The Project Gutenberg eBook of Yksin Lontoossa
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Yksin Lontoossa

Author: Hesba Stretton
        Olli Wuorinen

Release date: June 29, 2025 [eBook #76415]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: K. E. Holm, 1876

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YKSIN LONTOOSSA ***

language: Finnish




YKSIN LONTOOSSA

Kirj.

Hesba Stretton


Suomentanut

Olli Wuorinen





Helsingissä,
Hufvudstadsbladin kirjapainossa,
1876.




SISÄLTÖ:

1. Ei yksinänsä
2. Löytölapsi
3. Pieni rauhanrakentaja
4. Vanhan Oliverin Herra
5. Uudestaan hylätty
6. Vanhan Oliverin huoli
7. Elämän ruhtinas
8. Ei kukaan livertele ukolle
9. Uusi luuta
10. Täti Charlotta tulee
11. Varkaiden seassa
12. Tonyn palautuminen ja vastaanotto
13. Uudet saappaat
14. Sairashuoneessa
15. Tonyn tulevaisuuden toiveet
16. Kuihtunut umpula
17. Yömusta varjo
18. Ei sijaa pikku Dollylle
19. Kultainen kaupunki
20. Päivä koittaa
21. Polly




ENSIMÄINEN LUKU.

Ei yksinänsä.


Kuuma, helteinen päivä oli ollut ulkona maaseudullakin. Auringon
noususta sen laskemiseen asti ei ollut tuulen henki liikuttanut
viheriöitä lehtiä, ja lintusetkin olivat liian väsyneet virittään
lauluansa.

Koko päivän oli polttava aurinko lähettänyt omia säteitänsä Lontoon
kaduille, ja paljasjalkaiset lapset olivat tunteneet tomuisten
kivien polttavan jalkainsa alla lähes yhtä kipeästi, kuin talvella
jää oli kylmänyt heidän paljaita jalkojansa. Kävelypaikoilla ja
torilla, erittäinki Charing-Cross'in viileäin vesilaitosten ympärillä
lepäilivät ne, jotka välttivät ahtaita ja umpinaisia katusolukoita,
tahi lojottelivat päivänpaisteessa, taikkapa etsivät jonkun nurkan
saavuttaaksensa viileää varjoa.

Eräältä pieneltä kadulta Holborn'in ja Strand'in välillä lähtee
vähäinen solukka; molemmin puolin sitä on korkeita rakennuksia, joiden
kaikki alakerrat ovat avattuina pikku-puodeiksi. Sillä pienoisella
kadulla on jommoinenki liikenne, koska se oikeastaan on oikotie
kahden suuremman kadun välillä. Mainitut puodit ovat sangen pieniä
ja vähäpätöisiä: ruokapuoti moniaine kasviksineen ja hedelmineen,
välikauppias vanhoine vaatetavaroineen ja huonekaluineen, ja vihdoin
nähtiin loitompana tungoksesta ja hälystä kadun tyynemmällä, osalla
pienoinen puodin ikkuna, jossa riippui muutamia sanomalehtiä, vähän
kullatuita paperia ja eräitä laulukirjoja. Oven päällä oli kirjoitus
pienillä, huononlaisilla kirjaimilla: James Oliver, sanomalehden myyjä.

Itse puoti oli verrannollisesti vieläki pienempi, kuin ikkuna. Jos
kaksi vierasta olisi yht'aikaa sisään tullut — mikä harvoin tapahtui —
olisi sijan saanti kolmannelle ollut melkein mahdotonta...! Yhdellä
äärellä oli pieni tiski eli kauppapöytä varustettu levyllä, joka
aukaistiin asuinhuoneesen sisään mentäessä.

Tänä iltana oli levy alaslaskettuna; se oli varma merkki, että
sanomalehden-myyjällä, James Oliverilla oli joku vieras luonansa,
sillä muutoin ei olisi ollut mitään syytä vähentää sen pienen
tiskin pituutta. Huoneen sisällä oli aivan pimeä, kovin pimeä niin
aikaiseen päivällä; sillä vaikka ilta oli lähestymässä, ja aurinko
laskeutumaisillaan, ei se kuitenkaan vielä ollut lakannut sitä suurta
kaupunkia valaisemasta.

James Oliverin asunnossa oli kaasu jo sytytetty, ja tukehduttavan
ilman vaikutuksesta kokonaan liikkumaton liekki lahjoitti huoneesen
niukan valaistuksen. Todella löytyi yksi ikkuna, vaikka sitä ei ollut
keveä heti huomata, se kun oli kaidan käytävän puolella, joka johdatti
vieläki kuumempaan, sulettuun pihaan; tämä piha oli lukemattomain
katujen keskuksena. Kun huoneet olivat neljä kertaisia, käsitetään
helposti, kuinka vähän auringon paiste voi tunkeutua Oliverin huoneesen
keskipäivälläkin.

Tämä huone oli kuitenkin suurempi kuin luultiinkaan, kun siinä oli
useita pieniä ulkonemia, otettuna viereisistä huoneista, jotka kaikki
ennenmuinon luultavasti olivat olleet yhtenä ainoana.

Tietty oli, ett'ei Oliverilla ollut tätä useampaa huonetta, sekä että
hän yksinään asui siinä, sillä sen sisus osoitti jotain erakkoisuutta
ja kolkkoutta, vaikka se oli puhdas ja siisti. Sammuneen takka-tulen
sijalla olivat nyt hiilet mustana, ja teekattila seisoi jätettynä
liedelle.

James Oliver oli istuutunut avonaisen oven lähelle voidaksensa
silmätä puotiin — tarpeeton varovaisuus, sillä tähän aikaan ei ollut
tapana kenenkään ostajan saapua. Oliver oli vanha ja näytti sangen
kituliaalta himmeässä huoneessaan. Hänellä oli kalvea, kuihtunut
ulkonäkö, joka tavallisesti seuraa niukasta ravinnosta. Suu oli
hampaaton, sisäänvajonnut ja ryppyjen ympäröimä; hän kävi kyyryssä ja
näytti heikolta ja horjuvalta. Sitä vastoin oli hänen kasvonsa sangen
miellyttävät: niissä ilmautui jotain iloista ja hellää, ja joskus
valaisi hänen muotoaan vieno hymyily, ollen sitä iloisempi, kun se ani
harvoin ilmausi.

Oliver vanhuksella oli tänä iltana terveisillä käymässä jokseenkin
hänen näköisensä pieni, vilkas eukko. Se oli siivonnut hänen huoneensa,
laittanut hänen vaatteitaan ja pani nyt neulan, rihman ja napit
ompelu-koteloon, jota hän aina piti taskussaan, -ja aikoi juuri ottaa
vanhan hattunsa ja kaulavaatteensa ylleen, ennen kun toivottaisi hyvää
yötä.

"Ah Charlotta", sanoi Oliver vetäessään pitkän, syvän huokauksen,
"mitäpä antaisinkaan ollakseni Wrekin'in kukkulalla iltasilla näkemässä
auringon laskua! Kuinka monta kesäiltaa juoksentelimmekaan siellä,
kun olimme nuorna ja kaikki sukulaisemme elivät. Muistatko, miten
avara näköala avautui siellä, ja miten raitis tuulonen leuhahteli
sen laajan kedon yli? Niin, eräänä iltana, kun aurinko laskeusi
tavattoman kirkkaana, näin minä koko Snowdon'in, vaikka sinne on sieltä
toistakymmentä peninkulmaa. Minä ajattelen aina Wrekin'in kukkulaa
lukeissani, kuinka Moses nousi Pisgan vuorelle ja näki sieltä koko maan
ylt'ympäri. Ah, vanha sisko, toisin on nyt sitä vastaan."

"Niinpä niin", sanoi eukko miettivästi nyykytellen päätään. "Useimmat
niistä Astonin, Uppingtonin ja Overlehillin asukkaista, joille silloin
ompelin, ovat nyt kuolleet. Toisin nyt, toisin ennen. Niinpä niin!
Raskasta on joutua vanhaksi ja yksinäiseksi."

"Niin, yksinäiseksi, eikä kuitenkaan aivan yksinäiseksi", vastasi
Oliver uneksivaisesti. "Silmäni alkaa himmetä, kuuloni kadota, voimani
vähetä, vaan kuitenkin olen nyt onnellisempi, kuin nuoruudessani.
Monena iltahetkenä olen näkevinäni ja kuulevinani Herraa Jesusta.
Hän näyttää minusta vanhimman veljemme näköiseltä, joka kuoli meidän
piennä ollessamme. Muistatko häntä, Charlotta? Niin kalvea, niin tyyni,
kärsiväinen ja vienosti hymyileväinen ikään kuin päivä pilven takana.
Niin, onko se vaan paljas uni sitä en tiedä; mutta minusta tuntuu, kuin
eräs muoto silmäilisi minua hämärässä, ja silloin ajattelen: ehkä se
on Herra Jesus itse, ja luulen kuulevan äänen sanovan: 'Oliver vanhus
on niin yksinään tuolla alhaalla pimeydessä; minä tahdon näyttäytyä
hänelle, ja niin tulee hän ja on luonani hetkisen'."

"Oi, se on vaan mielikuvatus ja tulee ihan varmaan siitä, kun sinä olet
niin yksinäsi", sanoi Charlotta.

"Kenties, kenties", vastasi vanhus hiljaan huo'aten; "mutta minä
tuntisin itseni vielä yksinäisemmäksi ilman tätä ilmestystä."

Oliver vaikeni; myöskin Charlotta oli ääneti ajatuksiin vaipuneena.
Vihdoin, otettuaan hatun ja kaulavaatteen yllensä, kysäsi hän matalalla
ja salamielisellä äänellä: "Susanna ei liene antanut itsestään tietoa,
luullakseni?"

"Ei; en riviäkään ole saanut häneltä", vastasi Oliver suruisesti.
"Ikävä on ajatella sitä seikkaa. Minä tiedän olleeni kovin kiivas,
kovin pikainen häntä kohtaan."

"Niin, sinä hairahdut hyvin usein James", sanoi sisar.

"Niin, mutta sillä kerralla oli se pahempi kuin koskaan", lisäsi vanhus
hitaasti. "Minä sanoin hänelle, että jos hän menisi naimisiin nuoren
Raleigh'in kanssa hän ei koskaan saisi tulla minun ovistani sisään. Hän
otti sanani varteen; vaan olisipa hänen sittemmin pitänyt ymmärtää,
että minä olin sen vihapäissä lausunut. Oi, Jumalani 'Älä tule ovistani
sisään — niin kova sana isältä! Oi, kauniimpi kuin aurinko Wrekin'in
kukkulalla, olisi nyt hänen lämmin sydämellinen hymyilynsä minulle!"

"No, noh, minusta olisi Susannan pitänyt olla vähän nöyrempi",
sanoi Charlotta.. "Siitä on nyt jo kuusi vuotta, ja hänellä olisi
pitänyt olla aikaa älytä hullutuksensa. Tiedätkö, missä hän nykyjään
oleskelee?"

"Minä en tiedä hänestä mitään", vastasi vanhus päätänsä pudistaen.
"Nuori Raleigh oli raivokas, sangen raivokas, sehän minulla oliki häntä
vastaan; vaan enhän minä luullut Susannan ottavan sanaani varteen. Siis
ei olisi minun pitänyt olla niin pikainen."

"Kuinka minua harmittaa muistaissani, että minäkin olin avullinen
häntä kasvattamassa", huudahti vanha vaimo vihaisesti. "Susannalla
olisi pitänyt olla enemmän hyötyä opistansa. Ajattelepa, mikä taitava
ompeliatar hänestä olisi tullut! Mutta ei maksa puhua hänestä. Hyvää
yötä, James veikko. Älä nyt enään rupea kuvittelemaan itsellesi
minkäänlaisia tuhmuuksia nä'yistä ja sellaisista, se ei ole sinulle
hyödyllinen!"

"Minä tuntisin itseni sangen yksinäiseksi sitä paitsi", vastasi Oliver
suruisesti. "Hyvästi, Charlotta, hyvästi! Jumala siunatkoon sinua! Tule
nyt takaisin niin kohta kuin joudut!"

Hän seurasi sisartansa ovelle ja seisoi kauan katsellen häntä, kun hän
kävi edelleen pienoisella solalla. Vihdoin, kun sisar oli kadonnut
näkyvistä, nyykkäsi hän vielä kerran jäähyväisiksi ja palasi hitaasti
vähäiseen puotiinsa, laski levyn tiskille ja astui huoneesen. Niin
lämmin kuin olikin sisällä, tuntui hänestä ilta viileältä, sentähden
pani hän ylleen vanhan takkinsa, viskasi nenäliinan valkean päänsä
yli ja istui sitte hämärässä tirkistellen ulos puotiin. Tukehduttavan
kuumuuden raukaisemana ja enennetyn ihmissurun väsyttämänä uinahti hän
ja nukkui hyvin kunnes äkkiä säpsähti ja katseli ympärilleen. Nyt oli
huone aivan pimeä; kello löi yhdeksän ja puoti oli vielä sulkematta.
Joutuisasti nousi hän ylös pannaksensa puodin luukkuja kiinni.




Toinen luku.

Löytölapsi.


Puodissa ei ollut kuitenkaan niin pimeä, ett'ei Oliver olisi löytänyt
tietä luukkuinensa, jotka päivällä olivat paikallansa kammarin oven
takana.

Hän kohotti tiskilevyn ja aikoi juuri asettaa luukut ikkunaan, kun
heikko, vapiseva ääni, joka tuntui tulevan laattialta, ihan hänen
jalkainsa juurelta, saattoi hänet äkkiä kääntäytymään.

"Pieni tyttö istuu täällä", sanoi ääni.

Kun Oliver kumartui laattiaan päin, näki hän epäselvästi haamoittavan
lapsen, joka istui puodin laattialla koira polvella Sen kasvot tuntui
pieneltä, kalvakoilta ja itkeneeltä, ja, vaikka hän ei sitä voinut
nähdä, vierivät kyynelet sen silmistä.

"Kukas olet, tyttöseni?" kysyi vanhus melkein ujosti.

"Nimeni on Dolly", vastasi lapsi.

"Eikö sinulla ole mitään muuta nimeä?"

"Ainoastaan Vauva", sanoi hän. "Välistä sanotaan minua Dollyksi,
välistä Vauvaksi; tämä on minun pieni koirani Beppo." Hän osoitti
koiraa pistämällä sen kuonon ukon käteen, ja Beppo huiskutti suopeasti
häntäänsä ja nuoleskeli vanhuksen rypistyneitä sormia.

"Mikä sinut on kulettanut puotiini, lapsukaiseni?" kysäsi Oliver.

"Äiti jätti minut tänne", virkkoi lapsi pikaan nyyhkyttäen. "Hän sanoi:
'juokse sisään, Dolly, ja pysy siellä kunnes äiti tulee takaisin, ja
ole aina sievä, Dollyseni'. Olenko minä sievä?"

"Olet kyllä, ja äiti tulee ihan kohta takaisin. Tule, katselkaammepa
häntä." Hän tarttui tytön pieneen laihaan käteen ja he seisoivat
hetkisen katsellen kadulle.

Läheisestä ruokapuodista loisti kaasu kirkkaasti ulos kadulle, mutta
eivät he ketään vaimoa huomanneet; ainoa henkilö, jonka näkivät, oli
ryysyinen, paljaspäinen ja paljasjalkainen poika, joka seisoi nojaten
vastapäätä olevan huoneen ikkunan-pieleen, ja katseli Oliveria ja sitä
pikku tyttöä nähtävällä tyydytyksellä ja miellytyksellä.

"Häntä ei näy missäkään", huudahti poika kadulta Oliverille. "Eikä hän
tulekaan, siitä tahdon lyödä vetoa kanssanne. Te tirkistelette sen
pikku tytön äitiä, — vai kuinka?"

"Niin", vastasi Oliver, "tiedätkö jotain hänestä, poikaseni?"

"En, en mitään", sanoi hän nauraen; "hänellä näytti olevan aikomus
ruveta jotain tekemään, ja kun minulla ei ollut mitään erityistä
tointa, kävin minä hänen perässään. Hän oli hiukan äitini näköinen,
joka on kuollut: ei lihava eli punaposkinen; ja hänellä oli mustelma
silmäkulmassa, ikään kun joku olisi lyönyt häntä. Minä luulin, että
se pienokainen alkaisi hirveästi parkua, kun hän jätetään yksinään
puotiin; siis pysähdin nähdäkseni, miten käypi. Vaimo juoksi, kuin
olisi ollut poliisi perässään."

"Onko siitä jo kauan?" kysyi Oliver huolellisesti.

"Kello oli juuri lyönyt kahdeksan."

"Oh, onhan siitä jo koko tunti", sanoi vanhus, katsellen levottomana
alas kadulle; "aika olisi jo hänen tulla noutamaan tyttöä."

Mutta ei mitään vaimoa näkynyt; lapsi seisoi liikkumatta hänen
sivullaan, toinen käsi koiran päällä, toinen vielä Oliverin kädessä.
Poika otti muutamia hyppyjä yhdellä jalalla pienen kadun poikki ja
silmäili vanhan miehen kasvoja kirkkailla, vilkkailla silmillään.

"Kuulkaas", sanoi hän innokkaasti, "ettehän te aikone jättää häntä
poliisille? Ne veisivät hänet laitokseen, jossa on pahempi kuin
vankeudessa. Yhtä mielellänne voitte antaa tytön minulle; minä otan
hänet hoitaakseni; ravinnon hankkiminen sellaiselle pienelle, kauniille
vunukalle ei tulle vaikeaksi. Antakaa hänet minulle."

"Mikä on nimesi?" kysyi Oliver, pitäen tytön kättä lujemmasti omassaan;
"mistä sinä tulet?"

"Mistäkö minä tulen? Oh, en juuri mistään; nimeni on lyhyesti ja
hyvästi Antony eli Tony. Minulla oli tosin toinenki nimi; äiti sanoi
sen kyllä minulle ennen kuolemistansa, vaan se on mennyt muistostani.
Nyt sanotaan minua Tonyksi, ja siksi tekin voitte minua nimittää, jos
tahdotte."

"Kuinka vanha sinä olet, Tony?" kysyi Oliver, viipyen vielä kynnyksellä
ja heittäen ympärilleen tarkastavia silmäyksiä.

"Oh, mistäpä sen tietäisin? Minä olin tuskin suurempi tuota pientä
tyttöä, kun äitini kuoli, ja jo siitä saakka olen hoitanut itseäni.
Minulla ei ole ollutkaan isää."

"Hoitanut itseäsi!" sanoi ukko mietiskellen.

"Niin, ja se käypi kesällä kyllä laatuun. Silloin voin holhota sekä
itseäni että tyttöä, sen lupaan. Mitään kotia minulla tietysti ei ole,
mutta onhan tällä aikaa vuodesta huone jokaisessa pensaassa. Minä
makaan milloin missäkin; toisinaan Covent Garden'issa, välistä jossakin
puistossa, tahi missä muualla vaan poliisi antaa minun olla rauhassa. —
Mutta ettehän te aikone jättää tyttöä poliisille; hän on niin kaunis?"

Hän puhui niin omituisella, rukoilevaisella äänellä, että Oliver rupesi
häntä likemmin tarkastamaan. Poika oli kalvea ja laiha, ja vaikka hän
vasta oli noin 9 eli 10 vuotinen, ilmausi hänen kasvoissaan tavaton
vakavuus ja tarkkuus. Hänen kirkkaissa silmissään välkkyivät kyynelet,
ja hänen vaaleat huulensa vapisivat. Ryysyisellä takkinsa hihalla
pyyhki hän kyynelensä ja sanoi: "Minua ei ole koskaan ennen masentanut
mikään lapsi, mutta tämä tyttönen on semmoinen pikku simasuu. Jos
te ette pidä häntä, niin voittehan hänet antaa minulle, vai miten,
tahdotteko sitä?"

"Minä otan hänet huostaan", vastasi Oliver, "kunnes äitinsä noutaa
hänet. Kylläpä hän pian tullee, luullakseni; vaan mitäs, pienokainen
tarvitseekin nyt illallista."

Oliver kyyristyi lapsen yli, joka pienillä, lämpimillä, pehmosilla
sormillaan silitteli vanhuksen poskia.

"Beppokin tahtoo ruokaa", sanoi hän hopeanheleällä äänellä, jonka
vähäkuuloinen Oliver helposti kuuli.

"Niin, Beppokin saapi vähän ruokaa. Minä panen luukut eteen, mutta
jätän oven puoliauki ja kaasun palamaan, jotta äiti osaisi sisään, kun
hän tulee takaisin. Ja jos äiti ei tänä iltana tulisi tänne, saapi
pienokainen maata minun sängyssäni; eikö niin?"

"Dollyn pitää olla sievä kunnes äiti tulee takaisin", oli tytön
kaipaava vastaus jolloin hän likistihe lähemmäksi koiraa.

"Antakaa minun panna luukut eteen", huudahti Tony innolla. "Sen voin
mielelläni tehdä; huomen aamulla tulen taas katsomaan, miten olette;
hän on semmoinen pieni, pikkuinen!"

Kun luukut olivat eteenpantuina, kumarsi Tony jäähyväisiksi ja silmäili
viimein pitkään vanhusta ja lasta; hän ei halunnut antaa kättä, sillä
kätensä olivat kaukana puhtaudesta. Hän estelihe siitä, sanoen: "Minä
pesen itseni aamulla ennen kuin tulen tänne."

Tony otti vieläki jäähyväiset ja kiiruhti pois.

Oliver kävi sisään, jätti oven longallensa ja kaasun palamaan. Hän
antoi sille nälkäiselle lapselle voileivän ja vähäisen maitotilkan,
jonka oli ostanut illallisekseen. Sitte otti hän tytön ja Bepon
polvillensa ja istui runsaan tunnin odotellen äitiä. Pienoinen nyykytti
uneliaasti päätänsä, koettaen pysyttäidä valveella; mutta vihdoin
pudotti hän koiran ja laski päänsä ukon rintaa vasten.

Kello löi nyt yksitoista, ja Oliver ymmärsi, että ei ketään enään
ollut odottaminen sinä iltana. Hän päätti siis laskea lapsen sänkyyn;
keveällä kädellä riisui hän hoidokkaansa ja pani sitte vuoteelle.
Ainoan tyynynsä asetti hän hänen päänsä alle ja koki kaikin tavoin
tehdä sitä vähävaraista makuusijaa niin mukavaksi kuin mahdollista
pienelle nukkuvaiselle. Äkkiä säpsähti lapsi, istuutui sänkyyn ja
katseli vanhusta oudostellen kyynelisillä silmillään. Varmaan hän oli
peljästynyt. Mutta kun Oliver istui sängynlaidalle, lohdutteli häntä ja
pyysi olemaan pelotta, sillä äiti kohta tulee hänen luokseen — silloin
rohkasi hän taas mielensä, lankesi polvillensa, pani sormensa ristiin
ja kuiskasi: "Dolly aina ensin lukee iltarukouksensa."

"Minkä rukouksen sinä silloin luet, pikku ystäväni?" kysyi Oliver.

"Ainoastaan: Jumala siunatkoon äidinisää, isää, äitiä ja Beppo-raukkaa,
ja tehköön minua sieväksi tytöksi", mutisi pikku väsynyt — ja
ummistettuaan silmänsä vaipui hän heti syvään uneen.




Kolmas luku.

Pieni rauhanrakentaja.


"Olihan se oikein omituista", sanoi ukko Oliver itsekseen, katsellen
nukkuvaa lapsukaista.

Tapansa mukaan laskeusi hän vanhaan nojatuoliinsa, poltti piippua ja
silmäili ympäri huonetta. Dollyn pienet pukimet olivat hajallansa
laattialla, ja kun ei ketään niiden kokoiliaa ollut, täytyi hänen
itsensä käydä ympäri ja poimia niitä. Kun hän siinä työskennellessään
puisteli pikku hametta, putosi kirje sen taskusta. Oliver otti sen,
ihmetellen keneltä ja kenelle se mahtoi olla.

