The Project Gutenberg eBook of Johan Ludvig Runeberg, by Maila Talvio

Lähteenä tätä teosta kirjoittaessa on ollut J. E. Strömborgin "Biografiska anteckningar om Johan Ludvig Runeberg" sekä Fredr. Cygnaeuksen, C. G. Estlander, Gabriel Laguksen ja Valfrid Vaseniuksen tutkimukset Runebergista. Muutamat arvokkaat tiedot olen saanut professori E. G. Palménilta, joka muutenkin ystävällisillä neuvoilla on minua, tällaisessa työssä aivan kokematonta, opastanut. Pyydän siitä saada lausua hänelle sydämelliset kiitokseni.

M. T.

Pietarsaaressa kertoi kerran pohjalainen tietäjäeukko nähneensä seuraavan unen: Pietarsaaren kaupunginportin päällä oli kultainen kruunu ja kaikki lapset koko suvusta koroittivat käsiään sitä tavoittamaan. Vihdoin tuli tämän äidin pieni poika, nosti kätensä, otti vaikeudetta kruunun ja laski sen päähänsä.

Epäilemättä tällainen uni on omiaan panemaan jokaisen äidinsydämen kiivaammin sykkimään, mutta varmaankaan ei tämä äiti rohkeimmissakaan unelmissaan voinut aavistaa, että hänen pienestä pojastaan todella oli tuleva kuningas, kuningas paljon suuremmassa merkityksessä kuin niin moni, joka kruunua kantaa.

"Kodista köyhäst’ oli hän, laps saloseudun synkeän, ei suvultansa suuri, vaan tuli kunniaksi maan, nous arvoon arvaamattomaan, ol’ lujin Suomen muuri, ja muistons' elää ainiaan.

Ja tämän maineen kirkkahan, sen omaks hälle hehkuvan sydämmen lämpö antoi; ja synnyinmaallen armaallen kuin morsiolle, äidillen hän kaikki uhriks kantoi; — näin saavutti hän suuruuden."

Pojasta, jonka tietäjäeukko unissaan näki nostavan kultakruunun syntymäkaupunkinsa portin päältä, tuli Suomen kansan rakkauden kruunaama kuningas, Maamme-laulun laulaja, Johan Ludvig Runeberg.

Suku on kotoisin Ruotsista, osaksi ranskalaista alkuperää, ja tuli noin v. 1768 Suomeen. Lorens Ulrik Runeberg, kaunis, reipas, hyväpäinen mies, aikoi ensin papiksi, mutta muutti mieltä, rupesi merimieheksi ja asettui asumaan Pietarsaareen. Vuonna 1803 otti hän vaimon arvossa pidetystä kauppiassuvusta, kaupungin raatimiehen tyttären Anna Maria Malmin, joka oli miellyttävä, sinisilmäinen, vaaleatukkainen nainen.

Heidän kuudesta lapsestaan oli vanhin Johan Ludvig, syntynyt 5 p. helmikuuta 1804, kivulloinen, hitaasti kehittyvä lapsi, joka vaati osakseen äidin koko hellyyden ja huolellisen hoidon. Koti oli köyhä, vanhemmilla paljon huolta ja murhetta. Isä, merikapteeni, oli pakoitettu viettämään vuosikausia matkoilla ja ensimmäisen poikansa syntyessäkin oli hän poissa. Mutta kotona oleskellessaan seurusteli hän hellästi ja herttaisesti perheensä kanssa. Hänen vaimonsa oli noita hyviä naisia, joitten koko työ keskittyy kodin piiriin. Hänellä oli kaunis lauluääni ja hilpeä luonne, joka teki, että kodissa huolistakin huolimatta laulettiin, laskettiin leikkiä ja ylläpidettiin iloinen mieliala.

Ensi muistoina lapsuuden ajalta säilytti Johan Ludvig eli Janne, kuten häntä kotona kutsuttiin, kaksi sankaria v. 1808—1809 sodista, nim. Kulnevin, jonka sylissä hän kerran sai istua ja Döbelnin, jonka hän kerran näki. Viimeksimainittu oli porilaisine joukkoineen jonkun aikaa viipynyt Pietarsaaressa ja hänen lähtöään katsomaan oli kerääntynyt suuri joukko kansaa, muiden muassa pikku Jannekin. Taivas oli pilvessä, mutta sadetta ei kuulunut. Döbeln istui ratsunsa selässä, puhellen upseeriensa kanssa. Joukot olivat lähtökunnossa. Äkkiä näkee poika päällikön heristävän nyrkkiään taivasta kohti ja lausuvan: "antaisitpa, paholainen, sieltä edes pari pisaraa sadetta!" Luultavasti lausui Döbeln näin tomuavien teitten takia. Ei hän, enempää kuin kukaan muukaan, aavistanut, että väkijoukossa oli läsnä henki, joka Suomen kansalle oli iästyttävä hetken vaikutuksen, antava sille kuolemattoman kuvan Döbeln-sankarista.

Alkeisopetuksensa sai Janne niin sanotulta "Westmanin muorilta". Tämä oli vanhanpuoleinen eukko, ja pimeitä, jyrkkiä portaita myöten noustiin vinttikamariin, jossa hän piti pikkulastenkoulua. Ankara hän oli kasvattajana, hänen vieressään pienellä pöydällä oli aina vitsa, niin pitkä, että hän istualtaan sillä ylettyi koskettamaan joka soppea huoneessa. Ei hän tosin lyönyt oppilaitaan, ainoastaan kopautti vitsaa seinään sen lapsukaisen kohdalla, joka jollakin lailla rikkoi koulun sääntöjä vastaan. Mutta mainiosti meni hänen johdollaan lapsukaisten päähän aapiskirja, katkismus ja piplianhistoria.

Talvella 1812 joutui Janne Ouluun, setänsä, tullinhoitaja Anton Ludvig Runebergin luo, joka oli naimisissa maaherra Ehrenstolpen tyttären kanssa. Lapsettomina olivat he tarjoutuneet pitämään huolta pojan koulutuksesta ja vanhemmat olivat kiitollisuudella suostuneet ehdotukseen.

Perin toiset olivat olot täällä sedän kodissa kuin isän ja äidin luona Pietarsaaressa. Ei kelvannut enään Jannen kumarrus, jommoisella hän oli tottunut ihmisiä tervehtimään, vaan tanssikouluun pantiin hienoja tapoja oppimaan. Ei kelvannut nimi "Jannekaan" vaan "Ludvigiksi" ruvettiin kutsumaan ja sen nimen sai poika sitte pitää läpi elämänsä. Hän oli herttainen, sinisilmäinen, ruskeakiharainen poika, vilkas kuin elohopea ja aika veitikka. Mutta ei pystynyt häneen tanssikouluopetus, vaikka sitä kesti kuusi viikkoa. Luvut Oulun triviaalikoulussa kävivät sensijaan erinomaisesti.

Tähän aikaan sattui muuan pieni tapaus, joka painui niin syvälle
Ludvigin mieleen, että hän vielä vanhana miehenäkin sen muisti.

Oli kesä. 9-vuotiaana poikana asteli hän tietä myöten, jonka toisella puolen oli joki, toisella puolen puutarha ja sen korkea lauta-aita. Äkkiä tulee häntä vastaan noin 16-vuotias poika, taluttaen nuorasta kaupungin suurinta koiraa, jonka Ludvig tiesi "suttakin julmemmaksi". Ludvig on jo onnellisesti päässyt ohi, kun hän huomaa, että poika on irroittamassa petoa nuorasta ja usuttaa sitä hänen päällensä. Pakoa ei ole ajatteleminenkaan, sillä ei ole minne paeta. Silloin koppaa yhdeksänvuotias maasta kiven ja viskaa sillä koiraa otsaan. Tämä syöksyy ensin maahan ja pakenee sitte vinkuen kumppaninsa luo.

Mutta sama taito, jolla Ludvig jo lapsena näin urheasti puolustautui, kehittyi hänessä sittemmin mestariudeksi: hän tapasi kivellä lentävänkin linnun.

Olo Oulussa ei hänelle käynyt pitkäikäiseksi, sillä jo vuonna 1814 kuoli setä ja Ludvig palasi vanhempainsa kotiin, koettaakseen siellä omin voimin säilyttää tietojaan, kunnes seuraavana vuonna pääsisi Vaasan kouluun jatkamaan lukujaan.

Aivan toisellainen kuin nykyään oli siihen aikaan komento koulussa. Ei ollut komeita koulurakennuksia eikä suoria suojia, vaan samassa salissa tapahtui kaikkien luokkien opetus ja opettajien poissaollessa pitivät suuret pojat pienempiä kovassa kurissa, itse telmien minkä jaksoivat. Ruumiillista rangaistusta pidettiin vallan hyödyllisenä oppilaitten kurissapitämiseksi. Varsinkin oli tavallista, että opettaja patukalla löi oppilaittensa kädet verille asti.

Eivätkä olleet oppilastenkaan tavat erittäin hienot. Se joka ei osannut ottaa viinaryyppyä eikä vanutella tupakkamälliä ei ollut mies eikä mikään. Nämät, kuten monet muutkin hyvät tavat, olivat edellisiltä pojilta perittyjen sääntöjen mukaan välttämättömästi opittavat, jos uusi oppilas mieli päästä hyviin väleihin toverien kanssa. Sentähden valittiinkin joka vuosi esim. tupakkamällin käyttäjistä etevin opettamaan tätä jaloa taitoa uuusille tulokkaille. "Opetus", joka tietysti koulun puolelta oli ankarasti kielletty ja jota sentähden suuressa salaisuudessa harjoitettiin, tapahtui pimeässä puuliiterissä. "Opettajalla" oli siellä joukko rikotuista pulloista muodostettuja purkkeja, joissa säilytettiin luumuista keitettyjä nesteitä, voimakkaimmasta heikoimpaan asti, monta eri lajia. Ensin sai oppilas pitää suussaan luumua, sitte annettiin hänelle väkevimmässä luumuliemessä liuoitettu mälli ja vähitellen vähennettiin luumunmakua, samassa määrin enentäen tupakinmakua, kunnes oppilas kykeni pitämään suussaan itse puhdasta "mälliä".

Runeberg kuuluu tämän kurssin läpikäyneen kolmessa viikossa, mutta muutamiin koulun "tapoihin" ei hän ikinä tottunut. Hänen suora, rehellinen luontonsa ei sietänyt sitä, että rehtori suurille pojille antoi käskyn vakoilla pikkupoikien käytöstä, heidän sitte tullakseen rehtorille kantelemaan. Muutenkin pitivät suuret pojat pieniä mielivaltaisen kurinpitonsa alaisina, usein rangaisten heitä aivan syyttömästi. Alusta alkain oli Ludvig julistanut sodan suurten poikain komentoa vastaan ja vaikka olikin pieni, puolusti hän asemaansa niin rohkeasti, että suuret pojat pian jättivät hänet rauhaan. Kun sitte koitti se aika, jolloin hän itse pääsi koulun ylimmän luokan ensimmäiseksi oppilaaksi ja hänelle tarjottiin samaa luottamustointa, joka hänen edeltäjillään oli ollut, niin vastasi hän rehtorille aivan suoraan, että hän ensin aikoo ilmoittaa tovereilleen, että hän rehtorin käskystä tästälähin tulee vakoilemaan heitä. "Mene tiehesi!" sanoi rehtori hänelle silloin lyhyesti. Eikä vakoilemisesta sinä vuonna tullut mitään.

Ensi vuotta käydessään koulua Vaasassa asui Ludvig kopean, varakkaan miehen talossa. Eräänä päivänä näki hän väen pihamaalla eroittelevan terveitä perunoita mädänneiden joukosta. Osoittaen läjää, jossa mädät olivat, kysyi hän, mitä niillä tehdään. Isäntä aikoo ne myydä köyhille, sai hän silloin kuulla. Tämä suututti häntä suuresti. Isäntä, joka oli pukeutunut juhlavaatteisiin, mennäkseen hautajaisiin, tuli samassa paikalle ja Runeberg uudisti nyt kysymyksensä.

— Ne minä myyn köyhille! vastasi isäntä leveästi. Vai piti köyhiltä kiskoa rahaa tuollaisista perunoista! Ludvig sieppasi äkkiä maasta mädän perunan ja viskasi sen isännän koreita, korkeavartisia kiiltonahkasaappaita vastaan, jotta ne tulivat aivan likaisiksi. Poika pakoon ja isäntä vimmastuneena perässä. Mutta eihän hän sillä kertaa saanut poikaa kiinni ja seuraavaan kertaan lauhtui jo hänen vihansa.

Yhtenä talvena oleskeli Vaasassa venäläinen rykmentti ja Runebergin ihailun esineeksi joutui varsinkin muuan nuori tampuurimajori, joka oli "korttelia korkeampi kuin kaikki muut miehet koko rykmentissä." Mutta tämä herra oli Runebergin mielestä liian ylpeä ja korskea ja sentähden sieti hänen saada hiukan kuria. Johan Ludvig näki hänen eräänä päivänä — sattui olemaan suoja ilma — kävelevän kadulla, teki lumipallon ja viskasi sillä häntä suoraan otsaan. Ensin jäi kopea herra "kalpeana, hämmästyneenä ja ällistyksissään" katselemaan ympärilleen, mutta sitte huomasi hän pakenevan pojan, läksi pitkin askelin ottamaan häntä kiinni ja poikaa olisi kai odottanut aika löylytys, jollei hän olisi päässyt pelastumaan muutamaan solaan kahden talon välillä. Herra sai kyllä kiinni hänen jalastaan, mutta sekin hänen täytyi päästää irti ja saavutettuaan varman turvapaikan, näytti Runeberg hänelle sieltä pitkää nenää.

Kouluaikanaan Vaasassa asui Ludvig viiden tai kuuden toverin kanssa yhdessä "puulaakissa" ja taloudenhoitajana oli heillä "Dalströmin musteri", laiha, kyttyräselkäinen akka, jonka koko kaupunki tunsi nimellä "musteri". Jokainen puulaakin jäsen tai kotoa ruokatavarat, joten ei ollut juuri muita rahamenoja kuin vuokra asunnosta ja musterin vaatimaton palkka. Pojat pitivät musterista, hänen erinomaisesta sahdistaan ja hyvästä puurostaan ja musteri piti pojistaan, varsinkin Runebergista, joka muutenkin näkyy olleen sieluna ja suosikkina puulaakissa. Ei käynyt siellä aika pitkäksi, sillä pientä pilaa piisasi pojilla aina. Joskus joutui musterikin heidän leikkinsä uhriksi.

Kerran olivat pojat pelästyttää hänet kuoliaaksi. Oli lauvantai-ilta, ainoa ilta viikossa, jolloin puulaakissa tarjottiin lämmintä ruokaa. Musteri oli juuri kantamassa höyryävää puurovatia poikien kamariin. Tuskin oli hän saanut oven raolle, kun valkea sammui ja kamala räjähdys kuului. Puurovati putosi musterin käsistä ja kauhistuksissaan karkasi hän talonväeltä apua hakemaan, kertoen, että hänen rakkaat poikansa nyt kai ovat saaneet surmansa. Mutta "rakkaat pojat" olivat tahallaan panneet toimeen räjähdyksen juuri musterin kunniaksi; he olivat pistäneet harvan katon raot täyteen päreitä ja oven avautuessa sammutettiin yhteisestä sopimuksesta tuli sekä päästettiin suurella huudolla päreet katosta permannolle.

Sinä iltana eivät pojat saaneet puuroa, mutta seuraavana aamuna oli musteri jo leppynyt heille ja silloin syötiin puuro sitä paremmalla ruokahalulla.

Poikien viaton pilanteko ei kuitenkaan tehnyt opintoja sivuseikaksi. Päinvastoin olivat he ahkerat, Runeberg aina luokkansa ensimmäisten joukossa. Sitäpaitsi harrastettiin puulaakissa kirjallisuutta. Illoin, jos oli aikaa, kokoontui sinne tovereita ja myöhään yöhön asti istuttiin lukemassa ja laulamassa. Muuan toi mukaansa viulun, jolla säesti. Tavallisesti laulettiin Bellmanin lauluja, joitten kaikki värssyt osattiin ulkoa, ja luettiin Franzénin, Lidnerin y.m. runoja.

Ensi vaikutuksensa runoilemiseen sai Runeberg sentään Choraeuksen runoista, joita jo kotikaupungissaan oli kuullut. Choraeus oli nim. jonkun aikaa oleskellut Pietarsaaressa ja hänen runojaan luettiin siellä innokkaasti. Runeberg ei niitä suinkaan rajattomasti ihaillut. Päinvastoin tuli hän ajatelleeksi, että eiköhän noita osaisi tehdä yhtä hyviä.

Erään tuttavansa, puotipalvelijan kanssa, joka välistä oli ollut hänen toverinaan metsästys- ja kalastusretkillä, ryhtyi hän koettamaan. He päättivät tehdä pilarunoja, kuten Choraeuskin oli tehnyt. Sunnuntai-iltapäivin, jolloin puotipalvelijakin oli vapaa, istuivat ystävät molemmin puolin myymäpöytää kauppapuodissa. Pöydällä oli krihvelitaulu ja siihen kirjoitettiin säkeitä. Se joka pikemmin keksi loppusoinnut sai palkakseen rusinoita. Voittajaksi tuli tavallisesti puotipalvelija, joka oli muutamia vuosia vanhempi Runebergia.

Niinkuin usein nykyäänkin, olivat koulupojat siihenkin aikaan innokkaasti sotasilla. Runebergin pataljoonaan sattui muuan poika, nimeltään Rundell, joka oli väkevä kuin karhu, mutta niin mahdoton oppimaan sotatemppuja, että hän oli potkittava pois koko leikistä. Hän läksi silloin sukulaistensa luo valittamaan kovaa kohtaloaan ja häntä lohduttaakseen tekaisi joku hänen, Rundellin, nimessä runon, jossa pilkattiin poikain sotaleikkejä. Rundell riensi nyt riemuiten näyttämään runoaan, mutta pojat suuttuivat niin että aikoivat antaa häntä selkään. Runeberg silloin huomautti, että eihän hän ole tehnyt runoa eikä niinmuodoin ansaitse rangaistusta. Sensijaan tekaisi Runeberg nyt hänestä pilarunon. Valitettavasti ei se ole säilynyt jälkimaailmalle. Mahdollisesti oli siinä jo runko "Sven Dufvaan."

Tähän aikaan syntyi myöskin runo "Susi", jota saattaa pitää luonnoksena "Hirvenhiihtäjiin". Runeberg oli parin toverin kanssa matkalla kesälomalta kouluun ja sai eräässä kestikievarissa odottaa hevosta. Pojille kerrottiin siellä, että susia oli tullut karjaan ja että niitä oli käyty ajamassa. Silloin tekaisi neljätoistavuotias Ludvig siellä odottaessaan runon. Vaasaan tultuaan korjasi hän sepustustaan, mutta ei mielestään saanut siitä kalua ja tahtoi jo tuleen työntää, kun muuan tovereista sen pelasti. Ja niin on se, samoinkuin muutamat muutkin runot tältä ajalta, säilynyt jälkimaailmalle. Niistä sentään tuskin saattaisi päättää tulevaa suurta runoilijaa.

Lomaajat vietti Runeberg enimmäkseen kotona Pietarsaaressa, jossa hänen suurimpia huvejaan oli kalastus ja metsästys. Kapteeni Runebergilla oli kauniissa saaristossa pienoinen kalastusmaja ja sinne unohtui Johan Ludvig päiväkausiksi. Kerran, kun ei häntä pitkiin aikoihin kuulunut kotiin, oli äiti käynyt niin levottomaksi, että läksi keskellä yötä häntä hakemaan. Terveenä ja reippaana hän kuitenkin hänet tapasi, metsästyslankku täynnä vesilintuja.

Kerran oli sentään hänen metsästysretkensä päättymäisillään huonosti. Tavallisesti oli hänellä tovereina veli Viktor, viittä vuotta häntä nuorempi, ja eräs toinen pieni poika. Kolmisin olivat he nytkin, mutta vene oli niin huono ja laho, että kaiken aikaa piti ajaa siitä vettä. Pian sitte nähtiin lintuja ja kun vieraan pojan, jonka takana pyssy oli, piti nousta tuomaan sitä Johan Ludvigille, kaatui koko vene. Johan Ludvig tarttui paikalla kiinni poikiin, jotka eivät osanneet uida, mutta tunsikin samassa, että hänen jalkansa ylettyivät pohjaan. Silloin palasi hänen hyvä tuulensa ja leikillisesti virkkoi hän pojalle, jonka hallussa pyssy oli ollut: "oletko pelastanut pyssyn, taikka päästän sinut pohjaan!" Kaikki, niin hyvin ihmiset kuin pyssykin, pääsivät onnellisesti maihin.

Luontoa ja kaikkia luotuja olentoja, pienimpiäkin, oli Ludvig aikaisimmasta lapsuudestaan asti rakastanut. Siihen aikaan ei koulussa luettu luonnontieteitä, vaan sai hän tutkia luontoa Jumalan omasta suuresta kirjasta. Kalastus- ja metsästysretkillä tarjoutui siihen erinomainen tilaisuus. Eikä siinä kyllä, että poika äänestä ja karvasta oppi eroittamaan kunkin luontokappaleen — hän tahtoi tuntea myöskin sen elintavat. Erittäin taitavasti oppi hän paulalla pyytämään lintuja. Joskus päästi hän ne paikalla irti, joskus vei huoneeseensa, ja tuntien hoitajansa rakkauden alkoivat ne piankin viihtyä, kunnes tulivat aivan kesyiksi.

Kouluaikana Vaasassa rakastui nuorukainen ensi kerran. Tyttö oli solakka, sinisilmäinen, miellyttävä neitonen, nimeltään Fredrika, muutamia kuukausia vanhempi Runebergia. Hänkin kirjoitteli runoja. Viisitoistavuotiaana ilmaisi Johan Ludvig hänelle sydämensä tunteet ja seitsemän vuotta hän uskollisesti häntä ajatteli. Mutta sittemmin erosivat heidän tiensä.

Vuotta ennenkuin Ludvig lopetti lukunsa Vaasassa, kohtasi kapteeni Runebergia halpaus, joka koko hänen loppuelämänsä ajaksi, s.o. kahdeksaksi vuodeksi, kytki hänet vuoteen omaksi. Varat ennestäänkin köyhässä kodissa kävivät nyt yhä niukemmiksi.

Ludvig sai sentään lopettaa täydellisen oppikurssinsa Vaasassa.
Ensimmäisenä oppilaana pääsi hän v. 1822 koulusta.

Hajotessaan lahjoitti puulaaki musterille muistoksi kultasormuksen. Mutta tottuneena poikien pilantekoon luuli eukko sen olevan messingistä ja vasta käytyään kaikkien kultaseppien luona kysymässä, uskoi hän sen olevan kultaa ja silloin oli hänen ilonsa ja ylpeytensä aivan rajaton. Syyskuussa v. 1822 läksi Runeberg Turkuun ottamaan ylioppilastutkintoa. Ystävät ja sukulaiset olivat koonneet hänelle matkarahat, 50 riksiä (= noin 70 mk.) ja Vaasan koulun rehtorin latinankielinen, erittäin kiittävä päästötodistus oli hänellä taskussaan. Ylioppilaskokelaita oli kolmetoista, niiden joukossa Johan Vilhelm Snellman. Asianomaiset kuulustelut suoritettuaan merkittiin Runeberg lokakuun 3 p:nä yliopiston kirjoihin.

Mutta kun hän nyt alkoi tarkastaa kukkaroaan, niin ei siellä ollut kuin puolen markan verta: matka, ylioppilaskirja ynnä muut menot olivat tehneet rikseistä kiireisen lopun. Suuresti nuori ylioppilas sentähden ilostui, kun hänelle vielä samana päivänä, jolloin hän oli tämän surullisen huomion tehnyt, tarjottiin toimi erään professorin perheessä: hänen piti ohjata professorin pienen tyttären läksylukuja ja tästä toimesta nautti hän kolmen riksin kuukauspalkkaa. Hiukan myöhemmin tarjottiin hänelle vielä opettajatoimi samassa tyttökoulussa, jossa edellämainitun professorin tytär kävi. Kiitollisuudella otti Runeberg vastaan viran ja nyt oli hänellä yhteensä tuloja 12 riksiä kuukaudessa.

Säästäväiselle miehelle se kyllä riitti, jopa siitä liikeni hiukan lähettää kotiinkin. Vieläpä pitivät tuttavat häntä pankkinaan, tullen tuontuostakin häneltä lainaamaan, joskus jättääkseen maksamattakin. Kerrankin oli muuan toveri saanut häneltä lainaksi 16 riksiä ja niillä ostanut komeat saappaat. Velkaansa ei hän ikinä maksanut takaisin, ei ollut edes tuntevinaan Runebergia, kun tämä kuluneissa vaatteissaan kadulla tuli häntä vastaan.

Mutta tällaiset huolet eivät päässeet painamaan elämänhaluista nuorta miestä. Lukujensa lomassa oli hän sama iloinen veitikka kuin Vaasassa, valmiina kaikellaisiin kepposiin. Kerrankin iski hän lumipallolla erästä ylpeydestään tunnettua turkulaista lääkäriä otsaan, tämän ajaessa kadulla. Hevonen pysäytettiin paikalla ja vimmoissaan kysyi herra:

Ensi vuonna Turussa asui Runeberg samassa huoneessa erään entisen toverinsa kanssa. He ostivat itse kahvit ja sama matami, joka järjesti heidän huoneensa, keitti ne heille. Päivällinen tuotiin eräästä ruokapaikasta ja illalliseksi söivät he kylmää ruokaa, jota heillä aina nälän varalta oli kotona ja jota usein tarjottiin tovereillekin, kun he tulivat vieraisiin. Joskus syötiin tai juotiin kahvia kaupungilla.

Kesä 1823 kului erittäin hauskasti edellämainitun ystävällisen professorin perheessä, mutta tuloja ei ollut ja kun seuraavana lukukautena oli ostettava vaatteita, eivät varat suurimmallakaan säästäväisyydellä tahtoneet riittää. Runeberg kertoo itse, että hän noin kuuden tai seitsemän viikon aikana eli perunoilla, jotka hän paistoi tulisijansa tuhassa. Ainoastaan harvoin oli hänellä voita, leipää, maitoa ja kahvia. Säästäväisyydestä huolimatta oli hänelle lukukauden lopulla kerääntynyt 30 riksin velka ja vaatteet olivat vallan kuluneet. Kun hänelle silloin tarjottiin kotiopettajantoimi Saarijärvellä, joka vuodessa tuottaisi 250 riksiä, niin päätti hän heittää lukunsa ja painua maan sydämeen.

— Te olette laiska, hyvä herra, sanoi hänelle hänen ystävänsä professori, kuullessaan nuorukaisen tuuman, — Saarijärvellä käytte yhtä tyhmäksi kuin sydänmaan pölkyt.

Mutta nuorukainen pysyi päätöksessään, teetti itselleen uudet vaatteet — toiset mustat, toiset siniset — sekä päällystakin ja jätti joulun edellä yliopiston ja pääkaupungin.

