aikana ja varsinkin sen jälkinäytöksissä yleisinhimilliset, ikuisina pidetyt oikeus- ja moraalikäsitteet ovat painuneet varsin alhaiselle kurssitasolle. Niitä on viljelty puheessa ja kirjoituksessa niin ylenpalttisen runsaasti ja holtittomasti, että niiden on lopulta käynyt samalla tavoin kuin bolshevikiruplien. Molempien kurssiarvo lähentelee nollaa, kaikki sivistyskansat ovat lähempänä kuin Juuliaankaan moraalista vararikkotilaa. Vanhan sivistyksen teknillinen ulkokuori on jälellä, mutta sen sisäinen elinneste, jaloin eliksiiri, joka antoi sivistyneiden yhteiskuntien- elämälle niiden varsinaisen, miellyttävän sisällön, on vuotanut pois, ja tarvitaan kai muutaman miespolven ahkera työ, ennenkuin se saadaan kaikenlaisen arvottoman kuonan ja roskan seasta takaisin pisara pisaralta kootuksi ja puhdistetuksi. — Kyllä se on hirveätä, miten paljon ihmiset ovat kaikkialla villiytyneet. Monet itseään sivistyneinä pitävät eivät ole paljon parempia kuin bolshevikit! — Aivan oikein, rouva kulta, kaikkiin yhteiskuntaluokkiin, kaikkiin sivistyskerroksiin on tarttunut hiukan bolshevismia. Eikä koko avaran Venäjän täyttävä bolshevismin meri olekaan muuta kuin loppusumma niistä raskaista synneistä, joihin ihmiskunta on tehnyt itsensä vikapääksi. Europan johtavien sivistyskansojen yhteistyöllä on Venäjän neuvostoparatiisi aikaansaatu, se on kansojen yhteinen Babelin torni, jonkunlainen paha omatunto, joka huolestusta herättäen kolkuttaa hiukan jokaisella portilla. Tohtorin suorittaman tarkastuksen jälkeen vietiin koko lapsijoukko Vaskelan suureen kylpyhuoneeseen. Kun siellä oli suoritettu perinpohjainen puhdistus, sai jokainen ylleen upouuden, sievän vaatetuksen. Oli siinä hälinää, kun niitä valikoitiin ja koeteltiin. Matilda rouva seisoi keskellä ja koko lauma tungeskeli siinä ympärillä. Jokainen tahtoi kilvalla näyttää, miten mainiosti uusi puku hänelle soveltui, reipas, huoleton lapsenluonne alkoi päästä valloilleen. Ja kun sitten kokoonnuttiin yläkerran suureen ruokailuhuoneeseen, hävitti siellä höyryävien vellikupposten, maukkaiden voileipäröykkiöiden näkeminen viimeisenkin arkuuden. Aivan liikuttavaa oli nähdä, mimmoisella halulla, milteipä villillä ahneudella nuo nälkiintyneet pikku olennot kävivät ravitsevan ruuan kimppuun. Matilda rouva siunaili: — Voi, hyvät lapsikullat, kun ette vain tulisi sairaiksi liiasta syömisestä! Mutta kun hän näki kupposensa tyhjentäneen pikku olennon äänettömän, pyytävän katseen, unohti hän jälleen varoituksensa. Täytteli yhä uudestaan ja uudestaan nopeasti tyhjeneviä vellikuppeja. Pitihän niiden raukkojen saada kyllikseen ruokaa, olivat kai saaneetkin jo kokonaisen vuosikauden paastota. Alakerrassa ahertaa nuorempi naisväki. Siellä koristetaan suurta salia ja muita joutilaiksi jääneitä huoneita parhaimpaan juhla-asuunsa, ja itse johtaja Rönkä on tätä koristamistyötä valvomassa. Johtaja Rönkä oli saanut päähänsä, että Vaskelan sairas- ja orposiirtolan avajaiset piti vietettämän mieliinpainuvalla loisteliaisuudella. Saisivat kutsuvieraat nähdä, miten esimerkiksi kelpaavalla tavalla Kuovikosken tehtaan uusi johto käsitti humaaniset velvollisuutensa. Saisivat sanomalehdetkin siitä hiukkasen puhua, johtaja Rönkä oli perillä reklaamin merkityksestä. Siirillä oli tärkeä työ, Vaskelan liputtaminen juhla-asuun, ja apulaisekseen hän on saanut kapteeni Änkilän. Jo lepattaa sairaalarakennuksen lipputangossa valkopohjainen punaristi, sairaalan tunnusmerkki. Nyt askartelevat he lähelle päärakennusta pystytetyn, uljasta mastopuuta muistuttavan lipputangon juurella. Sen latvaan pitäisi vetää Siirin tätä tilaisuutta varten ompelema suuri ja komea siniristilippu. Lipputangon köydet ovat kuitenkin pahasti sotkeutuneet. Kapteeni koettaa niitä selvitellä, Siiri odottelee lippuineen siinä vieressä, sekaantuu yhtenään kapteenin puuhaan, ilvehtii ja nauraa tämän epäonnistuneille yrityksille. Lipun nostamisella ei näyttänyt olevan erikoista kiirettä, ainakin kapteenista se oli sivuasia. Tämä komea salonkiuros on viime päivinä alkanut lähennellä Siiriä. Orpo-kreivittären ystävyys oli muuttumassa liian silmäänpistävän lämpimäksi; kapteeni arveli, ettei hänen kestiystävänä sopinut kokonaan anastaa isäntänsä oikeuksia. Sitäpaitsi on Siiri paljon tuoreempi hedelmä, juuri hempeimpään mehuunsa puhjennut. Miellyttikö Siiriä kapteeni Änkilän lähentely? Miellyttipä kyllä, monesta syystä. Siiristä oli niin hupaisaa tehdä hiukan kiusaa Natalia Petrovnalle. Sellainen urheilu huvittaa jokaista nuorta ja viehättävää naista, on sanomattoman viettelevää kokeilla juuri saavuttamallaan lumousvoimalla, tunnustella siipiensä kantavuutta. Siiri oli edellisenä talvena tehnyt muutamia tämäntapaisia kokeita Berlinissä; pitihän siellä hiukkasen maistaa kielletyn puun hedelmistä, kun kaikki muut ahmivat niitä aivan rajattomasti. Ei Siirin tosin voinut sanoa pitkälle menneen, ei mitenkään liian pitkälle, sen verran vain kuin nuoren naisen elämäntuntemus vaati. Mutta nyt on Siiri odottamatta saanut halun jatkaa talvellista kokeiluaan, ja se halu tuli kerrassaan polttavana. Silloin kylvetty siemen on salassa orastanut, nyt se oras alkoi janota virkistävää kastetta. Sitäpaitsi eli Siiri näinä päivinä hyvin kiihoittuneessa mielentilassa, hänen sielullisen tasapainonsa oli pahasti horjahuttanut se japanilaisen sillan luona sattunut kiusallinen välikohtaus. Siiri ei saa sitä ajatuksistaan, se askarrutti hänen mielikuvitustaan, teki hänen yönsä unettomiksi. Ja Siiri huomasi sen kiusaavan myös Liisua ja Einoa, heitä kaikkia kolmea. Mutta Siiri tahtoi unohtaa mielestään koko asian, hän halusi näyttää Liisulle ja Einolle, ettei hän välittänyt koko tapahtumasta mitään... jos siinä oikeastaan olikaan mitään tapahtunut! Jotta unohtaminen kävisi helpommin, tarvittiin vain huoletonta iloisuutta, hiukkasen vallatonta kuhertelua, ei mitään muuta. Saisivat nähdä, kyllä hän osasi elämän ottaa, niinkuin piti ottaa. Mitä siitä, jos Natalia Petrovna oli kateellinen ja mustankipeä. Olkoon, hän anasti komean kapteenin Natalia Petrovnalta, nauroi sille kadehtijalle, muka kokeneelle miesten viettelijälle! Hän otti, kun häntä miellytti! Kapteeni ei ollut huono lohduttaja! Olihan Eino tosin hänen vanha toverinsa, hän piti niin paljon Einosta, piti hyvin paljon. Mutta mitä varten Eino sitten unohti hänet kokonaan, ei välittänyt hänestä yhtään. No hyvä, saisi Eino huomata, ettei hän ollut enää mikään haaveileva koulutyttö. Ei ollut enää, jumalan kiitos!' Tänään on Siiri aivan riehakkaan vallaton. Kun heidän pitäisi sitoa lippu kiinnitysköyteen, pyrkivät Siirin valkoiset käsivarret yhtenään nuoriin sotkeutumaan, ja Siirin pää on aina tiellä häiritsemässä kapteenin työskentelyä. Siirin posket palavat, Siirin upea, vaalea tukka kutittelee tämän tästä varsin ärsyttävästi kapteenin leukaa. On aivan ihmeellistä, miten sellaisen tukan kosketus voi tehdä haparoiviksi ja epävarmoiksi voimakkaan sotauroon kädet. Siiri naureskelee: — Kovinpa te tänään olette kömpelö! Koettakaahan nyt sitoa kiltisti, jotta saisimme tämän lopultakin ylös! — Minä olen hiukan tottumaton tällaisiin askareihin. Mutta näettehän, rakas neiti, koetan parhaani mukaan perehtyä! — Koetatte te perehtyä! — Siiri väistää taitavasti kapteenin käsivarren, joka yrittää kiertyä hänen vyötärölleen. — Kas niin, tarttukaapas nyt molemmin käsin köyteen ja vetäkää kiltisti. Yks kaks kolme! Onnea matkalle, minun kaunis lippuni! Lippu kohoaa vähitellen, molemmat seuraavat jännittyneinä sen taivallusta. Kun se on ehtinyt lipputangon latvaan, huimaavaan korkeuteen, tarttuu tuulenpuuska siihen ja pelmahuttaa sen levälleen täyteen komeuteensa. — Eikös se näytäkin uljaalta! huudahtaa kapteeni. — Ja se on teidän käsistänne lähtenyt! Siellä korkeudessa se vilkuttaa teidän ylistystänne, lähettää lentoon kohti kaukaisuutta teidän sydämenne kaipaavan ajatukseni. — Teistähän tulee vähitellen runoilija! hymyilee Siiri. — Komealta se todella näyttää ja niin huikaisevan puhtaalta! — Pidättekö te noista väreistä, neiti Falkman? — Pidän, hyvin paljon! Niissä ei ole mitään liioiteltua, ei mitään... miten minä nyt sanoisinkaan... ei mitään epätodellista. Hän unohtuu hyväksi aikaa ihailemaan tuulessa hulmuavaa vaatetta. Ja miten hänestä tuntuukaan yhtäkkiä, että hänen elämäänsä on tullut tai on juuri tulemassa jotakin epätodellista... liioiteltua, josta hän ei pidä. Hänen sydäntään vavahuttaa tuskallisesti, mutta hän ajattelee: "Joutavaa, siihen täytyy tottua! Täytyy vain hiukkasen karaista itseään, siinä kaikki!" Kapteeni seisoo Siirin rinnalla pidellen lippunuoraa kädessään. Hänen pitäisi kiinnittää se nuora lipputangossa olevaan koukkuun, mutta hän unohtaa sen tekemättä. Siiri seisoi aivan liian lähellä, melkein nojasi häneen. Yhdellä vilkaisulla, puoliksi vaistomaisesti kapteeni huomaa, miten houkuttelevan sopusuhtainen, miten herkullinen Siirin vartalo todella oli. Siirillä oli kevyen, ilmavan kesäpukunsa päällä leveä, vaaleanpunerva vyö. Se on sitaistu hyvin höllästi vyötärölle ja korostaa, tekee aivan kuin täyteläisemmiksi pehmeän puvun laskoksien alla notkahtelevan vartalon sulot. Siiri tiesi, miten puki itsensä! Aivan väkisin kiertyy kapteenin käsivarsi Siirin vyötärölle. Siiri ei tällä kertaa näytä sitä ensinkään huomaavan, hänen lämmin ruumiinsa painautuu antautuvasti lähemmäksi. Kapteeni puristaa lujemmin, on juuri unohtamaisillaan, missä he ovat. Silloin vasta Siiri havahtui, suuntasi häneen ilkamoiden nauravat silmänsä. — Kapteeni, tehän unohdatte kokonaan kiinnitysnuoran! Minun kaunis lippuni voi karata lentoon ja nuora sotkeutua. Sitten saatte te kiivetä tuonne huimaavaan korkeuteen sitä selvittämään! — Minä olen valmis tuossa paikassa, jos laiminlyöntini tekee sen tarpeelliseksi! — Ohoh, se on vaivaloinen matka, kovin vaivaloinen, ja palkkio ei ole niin varsin suuri! — Siiri hymyilee ärsyttävästi. — Eräs toinen antaisi varmaan enemmän, paljon enemmän! — Kuka toinen? — No esimerkiksi... esimerkiksi Natalia Petrovna! ilkamoi Siiri pisteliäästi ja luiskahtaa notkealla liikkeellä irralleen kapteenin otteesta. Kapteenia suututtaa, kun Siiri tämän tästä härnäili häntä Natalia Petrovnalla. Hän puree huultaan ja ryhtyy solmiamaan kädessään olevaa nuoraa kiinnityskoukkuun. Siirille näkyi tuottavan sanomatonta nautintoa hänen kiusottelunsa ja Natalia Petrovnan nöyryytetty mustasukkaisuus. Siiri iloitsi siitä aivan naivin avomielisesti, viaton, tyttömäinen ilme silmissään. Kapteeni sanoo: — Voisitte te sentään olla hiukan jalomielinen, rakas neiti Falkman! — Kenelle minun pitäisi olla jalomielinen? — Siiri suuntaa häneen tuon viattoman, ärsyttävän katseen. — Kenelle?... yleensä vain hiukan jalomielinen! Eihän meillä, minulla ja Natalia Petrovnalla voi olla mitään... mitään sellaista suhdetta, kuin te tahdotte kuvitella! Ei minulla ole lupa loukata hyvän ystäväni omistusoikeutta! — Pyh, te olisitte sellainen mies... välittäisitte niissä asioissa hyvän ystävänne omistusoikeudesta! Jos yleensä kukaan mies välittänee, mutta te... paras olettekin siitä puhumaan! Siiri purskahtaa heläjävään nauruun, ilkkuvaan, vallattomaan nauruun ja kääntää hänelle selkänsä. Vähän matkaa mentyään hän kuitenkin pysähtyy ja sanoo: — Ah, minä en muistanut teitä ensinkään kiittää avustanne! Minä unohdan melkein aina kiittää, mutta olettehan te niin kiltti mies ja odotatte! Eikös niin... odotatte kärsivällisesti? Siiri pyörähti vallattomasti ja juoksi tiehensä hänen vastaustaan odottamatta. Kapteeni tuntee melkein nolostumista Siirin äkillisestä karkuun lähdöstä. Hitto sai oikein selvän tuosta viettelevästä kaunottaresta. Alussa hän oli luullut olevansa tekemisissä aivan aloittelevan tyttölapsen kanssa, joka paloi vain kiihkeästä halusta saada antautua. Mutta eläpäs nuolaise, nyt se oli häntä kiihoittanut jo monta päivää, ja aina sillä oli joku uusi, yllättävä käänne, joka teki kaiken tyhjäksi ratkaisevan hetken lähetessä. Vaadittiin todella kärsivällisyyttä. "Mutta odotahan, odotahan, kaunis tyttölapsi, juhannus ei ole vielä ohi!" Päärakennuksen vilpolassa kapteeni tapasi johtaja Röngän, joka oli paitahihasillaan heittäytynyt korituoliin hetkiseksi levähtämään. Limonaadilasiaan kohottaen johtaja Rönkä tiedustelee: — No, jokos pian saan onnitella? — Minkä hiton johdosta? — Elähän teeskentele, vanha viettelijä! nauraa johtaja Rönkä. — Satuin äsken näkemään teerenpelinne tuolla lipputangon juurella. Oivallinen alku kaikin puolin! — Niin, sanopas mitä hänestä oikein ajattelet? — Mitäkö minä hänestä ajattelen? Hän on kai rakkautta kaipaava nainen, siinä kaikki mitä hänestä ajattelen. Ikävöi hitosti miehen syliin, no hyvä, avaa sylisi ja ota hänet! — Eläpäs luule, ei se niin mutkattomasti käy! — Noo, tietysti siinä pitää ensin vähän kuherrella. Olisikos sinusta mikä nautinto ottaa aivan ensi kerralla? — Nii-in! — Katsos, älä käsitä minua väärin! ryhtyy johtaja Rönkä selittämään. — En minä sano tätä mustasukkaisuudesta. Perhana, kiitollinen minä sinulle olen, hyvin kiitollinen! Natalia Petrovna käy välistä liian suureksi taakaksi yhdelle miehelle. Hän on tosin upea kaunistus talossa, mutta hänellä on hitonmoiset tottumukset. Ja tiedäthän, minulla on muitakin hommia. Mutta minun kuormani keventäminen on eri asia ja neiti Falkman on eri asia. Voisin muuten mainita sinulle muutaman lisätekijänkin... — Ja mikä se lisätekijä on? Anna kuulua! — Onpahan vain semmoinen lisätekijä: neiti Falkmanilla on kunnioitettava tukku Kuovikosken osakkeita... erinomaisia papereja tätä nykyä. — Ahaa, sinä ajattelet jo niin pitkälle! Se ei todellakaan mieleeni juolahtanut, kysäisin muuten vain. — En minäkään sitä oikeastaan ajatellut Satuin mainitsemaan, kun tuli mieleeni... ne paperit rekisteröitiin hänen nimiinsä tässä muutama päivä takaperin. — Vai niin, vai on hänellä runsaasti niitä papereja! mumisee kapteeni Änkilä mietteissään. Kapteeni Änkilän raha-asiat ovat verrattain sekavat; johtaja Rönkä tiesi, mitä kieltä kosketti. Hän oli ystävänsä pankkiirina saanut jo monet sievoiset viulut maksaa ja pelkäsi, ettei leikki ollut vielä läheskään lopussa. Miten lie ollut niiden kapteenin hoitamien sotasaaliidenkin laita. Oli todella synti, ettei mies sen paremmin huolehtinut asioistaan, antoi livahtaa kaikkien hyvien tilaisuuksien käsistään. Hän sanoo: — Neiti Falkman on tietysti aina tavoittamisen arvoinen... tarkoitan... hetkelliseksikin ystäväksi. Mutta eihän milloinkaan osaa etukäteen sanoa, mihin ne hetkelliset suhteet voivat johtaa. Sattuu mieltymään perinpohjin, silloin on hyvä olla asioista selvillä, kaiken varalta... tuntea syliinsä