Kirjeellä oli seuraava päällekirjoitus: Sanomalehdenmyyjä Herra James
Oliver. Innokkaasti mursi hän -sinetin. Ensi silmäyksellä tunsi hän
tyttärensä käsialan; kirje kuului:

 _Rakas isäni!_

 Kaikkea sitä surua ja murhetta, mitä olen kokenut, tehtyäni sinun
 vihaiseksi minulle, en voi sanoilla selittää. Meidän välimme täytyy
 tulla toisenlaiseksi. Pikku Dolly on kurjan Susannasi tytär, ja hänen
 pitää olla rauhanrakentajana meidän välillämme. Älä häntä sysää
 luotasi!

 Minä menen nyt Portsmouth'iin saadakseni kohdata miestäni, joka
 viisi vuotta sitten pestausi sotamieheksi, ja on nyt valmis
 purjehtimaan Indiaan. Siitä syystä jätän minä sinun huostaasi lapseni
 — lapsenlapsesi. Joku sisällinen ääni sanoo minulle, että Dollyni
 pitää hillitä sinun vihasi; minä olen asettanut lapseni käsiin
 tulevaisuuteni. Onnistuisiko hän taivuttamaan sydämesi, niin asuisi
 ilo, rauha ja tyytyväisyys sinun tyttäresi kotona. Mieheni on hyvä
 minulle; ainoastaan kun hän on juonut — ja tämä tapahtuu harvoin —
 kuohuu hänen sisunsa.

 Isä! Anna anteeksi minulle Kristuksen tähden — jos minä olen arvoinen
 -käyttämään tätä kallista nimeä — ja hoida minun lastani. Perjantaina
 palaudun teidän molempain luoksi.

 Sinun katuvainen ja kuuliainen tyttäresi

 Susanna.

Kahdesti luki Oliver tämän kirjeen lävitse; kun hän oli lopettanut,
täyttivät kyynelet hänen silmänsä.

Tämä rakastettava lapsi oli siis hänen oma pieni tyttärensä tytär;
— hänen rakas vaimonsa, Dorothea, oli monta vuotta sitten kuollut,
mutta vainaajan nimen, oman äitinsä nimen, oli varmaan Susanna antanut
pienoselleen. Dolly oli lyhennys Dorotheasta, ja sitenpä hänkin usein
nimitti vaimoansa nuoruutensa aikana.

Näin aprikoituaan sammutti Oliver kaasun, sytytti kynttilän ja
lähestyi sänkyä, jossa pienokainen makasi. Hän kyyristyi katselemaan
sitä nukkuvaa lasta. Ne hienot ja kukoistavat kasvot lepäsivät hänen
tyynyllänsä, ja ne valkeat kiharat olivat joutuneet miellyttävään
epäjärjestykseen. Oliverin silmät olivat kiiruusti himmenneet. Hänen
lasisilmänsä olivat niin tummat ja sumuiset, että hänen piti kuivata
niitä useampia kertoja, ennen kuin hän oikein taisi nähdä tyttärensä
tyttären. Hyväiltyään hänen ruusuisia, kuopikkaita poskiaan kovilla
sormillansa huokasi hän: "Jumala siunatkoon, suojelkoon ja varjelkoon
häntä!" Kauan seisoi hän sängyn vieressä langenneena syviin ajatuksiin.
Hän kääntyi taas tuolillensa vapisevaisempana kuin ennen, ja vasta kun
hän sytytti piippunsa tuli hän ennelleen. Hän silmäili lakkaamatta
sängyssä nukkuvaa.

"Hyvä Jumala!" sanoi hän puoliääneen, lähettäessään savupilven toisensa
perään. "Hyvä Jumala! kuinka lemmekäs oletkin minua kohtaan! Olethan
sanonutkin: Minä en tahdo jättää sinua ilman lohdutusta, minä tahdon
tulla sinun tykösi! Minä tiedän, mitä tämä lupaus sisältää. Sinun
nimesi olkoon ylistetty! Sinun hyvä henkesi on monta kertaa lohduttanut
minua ja vahvistanut minun sydäntäni. Minä tiedän, että sinä et koskaan
ole jättänyt minua yksinäiseksi, vaan alati ollut täällä, ja nyt olet
lähettänyt minulle pikku tyttösen. Ne, jotka sanovat olevansa yksin
eivät tunne sinua, Herra."

Kerran toisensa perästä puhui Oliver tyytyväisyydellä näitä sanoja.

Piippu oli nyt sammunut, ja Oliver valmistausi käymään sänkyyn.
Mutta uni pakeni vanhuksen silmistä. Tuhannet ajatukset risteilivät
hänen aivoissaan; hän pelkäsi, että lapsi havahtuisi yö-sydämellä
ja tarvitsisi jotakin. Ilma oli helteinen ja kuuma, ja silloin
tällöin kuului ukkosen jyminä; mutta yliluonnollinen rauhallisuus
oli valloittanut vanhuksen. Olihan lapsensa lapsi hänen luonansa,
ja kolmen päivän sisällä oli hänen tyttärensä palautuva! Oi, kuinka
hän olisikin tervetullut! Hän ei sallisi hänen sanaakaan virkkavan
tottelemattomuudesta tahi pakenemisesta, eikä myöskään siitä pitkästä,
julmasta huolimattomuudesta, ett'ei tytär ollut mitään tietoa antanut
hänelle itsestään ja asuinpaikastaan. — Mutta se olikin muka hänen oma
vikansa; hän oli ollut tyttärelleen liian ankara, liian pikainen ja
kova. — Nyt piti kaikki tulla toisenlaiseksi.




Neljäs luku.

Vanhan Oliverin Herra.


Jo varhain aamulla, ennenkun vitkallinen päivänvalo tunkeutuikaan
siihen pimeään huoneesen, oli Oliver noussut askaroimaan. Hänellä oli
aina ollut tapana itse tehdä tehtävänsä, kun tyttärensä oli luopunut
hänestä.

Kolmena seuraavana päivänä piti hänen saada uutta velvollisuutta
harjoittaa.

Aina välistä hiipi hän sängyn luo silmätäksensä nukkuvaa lapsukaista,
ja kun hän luuli hänen olevan heräämäisillään, nosti hän Bepon sänkyyn,
jotta Dolly herättyään heti näkisi jonkun tunnetun esineen.

Mutta jo ennen silmäinsä aukasemista ojensi Dolly pienen kätensä ja
tarttui- koiran pörheään päähän. Oliver seurasi hänen liikunnoitaan
äänettömällä ihastuksella. Vihdoin katseli tyttönen varuisasti häntä ja
kääntyi Beppoon päin kysyen: "Miten pitää minun nimittää tätä vanhusta?"

"Minä olen sinun äidinisäsi, lemmetyiseni", sanoi Oliver hellästi.

"Oletko sinä se äidinisä, jonka edestä minä rukoilen?" kysyi Dolly
nousten tyynyltä ja tarkkaavaisesti katsellen vanhaa Oliveria.

"Niin, se olen, lapseni", vastasi ukko ja silmäili levottomasti häntä.

"Dolly ymmärtää nyt", sanoi hän lukien sormiansa, "niitä on: isä, äiti,
Beppo ja sinä olet äidinisä. Dolly tahtoo jo nousta."

Äkkiä löi hän käsivartensa ukon kaulan ympäri ja suuteli häntä; vanhus
vapisi sisällisestä ilosta.

Olipa todellakin hauskaa nähdä, miten hyväntahtoisesti vanhus oli
avullisena pikku Dollyn pukemisessa, sydämellisesti hekottaen
naurettaville erhetyksilleen, joita hän teki toisen toisensa perään
kääntämällä takaperin useampia pukuimia. Dolly ujosteli vähän alussa;
mutta kun Oliver vakuutti hänelle, että äiti kohta tulee takaisin, tuli
hän niin tyytyväiseksi, että hän ei ollenkaan pitänyt lukua vanhuksen
kömpelyydestä pukemisessa.

Puoti ja mitä sitä koski, oli tykkänään mennyt Oliverin muistosta. Sen
juohdutti hänelle mieleen vasta oveen naputus, juuri kun hän laittoi
Dollylle aamiaista. Suureksi hämmästyksekseen uomasi hän unhottaneensa
ottaa luukut pois, vaikka se aika oli kulunut, jolloin hänen paraat
ostajansa kävivät ohitse.

Naputtaja ei ollut kukaan muu kun Tony, joka pitkällä vihellyksellä
ja vakavalla, nuhtelevalla silmäyksellä tervehti vanhusta puodin
ulkopuolella.

"Ei", huudahti Tony, "tämä ei kelpaa; asiat ennen kaikkia! Niitä ei
saa unhottaa. Tulinpa oikein pelästyneeksi nähdessäni luukut ikkunain
edessä; kuinkas pienonen jaksaa?"

"Kiitos, poikaseni, hyvästi hän voipi", sanoi Oliver lempeästi.

"Rouva ei luultavasti ole kotona?"

"Ei; hän tulee perjantaina."

Tony nyykkäsi ja näytti miettiväiseltä, mutta ei virkkanut mitään,
ennen kun luukut olivat sijallansa. Sitte katsoi hän päällensä
ilmeisellä mielihyvällä. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat puhtaat, ja
valkea iho pilkoitti hänen ryysyjensä reijistä; jalkansakin olivat
jotensakin valkeat ja puhtaat. Hänen takkinsa ja housunsa näyttivät
kenties ryysyisemmiltä kuin illalla, mutta niissäkin havaittiin
pesemisen jälkiä.

"Pesin itseäni varhain tän' aamuna, ennen nuuskiain ulostulemista",
sanoi Tony, "juuri Charing Cross'in juoksukaivoissa; mutta minulla ei
ollut aikaa saada rääsyjäni järjestykseen, niin niitä täytyi minun
sitten kastella sillan alla, pako-veden tultua. Enkös ole paljoa
puhtaampi tänään, kuin eilis-iltana?"

"Olet kyllä", vastasi Oliver. "Tule sisään, poikani, saat syödä
aamiaista yhdessä Dollyn ja minun kanssa."

"Teillä kaiketi ei liene saatuna päivän sanomalehtiä, vai kuinka?"
kysäsi Tony mahtavalla katsannolla.

"Ei täänpäiväisiä."

"Niinhän minä luulinkin. Te ehkä makasitte yli aikanne? Minä en kysele
sentähden, että itse niitä lukisin — sillä sitä en taida, enkä tahdo;
- mutta kansaa kulkee ohitse, jotka luultavasti tahtoisivat uusia
sanomalehtiä. Juoksenko minä niitä noutamaan?"

Oliver rahoja antaessaan tutkien tarkasteli poikaa, joka vastasi hänen
silmäilyksiinsä suoralla, selkeällä katsannolla. Epäilys juolahti
vanhuksen mieleen Tonyn rehellisyydestä, mutta hän unhotti sen pian
käännyttyään aamiaispöytään.

Pikemmin kuin luultiinkaan palasi Tony tuoden oikeita sanomalehtiä.
Muutamain minuuttien kuluttua istuutui Tony vanhan arkun kannelle
pöydän luo, jonka ääressä Oliver istui lapsensa lapsen kanssa. Pöydällä
seisoi kahvikannu ja suuri pala leipää, oli vanhuksen polvella, ja
Beppo vainueli hänen ympärillään halukkaasti. Dolly ujosteli tässä
tavattomassa seurassa, hän söi aamiaisensa kainolla vakaisuudella, joka
pani hänen seuransa häntä ihmetellen ja kummastellen katselemaan.

Ruoalta päästyä otti Oliver tyttärensä kirjeen taskustaan ja luki sen
Tonyn kuullen, joka kuunteli jännitetyllä tarkkuudella.

"Niin muodoin on hän teidän oma pienokaisenne", sanoi hän huo'aten
toivon pettämisestä. "Te ette koskaan jätä häntä minulle, kun teille
on huvitusta hänestä, — mutta ei poliisillekaan", lisäsi hän iloisella
katsannolla.

"En", vastasi Oliver vakaisesti. "Minä en tahdo jättää tyttöä luotani,
vaikka maailma annettaisi. Jumala häntä siunatkoon!"

"Ja isä on pestaunnut sotamieheksi", huokasi Tony kadehtivalla äänellä.
"Minua ne vielä ei ottaisi vastaan kohtakaan, josko tarjoutuisinkin.
Mutta kenestä hän puhuu sanoessaan: 'Kristuksen tähden — jos minä olen
arvoinen mainitsemaan hänen nimeänsä.' Kuka se on?"

"Etkös sitä tiedä?"

"En koskaan ennen ole kuullut puhuttavan hänestä. Onko se joku
teidän ystävistänne?" [Lienee tarpeellinen muistuttaa, että
tämmöinen tietämättömyys ei suinkaan ole liioiteltua. "Kaupungin
lähetyssaarnaaja" ja muut samallaiset lehdet näyttävät, paha kyllä,
useita semmoisia tositapauksia. Kirjoittajan muist.]

"On; hän on minun ainoa ystäväni — paras ystäväni ja paitsi sitä hän on
minun Herran."

"Ja te luulette, että hän tulisi pahoilleen, jos te ajaisitte ulos
pikku tytön?" jatkoi Tony.

"Niinpä, niin, hän tulisi hyvin murheelliseksi siitä", sanoi ukko
miettiväisesti; "se kirveltäisi hyvin häntä. Hän, näet, alati rakastaa
pieniä, eikä koskaan kehoita heitä pois luotansa. Ei, ei, rakas Herra!
Sinä näet sydämeni ja tiedät, että minä rakkaudesta sinuun tahdon
hoitaa tätä lasta."

Oliver esitteli näitä sanoja ikään kun olisi hän puhutellut jotakin,
jota Tony ei voinut nähdä. Muutaman minuutin istui poika vaiti — hän
mietiskeli.

"Kuinka kauan olette työskennelleet sen Herran palveluksessa?" kysyi
hän lopuksi.

"Enpä juuri kauan", vastasi Oliver suruisesti. "Useana vuotena luulin
työskenteleväni hänen palveluksessaan, mutta ah! se olikin erehdys, ja
nyt en minä voi paljoa toimittaa. Mutta hän tietää myöskin, että minä
olen niin vanha, eikä Hän huolikaan niin paljo muusta, kunhan vaan
rakastaa häntä, ja sitä teen minä, Tony."

"Kyllä minäkin sen uskon", sanoi poika, vaipuen uudestaan syviin
ajatuksiin. Hetkisen istuttuaan nousi hän äkkiä arkulta, työnteli
sormiaan märkään tukkaansa ja kysäsi: "Huoliiko hän todellakin pienistä
lapsista?"

"Oikein paljon."

"Mutta minua hän ei kuitenkaan ottane vastaan miehen vertaisena! Se
tahtoo sanoa, hän ei taida maksaa minulle yhtä paljoa kun aikamiehelle?
Ja kukaties, kun kaikki käy ympäri, minä en tahdokaan työskennellä
hänen luonaan. Mieluisemmin tahdon lakaista katua ja olla oma herrani;
mutta jos se käypi minulle vaikeaksi, ehkäpä hän huolinee minusta, jos
te puhutte sanasen puolestani".

"Onko se aivan totta, että sinä et tiedä mitään Jesuksesta?" kysyi
Oliver.

"On, se on ihan totta, mistäpä hänet tuntisin? Luuletteko minun
tuntevan kaikki Lontoon suuret herrasväet, vaikkapa olen nähnyt niitä
monta monituista kertaa kulkevan ympäri komeissa vaunuissaan. Kuten
jo sanoin teille, en minä ollut paljoa suurempi tuota tyttöä, kun
äitini kuoli; ja siitä pitäin olen hakenut elatustani mistä milloinkin
kaduilla, ja toiset pojat ovat minua auttaneet, kunnes minä nyt voin
auttaa heitä. Katupojan eläke ei paljoa maksa; ei tarvitse ostaa puuta
eikä maksaa vuokraa. Ainoastaan vähän ruokaa silloin tällöin. Nyt
halajan ainoastaan luutaa katua lakaistakseni; saisinko sen, tulisin
hyvin toimeen; mutta mistäpä sen saanen?"

"Kenties Herra Jesus tahtoo antaa sen sinulle, jos rukoilet häntä",
sanoi Oliver vakaisesti.

"Kuka se on?" kysyi Tony innokkaasti.

"Hän — Kristus on hänen toinen nimensä, poikaseni!"

"Oh! minä ymmärrän", sanoi Tony nyykäten. "Niin, jos en itse voi ostaa
luutaa, aion minä rukoilla häntä. Hän tahtoneekin silloin, että minun
pitää työskennellä hänelle, luullakseni? - Missä hän asuu?"

"Tahdonpa sinulle kertoa hänestä kaikki, kun vasta tulet minua
tervehtimään."

"No, minä siis tulen vilkaisemaan tänne sisään jonakuna päivänä
perjantain jälkeen, ja samalla kertaa kuulustan onko pienosen äiti
tullut. Hyvästi, hyvästi, pikku neitinen."

Nyt rohkeni hän ottaa Dollyn käden käteensä, ja hän katseli sitä
uteliaasti; se oli pienonen ruusunpunainen käsi, jonka vertaista hän
ei ollut koskaan niin likeltä nähnyt. Tony tunsi mielessään niin
ihmeellistä — hän oli itkuun tillahtaa; "niin pieni, niin pieni",
kuiskasi hän itsekseen, hieroen sitä käsiensä välissä. Ainoastaan tämä
käsi, ajatteli hän, saattaa minua takaisin tulemaan.

"Mutta hyvästi nyt! Kiitoksia aamiaisesta, hyvä herra Oliver. Minä
tulen kohta takaisin, en kuitenkaan aamiaisen tähden."




Viides luku.

Uudestaan hylätty.


Kolmen seuraavan päivän aikana oli pelkkää iloa vanhalle Oliverille.
Pienokainen oli niin lystikäs, että vanhus tuli kokonaan ihastuneeksi.
Se juoksi hänen sivullansa keveillä hyppy-askelilla, kun hän varhain
aamulla kävi noutamassa päivän sanomalehtiä. Se katseli kun ukko
laittoi ruokaa, ja kun hän siivosi huonetta, koki tyttönen auttaa häntä
puhdistamalla hänen molemmat tuolinsa. Kun taas ei ollut semmoisia
askaroimisia, leikitteli hän alinomaa Bepon kanssa, löperteli yhdessä
koiran tavalla, jotta Oliver välistä unhotti kaikki mitä käsillä oli,
kuullaksensa vaan häntä. Leikittelipä hän usein vanhuksenkin kanssa
pieniä hupaisia leikkiä, niinkuin "piilopettoista" ja sellaista,
jolloin ukko tuli yhtä innokkaaksi kuin lapsikin; ottipa välistä äijän
lasisilmät, nenäliinan tahi jonkun muun kappaleen — mitä milloinki sai
— ja piiloitti ne. Usein kätki hän ukon omistamia kappaleita paikkaan,
josta hänen oli ihan mahdoton löytää niitä. Ja kun silloin Oliver
kysyi hänen piilopaikkaansa, ilmausi hänen kasvoilleen niin ilkamoinen
ja samassa viaton hymy, että vanhuksen aina täytyi nauraa hänen
vehkeillensä.

Mutta kohta oli perjantai tulossa.

Oliver ei oivaltanut itseänsä — hän alkoi tulla synkkämielisemmäksi,
miten luuli. Mistähän se tuli? Hänen tyttärensä oli tuleva kotiin
hänen luoksensa, ja hänen sydämensä oli täynnä sanomatonta iloa ja
kiitollisuutta, mutta hän ei tajunnut miten heidän vast'edes pitäisi
asettautua. Muutokset eivät olleet hänelle mieleen, mutta hänen
nykyinen asuntonsa, johon oli muuttanut sittenkuin tytär oli hänet
jättänyt, oli aivan pieni heille kaikille. Hän oli laatinut itselleen
vuoteen tiskin alle puotiin ja tahtoi kernaasti antaa omansa Susannalle
ja "lemmetyiselle", kuten hän Dollyn nimitti; mutta kysymys oli,
sallisiko Susanna hänen tehdä tahtonsa mukaan niin tässä kuin monessa
muussa asiassa.

Hän valmisti kunnon teetä ja koristi pöydän ruokalajilla kasviksista,
jotka olivat ostetut naapurilta, ruokakauppiaalta.

Kaikki oli nyt kunnossa Susannan vastaanottamista varten. Mutta vaikka
perjantai-ilta jo oli myöhään kulunut, ei mitään kuultu Susannasta.
Odotettiin, maisteltiin ruoka-laitoksia, ja Dollya alkoi nukuttaa —
turhaan! Susanna ei tullut.

Vihdoin tuli kirjeenkantaja puotiin, ja hänen sisäänastuessaan alkoi
Oliverin sydän kiivaammin tykyttää. Hän heitti kirjeen tiskille. Oliver
otti sen, kiiruhti ovelle, silmäsi päällekirjoitusta ja tunsi Susannan
käsialan. Vapisevalla kädellä mursi hän sinetin ja luki seuraavaisesti:

 _Rakas, armas isäni!_

 Sydämeni tahtoo pakahtua siitä vaikeasta valinnasta, joka minun nyt
 täytyy tehdä: Raleigh'in rykmentin pitää kohta täältä purjehtia, ja
 Överstin rouva on tarjonnut minulle sangen suuren palkan, jos minä
 tahtoisin seurata häntä kammaripalveliana (entinen oli, peläten mertä,
 viimeisessä silmänräpäyksessä luopunut palveluksestaan). Minä olisin
 kyllä sovelias tähän paikkaan, koska minä osaan ommella ja tehdä
 kaikkea, mitä kammaripalvelialta vaaditaan. Paitsi sitä sanoi Raleigh
 eilen minulle: "Minä lupaan sinulle, niin totta kun Jumala elää, että
 minä, jos sinä seuraat minua, en koskaan tästälähin juo enkä pidä
 säädytöntä elämää. Jos sinä et tule myötä, joudun minä tykkänään
 langenneeksi; sinä taidat pelastaa minut, sillä minä rakastan sinua,
 Susanna." Minä vastasin: "entäpä lapseni, minun Dollyni?" Överstinna
 sanoi silloin: "Onhan hän äidinisänsä luona, ja jos hän on hyvä mies,
 niinkuin sanot hänen olevan, pitää hän kyllä huolen hänestä. Minä
 annan sinulle kolme puntaa sterlingiä, jotka voit lähettää hänelle
 täältä ja sitte saatat enemmän lähettää Kalkutasta."

 Näin suostuteltua minä vihdoin annoin myönnytykseni; ja nyt ei ole
 edes aikaa tulla Lontoosen, sillä me matkustamme muutaman tunnin
 kuluessa.

 Armas isäni! Hoitanethan toki pientä lemmittyäni? Myöskin täti
 Charlotta tottukoon häntä rakastamaan. Minä lähetin rautatietä myöden
 hänelle vaatteita pikku arkussa, ja mitä muuta hän tarvitsee, kyllä
 täti Charlotta panee kuntoon. Suokoon Jumala, että Te voisitte tehdä
 rakkaan lapseni sieväksi ja tottelevaiseksi, kunnes minä tulen kotiin.

 Oi, jospa vaan saisin nähdä sinua, hyvä isä, saisin kuulla sinun
 sanovan: "Susanna, rakas lapseni, minä annan anteeksi sinulle ja
 rakastan sinua niin kuin ennenkin!" Silloin matkustaisin — keveämmällä
 sydämellä, ja melkein iloitsisin siitä, että sain jättää lapseni sinun
 hoitoosi. Hän tulee olemaan sinulle iloksi ja huviksi, vaikka hän on
 niin pieni, siitä olen varma. Sano hänelle, että äiti rukoilee häntä
 olemaan aina sievänä tyttönä, kunnes äiti palajaa. Tuhansia suuteloita
 rakkaalle isälleni ja pikku tytölleni. Me palaudumme niin pian
 kuin taidamme; kauaksi Indiaan, en tiedä minkä kansakunnan maalle,
 tulemme suunnittamaan kulkuamme. Minä luulen että asianhaarain näin
 ollessa on velvollisuuteni seurata miestäni, ja minä olen käsittänyt,
 omantuntonikin pakoittavan minua niin tekemään. Rukoile Jumalaa
 suojelemaan meitä kaikkia!