Hän tuli kotiopettajaksi Kalmarin talon herran, kruununvouti
Danielsonin ja Kolkanlahden herran, kapteeni af Enehjelmin luo.
Kummassakin perheessä oli kaksi poikaa ja opettaja siirtyi vuoronperään
Kalmarista Kolkanlahdelle ja päinvastoin, vieden kaikki oppilaat
mukanaan.

Pyssy olalla samoilee nuorukainen täällä "Saarijärven salomailla." Ampumisesta tosin ei tule paljon, sillä metsäkoiraa ei ole ja lisäksi on hän lyhytnäköinen. Mutta hänelle avautuu näillä retkillä ennen tuntematon maailma, sydänmaan jylhä, suuri luonto. Alussa tekee haittaa kieli, sillä eihän hän osaa suomea, mutta vähitellen oppii hän sitä ymmärtämään ja niin tutustuu hän mökkeihin Suomen köyhillä saloilla, tutustuu kansaan, joka kyntää ja kuokkii ahkerasti maataan, mutta Herralta tuloa toivoo.

Häntä itseään eivät huolet paina. Onhan niitä joskus ollut, mutta kun päivä taas on alkanut paistaa, ovat ne hälvenneet kuin sumu. Itse kuvaa hän tätä aikaa sanoilla:

"Oi kulta-aika riemukas, suloisin, armahaisin, kun nuor' on, ylioppilas, ja puutetta ei laisin, ja huolt' ei tuntis ollenkaan, kun viikset vaan sais kasvamaan!"

Paikkakunnalla liikkui siihen aikaan suuri rosvo, jota yleisesti sekä pelättiin että ihailtiin, sillä kerrottiin hänen varastavan rikkailta ja auttavan köyhiä. Rouva af Enehjelm oli kerran matkalla tavannut hänet, tietämättä kuka hän oli, ja tullut lausuneeksi pelkäävänsä, että tuo suuri rosvo tulisi heitä vastaan. Tuntematon matkakumppali silloin sanoi, ettei tarvitse peljätä niinkauvan kuin hän on mukana, kyllä hän suojelee. Vasta erotessa ilmoitti hän, kuka hän oli.

Jonkun ajan perästä saatiin kuuluisa rosvo kiinni ja pantiin vankeuteen. Runeberg, joka tahtoi häneen tutustua, kävi vankilassa häntä tervehtimässä ja kun hän sitte tuomittiin saamaan neljäkymmentä paria selkäänsä, niin koski tämä Runebergiin ja hän päätti jollakin lailla koettaa lieventää ritarillisen vangin kovaa kohtaloa. Rangaistuspäivän aamulla toimitti hän hänelle viinaa. Mutta tämäpä rohkaisi miehen mieltä niin, että hän rangaistuksen kärsittyään antoi rangaistuksen toimeenpanijoille kovat korvapuustit ja tuomittiin tästä rikoksestaan kärsimään uudet neljäkymmentä paria. Silloin Runeberg huomasi erehtyneensä tavasta, millä hyväntekeväisyyttä on harjoitettava.

Sekä af Enehjelmin että Danielsonin perheisssä viihtyi hän erinomaisesti ja isäntäväet puolestaan olivat hyvin tyytyväiset kotiopettajaansa. Kalmarin rouva antoi, kun hänen omille pojilleen kudottiin pukukangasta, kutoa sitä niin paljon, että Runebergillekin tuli kesävaatteet ja näitä käytti ylioppilas kiitollisesti, kunnes unohti takin metsään. Se löydettiin kannon nenästä pitkien aikojen perästä. Kesäkuumalla oli Runeberg nähtävästi hetkiseksi tahtonut riisua sen yltään, mutta ajatusten viipyessä muualla lienee se siihen unohtunut. Turhaan etsittyään ja pahoillaan tappiosta ei hän koskaan puhunut koko asiasta.

Tähän aikaan oli nuoren ylioppilaan lukitsemattomassa pöytälaatikossa sinikantinen vihko, johon oli kirjoitettu runoja. Salaa oppilaat ottivat vihon ja veivät talon naisten luettavaksi. Itse ei nuorukainen pitänyt runojaan missään arvossa.

Kesällä 1825 saattaessaan kahta oppilastaan Vaasan kouluun, kävi Ludvig Pietarsaaressa vanhempiansa tervehtimässä. Hän näki heidät silloin viimeisen kerran. Isä oli monasti lausunut, että hän tahtoisi elää niinkauan että näkisi, "mitä Ludvigista tulee," mutta hän kuoli ennenkuin pojan kuolemattomat laulut olivat alkaneet kajahdella.

Samana kesänä oli kapteeni af Enehjelm ostanut Ruovedeltä luonnonihanan
Ritoniemen tilan ja muuttanut sinne. Perheen mukana joutui Runebergkin
Ruovedelle.

Täällä tutustui hän mieheen nimeltä Pelander, josta tuli Vänrikki Stoolin esikuva. Pelander oli vanha soturi, kantoi vänrikin arvonimeä ja oli jo käynyt saamattomaksi ja varsinaiseen työhön kykenemättömäksi. Isäntäväen sukulaisena sai hän asua pienessä kamarissa pihalla, kutoa siellä verkkoa, kyniä höyheniä ja toimittaa muita pieniä askareita. Runebergia huvitti tuontuostakin käydä tuittupäistä ukkoa tervehtimässä, tehdä hänelle pientä pilaa ja kuunnella hänen kertomuksiaan sotaajoilta. Hänen suuhunsa pani hän sittemmin ne ihanat tarinat, jotka hän elämänsä tiellä kuuli Suomen viime sodasta, loistopäivistä menneistä. Kapteeni af Enehjelmkin, joka oli ollut sekä v. 1788 että 1808 —1809 sodissa, tiesi antaa paljon aineksia, joitten perustuksella Runeberg rakensi kauniita kuvia "sankareista, urhotöistä aikain unhotettujen."

Huomattava on muuan metsästysretki, jonka Runeberg Ruovedellä teki parin kuuluisan pyssymiehen seurassa. Oli nähty hirvenjälkiä ja niitä lähdettiin suksilla seuraamaan. Luultavasti ei otuksia tavattu, koskei Runeberg koskaan niistä mitään maininnut, mutta "Susi"- runoelman mieliala oli varmaan palannut ja hänen hengessään alkoi luomistyö.

Mieli täynnä kauniita muistoja ja kukkarokin hyvässä kunnossa, palasi Runeberg alussa vuotta 1826 Turkuun. Ainoastaan kuukauden ajan antoi hän nyt tuntia piispa Tengströmin pojanpojalle. Sitte vuokrasi hän pienen huoneen ja heittäysi kiihkeästi valmistamaan filosofian kandidaattitutkintoa. Hän tahtoi saada sen pois ennen ensi maisterivihkiäisiä.

Mutta eivät antaneet rauhaa muistot sydänmailta. Ne puhkesivat esiin valtavalla voimalla, kuten keväällä puhkeaa puuhun lehti. Hänen täytyi ruveta kirjoittamaan.

Arkkipiispa Tengströmin taloa voitanee pitää senaikuisen pääkaupungin seuraelämän keskipisteenä. Piispa itse oli sekä lahjakas että oppinut, sekä sivistynyt että monipuolinen, sekä kirkkoruhtinas että hovimies. Erinomaisella rakastettavuudella osasi hän kerätä ympärilleen nuoriakin ja saada heidät viihtymään seurassaan. Nuorta sukulaistaan Johan Ludvig Runebergia oli hän alusta pitäen kohdellut suurella ystävällisyydellä. Hän oli itse köyhästä pojasta, omalla työllään, kohonnut merkitsevään yhteiskunnalliseen asemaan ja tiesi sentähden antaa arvoa Johan Ludvigin ponnistuksille tulla toimeen oman työnsä ansioilla.

Johan Ludvig Runeberg oli tähän aikaan pitkä, laiha vakavannäköinen mies, jonka korkeaa otsaa kaartoi tummanruskea, kihara tukka. Innostuessaan oli hän erinomaisen henkevä ja kaunis. Mutta hänen innostuksensa hetket näki ainoastaan hänen likeisin ystäväpiirinsä. Seurassa oli hän ujo ja arka ja naiset häntä katselivat pelonsekaisella kunnioituksella. Muotimaailma oli hänelle aivan tuntematon: hän esiintyi usein vanhoissa, kuluneissa vaatteissa, jotka olivat käyneet liian pieniksi. Arkkipiispan kotiin oli hän aina tervetullut vieras ja hän puolestaan meni sinne mielellään, sekä talonväen tähden että sen sivistyneen seurapiirin vuoksi, johon täällä oli tilaisuus tutustua.

Ahkerasti vieraili talossa myöskin neiti Fredrika Tengström, arkkipiispan veljen, kamreeri Tengström vainajan tytär, joka monessa suhteessa oli merkillinen nainen. Hän oli jo neljän vuoden vanhana, miltei omin päin, oppinut lukemaan ja kirjoittamaan ja jota vanhemmaksi hän kävi, sitä enemmän kiihtyi hänen lukuhalunsa. Läpikäytyään paikkakunnan senaikuiset parhaimmat tyttökoulut, osasi hän kuusitoistavuotiaana saksan, ranskan ja englanninkielet täydellisesti. Luonteeltaan oli hän ujo, arka ja umpimielinen, pakeni mielellään yksinäisyyteen lukemaan, miettimään ja kirjoittelemaan ja hänen suurimpia kärsimyksiään oli, kun äiti pakoitti hänen tulemaan tanssiaisiin tai muihin suurempiin kutsuihin. Ulkomuodoltaan hän ei ollut kaunis eikä häntä huvittaneet nuorten tyttöjen tavalliset huvitukset, varsinkin kun hänen henkinen pääomansa täydellisesti korvasi kevyet ilot.

Vuonna 1821 matkustaessaan Pietarsaaren läpi, oli hän käynyt kapteeni
Runebergin perheessä. Hänen astuessaan huoneeseen, oli toisesta ovesta
ulos luikkinut laiha, pitkä, paljasjalkainen olento. Se oli Johan
Ludvig Runeberg, jonka hän silloin ensi kerran näki.

Eräänä iltana lopulla vuotta 1826 oltiin koolla arkkipiispan kodissa. Leikittiin panttileikkiä. Oli saatu kuulla että ylioppilas Runeberg runoilee ja ne kolme nuorta naista, jotka sillä kertaa valvoivat panttien antamista ja joista yksi oli Fredrika neiti, määräsivät hänen panttinsa lunastukseksi kirjoittamaan runon. Ylioppilas suostui ja Turun sanomalehden seuraavassa numerossa olikin luvattu runo, "Till solen" (Auringolle), jota Tengströmin talossa tervehdittiin suurella ihastuksella.

Turun sanomalehden toimittaja, maisteri Sjöström, jota siihen aikaan pidettiin Suomen etevimpänä runoilijana, oli hiukan korjaillut Runebergin runoa, mutta Runeberg ei hänen korjauksiinsa ollut ensinkään tyytyväinen. Eräässä seurassa tuli sitte asiasta puhetta ja silloin lausuivat kaikki ylenkatseellisesti, että Runeberg saattaa pitää sitä kunniana, että sellainen mies kuin Sjöström on korjannut hänen runoaan. Tosin eivät tällaiset huomautukset saaneet Runebergin mielipidettä muuttumaan: hän ei hyväksynyt Sjöströmiä eikä koko hänen suuntaansa.

Ei ole Suomessa ollut ja ties milloin tulee olemaan toveripiiri sellainen kuin se mihin Runeberg Turun yliopistossa kuului. Heitä oli noin puoli toistakymmentä ylioppilasta, kaikki miehiä, joitten nimiä isänmaa kunnioituksella mainitsee, monet heistä miehiä, jotka Suomen kansa tunnustaa suurimmikseen ja joitten elämäntyö on tehnyt käännekohtia isänmaan kehityshistoriassa: Johan Jakob Nervander, Johan Vilhelm Snellman, Fredrik Cygnaeus, Elias Lönnrot ja Johan Ludvig Runeberg. Tässä toveripiirissä vallitsi nuoruus ja elämänhalu, siinä sai sijansa viaton leikki, mutta elämän korkeimmat kysymykset ja suuret ihanteet olivat kaikkien johtotähtenä.

Runebergin likeisimmät ystävät olivat Snellman ja Nervander. Kaikki kolme olivat he köyhiä nuorukaisia, joille leipähuolet tuontuostakin kävivät muistuttamassa, ettei elämä maailmassa ole huoletonta tanssia ruusuin ja kukkaisten päällä. Nervander, joka harvinaisella taidolla osasi lasketella sukkeluuksia ja pilapuheita, esiintyi tavallisesti lohduttajana, kun huolet liiaksi rupesivat painamaan, ja löi kaikki leikiksi.

Hän ja Runeberg sekä muuan kolmas toveri olivat syksyllä 1826 olleet kävelemässä ja istuutuneet erään lähteen laidalle likellä Turkua. Siinä jutellessa päätettiin että molempain runoilevien ystäväin, Runebergin ja Nervanderin, pitää kirjoittaa runo tästä lähteestä. Sen, jonka runo tulee huonompi, täytyy yhdellä jalalla kolme kertaa hypätä lähteen ympäri, pitäen päässään tuokkosta, joka oli lähteen laidalla veden ammentamista varten. Nervanderia pidettiin siihen aikaan yleisesti Runebergia etevämpänä ja nytkin kävi niin, että hän voittajana pääsi kilpalaulajaisista: Runeberg sai tanssia lähteen ympäri. Mutta Runebergin kilpalaulu on sittemmin, hiukan muutetussa muodossa, tunkenut miltei joka mökkiin Suomessa. Tunnemmehan kaikki laulun:

    "Sua lähde kaunis katselen
    Likellä vettäsi.
    Kun pilven varjot vaeltavat
    Kuvastimessasi."

Yhdessä nämät molemmat ystävät lukivat kandidaattitutkintoon vaadittavia aineita, yhdessä he suorittivat tutkintojaan — Nervander aina saaden paremmat arvosanat, osaksi sentähden, että hän oli ollut ylioppilaana kaksi vuotta kauvemmin kuin Runeberg, osaksi sentähden että Runeberg muutamien professorien kanssa oli huonoissa väleissä sekä vielä siitäkin syystä, että hänen terveytensä koko kevätlukukauden oli heikko — ja yhdessä he vihdoin viettivät juhlalliset maisterivihkiäiset.

Runeberg ei tosin ollut aikonut ottaa osaa maisterivihkiäisiin, hän kun pelkäsi juhlien menoja, mutta toverit tahtoivat häntä välttämättömästi mukaan ja viime tingassa saivatkin hänet suostumaan. Siihen aikaan ei tässä juhlallisessa tilaisuudessa esiinnytty frakkipuvussa, kuten nyt, vaan siinä piti olla erityinen univormu. Aika oli täpärällä, mutta toverit tekivät parastaan: muuan hankki Runebergille takin, toinen polvihousut ja sukat, suutari otti vielä tehdäkseen kengät ja joku toimitti sormuksenkin, joka tuli liian pieni. Viime hetkessä saapui Runeberg yliopistoon ja sai päähänsä hiukan ränstyneen laakeriseppeleen.

Tämä juhla vietettiin kesäkuun 10 p. 1827 eikä Turussa enään sen jälkeen vietettykään maisterivihkiäisiä, sillä pari kuukautta myöhemmin sattui se kauhea tulipalo, joka pani poroksi noin tuhat taloa ja teki kodittomaksi noin neljätoistatuhatta ihmistä. Monet toiveet siinä menivät tuhaksi, monet aikeet myttyyn, monet unelmat raunioiksi.

Suuri joukko kodittomiksi jääneitä perheitä muutti nyt maalle Turun likeisyyteen. Piispa Tengströmin perhe asettui Paraisten pappilaan ja Runeberg tuli kotiopettajaksi piispan lapsenlapsille.

Metsästys ja kalastus ovat taaskin hänen lomahetkiensä päähuveina. Paulalla pyydystelee hän pikkulintuja ja kymmenittäin lentelee niitä hänen huoneessaan. Ne käyvät pian vallan kesyiksi, ja tutustuttuaan niiden elintapoihin, päästää hoitaja ne vapauteen. Myöskin kerrotaan Runebergin näihin aikoihin kesyttäneen kokonaisen hiiriperheen, joka sai asustaa hänen saappaassaan.

Hän ei pitkiin aikoihin ollut ollut terve. Hänen almanakastaan, johon hänellä oli tapana tehdä lyhyitä muistiinpanoja, tapaamme runopätkän, joka osoittaa että hän usein ajatteli kuolemaa. Terveytensä takia päätti hän vihdoin lähteä merille sekä sitä ennen käydä Pietarsaaressa tervehtimässä omaisiaan. Hän lähtikin jo matkalle ja tuli Turkuun asti, mutta kääntyi takaisin ja vasta nummella likellä Paraisten kirkonkylää lienee hänelle selvinnyt, miksi hänen nyt oli mahdoton lähteä näiltä mailta. Siellä kohtasi hän nimittäin sattumalta neiti Fredrika Tengströmin, joka jo kauvan oli häntä rakastanut. Heidän välinsä ei sentään vielä silloin selvinnyt.

Syyspuoleen vuotta 1828 vallitsi vilkas liike suurella maantiellä Suomen vanhan ja uuden pääkaupungin välillä: Turku oli raunioina, Helsinki pääkaupunkina, yliopisto Helsingissä ja tänne matkasi nyt koko yliopiston opettajakunta ja yliopistonuoriso. Leskirouva Tengströmkin tyttärineen sekä heidän seurassaan Runeberg suuntasivat kulkunsa Helsinkiä kohti — rouva ja Runeberg ensimmäisissä kääseissä, Fredrika neiti ja vanha, uskollinen palvelijatar Lisette toisissa.

Fredrika neiti hänen äitinsä ja veljensä olivat vuokranneet asunnon Maneesikadun varrella. Runeberg taas Ison Roopertinkadun varrella, siis aivan vastakkaisissa päissä silloista Helsinkiä.

Runeberg oli, toivoen saavansa asuintovereita, vuokrannut salin ja kaksi pientä kamaria. Pian häneen liittyikin Cygnaeus, joka lupasi ottaa toisen kamareista. Mutta hänellä ei ollut huonekaluja. Hänen täytyi siis asua Runebergin huoneessa, joka oli kalustettu kutakuinkin täydellisesti. Yöt viettivät ystävät samassa sängyssä. Myöhemmin yhtyi heihin vielä Snellman, jonka makuusija tehtiin permannolle tai tuoleille. Kun Runebergin oppilaat — Runeberg antoi nimittäin yksityistunteja — aamulla kello kahdeksan saapuivat paikalle, vei Snellman Cygnaeuksen huoneesen tuolin, voidakseen oleskella siellä, kunnes oppilaat olisivat poistuneet. Cygnaeuksen huone oli ihan tyhjä ja salin koko huonekalustona oli pöytä, joka seisoi keskellä lattiaa. Tällä pöydällä söivät ystävykset aamuateriansa: maitoa, jota joka aamu tilauksesta tuotiin heille, ja vehnäleipää, jota he itse ostivat.

Lokakuun 1 päivänä 1828 oli yliopisto avattu, mutta siitä puuttui yhteishenkeä ja kodikkaisuutta. Ei ollut sopivaa huoneustoa, johon koko korkeakoulu olisi mahtunut, vaan olivat luennot pidettävät kahdella eri taholla. Tänä syksynä Runeberg ja Fredrika neiti vihdoin menivät kihloihin, mutta kihlausta ei heti julaistu. Luultavasti sitä ei pidetty tytölle erittäin edullisena.

Häitä ei tietysti vielä ollut ajatteleminenkaan, sillä eihän Runebergiltä ollut millä elättää vaimonsa. Työtä oli yllin kyllin omankin toimeentulon hankkimisessa. Hän valmistautui näihin aikoihin dosentiksi "kaunopuheisuudessa". Lukujen lomassa antoi hän tuntia, kirjoitteli virkistyksekseen runoja ja kävi morsiantaan tervehtimässä.

Runoja olikin jo karttunut niin paljon, että niistä saattoi tulla vihkonen. Mutta ei ollut siihen aikaan nuoren runoilijan helppo saada kustantajaa. Omalla kustannuksella runot olivat julkaistavat ja menekin takaamiseksi täytyi edeltäkäsin koota ostajia. Uskallusta vaadittiin, mutta Runeberg uskalsi ja pani ilmoituksen lehtiin. Samana päivänä tuli hän Waseniuksen kirjakauppaan ja näki siellä erään vanhan herran paraikaa tutkimassa ilmoitustaan. Pilkallisesti virkkoi vanha herra itsekseen: "millähän se herra aikoo runonsa kustantaa." Tämä lausunto ei suinkaan ollut rohkaiseva. Mutta ystävien avulla saatiin kokoon tarvittava määrä kannattajia ja 10 p. huhtikuuta 1830 luettiin Helsingin lehdissä ilmoitus, että vihko oli ilmestynyt painosta. Julkisesti ei sitä arvosteltu, mutta aivan haltioissaan onnitteli nuorta runoilijaa piispa Tengström ja, mikä Runebergin eninten ilahutti, Franzén, jonka runoja hän aina suurella mieltymyksellä oli lukenut ja jolle hän oli omistanutkin ensi runon vihossansa.

Pari kuukautta myöhemmin valmistui kunnialla hänen väitöskirjansa ja elokuussa nimitettiin hän dosentiksi "kaunopuheisuudessa", toisin sanoin latinan kielessä ja kirjallisuudessa.

Hänen runoilijakykyään alettiin jo katsella kunnioituksella. Sanomalehdet julkaisivat nyt hänen tuotteitaan ja tapahtuipa, että muuan nuori ylioppilas eräänä päivänä tuli tilaamaan häneltä runoa, jonka tahtoi lähettää erään joululahjan mukana. Runeberg tekikin tilatun runon, mutta ei ottanut vastaan tarjottua maksua.

Neljän vuoden aikana oli Runeberg nauttinut yliopistosta noin 110 markan suuruista apurahaa lukukaudessa eikä sitä saatu antaa samalle henkilölle pitemmäksi ajaksi. Jotta ei jäisi aivan ilman vakinaisia tuloja, haki hän nyt virkaa yliopiston konsistoorin amanuenssina ja saikin toivotun paikan. Paljon siinä oli työtä eikä palkka ollut suuri — noin 570 mk. vuodessa, mutta johan niilläkin tuloilla saattoi ruveta ajattelemaan häitä.

Nuori morsian oli jo Turussa, käsitöillä ja kukkaismaalauksella, ansainnut pienen pääoman, noin 400 riksiä ja tällä summalla ryhtyi hän valmistamaan yhteistä kotia. Vuokrattiin kaksi pientä huonetta, joissa vasta oli ollut nikkariverstas. Itse morsian paperoitsi ja maalasi seinät ja katot, osti sitte vanhoja huonekaluja, joita veljensä kanssa korjaili, sai lahjaksi pari käytettyä hametta, joilla päällysti huonekalut ja niin tulivat huoneet oikein siistiin kuntoon. Häät vietettiin kaikessa yksinkertaisuudessa 23 p. tammikuuta 1831 iltapäivällä ja vieraita oli yhdeksäntoista henkeä.

Kauvan olivat nuoret jo ikävöinneet omaa kotia, "sillä", oli Runeberg lausunut, "lintukin tarvitsee vihreän oksan, voidakseen laulaa." Nyt oli laulaja löytänyt oksansa. Ja hänen kanteleensa soikin tästälähtien yhä voimakkaampana, puhtaampana ja sopusointuisampana.

Keväällä 1830 olivat muutamat nuoret yliopistomiehet päättäneet ruveta kokoontumaan kerran viikossa keskustellakseen kaikellaisista asioista ja varsinkin vaihtaakseen kirjallisia mielipiteitä. Tavallisesti pitivät he kokouksensa lauvantaiilloin, josta syystä heidän joukkoansa ruvettiin kutsumaan "Lauvantaiseuraksi". Seuralla ei ollut kirjoitettuja sääntöjä eikä varsinaista ohjelmaa. Jäsenmaksut olivat vähäiset ja ne käytettiin uudemman kirjallisuuden ostamiseen. Jäsenet saivat lainata kirjoja viikon ajaksi ja kokouksissa tuli jokaisen tehdä selkoa luettujen kirjojen sisällyksestä, josta sitte keskusteltiin.

Kokoukset pidettiin tavallisesti jäsenten luona. Ja niin vilkas oli tässä seurassa henkinen harrastus, ettei aineellista puolta useinkaan ehditty ajatella. Teetä tarjosi se jäsenistä, jonka luona kokous oli, usein myöskin voileipiä. Joskus syötiin ravintolassa yhteinen illallinen. Jäsenten mentyä naimisiin tarjottiin illallinen kodissa.

Alussa kuului seuraan ainoastaan kuusi miestä, joiden joukossa Runeberg, Nervander, Cygnaeus ja Nordström, mutta vähitellen liittyi siihen sekä yhdenikäisestä että nuoremmasta ylioppilaspolvesta kaikki, mitä etevintä ja innokkainta pääkaupungissa oli, muitten muassa Johan Vilhelm Snellman, Elias Lönnrot ja Zachris Topelius. Lauvantaiseuran jäsenet olivat luonteeltaan sangen erilaiset ja edustivat mitä erilaisimpia tieteen ja taiteen haaroja, joten keskustelut kävivät erittäin monipuolisiksi. Monasti syntyi väittely, jossa mielipiteet ja aatteet väittelijäin koko nuoruudenkiihkolla, lämmöllä ja sanain sattuvaisuudella törmäsivät yhteen. Siinä terottui ajatus- ja arvostelukyky, mielipiteet vakaantuivat, näköpiiri laajeni ja katsantokanta kävi monipuolisemmaksi ja rikkaammaksi.