joutuneen naisen pörssinoteerauksen arvo... noin likipitäin! — Niinpä niin, tietysti on hyvä olla siitä selvillä! — On todellakin synti, kun miehen pitää olla niin tarkoin kiinni muissa hommissa, jatkaa johtaja Rönkä. — Sanon kuin sanonkin: jollei minulla olisi niin turkasen monta rautaa tulessa, varoisin kyllä häntä toisille suosittelemasta. Mutta näethän, ystävä hyvä, minä en ole itsekäs, tarkoitan todella sinun parastasi! Johtaja Rönkä ei puhunut kaikkea, minkä tiesi. Hän olisi yksin tein voinut mainita, että samana päivänä, kuin neiti Falkmanin nimiin, rekisteröitiin Kuovikosken osakkeita mahtava tukku myöskin erään toisen henkilön nimiin... Päiväniemen nuoren Rautasen nimiin. Vanhat äidit olivat yhtaikaa luovuttaneet osakkeensa lapsilleen. Se oli johtaja Röngän mielestä oireellinen enne, mutta se enne ei häntä miellyttänyt. Kuovikosken osake-enemmistö uhkasi sillä tavoin patoutua yksiin käsiin, ja se oli aina epäterveellistä, hänen kannaltaan. Siksi juuri hän koetti kannustaa kapteeni Änkilää yrittämään. Ei hän tästä yrityksestä erikoisia tuloksia odottanut, se ei oikeastaan ollut edes hänen laskelmiensa mukaista. Hän aikoi lähettää ystävänsä kapteenin tuleen vain tuommoiseksi häiritseväksi välitekijäksi. Ehkä sitten myöhemmin... niin, kenties sitten hänenkin kätensä vapautuisivat. Nyt hänen ei oikeastaan vielä sopinut astua näyttämölle. Piti olla taktiikkaa! IX. Vaskela odotti valmiina juhla-asussaan. Oli juhannusaaton edellinen päivä. Juhannuskokkoa rakentamassa on Vaskelan hyväntekeväisyyssiirtolan kultainen nuoriso. Se oli viimeinen juhlavalmistus, viimeinen ja kaikkein mieluisin. Lähellä Dianan temppeliä oli tarkoitukseen sopiva kallionyppylä. Siihen vieritetään kartanosta tyhjiä tervatynnyrejä, siihen kannetaan metsästä kaikenlaista sytyketavaraa. Herrat häärivät paitahihasillaan, naiset ovat avopäin, palavissaan. Kaikilla on hauska, Vaskelan ikimetsä kaikuu ilonpidosta, naisten nauru helisee vapaana, vallattomana. On ilmassakin lähenevän juhlan tuntua. Päivä on lämmin, hedelmöivän kukkaisrunsauden pilvinä leijaileva siitepöly kutittelee ärsyttävästi aisteja. Ikimetsä on täynnä lintujen laulua, Vaskelan lahden poukamista kuuluu sorsien närinää, tavien kurnutusta. Se on suuren hääyön odotusta, keskikesän hämyisän hääyön. Kaikki Vaskelan hyväntekeväisyyssiirtolan naiset ovat tänä päivänä kauniita, jokaisella on silmissään lämmin hehku, janoinen rakkauden hehku. Ei jaksa kauan työssä ahertaa, piti heittäytyä välillä tuoksuvaan heinikkoon levähtämään. Autuasta on siinä viehkuroida, siinä kuherrellaan vapaasti, vallattomasti. Tuore heinä hyväilee viileästi paljaita käsivarsia, päivänpaahde kohottaa avokaulan punervaksi värjäytyneelle iholle pieniä hikiherneitä, ja ne kutitellevat niin ärsyttävästi. Siviä rouva löysää julkeasti paulojaan, huohottaa kiihkosta ja kohottelee povensa suloja kaikkien nähtäväksi. Hänen läpikuultava puseronsa on paisuvien nisien alta likomärkä. Siviä rouva odotti kärsimättömästi apulaisinsinööriään, joka viivytteli vielä Kuovikoskella. Vaskelaan oli muutama päivä sitten ilmestynyt uusi kuovikoskelainen, nuori ja viehättävä leskirouva Hellä Sirkiä. Hänen miehensä oli myös tuhoutunut punatalvena, nuori leski on ollut muualla suruaan haihduttelemassa, mutta oli nyt kotiutunut. Heti ensimäisenä päivänä keksi Hellä rouvan valpas, silmä vakavan saksalaisen kapteenin, joka näytti niin unohdetulta. Nyt he ovat jo hyvällä alulla, he ovat vetäytyneet muusta seurasta hiukan syrjään, suojaavaan heinikkoon. Kapteeni puhdistaa suurella hartaudella Hellä rouvan kenkää, johon oli mennyt hiekkaa. Hellä rouvan kauniissa silmissä on niin lämmin, kiitollinen katse, hänen pieni jalkansa lepäsi kapteenin sylissä. Se pikku jalka oli niin viettelevän siro, ja Hellä rouvan hameet ovat niin lyhyet. Sille ei mahtanut mitään... pitsit sukelsivat vahingossa näkyviin. Hellä rouvan poskille kohosi väräjävä puna, kapteeni unohti pikku kengän. Oli hyvä, että sakea heinä oli niin suojaava. Natalia Petrovna lojuu raukeana nurmimätästä vasten. Siinä hän siristelee hekumallisia silmiään, huiskuttelee hajuvesiltä lemuavalla huivilla viileyttä povelleen, jota harsomainen ohut pusero verhosi juuri sen verran, että silmä paremmin kiintyi huomaamaan kiellettyjen sulojen viettelyksen. Johtaja Rönkä, joka hikeään kuivaillen kelli Natalia Petrovnan vieressä, sai myös osansa hienon huivin ärsyttävästä lemusta. Vähitellen soluu tuo pehmeä, ärsyttävä vaatekappale kokonaan hänen kaulalleen. Perästä tuli myös itse Natalia Petrovna ja alkoi armaasti leperrellen kutitella hänen partaansa. Natalia Petrovna katsoi olevansa tämän julkisen katumuksen velkapää, hän oli pitkin viikkoa ollut niin uskoton, niin kovin uskoton. Ja hän aikoi vielä myöhemmin tänä iltana vietellä komean kapteeni Änkilän mukaansa. Ah, hän ei voinut sitä kiusausta vastustaa, oli parasta katua etukäteen lankeemustaan. Mutta kapteeni Änkilä oli huomaamatta hävinnyt koko seurasta. Ja hävinnyt oli myös eräs toinen... Siiri Falkman. He olivat hetki sitten aivan varkain lähteneet, ovat sivuuttaneet jo japanilaisen sillan ja taivaltavat edelleen kaunista, mutkittelevaa rantapolkua pitkin. Siellä kaukana, melkein puistoalueen reunassa oli Venuksen maja viehättävän poukaman perukassa. Kapteeni on ehdottanut Siirille kävelymatkaa Venuksen majalle, ja Siiri suostui empimättä. Tätä piti kapteeni suotuisena enteenä, hän ajattelee: "Tänä iltana sen pitää tapahtua, tänä iltana!" Aivan kuin päätöksensä varmennukseksi hän likisti hiukan voimakkaammin kainalossaan olevaa Siirin käsivartta. Siiri katsahti häneen lämpimästi, ja sillä tuntui asia olevan sovittu. Ei Siiri kuitenkaan aivan sitä ajatellut. Hän tosin mielellään nojasi kapteenin käsivarteen, hänen naisellisia vaistojaan hyväili voimakkaan ja miellyttävän uroon läsnäolo, mutta hän kuuntelee vain hyvin hajamielisesti kapteenin mielisteleviä sanoja. Siirin ajatukset kulkevat omia latujaan, painostava alakuloisuus on aivan varkain hiipinyt hänen mieleensä. Se tuli aivan odottamatta. Vielä hetki sitten hän juhannuskokon rakentamistouhussa telmi ja ilakoi ylinnä muita, ja nyt, hyvä ettei tehnyt mieli itkemään. Siiri harkitsi melkein ihmetellen, miten hän monta päivää perätysten olikin voinut olla niin riehakkaan vallaton. Ei Siiri sitä erikoisesti kadu, mutta tyhjänpäiväiseltä liioittelulta se hänestä tällä hetkellä sentään tuntui, ilveilyltä, jota hän oli vain näytellyt päästäkseen mitään ajattelemasta. Niin juuri, hän oli ollut lapsellinen, aivan liian lapsellinen. Siiri kavahtuu siihen, kuri kapteeni kysyy hyväillen: — Siiri! saanko minä sanoa vain — Siiri? Se sointuisi niin kauniilta! Siiri nyökkäsi hyväksyvästi: Kyllä hän suostui siihen, se oli kaikin puolin mukavampaa. Kapteeni kietoi käsivartensa Siirin hartiain ympäri. Siiri ei pane vastaan, palkitsee hänet toistamiseen lämpimällä hymyllä. Kapteeni oli niin kiltti, kun ei jättänyt häntä yksin, vaikka hän oli näin hajamielinen. Sanoikos kapteeni ensinkään omaa nimeänsä? Kyllä kai hän sen sanoi, mutta sitäpäs hän ei vain muistanut, ei vaikka! Pitäisi hänen sentään olla hiukan huomaavampi, hän sanoo jonkun joutavanpäiväisen sanan ja nojaa mielistellen kapteenin käsivarteen. Se oli niin tukeva käsivarsi, siihen nojaten oli niin hyvä ajatella ja Siiri ajattelee edelleen: Oli se kummallista, miten paljon kaikki oli muutamissa päivissä muuttunut! Hän ja Liisu olivat olleet niin hyviä ystäviä, ja nyt se ystävyys oli jo kylmenemässä. Se oli alkanut siitä lähtien, aivan kuin näkymätön varjo olisi häilähtänyt heidän välilleen. Se kiusasi heitä kumpaistakin, he tunsivat sen joka hetki toistensa seurassa. Välistä aivan säpsähti Liisun kera rupatellessaan ja kysäisi odottamatta itseltään: "Ajattelikohan Liisu juuri nyt sitä asiaa?" Ja silloin tuli niin tukala olla, ei enää tiennyt, mistä olisi puhunut, hymy vääntyi väkinäiseksi, avuttomaksi. Voi, niin ne särkyivät maailmassa ystävyyssuhteet! Ja jospa olisi edes tiennyt, mitä siinä oli takana vai oliko mitään? Niin, jospa vain, olisi sen tiennyt! Kapteeni kumartuu Siirin puoleen, suutelee kevyesti hänen tukkaansa ja puhuu puoliksi kuiskaten: — Siiri, sinun tukkasi on niin kaunis ja pehmoinen! Se näyttää aaltoilevan, kun päivänsäteet siihen vilahtavat. Ja silloin siitä lähtee säkeniä, kultaisia tähdenlentoja, väräjäviä kultapisaroita. Minä tuskin näen enää mitään muuta kuin niitä, kuljen sinun lumoissasi ja olen onnellinen! — Niinkö? hymyilee Siiri ja jatkaa katkennutta ajatusjuoksuaan: Eino oli myös siitä lähtien tullut niin huonotuuliseksi. Iloinen, lörpöttelevä seura näytti häntä suorastaan kiusaavan. "Mitäs se Eino silloin sanoikaan?" Siiri muistuttelee: "Ja oletko... oletko sinä edes varma, jos ystäväsi... jos ystäväsi tahtoo lukea minut siihen kolmikkoon?" Niinhän se Eino sanoi harmista värisevällä äänellä. Ja Liisu karahti silloin punaiseksi, näytti olevan itkuun purskahtamaisillaan. Niin se oli, kyllä hän muisti sen kohtauksen, muisti ikuisesti. Ja voi, miten mielellään hän olisi tahtonut sen unohtaa. Jospa olisi voinut puhua siitä Einon kanssa, sanoa esimerkiksi näin: "Eino ra... Eino kiltti, annathan minulle anteeksi? Minä olin silloin typerä, niin typerä, mutta minä tahdon sen unohtaa. En ajattele sitä enää milloinkaan, en milloinkaan!" Niin, jospa olisi voinut sanoa niin, mutta se oli mahdotonta. Ei siitä voinut vihjatakaan Einolle! Ja kuitenkin, kuitenkin he olivat aina olleet Einon kanssa niin hyvät ystävät ja toverit. Eiväthän he tietysti olleet muuta... mitäpäs muuta... mutta toverit, hyvät toverit he olivat olleet, aina avomieliset toisilleen. Ja tiesihän hän hyvin, että Einolla oli ollut monta naistuttavuutta, ehkä hyvinkin läheisiä, eikä se haitannut heidän toveruuttaan, ei ensinkään! Niin, mutta mitä... mitä varten siihen piti ilmestyä Liisun... juuri Liisun? Miksi se ei ollut joku muu nainen, kuka hyvänsä muu, mutta ei Liisu! Siiri parka, hän ajatteli samalla tavoin kuin tuhannet muut naiset. Nainen antaa miehelle paljon anteeksi menneisyyden harha-askelia. Ei anna niitä vain anteeksi, niistä harha-askelista nainen vielä kutoo jonkunlaisen sädekehän miehen olennon ympärille, ihailee häntä juuri niiden vuoksi. Se on miehen sankarimenneisyyttä naisen silmissä. Mutta elä salli, että asianomaiset joutuvat silmä vasten silmää tuosta menneisyydestä muistuttamaan. Ei merkitse mitään, että se menneisyys olisi jo unohdettu, ei kerrassaan mitään. Silloin herää mustasukkainen nainen, se sankarimenneisyys on silloin pahasta. Sädekehä särkyy, ystävyyssuhteet kylmenevät. Siiri koettaa kyllä edelleen todistella itsekseen, ettei hän tahtonut sitä asiaa enää ajatella. Mutta todistelu ei auta, sitä samaa piinallista rataa kiertää hän edelleen, ja hänestä tuntuu, että pitäisi itkeä, kun hänen ja Einon hyvä toveruus oli sillä tavoin häiriytynyt. Tietenkään hän ei muuta ajatellut kuin _toveruutta_... mitäpäs heillä muuta olisi ollut! Mutta yhtäkaikki tuntui niin tuskalliselta. Aivan varmaan hän olisikin itkenyt, jos olisi ollut yksinään. Oli hyvä, kun kapteeni oli tuossa hänen rinnallaan. Kapteenilla oli niin voimakas käsivarsi, hän voi välistä kuvitella, että se olikin... Einon käsivarsi, joka häntä piteli. Ja silloin tuntui olo yhtäkkiä niin kumman onnelliselta... Eino oli niin hyvä ja voimakas! — Siiri, sinä ajattelet paljon tänä iltana! puhuu kapteeni. — Minä saan puhua koko ajan yksinäni, ja sinä haaveileva tyttö tuskin edes kuuntelet minua! — Erehdytpäs, ystävä hyvä, koko ajan olen kuunnellut pelkkänä korvana! hymyilee Siiri. — Mutta sinä olet tänään niin runollinen, niin runollinen. Minä tahdon kuunnella ja haaveilla, kun sinä puhut! — Niinkö todellakin, Siiri kulta? — Epäiletkö sitä vielä! — Siirin katse on niin avomielisen viaton, hänen hymynsä niin lämmin. Kapteenin on pakko uskoa, että Siiri alkoi vähitellen viihtyä hänen luomassaan ajatus- ja tunnemaailmassa. Ei tehnyt enää yllättäviä syrjähyppyjä. Se oli hyvä merkki! Venuksen maja oli pieni, antiikkiseen tyyliin kyhätty huvihuone. Hoidon puutteessa villiytynyt pensaisto kätkee sen melkein kokonaan polulla kulkevain katseilta. Majan edessä on kuivunut vesiallas ja sen keskellä Venus-patsas, hentopiirteinen, marmoriin hakattu valkea jumalatar. Siiri alkaa säälitellä: — Venus raukka, se näyttää niin hyljätyltä! Tuossa altaassa pitäisi olla vesisuihku, jonka lipajavista aalloista se saisi katsella kuvajaistaan. Kapteeni on mennyt majaa tarkastamaan ja ilmoittaa ihastuneena: — Onpa tämä soma sisältä! Tuoksuvin lehvin somistettu, aivan juhannusasussa! — Se on rouva Silvanin ansiota! nauraa Siiri. — Tämä paikka on Siviä rouvan erikoissuojeluksessa! Kapteeni ehdottaa, että he menisivät majan sisälle levähtämään, mutta Siiri epää sen hymyillen. — Ei, pysykäämme me vain ulkopuolella. Hyvähän on tässäkin! Hyvä oli todella siinäkin, majan edessä olevalla turvepenkillä. Pensaat varjostavat sen auringolta ja asiaankuulumattomien katseilta. Kapteeni muistaa tulomatkalla tekemänsä päätöksen: "Tänä iltana!" Siihen kannustavat Venuksen majan traditsiotkin, koko ympäristö, neitseellisen kaunis luonto, hedelmöivää yltäkylläisyyttä hersyvä Vaskelan luonto. Antautuvan rakkauden tarua kertoo täällä jokainen pensas, hekumoiva kukkaisrunsaus, jonka monikirjava väriloisto on niin väkevän kylläinen, jonka lemu juovuttaa. Ja Siirin olento uhkui niin lämmintä antautumista. Siiri hymyilee kehoittavasti kapteenin hellille sanoille, ei pane vastaan, kun kapteeni hyväilee hänen käsivarsiaan, hänen tukkaansa ja hänen lämpimän punan värjäämiä poskiaan. Siiri ei puhunut monta sanaa, ajatteli edelleen Einoa ja Liisua, viimeisiä päiviä, jotka hän oli elänyt niin hermostuneessa mielentilassa. Ne tuntuivat hänestä kuin kiusalliselta, epätodelliselta unennäöltä. Hänen mielialansa on alakuloinen, mutta hänen naisellisille vaistoilleen tuottaa rauhoittavaa nautintoa kapteenin hellyys. Kapteeni oli melkein kuin Eino... ei tietysti aivan. Vaikka oikeastaan... eihän Eino ollut häntä, milloinkaan hyväillyt, niinkuin naista hyväillään. Miltähän se olisi tuntunut... jos Eino... jos Eino! Hyväilevä väristys käy läpi hänen ruumiinsa, ja siinähän se tuntuikin Einon voimakas käsivarsi kiertyvän hänen uumenilleen. Kapteeni veti hänet syliinsä ja puhui hellästi: — Siiri, meille jää ihanat muistot Vaskelassa vietetyistä onnenpäivistä! Eikös niin, rakas Siiri, unohtumattomat muistot? — Toivokaamme sitä! hymyilee Siiri. Hän hiukan vastustelee, kun kapteeni alkaa suudella häntä kaulalle ja poskille. Mutta yhtäkkiä häntä pitelevä käsivarsi puristuu lujalle kuin ruuvipihti, hän