 Sinun rakkahainen ja murheellinen

 tyttäresi Susanna.

 P.S. Paljon terveisiä täti Charlottalle.




Kuudes luku.

Vanhan Oliverin huoli.


Runsas tunti kului, ennen kun Oliver täysin ymmärsi ajatuksen Susannan
kirjeestä; kun hän viimeinkin sen käsitti, ei hän siitä tullut kovin
mielipahoilleen. Tosin oli sekä suru että pettymys siitä, että hänen
tyttärensä, sen sijaan kuin oli palautuva hänen luokseen, jo oli
matkalla meren yli kaukaiseen maahan; mutta samassa tunsi hän suuren
ilon, koska hän _yksinään_ saapi vartioida sitä aarretta, joka nyt oli
jätetty hänen huostaansa. Dolly oli nyt hänen omansa; hän ja hänen
hoidokkaansa voivat jatkaa elämäänsä samate kuin nyt kolmena viimeisenä
päivänä. Jos Oliver olisi saanut valita, olisi hän varmaan toivonut
Susannan palautumista heidän luokseen; mutta kun se ei käynyt laatuun,
luuli hän nyt tulevansa toimeen yhtä hyvästi kuin jos hän olisi
palautunut.

Hän laski Dollyn sänkyyn ja meni sitte puotia sulkemaan. Siinä
toimiessaan kuuli hän itseään huudettavan aivan matalalla kuiskaavalla
äänellä, ja huomasi silloin Tonyn, joka otti häneltä luukut, joita hän
kantoi.

"Rouva kaiketi on tullut?" kysyi Tony osoittaen peukalollaan yli
olkapäänsä puoliavattuun oveen päin.

"Ei", vastasi Oliver, "minä sain tänään häneltä kirjeen; hän on
seurannut miestänsä Indiaan, ja sillä aikaa saa lapsukainen olla minun
luonani."

"Vaan mitäs herra sanonee siitä?"

"Kuka herra", kysyi Oliver.

"Hän — Herra Jesus Kristus. Mitäpä hän sanonee saatuansa tietää, että
hän taaskin hylkäsi pienokaisen?"

"Hän sanoo, että vaimon pitää jättää isänsä ja äitinsä ja olla miehensä
tykönä."

"Luullakseni hän teitä auttaa pienokaista hoitaissanne?"

"Niin varmaan hän tekeekin; minuakin hän hoitaa. Sinä et ole koskaan
lukenut Uutta Testamenttia, luultavasti?"

"Lukea en osaa, tiedättehän; vaan mikäs se uusi testamentti on?"

"Eräs kirja, joka sisältää Herrasta Jesuksesta, mitä hän on tehnyt,
tekee ja tahtoo tehdä ihmisille. Tule tänne jonakuna iltana, niin
minä luen sitä sinun ja pienen lemmetyiseni kuullen. Hän kuuntelee
levollisesti ja hiljaan kuin enkeli"..

"Kiitoksia pyynnöstänne, hyvä herra Oliver, minä tulen takaisin
huomis-aamuna."

Tony läksi puodista, viivähti sen ulkopuolelle kunnes hän näki ukon
sulkevan oven ja sammuttavan kaasun; sitte hiivittihe hän hiljaan pois
Covent Garden'iin viettääksensä siellä yötä — jos poliisi sitä sallisi.

Vanha Oliver meni takaisin huoneesensa; siellä seisoi vielä teepöytä
katettuna Susannan tervetuliaisiksi. Oliver antoi pöydän olla
koskematta. Hänen silmänsä vettyivät katsellessaan niitä valmistuksia,
joita oli tehnyt tyttärensä vastaan-ottamiseksi. Kaikki oli niin hienoa
ja hauskaa; hänen pitää heti nähdä, oli ukko ajatellut, että se vanha
vihankauna on unhotettu ja anteeksi annettu.

Hän sytytti piippunsa ja istuihe nojatuoliin; hänen ajatuksensa
kiitivät takaisin menneesen aikaan, lapsuutensa päiviin; kuinka monta
muutosta siitä pitäin! Miltä näytti nyt vanha koti! Kuka siinä asui!
ja ystävät, joiden kanssa oli jakanut onnensa ja onnettomuutensa,
missä olivat ne? Ah, kaikki olivat pois menneet, itse oli hän, vanha
ja kivulias, yksinään jälelle jäänyt. Vanhuus painoi jo raskaasti
hänen päätänsä; silmänsä valkeus oli heikontunut ja kuulonsa huononi
päivä päivältä. Yöllä pakeni uni hänen vuodettaan, ja selkänsä oli
nykyään liian heikko jonkun kuorman kantamiseen. Kuitenkin, kaikki
tämä olisi mukiin mennyt, jos vaan muistonsa olisi ollut ennellään.
Nyt oli se päinvastoin niin tylsynyt, että välistä luki neljäntoista
päivän vanhoja sanomalehtiä huomaamatta erhetystään. Jokapäiväisten
ostajainsa nimetki unhotti hän; hänen vanhain tuttuinsaki täytyi usein
sanoa nimensä, ennen kuin hän muisti heidät. Ja nyt oli hän saanut
tämän lapsen ajatellakseen, huolta-pitääkseen, varjellakseen! Kuinka
ajattelemattomasti teki Susanna heittäessään pienosensa semmoisen
vartian huostaan! Miten käyneekin Dollylle! Entäs jos hän tulisi niin
kuuroksi, ettei kuulisikaan pienokaisen ääntä, kun hän jotain haluaisi!
Jos hän ei näkisi hänen itkuansa, eikä voisi lohduttaa häntä! Se
voipikin helposti tapahtua! Nyt ei ollut niin, kuin silloin koska hän
vahvoilla käsivarsillaan kohotti pikku Susannaa kattoa kohden. Tuskin
jaksoi hän pitää Dollya heikoilla polvillansa, hän ei kyennyt enään
antamaan hänen "toussuttaa tammaa."

Vanha Oliver pani pois piippunsa ja nojasi väsyneen päänsä käsiinsä;
verkalleen tulivat kyynelet hänen silmiinsä, nousivat runsaasti alas
hänen kuihtuneita poskiansa myöden. Hänen ilonsa oli paennut; hänen
sekoittamaton riemunsa oli tykkänään kadonnut. Hän oli sangen köyhä,
sangen vanha mies. Ja hänen sivullansa vähäinen lapsi — miten käyneekin
heille kummalleki, yksinäisinä Lontoossa?

Oliver ei tiennyt, oliko eräs ääni, joka puhui hänen sisällänsä, tahi
sana, hellästi kuiskaavainen hänen korvassaan, vaan hän kuuli ihan
vieressään matalan äänen sanovan:

Niin, minä kannan teitä vanhuuteen asti, ja siihen asti, kun harmaana
olette; sen olen tekevä. Minä ylennän ja kannan ja autan. Ja vanha
Oliver vastasi huo'aten: Amen.




Seitsemäs luku.

Elämän ruhtinas.


Se uusi elämä, joka nyt alkoi Oliverille, tuli aivan sellaiseksi, kun
itse oli aavistanut. Suureksi mielipahakseen älysi hän kohta, että
hän usein unhotti toimitettavansa. Kun hän sisällä ollen leikitteli
Dollyn kanssa tahi luki hänelle, unhotti hän tykkänään puodin, josta
häntä voi muistuttaa ainoastaan joku ostajan korkea huuto. Toiselta
puolen, kun hän istui tiskin takana ja haki uutisia Indiasta — uutisia,
joihin hän jo oli sangen halustunut, vaikka Susanna tuskin vielä oli
perille tullutkaan, — silloin vajosi hän niin siihen askaroimiseensa,
että unhotti ajan kulun, joten sekä hän että hänen pikku lemmetyisensä
olivat nälkäisinä, ennen kuin hän ajattelikaan ruoan laittamista.
Hän koki kaikin tavoin teroittaa heikkoa muistoansa, vaan turhaan.
Hän senkin unhotti, että oli muistamaton, ja kun Dolly laski leikkiä
leperrellen hänen ympärillään, tuli ukko uudestaan lapseksi ja tunsi
itsensä onnellisimmaksi mieheksi Lontoossa.

Se, joka varsinaisesti piti huolta ja murhetta Dollystä, oli Tony.
Päivittäin kulki hän puodin sivuitse sinä aikana, kun Oliver nouti
aamu-sanomalehtiä; ja jos sisällä ei vielä oltu valveella, ei hän
lakannut koputtamasta ja naputtamasta puodin ovella, ennenkun omistaja
näyttäytyi.

Samate tuli hän iltasilla, puodin sulkemisen aikana. Usein tapahtui
myöskin, että poika oli siellä terveisillä iltasilla, ja siis
saapuvilla luukkuja eteen pannakseen.

Tony oli vähän väliä puodissa tahi kumminkin sen lähistössä. Vaikka
hän nuoren voimakkaalla aistilla hyvin tunsi ukon kituliaisuuden ja
hänen löyhyytensä kauppatoimissaan, piti hän kuitenkin häntä suuressa
kunniassa. Mikään ei ollut Tonylle mieluisampaa, kuin istua oven suussa
olevan vanhan arkun kannella, pää käden nojassa, Oliverin kovasti
lukiessa Dolly polvella; lapsen kihara hiukset ja hienot kasvot tekivät
kummallisen erilaisuuden ukon valkeita hiuksia ja kuihtunutta muotoa
vastaan.

Tony, joka ei koskaan ollut kokenut kenenkään rakkautta — paitsi
muutamain lurjusten, joiden ystävyyden hän aina kadotti jonkun päivän
perästä, — tunsi mielessään, kuin voisi hän mennä vaikka kuolemaan
Oliverin ja Dollyn edestä. (Meidän tulee oivaltaa, että Beppokin usein
sai huomata osoitteen hänen alttiudestaan).

Etevinnä lukemisen aineena oli heillä kertomuksia sen Herran elämästä,
joka Oliver vanhukselle oli niin rakas. Suurella innolla tahtoi Tony
tulla tuntemaan sitä suurta Ystävää, joka oli tehnyt niin paljon
Oliverille, ja joka kenties eräänä päivänä mahtaa ruveta hänestäkin
huolta pitämään, joll'ei hänen onnistuisi saada jotain katua
lakaistakseen. Oliver oli kuusi vuotisen yksinäisyytensä aikana tullut
vakuutetuksi, että hänen Herransa ei ollut kuollut eikä kaukana, piti
häntä elävänä, läheisenä ystävänä, joka aina oli valmis kuuntelemaan
hänen pienimpiäkin toivomisiansa ja lausumisiansa. Hän luuli ja
aavisteli, että hänen uskonsa ei ollut aivan sellainen kuin toisten;
myös vastaanotti hän nöyrällä kuuliaisuudella sisarensa nuhteita.
Mutta kuitenkin puheli hän, ja rukoili Herraansa, yksin ollessaan, ja
lapsille selitti hän häntä olennoksi, joka aina oli aivan likellä heitä.

"Luulenpa kyllä hänen pitävän pienistäkin lukua ja että hän huomaa
lapsukaisenkin, koska hän vilkaisee sisään iltasilla välistä", sanoi
Tony.

"Niin totisesti hän tekeekin", vastasi Oliver vakaisesti. "Poikaseni,
hän rakastaa lapsia ikäänkun jokainen niistä olisi hänen omansa. Enkös
minä lukenut sinulle illalla tästä, kuinka hän sanoi: 'Sallikaat lasten
tulla minun tyköni, ja älkäät kieltäkö heitä.' Ja _kaikkein_ lasten
pitääkin häntä rakastaa, joll' eivät he estele tutustumista hänen
kanssaan."

"Mielelläni tahtoisin häntä kerran nähdä", jatkoi Tony miettiväisesti;
"ja niitä toisia myöskin, Pietaria, Johannesta ja muita, jotka olivat
hänen kanssansa. Minä uskon, että he nyt ovat hyvin vanhat, vai kuinka?"

"He ovat kuolleet", sanoi Oliver.

"Kaikki tyynikö?" kysäsi Tony.

"Niin, kaikki tyyni", toisteli ukko.

"Ah", huudahti poika välkkyvin silmin, "mitä, teki Herra, kun he
kaikki kuolivat? Niin vastenmielistä hänestä! Hänelläpä oli siis monta
murhetta läpikäytävänä!"

"Niinpä niin", vastasi Oliver vapisevalla äänellä; "Häntä sanotaankin
surujen mieheksi, ja hänellä niitä olikin olalta. Ei kukaan maailmassa
ole koskaan kantanut niin monta surua kun hän."

"Kuinka kauan sitten kuolivat hänen ystävänsä?"

"Minä en voi tarkoin sanoa sitä. Kerran kuulin siitä puhuttavan, mutta
se on kokonaan mennyt muistostani; minä tiedän ainoastaan, että ne
olivat kuolleet jo silloin kun olin lapsena, siis siitä lienee jo hyvin
kauan."

"Jo silloin, kun olitte lapsena!" toisteli Tony epäilevällä äänellä.
"Se tapahtui kauan sitten. Minä olen koko ajan luullut hänen vieläkin
elävän."

"Niin hän tekeekin, niin hän tekeekin tosin!" puhkesi vanha Oliver
innokkaasti. "Tästä kaikesta tulen lukemaan sinulle. Hän kuoletettiin,
ristiinnaulitsemisella ja pantiin sitte kallioon hakattuun hautaan.
Mutta hän on Elämän Ruhtinas, ja hän ylösnousi kolmantena päivänä ja
nyt ei hän enään kuole. Hänen omat sanansa Johannekselle olivat: 'Minä
olen ylösnousemus ja elämä, joka uskoo minun päälleni, hän elää vaikka
hän kuolisikin, ja jokainen kuin elää ja uskoo minun päälleni, ei hänen
pidä kuoleman ijankaikkisesti.' Mitäs muuta tällä ymmärretään, kuin
että Jesus nyt elää ja ei koskaan kuole uudestaan."

Tony ei vastannut.

Hän tirkisteli tuleen, jonka Oliver sytytti, sillä syksy oli tullut, ja
ukko tunsi itseänsä vilustavan vanhoina päivinänsä.

Tähän asti oudot ajatukset heräsivät nuoren Tonyn mielessä; hän tunsi,
että Oliverin "herra" mahtoi olla ihan toisenlainen olento, kun ne
ihmiset, joita hän oli nähnyt. Tony oli oppinut häntä rakastamaan,
häntä ajattelemaan, kuuntelemaan tarkasti sitä kirjaa, joka kertoi
hänen elämästänsä; mutta häntä suretti huomattuaan, että hän ei saa
nähdä häntä, eikä kuulla hänen ääntänsä, Oliverin lailla. Tonyn sydän
oli raskas ja murheellinen.

"Minä en kaiketi saa häntä nähdäkkään siis", sanoi hän itsekseen.

"Et sillä tavalla kuin sinä näet muita ihmisiä", sanoi Oliver. "Välistä
näyttää minusta, kun sitä ihmeellistä miestä ympäröisi sellainen
tummuus, kuin siinä haudassa, johon hän pantiin kuoltuansa. Mutta hän
näkee ja kuulee meitäkin, sen on hän luvannut, kun hän sanoi: 'Katso
minä olen kanssanne jokapäivä.' En tiedä, mitenkä toimeen tulisin
täällä pienoseni kanssa, jos en olisi varma, että Jesus on kanssamme."

"Minä sanon teille, mitä tahdon tehdä", sanoi Tony hetken ajateltuaan.
"Minä rukoilee häneltä katua lakaistakseni, ja jos hän antaa sitä
tointa, silloin olen varma, että hän kuulee minuakin. Olisipa hauskaa
saada oma luuta ja oma katu! Ajatelkaapa, miten helposti silloin
ansaitsisin elatukseni."

Tony oli tätä jutellessaan kääntänyt kasvonsa pois Oliverista. Vanhus
tunsi itsensä liikutetuksi ja levottomaksi, jonka vuoksi hän aukasi
Testamentin ja luki siitä korkealla äänellä, kunnes hän taas tuli
levolliseksi, ja Tony kuunteli ihastuksella.

"Poikaseni", sanoi Oliver, kun Tony alkoi lähteä, "missä sinä makaat
öillä?"

"Missä milloinkin, missä ei vaan tuule kovasti; kylmä on nyt öillä,
hyvin kylmä. Mutta minun täytyy kestää vielä vähän aikaa; vakinaisen
asunnon ottaminen tulee niin kalliiksi".

"Minä olen ajatellut", sanoi Oliver, "että sinä saisit vuoteen minun
tiskini alla; olisihan se paljoa parempi sinulle. Olen kuullut
sanottavan, että yhteen syydetyt sanomalehdet ovat yhtä lämpimät kun
peite, ja eipä haittaisi koetella sitä."

Tonyn makuusija oli pitkän laatikon näköinen; kaksi, kolme
kovakuoriaista mateli hitaasti esiin, kun valo kohtasi heitä, ja
tomuiset hämmähäkinverkot koristivat sen jokaista kulmaa. Mutta Tonystä
oli se niin erinomainen makuusija, että hän tuskin uskoi kuulleensa
oikein, kun Oliver tarjosi sitä hänelle. Hän katsoi ukon kasvoihin
terävällä, kysyvällä silmäyksellä, sillä hän oli vakuutettu, että ukko
ainoastaan suottaili hänen kanssansa. Mutta vanhus oli tarkoittanut
täyttä totta, ja sanaakaan sanomatta kämpi Tony alas siihen hajotetulla
paperikasalla, veti takkirepaleensa korvilleen ja käänsi päänsä
ett'eivät hänen kyynelensä olisi näkyneet.

Muutaman minuutin kuluttua tunsi hän vanhan maton levitettävän
peitoksensa; Tony vaikeni ja oli nukkuvinansa, sillä hän ei voinut
löytää sanoja osoittaaksensa kiitollisuuttaan, ja Oliver ei kuullut
niitä katkaistuja huokauksia ja nyyhkimisiä, jotka kohosivat pojan
rinnasta, kunnes uni sulki hänen silmänsä.




Kahdeksas luku.

Ei kukaan livertele ukolle.


Jo oli muutamia viikkoja kulunut, eikä vieläkään Tony ollut saanut
katua lakaistakseen; hän alkoi pelätä, että Oliverin herra pettääpi
hänet. Koska hän edelleenkin makasi tiskin alla, kuuli hän usein ukon
puhuvan ääneen näkymättömälle ystävälleen, kun hän istui poltellen
piippuansa; joskus hiivi Tony hiljaan ovelle ja näki silloin, kuinka
Oliver tupakoituaan lankesi polvillensa ja kätki kasvonsa käsiinsä.

Mutta Tony ei ymmärtänyt tämän tarkoitusta, ja vaikka rukouksensa
työnsaannista ei tullut kuulluksi, niin sitenkin hän, miten oli
oppinut, seurasi Oliverin esimerkkiä ja lankesi polvillensa tiskin
taakse, kuiskaellen alituisesti rukouksia työnsaannista. Tosin oli
hänen elämänsä nyt suloisempi, kuin koskaan, sillä hän ei tarvinnut
milloinkaan nälkäisenä nukkua jonkun kohtelemattoman koville rapuille;
mutta se oli Oliver, joka tätä toimitti hänelle — eikä Oliverin Herra.

Sen verran kun Tony ymmärsi ja käsitti, ei Herra Jesus ollut hänestä
pitänyt mitään lukua; ja vaikka hän ensin tunsi vihastuvansa siitä,
lauhtui vähitellen hänen tunteinsa kärsiväiseksi suruksi, joka
kuitenkin heti muuttui välinpitämättömyydeksi.

Oliverille oli suureksi hyödyksi, että oli tarjonnut sille yksinäiselle
pojalle suojaa kodissansa. Tony heräsi aina varhain aamuilla, ja jos
satoikin, juoksi hän noutamaan sanomalehtiä, ennen kun meni hankkimaan
itselleen ravintoa kaduilta. Hän koki tavallisesti olla poissa Oliverin
ruoka-aikana, sillä hän oli huomannut, että vanhuksen sisääntulot
tuskin riittivät hänen itsensä ja Dollyn ylläpitämiseksi. Välistä
näki Tony hänet seisovan tiskin laatikon ääressä ja miettiväisesti
pudistellen päätään lukevan sisääntulojansa. Kerran kun Tony oli
saanut hopearahan, äärettömän oivallisesta sattumuksesta, pudotti hän
sen, melkein rikoksen tunnolla, tiskin läven läpi kassalaatikkoon.
Mutta Oliver tuli niin hämmille löydettyään hopeakolikon vaskilanttien
seasta, että Tonyn täytyi tunnustaa sen tulleen häneltä; "lämmin asunto
äskeisillä kylmillä öillä olisi maksanut enemmänkin", sanoi Tony anoen
anteeksi.

"Ei, ei! Tony", sanoi Oliver; "sinähän oletkin minulle suureksi
hyödyksi; sinä noudat sanomalehteni ja kävelet ulkona kauniilla ilmalla
pienen lemmetyiseni keralla; minun pitäisi maksaa sinulle."

"Tallettakaa sitä sitten Dolly", sanoi Tony häveliäästi ja pisti
kolikon Dollyn pikku käteen.

"Kiitos, Tony", vastasi Dolly. "Tony saapi monta muiskua Dollylta."

Tämä näytti Tonysta olevan aivan suuri palkinto; hän lankesi polvilleen
tytön eteen vastaanottamaan palkintoansa. Hän ei ollut saanut yhtään
muiskua keneltäkään äitinsä kuoltua. Mutta Oliver ei ollut vaihtoon
tyytyväinen, vaikka hän hellästi veti pois Dollya ja salli rahan olla
hänen kädessään.

"Sinä voit ostaa itsellesi sillä luudan, Tony", sanoi hän.

"Oh, minä olen luopunut sitä rukoilemasta", vastasi Tony nulosti, "eipä
hän ole koskaan kuullut rukouksiani, tahi, jos hän on niitä kuullut,
ei hän ole niistä vähintäkään pitänyt lukua; siis ei se maksa enään
puuhata sitä."

"Mutta ehkäpä sinä juuri olet saanut tämän rahan ostaaksesi itsellesi
luudan, ja jos kuulustelet, ehkäpä saat kadunkin puhdistaaksesi. Ethän
sinä milloinkaan ole saanut niin paljon rahaa kerrallaan, vai kuinka?"

"En, en milloinkaan", vastasi Tony. "Eräs pitkä, vakavan näköinen herra
antoi minulle hopea-rahan, kuin pidin hänelle hevosta raastuvan luona.
Hän sanoi, että minun pitää se käyttää hyvästi; kyllä minä hänet kohta
tuntisin, jos näkisin."

"Sinun pitää siis ostaa sillä luuta", sanoi ukko katsellen Dollyn
kovasti ummistettua kättä.

"Älkää ottako rahaa häneltä", huudahti Tony; "antakaa olla, saanhan
minä toisen; minä en koskaan luullut teidän Herranne sillä tavalla
minulle lautaa antavan. Minä ajattelin sen tulevan oikopäätä."

"No", sanoi Oliver hetkisen mietittyään, "minä annan sinulle rahaa
luutaa varten. Minun tarvitsee vaan jättää tupakoimiseni muutamaksi
illaksi, siinä kaikki. Se ei tee mitään, Tony."

Tonyn mielestä tämä ei ollut mikään erinomainen kieltäytyminen, sillä
hänellä ei ollut mitään ajatusta tupakoimisen hauskuudesta; mutta
illalla maata pantuaan kuuli hän Oliverin puhuvan itsekseen sisällä;
hän nousi sentähden ylös ja hiivittihe ovelle katsomaan vanhusta.
Ukko istui nojatuolissaan piippu hampaissa, mutta siinä ei ollut
tupakkaa, ja hän puhui innokkaammasti kuin muulloin näkymättömälle
seuralaiselleen.