Fredrik Cygnaeus, runoilija ja suuri puhuja, josta sittemmin tuli estetiikan professori, kuvailee Lauvantaiseuraa seuraavalla tavalla: "Harvoin lienee rikkaammissakaan maissa kuin meidän maassamme, maissa, joissa on paljon herätystä ja suuria rientoja, saatikka sitte meillä, syntynyt seura, jota siinä määrässä kuin Lauvantaiseuraa, olisi elähyttänyt kauneus, jalous, kaikki se maan päällä, jonka edestä kannattaa elää ja kuolla." — — — "Keskiyön hetki oli jo aikoja sitte kehoittanut eroamaan, vaan yhä pysyi seura koolla, hekkumoimassa ilon ääressä, jota lakkaamatta pulppuavat mielialat ja vaikutukset pitivät vireillä. Ja aamuaurinko, joka tutkivana kurkisti sisään avatuista akkunoista, tapasi kaikki yhtä virkeinä, jopa virkeämpinäkin kuin illalla, jolloin olimme jättäneet päivätyömme vaivat. Jos mahtavinkin nero olisi kirjoittanut kirjan, niin ei hän kirjaansa olisi saanut mahtumaan sellaista ajatusten — joskus kyllä ajattelemattomien — mutta useimmiten ylevämielisten, uljaitten, innostuneitten ja innostuttavien ajatusten ja katkerien tai ystävällisten pilapuheitten tulvaa, kuin olisi mahtunut näitten monivuotisten 'attikalaisten öitten' päiväkirjaan, jos jälkimaailmalle olisi pantu muistoon paras siitä, mikä niiden kestäessä meni hukkaan jälkimaailmalta. Jokaiselle, joka näihin öihin otti osaa ja joka kykynsä mukaan sai kantaa kortensa henkiseen ylellisyyteen, tuottivat ne katoamatonta iloa. Tämän maailman hyvyyteen nähden olivat osanottajat kaikki yhtä köyhät — — — Mutta sensijaan oli heissä rikas luottamus itseensä ja muihin, runsas määrä pettymättömiä toiveita ja tuumia, joitten toteutumiseen he järkähtämättömästi uskoivat, paljon rohkeutta, elämänhalua ja tulevaisuuden intoa. Siitä on jo kauvan ja se aika on ikipäiviksi paennut. Mutta — — minä luulisin, että se joka muistossaan saa säilyttää hetkiä, jommoisia minä tässä heikosti, käsin, jotka onnellisimmat nuoruuteni muistot panevat vapisemaan, olen kuvannut, ei ikinä saata tulla onnettomaksi. Kuten sävel, jonka ensi kerran kuulin kotilaaksossani, uudestaan ja uudestaan kaikuu korvissani kaukana vieraallakin maalla, niin nämätkin muistot, olosuhteitten vaihduttua, yhä vieläkin soivat sydämissämme".

Vaikkei Lauvantaiseuran likeisin tarkoitus ollutkaan suorastaan vaikuttaa maamme valtiollisiin tahi sivistysoloihin, niin syntyi sen toimesta kaksi laitosta, joitten vaikutus on ollut sangen suuri, nim. uusien aatteiden perustuksella toimiva opisto, Helsingin lyseo, joka avattiin 15 p. maaliskuuta 1831 ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joka alkoi vaikutuksensa 16 p. maaliskuuta samana vuonna.

Uudessa oppilaitoksessa sai Runeberg vakinaisen opettajatoimen. Hän pysyi siinä vuoteen 1837, jolloin hän tuli lehtoriksi Porvoon kymnaasiin. Runebergin muuttaessa paikkakunnalta lakkasi Lauvantaiseura.

Ajan kuluessa suurenee perhe ja samassa määrin lisääntyvät menot. Pian on Runebergin ja hänen rouvansa ryhdyttävä keinoon, johon jo niin moni köyhä perhe on turvautunut, nimittäin täysihoitolaisten pitoon. Topelius, joka muitten muassa joutui heille asumaan, antaa Runebergin kodista seuraavan kuvauksen:

"Lokaknun 2 p. 1832 tulin minä täysihoitolaisena ja ylioppilastutkintoon valmistettavana oppilaana Runebergin taloon. Maksu sekä täysihoidosta että opetuksesta nousi 500 riksiin vuodelta ja suorituksen piti tapahtua vuosineljänneksittäin."

Lokakuun 1 p:nä 1832 muutti Runeberg silloisen Ramstedtin, sittemmin professori J.J. Tengströmin ja vihdoin professori J. A. Estlanderin taloon Maneesi- ja Konstantiininkatujen kulmassa Kruunuhaassa, huoneustoon, jossa oli 8 huonetta ja kyökki. Vuokra oli omituisesta syystä sangen halpa. Täällä oli nim. edellisenä vuonna ollut koleerasairaala, ja kaikista kärvennyksistä huolimatta ei seppä Ramstedt ollut saanut hyyryläisiä; silloin nuori maisteri, muita rohkeampana, ilmoitti, ettei hän aio pelätä kamalan kulkutaudin muistoa. Runebergin toimeentulo oli siihen aikaan niin niukka, että oli sangen tärkeää saada sitä lisätyksi ja nuori rouva ryhtyi rohkeasti ruokkimaan kuutta tervettä täysihoitolaista, joitten toivottiin tasoittavan sekä vuokraa että muita elinkulunkeja.

Kahdeksasta huoneesta jäi nuorelle parille itselleen ainoastaan kolme. — — — Palvelijoita oli kaksi; kyökissä vanha uskollinen palvelijatar ja sisätöitä hoitamassa piika, joka yhdeksän kuukauden aikana oli vaihdettava kolme kertaa ja joka nuorelle emännälle tuotti paljon huolta.

Ulkomuodoltaan oli Runeberg tähän aikaan samallainen kuin 4 vuotta myöhemmin, jolloin Mazér pohjalaisen osakunnan tilauksesta hänet maalasi; tai ehkäpä vielä enemmän sen kuvan näköinen, jonka hän jouluksi 1832 itse maalautti rouvalleen. Runossa joka kuvaa seurasi sanottiin, että rouva Runeberg tässä saa "kauniin miehensä", ja kun ei lahjan vastaanottajatar tahtonut tunnustaa kuvan näköisyyttä, niin vastattiin: "johan minä sanoin, että se on sinun kaunis miehesi." — — — Kotioloissa esiintyi Runeberg tavallisesti paidankaulus alas käännettynä ja ilman kaulaliinaa; puseroa ei hän tähän aikaan käyttänyt, mutta istui usein paitahihaisillaan tai lyhyessä harmaassa työtakissa. — —

Rouva Fredrika Runeberg oli 27 vuoden ikäisenä kalpea nuori nainen; hänellä oli kauniit, ilmehikkäät silmät ja pitkä, tumma tukka, joka arkioloissa kierrettiin vaatimattomiin solmuihin korvien kohdalle, kuten myöhempinäkin aikoina. Hänen kuurouttaan saattoi silloin tuskin huomata. Hän näytti väsyneeltä, oli erillään pysyväinen ja vaitelias, paitsi silloin kun hän joutui likeisten tuttavien seuraan tai sai tilaisuutta sukkelalla tavallaan ottaa osaa vilkkaaseen keskusteluun. En tosin koskaan kuullut hänen valittavan tai vaikeroivan, mutta sain sen käsityksen että hän kantoi raskasta, hänelle outoa taakkaa — ja kuitenkin oli hänellä tukena ja neuvonantajina sekä äiti, veli että sisar. Hän oli siihen aikaan niin kivulloinen ja heikkohermoinen, että harva olisi aavistanut hänen tulevan kuuden voimakkaan pojan äidiksi ja kestävän koetuksia, joitten painon alle moni väkevämpi olisi sortunut, sekä saavuttavan 72 ikävuotensa.

Syksyllä 1832 ei nimittäin vielä ollut olemassa kuin vanhin lapsi, Anna, joka makasi kätkyessä. Se oli soma pikku lapsi, äidin näköinen, eikä ollenkaan olisi ansainnut sitä vallatonta pilanimeä, jonka joku ilkeydessään oli keksinyt, katsellessaan lapsen tuuheaa ruskeaa tukkaa: "runollinen epäsikiö". — Anna, jota ei äiti koskaan voinut unohtaa, kuoli jo ensimmäisellä ikävuodellaan.

Minulla on syytä olettaa, että Runebergin äitiä Pietarsaaressa ymmärrettiin väärin. Naapurit sanoivat, että hän oli huono taloudenhoitajatar, että hän laiminlöi perheensä ja vietti suurimman osan aikaansa lukemalla romaaneja. Mutta muistettava on, että pikkukaupungin näköpiiri oli ahdas ja vaatimukset perheenemännän käytännölliseen huolenpitoon ankarat. Luultavasti tämä äiti, vikoineen päivineen, katseli elämää ihanteellisemmalta kannalta kuin hänen ympäristönsä, ja luultavasti poika häneltä, kuten myöskin isänsä suvulta, oli perinyt runolliset taipumuksensa. Mainittakoon myös, että poika Ludvig, vaikka siihen aikaan itse taistellen kovaa taistelua olemassaolonsa puolesta, rahalahjoilla auttoi köyhyydessä elävää äitiään. Päiväkirjassani tavataan monasti merkittynä, että "maisteri pyysi minua viemään postiin vakuutetun kirjeen leskirouva Runebergille" — mikä luottamustoimi minua suuresti miellytti.

Elämä kodissa oli säästäväistä ja yksinkertaista, kuten huonekalut ja taloustarpeetkin, mutta sitä mitä välttämättömästi tarvittiin, oli aina. Nuoret herrat, joita varakkaissa kodeissa oli hemmoteltu, saivat tyytyä päivälliseen, johon kuului kaksi ruokalajia; kolme kertaa viikossa oli tattaripuuroa ja sunnuntaisin plättyjä. Hyvää se heille teki. Joskus, kun muutamat suvaitsivat lukea romaaneja myöhään yöhön asti, tuli puute kynttilöistä. Mutta sitäkin puutetta koetti nuori rouva poistaa mikäli mahdollista, heti kuultuaan että joku omin rahoin oli ostanut kynttilöitä.

Seurustelu rajoittui Tengströmin sukuun sekä Lauvantaiseuran rikaslahjaiseen piiriin. Sen kuuluisat kokoukset ulottuivat minun näköpiirini yläpuolelle. Olen muistikirjaani merkinnyt ainoastaan että "maisterin luona oli herroja." — — —

Joulun v. 1832 vietin ainoana täysihoitolaisena Runebergin kodissa, ja siitä asti alettiin minua pitää perheen jäsenenä, joka kutsuttiin sukulaisten luo ja joka runsaassa määrin sai osakseen juhlan lahjoja.

Aattoiltana oli meille kutsuttu likeisimmät sukulaiset, myöskin Nervanderin perhe, sekä muutamia likeisempiä ystäviä kl. 7. Kun kello tuli 8 eikä naapureja Castrénia ja Wegeliusta näkynyt, meni Runeberg katsomaan, missä he viipyivät. Naurusuin hän palasi ja ilmoitti meille: "he lukevat kreikkaa!" — Illallinen kesti kello 11—2 sillä joululahjoja oli paljon ja yksitellen ne otettiin suuresta kopasta. Rouva Runeberg oli ilmoittanut minulle asian, joka minua suuresti huolestutti, nimittäin että kaikkia joululahjoja piti seurata runo. Siitä vaatimattomasta vaikka merkillisestä joululahjasta, jonka minä sinä iltana Runebergiltä sain, runo kuitenkin puuttui. Sain nimittäin pienessä lompakossa kaksitoista tulitikkua — ensimmäisiä tulitikkuja Suomessa. — Valitettavasti ei illan tapahtumista pidetty pöytäkirjaa, sillä runoja oli paljon ja ne olivat sangen sukkelat, niinkuin odottaa sopikin, kun sekä Runeberg että Nervander, rouva Runeberg y.m. tuhlailivat kekseliäintä pilaansa.

Talossa palveli sisäpiikana 20 vuotias kaunis tyttö nimeltä Lotta. Oli joulukuun 3 p. Huomattiin että kaikellaista pientä tavaraa ja rahaakin oli kadonnut. Ruvettiin epäilemään Lottaa ja Runeberg vaati häntä tilille, mutta tämä suututti tyttöä niin, että hän tempasi käteensä maisterin juuri käytetyn partaveitsen ja viilsi sillä syvän haavan kurkkuunsa. Talossa syntyi hirveä hälinä, lääkäri noudettiin paikalle, haavoitettu sidottiin ja vietiin klinikkaan, jossa parani. — Valitettavasti ei Lotan seuraajatar tuottanut vähempää huolta. Hän varasti kuten Lottakin, jotapaitsi hänellä oli muitakin pahoja tapoja.

Olen muistikirjaani merkinnyt, että Runeberg uskollisesta palvelijasta Marista piti hellää huolta. Hänen ollessaan sairaana "aikoi maisteri muuttaa minut saliin", jotta Mari saisi oman huoneen. Tammikuun 29 p:nä 1833 olen merkinnyt: "minä sovin maisterin kanssa, että valvoisin yön" (Marin sairasvuoteen ääressä).

Runebergin aika kului Laurellin lyseossa, omissa luvuissa erästä virkaa varten, runoilemisessa ja Morgonbladin toimittamisessa. — Hän oli nimittäin vuodesta 1832 ollut "Helsingfors Morgonblad’in" (Helsingin Aamulehden) päätoimittajana. — Sitäpaitsi hän ylioppilastutkintoon valmisti kuutta yksityisoppilasta, jotka kaikki olivat pohjalaisia. Opetus tapahtui tavallisesti 9—10 välillä aamupäivällä, mutta muutettiin tarpeen vaatiessa toisiinkin aikoihin. Keväällä 1833 olen pari kertaa kirjoittanut muistikirjaani, ettemme "voineet lukea, sillä maisteri oli pyydystämässä lintuja." Joskus keskeytyi lukeminen muistakin syistä, mutta laiminlyönti korvattiin seuraavina päivinä. Opetus oli ankaran tarkka, mutta omalla erityisellä tavallaan: kunnioitus opettajaa kohtaan enemmän kuin nuhteet, pakoitti meidät lukemaan läksymme; mutta nuhteitakaan ei puuttunut. Minun täytyy tunnustaa että me näinä kahtena lukukautena opimme enemmän kuin ennen olimme oppineet neljänä, mutta paremmin keskustelun kuin koulujärjestyksen kautta.

Lisättäköön vielä pari pientä piirrettä. Maaliskuun 2 p. 1833 olen merkinnyt: "tänään seisoi maisteri nauramassa, kun me olimme lumisilla pihassa"; — ja 8 p. maaliskuuta: "heitin minä maisterin kanssa lumipalloja maaliin", — jossa taidossa hän, kuten tunnetaan, oli mestari.

Kirjallisesta toiminnasta emme juuri huomanneet muuta kuin että korehtuuriarkkeja oli tavattavissa sekä mahdollisissa että mahdottomissa paikoissa. Ensi päivänä jonka kodissa vietin, oli sali vielä muuttokunnossa ja joukko kirjoja lattialla. Olin yksin huoneessa, otin käteeni kirjan ja luin kannesta nimen "Hirvenhiihtäjät", joka oli minulle tuntematon. Runomitan viehättämänä aloin selailla kirjaa, kun maisteri äkkiä astui sisään. Hämilläni pyysin anteeksi, mutta maisteri sanoi: "pidä se vaan, jos sinua haluttaa."

Runebergin todistusta pidettiin turvana reppuja vastaan ylioppilastutkinnossa. Hänen oppilaansa saivat harvoin korkeita arvosanoja, mutta heillä oli perusteelliset tiedot. Aika jonka vietin oppilaana Runebergin kodissa ja jota aina kiitollisuudella tulen muistamaan päättyi ylioppilastutkinnolla kesäkuun 4 p. 1833 sekä ylioppilaskekkereillä Catanin ravintolassa s. k. 12 p:nä. Viimemainitussa juhlallisessa tilaisuudessa, jota Runebergkin kunnioitti läsnäolollaan, osoitti hän 15 vuotiaalle uudelle tulokkaalle sen ystävällisen palveluksen, että otti häntä käsipuolesta ja pelasti hänet vaarallisista veljenmaljoista.

Vielä mainittakoon kuvaavana Runebcrgille — — että hän antaessaan neuvoja minulle ja muille nuorille runoilijoille aina esiintoi runon itsenäisyyden yhtenä runoilemisen pääehdoista. "Ole vapaa", sanoi hän, "ja itsellesi uskollinen! Älä koskaan lahjoita itseäsi äläkä lue muitten teoksia kuin niin paljon että aina pidät tallella oman itsesi."

Kuten jo Topeliuksen muistiinpanoista kävi selville, valmisteli Runeberg v. 1833 väitöskirjaa erään yliopistoviran saamista varten, jonka edellinen omistaja oli tuleva täysinpalvelleeksi. Tämä virka oli ainoa vakinainen, jonka kautta Runeberg saattoi toivoa voivansa jäädä yliopistoon ja pääkaupunkiin, joten valmistukset siihen ja toiveet sen saamisesta anastivat suurimman osan hänen aikaansa ja ajatuksiaan. Heti kun virka oli julistettu avonaiseksi, ilmaantui siihen sentään toinenkin hakija ja pitkien väittelyjen perästä, yliopiston viranomaisten kesken, tämä toinen sen saikin.

Ahtaista oloistaan huolimatta oli Runeberg määrännyt tulot uudesta runokokoelmastaan hätääkärsiville pohjois Suomessa. Erittäin tervetullut oli hänelle eräs kirjallinen apuraha sekä muutamat sivutulot, jotka hän keväällä 1834 sai yliopistosta. Ja vieläkin tervetulleempi oli hänelle lepo rasittavan talven töiden ja jännityksen jälkeen.

Kesän vietti hän perheineen Kangasalla, kauniissa seudussa, ystävien ja omaisten ympäröimänä. Heinäkuussa sentään kohtasi häntä suru, äiti kun kuoli Pietarsaaressa.

Lapsuudenkoti hajosi silloin ja neidit Karolina ja Mathilda Runeberg muuttivat veljensä luo Helsinkiin. Mahtilda neiti, joka ulkomuodoltaan oli sangen kaunis, oli varojen puutteessa jäänyt kaikkea koulusivistystä vaille ja alkoi nyt rouva Runebergin johdolla lukea. Hän saavuttikin siksi suuren tietomäärän että sittemmin saattoi auttaa sisartaan, joka piti pikkulastenkoulua Helsingissä.

Senraavana vuonna julkaisee Runeberg verraten vähän oman runottarensa tuotteita ja niiden joukossa on hänen ihana "Pilven veikkonsa". Sensijaan on vuosi 1836 hyvin tuottelias. Elokuussa ilmestyy hänen lehdessään herttainen "Hanna", tuo rakkauden ja juhannusaaton suloinen ylistyslaulu, ensimmäinen suuren runoilijan teoksista, jonka yleisö paikalla avosylin otti vastaan. Kuvaavaa sille suosiolle, jonka Runebergin "Hanna" saavutti, on että monet, jotka olivat tutustuneet Runebergin "Hannaan" riensivät antamaan pienille tyttärilleen saman nimen.

Kerrotaan Runebergin saaneen aiheen tähän runoelmaan kerran kun hän astui avoimen ikkunan ohi ja näki nuoren, pyörteän käsivarren siellä sisällä heittävän sukkulaa. Valmiina kirjana ilmestyi "Hanna" vasta lopulla vuotta 1836, samana päivänä, jolloin tieto Runebergin toisen pojan syntymisestä levisi tuttavien piiriin.

Hän oli silloin jo jättämäisillään Helsingin. Hänelle oli nimittäin aikoja sitte selvinnyt, ettei hän likivuosina voisi saada vakinaista paikkaa yliopistossa. Perhe lisääntyy ja menot enenevät. Toukokuussa kuoli latinankielen lehtori Porvoon kymnaasissa ja paikka julistettiin avonaiseksi. Runeberg epäili kauvan, hakeako sitä. Hän oli tottunut elämään pääkaupungissa ja ottamaan osaa yliopistoelämään. Nuoriso häntä rakasti, osakunta oli hiljan antanut hänelle siitä todistuksen valitsemalla hänet kuraattorikseen. Porvoo oli pikkukaupunki eikä sen kymnaasi ollut erittäin hyvässä huudossa. Mutta antaisihan virka vakinaiset tulot ja ehkä sielläkin voisi kasvattavasti vaikuttaa nuorisoon. Runeberg haki virkaa ja saikin sen.

Kun hänen ystävänsä huomasivat että hän todenteolla aikoo jättää yliopiston, koettivat he kaikin tavoin pidättää häntä. Jo oli konsistoorikin valmis miltei yksimielisesti ehdottamaan hänelle erityistä, suurehkoa apurahaa. Mutta Runeberg kieltäytyi ottamasta sitä vastaan, sillä hän ei tahtonut nauttia palkkaa ilman vastaavaa työtä.

Loppuaikansa Helsingissä käytti Runeberg tunteihinsa koulussa ja lehtensä toimittamiseen. Huhtikuussa ilmestyi "Morgonbladissa" hänen kääntämänään muun muassa alku Kalevalaan. Runeberg ihaili tätä runoteosta kreikkalaisten mestariteosten vertaisena ja oli ennenkin kääntänyt siitä otteita.

Toukokuun 8 p:nä pidettiin paikkakunnalta muuttavan Runebergin kunniaksi jäähyväiskekkerit eräässä ravintolassa Töölön lahden rannalla. Topeliuksen muistiinpanoista saamme tietää, että läsnä oli noin 300 henkeä, suurin osa nuoria ylioppilaita ja opettajia, mutta myöskin muutamia vanhempia. Juhla kesti kello kuudesta illalla kello kuuteen aamulla. Runebergin malja esitettiin "lämpimin sanoin ja ylivuotavin sydämin" ja samassa laulettiin "Joutsenen" nuotilla runo, jonka Stenbäck tilaisuutta varten oli sepittänyt. "Miltei kyynelsilmin astui Runeberg esiin kiittämään ja sanoi, että hän aina kiitollisena tulee säilyttämään mielessään yliopiston, jossa hän oppi katsomaan elämää valoisalta kannalta ja jonka jäsenenä hän oli ollut 15 vuotta." Juhlatuuli oli herttainen ja lämmin, juteltiin, pidettiin puheita, jopa heitettiin voileipiäkin keväisenä aamuna lahden kirkkaalle pinnalle. Vihdoin saattoi juhliva joukko kotiin juhlavieraansa, hurraten häntä vielä moneen kertaan ja lopuksi laulaen: "Sua lähde kaunis katselen."

II.

Toukokuun 17 päivänä 1837 jätti Runeberg perheineen Helsingin. Päivä oli kirkas ja keväinen, mutta keli vielä sangen huono. Viimeisellä kestikievarivälillä väsyi hevonen. Runeberg astui silloin alas rattailta ja käveli lopputien hevosen rinnalla. Oli jo keskiyö käsissä, kun saavuttiin Porvooseen.

Seuraavana päivänä vuokrasi Runeberg itselleen kesäasunnon maalla, noin kolmen kilometrin päässä kaupungista, kauniilla paikalla, ja sinne muutti heti rouva Runeberg ja lapset. "Lehtorin" pidättivät uudet virkatoimet kaupungissa. Hän ryhtyi opettamaan jo tulonsa jälkeisenä päivänä ja seuraavana keskiviikkona istui hän jo vakinaisena jäsenenä konsistoorin kokouksessa.

Kesäkuun puolivälissä alkoi kymnaasissa kesäloma, jolloin Runeberg muutti perheensä luo, käydäkseen kaupungissa ainoastaan keskiviikkoisin konsistoorin kokouksissa.

Kesä tuli lämmin ja herttainen, talon likeisyydessä oli sekä järvi että useita lampia, joten vesilintuja ja kaloja löytyi runsaasti. Kylän suutarin, Jonas Söderholmin, joka perinpohjaisesti tunsi luodot ja kaislikot ja kalojen kutupaikat, sai Runeberg uskolliseksi kalastustoverikseen. Jonas oli luonteeltaan hiukan ärtyisä ja epäluuloinen sekä sangen taikauskoinen: hän oli esim. varma siitä että heidän järvissään löytyi sekä vedenneitoja että peikkoja ja haltioita. Alussa kertoi hän Runebergille tuntevansa miehen nimeltä Lintu-Kalle, jonka luoti tapaa linnun niin ja niin pitkän matkan päästä, mutta kun Runeberg kerran ampui linnun lennosta ja se putosi maahan juuri Jonaksen eteen, niin hämmästyi hän suuresti lehtorin taitoa ja alkoi senjälkeen kertoa lehtorista mitä merkillisimpiä juttuja. Mutta ei sietänyt Jonas leikkiä ja Runeberg taas piti pienestä pilanteosta. Tuontuostakin suuttui Jonas ja ilmoitti silloin, että "mies hän on hänkin, vaikkei olekaan yhtä oppinut kuin lehtori."

Usein oli kesäisillä kalaretkillä mukana eräs nuori ylioppilas, jonka Runeberg tavallisesti, retken päätyttyä, kutsui kotiinsa teetä juomaan. Myöhään iltaan istuttiin silloin keskustelemassa kirjallisista kysymyksistä, joihin rouva Runebergkin innokkaasti otti osaa, tai luettiin jotakin ääneen. Virkistynein voimin palasivat Runebergilaiset syksyllä Porvooseen.

Porvoo oli siihen aikaan koko lailla rappiotilassa. Siellä oli kyllä noin kymmenen vuotta sitte ollut sekä varakas että etevä kauppiassääty, joka johti kaupungin asioita, mutta muutamien vararikkojen kautta oli sen täytynyt luopua sekä varallisuudestaan että johtavasta asemastaan. Kuvaavaa oloille on, että kaupungin vanhimpien neuvoston puheenjohtajana oli mies, muuan kauppias, jolla ei ollut sivistystä eikä luonnonlahjoja, ei edes varallisuutta; sanalla sanoen: ei mitään, joka olisi oikeuttanut häntä olemaan luottamustoimessa, kaupunkihallinnon päänä ja pylväänä. Hänen sivistyskantaansa kuvaa muuan hänen tapansa. Hän ei pessyt kasvojaan kuten ihmiset tavallisesti sen tekevät: hän otti suunsa vettä täyteen, astui puotinsa portaille, päästi vähitellen vettä käsiinsä ja pesi sillä silmiään.

Huonossa huudossa, ja syystä, oli kymnaasikin, johon Runeberg tuli lehtoriksi. Löyhäksi oli päästetty kurinpito ja järjestyksestä jätetty jälelle vain varjo. Oppilaat saattoivat koska tahtoivat jäädä pois tunnilta ja tutkintonsa saivat he niinikään suorittaa koska halutti. Toiset saattoivat suoriutua oppikurssistaan kuudessa vuodessa, vieläpä lyhyemmässäkin ajassa, toiset viipyivät koulussa vaikkapa seitsemänkin vuotta. Väkijuomien nauttimista ja juopumusta ei pidetty minäkään. Tappelut merimiesten ja kisällien kanssa kuuluivat päiväjärjestykseen. Jos oppilas teki itsensä syypääksi hiukankin suurempaan laiminlyöntiin tai rikokseen, niin ei asianomainen opettaja voinut määrätä hänelle rangaistusta, vaan piti asia jättää ensin opettajakunnan ja sitte tuomiokapitulin ja piispan ratkaistavaksi. Opettajakunnassa syntyi heti erimielisyyksiä: vanhemmat opettajat, jotka olivat tottuneet kurinpidon löyhyyteen, pitivät mukavimpana päästää syyllisen niin vähällä kuin suinkin; nuoremmat taas vaativat, sekä koulun maineen että itse oppilaiden velvollisuudentunnon takia ankarampaa rangaistusta. Pitkien keskustelujen, väittelyjen ja rettelöiden perästä ehti asia joutua puoleksi unohduksiin ja tuomiokapitulin päätös tuli tavallisesti vanhempien opettajien mielen mukainen. Rehtoriksi valittiin vuorotellen joku koulun opettajista vuoden ajaksi ja jos hän tänä aikana onnistuikin panemaan toimeen paremman järjestyksen, niin saattoi tuuraava rehtori uudella järjestelmällä tehdä turhaksi koko hänen työnsä.