tuntee kapteenin kuuman hengityksen kasvoillaan. Silloin pelästyy Siiri. "Mitä, jos Eino nyt tulisi tuolta polkua pitkin, näkisi tämän!" iskee hänen aivoissaan kuin salaman välähdys. Ja siinä tuokiossa hänestä tuntuu, että Eino tulee, tulee tuossa paikassa ja näkee! "Huh, se olisi hirveätä!" Säikähdyksestä vapisten hän ponnistelee vastaan. Kapteenin ote hiukan löyhtyy, Siiri luiskahtaa notkeasti kuin ankerias hänen sylistään, vetäytyy pelästyneenä penkille hyvän matkan päähän kapteenista. Siinä hän alkoi nopeasti järjestellä pukuaan, aivan kuin hävittääkseen kaikki epäiltävät jäljet Pelästys haihtui vähitellen, eihän Einoa näkynyt ei kuulunut. Suuri, ihana luonto kätki heidät syliinsä, he olivat aivan kahdeltaan. Miten hänestä olikin äsken aivan yhtäkkiä tuntunut siltä, kuin Eino olisi hyvin lähellä, niin, hän melkein luuli Einon seisovan tuolla jossakin piilossa... katselevan häntä salaa. Ja sitä hän säikähti niin hirveästi! Tietysti se oli vain mielikuvitusta, kun hän asiaa tarkemmin ajatteli. Ei Eino ollut semmoinen epähieno hiiviskelijä! Ja kuitenkin, hän oli hyvin, hyvin kiitollinen sille harhakuvitelmalle, tahtoi uskoa sen todeksi. Se oli sittenkin niin: Eino, hänen hyvä nuoruuden toverinsa, oli ollut lähellä... hyvin lähellä häntä jollakin salaperäisellä tavalla... pidättänyt hänet sitä tekemästä. Siiri tuntee itsensä sanomattoman onnelliseksi, kun Eino häntä sillä tavoin suojeli. Hän melkein unohtaa kapteenin läsnäolon. Kapteenia harmitti Siirin itsepintainen vastustelu. Peijakkaan nainen, tämäpäs osasi miehen viedä suunniltaan, vaati liian paljon palvomista! Ja kaikki oli pelkkää teeskentelyä, ei Siiri ollut niin viaton kuin tahtoi näytellä, ei ensinkään niin viaton! Vaivoin hän saa hillityksi loukatun itserakkautensa, siirtyy lähemmä Siiriä ja sanoo: — Oletpas sinä, Siiri kulta, arka tyttö! Pyydän hyvin nöyrästi anteeksi liikaa rohkeuttani! Oletko minulle kovin suuttunut? — En tiedä! sanoo Siiri epäröiden ja katselee toisaanne. — Kenties olin minä itsekin syypää... ehkä jokainen mies sinun sijassasi olisi ollut melkein... melkein yhtä rohkea. Mutta minä en todellakaan voi sitä tehdä! Koeta ymmärtää minua oikein... ei se ole mitään semmoista... leikittelyn halua. Muuten en vain voi... kenties sitten toisen kerran! Siiri on kovin hämillään. Eihän hän voinut paljastaa arkuutensa syitä. Tuskin hän itsekään oikein ymmärsi, miten Einon muistaminen yhtäkkiä oli saattanut hänen sydämensä sellaiseen hämminkiin. Nähtävästi hän oli kovin hermostunut, hänen olisi pitänyt ajatella sitä asiaa yksinäisyydessä, ajatella perinpohjin. Polulta kuuluu keveitä askelia, pensaiden lomasta vilahtavat hameenhelmat. Ne olivat Natalia Petrovnan, lemmenjanoinen, mutasukkainen orpokreivitär siellä heidän jälkiään vaaniskeli. Nähtävästi hän heidät huomasi, kuului pysähtyvän, mutta jatkoi sitten matkaansa. Siiri sanoo hiljaa: — Siellä oli Natalia Petrovna! Ei Siirin äänessä ollut mitään pisteliästä, härnäävää, mutta sittenkin hänen huomautuksensa loukkasi kapteenia. Hän oli mielestään joutumassa naurettavaksi, tämä oikutteleva tyttölapsi piti häntä narrinaan. Hän puree huultaan ja selittää: — Minun on kai lähdettävä noutamaan Natalia Petrovnaa. Voisi vielä kuvitella meistä vallan aiheettomia! — Ethän ole minulle suuttunut? pyytää Siiri ja ojentaa hänelle kätensä. — Olkaamme edelleen ystäviä, hyviä ystäviä! — Ja muistakaamme lupaukset! — Kapteeni sanoi sen kevyesti hymyillen, mutta hänen tervehdyksensä on hieman jäykkä, melkein sotilaallinen. Kapteenin mentyä Siiri naurahtaa itsekseen: "Siinä hän meni eikä tule enää takaisin! Natalia Petrovna ei kiellä mitään, kapteeni unohtaa minut pian hänen hyväilyssään!" Eikä Siiri nyt kadehtinut Natalia Petrovnaa, kapteenin kadottaminen oli hänestä niin samantekevää. Sai mennä, saivat olla onnellisia! Hän tahtoi olla yksin, hän ei voinut tehdä kapteenin mieliksi, ei voinut! Vielä muutama päivä sitten hänen naisellinen viettinsä oli kenties salaa siihen pyrkinyt. Niin, luultavasti hän oli juuri heräävän halunsa kiihoittamana mielistellyt kapteenia, riistänyt hänet Natalia Petrovnalta, ja hänen mielikuvituksensa oli jo etukäteen nauttinut lähenevästä antautumisen hetkestä. Mutta sitä hetkeä hän ei voinutkaan elää. Vasta ratkaisevassa silmänräpäyksessä tämä salaisuus oli hänelle selvinnyt, se selvisi hänelle aivan säikähdyttävänä yllätyksenä, ja hän tiesi nyt, kenen läheisyyttä hän ikävöi, oli koko ajan ikävöinyt. Ei se ollut komea ja miellyttävä kapteeni, se oli Eino. Einon kaipuu se oli saanut hereille hänen salassa uinuvat halunsa, ja hän hupsu tyttö oli tahtonut kuvitella Einoa vain hyvänä nuoruuden toverinaan, ei minään muuna kuin hyvänä toverina. Miten heidän toveruutensa oli sillä tavoin muuttunut? Sitäpä hän ei tiennyt, mistä hän sen tiesi, miten oli käynyt! Aivan varkain, hänen huomaamattaan se oli tapahtunut. Eino oli salaa anastanut hänen kätketyimmät ajatuksensa, hänen salatut toiveensa, kaiken mitä hänessä oli. Häneltä lupaa kysymättä Eino oli ilmestynyt sinne johonkin... hänen sydämensä kynnykselle... sulki sinne pääsyn kaikilta muilta. Hän ei voinut sen aarteita enää toisille jakaa, hänen täytyi riistäytyä irti toisen ystävänsä syleilystä, kun tämä ystävä oli tahtonut anastaa sitä, mikä kuului yksistään Einolle. Ah, olisipa Eino sitä vain tahtonut! Siiri tuntee punastuvansa, voi miten syntisesti hän rakasti Einoa! Ei kannattanut sitä enää kieltää, ei kannattanut enää kuvitella, että hän piti Einoa vain hyvänä nuoruuden toverinaan. Einolle kuului tästä lähtien hänen jokainen ajatuksensa, hänen jokainen unelmansa, Einoa hän ikävöisi yön hämärinä hetkinä, kun hänen lämpöisen ruumiinsa soluissa värisi elämänjano. Einoa hän silloin odotti, Eino saisi paljastaa ja ryöstää hänen ruumiinsa kätketyt sulot, Einon voimakkaiden käsivarsien rajuun hyväilyyn antautuminen oli hänen ainoa autuutensa, hänen elämänsä onni! Ah, hän tiesi, että Eino osasi rakastaa, tehdä naisen onnelliseksi! Kaukaa kantautuu Siirin korviin juhannuskokon rakentajain ilonpito. Se havahdutti Siirin kuohuvista onnenunelmistaan, sai hänet äkkiä muistamaan, että heillähän, hänellä ja Einolla, pitäisikin huomisiltana olla yhteinen juhannuskokko... siellä Päiväniemen korkealla rantaäyräällä, sen vanhan, rakkaan paviljongin luona. Olihan Eino sen hänelle luvannut, silloin kun hän oli ensimäisellä käynnillään Päiväniemessä. Heidän juhannuskokolleen ei pitänyt tulla ketään muita... vanhukset vain ja he kahdeltaan... siitä piti tulla heidän yhteinen juhannusyönsä... Siiri ajattelee: "Eino ei ole siitä lupauksestaan sen jälkeen mitään puhunut!" Oliko Eino sen unohtanut... unohtanut juuri sen lupauksen, joka silloin oli hänelle tuntunut niin paljon merkitsevältä? Nuo tuolla olivat iloisia ja onnellisia, heillä oli juhannus ovella. Mutta hänellä... heidän juhannuskokkonsa oli rakentamatta... Eino ei sitä enää muistanut, ajatteli muuta... Yhdellä iskulla ovat Siirin kuohuvat onnenhaaveet särkyneet. Hän istuu pää käsien varaan painuneena, hievahtamatta. Mielellään hän sulkisi korvansa kaukaa kantautuvilta iloisilta ääniltä, mutta ne kuuluvat niin kiusallisen selvästi, aivan kuin olisivat ilkkuneet hänen yksinäisyyttään. Miksi Eino unohti hänet sillä tavoin, ei häntä enää ensinkään ajatellut? Alaston, valkea jumalatar tarkasteli Siiriä ja hymyili. Se tiesi veitikka kokemuksesta, että nyt tulisi hänelle kyyneluhri. Se iski silmää kukkasille: "Painakaa päänne hartauteen!" Se nyökkäsi pensastossa livertävälle leivoselle: "Vaikene on joutunut hartauden hetki!" Ja kukat painoivat päänsä iltapäivän raukaisevassa helteessä, vaiennut leivonen istui nurmipenkin yli kallistuvan orapihlajan oksalla ja tarkasteli uteliaana alapuolellaan kumarassa kyyhöttävää olentoa. Päivänsäteet vilahtelivat Siirin vaaleassa tukassa. Se oli leivosesta niin kaunista, mielellään se laskeutuisi alemmas, tuolle vaalealle olkapäälle. Mutta eihän hartautta saanut häiritä! Ympärillä oli niin hiljaista, kuului vain Siirin nyyhkytys. Ja alaston pikku jumalatar hymyili viekasta, salaperäistä hymyään... X. Sinä päivänä sai nuori Rautanen Vaskelan metsien ja ulkopalstojen tarkastuksen loppuun suoritetuksi. Se oli ollut rasittava työ juhannusviikon helteisinä päivinä. Siellä ikimetsissä, jotka miespolvia olivat säästyneet kirveen hävityksiltä, olisi työskentely milloin hyvänsä ollut rasittavaa. Vaskelan maaperä oli lihavaa, satavuotisten jättiläisrunkojen lomissa kasvava pensaisto ja juurikasvullisuus monin paikoin miltei läpipääsemätöntä ryteikköä. Hyvin työlästä oli siellä liikkuminen, mahtavan latvus- ja lehväkatoksen kätkemässä puolihämärässä. Ja nyt vallitsi siellä lisäksi aivan hiottava kuumuus, ei tuulenhengähdys päässyt mistään päin viileyttä lietsomaan. Luuli melkein siirtyneensä tropiikin aarniometsään, ikuisesti viheriöivään, ikuisesti hedelmöivään, jossa taivasta tavoittelevan lehväkatoksen kätkössä, hiottavassa hämäryydessä joka hetki tapahtuu väkevä luomistyö.. Tottumattomia olivat Kuovikosken tehtaalta otetut apulaismiehet sellaisessa metsässä liikkumaan ja työskentelemään, monta kertaa he olivat aivan menehtymäisillään ja napisivat äänekkäästi. Mutta mitä välitti siitä nuori Rautanen, ei hän muistanut kuunnella heidän napisemistaan. Hän oli metsien mies, niinkuin tohtori Hilli oli sanonut. Hän rakasti intohimoisesti tällaisen suuren, koskemattoman metsän voimakasta tuoreutta; hiottavaan kuumuuteen sekoittuva väkevä pihkan lemu vaikutti häneen kuin nouseva päihtymys, kohisten suonissa soutava. Se teki hänen jäsenensä joustaviksi, karkoitti kaiken väsymyksen. Hän nautti metsän tenhovoimasta, pitkien aikojen perästä hän taasen tunsi olevansa vapaa mies, herra omassa valtakunnassaan, metsien valtakunnassa. Ja hän ajatteli omia ajatuksiaan, unohti apulaistensa napinoimisen, unohti koko ympäristönsä. Hän ajatteli Liisua. Liisu oli siellä ikimetsän kätkössä hänen mielikuviensa ainaisena, luopumatonna seuralaisena. Siellä hän yksinäisyydessä eli uudestaan ja yhä uudestaan lyhyen, mutta sitä tulisemman rakkaustarinansa Liisun kanssa. Se tarina muuttui hänen uudeksi elämyksekseen, se poltti hänen suonissaan, kiihoitti tuskallisena haluna hänen levottomasti kohisevaa vertansa. Kummallista, hyvin kummallista! Liisun näkeminen Vaskelassa, siellä suuren seuran keskellä vaikutti häneen hyvin piinallisesti. Hän näki, että Liisu oli onneton, näki Liisun kärsivän sanomattomasti, ja se Liisun syvien silmien kärsivä katse tuntui aivan kuin häntä syyttävän ja soimaavan. Hän tunsi olevansa jollakin tavoin rikollinen Liisun edessä. Se tunne teki hänen olonsa kiusalliseksi, hän oli huonotuulinen ja hermostunut, vain vaivoin jaksoi pysyä mukana lörpöttelevän seuran keskusteluissa. Mutta kun se Liisun kärsivä katse seurasi häntä sinne metsän kätköön, ei se siellä enää häntä syyttänyt ja soimannut. Siellä se katse häntä houkutteli ja kutsui tuskallisen armaana, pyysi ja maanitteli kyynelten lävitse pohjattoman syvänä, ikuista hellyyttä, polttavia hyväilyjä luvaten. Mitä muisti nuori Rautanen ympäristöstään! Hän eli päihtymystilassa, ikimetsän voimakas pihkanlemu ja Liisun syvien silmien kärsivä, armastava, kaikki lupaava kutsu olivat hänet päihdyttäneet. Semmoinen hän oli, metsien mies. Oli vaarallista, että hän oli löytänyt syvästi rakastamansa ikimetsän ja kerran niin syvästi rakastamansa naisen yhtaikaa. Ne löydöt veivät hänet kauas ympärillään kulkevan elämän ulkopuolelle. Vain hyvin harvoin hän havahti, hänen mieleensä tuli toinen nainen... Siiri. Mutta Siirin kuva tuntui käyneen epämääräiseksi, kaukaiseksi, se pakeni Liisun polttavan katseen tieltä. Päivätyön päätyttyä nuori Rautanen lähetti apumiehensä Kuovikoskelle. Itse hän ensi töikseen otti virkistävän ja perinpohjaisen kylvyn Hirviselän vilpoisissa aalloissa lähellä Kuovijoen suuta. Siinä oli kaunis hiekkaranta, verraton uimapaikka, ja siinä kiirehtimättä pukeutuessaan nuori Rautanen tunsi itsensä kuin uudesti syntyneeksi. Vain kaukaisena muistona häämöittää enää hänen mielessään kiusallinen sotilaselämä, tuntui kuluneen ikuisuus siitä, kun hän riisui univormun päältään, sen ahdistavan vaatetuksen. Täällä ei mikään ahdistanut: Tuossa oli hänen edessään avara Hirviselkä; hopeaisina sen aallot vipajivat päivänkilossa, sen kaukaisilta rannoilta puunsivat suuret kylät ja vaarojen rinteillä leviävät viljavainiot. Ja takanaan oli hänellä Vaskelan ikimetsä, oma valtakuntansa. Sitä hän oli jo kokonaisen viikkokauden hallinnut, ja kukaan ei sitä häneltä riistäisi! Vai kuntalaisetko uhkasivat ottaa Vaskelan, kuntalaiset? Ja karkoittaisivat Liisun sairaalan Vaskelasta? Kiitoksia paljon! Toivotamme onnea yritykselle! Mutta se sairaala pysyi siellä, sen piti olla lujassa niinkuin taivaan napa, sen perustuksia ei järkytetty! Vaskela oli valtakunta, ihana valtakunta! Ja Liisu oli Vaskelan kuningatar, viettelevä pikku valtijatar! Kumartakaa syvään pikku kuningatarta, hänen silmissään oli koko valtakunnan ikuinen onni! Nuori Rautanen kävelee verkalleen polveilevaa rantatietä pitkin. Takki oli hänellä käsivarrellaan, hattuaan hän heilutti kädessään. Hänen uinnin jäleltä kiiltävä tukkansa on suittu taaksepäin, hänen poskiaan värjäsi tumma päivettymä. Hänen kookkaan vartalonsa jäsenissä notkahtelee metsän nuori alkuvoima, ja hänen veressään on metsän pihkainen tuoreus. Niin kulkee hän, metsien mies, jota toverit ihailivat ja naiset rakastivat. Hän on syventynyt harkitsemaan Vaskelan viljelysmaiden ja metsien käyttösuunnitelmia. Puoliväkisin oli hänet vedetty Vaskelan kauppaan, mutta nyt hän on Vaskelan olojen järjestelyyn innostunut. Mielikuvituksessaan hän palstoittaa Vaskelan alkutekijöihinsä ja näistä palasista hän muovailee sitten asuntotontteja, puutarhamaita, palstatiloja, yhteismetsän, verrattomia pientiloja joukottain. Ja vielä jäi jälelle kartanon tarpeeksi peltomaata ja kantatilan puisto, jonka piti olla ikuisesti koskematon! Siihen tapaan sen piti mennä! Kyllä hän näyttäisi, kuka osasi luoda Vaskelan maille paratiisin! Eläköön Vaskelan viettelevä pikku valtijatar! Hän tapasi Siirin Venuksen majan luona. Siirin viljava kyyneluhri oli jo ehtynyt. Se lievensi paljon hänen raskasta mielialaansa. Siiri on ryhtynyt kyynelistä likomärällä nenäliinallaan puhdistamaan valkean pikku jumalattaren hentoja jäseniä. Hänen mielestään oli oikein, että se kauan unohduksissa ollut rakkauden airut sai osansa hänen kyynelistään. Hän hymyilee surumielisesti päähänpistolleen ja tarkastelee tyytyväisenä työtään. Ja alaston pikku jumalatar näytti myös hymyilevän hänelle kiitollista, rohkaisevaa