"Rakas Herra!" sanoi hän. "Minä tahdon mieluisasti tehdä kymmenen
kertaa enemmän sinulle. Sinä olet sanonut: 'Mitä te teette yhdelle
näistä pienimmistä veljistäni, sen te teette myös minulle.' Tony on
eräs sinun pieniäsi. Ah, Herra! anna hänelle työtä ja opeta häntä
tuntemaan itseäsi. Kuule rukoukseni!"

Tony ei kuullut enempää, hän hiivi takaisin vuoteellensa ja uusi toivo
täytti hänen mielensä. Hän uneksi hopeakolikosta, jonka hän sai, ja
herrasta, joka antoi sen hänelle, ja Dollystä, joka osti ihmeellisen
luudan, mikä lakasi itsekseen.

Vanha Oliver istui vieläkin pitkän tunnin puhuen puoli-ääneensä, sillä
tavallinen väsymisensä ei tullutkaan hänelle tänä iltana. Lähes viisi
kuukautta oli nyt kulunut siitä, kun Dolly tuli hänen luokseen, ja
hän tunsi, miten näkönsä ja kuulonsa heikkoni heikkonemistaan. Hänen
kituliaisuutensa ei ollut vielä niin suuri, että hän joutuisi muille
kuormaksi; kuitenkin oli sekin aika tuleva, siitä oli hän vakuutettu.
Dollyn vaatteet huononi huononemistaan; hänellä oli tuskin ainoatakaan
eheää vaatepukua. Ja ei hän eikä Dolly voineet mitenkään sitä auttaa.
Sisarensa Charlotta oli ollut kauan käymättä hänen luonaan; hän
puolestansa oli, iällisyyden tavallisesta hitaisuudesta, päivästä
päivään lykännyt kirjoittamisen hänelle Susannan matkasta ja Dollystä,
joka oli jätetty hänen huostaansa.

"Minun täytyy huomenna kirjoittaa", sanoi Oliver sänkyyn käydessään.




Yhdeksäs luku.

Uusi luuta.


Seuraavana päivänä hajotti suopea joulukuun aurinko niitä sumuja,
jotka kauan aikaa olivat sijoittuneet sen suuren kaupungin yli.
Kauniin ilman tähden ehdoitteli Tony, että hän ja Dolly menisivät
hetkeksi ulos kävelemään, ja ukko sangen mieluisasti tyydytti heidän
halunsa, kun hän sitte luuli saavansa häiritsemättömässä hiljaisuudessa
kirjoittaa sisarelleen. Mutta Dolly ei ollut niin iloinen kuin
tavallisesti; päinvastoin oli hän vakava ja ääneti, ja kun Tony
luuli häntä väsyttävän, istuutui hän eräälle rapulle, otti tytön
polvellensa puhuakseen hänelle sitä ihmeellistä unta, jota oli nähnyt
itsekseen lakaisevasta luudasta. Sittekin oli Dolly yhtä äänetönnä
ja umpimielisenä ja istui hetken, pieni päänsä käden nojassa, ja
tarkasteli kihinää kadulla.

"Dolly tahtoo ostaa luudan", sanoi hän viimein, "suuren, suuren luudan,
ja äidinisän pitää taas polttaa piippuansa iltasilla. Dolly on kohta
iso tyttö ja pitää olla sievä tyttö kunnes äiti tulee takaisin. Tule,
ostakaamme iso luuta, Tony."

Tony koetti tosin saada häntä päätöstänsä muuttamaan, vaan turhaan.
Hän osoitteli hänelle nukkiakin puodin ikkunassa, mutta tyttö pysyi
järkähtämättömänä. Vihdoin täytyi Tonyn myöntyä hänen tahtoonsa.

Dolly oli nyt taas ilosa ja tyytyväinen ja hyppeli keveästi Tonyn
sivulla, kun he kävivät edelleen kadulla etsien puotia, jossa luutia
löytyisi myytäväksi.

Runsaan tunnin kulkivat he ympäri kaduilla löytämättä mitä etsivät,
ja siten vähitellen poikistuivat niiltä kaduilta, joilla pidettiin
enemmän liikennettä. Viimein tulivat he suurelle, avoimelle paikalle,
jossa joukko ihmisiä, kauniin aamun viehättämiä, käveli edestakaisin.
Tony keksi heti erään luutapuodin. Pienen seuralaisensa kanssa menivät
he sisään, ja Tony osti ison luudan, oikein aika hyvän luudan, kuten
luuli, sillä hän valitsi tarkoin ja huolellisesti ennenkun kauppa
syntyi. Riemastuneena viskasi hän luudan olalleen ja suunnitti matkan
kotiinpäin.

Kun molemmat lapset vilkkaasti keskustellen astuivat edelleen, huomasi
Tony pienen tyttösen, noin yhden ikäsen Dollyn kanssa, joka veti
puoleensa hänen tarkkaavaisuuttansa.

Lapsi ja eräs vanhanpuolinen rouvasihminen, luultavasti hänen äitinsä,
seisoivat kadunkulmassa ja silmäilivät suruisesti toiselle puolelle
leveää, eilisen päivän runsaasta sateesta likautunutta katua. He olivat
hyvästi puettuja, ja pikku tytöllä oli uudet pieksut jalassa, joiden
likautumista hän nähtävästi pelkäsi.

Vähän aikaa katseli Tony heitä, mutta sitten meni kohta heidän
luokseen, taluttaen Dollya kädestä.

"Jos Te, rouva, katsotte hoidokastani", sanoi hän, "minä kannan sen
pienen tyttösen kadun ylitse. Älkää pelätkö, minulla on vaan jalat
likaiset, ja tytön minä kannan varuisasti."

Sekä rouva että lapsi silmäilivät kysyväisesti Tonya. Hänen kasvonsa
olivat kalveat ja laihat, mutta niissä ilmausi suloinen hymyily, ja hän
katseli suopeasti molempia lapsia.

Vallasnainen otti Dollya kädestä ja nyykkäsi pikku tytölleen, Tonyn
sitä kantaissa kadun poikki; hän odotti kunnes poika tuli takaisin
Dollyn luo. Sitte otti hän kukkaronsa ja pisti lantin hänen käteensä.

"Minä kiitän teitä, rouva", sanoi Tony, "vaan enhän minä sen vuoksi
sitä tehnyt; olen ainoastaan hakenut katua, lakaistakseni sitä
puhtaaksi kulkevaisia varten. Minä ja Dolly ostimme sen vuoksi tämän
luudan, ja nyt juuri katselen sopivaa paikkaa lakaistakseni."

"Silloin pitäisi sinun pysähtyä aivan tähän", sanoi rouvasihminen.

Se näytti todellakin olevan hyvä paikka puhdistettavaksi. Siinä
oli katuristeys, ja hyyrivaunujen asemapaikka sitä lähellä. Paljon
ihmisiä kulki tässä edestakaisin, ja tie oli sangen likainen. Tony
pyysi eräältä ajurilta pienen heinätukon Dollyn istumasijaksi; itse
työskenteli hän ahkerasti melkein iloisena siitä, ett'ei luuta
lakaissut itsekseen, miten oli uneksinut. Pian oli hän lakaissut
käytävät niiden likaisten katujen poikki, ja piti sitte niitä puhtaana
pari tuntia.

Nyt oli kello kaksitoista, ja Dollyn päivällinen piti olla valmisna
ennen heidän kotiin tuloansa, jos vanha Oliver ei ollut sitä
unhottanut. Tonysta oli se kuitenkin suuri vahinko heittää uusi työnsä
niin aikaiseen. Useimmat sivukulkiat eivät tietysti olleet häntä
huomaavinaan, mutta hän oli kuitenkin jo ansainnut monta lanttia
rouvasväeltä, jotka olivat ulkona aamukävelyllä, ja Dolly oli oikein
levollisena päiväpaisteessa. Tony omitti hänelle työskennellessään
kaikkea huomaavaisuutta, miten vaan voi.

Nyt oli siis alku tehty. Luuta ja katu olivat hänen omansa, ja Tonyn
sydän tykytti uljuudesta ja ilosta, kun hän kantoi pikku Dollya kotiin.
Hän päätti jättää puolen aamusaaliistaan velkansa suoritukseksi
Dollylle. Vai antaisiko hän hänelle kauniin nukin takaisin maksun
asemesta; - sen nukin pitäisi olla puettu kuin todellinen prinsessa.




Kymmenes luku

Täti Charlotta tulee.


Juuri kun vanha Oliver istui ja nojautui tiskillensä aikoen kirjoittaa
Charlotalle, seisoi kokonaan odottamatta sisar ihka elävänä hänen
edessään. Hän oli, miten tavallisesti, puhtaasti ja hienosti puettu,
ja kantoi käsivarrellaan pienen laukun, sisältävä muutamia tuoreita
munia ja erilaisia, suorastansa maalta tuotuja talvihedelmiä. Oliver
tervehti häntä tavallista suuremmalla mieltymyksellä ja vei hänet heti
sisään pikku kammariinsa. Charlotan virkkusilmä keksi silmänräpäyksessä
leikkikaluja ja lapsen vaatteita, ja ennenkun Oliver ennätti virkkaa
sanaakaan, oli hänellä jo pikku hame käsissä, ja tarkasteli sitä
suurimmalla kummastuksella ja epäluulolla.

"Veli James!" huudahti hän ja hänen kysyvä äänensä kirkasna tunkeutui
ukon korvaan; "mitäs maailmassa tämä merkitsee?"

"Se on minun pienen Dollyni", vastasi vanhus nopeasti, "Susanna-raukan
pikku-tytön; hän itse on seurannut miestänsä Indiaan, sillä nuori
Raleigh on ruvennut sotapalvelukseen, ja he ovat jättäneet pikku
tyttönsä minun, hänen äidinisänsä, huostaan. Tyttö tuli heti tänne
sinun viime terveisillä olosi jälkeen."

"No, mitäs pitää sanoa!" huudahti sisar, laskeutuen tuolille ja
pidellen vielä pientä hametta kädessään.

"Minä olen saanut kaksi kirjettä Susannalta", jatkoi veli vapisevalla
äänellä. "Minä ne luen sinulle. Lapsi on oikein pikku lemmetyinen; hän
on minulle rakkaampi kuin ruskein kulta, ja minä iloitsen sinun tänne
tulostasi, sillä hänen vaatteensa tarvitsevat laittamista. Minä olin
juuri kirjoittamaisillani sinulle kaikista näistä seikoista kun sinä
tulit."

"Luulinpa sinun ottaneen luoksesi jonkun katupennun", sanoi Charlotta
kevennetyllä huokauksella.

"Ei, ei! hän on oma pieni tyttäreni tytär. Sinä saat kuulla Susanna
raukan kirjeet, ja silloin ymmärrät kaikki! Ennemmin luopuisin
tuhannesta markasta, niin, ennemmin koko maailmasta kuin tästä
lapsukaisesta."

Oliver osasi Susannan kirjeet ulkoakin ja ei siis tarvinnut lasisilmiä
eikä selvää päivää lukeaksensa niitä. Charlotta kuunteli nyykytellen,
tunnon-ilmaus kasvoilla, ihmettely huulilla.

"Se oli sangen älykkäästi Susannalta", muistutti hän, "kun sanoo, että
täti Charlotta pitää vaarin lapsesta. Niinpä tosin teenkin, niin. Se
oli sangen älykkäästi Susannalta. Kuka taitaa paremmin hoitaa lasta
kuin minä, joka olen alin-omainen avunvara paikkakuntamme ylhäisimpäin
tykönä. Kylläpä minä katson, ettei tyttö saa kasvaa hoidotta ja
kuritta. Vaan missä se rakas lapsi on, James veikko?"

"Hän on saanut käydä vähän ulkona aamusilla, kun on ilma niin kaunis."

"Eihän se lie yksin luullakseni? Ken on hänen kansaansa? Viisi
vuotiaan lapsen ei pitäisi koskaan mennä Lontoon kaduille, ei ainakaan
yksin. Hän voipi tulla yliajetuksi tahi monella muulla tavalla
vahingoitetuksi."

"Oh, se ei ole vaarallista tällä kertaa, sillä hänen kanssansa on joku,
johon täydellisesti luotan", vastasi Oliver.

"Kuka siis?"

"Eräs poika", vastasi Oliver jotenkin sekaisesti. "Eräs poika", matki
sisar hirmua osoittelevalla äänellä. "Mikä eräs poika?"

"Hänen nimensä on Tony."

"Mistä hän on? Tiedätkö onko hän vakava ja säädyllinen?" jatkoi hän
kiinnittäen silmänsä Oliveriin sillä tavalla, ettei ollut tyyntä
toivominenkaan.

"Sitä en tiedä, rakkahani", vastasi Oliver heikolla äänellä.

"Mitäs sanot? Etkös tiedä missä poika asuu?"

"Hän asuu tässä", änkytti ukko; "kumminkin öillä; hän makaa tiskin
alla, mutta hakee itselleen ravinnon kaduilta."

Charlotta jäi mykäksi kummastuksesta.

Hänen veljensä oli arvossa pidettävä mies, joka oli nähnyt parempia
päiviä, ja jonka sisar oli ollut ompeliattarena etevimmissä perheissä,
tämä veli oli kuitenkin niin välinpitämätön kaikissa sovitteluissa,
että hän piti omassa huoneessansa halpaa katupoikaa, kerjäläistä,
kukaties varasta, tahi muuta veitikkaa. Ja saman katon alla, kun tämä
katupoika, piti Susannan pikku tytön oleskella. Se lapsi, jonka tapoja
ja käytöstä hänen piti valvoa, eli alituisessa kumppanuudessa halvan ja
paheellisen pojan kanssa.

Mitä Charlotta olisi sanonut saatuansa taas puheenlahjan, on
tietämätöntä, sillä siinä tähdellisessä silmänräpäyksessä palasi Tony
parka, Dolly ja uusi luuta käsivarrellaan.

"Äidinisä, äidinisä, mepä ostimme suuren, suuren luudan", huudahti
Dolly juosten puotiin huomaamatta vieraan läsnäoloa, "ja Tonyn kanssa
lakaisimme suurta katua ja saimme paljon, paljon rahaa."'

Hän vaikeni äkkiä, sillä hänen silmänsä kohtasivat vieraan; mutta
täti Charlotta oli kuullut kyllin. Hän kohosi suurella arvoisuudella
tuolilta ja aikoi kiivaasti puhua Tonylle, kun vanha Oliver keskeytti
häntä.

"Charlotta", sanoi hän, "Tony on hyvä poika ja sangen avulias minulle;
minä en voikaan lähettää häntä luotani. Hän on eräs Herran pienistä,
jotka löytyvät levitettynä ympäri tätä suurta kaupunkia, isätönnä ja
äititönnä, ja minun pitää tehdä kaikki mitä voin hänelle. Ei se paljon
ole; ainoastaan vuode tiskin alla ja leipäpala silloin tällöin. Senpä
hän maksaakin rakkaudellaan, jota osoittaa Dollylle. Tonyn tahdon
pidättää luokseni, Charlotta."

Vanha Oliver puhui niin vakaisesti, että hänen sisarensa vaikeni. Hän
otti pienokaisen Tonyn käsivarrelta ja katseli poikaa silmäyksellä,
joka saattoi Oliverin aivan hämmille ja alakuloiseksi; mutta naisen
silmät tulivat leppeämmiksi ja ankara tunnonilmaus hänen kasvoiltansa
kohta katosi.

"Osaatko sinä lukea tahi kirjoittaa?" kysyi hän kiivaasti.

"En", vastasi Tony.

"Ja oletkohan oppinut hyviä tapoja? Ei sinulla ole kenkiä eikä hattua,
sinä olet repaleinen ja taitamaton; siis ei sinun sovi olla yhdessä
tämän pienen tytön kanssa. Jos hänen äitinsä näkisi hänet kulkevan
ympäri paljasjalkaisen ja paljas-päisen pojan keralla, musertuisi
hänen sydämensä, se, on varma. Jos sinä sentähden toivot pysyä täällä
minun veljeni, herra Oliverin, ja tämän tyttösen, mamselli Dorothea
Raleighin luona, täytyy sinun hankkia pukimet itsellesi. Sinun pitää
oppia puhumaan hyvästi ja käyttäymään hyvästi. Minä tulen kuukausittain
takaisin. Jos sinulla silloin ei ole mitään jaloissasi eikä päässäsi,
otan minä pienen tytön kanssani maalle, asuntooni, ja sinä et saa
koskaan häntä enään nähdä. Ymmärrätkö?"

"Kyllä", vastasi Tony kumartaen myöntävästi.

"No, nyt saat mennä", jatkoi pikainen, vanha nainen; "minä tosin en ole
kovin ankara sinulle, mutta tämän pienokaisen on hänen äitinsä jättänyt
minun hoitooni, ja sinä saat luvan tehdä niinkuin sanoin, muutoin
otan tytön kanssani kotiini. Ota luutasi ja mene, ja älä ajattelekaan
ottaa pienokaista kanssasi, kun menet ulos katuja lakaisemaan. — Eihän
mokomaa ennen ole kuultu. — Noinikään, mene."

Tony hiivi pois suruisena. Hän oli palautunut iloisena ja urheana,
väsymyksestään huolimatta. Ja juuri silloin, suurimman ihastuksensa
aikaan, nämät kovat sanat!

Luuta olalla meni hän hitaisilla askelilla jälleen työpaikallensa.

Katu oli täynnä käveliöitä — mutta Tony paralla ei ollut enään halua
lakaisemiseen.




Yhdestoista luku.

Varkaiden seassa.


Yö tuli aikaiseen, sillä paksu sumu oli jo jälkeen puolisen
asettautunut Lontoon kaduille ja torille. Tony laskeusi kadulle ja pani
luudan päänsä alle. Juuri siinä, jossa hän nyt unta odotellen venyi,
oli muudan tunti sitten Dolly istunut päiväpaisteessa ja katsellut
häntä, kun hän lakasi. Kuinka toisin nyt! Tyttö oli häneltä iäksi
päiväksi kadonnut, sillä hän ei aikonut mennä koskaan vanhan Oliverin
huoneesen, eikä tavata sitä hirmuista vanhaa, naista. Hänellä ei ollut
mitään muuta jälellä, kun mennä entiseen elämäänsä ja hakea vanhan
pesäpaikkansa; hän kauhistui sitä ajatellessaan. Hänen paperiläjänsä
tiskin alla, missä tuima tuuli ei häntä saavuttanut, leijoili hänen
mielessään, ja kyynelet tulivat silmiinsä. Mutta tänä yönä ei hän
kumminkaan tarvinnut ulkona maata, sillä hänellä oli muutamia lanttia
säilössä ryysyisen taskunsa eheimmässä kulmassa. Hänellä oli varaa
maksaa yösijasta, ja hän hyvin tiesi, mistä se oli saatava.

Noin kello kymmenen aikana ohjasi hän kulkunsa erääsen
kellari-ravintolaan, jossa yökortteeri oli saatavana muutamalla
pennillä. Sydämensä oli raskas, ja vihollisensa häntä harmitti. Hän
ikävöi suuresti Dollya nähdäkseen. Kellarin ovella seisoi hän empien,
mennäkö sisään vai ei, sillä hän ei ollut moneen aikaan majaillut
semmoisessa paikassa, siis tunsi itsensä melkein vieraaksi siellä.
Ilman sitä oli hän ennen potkittu, lyöty ja pois-ajettu sieltä, vieläpä
oli usein tapellutkin siellä suurempain poikain kanssa. Nykyään oli hän
outo semmoiseen kohtelemiseen.

Miten erilainen olikaan tämä asunto sitä tyyntä, rauhallista kotia
vastaan, missä Dolly joka ilta taivutti polvensa äidinisänsä
vieressä ja rukoili hänen edestään; hän mainitsi aina Tonynkin nimeä
lapsellisissa rukouksissaan.

Hän ei koskaan, ei koskaan enään saa häntä kuulla; ei koskaan nähdä
vanhaa Oliveria istumassa nojatuolissaan, polttamassa pitkällä
piipullaan ja puhumassa kummalliselle näkymättömälle Herralleen. Ah,
hän ei koskaan enään saa kuulla puhuttavan Kristuksesta, joka tahtoi
olla hänenkin ystävänsä, sillä Herra Jesus Kristus ei milloinkaan
voinut tulla niin huonoon paikkaan kuin tämä, mikä nyt oli hänen
ainoana kotinansa. Herra oli varmaan antanut hänelle luudan ja kadun,
saadaksensa työskennellä, mutta siinä kaikki. Hänen täytyi nyt hoitaa
itseänsä ja kieltäytyä, jos mahdollista, pahuudesta, vaan jos ei sitä
tainnut, olipa oiva tilaisuus tulla varkaaksi, ikäänkuin se näppärä
"Koira-Tommi", joka kerran varasti kellon itse viskaaliltakin.

Tämä nuorukainen olikin ensimmäinen, joka tervehti Tonya, kun hän
kauan mietittyään hiivi sisään, ja hän aikoi heti ottaa Tonya
kädestä. Tony oli kuitenkin ylen suruinen siitä huolimaan tahi Tommin
ystävällisyydestä lohdutusta nauttimaan. Hän mateli pimeimpään
nurkkaan, minkä löysi ja ojentihe laattialle laitetulle ohuelle
olkivuoteelle, mutta nukkua hän ei voinut. Pojat jupakoivat keskenään,
ja vanhimmat niistä, jotka tahtoivat maata, kiroilivat ja riitelivät.
Sitten seurasi niin kiivas taistelu, että kaikki kellariin keräytyneet
henkilöt, paitsi Tony, kokoutuivat poikain ympäri, ilostuttivat heitä
korkealla huudolla ja rähyllä. Melu kesti aina kauas aamuyöhön,
ennenkun lepo ja hiljaisuus sai sijansa, ja silloin vaipui Tony
herkkään ja levottomaan uneen. Hän uneksi vanhasta Oliverista ja
Dollysta. Vihdoin heräsi hän kyyneltulva kasvoillansa. Hän nousi ennen
muiden heräämistä ja meni ulos Joulukuun-aamun raittiisen ilmaan.

Niin kului päivä päivän, yö yön perästä. Tony perehtyi perehtymistään
vanhain kumppaneinsa seassa. Hän alkoi tarkkaavaisesti kuunnella
taidokkaan "Koira-Tommin" kertomuksia, joka opetti, että jos hän olisi
ainoastaan kerkeä kädeltä, voisi hänellä olla hyvä ansio helposta
työstä; hänen viaton muotonsa, sanoi Tommi, miellyttäisi tuomioistuinta
ja saattaisi papin hänen puolellensa, niin että hänelle hyvin kävisi
vankeudessakin.

Tony jatkoi kuitenkin vielä kadun lakaisemista ja ansaitsi jotenkin
paljon. Sepä riittikin hankkia hänen halvan ravintonsa ja huonon
yökortteerinsa kehnoin kumppanein seassa — mutta hän alkoi haluta
jotakin muuta.

Jos hän ei voisi tulla hyväksi ja mennä takaisin vanhan Oliverin ja
Dollyn luoksi, taitaisipa olla yhtä hyvä tulla varkaaksi, tulla Tommin
kaltaiseksi, joka kulki hyvissä vaatteissa, eli oiva lailla, ja jota
toiset pojat pitivät arvossa.

Viikko oli kulunut, kun hän jätti Oliverin huoneen. Hän aikoi juuri
lopettaa lakaisemisensa ikipäiväksi, kun eräs herra kohtasi hänet ja
katsoi terävästi häntä kasvoihin. "Kuules, poikani", huudahti hän,
"sinä olet varmaan sama poika, jolle minä tuonain annoin hopearahan,
kun pidit hevostani. Minä sanoin silloin, että sinun pitää käyttää sitä
hyvästi; mitä sillä olet tehnyt?"

"Minä ja Dolly ostimme sillä luudan, jolla sille olen lakaissut tätä
katua."

"Se oli älykkäästi tehty!" sanoi herra. "Kukas se Dolly on?"

"Se on eräs pieni tyttö, josta minä paljo pidän", vastasi Tony syvästi
huo'aten.

Hänestä tuntui kun olisi niin pitkä aika kulunut siitä, kun hän
puhui Dollystansa, että kaikki tyyni oli jotain kokonaan kadonnutta
ajasta ja todellisuudesta. Kuitenkin oli hän raskaalla mielellä sitä
ajatellessaan.