Kun Runeberg tuli Porvooseen, oli hänellä takanaan suuri opettajakokemus: olihan hän vuosikausia ollut kotiopettajana ja Helsingin lyseossa oli hänelle tarjoutunut tilaisuus vastaanottaa vaikutuksia senaikaisesta uusimmasta koulujärjestelmästä ja käytännössä toteuttaa ajan parasta opetustapaa. Sillä Helsingin lyseo oli järjestetty kaikin puolin ajan parhaimpien mallien mukaan.

Sitä räikeämmin vaikuttivat Runebergiin epäkohdat Porvoon kymnaasissa. Suorana miehenä, miehenä joka ei tingi omantuntonsa kanssa, päätti hän kaikin voimin alkaa taistella koulun homehtuneita tapoja vastaan ja useita nuoremmista virkatovereistaan sai hän puolelleen. Mutta asia oli helpommin päätetty kuin käytännössä toteutettu. Heti ensi vuonna ilmaantui Runebergille tilaisuus puhua suoraa kieltä ja hän sen tekikin, mutta ei häntä ymmärretty; päinvastoin sekä tuomiokapituli että piispa, rehtori ja useat opettajat loukkaantuivat hänen vastalauseistaan ja vaatimuksistaan.

Ne koskivat pääasiallisesti oppilaitten mielivaltaista käytöstä opettajia kohtaan. Itse puolestaan Runeberg kyllä oli turvattu poikien pilanteolta, sillä jo hänen vakava persoonallisuutensa ja koko käytöksensä herätti kunnioitusta, jota ei kukaan uskaltanut loukata. Mutta koulussa oli pari opettajaa, molemmat hyviä miehiä, mutta kykenemättömiä kurinpitoon, ja nämät olivat joutuneet poikain pilanteon esineiksi. Sensijaan että koulu olisi asettunut opettajien puolelle, vaatien oppilaita kunnioittamaan heitä opettajina ja kasvattajina tottelemaan heitä, antoi se nuhteita opettajille ja määräsi oppilaille, kaikesta uppiniskaisuudesta ja tottelemattomuudesta huolimatta, aivan lievän rangaistuksen. Näitten opettajien aseman korottamista alkoi Runeberg puolustaa.

Alussa kohtasi hän, kuten sanottu, johtavissa miehissä paljasta vastustusta ja ainoastaan vähitellen hänen uudistuspuuhansa saivat jalansijaa yleisössä.

Toista vuotta oltuaan Porvoossa, valittiin Runeberg kymnaasin rehtoriksi. Silloin hän oikein sai näyttää, miten kykeni johtamaan laitosta, joka oli sellaisessa kunnossa kuin Porvoon kymnaasi. Hän osoitti jo ensi hetkestä, että hän täydellisesti hallitsi asemansa.

Pimeänä syysiltana oli joukko kymnaasin oppilaita tunkeutunut erään häätalon porstuaan pyytämään, että saisivat nähdä morsiamen. Kun ei morsian paikalla noudattanut pyyntöä, syntyi porstuassa niin hirveä melu, että isäntäväen piti rientää pyytämään rehtoria avuksi. Runeberg saapuikin paikalle, mutta silloin olivat pojat jo luikkineet tiehensä. Seuraavana aamuna varhain läksi hän muutamien oppilaittensa luo, saadakseen selville, kutka olivat eilisillan syylliset. Erään pojan tapasi hän vielä sängyssä ja tämä tunnusti olleensa illallisessa kahakassa. Rehtori kysyi, keitä muita siellä oli ollut, mutta poika ei suostunut ilmiantamaan tovereitaan. "Hyvä", virkkoi rehtori. "Jääköön asia sikseen." Mutta mennessään, lisäsi hän: "kyllä te käyttäydyitte oikein soutaja-akkojen tavalla!"

Luokkahuoneiden välillä oven yläpuolella oli pieni luukku, jota tavallisesti pidettiin auki. Eräänä päivänä sylkäisee joku toisesta huoneesta luukkua kohti ja sylki lentää suoraan toisessa huoneessa istuvan pojan kirjoitusviholle. Pannaan toimeen tutkinto ja syyllinen puolustautuu sillä, että hän vahingossa tuli sylkäisseeksi toiseen huoneeseen. "Vai niin", sanoo Runeberg aivan tyynesti, "vai ovat sinun päässäsi suunnat niin sekaisin. Sinun täytyy välttämättömästi oppia sylkemään oikeaan. Tuleppa nyt tänne ja sylje tuohon maaliin, kunnes osaat, jotta voit olla varma siitä, ettet tulevaisuudessa enään erehdy tällä tavalla".

Kerran tunnilla istui muuan oppilaista näpäyttelemässä kieliä, jotka hän jollakin lailla oli pingoittanut pöytää vastaan. Samana tuntina sattui toinen poika, joka paraikaa kävi tanssikoulua, osaamaan läksynsä huonosti. Ensimainitun määräsi Runeberg "soittamaan" kielillään ja jälkimmäinen sai tanssia, jotta toverit näkisivät, että he olivat oppineet "edes jotakin".

Kerran piti Runebergin äkkiarvaamatta antaa tunti toisen opettajan puolesta, jota eivät pojat pitäneet suuressa arvossa. Tunnin alettua astuu luokkahuoneeseen pikkuinen poika, puettuna isänsä takkiin, kaulassa korkea kaulus ja valkea kaulaliina, liivintaskusta roikkuen kiiltävät kellonperät. Nähdessään Runebergin luokassa ällistyy poika ja hiipii häpeillään paikalleen. Runeberg käsittää heti, että tarkoitus on ollut huvittaa luokkaa tuon toisen opettajan tunnilla. — Oletpa sinä korea! virkkaa hän. — Ei sinun vielä sovi mennä istumaan, ensin täytyy luokan saada nähdä kuinka korea sinä olet. Ja hän nousee penkille, tarttuu kiinni pojan niskaan ja nostaa hänet väkevin käsivarsin korkealle ilmaan koko luokan edessä. Sitte saa poika mennä paikoilleen. Yleensä oli Runebergin ja hänen oppilaittensa suhde hyvä. Jo maalla ollessaan kotiopettajana vietti hän usein lomahetket ja välitunnit oppilaittensa kanssa, milloin jäällä, milloin kelkkamäessä ja kertoili heille iltahämyssä tarinoita. Ankarana itseään kohtaan, vaati hän oppilailtakin paljon ja vaistomaisesti oppilaat hänelle täyttivätkin velvollisuutensa. Hän ei ollut kärkäs rankaisemaan heitä pikkuerehdyksistä ja usein hän omalla omituisella tavallaan taivutti heidän uppiniskaisuutensa. Oppilas oli esim. ylimielisenä ja; taipumattomana rehtorin käskystä saapunut rehtorin kotiin. Hänet käsketään saliin istumaan ja toisessa huoneessa istuu rehtori työpöytänsä ääressä. Poika näkee sen, sillä ovi on auki, ja miettii sydämessään katkeraa kostoa. Mutta rehtoria ei kuulu ottamaan vastaan pojan ylpeää puhetta. Niin kuluu kokonainen tunti ja kun rehtori vihdoin nousee kirjoituspöytänsä äärestä, niin tapaa hän salissa katuvan syntisen eikä uhkamielistä nuorukaista.

Joskus kun oppilas, säikähtyneenä tyhmyyksistään, rehtorin käskystä saapui tämän asunnolle, odotti häntä siellä mitä ystävällisin kohtelu; rehtori pyysi teetä juomaan ja selitti suopeasti, että eihän se sellainen käytös ole sopiva!

Mutta ei ollut se leikintekoa, kun Runeberg syystä ja todenteolla suuttui: vapisemaan pani hän silloin koko luokan eikä syyllisiä säälitty. Opettajatoimensa alkuaikoina käytti hän usein rangaistuksena purevaa ivaa, jota oppilaat eivät voineet kärsiä ja joka kylmensi hänen ja oppilaitten väliä. Joskus, vaikka hyvin harvoin, saattoi hän kiivaudessaan käsittää asiat väärin ja rangaista syytöntä, mutta silloin hän aina oli valmis tunnustamaan erehdyksensä ja pyytämään anteeksi.

Kerran esimerkiksi, kun oppilas oli antanut hyvin väärän vastauksen, suuttui Runeberg ja alkoi häntä ivallisesti soimata. Poika kuunteli hetken, mutta kun nuhdesaarnaa yhä kesti, huomautti hän suoraan, että opettajalla on oikeus määrätä rangaistus, mutta ei pilkata häntä ja tehdä häntä naurunalaiseksi luokan edessä. Luultavasti oli poika Runebergin mielestä oikeassa, koska hän paikalla lopetti ivalliset puheensa eikä määrännyt mitään rangaistusta. Toisen kerran oli hän syyttömästi epäillyt erästä oppilasta jostakin pienestä vallattomuudesta ja pojan puolustauduttua jättänyt hänet rauhaan. Jonkun ajan perästä poika kuitenkin erosi koulusta. Runeberg tapasi hänet vasta kolmen vuoden perästä kadulla, mutta tapaus muistui paikalla hänen mieleensä. Ystävällisesti meni hän silloin pojan luo, sanoi iloitsevansa siitä että hänet näki ja kertoi olleensa hyvin pahoillaan siitä että syyttömästi oli tullut häntä rangaisseeksi.

Kymnaasin rehtorina kuului Runebergin velvollisuuksiin tarkastaa koulut useissa hiippakunnan kaupungeissa. Valaiseva hänen luonteelleen on muutama piirre siltä tarkastusmatkalta, jonka hän ensi kertaa ollessaan rehtorina teki.

Oli kaunis kesä, muutamia päiviä ennen juhannusta, kun Runeberg rouvineen läksi matkaan. Seuraa heille teki heidän vanha tuttavansa Lauvantaiseuran ajoilta, maisteri Ståhlberg, jolla sattumalta oli sama matka.

Maisteri, joka oli vanhempi Runebergia, ajaa edellä ja Runeberg rouvineen jälessä. Maisteri ja hänen kyytimiehensä joutuvat ennen pitkää innokkaaseen keskusteluun. Maisterin piiska viittaa kaikkiin ilmansuuntiin ja hevonen kulkee käyttöä, sillä sen ovat ajajat kokonaan unohtaneet. Tällä tavoin kuluu matka sangen hitaasti. Vihdoin tullaan uuteen kestikievariin ja saadaan uudet hevoset. Vaan sama peli alkaa taas, niin pian kun ollaan tiellä kyselee maisteri taas, viittoen piiskallaan ja hevonen vaipuu omiin ajatuksiinsa. Mutta harvenemistaan harvenevat maisterin puhelut kyytimiehen kanssa ja hevosen velvollisuudet otetaan samassa määrin huomioon. Jo kuluu matka paljon pikemmin. Maisteri sentään ei ole oikein hyvillään. Kestikievariin päästyä selittää hän matkatovereilleen saaneensa niin tyhmän kyytimiehen, ettei hänen kanssaan ensinkään voi jutella. Ahaa, ajattelee Runeberg ja jo on hänen mielessään pieni kepponen, jonka hän aikoo panna käytäntöön.

Maisterin ja rouva Runebergin rauhallisesti jutellessa huoneessa, menee hän pihalle puhuttelemaan heidän tulevia kyytimiehiään. Maisterin ajajalle selittää hän, että herra, jonka hän tulee saamaan rattailleen, on hiukan sekaisin päästään, joten ei hänen kanssaan pidä lyöttäytyä juttusille. Paras on vain vastata hänelle: "häh", jos hän jotakin sanoo.

Tämän tempun uudistaa Runeberg joka kestikievarissa ja matka kuluu erinomaisesti. Mutta maisteri ei kylliksi saata ihmetellä kansan typeryyttä näillä seuduin. Vasta muutamien vuosien perästä ilmaisee Runeberg vanhalle ystävälleen, miten asiain laita tuolla retkellä oikeastaan oli.

Samalla retkellä kävivät Runebergilaiset Imatralla ja Punkaharjulla. Imatrassa oli sinä vuonna niin vähän vettä, että Runeberg huomautti sen olevan kuin jättiläisen kaivaman myllynojan, mutta Punkaharjulla viettivät he kokonaisen päivän, kävivät harjun päästä toiseen ja olivat ihastuksissaan.

1857 oltuaan 20 vuotta kymnaasin opettajana erosi Runeberg tästä virastaan, saaden täyden eläkkeen ja päättäen käyttää koko loppuosan elämästään kirjalliseen työhön. Erohetken liketessä puhkesi ilmi se, mitä sekä oppilaat että opettajat tunsivat kadottavansa, kun Runeberg heidän koulunsa jättäisi: vilpitön kaipaus.

Kesäkuun 13 päivänä illalla oli hän kutsunut virkatoverinsa kotiinsa yksinkertaiseen läksiäis-illanviettoon. Ilta oli kesäinen ja lämmin ja mieliala mitä rattoisin. Seuraavana aamuna tulivat kymnaasin oppilaat laulamaan eroavalle opettajalleen ja lahjoittivat hänelle kaksipiippuisen haulipyssyn ja metsästyslaukun sekä kultakellon. Laulajien poistuttua kerrotaan Runebergin pitkäksi aikaa vaipuneen sohvalle istumaan lahjojaan ihailemaan. Pyssystä tuli sittemmin rakas toveri monilla metsästysretkillä, mutta kultakello kätkettiin muitten kalleuksien kanssa laatikkoon.

Pari päivää myöhemmin pitivät vielä kymnaasin opettajat Runebergin kunniaksi jäähyväisjuhlat, mutta tässä tilaisuudessa ei hilpeys tahtonut päästä valtaan, sillä mieliä painatti tieto siitä, minkä suuren tappion kymnaasi kärsii opettajiensa piiristä kadottaessaan Runebergin.

Erotessaan kymnaasista lakkasi Runeberg olemasta jäsenenä tuomiokapitulissa. Hän ei koskaan ollut yrittänytkään tehokkaalla tavalla ottaa osaa hiippakunnan hallitukseen, vaikka hän jo v. 1838 oli antanut vihkiä itsensä papiksi. Jälkiä jättämättä ei hänen vaikutuksensa sentään tässäkään toimessa ollut, sillä hänen jalon, suoran henkensä pelkkä läsnäolo jo vaikutti kohottavasti siihen ympäristöön, jossa hän kulloinkin oli. Tullessaan Porvooseen oli Runeberg vuokrannut asunnon, johon kuului kuusi vähäläntää huonetta ja jota rouva Runeberg piti erittäin hauskana. Vasta talvella saivat he kokea, että huoneet olivat sekä vetoiset että kylmät. Syksyllä 1838 asettuivat he omaan taloon, jonka Runeberg samana keväänä oli ostanut, saadakseen vakinaisen asunnon, Porvoossa kun vallitsi ainainen puute huoneustoista. Talo oli vanhanaikainen, kaksikerroksinen puutalo, jonka katto oli taitettu ja sinne muutettiin vaatimattomat huonekalut entisestä talosta. Epämukavaksi tuli sentään ajan pitkään tämä asunto, huoneet kun olivat kahdessa kerroksessa. Rouva Runebergin sairauden takia oli perheen jo kerran välillä pitänyt vuoden ajan asua talossa, jossa ei tarvinnut nousta niin korkeita portaita. Vuonna 1852 Runeberg vihdoin myi vanhan talonsa ostaakseen sen "uuden, komean talon", jossa hän vietti loppuelämänsä ja joka nyt valtion ja Suomen kansan omaisuutena säilytetään tuleville sukupolville.

Kuvaavaa Runebergille muuten on että hän kaipauksella luopui vanhasta talostaan. Hän kertoo itse, että hän kävelyretkillään tuontuostakin läksi sitä tervehtimään. Kerran liketessään vanhaa kotiaan, näkee hän seinällä suuren tupakkakyltin ja huoneessa jossa hän kirjoitti parhaat teoksensa pyöritellään nyt paperossia. Surumielin jatkaa runoilija matkaansa, vaipuen miettimään kaiken katoavaisuutta. Hetkisen perästä hän sentään pysähtyy ja päättää lähteä takaisin, sillä hän ei tahdo näin raskaalla mielellä heittää entistä kotiaan. Niin hän saapuukin paikalle ja katso huoneesta, jossa hän muinoin mietti ja jossa nyt pyöritellään paperossia, kuuluu laulua. Tuttu on sävel ja tutut ovat sanat. Ne nostavat ilonkyyneleet runoilijan silmiin. Ne kuuluvat: "Sua lähde kaunis katselen".

Runebergin perheen vakituiseksi kesäasunnoksi tuli Kroksnäsin talo Haikonselästä lähtevän salmen varrella. Heillä oli täällä: "sali, kolme kamaria, kyökki, vähäinen kortteli kyökkipuutarhasta, polttopuut ja oikeus koukuilla ja verkoilla kalastaa talon kalavesillä". Seutu on luonnonihana ja talonväet olivat kelpo ihmisiä. Mukavuuksia sensijaan ei Kroksnäs tarjonnut kesävierailleen: ei ollut siihen aikaan laivakulkua kaupungin ja talon välillä, vaan lyhyintä tietä suoraan lahden poikki oli Porvooseen 7 ½ kilometriä, maanteitse viisitoista. Huoneet olivat matalat, kyökissä ei ollut edes hellaa, vaan ainoastaan avoin liesi. Jääkellarikin puuttui, joten ruokatavarat olivat säilytettävät tavallisessa aitassa. Erinomaisen vaatimaton oli asuinhuoneissa kalusto: tuolit, pöydät ja penkit olivat puusta, asetettuina pitkin seiniä, kuten talonpoikaistaloissa on tapa. Yöksi asetettiin pari penkkiä rinnatusten ja siihen valmistettiin lasten makuusijat, Runebergin huoneessa oli talon ainoa ylellisyysesine: vanha sohva ja sen yläpuolella koristivat seinää metsästyskapineet.

Tavallista yksinkertaisemmiksi muodostuivat Kroksnäsissä Runebergin perheen elintavat. Isäntä itse esiintyy kotikutoisissa, rouvansa ompelemissa vaatteissa. Puseroa pitelee vyötäisten kohdalta vyö, johon on pistetty nuuskarasia ja nenäliina. Pehmeä paidankaulus on käännetty alas ja päässä on ohut lakki tai olkihattu. Tavallisesti on hän avojaloin.

Kello seitsemän aikaan hän nousee, juo pari pientä kupillista kahvia ilman leipää sekä lasillisen lähdevettä. Päivälliseksi syödään useimmiten kalaa, syksypuoleen jäniksenpaistia tai lintua. Puuroa pitää olla kumminkin kolme kertaa viikossa. Päivällisen jälkeen astelee hän tavallisesti samalle lähteelle, josta aamullinenkin vesi noudettiin, juo taaskin virkistävää juomaa ja viipyy usein pitkät ajat lähteen partaalla, vaipuneena mietteisiin. Vieraitten aikana muuttuvat osaksi yksinkertaiset elintavat ja syrjäytetään talonväen mukavuudet jotta vierailla vain olisi hauska ja hyvä. Monasti lähetetään Porvoosta asti noutamaan ruokatavaroita.

Kesäisin ei Runeberg kirjoittanut, hän käytti kesän yksinomaan virkistyksekseen. Rouva Runeberg, jolla varhaisesta aamusta myöhään iltaan oli yllin kyllin työtä, huomautti usein leikillä, että hänen miehensä suorastaan laiskottelee: eihän hän puhu muusta kuin onkikoukkujen muodosta, siimoista ja täy'istä ja eihän hän muuta ajattele kuin sitä, että tuleekohan huomenna kaunis ilma, jotta pääsisi järvelle tai metsään.

Kroksnäsissä viihtyi Runeberg erittäin hyvin. Lukukausienkin aikana asuessaan Porvoossa teki hän usein sinne metsästysretkiä, milloin purjeveneellä, milloin jäitse ja viipyi monasti päiväkausia, viettäen yönsä nuotiolla. Ystävät koettivat kyllä välistä houkutella häntä muuttamaan kesäksi heidän naapuruuteensa, mutta Runeberg oli tottunut Kroksnäsiinsä ja hylkäsi kaikki ehdotukset.

Luonnollisesti tuli Runebergin ja hänen rouvansa ensimmäiseksi seurapiiriksi Porvoossa kymnaasiopettajien perheet, joissa, varsinkin nuorempien joukossa, he tapasivat useita sekä lahjakkaita että miellyttäviä henkilöitä. Parhaimmat ystävänsä löysivät he sentään ulkopuolelta opettajaperheiden piiriä. Niistä mainittakoon varsinkin kaupungin pormestari, Dreilick, jalo, lahjakas mies, josta Runeberg sanoo: "tänne minä kerran tulin korkeastioppineena maisterina ja luulin suuria itsestäni, mutta vasta hän minut, syntisen ja publikaanin, opetti tulemaan ihmiseksi".

Myöskin maanviljelijä Gustaf Dunckeriin, joka asui tilallaan Kinttulassa noin viiden peninkulman päässä Porvoosta, liittyi Runeberg lämpimästi. Gustaf Duncker oli 1808 vuoden sodassa kaatuneen Joakim Zachris Dunckerin ainoa poika, mies jota sekä alustalaiset että tuttavat ja ystävät kunnioittivat ja rakastivat. Isä oli kuollut pojan ollessa aivan pienenä ja äiti hänet oli kasvattanut. Tämä lämminsydäminen, jäntevä rouva asui sittemmin poikansa luona ja hänelle Runeberg syyskuun 11 p:nä 1853, Kinttulassa, lukuisan sukulaisja tuttavapiirin läsnäollessa luki runonsa "Heinäkuun viides päivä".

Muitakin ystäviä sai Runeberg runsaasti, alkaen köyhistä suutareista, räätäleistä ja ruotiukoista, joitten kaikkien seurassa hän viihtyi. Hänen seurapiirinsä laajeni siten sangen suureksi ja kirjavaksi. Jollekulle joka kerran oli huomauttanut, ettei hän käsitä, miten Runeberg viitsii noitten kaikkien kanssa seurustella, vastasi hän, ettei ole yhtäkään niin huonoa ihmistä, ettei hänellä olisi siltä jotakin opittavaa. Ja kun helsinkiläiset ystävät tulivat Porvooseen Runebergia tervehtimään ja ylenkatseellisesti puhelivat pikkukaupungista, niin sanoi hän heille: tänne te tulette pääkaupungista, käytätte senaattitaloa takkinanne ja yliopistorakennusta housuinanne ja luulette täällä olevanne hirveitä pöpöjä, mutta minäpä sanon teille, että täälläkin "vuorten takana" asuu ihmisiä.

Juuri se, että Runeberg kaikissa ihmisissä tapasi jotakin hyvää, jotakin opettavaa, jotakin jota ei muissa ollut, oli se salaisuus, jonka nojalla hän pienessä Porvoossakin niin pian kodistui. Vaikeampi oli rouva Runebergin tottua uuteen ympäristöön. Ystävätärelleen neiti Lundahlille (sittemmin rovasti Walleniuksen rouva) kirjoittaa hän syyskuussa 1837: "— — Saatat käsittää kuinka yksinäni minä elän, kun en sitte kun maalta muutimme, kolmeen viikkoon, ole tavannut juuri yhtään ihmistä, paitsi eräissä tansseissa ja eräissä hautajaisissa, joissa olin. Huomenna sentään taidamme lähteä käymään muutamiin perheisiin, saan siis tuttavia, mutta — mistä voin toivoa löytäväni edes jonkun, jolle suoraan voisin ilmaista sydämeni ajatukset! Tänään on nimipäiväni; tämä ilta, jonka olen tottunut viettämään omaisteni kanssa Helsingissä, panee pääni vähän sekaisin. Runebergkin on tänä iltana kutsuissa, lapset ovat nukkumaisillaan; tuntuu niin yksinäiseltä. Harvoin olen näin hartaasti toivonut että luonani olisi edes joku likeisimmistäni".

Vähitellen oppi sentään hänkin viihtymään ja sai ystäviä. Merkillinen oli muuan lukuseura, johon, paitsi rouva Runebergia, kuului muutamia muita naisia ja jonka tarkoitus oli kokoontua lukemaan Kalevalaa. Se luettiinkin uskollisesti läpi ja keskusteltiin suomenkielellä, jota muutamat naiset seurassa osasivat. Enimmän aikansa vietti rouva Runeberg kodin piirissä, jossa häntä tarvittiinkin lakkaamatta, sillä sairautta oli vähäväliin — varsinkin vilutauti vieraili ahkerasti talossa — ja lapset olivat pieniä. Myöhemmin vieroitti rouva Runebergia ulkomaailmasta kuurous, joka enenemistään eneni.

Runebergilla oli kuusi poikaa. Kolmannen pojan syntyessä päätti isä kastattaa hänet lempirunoilijansa Almqvistin mukaan Jonaaksi. Viime hetkessä heitti hän sentään arpaa ja arpa lankesi Valter-nimen eduksi, josta rouva oli sangen iloissaan, hän kun piti edellistä nimeä kovin rumana. Neljäs poika sai suuren Snellmanin mukaan nimen Johan Vilhelm. Hänen syntymisensä johdosta kirjoittaa Runeberg leikillisesti sukulaisilleen Tengströmeille Helsingissä, että poika on "hyvin iso ja hyvin ruma — — —. Olisihan sopinut paremmin että siitä tällä kertaa olisi tullut tyttö, koska meidän kolme poikaamme ja yksi tyttömme siten olisivat vastanneet teidän kolmea tyttöänne ja yhtä poikaanne ja me siten olisimme voineet toivoa tulevaisuudessa saavamme nähdä Runebergien ja Tengströmien rikkauksien joutuvan yhteen.

Maaliskuun 7 p. v. 1846 antaa Runebergille aihetta taaskin kirjoittaa sukulaisilleen Helsingissä: "— — — Kai sinä odotat saavasi täältä oikein hauskoja uutisia, kun näet kirjeeni, mutta valitettavasti ei minulla ole sinulle kerrottavana kuin vanhoja uutisia: Fredrika on kyllä saanut pienen pojan, mutta sehän tapahtuu hänelle jo viidettä kertaa. Pikku puolentusinan lisääjä syntyi eilen päivällisaikaan ja rohkeni painaa koko naulan enemmän kuin suurin hauki, minkä eläissäni olen saanut, nim. runsaasti kahdeksan naulaa. — — — Saatat käsittää että mieluummin olisin ottanut tytön, sinä joka tiedät, miten paljon minä pidän naisista; saattaisin vähitellen ruveta vaatimaan, että Fredrika toimittaisi minulle niitä, koska minulle itselleni käy vuosi vuodelta yhä vaikeammaksi niitä löytää".

Runeberg mieltyi helposti nuoruuteen ja kauneuteen, mutta hänen rouvansa pysyi hänen ainoana rakkautenaan, kuten hän oli hänen auttajanaankin työssä. Runeberg ei osannut muita eurooppalaisia kieliä kuin saksaa eikä hän mielellään lukenut suuria teoksia; rouvansa kautta, joka sekä osasi kieliä että mielellään luki, tutustui hän kirjallisuuteen. Rouva Runebergin suhdetta mieheensä kuvaavat parhaiten sanat, jotka hän kerran kirjoitti ystävättärelleen: "— — Vasta nyt olen alkanut täydellisesti käsittää, mitä mieheni minulle on. Ihanaa on nähdä kuinka hän osaa karkoittaa kaikki sumut, kaikki epäilykset, kuinka jokainen hänen sanansa synnyttää valoa ja kirkkautta kaikkiin, jotka korvillaan tahtovat kuulla".