hymyä. He ymmärsivät toisiaan! Siiri oli puuhaansa niin kiintynyt, ettei huomannut Einoa, ennenkuin tämä seisoi hänen vieressään. Kohtaaminen oli yllätys heille molemmille. Eino oli parhaallaan unelmoinut Liisusta, ja silloin Siiri odottamatta sukeltaa hänen tielleen. Hän tunsi melkein kuin joutuneensa pahanteosta kiinni, häntä kaduttaa, kun oli niin kokonaan Siirin unohtanut. Vielä enemmän hämilleen joutui Siiri: Ehkä Eino ajatteli, että hän oli tahallaan tullut tänne joutuakseen Einon tielle. Hänestä tuntuu nololta, jos Eino sai sen käsityksen. Ei hän tähän asti ole Einoa arastellut, mutta nyt, kun hän oli tehnyt itselleen rakkauden tunnustuksensa, nyt piti jo arastella. Ei voinutkaan enää mielistellen pujottaa käsivarttaan Einon kainaloon. Eino hymyilee: — Oletpa sinä täällä viehättävässä hommassa! Ja aivan ypöyksin? Siiri melkein punastuu, kun muistaa, kenen seurassa oli Venuksen majalle tullut. Oli todella taivaan onni, että kapteeni oli jo mennyt tiehensä! Hän tarkastelee Venuksen pikkusormea, josta kynsinipukka oli poislohjennut, tarkastelee sitä hyvin hartaasti ja selittää aivan vahingossa tänne asti joutuneensa. Oli niin kaunis päivä, ja hänestä oli hupaisaa hiukan laiskotella. Tiesihän Eino vanhastaan hänen kummalliset päähänpistonsa! — Ja Venus näyttää sinun hellistä käsistäsi saaneen takaisin nuoruutensa! Aiotko vielä oman pikkirillisi sille lahjoittaa? — Liian suuri minun sormeni on tämän tilalle! väittää Siiri ja hymyilee jo hiukan rohkeammin. — Hullunkuriselta näyttäisi, jos se tähän pantaisiin! — Ei niinkään hullunkuriselta. Tarkastetaanpas, onko siinä niin suurta eroa! Hän kumartuu ja ryhtyy mittelemään Siirin pikku kätösen sormia jokaista erikseen. Melkein yhteen ne kävivät, pikku jumalatar olisi voinut häneltä vaihtaa vaikka koko käden. Tarkastus päättyi siihen, että Eino suuteli tarkastamansa kätösen pikkirilliä ja vielä muutamia muitakin sormia kaupanpäällisiksi. Tämä vähäinen hyväily tuntui Siiristä aivan ihmeelliseltä. Ei Einon kosketus ollut hänelle tätä ennen niin kuvaamatonta onnentunnetta tuonut. Olisi Eino saanut yksin tein tarkastaa hänen toisenkin kätensä sormia! He käyvät nurmipenkille istumaan. Olihan heillä vielä runsaasti aikaa, ja Eino selitti olevansa kovin väsynyt. Pieni levähdys oli hänelle hyvään tarpeeseen, oli tänään saanut juosta jo niin pitkät taipaleet. — Ja näytät sentään vielä niin reippaalta! — Aivanko todella? — En minä valehtele! pääsee Siirin huulilta ja hänen ihaileva katseensa tarkastelee varkain Einoa. Eikä Eino vielä milloinkaan ollut hänen mielestään näyttänyt niin kauniilta ja voimakkaalta kuin tänään. Mutta Eino selitti: — Olen minä väsynyt, vaikka näyttänenkin vielä mukiinmenevältä. Onneksi on sentään pahin juokseminen jo lopussa, ja aivan tuntee itsensä hieman ylpeäksi, kun pitkistä ajoista on tehnyt rehellistä työtä! Hän alkaa kertoa Siirille Vaskelan metsien tarkastuksesta ja innostuu samalla selostamaan hänelle muitakin suunnitelmiaan. Hän on saanut odottamatta mielijohteen, että Siiri myös piti vihkiä osalliseksi hänen suunnitelmiinsa. Siitäpähän Siiri huomaisikin, miten hänen aikansa oli täpärällä, huomaisi sen ja antaisi anteeksi hänen muut laiminlyöntinsä. Siiri kuunteleekin lämmenneenä hänen kuvaustaan Vaskelan maille luotavasta asutussiirtolasta. Se oli siinä tuokiossa Siirin eloisalle mielikuvitukselle niin täydellisen selvä ja yksityiskohtainen, aivan kuin tuossa edessään olisi jo nähnyt valmiiksi rakennettuina kaikki ne sievät Einon suunnittelemat pikkutalot ja niissä asumassa paljon onnellisia ihmisiä. Sellaisia siunattuja suurtöitä Eino pystyi aikaansaamaan! Ihastuneena on Siiri unohtunut katselemaan Einoa, mutta silloin teki Eino havainnon, joka häntä hämmästyttää: Siirin silmien alustat olivat hieman ajetuksissa. Oliko Siiri itkenyt? Hän tarkastelee lähemmin Siirin kasvoja, ja näkyihän niissä aivan epäämättömiä kyynelten jälkiä. Oli Siiri todella itkenyt, itkenyt oikein perinpohjin. Se koski kuin raskas syytös Einoon. Luultavasti oli Siiri itkenyt juuri täällä, vähän ennen hänen tuloaan. Niin se olikin Siiri tänne joutunut, oli paennut tänne yksinäisyyteen kyynelehtimään. Hänen äänessään värähtää katumus ja siinä on syvää hellyyttä, kun hän sanoo: — Siiri, sinä olet itkenyt! Sanopas minulle, minkä vuoksi sinä olet itkenyt? Hänkö itkenyt! Siiri käänsi nopeasti päänsä toisaanne. Erehdys se oli, sula erehdys! Mitä itkemistä hänellä olisi ollut, ei mitään! — Oletpahan vain itkenyt! Mitäs tämäkin on? Eino on odottamatta siepannut kiinni Siirin käden, jossa oli nenäliina, aivan likomärkä nenäliina. Siinäpä oli jääväämätön todistuskappale! — Vieläkös väität vastaan! hän huudahtaa. — Ja näytäpäs, Siiri kulta, kun minä oikein todenperästä tarkastan sinun silmiäsi! Hän ottaa hellällä väkivallalla Siirin pään käsiensä väliin, ja eihän Siiri silloin enää voinut kieltää. Hän alistuu nolona tunnustamaan, että oli hän todella hiukkasen vetistellyt, mutta syytäpä hän ei enää voinut muistaa. Se oli vain semmoinen hassunkurinen päähänpisto, jolle olisi voinut yhtä hyvin nauraa. Aivan yhtä hyvin olisi voinut nauraa, mutta hän tietysti itki! Eikös Eino sitten muistanut entuudesta, että hän teki aina sillä tavoin, aivan päinvastoin kuin olisi pitänyt tehdä! — Korvasta saisit minua hiukkasen nipistää! alkaa hän mielistellen pyydellä. — Sillä tavoinhan ennenkin minua rankaisit, kun liian paljon kujeilin. Eino ei usko sanaakaan Siirin mielistelevistä selityksistä. Hän aivan hyvin arvasi, mistä Siirin kyyneleet olivat aiheutuneet. Hänelle oli vain yllätys, että se oli niin syvästi Siiriin koskenut. Mutta kun hän tarkemmin sitäkin ajatteli... kun hän ajatteli hiukan tarkemmin. Todellakin, hän oli ollut sokea, aivan sokea, ja hän oli tulemassa vaarallisesti sairaaksi, hyvin vaarallisesti. Ja Siiri... niin, Siiri olisi ehkä valmis tulemaan parantajaksi, hänen parantajakseen! Muuten voisi käydä niin, että Siirikin sairastuisi, he kaikki sairastuisivat. Hän on kiertänyt käsivartensa Siirin hartiain ympäri, hyväilee ajatuksissaan toisella kädellään Siirin punervana hohtavaa korvanipukkaa ja kysyy: — Luuletko sen olevan tarpeeksi, jos minä hiukkasen tästä nipistäisin? Tällä tavoin! Luuletko, ettei enää kannata niitä kyyneliä muistella? — Mitäpä niistä enää muistelisi! hymyilee Siiri ja on onnellinen, kun Eino piteli häntä sillä tavoin. Ei hän enää kyyneliä ajatellut. Einon katse osuu Siirin povelle ja sieltä puseron aukosta hän keksii sen pikku luoman. Miten hän olikin voinut sen salaperäisen merkin niin pitkäksi aikaa unohtaa! Se oli anteeksiantamatonta vääryyttä, hän oli todellakin raskaasti, hyvin raskaasti rikkonut Siirin edessä! Mutta pikku luoma odotti vielä kärsivällisesti, vihjasi salaa: "Tie on avoinna!" Ja siellä syvemmällä odottivat ne toisetkin! Siiri kaipasi hiukan muuta kuin korvasta nipistämistä! Hän alkaa puhella Siirille heidän tähänastisesta hyvästä toveruudestaan. Se oli ollut kaunis suhde, he olivat viettäneet toistensa seurassa niin monta valoisaa, onnellista hetkeä. Mutta luuliko Siiri, että se suhde voisi edelleen jatkua aivan samanlaisena, muuttumattomana? Siiri hiukan punastuu ja kysyy epäröiden: — Miksikäs se ei voisi edelleenkin jatkua? Ethän tarkoita että...? — Että meidän pitäisi sanoa hyvästi toisillemme? Ei, sitä minä en tarkoita, Siiri ystäväni, en toivoisi sitä! Mutta katsos, me olemme... oikeastaan sinä, Siiri kulta, olet niin paljon muuttunut. Minä pelkään, se tähänastinen toveruussuhteemme ei enää riitä meille... se ei tyydytä sinua... eikä minuakaan. Minä luulen... meidän pitäisi keksiä sen tilalle jotakin muuta... määritellä se uudelleen! Eikös niin, Siiri ystäväni... kokonaan uudelleen? Siiri on vähällä huudahtaa: "Johan minä olen sen määritellyt uudelleen!" Hän hillitsee sentään viime tingassa kielensä, punastuu vielä vahvemmin ja sanoo hiljaa: — Kai meidän on niin tehtävä! Ja he ryhtyivät määrittelemään sitä suhdetta uudelleen. Eino veti Siirin syliinsä, ja niin sanoivat he pitkät, lämpöiset hyvästit sille entiselle, kauniille toveruudelleen. Se sai mennä ihanien, kultaisten muistojen joukkoon, he koettivat selvitä ilman sitä. Eino puhuu: — Mutta tiedätkö, Siiri ystäväni, kun minä tästä lähtien pitelen sinua sylissäni, en minä enää ole mikään jalo, pidättyvä ritari. Minä pitelen sinua niinkuin mies pitelee rakastamaansa naista. Ja minä peloittelen sinua jo hiukan etukäteen, minä olen raju ja intohimoinen mies. Minä vaadin paljon rakkautta, hyvin paljon, rajatonta antautumista! Etkö todella ala pelätä minua? — En pelkää, minä ihailen sinua... vielä paljon enemmän kuin ihailen! Jos sinä vaadit paljon rakkautta, sinähän annat myös silloin! — Minä koetan antaa, koetan! puhuu Eino pitkien suudelmien väliajoilla. — Sinä, Siiri, olet kumma nainen, vuosikausia olen kiikuttanut sinua sylissäni ja on kuin vasta nyt olisin ensi kerran löytänyt sinut, ihana aarteeni! Tai lieneekö se tämän Venuksen pyhätön, tämän Vaskelan puiston ansiota. Olethan, Siiri ystäväni, kuullut sen tarinan? — Senkö, että kaikki täällä joutuvat mielettömän rakkauden lumoihin? — Juuri sen! Tiedätkös, me emme ole täällä ainoat, näin tuolla polun varrella tullessani erään parin... eivät hurmiossaan ensinkään minua huomanneet. Siiri arvasi, ketkä siellä olivat olleet. Hänen mieleensä sukeltaa niin tuskallisen elävänä äskeinen kohtauksensa kapteenin kanssa. Melkein näin hän oli istunut kapteenin sylissä, melkein samalla tavalla! Mitä Siiri osasi muuta hämminkinsä peittämiseksi, hän alkaa kiihkeästi, hätäisesti suudella Einoa silmille, suulle, kaulalle, mihin sattuu. Eino rutistaa häntä rintaansa vasten, Siiri sopersi hänen korvaansa: — Eino... rakas... minä tukehdun! Vaatteet ahdistavat niin hirveästi... rakas, auta minua! — Näethän, Siiri, minä olen raju! — Sinä olet voimakas, ah, niin voimakas! Siiri hymyilee onnellisena Einon käsivarrella, hyväilee hänen otsalle valahtanutta tukkaansa. Eino aukoo hänen puseronsa nappeja, nöpelöi hyväillen hänen liivinsä nyörejä. — Tiedäthän, Siiri, sanoo hän, — äitimummot ovat tätä niin hartaasti odottaneet! Kerrankin me teemme heille mieliksi! — Niin, tätä he ovat niin hartaasti toivoneet! kuiskaa Siiri. Pusero valahti toiselta puolen alas. Siirin valkoinen olkapää paljastui. Paljastui myös toinen pyöreä, täyteläinen rinta, Eino painoi sille huulensa. Siiri sopertaa häveliäästi hänen korvaansa: — Rakas... kanna minut tuonne... majaan! Siiristä on niin autuasta, kun sai kerran tehdä vanhojen äitimummojen mieliksi. Ummistetuin silmin hän lepää Einon vahvoilla käsivarsilla, pitelee häntä kaulasta. Venuksen maja oli tuoksuvin lehvin somistettu. Kun Eino sulki oven kiinni perässään, vallitsi siellä sisällä puolihämärä... Iltapäivän aurinko on vähitellen siirtynyt lähelle taivaanrantaa, mutta yhä pysyi Venuksen majan ovi suljettuna. Alaston pikku jumalatar hymyili, se oli onnellinen, kun sen kauan unohduksissa ollut pyhättö oli jälleen löydetty. Kukat seisovat äänettöminä hartaudessaan. Leivonen, jolla on pesänsä orapihlajapehkossa, pyrähtää tämän tästä nurmipenkin yli kallistuvalle oksalle ja kurkistelee päätään kallistellen uteliaana alas. Siihen nurmipenkille olivat jääneet Siirin punerva päivänvarjo, Einon takki ja vaalea kesähattu. Pikku jumalatar iskee merkitsevästi silmää leivoselle: "Näethän, ne ovat vielä siinä!" Silloin pyrähtää leivonen ylemmälle oksalle, virittää siinä ylistysvirren kesälle ja rakkaudelle. Rouva Siviä Silvan kiikutti käsipuolessaan kaunismuotoista insinööri Viherluotoa. Siviä rouvalla oli juhannuskokon rakentamistyön jäleltä vielä ankara helle, hänen poskensa hehkuvat, hän palaa kiihkeästä himosta, kuiskailee apulaisinsinöörin korvaan siitä autuudesta, mikä heitä odotti Venuksen majan viileällä lehvävuoteella. Mutta majan edessä kohtasi Siviä rouvaa suuri pettymys. Siinä oli jäävittömät todistuskappaleet, Venuksen maja oli ja pysyi tällä kertaa suljettuna. Silloin puhuu Siviä rouva kuiskaten: — Minä tiedän toisen viehättävän lymypaikan tuolla kauempana polun varrella! Siviä rouva, hän tiesi sen lymypaikan, mutta hän ei vielä tiennyt, että sekin paikka oli jo vallattu. Siellä olivat Natalia Petrovna ja komea kapteeni Änkilä. Siviä rouva oli tänään kovin myöhästynyt! Siiri lepäsi onnesta raukeana Einon käsivarrella. Hän katselee haaveillen katonrajasta kuultavia valojuovia. Ne näyttävät käyneen himmeämmiksi. Siitä Siiri päättelee auringon lähenevän laskuaan, hän huoahtaa: — Sääli sitä Matilda tätiraukkaa! Hän kai yhä meitä odottelee kahvikultineen! — Hän odottaa mielellään, äitimummo! Saat uskoa, hän on hyvin, hyvin onnellinen, kun saa kauan meitä odottaa. Hän tietää siitä!... — Niinkö luulet, rakas? Sittenhän voisimme... hän vetää Einon pään puoleensa, sopottaa hänen huuliinsa... sittenhän voisimme olla vielä... vielä vähän aikaa! Kultasydäminen Siiri, hän tahtoi tehdä hyvän Matilda tädin onnen niin täydelliseksi ja varmaksi kuin mahdollista. Siksi hänen valkoiset käsivartensa kiertyvät lujasti Einon kaulaan, hänen lämmin ruumiinsa puristautuu vavahdellen Einon näännyttävään hyväilyyn. Pitihän heidän olla vielä vähän aikaa... hyvän Matilda tädin vuoksi! Aurinko oli jo painumassa taivaanrannan taa, kun Eino ja Siiri palasivat Venuksen majalta kaunista rantapolkua pitkin. He olivat kaksi onnellista ihmistä, heidän jäsenissään tuntui raukeus, mutta heidän mielensä oli kevyt ja kirkas. Siiri nojasi hyväillen Einon käsivarteen, hänen katseestaan kuvastui haaveksiva heijastus. Se oli kajastus ensimäisen suuren antautumisen hurmiosta, se jättää aina paljon puhuvat jälkensä nuoren naisen silmiin, kasvoille, koko olentoon. Niin on nuori nainen kuin äsken terälehvänsä avannut kukka. Virkistävä aamukaste puhdistaa ja kirkastaa kukan väriloisteen, eletty rakkauden hurma puhdistaa nuoren naisen sielun ja ruumiin. Sammuneet ovat silloin halut ja pyyteet, tyydytetty elämänvietti on levossa, nuoren naisen sielu on silloin kuin syvä, peilityyni järvi. Nuoren naisen silmien lämmin hohde on sen järven kalvokuvastin, siitä kuvastimesta voi mies silloin nähdä värähdyksen rikkomatta naisen sielun syvänteiden taivaanholvin kutsuvana, ikuista onnea lupaavana. Ja se kiitollinen, armastava kutsu on silloin vain hänelle, hänelle ainoalle, joka antoi nuoren naisen rakastavalle sielulle levon ja hänen ruumiillensa tyydytyksen. Silloin on nainen miehelle alamainen. Siiri tunsi sen tällä hetkellä niin elävästi. Hänen olennossaan käyvät vielä hyväilevät väristykset, kun hän muistelee Einon rajuja syleilyjä. Hän nauttii niistä vielä, painautuu tiukemmin Einon kainaloon. Siinä puhui hänelle