"No, tästä saat kolikon lisäksi", sanoi vieras herra. "Se on ihan uusi
raha, jolla ei kukaan ole koskaan mitään ostanut. Kas, kuinka kiiltävä
se on. Dolly mielistyy hyvin sitä nähdessään."

Pitkän tunnin, sittekun herra oli mennyt matkaansa, piti Tony rahaa
kädessään. Hän tarkasteli sitä lampun valossa.

Oi, kuinka Dollyn silmät kirkastuisivat riemusta, jos hän sitä
näkisi! Oikeastaan se onkin Dollyn, sillä olihan hän ensimäisenkin
rahan hänelle antanut ja saanut siitä kaksikymmentä muiskua. Ja olipa
tyttö antanut hänelle rahan takaisin ja pakoittanut häntä sillä
luutaa ostamaan, eikä kertaakaan hän ollut saanut penniäkään hänen
ansiostansa. Miten hauskaa olisikaan näyttää Dollylle tätä kaunista
kolikkoa! Ja kuinka suloista tuntea hänen pienet käsivartensa kaulansa
ympärillä, kun hän saa tietää sen tulevan hänen omakseen!

Tony tiesi hyvin, että hän joutuisi vaaraan ja menettäisi kauniin
rahansa, jos hän viettäisi yönsä kellarissa; viekas Tommi kyllä tutkisi
hänen taskunsa. Varkaalla ei ole ystävää.

Vaan mitä taisi Tony tehdä? Mihin ottaisi hän tiensä?




Kahdestoista luku.

Tonyn palautuminen ja vastaanotto.


Melkein tietämättänsä kävi Tony edelleen kadulla; äkkiä katsahti hän
ylös ja huomasi silloin olevansa likellä Oliverin puotia — Dollyn kotia.

Hän tahtoi kumminkin mennä sivuitse, ja jos puodin ovi ei olisi
sulettu, aikoi hän kietaista kauniin hopeakolikkonsa räsyyn ja heittää
sen puotiin; he varmaan arvaisivat sekä tekiän että syyn tekoon.

Kadulla oli pimeä; ainoastaan eräs lyhty ja kaasuliekit ruokakauppiaan
puodista valaisi sitä. Tony hiivi hiljaan edelleen varjossa. Dolly on
sänkyyn käymäsillään, ajatteli hän, ja vanha Oliver on tietysti hänen
kanssansa kammarissa. Tultuansa juuri vastapäätä ruokapuotia, sykähti
hänen sydämensä ilosta: hän kuuli pienen kimeän ilo-huudon ja tunsi
seuraavassa silmänräpäyksessä olevansa Dollyn käsivarsien syleiltävänä.
Hänen täytyi seurata tyttöä puotiin.

"Tony on tullut kotiin, äidinisä!" huusi Dolly kaikin voimin. "Dolly
löysi Tonyn vihdoinkin!"

Dollyn ääni värisi liikutuksesta, ja hän alkoi itkeä pitäen kiinni
Tonysta ett'ei hän menisi pois häneltä uudestaan.

Vanha Oliver itse tuli kiiruusti sisähuoneesta ja laski ystävällisesti
kätensä pojan hartioille.

"Mintähden sinä olet ollut meiltä poissa niin kauan, Tony?" kysyi hän.

"Ah, herra", huudahti Tony, "minä olen ollut niin häijy ja niin
onneton. Antakaa anteeksi, minä en taida muuta; ette kaiketi nyt antane
minun maata tiskin alla, uskon minä."

"Tule sisään, tule sisään", vastasi Oliver hellästi työntäen häntä
edellänsä huoneesen. "Minä ja tämä pikku lemmetyiseni olemme joka ilta
odottaneet ja vartoneet sinua. Ei sinun niin pitänyt meitä kohdella,
poikaseni; mutta nyt emme ilomme tähden torukaan sinua. Charlotta on
pikainen, ja hän on hyvin arka huolimattomasta puheesta ja huonoista
tavoista; vaan sinä et huoli senvuoksi luulla häntä - kelvottomaksi
ihmiseksi; hän ei tunnekaan sinua. Kun minä puhuin, miten sinä jäit
yksinäiseksi, ollessasi tämän pienokaiseni ikäisenä, kuinka sinun
sitten täytyi omin voimin tulla toimeen, yksinäsi Lontoossa, isätönnä
ja äititönnä, itki hän sääliväisyydestä. Niin, hän jätti suurimman
munistansa illalliseksi sinulle ja käski sanomaan sinulle hänen
sydämelliset terveisensä. Muna on tallella. Sinä saat sen illalliseksi.
Dolly, tyttöseni, noudappas pannu."

"Minä en ole niin puhdas, kun toivoisin", sanoi Tony suruisesti. Hän
oli ollut hoidotonna viimeisen viikon ja näytti melkeen siltä, kun ensi
kerran kohdatessaan Oliveria ja hänen pientä tyttärensä tytärtä.

Pane vettä vatiin ja pese itsesi puodissa minun keittäissäni munaa.
Dolly, toimitappas vähän saippuaa ja pyyheliina. Hänestäpä tulee
äidinisälle pikku emännöitsiä.

Kun Tony vähän ajan perästä tuli taas huoneesen, näytti hän ihan
toisenlaiselta; lika oli poissa, samoin synkkämielisyys ja suru.

Hänestä tuntui, kun olisi hän herännyt pitkästä, tuskallisesta unesta.
Täällä oli vanha Oliver, joka himmeistä silmistään lähetti hänelle
ystävällisiä silmäyksiä; täällä Dolly, joka leikitellen hyppäeli ympäri
entisellään, ja Beppo lisäksi, joka lierutti häntäänsä, siten osoittaen
hänelle tervetuliaisia.

Se vanha tuikka nainen ei siis ollutkaan hänen vihollisensa! Hän muisti
hyvin hänen varoituksiensa ja päätti Dollyn ja vanhan Oliverin tähden
niitä noudattaa.. Hän aikoi oppia lukemaan ja kirjoittamaan; hän aikoi
säästää niin paljon kuin mahdollista, voidaksensa ostaa parempia
vaatteita, kengät täytyi hänen saada jalkaansa ennen kaikkia, sillä
sitä oli se vanha nainen _erityisesti_ hänelle sydämeen painanut.
Kaikessa tapauksessa hän ei aikonut koskaan pois juosta tästä kodista,
jossa häntä niin lemmittiin ja hoidettiin.

Oliver kertoi, miten Dolly oli häntä odottanut miten hän oli aina
juossut ulos ja ovelta katsellut, luullen Tonyn kotiin palautuvan.
Puhuipa myöskin, miten hänen Herransa ja Mestarinsa Jesus Kristus vielä
enemmin ja hartaammasti odotti, että Tony tulisi hänen luoksensa.

Tony ei täydellisesti käsittänyt ukon sanoja, vaan epämääräinen
tunne rakkaudesta, joka ylitsekäypi kaiken ymmärryksen, heräsi hänen
sydämessään. Laskeuttuaan pienelle vuoteellensa tiskin alle, nukahti
hän tänä iltana yhtä levollisesti kuin se, joka myrskyn mylvinästä ja
vasta-tuulen vauriosta, viimeinkin saapuu ikävöityyn satamaan.




Kolmastoista luku.

Uudet saappaat.


Useampia viikkoja kului, ennenkuin Tony sai kokoon niin paljon rahaa,
että taisi ajatella uusien kenkäin ostamista, vaikka hän säästi ja näki
nälkää hellittämättä, todellisella kieltäytymisellä. Hän ei aikonut
ostaa niitä kenkäpuodista; hän tiesi tarkoin mistä kohtuullisella
hinnalla voi saada aivan hyviä, josko ei uusia kenkiä. Hän ei saanut
olla kovin tarkka; vanhat, parannetut saappaat kelpaisi kyllä aluksi,
kunhan vaan onnistuisi saamaan ne ennen kuin täti Charlotta tulee
jälleen kaupunkiin. Hän oli sanonut tulevansa Tammikuun lopulle, ja
samana päivänä, kun häntä odotettiin, lähti Tony tekemään kauppaansa.

Paikka, johon hän tässä tarkoituksessa meni, oli eräs pieni aukeama eli
tori, mihin erityiset kauppiaat olivat asettaneet kaupusteltaviansa
tuoleille, pöydille ja vieläpä pieniin laatikkoihinkin. Muutamat
myivät romurautaa, eräs vanha vesisilmä eukko, jolla oli vanhoja
vaatteita myytävänä, tinki yhden köyhän, laihan vaimon kanssa, joka
piteli puolialastonta lasta kädestä. Sangen kylmä ja huikea pohjatuuli
viuhkueli kaduilla ja torilla.

Tony meni kauppiaan luo, jolla oli suuri joukko vanhoja kenkiä; vaan
vaikka kenkiä oli paljon, oli vaikea niitä pariksi sovittaa, jotta
Tony olisi saanut siivon parin. Hän haeskeli ja koetteli; toiset
olivat kovin suuria, toiset kovin pieniä, sattuipa pari, jonka oikean
jalan kenkä oli sangen hienosta nahkasta, mutta vasemman jalan kenkä
oli karkeasta kankaasta. Tony tahtoi kenkäparia, joka näytti jotenkin
siistiltä, sillä Dollyn ankara täti oli vievä Dollyn Oliverilta, jos
Tony ei olisi säädyllisesti vaatetettu.

Kauppiaan kehoituksesta mielistyi hän viimein erääsen pariin.
Saappaat olivat tosin suurenlaiset ja jalat kiekahtelivat niissä
suututtavaisesti; mutta mies vakuutti häntä, että "parempainkin
ihmisten lapset" pitivät senlaisia, lisäksi niissä oli vielä
"kasvamisen varaa." Pohjan keskellä oli toisessa paksu, epätasainen
paikka, ja toisen korkko oli vino, mutta vähät siitä, olivathan jalat
verhottu.

Kun Tony ei ollut tottunut pitämään mitään jalkineita, oli käynti nyt
hänelle tuiki tukalaa; hänestä oli oikein vastus nostaa jalkojansa
maasta, kuitenkin oli hän aivan ylpeä uudesta omaisuudestaan.

Olipa hyvin pitkä tie kotiin vanhan Oliverin kadulle, vaan hän ei
kiiruhtanut, sillä hän toivoi, että he ennättäisivät juoda teetä ja
olla iltaruualla ennen hänen tuloansa. Hän kuleskeli edelleen, uusien,
kelvottomain jalkineittensa väsyttämänä, pysähtyen välistä jonkun
kauniin puodinikkunan eteen. Hän katseli miten lyhtyjen sytyttäjät
sytyttivät lyhtyjä ja miten kaasu valaisi puotia. Silloin kuuli hän
äkkiä suuren tornikellon lyövän kuusi. Siis oli ruokaileminen vanhan
Oliverin luona loppumaisillaan; joutuisasti pyörähti hän sentähden
eräälle poikki-kadulle, joka lyhyempää tietä veisi hänet kaivattuun
kotiinsa. Viimein alkoi hän juosta niin kovasti kuin vaan uudet,
tavattomat jalkineensa sallivat. Kauan ei kuitenkaan viipynyt, ennenkun
lankesi pahasti katuvierustalta; hän oli sattunut polkemaan appelsiinin
kuorelle ja siltä luihkahtanut.

Vähäksi aikaa joutui hän tainnoksiin; sitte nousi hän istualleen ja
alkoi hieroa otsaansa: Sillä takakadulla, jolla hän nyt oli, oli aivan
hiljainen ja vähäinen liikenne, sillä sinne oli tiloitettu enimmäkseen
makasiinia ja kauppatavarain säiliöitä, ja melkein kaikki ne huoneet
olivat nyt suletut.

Tony nousi viimein seisoalleen jatkaaksensa matkaansa; mutta kimeä
kiljahdus kivusta pääsi hänen huuliltansa ja kaikui korkeasti ja
kamalasta siinä kolkossa solassa. Hän lankesi uudelleen kivitökselle
tykkänään vapisevaisna ja raskautettuna, ja kylmä hiki kohosi hänen
otsallensa. Mitä oli hänelle tapahtunut? Mistä tuli se ett'ei hän
voinut astua? Hän riisui uudet saappaansa ja koetti kerran vieläkin,
mutta seuraus ei ollut parempi. Hän tunsi tuskauttavan kivun
koettaessaan nojata jalkaansa.

Kuitenkin pyrki hän eteenpäin. Jos ei hän menisi kotiin, luulisivat he
hänen taas paenneen, peläten Dollyn tätiä.

Näissä ajatuksissa alkoi hän ryömiä edelleen käsillään ja polvillaan,
äännähdellen kivusta ja vetäen jalkaansa perässään. Hän huomasi
kuitenkin ei voivansa kauas tulla sillä tavalla. Entä jos hänen pitäisi
maata koko yön kovalla, kylmällä kadulla. Sehän oli hyvin mahdollista,
sillä hän muisteli ei koskaan nähneensä poliisia näillä taka-kaduilla,
ja että joku muu kävelisi siellä, oli tuskin luultava.

Häntä alkoi vilustaa, sillä aurinko oli jo laskeutunut, kun hän ryömi
purskuvassa liassa. Jäisikö hän ulos koko yöksi, sortuisi hän kivusta
ja kylmästä.

Mutta jos se oli totta, mitä vanha Oliver niin usein sanoi, että Herra
Jesus Kristus rakasti häntä, ja että hän aina oli rakastettuinsa
kanssa, ei hän silloin ollutkaan yksin ja avutonna, eipä tällä kolkolla
kadullakaan, kylmän, pimeyden ja talvis-illan kamaluuden piirittämänä.
Oi! jospa hän vaan tuntisi Kristuksen käden koskettavan itseänsä,
kuulisi hiljaisimmankaan kuiskauksen häneltä, keksisi pienemmänkään
vilahduksen hänen kasvoistansa. Vaan ehkäpä se olikin hän, joka autti
häntä ryömimään edelleen enemmän käytäville kaduille, joita hän näki
loitompana, vaikka tuska pani hänet melkein huumeuksiin.

Viimein tuli kipunsa tykkänään kärsimättömäksi, hän vetäysi erään
suuren portin varjoon, ryömi nurkan alle ja huutaen ristissä käsin:
"Oi, Herra Jesus Kristus, Herra Jesus Kristus!" vaipui hän maahan
uupuneena. Hänen jäsenensä, jäykistyivät, silmänsä sammuivat.

Silloin kuuli hän kiiruisia askeleita, ja eräs, jota hänen vettyneet
silmänsä eivät nähneet, pysähtyi hänen kohdallensa, kyyristyi ja
tarttui hänen käsivarteensa.

"Oh", sanoi ääni, joka hänestä tuntui ennen kuullulta, "sinähän se
oletkin minun pieni kolikkopoikani, joten nimitän sinua; miksi istut
täällä kylmässä yössä?"

"Minä olen lankennut ja loukannut itseni", vastasi Tony heikosti.

"Mikä sinulta on loukkautunut?" kysyi vieras. "Sääreni."

Tuntematon kyyristyi ja koetteli Tonyn säärtä. "Taittunut", sanoi hän
itsekseen.

"Poikaseni, missä on kotisi?"

"Minulla ei olekaan omaa kotia", vastasi Tony vielä hiljemmin kuin
ennen.

Hän tunsi eriskummaisesti kangistuvansa ja tuli kielettömäksi.

Herra riisui päällystakkinsa, kääri sen hänen ympärilleen ja asetti
hänet niin, ett'ei hänen tarvinnut nojautua vahingoitetulle säärelleen.
Sitte juoksi hän kadulle, etsi hyyrivaunut ja nosti Tonyn niihin. Itse
istuihe hän sen sairaan pojan viereen, ja aika kyytiä vierivät vaunut
pois.




Neljästoista luku.

Sairashuoneessa.


Tony kipua kärsiessään tuskin tiesi mitä oli hänelle tapahtunut. Hän
tiesi vaan joutuneensa suureen saliin, ja että pari, kolme henkilöä,
joiden kanssa hänen uusi ystävänsä innokkaasti keskusteli, tuli häntä
katsomaan.

"Minä, tiedän, ett'ei teidän tarvitse tämänlaisiin tapaturmiin käydä
käsin; vaan mitäpä tekisin pienokaiselle, kun hän ainoastaan kykeni
sanomaan, että hänellä ei ole kotia ensinkään? Onhan teillä, näen mä,
muutamia sänkyjä joutilaana, ja minä maksaisin kaksinkertaisesti —
jos olisi tarvis — mieluisammin, kuin pois veisin hänet. Sanotteko,
tohtori, ett'ette toki epää sairaani vastaanottamista?"

"En epää, herra Ross", vastasi hyvänsävyinen ääni; "vaan saattakaamme
poika sänkyyn."

Tony tunsi itseään kannettavan rappuja ylös suureen huoneesen, missä
oli useita sänkyjä ja jokaisella sänkytyynyllä pienet kalveat kasvot.
Kauempana huoneessa oli eräs joutilas sänky, johon Tony pantiin,
sittekun hänen siniseksi paleltunutta ruumistansa verhoomat repaleet
oli riisuttu. Hänen vasta-ostetut saappaansa olivat poissa; ne oli hän
unhottanut makasiinin rapuille, mistä herra Ross hänet löysi. Kätensä
ja polvensa olivat rikkinäisinä, koska hän, astumiseen kykenemättömänä,
ryömi kylmällä epätasaisella kivitöksellä.

Pelkkiä ystävällisiä kasvoja, jotka säälien silmäilivät häntä, oli
Tonyn vuoteen ympärillä, ja se herra, joka hänet sinne saattoi, puhui
sydämellisesti ja lohduttavaisesti hänelle: "Poikaseni", sanoi hän,
"sinä olet taittanut sääresi langetessasi; vaan tämä tohtori, minun
ystäväni, auttaa sinua. Hänen täytyy nyt lastoittaa sääresi, ja se
koskee kipeästi vähän aikaa; mutta sinä kyllä kärsit sitä kuin mies,
tiedän minä."

"Niin teen", mutisi Tony, "mutta saankohan astua sitte?"

"Sitä et saata, vaikkapa sinulle luvattaiskin", vastasi herra Ross
hymyten. "Muutamia viikkoja viipyy ennenkun tulet niin terveeksi, jotta
saatat astua. Mutta älä ikävöitse, täällä tulet toimeen kuin prinssi."

"Mutta minun täytyy mennä, herra, minun täytyy", huudahti Tony nousten
seisoalle — ja lankesi taas kiljahtaen kivusta.

"Kotona ovat nyt Dolly ja herra Oliver, ne luulevat, että minä
uudestaan pakenin; ja minä kokisin kaiken maailman tähden tulla
takaisin! He odottavat minua, he ovat rauhattomat minun tähteni. Ah,
Dolly, Dollyseni!"

Tony puhui niin hätäisesti, että herra Ross'in hymyily kokonaan
katosi, ja taputtaen häntä päähän sanoi hän vakaisesti: "Jos sinä
sanot minulle, missä tuttusi asuvat, toimitan minä heille tiedon tästä
tapauksesta; he saavat tulla huomenna tervehtimään sinua jos siksi
paranisit, että jaksaisit puhua heidän kanssansa."

Tony antoi hänelle sangen tarkan selityksen kadusta, jonka varrella
Oliver asui.

Kun herra Ross oli saanut kaikki tahtonsa toimeen, pyysi hän Tonya
nöyryydellä ja kärsiväisyydellä kestämään sitä kipua, joka oli
välttämätön seuraus luun-rikkontumisesta. Sitte otti hän jäähyväiset
Tonylta, joka kohta syvästi nukahti.

Sunnuntai-iltapuoli oli, kun vanha Oliver ja Dolly astuivat lasten
sairashuoneen porstuaan ja kysyivät Tonya. Heitä neuvottiin menemään
ylös toiseen kertaan, jossa saisivat hänestä tietoa. Mihin vaan
menivät vastaanotettiin heität ystävällisesti ja hyvänsuontoisesti;
olipa jotakin vanhan Oliverin ulkomuodossa ja sen iloisan lapsen
sulo-silmäyksissä, mikä viehätti kaikkia, jotka heitä näkivät. Eräs
holhoja, joka kohtasi heitä rapuilla, kääntyi, Oliverin kysyttyä Tonya,
takaisin ylös, ja kädestä taluttaen vei Dollyn Tonyn huoneesen.

Siinä oli paljon ikkunoita, ja aurinko, joka ei koskaan vieraillut
heidän asunnossaan, valaisi iloisesti sitä suurta huonetta. Kaikki
sängyt olivat katetut valkeilla peitoilla, ja useimmat niistä pikku
sairaista, jotka olivat yöllä maanneet, valvoivat ja istuivat nyt
vuoteillansa pienten pöytäinsä ääressä, joita he saattoivat lykätä
edes ja takaisin pitkin sänkyinsä sivua. Ei lääkkeitä eikä mitään,
mikä muistutti sairashuoneesta, näkynyt — paitsi niitä kalveita lasten
kasvoja.

Mutta Oliverilla ja Dollylla ei ollut aikaa muita näkemään, kuin Tonya,
ja he riensivät siihen huoneen nurkkaan, jossa hän makasi. Hän oli
hyvin kalvea, silmät olivat ummessa, ja hänen kasvoillansa näkyi kovan
kärsimisen ilmaus, ikäänkun olisi kipu vieläki ollut yhtä suuri.

Oliver ja Dolly lähestyivät sänkyä; Tony ei heitä huomannut. Dolly
laski kätensä hänen kalvealle otsalleen; Tony säikähti, aukasi
silmänsä ja äkkäsi molemmat rakastettunsa. Se alakuloisuus, joka äsken
oli luettavana hänen kasvoissaan, katosi; hänen silmänsä loistivat
riemusta, ja äänensä vapisi ilosta, kun hän huudahti: "Dolly! Dollyn ei
tarvitse olla huolellisna Tonyn vuoksi tällä kertaa."

"Vaan Dollypa on huolellisna Tonyn vuoksi, kunnes hän paranee", sanoi
hän tarttuen pojan käteen.

"Ei, ei!" sanoi vanha Oliver. "Dollyn pitää olla sievä tyttö ja auttaa
äidinisää puotitoimissa, kunnes Tony paranee."

Oliver istui sängyn laidalle ja otti Dollyn polvelleen, jotta Tony
saattoi nähdä heitä molempia. He eivät paljon puhuneet, sillä eräs
hoitajista oli sanonut, että Tonyn ei pitäisi vaivata itseänsä.

Kun he läksivät kotiin, vei holhoja heidät alakerrassa olevan tyttöjen
asunnon kautta; hän näet tahtoi näyttää heille huoneitansa, sillä tytöt
asuivat vielä komeammasti kuin pojat. Näissä suurissa ja korkeissa
huoneissa ulottuivat ikkunat kattoon asti ja uunit olivat marmorista.
Syyn, miksi huoneet olivat niin loistavasti laitettu, selitti holhoja:
talo oli ennen ollut erään aatelismiehen omana. Uljaita pitoja ja
loistavia tanssia oli silloin täällä pidetty, mutta ei koskaan ennen
ole sellaista joukkoa, kun tämä, ollut näiden seinäin sisässä.

Ukko Oliver kulki sänkyin välillä, pikku lemmetyisensä sivullaan,
ystävällisesti nyykäten jokaiselle hymyillevälle pikku muodolle, joka
kääntyi heitä kohden. Muutamat lapsista nyykkäsivät iloisesti Dollylle,
pyytäen häntä katsomaan heidän nukkiansa, tahi soittelivat hänelle
pelirasioillansa. Mutta toiset makasivat ihan hiljaan tyynyillänsä,
puolinukuksissa, ja kauniit kuvataulut riippuivat heidän päänsä
kohdalla. Maalauksia oli Vapahtajasta, pienten lasten siunaajana, tahi
Kristuksesta, kun hän herätti kuolluista nuoren tytön, sanoen hänelle:
"Nouse ylös!" Kyynelet kohosivat vanhan Oliverin silmiin, ja kerran
toisensa perästä pudisti hän valkoista päätänsä, kun hän ystävällisesti
katsellen kulki sänkyrivien välissä.