Heidän vieraanvaraisesta kodistaan tuli pian sekä Porvoon että likiseudun sivistyneitten kokouspaikka ja vähitellen ottivat ulkomaalaiset, jotka tulivat Suomea katsomaan, tavakseen käydä Runebergiakin katsomassa. Kaikki he silloin saivat hämmästyä sitä vaatimatonta ympäristöä, jossa kuuluisa runoilija eli.

Kesällä 1839 vieraili Runebergin luona ensi kerran professori Grot, synnyltään venäläinen ja myöskin tämän kielen edustaja Suomen yliopistossa. Kirjevaihdon kautta olivat he kyllä jo jonkun aikaa olleet tutut ja Grot oli venäjänkielelle kääntänyt useita Runebergin teoksia. Mutta varmaan hän nyt, ensi kerran persoonallisesti saadessaan tavata runoilijan, koetti tutustuttaa häntä Venäjään, sen kansaan ja omituisiin oloihin. Ja epäilemättä hänen innostuneet kertomuksensa eivät jääneet tekemättä Runebergiin vaikutusta. Kun seuraavana jouluna Runebergin perheen vanha ystävä, neiti Ahlstubbe, oleskeltuaan useita vuosia sisä Venäjällä, palasi Suomeen ja kävi Runebergilla, kertoen mielialoistaan, tunnelmistaan ja kokemuksistaan, niin saivat professori Grotin herättämät mielikuvat uutta vauhtia runoilijan sielussa. Kuvauksiinsa maasta, josta juuri tuli, liitti neiti Ahlstubbe tarun, jonka hän siellä oli kuullut. Se miellytti Runebergin siihen määrään, että hän sen perustukselle alkoi rakentaa runoelmaa ja kuvata oloja, jotka hän tunsi ainoastaan ystäviensä kertomusten kautta. Hän rupesi kirjoittamaan "Nadeschdaa."

Tammikuussa seuraavana vuonna vietettiin Grotin ja muutamien muitten ystävien läsnäollessa Runebergin kodissa saman suloisen tyttösen, Nadesehdan, syntymäpäivää. Miltei yksimielisellä ihastuksella otti yleisö hänet vastaan. Muutamia loukkasi ainoastaan se että suuri runoilija oli viehättynyt ylistämään epäisänmaallista aihetta. Saman vuoden lopulla ilmestyi sentään "Jouluaatto", jonka lämmin, isänmaallinen sisältö vakuutti suomalaisille, ettei runoilija ollut käynyt isänmaalleen uskottomaksi.

Silloin nuoren kirjailijattaren Emelia Björkstenin "Muistelmissa" on säilynyt muutamia piirteitä Runebergista, hänen asuessaan ensi vuosia Porvoossa. Kirjailijatar kuvaa häitä jotka vietettiin kaupungissa ja joihin hänkin, vaikka vasta muuttaneena paikkakunnalle, oli kutsuttu. Ikkunan luona salissa näki hän pari nuorta naista ja heidän edessään seisoi kaksi herraa, vilkkaasti puhellen. Toinen herroista oli "komea ja kookasvartaloinen, hänen miehekkäät, jalot, älykkäät kasvonsa kiinnittivät ehdottomasti puoleensa huomiota, ja ulkomuodostakin päättäen mahtoi hän olla erinomaisen etevä henkilö. — — — Hänen käytöksensä oli tyyni ja hänen äänessään oli vastustamaton vetovoima — — — ja minä, nuori, haaveileva lapsi, istuin siinä ihastuksissani, koettaen huoneen läpi kuulla hänen sanansa."

Aavistaen kuka mies on, kysäsee tyttö sitä sentään tanssitoveriltaan, joka seisoo hänen vieressään.

— Kukako se on? Runeberghan se on! tulee vastaukseksi. Ja nuori neiti jatkaa kertomustaan: "kuinka sydämeni hytkähti, saadessani tuon varman tiedon! Nyt olin siis omin silmin nähnyt suuren runoilijan, jota niin kiihkeästi olin halannut nähdä ja jonka laulut jo niin olivat minua innostuttaneet ja hurmanneet. Muistan vieläkin, ettei minun enään ensinkään tehnyt mieli tanssia; olisin vain tahtonut katsella Suomen runoilijakuningasta ja kuulla sanoja hänen huuliltaan."

Samasta nuoresta neidistä tuli sittemmin Runebergin ja hänen rouvansa likeinen ystävätär. Hän kertoo Runebergilla olleen tapana, saatuaan valmiiksi uuden teoksen, lukea siitä ääneen hyville ystävilleen. "Eräänäkin raikkaana, aurinkoisena aamuna saimme, yhdessä oltuamme kävelemässä hangella, kuulla hänen omassa kodissaan lukevan 'Döbeln Juutaalla' ja 'Sven Dufvan' (joita hän pitää miltei parhaimpina lauluistaan) sekä 'Viaporin'. Istuimme pienessä huoneessa, jossa on punainen sohva ja sen yläpuolella seinällä Almqvistin kuva. Luettuaan oli hänen tapana kysyä, mitä me siitä pidimme ja "oliko se hyvä" sekä, jos olimme tyytyväiset, pyytää meiltä jotakin 'palkintoa'. Mutta mitä me olisimme voineet vastata, istuessamme siinä kyynelsilmin, mielenliikutuksissamme ja joka piirre hehkuvana innostuksesta!…"

Yhtä ihastuneena kuvailee eräs nuori ylioppilas käyntiään Runebergin luona parin toverin seurassa.

"Sydämeni sykähti", sanoo hän "ja polveni vapisivat kun astuimme sisään portista. Mutta jo porstuassa tuli vastaamme Runeberg, paitahihasillaan, sukkajaloin, menossa alakerrasta yläkertaan. Samassa katosi pelko. Tämän suuren miehen ja runoilijan edessä tuskin kenenkään on tarvinnut peljätä ja vavista. Itse ihmisenä kohteli hän ihmisenä jokaista joka hänen tiellensä sattui. Reippaasti ja ystävällisesti kehoitti hän meitä astumaan ylös portaita ja vei meidät pieneen huoneeseen, jossa valmisti meille istumasijat ja tarjosi piippua ja sikaareja. Miltei kaksi tuntia piti hän meidät luonaan, iloisesti jutellen kanssamme kaikellaisista asioista ja tarjoten meille simaa. Hyvästi jättäessä ojensi hän meille lempikukkiaan, kieloja."

Runebergin ja Grotin välinen seurustelu kehittyi vähitellen lämpimäksi ystävyydeksi, joka teki heille tarpeeksi tuontuostakin tavata toisensa. Grot sanoo Runebergista muun muassa: "jota enemmän hänen seurassaan on sitä enemmän täytyy tulla vakuutetuksi hänen luonteensa syvyydestä. — — Tuntuu siltä kuin ei löytyisi mitään ainetta, jota hän ei olisi ajatellut. Minun ei tarvitse kuin sivumennen koskettaa jotakin asiaa — heti hän tarttuu siihen ja, sen nojalla kehittäen uusia, hämmästyttäviä ajatuksia, pakoittaa minut katselemaan asiaa vallan toiselta kannalta. Kuinka viisaasti hän tänään, meidän jutellessamme yläluokasta ja keskiluokasta, vertasi edellistä purjelaivaan, joka hyvällä tuulella ylpeänä kiitää eteenpäin pullistunein purjein, mutta ei jaksakaan pitää puoliaan tuulen oikkuja vastaan. Jälkimmäistä vertasi hän höyryalukseen, jonka ulkomuoto ei herätä toiveita, mutta jossa asun murtumaton sisällinen voima kulkea suoraan satamaa kohti, tuulten käänteistä huolimatta. — Hänen kanssaan ei koskaan saa jutelluksi tarpeeksi. — — Pidän Runebergia arvossa varsinkin sentähden, että on mahdotonta tavata hänessä turhamaisuutta."

Vuonna 1843 julkaisi Runeberg kolmannen runokokoelmansa, jonka sisältö oli pääasiallisesti isänmaallinen ja uskonnollinen. Samana vuonna ilmestyi ensimmäinen laulu "Kuningas Fjalarista." Miltei hämmästyksellä se luettiin, sillä vaikka olikin totuttu pitämään Runebergia suurena runoilijana, niin ei "Hannan" ja "Nadeschdan" runoilijalta olisi odotettu sellaista. Kiihkolla odotettiin siihen jatkoa.

Kesäkuun keskivaiheilla 1841 juuri maisterivihkiäisten aikana "Kuningas Fjalar" ilmestyi. Helsingin lehdet ilmoittivat tapahtuman seuraavalla tavalla: "maisterivihkiäisiin saapuneitten kuuluisien vieraitten joukossa mainittakoon tuo ylhäinen, uljas, kaipauksella odotettu, arvoltaan korkea ja iältään suuri Kuningas Fjalar. Hänen runollinen Majesteettinsa saapui eilen aamupäivällä ja otti vastaan pääkaupungin sivistyneen yleisön kirjakaupoissa."

Kirjakaupoissa vallitsi niinä päivinä todellakin tungos ja miltei jokainen kadullakulkija kantoi kädessään Runebergin uutta kirjaa. Nuoret, laakeroittavat maisterit kulkivat, sama kirja kainalossa, Kaivopuistoon, istuutuivat nurmikolle ja syventyivät siinä sitä lukemaan.

Samana vuonna toukokuussa kävi Runebergilla rakkaita vieraita, nimittäin Matias Aleksander Castrén ja Elias Lönnrot, jotka äkkiarvaamatta kohtasivat toisensa Porvoon majatalossa. Vuonna 1841 läksivät he yhdessä matkaan, edellinen Siperiaan, jälkimmäinen Lappiin. Arkangelissa he erosivat, vuoden matkustettuaan yhdessä. Senkoommin eivät he ole toisiaan tavanneet, eivät edes toisistaan kuulleet ja nyt he kohtaavat toisensa Porvoossa, molemmat menossa Runebergia tervehtimään.

Tietysti on ilo sangen suuri. Päivä kuluu kokemuksia kertoellessa jo seuraavana päivänä lupaa Runeberg seurata ystäviään Helsinkiin. Mutta ystävillä on kiire: tahtovat lähteä jo kello 8 aamulla ja Runebergilla on 8—9 tunti koulussa. Hevoset tilataan kello kahdeksaksi, mutta Runeberg keksii keinon, jolla pidättää ystävät. Salaa sulkee hän heidän ovensa, ottaa avaimen taskuunsa ja lähtee tunnilleen: linnut ovat ja pysyvät häkissään. Vasta tunnin annettuaan päästää hän heidät ulos, aamiainen syödään rauhassa muutamien porvoolaisten kanssa ja sitte vasta lähdetään matkaan.

Syksyllä 1845 kävivät runolaulajat Kymäläinen, Makkonen ja Puhakka Porvoossa Runebergia tervehtämässä Runeberg piti heistä paljon, varsinkin Kymäläisestä, jonka laulut hän laulaessa ymmärsi miltei kokonaan, vaikka hänen jutellessaan miesten kanssa täytyi käyttää tulkkia. Runebergin ystävä, maalari Knutson, joka muutamia vuosia sitte oli muuttanut Porvooseen ja joka oli maalannut useita kuvia Runebergista, piirsi runolaulajat, ennenkuin he jättivät Porvoon.

Joku aika sitte oli Runeberg alkanut kirjoittaa näytelmää jonka tapauspaikkana on muinoinen Kreikka. Mutta tuskin oli hän saanut valmiiksi pari näytöstä, kun toiset mielialat ja aiheet katkaisivat työn ja saivat runoilijan viideksitoista vuodeksi kiinnitetyksi sotamuistelmiin, jotka jo lapsuudesta, Saarijärven ja Ruoveden ajoilta olivat kyteneet hänen mielessään. Tuontuostakin hän jo oli niitä kosketellut, kuten "Pilven veikossa", "Jouluaatossa" y.m. Nyt hän painuu niihin viideksitoista vuodeksi ja hänen töittensä hedelmästä tulee Suomelle kansallinen aarre, teos, joka ehkä enemmän kuin mikään muu on herättänyt suomalaisten kansallistunnetta.

Aiheen ryhtyä tähän uuteen työhön sai Runeberg omituisella tavalla. Lehtori Öhman, samannimisen kirjankustantajan veli, joka oli naimisissa majori von Fieandtin tyttären kanssa, oli päättänyt ryhtyä toimittamaan muotokuvakokoelmaa v. 1808—1809 sodan merkillisimmistä miehistä. Runebergin puoleen kääntyi hän pyytämällä että Runeberg kirjoittaisi kuviin tekstin. Runeberg suostuikin ja aluksi hankki Öhman hänelle Otto von Fieandtin kuvan sekä joukon hänen luonnettaan kuvaavia pikkutietoja. Siitä innostui runoilija sitte kuvaamaan menneitten aikojen loistopäiviä ja unohdettuja sankareja.

Muutamia "Vänrikeistään" julkaisi hän sanomalehdissä ja joku kierteli käsinkirjoitettuna ystävien ja tuttavien kesken. Yleisö siis saattoi aavistaa, mitä rakkaan runoilijan tuleva teos oli sisältävä ja se odotti suuremmalla kiihkolla kuin koskaan ennen. Joulukuun 12 p:nä 1848 ensi osa "Vänrikki Stoolin tarinoita" vihdoin ilmestyi.

Ensimmäisenä lauluna siinä on "Maamme", jonka Runeberg keväällä 1846 oli kirjoittanut Kroksnäsissä. Käsikirjoituksesta monistettuna oli sekin jo levinnyt ympäri maata ja julkisesti esitettiin se ensi kerran syksyllä Helsingissä pohjalaisten ylioppilaiden vuosijuhlassa, sillä kertaa Ehrströmin säveltämänä. Hiukan myöhemmin esitettiin se Porvoossa, kaupungin viettäessä juhlaa 500 vuosipäivänsä johdosta. Juhla oli samassa salissa jossa Aleksanteri I oli avannut kuuluisat valtiopäivät v. 1809 ja sävelen Maamme lauluun oli tehnyt sen runoilija itse. Pysyväisen sävelen tälle runoelmalle antoi vasta Fredrik Pacius, joka sitäennen oli säveltänyt pari Runebergin pienempää runoa.

"Maamme laulun", Suomen kansallislaulun syntymäpäiväksi tuli 13 p. toukokuuta v. 1848, jolloin ylioppilaat viettivät kevätjuhlaansa Helsingissä.

Ilma on ihana, harvinaisen aikainen kevät on loihtinut lehdet puuhun, kukat maahan. Laulaen, soittokunnan säestämänä marssivat ylioppilaat juhlakentälle, noin neljän virstan päähän kaupungista. Heitä seuraa ääretön ihmisjoukko. Lauletaan "Maamme laulua", jonka sävel on vallan uusi, mutta joka yksinkertaisuudessaan kuitenkin tuntuu niin tutulta. Gumtäktin niitty on lippujen ja köynnösten koristama ja ylinnä upeilee Suomen vaakuna. Puheita pidetään, maljoja juodaan. Loistavalla kaunopuheliaisuudella ylistää Fredrik Cygnaeus onnea olla suomalainen, olla syntynyt maassa niin ihanassa kuin tuo, joka tuossa uinuu iltaruskon hohteessa, keväisen kuutamon hopeoidessa meren lahtia. Hän puhuu Suomen nimestä, sen muistoista, sen toiveista, sen tulevaisuudesta. Hän kehoittaa jokaista suomalaista tämän maan edestä elämään ja kuolemaan. Kyyneleet nousevat kansanjoukon silmiin, hyvä-huudot nostavat tuontuostakin sanojen lentoa ja lopuksi puhkeaa ilmoille ääretön riemastus. Se löytää muotonsa laulussa, joka jo pitkin iltaa on kajahdellut ja jonka jokainen tuntee sisältävän sydämensä sisimmät ajatukset:

"Oi maamme, Suomi, synnyinmaa, Soi sana kultainen! Ei laaksoa, ei kukkulaa, ei vettä, rantaa rakkaampaa kuin kotimaa tää pohjoinen, maa kallis isien."

Laulu on toistettava uudestaan ja uudestaan eikä kansa ole saada siitä kylliksensä…

Se oli kuten kaikki "Vänrikit" lähtenyt runoilijan lämpimästä sydämestä; sentähden se kaikkien hänen kansalaistensa sydämiin sattuikin. Muutamat sanat, jotka hän v. 1819 kirjoitti nuoruudenystävälleen Snellmanille, kun tämä aikoi hakea professorinvirkaa Upsalan yliopistossa, ovat nekin omiaan osoittamaan Runebergin tunnetta isänmaatansa kohtaan. "Älä lähde", sanoo hän, "sinua tarvitaan täällä Älä jätä isänmaatasi, näe mieluummin nälkää?" Ja tarinoistaan kirjoittaa hän eräälle toiselle ystävälleen: "sen vain tiedän että olen rakastanut urhojen mainetta, jotka taistelivat isänmaansa edestä, arvoasteeseen katsomatta. Sydämeni pohjasta olen heidän kunniakseen lauluni virittänyt, parhaat sanottavani olen heistä sanonut?"

"Mikä se sitte oikeastaan on," huudahtaa muuan arvostelija, puhuessaan Vänrikki Stoolin tarinoista, "joka näille vaihteleville ja historialliselta aiheeltaan erilaisille, yksinkertaisille, koristelemattomille ja näennäisesti epätaiteellisille lauluille antaa niiden viehätyksen? — — Se on totuuden taikavoima sekä kertomistavasta että käsityksessä, se on esitystavan luonnollisuus ja kaikkea turhaa pintapuolisuutta ja pöyhkeilemistä karttava yksinkertaisuus, se on vilpittömyys millä isänmaanrakkautta, sotilaskunniaa ja kuolemaan asti voittamatonta urhoollisuutta on käsitelty; se on tunteen voima ja syvyys, joka sopusointuisasti hallitsee sekä ajatusta että esitystä."

"Vänrikki Stoolin" ensi osan ilmestyttyä seuraa runoilijalle levon aika. Paljon voimia olivatkin kysyneet nuo näennäisesti yksinkertaiset laulut. Vuonna 1851 valmistui ensimmäinen runo toista kokoelmaa varten, ihana "Vänrikin markkinamuisto", johon Runeberg ikäänkuin sattumalta sai aiheen.

Hän oli Loviisassa käymässä ja tapasi täällä erään viime sodan miehen, kenraali Ehrnroothin, jonka kanssa hän pitkän aikaa jutteli. Luultavaa on että kenraali silloin muunmuassa tuli kertoneeksi hänelle seuraavan tapauksen: kenraalin maatilalle Nastolassa tuli usein miehiä pyytämään kenraalin todistusta siitä että he sodan aikana olivat kuuluneet hänen komentonsa alle. Erästä miestä tutkiessaan muistaa kenraali äkkiä, että sama kuula, joka sattui hänen reiteensä, kaasi miehen kumoon, josta syystä kaikki silloin luulivat hänen kuolleen. "Sinusta", huudahtaa hän miehen kertomuksen katkaisten, "voin todistaa, että sekä olit sodassa että tulit ammutuksi kuoliaaksi!" Nyt käskee kenraali valmistaa ruokapöytään sijan sotatoverille ja hansikkakäsisten palvelijain hämmästykseksi ja harmiksi istutetaan köyhä ukko kenraalin rinnalle.

Maaliskuussa 1851 esitettiin Helsingissä Paciuksen uutta oopperaa "Kaarle kuninkaan metsästys." Kolmannessa näytännössä oli Runeberg läsnä ja näytännön loputtua lauloi innostunut yleisö Maamme laulun. Sitte mentiin Seurahuoneelle, jossa runoilijan kunniaksi oli pantu toimeen pienet juhlat. Täällä lausui Runeberg ulkomuistista "Vänrikin markkinamuiston", seisoen huoneessa, jota valaisi ainoastaan kuuvalo. Hän nimittäin ei tahtonut esiintyä yleisön edessä niin kirkkaasti valaistussa huoneessa kuin se oli, jossa juhla vietettiin.

1856 kirjoittaa Runeberg leikillisesti langolleen: "suutuksissani viime viikkoina vallinneen huonon sään tähden, joka on tehnyt metsästämisen vallan mahdottomaksi, olen kirjoittanut kaksi vänrikkiä ja alottanut kolmatta, mutta viimeksimainitulle taidan antaa joululomaa jos ilma edelleen pysyy yhtä kauniina kuin nyt".

Vuonna 1860 ilmestyi toinen osa Vänrikki Stoolin tarinoita ja senjälkeen ryhtyi runoilija valmistamaan "Salaminin kuninkaita", jotka kauvan aikaa olivat saaneet olla koskemattomina. Vielä mainittakoon, että Runeberg v. 1851 oli saanut kutsumuksen ruveta jäseneksi komiteaan, jonka tehtäväksi oli uskottu uuden ruotsalaisen virsikirjan laajentaminen. Tämän kautta kääntyi hänen työnsä joksikin aikaa puhtaasti uskonnolliselle alalle.

Se ei ollut hänelle mikään outo ala, sillä aikaisimmasta nuoruudestaan asti oli hän miettinyt uskonnollisia kysymyksiä, kuten hänen runoistaan ja muistiinpanoistaankin käy selville.

Hänen asuessaan viime vuosia Helsingissä alkoi pietistinen liike, joka mahtavana oli leimahtanut yli koko Suomen, saada jalansijaa pääkaupungissakin. Runebergin sisaret olivat liittyneet siihen ja pari pohjalaisen ylioppilasosakunnan etevimmistä jäsenistä, kuten Lars Stenbäck, olivat kiihkeitä pietistejä. Runebergiä loukkasi pietistien ahdas, yksipuolinen katsantokanta, joka telkien taakse sulki autuuden ja Jumalan armon ja kadotukseen tuomitsi kaikki toisin ajattelevat. Hän alkoi peljätä, että tämä synkkä, ankara liike, jos se nuorison tempaisi mukaansa, tukahduttaisi siitä kaiken elämänhalun ja tekisi sen viattomallekin ilolle ja valoisalle maailmankatsannolle vihamieliseksi. Sentähden oli hän jo jonkun aikaa aikonut ottaa asian julkisesti puheeksi, mutta ajan puutteessa jäi se, ja vasta Porvooseen muutettuaan, v. 1837, saa hän tilaisuutta julaista "Vanhan puutarhurin kirjeitä", joissa hän ylevän kertomuksen muodossa osoittaa, mitä onnettomia seurauksia voi johtua pietistien synkästä maailmankatsantokannasta.

Vanhan puutarhurin kirjeet aiheuttivat pitemmän väittelyn Runebergin ja Lars Stenbäckin kesken. Runeberg määrittelee uskonnollista kantaansa seuraavalla tavalla: "Ihminen elää itse asiassa ainoastaan siinä määrässä kuin hän eläytyy Kristukseen. Kaikki muu osa ihmistä kuuluu pimeydelle ja kuolemalle. Mutta Kristus ei elä ainoastaan taivaassa, vaan myöskin maan päällä. Hän elää sekä ylhäisyydessä että alhaisuudessa, sekä totisuudessa että leikissä, sekä tiedossa että uskossa, sekä viisaudessa että yksinkertaisuudessa. Ainoastaan yksipuolisuudessa, ahdasmielisyydessä, typeryydessä, saatanallisuudessa ei hän elä. — — — Ihmisen ei pidä rukoilla: 'anna, oi Kristus, minulle autuutta ja varjele minua, jotten kadottaisi sitä iloa, jonka niille luvannut olet, jotka sinuun uskovat', koska sellainen rukous on itsekäs. Vaan näin tulee ihmisen rukoilla: 'älä, oi ikuinen rakkaus, kohtele minua ikäänkuin minä jotakin olisin. Sinä näet miten mitätön, heikko ja syntinen minä olen. Auta minua unhottamaan kaikki vaateliaisuus, kaikki toivomukset, koko oma itseni ja muistamaan ainoastaan sinua. Anna minulle iloa tai hätää, anna taivas tai syökse syvyyteen, se on minulle yhdentekevä, kunhan sinä vain elät ja minä saan rakastaa sinua; sinun rakkautesi on minulle kaikki kaikessa. Ja vaikka sekä minun ruumiini että minun sieluni vaipuisi, niin olet sinä kuitenkin aina minun lohdutukseni ja minun osani.' — — —"

Kaunis taru kertoo nuorukaisesta, joka jätti kotinsa, antautuakseen palvelemaan maailman mahtavinta herraa. Hän tuli kuninkaan luo. Tätä miellytti pojan reipas käytös ja terve voima, ja hän otti hänet palvelukseensa. Illan kuluessa mainittiin saatanan nimi ja silloin teki kuningas ristinmerkin. Silloin huomasi nuorukainen, että mahtaa löytyä mahtavampikin herra kuin se, jota hän nyt palveli, ja läksi etsimään häntä. Mutta tämänkin näki hän karttavan ristiä tien vieressä, ja kun hän kysyi miksi, sai hän kuulla, että syvyyksien ruhtinas pelkäsi puuta, jonka päällä hänen ikuinen vihamiehensä oli kärsinyt. Silloin tahtoi nuori soturi etsiä Kristusta ja palvella häntä. Hän tuli erakon luo metsässä ja kysyi, mistä saattaisi löytää sovittajan ja antaa voimansa hänen palvelukseensa. Hurskas mies neuvoi häntä etsimään Herraa hänen sanastaan ja rukouksesta. Pian huomasi kuitenkin nuorukainen, ettei hän voi näin löytää etsittäväänsä ja pyysi erakkoa neuvomaan työtä, jonka helteen hän saisi kantaa Kristuksen tähden. Vanhus vei hänet silloin joen rannalle ja käski häntä vaarallisen veden poikki kantamaan hurskaita pyhiinvaeltajia. Taru kertoo, että Kristus yöllä tuli rantaan ja pyysi hänen apuaan sekä että mies, vaikka ei osannut lukea eikä rukoilla, katsottiin mahdolliseksi kantamaan maailman sovittajaa.

Voimat ovat moninaiset, lahjat moninaiset ja tavat työskennellä Jumalan tarkoitusten edistämiseksi samoin. Kun siis näette veljen, joka ei teidän tavallanne ajattele ja rukoile, niin älkää sanoko: "hän on kadotettu", vaan sanokaa mieluummin: "ehkä hän seisoo vyöryävän virran varrella, kestäen unettomia öitä, vaivoja ja vaaroja ja taistellen terveitten jäsentensä koko voimalla kantaakseen joen poikki Kristuksen valittuja ja edistääkseen hänen asiaansa."

Kymnaasin lehtorina piti Runebergin antaa vihkiä itsensä papiksi ja tuomiokapitulin jäsenenä kuului hänen velvollisuuksiinsa tutkia nuoria pappiskokelaita. Siten hän heidän piiristään sai paljon tuttavia ja useita ystäviä. Kuvaava Runebergin uskonnolliselle kannalle ja suvaitsevaisuudelle on muuan tapaus, jonka eräs maalaispappi tiesi kertoa.