Einon veren voima salaperäistä, kaikkivaltiasta kieltään. Se voima hallitsi hänen onnellisen sydämensä lyöntejä, hänen ajatuksiaan, kaikkea mitä hänessä oli. He kulkevat hitaasti, eivät vaihda monta sanaa, katsahtavat vain silloin tällöin toistensa silmiin, ja se heille riitti. Heidän silmänsä näkevät Vaskelan lahden neitseellisen kauneuden, päivänlaskun rusot Hirviselän takaisella kaukorannalla. Se tuntui olevan heijastus heidän onnestaan. Heidän korvansa kuulevat rastaan ja satakielen iltalaulun. Se oli heidän suuren onnensa ylistyshymni. Heidän aistejaan hyväilee maasta kohoava kukkien lemu. Mitä oli se muuta kuin korkeuteen kohoava suitsutusuhri heidän rakkaudelleen! Eino ja Siiri olivat luulleet, että hyvä Matilda rouva yksinään olisi heitä odottamassa kahvikultineen. Mutta heidän ihmeekseen olikin vielä melkein koko seura koolla päärakennuksen pengermällä ja vilpolassa, näyttivät tahallaan jääneen heitä odottamaan. He olivat tällä kertaa viimeiset, yksin Dianan temppelin somistajat ja Siviä rouva apulaisinsinööreineen olivat jo aikoja sitten saapuneet. Siirin ja Einon tuloa tervehdittiin hilpeillä huomautuksilla, jokainen veti heidän viipymisestään omia johtopäätöksiään: Vanhojen äitimummojen hellistä, kysyvistä katseista voi lukea heidän ikuisen, hartaan unelmansa. Johtaja Rönkä on jo näkevinään Kuovikosken osake-enemmistön yhdessä tukussa, hän kirosi mielessään: "Perhanan kapteeni, eipäs jaksanut pysyä irrallaan Natalia Petrovnan hameenhelmoista!" Kapteeni puolestaan ajattelee: "Vai niin, siinä se Siirin pidättyväisyys olikin! Minua pidettiin vain vastiketavarana, sain vastat valmiiksi hautoa, simainen sauna säästettiin toiselle!" Siviä rouva katseli salaisella kateudella Siiriä, ja hän muistelee hiutuvin sydämin sitä aikaa, kun Eino kokonaisen kesän rakasti häntä. Ah, se oli ihana kesä, Eino oli häneen ihan hullaantunut ja Eino osasi rakastaa! Yksi ainoa yö Einon kanssa, vain yksi ainoa sellainen yö, ja hän olisi empimättä uhrannut rakkaan apulaisinsinöörinsä! Oli Liisukin saapuvilla. Hän tarjoilee teetä, ja hyvä oli, kun se puuha sattui hänelle. Hän koettaa kokonaan syventyä siihen, olla huomaamatta Siirin onnesta sädehtiviä silmiä ja lämmintä onnenhymyä. Hän ojentaa Siirille ja Einolle teekuppeja, hymyilee herttaisesti: Eino huomasi kuppia ojentavan käden vapisevan. Hän pelkäsi Liisun katsetta, mutta hän tapasi sen aivan vahingossa ja vavahti. Se kärsivä katse vaati hyvitystä menneisyydestä, Eino tiesi, että se seuraisi häntä alati, leppymättä. Hänen on hyvin tukala olla, äskeinen onnentunne oli särkynyt. Siiri ei mitään huomannut. Tohtori Hilli tarjosi Siirille tuolin ja alkoi tiedustella, miten syvälle Vaskelan ikimetsiin hänen onnistunut löytöretkensä oli ulottunut. — Kävin minä aika syvällä! hymyilee Siiri. "Kävit sinä syvällä!" pyörii Siviä rouvan kielen kärjellä pisteliäs huomautus. Hän muisti missä Siirin päivänvarjo ja Einon takki olivat olleet. Siviä rouva ei voi antaa anteeksi, että Siiri oli anastanut hänen somistamansa Venusmajan, mennyt hänen laittamalleen lehvävuoteelle, ja vielä Einon kanssa! Se oli todella liian paljon, hän alkoi niiden mielestä vanheta! Johtaja Rönkä kertoo nuorelle Rautaselle, että tässä oli heitä odotellessa laadittu valmiiksi huomispäivän juhlaohjelma. — Ja maisterin osalle tuli siinä puhe kutsuvieraille. Te olette Kuovikosken vanhan polven ainoa miespuolinen jälkeläinen, teille kuuluu se puhe luonnostaan. Kuovikosken vanhan polven miespuolinen jälkeläinen ei ole erikoisen mielissään tästä kunniasta. Hän inhosi mokomia juhlimisia, se oli hänen mielestään turhanpäiväistä reklaamin tekoa. Mutta koko seura, vanhat rouvat etunenässä, kannatti johtaja Rönkää innokkaasti. — Kyllä sinun pitää puhua! vakuuttelee toimelias Bertha rouva. — Sinua on loukattu niin halpamaisesti, pitäähän sinun niille osoittaa, että ovat erehtyneet. — Se erehdys osoitetaan vääräksi vasta teoilla, juhlapuheita ei moni usko! Meillä on nykyaikaan yleensä liian paljon juhlimista ja liputtamista, sillä peitellään vain kykenemättömyyttä tosityöhön. Tohtori Hilli tarttui puheeseen. — Epäilemättä maisteri arvioi suunnilleen oikein nykypäivien ajanhengen, hän aloittaa sikariaan käännellen. — Ajanhenki rakastaa meillä julkisuutta, mutta tällä ilmiöllä on luonnollinen ja pätevä selityksensä. Me olemme vasta äskettäin omille jaloillemme päässyt kansa, meillä ei ole vielä varastossa varsin runsaasti mainetekoja, siksi täytyy niitä vähiä tekoja suurella ahkeruudella julkikuuluttaa. Se on ainoa keino, muuten emme edes omissa silmissämme tuntisi itseämme suuriksi. Isänmaan kunnia ja maine selkenee yleiselle mielipiteelle paraatimarsseista ja rummunpäristyksestä. No hyvä, silloin on syytä marssia, ahkerasti ja päristää rumpuja. Maisteri haluaisi kantaa oman kortensa mieluummin tekoina kuin juhlapuheen muodossa, mutta ne teot ennättävät kyllä sitten jälkeenpäin. On aina syytä juhlia, kun tarjoutuu näin sopiva tilaisuus. Kohottakaamme hiukan isänmaan kunniaa, kun siitä ei meille mitään vahinkoa koidu! Siirikin alkaa mielistellen pyydellä Einoa puhumaan. Hänen ompelemansa lippu hulmusi niin kauniina tuolla tangon latvassa. Oikeastaan hän oli tehnytkin sen sitä varten, että joku siinä sen alla hiukkasen puhuisi Vaskelan onnelliselle tulevaisuudelle. — Oikein, neiti Falkman! säestää tohtori. — Juuri maisterin on puhuttava siinä lipputangon juurella. Maisteri ja neiti ovat molemmat Kuovikosken vanhan polven jälkeläisiä, maisterin ja neidin yhteistyö on kaunein enne Vaskelan onnelliselle tulevaisuudelle. Oikeastaan me luulimmekin herrasväen jo keskenään sopineen tästä ohjelmakohdasta ja vähän muustakin yhteistyöstä! Nuorempi väki palkitsee tohtorin sanat myrskyisellä hyväksymisellä. Siiri punastuu vahvasti, hänen onnea säteilevästä olennostaan voi jokainen nähdä, että yhteistyöstä oli jo hiukan sovittu. Kun seura oli hajonnut, istui Liisu kauan yksinään sairaalan kukkatarhassa. Se kukkatarha, koko ihana Vaskela oli hänelle kuollut erämaa, ja hänen ajatuksensa oli väsynyt. Hänestä tuntui, että huomenna pidettäisiin Vaskelassa hautajaiset, suuret hautajaiset. Sitten kaikki menisivät pois, Vaskelassa tulisi niin hiljaista. Hän harhailisi täällä yksinään, unohdettuna... Vaskelan rauhaton aavenainen. XI. Juhannusaatto! Aamupäivän juhlallisuudet ovat ohi. Niitä suosi ihana ilma, Vaskela oli neitseellisen kaunis juhla-asussaan, Matilda rouvan kahvipöytä päärakennuksen pengermällä suurenmoinen. Korkealla ilman sinessä hulmusi Siirin ompelema juhlalippu, kauas ympäristöön se vilkutti Vaskelan riemullisen juhlatervehdyksen. Ja siinä Siirin lipun alla piti nuori Rautanen puheensa Kuovikosken tehtaan työläisille ja muille kutsuvieraille. Siitä sinivalkoisin ja juhannuskoivuin koristetulta puhujalavalta hän ilmoitti historiallisen Vaskelan kartanon tänä valoisana keskikesän juhlapäivänä vihkiytyvän uusiin tehtäviin. Vaskelasta piti tulla Kuovikosken asutussiirtola, kaikkien kuovikoskelaisten yhteinen äiti. Sen äidinnisät olivat hersyvän hedelmälliset, ehkä se tulevaisuudessa voisi tarjota hiukan viihtyisyyttä, antaa hiukkasen elämänväriä kaikkien lapsiensa kalvenneille poskipäille. Piti vain ryhtyä niitä nisiä hellien, järkevästi heruttelemaan. Lyhyt ja koruton oli se puhe, mutta miehekäs. Nuori Rautanen oli syvästi tunteva, väkevien intohimojen mies. Ei hänen tarvinnut korulausein ratsastella, iski vain sanansa suoraan kuulijainsa sydämiin, painoi ne jalkojensa juureen. Herran valittuja ovat sellaiset puhujat, ja niitä on vähän. He ovat usein onnettomia, aina ihailtuja. Naiset heitä rakastavat, sillä naisen sydän löytää aina erehtymättä taivaan lähettämän jumalanmiehen. Puheensa loputtua nuori Rautanen sai runsaasti onnitteluja. Hänen ympärillään tungeskeli sankka parvi Kuovikosken vanhempaa työväestöä, halusivat siinä paikassa lähemmin perehtyä Vaskelan asutussuunnitelmiin. Maahengen ituja näkyi Kuovikoskella olevan runsaasti, ei ollut pelkoa, että Vaskelan maille syntyvät pikkutilat jäisivät vaille viljelijöitä. Yhtä innostuneita oltiin tarkastelemaan uusien työläisasuntojen rakennussuunnitelmia. Nuori Rautanen antoi auliisti haluttuja tietoja. Hän itse lämpeni ympärillään tungeskelevan joukon innostuksesta. Yhdellä iskulla oli hänestä tullut juhlien keskeisin henkilö. Työläisjoukot alkoivat tuntea häntä kohtaan arvonantavaa kunnioitusta, valkopukuisten naisten lämpimät silmäparit suuntautuivat häneen joka puolelta. Hyvä Matilda rouva oli ylpeä rakkaan Eino poikansa menestyksestä, Siirin onnella ei ollut mitään rajoja. Hän kuuli ympärillään kuiskutteluja ja vihjauksia, jotka koskettivat hänen herkkää korvaansa niin hyväillen. Mutta johtaja Rönkä ei ollut oikein mielissään nuoren Rautasen saavuttamasta menestyksestä. Peijakkaan mies, oli semmoinen mestari joukkoja lumoamaan! Hän itse huomasi joutuneensa aivan syrjään, tuo Päiväniemen nuori herra, jota hän oli pitänyt melkein vaarattomana haaveilijana, kohosi odottamatta päänsä mitan häntä pitemmäksi, ja nuo kuiskuttelut nuoren Rautasen ja neiti Falkmanin ympärillä, kyllä hänen korvansa ne kuuli erinomaisen hyvin! Asia oli kääntymässä arveluttavaksi, olisi vaadittu nopeita shakkivetoja, jos mieli tehdä tyhjäksi Kuovikosken osake-enemmistön yhtyminen. Jo johtaja Rönkä harkitsi Natalia Petrovnan hommaamista muille markkinoille, ehkäpä kapteeni Änkilä veisi hänet mukaansa; kun viulut maksaisi. Niin, se olisi ensimmäinen toimenpide, mutta kenties... kenties se herättäisi liikaa huomiota, jouduttaisi vain tapausten kehitystä. Ja Natalia Petrovna olisi uhrattu tarpeettomasti, hyvä herkkupala naisekseen menetetty, menetetty ainaiseksi. Kenties oli sittenkin parasta pitää Natalia Petrovna, odottaa tapausten kehitystä, ja jos sopiva tilaisuus tarjoutui, toimia sitten nopeasti. Jollei, no niin, silloin oltaisiin ensimäinen onnittelujaan edeskantamassa. Niin teki viisas mies, liikemies! Ei hyvän Matilda rouvankaan juhlailo jäänyt eheäksi. Kun Kuovikosken vanhemmat työmiehet partaallaan innostuneina keskustelivat hänen rakkaan Eino poikansa kanssa, kokoontui Matilda rouvan kahvipöydän ääreen ryhmä nuorempaa työväkeä, kiihkeitä punaisia. Miehet juttelivat keskenään varsin ivallisesti Kuovikosken herrojen uudesta keksinnöstä. Ei enää riittänyt, että työläisten nääntyviä raajoja jauhettiin tuolla Kuovikosken grottemyllyssä, nyt aiottiin heidät vielä houkutella maaorjiksi, kahlehtia kiinni turpeeseen, jotta saataisiin heidän viimeinenkin hikipisaransa imetyksi. Päiväniemen nuori herra näkyi olevan isävainajaansa ovelampi! Keskustelu oli ehkä tahallisesti tarkoitettu Matilda rouvan kuultavaksi. Ja kyllä hän sen kuuli, hyvä Matilda rouva, hän tuli mielipahasta aivan liikutetuksi. Miten nuo nuoret miehet voivat olla noin epäjaloja. Hän sanoo parille lähimpänä seisovalle lempeästi: — Te tuomitsette aivan väärin minun poikaani! Ei hän ole semmoinen! Ei hän pyydä mitään itselleen, hän tarkoittaa kaikkien kuovikoskelaisten yhteistä parasta! Miehet hymähtävät hiukan pilkallisesti ja kääntävät Matilda rouvalle selkänsä. — Ainahan herrat tarkoittavat yhteistä parasta! kuulee Matilda rouva toisen sanovan. Ja toinen siihen lisäsi: — Me emme vain sitä parasta ymmärrä! Miesten keskustelu muuttui kuiskailuksi, mutta siitä erottaa Matilda rouvan korva sanat, jotka saivat hänet tyrmistymään. Joku miehistä kertoo salaperäisenä toisille: — Päiväniemen entisen herran tuomari kuuluu voivan hyvin Pietarissa. On luvannut pistäytyä kuovikoskelaisia tervehtimässä! Matilda rouvan mieleen palaa niin kauhistuttavan elävänä se huhtikuun iltahämärä, jolloin hänen rakas Arvi vainajansa vietiin Päiväniemestä Kivikoskelle, vietiin viimeisen kerran. Vieläkö nuo sokaistut miespoloiset uneksivat niiden kauhunaikojen palaamista. Nuori Rautanen saapui hiukan myöhemmin kahville, ja mielenliikutuksesta vapisten kertoo Matilda rouva hänelle kuulemansa. Mutta Eino rauhoitti häntä: — Äiti rakas, elä viitsi kuunnella mokomia! Tietysti Pietarista käsin harjoitetaan maanalaista kiihoitusta täälläkin, mutta sehän sammuu vähitellen itsestään. Vanhempi työväestö täällä näyttää vähitellen pääsevän järkiinsä. — Mutta ajattelehan, että isäsi pyövelikin olisi vielä siellä... ja tulisi tänne. — Äiti rakas, ei hän uskalla tänne tulla, ei milloinkaan, ja se lie hänelle tarpeeksi suuri rangaistus. Koettakaamme unohtaa ne kauhun ajat! Koettakaamme tottua siihen ajatukseen, että isän kuolemasta... kaikesta on saatu riittävä hyvitys. — Hyvä jumala, kun voisi siihen tottua! huokaa Matilda rouva kyyneleet silmissä. Sen tiesivät kaikki, että hän koetti siihen ajatukseen tottua, hyvä Matilda rouva. Hän tiesi Einon tuntevan suurta vastenmielisyyttä, kun kosketeltiin punatalven tapahtumia. Ne tapahtumat olivat Einon mielestä kuin jotakin järjetöntä kuumehouretta. Einolla oli niin kummallisen arka luonne muutamissa asioissa, monet eivät Einoa ensinkään ymmärtäneet, mutta kyllä hän ymmärsi. Sen vuoksi hän juuri niin rajattomasti ihaili poikaansa, koetti kaikessa arvata hänen salaiset ajatuksensa ja mukautua niihin. XII. Iltapäivällä lähti Kuovikosken työväestö omille juhannusiloilleen, mutta Vaskelassa jatkettiin juhlimista. Kaupungista tuli useammalla autolla suuri joukko uusia juhlavieraita, johtaja Röngän liiketuttavia, nuoria upseereja ja paljon naisia. Tämä seurue oli jo saapuessaan hyvässä nousussa, ja nyt ilmestyivät myös Vaskelan kahvipöytään ne tavarat, joita kieltolakimaassa niin suuresti rakastetaan. Mieliala alkoi nopeasti kohota. Mutta komea kapteeni Änkilä sai kaupungista tulleiden mukana ikäviä uutisia. Eräs hänen upseeritovereistaan vei hänet hiukan syrjään ja kuiskasi: — Majuri, sinun esimiehesi, ei voinut saapua ... tuli esteeksi tärkeitä virka-asioita! Kapteeni katseli häntä ymmällä. — Mitkä saakelin virka-asiat ne voivat olla niin tärkeitä... juhannusaattona? Olepas hyvä ja selitä hiukan tarkemmin! — Kyllä, veliseni, minä selitän, mutta koeta ottaa asia sotilaan tavoin! On kai kyseessä joku tarkastus. Tuomari... se sotasaalisnuuskija... on ilmestynyt kaupunkiin. Majuri... Hän pysähtyi. Kapteeni Änkilä kalpeni. — Ja majuri... hänet on pidätetty? Niinkö? — Nii-in, jotain sinnepäin! Ja tilikirjat... sinunkin hoitamasi... — Mies, puhutko totta? pääsi kapteenilta ja hän ravisti toista olkapäästä, niin että poletti oli vähällä jäädä hänen kouraansa. — Minun tilikirjani... minulta lupaa kysymättä! — Siinä näet, miten tarpeellinen olisi aina oma, luotettava kassakaappi, jonka avain olisi sinun itsesi housuntaskussa! Tämä huomautus kuului hänen takaansa. Johtaja Rönkä siihen oli ilmestynyt kolmanneksi ja jatkoi kevyesti: — Minun ensimäinen askeleeni liikemiehenä oli oman kassakaapin hankkiminen. On aina papereja, joita ei toisten, ei edes läheisimmänkään liiketoverin tarvitse nuuskia! Mutta myöhäpä sinun varomattomuuttasi enää katua, paras että koetat, hyvä ystävä, pysyä hermostumatta. Ei kai se niin vaarallista ole, ja turhan vuoksiko tässä pilaamaan omaasi ja vielä toistenkin juhannustuulta! — Kenties olet oikeassa! mutisee kapteeni kalpeana. — Tietysti minä olen oikeassa! Mokoma juttu, aivan tavallinen, aivan liian jokapäiväinen! Teidän juristinne kärsivät kroonillista työnpuutetta. Tietäähän sen... kaikinpuolinen pulakausi! Hän pistää kätensä kapteenin kainaloon ja vie hänet puoliväkisin mukaansa. Kahvipöytää lähetessään hän ääntään alentaen sanoo: — Tiedäthän, jos on rahasta kysymys, niin... ehkäpä siitä jotenkin selvitään! — Nii-in, tiedänhän minä sen! mumisee kapteeni. — Ehkäpä... ehkäpä siitä selvitään! Kuitenkin hän on edelleen huomattavan hajamielinen, ei jaksa hyvään aikaan tempautua mukaan yhä vapaammaksi käyvään ilonpitoon. Vihdoin nieli hänet kuitenkin kaikki vetävä kurimus, tulisen valssin pyörre. Vaskelan historiallisessa salissa oli alkanut juhannustanssi, ja silloin naisetkin rupesivat lämpenemään. Posket hehkuivat, silmät syttyivät, kuumuutta huohottavat povet tekivät ilman juovuttavaksi. Voiko kapteeni Änkilä siinä ilmapiirissä ajatella muuta! Hän näki vain kauniita naisvartaloja, pyöreitä olkapäitä, notkahtelevia lanteita, kutsuvia silmiä. Tämä oli hänen taistelukenttänsä, hiiteen tilikirjat! Illallinen oli katettu Vaskelan ruokasaliin. Se oli oivallinen näyte, miten pitkälle pulakautenakin vilpittömillä ponnistuksilla voidaan päästä. Erikoisesti pisti silmään viinien runsaus. Eivätkä ne olleet mitään väärennettyjä vastiketavaroita, vaan oikeita rypälemehuja, jalona helmeileviä, kuohuvia, jotka kypsyvät Reinin ihanilla rannoilla ja iloisten ranskalaisten kauniissa maassa. Syötiin pienissä pöydissä. Nuori Rautanen oli saanut pöytätoverikseen äitinsä ja Siirin sekä tohtori Hillin. Mutta hyvä Matilda rouva tahtoi välttämättä myös Liisun samaan pöytään, hän oli sen herttaisen pikku rouvan yleisessä humussa kokonaan unohtanut, nyt piti Liisun tulla hänen rinnalleen. Siiri riensi noutamaan Liisua voileipäpöydän ympärillä kuohuvasta väenpaljoudesta. Siiri oli myös onnensa yltäkylläisyydessä unohtanut Liisun, unohtanut eilisillasta lähtien. Voi, hän tahtoi nyt näyttää Liisulle, ettei heidän välillään ollut mitään, ei mitään muuta kuin lämmin, sisarellinen ystävyys. Liisu tuli ja istahti lautasineen Matilda rouvan viereen Einon ja Siirin vastapäätä. Hän oli hyvin hilpeällä tuulella, alkoi vallattomasti nauraen kertoa, että oli tanssinut aivan nääntyäkseen. — Näethän, täti rakas, minä olen vieläkin vallan hengästynyt! Liisu ei valehdellut, hän oli tosiaan hyvin hengästynyt, hänen poskensa paloivat, upea tukka oli valunut hyvin alas oikealle ohimolle. Näki hyvin, että hän oli ollut ahkerasti menossa. — Ja miten sinulla meni aamupäivä? alkaa Matilda rouva tiedustella. — — Mainiosti! Minulla oli niin hirveä päänkivistys, että luulin pyörtyväni! Ja vieraita oli siellä myös hirveästi, koko ajan puustavillinen kansainvaellus. Tämä tohtori jo rupesi pelkäämään, että minusta tulisi loppu, mutta eipäs tullut! Minä hymyilin vain, hymyilin niille kaikille. Tiedäthän, rakas täti, meidän pitää osata hymyillä, se tekee ihmisille niin hyvää! — Voi sinua, lapsi raukkaa! säälittelee Matilda rouva. — Et edes kahvitilkkaa tainnut saada koko päivänä? — Ei siellä ollut aikaa kahvia ajatella. Mutta nyt minä olen ottanut tappiot takaisin, olen juonut jo viiniäkin... kaksi lasillista! Ja sitten se tanssi, se on sentään parasta lääkettä. Hävisipäs päänkivistys! Vallattomasti hän alkaa kertoa, miten oli pakottanut erään upseerinuorukaisen pyörittämään itseänsä niin kauan, ettei se poika parka lopulta tahtonut pysyä jaloillaan. — Jospa se oli hiukan päihtynyt? epäili Matilda rouva. — Rakas täti, hän oli hyvin päihtynyt, minä päihdytin hänet! Hän oli aivan juovuksissa, kun minä hänet vihdoin hellitin kynsistäni! Mutta oma syynsä, hän oli niin somannäköinen poika, ja tanssi vielä niin hyvin! Eikös totta, Siiri, täällä ei olekaan monta hyvää tanssijaa? — En minä ennättänyt vielä niin monta koetella! nauraa Siiri. — Mutta minäpä ennätin, melkein kaikkia! Minä olen päättänyt tänä iltana lumota ainakin yhden miehen, tehdä aivan hulluksi! — Eikös se tullut jo se yksi vähän hulluksi? — Niin sekö? mutta se ei vielä riitä! Minä tahdon, sen pitää olla paras... paras kaikista! Liisu nauroi kevyesti ja katsahti nuoreen Rautaseen. Se katse tuntui kysyvän: "Etkös usko minun onnistuvan?" Nuori Rautanen on koko ajan tarkastellut Liisua ihmetellen. Kuin pyyhkäisten oli Liisun olennosta hävinnyt kaikki kärsivä, Liisu näytti melkein kevytmieliseltä viettelijältä. Kyllä hän uskoi, että Liisu onnistuisi, uskoi senkin, että Liisu oli jo päihdyttänyt sen upseerinuorukaisen! Niin oli Liisu tuossa kuin hehkuva kukka, juovuttava kukka. Hän näki hyvin, miten Liisun ihon alla värisi elämä, polttava elämä, Liisu oli vaarallinen tänä iltana. Ja kuitenkin hän tunsi olonsa Liisun seurassa paljon vapaammaksi, kun Liisun silmistä oli hävinnyt se kärsivä ilme. Melu ruokasalissa lisääntyy nopeasti. Matilda rouva alkaa päivitellä, että tämä ilonpito rupesi menemään hiukan liikoihin. — Jos vielä pahat kielet alkavat mitä puhua, kun täällä tällä tavoin remutaan. Melkein kuin entisajan Vaskelassa! — Salli nyt, täti rakas, niiden hiukan remuta! hymyilee Liisu. — Kyllä täällä sitten tuleekin tarpeeksi hiljaista. Liisun viimeisistä sanoista kuulahti kuin huokaus, ja hän käy äkkiä hiljaiseksi. Hän on kohottanut viinilasin huulilleen, pitelee sitä siinä ajatuksissaan ja maistelee hitaasti punaista nestettä. Nuori Rautanen huomasi Liisun tarkastelevan Siiriä, joka on kiintynyt juttelemaan tohtori Hillin kanssa. Liisun huulilla leikki omituinen hymy, joka varmaan olisi säpsähdyttänyt Siiriä, jos hän olisi sen huomannut. Se hymy tuntui uhkaavan: "Mitäs sanoisit, jos minä paljastaisin kynteni!" Viinistä on jäänyt pisara Liisun huulille. Nuori Rautanen ei saa siitä silmiään, se väräjää siinä niin houkuttelevana, ja Liisun hymykin näytti vähitellen muuttuvan samanlaiseksi, vietteleväksi. Johtaja Rönkä kilisti lasiaan. Silloin havahtui Liisu, naurahti hermostuneesti ja sanoi: — No nyt se tuli lopultakin... puhe meille naisille! Edes yksi meitäkin muisti! Johtaja Röngän puhe oli tosiaankin naisille, Vaskelan hyväntekeväisyyssiirtolan naisille. Ensin hän puhui kaikille yhteisesti, sitten kultasydämiselle Matilda rouvalle ja rouva Falkmanille erikseen. Kun suosionosoitusten melu oli hiukan asettunut jatkoi johtaja Rönkä lennokasta sanatulvaansa ja selitti, että Vaskelaan piti tässä tilaisuudessa valita myös valtijatar, vallanperijätär. Sitä vaativat Vaskelan traditiot, Vaskelassa oli menneinä loiston päivinäkin useimmiten nainen, sulotarten kruunaama nainen pitänyt valtikkaa. — Liisu, sinusta tehdään Vaskelan pikku valtijatar! supattaa Siiri innokkaasti. — Minä kuulin siellä jo mainittavan yhden ehdokkaan! jatkaa johtaja Rönkä. — Se sopii meille, se ehdokas! Katsokaa häntä! notkistakaa polvenne hänen edessään! koroittakaa hänet kunniansa istuimelle! Kuvaamaton riemu puhkesi ilmoille, nuoren Rautasen pöytäkunta joutui rajun hyökkäyksen alaiseksi. Kymmenet voimakkaat käsiparit hapuilivat jalossa kilvoituksessa Liisun tuolia, mutta nuori Rautanen raivasi säälimättä paikan itselleen, anasti kokonaisen tuolinjalan yksinään. Hän oli jo aikoja sitten asettanut Liisun siihen kunniaan, mikä hänelle nyt vihdoin julkisesti tunnustettiin. Totta hänen se piti näyttää Liisulle oikein silmäänpistävästi, tätä palvontaa ei Liisu ainakaan voisi kieltäytyä häneltä vastaanottamasta. Hän pitelee valtaamaansa tuolin jalkaa molemmin käsin kuin arvaamattoman kallista sotasaalista. Liisun hameet hipovat hänen tukkaansa, Liisun pikku jalka huojui hänen olkapäänsä yläpuolella. Kun tempova kulkue alkoi päästä tahtiin, tunsi nuori Rautanen äkkiä kosketuksen olkapäähänsä. Hän vavahti kuin sähköiskun satuttamana. Oliko se tahallinen kosketus? Hän yritti kääntää päätään, silloin seurasi toinen kosketus, pitempi ja voimakkaampi, Liisun nilkka hipoi hänen korvaansa. Hän painaa vaistomaisesti tuolia hiukan alemmas. Liisu tuntui korjaavan hameitaan, helmat pyyhkivät hyväillen hänen ohimoaan, pikku kantapää takoo olkapäätä soluen vähitellen niin alas, että hän näkee koko pikku jalan päätään kääntämättä. Olipa hyvä, kun oli pitempi toisia kantajia! Sai laskea vieläkin hiukan tuolia. Samalla hän alkaa hivuttaa toista kättään ylemmäksi, tapaa lopulta pikku jalkaan kuuluvan pohkeen ja puristaa sitä hyväillen. Seurasi uusi hameiden liikahdus, ne hameet suojasivat hänen kätensä. Häntä sysitään ja survotaan joka puolelta, mutta ne tungeskelijat eivät huomaa mitään, ne idiootit! Ne kulkivat siinä vain hänen suojamuurinaan, ja hän yksinään kantoi Liisua. Niin kuljetaan kierros, kuljetaan toinen, taivallus tuntui kestävän ikuisesti. Mikä taivallus! Hänellä on se mielikuva, että taivaan vahvuus oli romahtanut alas, ja kaikki kamppailivat hänen ympärillään sortuvissa raunioissa. Hänelle ainoalle oli tapahtunut armo ja laupeus, sieltä alas syöksyvästä kaaoksesta oli Liisu pudonnut hänen olkapäälleen. Hän kulki raunioiden keskellä voittajana, kantoi kallista taakkaansa. Eikä hukkuva maailma heidän autuuttaan aavistanut! Kun tuoli oli laskettu alas, kuiskasi Liisu hänelle nopeasti yleisessä hälinässä: — Kiitos, Eino, sinä pitelit hyvin! Muuten olisin varmaan pudonnut, tuoli keikkui niin hirveästi! He istuvat jälleen pöydässään. Siiri oli haltioissaan ystävättärensä osaksi tulleesta riemukulusta. — Olipas sinulla runsaasti kantajia! huudahtaa hän nauraen. — Olihan noita... vähän liikaakin! Sysivät toisiaan ja keikuttivat koko ajan tuolia. Parempi kun voisivat sopia sillä tavoin, että yksi kantaisi kaikkien puolesta. Silloin voisi asettua oikein mukavasti, aivan niinkuin itse tahtoo! Hänen nauravat silmänsä vilkaisivat Einoon, ne tuntuivat sanovan: "Eikös niin, silloin kuljettaisiin vielä mukavammin!" Siiri tiedustelee Einon olkapäätä nyhjien: — Pääsikös tämä hidastelija ollenkaan siihen lähelle sinun tuoliasi? — En minä ehtinyt huomata, miten lähellä tämä sinun maisterisi oli! nauraa Liisu vallattomasti. — Hyväinen aika, vieläkö sinä, pikku rouva, häntä sillä tavoin vierastelet! huudahtaa Matilda rouva. Sano sinä häntä vain Einoksi, niinkuin me toisetkin! — No sanotaan sitten vain Einoksi! Liisu ojensi vallattomasti hymyilen pöydän yli kätensä. Matilda rouva toiselta puolen, Siiri toiselta puolen liittivät heidän kätensä yhteen. Se rapahtui niin vapaasti ja luontevasti, että Einonkin täytyi nauraa tälle verrattomalle ilveilylle. Liisu vietteli hänet mukaansa, Liisun nauravat silmät häntä rohkaisevat, kiihoittavat: "Kas tällä tavoin me vedämme niitä nenästä! Eikös tämä ole ihanaa, hurmaavaa!" Melu heidän ympärillään kasvoi, heidän pöydässään tungeskeli maljojen kilistäjiä, tohtori piti puhetta Vaskelan vanhoille traditioille. Siiri istui Einon vieressä lämmenneenä, hymyilevänä, onnellisena, rupatti ja nauroi herkeämättä. Mutta Einon silmät vaanivat janoisina Liisun nauravien silmien kutsua, Liisun veren ääni puhui hänelle voimakasta kieltä. Illallisen päätyttyä vanhat rouvat lähtivät kotiin. Eivät he enää jaksaneet juhannuskokolle mukaan tulla, päivä oli ollut niin kovin näännyttävä. Jo rattailla ollessaan muisti Bertha rouva erään asian. Hän kaivelee käsilaukkuaan ja ottaa sieltä kokoon taitetun kirjeen. — Kas tässä, Siiri kultaseni, on sinullekin osasi! Se on Margit serkkusi äidiltä, ja siinä on iloisia uutisia. Margit kirjoittaa kai seuraavassa postissa sinulle itsellesikin. Siiri ja Eino lähtivät muun meluavan joukon mukana juhannuskokolle. Siiri käveli Einon käsipuoleen nojaten, ja siinä hän valoisan kesäyön hämyssä silmäili nopeasti läpi äitinsä antaman kirjeen. Alussa se sai hänet hymyilemään, mutta sitten hänen ilmeensä muuttui tyytymättömäksi, hyvin tyytymättömäksi. Hän oli jo purkamaisillaan mielialansa sanoiksi, mutta katsahti sitten Einoon ja huomasi hänen kulkevan hyvin syvissä mietteissä. Silloin Siiri tunsi, että hänen olikin vaikea puhua siitä asiasta Einolle. Olisi Eino edes kysynyt häneltä, mitä siinä kirjeessä oli, mutta sitäpä Eino ei tehnyt. Näytti unohtaneen koko kirjeen, melkein hänetkin... Mitähän Eino noin ajatteli? Vaskelan juhannuskokko oli komea. Varmaan sen mahtava, taivasta tavoitteleva roihu näkyi yli kaikkien muiden kokkotulien, joita yhtaikaa ympäri avaran Hirviselän jokaisessa niemennenässä leimusi. Suurenmoisen kaunis oli se näky valoisan kesäyön hämyssä. Se oli kesän kauneuden soihtujuhla, se oli rakkautta palvovan elämän yhtaikainen, suuri suitsutusuhri luonnon papittarille ja taivaan jumalille. Ja kokkotulen liekkien laimetessa alkoi rakkauden hetki. Vaskelan juhliva seura hajosi ryhminä ja parittain ikivanhan puiston sokkeloisille käytäville. Sinne kutsui kesäyön kukkiva tuoreus, sinne vetivät vehmaiset, viettelevät lymypaikat. Melu hiljeni vähitellen, parit löysivät toisensa, lehtokujat tyhjenivät. Vain köynnösmajoista, pensaiston suojaamista sokkeloista kuului oksien risahtelua, palavia, suudelmiin sammuvia kuiskeita, lyhyviä, kiihkossaan olevien naisten naurahduksia. Koko Vaskelan puiston täytti rakkauden kuherrus. Siiri ja Eino ovat löytäneet paikan hyvin suojatulla puiston penkillä. Einon mieltä kalvoi levottomuus ja hänen ajatuksensa kuohuivat täydellisessä sekasorrossa. Sen sekasorron aiheuttaja oli Liisu. Liisu oli tänä iltana luopunut kärsivästä pidättyväisyydestään, oli antanut hänen liiankin selvästi ymmärtää, että vanha tarina odotti jatkoa. Liisu oli kenenkään huomaamatta puhunut hänelle vaistojen kieltä, puhunut hyvin rohkeasti, huumannut hänet kokonaan. Hänellä oli vain yksi ainoa selvä johtolanka, josta hän vielä koetti kiinni pitää: Hän ei saanut tehdä Siirin juhannusiltaa onnettomaksi, Siiri oli liian hyvä tyttö ja rakasti häntä niin paljon. Hän oli jo ehdottamaisillaan Siirille, että he lähtisivät pois koko Vaskelan juhannusiloista, hän tulisi saattamaan Siiriä kotiin. Hän tahtoi paeta Liisun lähettyviltä. Mutta silloin Siiri otti puheeksi sen kirjeen, jonka hän äsken oli äidiltään saanut. Se kiusasi hänen mieltään, hän sanoi hiukan arastellen: — Eino, koetas arvata, mitä siinä kirjeessä oli! — Missä kirjeessä? kysyy Eino ihmetellen. Hän oli unohtanut jo koko kirjeen. — Siinä tietysti, jonka äiti äsken antoi. Tässähän se on! — Hän näytti kokoon rypistettyä kirjettä Einolle. — Tätä minä tietysti tarkoitan, mitäpäs minä muuta! — Ahaa, sitäkö! Eikös... eikös se ollut Margit serkkusi äidiltä? — Niin, muistathan sinä Margit serkun? Olihan hän kerran kokonaisen kesän täällä... kävimme monasti Päiväniemessäkin telmimässä! — Se kultakutrinen tytön lyllerö, kyllä minä hänet muistan! Sinä olit silloin pitkä ja hoikka, hän oli lyhyt ja pyöreä pullukka. Ja kun minä suutelin teitä vuoron perään, olitte te toisillenne hiukan mustankipeitä! Siiri purskahti nauruun, vanhat lapsuusmuistot tekivät siinä tuokiossa hänen mielensä kevyeksi. Hänen oli nyt helppo puhua siitä asiasta Einolle. Hän selittää, ettei Margit serkku nyt enää ollutkaan semmoinen lyllerö. He olivat melkein samankokoisia molemmat, vuodet olivat muovailleet kumpaakin omalla tavallaan. — Ja mitä hänestä sitten tuossa kirjeessä kerrotaan? Onko hän löytänyt miehen itselleen? — Jo hän oikeastaan on sen aikoja sitten löytänyt, ovat jo monta vuotta kihloissa olleet. Häitä vain on täytynyt lykätä ja lykätä, mutta nyt ne vihdoin ovat ovella! — No sehän on hauskaa! Minä luulen, ettei Margit serkullasi muuta unelmaa olekaan. Hän on oikea Gretchen-tyyppi! Olihan se hauskaa, tietysti se oli hyvin hauskaa Margit serkulle itselleen. Siiri rutistelee hermostuneesti kirjettä kädessään. Niin, Margit serkulle se kyllä oli mieluinen asia, mutta hänelle se oli kaikkea muuta kuin mieluinen. Lähteä sinne taasen monen viikkokauden matkalle, kun juuri oli päässyt hiukkasen kotiutumaan. Eikö se ollut harmillista, kerrassaan sietämätöntä! Siirin silmiin kihosivat kyyneleet. Näki hyvin, että Margit serkku oli järjestänyt häänsä kokonaan sopimattomaan aikaan. Siiri oli jo ajatellut valmiiksi, mitä ihania päiviä he alkaisivat Einon kanssa viettää, kunhan näistä Vaskelan juhlista päästäisiin. Ja nyt tuli siihen Margit serkku häineen ja alkoi riidellä häntä matkalle, juuri silloin, kun oli alkanut kotiutua! Mutta Einoon vaikuttivat Siirin viimeiset sanat aivan toisin. Hänen aivoissaan välähti riemuitseva ajatus: "Siiri matkustaa pois!... matkustaa moneksi viikoksi!" Ja samalla sukelsi Liisun kuva hänen mielikuvitukseensa niin ilmielävänä, kiehtovana, viettelevänä. Hän näki taasen Liisun riemuitsevat silmät, oli taasen tuntevinaan Liisun kosketuksen olkapäähänsä. Ja Siiri, Siiri hävisi pois näyttämöltä... he jäivät Liisun kanssa kahdeltaan Vaskelaan! Hän tunsi poskiensa kuumenevan. Mutta seuraavansa tuokiossa hän jo säikähti ja häpesi. Oliko... oliko hän jo tosiaan niin pitkällä, niin kokonaan Liisun pauloissa... toivoi Siirin pois matkustamista! Ja tuossa istui Siiri parka hänen vieressään niin onnettomana, tihersi itkua. Siiri kulta rakasti häntä niin syvästi, niin lämpimästi, ja tällä tavoin hän kohteli Siiriä. Äkillisen katumuksen puuskan valtaamana hän vetää Siirin syliinsä ja alkaa kysellä häneltä hellästi: — Siiri, rakas tyttöni, onko... onkos sinusta niin vaikeata sinne matkustaminen? Etkös sinä tahtoisi minua jättää? Etkö tahtoisi, rakas kultatyttö? Hän suuteli Siiriä kiihkeästi, monta kertaa, hämminkiään peitelläkseen. Siiri antautui onnellisena hänen hyväilyihinsä ja tunnusti kyyneleet silmissä, että hän olisi niin, niin mielellään jäänyt tänne. Kun olisi edes muutaman viikkokauden saanut olla rauhassa, vain muutaman viikkokauden! — Mutta onkos se matkustaminen sitten niin välttämätöntä? Ettekös te voisi jäädä tänne? Siiri valitti pelkäävänsä, ettei hänen äitinsä siihen suostuisi. Tiesihän Eino niiden vanhojen äitimummojen sukulaisrakkauden. Ja tietysti se Margit serkkukin pahastuisi, suuttuisi varmaan pitkäksi aikaa. Eino huomasi hyvin, että Siiri mielellään jäisi, ei välittäisi äidistään, ei Margit serkusta, jos hän vain pyytäisi jäämään. Luultavasti sitä varten Siiri oli ottanutkin asian puheeksi, tahtoi ensin saada hänet puolelleen. Ja hän tunsi, että hänen pitäisi estää Siirin matka, hänen oli nyt vaarallista, hyvin vaarallista jäädä tänne yksinään, Siirin olisi pitänyt olla hänen luonaan, hänen turvanaan. Ja kuitenkaan ei hänen kielensä totellut häntä, hän alkaa ehdotella Siirille, että jätettäisiin tämä asia huomiseen. Ehdittäisiinhän siitä sitten puhua tarkemmin. Ja saadakseen Siirin unohtamaan tuon kiusallisen kirjejutun hän huudahtaa odottamattoman mielijohteen tempaamana: — Nytpä minä tiedänkin, miten me teemme! Te tulette, äitisi ja sinä, huomenna Päiväniemeen, ja siellä puhutaan sitten siitä ja muistakin asioista. Vai mitä ajattelet, Siiri kulta, emmekös me valmista sitä iloa äitivanhuksille? Saakoot he kaiken tietää! Josko Siiri suostui siihen! Hän oli aivan hurmaantunut Einon ehdotukseen, siitäpä tulisi onnellinen päivä, onnellinen heille kaikille. Hän oli vallan unohtanut äitimummot, mutta pitihän se kauan unelmoitu riemupäivä niillekin valmistaa. Piti tietysti valmistaa, ja sitten pidettäisiin oikein yhteinen perheneuvottelu. Hän olisi jo Päiväniemessä niinkuin saman perheen jäsenenä! Siinäpä oli jotakin uutta siinä ajatuksessa, niin hyväilevää, niin sanomattoman hyväilevää, niin rajatonta! Hän ei voinut hillitä itseään, puristautui Einon kaulaan, itki ja nauroi yhtaikaa ja hoki suudelmiensa välillä: — Eino... rakas... minä en tiedä, miten onnellinen minä olen! Miten onnellinen! Vasta kun he palasivat lehtokujaa pitkin puistosta, muisti hän taasen Margit serkun häät. Ja hän ajatteli: "Eino varmaan asettuu minun puolelleni, kun olen hänelle oikein, oikein rakas!" Eino oli luvannut lähteä häntä saattamaan kotiin. He pistäytyisivät vain Vaskelassa ja sitten lähtisivät. Sillä matkalla hän päätti vietellä Einon luokseen, huoneeseensa, ja siellä ei Eino voisi kieltää häneltä mitään! Siiristä oli synti uhrata päivääkään Margit serkulle. Hän tahtoi antautua kokonaan, ihan kokonaan Einolle, elää jokaisen hetken vain omalle rakkaudelleen! XIII. Komea kapteeni Änkilä oli koko illan ryypännyt vahvasti, tanssinut vahvasti ja käynyt välillä pari kertaa Vaskelan puistossa naista rakastamassa. Nyt seisoi kapteeni tarjoiluhuoneen ovella ja katseli siitä salissa tanssivia pareja. Hänen jalkansa hiukan horjahtelevat, hänen kaunis tukkansa oli hiukan epäjärjestyksessä, ja hän on hetkiseksi avannut univormutakkinsa kaulushakaset saadakseen enemmän ilmaa. Kapteeni tunsi olevansa kohtalaisen juovuksissa. Hänen silmänsäkin jo pyrkivät hiukan samenemaan, mutta kyllä hän sentään vielä näki, mitä salissa tapahtui, näki erinomaisesti! Salin komeat, vilpolaan johtavat kaksoisovet ovat sepposen selällään, mutta siitä huolimatta oli ilma salissa hyvin sakeaa. Soitonjohtajan tahtipuikko tuolta etäisimmästä nurkasta vilahteli kuin sumun lävitse, kuin olisi hätämerkkejä antanut. Ja nuo tanssivat parit uivat sumussa, uivat hellittämättä, vaikka olivat jo aivan nääntymässä. Miesten jalat jo horjahtelivat, niinkuin hänenkin jalkansa, ja hiki virtasi niiden kasvoilta. Mutta naiset, ne jaksoivat uida loppuun asti, ne olivat uimareita! Niiden jalka liikkui kevyesti, miten hyvin hän voi nähdä nuo sirot, joustavat nilkat, nuo ihanat, viettelevät pohkeet. Ja nuo notkahtelevat lantiot, ne taipuivat niin antautuvasta niin kiihoittavasti yhä lähemmäs ja lähemmäs. Se oli uimataidon opettamista miehille, uimamaistereja ne olivat, verrattomia, veivät parinsa kaivattuun satamaan aivan väkisin. Se satama oli Vaskelan puisto, oivallinen satama! Entäs noita hehkuvia poskiapa noita janoisia silmäpareja, miten ne kutsuivat! Noita huohottavia povia, miten ne kaipasivat puristamista! Noista povista se olikin tuo sumu lähtöisin, se oli naisten sumua, ihanaa sumua, hänen sumuaan! Siinä oli kirpeä, ärsyttävä aroomi, voimallinen lihan kutsu, se juovutti miehen, juovutti ihanammin kuin hehkuva viini. Mitäs se tuo Vaskelan entinen herrasväki tuolta salin seiniltä katseli noin nyrpeän näköisinä? Kas niin, ei mitään kursailua, alas vain sieltä samaan joukkoon, nyt oltiin tasa-arvoisuuden maassa ja niin vapaassa, niin saakelin vapaassa maassa! Ettekö usko? Katsokaa, hyvä herrasväki, katsokaa Natalia Petrovnaa! Siinä on nainen teidän heimoanne ja sukuanne, ja se nainen osasi mukautua ajanhenkeen, ei nyrpistellyt. Ah, tuossahan se vilahtikin juuri ohi johtaja Röngän, sen Vaskelan suurvisiirin viemänä ja heitti mennessään niin kutsuvan silmäyksen. Tuli jo kerran käytyä sen kanssa tuolla puistossa vilvoittelumatkalla, ja nyt se taas tahtoi mukaansa. Suurvisiiri sai osansa sitten myöhemmin, se nainen ymmärsi ajanhengen, pulakauden velvoitukset, oikea pulakauden herkkupala. Ah, ja tuossa vilahti myös muuan ohi ja hymyili niin houkutellen. Niin kauniit silmät, niitä oli vaikea vastustaa, hyvin vaikea. Vasta äsken tutustuttiin, tanssittiin ja sitten mentiin hiukan hengähtämään. Sattui vastaan niin mukava puistomaja, vapaa sillä hetkellä. Syliin vain, valmis! Eikä ollut hullumpi, ei ensinkään hullumpi! Olisi tahtonut enemmänkin, mutta meillä vapaan Suomen sotureilla oli nykyiseen aikaan niin paljon tehtävää, niin hemmetin paljon, Natalia Petrovnat ja monet muut! Aina piti olla vartiopaikallaan, valmiiksi vyötettynä, isänmaa kutsuu poikiaan! Mutta sitten toisen kerran, kuului olevan kotoisin Viipurista, mies oikein äveriäs pohatta, ei mikään napilla pelaaja. Se oli hiton hyvä tietää, kun jouduttiin ensi kerran kaupunkiin, mentiin pikku vipille miehen luo. Terve, oltiin jo oikeastaan vähän niinkuin tuttavia! Tämä pulakausi, nähkääs, hävitti kaikki joutavat kursailut, turhat muodollisuudet, liitti ihmiset yhteen, yhteiseksi lujaksi rintamaksi. Ja naiset, ne ymmärsivät niin erinomaisesti pulakauden merkityksen, ne rakentelivat väsymättä siltoja, loivat liittehiä. Yhteistoiminnassa heikkojen väkevyys, ja me rakastimme yhteistoimintaa! Suomen sotilaan piti aina rakastaa kaikkia jaloja pyrkimyksiä! Mitäs se tuo mies kertoikaan, joka tuosta juuri vilahti ohitse? Mitäs se taas olikaan?... majuri ja... ja tilikirjat... tilikirjat?... Kuin salama sumun lävitse vilahti kapteenin aivoissa muisto illalla saamastaan uutisesta. Perhana, me taidamme olla hieman juovuksissa, mutta se ei vedellyt, ei vedellyt! Sotilaskunnia, nähkääs! Piti ajatella sitä asiaa... niitä tilikirjoja! Kapteeni lähti horjuvin askelin taivaltamaan tarjoiluhuoneen halki. Siellä pörisi muutamassa pöydässä juopunut seurue, pyysivät häntä innokkaasti mukaan, mutta kapteeni painui viereiseen naisten huoneeseen. Kun hän sieltä hyvän ajan kuluttua palasi, oli hänen kaunis tukkansa märkä ja kammattu jakaukselle. Univormun kaulus oli myös tiukasti hakasissa. Kapteeni oli huuhdellut päätään kylmällä vedellä, ja ajatukset kulkivat siinä nyt selkeinä, vaikka jalat vieläkin olivat hiukkasen liian notkeat. Hän meni tarjoilupöydän luo, kaatoi viinilasin puolilleen konjakkia ja tyhjensi sen yhdellä heilahduksella. Se virkisti. Kapteeni seisoo jälleen salin ovella ja tarkastelee tanssivia pareja. Ja hän ajatteli niitä tilikirjoja. Oli tuo johtaja Rönkä perhanan jalo liikemies, se ymmärsi aikakautensa valtasuonen sykinnän, sillä oli aina oma kassakaappi, johon kävi tie ainoastaan hänen housuntaskunsa kautta! Se oli viisasta, mutta hän oli sen unohtanut, ja tässä nyt oltiin! Ja hänenkö pitäisi jättää tämä ihana elämä, joka liikkui tuossa hänen edessään, nuo sirot nilkat, nuo houkuttelevat pohkeet, nuo taipuvat lantiot, nuo puristusta halajavat rinnat, nuo kutsuvat silmät, tämä kirpeä, juovuttava ilmapiiri, tuo musiikki, joka oli hänen sotatorven soittoaan, taistelumerkki? Jättää kaikki moniksi vuosiksi, mennä tyhjyyteen... melkein tyhjyyteen? Herra kapteeni, olkaa hyvä, täysihoidolle, yksityishuone, ruunun meininki ja täydellinen hermojen lepo! Ja ehkä... ehkä sitten ei voisi enää palatakaan tähän ilmapiiriin... olisi menty jo vanhaksi, liian vanhaksi? Olisi jääty kaiken ulkopuolelle, ulkonaiseen pimeyteen, ovet olisivat suljetut, häähuoneessa olisi toiset kutsuttuina? Ei, se ei kävellyt! Elämä oli ollut ihana, niin ihana, ja me ei siedetty keskeytyksiä, ei ulkopuolelle sulkemista! Se tekisi mielen katkeraksi, muistot vain jälellä ja seiso tien ohessa, kun toiset ajavat sivuitse parivaljakoilla. Uusi aika! Perhanaakos siinä töllistelet, pois tieltä unohdetun pulakauden muinaishaamu, mokoma sotasaalistaja, besorkaaja! Komean kapteeni Änkilän silmiin tuli kaihoisa ilme. Hänen editseen kulkivat pitkänä, ihanana sarjana kaikki ne nautinnot, joita elämä oli hänelle niin yltäkylläisesti antanut. Siinä ei ollut ainoatakaan katkeamaa, ei yhtään ikävää välierää, jota hän olisi katunut. Se oli täysi elämä, joka sivu, jokainen rivi täyteen kirjoitettu, ja nyt tuli piste. Hän oli unohtanut oman kassakaapin! Kapteeni tunnusteli takataskuaan. Sitten hän heitti viimeisen pitkän katseen tanssisalin sumuisessa ilmassa liikkuvaan elämään, näki Natalia Petrovnan herkullisen vartalon, näki toisen äsken rakastamansa naisen kauniit, kutsuvat silmät, näki kuumuudesta palavan Liisun, joka oli kuin hehkuva kukka, näki kaikki muut. Hän sulki ja syövytti heidät kaikki yhteen ainoaan katseeseen. Se oli hänen ikuinen muistonsa. Käveli sitten varmoin askelin tanssivien parien lomitse, tervehti kohteliaasti ohikulkiessaan ja astui leveiden kaksoisovien kautta vaikenevaan kesäyöhön... Kun Siiri ja Eino ilmestyivät tanssisaliin, oli komea kapteeni Änkilä jo mennyt. He olivat aikoneet vain pistäytyä sisällä. Siiri halusi sanoa hyvästi Liisulle ja muutamille muille ystävilleen, mutta jo salin ovelta veti hänet mukaansa tanssin pyörre. Ensin tuli johtaja Rönkä ja hänen perässään kilpaa monta muuta, Kuovikosken tehtaan suurimman perijättären lämmin, onnesta hymyilevä olento veti miehiä puoleensa. Yksin jäätyään nuori Rautanen silmäili ympärilleen. Puhtaasta kesäyön ulkoilmasta tultua hänen aisteihinsa vaikutti tympäisevästi tämä äitelä, hikiseltä naisruumiilta lemuava kuumuus. Soittajat näkyivät olevan aivan menehtymässä, johtaja pyyhkäisee hermostuneesti pitkää tukkaansa hikeä valuvalta otsaltaan, hänen tahtipuikkonsa huitoo vimmatusti. Tuon miehen näkeminen toi nuoren Rautasen mieleen muiston, kaukaisen muiston pienestä, uneliaasta maaseutukaupungista, kesäisestä puistoravintolasta, jossa oli niin ahdasta. Hänen katseensa alkaa kiihkeästi hakea sitä samaa naista, jonka hän oli löytänyt sieltä puistoravintolan ahdingosta, jonka syvissä silmissä oli ollut niin janoinen kutsu. Hän ei muista enää mitään muuta, hänen piti saada puhua Liisulle... vain pari sanaa, ei enempää! Soitto kiihtyi. He kiitävät tulisessa tahdissa, nuori Rautanen tuntee Liisun notkean, hennon ruumiin polttavan käsivarttaan. Se ruumis oli niin kevyt, mutta sen kosketus vaikutti häneen kuin taikajuoma, hän tunsi sen jokaisen solun värinän. Hän kuiskaa: — Liisu, siitä on kauan, kun me olemme tanssineet! — Muistatko sen vielä... siellä pienessä puistoravintolassa? — Muistan! Sinä iltana me tutustuimme. Sinä olit silloin niin kaunis ja tulinen, mutta tänä iltana sinä olet vielä kauniimpi ja tulisempi! Liisu katsoi häntä syvälle silmiin, hymyili hänelle pää hieman taaksepäin taivutettuna. Hänen tukkansa on liimautunut tummina käärmeinä hänen kosteita ohimojaan vasten, hänen poskensa hehkuivat ja hänen hennot sieraimensa värähtelivät. — Minä odotin sinua jo hyvän aikaa! sanoo hän. — Minä olen kaikkien muiden kanssa jo tanssinut... monta kertaa! Tahdoin tanssia yhden kerran sinunkin kanssasi... vain yhden kerran! Nuori Rautanen puristi häntä lujemmin, Liisun hento vartalo taipui antautuvasti lähemmäs. Hän vaikenee hetkisen, sanoo sitten merkitsevästi hymyillen: — Sinä viivyit kauan juhannuskokolla... saadaan kai pian sinua jo onnitella? Nuori Rautanen tunsi poskiensa kuumenevan. — Ei vielä niin kiirettä! sanoo hän. Ja kun Liisu katseli häntä epäilevästi hymyillen, jatkaa hän tuskin itsekään tajuten, mistä ne sanat tulivat: — Ei ollenkaan kiirettä onnittelemaan! Minä jään kai leskeksi... kesäleskeksi, ennenkuin niin pitkälle päästään! Hän naurahti väkinäisesti, mutta Liisu ei näyttänyt hänen sanojaan ensinkään ymmärtävän, vielä vähemmän niitä uskovan. — Kesäleskiksi jäädään sitten, kun on väsytty toisiinsa! sanoo hän. — Sitten kun kumpainenkin alkaa kaivata lepoa... tai vaihtelua! Mutta näin alussa... — Minä jään kuin jäänkin jo näin alussa! Siiri matkustaa Berliniin... serkkunsa häihin. Näetkös, se on ensin naitettava, sillä on suurempi kiire! Einon sanat kuullessaan Liisu vavahti ja painoi nopeasti katseensa alas, tanssi hyvän aikaa ääneti. Nuori Rautanen tunsi vain hänen kuuman ruumiinsa juovuttavan kosketuksen, näki hänen poskiensa väräjävän hehkun, hänen syvälle avoimen povensa kohoilun. Mutta sitten kohotti Liisu taas silmänsä ja sanoi hymyillen: — Joka tapauksessa minä tahdon sinua onnitella... juoda yhden lasillisen sinun kanssasi. Minulla on niin, niin hirveä jano! — Lähtekäämme! kuiskasi nuori Rautanen. He pujahtivat tanssivien tungoksesta tarjoiluhuoneeseen. Se oli täynnä tupakansavua ja muutenkin inhoittavassa kunnossa. Nuori Rautanen kehoitti Liisua menemään naisten huoneeseen, hän itse ryhtyi haromaan jäillä täytettyä ämpäriä, onki sieltä samppanjapullon ja kiiruhti se sekä lasit mukanaan Liisun perästä sulkien oven jälkeensä. Liisu seisoo suuren peilin ääressä, kohentelee siinä tukkaansa ja pukuaan. Nuori Rautanen avasi vapisevin käsin pulloa, Liisu katsahtaa häneen olkansa yli ja sanoo hymyillen: — Eikö totta, Eino, minä olen hiukan muokatun näköinen! Tämä tukka... mutta olkoon, sen korjaaminen veisi liian paljon aikaa! — Sinun tukkasi on kaikkein kaunein, niinkuin se nyt on! Nuo mustat kärmeet ohimoillasi, ne eivät pure, mutta ne ovat muuten vaaralliset. Niitä ei unohdeta, sinusta, Liisu, ei unohdeta mitään! — Kaikki unohdetaan, sitten kun alkaa vanheta! — Sinä et voi vanheta, Liisu! Sinä palat hehkumalla! — Ja sitten sammun äkisti... niinkö? Sellaista minä juuri toivoisinkin... sellaista loppua! Mutta nyt me juomme emmekä mitään muuta ajattele! Juommeko, Eino... hänen ja sinun onneksi? — Ei, Liisu, nyt me juomme vain, _me kahden_! Minä tahdon juoda tällä kertaa sinun kanssasi, sinun ainoan! — No juodaan sitten niin! He kilistivät seisoen rinnatusten. Liisu joi nojaten Einon käsivarteen, tyhjensi lasinsa yhdellä henkäyksellä. Heidän katseensa ovat imeytyneet toisiinsa. Eino yrittää vetää Liisun syliinsä, mutta Liisu osoittaa merkitsevästi hymyillen hänen olkapäätänsä. — Odotahan hiukan! Tarkastahan ensin tuota, mitä sinulle siinä on! Siinä oli hyvä annos valkoista liitua, Liisun kenkä oli jättänyt näkyvät jäljet astinlaudalleen. Eino nauroi: — Sehän on vain sinun merkkisi, anna sen olla siinä! — Ei, se ei saa olla siinä, minun merkkejä ei saa missään näkyä! Istuhan nyt ja ole hiukkasen aikaa kiltti, niin minä puhdistan sitä. Eino istui sohvalle, Liisu alkoi nenäliinallaan tomuttaa hänen olkapäätään. Sitä tehdessään hän puheli: — Olet sinä todella varomaton, hyvin varomaton! Ajatteles, jos _hän_ olisi tämän huomannut, ja se on vielä lujassa kuin synti! — Kaikki sinun jälkesi ovat lujassa! Liisu kumartui puhdistamistouhussaan vielä lähemmä. Heidän polvensa koskevat toisiinsa, Liisun toinen käsivarsi nuohoo Einon poskea, Eino hengitti juopuneena hänen kuuman povensa hehkua Äkisti puristi hän Liisun syliinsä. Liisu ei enää vastustellut, hänen käsivartensa kiertyivät Einon kaulaan kuin kaksi tulista käärmettä, hänen kuuma, vapiseva ruumiinsa imeytyi Einon syleilyyn ja Liisun palavat huulet kuiskivat läähättäen: — Suutele minua, rakas, suutele! Tämä kerta vain, tämä ainoa! Nuori Rautanen painoi hänet sohvalle, puristi häntä rajusti. Suudelmiin tukehtumaisillaan Liisu sopersi: — Ovi... rakas... onko se...? — On, se on lukittu! Hetkisen perästä Liisu järjesteli pukuaan peilin edessä. Eino auttoi häntä, Liisu siveli hyväillen hänen tukkaansa ja puhui: — Rakas poika, me olimme tällä kertaa hiukan varomattomia, mutta se ei saa enää tapahtua! Hän ei saa aavistaa mitään, minä en tahdo, että hän tulisi onnettomaksi, en tahdo! Nuori Rautanen sulki hänet syliinsä. — Liisu, minä en välitä siitä, en mistään! Hänen äänensä vapisi kiihtymyksestä ja raatelevasta tuskasta. — Minä rakastan sinua, Liisu, rakastan mielettömästi! Minä en jaksa nähdä sinun äänetöntä kärsimystäsi, en jaksa! Sano vain yksi ainoa sana, niin... — Ei vielä, rakas, ei nyt! Sitten puhumme siitä, sitten! Nyt meidän täytyy mennä! Hän painoi viimeisen polttavan suudelman Einon huulille. — Sinun, rakas, sinun ikuisesti! Riuhtasi sitten itsensä irti ja livahti nopeasti ulos ovesta. Nuori Rautanen hoiperteli kuin juopunut tarjoiluhuoneen läpi. Kun hän joutui salin ovelle, näki hän Liisun jo kiitävän tulisessa tanssissa. Ohimennessään katsoi Liisu häneen. Se katse oli armastavan hellä, houkutteleva, kaikki lupaava, syvä kuin ikuisuus, ja Liisun huulilla leikki salaperäinen, villi hymy, riemuitseva hymy! Nuoresta Rautasesta tuntui kuin tuo tanssiva joukko, soitto, kaikki olisi paennut nopeasti etäisyyteen. Hän näki vain Liisun silmät, Liisun villin hymyilyn, ja hänen huuliaan polttivat Liisun suudelmat. Siiri tanssi hänen ohitseen tohtori Hillin viemänä ja hymyili hänelle. Nuori Rautanen tunsi kosketuksen olkapäähänsä. Siinä seisoi kamreeri Silvan ja sanoi: — Huomaattekos tekin tuon laupeudensisaren? Hän on tänä iltana kaunis, oikea Bazeba, viettelisi minkä Davidin hyvänsä! Juuri kun hän oli saanut tämän sanotuksi, syöksyi avoimen kaksoisoven kautta saliin rouva Siviä Silvan ja hänen kantapäillään apulaisinsinööri Viherluoto, molemmat aivan suunniltaan säikähdyksestä. Siviä rouva änkytti tukehtumaisillaan: — Hirveätä, on tapahtunut hirveätä! Kapteeni... Enempää hän ei ehtinyt, kamreeri oli kalveten kiiruhtanut hänen luokseen, sähähti hänen korvaansa: — Katso vähän, missä kunnossa olet! Tule! Hammasta purren hän heitti murhaavan katseen onnettomaan apulaisinsinööriin ja raahasi paremman puoliskonsa mukanaan. Tanssi alkoi pysähtyä. Useat olivat huomanneet Silvan-puolisoiden kohtauksen ja kuulleet rouva Silvanin katkonaiset sanat. Uteliaita alkoi keräytyä oven luo, mutta tohtori Hilli toimi vikkelästi, kiskoi hölmistyneen apulaisinsinöörin syrjään ja selitti kuuluvalla äänellä: — Pyydän hyvän herrasväen jatkamaan vain tanssia! Mitään erinomaista ei ole tapahtunut, vain vähäinen väärinkäsitys, joka aiheutui rouva Silvanin äkillisestä pahoinvointikohtauksesta. Mutta rouva parka on jo toipumassa, hän on rakkaan miehensä hellässä hoivassa! Tohtorin selitys aiheutti hilpeän mielialan, ja kun soittajat puhalsivat iloisen polkan, vyöryi lattia pian täynnä hiestyneitä, hengästyneitä, rakkauden ja viinin päihdyttämiä pareja. Häiritsevä välikohtaus oli unohdettu, Vaskelan juhannustanssit jatkuivat entistä paremmalla vauhdilla. Kamreeri Silvan hoiteli heikompaa astiaansa naisten huoneessa. Siviä rouva makasi pyörtyneenä sohvalla, kamreeri käveli hammasta nirskutellen edestakaisin. Välistä hän pysähtyi ja vilkaisi Siviä rouvaan, näki hänen epäjärjestyksessä olevan pukunsa. Silloin valtasi hänet raivo ja häpeä, hänen atavistinen uroon vaistonsa huusi kostoa, veritekoja, hyvitystä. Mutta mitään veritekoja ei tullut, luonnon herra oli kamreeri Silvanin olemuksessa jo kesyttynyt. Aikansa muristuaan kamreeri puhkesi voimattomaan itkuun, petetyn, nöyryytetyn ja julkisesti häväistyn tohvelisankarin itkuun. Sairaalan puolelle oli kokoontunut pieni seurue: tohtori Hilli, johtaja Rönkä, nuori Rautanen, saksalainen kapteeni Conrad, pari illalla tullutta upseeria ja Liisu. He seisoivat piirissä leikkuupöydän ympärillä. Pöydällä makasi komea kapteeni Änkilä. Hänen kauniit piirteensä ovat hyvin kalpeat, Liisu puhdisti hyytynyttä verta hänen suustaan ja leualtaan, tohtori tunnusteli hänen valtasuontaan. Muut seisoivat toimettomina, nuori Rautanen tuijotti Liisun valkoiseen niskaan. Aurinko ei ollut vielä noussut, kalpeassa aamuvalossa näytti tämä seura hyvin elottomalta. Hillittynä kantautui huoneeseen kauniin valssin sävel. Siellä tanssittiin, Vaskelan suuressa salissa. — Vieläkö se liikkuu? kysyi johtaja Rönkä. — Vielä, mutta hyvin heikosti! ilmoitti tohtori. — Eikö voisi mitään tehdä? tiedusti toinen kapteenin upseeritovereista. — Ei mitään, luoti on tehnyt kaiken valmiiksi. Me voimme vain odottaa! Kapteenin silmäluomet näyttivät hiukan liikahtavan. Kaikki muut hätkähtivät, mutta tohtori selitti rauhallisesti: — Kapteeni kuuntelee soittoa! — Luuletteko hänen vielä kuulevan? tiedusti saksalainen kapteeni. — Luulen! Kuuloaisti toimii hyvin herkkänä loppuun asti, kenties herkistyy vielä viimeisinä hetkinä rakkaiksi käyneitä säveliä erottamaan. Ja kapteeni rakasti noita säveliä, ne olivat hänen elämänsä, niistä ovat hänen viimeiset, häviävät mielikuvansa. Kenties ne mielikuvat ovatkin ainoa ikuisuus. Kapteenin ikuisuus on juhannus, hän ymmärsi elämän. Tohtori vaikeni. Kaikki vaikenivat, Liisu seisoi pää kumarassa, nuori Rautanen tuijotti edelleen hänen valkoiseen niskaansa. Silloin kuului kuin huokaus ovensuusta tukahtunut ääni: — Hyvä jumala! Siiri siellä oli. Hän oli tullut huoneeseen kenenkään huomaamatta, seisoi ovenpieleen nojaten valkeana, verettömänä. Tohtori sanoi matalalla äänellä: — Neiti Falkmanin paikka ei ole täällä. Kenties maisteri toimittaa neiti Falkmanin kotiin! Nuori Rautanen meni Siirin luo kehenkään katsahtamatta, hyvästiä sanomatta. — Siiri, lähdetään pois täältä! sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä. — Voitte ottaa minun autoni, ilmoitti johtaja Rönkä. — Se ehtii minun tarpeeseeni hyvin takaisin. Siiri nojasi raskaasti Einon käsipuoleen. Vaikeneva juhannusaamu oli aivan tyyni, Siirin uljas juhlalippu riippui uneliaana korkealla tangon latvassa. Nuori Rautanen vilkaisi sitä, ja hänen turtuneissa aivoissaan liikahti kysymys: Mitä varten se riippui siellä vielä? Miksi ne eivät kiskoneet sitä alas? Kun he kulkivat päärakennuksen pengermän editse, löi avoimien kaksoisovien kautta tulviva valssin sävel heitä vastaan kuin patonsa murtaneen, villinä kohisevan kosken pauhu. Se säveltulva tuntui syöksyvän heidän päällensä, tahtovan heidät hukuttaa, niellä mukaansa, ja siihen säveltulvaan sekoittui tanssivien askelten töminä. Se oli kuin pakenevien juoksun kumua, vaistomaisesti he jouduttivat askeliaan pelastuakseen. Siiri sanoi vapisevalla äänellä: — Hyvä jumala, kun jo lopettaisivat! Siellä ne tanssivat vain... tanssivat... eivät aavista mitään! Auto kiitää nopeasti eteenpäin. Siiri on heittäytynyt Einon syliin, itkee siinä hiljaa. Eino piteli häntä vahvoilla käsivarsillaan, hyväili hellästi, ja hänen sydämensä täytti sääli, katumus ja pohjaton tuska. Vaskelasta kantautui heidän korviinsa heikkenevä valssin sävel. He lähenevät Kuovikosken tehdasta, mutta siinä on kauniissa petäjikössä, lähellä tietä tanssilava. Siellä rämisi hanuri, sieltä kuului juopuneiden melua, naisten kirkunaa. Auton ohi kiitäessä pamahti metsikössä lähellä tanssilavaa revolverin laukaus, voimalliset manaukset ja vihlova tuskan voivotus sitä säestivät. Kuovikosken työväen nuori polvi siellä hyppäsi juhannustanssiaan. Siiri painautui tiukemmin Einon syliin ja vaikeroi: — Nekin siellä! Kaikki ovat samanlaisia, aivan mielettömiä! Nuori Rautanen huusi kuskille: — Aja nopeammin! Auto hypähti koholle, lähti lentämään hurjaa vauhtia. Tehtaan virkailijain huvilat, konttorirakennus vilahtavat ohitse, he pyyhkäisevät Kuovikosken sillan ylitse, vastaan lyövä vihuri tempasi Siirin hatun mukaansa, lennätti sen kauas koskeen, mutta he eivät sitä huomanneet. He puristautuvat toistensa syleilyyn, Eino veti Siirin päätä kasvojaan vasten, kuiskaili kiihkeästi: — Siiri, minun rakas tyttöni, tuletko... tuletko Päiväniemeen? — Tulen, rakas! Soitto ja melu heidän takanaan heikkenee nopeasti. Heillä on kummallakin se mielikuva kuin tanssiva Vaskela, tanssiva Kuovikoski kaikkineen painuisi jonnekin, vajoaisi nopeasti hyvin syvälle, maan uumeniin, pohjattomaan syvyyden alhoon. Ja sieltä pyörryttävästä syvyydestä kohosi sammuva valssin sävel kuin raskas huokaus, tuomiolle menevien viimeinen huokaus. Tanssien se meni tuomiolle, sairas sukupolvi Päiväniemen korkealla rantaäyräällä, vanhan paviljongin luona he katselivat juhannusaamun auringon nousua. Kultaisina sen säteet välähtelivät Hirviselän takaisen kaukorannan vaaroilla. Paljastetuin päin he seisoivat kuin aamuhartaudessa. Siirin kaunis vaalea tukka on hiukan irtautunut, aamutuulen hengähdys valahutti pitkän suortuvan alas poskelle. Eino pyyhkäisi sen hellävaroen paikalleen, Siiri loi häneen lämpimän katseen, painautui hyväillen hänen kainaloonsa. Niin seisoivat he toisiinsa nojaten. He olivat molemmat kalpeat yön valvomisesta, mutta heidän sydämensä täytti vähitellen kesäisen sunnuntaiaamun suuri rauha. Ja he tunsivat harrasta kiitollisuutta kohtalolle, kun olivat pelastuneet Vaskelan juhannustanssin pyörteistä. He eivät vaihtaneet monta sanaa, mutta he tajusivat ilman sanoja kuuluvansa tästä hetkestä lähtien toisilleen. He olivat Kuovikosken vanhan polven ainoat jälkeläiset, heidän pyhä velvollisuutensa oli kulkea uskollisina elämäntovereina toistensa rinnalla. Uusi sukupolvi oli sairas, mutta heillä oli edessä työ, joka vaati terveitä ihmisiä. Heidän piti luoda _uusi kevät_ vihan raunioille. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JUHANNUSTANSSI *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.