"Minä ihmettelen, mitä Herra olisi sanonut", puhkesi hän, "jos hän
olisi aikanansa löytänyt jonkun tälläisen paikan. Kylläpä olisi hän
usein käynyt siellä. Hän tulee, sen kyllä tiedän, ja käypi edes ja
takaisin täälläkin, kun pienokaiset nukkuvat, tahi pitkänänsä valvoen
kärsivät kipua yökaudet; Hän siunaa kutakin heistä. Niin, Jumala
siunatkoon näitä pienokaisia ja niitä hyviä ihmisiä, jotka ovat
lapsille hankkineet tämmöisen turvapaikan. Jumala heitä siunatkoon!"

Oliverista tuntui, että hän viihtyi hyvästi tällä paikalla; hän olisi
viipynyt kauemminkin, jos ei holhoja olisi ilmoittanut, että hänen
läsnäoloansa nyt tarvittaisi toisessa kohden.

Heidän täytyi siis kääntäytyä kotiin; holhoja suuteli;, Dollya, pisti
korpun hänen käteensä ja sanoi hänelle, että sairashuone oli avoinna
siellä käviöille joka sunnuntai-iltapuolella. Hän saisi siis vastakin
käydä siellä, jos tahtosi.

Oliver otti Dollya kädestä ja alkoi kotimatkan. Hitaisilla askelilla,
monta pyörivää ajatusta mielessään kulki hän edelleen; Dolly seurasi
vaiti hänen sivullansa.

Kotiin tultuansa puhui ukko koko illan hoidokkaallensa kaikesta, mitä
olivat nähneet; miten kauniit ne korkeat salit olivat, miten onnellinen
Tony oli "Lasten sairashuoneessa."




Viidestoista luku.

Tonyn tulevaisuuden toiveet.


Vanha Oliver ja Dolly kävivät Tonyn sairauden aikana useampia kertoja
sairashuoneessa. Jokaisena sunnuntain iltapuolella olivat he siellä,
ja kohta olikin suuri sisäänajoportti, leveät raput ja ystävällinen
holhoja heille yhtä tuttuja, kuin heidän pimeä kotinsakin.

Tony parani nopeasti. Kuitenkin pysähtyi hän sinne muutamiksi
viikoiksi, kunnes tohtori ilmoitti, että hän oli kyllin vahva menemään
ulos kylmällä talvella. Parantumisensa aikana oppi hän paljon, josta
hänelle sittemmin oli suurta hyötyä. Edellisenä päivänä kun hän
terveenä uloskirjoitettiin sairashuoneesta, tuli herra Ross ja halusi
saada puhutella Tonya. Häntä osoitettiin paranevain saliin, jossa hän
näki Tonyn istuvan vaiti ja umpimielisenä nurkassa, katsellen miten
toiset pojat leikkivät ja suottailivat. He olivat "vieraisilla",
pitäen muutamia puulautasia pöytä-astioina ja kestittäin vieraitansa
appelsiinin kuorilla ja korpuilla. Tony vaan katseli päältä, se poika
raukka ei ollut koskaan oppinut leikkimään.

"Antony", sanoi herra Ross — herra Ross sanoi aina Tonyn nimen
täydellisesti, josta Tony oli hyvin mielissään, sillä hän ikäänkun
tunsi itsensä miehevämmäksi — "Antony, mitä sinä ai'ot toimittaa
sairashuoneesta lähdettyäsi?"

"Saattanenpa mennä takaisin kadulla ja alottaa lakaisemista", sanoi
Tony suruisesti.

"Ei; minä luulen voivani hankkia sinulle jotakuta parempaa
askaroimista. Minulla on sisar, joka asuu maalla, noin kymmenen
peninkulmaa Lontoosta; hän haluaa poikaa, joka auttaisi puutarhuria ja
juoksisi asioilla. Hän on luvannut hankkia sinulle kodin, vaatettaa
sinut hyvästi ja pitää pari vuotta koulussa. Silloin sinä tulet
noin kahdentoista-vuotiaaksi, sillä arvattavasti nyt olet noin
kymmenen-vuotias. Sinä saat sitte määrätyn palkan."

Tony kuunteli tykyttävin sydämin ja kyynel-silmin. Hän ei saanut
sanaa suustansa, kun herra Ross lopetti puheensa. Kuinka hyvä olisi
vastaanottaa tarjousta! Mutta Dolly ja vanha Oliver!

"Niin", sanoi Tony, "tarjoomanne paikka on mainion etuisa, ja minä
tekisin parastani täyttääkseni vaadittuja velvollisuuksia; mutta
Dollya ja Oliveria en koskaan saata jättää. Dolly tulisi kokonaan
lohduttomaksi, ja ukko on nykyään niin muistamaton, että unhottaisi
syömisensäkin, jos se olisi mahdollista. Niinpä esimerkiksi, kun
hän aamusilla noutaa sanomalehtiä, tuopi hän usein semmoisia, jotka
ovat monta päivää vanhoja; ja jos ostaja tulee ja haluaa sitä tahi
sitä sanomalehteä, ei sitä usein olekaan, sillä ukko oli ottanut
ostettavansa kappaleet aivan samoja lehtiä. Mutta jos minä käyn sanomia
hakemassa, määrään minä kuinka monta numeroa tahdon kutakin lehteä ja
tarkoin luen ne sitte. Ennen tänne tulooni en osannut yhtään lukea,
mutta kumminkin olin toki oppinut niitä eroittamaan. — Hänen ei ole
ajattelemistakaan avata puotiansa aamusilla. Ei, minun täytyy pysähtyä
heitä hiukan auttamaan. Mutta ainakin kiitän teitä sydämeni pohjasta."

Tony puhui niin vakaisesti ja järkähtämättömästi, että herra Ross
näki mahdottomaksi saada häntä päätöksestänsä luopumaan; vieläkin
tahtoi herra Ross ennen ehdotuksensa kumoamista tehdä Tonylle muutaman
kysymyksen.

"Mitäs Oliver on tehnyt sinulle, Antony? Onko hän sukulaisesi?"

"Ah, ei", huudahti Tony, "minulla ei ole sukulaisia koko maailmassa;
hän otti minut luoksensa rakkaudesta, hän valmisti minulle kelpo
makuusijan tiskinsä alle, ett'en tarvinnut kadulla venyä; minä rakastan
häntä, herra, ja entäs Dolly! Koko sydämeni on hänen omansa. Minä jään
heidän luoksensa elin-ajakseni, vaikkapa täytyisin kadunlakaisemisella
ansaita jokapäiväisen leipäni. Ilman sitä olen kuullut hänen usein
puhuvan herrallensa minun edukseni, ja kukaties harvat sitä tekevät.

"Kenelle herralle?" kysyi herra Ross.

"Hänelle, joka istuu tuossa", vastasi Tony osottaen taulua, joka kuvasi
Vapahtajaa, lapsia siunaamassa; hän puhuu aina Hänelle, niinkuin
näkisi Hänet ja Herra sanoo hänelle kaikki. "Ei, parempi on jäädä hänen
ja Dollyn luoksi ja jälleen palata kadulle, kuin lähteä pois heiltä,
vaikkapa saisinkin koulutuksen, vaatetuksen, ravinnon ja asunnon
ilmaiseksi."

"Niin, Antony, tee miten tahdot. Ole vaan vastakin siellä kunnes saisin
sinulle jotakuta parempaa kuin katu. Sinä näytät nyt hyvin raittiilta
ja terveeltä; onhan sinulla nyt lämmin ja hyvä pukukin, paljoa parempi
niitä repaleita, jotka olivat päälläsi tänne tullessasi."

Nähtävästi olivat Tonyn vaatteet entuudestaan olleet merimiehellä,
kenties oli ne sairashuoneelle lahjoittanut eräs äiti, jonka poika oli
ne pienuuden vuoksi hylännyt, tahi oli muuttanut sinne, missä ei enään
vaatteita tarvita. Puku oli karkea, mutta lämmin, ja soveltui Tonylle
aivan hyvästi. Hän oli kasvanut suuresti sairautensa ajalla; hänen
kasvonsa olivat tulleet valkeimmiksi ja hienommiksi, hiuksensa olivat
leikatut ja riippuivat kauniisti kammattuina molemmin puolin päätä. Hän
punastui tyytyväisyydestä, kun herra Ross silmäili häntä mieltymyksellä.

"Puvun olen saanut lainaksi", sanoi Tony, "ja saan sitä pitää, kunnes
lähden sairashuoneesta." Tätä ajatellessa kohosi huokaus hänen
rinnastansa. "Olisipa hauskaa, jos Dolly ja hänen tätinsä Charlotta.
minut nyt näkisi, he luultavasti siitä hyvin ihastuisivat, kun
näkisivät minut kerrankin siistinä; tuskin milloinkaan enään olen
tälläisenä, sillä omista vaatteistani ei ole muuta kuin repaleet
jälellä."

"Päälläsi olevat vaatteet ovat sinun omasi, Antony", sanoi herra Ross,
"ja huomenna saat mennä ystäviesi luo."

Tämä oli Tonysta liikaa. Hän ei tahtonut luottaa herra Ross'in
sanoihin, vaikkapa holhoja, joka vieressä istui ommellen, vakuutti
hänelle, että herra Ross oli totta puhunut.

Koko päivän oli hän kokonaan liikutettuna ilosta; hän näytteli kauniita
vaatteitaan kaikille lapsille, joita kohtasi, hän silitteli niitä,
ikäänkun hyväillen niitä. Mitenkä hänen ystävänsä häntä katselisivat!
Vanha Oliver, Dolly, täti Charlotta ja Beppo! Nythän ei kenkään
saattanut sanoa, ett'ei Dollyn sopinut ulkona kävellä hänen seurassaan.
Hän olisi niin hienosti puettuna kelvannut vaikka prinsessan
palveliaksi. Mitäpä huolikaan hän nyt vanhoista saappaista, joiden
katoamista hän oli niin katkerasti surkutellut sairastaessaan! Nykyiset
saappaansa kiilsivät kuin peilin pinta. Holhoja lupasi tehdä hänelle
myssyn ja parannella hänen vanhoja vaatteitansa; niitä sopisi hänen
käyttää ulkona katua lakaistessansa.

"Kaksi vaatekertaa!" huudahti Tony ja tunsi itsensä yhtä rikkaaksi,
kuin olisi hän äkkiä tullut suuren varallisuuden omistajaksi.

Mikä ilo astua taas Oliverin pimeään huoneesen! — Dolly alussa melkein
pelkäsi tätä uutta Tonya, joka oli niin erilainen kun entinen,
repaleinen Tony. Ei kuitenkaan kauan viipynyt, ennenkuin hän tutustui
hänen somaan, siniseen pukuunsa ja sen kiiltäviin nappihin.

Kun Tony iltasella meni vuoteelle, näki hän sijansa tiskin alla hyvästi
järjestettynä, kaikki rei'ät olivat tukitut, ja paperikasan asemesta
oli hän täti Charlottan huolen kautta saanut matrassin alaisekseen.
"Tässä makaan minä yhtä hyvästi kuin sairashuoneessakin", sanoi Tony
itsekseen hetkisen venyttyään.

Kun Tony seuraavana aamuna herättyään ajatteli tulevaa työtänsä,
tuli hän suruiselle mielelle. Hän tunsi itsensä hitaaksi ja veltoksi
ajatellessaan kadun lakaisemista. Vanhat vaatteensa tuntuivat hänestä
niin peräti viheliäisiltä, että hän tuskin saattoi niitä ottaa yllensä,
kaikki sivukulkiat, jotka sattuisivat häntä katselemaan, ajaisivat
hävyn-punastuksen hänen poskilleen.

Hänen yrityksellään ei ollutkaan toivottua menestystä, sillä nyt olivat
kadut ja tiet puhtaanlaiset kauniin ilman vuoksi, ja harvat luulivat
tarvitsevansa maksaa hänelle. Pahinta oli, että sukkela "Koira-Tommi"
kerran tapasi hänet ja sitte kävi alituisesti hänen luonaan; välistä
pilkkaili hän häntä surullisuudestaan ja typeryydestään, kun muka
tyytyi niin huonoon työhön; välistä myös osotteli hänelle, mitä hän
ansaitsisi ja kuinka hienosti hän saisi olla puettuna, jos tottelisi
hänen neuvojansa.

Tonyn kiusaus oli suuri, sillä hänen työnsä oli sangen raskas ja
vaivaloinen ja vähän tuottavainen. Lisäksi oli hän sairashuoneessa
ollessaan tullut vieraantumaan kovasta työstä, kun hän siellä oli ihan
joutilaana.

Mutta "Koira-Tommin" vetkallisen elämän ajatteleminen katosi häneltä
heti illan tultua. Kotona oleva Dollynsa kuivasi kyynelet hänen
poskiltansa; hänen iloinen, miellyttävä hymyilynsä kevensi hänen
kuormaansa.

Vanha Oliver alkoi Tonya opettaa lukemaan ja kirjoittamaan ja hän
edistyikin niin nopeasti, että hän kohta voitti Dollyn, joka alkoi
yht'aikaa hänen kanssansa opetteleida. Dollyn jälkeen jäämisen
syyksi selitti äidinsä, että Dolly piti kaikkea, mitä hyvänsä hän
toimittelikin, leikkinä ja tämä leikki oli tullut väsyttävämmäksi kuin
piilosilla oleminen. Ja seikka olikin todella, että Dollylla ei ollut
halua työskennellä; mutta Oliver ja Tony eivät siitä pitäneet lukua,
he pitivät kovin paljon lemmetyisestänsä eivätkä siis nähneet hänen
vikojansa.

Silloin tällöin tuli kirjeitä Susannalta, täynnänsä kysymyksiä Dollysta
ja hellimpiä varoituksia hänelle että hän olisi sievä ja kuuliainen,
kunnes äiti tulee takaisin; vaan ei koskaan Susanna virkkanut milloin
hän aikoi tulla.

Kerran tuli kirje, jossa mainittiin, että Dolly oli saanut pienen
sisaren Indiassa; hän on Dollyn näköinen, sanottiin kirjeessä.

"Hän on Dollyn näköinen", sanoi Oliver ja Tony, "eihän Dollya ole
useampaa kuin _yksi_."




Kuudestoista luku.

Kuihtunut umpula.


Vieläki kului yksi kesä pitkine, kuumine päivineen. Kävely puistoissa
ja suuremmilla kaduilla, missä raitis tuuli aamuin, illoin leuhohteli
oli kyllä, kaunista ja suloista, ja keveäin kesäpukuin omistajilla oli
tilaisuus tehdä mieluista kävelyä. Mutta ahtaiden ja tiheästi rakettuin
kortteerein välissä, missä tuhannen tuhansia ihmisiä oli koossa
tukehduttavassa ja paikallaan seisovassa ilmassa, oltiin kuoliaaksi
tukehtua polttavasta kuumuudesta.

Ukko Oliveria vaivasi kovasti ankara lämmin, vaan hän ei virkkanut
siitä mitään; hän unhotti tavallisesti syynkin väsymiseensä ja
heikkouteensa. Nykyään hän ei ollut koskaan selvillä, mikä viikon päivä
milloinkin oli, tuskin mikä kuukausi tahi vuosi. Jos joku kuumimpana
Heinäkuun päivänä olisi väittänyt, että se oli Huhtikuussa, olisi hän
siihen ainoastaan vastannut, että se oli hyvin kirkas ja lämmin siksi
vuoden ajaksi. Mutta jos ukolle puhuttiin menneestä ajasta, silloin oli
hänellä muisti yhtä hyvä kuin ennenkin. Hän osasi kertoa pitkiä juttuja
nuoruudestansa ja selittää luonnon kauneutta syntymäseudullaan niin
kuvaavaisesti ja hilpeästi, että Tonylle, joka ei koskaan ollut käynyt
maalla, ukon selitysten kautta syttyi halu nähdä niitä ketoja, metsiä
ja niittyjä, joista vanhus puhui semmoisella ihastuksella.

Rakasta raamattuaan ei kuitenkaan Oliver unhottanut; hän kertaili
sitä luku luvulta, kuvaellen Herransa ja Mestarinsa elämää yhdessä
istuessaan hämärässä, joka nyt kesällä oli ainaisena vieraana
puotikammarissa, sillä Oliverilla ei ollut varaa alati polttaa kaasua.

Tonyn toimi kadunlakaisiana oli nykyään lakannut, sillä kauniilla
ilmoilla ei ollut kenkään palkinnot hänen vaivaansa. Herra Ross tuli
juuri kuin auttaja hädässä, toimittaen hänelle juoksu-pojan paikan;
tämä Tonyn toimitus kesti kello kahdeksasta aamulla seitsemään illalla.
Tonylla oli siis hyvin aikaa avata puotia ja noutaa sanomalehtiä
Oliverille ennen työhönsä menemistä, ja sulkea ovet ja panna luukut
eteen kotiin tultuansa.

Juoksupojaksi tulo oli suuri askel edelleen Tonylle ja hän oli
sangen tyytyväinen toimitukseensa. Hän ei nyt enään koskaan juossut
paljain-päin ja paljainjaloin, miten oli tehnyt vuotta ennen, ja
lukemisessa ja kirjoituksessa oli hän niin edistynyt, että hän jo
osasi lukea vietäväinsä myttyjen päällekirjoitukset, kun ne vaan
kerran hänelle luettiin. Nytpä hänellä ei ollut mitään kaunista säätä
ja puhtaita katuja vastaan, joista hän ennen oli pahoillansa, kun
kadunlakaisemisella henkeään elätteli; päin vastoin ilahutti häntä
päivä-paiste ja hyvästi vaatetettu ihmisjoukko, joiden sekaan hän
punastumatta taisi antautua, eikä tarvinnut maata kadun-ojissa ja
etsiä appelsinin kuoria eineekseen. Nyt sen sijan potkieli hän niitä
kadun-ojaan ajatellessaan sitä onnettomuutta, joka niiden syyn kautta
oli häntä kohdannut — onnettomuutta, joka kääntyikin hänelle onneksi!

Jos Tony ja Oliver olisivat tarkastellen katselleet pientä Dollya,
olisivat he kyllä havainneet hänessä tapahtuneen merkillisen muutoksen.
Tämä muutos oli tapahtunut aivan hitaasti, niin ett'ei kenenkään muun
kuin äidin silmä olisi huomannut sitä.

Ensimäisenä päivänä joka kuukaudessa, ainoana päivänä josta Oliverilla
oli selko — sillä kuukauslehdet silloin tuotiin sisään — oli hänellä
tapana asettaa pikku lemmetyisensä ovea vasten ja mitata hänen
pituuttansa; ukko, näet, tahtoi nähdä, miten paljo lapsukainen oli
kuukaudessa kasvanut, ja teki sentähden aina pienen viivan hänen
kiharaisen päälakensa kohdalle. Hän tarkasteli usein näitä merkkiä, ja
hymyeli aina nähdessään tyttösensä pitenevän pitenemistänsä.

Näitä viivoja ovessa näki Oliver sangen hyvästi; vaan jos ei huone
olisi ollut niin pimeä ja hänen silmänsä niin himmeät olisi Oliver
myöskin nähnyt miten ruusut hänen hoidokkaansa poskilta yhäti
poistuivat, ikäänkun iltarusko katoaa auringon laskettua. Myöskin
hänen sinisilmäinsä kiillon olisi hän nähnyt kadonneeksi; hän olisi
havainnut, että nämä häntä katselevat silmät eivät säteilleet niin
kirkkaasti kuin ennen. — Paitsi että ukon näkö oli heikko, oli huonekin
liian pimeä selvästi näkemiseen; päivän kirkas, elähyttävä valo ei
päässyt sisään ja päivä päivältä tuli Dolly yhä enemmin varjossa
kasvavan istukkaan kaltaiseksi: ne elävät tosin ja kasvavat, mutta
lehtensä ovat vaaleat ja umpulansa pienet. Vähitellen tuli Dolly aina
äännettömämmäksi, ja hänen entinen ilomielisyytensä katosi, vaan vanha
Oliver ei huomannut mitään muutosta; hän vaan rakasti häntä rakkaimpana
aarteenansa. Mutta rakastaessaan Dollya ei hän unhottanut Herraansa ja
taivaallista Isäänsä, ja kertomuksia hänen opistaan ja elämästään luki
hän ahkerasti.

Dolly tuli yhä surullisemmaksi; usein istui hän tuntikausia kädet
Bepon kaulassa, pienet, leppeät, nyt niin laihan kalpeat kasvonsa
käännettyinä leimuavaa tulenvaloa kohden, Oliverin vaivaloisesti
kuhniessa ympäri huonetta, unhottaen paljon, mutta aina valmisna
hymyilemään ja hellästi haastelemaan tyttärensä tyttärelle.

Samoin kuin Oliver oli liian vanha tuntemaan jotain vaivaa olevan
Dollylla samoin oli Tony liian nuori ajattelemaan sairautta ja kuolemaa.

Muutoin tuli Dolly aina iloisemmaksi, kun Tony jälkeen puolisen kotiin
tultuansa kertoeli, mitä oli nähnyt ja mitä hänelle oli tapahtunut.
Tony näytti tuottavan elämää ja voimaa muassaan, ja Dollya miellytti
kiikkuen istua hänen polvellaan, sillä Tonya ei niin väsyttänyt kuin
äidinisää. Ja Tony puolestansa oli niin kiintynyt kertomuksiinsa ja
Dollyn kysymyksiin, että hän ei huomannut kuumeentapaista loistetta
rakkaansa silmissä, eikä kuihtuneita ruusuja hänen poskiltansa. Mitenkä
olisikaan Tony havainnut jotain puuttuvaisuutta Dollyssa? Milloinkaan
ei Dolly valittanut vaivaansa, ja Tony oli iloinen, että hän oli niin
tyyni ja hiljainen hänen läksyjä valmistaissansa.

Mutta kun kesä oli kulunut ja Marraskuun sumuja hajoitteli kova
pakkanen joulun edellä, pakkanen, joka ei kulettanut kanssansa mitään
kaunista, sinistä taivasta tahi kimmeltävää huurretta, vaan peitti,
paarivaatteen lailla, kaupungin ja maan, ja tunkeusi jokaiseen
asuntoon hyytä hengittäen, niin että ainoastaan vahvat ja terveet,
lämpimästi vaatetetut ja hyvin ravitut ihmiset saattoivat olla sitä
pelkäämättä, mutta kalveain, kivuloisten ja köyhäin piti vavista
henkensä menettämisen pelosta — silloin pikku Dollykin oli mennyttä.
Ukko Oliverinkin huonot korvat alkoivat kuulla heikkoa yskintää, joka
tuntui tulevan niinkuin kaiku läheisestä haudasta. Ja kun hän veti
pienen lemmetyisensä luokseen ja pani lasit nenälleen katsellakseen
häntä, armainta näkyä hänelle tässä maailmassa, silloin äkkäsi hänenkin
silmänsä jotain siitä kalvakkuudesta ja turmiosta, minkä salainen tauti
oli tuottanut hänen rakkaalle lapselleen. Vanhus pelästyi kovasti,
mutta ei tiennyt mitä tehdä. Hän osti karamellia huojentaaksensa hänen
yskintäänsä ja ajatteli välistä neuvoa kysyä tohtoriltaki, mutta hän
unhotti sen alituisesti. Hän ajatteli neuvotella sisarensa kanssa, kun
hän tulisi häntä tervehtimään, mutta täti Charlotta makasi itse niin
sairaana, ett'ei kyennyt tulemaan veljensä luoksi.




Seitsemästoista luku.

Yömusta varjo.


Joulu-viikko oli kulunut, ja uusi vuosi oli alkanut kylmällä ja
pakkasella. Mutta Tony oli hyvin varustettu pahaa säätä vastaan ja oli
melkein mielissään kylmästä ilmasta, sillä silloinpa hän sai juosta
voimansa takaa myttyjä kulettaissansa.