Hän oli kerran, tavatessaan Runebergin, kertonut hänelle kokemuksiaan ja mielialojaan maalta, seurakunnasta, jossa hän viimeksi oli vaikuttanut. Kansa siellä oli köyhää ja yksinkertaista, mutta hyväntahtoista. Nuori pappi huomautti kehuen, että ei pidä luulla hänen pitävän löyhää kuria seurakunnassaan. Kyllä hän katsoo, ettei kansa hänen saarnatessaan nuku. Silloin hymähti Runeberg ystävällisesti ja alkoi selittää, että onhan luonnollista, että ihmisen, joka oltuaan koko viikon raskaassa työssä, varhain sunnuntai-aamuna noustuaan ja tultuaan pitkän matkan kirkkoon, vihdoin päästyään penkkiin, Herran huoneen rauhaan, tulee uni.

— Älä tee niinkuin tähän asti, lopetti Runeberg puheensa, — vaan kun näet, että kuulijasi alkavat nukkua, niin hiljennä vähitellen ääntäsi ja kun huomaat heidän nukkuneen, niin lue heille Herran siunaus ja jätä heidät rauhaan.

Varmaan Runebergin lempeä selitys sittemmin monasti muistui papin mieleen ja sai hänet langettamaan tuomionsa säälivämmin kuin siihen asti.

Pietistinen suunta piti Runebergin uskonnollista katsantokantaa liian vapaamielisenä ja maailmallisena. Vielä kaksikymmentä vuotta myöhemmin vaikuttivat pietistit sen, ettei Runebergin virsikirja-ehdotusta hyväksytty.

Kesäkuussa v. 1850 kirjoittaa rouva Runeberg ystävättärelleen: "meidän elämässämme on juuri tapahtumaisillaan oikein merkkitapaus, nimittäin, uskotko! mieheni aikoo matkustaa Ruotsiin, jos hän nyt saa passin".

Runeberg nimittäin ei kuulunut niihin, jotka mielellään matkustavat. Helsingissähän hän tuontuostakin kävi ja virkamatkathan olivat suoritettavat, mutta esim. Pietariin oli hän monasti hankkinut, sentään täyttämättä aikomustaan. Ruotsinmatkaa hän nähtävästi myöskin kauvan oli miettinyt ja vihdoin tehnyt päätöksensä. Mutta ei ollut passin saaminen siihen aikaan helppo asia. Pitkän aikaa oli sitä odottaminen ja viikkoa myöhemmin kuin hän oli aikonut lähteä, se vihdoin saapui.

Runebergille tekivät seuraa maanviljelijä Duncker ja professori Lille ja kesäkuun 25 päivänä vihdoin lähdettiin matkaan.

Jo laivan saapuessa Tukholman satamaan, toivottivat siellä oleskelevat suomalaiset suuren maamiehensä tervetulleeksi. Sitte seuraa pitkä sarja päivällisiä, illanviettoja, maljoja ja puheita, osaksi tukholmalaisissa perheissä, osaksi ravintoloissa. Kulovalkean lailla on kaupungissa levinnyt tieto, että suuri runoilija vierailee Ruotsissa, ja jokainen haluaa hänet nähdä.

Kuningaskin ja kruununprinssi vastaanottivat Runehergin mitä ystävällisimmin. Kuningas kertoi poikiensa osaavan ulkoa Runebergin runot ja koko perheensä vuodattaneen kyyneleitä niitä lukiessa. Kruununprinssi lahjoitti hänelle useita teoksiaan, joitten kansiin oli kirjoitettu omakätinen omistus, sekä maalaamansa taulun ja lauloi hänelle miltei kokonaisen tunnin ajan sävellyksiään. Vielä pyysi hän Runebergin luokseen päivällisille, joissa oli läsnä maan hienointa ylhäisöä.

Eräissä päivällisissä, jotka useat Pappis- ja Porvarissäädyn jäsenet runoilijan kunniaksi pitivät, kysyi arkkipiispa, eikö Runeberg tahtoisi muuttaa Ruotsiin: Tukholmassa olisi hänelle valmis paikka. "Herra arkkipiispa", vastasi silloin Runeberg, "Suomi on köyhä äiti, joka tarvitsee kaikki lapsensa".

Käytyään Upsalassa ja saatuaan osakseen koko sen kaupungin kunnianosoitukset, läksi Runeberg Pohjoisruotsin kautta paluumatkalle. Kaikissa pikkukaupungeissa, joihin laiva puikkosi, vastaanotettiin hän laululla, maljoilla ja puheilla ja vietiin juhliin, jotka kestivät niin kauvan kuin laiva kussakin paikassa viipyi. Runeberg, joka ei pitänyt pitkistä puheista, kaikista vähinten kun ne koskivat häntä itseään, vastasi ainoastaan muutamin yksinkertaisin sanoin. Ruotsalaiset taas, jotka olisivat toivoneet saavansa kuulla suuren runoilijan esiintyvän, lienevät siinä suhteessa pettyneet. Mutta paluumatkallaan viipyessään Vaasassa, kirjoittaa Runeberg rouvalleen: "Joka tästä jo pääsisi teidän luoksenne! Minä olen kauhean väsynyt kaikkeen tämän maailman komeuteen ja ikävöin Kroksnäsin puuroa, kalaa ja rauhaa."

Syntymäkaupungissaan Pietarsaaressa viipyi hän neljä päivää. Heinäkuun 23 päivänä olivat kaupunkilaiset pyytäneet hänet hänen isävainajansa vanhalle kalastajamajalle, jossa Johan Ludvigkin poikana oli viettänyt monet yöt ja päivät. Kauniisti olivat naiset kukkasilla ja köynnöksillä koristaneet majan, muodostaneet runoilijan nimikirjaimet seinälle ja toimittaneet mökkiin hänen kuvansa ja kaikki hänen teoksensa. Kun runoilija saapui rantaan, oli häntä vastassa neljä valkopukuista nuorta tyttöä, jotka sirottivat kukkasia tielle, jota runoilija astui Maammelaulun sävelien soidessa. Kallisarvoinen pyssy, joka oli ollut kapteeni Runebergin oma, lahjoitettiin runoilijalle.

Saman päivän aamuna oli hän käynyt tervehtimässä serkkuaan, "kelpo poikaa", jota ei hän ollut nähnyt pitkiin aikoihin. Mies raukalta olivat jalat kerran paleltuneet, jonka jälkeen oli täytynyt sahata ne poikki. Köyhänä, yksin, eleli hän nyt mökissään, likellä Pietarsaarta. "Ludvigille" oli hän valmistanut yksinkertaisen aterian ja hilpeästi jutellen lapsuudenmuistoista, söivät ystävykset sen kahdenkesken. Vihdoin kömpii raajarikko kainalosauvojensa varassa kaapille ja noutaa sieltä samppanjapullon. Hän tahtoo juoda Ludvigin maljan, sillä ties, koska sitä enään tavataan. Runeberg yrittää torua häntä, köyhää miestä, tuollaisesta tuhlaavaisuudesta. Mutta tuo vilpitön kunnian ja ystävyyden osoitus liikuttaa häntä ehkä enemmän kuin kaikki juhlat ja puheet, joitten esineenä hän vasta on ollut.

Heinäkuun 28 päivänä saapui Runeberg kotiin. Hänen jo asetuttuaan veneeseen, lähteäkseen Porvoosta Kroksnäsiin, sattui hänen ystävänsä pastori Bergström astumaan ohitse ja pysähtyi silloin puhuttelemaan Ruotsista palaavaa Runebergia, kysyäkseen miten matka oli kulunut ja oliko ollut hauska. "Olihan siellä", vastasi Runeberg, "hauska, mutta hauskempi on taas päästä Kroksnäsiin kävelemään paljasjaloin ja onkimaan ahvenia."

Joulukuussa v. 1863, kun Runeberg nuorimman poikansa kanssa oli kokemassa ketunpyydyksiään, kohtasi hänet halpaus. Poikansa avulla pääsi hän vaivoin kotiin ja sen jälkeen ei hän enään omin voimin kyennyt nousemaan vuoteeltaan.

Niitä pitkiä päiviä, niitä loppumattomia öitä! Hänen henkensä on jäänyt virkeäksi, hän muistaa kaikki mitä oli, kyky kärsiä ja kaivata ei ole mennyt — mutta kaikki muu on poissa: hänen runosuonensa on kuivunut, ja vaivoin saattaa hän hellälle hoitajattarelleen, vaimolleen, kirjoittaa edes muutamia sanoja rakkautensa ja kiitollisuutensa osoitukseksi. Sairas ei saata puhua ääneen, ja hoitajatar on niin kuuro, ettei hän voi kuulla rakasta kuiskausta.

Joka on viettänyt muutamankin yön unettomuudessa, se tietää, miten pitkiksi venyvät ne hiljaiset hetket, jotka unessa vietettyinä lentävät kuin siivillä. Ja mitä ajatuksia syntyy unettomuuden öinä, mitä mielikuvia, mitä tuskallisia tunteita!

Niitä pitkiä päiviä, niitä päättymättömiä öitä, mitkä mahtuvat neljääntoista vuoteen, kun henki elää ja valvoo — henki sellainen kuin Runebergin — ja ruumis on kuollut! Mutta hän ei valita. Pienelle paperiliuskalle on hän näinä sairautensa vuosina kirjoittanut: "ylevä henki kestää tuskansa eikä usko huoliansa halpamaisille kuulijoille".

Entistä tärkeämmiksi käyvät hänelle nyt hänen vanhat ystävänsä, pikkulinnut. Ikkunaan on kiinnitetty lauta, jolle aina katetaan ateria lintuja varten. Peilistä, joka riippuu vastapäätä vuoteen päänalasinta, näkee sairas niiden syövän. Vieläpä hän kesyttää kärpäsenkin, joka säännöllisesti saa annoksensa hänen lautaseltaan.

Niin kuluu neljätoista vuotta, yksitoikkoisesti, hitaasti, matelemalla. Toukokuun 4 päivänä 1877 kuolema vihdoin vapauttaa hänet kaikista vaivoista.

III.

Ennen häntä vallitsi ruotsalaisessa kirjallisuudessa suunta,joka liikkui yläilmoissa, pilventakaisilla mailla, kaukana todellisuudesta ja ihmiselämästä. Kuvattiin sankareja ja sankarittaria, jotka olivat niin vähän kuolevaisia kuin suinkin, heidät puettiin kultiin ja silkkiin ja heidän asunnokseen loihdittiin hämärä satulinna. Jos tahdottiin kuvata nuorta tyttöä, niin ei sopinut yksinkertaisesti lausua, että hän on kaunis, että hänen silmänsä ovat siniset, ja että hänen poskensa hehkuvat, vaan sanottiin, että neito on sulottarien sisko, että lemmenjumala leikittelee hänen poskillaan, ja että hänen silmistään lentelee rakkauden nuolia. Erittäin mieluisina laulunaiheina käytettiin kotkia, jotka valon virrassa kylvettävät kiiltäviä siipiään tai "kaihoten lentävät aurinkoa kohti saadakseen sen rinnasta juoda tulen ja elon ja taivaan makeutta"; tai ylistettiin jalopeuroja tai muita uljaita olentoja. Yksinkertaisemmat asiat eivät laisinkaan kelvanneet runouteen, jollei niitä sijoitettu muhkeaan ympäristöön ja upeaan muotoon. Runoilemiseen ei vaadittu sydämen tarvetta, vaan saattoi runoilijaksi tulla kuka tahansa, joka vain osasi takoa sujuvaa runomittaa ja heläjäviä loppusointuja. Ja mies se, joka runoilemisen taidossa oli saavuttanut sellaisen näppäryyden, että hän koska tahansa ja mistä tahansa saattoi tekaista runon, jossa uhkui komeita kuvia ja loistavia sananmuotoja.

Äkkiä kajahtaa silloin laulu, niin vieno, niin yksinkertainen, niin eroava kaikista entisistä ja samalla niin tuttu kuin olisi sen kuullut jo äitisi suusta, kun hän kehtoasi keikutteli. Siinä ei tavoiteta kaukaisia maailmoja eikä loihdita esiin satulinnoja, siinä kuvataan kotilahtia, Suomen saloja, Pohjolan kalpeaa taivasta, jolla tähti vilkkuu, lasta äidin sylissä, surua, iloa ihmisrinnassa. Mikä rikkaus kodin pienessä piirissä, jossa elämä kuluu niin hiljaa, vaipuneena arkielämän askareihin; mikä kauneus tuulen laulussa, joka kiertää solissa ja nurkissa ja kiikuttaa koivua ikkunan alla, kuinka ihanat illan ruskot auringon laskemasijoilla! Kauneutta on yllinkyllin ympärillämme, omassa elämässämme ja siinä ajassa, joka paraikaa kestää. Ei sitä tarvitse etsiä pilvistä eikä menneisyydestä.

Laulaja, joka näillä yksinkertaisilla lauluilla ihmiset hämmästyttää, on Frans Michael Franzén. Valitettavasti eivät hänen laulunsa kauvan raiu Suomen rannoilla. Väliin tulee suuria valtiollisia mullistuksia. Suomi eroitetaan emämaasta ja laulaja, joka ei jaksa kestää muutoksia synnyinmaassaan, muuttaa Ruotsiin. Mutta siellä ei hänen runottarensa jaksa kehittyä, eikä Suomessa, lamaantuneessa, voitetussa maassa vielä synny miestä, joka astuisi hänen teitään. Entinen suunta ja maku, rehevät tilapäisrunot ja muut samantapaiset sepustukset pääsevät taaskin vauhtiin.

Ruotsissa heläjää näihin aikoihin nerokkaan Tegnérin kannel. Hänen kielensä lemuaa kuin kukkatarha, hänen ajatuksensa väreilee kuuvalona aallon vaahdossa, päivänä lehtiverkon lomissa. Hänen runottarensa esiintyy hohtavissa harsoissa ja jalokivissä. Tegnér on rikas ja hän tuhlailee ylellisyyttään joka askeleelta. Hän kirjailee — kuten eräs hänen maamiehensä sattuvasti lausuu — koristuksilla sekä sormemme että varpaamme.

Ei siis kumma, kun Runeberg lähettää maailmalle yksinkertaiset laulunsa, että yleisö joka on tottunut pitämään Tegnérin sankarirunoja ylimpänä taiteena, ällistyy eikä ymmärrä, että Runebergin laulut taiderunoutta olisivatkaan.

Runeberg ei enään ole lapsi, kun hän julkaisee ensimmäisen runokokoelmansa. Hän on silloin jo hyvän aikaa käynyt elämän koulua, saanut oppia tuntemaan puutetta, kieltäytymään nauttinnosta ja hallitsemaan halunsa. Siltä ei hänen elämänsä ole iloton eikä hänen mielensä alakuloinen. Päinvastoin näyttää hänestä maailma valoisalta ja tulevaisuudesta viittovat kauniit toiveet. Pintapuolisuutta ja pikkumaisuutta hän vihaa, seuraelämän loisto ei tuota hänelle virkistystä, se häntä tukahduttaa. Mutta luonnossa, järvellä, metsässä, ihmisten parissa, joitten kanssa saa seurustella luontevasti ja vapaasti — siellä hän viihtyy. Rakkaudella lähestyy hän luontoa, ja hänelle avautuu maailma, jonka aarteita eivät muut ole ymmärtäneet ottaa omikseen, jonka kauneuden ohi ihmiset välinpitämättöminä ovat astuneet. Surun ja synnin läpi, jonka alla luomakunta huokaa, tuntee hän kaikkialla Luojan rakkauden. Karkean pinnan alla sykkii usein lämmin, vilpitön ihmissydän; yksinkertaisimmissa, jokapäiväisimmissä oloissa kehittyy monasti mitä syvin viisaus ja elämänkokemus.

Siksi nousee hänen vihansa ajan käsitystä vastaan, joka on julistanut mitättömäksi elämän todellisuuden, joka on telkinyt kauneuden rajat niin ahtaiksi ja joka vääristelee Luojan teot irvikuviksi.

Pitemmässä, vakavasti esitetyssä kirjoituksessa «Katsaus Ruotsin nykyiseen runokirjallisuuteen ottaa hän asian puheeksi, paljastaa ajan pintapuolisuuden ja arvostelee ankarasti neroja sellaisiakin kuin Tegnér ja von Beskow.

"Runous näkee asiat todellisuuden valossa ja kuvaa tosi todellisuutta, jonka juuri on Jumalassa ja jonka tuoksu täyttää maailman. Runous ei korjustele luontoa eikä tee sitä ihanammaksi kuin se on, mutta se auttaa ihmiskuntaa pinnan sameuden läpi näkemään omaa ja maailman kauneutta. Ihmiskunta istuu elämän rannalla, itkien synkän aallon vaahtoa ja levottomuutta. Silloin tulee runous, kuni auringonsäde, joka pilkistää esiin pilvistä, valaisee pimeyden ja näyttää ihmiskunnalle, miten syvä, kirkas ja puhdas tuo aaltoileva järvi on."

"Ei ole ketään ihmistä, joka alituisesti ja koska tahansa saattaisi ylentyä uskonnolliseen hartauteen, eikä taiteilijaa, jonka käytettävissä inspiratsioni olisi koska tahansa. Jos hän silloin, saavutettuaan jonkinlaisen tottumuksen ja kätevyyden kielenkäytännössä eksyy koettamaan luoda taideteosta, niin täytyy hänen yrityksensä epäonnistua, ja hän näyttää aivan toiselta kuin todellisen innostuksen hetkinä."

"Pöyhkeyttä, liioittelua ja valheellisuutta runoudessa suvaitsee ainoastaan se, joka ei tunne runoutta sen ylevyydessä. Runouden jumalallinen oikeus on luoda, kuten luonto luo, rajattomassa runsaudessa, rajattomien lakien mukaan. Hourailu, mielivaltaisuus ja vilppi olkoot ikipäiviksi karkoitetut sen pyhyyden piiristä. Kunhan tulisi aika, jolloin yleisemmin kuin tähän asti, tahdottaisiin tunnustaa, että runouden perusteena on yhtä vahva pohja kuin tieteenkin, tämän sanan korkeimmassa ja jaloimmassa merkityksessä, että runous perustuu luonnon ikuiseen tarpeeseen, joka ilmenee ihmisessä kuten kaikessa muussakin luodussa."

Tietysti yleisö nousi tällaista röyhkeyttä vastaan. Nuori mies, joka on julaissut pari mitätöntä runovihkosta, uskaltaa mestaroida Tegnériä!

Merkillisin niistä vasta-arvosteluista, jotka syntyivät Runebergin kirjoituksen johdosta, lienee se, jonka von Beskow salanimellä julkaisi ja jonka päällekirjoitus "Uusi tähti idässä" jo ilmaisee sisällön laadun. Se on täynnä salaviittauksia ja ilkeitä vääristelyjä. "Ja kuka", huudahtaa siinä kirjoittaja muun muassa, "tuo profeetallinen, uusi Messias sitte mahtanee olla, jonka riemukulun tieltä ruotsalaisten kirjailijain pitäisi väistyä? Kai arvostelijalla lie hänestä joku aavistus, koska hän näin suurilla valmistuksilla on ryhtynyt häntä vastaanottamaan? — Tietääkö kirjoittaja mitä täälläpäin arvellaan ja mikä ei kuulu ensinkään mahdottomalta? — Ei enempää eikä vähempää, kuin että se olisi kirjoittaja itse. — Joka tapauksessa olemme me täällä Ruotsissa sentään siksi 'kypsymättömät" ja itserakkaat, ettemme hevillä vaihtaisi edes sitä vähää kelvollista, mitä "nykyisessä runokirjallisuudessamme' on tuohon merkitsemättömään ja tulevaisuuteen turvautuvaan vekseliblankettiin…"

Ehkä ainoa, joka Runebergin runoille osasi antaa täyden arvon, oli Franzén. Hän heti käsitti noitten näennäisesti yksinkertaisten laulujen kauneuden ja kirjoitti nuorelle runoilijalle vilpittömän onnittelukirjeen. Muutamat ruotsalaiset arvostelijat myönsivät, että Runeberg pienissä runoissaan onnistuneesti oli mukaellut kansanlauluja, ja että Hirvenhiihtäjät antoivat hauskoja ja uskollisia kuvauksia kansanelämästä. Mutta taiteellista arvoa ei tietysti voitu antaa teokselle, jossa kuvaillaan kerjäläisiä ja ruotivaivaisia, jonka urhot liikkuvat suksilla lammasnahkaturkeissa ja asuvat savupirteissä. Runebergin ystävä Lauvantaiseuran ajoilta, tohtori Lindfors, kirjoittaa hänelle ensimmäisen runokokoelman ilmestyttyä kirjeen, jossa hän kehoittaa häntä kaikella muotoa heittämään nuo miltei jokapäiväiset pikkukuvaukset. "Varo ettet rupea tuollaiseksi surkeaksi limonaadiksi kuin arvoisa Franzénimme"!… huudahtaa hän huolestuneena ja ehdottaa ystävälleen joukon suuremmoisia aiheita, joitten kehittäminen varmaan tuottaisi enemmän tyydytystä… Hitaasti menivät Hirvenhiihtäjät kaupaksi. Tuhannen kappaleen painos riitti sekä Suomea että Ruotsia varten likemmä kaksikymmentä vuotta. Useat Runebergin ystävistä ottivat, mennessään joululomalle maalle, mukaansa kymmenen kappaletta myydäkseen ne kotiseudullaan, mutta eivät saaneet kaupaksi puoliakaan. Teosta ei ymmärretty. Erosihan se niin kokonaan niistä joita oli totuttu pitämään kauniina.

Ensimmäisen julkisen arvostelun Suomessa Runebergin kirjailijatoimesta kirjoittaa Fredrik Cygnaeus v. 1837. Hän alkaa kirjoituksensa seuraavaan tapaan: Enemmän kuin vuosikymmen on jo kulunut siitä kuin herra Runeberg runoilijana astui näyttämölle, sittemmin osoittaen harvinaista runollista tuotteliaisuutta, jotapaitsi hän jo viisi vuotta on toimittanut "Helsingfors Morgonbladia". Tämän kaiken perustuksella luulisi hänen ansainneen arvostelun tai edes jonkinlaisen ilmoituksen jossakin kotimaisessa sanomalehdessä, mutta minun tietääkseni ei edes hänen nimeään ole kertaakaan mainittu, jollei mahdollisesti takasivulla, ilmoitusten joukossa, jotka tarjoavat myytäväksi hollantilaista silliä, piimää y.m. — Itse arvostelu on tavattoman kiittävä: Hirvenhiihtäjät tunnustetaan kansalliseepokseksi, joka Kalevalan rinnalla aina tulee säilyttämään arvonsa.

Ensimmäinen Runebergin teoksista, jonka yleisö paikalla ymmärsi, oli Hanna. Ihastuksella ja yksimielisellä tunnustuksella se otettiin vastaan. Tosin väitettiin, että runoilija esikuvinaan olisi käyttänyt paria tunnettua saksalaista teosta (Göthen "Hermann und Dorothea" ja Vossin "Luise"), mutta käsitellen aihetta aivan itsenäisesti. Huomattava kuitenkin on, ettei Runeberg esim. "Hermann und Dorotheaa" ollut edes lukenutkaan. Ennen "Hannan" kirjoittamista ei hän nimittäin ollut tullut lukeneeksi Göthen mainiota teosta ja sittemmin huvitti häntä jättää siihen tutustumatta, koska ihmiset väittivät hänen käyttäneen sitä esikuvanaan.

Syystä on ihmetelty, että senaikainen ankara sensuuri salli Vänrikki Stoolin tarinain ilmestymisen. Aivan helposti ei se käynytkään. Sensuuri ehdotti ensin muutamia pienempiä muutoksia ja runoilija suostui niihin empimättä. Mutta kun painoylihallituksen puheenjohtaja, vapaaherra Nordenstam, vaati erään säkeen muuttamista runossa "Döbeln Juutaalla", vastasi Runeberg päättäväisesti, että sitä hän ei muuta. Siinä tapauksessa ei kokoelma saa ilmestyä, huomautti Nordenstam. Tyynenä poistui runoilija, päättäen jättää julkaisemispuuhan. Kun hänelle sitte lähetettiin takaisin käsikirjoitus, niin mainitsi hän valitettavasti sensuurin luvalla jo painattaneensa useita arkkeja.

— Sepä komeaa! Ja ystävällisesti jatkoi hän: — miksei lehtori nyt voi muuttaa tuota yhtä paikkaa, kun jo muutitte toisiakin?

— No, olkoon menneeksi! sanoi vihdoin puheenjohtaja, ja vaarallinen käsikirjoitus sai painoluvan.

Runebergin ollessa Porvoossa, valvoi painatustyötä Helsingissä Cygnaeus ja hänkin joutui "Vänrikkien" takia kiistaan sensuurin kanssa. Arveluttava paikka löytyi tällä kertaa "Torpan tytöstä." Toisessa värssyssä sanotaan siinä suomalaisten joukosta:

Työns’ on se tehnyt, niittänyt on viljan kallehimman,
vihollisjoukon vanginnut tai lyönyt rohkeimman.

Ei käy puhuminen vihollisjoukosta sillä tavalla, huomautettiin
Cygnaeukselle. Tulee muistaa, että se oli hänen Majesteettinsa väkeä.

Cygnaeus suostuu hymyillen muuttamaan, ottaa käsikirjoituksen ja kynän ja kirjoittaa:

Mutta muutos miellyttää sensuuria nyt entistä vähemmän ja runo saa ilmestyä alkuperäisessä muodossaan.

"Sitä päivää, jolloin Vänrikki Stoolin tarinat ilmestyivät, eivät ikinä unohda senaikaiset," kertoo A. Schauman muistelmissaan siltä ajalta. "Kuinka me nautimme, huokailimme, iloitsimme, ja kuinka sydämemme sykki kiivaammin kuin koskaan ennen! Vasta nyt me käsitimme kuuluvamme kansaan, jonka edestä kannattaa elää!"

Tällaisia tunteita herättivät Vänrikki Stoolin tarinat nuorissa. Vanhojen tunteita taas tulkitsee se sotavanhus, joka toveriensa ja heidän jälkeläistensä puolesta lahjoittaessaan Vänrikki Stoolin laulajalle komean lahjan, lausui muunmuassa: "harvoin taitanee historia mainita sotureja, jotka kovemmin olisivat taistelleet, enemmän kärsineet ja uskollisemmin täyttäneet velvollisuutensa — voittojen, onnettomuuksien ja tappioiden jälkeen joutuakseen täydellisempään unohdukseen. Saatatte siis käsittää, mitkä tunteet meissä heräsivät, kun luimme ihanat laulunne, joissa neronne säteiden loistossa ikäänkuin taikasauvalla loihditte kansojen eteen nämät sotilaat heidän tahrattoman kunniansa välkkyvässä asussa."