Eräänä päivänä, kun hän oli vapaana puolen päivää, palasi hän
puolipäivän ajalla kotiin, tuoden muassaan kolme torttua, jotka oli
ostanut viettääksensä oikein jouten oloansa. Tony oli kauan odottanut
tätä päivää ja itsekseen miettinyt sulkea puodin iltapuoleksi ja
mennä Oliverin ja Dollyn seurassa pitemmälle kävelylle kadulle; ja
nyt, koska kauan odotettu juhla-aika todellakin oli käsissä, nyt
tunsi hän sydämensä niin keveäksi, niin hilpeäksi ja iloiseksi että
hän ei hituistakaan huolinut kylmästä tuulesta, mikä häntä vastusti
joka kulmassa. Dollya pitää verhota hyvästi, sanoi hän itsekseen, ja
Oliverin pitää panna yllensä helminappinen suuri päällystakkinsa, jonka
hän on tuonut muassaan maalta neljäkymmentä vuotta sitten.

Hän juoksi katua myöden ja tuli iloisasti viheltäen Oliverin puotiin;
hänellä ei tuntunut olevan aikaa kohottaa tiskin-levyäkään, vaan
hyppäsi sen yli ja seisoi samassa puotikammarissa. Tony hämmästyi
äänettömäksi siitä näystä, mikä täällä kohtasi hänen silmiänsä. Oliver
istui pikku Dolly polvilla, ja kyynelet vuosivat ukon ryppyisiä
poskia myöden alas hänen rintaansa vasten nojaavan lapsen hennoille
kiharoille. Beppo seisoi vieressä nuoleksien Dollyn kättä, joka
rauenneena riippui hänen sivullansa. Hänen silmänsä olivat ummessa
ja kasvonsa kuolon-kalveana. Haudan hiljaisuus vallitsi huoneessa.
Mutta kun Tony kiljaisi mielikarvaudesta, nähdessään Dollya, aukaisi
hän väsyneet silmänsä, ojensi häntä kohden laihan, valkean kätensä
ja taputteli häntä poskelle: "Dolly on niin kipeä, Tony", sanoi hän
vaivaloisesti, "Dolly on niin kipeä."

"En tiedä, miten on lemmetyiseni laita", sanoi vanhus matalalla,
vapisevalla äänellä; "hän istui äsken arkun kannella leikitellen
Bepon kanssa, kun hän äkkiä lankesi laattialle ja minä luulin hänet
kuolleeksi. Nyt on hän, Jumalan kiitos! tointunut jotenkin. Vai miten,
armaiseni, eikös sinulla nyt ole parempi ollaksesi?"

"On, äidinisä, Dolly voipi nyt paremmin", vastasi hän heikosti.
"Antakaa hänet minulle, herra", sanoi Tony, jonka sydän sykki
pikaisesti. "Minä jaksan pitää häntä kauemmin ja kenties paremminkin
kuin te. Olettehan jo väsyksissä, ja teidän olisi tarpeellinen hankkia
itsellenne vähän ruokaa, ettehän liene päivällistäkään syöneet. Tuleeko
Dolly Tonylle?"

Tyttönen ojensi hänelle kätensä, ja Tony otti hänet hiljaan syliinsä
ja istui nurkkaan arkun kannelle; hän likisti häntä hellästi ja
kun hän ummisti silmänsä, ymmärsi Tony hänen keveästi uinailevan.
Vaienneena käveli ukko edestakaisin huoneessa, välistä puhuen ääneen
mielikarvautta ja vakaisuutta ilmaisevalla äänellä: "Oi, Herra, rakas
Herra!"

Hetkisen perästä tuli hän ja kyyristyi niiden molempain ihmisvesain
puoleen, piteli hiljaan Dollyn kättä kuihtuneiden käsiensä välissä,
katseli häntä nyykytellen valkoista päätään.

"Kas miten laiha hän on, Tony, kas tätä pikku kättä", sanoi hän,
"ah hän menee minulta, hän menee minulta. Niin olen nähnyt kaikki
pienokaisen menevän pois, paitsi Susanna raukkaani. Mutta minä en taida
mitään tehdä hänen pelastuksekseen."

"Niin", vastasi Tony päättäväisesti, likistäen lasta likemmäksi
itseänsä. "Niin, sairashuoneessa hän helposti parannettaisi. Jumala
varjelkoon, siellä löytyi pienokaisia, jotka olivat kymmenen kertaa
häntä heikommat, ja ne parantuivat muutamassa viikossa. Kohta kun hän
herää kannamme hänet sinne, ja hän paranee heti, sen minä lupaan,
tohtori tuntee minut, ja minä tahdon puhua herra Ross'ille hänestä.
Syökää päivällistä ja olkaa levollisna; lapsen herättyä lähtekäämme."

Jotenkin lohdutettuna Tonyn sanoista meni vanha Oliver laittamaan
kuntoon päivällistä itselleen ja Tonylle; hän pani pikku tortun uuniin
koetellaksensa sillä Dollyn ruokahalua hänen herättyänsä. Mutta lapsi
nukkui raskaasti koko iltapäivän, aina hämärään asti, jolloin lamput
sytytettiin, silloin heräsi hän rauhatonna ja kovalla kuumeella.
"Tahtoisitko, Dolly, lähteä siihen kauniisen paikkaan, jossa pienillä
tytöillä oli nukkia ja soittolaatikoita?" kysyi Tony vapisevalla
äänellä, ollen läkähtymäisillään kyynelistä; "tahdotko, Dolly, lähteä
sairashuoneesen, missä minä tulin jälleen terveeksi ja missä sain
uusia vaatteita? Kaikki olisivat siellä hyvin siivoja pienelle Dolly
raukalle; tuletpa kotiin yhtä terveenä ja vahvana kuin minäkin."

"Niinpä, niin", huudahti Dolly innokkaasti, kietoen käsivartensa Tonyn
kaulan ympäri, "se oli kaunis paikka, päivä paistoi niin kauniisti
siellä, ja Dolly lähtee mielellään sinne. Mutta Dolly tulee sitte
kotiin äidinisän luoksi."

Eipä kauan viipynytkään ennenkun he olivat valmisna lähtemään vaikka
Dolly ei suostunut syömään lämmintä kaakkua eikä muutakaan. Vanha
Oliver pukeusi paksuun päällystakkiinsa, ja sairas lapsi suojeltiin
kylmää vastaan niin hyvästi kuin mahdollista. Hän puettiin lämpimimpiin
vaatteisinsa, ja sitte kääri Tony paksun sinisen takkinsa hänen
ympärilleen, kohotti hänet varovaisesti käsivarrellensa, ja nyt
alkoivat he matkansa, Beppo juoksi perässä.

Ilta oli pitkältä kulunut ja pimeä oli jo joutunut, mutta kaduille
paistoi kuitenki puodin-ikkunoista valoa; kansa-joukko riensi sinne,
tänne sillä juhla-aatto oli. Mutta siitä elämästä ja liikunnosta, mikä
rääpieli hänen ympärillään ei Oliver mitään huomannut. Horjuvin askelin
kulki hän Tonyn sivulla ja keskusteli koko ajan jonkun kanssa, jota ei
kukaan nähnyt eikä kuullut. Tavan takaa näki Tony surullisen hymyilyn
karehtivan ukon huulilla, hän nyykkäsi ja kohotti kättään ikäänkun
myönnyttäen jonkun puhetta.

Täten kulkivat he niillä kaduilla, joilla oli enemmän liikennettä,
kunnes tulivat hiljaisimpaan korttieriin. Tässä yksinäisessä ja
hiljaisessa kaupungin osassa löysivät he sen kodin, johon tahtoivat
jättää armaansa.




Kahdeksastoista luku.

Ei sijaa pikku Dollylle.


Vanha Oliver tarttui kellonvetimeen ja soitti aivan hiljaan, sillä
hän luuli Dollyn nukkuvan, koska hän tyynesti lepäsi Tonyn kylmästä
kangistuneilla käsivarsilla. Oven avasi eräs portinvartia, jonka
ulkonäkö oli vieras heille molemmille, sillä hän teki palvelusta
tavallisen portinvartian sijassa, joka oli saanut virkalomaa päiväksi.
Ukko Oliver astui esiin ja osoitti lapsensa lasta, jota Tony piti
sylissään; vapisevalla äänellä virkkoi hän portinvartialle: "Me tuomme
tänne meidä pientä tyttöstä, joka on hyvin kipeä, ja minä tahtoisin
puhutella tohtoria."

"Täällä on huone täynnä nykyään", vastasi ovella seisova portinvartia.
"Huone täynnä?" toisteli Oliver kysyväisesti.

"Niin, kaikki sängyt ovat käytettäviksi otetut. Aivan mahdotonta on
valmistaa sijaa useammille.

"Meidän täytyi kieltää pääsy monelta jo tän aamuna, vaikka ne tulivat
vastaanotoksi määrätyllä ajalla. Muutoin, mitä teihin tulee, on
vastaanottotuntiki jo ohitse."

"Mutta minun tyttöseni on niin kipeä", jatkoi Oliver, "tämähän lienee
lasten sairashuone, vai kuinka?"

"Niin, sehän tämä totisesti on, tämä on kyllä oikea paikka, mutta te
olette tulleet kovin myöhään, sillä meillä ei ole sijaa useammalle
sairaalle. Meidän on kuten sanottu, mahdotonta vastaanottaa, enempää.
Mutta käykää sisään ja istukaa odotussalissa hetkinen, minä menen
hakemaan jonkun rouvas-ihmisen."

Vanha Oliver ja Tony astuivat sisään ja laskeusivat penkille istumaan.

Täällä oli ne leveät raput mataloine astimineen, joita myöden Dollyn
pikku jalat olivat juosseet niin keveästi. Nämä raput johdattivat
ylös siihen valoisaan, lämpimään sairaskammioon, jossa pienokaiset
parhaillaan olivat nukkumaisillaan.

Tony ei käsittänyt, minkä tähden tilaa ei ollut hänen lemmetyiselleen,
joka niin innokkaasti oli halunnut päästä Tonyn rakkaasen
sairashuoneesen. Hänen rinnastaan kohosi tuskan huokaus, joka melkein
herätti Dollyn, sillä lapsi täristeli itseään pikaisesti ja kääntäysi
sinne tänne hänen sylissään.

Oliver laski kätensä kepin päähän, nojasi valkoisen päänsä sitä vastaan
ja istui kunnes keveitä askelia kuului rapuilta; tulia oli sairasten
holhoja.

"Tässä lienee joku erehdys tapahtunut, rouvaseni", sanoi Oliver
silmäillen ympärilleen huoneessa.

"Tämähän on sairashuone lapsille, ja minä toin tänne pikku tyttöni,
joka totisesti on pahoin kipeä, ja kun minä anoin apua hänelle,
vastattiin minulle, ett'ei löydy sijaa hänelle. Sehän lienee ainoastaan
erehdys?"

"Ei", sanoi rouvasihminen, "ei se ole mikään erehdys; täällä on
todellakin kaikki ylösotettuna, eikä ole sijaa ainoallekaan enään.
Meidän on täytynyt lähettää luotamme useampia sisään pyrkiviä tänään.
Keneltä teillä on puoltosana?"

"Puoltosana, sitä en luullut tarvittavan", vastasi Oliver suruisesti;
"tyttö on sangen kipeä, ja te voisitte parannella häntä täällä ja
vaalia häntä paremmin kuin Tony ja minä. Tässä luulisin olevan kyllin
puoltosanaksi. Mistäpä muutoin sitä saisinkaan?"

"Herra Ross'ilta", sanoi Tony innolla.

"Niin, vaikkapa teillä olisi puoltosanakin, emme voisi häntä
vastaanottaa, ennenkun joku sänky joutuu tyhjäksi", vastasi
rouvasihminen.

"Te ette tunne minua", keskeytti häntä Tony vilkkaasti, "mutta kun minä
vuosi sitten lanketessani kadulle vahingoitin sääreni, toi minut tänne
herra Ross; täällä tulin terveeksi, tulinpa entistä vahvemmaksikin, ja
koska minä täällä ollessani nautin niin suurta hyväntahtoisuutta ja
niin hellää hoitoa, en empinyt, kun tämä tyttönen, josta minä paljo
pidän, tuli sairaaksi, täällä etsiä turvapaikkaa hänellekin. Jospa
vaan tietäisivät täällä sairashuoneessa, että Dolly on sairaana, kohta
joutuisi joku sänky tyhjäksi, siitä olen varma. Sillä, näette, minun
sairaana ollessani kävi Dolly täällä minua katsomassa, ja kaikki, jotka
häntä näkivät mielistyivät häneen. Ah, rouvaseni, sanokaa heille, että
Tony on tullut tänne saadaksensa sija Dollylle."

Ihmetellen Dollyn innokasta puolustajaa, vastasi rouvasihminen: "minä
vakuutan, että me vastaanottaisimme Dollyn, jos se kävisi laatuun.
Hänelle nyt sijaa valmistaissa, olisimme pakoitetut pois lähettämään
jonkun nyt jo sisällä olevista lapsista, ja sitä ei käy tekeminen
semminkään iltasilla. Tulkaa aamulla takaisin! Kukaties on silloin joku
niin terve, jotta saatetaan täältä ulos-kirjoittaa. Saanko minä nähdä
sitä lapsi raukkaa!"

Nainen kohotti Tonyn suuren takin kaulasta, joka peitti Dollyn kasvoja,
ja katseli sääliväisesti lasta. Dolly oli hyvin kalvea, laiha ja
kuihtunut, ja hänen suurissa, tummansinisissä silmissään kimmelteli
ylönluonnollinen loisto. Hän ojensi kätensä rouvasihmistä vastaan ja
koki heikosti hymyellä.

"Pankaa Dolly kauniisen sänkyyn", kuiskutti hän, "pankaa siihen saliin,
missä päivä paistaa niin ihanasti, ja Dolly kohta tulee terveeksi ja
palaja äidinisän luo."

"Mitähän minä tehnen", sanoi rouvasihminen kyynel silmin. "Huone on
täynnä, enkä siis voi ottaa ketään vastaan, en ainoatakaan. Mutta
tulkaa aamulla takaisin, me koemme tehdä mitä voimme."

"Kuinka monta lasta täällä on?" kysyi Oliver.

"Meillä on ainoastaan 75 sänkyä, ja näin kovalla talvella ovat aina
kaikki käytettävinä."

"Ainoastaan 75", toisteli vanhus surullisesti. "Ainoastaan 75, ja tässä
suuressa kaupungissa löytyy satoja pieniä lapsia. Ne ovat aina sairaana
semmoisissa kodissa kuin meillä, niihin ei päivä pääse. Eikös muuta
sairashuonetta ole, mihin veisin pienen lemmetyiseni?"

"Onhan niitä vielä pari, kolme lisäksi, vaan ne ovat etäällä, eivätkä
ole näinkään suuret kuin tämä. Varmaankin ovat ne kaikki täpötäynnä.
Tuskin luulen löytävän useampaa kuin sataviisikymmentä sairasvuodetta
koko kaupungissa."

"Eiköhän siis ole missään sijaa pikku Dollyselleni?" sanoi hän.

Vastaamatta pudisteli nainen päätään ja peitti kasvonsa nenäliinallaan.

"Oi!" huudahti Oliver vaikeroiden, "en tiedä mitähän Herra sanonee
tästä."

Hän viittasi Tonylle, että kotiin oli lähdettävä, ja poika nousi
raskaalla mielellä. Vanha Oliver pani pois keppinsä, otti Dollyn
syliinsä ja likisti häntä hellästi.

"Annas minä kannan häntä vähän matkaa, Tony", sanoi hän kääriessään
vaatteita lapsen ympärille. "Hän on höyhenen kevyinen vanhalle
äidinisällekin. Tahdonpa kantaa pienoistani kappaleen matkaa."

"Odottakaa vähän", sanoi rouvasihminen suudellen Dollya ennenkuin
hän peitti hänen kalveat kasvonsa; "jos suvaitsette sanoa minulle
asuinpaikkanne, puhun minä: tohtorille, kun hän tulee tänne. Hän on nyt
ulkona, mutta minä rukoilen — häntä tulemaan teidän kotiinne. Ja minä
luulen että hän ei kieltäydy tulemasta, sillä hän on hyvin siivo mies
ja pitää paljon lapsista."

"Tuhannen kiitoksia, rouvaseni", vastasi Oliver. Ja holhojan sanat
herättivät uuden toivon ukon sydämessä.

Mutta tämä hänen toivonsa ei ollut kauan kestävä.

Kun hän ja Tony uudestaan olivat ulkona kylmässä, pimeänä talvis-iltana
ja, katsoen taakseen, näkivät valon välkkyvän sisällä ja ajattelivat
lapsia, jotka olivat suojeltuna sekä vilulta että pimeydeltä, ja ukko
tunsi Dollyn likistävän itseään yhä likemmäksi häntä — silloin loppui
vanhan Oliverin miehuus. Hän hoiperteli kantaissaan keveää kuormaansa,
mutta ei kuitenkaan saattanut jättää pienokaistansa Tonylle.

Niillä kaduilla, joilla he kulkivat, oli vähäinen liikenne, mutta
molemmin puolin seisoi muhkeita huoneita, ja välistä kuultiin soitoin
ja laulun säveliä kaikuvan niistä. Tony sai korvaansa silloin tällöin
muutamia sanoja, joita vanhus puheli astuessaan edelleen.

"Rakas Herra", sanoi hän, "sijaa on ainoastaan seitsemällekymmenelle
viidelle pikku karitsallesi, jotka pimeissä solukoissa oleskelevat
taudin ja puutoksen vaivaamina. Mitähän sinun kansasi ajatelleekaan.
Heillä itsellään on pienokaisia, jotka välistä ovat kipeänä huolimatta
kaikesta heidän puuhastansa; he noudattavat lääkäriä ja tekevät kaikkea
mahdollista tarvitsematta ajatellakaan kustannuksia. Mutta niiden
terveenä ollessa eivät he koskaan ajattele niitä pienokais-raukkoja,
jotka makavat kipeänä ja kuolemaisellaan, avutta ja hoidotta. Minä
hoidan tätä pienokaista. Rakas, rakas Herra, suo minun pikku armaiseni
elää! Kuitenkin, sinä tiedät mikä on paras ja sinä teet mikä paras on.
Tapahtukoon sinun tahtosi! Sinä rakastat häntä enemmän kuin kukaan,
enemmän kuin minä, ja katso Herra, hän on sangen kipeä."

Väsyneenä ja suruisella mielellä saapuivat he vihdoinkin kotiin. He
panivat Dollyn vanhan Oliverin sänkyyn; hän oli nyt täydellisesti
valveella ja näytti sangen levolliselta, hymyellen heille molemmille
heidän kuuristuessaan hänen puoleensa. Tony tuijotti syvästi häntä
silmiin ja kohtasi niissä katseen, mikä pani hänet vapisemaan. Hiljaan
hiivi hän pimeälle vuoteelleen tiskin alle, jossa kätki kasvonsa
päänalaiseen häkäyttääksensä niitä nyyhkimisiä, mitkä raivasivat
tietänsä hänen rinnastaan ulos.

Miten olikaan käypä hänen Dollylleen? Mikähän saattoi hänen sydämensä
pelosta värisemään katsellessaan Dollya silmiin. Mikä myrkkyinen tuuli
oli suudellut hänen soreaa umpulaansa?




Yhdeksästoista, luku.

Kultainen kaupunki.


Tony makasi pimeydessä kokonaan tuskan ja pelon valtaamana, kunnes
kuuli Oliverin heikosti huutavan hänen nimeänsä. Hän kiiruhti sisään ja
löysi ukon Dollyn vuoteen vieressä. Vanhus oli riisunut häneltä enimmät
vaatteet ja puettanut hänet vaikeaan yöpukuunsa, jotta hän lämpenisi,
sillä hänen pikku kätensä tuntuivat kylmiltä ja kosteilta. Tuli oli
sammunut heidän poissa ollessaan, ja liesi näytti aivan pimeältä.
ja tylyltä. Huoneessa oli kaikki suurimmassa epäjärjestyksessä ja
kirkkaasti palava kaasu äikeästi valaisi niitä kaikkia.

Mutta Tony ei nähnyt muuta, kun Dollyn rakkaan muodon ja hänen
kuumeesta hohtavat silmänsä. Beppo oli madellut lapsen viereen ja
pistänyt kuononsa hänen laihaan käteensä, joka välistä heikosti
yritteli häntä taputtelemaan. Vanha Oliver istui sängyn laidalla,
lakkaamatta tarkastellen pienokaista, ja koko hänen ruumiinsa vapisi
pikaisesti. Tony lankesi polvilleen ja kietoi kätensä Dollyn ympäri:
ikäänkun temmaistakseen hänet pois siltä näkymättömältä voimalta, joka
uhkasi ottaa hänet pois heiltä.

"Älä itke, äidinisä", sanoi lapsi hiljaan, "älä itke, älä itke, Tony.
Kuolenko minä, äidinisä?"

"Kukaties, pikku armaiseni", sanoi Oliver itkien.

"Mihin minä sitte joudun?"

"Sinä menet hänen luokseen, joka on minun Mestarini ja Herrani, hänen
luokseen, joka rakastaa pienokaisia, ja joka ei koskaan anna heidän
murhehtia, ei sairastua eikä kuolla, sitte kun he kerran ovat tulleet
hänen luokseen."

"Asuuko hän kauniissa paikassa?"

"Se on kauniimpi kuin voin selittääkään", vastasi vanha Oliver. "Herra
Jesus antaa heille aurinkoa kirkkaamman valonsa, ja siellä on monta
pientä lapsukaista, jotka aina näkevät Isänsä kasvoja."

"Dolly lähtee sinne", sanoi lapsi juhlallisesti. Hän hymyili hiukan
ja piti Bepon korvia heikkoin sormiensa välissä, leikitellen niillä.
Kyyneltulvan läpi katseli Tony Dollyn armaita kasvoja. Mitäpä hän
tekisi? eiköhän löytynyt mitään apua?

"Herra, herra", huudahti hän, "jos herra Jesus on täällä, eikö hän
taida, eikö hän tahdo pelastaa armastamme? kysykää häneltä, herra!"

Mutta Oliver ei huomannut hänen puhettaan, sillä ainoastaan siihen
kuolevaan lapseen oli hän kiinnittänyt silmänsä ja korvansa; kaikki muu
oli kadonnut hänen silmistään; Tonyn ääni ei ulottunut hänelle.

"Tuletko, äidinisä, sinne jälestä?" kuiskasi lapsi kuolevaisen äänellä.

"Tulen ennen pitkää", vastasi hän, ja heloittava naurahtelu, joka
saattoi Dollynkin hymyilemään, valaisi hänen kasvojansa. "Kohta
lemmetyiseni, kohta tulen minä perästä; sinä olet siellä minua
vastaanottamassa, kun minä tulen."

"Dolly ottaa äidinisää vastaan", virkkoi hän vaivaloisesti, jotta sanat
tuskin riittivät Tonyn korvaan; "ja Dolly katselee ovella odotellen
Tonya, sillä Dollylle tulisi hyvin, hyvin ikävä, jos ei hänkin sinne
tulisi."

Tony, joka piti Dollya sylissään, tunsi, miten hän äkkiä väännellehti
sängyssä; hän näki hänen ojentavan pienet jäsenensä, ikäänkun olisi
ollut kovin väsyksissä; hänen raukeat silmäluomansa sulkeutuivat
hiljaan peittäen tummansinisen silmäparin. Hän huokasi syvään, miten
lapsi, joka uinahtaa leikistä väsyneenä.

Hellästi laski vanha Oliver vapisevat kätensä lapsen pään päälle.

"Rakas Herra", sanoi hän, "ota minun armaiseni luoksesi, minä jätän
hänet sinulle."

Näytti kuin syvä synkeys olisi sijoittunut pojan ympäri; olipa kuin
olisi hän vajonnut pohjattomaan kuiluun, mihin päivän säteet eivät
ikinä pääse. Mutta vähitellen tointui hän ja silloin havaitsi Oliverin
polvillaan nyyhkyttämässä sängyn vieressä, ja Bepon nuolemassa Dollyn
kättä, muristen, ikäänkun olisi tahtonut leikitellä hänen kanssansa.
Mitään liikuntoa ei näkynyt Dollyn kasvoilla, paitsi niillä lepäävää
taivaallista myhäilyä, jota Tony ei sietänyt katsella. Hän pani Dollyn
kädet ristiin hänen rinnalleen, kohotti Bepon pois ja levitti lakanan
Dollyn yli peittääkseen hänen myhäileviä kasvojansa.