Runoilijan eläessä hiljaista elämää pienessä Porvoossa, lentää hänen maineensa jo pitkin maailmaa. Hänen teoksiaan käännetään miltei kaikille sivistyskielille, ja kun ulkomaalaiset kirjailijat ja oppineet tulevat Ruotsiin tai Suomeen, käyvät he välttämättömästi Porvoossa, lukien siellä asuvan runoilijan pohjoismaiden suurimpien merkillisyyksien joukkoon. Runeberg joutuu monenmoisten kunnianosoitusten esineeksi: ulkomaalaiset kirjalliset ja tieteelliset seurat kutsuvat kilvan häntä kunniajäsenekseen, Ruotsin kuningas lyöttää hänet ritariksi, Venäjän keisari määrää hänelle professorin arvonimen ja tuhannen ruplan suuruisen vuotuisen eläkkeen, Ruotsin akatemialta joka hänen teoksestaan "Hauta Perhossa" muutamia vuosia sitte soi ainoastaan toisen palkinnon, saa hän nyt vastaanottaa sen korkeimman kunnianosoituksen ja palkinnon: kultamitalin.

Hän ei ole mikään ihmelapsi, joka herättäisi huomiota, ja nuorukaiseksi kasvaa hän samalla lailla kuin sadat muut varattomien vanhempien pojat, vastaanottaen vaikutuksia ympäristöstään. Hänestä kehittyy toiselta puolen ankara velvollisuuksien ihminen — toiselta puolen rajattoman vapauden mies. Hänen aikaisimmat runonsa eivät anna aihetta toiveisiin. Vasta saavutettuaan noin 30 ikävuotensa kohoaa hän taiteen aurinkoisille ylängöille, vasta sitte aukeaa hänessä hänen aikansa ja kansansa kukka.

Hän ei koskaan rientänyt panemaan paperille ensi innostuksen tunnetta, vaan tunteen piti saada kypsyä, ennenkuin se kirjoitettiin. Hän ei koskaan pakoittautunut runoilemaan, eli kuten hän itse sanoi: hän ei koskaan pannut runottarelleen pakkoa. Vasta sisällisen tarpeen pakoittamana sai runo syntyä. Ja sen synnyttyä oli vielä pitkä matka sen julkaisemiseen. Kauvan aikaa sai se maata laatikossa ja kestää monet korjaukset ja kiirastulet, ennenkuin se hyväksyttiin. Säälimättä piti poistettaman kaikki mikä mahdollisesti häiritsi kokonaisuutta. Ei siinä kyllä että sanoja ja säkeitä muutettiin tai värsyjä jätettiin pois, vaan pyyhki runoilija usein kokonaisia kohtauksia, jotka kyllä sellaisinaan saattoivat olla hyvät, mutta jotka eivät välttämättömästi liittyneet yhteyteen. "Minä taon takomistani", sanoi hän, "kunnes kuulen, että kaluun tulee hyvä sointu".

Ei ole helppoa mennä kuvaamaan aamuruskoa, ei kastehelmeä hyvä kosketella. Kalpean kuvan antaa kertoja päivän punaisesta palosta, himmeäksi tekee hänen kosketuksensa nurmen timantin. Heikoiksi, himmeiksi käyvät kertojan käsissä suuren Runebergin kuvaukset. Niihin täytyy itsekunkin persoonallisesti syventyä, vaipua, kuten ihminen vaipuu nauttimaan kauniista maisemasta ja ihailemaan taivaan ruskoa tai myrskyä merellä.

Ja kuitenkin, kaikitenkin: Runebergin elämää kuvatessa älköön puuttuko siitä se, mikä siinä oli pääsisältönä, mikä hänelle itselleen antoi tyydytyksen ja mistä tuli Suomelle kansallisaarre: hänen henkinen työnsä. Saakoon tässä siis sijansa kuvaus, joskin kalpea, hänen teoksistaan.

On talvi-ilta. Torpanväki on jo päässyt ruualta. Vaimo, toimelias Anna, tytär ja poika häärivät vielä kukin askareissaan. Perheenisä, itse jykevä Pietari, joka kaiken päivää on raatanut tukinvedossa, ajaa väsymystä ruumiistaan ja unta silmistään, sillä varhain aamulla on hänen oltava hirvenajossa kartanon herran kanssa. Äkkiä kuuluu pihalta kulkusia ja Annan veli, reipas Matti, jota jo kauvan on odotettu tänne tulevaksi, saapuu, Metsolaisten suureksi iloksi.

Matilla on hyvä talo Kurussa ja muutenkin varoja, hän on mies parhaimmassa iässään, mutta hänen elämänsä on iloton, sillä ei ole vielä vuosikaan kulunut umpeen siitä kun hänen hyvä vaimonsa kuoli, jättäen vanhemman lapsista turhaan huutelemaan äitiä ja nuoremman itkemään vieraan rinnoilla. Matti on kyllä miettinyt uuttakin avioliittoa, mutta ei tiedä, valitako vaimoksi ikäihminen, joka jo on vakaantunut ja joka lapsia kohtelisi hyvyydellä, vaiko nuori tyttö, joka voimakkaalle miehelle soisi poskiensa ihanuuden ja rakkautensa riemun.

Nyt alkavat torpanväet kilvan kiittää Hetaa, Sakariaksen tytärtä, joka palvelee kartanossa. Se se vasta on tyttö! Kahdeksantoistavuotias, muodoltaan muhkea, mieleltään vakava, sävyisä ja taipuvainen. Hänelle uskovat herrasväet sekä kankaankudonnan että aitanavaimet, häneen iskevät miesten silmät kuin rastaitten parvi marjaiseen pihlajaan. Hänestä tulee Matille oiva emäntä! Aamulla on hänen Pietarin kanssa lähdettävä kartanoon hirvenhiihtoon — tai oikeastaan tytönkatsojaisiin. Ja tällä päätöksellä vaipuu torpanväki vieraineen uneen.

Mutta tuskin on kukko ensi aamulaulunsa kiekauttanut, kun Pietarin sytyttämä päresoihtu taas herättää kissan kismottelemaan ja Matin valmistautumaan matkaan. Pian kääntyvät hänen ja Pietarin sukset kartanoa kohti. Matti on saanut lainaksi Pietarin isä-vainajan ruotsalaisen kiväärin ja sen urotöistä pakinoiden saavutaan perille. Pihassa ovat koirat vastassa, murisevat ensin, mutta tuntevat sitte Pietarin äänen ja suksisauvan. Samassa tulee herra itsekin portaille, huutaa pois koiransa ja käskee ystävällisesti miehiä tupaan odottamaan.

Siellä ovatkin jo koolla muut hirvenhiihtäjät. Laulaa hyristen polkevat piiat rukkejaan ja permannolla olkien päällä uunin vierellä makaa muutamia laukkuryssiä. Ilolla tervehtivät miehet tulijoita, vanha Sakarias alkaa paikalla pelotella tovereitaan, että kuinka tässä nyt pidetään puoliaan, kun tulee mukaan tuo kurulainen, sillä Kurussa on yhtä monta kuulua pyssymestaria kuin on miestä. Matin ääni herättää samassa ryssät, he ovat vanhat tutut, monet ateriat on Matin talolla saatu, monet karhuntaljat Matilta ostettu. Hetkessä avataan kontit ja Matille ilmaantuu tilaisuus antaa piioille pieniä lahjoja. Heta saa paremman kuin muut, sillä Heta on paikalla voittanut vieraan sydämen.

Mutta Hetalla on muitakin kosijoita. Miesten ollessa metsällä, rakastuu häneen nuori ryssä, tarjoaa hänelle reppunsa ja ruplansa ja tahtoo viedä hänet köyhästä Suomesta kukoistavaan Arkangeliin, jossa silkkinen on oleva hänen pukunsa ja ruokana hopearuplat. Heta ei tietystikään ryhdy mihinkään kauppoihin humalaisten ryssien kanssa, varsinkin kun Matti on hänen mielessään. Hän lyö jo vetoa toisten piikain kanssa siitä, että Matti varmaan on ampunut parhaat laukaukset metsästysretkellä.

Hän onkin oikeassa, sillä neljästä hirvestä on Matti kaatanut kaksi. Sitäpaitsi on hän kotimatkalla kosinut Hetaa Sakariakselta. Pietaria Matti vihdoin pyytää puhemiehekseen ja, ryssiltä ostettu kihlasilkki kainalossa, astuu juhlallinen puhemies kamariin, jossa Heta kutoo rouvan kirjavaa kangasta.

Hetkisen perästä saa Pietari jo rientää kotitorpalleen noutamaan väkiään kihlajaisiin, jotka illalla vietetään kartanossa. Ennen häntä saapuu sentään lukija Metsolaan, jossa viikon työt ovat lopetetut ja väet kaikki nauttivat pyhäpäivän rauhaa. Nyt saamme likemmin tutustua Aaroon, kerjäläiseen, joka ohimennen mainittiin kertomuksen alussa.

Ei ole hän aina kerjäläisenä kierrellyt maailmaa: oma talo hänellä oli hedelmällisine peltoineen, karjoineen, hyvä emäntä ja kukoistavat lapset. Kaikki häntä kiittivät, monet kadehtivat, kunnes kohtasi onnettomuus: ainoa hallayö hävitti pellon ja pedot raatoivat karjan. Palvelijat jättivät talon, syötiin pettua, veroista tuli ryöstö, vietiin navetasta laihat lehmät, ainoa joka jäi, lypsi maidon asemasta verta. Vaimo, vierellään vastasyntynyt, nääntyi kuoliaaksi. Mies tarttui kerjuusauvaan, veti kelkassa lapsia talosta taloon, kunnes kasvoivat ja jo elättävät itsensä. Hän taas kiertelee maailmaa, tyytyväisenä soitellen huuliharppuaan, kuten sirkka, joka sirittää kuihtuneellakin lehdellä, vaikka aurinkoa on niukasti. Mielenliikutuksiin saa Aaron kertomus kuulijat ja Anna, lohduttaakseen ukkoraukkaa, noutaa pöytään parasta mitä hänellä on: voit, lihat, muikut, kaljat. Ja syödä Aaron täytyy, vaikkei nälkäkään ole, syödä kunnes vatsa on tynnörinä.

Ilo palaa torppaan, kun Pietari saapuu kertomaan että kiinni on Matti kuin koukussa hauki. Juhlapuvuissa ja juhlatuulella lähdetään nyt miehissä kartanoon.

Siellä on ilo jo ylimmillään. Viulut vinkuu, valot välkkyy, parit keikkuu permannolla ja tyytyväisyys loistaa joka silmästä. Runoelma päättyy Sakariaksen ylevään puheeseen kihlatuille sekä kartanon herran ehdotukseen että Aaro jäisi viettämään vanhuutensa päivät hänen luonaan.

"Hirvenhiihtäjät" luettuasi tuntuu sinusta kuin olisit suksilla kiitänyt sydänmaitten puhtaita hankia, tuntenut pakkasen paukkuvan korvissasi ja nähnyt tähtien vilkkuvan ankarassa talviyössä. Olet sitte katsahtanut mökkiin, jossa takkavalkea iloisesti loimottaa, päre pihdissä palaa ja sirkat sirittävät. Täällä kuluu suomalaisen talonpojan yksitoikkoinen elämä ainaisessa taistelussa kovaa luontoa vastaan. Se on tehnyt hänet juroksi, hitaaksi ja yksivakaiseksi. Mutta sano hänelle ystävällinen sana, odota kunnes tulee hänen lauvantai-iltainen leponsa tai vaatimaton juhla naapuritalossa, ja hän sulaa ja lauhtuu ja sinä näet että hänen povessaan elävät ihmistunteet, ne samat, jotka tapaat maailman hyörinässä, sillä eroituksella, että ne täällä sydänmaitten suuressa luonnossa usein ovat säilyneet suurempina, parempina.

Hanna siirtää meidät keskelle kesää. On juhannusaatto, tuomet ja syreenit kukassa. Vanha pastori istuu ikkunassansa, piippua poltellen, ja katselee maantielle päin. Hän odottaa tänään kotiin ainoaa poikaansa, ylioppilasta Turusta.

Mutta kankaansa ääressä viipyy vielä hänen tyttärensä, kuusitoistavuotias Hanna. Hauska olisi hänen siinä sukkulaa heitellä ja nähdä kirjavien raitojen kasvavan, mutta jo kuuluu kello, ilmoittaen pyhäpäivän alkaneen. Hän nousee siis, sitaisee otsaltaan kostean kiharan ja seisahtuu ikkunaan, josta virtaa sisään kukkien lemua.

Samassa tulee huoneeseen vanha Susanna, pappilan uskollinen palvelijatar. "Kiireesti neiti", puhuu hän, "pukeutukaa, pankaa sormukset sormiinne, sillä nyt on onni talossa: nimismies on saapunut Hän on uusissa vaatteissa, uusi on hevonen, uudet rattaat ja ystävälliset kuin päivänpaiste olivat hänen kasvonsa, kun hän leikkiä laskien sanoi tulevansa ryöstämään talon parhaan aarteen. Se ei voinut merkitä muuta kuin että hän tulee pyytämään neitiä vaimokseen."

Hanna purskahtaa nauruun. Olisipa kummallista hänen olla tuon rikkaan, pyöreän herran rouvana, joka kulkee niin vakavana ja jota pyydetään sohvaan istumaan. Eihän hän toki tällaista hupakkoa! Johan hän viisikymmentä vuotta on elänyt yksin.

Mutta se on sittenkin totta. Mahtava nimismies tarjoaa tytölle itsensä, talonsa, tavaransa, lupaa häntä käsin kantaa ja silkkiin sitoa. Vanha pastori pitäisi tyttärensä onnen turvattuna, jos hänestä tulisi tuon jalon miehen vaimo; kunhan tyttö nyt ensin saa ajatella asiaa ja sitte tehdä päätöksensä. Susannan mielestä tytölle tarjoutuu kokonainen taivaan valtakunta. Ainoastaan nuori Johanna, joka palvelee pappilassa, ollen miltei Hannan sisarena, kauhistuu, kuullessaan ylpeän herran tuumista. Vai että se tulee tänne kultineen houkuttelemaan nuorta sydäntä jäähtyneeseen syliinsä! Ei viihdy rakkaus vanhan koreissa saleissa, ikävä ja harmi siellä asuvat.

Hanna hämmästyy. Eikö nuori voisi rakastaa vanhempaa? Onhan hän niin ystävällinen, niin arvossa pidetty, onhan hänellä niin yllin kyllin lahjoja tarjota. Onhan hän hyvä, kun pyytää nuorta jakamaan onneaan.

Ohhoh, arvelee Johanna, jopa on kullalla valtaa, kun se noin kaiken voi tasoittaa! Ruvetkaa vanhan vaimoksi, mutta älkää sitte myöskään katsoko ikäistänne nuorukaista silmiin.

    "Älkää hänt’ unelmass’ edes nähkö, ettei hänen silmäns’
    Iskisi teihin, ja katse jok’ ei mene mielestä koskaan,
    Hiljaa vaivaavaks’ okahaks’ näin jäis’ sydämeenne."

Hanna seisoo avoimen ikkunan ääressä silmäillen maisemaa, jossa kaikki on hänelle niin tuttua ja rakasta, järven selät, saaret, salmet… Ja äkkiä tuntee hän, ettei hän voi niistä luopua. Hakekoon jalo kosija tytön, jolle koti on vähemmän rakas…

Samassa ajaa pihaan rattaat ja ikkunaa kohti heilautetaan lakkeja. Veli siellä saapuu. Paikalla unohtuvat Hannalta huolet ja riemuiten rientää hän tulijaa vastaan.

Nuorukainen on tuonut mukaansa toverin ja ilokseen tuntee vanha pastori hänet nuoruudenystävänsä pojaksi. Omana poikanaan sulkee hän hänet syliinsä ja kun Hanna samassa astuu sisään, lausuu hän hänelle: tule lapseni, anna sisaren suudelma nuorukaiselle, jota tähän asti et ole tuntenut. Nyt olkoon hän, isäsi jaloimman ystävän poika, veljesi, ja ole sinä hänen rakastava sisarensa.

Hanna tottelee. Vieras tarttuu hiljaa hänen käteensä, tyttö ei karta hänen huultensa kosketusta.

Mutta päästyään yksin, painaa hän kiharaisen päänsä käsien varaan ja itkee ja hymyilee, eikä itsekään tiedä miksi. Johanna hänet heti ymmärtää ja hämillään painaen päänsä kasvinkumppalinsa rintaa vastaan selittää Hanna, ettei hän suinkaan itke siksi että rakastaisi tuota köyhää nuorta ylioppilasta, päinvastoin hän itkee vihasta: häntä harmittaa että vieras käyttäytyy niin sydämellisesti ja aivan sopimattomasti.

Illemmalla ovat nuoret kävelemässä. Ihana on luonto kuin morsian. He astuvat järven rantaa pitkin ja kiertävät kokkokalliolle asti. Veli tahtoo ystävälleen näyttää kotoiset seudut ja selittää mitä muistoja liittyy mihinkin paikkaan. Hanna taas kertoo veljelleen mitä tämän poissaollessa on tapahtunut. Ja vaistomaisesti, kääriessään auki elämänsä tarinaa, likenevät he kaikki kolme toisiaan ja käyvät toisilleen niin tutuiksi, kuin olisivat he jo vuosikausia olleet ystävät.

Lähteen laidalle he vihdoin istuutuvat, istuvat ääneti, sanoja etsimättä ja löytämättä, katsellen sammuvaa iltaruskoa. Sydän vain etsii sydäntä ja autuus täyttää mielen. Lähteen peilistä yrittää Hanna äkkiä katsella vieraan rakkaita kasvoja, mutta samassa katsoo veteen hänkin ja heidän katseensa tapaavat toisensa.

Nyt on Velikin mieleltään hellänä ja hän uskoo Hannalle olevansa kihloissa ystävänsä sisaren kanssa. Hetkeksi hän poistuu ja palatessaan tapaa hän Hannan, seisomassa pää nuorukaisen rintaa vastaan.

Mutta nojatuoliinsa on vanha pastori sillaikaa nukkunut. Kauniina hän siinä lepää, kasvoillaan omantunnon rauha, kun kihlatut astuvat huoneeseen. Hanna herättää hänet, suudellen hänen kättään.

Vanhus hämmästyy, kun näkee tytön polvillaan edessään, sitte synkistyvät hänen kasvonsa ja uhkaava silmäys sattuu nuorukaiseen. Mutta hänen suora katseensa saa vanhuksen sulamaan ja syliinsä sulkee hän heidät molemmat.

"Hannasta" henkii lukijaa vastaan kesä, luonnon ja kukkasten kesä, ihmislapsen juhannusaika. Se on lemuava, suloa väräjävä runoelma, rakkauden, rauhan ja ilon ylistyslaulu.

Seuraa sitte Jouluaatto, jonka päähenkilöinä ovat vanha sotamies
Pistol ja majorin kuusitoistavuotias tytär Augusta.

Majori ja Pistol ovat asetoverit ja kartanoon on Pistol pyydetty viettämään jouluaattoa. Yksin astellessaan talvi-illan hämyssä, antaa hän ajatuksensa lentää majorin suurelle tilalle, jonne hän juuri on matkalla.

Ennen siellä raikui leikki ja laulut. Nyt on nuori kapteeni poissa, kaukana, Turkin sodassa. Yksin istuu hänen nuori rouvansa huoneessaan, itkee hääkuukautensa lyhyttä iloa ja laulaa surumielistä kehtolaulua nukkuvalle lapselleen, jota ei isän silmä koskaan nähnyt. Synkkänä astelee talon vanha emäntä huoneesta huoneeseen tai auttaa tytärtänsä itkemään. Majori, vihdoin kyllästyneenä naisten ainaisiin kyyneliin, ärisee jotakin nojatuolistaan. Ystävällinen Augusta neiti yksin kuuluu kulkevan hymyilevänä kuin enkeli miehestä mieheen laskemassa leikkiä, lohduttamassa, sovittamassa ja rauhoittamassa. Pistolin oma poikakin, hänen ainoansa maailmassa, on sodassa, mutta tyytyväisenä, iloisena kuin kuningas, astuu ukko eteenpäin, joulunviettoa kohti.

Äkkiä saavuttaa hänet kulkusten helinä ja Augusta neidin heleä ääni kutsuu häntä nousemaan rekeen. Tyttö on ollut viemässä joulumuonaa köyhään mökkiin. Istuen reen laidalla, juttelee vanha sotamies neidin kanssa siitä, mikä heitä kaikkia painaa. Augusta on juuri päässyt lohduttamasta ukkoa sillä, että ehkä ennenkuin hän tietääkään, poika palaa sodasta, panee torpan kuntoon, ottaa nuoren emännän ja ennen pitkää istuvat lapsenlapset rakastetun isoisän polvella tai oppivat marssimaan ja tekemään kunniaa ja saavat häneltä kuulla että sotamiehen tulee kunnialla vuodattaa verensä synnyinmaan edestä, jos niiksi tulee — kun saavutaan kartanoon. Ilomielin menee vanhus tupaan ja neiti saliin.

Tulet ovat kyllä sytytetyt kuin juhlaan, mutta pahoja uutisia ovat sanomalehdet tuoneet sodasta ja entistä synkempi on mieliala talossa. Äreinä tai epätoivoisen surun valtaamina ovat perheenjäsenet lähteneet kukin haaralleen ja jännityksellä odottaa lukija, mihin kuusitoistavuotias tyttö mahtanee ryhtyä.

Hän hiipii vanhan soittokoneen ääreen ja alkaa koskettaa kieliä, ensin arasti, mutta sitte yhä varmemmin. Se on isän lempilaulu, jota hän laulaa, eikä aikaakaan, kun ukko yhtyy siihen ja hänen mielensä heltyy.

Nyt tulee tyttö vinttikamariin, jossa hänen sisarensa kiikuttaa nukkuvan lapsensa kehtoa. Pimeää siellä on ja painostavaa. Palvelustyttö on kertonut pahan unen, jonka hän nuoresta rouvastaan näki yöllä ja äiti vuoroin itkee, vuoroin hyräilee lemmikilleen. Kiireesti sytyttää Augusta tulta ja alkaa hymyillen soimata sisartaan siitä että hän täällä kuihduttaa nuoruutensa ruusut ja itkee silmänsä rumiksi, kun kapteeni on Turkissa, pää täynnä turkittaria. Siellä on tulisia, säihkysilmäisiä naisia, kunhan ei hän vain unohtaisi pientä Pohjolaista kukkaansa! Vihdoin lukee Augusta runon, jonka hän on tehnyt haihduttaakseen sisarensa surua, ja itkettyään siskonsa kanssa, jättää tyttö huoneen ja rientää tupaan.

Siellä kertoo, piippua poltellen, vanha sotamies hirveitä muistelmia retkiltään. Hän kuvailee turkkilaisia ja kalmukkeja ja kummissaan kuuntelevat väet. Unissaan on hän monasti nähnyt nuoren kapteenin sotarinnassa liekkien keskellä ja poikansa hänen vieressään. Mutta kun Augusta neiti, joka hänen näkemättään on seisonut ovensuussa, lempeästi soimaa häntä hänen julmista jutuistaan keskellä jouluaattoa, niin vakuuttaa soturi, että turkkilainenkin on ihminen ja kalmukillakin on sydän ja siitä todistukseksi seuraa pitkä, hauska sotakertomus. Mutta järjestettyään juhlavieton pirtissä, rientää nuori neiti taas vanhempiensa luo.

Jo pihassa valtaa hänet iloinen aavistus, sillä portaiden eteen on seisahtunut kuomireki. Mieliala talossa on kokonaan muuttunut: siellä on hiljaista ja juhlallista kuin kirkossa, kun urkujen pauhina on tauonnnt ja joka sydän ylenee rukoukseen. Vaimonsa rinnalla istuu kapteeni. Hän on palannut sodasta, ilmielävänä, ainoastaan vasen käsivarsi sidottuna.

Isä, virkkaa tyttö, toinnuttuaan ensi riemustaan, ilossamme muistamme vain itseämme. Kummoiseksi kääntyy vanhalle Pistolille joluaatto? Saako hän takaisin ilonsa?

Tuskin on tyttö lopettanut sanansa, kun jo kuuluu vanhuksen puujalka kopisevan etehisessä ja ukko epäillen pysähtyy kynnykselle. Majori, hänen vanha asetoverinsa rientää häntä vastaan, laskee kätensä hänen olkapäälleen ja käskee häntä rohkaisemaan mieltään: surullisia sanomia tuo kapteeni sodasta.

Vanha soturi ymmärtää hänen sanansa, käsi pyyhkäisee silmästä kyyneleen ja parrakkaat huulet vapisevat. Mutta hetkisen perästä seisoo hän taas tyynenä, järkähtämättömänä: epävakaista on ihmiselämä, pian katoaa illan pilvestä loisto, verevinkin poski kalpenee. Hän on ainoansa kadottanut, mutta miksi valitella? Onhan hänen rakkaansa päässyt rauhaan, läheneehän vanhukselle ilta, kuluu päivä kuten tähänkin asti ja onhan hän tottunut kärsimään.

Majori tahtoisi tarjota vanhalle asekumppanilleen asuinsijan kodissaan, mutta ukko ei tahdo luopua mökistään metsässä. Ehkä palvelijat kohtelisivat häntä, armoleivällä eläjää, kovin sanoin. Se painaisi häntä enemmän kuin köyhyys ja yksinäisyys. Omillaan tahtoo hän elää ja nauttia iankaikkisen Jumalan antimia.

Sotavanhuksen sanat kuullessaan, hänen kasvojaan katsellessaan tuntee majori sydämensä laajenevan. Hänen sielunsa eteen nousee Suomi, hänen kolea, karu, kaukainen, pyhä synnyinmaansa ja sen vaatimaton, juro, tyyni, pohjaltaan rautainen, kunniantuntoinen kansa.

Äkkiä astuu nuori Augusta, joka siihen saakka on ajatellut ainoastaan muita, väliin. Silmissä vielä kyynelet, tarttuu hän molemmin käsin sotamiehen kouraan ja alkaa soimata häntä siitä, että hän ylpeästi kieltäytyy muuttamasta heille, ikäänkuin ei kukaan häntä onnellisessa talossa tarvitsisi! Isä pitää piipustaan enemmän kuin tytöstään, äiti ajattelee ainoastaan lapsenlastaan, vanhempi sisko ja lanko elävät vain toisiaan varten, yksin vanha Pistolkin hylkää hänet, Augustan, vaikka hän lupaisi hoitaa häntä tyttären hellyydellä!

Ukon mieli sulaa: tyytyväisenä lupaa hän, vanha huuhkain, elää pesässään, kunhan hän tuontuostakin saa käydä talossa katsomassa tytön loistaviin silmiin.

"Jouluaatto" on talvikuvaus. Siinä kohtaa meitä rikas herrasperhe ja köyhä rahvaanmies. Heitä seuratessamme tulemme vakuutetuiksi siitä, ettei se ole rikkaus joka elämässä onnelliseksi tekee. Ei aina viihdy ilo muhkean talon suojissa. Ainoastaan se, joka osaa kärsiä, kieltäytyä, miehekkäästi kantaa kohtalonsa taakaa, se voi säilyttää povessaan ainaisen tyytyväisyyden ja rauhan.

Nadeschda on kaunis orjatyttö, johon ruhtinaallinen veljespari, iloinen Voldmar ja synkkä Dmitri iskevät silmänsä.