"Herra", huudahti hän, "herra, onko hän poissa?" Vanha Oliver vastasi
syvällä huokauksella, ja Tony tarttui käsin häneen, kohottaen häntä
pystyyn. "Istukaa nojatuolille, herra", sanoi hän. Lapsen tavalla
kääntyi Oliver Tonyn puoleen ja istuihe tuolille. Kuinka usein hän
olikin siinä istunut katsellen leikkivää lapsukaista!

Tony pani piipun hänen sormiensa väliin, mutta ukko pudotti sen
laattialle, johon se särkyi palaisiksi. Tony ei tiennyt mitä tehdä,
tahi mistä apua hakea.

"Herra", huudahti hän, "jos Sinä todellisesti rakastat tätä vanhaa
herraa, tee jotakin hänelle, sillä minä en tiedä mitä tekisin, kun
pikku Dollykaan ei enään ole eleillä."

Hän istuihe vanhan arkun kannelle, toivotonna silmäillen milloin
Oliveria, milloin liikkumatonta olentoa vuoteella. Hän tuskin uskoikaan
tätä todeksi. Eihän siitä ollut kauan, kun hän, vapaudestansa
ja aiotusta kävelystään ihastuneena, hyppäsi tiskin yli, ett'ei
sekuntiakaan suotta viipyisi poissa rakastettuinsa seurasta.

Mutta hän ei istunut kauan, ennenkun kuuli kovan koputuksen puodin
ovelle. Hän juoksi kiiruusti ulos katsomaan tuliaa.

"Antony", sanoi hyvin tuttu ääni, "minä tulen tänne tohtorin kanssa
katsomaan, miten pikku Dolly jaksaa."

Iloisesti avasi Tony oven ja tuskin oli herra Ross tullut sisään, kun
poika syleili häntä, peitti kasvonsa hänen rintaansa ja nyyhkytti
katkerasti.

"Oi, te tulitte kovin myöhän!" huudahti hän, "te tulitte myöhän;
Dolly on kuollut, ja minä luulen Oliverinkin menevän samaa tietä.
Sairas-huoneessa ei ollut Dollylle sijaa, ja kotiin tultuamme hän
kuoli."

Tohtori ja herra Ross kävivät huoneesen, ja Tony viittasi ääneti
vuodetta, jossa Dolly makasi.

Vierasten äänen kuuluessa nousi Oliver ja, nojaten Tonyn käsivarteen,
hoiperteli sängyn ääreen ja otti peiton lemmetyisensä myhäileviltä
kasvoilta. "Minä en napise", sanoi hän, "Herran ja Mestarini ei voi
tehdä vääryyttä. Hän kyllä tuleekin puhumaan minulle ja lohduttamaan
minua; mutta juuri nyt olen kuuro ja sokea häntäkin kohtaan. Minä en
ole hairanduksissa, mutta tehtävää on niin paljo; enkä taida edes
ajatellakaan mitään jaksavani."

"Jättäkää tämä kaikki meidän huostaan", sanoi herra Ross taluttaen
ukkoa takaisin nojatuoliin. "Mutta eikö teillä ole jotain naapuria,
jonka luona olisitte yötä.. Te olette vanha mies, eikä siis pitäisi
valvoa koko yötä."

"Ei niin", vastasi Oliver päätänsä pudistaen. "Mieluisammin jään tänne
omaan kotiini, vaikkapa olisikin sata naapuria, joiden luo saattaisin
mennä.. Enhän minä pikku lemmetyistäni pelkää, en, en! Kun kaikki on
tehty, mitä tehtävä on, laskeudun minä sänkyyn ja katselen häntä.
Yksinäiseksi en tunne itseäni niin kauan, kun hän on täällä."

Tunnin kuluttua oli kaikki valmisna yötä varten. Pienoinen sija oli
laitettu huoneen nurkkaan kuolleelle lapselle, missä hän makasi
peitettynä valkoisella lakanalla, joka olikin viimeinen niistä,
joita Oliverin vaimo oli laatinut nuoruudessaan. Vanhus oli luvannut
käydä sänkyyn herra Ross'in ja tohtorin mentyä; hän makasi keveästi
uinahtaen, kasvot pienosen päin. Himmeä lamppu paloi kaiken yötä
huoneessa ja Tony, jota ei nukuttanut, istui nurkassa Beppo polvella.
Sanomattoman syvä suru raskautti pojan mieltä.

Lapsukainen, joka muutama tunti sitten oli leikitellyt hänen kanssaan
ja suudellut häntä, oli mennyt tuntemattomaan maailmaan, joka sillä
hetkellä oli häntäkin niin likellä, ehkä se ennen hänestä oli näyttänyt
kaukaiselta ja kolkalta. Se mahtoikin olla hyvin likellä, koska Dolly
niin kiireesti ja pian oli puikahtanut sinne; oliko hänenkin mentävä
sinne? tahtoiko hänkin sinne? Kaiketi! Olihan Dolly sanonut, että hän
seisoo ovella ja odottaa hänen tuloansa.




Kahdeskymmenes luku.

Päivä koittaa.


Oliver ja Tony näkivät lemmetyisensä haudattavan kirkkomaahan, johon
oli useampia virstoja heidän kodistaan. Surullisna ja murheellisna
palasivat he sitte tyhjään, kolkkoon kotiinsa.

Aika kului ja vähitellen näytti Oliver unhottavan, että Dolly oli
kuollut, sillä usein huusi hän vapisevalla äänellä hänen nimeänsä,
tahi etsi häntä niistä lymypaikoista, joihin lapsi oli kätkeytynyt
"piilosilla" ollessaan. Ruoka-aikoina asetti hän Dollyllekin lautasen
ja erään maalatuilla kukkasilla koristetun kupin, jonka hän oli ostanut
kasvatilleen. Ja iltasilla tupakoidessaan istui hän usein ihan ääneti,
taikkapa toisteli hiljaan niitä rukouksia, mitä oli opettanut pikku
vainajalle.

Tätä nykyä vietti Tony melkein koko aikansa ukon luona, sillä hänestä
näytti nyt enemmän kuin koskaan ennen, että hänen oli mahdotonta jättää
Oliveria ja puotia. "Minun täytyy luopua juoksu-pojan toimestani",
oli hän sanonut herra Ross'ille, "sillä sen vanhan herran muisti
huononee huononemistansa, siis minun pitää vointini mukaan hoitaa
hänen puotiansa. Ei saata sanoa, että hän ei ole viisas mies, mutta
häneen ei koskaan ole luottamista. Hän puhuttelee alituisesti Dollya,
ikäänkuin se olisi hänen polvillaan; sillä hän puhuu niin hiljaan,
ett'en sanojansa kuulekaan. Mutta minä pidän paljon hänestä, enemmän
kuin kenestäkään muusta maailmassa, paitsi pientä Dollyani; olenpa
päättänyt, että hänen Herransa on tuleva minunkin Herrakseni, ja hän
on valmis aina puhumaan minulle kaikkea mitä tietää Hänestä. Muuten
tulen toimeen ilman juoksupojan palvelustani; puotisaalis on kylläksi
elättämään meitä molempia."

Ja Tonyn toivo ei pettänyt. Kauppa kävi sangen hyvästi; herra Ross kävi
joka viikko heidän luonaan ja antoi hyviä neuvoja asioimistoimiin.
Suruisesti ja oudonlaisesti kuluivat kuitenkin päivät; kulkeva aika
totutteli kumminkin heitä olemaan Dollytta. Joka sunnuntai-iltapuolella
kävivät Oliver ja Tony "Lasten sairashuoneella." He eivät milloinkaan
menneet sairashuoneesen, vaan ainoastaan portille, jonka ulkopuolella
he aina hetkisen viipyivät. Näissä tiloissa kohtasi usein Oliveria
äkillinen levottomuus, ja välistä kuiskaili hän valittavalla äänellä:
"rakas Herra, täällä ei ollut sijaa pikku lemmetyiselleni, mutta
sinulla oli sija hänelle."

Tonyn suru Dollyn kuolemasta uudistettiin vieläkin, kun täti Charlotta,
taudista parattuansa, tuli tervehtimään Oliveria ja sai tietää Dollyn
kuolleeksi, eikä nähnyt hänestä muuta kun muiston jälellä, ja hänen
pikku vaatteensa järjestykseen ladottuna laatikkoon, missä Oliver
säilytti muutamia muisto-kapineita vaimovainaastansa. Hän sai myöskin
kuulla että Oliver ei ollut Susannalle kirjoittanut, sillä hänen
kätensä oli tullut kovin vapisevaiseksi kynän pitämiseen. Charlotta
kirjoitti siis itse, mutta hänen kirjeessä ei tullut Kalkuttaan,
ennenkun Susanna ja hänen miehensä jo olivat lähteneet kotimatkalle.

Kaksi vuotta oli vierryt siitä, kun Susanna Raleigh jätti pikku
tyttösensä Oliverin puotiin, rukoillen häntä olemaan sievänä tyttönä
äidin palajamisen asti. Susanna oli silloin sanonut Dollylle poissa
olevansa kaksi päivää.

Nyt oli sen sijaan kaksi vuotta kulunut, kun muutamana kesäiltana eräs
pitkäkasvuinen mies, sotilaan puvussa, mutta tyhjä hiha kiinnitetty
rinnalle, astui puotiin. Tony oli tiskin takana sanomalehtiä
asettelemassa, ja sisään astuva sotilas katseli tutkistellen häntä.

"Hyvää päivää, poikani, mikä on nimesi?" kysyi hän kummastuksella, mikä
tuntui hänen äänestäänkin.

"Nimeni on Tony Oliver", vastasi Tony, sillä hän oli joku aika sitten
päättänyt ottaa itselleen herransa nimen.

"Antony Oliver", toisteli vieras, "enpä ole ennen kuullut puhuttavan
sinusta."

"Niin, oikeastaan sanotaan minua ainoastaan Tonyksi", vastasi hän,
"mutta minä asun nykyään vanhan herran Oliverin luona ja sanon häntä
vaarikseni. Se on hänen tahtonsa, ja se ilahuttaa minua. Se tuntuu
juuri kuin joku olisi minun ja minä jonkun oma."

"Kuinka kauan olet häntä vaariksesi nimittänyt?" kysyi taas sotilas.

"Siitä asti kun pieni Dollymme kuoli", vastasi Tony matalalla äänellä.

"Dolly kuollut!" katkaisi mies ponnahtaen takaisin; hän kalveni ja
nojautui tiskiä vasten. "Oi! Susanna raukkaani! pikku tyttö raukkaani!
Mitenkä tohtinen puhua tästä vaimolleni, se on kauhistava!"

"Kukas te olette!" huudahti Tony. "Oletteko Dollyn isä? Niinpä
niin, Dolly on kuollut, hän kuoli viime Tammikuussa, ja te ette voi
ajatellakaan miten me häntä ikävöimme."

"Anna minun nähdä Susanna raukan isää,” sanoi suruisesti Raleigh, sillä
hän se oli.

"Tulkaa sisään", sanoi Tony kohottaen tiskin levyä, jonka alla Dolly
niin usein oli ollut piilosilla. "Hän on ihan entisen näköinen, mutta
hänen muistonsa on mennyt. Kuitenkin voinhan minäkin, yhtä hyvin kuin
Oliverkin, antaa teille tietoja Dollysta, sillä hän oli yhtä rakas
minulle kuin hänellekin. Olkaa niin hyvä ja astukaa!"

Raleigh astui huoneesen ja näki Oliverin istuvan nojatuolillaan,
piippu kädessä ja hiljainen hymyily ryppyisillä kasvoillansa. Kaasun
valo heijastui takaisin sotilaan välkkyvistä epoleteista ja valkeasta
vyöstä, ja vanhus loi häneen terävän, kysyvän silmäyksen.

"Tunnetteko minua vielä, isä?" huudahti Raleigh, tuskin saaden
sanaakaan sanotuksi. "Minä olen teidän Susanna raukan mies ja Dollyn
isä."

"Dollyn isäkö!" toisteli Oliver nousten tuolilta ja laskien kätensä
Raleighin olkapäälle.

"Tiedätkö, että rakas taivaallinen Herra on ottanut hänet luokseen?"

"Kyllä sen tiedän", sanoi Raleigh huo'aten. Hän painoi hiljaan
vanhuksen jälleen tuolille ja istui itse hänen sivullansa. Muutaman
minuutin istuttuansa otti Oliver Raleighin tyhjän takin hihan käteensä.

"Sinä olet menettänyt käsivartesi", sanoi hän sääliväisesti.

"Niin, överstiämme vastaan ryntäsi tiikeri viidakossa, ja minä pelastin
hänet; mutta peto repäisi rikki käsivarteni ja musersi kynkkäluunki
hampaittensa välissä. Minä tulin silloin kelvottomaksi sotilaaksi."

"Vai niin, mutta Herra tiesi kaiken senkin."

"Niin hän tekikin, ja hän on opettanut minut tuntemaan itseänsä
enemmän kuin ennen tiesin. Hänen sotamiehekseen en ole kelvoton. Mutta
vieläkään en paljo tiedä siitä palveluksesta, ja sinun pitäisi opettaa
minulle siitä, isä. Salli minun kutsua sinua isäksi Susanna raukan
tähden; tandotko sitä?"

"Kyllä, kyllä lapseni", sanoi Oliver pitäen kädessään Raleighin tyhjää
hihaa.

"No niin, isä", lisäsi hän, "koska minä en voi olla armeijassa ja koska
överstikin on haavoitettu, olemme kaikki tulleet kotiin. Mutta Susanna
pienen tyttömme kanssa seurasi överstinnaa ja lähetti minut Lontoosen
katsomaan Dollya ja sinua."

"Sinun pikku tyttösi?" sanoi Oliver kysyväisesti.

"Niin", sanoi Raleigh, "hän syntyi Indiassa. Hän kastettiin Mariaksi,
mutta me nimitämme häntä Pollyksi. Siellä kaukana oleskellessamme oli
hän alituinen muistutus Susannalle täällä kotona olevasta Dollysta. Ah,
mitenkä voinen puhua hänelle Dollyn kuolemasta?"

Molemmat vaipuivat äänettömyyteen, ja Tony jätti heidät, sillä aika oli
sulkea puoti.

"Susannan mies Oliverin luona", ajatteli Tony itsekseen. "Susannan
mies; kuinka hyvästi muistan sen illan, jolloin seurasin Susannaa ja
sitä pikku tyttöä nähdäkseni, miten tapahtuisi äidin jätettyä lapsensa
puotiin. Kuinka ihmeellistä! Silloin olin ryysyinen, paljasjalkainen,
ei ollut kotia, ei ketään jota rakastin, eikä ketään, joka rakasti
minua. — Niin ihan tässä seisoi Oliver sinä iltana ja katsasteli lapsen
äitiä! Se oli Susanna, joka meni pois lastansa sen enempää näkemättä."

Surulliset muistot pyörivät Tonyn mielessä; hän tahtoi karkoittaa
niitä, alkaen viheltää iloisaa säveltä, mutta se ei tahtonut auttaa,
hän oli itkuun pakahtumaisillaan. Lopetettuaan työnsä puodissa palasi
hän Oliverin ja Raleighin luoksi.

"Ja Susanna ja minä saamme asunnon överstin puistossa", sanoi
Raleigh, "ja minä tulen muiden palveliain ja puutarhan työmiesten
peräänkatsojaksi. Rakennus on kaunis, useilla asuinhuoneilla. Sieltä
on laaja ja kaunis näköala; näkyypä Wrekin'in kukkulain huiputkin,
joiden välillä järvet siintää. Jotenkin lähellä överstin kartanoa
on lapsuutesi koti; sinne saatamme mennä, milloin vaan tahdot. Kun
överstinna puheli, missä kartano oli, huudahti Susanna innokkaasti:
'Sehän on oiva paikka isälle'! Tandotko vaan mielelläsi tulla asumaan
oman Susannasi luoksi sinun omaan kotiisi, vai kuinka isä?"

"Tahdon kyllä, vähäksi aikaa", vastasi vanha. Oliver hymyten.

Tony tunsi kummallisen tuskan ahdistavan sydäntänsä näitä sanoja
kuullessaan. Jos vanhus menisi asumaan tyttärensä luo, silloinhan tämä
koti katoaisi Tonylta, ja hänen täytyisi taas kuleksia kaduilla. Nyt
taitaisi hän hyvin ansaita elatuksensa, eikä tarvinnut pelätä jotta
olisi pakko maata Coventgarden'issa tahi jonkun sillan alla; mutta hän
jäisi taas yksinäiseksi, ja kaikki siteet, jotka kiinnittivät häntä
Dollyyn ja vanhaan Oliveriin, murtuisivat. Häntä ihmetytti sallisiko
Herra Jesus sitä.

"Mutta minä _en_ voi jättää Tonya", huudahti vanhus kiirusesti. "Jumala
siunatkoon poikaa, hän on ollut kuin oma lapseni! Hän nimittää minua
vaariksi, ja se oli hän, joka miellytteli minua surun ajalla. Herra
antoi hänet minulle samana iltana, kun hän pikku Dollynki luokseni
lähetti. En, en! Ja Dolly rakasti Tonya; käyköön Susanna täällä minua
tervehtimässä. En, minä en voi jättää poikaani."

Oliver oli laskenut käsivartensa Tonyn ympäri ja puhuessaan vetänyt
häntä yhä likemmäksi itseänsä, niin että ukon kuihtunut poski vihdoin
koski pojan otsaan. Dollyn kuoltua eivät he milloinkaan olleet niin
onnelliset kuin nyt.

"Niin, mutta siitä pitää överstinnan ja överstin saada tietoa rakas
Tonyni", sanoi Raleigh, kun Oliver oli puhunut niistä toimista ja
ystävyyden näytteistä, mitä Tony oli hänelle osoittanut. "Mutta hyvästi
nyt." — Ja sotilas puristi Tonyn kättä niin voimakkaasti, että hänen
sormiansa kirvelsi.

Mutta Tony ei sitä tuntenut, sillä hänen sydämensä kovin sykähteli
ilosta.




Yhdeskolmatta luku.

Polly.


Kaltevan mäen rinteessä, jonka kukkulalle överstin loistava
linna oli rakettu, oli Raleighin perheen asunto. Ylt'ympäri sitä
somasti rakennettua huonetta oli pylväistö, soreasti koristettu
köynnöskasveilla ja kukkasilla. Pylväistöstä oli viehättävä näköala;
siitä näkyi lavea tasanko kunnaineen ja laaksoineen. Kaukana
taivaanrannassa näkyi vuori, jonka kukkulat katosivat pilviin ja
tasankoa myöden kulki edelleen moni mutkainen Severn, jonka aallot
väikkyivät päiväpaisteessa. Korkeasti ja majesteetillisesti kohosi
etäällä Oliverin rakas vuori, Wrekin. Sen huiput kimmelsivät
iltaruskossa, ja selvästi näkyi senkin kallion kärki, jota pakanuuden
päivinä pidettiin alttarina tulen jumalalle.

Susanna oli koko päivän ollut ahkerassa toimessa. Hän oli valmistanut
kaikki isänsä vastaanottamista varten ja opettanut pientä,
kahdeksantoista kuukautista tyttöänsä sanomaan: äidinisä.

Hän silmäili vähän väliä maantielle nähdäkseen vaunut, missä Oliver,
Tony ja hänen miehensä olivat tulossa.

Tony ei saanut vanhuksesta erota, niin oli sanonut sekä översti että
överstinna, kun saivat kuulla hänestä puhuttavan; hänen tulee olla
juoksu-poikana ja välillä työskennellä puutarhassa. Hänen pitää asua
yhdessä vanhan Oliverin kanssa.

Susannan silmät olivat veriset, sillä hän oli paljon itkenyt pikku
tytärtänsä. Mutta hän ei ollut aikonut vuodattaa ainoatakaan kyyneltä
isänsä tultua, ett'ei siten häiritsisi vanhuksen iloa.

Vihdoin saapui vaunut; Raleigh ja Tony hyppäsivät alas auttamaan vanhaa
Oliveria ulos, ja Susanna pani pikku Pollynsa maahan istumaan, riensi
isäänsä vastaan ja syleili häntä. Vanhus parka oli ihan vaiti. Hän
ei ollut puhunut sanaakaan vanhan kotinsa jätettyä; hän vaan katseli
ympärilleen, kun he ajoivat kaunista tietä myöden. Hänen mielensä
näytti olevan tavattoman levotonna. Kun hän ensiksi loi silmänsä
Wrekin'in kukkulaan, kohotti hän hatun valkoisesta, tutisevasta
päästään ikäänkun tervehdykseksi rakkaalle ystävälleen, jonka hän monta
vuotta poissa oltuaan uudestaan oli kohdannut. Nyt seisoi hän hiljaan
portilla, nojautuen Susannan käsivarteen ja silmäili ympärilleen
hellästi, mutta surumielisesti hymyellen.

Täällä oli ilma raitis ja puhdas; aurinko valaisi kaikkia, puutarhan
kukkasia ja kukkulain jalavia. Hän tarttui Tonyn käteen ja osoittaen
laskeutuvaa aurinkoa, kuiskasi suruisesti: "Ah, jos pikku lemmetyiseni
olisi saanut rahdunkaan semmoisesta päiväpaisteesta."

Tuskin oli hän saanut nämä sanat sanotuksi, kun kuuli vähäisen kimeän
äänen takanaan, niin Dollyn moisen, että sekä Oliver että Tony äkkiä
kääntyivät sinne päin. Se lapsi, jonka äänen he kuulivat, ei ollut
Dolly, sillä se oli vielä häntäkin vähäisempi; mutta kun Polly tuli
juosten käytävää myöden, näkivät he hänellä olevan samanlaiset
valkoiset kiharat, samanlaiset siniset silmät ja ruusuiset posket kun
heidän lemmetyiselläänkin oli ollut kaksi vuotta sitten. Hän juoksi ja
piiloittihe äitinsä leningin taakse, mutta Susanna kohotti hänet ja vei
vanhalle Oliverille.

"Sano: äidinisä ja anna hänelle muisku, Polly", sanoi äiti mielitellen.

Pienokainen kainosteli ja ujosteli, mutta viimein rohkaisi mielensä, ja
taputtaen ukon poskia suuteli häntä ja huudahteli heleällä äänellään:
"äidinisä, äidinisä."

"Isä, ällös nyt olko kauemmin ulkona", sanoi Susanna, "Raleigh odottaa
sisällä."

Sisään tultuansa näki ukko nojatuolissa jo järjestyksessä kakluunin
vieressä. Susanna oli pannut huoneen lämmitä, jotta ukko lämpenisi
matkustuksen perästä, ja Polly istui ensin ukon sitte Tonyn polvilla,
eivätkä he saattaneet vieroittaa silmiänsä hänestä.

Mutta ah! Polly ei ollut Dolly, ei se lemmetyinen, joka oli tehnyt
heidän pimeän kotinsa Lontoossa niin valoisaksi ja iloisaksi. Hän oli
mennyt kotiinsa taivaallisen isänsä huoneesen ja nyt odotteli heitä
sinne. Tony oli vielä kauan, ennenkuin hän pääsi ainaisesti yhteen
lemmetyisensä kanssa, mutta vanha Oliver erosi kohta täältä.

Kun hän hiljaan ja tyytyväisesti suloisena kesäiltana istui lastensa
ja ystäväinsä keskellä ja Susanna lauloi Pollya nukuttaaksensa, kuuli
Tony hänen puoliääneen sanovan, miten tavallisesti: "vähän ajan perästä
tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni, ja missä minä olen, siellä
pitää teidänkin oleman. — Niin, tapahtukoon siten, rakas Herra Jesus!"








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YKSIN LONTOOSSA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.