He ovat tulleet Voldmarin vanhalle sukutilalle käymään, alustalaiset ovat kokoontuneet pihaan nuorta isäntäänsä ottamaan vastaan ja väkijoukossa on myöskin Nadeschda. Hän ei ole pukeutunut jnhlavaatteisiin kuten toiset tytöt; saraheinäseppeleen on hän hiuksilleen sitonut, olkia kietonut vyötäisilleen ja ohdakkeilla koristanut rintansa. Nuori isäntä vimmastuu, kun hän hänet, "olkikeijukaisen" näkee, mutta Nadeschda tuntee hänet unelmiensa urhoksi, jonka rinnalla hän unissaan niin monasti on istunut. Eikä hän enään saata häntä, taivastaan, pelätä — hän ainoastan itkee, rakastaa, jumaloi, sitte menehtyäkseen.

Hän lankee polvilleen ja rukoilee: älä herrani suutu orjattarellesi. Jos elämä olisi suonut hänelle paremman onnen, niin hän olisi sen parempiin koristuksiin pukenut. Synkkä on seppeleeni ja vyöni sinua närkästyttää, mutta siteessäni ne ajattelin: köyhempänä näitä olkia olen minä kasvanut, eikä ollut saraheinän elämä niin ilotonta kuin minun elämäni. Mutta jos tahdot, ruhtinas, niin vaihdan kukkiin suruni vaatteet, riistän ohdakkeen rinnaltani ja kätken sen syvälle sydämeeni.

Ja revittyään yltään heinät ja oljet jatkaa hän: unohda, ruhtinas, vihasi, näytä hetkiseksi vain kasvojesi lempeys; anna sitte minun kiittää ja kuolla.

Silloin vaivuttaa ruhtinas silmänsä tytön silmiin ja unohtaa kaiken
muun. Dmitrin kuiskaus vasta hänet hurmauksesta herättää: sinä lupasit,
Voldmar, sanoo hän, että saisin valita itselleni yhden orjattaristasi.
Tämän valitsen.

Voldmar säpsähtää muistaessaan lupauksensa, mutta tarttuu samassa veljensä käteen ja puhuu: valitse, mutta vain orjatarten joukosta. Tämä tyttö on vapaa! Ja samana yönä katoaa Nadeschda: Voldmarin uskollinen palvelija on herransa käskystä toimittanut hänet kaukaiseen turvapaikkaan, sillä Dmitri on vannonut kostavansa ja ryöstävänsä hänet.

Kun parin vuoden päästä Voldmar palaa maatilalleen, on Nadeschda hänen onnellinen puolisonsa.

Mutta onneton Dmitri on, rakkauden ja kostonhimon takaa-ajamana harhaillut maailmaa ja vihdoin saapunut ylpeän äitinsä Natalia Feodorovnan linnaan. Siellä kertoo hän miten hänen veljensä, äitinsä lemmikki, häpäisee sukunsa maineen pitämällä avionaan alhaisen orjan tytärtä. Ylpeä vanha rouva hillitsee surunsa, kiroaa Voldmarin ja lohduttaa onnetonta, nyt ainoaa poikaansa, sillä että Venäjän äiti, keisarinna, tietää kunnioittaa äidin surua ja varjella hänen ylhäisen sukunsa häpeästä. Mutta kun Dmitri ilmaisee, kuka hänenkin rakastettunsa on, niin hylkää äiti viimeisenkin poikansa.

Voldmar lähetetään keisarinnan käskystä Siperiaan ja Nadeschda kahden pienen lapsensa kanssa löytää turvan kasvatusisänsä köyhässä mökissä.

Eräänä päivänä, kun Nadeschda istuu ruohikossa rannalla, sylissään nuorempi lapsi ja vanhempi leikkimässä vieressään, saapuu paikalle Dmitri, synkkänä kuin musta pilvi. Hän on tätä päivää, kostonsa hetkeä, odotellut vuosikausia, ja nyt kun hän vihdoinkin saa käsiinsä naisen, jota hän rakastaa ja vihaa, joka on kaikkien hänen kärsimystensä syy, niin pettää hänet hänen tunteensa: hän ei saata iskeä häneen kynsiänsä, sillä hän on etsinyt suloista tyttöä, entisaikojen ruusua — ja hän löytääkin kalpean äidin, jonka otsaa aateloi kieltäymys ja suru. Pois hiipii hänen läheisyydestään Dmitri ja pakenee metsien poviin.

Jonkun ajan perästä käy keisarinna, itse korkea Katarina, maaseudulla, tutustumassa kansaansa. Hän asuu ruhtinatar Natalia Feodorovnan linnassa ja on ihastunut seudun kauneuteen ja kansan onnellisuuteen, niinkauvan kuin hän sitä katselee linnan ikkunasta. Mutta kun hän lähtee sitä likempää näkemään, niin huomaa hän että asunnot ovat matalia, kurjia, ja ihmiset, tilaisuutta varten tehdyissä juhlapuvuissaan, kalpeita ja nääntyneitä. Linnan pihassa tapaa hän naisen, joka taluttaa kahta pientä poikaansa. Se on Nadeschda. Hän on tullut tuomaan lapsiaan miehensä äidille, rukoilemaan heille armahdusta, sillä hän on köyhä, hän on hyljätty, hän ei saata kasvattaa ruhtinaan lapsia.

Ruhtinatar ei ota vastaan lahjaa, vihaansa salaten vakuuttaa hän keisarinnalle, että nainen tuossa on röyhkeä petturi. Mutta keisarinna ei enään häntä usko. Hän ottaa omaan hoviinsa sekä lapset että äidin ja lupaa antaa heille Voldmarin takaisin.

"Nadeschda" on ensimmäinen suurempi runoelma, jossa Runebergin mielikuvitus on heittänyt todellisuuden ja kotimaan pohjan, viehättävän sadun perustuksella kuvatakseen idän keisarikunnan värikkäitä oloja. Varsinaisesti venäläistä tunnelmaa ei runoelma herätä, kuten luonnollista onkin, runoilija kun ei koskaan ollut käynyt maassa, jonka hän valitsi henkilöittensä toimintapaikaksi. Mutta sensijaan tekevät henkilöt sen vaikutuksen kuin olisimme heidät ilmielävinä nähneet ja tunteneet, heitä säälineet tai rakastaneet.

Kuningas Fjalar vie meidät kaukaiseen menneisyyteen, meriretkeilijäin sankari-aikaan.

Gauthiodin kuningas, uljas Fjalar, viettää linnassaan sydäntalven juhlaa, joulua. Hänen ympärillään ovat sadat urhot ja simasarven ääressä riemuitaan.

Suuri on Fjalarin maine, ei sitä maata jota ei hänen miekkansa olisi kukistanut, ylhäiset ruhtinaat hänelle veroa maksavat, laulajan harpulla ei riitä kieliä ylistämään hänen sankartöitään. Nyt tahtoo hän levätä, antaa elämänsä myrskyisen päivän tyyntyä illaksi. Ja harmaahapsinen, vielä voimakas kuningas vannoo valan, että rauha tästälähin vallitkoon hänen maassaan ja kukoistakoot vainiot. Ainoastaan jos väkivalta uhkaa ja laki ja järjestys rikotaan, silloin unohtukoon Fjalar ja Fjalarin vala.

Tuskin on sankari vaiennut, kun ovi avautuu ja saliin astuu vieras. Se on Dargar, tietäjä, kohtalon tulkki, joka henkensä silmällä tunkee läpi tulevaisten tapahtumain ja joka jo vuosisatoja on kierrellyt maan päällä.

Kuningas, puhuu hän, vannoit suuren valan, mutta suuremman kuulin pilvistä minä. Sen, että Fjalar on unohtanut että jumalat kantavat käsissään ihmisten kohtalon. Fjalar luottaa ylpeänä omaan tahtoonsa. Mutta päivä on koittava, jolloin rikos tahrii hänen sukunsa, jolloin hänen ainoa poikansa sulkee kuumaan syliin sisarensa — morsiamena.

Jo ovat vaienneet salissa urhojen äänet ja kalpeana istuu istuimellaan
Fjalar.

Tuokaa, käskee hän vihdoin, lapseni Hjalmar ja Gerda. Toisen heistä tulee kuolla. Ja sinä, tietäjä, vie jumalille Fjalarin tervehdys ja kysy, ovatko he oppineet uhraamaan kaikki, ennenkuin Fjalarin lailla tottuivat hallitsemaan kaikkea. Tule kerran, ennenkuin Fjalar kuolee, takaisin, jotta hän saa kostaa mustan valheesi.

Dargar läksi ja saliin tuotiin kuninkaan hymyilevät lapset, poika ja tyttö. Ja kuninkaan silmä kääntyy toisesta toiseen eikä hän voi päättää, kenen uhrata. Silloin astuu esiin Sjolf, hänen vanha asetoverinsa, pyytäen säästämään Hjalmaria, joka on pitävä pystyssä Fjalarin nimeä. Linnan alla loiskii vilpoinen aalto: kuni kipinä sammuu siellä tyttö! Ja isän polvelta ottaa hän lapsen ja upottaa hänet mereen.

Ja vuodet vierivät ja Fjalarin maine lensi maasta maahan. Mutta hänen tyttärensä kohtalosta ei kuulunut hiiskahdustakaan.

Cronan aaltojen varrella hallitsi maataan kuningas Morannal. Hänenkin nimensä olivat sankarityöt tehneet kuolemattomaksi. Nyt oli hän vanha ja sokea.

Hänellä oli kolme poikaa, Gall, Rurmar ja Clesamor ja kaikki he rakastivat isänsä kasvatustytärtä, aaltojen tuomaa immyttä, Oihonnaa. Ken olisikaan voinut olla häntä rakastamatta! Joka hänet näki, unohti kaikki mitä elämä siihen asti oli hänelle suloa tarjonnut. Mutta meren tyttö hylkäsi kaikki kosijat: hän odotti kaukaista kultaa, joka tulee hälle tuulispäänä tunturien harjalta, ukkospilvenä taistelun tuoksinassa. Hänestä hän unelmoi, häntä hän kaipaili.

Laulut olivat tuoneet hänelle tietoja Fjalar-kuninkaasta, joka kynti meriä ja maita, niittäen kunniaa ja mainetta.

Eräänä päivänä, kun tyttö oli metsästämässä, tuotiin hänelle sanoma, että sokea vanha kuningas kutsuu häntä torniin luoksensa. Sota on maassa, satujen Hjalmar saapuu.

Miksi uhkaa Oihonnan sankari maatasi? kysyy isältään tyttö. Ja Morannal vastaa: hän vaatii minulta aarretta, jota laulajien soitot ovat ylistäneet, miekallaan tulee hän tytärtäni kosimaan.

Oihonna seisoo tornin akkunassa: hän näkee sotajoukon likenevän ja kuuntelee vanhan kasvatusisänsä kertomusta: kuinka kuningas kerran merellä sai kiinni ryövärin laivoineen. Ryövärillä oli tyttö, jonka hän myrskyisenä jouluyönä oli pelastanut Fjalarin linnan kallioiden alta. Kuollessaan rukoili ryöväri kuningasta armahtamaan lasta. Morannal otti tytön. Se oli Oihonna.

Mutta jo törmäävät sotajoukot yhteen ja rannan aaltokin käy veriseksi. Ihastuneena, vaieten katsoo tyttö leikkiä. Hän näkee unelmiensa urhon ympäriltä miesten kaatuvan ja kolmen kasvatusveljensä kohottavan asetta Hjalmaria vastaan. Mutta kun he yksitellen alkavat kamppailla vieraan sankarin kanssa, niin kaataa hän heidät maahan, yhden toisensa jälkeen.

Eräänä aamuna talututtaa hän itsensä vuorelle, josta näkyy koko hänen valtakuntansa. Hänen vyöllään on miekka, sillä aikoo hän nyt toimittaa viimeisen urotyönsä, jotta kunnialla päättyisi satu Fjalar kuninkaasta.

Hän riemuitsee, sillä hän näkee valansa kantaneen hedelmiä: hänen edessään on kukoistava maa, rauhan siunaamat majat.

Jos tämä kaikki on sinun tekosi, virkkaa silloin vanha Sjolf, niin miksi annat jäntereittesi riutua, mikset palauta nuoruuttasi? Taivu, kuningas, korkeitten jumalten edessä: heidän lahjansa oli sinun suuruutesi.

Mutta Fjalar on tottumaton luottamaan toisiin. Omin voimin on hän ihmisiä taivutellut ja ohjannut kohtalon kulun oman tahtonsa mukaan. Nyt tahtoo hän kuolla, sillä hänen tekonsa on täytetty. Ja vetäessään miekan tupestaan kysyy hän vielä, missä nyt viipyy Dargar, joka lupasi tulla ennenkuin kostajan käsi on rauennut.

Hetkisen perästä näkyvät merellä Hjalmarin purret ja riemu puhkeaa ilmi urhojen huulilta rannalla. Mutta Hjalmar ei tule kiiltävässä asussa, kuten muinoin. Yksin, kilvettä, paljain päin astuu hän isänsä luo. Hän on kalpea, verinen miekka kädessä. Ja hän kertoo:

Kovat taistelut olen kokenut, mutta ei miekka asuani vielä lävistänyt. Sentään sydämeni haava vuotaa verta. Minun pitäisi peittää päivältä kasvoni, mutta minä elän vielä, voidakseni sinulle paljastaa pahat tekoni. Olen muserrettu.

Minua nimitettiin Pohjan kunniaksi, merten kuninkaaksi, myrskynä kiersin minä maailmaa. Niin saavuin Morannalinkin valtakuntaan. Maine oli korviini kantanut hänen tyttärensä kauneuden. Häntä tarkoitti sotaretkeni.

Sokeana istui tornissaan vanha kuningas, hänen poikansa tappelussa voitin, ryöstösaaliina vein laivaani Oihonnan ja vietin hääni meren myrskyävällä selällä.

Isä, tiedätkö mitä rakkaus on? Oletko koskaan tuntenut riemua niin valoisaa kuin taivas, niin rikasta, rehevää kuin maa…! Kevään tuulet kuljettivat purjeitani ilman määrää, pitkin ääretöntä rataa. Iloiset, auringon häikäisemät laineet nostelivat hartioillaan autuuttani korkealle, kohti jumalten kotia.

Kaikki ympärillä oli hiljaista, ainoastaan Oihonna valvoi vielä Hjalmarin rinnalla. Silloin alkoi hän sulholleen tunnustaa, kuka hän oikeastaan on — kuninkaan tyttärenä, Morannalin lapsena tuli hän Hjalmarin morsiameksi, mutta hän ei tiedä syntyperäänsä, hänen suonissaan virtaa ehkä halvimman orjan veri, sillä hän löydettiin myrskyisenä jouluyönä Fjalarin linnan alta, aalloista.

Älä kalpene, isä, jatkaa Hjalmar kertomustaan, hänen vertaan näet tässä miekallani. Oihonna, morsiameni merellä, oli sinun tyttäresi, kuningas, oli minun sisareni. Hän tahtoi kuolla ennen minua. Tuon hänen tervehdykensä. Niin sanottuaan pisti Hjalmar miekan rintaansa ja vaipui maahan.

Päivän hetket rientävät, mutta yhä viipyy paikallaan Fjalar, liikkumattomana kuin patsas haudalla. Ainoastaan Sjolf ja Dargar ovat hänen luonaan näkemässä hänen henkensä kamppailua. Illan tullen nostaa vanha kuningas silmänsä ja alkaa puhua:

Teidän on voitto, korkeat jumalat, minä olen kokenut voimaanne. — — Meri aaltoilee vimmoissaan, myrsky ärjyy, mutta teidän käskystänne laskeutuu aalto, meri tottelee, meri joka tuhoaa laivastoja, ei voi niellä avutonta lasta. Olen oppinut tuntemaan teidät enkä häpeä kerran taipua tahtonne alle. Olen väsynyt elämään ja mainen suuruus on minulle käynyt pieneksi. Käyn teidän luoksenne.

Näin sanoen veti Fjalar miekkansa, piirsi arpiseen rintaansa haavoja ja antoi verensä sekoittua poikansa vereen.

Tämä Runebergin suurin ja täydellisin runoelma on syntynyt keltiläisten sankarirunojen "Ossianin laulujen" vaikutuksesta. Se on sankarilaulu, jossa kalvat haiskaa ja urhot miekkoja mittelöi; Mutta eivät ole suurimmat ne voitot, jotka siinä miekoin saavutetaan, vaan ne jotka voitetaan henkisessä kamppailussa. "Kuningas Fjalar" on laulu jumalten kunniaksi, jumalten jotka ohjaavat aaltoja tuhoamaan laivastoja ja säälimään avutonta lasta.

Salaminin kuninkaissa keskittyy toiminta pääasiallisesti kuninkaanpojan, Leonteen ympärille.

Hänen isänsä, Leiokritos, on vääryydellä anastanut itselleen Salaminin kruunun ja elää ainaisessa pelossa että laillinen hallitsija, entisen kuninkaan, kuuluisan Ajaan poika ehkä vielä elää ja on tuleva vaatimaan takaisin omaansa. Rautaisella hallituksella koettaa hän pahoittaa kansan kuuliaisuuteen ja sammuttaa kaiken rakkauden mikä saarella vielä elää entiseen jumaloituun kuningassukuun. Poikansa, Leonteen tähden hän tämän tekee, jotta hän kerran saisi rauhassa hallita. Jossakin määrin hän tarkoituksensa saavuttaakin: kansa rakastaa Leontesta, joka on oikeudentuntoinen, jalo ja hyvä, ja suostuu Leiokritokseen, tietäen että hänen kruununsa kerran on joutuva Leonteelle. Mutta paljon piilee Salaminin kansassa vielä uskollisuutta laillista hallitsijasukua kohtaan eikä ole Leiokritos saanut kokonaan tukahdutetuksi toivoa Ajaan pojan Eyrysakeen palajamisesta isäinsä maahan: vanha kalastaja, Eubulos uhraa uskollisesti kaikki mitä saa irti, jumalille, rukoillen kuninkaan suvun edestä ja säilyttää yhä maan povessa, kätkössä, Ajaksen sotapukua, joka hänelle on uskottu.

Leiokritos pelkää: hänelle on ennustettu, että hänen onnettomuutensa saapuu mereltä päin. Hän ryhtyy sentähden kaikellaisiin varokeinoihin. Älköön pelastettako yhtään hukkuvaa laivaa, joka Salaminin kallioihin särkyy, jottei pääsisi maihin kukaan tuntematon nuorukainen.

Leontes pelkää hänkin. Mutta ei perintönsä, kruunun menettämistä. Häntä kauhistuttaa ajatus: jos Eyrysakes palaa, niin mille puolelle asettua — taistelemaan isän puolesta, kuten rakkaus kehoittaa, vaiko laillisen hallitsijan puolesta, isää vastaan, kuten vaatii velvollisuus? Oikeuden tekeminen on hänelle ensimmäinen elinehto. Kaikki, kaikki horjuu, mikä tahansa saattaa pettää, muuttua, vaihtua — oikeus yksin pysyy iankaikkisesti järkähtämättömänä. Sentähden on oikeus Leonteen ojennusnuorana.

Eräänä päivänä tuovat Leiokritoksen sanansaattajat hallitsijalleen mitä parhaimpia uutisia: toinen on käynyt Spartan kuninkaan luona ja tämä on vakuuttanut vihamiehensä Ajaan suvun kuolleeksi; toinen on käynyt Delfissä mainiolta oraakelilta kysymässä samaa asiaa ja papitar on ennustanut, että Salaminin kuningas huoletta saa hallita valtakuntaansa, kunnes Leontes on kaatunut isänsä miekkaan. Nämät tiedot muuttuvat kerrassaan Leiokritoksen mielen: kaikki käy hänelle valoisaksi, hän päättää karkoittaa kovuutensa ja olla lempeä ja hyvä, nyt kun ei hänen enään tarvitse pelätä, kun Ajaan suku on kuollut ja Delfin pyhä papitar on antanut hänelle niin hyvät ehdot.

Sillaikaa on Salaminin rannalla tapahtunut haaksirikko ja muuan nuorukainen, orjan pukuun puettuna, on saatu pelastetuksi. Turhaan on häntä koetettu herättää eloon, muut ovat lähteneet pois, ainoastaan Leontes viipyy haaksirikkoisen luona. Äkkiä alkaa hänessä ilmaantua elon merkkejä: hän liikkuu, hän puhuu.

Leontes näkee hänen raivoavan ja uhkaavan sortajiaan, hän huutaa äitiään. Hän lankeaa maahan ja suutelee mustaa multaa, kun hän kuulee joutuneensa isäinsä maalle, Salaminiin…

Päästyään tähän varmuuteen, valtaa Leonteen kummallinen rauha, miltei kuin kuoleman edellä: hänen onnettomuutensa mitta on täysi, hän on jo osansa valinnut, hän tunnustaa avuttoman nuorukaisen kuninkaakseen ja lupaa hengellään ja verellään häntä puolustaa.

Pian leviää sanoma Ajaan pojan palajamisesta pitkin saarta ja kapina Leiokritosta vastaan leimahtaa ilmi liekkiin. Helposti saattaisivat kuninkaan harjaantuneet joukot voittaa Eyrysakeen ja hänen ystävänsä, jollei Leontes olisi keksinyt keinoa Ajaan pojan suojelemiseksi. Tietäen että joka miekka häntä etsii ja itse haluten kuolemaa tuskiensa lopettajaksi, on hän vaihtanut pukua Eyrysakeen kanssa. Tämä vie Leiokritoksen harhaan: hän iskee miekkansa oman poikansa poveen. Vasta silloin aukenevat hänen silmänsä, hän näkee että suuret jumalat ovat voittaneet, heittäytyy omaan miekkaansa ja kuolee.

Ankara arvostelu on muistuttanut, että "Salaminin kuninkaissa" olisi muodollisia virheitä näyttämöllä esitettävänä murhenäytelmänä. Sitä on sentään suurella menestyksellä esitetty, mutta epäilemättä vasta lukijalle voi jäädä aikaa syventyä siihen tyyneen, suuremmoiseen kauneuteen, joka teoksessa elää.

Jos nostat silmäsi katsomaan tähteä, joka sytytettiin loistamaan vuosisadoiksi, tai vaivutat katseesi maan hentoon kukkaan, joka illalla kuihtuu, niin näet, että sekä maailman suuria että pieniä hallitsee järkähtämätön, pyhä laki. Taivas ei putoa murskaamaan maata, meri ei nälkäänsä niele maata, tähti tietää tiensä, turvallisena kasvaa kukkanen syvyyden partaalla. Niin järjestää Zeus valtakuntansa. Ja likinnä häntä seisoo ankarana, vakaana, hänen tyttärensä Dike (oikeuden jumalatar). Jos hänen otsansa on valoisa, niin hymyilee kaikkivaltias itse, mutta jos Diken kasvot synkistyvät, niin raivostuu ylijumala ja voi silloin sitä, joka rikkoi oikeuden lait ja harjoitti vääryyttä… Ihminen ei ymmärrä punnita asioita jumalten vaa'alla. Sokeasti ryntää hän päämääräänsä kohti ja, jos syyttömänäkin pääsee perille, niin huomaa usein ettei saavuttanutkaan onnea: hapuili unelmaa, kuni lapsi, joka vuoren huipulta tahtoi tavoitella aamuruskoa. Ja tällaista epävarmaa tarkoitusperää takaa ajaessaan, poikkeaa ihminen usein vääryyden polulle, tullaukseen perille surun ja syyllisyyden särkemänä!

Suuri taiteilija loihtii muutamalla sivellyksellä kuvattavansa ilmielävänä katsojan eteen. Runeberg ei tuhlaa tunnelmiinsa sanahelinää eikä korupuheita. Hänen aiheensa ovat kirkkaat ja selvät, kieli yksinkertaista, tapaus juoksee tyynesti eteenpäin, vertaukset ovat luonnosta otetut ja liittyvät välittömästi mielialoihin, tapauksiin ja luonteisiin. Muutamalla sanalla avaa runoilija lukijansa eteen kokonaisia maailmoja, kokonaisia ihmissieluja. Hänen ei tarvitse haparoiden etsiä niillä värillä maalata kutakin — hän osaa heti oikeaan, valitsee juurine värit, jotka parhaiten kuvaavat kunkin omituisuudet ja löytää jokaisen, pienimmän ja halvimmankin olennon povesta jotakin hyvää, joka sovinnollisuuden säteillä haihduttaa hänen puutteittensa ja köyhyytensä pimeyttä.

Runebergin runottaressa on vanhojen helleeniläisten tyyneys ja kirkkaus, pohjoisten sankarien raikkaus ja voima, kansanlaulun yksinkertaisuus ja sulo. Hän on saavuttanut sen, mihin levoton, tuskien repimä nykyaika pyrkii: totuuden, kauneuden, rauhan. Sentähden hän vaikuttaakin kuin hiljainen temppeli keskellä maailmankaupungin hyörinää, kuin lähde kesäkuumalla: joka hänen luokseen menee ja häneen vaipuu, se palaa parempana, onnellisempana, iäisyyttä likempänä.

Monessa suhteessa saattaa Runebergia pitää yleismaailmallisena kirjailijana, sillä onhan hän niin syvästi tuntenut ihmisyyden, niin ihanasti kuvannut yleisinhimilliset tunteet. Tässä suhteessa on hän saanut vaikutuksia varsinkin vanhojen kreikkalaisten ja roomalaisten kirjallisuudesta. Mutta suomalaisuus on sittenkin hänen väkevyytensä, Suomen kamarasta hän voimansa imi, sen sydänmaista hän kaihonsa oppi, sen lauluista syntysanat löysi. Suomelle, köyhälle äidilleen hän jakamattoman rakkautensa antoi.

Kolkko hiljaisuus täällä vallitsi, verta vuosivat vielä haavat sodan jälestä, harvenneet olivat rivit, urhoolliset mielet lainauksissa. Silloin nousi Johan Ludvig Runeberg kuin aamurusko herättämään eloon, antamaan toivoa, luottamusta, osoittamaan että suomalaisilla on menneisyys, jonka perustukselle tulevaisuus oli luotava, että heillä oli synnyinmaa, jonka edestä kelpasi elää. Hän lauloi kokoon harvenneet rivit, hän innostutti mielet, hän sytytti sydämet. Parhaiten kuvaavat hänen elämäntyötään sanat, jotka hän itse lausui sodan sankarista, Dunckerista:

"Kodista köyhäst’ oli hän, laps saloseudun synkeän, ei suvultansa suuri, vaan tuli kunniaksi maan, nous arvoon arvaamattomaan, ol’ lujin Suomen muuri, ja muistons’ elää ainiaan.

Ja tämän maineen kirkkahan, sen omaks hälle hehkuvan sydämen lämpö antoi; ja synnyinmaallen armaallen kuin morsiolle, äidillen hän kaikki uhriks kantoi, — näin saavutti hän suuruuden."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JOHAN LUDVIG RUNEBERG ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Johan Ludvig Runeberg

JOHAN LUDVIG RUNEBERG

LUKIJALLE.

M. T.

I.

II.

III.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE