The Project Gutenberg eBook of Labyrintti, by Edouard Estaunié

Havreen saapuvassa postissa oli marraskuun 27 p:nä 192… kirje ja iso paketti, jotka molemmat oli osoitettu herra André Cabrièsille Paris-laivalle. Niissä oli seuraava merkintö:

Erittäin kiireellinen. Jollei kirjeensaajaa tavata, lähetettäköön edelleen Brooklyniin, 127, Waverley Avenue, U.S.A. Lähettäjä: Jean Pesnel, Cambaleyres'in linna (Ylä-Loiren departementti).

Herra André Cabriès oli todella Paris-laivan matkustajien joukossa ja sai laivan kannella molemmat postilähetykset. Tarkastettuaan niitten osoitteet hän jätti ne hyttiinsä ja lähti sitten kannelle. Hän varmaan ajatteli, ettei kirjeeseen tarvinnut heti vastata, ja tahtoi välttämättä nauttia kauniista näköalasta Ranskan rannikon alkaessa häipyä taivaanrannan taakse.

Paris oli kulkenut jo useita tunteja avointa merta, kun André Cabriès päätti lukea kirjeen, joka odotti hänen pöydällään. Siihen oli kirjoitettu seuraavaa:

»André, veljeni, rakas veljeni, sinä olet päättänyt lähteä, ja minä en sinua pidättänyt. Me sanoimme toisillemme hyvästi väkinäisesti hymyillen, lausuimme joutavia sanoja, jotka eivät sointuneet hermostuneisiin eleisiimme, ja vakuutimme näkevämme toisemme pian jälleen, vaikka samalla tiesimme, ettei se voisi pitkiin aikoihin toteutua. Olisin halunnut säilyttää mielessäni ainakin kasvojesi muiston; me emme uskaltaneet katsoa toisiamme suoraan silmiin, ja katseemme karttelivat toisiaan. Niin me erosimme kuin vihamiehet; mutta olisivatko vihamiehet voineet tuntea sellaista eron tuskaa? Tuona hetkenä, samoinkuin kaikkina edellisinä, meidän välillämme vallitsi täydellinen hämminki. Millainen ilme olikaan katseessasi junan lähtiessä liikkeelle! Sinä heilutit kättäsi jäähyväisiksi, mutta minä luin selvästi piirteistäsi, joiden luulit pysyvän aivan kylminä… Vihollisilta, sanon sinulle, vihollisilta me näytimme… Me!

Veljeni, voivatko muutamat päivät, muutamat hetket häivyttää olemattomiin vuosien sarjan ja sen, mitä olet minulle ollut sinä, rakas veljeni, oman sieluni poika?

Muistelkaamme. Avatkaamme menneisyyden kirja. Odotinko minä, kunnes molemmat olimme jääneet orvoiksi, alkaakseni sinua rakastaa? Äitini kuoltua, kun isäsi vielä eli — hän, joka oli tullut minun isäni sijaan — minun olisi pitänyt lähteä talosta, mistä kaikki näytti minua karkoittavan, ja miksi olisinkaan jäänyt, ellen olisi jo päättänyt tehdä sinusta miestä?

Muistelkaamme vielä… Kenen luo jäit, kun isäsi oli vuorostaan kuollut? Kuka on sinua kasvattanut, tukenut ja vaalinut? Ja kuka on puolestaan osoittanut minulle hellyyttä, jonka muistaminen saa mieleni kuohuksiin?

Vihollisiako siis? Mahdotonta… Kilpailijoitako?… Enintään olentoja, joiden välille on painunut yö ja jotka ovat loukanneet toisiaan tahtomattaan. Olkoon, ettemme voi enää elää yhdessä; meitä yhdistävä side on sittenkin lujempi kuin valitsemasi maanpako. Minä en tunne senvuoksi katkeruutta sinua kohtaan.

Asiat ovat sitäpaitsi toisin kuin ajattelet. Sinä luulit toimivasi vapaasti, mutta olitkin vain vieraitten voimien leikkikalu. Ammuttu kuula voi urallaan kohdata voimattomia esteitä, jotka tuskin ollenkaan sen kulkua hidastuttavat. Sinun seikkailusi on vain seuraus eräästä toisesta, jota et aavistakaan ja joka on minun seikkailuni.

Ajattelehan muuten. Kolme olentoa seurustelemassa toistensa kanssa, kaikki aivan suoria, rehellisiä ja vilpittömiä. Katselipa kuinka tarkkaavasti tahansa, heissä ei voi havaita vähintäkään halpamaista ajatusta. Vaikka pyörremyrsky on avannut heidän edessään kaipauksen portin, ei yksikään heistä ole suostunut astumaan siitä sisään. Kuinka siis voisimme selittää nykyisen, ellei olisi jokin tuntematon, heidän tahtoaan voimakkaampi seikka, jonka saaliiksi he ovat joutuneet?

André, rakas veljeni, sen, mikä tässä seuraa, ei pidä mitenkään muuttaa päätöksiäsi. Lähde siis pois, lähde etsimään meren takaa rauhaa, jota toivon meille kaikille, mutta kuule sitä ennen totuus. Se paha, mitä olet ollut vähällä tehdä, on merkityksetöntä; minä olen varsinainen syyllinen.

Syyllinen… tuo on liian ankara sana. Eikö ihminen voi tietämättään aiheuttaa onnettomuutta ja joutua itse sen ensimmäiseksi uhriksi? Jospa voisi aavistaa, kuinka arvaamattomiin seurauksiin johtaa teko, joka saattaa määrättynä hetkenä näyttää oikealta tai puolustettavalta. Mutta kuinka olisinkaan voinut tietää, että on myrkkyjä, joiden vaikutusta ei voida mitenkään ehkäistä?

Ihminen valehtelee kerran ja joutuu sitten valehtelemaan loppumattomiin… Ennen tuota hetkeä kaikki oli kirkasta ja helppoa; sen jälkeen täytyy kulkea kuin haparoiden voimatta päästä takaisin valkeuteen. Ja mikä pahempi, minä olen luonut varjoa ympärilleni, hairahdukseni on tullut tarttuvaksi. Luulin uivani yksin yössä, mutta kaikki, mikä tuli lähelle vanavettäni, suistui ja hukkui siihen. Sinä et ole tehnyt mitään muuta pahaa kuin sen, että olet tullut likelle minun kulkemaani uraa. Sinä ehkä ylpeilet siitä, että olet toiminut omin neuvoin, sillä ihminen kuvittelee aina toimivansa vapaasti ja hänestä tuntuu nöyryyttävältä ajatella liikkuvansa virran viemänä. Millainen erehdys! Virran pyörre oli tuonut sinut luokseni, ja kohdattuani sinut minä loukkasin sinua samoinkuin muita!

André, rakas veljeni, mitäpä, jos yrittäisimme viimeisen kerran surmata valhetta, koska se riistää minulta sinutkin?

Sinä saat tämän kirjeen keralla paketin. Se näyttää sinulle elämäni. Lue se, ja koettakaamme palata totuuteen! Siinä on tunnustettu kaikki, mitään salaamatta, kuten varmaan huomaat, ja teeskentelemättä mitään katumusta, josta ei voisi olla mitään hyötyä. En ole jättänyt mitään pois, luullakseni, enkä ole mitään peitellyt. Minun täytyy niin menetellä voidakseni varmasti hälventää pimeyden, joka meitä toisistamme erottaa. Minun täytyy tehdä niin varsinkin siksi, että sieluni olisi jälleen puhdas ja vailla kaikkia himmentäviä harsoja.

Lue ja huomaa ensinnäkin, että väliintulosi oli tapaus, joka sai aikaan ratkaisun, mutta että päätös olisi ollut samanlainen siitä riippumatta. Olipa maa, jonka halki virta juoksee, millainen tahansa, virta päätyy sittenkin aina mereen.

Kuule vihdoin kaikkein vakavin opetus, mitä olen sinulle milloinkaan antanut. Teot elävät. Vähäisinkin hairahdus on kuin särö maljakossa. Sen voi saada näkymättömäksi, mutta sen paljastaa pieninkin kosketus, ääni, joka ei ole enää entinen.

Arvostele vielä oman kärsimyksesi nojalla, mitä minä olen voinut kärsiä, ja syleilkäämme toisiamme, veljeni…

En pyydä mitään vastausta. Mitä hyödyttävätkään moitteet? Minä olen tuominnut itseni jo aikoja sitten! Pyytäisinkö anteeksi? Sinä et voi antaa minulle anteeksi, ja kykeneekö hän, josta asia riippuu, vakuuttamaan minulle, että olen todella anteeksi saanut?

Kirjettä seurannut kertomus on liitetty tähän. Lausuttua pyyntöä noudattaen André Cabriès ei vastannut siihen mitään.

Jos tahtoo ymmärtää teon, josta kaikki johtui, täytyy palata alkuun asti. Kunniallinen ihminen poikkeaa oikealta tieltä ainoastaan ratkaiseviksi katsomiensa syitten vuoksi, ja juuri tämä erottaa hänet ilmeisestä rikollisesta. Minun tulee mainita omat syyni, ei sen vuoksi, että tahtoisin niillä itseäni puolustaa, vaan siksi, että varmaan tottelisin niitä vieläkin, jos minua vaadittaisiin alkamaan jälleen alusta.

Isäni François Pesnel, vuonna 1823 perustetun, Puyssä sijaitsevan pankin Pesnel & Kumpp:n omistaja, joutui vararikkoon vuonna 1881. Tuo on varsin pieni seikka maailmankaikkeuden kannalta, mutta se riittää määräämään ihmisen kohtalon.

Olin kolmentoista vuoden ikäinen. Ennen onnettomuutta olin onnellinen lapsi, joka piti rikkauttaan luonnollisena asiana, ja onnettomuuden tapahduttua opin tuntemaan köyhyyden, mikä ei merkitse mitään, ja tietämään, mitä on tahrattu maine, joka tekee kaiken rauhallisen elämän mahdottomaksi. Siitä hetkestä lähtien minua on vallinnut yksi ainoa ajatus: vääryyden korjaaminen.

Vääryyden — minä käytän tätä sanaa tieten taiten. Isäni näet ei ollut ainoastaan oppinut ja viehättävä mies, kaikkein älykkäin ja kunnollisin, mitä olen milloinkaan tuntenut: hän ei ollut koskaan tehnyt mitään varomatonta tekoa! On kirjoitettu, että suuri joukko vähävaraisia ihmisiä joutui hänen uhreikseen, mutta mitä muuta voinkaan sanoa hänestä kuin että hän itse on ollut ensimmäinen uhri heidän joukossaan? Hän joutui pankkien yleisliitossa sattuneen kriisin uhriksi, mikä antoi raharuhtinaille tilaisuuden panna kaikki putipuhtaaksi omaksi hyödykseen. Temppu on yksinkertainen ja varmasti tehoisa. Ihmisiä säikähdytetään, niin että he hyökkäävät pankkiluukuille; samalla lakkautetaan luotto, ja kilpailija sortuu. Kelpaa saada kilpailija pois tieltä, eikö niin, vaikka siinä joutuvat tuhon omiksi muutamat yksityishenkilöt ja vaikka viaton joutuu kuolemaan.

Sellainenkin seikka näet on asioitten alkuna, ja minun täytyy sitä lähemmin selittää. Lähtiessään Puystä isäni oli uhrannut kaikki, maat ja mannut, arvopaperit, vieläpä pöytähopeatkin. Kun saavuimme Parisiin, meillä oli tuskin niin paljon, että voimme maksaa ennakolta kuukauden vuokran asunnostamme Caulaincourt-kadun varrella. Ja koska oli vielä peittämättä suunnilleen 1,800,000 frangin vajaus, niin neljä vuotta tämän surkean poislähdön jälkeen isäni kuoli, sananmukaisesti onnettomuutensa surmaamana.

Hän kuoli suruun, se huomattakoon, ei häpeään! Ja vielä kuollessaan hän tahtoi korvata ja rakentaa jälleen, ja tämä hänen tahtonsa on siirtynyt minuun!…

Ne olivat hirmuisia hetkiä, joiden etäinen kaiku soi yhä sielussani. Tuntiessaan loppunsa lähestyvän isäni kutsui minut luokseen, katseli minua pitkään, kuin ennakolta arvioiden kunnollisuuttani, jonka toivoi oman kuntonsa veroiseksi, ja sanoi sitten:

— En jätä sinulle muuta kuin pesäluettelon ja selonteon veloista. Lupaa pyhästi asettua paikalleni ja tehdä mitä on tarpeen velkojen maksamiseksi.

Tiesinkö tuota valaa vannoessani luopuvani perheonnesta, omasta kodista, kaikesta, mikä vähänkin viittaa tunne-elämään? En. Sensijaan näin häikäisevän selvänä erään seikan, nimittäin sen, että nuoruuteni oli loppunut. Semmoinen järkytys terästää tahtoa; minun tahtoni ei ole siitä lähtien milloinkaan horjunut, olen tahtonut ehdottomasti korvata ja korjata.

Tähän minun tulee liittää murheellinen tunnustus. Olen tehnyt väsymättä työtä kaksikymmentä vuotta voimatta saavuttaa tarkoitustani. Olen epäonnistunut.

Mitäpä muistelisinkaan tuosta ajasta muuta kuin että se sai minut ottamaan vastaan avun, jota eräs toinen minulle tarjosi? Tuota ajatellessaan joutuu välttämättä uskomaan, että jokin salaperäinen tahto johtaa meitä vaivaisia olentoja. Kun äitini meni jälleen naimisiin ja kun veljeni André syntyi maailmaan, minä vuodatin raivon kyyneliä; kun sitten, kuoleman tehdessä yhä työtään, huomasin joutuneeni hoivaamaan kuusivuotiasta orpoa, niin tulin tuntemaan häviön ensimmäiset tuskat. Kuinka turhia ovatkaan kaikki inhimilliset otaksumat: tämä veli, tämä orpopoika toi pelastuksen tullessaan! Sivuutan lähemmittä kuvailuitta sen seikan, että olen tehnyt Andrésta tiedemiehen, että olen sivistänyt hänen sydäntään ja kamalan sodan aikana vapissut, kuin hän olisi ollut oma poikani. Mutta palattuaan tuosta kauheasta leikistä hän päätti ryhtyä puolestaan edistämään hyvitystä, joka oli vain hyvin etäisessä suhteessa häneen, ja puhdistamaan nimeä, joka ei ollut hänen oma nimensä. Tuntien syvää myötätuntoa onnettomuuttani kohtaan hän tarjosi minulle ensimmäiset ansiot, joita Amerikka saattoi hänelle suoda, ja se on ruhtinaallinen korvaus. Sen korvauksen minä olen saanut, ja senjälkeen ei ole muuta tehtävää kuin kumartaa ja olla vaiti.

Kahdenkymmenen vuoden työ on siis mennyt hukkaan, mutta lopultakin on lohdullista ajatella, että toinen, taitavampi ryhtyy suorittamaan tehtävää minun sijassani. Siinä asian ulkonainen puoli. Mitä sisäiseen elämääni tulee, en paljasta sitä nyt enempää kuin ennenkään. Päivä päivältä olen elänyt yhä uudestaan viimeiset isäni kanssa viettämäni hetket. Kykenemättä jättämään sikseen draamaa, johon kunniamme oli hukkunut, ja tietämättä mitään parempaa askartelua olen koettanut saada selkoa sen perimmäisistä syistä. Olen saanut vielä maistaa maanpaon katkeruutta, sillä päätettyäni olla palaamatta kotiseudulle, jollen voisi palata sinne pää pystyssä, kotiseutuni pysyi kiellettynä maana. Siinä kaikki, älköön siihen mitään lisättäkö.

Niistä yksityisseikoista, joita olen saanut selville näitä asioita tutkiessani, mainitsen sentään kaksi, jotka ovat arvoltaan hyvin erilaisia, ja teen sen siksi, että ne kuuluvat siihen, mikä seuraa.

Ensimmäinen seikka valaisee omituisella tavalla sitä, mitä yleensä nimitetään sukulaissuhteeksi.

Isälläni oli sisar, rouva de Castérac, joka asui siinä paikassa, missä tätä nyt kirjoitan, Cambaleyres'issa, Puyn lähellä. Mieleeni on jäänyt vain pienen, laihan, mustapukuisen naisen kuva. Se on lapsuuden muisto, sillä meidän Parisissa ollessamme rouva de Castérac ei antanut itsestään enää mitään elonmerkkiä. Aluksi minä kyselin hänestä, mutta isäni oli vaiti ja äiti näytti vihaiselta. Minä väsyin yrityksiin! ja unohdinkin hänet kokonaan, kunnes sattumalta sain tietää, miksi vanhempani olivat niin salaperäisiä. Syy oli seuraava.

Rouva de Castérac oli tyytymätön veljensä avioliittoon ja oli katkaissut kaikki suhteensa häneen, puhtaita liikesuhteita lukuunottamatta. Vähän ennen vararikkoa, kun isäni luuli vielä pelastuvansa ja varmaan olisi voinut pelastua, eräs henkilö vaati hänen pankistaan heti paikalla 200,000 frangia. Täytyi tyhjentää kassa ja antautua tuhon omaksi. Isäni osoitti ihailtavaa häveliäisyyttä jättämällä mainitsematta, että henkilö, joka oli syössyt hänet onnettomuuteen, oli hänen oma sisarensa, rouva de Castérac.

Toinen seikka koskee välittömästi tunne-elämää ja on sanomattomasti mieltäni haavoittanut.

Puyssä sijaitseva talomme, jossa isovanhempani ovat kuolleet ja jossa minä olen viettänyt viimeiset onnelliset päiväni, oli saanut uuden nimen, sitä sanottiin Vararikkoisten taloksi.

»Mitä?» voidaan tuohon sanoa. »Eikö siis Puyssä ole sittemmin sattunut muuta vararikkoa?»

Niin on laita. Ihmiset tuskin ihmettelevät, jos varas riistää heidät putipuhtaiksi, mutta harvoin me annamme anteeksi taitamattomalle, joka epähuomiossa tyrkkää meitä niin, että kukkaromme putoaa veteen. Ellei isäni olisi ollut kunnon mies, olisi häneen kohdistuva katkeruus varmaan ollut ohimenevämpää.

Voiko muuten kuvitellakaan maailmassa olevan mitään paikkaa, missä asiain jälkimainingit voisivat tuntua niin kauan kuin juuri Puyssä? Sulkiessani silmäni näen sen punaiset katot, jotka ovat kuin laavavirta jostakin kuolleitten tulivuorien keskellä sijaitsevasta yksinäisestä toimivasta tulivuoresta, näen sen jyrkät vuoririnteet, jotka eristävät sen muusta maailmasta, ja ajattelen: »Missä piirissä voisivatkaan kaikua paremmin pienimmätkin äänet? Mitä voisikaan noissa asunnoissa olla muuta kuin väkivaltaisia sieluja, jotka eivät voi unohtaa?»

Enkö kuulu itsekin syntymästäni tuohon maanpaikkaan, missä kaikki on pelkkää vastavaikutusta, musta maankamara ja etelän kirkas taivas, vehmaat ylängöt ja kivinen nummi, heleät kirsikkapuut ja kitukasvuiset männyt?… Mitä ihmettä, minähän yritin vastikään pitkillä puheilla selittää menneisyyttä, joka oli ennen varsinaista tapahtumaa! Mutta senhän voi selittää kahdella sanalla. Samoinkuin kaikki rotuni ihmiset olen minäkin elänyt intohimosta ja kärsimyksestä. Sieluni ei ole muualle siirrettynäkään voinut muuksi muuttua: se on säilynyt väkivaltaisena eikä kykene vieläkään unohtamaan. Kun tämän tietää, niin muu johtuu itsestään, ja tarjoutuvaan kohtaloon voi olla yksi ainoa ratkaisu. Käykäämme siis asiaan kiertelemättä, katsokaamme kohtaloa suoraan kasvoihin sellaisena kuin se ilmaantui näkyviini ja sellaisena, miksi sen sitten muovasin. Tosiasioita ennen kaikkea! Ja sitten… Sitten tuomittakoon minut miten hyväksi nähdään! Tuomio ei koske seurauksia: se, mikä on auttamatonta, kulkee kulkuaan.

Teitä pyydetään hartaasti saapumaan viipymättä toimistooni keskustelemaan asiasta, joka koskee Teitä.

Kolme päivää aikaisemmin olin saatellut rautatieasemalle Andrén, joka lähti Amerikkaan. Vaikka ero tuntui meistä katkeralta, liittyi siihen kumminkin niin paljon toivorikkaita suunnitelmia, että surumme siitä lieventyi.

Luettuani tuon kirjeen, ensimmäisen, jonka olin saanut Puystä moneen vuoteen, aavistin uuden myrskyn uhkaavan suunnitelmiani. Minä vapisin ja menetellen niinkuin ainakin henkilö, joka tuntee olevansa aseeton tai liian heikko, päätin olla siitä välittämättä, toisin sanoen jättää sen vastaamatta.

Saatuani tehtäväkseni ryhtyä oikeudellisiin toimenpiteisiin, joissa Teidän läsnäolonne on välttämätön, olisin Teille erittäin kiitollinen, jos kauemmin viivyttelemättä saapuisitte heti toimistooni.

Nuo sanat »oikeudellisiin toimenpiteisiin» näyttivät leimuavan kuin soihtu keskellä väritöntä proosaa. Minä tietysti tunsin asioiden vanhentumista koskevat säännökset ja tiesin siis, ettei mikään menneisyyteen kohdistuva vaatimus voinut johtaa laillisiin seurauksiin. Mutta kuka voi minulle vakuuttaa, ettei joku paremman puutteessa yrittäisi jälleen nostaa häpeänhälinää katsoen asian joutuneen liiaksi unohduksiin? Eihän siihen kuluisi muuta kuin asianajajalle suoritettava maksu, aivan mitätön seikka, sillä onhan kosto kultaa kalliimpi. Minä aioin nyt vastata kirjeeseen ilmoittaen, etten aikonut lähteä matkaan ja pyytäen selitystä, mutta samassa minut siitä pidätti ajatus, että isäni nimi saattoi laiminlyöntini vuoksi jo olla häpäistävänä jossakin oikeussalissa.

Lähtisinkö siis? Olin kuvitellut monenlaisia palaamismahdollisuuksia, mutta tämä oli varmaan kaikkein katkerin.

Sivuutan tässä sisäisen taistelun, joka nyt seurasi. Tärkeä on ainoastaan sen päätös. Minä astuin junaan samana iltana ilmoittamatta notaarille tulostani ja ottaen mukaani vararikkoa koskevat asiakirjat. Eräs elämäni vaihe oli päättynyt, mutta sittenkin uskoin varmaan, etten tulisi viettämään yötä Puyssä, vaan että palaisin sieltä kohta takaisin kaksi vuorokautta matkustettuani. Sellaisia ennakkolaskelmia järki tekee. Logiikka on varman erehtymisen taito.

Aamulla saavuin perille, sydän kipeänä ja muisti täynnä kuvia menneiltä päiviltä. Muistin yhteen kasautuneitten talojen rykelmän, muistin pienet kadut, jotka kiersivät kuin linnoituksen vallihaudat, muistin portaat ja muistin keskellä katua olevat viemäriojat. Aluksi en nähnyt muuta kuin uuden kaupungin, missä oli rumia rakennuksia toinen toisensa vieressä, loivassa kaaressa kulkevan puistokadun varrella.

Edessäni oli kuva ajan työstä. Neljäkymmentä kulunutta vuotta oli siis muovannut muistojeni kaupungin aivan toisenlaiseksi? Epäilemättä oli samoin ihmismielten laita. Mitä jälkeä täällä olikaan draamasta, joka nyt varmaan askarrutti yksin minua? En tiedä, kumpi oli ensi hetkenä voimakkaampi, ikävyyskö, jonka sai aikaan näky ilmetessään aivan toisenlaisena kuin odotukseni, vai huojennus, jota tunsin ajatellessani semmoisen unohtamisen mahdolliseksi. Valitettavasti tulin kohta huomaamaan, että tuo oli vain hetken leikkiä. Rautatieasemalta lähdettyäni jouduin heti tiedustelemaan eräältä ohikulkijalta notaarin osoitetta.

— Bourdoinin toimisto? Se on kaupungissa, Virastotorin varrella, aivan vastapäätä suurta autiota taloa, jota sanotaan Vararikkoisten taloksi… Sen näyttää teille kuka tahansa…

Henkilö, jolta olin tiedustellut, antoi minulle vielä neuvoja, miten parhaiten kaupunkiin pääsisin, mutta minä en niitä enää kuunnellut. Mies, joka oli minua siten neuvonut, oli aivan nuori, hän kuului sukupolveen, jolla ei ollut tietoakaan minun ikäisteni asioista. Huomasiko hän, kuinka vapisin häntä kuunnellessani?

Olin siis luullut Puyn muuttuneen, mutta huomasinkin ensimmäisestä sanasta, että se oli yhtä tuima kuin ennen. Olipa vielä odottamattoman hieno seikka, että lakiasiaintoimisto, johon minut oli kutsuttu, sijaitsi vastapäätä taloa, jota en olisi halunnut ollenkaan enää nähdä. Kerran alettuaan kohtalo syytää täysin käsin yltäkylläisyyttään.

Siellä ei ole yhtään rakennusta, ei yhtään valtaväylää, joka voisi rikkoa sen entistä muotoa. Kuinka hyvin tunsinkaan jälleen kaikki, matalat portit, jotka paksuun seinämuuriin avautuen suojaavat ulkopihoja, missä kukaan ei näytä milloinkaan liikkuvan kuinka hyvin tunsinkaan nuo korkeat rakennukset, jotka kaikki pyrkivät kohoamaan niin ylös, että saisivat näkyviinsä kappaleen lakeutta! Nimiä sukelsi muistiini, minä tunsin jälleen nekin, se ja se asui varmaan tuolla, eräs toinen vielä kauempana… Minä yksin saavuin, mahdottomana tuntea, aivan entiselläni.

Mitäpä siis voi tehdä muuta kuin jännittää tahtoaan ja pitää kasvoillaan liikkumatonta naamaria? Mieleni saattoi kapinoida miten ikinä halusi, kun vain pääni oli pystyssä! Virastotorilla uskalsin kulkea vallikäytävän yli kääntämättä katsetta kohti taloa, jonka tiesin siinä olevan, ja kun kirjuri, joka luuli minua satunnaiseksi asiakkaaksi, tiedusteli nimeäni, lausuin aivan tyynesti:

Mutta millaisen katseen mies loikaan minuun! Vaikka hän hillitsi itseään viran puolesta, näytti hänen ilmeensä kuitenkin osoittavan, että minun kerallani oli Bourdoinin toimistoon astunut Pesnelin vararikko, joka vihdoin oli muuttunut havaittavaksi asiaksi, eläväksi niinkuin menneisyys, joka nyt nousi lakkaamatta eteeni.

Olin tuskin ehtinyt lausua vastaukseni, kun minua pyydettiin astumaan huoneeseen, missä odottamaton sinuttelu minua säpsähdytti.

— Vihdoinkin!… Olen odottanut sinua joka päivä ja aloin jo pelätä, ettet uskaltaisi tulla.

Etten uskaltaisi! Bourdoin lausui tuon ensi sanoikseen. En muuten tietänyt, kuka tämä Bourdoin oikeastaan oli. Parisissa hänen nimensä ei ollut tuonut mieleeni mitään. Täällä sitävastoin, vaikka miehestä oli tullut isovatsainen ja liukasteleva asianajaja, minä auttamattomasti tunsin hänet siksi heiveröiseksi ja nokkelaksi pojaksi, jonka kanssa olin leikkinyt palatessani lukiosta kotiin.

Oli muuten aivan turhaa kehoittaa minua olemaan pelkäämättä, sillä eräs nimi sai minut äkkiä säpsähtämään.

— Mitä? virkkoi Bourdoin. — Etkö tietänyt, että rouva de Castérac on kuollut? Minua jo ihmetytti, ettet ole surupuvussa.

— Niin, minulle ei ollut asiasta ilmoitettu… Oletko vaatinut minua lähtemään tälle matkalle, jolle minun ei ollenkaan tehnyt mieli lähteä, vain ilmoittaaksesi minulle tuon seikan?

— Mitä tätiini tulee, on minusta jokseenkin yhdentekevää, elääkö hän vai onko kuollut. Joutuessaan aikoinaan valitsemaan sukunsa kunnian ja vahingonvaaran välillä hän valitsi niinkuin valitsi; Jumala ehkä antaa hänelle anteeksi… Minä en.

— Joutavia! lausui jälleen Bourdoin. — Maailma on mennyt eteenpäin! Miksi muistelet juttuja, jotka ovat niin vanhoja, etteivät enää mitään merkitse?

Vastaanko tuohon? Se on turhaa, sillä kirjuri laskee tuomansa paperikäärön pöydälle, ja yht'äkkiä se, mikä on ollut pelkkää vihjailua, aavistelua ja pilkahtelua, muuttuu todellisuudeksi, sanoiksi ja selvyydeksi. Nimi Castérac, joka on siihen piirretty leveällä pyörökirjoituksella, tulee väliimme! kolmanneksi, se on ainoa tärkeä: Bourdoin ja minä näytämme nyt vain sivuhenkilöiltä.

Minä näen, kuinka Bourdoin tarttuu ahnaasti paperikääröön, avaa sen nauhat ja alkaa heti etsiä jotakin asiakirjaa. Hän oli tosiaankin nykyaikainen notaari, hän välitti tunteista niin vähän kuin suinkin mahdollista ja syventyi kulloiseenkin tehtäväänsä niin innokkaasti kuin muurahainen löytäessään hyvän saaliin.

Minä puolestani olin äkillisen mielijohteen ajelemana ja — miksi en sitä tunnustaisi? — epämääräisen pelon vallassa. Olin varmaan kuin kaksintaistelussa oleva henkilö, joka odottaa vastustajansa pistolin laukeamista, ennenkuin ampuu itse.

— Ennen kaikkea pyydän sinua korjaamaan, jos saamissani tiedoissa on jotakin korjattavaa. Isäsi François Pesnel on kuollut Parisissa maaliskuun 21 p. 182… Onko oikein? No niin… Äitisi taas on kuollut vuonna 189—… en ole voinut saada täsmällisempää tietoa ajasta, eikä se muuten ole tärkeätäkään. Hän oli toisissa naimisissa, eikö totta?… Hänen toinen miehensä, Hippolyte Cabriès…

Bourdoin teki välinpitämättömän eleen. Semmoiset sanat semmoisessa asiassa tuntuivat hänestä varmaan pikemmin naurettavilta kuin asiaankuulumattomilta. Hän jatkoi:

— Näistä seikoista käy ilmi, että olet asiakkaani rouva de Castérac'in veljen François Pesnelin ainoa jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Ja koska rouva de Castérac ei ole milloinkaan tehnyt laillista testamenttia eikä ilmaissut haluavansa sitä tehdä, on sinua nyt pidettävä todennäköisenä perijänä. Minä sanon todennäköisenä… toisti hän korostaen… Mutta otaksun, että aivan kohta — kunhan poistetaan sinetit, joita on käskystäni asetettu aivan umpimähkään — tämä todennäköisyys, tai, jos niin tahdot, tämä väliaikaisuus muuttuu lopulliseksi varmuudeksi. Ymmärrätkö nyt, että sinun kannatti astua junaan?

Nojaten taaksepäin tuolissaan hän odotti vastaustani. Jos hän väijyi jonkinlaista heijastusta mielenliikutuksesta, jota otaksui saaneensa aikaan, niin hän varmaan pettyi. Minua askarrutti tällä hetkellä yksi ainoa seikka. Uhraamatta etäisintäkään ajatusta tuolle perinnölle, josta hän näytti kovin ylpeilevän, minä mietin: »Jumalan kiitos! Tällä kertaa ei ole kysymys isäni nimestä, ja minä olen suotta säikähtänyt.»

— Mitä arvelet? virkkoi Bourdoin. — Sinä et sano mitään. Eikö sinulla ole mitään kysyttävää?

— Ei edes siihenkään nähden, sillä katsoen seikkoihin, joihin äsken viittasin ja joiden merkitystä minä yksin kykenen arvostelemaan…

— Ennenkuin niistä puhut, keskeytti taas Bourdoin, — salli minun lausua vielä yksi sana. Tätisi, kuten sanoin, oli asiakkaitani. Minä toivon, että sinäkin myöhemmin… Huomaa muuten, että antaessani sinetöidä olen jo toiminut sinun eduksesi.

Minä katselin häntä ivallisesti, tahtomattani. Tuommoinen asiakkaitten himoitseminen ei tosin minua kovin ihmetyttänyt, mutta siitä puuttui sentään tavanomaisia valmisteluja. Hän ymmärsi ja puri huultaan:

—… Minusta näyttää varmalta, että rouva de Castérac, joka tiesi minun voivan tulla kysymykseen perijänä, olisi mieluummin hävittänyt omaisuutensa kuin suostunut jättämään sitä minulle. Haluaisin vain tietää, mihin jokeen hän on upottanut säästönsä jotka olivat hänelle varmaan sitä arvokkaammat, kun niitä ei suinkaan ollut paljon. En kumminkaan ole kovin utelias tuota tietämään. Kaiken todennäköisyyden mukaan ei asia minua koske.

— Älä solvaa tätiäsi. Hän ei pitänyt huolta sukulaisuussuhteista, hän ehkä laiminlöi niitä hiukan, mutta omaisuuttaan hän hoiti aivan moitteettomasti.

— Halloo… Halloo… 382, neiti… Onko herra tuomari itse puhelimessa?… Niin, se Castérac'in juttu… Minä tulen autolla teitä hakemaan… Käymme siellä edestakaisin, eihän siihen kulu kuin enintään tunti… Siis nyt heti, hyvä.

— Koska tätisi on asunut aina vain Cambaleyres'issa, en ole katsonut tarpeelliseksi sinetöidä muualla.

— Mitä, etkö sitäkään tiedä? Etkö ole sitä kuullut? Tuo talo… tuossa vastapäätä…

— Kyllä… niin on laita… Mutta älä huoli pelätä, hän osti sen kaikessa hiljaisuudessa… toimistoni suoritti oston herättämättä mitään joutavaa huomiota… Sitäpaitsi…

—… Sitäpaitsi, hyvä veli, sinä et toivottavasti tee tunneasiaksi semmoista, missä tunteet eivät ollenkaan tule kysymykseen. Se, mikä on tehty, on tehty. Pidetään nyt huolta vain nykyisestä: enemmän kuin miljoonan arvosta hyviä tiluksia, hitto vieköön, maksaahan se vaivan.

— Enemmän kuin miljoona! toistin minä tuntematta mitään mielenliikutusta. Olihan siinä, se täytyi tunnustaa, millä kelpasi ostaa takaisin Vararikkoisten talo. Vahinko vain, ettei ostaja ollut tullut sitä ristineeksi uudestaan.

— On mahdollista, että rouva de Castérac tahtoi jättää sen huvin sinulle.

— Minä epäilen hänen tunnonvaivojaan vielä enemmän kuin hänen perintöään.

— Minä puolestani uskon, että hän on antanut asioiden mennä menojaan, kuten ihmiset ainakin eläessään. Joka tapauksessa on varminta lähteä katsomaan. Eikö lähdetä?

— Totta puhuen olisin jättänyt niin ikävän tehtävän sikseen. Se on hyödytöntä ja mieletöntä.

Toimiston läpi kulkiessani huomasin kirjurin katseen. Äskeinen mielenkiinto oli väistynyt selvän matelevaisuuden tieltä. Ehkä hän ajatteli samoinkuin Bourdoin, että menneisyys on ollut ja mennyt, ja halusi hänkin tarjoutua minua palvelemaan?

II.

Tahtoessani nyt kuvailla, mitä vielä tapahtui tuona päivänä, jonka oikeastaan olisi pitänyt muodostua minulle unohtumattomaksi, huomaan, että aika on peittänyt sen harsolla, joka on kyllin tiheä salatakseen minulta enimmät yksityiskohdat, mutta ei riittävän tiheä peittääkseen huomattavimpia kohtia. Minä siis näen siitä nyt vain eräitä hetkiä. Tässä ovat tärkeimmät.

Auto kuljettaa meitä, rauhantuomaria, Bourdoinia ja minua, nopeasti kohti Cambaleyres'ia. En tiedä edes missä se sijaitsee. Lähdettyämme me kuljimme äskettäin rakennetun pitkän esikaupungin halki, missä näkyi joka puolella uusia rakennuksia, vaateliaita kaikessa rumuudessaan ja likaisuudessaan, kuten ainakin esikaupungeissa, jotka sijaitsevat varsinaisen kaupungin laidalla kuin meren rantaan ajama hylkytavara. Mutta sitten, kun olimme vihdoin päässeet siitä ulos, alkoi tie kulkea viheriöivien rinteiden välissä ja kirkkaan Borne-joen rantaa. Tämä vuorivirta, joka juoksee milloin nopeasti, milloin hitaassa kaaressa, huokuu ohikulkiessamme omia tuoksujaan, joita hengitän mielelläni, sillä on kuin tuntisin ne jälleen. Muistan hengitelleeni niitä lapsena. En ollut koskaan myöhemmin kohdannut noita tuoksuja, joissa tuntuu yhtyvän tasaisin annoksin niittyjen makea mehu ja vesikasvien kirpeä hengitys. Vanhat muistot nousevat äkisti esiin häipyäkseen jälleen pois. Minä tahtoisin pidättää kiitävän ilman. Tahtoisin pysähtyä. Ikäänkuin toivoen voivani siten pysähdyttää nopeasti kulkevan auton käännän päätäni… ja näen.

Siellä on Puy, kokonaisena, haaveellisena aamuauringon valossa, sellaisena kuin silmäni olivat sen muinoin nähneet ja sellaisena, miksi olin maanpakoni aikana sen usein kuvitellut. Etualalla kohoo Espaly kuin linnoitus. Näköpiirin rajalla ylenee musta kynttilä, jonka kärjessä on pieni liekki: Aiguilhe-vuori huippuineen. Niiden välissä on Corneille-vuori kuin pappi punaisessa kaavussaan. Kaikkia muita ylempänä kohoaa katedraali. Siinä on ihmeellinen runoelma, johon ovat sepittäneet säkeitä luonto ja ihminen. Kirkon kolme jättiläisovea ovat kuin kolme ammottavaa suuta, jotka näyttävät huutavan…

Minä näen… Tuo kaikki ilmaantuu näkyviini vain hetkeksi, sitten on tiessä äkkimutka… Kaikki katoaa.

Sitten ei ole muuta tehtävää kuin säilyttää silmiensä pohjassa tuo unohtumattoman kaunis näky, istua jälleen paikallaan välinpitämättömänä todistajana, joksi itseni katson saatuani kuulla, miksi olemme menossa Cambaleyres'iin. Tarvitsisihan minun vain avata syliini asetettu paperikäärö saadakseni asioista täyden selvyyden. Pesnelin vararikkoa koskevat asiakirjat eivät tulleetkaan kysymykseen sillä tavalla kuin olin otaksunut, ne hälventävät mielestäni kaikki vaaralliset kuvitelmat.

Tuomari ja Bourdoin juttelevat vieressäni. He juttelevat maakunnan asioista, jotka eivät ole missään tekemisissä tämän matkan kanssa ja ovat siitä sitä kauempana, koska kaikki kuitenkin ajattelevat vain yhtä ja samaa. Minä en kuuntele. Minua ahdistaa eräs kysymys: onko isäni aikoinaan käynyt Cambaleyres'issa? Minua ihmetyttää, etten voi tuohon vastata, ja samoin minua kummastuttaa, että eräs elämäni vaihe, jota olin päättänyt olla muistelematta niin monien vuosien kuluessa, tuntuu nyt mieleeni palatessaan omituisen suloiselta.

Se sijaitsee vuoren rinteellä samoinkuin useimmat tämän seudun pienet aateliskartanot. Se on luultavasti kuulunut aina Castérac'in suvulle ja on ollut heidän vähäisen varallisuutensa paras osa. Tänne alas voi nähdä ainoastaan metsäisen laakson yläpuolella olevan kallioperustan, jonka yläpuolella kohoaa pitkä suojamuuri. Näyttää siltä, kuin tuo ihmisten asumus olisi vapaaehtoisesti vetäytynyt omaan kuoreensa. Tuolta ylhäältä varmaan näkyy koko ylänkö. Mutta ympärysmuuri on yhä edessä, se sulkee joka puolelta pienenlaisen puiston, sen keskellä olevaa torneilla varustettua rakennusta tuskin näkyy. Portin molemmilta puolilta kuuluu kahlekoirien kiivasta haukuntaa. Me ajamme ruohottunutta lehtikujaa kärsimättömien oksien alitse. Auto pysähtyy keltaiseksi rapatun julkisivun eteen. Me olemme perillä, mutta ennenkuin astun maahan, katselen vielä ympärilleni.

Minua ei tosiaankaan mikään ihmetytä. Rouva de Castérac'in talo oli sellainen kuin olin odottanut, puolittain vallasnaisen, puolittain maalaisnaisen asumus. »Miljoonan arvoiset tilukset», oli Bourdoin selittänyt, mutta eihän täällä näe valoa eikä taivasta, ja kuinka surulliselta täällä tuntuukaan, ei siksi, että täällä on käynyt kuolema, vaan vain siksi, ettei täällä näytä olevan mitään elämää.

Kuullessaan meidän saapuvan eräs vanha nainen kiiruhtaa luo. Bourdoin hyppää ensimmäisenä maahan.

— Hyvää päivää, Rosa, me tulemme sinettien vuoksi. Tunnettehan herra Tourtedos'n, rauhantuomarin? Tässä on herra Jean Pesnel. Avatkaa heti, näillä herroilla on kiire.

Vanhus katselee minua tarkkaavasti ja pitkään, ennenkuin noudattaa kehoitusta.

— Herra Jean on isänsä näköinen, sanoi hän, tuntijan äänellä, niinkuin ainakin iäkkäät ihmiset arvostellessaan jotakin kauppatavaraa.

Isäni! Kas niin, tämä odottamaton huomautus tekee ikävän asian helpommaksi kuin olin luullutkaan. Se, mikä on minua niin kauan rasittanut, häipyy jälleen pois, ja minä painun aikoja sitten unohtuneisiin raikkaisiin hetkiin, aikaan, jolloin me olimme vielä onnellisia.

Miksi tässä johtuukaan yhtäkkiä mieleeni eräs kuva, jonkinlainen koomillinen välikohtaus, jota kumminkaan en voi väistää?

En näe talon ovea, vaan näen Tourtedos'n astelevan edessäni ja erotan ihmeekseni tarkoin hänen ääriviivansa. Hänen hartiansa ovat luisut, sääret väärät, lyhyen vartalon ympärillä heiluvat nutun liepeet; herra Tourtedos on epäilemättä kunnianarvoinen henkilö ja menestyy hyvin virkaurallaan. Hänen kunnianarvoisuuttaan lisäävät pitkä parta, hiukset, jotka ovat kuin liimatut puolikaljuun päälakeen, ja hänen sanansa, jotka hän lausuu pikemmin itkien kuin puhuen. Ja minä huomaan hänen olevan ristiriitaisten tunteitten vallassa: hän on mielissään siitä, että on osallisena tärkeässä raha-asiassa, pahoillaan siitä, että huomaa sittenkin suorittavansa ikävää tehtävää, tyytyväisenä siitä, että saa rikkoa kotirauhaa naisen luona, joka eläessään olisi kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan, ja haluaa salaa päästä hyviin väleihin perijän kanssa, olipa tämä kuka tahansa. Bourdoin on antanut hänelle asiasta liian vähän tietoa, ja niin hän, kulkiessaan eteenpäin ja pyytäessään joka ovella anteeksi, että menee virkatehtävänsä vuoksi edelläni, ei varmaankaan arvaa, että minä yksin olen täysin välinpitämätön kaikkeen nähden, mitä voi seurata.

Sitten on muistissani aukko, sitten toinen kuva, joka tuo samalle levylle Bourdoinin ja Tourtedos'n.

Me istumme kaikki kolme lipaston edessä. Korkeasta ikkunasta lankeaa huoneeseen vihertävä valo valaisten kaikkien kasvoja. Huone on muuten niin suuri, että vastakkaisella puolella oleva rouva de Castérac'in sänky näkyy vain epämääräisesti, kuin jokin ruumisalttari. Mielenkiinnottomat tutkitut asiakirjat, jotka ovat yhdessä kasassa, lipaston kannella, muodostavat sitävastoin sietämättömän valkoisen väriläikän.

Bourdoin istuu tanakkana tuolillaan tyhjentäen järjestelmällisesti laatikoita. Hänen oikealla puolellaan kurkottaa uteliaana kaulaansa Tourtedos, lasit nenällä. Minä olen vasemmalla puolella, kauempana; ei tee mieleni edes katsella, niin vieraalta tämä koko toimitus minusta tuntuu. Voinpa vannoa, etten ollut siihen saakka tullut ajatelleeksikaan, mitä voisi tapahtua. Minusta tuntui päinvastoin siltä, kuin olisin siihen kivettynyt; en luule tunteneeni muuta kuin unettomuudesta ja taannoisista pahoista aavistuksista johtuvaa väsymystä.

Lipaston kansi näyttää tosiaan liikkuvan. Kun sitä hiukan vetää, ilmaantuu näkyviin kaksi pituussuunnassa olevaa laatikkoa.

— Nyt minä luulen, että saamme asiasta selkoa, sanoi Bourdoin ottaen ensimmäisestä laatikosta kellastuneen käärön.

Tourtedos kumartuu vikkelästi katsomaan. Minä en liikahdakaan. En voi kumminkaan olla seuraamatta Bourdoinin sormien kärsimättömiä liikkeitä hänen yrittäessään mitä pikimmin avata kääröä. Minä ajattelen:

Minäkin astun tahtomattani lähemmäksi näkemään, ei papereita, vaan käsiä, jotka niitä pitelevät; ja ne ovatkin näkemisen arvoiset!…

Merkillinen näky. Noiden miesten kädet ovat yleensä hyvin erilaiset: Bourdoinin kädet ovat pulleat, lyhyenlaiset, jäykkien kalvosimien välissä kuin kukka suppilossaan, Tourtedos'n kädet ovat pitkät, kynsissä on surureunus ja rystysissä karvoja, jotka pörhistyvät koskettaessaan paidan pehmeätä kalvosinta. Mutta nyt en voisi niitä toisistaan erottaa, niin nopeasti ne siinä kopeloivat, sieppovat ja vapisevatkin! Nuo hermostuneet kädet näyttävät kylpevän seteleissä, jotka eivät ole kummempia kuin muutkaan, nuo ahnaat kädet punnitsevat kuviteltua kultaa, päästävät irti käydäkseen vain taas kiinni, ne ovat kuin pelipankin hoitajan kädet, jotka nauttivat hekumastaan vielä nähdessään omaisuuden menevän menojaan.

Kuinka korkealle tosiaan, sillä seteleitä tulee yhä kuin sataen, ja ne ovat noille molemmille miehille kaikkien halujen ja kaikkien toiveitten elävä vertauskuva… Seuratessani käsien leikkiä minä arvaan, että varkaat käsittelisivät rahoja aivan samoin, samanlaisen hurmion vallassa, ja minut valtaa inho, sillä ellei Pesnelin pankista olisi aikoinaan vaadittu talletusta takaisin, niin näitä rahoja ei kukaties olisi olemassakaan.

— Mihin sinä menet? kysyy Bourdoin huomatessaan minun äkkiä väistyvän taaksepäin.

Molemmat ovat kääntyneet minuun päin, ja heidän kätensä lepäävät yhä vielä, sormet harallaan, aarteen päällä, jonka he olivat luulleet joutuneen vaaraan.

— Hiukan kärsivällisyyttä! Tahdoitpa tai et, minun täytyy menetellä tässä varovasti. Eikö ole enää seteleitä, herra tuomari? Lasketaan siis yhteen.

— Odottakaahan vielä, keskeyttää Bourdoin, täällä on vielä laatikko…
Viimeinen.

Hän sanoi: viimeinen. Hän onkin oikeassa. Hänen suorittamansa tutkimuksen jälkeen ei varmaankaan löydy enää mitään. Millainen hitaus seuraakaan käsien vilkkaita liikkeitä? Minäkö tässä nyt muutun kärsimättömäksi? Oliko Bourdoin ehkä oikeassa väittäessään, että ihmiset ovat eläessään huolimattomia? No niin, varokaamme pyörrytystä, minä en tahdo kuulua niihin, joita raha päihdyttää. On mahdollista, että olin aikaisemmin toivonut olevani rikas, mutta olin niin toivonut, Jumalan kiitos, vain siksi, että olin tahtonut korvata.

Mutta pyörrytys, jota vastaan taistelen, tuntuu äityvän. Tahtomattani katselen kaukaa laatikkoon, joka tyhjenee. Nyt jo paistaa pohja. Kuinka monta paperia siellä on vielä tarkastettavana? Ehkä kymmenen.

— Ah, kirjekö?… Ei, minä erehdyn, sekin on vain jokin lasku. Rouva de
Castérac harrasti varmaan enemmän järjestystä kuin varovaisuutta.

— Onpa ihme, ettei tuosta ole ollut aavistustakaan. Tuommoinen aarre saatavilla — hän sieppaa samassa setelitukon käteensä, ikäänkuin todella muuttuisi kuvittelemakseen varkaaksi — yksinäinen talo, jossa asuu vain naisia… Vahtikoirista huolimatta täällä olisi varmaan tapahtunut salamurha!

Kukaan ei vastaa tuohon synkeään sanaan. Bourdoin, joka on päättämässä tutkimustaan, näyttää aikovan vaatia hiljaisuutta. Tuntuu tosiaan siltä, kuin ei huoneessa olisi enää ketään, tai kuin vainaja, jonka kätköjä tässä kaivellaan, olisi ilmestynyt ja jäädyttäisi sanat meidän, kutsumattomien vieraitten huulille.

Otaksun näet, että tässä täytyy vielä jotakin tapahtua. Minusta tuntuu mahdottomalta, että asia on nyt lopussa.

— Ei siis minkäänlaista määräystä, jatkaa Tourtedos. — Tämä on kerrassaan yllättävää. Minä, hyvä herra, hankkisin teidän sijassanne heti kassakaapin.

— No niin, etkö käsitä? Minä olin oikeassa! Täällä ei ollut testamentista jälkeäkään, ja sinä olet perillinen!

Mitä sitten tein, ei ole mitenkään mainitsemisen arvoista. Muistan vain, etten tuntenut tyydytystä enempää kuin hämmästystäkään. Minusta tuntui, kuin olisin elänyt aivan tavallista elämää ja ottanut samalla osaa seikkailuun, joka vaati mitä suurinta tarkkaavaisuutta. Sydämeni oli niin kylmä, kuin ei olisi mitään tapahtunut, mutta minä olisin käyttäytynyt aivan samoin siinä tapauksessa, että olisin otaksunut asiain kääntyvän tälle tolalle.

Päätin sitten jäädä Cambaleyres'iin Bourdoinin kanssa. Auton piti viedä
Tourtedos heti pois ja tulla myöhemmin hakemaan minulta tietoja.

— Parhaat onnittelut, hyvä herra. Toivon hartaasti, että meillä tulee olemaan onni saada nähdä teidät vakinaisena asukkaana tällä seudulla, missä nimenne on niin hyvässä maineessa…

Rosa puolestaan saa käskyn järjestää jotakin aamiaiseksi. Hymystä päättäen hän pitää luonnollisena, että minusta tulee hänen emäntänsä jälkeläinen. Ja kun pyydän laittamaan itseäni varten kuntoon huoneen, hän ehdottaa heti rouvan huonetta. Minun kieltäydyttyäni hän sanoo, että neidin huone olisi ehkä sopivampi.

— Eräs seuraneiti, joka oli tätisi luona kaksi viimeistä vuotta, mutta ei ole täällä enää. Hän oli muuten aivan moitteeton ja poistui hautajaisten jälkeisenä päivänä. Minä maksoin hänelle mitä hän oli saamassa.

Nämä ovat pikkuseikkoja, sanon sen vieläkin, jotka eivät mitään merkitse, auttavat vain sisäistä levottomuuttani hajautumaan tuloksettomiksi tahdonponnistuksiksi. Jättämäni menneisyyden ja alkavan nykyisyyden välinen side kutoutuu vasta myöhemmin, kun ateria on valmis ja Bourdoin ja minä istumme pöydässä. Mutta silloinkin löydän pikemmin vain vaikutelmia kuin tosiasioita.

Ensinnäkin muistan, kuinka ateria alkoi… Kotikaupunkiin palaamisesta johtunut mielenliikutus oli minua järkyttänyt. Jäseniäni pakotti, silmäluomet tuntuivat raskailta. Nyt minun ei tarvinnut enää toimia, vaan sain sulkea silmäni niin pitkäksi ajaksi kuin halusin.

Eräs toinen vaikutelma, jota minun on vaikea määritellä. Minusta tuntuu, että tästä lähtien olen täällä kotonani. Siitä huolimatta on kaikki se, mitä ympärilläni näen, minulle vierasta. Tavallisimmatkin esineet ovat muodoltaan outoja. Minä odotan joka hetki näkeväni, että sisään astuu joku, joka kysyy minulta, miksi olen tänne tullut. Oloni tuntuisi paremmalta missä hotellissa tahansa.

Niinpä minun onkin, kaikista penkomisistamme huolimatta, mahdoton myöntää, että rouva de Castérac on hyväksynyt minut perijäkseen. Sitä vastustavat ne ainoat intohimot, joita tiedän hänessä olleen, sukulaisiin kohdistuva viha ja varovaisuus liikeasioissa. Saadakseni varmuutta kysyn Bourdoinilta:

— Saako äsken löytämämme raha sinut päästä pyörälle? Minä ryhdyn jo tänä iltana toimenpiteisiin, joita perinnön haltuunotto edellyttää!

— Hyvä veli, aivan samasta syystä me löysimme äsken jostakin laatikosta, toisin sanoen sellaisesta paikasta, johon on typerää mitään tallettaa, kaksi miljoonaa käypää rahaa. Tätisi — miksi sitä nyt enää salaisin? — oli itse itaruus. Saituri — minä tarkoitan oikeata saituria — haluaa käsin koskettaa kultaansa eikä tee koskaan testamenttia, sillä testamentin tekeminen merkitsee lahjoittamista… Kuoleman jälkeen asia on toinen… mutta oletko huomannut, kuinka vähän on semmoisia ihmisiä, jotka tulevat ajatelleeksi, etteivät he voi kuolemansa jälkeen hallita omaisuuttaan?

— Minä otaksun, että sinä, jolla on täysi syy menetellä toisin, toimitat jo tänä iltana täältä pois nuo rahat, sillä Puyn asukkaat, joille Tourtedos on kertonut uutisen, suunnittelevat varmaan ryöstöä.

Minä en vastaa. Se, mitä hän sanoo, on loogillista. Koska rouva de Castérac oli ollut itara, voi hyvinkin lyödä vetoa siitä, että hän oli kuollut tekemättä testamenttia. Minä siis olen täällä isäntä, minulle kuuluu kaikki, maat ja mannut ja selvä raha…

— Näetkö unta? kysyy Bourdoin, jota vaitioloni ärsyttää. — Minä odotan sinun määräyksiäsi.

Harso, joka on estänyt minua selvästi näkemästä, väistyy vihdoin syrjään; on kuin aalto minua kohottaisi. Minä juoksen hakemaan Parisista tuomiani papereita ja heitän ne pöydälle:

Kaksikymmentä vuotta, minä olen taistellut kaksikymmentä vuotta saadakseni elää tämän hetken! Olin kuvitellut sen toisenlaiseksi, mutta mitäpä siitä. Se johtuu sattumasta eikä omista ponnistuksistani, mutta eihän sekään haittaa! Ja olisinko voinut arvata saamaani vastaustakaan?

— Maksaa takaisin! Mitä ihmettä!… Kenelle? Puolet saamamiehistä ovat hävinneet, heidän perillisensä eivät välitä koko asiasta. Mitä muihin tulee, ovat he jo aikoja sitten siirtäneet ne erät voitto- ja tappiotilille eivätkä niitä ajattelekaan. Yhtä hyvin voisit pelkän kunnian vuoksi herättää eloon muistoja, jotka ovat rauhallisesti menossa hautausmaahan!

Minä katselin Bourdoinia. Hänen närkästyksensä ei ollut teennäistä, hän piti tarpeellisena puolustaa etujani ja aivan luonnollisena, että menneisyys muuttui minulle hyväksi afääriksi. Hän päätti puheensa:

— Ei tässä sovi ruveta romanttiseksi! Olkoon tätisi esimerkki ainakin siinä suhteessa sinulle opiksi! Ellei hän olisi menetellyt sillä tavalla kuin tänä aamuna moittien mainitsit, niin kukapa tietää, olisitko tänään…

— On tosiaan mainiota, että voidaan käyttää rouva de Castérac'in rahoja korjaamaan, mitä hän oli hävittänyt. Uusi sukupolvi, uudet tavat…

— Oletko tullut ajatelleeksi, että jos tottelisin sinua, niin täytyisi myydä osa tiluksia, kun kaikki maksut on sitä ennen maksettu?

Sitten olemme molemmat vaiti. Tuntuu siltä, kuin ympärillä olevat esineet olisivat alkaneet näyttää vieläkin vihamielisemmiltä. Minä aavistan niiden kapinoivan; mutta ketä vastaan, Bourdoinia vai minua?

— Kauniit tunteet tulevat kalliiksi. Onnellinen se, joka voi nauttia sellaista ylellisyyttä!

— On melkein aina väärin turvautua yleviin lauseparsiin. Pienikin kivi voi kaataa sen, jonka katse on tähdättynä taivaaseen

Samassa tuntuu, kuin aalto jälleen nousisi ja veisi minua mukanaan. Eilen, niin tosiaankin, vielä eilen minä harhailin Parisissa, vapisin ajatellessani matkaa kuvitellen olevani vanha mies, jonka ponnistukset ovat kuluttaneet loppuun ja joka ei ole saanut tehtäväänsä suoritetuksi. Oi isäni, tehtävä on suoritettu!

Ei mikään muu kuin se, että minä avaan ovet selko selälleen, niin että ilo pääsee sisään. Ei mikään muu kuin että nautin ensimmäisestä syleilystä, jonka se minulle suo…

Pysähtykäämme siihen. Se oli huippukohta. Se, mitä sinä päivänä muuta tapahtui, ei ole mainitsemisen arvoista.

III.

Tapahtumat vaativat meitä aina niihin sopeutumaan, olkoot ne sitten onnellisia tai onnettomia. Äkillinen siirtyminen äärimmäisyydestä toiseen oli hetkeksi järkyttänyt tasapainoani. Vasta seuraavina päivinä aloin jälleen selvästi tajuta todellisuutta.

Olin päättänyt jäädä Cambaleyres'iin yöksi, en niinkään niiden muodollisuuksien vuoksi, jotka edellyttivät läsnäoloani, kuin totellen jotakin epämääräistä halua, joka yllytti minua uhmaamaan paikan vihamielisyyttä. Kun palasin illalla, saateltuani Bourdoinin kaupunkiin, odotti Rosa minua, ei enää niin virallisena kuin aamulla, vaan jo tutunomaisena.

— Minä olen pannut kuntoon neidin huoneen. Olen sytyttänyt lieteen herraa varten hyvän tulen, joka ei olekaan täällä liikaa.

— Sitähän minä jo ajattelinkin, että herra tänne tulisi rouvan sijaan! Minä en ole herraa tuntenut, mutta hänen isänsä oli niin hyvä mies! Minä olen aina ajatellut, että rouva teki väärin, kun ei ollenkaan veljestään välittänyt, mutta eihän rouvaa sopinut vastustella… Ja hyvin kumminkin kävi.

Ystävällistä jaarittelua, joka tuntuu tavallaan pyytävän anteeksi, että talo ottaa minut niin jurosti vastaan. Minä suostuin kehoitukseen ja lähdin heti katsomaan huonettani. Sinne johtivat keskimmäisessä tornissa sijaitsevat vanhat kiertoportaat. Ensimmäisessä kerroksessa on tasanne, josta lähtee kummallekin puolelle rappeutunut ja polveileva käytävä. Neidin huone oli kauempana lännen puolella. Sinne mentäessä Rosa perehdytti minua paikkoihin.

— Tässä huoneessa asui herra kreivi eläessään. Rouva nukkui sen jälkeen mieluummin alakerrassa, entisessä salissa… siinä, missä olitte tänä aamuna. Tässä on vielä asumaton huone… työhuone…

Unohtaen, ettei illalla ja ikkunaluukkujen ollessa kiinni voinut mitään nähdä, hän avasi jokaisen mainitsemansa huoneen oven, heilutti sitten kädessään pitelemäänsä lamppua, siunasi pimeitä suojia pirskottamalla niihin hiukan valoa ja lähti taas eteenpäin.

Vihdoin saavuimme pyöreään huoneeseen, jota valaisi liedessä räiskyvä risuvalkea.

— Ei se ollut hän, sanoi Rosa, — vaan rouva, koska näet tämä on pieni ja helppo lämmittää. Rouva nähkääs oli tarkka.

Hän olisi voinut puhua enemmänkin, mutta minä en häntä kuunnellut, sillä katseeni kiintyi äkkiä ikkunan edessä olevaan pöytään.

Minun lapsuuteni pöytä! Toisissa olosuhteissa olisin voinut joutua epätoivoon löytäessäni sen Cambaleyres'ista, mutta tänä iltana tuo hylkyesine tuntui minusta anteeksipyynnöltä, jolla talo koki palauttaa kunniaani. Minä koettelin vanhaa huonekalua kädelläni, kuin olisin hyväillyt jotakin kallisarvoista esinettä.

— Rouva oli ostanut vielä joukon vanhoja kirjoja. Ne on pantu tuonne alas, siihen huoneeseen, joka oli ennen herra kreivin konttorihuone. Jos herra haluaa niitä nähdä…

Minusta tuntui epämieluiselta ajatella palaamista tuohon alakerran huoneeseen. Olisi ollut kiusallista nähdä Rosan mainitsemia pyhiä jäännöksiä niiden nykyisessä paikassa.

Hän ei vaatinut enempää ja antoi minun järjestää mielin määrin asemalta tuodut matkatavarani.

Tuli ilta, ja minut valtasi, en tiedä miksi, samanlainen tukala tunne kuin alussa. Ne toisiaan seuranneet mielenliikutukset, joiden vallassa olin ollut, olivat minua varmaan uuvuttaneet, ja mahdollista myös, että Rosan itsepintainen halu puhua rouvasta oli siihen vaikuttamassa.

Tuntui siltä, kuin palvelijattaren jaaritellessa hänen emäntänsä olisi palannut jotenkin takaisin kotiin. Hän oli siinä ja kysyi minulta, mitä minä tein talossa, jonka ei olisi pitänyt milloinkaan tulla omakseni. Ei paljoa puuttunut, ettei hän minua kerrassaan ajanut pois. Samalla minä ajattelin häntä. Millainen hän oikeastaan oli, vain ikävä, vaiko suuripiirteinen? Kasvaessaan määrättyyn mittaan intohimo muuttuu kauniiksi. Rouva de Castérac'in itaruus näytti uhmanneen vahingonvaaraa, se oli toisin sanoen kyennyt voittamaan itsensä, vieläpä siinä määrin, että se näytti kauniilta: siinä oli saituutta ja uskallusta, kolikon säästämisestä koituvaa hekumaa ja riemua siitä, että saa nelinkertaisena takaisin kultarahan, jonka kohtalosta on ollut levoton, siinä oli Harpagon, joka jättää rahalaatikkonsa vaaraan pelipöydän ääressä.

— Eihän siinä, päätti hän, — ollut muuta kuin hyvää, sillä herranhan hyödyksi se kaikki tulee.

Niihin sanoihin tämän illan seurustelu päättyi. Minut valtasi sellainen uupumus, että todellisuus tuntui jälleen väistyvän pois. Täysi tietoisuus palasikin seuraavana aikana vain vähitellen, tajunnan huomaamatta siirtyessä vaiheesta toiseen. Silloin kokemani tunteitten kehitys oli loogillista, mutta se näytti minusta niin hämmästyttävältä, että pidin sitä useasti pelkästä sattumasta johtuvana!

Minä näen esimerkiksi nyt jälleen ensimmäisen heräämiseni neidin huoneessa. Olin nukkunut sikeästi, kertaakaan heräämättä. Yht'äkkiä avaan silmäni. Ikkunaruuduista en näe harmaata julkisivua, jonka olin aina tottunut näkemään, vaan puun, joka ojentaa minua kohti oksiensa komeata varjostinta. Yksivärisen seinäpinnan sijaan on tullut vanha kukkainen seinäpaperi, johon repeytymät luovat juoviaan. Ympärilläni on pelkkiä vieraita huonekaluja, mutta ikkunan edessä on pöytä, jonka olin nähnyt viimeksi ollessani kolmentoista vuoden ikäinen… Epäröiden kuuntelen hiljaisuutta. Missä olenkaan? Pitkä epäröinti… sitten ihmettelen, havaitessani mieleni keveäksi… Vihdoin herään lopullisesti: tänään Puyssä varmaan liikkuu uutinen, että Pesnelin poika korvaa isänsä aikaansaaman vahingon! Mielessä ilo, joka on melkein kuin kuumetta, minä pukeudun. Ajattelen yhtä ainoata asiaa: tahdon jouduttaa sitä jumalaista hetkeä, jolloin kaikki on tehty, ja lähteä senvuoksi tapaamaan Bourdoinia. Ajattelinko olevani kotona täällä? En hetkeäkään. Sen muistan jo siitä, että lähtiessäni, kun olin ilmoittanut, etten aikonut palata aamiaiselle, Rosa kysyi:

Niin minä lähdin menemään kuunnellen huvikseni kädessäni olevien avainten helinää, lähdin niinkuin matkustaja hotellista, aikoen palata vasta yöksi tilapäiseen majapaikkaani.

Tuntia myöhemmin saavuin Virastotorille, astelin kohti lakiasiaintoimistoa ja olin aikeissa mennä sinne, kun jokin sisäinen varoitus minut samassa pysähdytti. Mitä, enkö koettaisi käyttää saamiani avaimia? Kääntäisinkö nyt samoinkuin eilen pääni toisaalle ja kulkisin ohi?

Minä käännyin takaisin. Se oli juhlallinen hetki: en ollut enää yksin, isäni käveli vieressäni; kattojen tuolta puolen, Adhémar-kadun takaa, hymyilivät meille sinertävät kukkulat. Minä astuin kerrallaan portaitten kolme askelmaa ja otaksuin, että loistava hyvityksen hetki oli nyt tullut.

Mutta mitä kertoisinkaan siitä, mitä sitten seurasi? Kaikkialla vain tyhjiä huoneita ja rumia paljaita seiniä. Permantoa peitti niin paksu tomukerros, että tuntui, kuin olisi astellut tuhkassa. Ikkunankaihdinten raoista, joihin hämähäkit olivat kutoneet verkkojaan, virtasi sisään kelmeätä valoa. Minä tahdoin nähdä jälleen oman huoneeni. Selittäköön asian ken osaa, mutta kuolema, joka oli muuttanut esineet niin toisenlaisiksi, oli vahingoittanut muistianikin, niin että epäröin tietämättä, kumpi kahdesta huoneesta oli ollut aikoinaan minun huoneeni.

Olin siis luullut eläväni vain muistoja varten, mutta nämä muistot, jotka olivat jo aikoja sitten rauenneet olemattomiin, eivät nekään olleet enää muuta kuin harhakuvitelmaa! Vedin masentuneena oven jäljessäni kiinni ja kiiruhdin Bourdoinin luo.

Millaisin omituisin sanoin minua siellä tervehdittiinkään! Hän oli nähnyt minun tulevan kotoa:

— Miten on laita? kysyi hän. — Huomasitko nyt, että olisi ollut joutavaa lakan tuhlausta, jos olisin sinetöinyt tuolla vastapäätä?

— Unohdus! Sinähän saat minut ihan nauramaan… Kukapa ei unohtaisi? Sinä itse ensimmäisenä. Voisitko enää tänään ajatella samalla tavalla kuin eilen? Ei ehdi kulua viikkoakaan, kun huomaat, että sukulaisissasi oli hyviäkin puolia, ja puhut sievästi tädistäsi. Ja sitten ei muuta kuin käydään työhön.

Hän sanoi: »Sinä puhut sievästi tädistäsi.» Täytyykö siis täälläkin kohdata tuo vainaja? Aluksi minä kuuntelen vain puolella korvalla, iloni on tärvelty. Sitten kuulemani uutiset vähitellen häivyttävät pois tukalan tunteen…

Aamusta alkaen oli toimistossa käynyt väkeä saamassa tietoja. Ei ollut kulunut kahtatoista tuntia asian ilmoittamisesta, kun huhu kierteli kaikkialla Puyssä saaden ihmiset kuumeeseen. Bourdoin ehdotti minulle, että järjestettäisiin asia lyhyintä tietä ilmoittamalla sanomalehdissä saamamiehille. Kuinka ihanaa olikaan julistaa suunniteltua hyvitystä kaikkiin neljään ilmansuuntaan, ja millaisessa ilon hurmiossa olinkaan toimistosta lähtiessäni ja astellessani jälleen katuja, joita voin nimittää omikseni! Nyt ei tarvinnut enää arasti silmäillä rakennusten julkisivuja. Kohdatessani ohikulkijan kohotin päätäni, ja minun teki mieli huutaa: »Minä olen palannut, ettekö tunne minua?» Olin kerrassaan unohtanut, että minua odotettiin Cambaleyres'iin illalla, ja tiesin vain varmaan, että jokin outo onnellinen sallimus, jonka alkuperästä muuten en paljoa välittänyt, oli suonut minun elää hetkiä, jollaisia en ollut koskaan ennen kokenut ja jotka eivät varmaan enää milloinkaan palaisi!

Mielessäni vaihteli, kuten huomaamme, lakkaamatta kiusallinen hämminki ja lapsellinen ilo. Mutta eikö heiluri, joka tyrkätään äkkiä liikkeelle levostaan, heilu oikeaan ja vasempaan kuin hurjistunut peto? Vähitellen sen heilunta kumminkin hiljenee, ja vihdoin se jälleen jää tasapainoon. Samoin oli minun laitani: minäkin olisin varmaan päässyt tasapainoon, jollei olisi sattunut tuota seikkaa…

Kului yksitoista päivää, jotka olivat kaikki tämän päivän kaltaisia, täynnä samanlaista häilyntää, joka vaimentui vaimentumistaan.

Minä lähdin joka aamu kaupunkiin kiihkeästi haluten nauttia siellä samaa hurmiota ja huomaamatta, että sen lumous oli jo haihtumassa.

Joka ilta palasin Cambaleyres'iin, ja vaikka yhä vielä itsepintaisesti tyydyin tuntemaan vain puutarhan, ruokasalin, käytävän ja makuuhuoneen, alkoi paikka sittenkin salaa minua kiehtoa. Silmäni tottuivat sen esineisiin. Jutteleminen Rosan kanssa ei tuntunut minusta enää niin ikävältä. Aloin jo virittääkin keskustelua.

Niin olin esimerkiksi utelias tietämään, mistä syystä rouva de Castérac oli jättänyt Puystä ostamansa talon autioksi. Sellainen tuhlaavaisuus soveltui huonosti hänen saituuteensa. Rosa ei kumminkaan osannut vastata minulle mitään.

— Ehkä rouva teki niin siksi, että hänestä tuntui pahalta tehdä toisin? virkkoi hän mietteissään.

Hän saattoi olla oikeassa: kukapa voi milloinkaan päästä selville kaikista ihmismielen epäjohdonmukaisuuksista?

Koska olin monta kertaa ollut huomaavinani, ettei Rosa pitänyt neidistä, kehoittelin huvikseni häntä asiasta juttelemaan.

Rosan vastauksissa tuntui ilmeistä kaunaa ja katkeruutta. Lääkäri oli vaatinut ensimmäisen taudinkohtauksen jälkeen ottamaan neidin hoitajaksi. Onneksi oli rouva, joka oli neitiin luottanut enemmän kuin oli soveliasta, sentään sijoittanut hänet yläkerrokseen. Sitten neiti, jolle ei oltu annettu hänen toivomaansa arvoa, oli yrittänyt komentaa keittiössä, vaikka ei ymmärtänyt niistä asioista mitään. Nuo ajat olivat nyt, Jumalan kiitos, olleet ja menneet, ja neiti oli kaukana täältä…

— Se on luullakseni Vaubajour… köyhtynyttä aatelia… Eipä olisi kannattanut olla niin olevinaan…

Mitä enemmän ajattelin omaa tulevaisuuttani, sitä selvemmin kuulin sisäisen äänen:

— Maksaako vaivaa etsiä kaukaa sellaista, mikä on käsin kosketettavissa? Etkö ole päässyt satamaan, etkö ole kotonasi?

Merkillistä elämän ironiaa: minä päätin kuunnella tuota ääntä ja jäädä Cambaleyres'iin, kun samassa ilmaantui tuo seikka. Myrsky nousi juuri silloin, kun luulin harhailuni päättyneen: täsmälleen kesäkuun 12 p:nä. On päivänmääriä, jotka jäävät muistiin ainiaaksi. Minä en unohda tuota milloinkaan…

Kuinka ikävää onkaan, ettei ihminen kykene aamulla noustuaan lukemaan taivaan pilvistä päivän kohtaloita. Ehkä sentään sinä päivänä, jolloin kuolen, aamurusko näyttää minusta tavallista kauniimmalta.

Tuona kesäkuun 12 p:nä minä näin herätessäni kauniin päivänpaisteen, puitten lehvät kylpivät valossa, maa huokui hyviä tuoksuja. Bourdoinin toimenpiteet Puyssä edistyivät mieleni mukaan. Cambaleyres'issa talo tuntui vain odottavan hetkeä, jolloin ottaisin sen haltuuni. Minä en enää vastustellut monia hiljaisia viittauksia, vaan sanoin Rosalle:

— Tänä iltana minä luullakseni voin olla vapaa. Käyttäkäämme, jos niin haluatte, tätä tilaisuutta alakerran tarkastamiseen ja koettakaamme saada se asuttavaan kuntoon.

Rosa nauroi, niin että kaikki hampaat välkkyivät, sillä hän uskoi varmaan, ettei hänen tarvitsisi enää jäädä ypöyksikseen:

— Totta kai, kaikki on jo siivottu, eikä herran tarvitse muuta kuin sanoa sana, niin pääsette asumaan mukavammin. Se teidän olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten.

Minä palasin kaupungista jo vähän ennen kuutta… Tuollaisia merkityksettömiä pikkuseikkoja jää valitettavasti mieleen, ne ovat pysähdyspaikkoja portaitten ylimmässä osassa. Eikö muuten ole hyvä merkitä kaikki muistiin, koska tästä lähtien menettelyni tuomitseminen voi riippua jostakin pienestä yksityiskohdasta?

Kun saavuin perille, tuntui minusta kuin Cambaleyres, kaikki ikkunaluukut avoinna, olisi minulle hymyillyt.

— Herra siis vihdoinkin asettuu oikeaan huoneeseensa! Kyllä rouva oli oikeassa: alakerrassa on parempi asua!

Minä lähdin hänen jäljessään rouva de Castérac'in entiseen huoneistoon, josta nyt kenties tulisi oma tyyssijani.

Se ei ollutkaan niin avara kuin olin luullut. Siinä oli kaikkiaan vain kolme huonetta.

Keskimmäinen huone oli yhä samanlainen kuin sinä päivänä, jolloin Bourdoin oli rikkonut sinetit. Minä astuin siihen tällä kertaa arvelematta. Ihailin kauniita seinälaudoituksia, Rosa tarkasteli huonekaluja, puhui pöydän korjaamisesta, nojatuolien päällystämisestä ja muista joutavista asioista. Minä en kuunnellut, olin vain ylen tyytyväinen, kun vuode ei enää näyttänyt ruumisalttarilta ja lipastokin oli muuttunut aivan tavalliseksi huonekaluksi. Olin varmaan arvannut oikein: vainaja oli väistynyt pois.

Oikealla puolella oli toinen, pukuhuoneena käytetty suoja. Vilkaisin siihen vain ohimennen.

Vasemmalla oli kolmas huone. Sitä oli aikoinaan käytetty pienenä salina, mutta nyt se ei ollut missään erityisessä käytännössä.

Olin tuskin astunut kynnyksen yli, kun katseeni kiintyi ikkunasta avautuvaan näköalaan. Siitä näkyi puiston keskikäytävä, ja se olikin koko tässä valtavan suuressa asumuksessa ainoa, joka tarjosi avarampaa näköalaa. Olipa näköpiiri kuinka vaatimaton tahansa, se vaikuttaa aina vapauttavasti.

— Tosiaankin, huudahdin minä, — olitte oikeassa, Rosa! Tämä on paras paikka koko talossa. Mutta eikö täällä ole kirjoituspöytää?

— Sitä ei pidä puuttuman! vastasi Rosa. — Minä tuon pöydän alas heti. Herra tulee vielä huomaamaan, kuinka mukava tässä on asua. Tästä pääsee suoraan käytävään. Ja mitä kirjoihin tulee…

Minä käännyin katsomaan. Huoneen kalustona oli Pius XI:n muotokuvan alle sijoitettu rukoustuoli ja muutamia kirjahyllyjä.

— Mitä kirjoihin tulee, niin ne ovat oikea tomun pesä. Olisin vienyt ne ullakolle, jollen olisi ajatellut, että herra ehkä tahtoo pitää omat kirjansa.

Sydäntäni kouristi äkillinen liikutus. Kuinka olinkaan voinut unohtaa, että osa isäni kirjoja oli täällä minua odottamassa? Kohtalon julmaa leikkiä vai lempeyttä: Cambaleyres oli onnellisempi kuin Puyssä sijaitseva kotitaloni; se lupasi yhä palauttaa minulle menneisyyttä.

Niin sanoessani luulin ja uskoin varmaan menetteleväni siten vain siksi, että halusin päästä vapaaksi todistajana olevasta Rosasta.

— Tehkää niin, herra. Minä tuon kohta pöydän ja tuolin… ja katan sitten pöydän. Kun sitten lähdimme huoneesta, hän lisäsi:

— Herra ei voi kuvitellakaan, kuinka rauhallista täällä on! Rouvakaan ei koskaan rukoillut missään muualla kuin täällä…

Tämän illan pienimmätkin tapahtumat ovat mielessäni niin elävinä kuin kokisin ne jälleen. Muistan esimerkiksi, että oven avattuani kylmä ilmavirta oli sammuttaa kädessäni olevan lampun: Rosa oli unohtanut sulkea ikkunan. Tuskin huoneeseen tultuani olin sitten kuulevinani askelia viereisestä huoneesta, siitä, missä oli toimitettu sinetöiminen. Minä luulin, että siellä oli Rosa, ja menin sinne, mutta ilmeisesti olinkin luullut askeliksi illan kosteudesta johtuvaa narahtelua seinälaudoituksessa, sillä en nähnyt huoneessa ketään. Sitten sijoitin lampun pöydälle ja aloitin tarkastuksen.

Ensinnä luin kirjojen nimiä vain umpimähkään. Otaksuin tuntevani niistä useimmat. Se oli erehdys; minä huomasin jälleen, kuinka muistot olivat häipyneet olemattomiin. Nuo hoidottomassa asussa olevat nidokset näyttivät minusta kaikki samanlaisilta. Mitkä niistä olivat peräisin kotoani? Mitkä kuuluivat Castérac'eille? Minä seisoin siinä neuvotonna kauan aikaa, kunnes otin ensimmäisen käteeni osuvan…

Se oli eräs Charles de Bernardin romaani. Sen kansilehteä rumensi nimikirjoitus. Yritettyäni turhaan saada selkoa alkukirjaimista panin kirjan takaisin paikalleen ja otin käteeni erään sidotun kirjan. Otaksuin, että kannet paremman puutteessa muistiani virkistäisivät.

Sidotut kirjat olivat rukoustuolin vieressä, sekaisin rukouskirjojen ja muiden hartauskirjojen kanssa.

Käteeni osunut kirja oli nimeltään »Kuvaus vanhasta ja nykyisestä Kreikasta, kirjoittanut J. de Marlès». Sen vanhanaikuinen kansi oli viehättävä ja naurettava. Mutta sekään ei palauttanut mieleeni mitään muistoa, enempää kuin se palkintoseppeleestä jäänyt laakerinlehti, jonka löysin kirjasta selaillessani sen kuvia.

Aloin joutua kaamean alakuloisuuden valtaan. Oliko se alakuloisuutta vai epämääräistä tunnetta lähestyvästä tapauksesta? Me aavistamme sangen usein tulevaisuutta, mutta tajuamme sen vasta jälkeenpäin, kun se on jo muuttunut saavuttamattomaksi menneisyydeksi.

Olipa miten tahansa, minulla oli vielä kädessäni Marlès, kun katsettani veti vastustamattomasti puoleensa mainitsemani hartauskirjojen sarja.

Messukirja on kirjoista kaikkein persoonattomin, mutta siihen sisältyvät irralliset lehdet voivat tehdä sen myös kaikkein elävimmäksi kirjaksi. Totellen yhtä aiheetonta kuin väistämätöntäkin virikettä laskin Kreikan kuvauksen yhtäkkiä pöydälle lampun viereen ja tartuin ensimmäiseen ylettyvilläni olevaan rukouskirjaan, joka oli rivin päässä rukoustuolin vieressä. Totta puhuen valitsin sen varsinkin sen vuoksi, että se näytti olevan täynnä kuvia.

Aloin niitä katsella rauhallisesti, toista toisensa jälkeen. Useimmat olivat vanhoja, muutamat aina seitsemänneltätoista vuosisadalta. Eräs niistä esitti Marian ilmestystä. Enkeli laski siinä liljoilla täytetyn runsaudensarven neitsyeksi puetun Berryn herttuattaren eteen, ja tuosta kaikesta minä tunsin kirjan Castérac'ien omaksi. Siitä huolimatta kääntelin kirjan sivuja. En ollenkaan hätäillyt. Minusta tuntui pikemmin, kuin olisin elänyt tyyntä väliaikaa.

Yht'äkkiä kirjasta putosi kokoontaitettu paperi, keltaista, ohutta paperia, jollaista käytettiin pitkissä kirjeissä ennen vanhaan, kun postimaksut olivat korkeat. Minä kumarruin, sieppasin sen lennosta, otaksuin sen sisältävän joitakin rukouskaavoja ja aioin pistää sen jonnekin lehtien väliin, mutta jätin sen jostakin tuntemattomasta syystä tekemättä. Minä avasin paperin ensimmäisen laskoksen, puhalsin siihen, avasin sen kokonaan, ja näkyviini tuli seuraavaa:

Minä määrään kaiken irtaimen ja kiinteän omaisuuteni kuolemani jälkeen
Alice de Vaubajourille, joka on minua moitteettomasti palvellut.

Jos tahtoo olla lempeä ihmisraukoille, tulee katsoa, kuinka väkivaltaiset ovat heidän ensimmäiset eleensä — ne, jotka jäävät melkein aina tekemättä, koska johtuvat ensimmäisestä saadusta iskusta.

Minä kerron kaikki. Edessäni oli lamppu, ja niinmuodoin tulenliekki.
Rukouskirja vapisi käsissäni. Minä johduin ajattelemaan, että noista
neljästä rivistä, jos ne polttaisi, ei jäisi hyppysellistäkään tuhkaa.
Jumalalle olkoon kiitos, etten noudattanut vaistoani.

Seisoin siinä aivan liikkumatta ja jäykkänä. Jos Rosa olisi tullut huoneeseen, olisi hän nähnyt minun tarkastelevan asiakirjaa samoinkuin aikaisemmin Berryn herttuattaren kuvaa samalla kertaa tarkkaavasti ja huolettoman tyynesti. Kätenikään eivät enää vapisseet! Minä vain harkitsin asiaa.

Niin, siinä on kaiken alku ja syy! Alkaessaan harkita joutuu kulkemaan kohti tuntematonta, mikä ei voi olla enää hyvää eikä pahaa, vaan on kuin pettävä tienoo, missä vain oikotiet leikkaavat toisiaan. Saattaa olla jokin mahdollisuus päästä perille, mutta on tuhat mahdollisuutta joutua harhaan!

Minä kuulen farisealaisten päivittelevän. Miksi harkita, kun sopii palata kymmenen päivää taaksepäin? Otaksukaamme, että tuo paperi olisi ollut lipastossa. Olisiko Alice de Vaubajour tunnustettu perijättäreksi? Ilmeisesti. Miten asia siis muuttuu, kun paperi ilmaantuu tänä iltana?

Olkoonpa, ettei ole mitään muutosta tapahtunut; joka tapauksessa asia on tässä uudessa auttamattomassa vaiheessa: perintö on hajoitettu tai — mikä merkitsee samaa — julkisesti luvattu, enkä minä kykene antamaan sitä takaisin.

Rouva de Castérac näkee hyväksi jättää sukulaisensa puille paljaille luovuttamalla omaisuutensa palvelustytölle, johon hän ei ole kiintynyt ja joka on tyytynyt, kuten uudelleen testamenttia tarkastellessani huomaan, palvelemaan häntä moitteettomasti.

Kuka tuo tyttö on? Kuka voi minulle taata, ettei hän ollut aivan tavallinen seikkailijatar, joka on käyttänyt hyväkseen sairaan heikontunutta ymmärrystä ja tahtoa? Sopiiko painaa päänsä heti alas nähdessään tuommoisen ilkeän kirjoituksen, ollenkaan ryhtymättä tutkimaan henkilöä, jolle se on osoitettu, ja olosuhteita, joissa se on syntynyt? Ajatelkaamme ajatus loppuun saakka: onko tuo mikään testamentti? Sehän on kätketty tai oikeammin se on eksynyt erääseen rukouskirjaan, mistä sen olisi voinut ottaa kuka tahansa… Jos rouva de Castérac olisi todella päättänyt tehdä testamentin, olisiko hän voinut unohtaa semmoisen tärkeän asiakirjan semmoiseen paikkaan? Se on ollut enintään vain aikomus, joka on rauennut tyhjiin. Tai vielä luultavampaa, että hänet on väkisin pakotettu tuohon päätökseen, jonka hän sitten on peruuttanut odottaen tilaisuutta saada kenenkään näkemättä hävittää tuon ikävän asiakirjan…

— Mitä olisikaan rouva de Castérac jättänyt jälkeensä, jos otaksumme, ettei hän olisi pelastanut omaisuuttaan särkemällä isäni pankin? Ei mitään… tai mitättömän vähän. Oikea kosto tekee nyt mahdolliseksi puhdistaa nimemme omaisuudella, joka on koottu meidän kustannuksellamme. Voiko olla mitään kohtuullisempaa? Jos on olemassa ketään etuoikeutettua saamamiestä, niin se olen minä! Minun oikeuteni on etusijalla verrattuna jonkun satunnaisen vieraan vaatimuksiin!

Rukouskirja heilui jälleen käsissäni. Seisoin yhä jäykästi paikallani, mutta katseeni oli taas kääntynyt lamppuun. En usko olleeni milloinkaan semmoisessa tuskassa.

Se, mitä sitten seurasi, saattaa tuntua hämmästyttävältä. Yhtäkkiä ajatukseni lakkasi harhailemasta. Samassa muuttui hengitykseni, jota olin varmaan kauan aikaa pidättänyt, taas säännölliseksi, ja minä en oikeastaan huomannut mitään muuta kuin tämän: että olin vielä elossa.

On merkillistä olla elossa semmoisen iskun jälkeen. Ei näe edessään minkäänlaista pelastuksen mahdollisuutta, mutta siitä huolimatta tekee mieli huutaa: »Pahin on ohi, koska olen olemassa!»

Minä elin. Sitä todistaa se, että lakattuani katselemasta lampun liekkiin taitoin rauhallisesti paperin kokoon ja pistin sen huolellisesti rukouskirjan lehtien väliin. Sitten, yhä vielä hätäilemättä, ojensin käteni kohti pöytää, panin kirjan entiseen paikkaan, otin lampun käteeni ja lähdin… hänen huoneeseensa.

Kymmenen minuutin kuluttua minä sananmukaisesti humahdin sikeään uneen. Sattunut seikka oli huomisen päivän valtias. Minä olin tietämättäni jättänyt sen haltuun myös kolmen ihmisen elämän.

IV.

Aamulla herätessäni, kun syvä tiedottomuus väistyi, olin kirkkaan tietoisuuden tilassa ja käsitin täysin selvästi nykyisen aseman sellaisena, miksi olosuhteet olivat sen muovanneet. Olin alkanut asiaa harkita, ennenkuin liikahdinkaan. Arvostelin sitä niin välinpitämättömästi kuin joku sivullinen, jota se ei ollenkaan koskenut.

Kaiken kaikkiaan näytti ensinnäkin siltä, että kaikki jäisi ulkonaisesti aivan ennalleen. Elämällä oli oikeus noudattaa omaa juoksuaan: Rouva de Castérac'in paperi oli entisessä paikassaan. Kukaan ei ajatellutkaan sitä etsiä tänään enempää kuin eilen. Ainoa uusi seikka oli minussa itsessäni: minä en voinut olla tietämättä, että se oli olemassa.

Tunnustettakoon, että sen tiesin… tai, jos niin tahdomme, että sattuma oli tehnyt minusta vainajan valtuutetun. Mutta kieltäydyinkö minä täyttämästä mitään tehtävää joka saattoi tulla suoritettavakseni? En suinkaan, sillä olihan tuo paperi koskematta. Mutta toiselta puolen minun täytyi, ennenkuin ryhdyin mihinkään toimenpiteisiin, saada varmuus siitä, että ilmaistu tahto oli todellinen tahto eikä vain sairaan myönnytystä, taisteluun väsyneen pelkkää näennäistä suostumusta. Tuon vuoksi ei ollut syytä jättää asiaa julkisesti pohdittavaksi. Minä yksin tunsin alkuperäisen asiakirjan ja tahdoin yksin suorittaa tutkimuksia ja tehdä päätöksiä, vaikka huomaisinkin niiden välttämättömättä poikkeavan lainmukaisesta käsityksestä, joka on ylen usein ristiriidassa kaiken kohtuuden kanssa.

Kuten huomaamme, ei tässä ole vielä ollut kysymystäkään omantunnon soimauksista. Minä en mitään sellaista tuntenut. Se tosiasia, etten ollut paperia heti polttanut, tyynnytti mieleni. Kuinka usein pidämmekään riittävänä, että väistämme jotakin rikosta, ettemme sitä suorita! Oma hyveeni kerrassaan häikäisi minut tuona hetkenä.

Ajatukseni oli nyt tavattoman kevyt. Linnun lento tuskin kelpaa sitä kuvaamaan. En ajatellut, vaan näin. Päätökseni ei johtunut haeskelusta eikä pitkällisestä punnitsemisesta; se ilmaantui, ja minä tottelin sitä.

Ensinnäkin tulee olla mainitsematta mitään asiasta Bourdoinille enempää kuin kenellekään muullekaan.

Toinen päätös: ottaa heti selkoa siitä, missä oleskeli tuo seikkailijatar, jonka otaksuin voivani paljastaa. Semmoisessa tapauksessa eivät minkäänlaiset tiedustelut ole henkilökohtaisen keskustelun veroisia. Hyvä maine saattaa usein johtua taktiikasta, ja yleinen sääntö on, että suuret keinottelijat ennen kaikkea koettavat päästä hyvään huutoon julkisuudessa.

Löytääkseni kysymyksessä olevan asuinpaikan päätin aluksi lähteä
Brioudeen, missä tiesin perheen asuvan.

Sen ajattelin riittävän. Uskoin varmaan kohtaavani asianomaisen henkilön ja kohtauksen muodostuvan semmoiseksi, että voisin arkailematta repiä rikki testamentin, joka nähtävästi oli ristiriidassa tekijän todellisen tarkoituksen kanssa. Ellei niin kävisi, jos tuo neiti Vaubajour sattuisi olemaan todella kunnollinen tyttö, niin olisihan vielä aikaa asiaa harkita. Miksi yrittäisin ennakolta ratkaista ongelmia, joita ei ehkä ollenkaan esiintyisi? Nykyisyys riittää, pitäköön tulevaisuus huolen omista tehtävistään!

Minä siis ilmoitin Rosalle lähteväni Parisiin, minne minua kutsui odottamaton asia. Rosa pahoitteli ja päivitteli, mutta minä tyynnytin hänet vakuuttamalla palaavani aivan pian, ja niin minä riensin Puyn asemalle, matkalaukku kädessä.

Sitä ennen tulin ajatelleeksi, että Bourdoinkin varmaan tulisi ihmettelemään häviämistäni. Oli siis viisainta vielä käydä häntä tapaamassa, ja minä tein niin.

Ilmoitettuani hänelle aikovani matkustaa Parisiin lisäsin välinpitämättömästi:

— Tiedätkö muuten, onko rouva de Castérac'in kamarineiti ottanut jo jonkin toisen paikan?

— Olen luullakseni sinulle jo sanonut, että näin hänet vasta tätisi kuoltua. Se riitti antamaan minulle käsityksen hänen esiintymistavastaan, mutta enhän voi sen nojalla muodostaa mitään varsinaista mielipidettä. Miksi näitä kyselet?

— Siksi, että tulin itseltäni kysyneeksi… ajattelin, että olisi varmaan soveliasta antaa hänelle jokin lisäpalkkio kiitollisuuden osoitukseksi, ja sitäpaitsi tahtoisin saada varmuuden siitä, että kysymyksessä oleva henkilö on sen vaivan arvoinen.

Enkö ollut enää varma itsestäni, ja ilmaisiko ääneni jonkinlaista levottomuutta? Bourdoinin katse etsi minun katsettani:

— Sanoinhan jo, että alat noudattaa tätisi esimerkkiä! Ei varmaankaan ehdi kulua kahta viikkoa…

— Sitä suurempi syy, selitin minä, — palkita työtä, jonka tekijä on varmaan saanut osakseen sangen kovaa kohtelua. Minä harrastan intohimoisesti tasapuolisuutta.

Niin ihminen lausuu arkailematta ja punastumatta sanoja, jotka eivät ole missään suhteessa ilmeiseen totuuteen. Mutta olisinko muuten voinut syyttää itseäni valehtelijaksi? Tasapuolisuus merkitsee, että oikeudenomistajat saavat kukin laillisen osansa. Ellei minussa olisi ollut mainittua intohimoa, en tietenkään olisi sitten astunut junaan, kun oli niin yksinkertainen asia jäädä Cambaleyres'iin.

Iltapäivä oli jo loppumassa, kun saavuin Brioudeen. Ylä-Loiren departementissa ei matkoja voi mitata kartan mukaan, siellä kuluu tunteja, ennenkuin ehtii naapuripaikkakunnalle.

Kun astuin junasta, oli mielessäni omituinen vaikutelma, että päivä oli vasta alkamassa. Mitä olinkaan ajatellut matkalla? Luultavasti en mitään. Todennäköisesti ei ollut mitään huomattavaa eroa minun ja pääni päällä verkossa olevan käärön välillä. Toisinaan ihmetellään, että ihmiseläin kykenee torjumaan niin suunnattoman määrän voimakkaitakin vaikutelmia. Selitys on varsin helppo. Määrätystä hetkestä lähtien ihmisen mieli tavallaan kiertyy kokoon ja kieltäytyy havaitsemasta ulkomaailmaa enempää kuin itseäänkään, suostuipa kysymyksessäoleva henkilö siihen tai ei. Ihmisen mieli on silloin kuin nukkuva, joka kerää voimia seuraavaa hyökkäystä varten.

Olisin voinut jatkaa tätä lepoaikaa jättämällä tiedustelujen aloittamisen seuraavaan päivään, mutta tuo ei johtunut mieleenikään. Päinvastoin, minua ajoi halu saattamaan asiaa päätökseen, minua huolestutti, että näin auringon jo laskevan, vaikka, kuten sanoin, päiväni tuntui olevan vasta alkamassa.

Briouden asema on autiolla vainiolla kaupungin ulkopuolella, rautatien ja valtamaantien risteyksessä kukkulan juurella, jonka laella kaupunki sijaitsee. Minä menin ensimmäiseen myymälään, jonka matkallani tapasin — se oli luullakseni maustekauppa — ja kysyin, tiedettiinkö siellä neiti de Vaubajourin osoitetta.

Kas niin, lintu oli vetäytynyt pesäänsä. Mutta noihin sanoihin »isänsä luota» oli liittynyt kaksimielinen hymy.

Sitten minua neuvottiin, miten minun piti kulkea. Kaupunkiin ehdittyäni minä löytäisin Sairaalakadun, sitä pitkin minun piti nousta suoraan kohti kirkkoa, ja kaksi taloa kirkosta tännepäin näkisin vasemmalla puolella »melkein luhistuneen hökkelin». Siinä oli etsimäni paikka.

Se oli kaupunkilaisen typerään kysymykseen annettu maalaisen vastaus, jota jälleen alleviivasi puolittain pilkallinen, puolittain halveksiva hymy. Minulla oli kiire, ja minä lähdin enempää kyselemättä.

Minä astelin nopeasti. En välittänyt maisemasta vähääkään. Ympärilläni levisi hymyilevä ja rajoitettu näköala, aivan toisenlainen kuin Velayn avarat maisemat! Ilmakaan ei tuntunut niin keveältä kuin Cambaleyres'issa. Sairaalakatu näytti minusta aluksi johonkin taloon johtavalta polulta, mutta sitten huomasin sen vähitellen muuttuvan toisennäköiseksi, sen varrelle ilmaantui kallellaan seisovia rakennuksia, ja vihdoin siitä sukeutui hieno esikaupungin katu. Sen päässä kirkon tienoilla oli kolme tai neljä rakennusta, jotka olivat aikoinaan olleet vallasväen asumuksia. Nyt ne homehtuivat siinä kollegiaalikirkon varjossa ja näyttivät kaikki yhtä luhistuneilta. Hiukan epäröityäni astuin eräälle ovelle, tartuin siinä olevaan vanhaan pronssikolkuttimeen ja odotin, että tultaisiin avaamaan.

Melkein samassa hetkessä sai askelten ääni minut kääntymään kirkkoon päin. Näkemäni henkilö oli niin eriskummallinen, että kerrassaan unohdin, ettei minulle avattu. Tulija oli jo nähtävästi iäkäs, mutta hän kulki suorana ja pää pystyssä, olkihattu toisella korvalla, parta ajamatta, hiukset värjättyinä, aikoinaan valkoiset säärystimet ja liivit kermanvärisiksi muuttuneina — sanalla sanoen vanha bulevardikeikari, joka oli eksynyt provinssielämän köyhyyteen ja harhaili nyt autiolla kadulla, yhä vielä rehennellen ja vaanien kuvittelemiaan ihailevia silmäyksiä.

Nähdessään minut, vieraan henkilön, hän muuttui ynseännäköiseksi, ja hänen säärensä jäykistyivät. Sitten hän tuli luo ja lausui erittäin arvokkaasti, jopa kopeastikin:

En tiedä, mistä oikea ajatukseni saattoi johtua, miehen käytöksestäkö vai hänen äänestään, mutta minä tiesin varmasti, että edessäni oli herra de Vaubajour. Nyt ymmärsin, miksi maustekauppias oli hymyillyt. Hymyilin itsekin vuorostani, mutta en samasta syystä. Jos isä kerran oli tuommoinen narri, voi helposti arvata, millaista väkeä muut perheenjäsenet olivat.

— Minä haluaisin puhutella neiti Alice de Vaubajouria. Valitettavasti ei näytä olevan ketään kotona.

— Se ihmetyttää minua, herra. Jos Alice on lähtenyt ulos, kuten usein sattuu, niin Annan pitäisi olla kotona. Koska kysymyksessä ovat tyttäreni, saanko tietää, kenen kanssa minulla on kunnia?…

Hän kumarsi kuivasti. Nimeni ei sanonut hänelle mitään. Hän ei huomannut siitä muuta kuin sen aatelittomuuden. Hänen puheensävynsä muuttuikin kohta huolettomaksi.

— Niin, herra, minä pelkään, että teidän täytyy tulla toiste, myöhemmin. Tyttäreni tietävät, että minä olen tähän aikaan tavallisesti klubissa. Kuljin tästä ohi aivan sattumalta. On siis sangen luonnollista, että hekin ovat lähteneet hengittämään raitista ilmaa.

Puhuessaan hän sentään kaiveli taskuaan vetäen sieltä esiin ensin likaisen nenäliinan, sitten piippukotelon ja parittoman käsineen. Etsitty avain tuli vasta viimeiseksi.

Hän meni ovelle, joka samassa aukeni itsestään. Oviaukkoon ilmaantui ainakin yhtä merkillinen olento kuin herra de Vaubajour.

Siinä oli nuori tyttö, oikeastaan kääpiö, jonka pystyt olkapäät ja kyttyräinen selkä näyttivät uhkaavan musertaa hänen ruumiinsa, joka oli hento kuin hyönteisen. Mutta tuon minä huomasin vasta jälkeenpäin. Ensihetkenä tulin kiinnittäneeksi huomioni vain tytön kasvoihin, joihin tuon onnettoman koko elämä näytti paenneen. Niissä taas huomasi vain vilkkaat, palavat silmät, jotka alinomaa liikkuivat ja osoittivat hermostuttavaa terävyyttä.

— Miksi et vastannut? kysyi herra de Vaubajour minun peräytyessäni säikähtyneenä. — Tämä herra tulee tapaamaan sisartasi.

— Jos neiti Alice sattuu olemaan poissa kotoa, niin voisinko ainakin odottaa häntä?

Minä ymmärsin, että täytyi selittää, miksi niin välttämättä tahdoin hänen sisartaan tavata.

— Asia on aivan yksinkertainen. Haluaisin saada häneltä joitakin tietoja tätini, rouva de Castérac'in viimeisestä sairaudesta. Olen tullut Puystä vain sitä varten.

Tuskin olin lauseeni päättänyt, kun molemmissa henkilöissä tapahtui äkillinen muutos. Herra de Vaubajourin silmissä välkkyi iloinen uteliaisuus, hän astui äkkiä askelen eteenpäin ja tarttui käsiini.

— Miksi ette sanonut heti, että olette Castérac'eja!… Olen ylen onnellinen saadessani teidät vieraakseni… Castérac oli sukulaisiani. Hänen kälynsä oli nainut Madeleine d'Aygues'in, joka oli itse Vaubajourin sukua. Kuten näette, ei tässä ollakaan kovin kaukaisia heimolaisia.

Minä kuuntelin tarkkaavasti, mutta hämmästymättä. Tuo sukulaisuus, joka muuten oli pelkkää otaksumaa, sopi hyvin mieheen itseensä. Minä ajattelin: »Aivan varmaan puhuttiin sukulaisuudesta samalla tavalla Cambaleyres'issa.» Emme olleet vielä ehtineet lausua pariakymmentä lausetta, kun nenääni tuli selvä boheemielämän tuoksu.

— Astukaa sisään! jatkoi herra de Vaubajour. — Voitte tietenkin olla täällä kuin kotonanne. Jos sallitte, jään itse pitämään teille seuraa. Ei haittaa, vaikka myöhästyn klubista — sukulaiset ennen muita.

Kääpiö meni menojaan, herra de Vaubajour viittasi minua seuraamaan itseään, ja paria minuuttia myöhemmin me istuimme isossa asumattomassa huoneessa, joka oli sali. Sen puolihämärässä oli oudonnäköisiä huonekaluja, toiset vanhoja, toiset uudenuutukaisia.

Tultuaan sisään herra de Vaubajour laski pöydälle ainoan käsineensä, oli ilmeisesti ikävissään, kun täytyi pitää vireillä keskustelua, jota varten hänen mielessään ei ollut mitään ajatuksia, ja mutisi jälleen:

— Ei mitään hätää, vastasin minä, — olen niin hyvässä seurassa, ettei sovi valittaa.

Minä vain kohautin olkapäitäni kuin sanoakseni: »Mitäpä minä sille voin», tai: »Kukapa tietää?» Sitten käännyin kysymään isältä:

— Ehkä kaksi vuotta… tai kolme… en enää muista. Kun oli kysymyksessä serkkurukkamme auttaminen, en ollenkaan epäröinyt, kuten varmaan ymmärrätte, vaan luovutin hänelle tyttäreni. Täytyyhän sukulaisten tehdä uhrauksia toistensa hyväksi.

— Minä myönnän, ettei Alice saanut uhrautuvasta palveluksestaan oikeata korvausta. Serkkuni näyttää muuttuneen luonteeltaan vaikeaksi.

— Jospa ei tarvitsisi muita moittia! kuului taas ääni. — Alice tahtoi vain päästä täältä pois, häntä ei tarvitse surkutella.

Huomatessaan, etten vieläkään vastannut, herra de Vaubajour jatkoi takoen kupeitaan:

— Ei mitään seuraa tietenkään. Entiset suvut ovat hajautuneet mikä minnekin. Ja nämä nykyiset aatteet ovat niin kaukana meidän käsityskannastamme!…

Minä luulin keskustelun päätyvän aivan rauhallisiin ja arkipäiväisiin asioihin, mutta vieressäni istuva tyttö ei siihen suostunut.

— Miten johtui mieleenne tänne lähteä? keskeytti hän taas katsellen minua kiinteästi.

Kykenemättä tällä kertaa peittämään eräänlaista hämminkiä vastasin hänelle:

— Hyvä neiti, minä halusin kiittää sisartanne siitä, mitä hän on tehnyt
Cambaleyres'issa.

— Jos joku ansaitsee kiitosta, niin varmaan minä, joka jäin kotiin sisareni saadessa elää linnassa oikeata hovielämää.

— Anna! huokasi herra de Vaubajour, — ei meidän pidä… Minä pelkään, että vieras saa sanoistasi sen käsityksen…

— Että olisi ollut mukavaa saada osa perinnöstä? Miksi en sanoisi sitä tälle herralle, koska olemme siitä yhtä mieltä, sinä ja minä.

Ollenkaan välittämättä tuosta torailusta, joka lopullisesti vahvisti ensimmäisen vaikutelman, minä vastasin:

— Alice ja minä emme tee toisillemme mitään tunnustuksia, vastasi tyttö kuivasti.

— Missä Alice mahtaakaan viipyä? kysyi taas herra de Vaubajour huolestuneen näköisenä.

Tyttären suorasukaisuus nähtävästi häntä vaivasi. Hän tahtoi noudattaa soveliasta käytöstä, eikä tuo puhe minuakaan paremmin miellyttänyt. Mitä enemmän keskustelimme, sitä suurempaa vastenmielisyyttä aloin tuntea tätä olopiiriä ja näitä ihmisiä kohtaan. Vaikka perheen isä teeskenteli arvokkuutta, näytti hän kumminkin liiaksi kärkkyvän perintöosuutta, joka minulla kenties oli taskussani. Kateellinen ja huonosti kasvatettu kääpiö salasi halujaan vielä vähemmän. Kaikki täällä kerjäsivät tai valehtelivat. Semmoista en tosiaankaan sentään ollut odottanut.

— Jos se on Alice, selitti herra de Vaubajour, — pyydän saada olla ottamatta osaa keskusteluunne. Ystäväni klubissa odottavat varmaan kärsimättömästi.

— Sitäpaitsi te varmaan tulette keskustelemaan yksityisluontoisista asioista?

— Mutta minä kuulen tytärteni äänet. Nuoriso jättää tosiaan toivomisen varaa. Minun aikanani pidettiin parempaa huolta kasvatuksesta.

Hän pakeni vuorostaan pois. Minä jäin hetkeksi yksin ja kuuntelin tarkkaavasti ulkoa kuuluvaa puhetta. Luulin kuulevani oven takaa kiivaita sanoja — sisarukset siellä varmaan kiistelivät minusta. Sitten herra de Vaubajourin jalo ääni vaati hiljaisuutta. Vihdoin joku tarttui lukon kahvaan. Ovelle ilmaantuu kohta hän, jota olin tullut tapaamaan. Sydämeni ei enää tykyttänyt. Minä odotin tyynesti, otaksuen varmaan tietäväni, miten asia päättyisi.

— Kenen näköinen hän lienee, kysyin vain itseltäni, — isänkö vai tuon tuhkimuksen näköinen?

Liian monet muut kuvat, jotka nekin esittävät häntä, sijoittuvat ensimmäisen vaikutelmani ja nykyisen kuvan välille.

Käsitinkö heti hänet nähtyäni, kuinka kiinteästi kohtalomme tulisivat liittymään toisiinsa? En sitä usko. Sensijaan olen varma siitä, että ensi silmäyksellä huomasin erehtyneeni otaksumissani. Kaikki laskelmani hupenivat kuin tuhka tuuleen, ja kaikki alkoi jälleen alusta!

Nuo sanat ovat epätäsmälliset; tulee sanoa: kaikki alkoi. Olinhan ennen vain uneksinut! Mutta nyt hän ilmaantui eteeni, aivan koruttomana, hiukan ylpeänä, ja loi minuun kunniallisen naisen katseen. Todellisuus häikäisi minut heti, tässä ei auttanut viisastelu; edessäni oli oikea perijätär.

Minä näin tuon, minusta tuntui, kuin maaperä olisi pettänyt jalkojeni alla, teki mieli huutaa… ja minä nousin hymyillen ja käyttäydyin niin kohteliaasti kuin ainakin mies, joka poistuttuaan kohta unohtaa koko vierailunsa.

— Minulle on ilmoitettu, herra, että olette rouva de Castérac'in veljenpoika ja että haluatte puhutella minua. Minua tietysti liikuttaa menettelynne, jonka hyvää tarkoitusta osaan pitää arvossa. Toivon myös, että se sallii minun olla teille joksikin hyödyksi, ja minä jätän varsin mielelläni käytettäviksenne kaikki hallussani olevat tiedot.

Nuo sanat, joita minä varmaan mittasin omilla nopeasti kiitävillä ajatuksillani, tuntuivat minusta sanomattoman hitaasti lausutuilta.

— Älkäämme puhuko hyödystä, vastasin minä tehden torjuvan eleen. — Minä vain sain eilen tietää, että tätini piti seuraanne erittäin suuressa arvossa, ja tulin heti teille siitä ilmoittamaan.

Huomattakoon, kuinka minä sanani sovitin. Kuulija, jolla ei ollut asioista oikeata selkoa, ei voinut niitä pitää muuna kuin tavanomaisen kohteliaisuuden ilmauksena, mutta minä yritin ennen kaikkea olla loukkaamatta totuutta, jonka ilmituloa samalla kovin pelkäsin.

— Hyvä herra, haluni toimia parhaani mukaan ei suinkaan ole ansainnut teidän nyt näkemäänne vaivaa. Joku toinen olisi minun sijassani luultavasti tehnyt työnsä aivan samoin, ei paremmin eikä huonommin.

Hän seisoi yhä ovella astumatta edemmäksi. Hymy lauhdutti kumminkin nyt hänen pidättyvää ilmettään. Vaikka hän ei ollut odottanut tuloani, ei hän kenties sentään ollut pahoillaan saadessaan tutustua Cambaleyres'in uuteen isäntään.

— Haluaisin muuten saada teiltä tietoa menneisyydestä, joka on minulta salattu kenties tuntemienne syitten vuoksi, ja sitäkin enemmän nykyisyydestä, jonka voitte uskoa herättävän minussa mielenkiintoa… enemmän kuin aavistattekaan.

Lauseeni, jotka yhä asiaa salasivat kumminkaan mitään peittämättä, olivat yhä vielä aivan ihmeellisiä. Kuka tuolla tavalla puhui? Minäkö vai se toinen olento, joka oli äkkiä sijoittunut tajuntaani? Minä näet en ollut ainoastaan kohtelias mies, joka lausui siinä naiselle ystävällisiä sanoja, vaan olin kuin vainottu eläin, joka törmää aitaan, missä oli luullut olevan vapaan tien, ja minä kerjäsin jo itselleni tulevaisuutta, joka tyydyttäisi meitä kaikkia.

Semmoista olemuksen kahdentumista pidetään yleensä mahdottomana normaalitiloissa, mutta kriisin sattuessa se syntyy yht'äkkiä, ja siihen johtaa sama itsensä puolustamisen vaisto, joka saa silmäluomen sulkeutumaan, kun sitä lähestyy tomuhiukkanen.

Olin tuskin ehtinyt lauseeni lausua, kun jo käsitin, kuinka hyödyttömän uskalias se oli. Vastaus ei siis minua ihmetyttänyt:

— Herra varjelkoon, jättäkäämme huomioonottamatta kaikki, mikä koskee vain minua. Pelkkä kiitoksenne riittää minulle. Olen puolestani valmis kertomaan teille rouva de Castérac'in viimeisistä päivistä yksityiskohtia, joita Rosa ehkä ei ole tietänyt kertoa. Milloin haluatte minulta kysellä?

Kun ei minua vieläkään kehoitettu istuutumaan, osoitin tahallani tuolia, jossa oli taannoin istunut herra de Vaubajour. Alice ei näyttänyt huomaavan kehoitustani. Hän näytti päinvastoin päättäneen jäädä ovelle ja hän ilmeisesti väijyi siinä jotakin. Mieleeni välähti ajatus, että häiritsin.

— Ei, herra, sitä parempi, mitä pikemmin se tapahtuu. Mutta… mutta eikö teistäkin täällä ole jäätävän kylmä? Jos meillä olisi puutarha, ehdottaisin, että menisimme sinne, mutta eihän kaupungintalon pengermäkään ole kuin muutaman askelen päässä.

Hän oli puhunut kovalla äänellä. Hänen hämminkinsä väistyi äkillisen päätöksen tieltä. Ovea avatessani kuulin samalla nopeita askelia ja ymmärsin, että tämä talo kuului niihin, joiden ovilla kuunnellaan. Äkillisen lähtömme yllättämänä kääpiö ei ehtinyt paeta, hän vastasi tervehdykseen! vihaisella silmäyksellä ja tarttui sisarensa käsivarteen:

Vastauksesta saattoi kuulla, että tässä oli vilpitön sielu joutunut kateuden ja urkinnan uhriksi:

— Minä pyydän sinua hartaasti, päästä minut… Tulkaa, herra, minä opastan teitä.

Hän vei minut kadulle. Edessämme kohosi Pyhän Julianuksen kirkon ristilaiva kuin vanha varustus näyttäen sulkevan tien. En ajatellut, minne olimme menossa, mietin vain, pää painuksissa, tai oikeammin kuuntelin kaksoisolentoni puhetta.

Älköön luultako, että tämä on vain kuvitteluni tuotetta! Se, mitä silloin kuulin, on nyt mielessäni yhtä elävänä kuin sanat, jotka lausuimme ääneen, ja minä toistan sen tässä yhtä täsmällisesti.

»Katsohan», sanoi ääni, »kaikki osoittaa, ettei hän ole toivomasi seikkailijatar, sitä osoittaa hänen käytöksensä, ryhtinsä, vieläpä hänen halunsa paeta pois tungettelevien omaistensa luota, joka halu kumminkin on luonut sinuun hetkeksi toivoa. Älä kiellä, sinähän uskoit hetkisen, että hän, samoinkuin hänen sisarensa tai isänsä, ajatteli, millä keinoin sinusta parhaiten hyötyisi, mutta hän päinvastoin ajattelikin vain, miten sinua viihdyttäisi. Vertaa omaa rehtiyttäsi hänen vilpittömyyteensä. Jo sen vuoksi sinun pitäisi pyytää häneltä anteeksi… Katsele häntä… Muuten, olipa hän millainen tahansa, eihän se voi estää sitä tosiasiaa, että Cambaleyres'issa on eräässä rukouskirjassa paperi, joka määrää hänet perijättäreksi. Olkoon hän sen ansainnut tai ei, siitä ei tässä ole kysymys. Yhtälön ainoat jäsenet ovat: eräs mies, eräs testamentti. Älä lisää siihen mitään. Olipa miehellä millaisia tekosyitä tahansa, voiko hän repiä rikki testamentin? Jos hän sen tekee, minkä nimen annat hänen teolleen?»

»Entä minkä nimen annan itselleni, jos jätän korvaamatta isäni puolesta ja vielä lisään entistä huonoa mainetta? Olkoon menneeksi, että entisyys jätetään sikseen, mutta voiko herättää entisyyden eloon vain tehdäkseen sen vieläkin vihattavammaksi ja pettääkseen toiveita, jotka olivat jo painuneet unohduksiin? Onko minulla oikeutta epäröidä, kun on tämä valinta suoritettavana?»

Selvää kumminkin oli, että epäröin. Matkan päästä on erinomaisen helppo järjestää tuntemattoman ihmisen kohtaloa, mutta tuo tuntematon oli nyt lakannut olemasta pelkkää teoriaa, joka tekee ongelman asettamisen helpoksi, hän käveli vieressäni, ihmetteli hajamielisyyttäni, hän varmaan kohta minulta kysyisikin… Molempien etujen säilyttäminen olisi edellyttänyt ihmettä, mutta minun aikanani valitettavasti ei niitä enää tapahdu.

Minä säpsähdin. Minua säikähdytti todellisuus, joka astui siten esiin ollenkaan välittämättä ratkaisuista, joihin se tulisi johtamaan.

— Minä joudun ihan hämilleni. Jonkin korvauksen sentään teille tarjoaa käynti tuomiokirkossa.

Hän katsahti kirkon kuoriin. Sen sopusuhtainen pyramidi sulki kadun, jota pitkin kävelimme ylöspäin.

— Sen vakava, hillitty ja hieno rakenne miellyttää minua. Se on tämän seudun kuva.

— Tottumus saa kiintymään sellaisiinkin paikkoihin, jotka eivät ole kauniita.

Me olimme saapuneet tasanteelle, mistä oli vapaa näköala yli seudun. Kaikkialla näkyi poppeleita ja lepikköjä. Allier virtaili rauhallisena viheriän holvin alla. Kaukaisten kukkulain laella näkyi kyliä. Lukemattomista hedelmätarhoista tuntui huokuvan semmoinen ilo, että olin siihen menehtyä. Me olimme siinä kahden kesken, ainoat todistajamme olivat muutamat vanhat puut, jotka loivat lämmintä varjoa ja joiden lehvät lepäsivät äänettöminä.

— Ymmärrän kyllä, että Cambaleyres'in näköalat miellyttävät teitä enemmän. Palatkaamme siis siihen asiaan. On jo aika.

Saatoinko vielä odottaa, vastoin kaikkea järkeä, että todella tapahtuisi semmoinen lakien tai ihmisten elämäin mullistus, josta toivoin itselleni armonaikaa? Hetkisen käteni vapisivat samoinkuin eilen, nyt ne eivät aikoneet polttaa mitään paperia, mutta oliko se vaikeneminen, johon tässä pyrin, arvokkaampaa? Sitten säpsähdin. Minun piti tunnustaa kaikki, mutta ei heti. Kymmenen minuuttia! Minä myönsin itselleni vielä kymmenen minuuttia. Kymmenen minuutin aikana voi mieleeni johtua paljon ajatuksia, ja minähän tarvitsin yhden ainoan pelastuakseni!

Kävellen muka välinpitämättömästi astuin pengermän kaidepuun luo ja nojasin siihen:

— Tädistäni en nyt halua tietää mitään. Puhukaamme ensin teistä. Saanko tietää, millaisissa oloissa elätte ja mitä suunnittelette?

— Mitä suunnittelen?… Mutta hyvä herra, saanen vastata teille, että aikeeni ovat oma asiani.

— Se on totta, neiti, ja minä pyydän anteeksi varomattomuutta, joka minun täytyy selittää.

— Ettekö ole itsekin sitä mieltä, että minulle olisi parempi, jos siirryttäisiin toiseen asiaan?

— Syistä, jotka pyydän saada jättää toistaiseksi mainitsematta, vakuutan teille, etten voi menetellä toisin.

En valitettavasti itsekään tietänyt, mitä nuo sanat oikeastaan olivat tarkoittavinaan. Minussa piilevät olennot alkoivat tästä lähtien kiistellä horjuvasta tahdostani, aina taistellen toisiansa vastaan.

— Voitte myös uskoa, jatkoin minä, — että ilmankin noita syitä, joihin viittasin, ja jo ennenkuin olin teihin tutustunut, olin kuullut teistä niin paljon, että se riitti herättämään minussa mielenkiintoa. Ja äsken, puhutellessani omaisianne, jouduin kokemaan iloisen vaikutelman, sillä en ollut aikaisemmin tietänyt, että kiintymyksenne tätiini johtui vähemmän ohimenevästä tarpeesta kuin pyyteettömästä sukulaisuustunteesta.

— Lausuinko ehkä asian epäselvästi, vai eikö ole totta, että teitä liittävät Gastérac'eihin sukulaisuuden siteet?

— Minä arvaan, herra, että isä-parka on jälleen kaunistanut haaveillaan arkista todellisuutta. Hän ei voi alistua siihen, että näkee minun yksinkertaisesti ansaitsevan elatustani. Ei, Castérac'it eivät ole sukulaisiamme, ja minä sain työstäni Cambaleyres'issa kohtuullisen korvauksen. En puolestani ollenkaan häpeä sitä tunnustaa, ja jos huomenna tarjoutuisi samanlainen tilaisuus, suostuisin siihen empimättä.

Sitten hän lisäsi ilmeisesti ponnistellen ja ilmaisten siten, että olin koskettanut arkaan kohtaan:

— Mutta tehän puhuitte iloisesta vaikutelmasta. Onko teille ehkä kerrottu… muutakin?

— Ainakin kuului olevan selvää, että lähdettyänne pois kotoa, muka rehellisesti ansaitsemaan, käytitte tilaisuutta hyväksenne saadaksenne hengittää joitakin aikoja… toisenlaista ilmaa.

Katseeni liikkui maisemassa. Pengermän alla nousi eräästä savupiipusta keveä sauhu. Olisin hartaasti halunnut haihtua olemattomiin samoinkuin se. Ajattelin kumminkin: »Jos otaksumme, että luovutan omaisuuden nyt heti hänelle, jolle se kuuluu, niin kuinka hän voi suojella itseään isältään ja sisareltaan, joiden kanssa eläminen on hänelle kärsimystä?» Tuo ajatus oli lapsellinen; minä en aavistanutkaan, että se alkoi valaista tietäni!

Sitten, lakattuani katselemasta maisemaa, poistuin kaidepuun luota. Sokea, joka saa näkönsä takaisin ja näkee jälleen auringon, säpsähtää varmaan niinkuin säpsähdin minä nähdessäni taas hänen kasvonsa.

Hän nojasi puun runkoon, aivan rauhallisena huolimatta keskustelustamme, joka kaikin puolin vain hänen mieltään hämmensi tuomatta mitään selvyyttä, ja hän säteili kauneutta, jota en ollut aikaisemmin niin selvästi huomannut. Yhtäkkiä minusta tuntui, että kaikki tuska oli poissa. Tuntui ihanalta, että sattuma oli antanut haltuuni tuollaisen olennon onnen. Tuntiessani olevani hänen kohtalonsa valtias jouduin myrskyisen ja äkillisen hurmion valtaan, ikäänkuin olisin voinut tehdä hetkessä hänen kohtalonsa omakseni.

— Millaisia muistoja teillä on Cambaleyres'ista? kysyin päättävällä äänellä. — Iloisia vai ikäviä?

— Se ei ollut tarpeen. Ettekö usko, että velvollisuuteen liittyy oma erityinen ilo?

Minä vavahdin. Oli aivan varmaa, että hän puhui vain itsestään, mutta olisiko hän sovittanut sanansa toisin, jos olisi tahtonut saattaa minut salaisen mielenjärkytykseni valtaan? Minä jatkoin kaikesta huolimatta:

Jälleen uhkaava vaitiolo peloitti minua. Otsalleni kihosi kylmä hiki. Minä huomasin samoinkuin hän, että ehdotukseni oli mieletön, mutta jokin salaperäinen vaisto yllytti minua yhä jatkamaan.

— Pelkään, ettette ole oikein ymmärtänyt, sanoin minä. — Kun kehoitan teitä tulemaan Cambaleyres'iin, tarkoitan tietysti, että olisitte siellä emäntänä; minä en aio sinne jäädä.

Palaan pian Parisiin… lopullisesti. Eikö se muuten olisi väliaikainen keino vapautua vaikeuksista… jotka aavistan? En tahdo kehoittaa teitä lausumaan mitään tunnustuksia, voitte olla aivan rauhallinen. Minulle riittää se vähä, mitä olen itse nähnyt. Teidän ei pidä myöskään minua kiittää tästä toimenpiteestä, jonka ainoana ansiona on, että siihen voidaan turvautua, kunnes tapahtuu lopullinen ratkaisu. Tunnustattehan tekin, että sitä sopii ajatella, ja otattehan vastaan suojan, missä voitte odottaa kaikessa rauhassa…

Hänen katseensa oli yhä tähdätty minuun, ja minä iloitsin taas siitä, että vallitsin hänen kohtaloansa.

— Mitä?… Sitä en tiedä… Ehkä oman sydämenne puhetta. Onhan avioliittokin eräs ratkaisu.

Mutta tällä kertaa tuo sana minut häikäisi. Kun hän sen vuorostaan lausui, ei se ollutkaan enää pelkkä vaaraton sana, jollaisia vaihtavat ihmiset, joilla ei ole mitään toisilleen sanottavaa, vaan se loi eteeni uuden kirkkaan valon. Millainen houkkio Olinkaan ollut, kun en ollut heti huomannut, että pelastus oli juuri siinä! Olin odotellut jotakin ihmettä, mutta minun tarvitsikin vain olla vaiti ja valloittaa hänet! Miksi valitsisinkaan joko välttämättömän omaisuudenluovutuksen tai isäni kunnian pelastamisen, kun elämä teki minulle mahdolliseksi pelastaa ne molemmat?

Kasvojani kirkasti nähtävästi sinä hetkenä niin suuri ilo, että hänen kasvoissaan näkynyt ivan häive samassa hävisi. Hän teki väsyneen eleen:

— Ettekö enää pysy vaatimuksessanne? sanoi hän hiljaa. — Olen usein huomannut, että jonkin ajatuksen lausuttuaan samassa huomaa sen koko mahdottomuuden.

— Jospa arvaisitte, niinkuin minä, kuinka vähän onnea elämä todella tarjoaa!

Vaikka hän ei voinut aavistaa sanojeni todellista kantavuutta, hän ehkä sittenkin yritti niihin uskoa.

— Ei, virkkoi hän vihdoin, — minä olen teille sanomattomasti kiitollinen, mutta en suostu.

Minä astuin hänen luokseen. Saatuani aavistaa, mitä olin aavistanut, en enää suostunut siihen, että hän minut jättäisi. Minut valtasi ihmeellinen halu vietellä hänen sydämensä odottamatta huomiseen saakka.

— Omaisenneko tässä tulevat kysymykseen! huudahdin minä. — Eroammeko siis nyt, kun emme ole vielä toisiamme löytäneet, vielä toisiimme tutustuneet, eroammeko mitättömien sanojen vuoksi? Luulen aavistaneeni kuka olette; te puolestanne voitte kuvitella, kuinka hartaasti tahdon nyt ja aina olla teidän ystävänne. Tapahtukoon muuten mitä tahansa, nyt, kun tiedän kuka olette, olen päättänyt teitä puolustaa ja sen vuoksi temmata teidät pois siitä piiristä, missä vihdoin joutuisitte uhriksi. Millä oikeudella? Otaksukaamme, että minun tulee hyvittää. Millä keinoilla? Aika ne meille kyllä osoittaa. Ennen kaikkea: älkää säikähtäkö, älkää pelätkö! Jos kiitokset tulevat kysymykseen, niin niitä on lausuttava teille. Minäkään en ole tottunut onneen. Eiliseen saakka olin vain mies-parka, joka suoritti ikäviä velvollisuuksiaan, suoritti tehtäväänsä ypöyksinään ja liikkui maailmassa näkemättä mitään muuta kuin sen säälimättömät velvoitukset. Te olette ensimmäisenä osoittanut minulle, kuinka ihanaa on auttaa. Semmoinen ennenkokematon nautinto saa minut pysymään aikeessani, vaikka se tapahtuisi vastoin teidän tahtoanne!

Jos ääneni yritti olla mitään ilmaisematta, niin katseeni oli varmaan jo sanonut kaikki. Hän oli kuunnellut minua, vuoroin typertyneenä, vuoroin epäröiden ja hämillään. Minun jatkaessani hän kuunteli tarkoin sanojani ja näytti arvailevan, mitä seuraisi. Vihdoin hänen silmäluomensa painuivat alas, vaikka hän yhä hyvin hillitsi itseään. Hän ehkä sittenkin pelkäsi ilmaisevänsä minulle mielenliikutusta, joka sai hänen sydämensä kiihkeästi sykkimään… Kun siis olin lopettanut puheeni, tuntui seuraava vaitiolo meistä molemmista kerrassaan ruumiillista kipua tuottavalta. Olimme kumpikin väikkyneet muutamia hetkiä kaiken todellisuuden yläpuolella. Nyt, kun olimme taas vaiti, aloimme syöksyä takaisin yöhön, takaisin maahan, missä jalka vaipuu kykenemättä astumaan eteenpäin…

Vihdoin hän kohotti katseensa. Hänen suupielessään oli katkera ilme, ja hän sanoi vuorostaan:

— Minun pitäisi tosiaan kiittää teitä, herra, myötätunnosta, jota en suinkaan osannut odottaa ja joka täyttää kaikki toiveeni… paremmin kuin milloinkaan voin lausua. Minä kuulun valitettavasti niihin ihmisiin, jotka ovat oppineet olemaan kuuntelematta haaveen musiikkia. Minullekin on elämä osoittanut olevansa täynnä arkisia huolia, joiden lomassa vain harvoin pilkahtaa jokin ilo. Älkää siis ihmetelkö, jos teidän odottamaton avuntarjouksenne, vaikka se nähtävästi on täysin vilpitön, näyttää minusta kuuluvan niihin kauniisiin seikkailuihin, joissa ei ole huomispäivää. Tiedättekö muuten itsekään varmasti, ettette joudu puutteellisiin tiedonantoihin perustuvan jalomielisyyden petettäväksi? Te ette tunne minua. Olette saanut vilkaista muutamiin elämäni vaikeuksiin. Riittääkö se, ja ettekö pelkää, että ensimmäisen innon ohimentyä kadutte tarjoustanne? Uskokaa minua, minä en suinkaan ole semmoinen uhri, joksi minut kuvittelette. Olen enintään vain köyhä tyttö, joka kärsii, samoinkuin useimmat kaltaiseni, köyhyyden mukanaan tuomista haitoista. Se saattaa toisinaan olla hiukan kiusallista, mutta ei milloinkaan todellista kärsimystä…

— Sitäpaitsi on silloin tällöin hetkiä, jotka lohduttavat. Tämä hetki on nyt mennyt. Minä en sitä unohda. Se haihduttaa pois sen, mikä Cambaleyres'in muistoissa oli hiukan katkeraa. Kiitän teitä siitä.

Hän nyökkäsi aikoen poistua luotani. Minusta näytti kumminkin siltä, kuin hän olisi epäröinyt. Minä tartuin hänen käsiinsä:

— Haihduttaa pois, sanoitte. Ettekö siis tiedä, että tätini on ollut teillekin erittäin hyväntahtoinen?

— Mahdollista kyllä, mutta jos hän olikin minuun kiintynyt, ei hän missään tapauksessa sitä ilmaissut.

Traagillinen tuokio, jolloin asia oli itsestään noussut huulilleni. Minä mittasin silloin kuin salaman valossa vaihtoehtoa, johon sisältyi tulevaisuus: toisaalla oli totuus, joka vaati hinnaksi tuhoutumiseni, toisaalla oli hänen onnensa ja mahdollinen pelastus minulle. Hetkisen kaikki häilyi ympärilläni. Minä vaapuin siinä tyhjyyden yläpuolella ja tunsin vain oman pyörrytykseni, kun olisi pitänyt asiaa harkita. Sitten tulin tuskallisesti lausuneeksi sanat, joita en suinkaan etsinyt:

— Tätini on jättänyt tehtäväkseni pitää huolta teistä, ja minä teen sen, tahdoittepa tai ette.

— Oh! lausui hän hiljaa. — On tehtäviä, joiden tuntemattomat vaatimukset saattavat olla hyvin raskaat.

— Oletteko itse milloinkaan ajatellut, että niitä pitäisi senvuoksi väistää?

— Huomenna tulen keskustelemaan isänne kanssa, ja me päätämme, milloin palaatte Cambaleyres'iin.

Ajatus, että tulisin jälleen tapaamaan hänen isänsä, ilmeisesti häntä säikytti.

Sellainen oli luullakseni ensimmäinen kohtauksemme. Jäätyäni yksin pengermälle käännyin kohti taivaanrantaa ja tervehdin avaruutta. Minun teki mieli kylpeä illan kuulaudessa. Sen valo tuntui tunkeutuvan sieluuni kutsuen minua lepäämään.

VI.

Tarkoitukseni on sivuuttaa seuraava aika tai ainakin useimmat silloin sattuneet seikat. Ne ovat sivuasioita, pelkkä kehys, joka ei sinänsä ole tärkeä. Muuten ei nähtävästi mikään millään tavalla yllättänyt, kaikki seikat näyttivät vain auttavan suunnitelmaani. Kulku ei olisi voinut tapahtua nopeammin eikä noudattaa suorempaa uraa.

Sensijaan puhun tässä itsestäni. Jollen niin tekisi, niin aloittamani draaman avain olisi kadoksissa eikä sen tapahtumia voisi ymmärtää. Ei pidä suinkaan otaksua, että tunsin asiat alun pitäen niin selvästi kuin nyt; ne ovat mielessäni kirkastuneet vasta pitkien aikojen kuluttua: tunteitten kehitys alkaa tulla havaittavaksi vasta tultuaan päätökseen ja vasta kun on liian myöhäistä.

Kun olimme lopettaneet keskustelumme pengermällä, oli koko olemukseeni tullut suuri rauha, yht'äkkiä ja auttamattomasti kuin lumivyöry. Minä olin yht'äkkiä vapautunut kaikesta tuskasta ja kerrassaan hautauduin hiljaisuuteen. Sellainen vaikutelma on sekä ruumiillinen että sielullinen. Hetkeä aikaisemmin oli ohimoissani tuntunut puristus, kurkkuni oli ollut kuiva. Nyt tuntui pääni aivan keveältä ja teki mieli laulaa.

En miettinyt, mitä oli tapahtunut, ennenkuin illalla, tultuani huoneeseeni hotelliin.

Huone oli säällisen siisti; nojatuoli, jossa istuin, ei tarjonnut mitään mukavuutta, edessäni oli keikkuva pöytä, seinäpaperit olivat vanhat, pesupöytä vaivainen; mutta enpä tiedä, onko kaikkein upeimmassakaan huoneessa milloinkaan tunnettu suurempaa iloa.

Oli kulunut tasan vuorokausi siitä, kun olin saanut tietää asian; minusta oli tuntunut, kuin olisin elänyt kokonaisen vuoden, mutta nyt olin, Jumalan kiitos, joutunut takaisin lähtökohtaan; mikään ei ollut muuttunut, minä olin vain päättänyt mennä naimisiin neiti de Vaubajourin kanssa.

Olin päättänyt ottaa hänet vaimokseni, enkä edes ajatellut, epäröisikö hän, ennenkuin ehdotukseeni suostuisi; olin siitä varma, niinkuin olemme päivän laskiessa varmoja siitä, että meille koittaa jälleen aamu. En myöskään pohtinut kysymystä, tulisimmeko toisiamme rakastamaan. Ainoa kysymys, joka kannatti tehdä, oli aivan toisenlainen: takasiko tämä naimisiinmeno, että pelastaisin sekä oman tehtäväni että varsinaisen perijättären oikeudet? Luovuttamalla vaimolleni rouva de Castérac'in omaisuuden ja maksamalla omaisuusyhteyden vallitessa takaisin jo kuluttamani summat katsoin täyttäväni omantunnon ja velvollisuuden vaatimukset. Jäljelle jäi vielä kysymys, oliko odottamattoman sallimuksen siten yhteenliittämien ihmiskohtaloitten onni taattu. Minä vastasin toisesta. Mitä tuli toiseen, omaani…

Minä kohautin olkapäitäni. Tosiaankin soma kysymys! Muinoin olin isääni totellen suostunut uhraamaan elämäni toivottomaan työhön; nyt vaadittiin samaa uhrausta, mutta tulos oli varma. Sopiko minun siis estellä? Eikö pitänyt mieluummin siunata sattumaa ja olla kiitollinen! Olisihan se voinut saattaa minut antamaan nimeni jollekin mitättömälle naiselle; sallimuksen minulle suoma nainen oli ilmeisesti vilpitön, kunniallista, vaikka ei kunnioitettua sukua, ja kadehdittavan kaunis. Eikö meillä kummallakin, yhtäläisen hyvän tahdon vallitessa, ollut oikeus ilman mitään vaateliaisuutta luottaa siihen, että liittomme muodostuisi sopusointuiseksi?

Siten nykyisen hetken rauha tuntui pitenevän tulevaisuuteen, niinkuin varjot pitenevät auringon laskiessa. Harvoin olen tuntenut olevani niin onnellinen, ja tämä seikka näyttää minusta nyt, aikojen kuluttua, selittämättömältä, tai oikeammin: se vaatii selitystä.

Sellaisena kuin silloin olin, en tosiaan tullut koskaan ajatelleeksi rakkauteen perustuvaa avioliittoa; voinpa sanoa, etten oikeastaan käsittänyt, mitä rakkaus yleensä merkitsee.

Mitä sisältyikään menneisyyteeni tunne-elämän kannalta katsoen? Muutamia harvoja seikkailuja, jotka eivät olleet johtaneet mihinkään, aistien hetkellistä hehkua, jota kukaan ei voi välttää, silloin tällöin nautinto, jota en ollut koskaan vakavasti kaivannut. En siis aavistanutkaan, että saattoi olla olemassa intohimoja, jotka voivat vallata ihmisen koko olemuksen ja kumota kaikki muut olemassaolon edellytykset, ja jos olisin voinut semmoista kuvitella, olisin sitä samassa säikähtänyt. Ihminen ei kaipaa eikä pahoittele mitään eläessään tyhjyydessä. Olin tietysti tavannut rakkautta kirjoissa, mutta niissä tuo sana merkitsi vain seikkoja, jotka sinänsä olivat sangen arkipäiväisiä. Olin tyytynyt pelkkiin mitättömiin seikkailuihin, joista intohimo oli suljettu pois, ja elämä oli suvainnut vahvistaa mielipidettäni. Siitä johtui epämääräinen ylenkatse ja vaivainen luulo, että liitelin yleisten heikkouksien yläpuolella.

Tunnustan mielelläni, että tuon entisen olennon muisteleminen — vaikka hän oli ollut kerran oma itseni — on minusta tuskallista. Toiselta puolen on kumminkin varmaa, ettei tähän menettelyyni sisältynyt mitään itsekkyyttä eikä erinomaista elottomuutta. Sydämeni sykki samoinkuin muiden ihmisten, mutta minä tavoittelin yksinomaan erästä korkeampana pitämääni tarkoitusperää. Tämä tehtävä oli vanginnut minut niin kokonaan, etten ollut milloinkaan edes ajatellut naimisiinmenoa. Olin enintään sitä harkinnut loitolta pitäen sitä eräänä yhteiskunnallisena tekona, jolla oli ilmeinen kantavuus, jonka vaarat määrittelin ja jonka velvollisuudet tiesin, mutta jonka iloista minulla ei ollut aavistustakaan.

Ihmetteleekö kukaan nyt enää edellä kuvailemaani erinomaista riemua? Se oli köyhän mielen iloa, olkoon menneeksi. Mutta se ilo oli minun mielessäni. Kuohuttaako tuo muisto minua nyt? Tarkastellessaan olemuksensa peräkkäisiä vaiheita kuka hyvänsä voi joutua kuohuksiin samasta syystä.

Seuraavan viikon kuluessa kaikki näytti osoittavan, että minun täytyi pitää suunniteltua liittoa onnellisena keinona erilaisten etujen yhteensovittamiseksi; sitä osoitti sekä täydellinen levollisuuteni kosintaani nähden että se yksinkertainen tapa, jolla päätin sen viipymättä toteuttaa. Jos olin ensimmäisessä kohtauksessani Alicen kanssa hetkittäin tuntenut salaperäistä vetovoimaa, niin jo seuraavalla kerralla toimin kuin mies, joka kiinteästi tarkkaa peliä eikä laiminlyö vastustajansa ilmeitten tutkimista. Unohdinpa siinä vielä kerrassaan menettelyni varsinaisen vaikuttimen: minä aioin naida neiti de Vaubajourin enkä edes kysynyt itseltäni, mikä minua siihen pakotti.

Jo seuraavana päivänä palasin Sairaalakadulle. Alice oli yksin kotona. Olin vähällä noudattaa kärsimätöntä haluani ja pakottaa hänet äkkiä päätökseen. Maltoin sentään mieleni ja tyydyin siihen, että kuluisi vielä päivä. Kun Alice yhä kieltäytyi lähtemästä Cambaleyres'iin, vastasin hänelle:

Minusta tuntui samassa, että jo mahdollisuus päästä pois tästä ympäristöstä oli häntä jossakin määrin suostuttanut. Mitä haaveellisempi jokin toive on, sitä katkerammaksi se muuttaa todellisuuden, jonka haltuun se meidät jättää. Alice kysyi minulta sitten, milloin aioin lähteä.

Kävin talossa vielä kolme kertaa, mutta nyt kohtasin toiset Vaubajourit. Selvää oli, että oleskeluni Brioudessa ja alinomaiset käyntini alkoivat perhekuntaa hermostuttaa. Herra de Vaubajour heilutteli jalkojaan ja sovitteli lauseitaan näyttäen odottavan, että lupaisin hänelle jonkin kilisevän lahjan. Kääpiö, joka oli rohkeampi, uskalsi sanoa:

— Haluttaako teitä liehitellä sisartani? Saatte uskoa, etteivät parisilaiset tavat tässä tehoa.

Olin jo heittää kaiken toivon, että ilmaantuisi suotuisa tilaisuus, kun se viikon kuluttua ilmaantui, vieläpä niin, että kiireellinen kosintani ei suinkaan mitenkään loukannut, vaan näytti kerrassaan välttämättömältä.

Kesäkuun 21 p:nä aioin jälleen käydä vierailulla ja lähdin hotellista, kun samassa näin etäällä Alicen. Minut huomattuaan hän lähti heti tulemaan luo. Arvasin, että hän oli minua odottanut, menin hänen luokseen, näin hänen tuskallisen ilmeensä ja huudahdin:

— Ei oikeastaan mitään, mutta sentään niin paljon, että katsoin olevan syytä teille siitä ilmoittaa.

Hän suostui. Edessämme oli ulos lakeudelle johtava tie. Me lähdimme sitä kulkemaan, ja minä kysyin jälleen:

Hän vastasi tahallaan epämääräisesti. Kiitti aluksi hänelle osoittamastani mielenkiinnosta. Se oli oudostuttanut hänen omaisiaan, ehkä enemmän kuin oli syytäkään. Ehkä se oudostutti muitakin. Minä en voinut parisilaisena arvata, kuinka uteliaasti vierasta henkilöä tarkasteltiin Briouden laisella pienellä paikkakunnalla. Pieninkin seikka antaa aihetta pitkiin selityksiin, mitätön sana johtaa heti otaksumiin, joissa ei ole jälkeäkään hyväntahtoisuudesta. Näytti siis suotavalta, ja Alice melkein rukoili minua, etten pitkittäisi oleskeluani täällä ja osoittaisi huomaavaisuutta, joka voitiin selittää vastoin omia toivomuksiani.

Vasta myöhemmin sain tietää, kuinka ankara sisarusten kesken sattunut kohtaus tämän epämääräisen selityksen pohjana oli. Mutta johtuipa se mistä tahansa, se tuli joka tapauksessa avukseni kehoittaen minua palaamaan Cambaleyres'iin viipymättä.

— No niin, sanoin minä, — tämähän sopii mainiosti. Ennenkuin eroamme, sallinette, että ilmoitan teille, mihin tuloksiin olen päätynyt. Uskon varmaan tällä kertaa onnistuneeni.

Hän teki torjuvan eleen, mutta hänen vaitiolonsa osoitti, että hän suostui kuuntelemaan. Aloitin siis vihdoin:

— Ehdotukseni näyttää teistä ensinnä vain uskaliaalta vedonlyönniltä, mutta siitä huolimatta toivon, että hämmästyksen häivyttyä siihen suostutte; se näet on kaikkein järkevin meitä yhteenjohtaneen sattuman tarjoamista mahdollisuuksista. Mutta koettakaamme aluksi tehdä lyhyesti tiliä asioista. Siten luomme valoa tiellemme. Vaikka en teitä tarkemmin tunne, uskon sentään, että asia voidaan helposti saattaa päätökseen. Minä tiedän, että olette vilpitön, hienotunteinen, rohkea; toiset käyttävät hyväkseen teidän työtänne, hienotunteisuutenne pannaan kovalle koetukselle, vilpittömyytenne törmää esteisiin, jotka tekevät nykyisyyden kiusalliseksi ja tulevaisuuden epävarmaa pahemmaksi. Verrattuna siihen ympäristöön, missä elätte, näyttää yksinäisyyskin kadehdittavalta. Siitä johtui, että taannoin pakenitte tätini luo, ja siitä johtuu, että aivan pian varmaan taas lähdette maanpakoon tietämättä ennakolta, muodostuuko olonne siellä siedettävämmäksi kuin omaistenne luona.

— Mitä minuun tulee… te ette tietenkään tunne elämääni. Olen teidän silmissänne vain ohikulkija. Mutta olenhan kumminkin heti aavistanut ja ymmärtänyt teidät, ja ettekö siis siitä huolimatta usko, että olen yhtä vilpitön kuin te? Voitte luottaa sanoihini, kun lisään, että olen aina ollut yksin samoinkuin te, ettei minulla ole velvollisuuksia ja että hyödyttömyyteni minua rasittaa. Sanoin teille taannoin, että olitte herättänyt minussa auttamishalun. Saan sitäpaitsi kiittää teitä siitä, että elämälleni on vihdoin löytynyt tarkoitus. Sen puuttuminen tuntui vielä äsken jäätävän sydäntäni, minä pelkäsin joutuvani jälleen kokemaan tyhjiä hetkiä. Ja siksi tulin ajatelleeksi jotakin aivan yksinkertaista, minkä tahdon ilmaistakin aivan yksinkertaisesti. Ettekö luule, että me kaksi onnetonta voimme yhdessä saavuttaa tyynen onnen?

Hän seisahtui äkkiä. Hän näytti katselevan suoraan eteensä, äärettömyyteen. Tuntui siltä, kuin hän ei olisi ymmärtänyt tai kuin hän, havaitessaan yhtäkkiä uuden pelastumisen mahdollisuuden, olisi pelännyt, että sekin oli pelkkää haavetta.

— Tyynen onnen… toistin minä. — Tiedän hyvinkin, että tarjoukseni on aivan keskinkertainen. Vanha mies, jonka sydän puhuu kömpelösti pyrkiessään ilmaisemaan todellista hehkua. Te sitävastoin itse nuoruus, jolla on täysi oikeus uneksia suuresta rakkaudesta. Muitten aarteitten puuttuessa lasken sentään jalkojenne eteen varman kiintymyksen, uskollisen mielen ja sen vakuutuksen, että te, lahjoittaessanne itsenne minulle, saatte kiitollisesta, hartaasta huolenpidostani korvauksen, jonka suorittaminen päättyy vasta kuollessani. Tiedän varsinkin voivani tarjota teille lahjan, joka on verraton kaikkien niiden mielestä, jotka ovat meidän tavallamme siitä haaveksineet saamatta sitä milloinkaan omakseen, nimittäin varman sopusoinnun tai vielä oikeammin rauhan… rauhan, joka tulee kestämään, jos ehdotukseeni suostutte, yhtä kauan kuin yhteinen elämämme, rauhan, joka takaa meille vaivaisille yksinäisille keskinäisen hellyyden tukea, rauhan, jota olette hartaasti kaivannut ja joka nyt rukoilee teitä tulemaan luokseen, luottamaan lupaukseen, uskomaan varmasti, että pääsette satamaan…

Hän seisoi siinä yhä liikkumatta katsellen näköpiirin rajalle. Huomatessani, ettei hänen katseensa ollut tähdätty mihinkään, uskalsin tarttua hänen käteensä, joka ei vastustellut, ja painaa siihen huuleni. Se oli arka, kunnioittava suudelma, semmoinen kuin sen tulikin olla, toisin sanoen hyvityksen alku pikemmin kuin tunnustuksen päätös. Sitten odotin, mitä hän sanoisi. Minulla oli toivoa, sillä hän ei ollut ainakaan kieltänyt; oli vain yhä vaiti. Vihdoin katseemme kohtasivat toisensa. Luulin näkeväni hänen silmissään pelkoa, että hänen täytyisi herätä näkemästään unesta.

— Jos olette viisas, sanoin hiljaa, — niin palaamme nyt isänne luo. On hyvä… hyvä kaikille… saada Brioude mitä pikimmin rauhoittumaan.

Nyt hän totteli, ja niin lähdimme takaisin kaupunkiin vieretysten, enempää puhumatta…

Olen yrittänyt kuvailla kohtausta yhteen menoon; yksityiset sanat olisivat vain himmentäneet sen väriä. Mutta lopetettuani kuvaukseni, herätettyäni eloon hetken, joka tuli vallitsemaan niin monia muita hetkiä, huomaan joutuvani hämmingin valtaan.

Mitä? Onko mahdollista, että turvauduin tuollaiseen kylmään puheeseen tahtoessani valloittaa hänet omakseni? Olivathan sen kaikki käänteet älykkäitä ja kylmiä, kuin olisi ollut kysymyksessä kauppasopimus. Ja olinko uskaltanut puhua vilpittömyydestä! Merkillinen lähtö tuntemattomaan maahan, missä kohtalolla oli varattuna meille niin paljon järkytyksiä. Minä puhuin tyynestä onnesta, ja hän oli vaiti, minä esitin vain tarjoukseni järkevää puolta, ja hän oli nähtävästi niin väsynyt, että olisi liittynyt millaiseen kumppaniin tahansa vain päästäkseen pakenemaan. Merkillistä tässä on se, että tuo kaikki tapahtui juuri silloin, kun hän oli päättänyt luopua, maksoi mitä maksoi, yhteisestä elämästä omaistensa kanssa. Minunkin olisi pitänyt nauttia varman pelastuksen riemusta, mutta huomiotani ei herättänyt mikään muu kuin taivaan synkkyys. Kuvittelin vihdoin täsmällisesti määritelleeni sen tunteen rajat, jota tottelin; en ollenkaan huomannut, että vastustamaton mielenliikutus oli lakkaamatta ääntäni värisyttänyt!

Saman päivän iltana sattui Vaubajourin palatsissa hullunkurinen ja kiusallinen kohtaus.

Otettuaan ehdotukseni vastaan niin arvokkaasti kuin soveliasta oli herra de Vaubajour katsoi olevansa velvollinen minulle selittämään, ettei hän ollut aikonut milloinkaan erota tyttärestään. Kiinnittämättä ylen suurta huomiota vaivaiseen aatelittomaan nimeeni hän piti tarpeellisena, että semmoinen epäsäätyinen avioliitto korvattaisiin, niin että hänen vertaisensa pitäisivät sitä oikeutettuna. Entä miten kävisi Annan, joka nyt jäisi yksin hänen luokseen?

— Tyttärenne voi kyllä pitää huolta tarpeistanne, sillä tarkoitukseni on antaa hänelle huomenlahjaksi rouva de Castérac'in koko omaisuus.

Ukko näytti kalpenevan ja poistui sitten salista. Palatessaan hän toi mukanaan Alicen ja laski hänen kätensä käteeni sanoen:

Siinä näyttävät olleen kihlajaisemme! Tulivat sitten toisetkin, oikeat kihlajaiset, Jumalan kiitos! Mutta minun, sokean, täytyi sitä ennen syntyä jälleen päivän valkeuteen.

Näyttää myös siltä, että elämä tuona iltana miellytti minua, niinkuin se ainakin miellyttää ihmistä, joka saavuttaa tarkoituksensa; mutta mies, joka joutui tuota kokemaan, on niin varmasti kuollut, ettei minulla ole hänestä mitään muistoa.

VII.

Seuraavana aamuna herättyäni näin kirkkaan taivaan, edellisen päivän pilvet olivat hajaantuneet, ikkunasta tulvi sisään auringonvalo. Avasin ikkunan ja hengittelin ilmaa, joka tuntui tavallista kevyemmältä, ymmärsin sitten, että keveys oli minussa itsessäni ja johtui siitä, että avioliittoni oli päätetty asia. Minua ihmetytti, että sallimus, joka ovelasti virittää ansoja kaikille teillemme, sentään jättää käytettäväksemme sangen yksinkertaisia pelastuskeinoja. Minä menin kihloihin kuin jollekin vaarattomalle retkelle. En luule milloinkaan niin varmasti uskoneeni, että olin laskenut ankkurin suojattuun satamaan, vaikka juuri tällä hetkellä oli nousemassa myrsky, missä käsivarteeni tarttuva tuska oli tuleva todelliseksi morsiamekseni!

Edellisenä iltana, kun kaikki sydämelliset vuodatukset olivat ohi, herra de Vaubajour, joka piti aivan yhtä kovaa kiirettä kuin minä itse, oli ilmaissut haluavansa saattaa asian päätökseen vähääkään viivyttelemättä. Minä puolestani päätin palata heti Cambaleyres'iin mainiten tekosyyksi, että antaisin siellä toimittaa tarpeellisia korjauksia, mutta todellisuudessa aikoen antaa Bourdoinille hyödyllisiä ohjeita.

Olin siis tänä samana aamuna lähtemässä asemalle, kun Alice ilmaantui minua saattelemaan, kääpiö seurassaan. Minä aavistin, että hän oli tullut toivoen voivansa ilmaista minulle kiitollisuuttaan, ja sitäpaitsi minusta tuntui, että hän halusi keskustella kanssani jostakin hänen mieltään vaivaavasta seikasta. Hänen täytyi valitettavasti olla vaiti, koska läsnä oli tuo karsas todistaja, joka katsoi hyväksi tungetella. Vasta asemalla Alice sanoi:

— Näkemiin, ja älkää unohtako, että minulla on teille vielä jotakin vastattavaa…

Sitten kätemme viittoivat hyvästi, ja juna lähti liikkeelle vieden minua sitä kohti, mitä itsepintaisesti nimitin normaaliseksi elämäksi.

Heti perille saavuttuani kävin puhuttelemassa rakennusmestareita ja lähdin sitten aikaa voittaakseni suoraa päätä Virastotorille.

Matkalla sinne nautin siitä, että tunsin itseni täysin järkeväksi. Päättynyt kriisi oli jättänyt ainoaksi jäljekseen tuskin tietoisen halun menetellä kaikin puolin järjestelmällisemmin kuin tavallisesti. Minä aioin ryhtyä omaisuuden järjestelyyn, jonka olisi pitänyt huomauttaa minulle, millainen vaara uhkasi. Mutta minä pidin sitä pelkkänä tavallisena muodollisuutena, jollaista vaatii sisällykseltään ja sanamuodoltaan minulle aivan yhdentekevä laki. Ohikulkijat eivät voineet tietenkään havaita minussa mitään muutosta, ja itseäni tutkiessani huomasin, että oman itseni laita oli samoin. Lähinnä seuraavien vaikutelmien olisi oikeastaan pitänyt horjuttaa tätä varmuutta, mutta niin ei suinkaan käynyt.

Jätän kertomatta, kuinka tämä kelpo mies hämmästyi kuullessaan, että olin löytänyt neiti Vaubajourin ja että lisäksi aioin mennä hänen kanssaan naimisiin kuluvan kuun aikana. Kun sitten mainitsin avioehdon, niin pila näytti hänestä jo liialliselta ja hän muuttui jälleen asialliseksi, kuten notaarin sopii:

— Hyvä veli, avioliitto käy vielä päinsä — muutamat ihmiset haluavat välttämättä ilmoittaa viranomaisille kaikkein vähäpätöisimmätkin kepposensa — mutta jos maksat ennakolta, niin teet takaisinvaatimisen mahdottomaksi, ikuisiksi ajoiksi! Ei kulu kahta vuotta, kun jo kiroat minua siksi, että olen asiaan suostunut.

Tuo oli kieltämättä vain viisaan miehen puhetta, minun ei tarvinnut siitä loukkaantua, mutta sittenkään en voinut olla vastaamatta:

— Kiitos neuvosta. Voinhan lähteä tästä puhuttelemaan jotakuta virkaveljeäsi, joka ei tahdo tehdä minusta onnellista vastoin tahtoani niinkuin sinä!

— Olkoon menneeksi. Onhan kahden vuorokauden kuluessa riittävästi aikaa harkita, kirjoittaako nimensä asiakirjan alle vai ei.

Sokaistuksi hän ei ollut minua sanonut, mutta koko hänen käytöksensä sitä huusi, ja minä puolestani en nyt enää sietänyt kenenkään muun ihmisen ajattelevan, että olin voinut valita Alicen mistään muusta syystä kuin hänen itsensä tähden…

— Kyllä minä palaan ja aion vielä asuttaa talon entistä paremmin; minä nain neiti de Vaubajourin!

Vaitiolo. Vanhan naisen kasvot vetäytyivät tuskin huomattaviin ryppyihin. Bourdoinin iva oli helpommin siedettävää kuin tuo jäykkä naamio ja sen sanaton moite. Minä suutuin ja jatkoin karheasti:

— Jos suunnitelmani ei teille sovi, Rosa, niin teidän täytyy ajatella siirtymistä muualle.

Vaitiolo jatkuu, ja sen kuluessa huomaan, että olisin tyytyväinen, jos sanani kävisivät täydestä ja toinen poistuisi talosta. Rosa tosin ei ole minulle epämieluinen, mutta hän on joka tapauksessa aikaisemmin tuntenut seuraneidin. Rosan lähdettyä ei kenelläkään täällä olisi semmoista muistoa.

Rosa kääntyy pois. Mieleeni jää kauna häntä kohtaan koko oleskeluni ajaksi juuri siitä syystä, että hän tahallaan on enempää puhumatta.

Nämä olivat alkuvaikutelmia, joiden, kuten sanoin, olisi pitänyt paremmin minulle kirkastaa syvää tunnetta, jota tottelin. Mutta ne häipyivät pois. Niiden varsinaisen tarkoituksen tajuamiseksi olisi vaadittu henkistä vapautta, jota minulla ei ollut, ja olisi myös vaadittu, ettei illalla sattunut draama olisi tullut niitä häivyttämään…

Sitten palasin näennäisesti entisiin oloihin: haaveksin puitten alla, aterioin ruokasalissa. Aavistinko, mikä minua lähestyi? Hiljainen puisto, muratin peittämät muurit, rajoitettu näköala, kaikki masensi mieltäni. Olisin halunnut taikasauvalla karkoittaa noista kivimuureista uhoavan lohduttomuuden. Oli tosiaankin aika tuoda tänne muurarit! Ihminen luulottelee aina, että hänen tarvitsee vain muuttaa olioitten muotoa muuttaakseen itseään, mutta olioitten muoto on valitettavasti vain oman mielemme heijastumaa!

Päivällisen päätyttyä oli jo pimeä, mutta minä aioin siitä huolimatta suunnitella huomenna tehtävät muutokset ja lähdin yläkertaan Rosan kanssa. Me harhailimme huoneesta toiseen, kummallakin kynttilä kädessä. Näin suotta vaivaa ajatellessani, miten järjestäisin nämä suojat toisin; tuntui siltä, kuin rakennus olisi seiniensä lujuuteen ja lukumäärään luottaen uhmannut suunnittelemaani hyökkäystä. Paremman puutteessa sopi sentään vaihtaa huoneitten käytäntöä. Meidän huoneemme tulisi olemaan keskellä, se, jota sanottiin neidin huoneeksi, jäisi säilytyshuoneeksi; samoin tulisi alakerrassa rouva de Castérac'in huoneisto entiseen käytäntöön, iso sali keskellä, pieni sali ja työhuone kummallakin puolella.

— Mitä teemme kirjoille? kysyy Rosa, joka on siihen saakka kuunnellut minua mitään virkkamatta.

— Me kannamme ne huomenna yläkertaan, ne voivat varsin hyvin olla säilytyshuoneessa. Ja nyt jättäkää minut.

Olin siis kymmenen päivän kuluttua samassa paikassa, valaistuksena aivan samaan kohtaan sijoitettu lamppu, ja katselin erästä rukouskirjaa…

Minkätähden minun tekee yht'äkkiä mieli jäädä? Tottelenko kuin pahantekijä salaista viettiä sen vaatiessa minua jälleen kokemaan kohtausta, joka aikoi muovata elämäni aivan toisenlaiseksi ja josta nyt tiedän, ettei se tule onnistumaan? Mieleeni ei johdu, että näytelmä voi uudistua, eikä siinä kyllin: minä en huomaa, että jo sitä tottelen; mieleni on täynnä riemua!

Minä riemuitsen siitä, että olen voittanut tuon paperin, joka tahtoi vainajan nimessä estää työni ja joka siitä huolimatta on avullisena pelastettaessa François Pesnelin kunniaa! Huuleni vetäytyvät hymyyn. En voi olla astumatta kirjan luo. Samoinkuin kymmenen päivää sitten otan sen jälleen, selailen sitä ja katselen ivallisesti, kauan aikaa, sivujen 162 ja 163 välissä olevaa kokoontaitettua paperiarkkia… koskematonta… ja merkityksetöntä.

Merkityksetöntä! Mikä oivallinen sana! Kaikki, mitä määräävät nuo rivit, joiden sisällyksen hyvin tunnen, vaikka näen sen vain paperin läpi, tullaan toteuttamaan, ja myös kaikki se, mitä ne kieltävät tekemästä, tulee kulkemaan kulkuansa. Minä olen vuorostani kohtalon herra! Yhdentekevää tästä lähtien, onko rouva de Castérac'in testamentti olemassa vai eikö, hävitetäänkö se vai säilytetään! Ja minä ajattelen:

»Siitä syystä siis tahdoin jäädä tänne yksin; minusta tuntui, että nyt täytyi hävittää se, mitä ei enää tarvita.»

Minä sanon tuon… mutta en liikahdakaan. Jospa tyytyisin olemaan liikahtamatta, mutta minä vapisen.

Ajatelkaamme asiaa: kymmenen päivää sitten oli velvollisuuteni epäröidä, repisinkö tuon paperin, sillä siihen sisältyi tahto, jonka minä voin jättää täyttämättä; mutta nyt sama tahto on täytetty. Miksi siis olen niin levoton kuin aikoisin murhata jonkun elävän ihmisen? Mikä salaperäinen voima herpaisee käteni kohta, kun aion siihen tarttua?

Minä kyselen ja etsin, ikäänkuin en vielä vastausta tietäisi. Samalla kiintyy huomioni kaikenlaisiin joutaviin seikkoihin: huomaan esimerkiksi, että sivu, jolla paperi lepää, on yhä sivu 163 ja että noiden kolmen numeron summa on tasan 10. Mietin vielä:

— Huomenna, kun toimitan kirjat yläkertaan, täytyy pitää tuota silmällä. Minusta on hyvin tärkeätä, että kaikki kuvat pysyvät paikoillaan. Eikö olisi tosiaan viisasta panna siihen ympärille nyt jo illalla kuminauha tai nuora?

Olen etsivinäni kuminauhaa ja pidän senvuoksi aivan luonnollisena, että lasken kädestäni hetkeksi esineen, jota on hankala pidellä, ja asetan sen takaisin siihen paikkaan hyllyssä, missä se oli aikaisemmin. Kas niin… Käsivarteni suorittaa täsmälleen saman liikkeen kuin kymmenen päivää sitten, mutta minä en suorita liikettä loppuun, kuten kymmenen päivää sitten, vaan pysähdyn. Kuin lattiaan naulittuna minä vihdoin ymmärrän, etten tule hävittämään, etten tahdo hävittää tuota kirjoitusta, joka oli aikaisemmin edustanut vainajaa ja nyt edustaa valhetta, jonka varassa aion elää. Olin luullut draaman jo päättyneen, mutta se olikin päinvastoin alkamassa!

Ah, tässä minä pyydän, että minuun luotetaan! Tämä hetki oli, sen vannon, ensimmäinen tietoinen kosketus tekoni todellisuuteen. Kun olin Briouden pengermällä yhtäkkiä aavistanut mahdollisuuden pelastaa meidät molemmat, olinko silloin arvannut epämääräisestikään, millainen hinta oli maksettava tästä pelastuksesta? En suinkaan. Vielä edellisenä iltana, kun ukko Vaubajour ihmetteli anteliaisuuttani, mitä olinkaan mielessäni kokenut muuta kuin kevennystä siksi, että olin vapautunut aikaisemmin auttamattomasta tilanteesta? Tullakseni tietämään, että kavaltajan ja minun välinen ero koski vain saaliin laatua, tullakseni huomaamaan, että olin jättänyt naisen omaisuuden varastamatta, koska minusta oli tuntunut helpommalta varastaa hänen luottamuksensa, olin odottanut tätä iltaa, joka toisti aikaisempaa kokemustani, olin ottanut testamentin jälleen käteeni aikoen sen hävittää, ja se oli heittänyt vasten kasvojani selittävän sanan: valhetta!

En muista enää tarkoin, miten sitten menin huoneeseeni. Selvisikö minulle jo tuona hetkenä, että kerran valheeseen antauduttuaan joutuu sen saaliiksi voimatta toivoa pelastusta, ettei myrkytetyn lähteen vesi, jos kerran olen sitä maistanut, saa enää milloinkaan takaisin raikasta makuansa, vaikka itse totuus tulisi auttajaksi? Joka tapauksessa vakuutan, että kyselin unettoman yön kuluessa itseltäni vilpittömästi, eikö olisi parempi lähteä takaisin Parisiin, jättäytyä jälleen niiden toiveiden varaan, joita veljeni oli minulle ilmoittanut, ja jättää Cambaleyres laillisen omistajan haltuun. Sitten nousi tuskaiseen mieleeni erään toisen tuskan muisto. Mitä olikaan tulevaisuus, jota aioin väistää, verrattuna menneisyyteen, joka oli surmannut isäni? Mikään muu syy ei tullut kysymykseen… niin ainakin luulin, ja minä torjuin pelastuksen ajatuksen niinkuin torjutaan kiusaus. Mieleeni tuli suuri hiljaisuus. Minä olin valinnut…

Tästä ajasta, joka olisi voinut olla kaunis, on mieleeni jäänyt alinomaisen painajaisen ja yhden suurenmoisen hetken muisto. Mutta kuinka pitkä tie olikaan kuljettava, ennenkuin saavutin tuon hetken!

Olin tuskin ehtinyt takaisin, kun valhe kietoi minut verkkoihinsa tehden minusta uhrin, joka huohotti tuskissaan, valmiina rukoilemaan armoa.

Saapuessani asemalle huomasin odottamattoman käänteen: mieleni oli jälleen keveä. Sen oli varmaan saanut aikaan maisema, jonka hymyilevät ääriviivat olivat aivan toisenlaiset kuin Cambaleyres'in karu uhkeus, ja lisäksi vaikutti ehkä myös ennenkokematon tunne että joku minua odotti. Olin tuskin ehtinyt sanoa Alicelle pari sanaa, kun kärsimykseni alkoi. Hän sanoi minulle:

— Kun en saanut olla kahden kesken teidän kanssanne ennen lähtöänne, en voinut vapaasti lausua ajatustani minun hyväkseni suunnittelemastanne uhrauksesta, mutta toivon sentään, että olette isäni antamasta suostumuksesta huolimatta arvannut, etten puolestani ole asiaan suostuvainen. Olen syvästi liikutettu, mutta en voi hyväksyä menettelyä, joka ilman mitään oikeutta riistää teiltä omaisuutenne ja sitäpaitsi tuntuisi minusta ikävältä.

Tuo siis oli asia, jonka olin aavistanut, kääpiön meitä saatellessa! Silloin olisin voinut vastata aivan tyynesti, mutta nyt, elettyäni illan Cambaleyres'issa, en voinut muuta kuin punastua ja änkyttää. Minä vastasin:

— Kysymyksessä on sitoumus, joka varmaan on ollut välttämätön, jotta isänne suostui antamaan teidät vaimoksi aatelittomalle; älkää viitsikö sitä enää ajatella. Sitäpaitsi asia on jo päätetty ja allekirjoitettu.

Vastaukseni ei koskettanut asian ydintä, se näytti vain kiertelevän valhetta; minä valehtelin vain puolittain, mutta valehtelin.

Niin kävi seuraavillakin kerroilla keskustellessamme. Olen tässä kertonut tuosta kohtauksesta. Mutta niissä oli kaikissa samanlainen viekkauden sivumaku. Me pyrimme lähemmäksi toisiamme, herätimme eloon menneisyyden ja vainajat, näytimme halukkailta luovuttamaan toisillemme sielumme. Uskon varmaan, että hän antoikin minulle sielunsa, mutta minä yhä sovittelin sanojani; sattui tutunomaisuuden puuskia, jotka hämmästyttivät, tai vaitioloa, joka oli sitä kiusallisempaa, koska se säikähdytti.

Kuinka voisinkaan kuvailla epämääräistä vaikutelmaa, jonka jokainen päivä toi mukanaan? Havaitsemalla eräitä olioita ihminen havaitsee oman mittansa. Se olento, joka nyt ilmaisi minulle itseänsä, herätti minussa samalla kertaa hämmästystä, ihmetystä ja pelkoa. Alicen sanat olivat aina koruttomia, ja juuri niiden koruttomuus minua rasitti. Kun hänen katseensa osui minuun, huomasin siinä sellaista uskollisuutta, että teki mieli pyytää häntä katsomaan toisaalle. Hänen lähdettyään kaipasin aina kärsimystäni ja halusin nähdä sen uudistuvan. Kuinka monet kerrat ajattelinkaan hänen luotaan lähdettyäni vuorotellen, miten vapautuisin tästä sietämättömästä tilanteesta, olisiko mahdollista tehdä tunnustus ja kuinka mahdottomalta tuntui, että siten pienenisin hänen silmissään.

Merkillistä, etten tuona aikana milloinkaan yrittänyt analysoida omaa kiintymystäni. Tiesin olevani huomaavainen, kohtelias ja ystävällinen, ja hän puolestaan oli yhä pidättyvä ja arka silloinkin, kun osoitti luottamustaan. Kuka hyvänsä olisi voinut kuunnella keskusteluamme aavistamatta, että olimme kihlautuneet. Mutta kuinka kiihkeän hartaasti pyrinkään säilymään hänen silmissään miehenä, joka väitin olevani, toisin sanoen miehenä, jonka oli luonut valhe. Tuntui siltä, kuin tuo valhe olisi kutonut välillemme lujan verkon, johon tahtoni jäi riippumaan. En olisi toiminut enkä puhunut toisin, jos olisin vapaaehtoisesti päättänyt vahvistaa itsestäni antamaani väärää kuvaa.

Mutta ajan pitkään alkoi sentään käydä ilmi, etten mitenkään kyennyt näyttelemään valitsemaani osaa koko elämäni aikana. Vähitellen kiteytyi aivoihini ajatus, että tunnustus oli välttämätön. Se muuttui aivan pian minua vainoavaksi ajatukseksi. Sitä tulivat tukemaan omituiset syyt. Minä ajattelin:

»Varsinaiseen valheeseen tekisin itseni syypääksi, jos solmisin avioliiton, ennenkuin olen asian selvittänyt. Niin kauan kuin Alice on vielä vapaa, ei vaitiolostani ole vahinkoa. Kukapa tietää, eikö ehdoton vilpittömyys, joka näyttää kaikki tuhoavan, olisi kaikkein paras keino liittomme vahvistamiseksi?»

»Isälläni oli oikeus uhrata oma poikansa; onko minulla vuorostani oikeus uhrata olento, joka ei ole missään suhteessa häneen ja joka ei edes tiedä, mistä syystä hänet uhrataan?»

Nuo olivat, kuten sanoin, omituisia syitä, sillä niissä tuli kysymykseen ainoastaan Alice. Jos minulle olisi silloin sanottu, että olin tietämättäni päässyt satamaan jo aikoja sitten, kuinka olisinkaan kohauttanut olkapäitäni semmoiselle uutiselle! Mutta kenellä onkaan tietoa omassa sydämessä tapahtuvista muutoksista?

Minä heräsin tuona päivänä masentunein mielin. Huomasin saapuneeni vähin erin äärimmäiselle rajalle, jonka tuolla puolen valehteleminen muuttuisi anteeksiantamattomaksi solvaukseksi sekä Alicea että itseäni kohtaan. Ankaran sisäisen taistelun jälkeen päätin puhua.

Olimme ottaneet tavaksi lähteä kävelylle illan tullen. Valitsin sen hetken peloittavaa tunnustusta varten. Vapisen vieläkin ajatellessani, kuinka panin vaaralle alttiiksi yhdellä iskulla isäni muiston ja omaa olemustani täyttävän onnen.

Näen, kuinka lähdimme Sairaalakadulta kaupungin ulkopuolelle. Meitä katsellessaan Briouden asukkaat varmaan kadehtivat onneamme. Mutta Alice näytti tavallista vakavammalta, ja minäkin varmaan ilmaisin mieleni levottomuutta. Tuntui siltä, kuin olisimme aavistaneet ne vakavat hetket, jotka olivat tulossa.

— Ellei teillä ole mitään määrättyä paikkaa, mihin haluatte lähteä, sanoi Alice, — sallikaa minun johtaa.

Minä nyökkäsin. Tuntui mieluisalta paeta viimeisen vaitiolon suojaan, äärimmäiseen pakopaikkaan, josta jokainen askel minua karkoitti ja jonka takana odotti tuntematon. Samalla pidin silmällä Alicea. Hänen kasvonsa säteilivät, ja hänen ryhdissään oli eräänlaista outoa päättäväisyyttä. Tuli ilmi uusi olento, jonka edessä päätökseni kerran vielä uhkasi luhistua. Torjuakseni heti heikkouteni minä änkytin:

— Tahtoisin ilmoittaa teille tärkeitä seikkoja, joista en voi olla enää puhumatta.

— Samoin minä. Mutta odottakaamme, kunnes ehdimme perille; minusta tuntuu, että molemmat saamme siitä rohkeutta.

Minä huomasin vihdoin, että salaperäinen päämäärä, jota kohti astelimme, oli vain sama tie, jolla olin kuukautta aikaisemmin tarttunut hänen käteensä viedäkseni hänet takaisin sanatonna ja myöntyväisenä. Lieneekö johtunut sattumasta vai tahdosta, missään tapauksessa emme olleet siellä sen koommin käyneet.

Levottomuuteni kiihtyi. Paluu lähtökohtaan näytti minusta symbolilta. Minä kuvittelin Alicen tietämättään minulle ilmaisevan, etteivät kuluneet päivät merkinneet mitään. Vielä äsken olin nähnyt noissa päivissä kamalaa tuskaa, nyt näin niissä pelkkää ihanuutta.

— Muistan; olette oikeassa, tämä on ainoa paikka, missä voin teille esittää tunnustukseni.

Katsellen taivaanrannalle, samoinkuin ensimmäisellä kerralla, hän sitten lausui kirkkaalla äänellä, jossa vähitellen tuntui hänen sielunsa värähtely:

— Kun puhuitte minulle tässä, ei huulilleni noussut yhtään kiitosta, minä vain kysyin itseltäni, näinkö unta ja mikä ihme teidät toi elämääni juuri silloin, kun olin aivan epätoivoinen. Eikö ole oikein, että saatte samassa paikassa kuulla, suostunko ehdotukseenne?

— Minä pyydän, älkää pelästykö, vaan kuunnelkaa nyt loppuun saakka niinkuin minä kuuntelin silloin. »Kuka hän on?» kysyin silloin itseltäni. »Miksi hän tulee?» Nyt sen tiedän… Turvataksenne huomispäiväni katsoitte tarpeelliseksi osoittaa jalomielisyyttä, joka sai minut hämmingin valtaan. Mutta se ei ole minulle pääasia, sillä minä kiittäisin teitä siitä, että olette minut valinnut, vaikka jäisimme molemmat puille paljaille. Te lupasitte minulle myös rauhan, ja se on jo tullut, sillä omaiseni lauhtuvat; mutta elämän leikki on monimuotoista; vähänkin ponnistellen voin kuvitella, että olisin saavuttanut rauhan ilman teidän apuanne…

— Ei, jos sydämeni nyt on tulvillaan, niin se johtuu muista syistä. Niitä on mahdoton vastustaa, ja ne ovat ainoat, joista ette ole mitään maininnut. Te olette minulle osoittanut, millainen voi olla vilpitön sydän. Se on järkyttänyt koko olemustani. Olisinko voinut, ennenkuin teidät kohtasin, aavistaakaan, millaisiin korkeuksiin kohoo aito rakkaus ja millaista antaumusta piilee sen pidättyväisyydessä? Aikaisemmin en vaatinut paljoa muilta ihmisiltä; nyt vertailen, asetan ankaroita vaatimuksia ja ymmärrän, millainen ihme on tullut minun osakseni. Minä voin antaa vastalahjaksi ainoastaan oman elämäni. Ottakaa se. En pyydä sitä milloinkaan takaisin. Olen teidän kaikesta sydämestäni ja sielustani.

Kuinka voisinkaan kuvailla sitä tuskaa ja hurmaa, joka kuohutti mieltäni hänen jatkaessaan puhettaan? Jokainen hänen lausumansa sana teki valheeni entistä selvemmäksi ja jokainen päihdytti minua tuntemattomalla musiikilla, pakottaen minua unohtamaan. Eikä siinä kyllin. Minä löysin uuden maailman, uusi kirkkaus hälvensi entiset muodot asettaen niiden sijaan ainoan hyvän, ainoan päämäärän, jota kannatti kaivata. Ja nyt minä yht'äkkiä ymmärsin, että tämä kaipaus oli ohjannut minua ensimmäisestä hetkestä lähtien, olkoot tekosyyt olleet millaisia tahansa. Sen tyydyttämiseksi olin valmis uhraamaan kaikki, ja samoin olin valmis hyväksymään mitä tahansa mieluummin kuin särkemään kuvaa, jonka varaan rakastettuni rakensi oman haaveensa. Olinko elänyt aikaisemmin? Nyt ei ollut näkyvissä muuta kuin hänen onnensa ja oma onneni. Kaikki muu oli hävinnyt olemattomiin.

Hänen silmänsä katselivat nyt minua kiinteästi. Minusta tuntui, kuin aurinko olisi paahtanut ihoani. Minä epäröin. Hänen sielunsa oli edessäni kuin avattu kirja, ja minä tiesin, että hän odotti minun sanovan jotakin samanlaista. Olisin mieluummin kuollut siihen paikkaan kuin sanonut mitään muuta. Totellen sanoin selittämätöntä vaistoa vein huuleni lähelle hänen huuliansa. Olimme siinä kuin kuilun partaalla, ja mielessäni kuului varoittava huuto:

VIII.

Sitten seuraa ihana pysähdyskohta, sanoin kuvaamaton, jonka muisto saa minut epätoivoon, koska se on ollut ja mennyt… Minä epäröin, tekee mieli olla siitä puhumatta, mutta jos sivuutan sen antamatta edes heikkoa kuvaa paratiisista, jossa olen elänyt, niin voitaisiinko ymmärtää tuskaa, joka nyt minua raatelee?

Niinkuin puitten silmut avautuvat yhtenä keväisenä yönä, oli kaikki kylmyytemme sulanut, arkuutemme haihtunut pois. Meidän vaiheillamme väikkyi nyt vain yhteinen riemu, ja me elimme nykyhetkessä uskoen varmaan, että sen häviävään tuokioon tyhjentyi iäisyys.

On yhtä mahdoton kuvailla täydellistä onnea kuin täydellistä terveyttä. Ne ovat kumpikin liian luonnollisia ihmiselle. Hän pitää niitä luonnollisena etuoikeutenaan ollenkaan tutkimatta, onko tuo etuoikeus ehkä liiallista vaateliaisuutta, ja hän huomaa nauttimansa ihmeen vasta sen kadottua.

On mahdollista, että olin jo aikaisemmin kuvitellut sellaista onnea, mutta kuvitelmani olivat olleet vain irvikuvia, olin tuntenut vain sen, mikä niissä on itsekästä, en ollut aavistanutkaan, kuinka suuressa määrässä ne voivat olla lahjan luontoisia. Nyt vasta sain kokea täydellisen antaumuksen, pyrkimyksen toteutumattomaan yhtymykseen, sielun kaipauksen, joka on tuskallinen kuin alkava kuolonkamppailu ja jossa ruumiitten yhtymys tuntuu vain sielujen lopullisen yhtymyksen esteeltä. Luulin, että minä olin ennen muita tämän kaiken kokenut, ja nimitin tätä rakkaudeksi, ikäänkuin ei ihminen rakastaessaan menisi paljoa kauemmaksi sitä nautintoa, joka sammuu hetken elettyään.

Rosa voi mielin määrin osoittaa äreätä ynseyttä, jonka arveli pahimmin meitä loukkaavan; meidän silmämme eivät häntä nähneet. Koko Cambaleyres oli muuttunut toiseksi. Se oli nuortunut, sen valkoiset seinälaudoitukset ilahduttivat alakerran synkeyttä. Yläkerran seinissä hymyilivät heleäväriset verhot. Puistossa oli karsittu puita ja suoritettu puhdistustöitä. Ulko-ovelle oli kaikessa kiireessä järjestetty kaksi kukkakoria, jotka olivat täynnä kukkivia ruusuja. Mutta eikö se olisi ollut ilman näitä uudistuksiakin aivan samanlainen, koska se vain heijasteli sisäistä riemuamme? Sen säilynyt ympärysmuuri sulki yhä itsepintaisesti näköpiirin, mutta meidän haaveemme liitivät yli kaikkien esteitten omassa loihtuisassa piirissään.

Kaksi rakastavaista, sanon minä, mutta he nousivat nopeasti yhä korkeammalle — koska rakastivat toisiaan. Useinhan sattuu, etteivät niinsanotut rakastavaiset todella toisiaan rakasta!

Kuinka se tapahtui? On mieletöntä yrittää tavoittaa käsinkoskematonta ilmestyshetkeä. Ihminen näyttää elävän yhä vielä kaipauksensa kuumeessa, mutta häntä kiidättää jo eteenpäin toinen ihanne, ja heti sen aavistaessaan ihminen on perillä…

Olimme lähteneet puistosta, nousseet ylemmäksi ja astelimme Chasse-Fézac'iin johtavaa tietä. Edessämme levisi tuleentuneita ohra- ja ruispeltoja, jotka ulottuivat aina Mont de Bariin ja Durandes'iin saakka. Vasemmalla puolella kiemurteli unelias Margeride näköpiirin rajalla, kuin käärme. Vehmaista viljapelloista huolimatta tämä tuulten pieksemä ja vuorten vangitsema maa uhosi omaa kirpeyttänsä.

Takanamme oli tosiaankin noussut näkyviin suunnattoman laaja näköala.
Me katselimme sitä rinteeltä, käsi kädessä.

Kuinka kaunis oletkaan, sinä pyhä kotiseutu, missä laaksot, sammuneet tulivuoret ja kukkulain jonot yhtyvät jumalaiseksi säveleksi päivän loihtuisassa valossa! Onko Umbria ihanampi? Kaikkialla laulavaa viheriää, riutuvaa sinipunaista, keltaista, johon sekaantuu kuparin vivahduksia, kaikkialla vuorten rinteillä metsiköitä, puroja, jotka painuvat somerikkoon, ja vainioitten yllä väikkymässä pehmeitä, sinisiä varjoja, kuin hienon hameen laskoksia.

— Onko tuo tuolla Mezne-vuori? Se on keskeltä koverrettu, ikäänkuin olisi ollut tarkoituksena, että nouseva aurinko pääsisi pikemmin näkyviin?

Minä aioin vastata: »On.» Mutta maisema hävisi yhtäkkiä näkyvistäni. Se oli muuttunut jollakin tavalla epätodelliseksi, eräänlaiseksi taustaksi, johon värit ja viivat piirsivät yhtä ainoata kuviota. Ihana ilma, jalkojemme alta ruohosta nousevat tuoksut, värisevien lehtien etäinen musiikki, monimuotoinen näköpiiri ja itse taivaskin näyttivät nyt olevan maailmankaikkeudessa vain taustana kahdelle siinä vierekkäin seisovalle olennolle, meille.

Meille, meille yksin! Maailmassa ei ollut enää muita kuin me! Ja minä lausuin puoliääneen:

Alice puristi kättäni. Tuntematon onni tulvahti sydämeeni. Minä pelkäsin sen häipyvän heti tultuaan.

Käsi kiitti minua jälleen siitä, että olin ymmärtänyt. Rakkaus, joka oli aikaisemmin täyttänyt meidän hetkemme, tahtoi nyt täyttää meidän sielumme. Alkoi kaunis retki…

Saanko tuon ymmärrettäväksi, ja kykenenkö kuvailemaan, kuinka tiemme johti yhä ylöspäin? Kaipaus ei ollut milloinkaan ennen ollut syvempi, mutta sen yläpuolella liiteli nyt pelkän läsnäolon aikaansaama alinomainen ja kirvelevä tunne. Me tunsimme, että meidän, voidaksemme yhä olla onnellisia, täytyi säilyä aina niinä kahtena olentona, joiden yhtyneet siluetit äsken näytin. Se oli yhä samaa intohimoa, mutta se välitti nyt jo paljon vähemmän tyydytyksestään ja oli vapautunut nautinnon itsekkyydestä.

Meitä yhdistivät näkymättömät siteet, ja meistä tuntui sietämättömältä olla erotettuina. Kun olin Alicen luona ja kun vain hänet näin, souti suonissani ihmeellinen hekuma. Aikaisemmin oli sanoissamme ollut vielä jonkinlaista väkinäistä sävyä, nyt ei tuntunut enää yhdessäkään ponnistusta, kaikki olivat muuttuneet koruttomiksi ja kirkkaiksi, Alicen muotoisiksi. Ne lausuivat samaa kuin Brioudessa, mutta me emme niitä samoiksi tunteneet; ne olivat muuttuneet vilpittömiksi, ja me lausuimme ne toisin.

Eräs kaikkein rakkain hetki määräsi päiviemme rytmin. Se oli melkein aina illalla. Me lähdimme hiljalleen Cambaleyres'ista harhaillaksemme vainioilla umpimähkään. Ei näkynyt ketään kulkemassa, kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Kahden kesken, päittemme päällä taivaan valtava holvi, edessämme rajattomat näköalat — meistä tuntui, kuin olisimme vaieten vallanneet omaksemme maan päälle vuodatetun onnen ja olisimme muuttuneet omaksi onnelliseksi maailmaksemme, joka uhmaa toista maailmaa, ja nautimme jumalaisen hellyyden ääretöntä kyllyyttä.

Kaiken kaipuun, kaiken yhdessäolosta johtuvan riemun yläpuolella oli sanomaton hellyys! Vihdoinkin saan kokea oikeata rakkautta! Kuinka kuljimmekaan kohti huippua! Minulla oli nyt yksi ainoa huoli — hänen ilonsa. Avatessani sylini en niinkään ajatellut, kuinka hurmaavaa oli painaa hänet poveani vastaan, kuin toivoin hänen saavan kokea auvoisaa onnea. Jos joskus tavoittelin täydellistä yhtymystä, jos toisinaan taivutin pääni kohti kuilua, jonka turha houkutus on kidutusta, niin se johtui siitä, etten ollenkaan ajatellut omaa itseäni, vaan näin ainoastaan rakastettuni ja ajattelin, kuinka äärettömän hellästi häntä piti tuuditella. Hehkuvaa hellyyttä, jonka liekki poltti pois tuleen syttyneen sydämeni viimeisenkin kuonan, hellyyttä, joka toisinaan houkutteli minusta esiin sanoja, jotka olivat kuin huutoja, toisinaan taas upotti minut odotukseen tai sai ajattelemaan, mitä Alice saattoi toivoa…

Haave, todellisuus, kaikki suli yhteen. Alice kysyi minulta eräänä päivänä:

— Oletko sinä sama henkilö, joka käveli Brioudessa ja keskusteli kanssani niin vakavannäköisenä?

Hän oli muuttunut nauravaksi, hilpeäksi; minä näytin huolettomalta, keveältä. Meitä yhä ihmetytti, että kuuluimme toisillemme, ikäänkuin olisimme nauttineet jotakin kiellettyä etuoikeutta. Muistimme ei kantanut ensimmäistä suudelmaa kauemmaksi, ja me uskoimme varmaan, ettemme olleet milloinkaan eläneet erossa toisistamme. Kun niin pitkälle on päästy, ei ulkomaailma merkitse enää mitään. Sinä suunnilleen kolme kuukautta kestäneenä aikana, jonka elimme tuon hurman vallassa, ulkomaailman vaikutelmat pyrkivät turhaan meihin tunkeutumaan. Mikään niistä harvoista tapahtumista, jotka toivat siitä viestejä, ei kyennyt rakkauttamme häiritsemään. En kumminkaan voi sivuuttaa niitä vaieten, sillä niiden seuraukset ilmenevät aivan pian, ja kuinka säälimättömästi!

Me istuimme talon edustalla; Alice luki. Minäkin olin ottanut käteeni kirjan, jonka lehtiä yritin käännellä kykenemättä kiinnittämään katsettani yhteenkään riviin. Äkkiä kuului lehtokujan hiekka narskahtelevan askelten alla. Minä nousin katsomaan, kuka siellä tuli, ja näin postinkuljettajan.

— Kirjeitä kaikille! ilmoitti hän, riemastuneen näköisenä, kuten ainakin mies, joka kantaa täyttä laukkua.

Hän ojensi kaksi kirjettä, toisen Alicelle, toisen minulle. Alice otti kirjeensä ja sanoi:

Me hymyilimme kumpikin ja salasimme kumpikin pahoittelumme, että yhdessäoloamme oli häiritty. Kummallakin oli viesti kädessä ja mielessä epämääräinen pelko.

Kuinka usein aloitimmekaan siten yht'aikaa lauseita, joita emme lopettaneet, koska oli ennakolta selvää, miten ne päättyivät. Mutta jos noihin kysymyksiin ei kuulunut mitään vastausta, niin siihen täytyi sentään olla jokin muu syy, sillä me näytimme ylen mietteliäiltä.

Millainen kateus mahtoikaan jäytää kääpiötä nyt, kun hän tiesi, että hänen sisarensa oli rikas ja oli päässyt lopullisesti pakenemaan kotoisesta helvetistä! Kykenemättä sietämään toisten ihmisten iloa hän varmaan hautoi mielessään ajatusta, miten häiritsisi meidän onneamme…

Mitä Andréhen tuli… Minun täytyi salata mielessäni tuntuva säpsähdys. Kuinka paljon harvemmin hän kirjoittikaan naimisiinmenoni jälkeen! Kuultuaan Castérac'in perinnöstä hän oli aluksi ilmaissut todellista iloa. Sitten oli sen sijaan tullut väkinäisyys, joka muuttui viikko viikolta yhä selvemmäksi. Se oli ehkä kateutta. Hän oli tottunut tähän saakka olemaan ainoa läheinen sukulaiseni, ja nyt hänen luultavasti oli vaikea suostua siihen, että väliimme tuli vieras. Minä yritin turhaan kertoa hänelle Alicesta. Mitä enemmän hänestä kerroin, sitä ehdottomammin hän vältti mainitsemasta häntä vastauksissaan.

— Mitä sisaresi kirjoittaa? kysyin jälleen, kun Alice oli lukenut kirjeensä.

Näytti siltä, kuin minun olisi ollut vaikea hyväksyä sellaista mahdollisuutta.

— Minusta tuntuu, kuin en enää ymmärtäisi omaisiani, ja minä moitin siitä itseäni, virkkoi Alice, katse suunnattuna johonkin kaukaiseen kuvaan.

Siitä ei puhuttu enempää. Jos sattumalta johduimme ajattelemaan noita ikäviä vierailuja, niin nykyinen hetki, Jumalan kiitos, heti karkoitti ne ajatukset.

Eräänä päivänä olimme Puyssä. Alice oli jo kauan aikaa mielellään käynyt kaupungissa. Sinne saavuttuamme hän tavallisesti erosi minusta sanoen lähtevänsä ostoksille, jotka eivät herätä miehissä mielenkiintoa, ja kun se vaiva oli nähty, lähdimme yhdessä seikkailemaan vanhojen katujen sokkeloihin.

Nyt puheenaolevana päivänä vanhojen katujen sielu näytti tahtovan koskettaa meidän sieluamme enemmän kuin tavallisesti. En luule, että olimme milloinkaan tunteneet semmoista vanhojen muistojen voimaa.

Ylätorille saavuttuamme ehdotin, että pysähtyisimme hetkeksi, astuin kaidepuun luo ja aioin jäädä siihen katselemaan laajaa kattomerta, jonka hyöky pieksee Mont Anis'n juurta, mutta Alice ei suostunut jäämään.

— Tämä paikka, virkkoi hän iloisesti, — muistuttaa minulle liiaksi erästä toista pengermää, missä hämmästyneenä kuuntelin erästä tuntematonta, joka ei ole vielä näyttänyt minulle omaa taloansa.

Mitään virkkamatta olin tosiaankin johtanut kävelyretkiämme niin, ettemme koskaan osuneet Virastontorille.

Ei kulunut viittä minuuttia, kun jo olimme perillä. Mitä ihmettä! Kuolleen talon kaikki ikkunaluukut olivat auki, ja se kuhisi kuin mehiläispesä. Kummassakin kerroksessa oli laulavia työmiehiä, vajasta vedettiin huonekaluja, ja siinä oli käynnissä samanlainen uudistus kuin Cambeleyres'issa. Entinen rakas järjestys säilyy, mutta lisäksi tulee uutta, minkä ihanuutta minä yksin kykenen arvostelemaan.

— Tunnusta pois, etten ole näin nuoreksi emännäksi onnistunut niinkään huonosti, sanoo Alice riemuissaan. — Täytyihän ajatella talviasuntoammekin!

En tiedä, miten häntä kiitin; sensijaan muistan tahtomattani katsahtaneeni Bourdoinin toimistoon ja samassa sävähtäneeni niinkuin ainakin jonkin unohtuneen seikan muistuessa mieleen.

Niin, olin unohtanut… kerrassaan… rakkaus on sikäli käsittämätöntä, ettei se siedä mitään muuta vierasta ajatusta.

Mutta mitä se oikeastaan merkitsi kaiken tämän jälkeen? Se mitätön seikka…

Minä olin käskenyt pitää säilytyssuojan, missä rouva de Castérac'in kirjat nyt ovat, suljettuna ja olin pannut avaimen erääseen omassa huoneessani olevaan laatikkoon.

Eräänä aamuna, kulkiessani käytävässä, teki mieleni katsoa, noudattiko
Rosa määräystäni. Vastoin kaikkea odotusta avain oli ovessa.

Sitten raotin ovea, näin, ettei huoneessa ollut ketään, suljin oven kiertäen avainta kahteen kertaan ja vein avaimen takaisin siihen paikkaan, missä sen olisi pitänyt säilyä.

Ulos tultuani menin Alicen luo. Emme ole koskaan viettäneet kauniimpaa päivää. Minä rakastin…

IX.

Mieleeni on jäänyt täsmällinen muisto hetkestä, jona tuo mitätön seikka jälleen ilmaantui.

Saman päivän iltana olimme kahden kesken, Alice ja minä. Kumpikaan ei virkkanut mitään. Yht'äkkiä huomasin hiljaisuuden, sitten havaitsin tarkkaavani omaa mieltäni pysähdyttääkseni siihen nousevia ajatuksia. Vihdoin otin esiin kelloni ja katsoin, kuinka myöhä oli: kaksikymmentä minuuttia yli kymmenen. Tuo oli merkityksetön liike, mutta se ennusti tuhoa, sillä täydellinen onni on ollut ja mennyt, kun aika jälleen havaitaan.

Mitä oikeastaan oli tapahtunut, jotta semmoinen kumous oli voinut syntyä? Ei mitään muuta kuin että eräs avain oli väärässä paikassa — aivan arkipäiväinen seikka perhe-elämässä. Mutta usein tarvitaan vain kevyttä kosketusta, jotta vanhassa haavassa alkaa jälleen tuntua kipu. Se, mitä olin nimittänyt mitättömäksi seikaksi, oli nyt tuhonnut riemuisan varmuuteni kiinnittämällä huomioni mahdollisiin seurauksiin. En ollut tästä lähtien enää täysin rakastettuni oma, osa huoliani kuului tästä hetkestä yksinomaan itselleni.

Minä koetin häntä tyynnyttää, mutta puhuessani olin huomaavinani, että hänen hämmästyksensä oli jollakin tavalla suhteeton verrattuna tapahtumaan. Sellaisiin vaikutelmiin voi luottaa; jos jättää ne huomioonottamatta, niin se johtuu siitä, ettei halua antaa niille havainnollista olemassaoloa, jonka puuttuessa on helpompi pitää niitä merkityksettöminä.

Yö kului; minä nukuin sikeästi. Edellisenä iltana tuntemani ikävyys oli nyt muuttunut semmoiseksi tukaluudeksi, etten enää tuntenut itseäni. Oli kuin olisin keikkunut oksan latvassa, alinomaa peläten, että tuulenpuuska heittää minut maahan. Puolustaakseni itseäni yritin järkisyillä selittää pelkoani — minä näet todella pelkäsin — ja tämä tajuntani rajalla vaaniva pelko sieppoi ohikiitäviä ajatuksiani suunnatakseen ne kaikki kohti menneisyyttä, jonka luulin tuhonneeni, mutta joka oli ollut vain hetken peitettynä.

Pelon selittäminen järkisyillä johtaa aina sen alkuperän tutkimiseen. Pakotin siis itseni tarkastelemaan oman pelkoni syitä, toisin sanoen tuota mitätöntä seikkaa.

Joku oli äskettäin käynyt säilytyssuojassa. Mokomakin juttu, olinko minä ketään kieltänyt sinne menemästä? Lukemattomat tekosyyt, joilla ei ollut mitään tekemistä levottomuuteni kanssa, voivat oikeuttaa semmoisen menettelyn. Vielä enemmän: jos otaksumme, että Alice oli mennyt sinne hakemaan jotakin kirjaa, niin selvää on, ettei kysymyksessä ollut mikään rukouskirja. Mitä Rosaan tuli…

Yhtäkkiä ajatuksissani tapahtui jyrkkä käännös. Rosasta minä vähät välitin! Tärkeätä oli vain tämä: Alicen ei pitänyt millään muotoa saada tietää, että olin hänelle valehdellut. Valheeni oli sitäpaitsi kuollut asia, minä en tuntenut siitä minkäänlaista omantunnon soimausta, mutta toisaalta en myöskään tahtonut suostua siihen, että se estäisi minua saavuttamasta onneani. Jos olin tähän saakka luullut olevani täysin turvattu, niin nyt huomasin olevani sattuman armoilla. Uskoin yhä edelleen, ettei mitään semmoista ollut sattunut, mutta kahle oli jälleen taottu kiinni: minä aloin jälleen pelätä.

Lähdin hämmentyneenä omaan työhuoneeseeni. Minun teki mieli olla yksin ja askarrella, taistella alkavaa ahdistusta vastaan. Joukko vastaamattomia kirjeitä lepäsi pöydällä. Päätin vastata niihin ja tartuin ensimmäiseen, joka käteeni osui.

Sen oli kirjoittanut Bourdoin, joka ilmoitti, että toimenpiteet isäni kunnian puhdistamiseksi oli aloitettu.

Elämäni tarkoitus näkyi saavutetun jo kaksi vuorokautta sitten, mutta minä en ollut ajatellutkaan siitä iloita! Pääni painui alas, olisin mielelläni pyytänyt anteeksi isältäni. Ihminen voi siis uhrata kunniankin jonkin ihanteen vuoksi ja saatuaan tuon ihanteen toteutumaan kääntää sille selkänsä? Uskomattomalta tuntuva epäjohdonmukaisuus sai minut tarkastelemaan ainoastaan sen minulta vaatimia uhreja. Ajatukseni käänsi jälleen pois nykyhetkestä semmoinen pelon hyöky, että laskin kynän kädestäni ja jätin kirjoittamatta kiitoskirjeen Bourdoinille. Huomaamatta, että olin vastikään istuutunut, nousin taas paikaltani ja lähdin Alicen luo, joka askarteli salissa. Mutta tultuani hänen luokseen huomasin heti, että hänenkin kasvoissaan oli huolestunut ilme, jollaista en ollut aikaisemmin nähnyt.

— Ei mikään… tänään on minun vuoroni olla hiukan väsynyt… niinkuin sinä olit eilen…

Mitään vastaamatta menin ikkunan luo ja katselin puistoon rummuttaen kärsimättömästi ikkunanruutua. Olimme kahden kesken kuten tavallisesti, ja hänkin oli muuttunut!

— Noin kaksi viikkoa. Toivottavasti hän antaa meille tiedon tulostaan… jos hän vielä meitä muistaa.

Minä käännähdin yrittäen saada selville, mitä tuossa odottamattomassa lauseessa piili. Alice puolestaan kohotti päätänsä, ikäänkuin olisi odottanut elettäni saadakseen asiaa lähemmin selittää.

— Olen kysellyt itseltäni jo joitakin aikoja, jatkoi hän, — inhoaako hän minua vai onko valinnut yksinkertaisemman keinon jättämällä minut kerrassaan huomioonottamatta. Joka tapauksessa on seikkoja, joita hän ei anna minulle anteeksi.

— Etkö luule esimerkiksi, että olisi hyvä hänelle sanoa, etten millään tavalla vaikuta sinun… raha-asioita koskeviin päätöksiisi?

— Olkoon André muuttunut kuinka paljon tahansa, hän on sittenkin täysin epäitsekäs.

— Usko minua, tekisit viisaasti, jos ilmoittaisit hänelle vaikuttimesi… varsinaiset vaikuttimesi…

Viimeiset sanat, vaikka ne lausuttiin aivan hiljaa, jyrähtivät mieleeni kuin raskaat kivet. Mitä epäilyksiä tai mitä varmuutta niissä saattoikaan piillä? Minä tutkin silmänräpäyksen ajan Alicen kasvoja. Ne olivat tyynet kuten tavallisesti, niissä huomasi enintään kevennystä, joka seuraa arveluttavalta tuntunutta tunnustusta. Ei, pelkoni oli aiheeton, rakkautemme oli yhä vikautumaton. Minä astuin Alicen luo ja kohotin hänen rakkaita kasvojansa. Hän sanoi hiljaa, ihmetellen kiihkeyttäni:

— Etkö tiedä, että varsinaisia vaikuttimia ei ole enempää kuin yksi… että rakastan sinua!

Minä painoin huuleni hänen huuliinsa, ja minusta tuntui, kuin olisin siten torjunut luotamme jotakin epämääräistä, mikä meitä uhkasi. Elämä tulisi alkamaan taas uudestaan, ja onni tulisi säilymään.

Kului päivä, sitten toinen. Uskoin varmasti tukahduttaneeni pelkoni. Mutta jo se seikka, että tarkkasin omia ajatuksiani, osoitti, kuinka horjuvilla perustuksilla rauhani oli. Toisena hetkenä pelkäsin, toisena olin tyyni, ja todellisuudessa elin epävarmaa aikaa, joka toi mieleeni liian paljon ristiriitaisia tunteita ja josta täytyi vapautua, koska se muuttuisi aivan pian sietämättömäksi. Kolmannen päivän aamuna avasin laatikon, jossa säilytyssuojan avain oli, etsiäkseni jotakin esinettä. Mutta olisinkohan kiinnittänyt katsettani tähän metallikappaleeseen, jollei tuon mitättömän seikan ilmaannuttua sydämeni olisi lakkaamatta esittänyt sanattomia kysymyksiänsä?

Seisoin siinä hetken, mielessä levoton aavistus, että tuossa lepäsi vastaus ahdistaviin kysymyksiin. Sanoin itsekseni: »On hyvä sulkea ovi, mainiota, jos sitä ennen katsoo, ettei huoneeseen jää ketään ihmistä; mutta onko syytä jättää tutkimatta, mitä jälkeä on jättänyt henkilö, joka on huoneessa käynyt?» Jatkoin vielä: »Kuka estää minua tekemästä nyt sitä, minkä tekemättä jättämistä pahoittelen? Esineet ovat yhä samoissa paikoissa.» Asiaa tarkemmin harkitsematta tartuin vihdoin avaimeen, hypistelin sitä, panin sen takaisin, otin jälleen. Yht'äkkiä lakkasin mitään ajattelemasta. Halu saada selkoa oli temmannut minut kerrassaan valtoihinsa, minä uskoin varmasti kulkevani kohti vapahdusta. Kourani sulkeutui. Olin lakannut vastustamasta kohtalon kutsua.

Mitä meninkään etsimään säilytyshuoneesta? Paremman puutteessa varmaa tietoa, ettei mihinkään oltu koskettu — ei edes rukouskirjaan. Tuo oli mieletön ja vaarallinen halu, mutta kuka tuleekaan ajatelleeksi seurauksia, kun on joutunut intohimon valtoihin?

Avain kääntyi lukossa, ovi avautui työntäessäni; minä katsahdin ympäri huonetta ja pysähdyin samassa, mieli keventyneenä. Ilmeisesti ei ollut tapahtunut mitään muutosta. Huoneessa vallitsi entinen järjestys. Kirjat, pikku esineet ja arkut olivat siinä, mihin olin ne jättänyt; niistä oli enintään pyyhitty tomua höyhenviuhkalla.

Tuo ei kumminkaan tuntunut minusta riittävältä. Astuin kirjojen luo ja otin rukouskirjan katsoakseni, oliko testamentti yhä paikoillaan.

Sekin oli yhä entisessä paikassaan. Oivallista. Mitäpä nyt olikaan muuta tehtävää kuin lähteä pois? Siihen yllyttää logiikka, terve järki, viisaus ja kaikki, mutta siitä huolimatta en hievahdakaan… lasken yhteen numeroita, jotka näkyvät kokoontaitetun arkin yläpuolella.

Minä muistan, että viime kerralla huvikseni yhteenlaskiessani sain tulokseksi kymmenen; olen varmaan laskenut väärin, katsotaanpa uudestaan… Taaskin kahdeksan, kymmenen asemesta.

Veri alkaa nousta aivoihini, korvani soivat. Onhan mahdotonta, että kaksi ja viisi ja yksi… Sitten asia yht'äkkiä selviää, kuten muka toivoin: koska paperi nyt on toisessa paikassa, niin joku on testamenttia käsitellyt! Minä lausun pelästyneenä ääneen:

Samassa, ennenkuin ehdin yrittää mitään vastata, järjetön varomattomuuteni alkaa minua sanomattomasti suututtaa. Eikö ole uskomatonta, että olin kahteen kertaan jättänyt tuon paperin tuhoamatta? Mikä taika sitä olikaan suojellut? Ja miksi en ollut yrittänyt sitä ainakin paremmin kätkeä, pistää johonkin suljettuun kaappiin, viedä jonnekin pankinholviin tai minne tahansa, kunhan se vain olisi ollut suojassa asiaankuulumattomilta? Teen harkitsemattoman liikkeen ja aion nyt vihdoinkin sen hävittää, kun minut samassa hillitsee uusi kysymys:

Nyt siinä on vain kaksi nimeä, sillä eikö olekin selvää, että minun täytyy pitää itseäni asiaankuulumattomana, koska rukouskirjalle ei ollut mitään sattunut kirjoja siirrettäessä.

— Otaksukaamme, että Alice — täytyyhän ottaa kaikki mahdollisuudet huomioon! — otaksukaamme, että Alice on sen löytänyt ja lukenut; koska hän on pannut sen takaisin siitä mitään puhumatta, niin hän on nähtävästi uskonut löytäneensä sen ennen muita. Ja mitä todennäköisyyttä oikeastaan onkaan, että minä olisin selaillut rukouskirjaa aikaisemmin kuin kukaan muu? Vaikka sellaista epäilystä heräisikin, niin puolustuksekseni riittäisi, että paperi on jäänyt tuohon kenen hyvänsä otettavaksi. Jotta tämä puolustukseni säilyisi mahdollisena, on kumminkin välttämätöntä, että jätän kaikki ihan entiselleen… ja — entä sitten?

Koska siis en ollut aikaisemmin uskaltanut testamenttia hävittää, en nyt enää voi edes sitä siirtää toiseen paikkaan! Eikä siinä kyllin: mitä täällä oikeastaan teen? Jos joku minut yllättäisi? Pannaan nopeasti pois kirja ja paperi. Yritinpä mitä tahansa, ne ovat sittenkin minua voimakkaammat! Ja nyt: harkitkaamme asiaa…

Mahdotonta ratkaista tuota kysymystä. Lähtisinkö heiltä itseltänsä kysymään? Jo ensimmäinen sana saattaisi herättää epäluuloja henkilössä, joka ei ehkä mitään epäile. Onko tyydyttävä pitämään silmällä vain sattumaa, jotakin ohimenevää elettä, jota alleviivaa jokin ilmeen vivahdus? Mutta mitä varmuutta saisinkaan tuosta, ja kuinka voisinkaan suostua odotukseen, jonka päättymisestä ei ollut mitään tietoa? Varmuuden asemesta saattoi ajatella todennäköisyyden harkintaa. Ja samassa vastaus jo ilmaantui:

Rosa yksin oli voinut huonetta siivotessaan koskea rukouskirjaan. Enkö ollut nähnyt hänen monta kertaa ottavan kirjoja, toisen toisensa jälkeen, ja pyyhkivän pölyä niiden syrjistä?

Kuinka rauhoittavalta se muuten tuntuikaan! Jos näet otaksui, vaikka se ei ollut suinkaan todennäköistä, että hän oli uteliaisuudesta tullut lukeneeksi epähuomiossa pudottamansa paperin, niin puhuisiko hän perinnöstä Alicelle, jota ei voinut sietää?

Minä keräsin voimani. Kun ajattelin, että Alice kenties kysyi itseltään tällä hetkellä: »Olenko minä inhoittavan itsekkyyden uhri vai en?» teki mieleni tuskasta huutaa, mutta uskoin myös olevani yhä täysin järkevä ja ajattelin samalla: »Jos hän epäilisi minua, olisiko hän näyttänyt niin rauhalliselta ja puhunut niin tyynesti?» Kuinka ihmeen sokea onkaan ihmis-eläin hetkenä, jolloin se kaikin voimin yrittää olla järkevä! Unohdin, että Alice oli sanonut kolme päivää aikaisemmin, puhuessaan veljestäni: »Sinun tulee mainita hänelle varsinaiset vaikuttimesi…» Minä väitin vastaan: »Jos otaksummekin, että hän asian tietää, eikö se seikka, ettei hän mitään sanonut, merkitse, että hän luottaa minuun ja on päättänyt menetellä ikäänkuin ei tuota olisi olemassakaan?» Tämä ajatus sai jännityksen laukeamaan. Riittihän tämä mielettömyys jo: Alice joko oli tietämätön kaikesta tai ei välittänyt mitään siitä, mitä oli saanut tietää. Millaista huojennusta nyt tunsinkaan! Seisoin yhä keskellä säilytyshuonetta ja yhtäkkiä ihmettelin, että olin siellä: »Miksi olenkaan täällä enkä hänen luonansa, kuten tavallisesti?» Minä hengittelin nyt ilmaa ahnaasti, niinkuin janoinen sammuttaa janoaan lähteellä. En enää huohottanut. Otaksuin jälleen vallitsevani omia aivojani, vaikka ne olivat kuin joustin, joka tottelee ulkoapäin tulevia sysäyksiä ja herpoaa huomaamatta. Sitten en tietänyt muuta kuin yhden ainoan asian: Alice varmaan odotti minua alhaalla. Palasin ovelle, kiersin avainta kahteen kertaan ja lähdin alas…

Alicea lähestyessäni en huomannut muuta kuin hellyyden, joka tuntui hänestä uhoavan. Katselin häntä hänen havaitsemattaan ja lausuin hiljaa, kuin uupunut juoksija:

— Kuinka ihanaa, että saan paeta sinun luoksesi! Olin mieletön, kun en tullut heti.

Hänen äänensävynsä olisi oikeastaan pitänyt minua oudostuttaa, mutta minä en huomannut muuta kuin oman onneni, nautin vain siitä, että olin löytänyt hänen luotansa rauhan, jota en ollut uskaltanut toivoa.

— Älä kysy mitään, salli minun ensin levätä tässä… Sinun silmiesi valossa kaikki muuttuu niin rauhalliseksi… niinkuin pitääkin.

Ne olivat varomattomia sanoja, joista koituvan vaaran aavistin heti ne lausuttuani, olematta kuitenkaan huolissani siitä, ettei asiaa sen enempää selitetty. Alicen syventyessä jälleen työhönsä tein mitä olin sanonut: aloin katsella hänen rakkaita piirteitään, joiden tyynen rauhan toivoin palaavan omaan mieleeni.

Yht'äkkiä aloin vapista. Olin huomannut, etten voinutkaan syventyä niiden tyyneen säteilyyn, vaan kysyin itseltäni, olivatko ne tosiaan entisellään, ja havaitsin, että ne olivat toisenlaiset! Se saattoi johtua valaistuksesta. Ulkona oli sää muuttunut rumaksi. Puut näyttivät pukeutuneen mustiin. Ikkunoista tuli huoneeseen kelmeätä valoa… Mutta sittenkin oli kasvoissa jotakin, mitä en kyennyt määrittelemään, mutta joka kuitenkin teki ne oudonlaisiksi. Sitten odotin, en tiedä mitä, ehkä valaistuksen muuttumista tai jonkin ilmiantavan ilmeen häivettä. Näytti siltä, kuin olisin nauttinut jälleen saavuttamaani rauhaa, mutta olinkin vain onneton, jonka pienimpiinkin vaikutelmiin lyö muuntavan leimansa pelko!

Alice kenties aavisti, millainen levottomuus minua ahdisti, ja laski työnsä kädestään.

Minä en hievahtanutkaan, seurailin vain itsepintaisesti pikemmin hänen ajatustensa kuin hänen sanojensa heijastuksia.

— Mistä johtuu, että on olemassa hetkiä, jolloin valonpuute tuntuu yhtä katkeralta kuin jonkun ihmisen poissaolo?

— Älä säikähdä, vastasi hän huoaten. Kun huomaan nyt asuvani tässä salissa, johon olen niin monta kertaa astunut tykyttävin sydämin, en voi olla tuntematta levottomuutta; en kykene oikein ymmärtämään nykyistä onneani, vaan kysyn itseltäni, mikä suru tulee lopettamaan tämän kauniin unen… Onni on peloittava lahja. Kohottaessani katseeni tunnen leijailevan! kaiken kärsimyksen yläpuolella, laskiessani sen alas huomaan olevani katon reunalla, minua pyörryttää, ja minä pelkään putoavani.

Hän oli puhuessaan katsellut ikkunaan ja näytti silmäilevän vain himmeätä taivasta. Hän lausui sanansa harvakseen ja epäröiden, kuin haaveisiinsa painuneena. Niissä näytti piilevän jotakin huonosti salattua tuskaa, ja minun asiani oli niitä valaista oman pelkoni valolla. Tuo kaikki oli epäilemättä vain auringottoman aamun synkkää heijastumaa. Tyydyin siis yksinkertaisesti kuulemaan, mitä hän oli koruttomasti lausunut, ja vastasin puoliääneen:

Hän teki epämääräisen eleen ja virkkoi sitten, vieläkään minuun katsomatta:

Jumalan kiitos, minä olin lähellä häntä; hän ei varmaankaan huomannut, millaisen kauhun valtaan hänen kysymyksensä minut sai. Sitäpaitsi hän jatkoi:

— Sinä tulit minun, tuntemattoman, luo… Olisit voinut jäädä tulemattakin… Ja sitten päätit heti — niin sehän minua juuri ihmetyttää — päätit heti jäädä. Ensimmäisestä sanastasi olisi voinut päätellä sinun jo silloin tietäneen, että kohtalomme täytyi liittyä yhdeksi. En itsekään vielä ymmärrä, mikä salaperäinen voima sai minut vaieten suostumaan. Minusta tuntui mieluiselta olla vastustelematta, ja minä uskoin, että jos olisin sitä yrittänyt, olisit vienyt minut kuin saaliin… Kuinka semmoinen seikkailu on mahdollinen? Minkätähden?… Et vastaa mitään… Tiedän kyllä, ettei eräisiin kysymyksiin voi vastata, ja sitä enemmän minulla on syytä pelätä. Koska ihmeellinen yhtymisemme on johtunut tuntemattomasta syystä, eikö täydy pelätä, että tuo sama syy sen sitten mielivaltaisesti rikkoo, yhä vain omaksi huvikseen?…

Minä kuuntelin yhä jäykkänä, yrittäen vain olla mitenkään ilmaisematta yhä kasvavaa kauhuani. Olin paennut hänen luokseen löytääkseni sieltä varmuuden, että hänen luottamuksensa ja hellyytensä yhä kirkastivat elämääni, mutta nyt hänen puheensakin oli muuttunut toisenlaiseksi. Hän ei lausunut ainoatakaan lausetta, joka ei saanut minua kysymään: »Puhuisiko hän toisin, jos asian tietäisi?» Hänen jokainen sanansa työnsi minut takaisin yöhön, ja minun oli kerrassaan mahdoton tietää, olivatko ne itsestään heränneitä epäilyksiä vai halua valaista määrättyä ongelmaa, johon eräs havainto oli antanut aihetta.

Huomattuani vihdoin, että hän oli kääntynyt minun puoleeni, luultavasti toivoen saavansa minulta vastauksen, kumarruin häneen päin ja tartuin hänen käsiinsä.

— En oikein ymmärrä, mitä etsit, vastasin minä tuskin kuuluvalla äänellä. — Mutta jos haluat kysyä minulta jotakin, niin miksi kiertelet? Kysy…

Samalla katseeni etsi hänen katsettaan. Se oli traagillinen tuokio. Siihen saakka olimme olleet toisillemme läpikuultoisia kuin kristalli, nyt tunsin minä ja tunsimme me ensimmäisen kerran, että välillemme oli tullut hiljaisuus, jota rakkaus ei kyennyt karkoittamaan.

— Miksi katselet minua noin?… Minä en tahdo mitään… sopersi Alice voimatta enää sietää mykkää aneluani.

— Sinä olet mieluummin mitään sanomatta?… Olkoon menneeksi; olet varmaan oikeassa. Jääkäämme katonräystäälle.

Minä irroitin käteni hänen käsistään ja menin ikkunan luo. Minun oli vaikea tyyntyä edes sen verran kuin oli välttämätöntä; aamusta alkaen oli mielessäni liikkunut niin paljon erilaisia tunteita, että ne kaikki sekaantuivat toisiinsa.

Mutta Alice juoksi jo luokseni ja koki saada selkoa tulijasta.
Yht'äkkiä hänen kasvoihinsa tuli tuskallinen ilme.

— Katsohan… tuolla!… Ah, minulla oli tänä aamuna tosiaan täysi syy pelätä pahinta!

Samassa näin vaunujen talon eteen kääntyessä ajomiehen vieressä kyttyräisen hahmon, joka pyrki suoristautumaan. Kääpiö saapui, ennakolta mitään ilmoittamatta.

Hyökkäyksen, jonka aavistin kaikesta päättäen aivan pian muodostuvan sietämättömäksi tai vahingolliseksi, olisi oikeastaan pitänyt saada minut epätoivoon, mutta se päinvastoin hetkellisesti kevensi mieltäni.

— Toivokaamme, ettei vierailu ole iankaikkisen pitkä! sanoin tyynesti.
— Jos niin tarvitaan, autamme häntä poistumaan.

Ennenkuin käy tutustumaan kertomukseen kahdestakymmenestäneljästä tunnista, jotka jouduttivat kohtaloni kulkua, lukija suvaitkoon harkita, miten minun oikeastaan oli tänä aamuna käynyt.

Vielä eilen olin elänyt ihmeen rauhallisena, ja kuinka ihanaa olikaan ollut lukea toistensa silmistä sanomattoman rakkauden pienimpiäkin liikahduksia! Lihan hekumaa korkeammalla on toinen, suurempi hekuma, joka on siinä, että uskaltaa ilmaista kaikkein pienimmätkin ajatuksensa toiselle itselleen. Tuota ihmettä olin ollut kokevinani vielä eilen Alicen seurassa… Ja nyt minut oli yht'äkkiä vallannut pelko, että hänen katseensa oli kenties sittenkin valehdellut huolettomuuden verhon alla, joka näytti ilmaisevan kaikki, ja hän kenties uskoi varmaan, että hänet oli petetty mitä alhaisimmalla tavalla — rahan tähden! Nyt ei ollut enää mikään pidättäminen mahdollinen, nyt täytyi alinomaa pelätä, että epämääräisten sanojen takaa pilkistäisi esiin epäilys. Ja kuinka voisimme itseämme siltä suojella? Oli tosin mahdollista, että olin joutunut mielettömän kuvitelman uhriksi. Mahdollista myös, ettei ollut niin laita ja että Alice sittenkin oli lukenut testamentin. Kummassakin tapauksessa olin oman tekoni vanki, minun täytyi olla vaiti. Jos olisin asiasta puhunut, olisin samalla tunnustanut, että minäkin sen tiesin, ja olisin julistanut itseni syypääksi. Kuinka tuo valhe, jonka olin luullut kuolleen, jo minua kahlehtikaan jättämättä mitään muuta mahdollisuutta kuin nähdä onneni vähitellen luhistuvan tai joutuvan kerrassaan surmatuksi, jos aioin vastustella!

Ei siis ihmekään, että kääpiön ilmaantuminen tuntui näin ollen minusta melkein onnelliselta. Hän tuli kolmanneksi meidän väliimme viivyttämään molemmilta puolilta nousevia epäilyksiä. En ajatellut, kuka oli tullut, ajattelin vain tarjoutuvaa hetken hoivaa. Kohta saadaan kuulla, mitä siitä todella syntyi. En sivuuta ensimmäisiäkään kohtauksia, vaikka ne näyttävät olevan täynnä merkityksettömiä sanoja ja pelkkiä sielunliikkeitä. Odottamaton seikka johtuu aina pienistä syistä. Olisimmeko mekään johtuneet siihen päätökseen, ellei noita sanoja ja liikkeitä olisi ollut?

Tulija saapui meluisasti, niin mahtipontisesti, ettei paremmasta apua.
Rosa ja minä kiiruhdimme ulos, ja Anna heittäytyi Alicen kaulaan:

— En ole ilmoittanut teille tulostani, paha kyllä! Olin oikeastaan aikonut lähteä myöhemmin, mutta sitten alkoi olo yht'äkkiä tuntua niin yksinäiseltä! En voinut sitä kestää, vaan lähdin matkaan… Ja tämäkö se nyt on, se linna?… Eihän se ole paljoa kauniimpi kuin meidän linnamme, ja yhtä keltainen on tämäkin… Vähät minä muuten siitä välitän: kun vain saan nähdä sinut, on samantekevää, vaikka olisin Alaskassa… Jumala, kuinka minun on ollut sinua ikävä! Syleile minua vielä kerta… ja nyt, matkatavarani!

Tämä uusi hyökkäys sai Rosan nähtävästi ihan epätoivoiseksi, ja hän katseli liikahtamatta, kuinka hänen jalkojensa eteen putoili koteloita ja matkalaukkuja, jotka ajomies, juomarahaa toivoen, otti vastaan kääpiön käsistä.

— Viikon… niin kauan, että on varmaan ehtinyt tuhlata ensimmäisen neljänneksen siitä eläkkeestä, jonka sinä hänelle annat. Minä yksin jään aina ilman. Minä saan maistella vain toisten onnea.

Sanatulvan keskeyttää Rosa, joka yhä katselee kääröjä ynseännäköisenä.

— Olisihan meillä se entinen neidin, tarkoitan rouvan huone, puuhkuttaa
Rosa.

— Valittakoon mikä huone tahansa, sitä lukuunottamatta. Eihän romusuoja ole mikään huone.

Sitten kuuluu kääpiön ääni, joka portaita noustaessa heikkenee heikkenemistään:

— Mitä! Kiertoportaatkin! Ja minä kun luulin löytäväni oikean lempiväisten pesän! Niin, jos sinulle olisi sanottu ensi kerralla, kun tänne tulit…

Lauseen loppu häipyi kuulumattomiin. Kävi jäätävän kylmä tuulenpuuska, joka sai puut parkumaan. Minua puistatti.

— Syysmyrskyt alkavat, sanoi ajomies kooten suitsiaan. — Minulla ei ole liikaa aikaa, jos aion palata, ennenkuin tulee rankkasade.

En ollut aikaisemmin huomannut, että puitten oksat alkoivat paljastua ympärillämme. Minussa itsessäni oli yhä kesä, ja minä kuvittelin, että samoin oli laita kaikkialla. Yht'äkkiä tunsin vielä kuolleitten lehtien tympeän hajun. Sekin karkoitti minua pois, minä menin saliin, mihin kymmenen minuutin kuluttua saapuivat Alice ja vieraamme.

— Herranen aika, huokasi kääpiö imelällä äänellä, — minähän nukkuisin vaikka vaunuliiterissä, kun vain saan olla täällä!

— Enhän minä viivy enempää kuin kolme päivää, vain niin kauan, että saan nähdä, millaista on teidän onnenne ja millaiset ovat nämä paikat… vaikka totta puhuen…

Terävä katse liikkui ympäri huonetta» jonka teki tavallista synkemmäksi alkanut rankkasade.

— Ei tämä asunto ole mikään hauska, parempaa minä odotin. Saatte kiittää onneanne, jollei se ajan pitkään värjää teitä itseänne samanvärisiksi!

— Hän on uskollinen, ja se on nykyaikana harvinaista, virkkoi Alice, — hän oli aikaisemmin rouva de Castérac'in palveluksessa.

— Olet siis hänet perinyt? Sitä minä jo ajattelinkin… Sinun sijassasi olisin antanut hänelle matkapassit.

— Tuulettaakseni paikkoja. Te näytätte minusta kellarissa eläviltä sokeilta.

— Älä tuomitse Cambaleyres'ia, ennenkuin näet sen aurinkoisena päivänä.
On aina vaarallista luottaa ensimmäisiin vaikutelmiin.

Kenelle hän oikeastaan puhui? Sisarelleenko vai minulle? Mutta minä olin päättänyt, että tämän ajan piti olla levähdysaikaa.

Aterian aikana, joka tuntui minusta iankaikkisen pitkältä, kääpiö sai odottamattomalla käytöksellään aikaan uutta tukaluutta. Hän ei enää pistellyt eikä osoittanut sopimatonta uteliaisuutta. Hän käyttäytyi vaatimattomasti, hymyili makeasti ja ilmaisi hyväntahtoisuutta, joka oli yhtä rajatonta kuin hämmästyttävääkin. Hän kiitti ja ylisti keittiötä. Onnellinen olo perheen keskuudessa näytti hänet hurmaavan. Hän vihjaili enintään pari kertaa omaan surulliseen ja yksinäiseen elämäänsä Brioudessa. Se oli yllättävää, Alice lauhtui, muuttui hänkin luontevammaksi ja taipui vihdoin tuohon odottamattomaan viettelykseen. Siinä oli osaksi ilmeistä valloitushalua, osaksi luonnollista mielenkevennystä, ja molemmat seikat johtivat samaan tulokseen, niin että minun täytyi aterian lopulla ymmärtää läsnäoloni häiritsevän, vaikka kukaan ei näyttänyt sitä ajattelevan, vielä vähemmin toivovan. Minä nousin.

Jos tämä olisi tapahtunut aikaisemmin, ei Alice olisi päästänyt minua menemään. Nyt hän sanoi vain:

Tuollaisista vivahduksista voi aavistaa syvällisiä muutoksia. Rauha, jonka olisi pitänyt vieraan läsnäolosta minulle koitua, olikin pelkkää petosta.

Minä lähdin ulos, mieli jälleen murheellisena. Kuljin umpimähkään. Mieleni yksin oli liikkeessä, se vaelsi kohti menneisyyttä, ei puolustautuakseen, vaan mitatakseen tapahtuneen typeryyden syvyyttä.

Otaksukaamme, etten olisi ajatellutkaan mitään lahjoittaa, vaan olisin pysynyt sinä teoreettisena varkaana, jota omatuntoni oli kavahtanut. Silloinhan ei olisi merkinnyt mitään, vaikka Alice löysikin testamentin. Mutta minä, mieletön, olin sensijaan kuunnellut omantuntoni syytöksiä, olin jotenkin sovittanut toisiinsa ihanteellisen oikeuden ja oman etuni, ja epäilyksenalaista ennakkoluuloa korjatakseni olin mahdollisuuden tarjoutuessa liittänyt toisiinsa perinnön ja oman aiheettoman jalomielisyyteni. Tässä joudumme jälleen ihmettelemään, kuinka kerran alettuaan valehdella joutuu valheen vangiksi. Omatunto ei siis soimannut minua siksi, että olin puolittain valehdellut, vaan päinvastoin siksi, etten ollut valehdellut kerta kaikkiaan!

Yht'äkkiä pysähdyin. Huomasin, että olin tietämättäni saapunut siihen paikkaan, missä olimme, Alice ja minä, yhteisen hurman valtaamina lausuneet:

Astuin lähemmäksi vallin reunaa ja yritin löytää näköalaa, joka oli silloin ollut todistajanamme. Kadonnut tarumainen hetki heräsi minussa eloon. Me kuvastuimme jälleen taivasta vastaan samoinkuin silloin, käsi kädessä. Traagillinen muutos: nyt olin yksin. Pilviaallot verhosivat läheisen maiseman, avaruus näytti kutistuneen pieneksi pihamaaksi. Kosteudesta välittämättä heittäydyin maahan, ja minun teki mieli siinä nyyhkyttää kulkurin lailla.

Kokemieni vaikeitten hetkien joukossa tuo oli varmaan vaikein. Samassa herpaisi mieltäni epäilys: Me voimme ihailla ja palvoa jotakin olentoa, antautua hänelle arvelematta, mutta miten saamme hyväilevien sanojen alta ilmi todellisen tunteen vastauksen? Oliko se hellyys, jota olin nauttinut, ollut vapaaehtoisesti annettu lahja vai pelkkää hyvän tahdon ponnistusta, jonka olin nähnyt omien haaveitteni valossa? Oliko Alice milloinkaan minua rakastanut?

En tiedä tarkoin, mitä sitten seurasi. Luulen lähteneeni pakoon. Tuollaiset sanat vainoavat ihmistä, ja hän karttaa niitä kuin pyhyydenloukkausta. Palattuani sisään uskoin varmaan ne karkottaneeni. Mutta ne pysyttelivät nyt tajuntani taka-alalla ja alkoivat luoda minuun epäluuloa, joka oli tuhat kertaa tuskallisempaa kuin se, mitä olin aamulla kokenut. Kuinka kauas olinkaan ehtinyt muutamassa tunnissa!

Tuo epäluulo sukelsi tosiaan heti esiin. Olin tuskin ehtinyt astua puiston portista, kun pensaitten takaa näkyi joku lähtevän minua kohti. Minä tunsin Annan.

— Kas niin, sanoi hän, — oletteko nyt kylliksi kohmettunut? On siinäkin järkeä lähteä niin kauas sadeilmalla!

— On siinä sentään enemmän järkeä kuin jos asettuu teidän tavallanne väijymään oksien alle, vastasin minä ihmetellen itsekseni, oliko hän siinä sattumalta vai todella väijymässä minun palaamistani.

— Minä jätin hänet lohikäärmeen seuraan ratkaisemaan päivälliskysymystä.

— Vanha palvelijatar tietenkin… Se on totisesti sellainen, etten minä voi häntä kauan sulattaa!

— Toivokaamme, ettei hänen läsnäolostaan johtuva kärsimys kokonaan tuhoa huvia, jota olette vierailustanne toivonut.

— Jospa olisikin vain kysymys minusta! Mutta luuletteko, että Alice sietää häntä sen paremmin?

— On selvää, ettei sisareni sano siitä mitään, vastasi hän oltuaan vaiti niin kauan, että selvästi huomaisin, kuinka vaikea hänen oli puhua tästä asiasta selvästi, — hän tietää, kuinka suuressa arvossa pidätte tuota piikaa.

— Hän tietää myös, ettei hänen tarvitse tehdä muuta kuin lausua toivomus…

— Juuri niin, ja siksi hän ei tule sitä koskaan lausumaan… Hän on teille liian kiitollinen…

Imelästi lausuttu sana vaikutti uuteen haavaani kuin syövyttävä aine.
Varmaan kalpenin.

— Ainakin minä olisin tyytyväinen teidän sijassanne. Ei kiitollisuus juoksentele joka kujalla, on harvinaista, että ihmiset sitä sietävätkään.

— Luuletteko ehkä, että teidän kuherruskuukautenne tulee kestämään kauemmin kuin muitten ihmisten?

— Katsokaahan noita seiniä! Niiden pelkkä kosteus saa tulen liedessä sammumaan! Jos muuten luulettekaan, että rakkaus vielä teitä vaivaa, toista enempää kuin toistakaan!

Hän oli oikeassa. Samassa tuli Alice meitä etsimään. Kuinka en ollut aikaisemmin huomannut hänen raukeata käytöstään, tuota hajamielistä ja samalla jännitettyä ilmettä, joka näkyi nyt aivan selvästi? Minä riensin häntä vastaan.

— Mikä sinua vaivaa? huudahdin kykenemättä hillitsemään mieleni hämmennystä. — Kun lähdin, et näyttänyt sairaalta, mutta nyt…

En voinut väittää vastaan; kääpiö saavutti meidät. Alicekin oli kääntänyt katseensa toisaalle. Päämme päällä sirottelivat tuulen heiluttamat oksat kylmiä pisaroita. Ulkonainen ja sisäinen lohduttomuus yhtyivät toisiinsa yllyttäen meitä pakenemaan pois tästä paikasta, joka oli ollut ihanan hellyyden tyyssija.

— Olemme tehneet väärin, olemme viipyneet liian kauan Cambaleyres'issa, lausuin minä hiljaa, tahtomattani. — Puy on parempi, siellä ei ole näin surullista!

Alice tarttui mitään vastaamatta sisarensa käsivarteen lähteäkseen sisään. Minä seurasin, ja kun näin heidät siinä vieretysten, koitui siitä minulle vielä uutta ikävyyttä. Minusta tuntui äkkiä siltä, kuin olisi poissaollessani tapahtunut jotakin, mistä johtui toisen ilmeinen levottomuus ja toisen kaksimieliset vihjaukset. Mutta mitä oli tapahtunut? En voinut sitä aavistaakaan, tai oikeastaan saatoin odottaa mitä tahansa vieraalta, joka pyrki ahnaasti tunkeutumaan salaisiin kärsimyksiimme ja tarvittaessa mielellään niitä lisäsi. Olin valmis kerjäämään saadakseni tuona hetkenä kuulla jonkin vieraan ihmisäänen. Mutta iltaan saakka kuului vain syysmyrskyn pauhu ja seinälaudoituksen ruske. Ja ulkonainen myrsky oli tosiaan vain heikko kuva siitä, mihin tunsin joutuvani…

Seuraavana aamuna, Alicen vielä nukkuessa, lähdin ulos kuulumattomin askelin. Minut oli vallannut eläimellinen halu hengitellä ulkoilmaa; ihmisestä tuntuu aina siltä, että luonnon kosketus pyyhkii hänen sielustaan pois teennäiset tuskat, jotka estävät häntä näkemästä korutonta totuutta.

Myrsky oli nyt, kuten yleensäkin tässä maanpaikassa, väistynyt etelätuulen tieltä, ja kostean maan yläpuolella hymyili sininen taivas. Oli yhä syksy, mutta siinä ei ollut sitä kuolettavaa synkkyyttä, jonka olin edellisenä iltana kokenut, oli syksy, joka kirjavoi punaisin liekein villit kirsikkapuut ja verhoaa purppuraan täyttyneen elämän kauneuden.

Yritin väistää mieltäni ahdistavia muistoja ja pakotin itseni kulkemaan puistossa kauan aikaa. Sitten muistin, että kääpiö tulisi viipymään vielä kaksi vuorokautta, ja päätin mennä sisään, ennenkuin Alice oli noussut. Luulottelin tahtovani pelastaa hänet liian aikaisesta sisarensa kohtaamisesta. Mutta todellisuudessa noudatin perusteetonta pelkoa ja halusin ennen kaikkea ehkäistä tuota kahdenkeskistä seurustelua, jonka aavistin vaaralliseksi voimatta lähemmin määritellä, miksi se semmoista oli.

Tässä täytyy mainita muutamia paikallisia yksityisseikkoja, jotka ovat tarpeen seuraavan valaisemiseksi.

Seisoessaan Cambaleyres'in pihalla näkee edessään kolme tornia. Keskimmäisessä, kulmikkaassa tornissa ovat portaat. Toiset, pyöreät ja erikokoiset, muodostavat rakennuksen sivuille todelliset siipirakennukset. Vasemmanpuolisessa, sen alakerrassa, sijaitsee keittiö. Siihen tulee valoa kahdesta sivuikkunasta ja viemärin yläpuolella olevasta pienestä kaari-ikkunasta, jonka voi nähdä ainoastaan julkisivun puolelta. Tämän kaari-ikkunan alla ulkopuolella on penkki. Penkillä istuva henkilö voi siis kuulla, mitä sisällä puhutaan. Keittiössä olevat sitävastoin eivät näe penkillä istuvaa.

Koska Alicen ikkunan kaihtimet olivat vielä alhaalla, huomasin nopean palaamiseni aiheettomaksi ja tulin sattumalta istuutuneeksi juuri tuohon paikkaan. Miksi siihen eikä muualle? En tiedä. Mieleeni ei johtunutkaan mikään vakoilemishalu. Mitä hyötyä muuten onkaan selittelystä; asia oli kerta kaikkiaan niin.

Olin tuskin ehtinyt istuutua, kun ihmeekseni kuulin keittiöstä ääniä. Aluksi kuiskuttavia ja sekavia, mutta aivan pian niin selviä, että voin ne tuntea: kääpiö siellä jutteli Rosan kanssa.

Semmoista seuranpitoa olisin kaikkein vähimmin osannut aavistaa. Totta kyllä, ettei jokin uusi epäjohdonmukaisuus paljoakaan merkitse henkilössä, joka aina vain näyttelee. Minulla muuten ei ollut aikaa ihmetellä, kuulemani sanat toivat eteeni toisen, paljon tärkeämmän ongelman.

— En, neiti, herra on samanlainen kuin rouva-vainaja: vaitelias omissa asioissaan kuin karppi lammikossa.

— Jokin syy siihen sittenkin on! Minä vakuutan teille, ettei hän alussa näyttänyt niin hullaantuneelta… Naimisiinmenon voi vielä ymmärtää, mutta että hän heti tarjosi Puyssä olevan talon ja Cambaleyres'in…

— Ettekö sitä tietänyt, Rosa? Saatte uskoa, että tämä perijä tuntui heti ensimmäisenä iltana haluavan heittää meille koko perintönsä.

— Cambaleyres! Minä luulin herran puhuvan leikillään, rakastuneitten tapaan…

— Ja minä, Rosa, minä olen varma siitä, että te tekeydytte tyhmäksi; mutta se ei tepsi.

Olin noussut vapisten. Salamanisku oli tuhonnut eilisen varmuuteni.
Alice ei ollutkaan koskenut testamenttiin, Alice ei tietänyt mitään.
Yksin Rosalla oli siitä selko, Rosalla, josta en ollut välittänyt ja
joka nyt kääpiön vuoksi oli mitä vaarallisin!

Semmoisina hetkinä ajatus kiitää huimaavaa vauhtia. Sinä lyhyenä aikana, joka kului, ennenkuin Rosa tuli, ehdin kokea sanomatonta kevennystä, koska Alice ei asiasta tietänyt, ja täysin arvata, millaisen suunnitelman Anna oli tehnyt päätettyään ottaa asiasta selkoa, maksoi mitä maksoi.

— Ensinnäkin kiellän teitä vastaamasta mitään rouvan sisarelle, kyselköön hän mitä tahansa.

— Sitäpaitsi, kuvittelittepa tietävänne talosta tai minusta mitä tahansa… minä vaadin teitä olemaan mitään tietämättä.

Minä puhuin kylmän vihan vallassa, kykenemättä valitsemaan sanojani; huomasin ne sopimattomiksi vasta, kun itse ne kuulin — liian myöhään voidakseni niitä korjata.

— Mitä Rosan pitää olla tietämättä? virkkoi vuorostaan kääpiö, joka oli rientänyt luo.

Olin tarttunut Annan käsivarteen ja vein häntä kohti lehtokujaa, koska pelkäsin hänen huutavan. Hän yritti ivailla:

— Parhaat onnittelut! Näyttää siltä, kuin Rosan osakkeet olisivat eilisestä lähtien ihmeellisesti nousseet.

— Aivan varmaan. Kun huoneet ovat vieretysten, on helpompi tehdä tuttavuutta. Olitte oikeassa, tuo nainen on mielestäni todella kunnollinen!

— Hän on niin kunnollinen, että huomaan teidän heti alkavan käyttää häntä hyväksenne jatkaaksenne Brioudessa harjoittamaanne leikkiä.

Hän uhmasi minua lausuen makeita sanoja. Miten olikaan itseni laita? Ajatus, että tuo tyttö oli alkanut penkoa salaisuuttani, sai minut mielettömäksi. En voinut enää ollenkaan hillitä itseäni, vaan astuin askelen lähemmäksi:

— Vikuroiminen on turhaa, minä kuulin äskeisen keskustelunne. Te ette saa siihen enää tilaisuutta, Rosa enempää kuin tekään. Rosa sen jo tietää, ja te lähdette täältä tänä iltana!

— Matkalippuni sallii minun oleskella täällä vielä kaksi vuorokautta; minä lähden ylihuomenna. Unohdatte kokonaan, että olen sisareni luona!

Hän oli varmaan otaksunut saavansa minut saranoiltani tuolla suoralla vihjauksella, mutta se vain vahvisti aikomustani.

— Te matkustatte tänään, koska olen niin päättänyt. Juna lähtee kello kolme, auto tulee teitä hakemaan.

Puhuin niin päättävästi, että hän huomasi tällä kertaa joutuneensa häviölle ja puri huuliaan. Sitten hän oli alistuvinaan:

— Minkä tekosyyn mainitsette Alicelle? Ettehän kumminkaan toivottavasti aio vaatia, että minä hänelle selitän…

— Se riittää tosiaan vakuuttamaan minulle, että muutamat henkilöt ovat teille niin epämieluisia, että se on kaiken kohtuuden ulkopuolella. Jos luulette siten voivanne hillitä uteliaisuuttani…

Minä varmaan kalpenin, mutta olin kyllin ymmärtäväinen katkaistakseni asian lyhyeen:

— Minä aion suojella Alicen onnea yhtä ehdottomasti kuin te tahdotte sen hävittää!

— Mitäpä varjelemista siinä on, huokasi hän, — eihän sitä ole enää olemassakaan.

— Mutta toisinaan sattuu, ettei ihminen tiedä kaikkea… Vieläpä niin, että pääasia jää häneltä tietämättä. Nähkääs, kuinka hyvä minä olen, kun varoitan teitä! Eikö teillä ole muuta ukaasia annettavana? Hyvä. Siinä tapauksessa minulla on vielä jotakin jäljellä. Hauska tavata toiste.

En enää kuunnellut. En edes huomannut, että hän poistui. Hän oli sanonut: »Pääasia jää tietämättä.» Mielessäni olivat nyt vain nuo sanat, jotka loivat vihani sijaan sanomattoman sekasorron. Kuka valehteli? Kääpiökö, väittäessään Alicen salaa kärsivän, vai Rosa, joka puhui ikäänkuin olisi testamentin lukenut. Olinko itsekään eilisestä alkaen ilmaissut yhtäkään todellista ajatusta? Kaikki ympärillämme muuttui ristiriitaiseksi tai vääräksi. Minä tunsin, että minua vei mukanaan liikkuva valhe, kuin vievä hiekka, ja että jokainen vastustusyritys asiaa pahensi. Kunpa pääsisi vapautumaan tästä epämääräisestä tilasta, vapautumaan niistä alhaisista petoksista, joihin onnemme oli hukkumassa, kunpa ei tarvitsisi enää vapista, kunpa saisi puhua!

Yhtäkkiä syntyi sitten valtava, ehdoton päätös. Siihen saakka olin luullut, että minut oli tuomittu vaikenemaan. Se oli mieletöntä menettelyä, sitä noudattaen jouduimme vaaraan tukehtua liejuun. Minä aioin puhua, minun täytyi puhua! Kävi miten kävi, kunhan Alice lakkaisi kysymästä, ja kunhan me molemmat pääsisimme vapaiksi tästä valheesta!

XI.

Aikomukset, jotka vaikuttavat ratkaisevasti ihmisen kohtaloihin, tuntuvat välttämättömiltä, ja siksi niiden toteuttaminen on helppoa. Mieleni sekasorto oli vaihtunut yhdessä hetkessä mitä odottamattomimmaksi varmuudeksi, ja se ihmetyttää minua sitä enemmän, kun olin samassa huomannut, kuinka erinomaisen helppo oli toteuttaa tämä päätös. Aikaisemmin olin kopeloinut kuin sokea vankilan muureja toivoen löytäväni jonkin pakotien; nyt olin saanut näköni takaisin, ja edessäni oli vapaa ura.

Oloni alkoi tuntua sanomattoman hyvältä. Minut oli sulkenut syliinsä varmuus, joka osoitti sekä päämäärän, johon tahdoin pyrkiä, että tarvittavat välineet. Kun ihminen on kauan haaveksinut pakoa ja tilaisuus sitten tarjoutuu, hän huomaa ajatelleensa kaikkea jo ennakolta. Samoin olin minäkin selvillä menettelystäni, ennenkuin olin ehtinyt palata sisään, melkein kääpiön kintereillä. Aloin muuten siihen sopeutua hämmästyttävän helposti.

Ensin menin Alicen luo. Hän oli onneksi yksin; sisar ei ollut vielä ehtinyt hänen luokseen. Sanoin heti rauhallisesti:

— Ei ole sattunut mitään erikoista. Myrsky piti minua yöllä valveilla ja antoi minulle tilaisuuden asian harkitsemiseen. On aika muuttaa kaupunkiin. Auringoton Cambaleyres ei ole minkään arvoinen. Tahtoisin lähteä täältä jo huomenna, jos kävisi päinsä.

— Tahdotko, että tunnustan sinulle haluavani olla jälleen kahden kesken kanssasi? Minusta tuntuu samoinkuin sinusta eilen aamulla, että kadotan sinut.

— Emmekö voisi nyt viedä takaisin kotiin niitä vanhojen huonekalustojen jäännöksiä, jotka tätini on aikoinaan tuonut tänne?

— Onko siis sellaisia? kysyi Alice, äänessä ihmettelevä sävy, joka ei tuntunut teennäiseltä.

— Olen löytänyt niitä ullakolta. Täällä on myös kirjoja… muistathan… kirjoja säilytyshuoneessa…

Minä tarkkasin hänen kasvojansa. Hän kuunteli, yhä pikemmin hajamielisen kuin uteliaan näköisenä.

Minä otin laatikosta säilytyshuoneen avaimen. Tiesin ennakolta, miten minulle vastattaisiin.

— Olkoon menneeksi; minä suoriudun siitä yksinkin. Olkoon seurustelu sinulle keveätä!

Minä lähdin saavutettuani mitä halusin, nimittäin tekosyyn löytää testamentin sattumalta.

Kuulen, että minua vaaditaan pysähtymään! Mitä? Eikö vielä äsken ollut kysymyksessä täyden totuuden paljastaminen? Ja nytkö tuleekin sijaan uusi näytelmä ja uusi valhe? Epäilemättä. Totuus näytti minusta tuona hetkenä olevan siinä, että pidin olemattomana kaikkea, mitä elämässäni oli tapahtunut neljän kuukauden aikana. Aioin palata alkutapahtumaan ja toimia entisistä seurauksista välittämättä ikäänkuin teeskennelty löytöni olisi ollut ensimmäinen. Aikomukseni oli löytää testamentti sattumalta, viedä se heti Bourdoinille ja palata sitten Alicen luo, mielessä iloinen tietoisuus, että olin viipymättä tehnyt velvollisuuteni. Jos tuosta aikomuksesta koituikin uusi kuvitelma, niin ainakin asiat tulisivat sen avulla siihen hahmoon, mikä niillä olisi pitänyt aina olla. Niin merkillinen on valheen ansa, että pienimmästäkin vapautumisyrityksestä syntyy vapautumiseen ja valoon pääsemisen harhaluulo. Kuvitellessani siten saavuttavani totuuden olin kieltämättä vilpitön. Sitä pahempi, jollei vilpittömyyteeni luoteta.

Tunnit ennen Annan lähtöä merkitsevät vähän. Minä sulkeuduin suunnitelmani mukaan vähäksi aikaa säilytyssuojaan, pistin tuon peloittavan paperin lompakkooni ja palasin saliin Alicen ja hänen sisarensa luo. En ajatellut mitään. En enää kysynyt itseltäni, kuka oli rukouskirjaa käsitellyt. Mitä merkitsikään enää tänä iltana, oliko sen tehnyt Alice vai Rosa vai he molemmat? Minulle oli tärkeä vain vapautumisen hetki, jolloin ojentaisin paperin Bourdoinille sanoen:

Hän epäröi. Minun pitäisi oikeastaan olla huolestunut, sillä hän näyttää yhtä uupuneelta kuin eilen puistossa, mutta sen sijaan kiiruhdan pitämään sitä tekosyynä, jonka nojalla voin jättää hänet Cambaleyres'iin.

— On parempi, että jäät. Asemasillalla sanotut jäähyväiset ovat joutavia jäähyväisiä. Sitäpaitsi minun täytyisi jättää sinut, sillä minun pitää käydä Bourdoinin luona keskustelemassa tärkeästä asiasta.

— Älä millään muotoa vaivaudu minun tähteni! Jää kotiin… sinä et voi hyvin.

— Koska te molemmat niin tahdotte… sanoo Alice hiljaa kääntäen katseensa toisaalle.

Syleillään toisiaan jäähyväisiksi, Rosa heiluttaa nenäliinaansa, auton ovi paukahtaa kiinni, ja nyt, Jumalan kiitos, vihdoin lähdetään, ja minä toivon saavani tämän viimeisen kylmän kohtauksen jälkeen nähdä jälleen rakastettuni kirkkaat silmät. Suuntautuen kohti tulevaisuutta, joka näyttää olevan käsin koskettavissa, unohdan sen vuoksi matkakumppanini ja sen seikan, että keskustelun täytyy olla ikävä aamuisen kohtauksen jälkeen.

— Tunnustakaa, rakas lankomies, että olen sävyisä. En edes sanonut
Alicelle, että ajoitte minut pois.

— En tottakaan. Tunnustakaamme mieluummin, ettei meillä ollut mitään hyötyä öisestä rankkasateesta. Nyt, kun ilma on tyyni, ehdotan yleistä anteeksiantoa.

Hän oli tarttunut käteeni ja hymyili leppoisasti. Olisin Alicen tavoin tehnyt mielelläni rauhan, koska hän poistui luotamme.

— Yritän kuvitella, millainen hän on. Kaunis…? Nuori…? Vai minun tyyliäni?

— Jos se teitä huvittaa, tunnustan, etten ole milloinkaan tarkastellut häntä siltä kannalta.

— Oi! huudahti hän, — se oli pelkkää uteliaisuutta! En minä aio häntä naida, saatte uskoa. Tekisi vain mieleni tietää…

—… Tietää, voiko hän oleskella Cambaleyres'issa kauemmin kuin vuorokauden?

— Aivan oikein. Silloin on tosiaankin sisareni vuoro luulla, että vieras tahtoo häiritä perhe-elämää. Ehkä Alice lähtee teidän edestänne häntä saattelemaan asemalle?

— Mitä sanoisitte, virkoin hämmästyneenä, — jos emme olisikaan tehneet rauhaa?

— Tai te, miksi ei? Olen aina luottanut siihen, että aika tuo mukanaan oikeuden. On sangen mahdollista, että myöhemmin kaipaatte sitä, mikä nyt tuntuu teistä ikävältä… Hyvä Jumala, olemmeko jo asemalla? Minun tulee junassa teitä ikävä, pidän niin paljon seurasta. Ei teidän kumminkaan tarvitse tulla asemasillalle. Jäähyväiset asemasillalla… kuinka te sen sanoittekaan niin kovin sievästi? Vahinko, että olen unohtanut…

Hänen huolettomissa sanoissaan oli voitonriemun sävyä. Minun olisi pitänyt ymmärtää, että ihminen lähtee sillä tavalla ainoastaan tuntiessaan voittaneensa. Mutta hän oli tuskin ehtinyt hävitä näkyvistäni, kun jo unohdin koko hänen vierailunsa.

Mielessäni oli tuskallinen, mutta myös rauhoittava tunne. Muistin samassa, miten olin saapunut tälle asemalle lähdettyäni Pariisista edellisenä iltana ja miten olin kysellyt tietä Bourdoinin luo. Kuinka surkeata olikaan ollut silloin! Mutta nyt ei auttanut, vaikka huolestunut rakastavainen oli hankkinut takaisin nimensä hyvän maineen; siitä huolimatta hän lähti nousemaan katuja aivan yhtä murheellisena!

Mutta Virastontorille saavuttuani näin asianajotoimiston kaksi valaistua ikkunaa, jotka loistivat alkavassa hämärässä kuin elävät silmät ja näyttivät minua kutsuvan. Toivo, että tuo valo tulisi vähän ajan kuluttua lankeamaan rauhallisiin kasvoihini, loi mieleeni ensimmäisen vapautuksen tunteen. Tahto, joka minua sinne ajoi, vahvistui siitä, ja sitäpaitsi lakkasin pelkäämästä. En enää muistanut, millaisia kiertopolkuja olin harhaillut, vaan pidin jo oikeana tietä, jonka äskeiset valheeni olivat keksineet!

Saapuessani jouduin kokemaan pienen vastoinkäymisen. Bourdoin neuvotteli parhaillaan erään asiakkaan kanssa. Kirjuri tarjosi minulle tuolia, mutta minä en istuutunut, vaan kävelin huoneessa edestakaisin kuvitellen askelteni äänen jouduttavan asiakkaan lähtöä.

— Se ei varmaankaan kestä kauan. Kun ovat kysymyksessä teidän juttunne maksut, asia sujuu aina nopeasti.

Hän oli sanonut »teidän juttunne». Kuinka kaukana olikaan Pesnelin vararikko!

Aloin jälleen kävellä ollenkaan ihmettelemättä, ettei menneisyys herättänyt minussa enää mitään mielenkiintoa.

Kun siis Bourdoinin ovi aukeni, viitsin tuskin vilkaistakaan mieheen, joka huoneesta tuli. Huomiotani herätti vain hänen äänensä. Hän kuului sanovan:

— Tietysti on aina hyvä saada… Mutta olen sittenkin sitä mieltä, ettei poika ole liikeasioissa isäänsä viisaampi.

— Mahdollista kyllä; mutta jos poika olisi ollut liikemies, ette luultavasti olisi saanut nostaa mitään.

Mies meni menojaan. Hänen sormensa olivat täynnä sormuksia, ja hänen kömpelö, raskas astuntansa osoitti hänen kuuluvan niiden kauppiaitten joukkoon, joiden on onnistunut siepata itselleen täysi annos sota-ajan saaliita. Bourdoin tuli hänen jäljessään, selkäranka taivutettuna, niinkuin ainakin, kun oli kysymyksessä huomattava asiakas.

En voi olla hymyilemättä nähdessäni heidän hyvästelyään. Toinen nyökkää alentuvasti, hattua nostamatta, Bourdoin kumartaa pehmeästi ja suoristautuu taas kuin keventyneenä. Sitten hän kääntyy minuun päin, otaksuu, että olen kuullut hänen sanansa ja lausuu iloisesti:

— Kas niin, siinä näet erään uhrisi? Hänkin on niitä, jotka tyytyväisinä pistävät rahat taskuunsa, mutta eivät suinkaan sinua ihaile, koska eivät sinua ymmärrä…

— Minulla, hyvä veli, on tapana puhua jokaisen kanssa hänen omalla kielellään.

— Se ei muuten estä minua pitämästä omaa mielipidettäni. Sitä pahempi, jos se ei ole kovin ihanteellinen! Elämä ei ole mikään teoreema, vaan sarja sopeutumisia.

— Jos on kysymyksessä jonkun ihmisen elämän uhraaminen veijarien hyväksi, jotka häntä siitä hyvästä pitävät hölmönä, niin tuon sanottuani mielelläni yhdyn sinuun ja sanon, että kunnia on hyvä asia… Istuhan.

— Rakkaus on toinen seikka, tosin aivan toisenlainen, ja joskus se häiritsee ensinmainittua, jos saa asiaa arvostella antamasi esimerkin nojalla…

— En ole saanut vastausta kirjeisiini, etkä sinä ole käynyt täällä ainakaan kolmeen viikkoon! Olen tällävälin pannut asian käyntiin, olen tarkastanut tilisi, kuuluttanut…

— Minä iloitsen luottamuksestasi, mutta tahtoisin sentään sitä tukea muutamilla täsmällisemmillä huomautuksilla.

Hän katseli minua tyynesti, ja hänen ilmeensä oli varmaan vain iloinen, mutta minä olin huomaavinani siinä ivaa, joka sai minut levottomaksi.

Minä en vastannut heti. En suinkaan epäröinyt! Mutta käsitin samassa tuokiossa kuinka selvänäköinen oli tuo pieni mies, joka oli tottunut hämmästymättä perehtymään kaikenlaisiin epäilyttäviin yhdistelmiin ja joka arvosteli maailmaa niitten nojalla. Ja sitäpaitsi ihminen, joka aikoo hypätä esteen yli, haluaa melkein aina sitä ennen pysähtyä, vaikka vain sen verran, että saa selville esteen todellisen korkeuden.

— Minulle sattui tänään omituinen seikka… arkaluontoinen, jopa ikäväkin… Haluaisin kuulla neuvoasi… tai oikeammin, sen ratkaiseminen vaatii luullakseni sinun toimenpiteitäsi.

Bourdoin muuttui erittäin tarkkaavaiseksi ja antoi minun jatkaa esitystäni. Minä tunsin, että oli pidettävä kiirettä, ja vaikka ei mikään maailmassa olisi kyennyt minua pysähdyttämään, en kumminkaan saanut sanojani hyvään järjestykseen.

Ryhdistääkseni itseäni avasin lompakkoni. Olin etsivinäni sieltä paperia, jonka aivan hyvin näin, ja jatkoin:

— Järjestellessäni vanhoja kirjoja, jotka aion tuoda tänne… Niin, sinähän et vielä tiedäkään, mutta tässä sen nyt ohimennen sanon, että me lähdemme Cambaleyres'ista huomenna tai ylihuomenna. Siellä on liian kylmä… Kuten sanoin, järjestellessäni vanhoja kirjoja sain sattumalta käteeni erään rukouskirjan, joka on nähtävästi kuulunut rouva de Castérac'ille. Sen lehtien välistä putosi joukko uskonnollisia kuvia ja niiden joukosta minä hämmästyksekseni löysin erään asiakirjan…

Minä pengoin yhä lompakkoani tuloksetta. Niin tehden sain pitää pääni kumarassa, mikä on erittäin edullista, kun ei halua antaa toisten tutkia omien kasvojensa ilmeitä.

Nyt minä arvelematta vedin testamentin esiin ja ojensin sen hänelle. Ollessaan siinä hyppysissäni, tavallisessa valaistuksessa, se näytti muuttuneen aivan jokapäiväiseksi esineeksi, surkeaksi pikkuesineeksi, joka ei kyennyt puolustautumaan ja jonka ainoa huomattava piirre oli sen vanhanaikainen ulkonäkö. Paperin kehno laatu ja sen kellastunut väri eivät olleet koskaan ennen pistäneet niin silmiini.

Bourdoin ojensi kätensä pöydän yli ottaakseen paperin vastaan. Sormemme sattuivat toisiinsa. Hänen sormensa tuntuivat minusta polttavan kuumilta, mikä osoittaa, että olin itse näennäisestä levollisuudestani huolimatta kuin jähmettynyt.

Avattuaan huolellisesti paperiarkin Bourdoin levitti sen eteensä, nojasi käsivartensa polviinsa, painoi vuorostaan päänsä alas ja alkoi lukea.

Syntyi hetken kestävä hiljaisuus, joka ei minua ihmetyttänyt. Ajattelin sen kestäessä: »Menettelinpä tästä lähtien miten tahansa, joka tapauksessa on nyt eräs toinenkin tuohon tutustunut.»

Se kevensi mieltäni, herätti epäröivää ylpeyttä ja hiukan huimasi päätä. Teko, jota on mahdoton suorittaa toista kertaa, saa omituisen peloittavan luonteen. Ihminen kauhistuu aina huomatessaan syöksyvänsä kohti tuntematonta, mistä ei voi palata takaisin.

Mutta vaitiolo jatkui. Bourdoin oli nähtävästi kerran luettuaan lukenut uudelleen. Nyt hän kohotti katseensa ja tarkasteli minua mitään virkkamatta. Hänen kasvoissaan ei näkynyt mitään ihmetyksen ilmettä. Hän ei näyttänyt myöskään haluavan muodostaa mitään mielipidettä tai saada kuulla minun mielipidettäni. Sanon vieläkin, että hän tyytyi vain katselemaan minua. Näytti siltä, kuin hän olisi asian hyvin ymmärtänyt, mutta hänen ilmeensä saattoi merkitä yhtä hyvin: »Sitähän minä odotin» kuin: »Tämähän on sopiva tehtävä toimistoani varten, ja olitpa ystävällinen, kun sen tänne toit.»

Aivan pian minusta alkoi tuntua oudolta olla siten hänen tarkkaavaisuutensa tähystyspisteenä. Tehden liikkeen, jonka piti näyttää koneelliselta, minä työnsin nojatuoliani taaksepäin, ulos lampun valokehästä. Väsyneenä odottamaan kysyin sitten:

— Tarvitseeko minun sanoa, että tämä löytö oli minulle epämieluinen? Se johtaa ainakin ikäviin… selkkauksiin.

En tiedä, miksi olin huomaavinani, että tuo »sitä en usko» koski pikemmin ensimmäistä ilmoitustani kuin sitä, mitä olin sanonut uusista selkkauksista. Päätin ottaa asiasta selkoa ja jatkoin:

— Niin, minä en voi olla tässä ajattelematta, kuinka ikävätä on, ettet ole tuonut tätä paperia jo ennen.

—… Ja kun se olisi ollut, olisimme järjestäneet sopimuksen aivan toisin, juuri sitä aioin sanoa, lopetti hän huolettomasti.

Silmieni eteen tuli kuin harso. Hän oli siis ensi hetkestä arvelematta tehnyt tuon päätelmän! Minun täytyi pitää puoliani, ja minä vastasin:

— Sinä erehdyt, ei mikään olisi muuttunut, koska onneksi on laita niin, että olen ennakolta toteuttanut osan siihen sisältyviä määräyksiä. Nyt on vain toteutettava se, mitä on jäljellä. Pyydän siis sinua antamaan tietoa vaimolleni ja keskustelemaan hänen kanssaan, millä tavoin voimme asiamme selvittää, ja minä allekirjoitan sen ennakolta, olipa päätös mikä tahansa.

— Älä nyt huoli pitää niin kiirettä, sanoi Bourdoin; — käsitellään asiaa oikeassa järjestyksessä…

— Oletko tätä edes lukenut… Oletko tosiaan?… Yllätys näyttää kovin mieltäsi hämmentäneen tai sitten olet liikemieheksi anteeksiantamattoman hajamielinen. Omakätisessä testamentissa täytyy olla ajanmääräys, jossa mainitaan vuosi, kuukausi ja päivä; muuten se on mitätön. Jos semmoisia merkintöjä ei ole, tulee tekstin sisältää ainakin viittauksia, joiden avulla voidaan täydentää puuttuvat kohdat. Tässä on päiväyksenä vain marraskuun 26:s eikä mikään kohta tekstissä anna selkoa, mikä vuosi on kysymyksessä. Se, mitä olet pitänyt testamenttina, on aivan mitätön paperi. En siis suinkaan ilmoita asiasta vaimollesi enempää kuin kenellekään muullekaan, ja vaikka tiedän sinun pitävän sankarillisista eleistä, neuvon sinua sentään lähtemään kaikessa rauhassa takaisin Cambaleyres'iin.

Niin sanottuaan hän nousi, katseli minua taas ivallisesti ja jäi nojaamaan tuolinsa selustaan:

En ollut odottanut kehoitusta, vaan olin jo sitä ennen kumartunut tutkimaan tekstiä. Bourdoin ei puhunut olemattomia. Minä kertasin kuin kaiku:

Samassa katosivat näkyvistäni pöytä, Bourdoinin työhuone ja Bourdoin itse. Omantunnontuskat, kiduttava taistelu velvollisuuteni ja ankaran oikeuden välillä, äskeinen kärsimykseni, pelkoni, epäilykseni olivat yhtäkkiä muuttuneet mitä joutavimman kidutuksen valhehaamuksi ja pakenivat nyt pois yhtenä joukkiona. Olin siis kokenut kaiken tuon aivan suotta! Kaikki oli ollut joutavaa vaivaa ja harhakuvitelmaa! Paperi oli mitätön!

Hetkisen häilyin mielettömän ilon ja uusiin pettymyksiin viittaavan pelon välillä. Mitäpä, jos Bourdoin petti minua? Olin jo monta kertaa pitänyt tuota paperia lopullisesti tuhottuna, ja se oli joka kerta noussut jälleen eteeni elävänä!

— Hyvä veli, jollei kysymyksessä ole muu kuin mielesi rauhoittaminen tulevaisuuden varalta, niin asia on helposti autettu, ja minä teen nyt lopuksi, mitä sinä olisit voinut tehdä heti.

Hän sieppasi testamentin käteensä. Paperi ei heti revennyt, minä kuulin sen rutisevan.

Nyt noudatin pikemmin vaistoani kuin järkeäni. Tartuin äkkiä hänen käsiinsä:

— Jos otaksumme, että joku toinen on ennen minua lukenut nämä rivit huomaamatta enempää kuin minäkään, etteivät ne mitään merkitse…

— Joku toinen? Ylen omituisen sattuman vuoksi kuuluu tähän asiaan ainoastaan vaimosi, ja etkö vastikään kehoittanut minua ilmoittamaan hänelle? Ei, vanha veikko, riittäkööt nämä mutkat. Minä unohdan tällä kertaa olevani notaari ja puolustan sinua ystävänäsi niitä vastaan, toisin sanoen itseäsi vastaan!

Samassa hän repi paperin palasiksi. Oikein tajuamatta, miten oli tähän päätökseen tultu, minä sitten näin paperipalasten lentävän paperikoriin; pari keveätä kaistaa leijui ilmassa kuin kaksi keltaista perhosta häviten sitten nekin.

— No niin, virkkoi Bourdoin, — etkö edes kiitä minua? Mitä uneksit?
Riittää, että on aikaisemmin tehty… tyhmyys, jota laki ei vaatinut.
Pahoitteletko nyt, että sinulta on riistetty tilaisuus sitä jatkaa?

Hän ei sittenkään saanut tukalaa tunnettani häipymään. Minä tosin tunsin eräänlaista iloa siitä, ettei testamentti enää ollut aineellisesti olemassa, mutta samalla minussa oli hämärä tunto siitä, että sen tuhoisa vaikutus oli ennallaan. Kaiken olisi oikeastaan pitänyt kirkastua, mutta sisäinen yöni olikin pimeämpi kuin koskaan ennen.

Sitten lankesi tähän synkeyteen äkkiä valonsäde. Minä sanoin hiljaa, epäröiden:

Mutta tuosta valonsäteestä sukeutui jo suuri päivä, joka häikäisi minua. Minä en vastannut mitään, vaan lähdin ovelle:

Olin huomannut, ettei tekoni ollut ollenkaan muuttunut. Bourdoin oli tosin hävittänyt paperin, ja lainkirjain saattoi nyt olla minun puolellani, mutta Alicen ja minun välillä säilyi yhä valhe!

XII.

Minä palasin Cambeleyres'iin jalkaisin, vaikka oli jo tullut yö — se ei paljoa merkinnyt verrattuna yöhön, joka jälleen verhosi mieleni pimeään.

Muistan, kuinka nopeasti kuljin katuja alas. Tiellä melkein juoksin, näytti siltä, kuin olisin paennut, ja minä pakeninkin todella minkä voin, pakenin omantuntoni leppymätöntä tuomiota, jossa eivät nyt enää tulleet kysymykseen mitkään pettävät viisastelut.

Eiliseen saakka, jopa tähän hetkeen saakka, minua olivat hypnotisoineet lainmukaisuus ja oikeus, olin päättäväisesti jättänyt punnitsematta tekojeni sisäisen arvon. Nyt, kun niitä peittäneet verhot oli revitty rikki, ne näyttäytyivät minulle täydessä alastomuudessaan, ainoana valaisijanaan siveyslaki, joka ei siedä mitään kiertelyitä. Testamentti oli mitätön ja revitty, ja kävi ilmi, etten ollut mitään varastanut. Mutta minä olin pitänyt testamenttia pätevänä ja olin suostunut varastamaan Alicelta! Sitä seikkaa ei käynyt mitenkään lieventäminen. Elämä, joka on paljon säälimättömämpi kuin lakikirja, ei olisi missään tapauksessa siihen suostunut. Missä suhteessa olikaan Bourdoinin toimenpide tai oma tosiasiallinen epäitsekkyyteni muuttanut asian lähtökohtaa, toisin sanoen rakkauteni alkuperää, jota vioitti laskelma? Draamani edellytyksissä ei siis ollut tapahtunut mitään muutosta, tätä lukuunottamatta: jos testamenttia ei olisi hävitetty, olisin voinut vielä väistää tunnustusta, olisin voinut heti panna paperin takaisin rukouskirjaan, mutta nyt, kun en tietänyt, millainen selko Alicella saattoi asiasta olla, täytyi jo tänä iltana ehdottomasti selittää, miksi se oli kadonnut. En voinut enää olla puhumatta.

Merkillinen muutos! Olin käynyt Bourdoinin luona, olin toiminut aamusta alkaen vain päästäkseni tuohon tunnustukseen, ja nyt, kun se tuli välttämättömäksi, pelkäsin sitä, näin siinä vain vaaroja.

Minä kuljin eteenpäin. Milloin kuvittelin seuraavaa keskustelua Alicen kanssa, milloin tuomitsin itseäni. Minä huohotin, sydäntäni kouristi, ja minun oli mahdoton ratkaista, kumpi oli hirmuisempi, tuo odotettu ratkaisu vai oma tuomioni. Jos olen milloinkaan tarkoin mitannut omaa sieluani, niin se tapahtui varmaan tuona hetkenä. Kunniallinen ihminen, joka nähdään sellaisessa kriisissä, vaikuttaa kaamealta.

Vihdoin näin Cambaleyres'in valot. Niiden näkeminen, jonka olisi pitänyt kiihtää mielessäni liikkuvia tunteita, vaikutti omituisen hairahtuman vuoksi päinvastoin niitä häivyttävästi. Noiden monien säikyttävien kuvien sijaan tuli yht'äkkiä toisenlainen, ja minä tulin ajatelleeksi:

En erehtynyt. Näin jo kaukaa hänet seisomassa kynnyksellä, varmaan levottomana odottamassa minua, kun olin viipynyt niin kauan. Järkeni kavahti valveilleen vielä kerran, yritin saada selville, mitä jälkeä hänen kasvoissaan oli niistä varjoista, jotka olin nähnyt aamulla. En nähnyt enää mitään. Joudutin askeliani kuin kohmettunut kulkija, joka näkee hyvästä majapaikasta vilkkuvan liesitulen, juoksin häntä kohti ja suljin sanaakaan sanomatta hänet syliini.

— Pelkäsinkö… en oikein tiedä… ollessaan kaukana ihminen pelkää aina.

Mielessäni salaa kytevä ilo sai minut tänä hetkenä unohtamaan tuskan, josta olin vapautunut, ja samoin sen, joka minua odotti, ennenkuin ilta ehtisi kulua loppuun. On hurmioisia hetkiä, jolloin täytyy ihmetellä, kuinka sydän voi sykkiä särkemättä kammioitaan. Minä kysyin:

— Ei, minä olen pitänyt asioista huolta ja olen palkannut palvelijat, sillä onhan itsestään selvää, että Rosa jää tänne.

— Täytyyhän jonkun jäädä Cambaleyres'iin. Miksi hänet täältä karkoittaisin?

Miksi katselinkaan häntä tuona hetkenä? Sillä kertaa näin aivan selvästi tuon tuskin huomattavan hämmingin, joka oli ahdistanut mieltäni joka päivä. En nähnyt unta; se oli olemassa! Oliko kääpiö puhunut totta vakuuttaessaan Alicen sietävän Rosaa vain kiitollisuudesta? Kuumeeni laskee heti, olen jälleen kylmäverinen:

— Miks'ei, sanon minä, — ja ehkä mieluummin erottaisit hänet kokonaan palveluksesta?…

— Mitä ajatteletkaan! Rosa on kiintynyt taloon, älkäämme riistäkö häneltä sitä iloa. Tulehan; ateria odottaa.

Näyttää siltä, että hän haluaa välttämättä lopettaa lyhyeen kiusallisen asian käsittelyn. Ei, minä en ole erehtynyt, hänen katseensa ei ole enää niin kirkas kuin tavallisesti. Ateriallakin, minun syödessäni mitään virkkamatta, hän puhuu vain Annasta.

— En tosiaankaan ollut häntä tuntea… Hän on lauhtunut, melkein ymmärtäväinen!

— Ja kuinka opinhaluinen! huudahtaa Rosa. — Hän pyysi minulta paahtovanukkaan reseptiä!

Kuinka kääpiö onkaan osannut koskettaa Alicea tuohon kohtaan? Eikö Rosa ole antanut hänelle mitään muuta kuin ruokareseptejä? Kuunnellessani tuota keskustelua se käsinkoskematon, jonka olin luullut saavani kiinni lennosta, muuttuu ilmiselväksi. Tämä mieltäni vainoava ajatus imee vähitellen itseensä lähestyvän selityksen. Vielä äsken, kun minun piti puhua — oliko se oma menneisyyteni vai tuo tuntematon, jota tahdoin hävittää? Nyt minun on mahdoton kestää kauempaa:

Yö oli säteilevä. Askeltemme alta kohosi tuoksuja, kostean lämpimiä kuin ilma itse. Päittemme päällä hohteli vanhojen puitten tummien lehvien välitse kirkas rata, jonka tähtivälke näytti kuvastelevan meidän kulkemaamme lehtokujaa. Puiston portilla, nurmikolla, oli valoläikkä, kirkas kuin vedenkalvo. Oikein tietämättä, minkätähden, me kuuntelimme sen kutsua ja ohjasimme kulkumme sitä kohti.

— Eilen raivosi myrsky, tänään on haaveellinen ilta, lausuin minä hiljaa, levottomana Alicen vaitiolon vuoksi.

Mutta vaitiolo jatkui yhä lisäten tukaluuttani. Meidän lähestyessämme valoisaa läikkää lähestyi samalla ratkaiseva hetki, jona minun täytyisi vaitiolo lopettaa. Luonnon rauhan ja tuuliajolla olevien ajatusteni ristiriita tuotti minulle suorastaan ruumiillista tuskaa. Minusta tuntui myös, että sanat, jotka aioin lausua, saisivat tahtomattani sisäisen merkityksen, joka ei ollenkaan vastannut niiden tarkoitusta.

Olimme vihdoin saapuneet valoisaan paikkaan. Olin niin syventynyt omaan tuskaani, etten ollut sitä huomannut. Katseemme kohtasivat toisensa, kumpikin hämmästyen toisen levottomuutta.

— Ah! virkoin minä, — nyt on varmaan minun vuoroni kokea pyörrytystä katon reunalla! Miksi tuntuukaan minusta toisinaan, kuin et enää olisi semmoinen? Toiset ovat muuten huomanneet samaa. Olipa se houretta tai ei, sisaresi sanoi tänä aamuna…

— Anteeksi, keskeytti hän, — salli Annan mennä menojaan; älkäämme hänestä enää välittäkö!

— Olkoon niin, unohtakaamme, että hän on täällä käynyt. Mutta koska hän näytti sinusta — sanoit sen aterian aikana — niin ymmärtäväiseltä, niin kuinka voisinkaan olla levollinen, kun tiedän hänen varman uskovan, että salaat minulta jonkin surun? Minä lievennän asiaa, sillä hän puhui pahempaa. Sisaresi näet vakuutti tänä aamuna, että minä pidän onnena tahallista ja alistunutta kiitollisuutta.

— Ei, myöhemmin, salli minun ensin keventää sieluani, sitten voit joko tallata sen jalkoihisi tai ottaa sen jälleen omaksesi, miten haluat… Jospa mieltäni ei olisi tehnyt levottomaksi mikään muu kuin sisaresi! Alice, rakkaani, kuinka voinkaan saada selville, mitä piilee mielessäsi, jonka pienimmistäkin ajatuksista minulla oli ennen täysi selko ja joka nyt näyttää minustakin olevan täynnä jotakin salaperäistä? Minulla ei ole opastajanani mitään muuta kuin sanoja semmoisia kuin äsken lausumasi »varokaamme», joista en tiedä, eivätkö ne ole vielä enemmän oman salaisen surusi kaikua kuin yrityksiä tyynnyttää minun levottomuuttani… Sinä käännyt pois? Olenko ehkä oikeassa?… Jos niin on, malta mielesi, minä rukoilen sinua! Mitä hyödyttää, jos olet selittänyt minulle, että rakkaus perustuu luottamukseen, kun itse pelkäät osoittaa luottamusta ensimmäisen tuulenhenkäyksen koskettaessa meidän rakkauttamme? Ja koska puhuit houreesta, selittäkäämme tämä; se on varmin keino puolustaa itseämme elämää vastaan, sillä elämä kadehtii aina iloja, jotka ovat suurempia kuin se itse!

Ennenkuin menemme kauemmaksi, huomattakoon, kuinka vilpittömästi vetosin Alicen rehellisyyteen vaihtaen osat ja käyden itse väärentämään totuutta. Intohimon vaikuttaessa ihmisen olemus kahdentuu, normaalitajunta häviää ja syntyy toinen, joka ei tiedä mitään epämieluisesta menneisyydestä.

Minä olin tuona hetkenä omituisessa tilassa. Tuntui siltä, kuin olisi mieltäni kuohuttavien ristiriitaisten tunteitten peitossa joku näkymätön ahdistaja käynyt kurkkuuni; ponnistukseni ei olisi ollut suurempi, jos olisin aikonut huutaa ja olisin saanut kuuluville vain heikon kuiskauksen.

Alice oli kuunnellut sanojani erittäin tarkkaavaisesti. Kun olin lopettanut, hän vain pudisti päätään.

— Jean parka! huokasi hän. — Kuinka taitavasti yritätkään tärvellä keskinäistä luottamustamme!

Sitten hän väistyi hiukan taaksepäin, niin paljon, että joutui varjoon, ja sanoi:

— Tekisit viisaasti, jos jättäisit nuo turhat huolet. Eräitä vieraita ei pitäisi koskaan päästää luokseen, ei edes käymäänkään.

Uhkaa aina vaara, että he jäävät olemaan. Tee niinkuin minä; minä otan sanoistasi vain kaiken sen rakkauden, jota ne ilmaisevat; kun ihmisellä on se, mikä nyt on meidän omaamme, niin mitä hyödyttää katsella taakseen?

— Pitäisikö minun esimerkiksi lakkaamatta muistella aikaa, jolloin kärsin täällä voimatta toivoa tulevaisuudelta mitään? Minulle on tärkeä yksi ainoa päivä, se, jona sinä tulit minua puhuttelemaan, ja nykyhetki riittää, koska se ei kaipaa mitään itsensä ulkopuolelta!

— Sinä erehdyt; toisinaan sattuu, että menneisyys sekaantuu vielä nykyhetkeen.

Ääneni oli värähtänyt. Ollenkaan asiaa suunnittelematta jouduin astumaan tielle, jonka luulin olevan vielä kaukana, ja Alice huomasi varmaan myös, että lähestyimme jotakin ratkaisevaa, sillä kehoitettuaan aikaisemmin minua luopumaan rasittavista mietteistäni hän vaati nyt, että puhuisin selvemmin.

— Ovatko ne ikäviä asioita? kysyi hän huomattuaan, etten lisännyt mitään.

Vaikka hän oli varjossa eikä liikahtanut, täytyi sittenkin huomata vastustamaton pelko, joka äkkiä häiritsi hänen väkinäistä rauhaansa.

— Ah! huudahdin minä, — tuleeko sieltä vielä joku meitä häiritsemään?

Vastaamatta mitään Alicen kysymykseen riensin portille, avasin sen ja katselin pimeään. Alice oli seurannut minua.

Kun ihminen, olipa hän kuka tahansa, saapuu sydänyöllä, niin se herättää aina jonkinmoista ahdistavaa levottomuutta, mutta tällä kertaa minä siunasin, että niin kävi. Se hetki, jona täytyi puhua ja tunnustaa, siirtyisi kenties tuonnemmaksi… Kului muutamia hetkiä.

— Se on vain joku talonpoika, sanoi Alice, joka oli ennen minua matkustajan erottanut.

Talonpoika, niin tosiaan… ja minä ymmärsin, että toivoni oli turha. Me seisoimme siinä kuten ennenkin, minä ajatellen, että viittaus menneisyyteen oli riittänyt kerrassaan muuttamaan Alicen toiseksi, hän valmiina kyselemään minulta äänellään ja eleillään. Mutta nyt me odotimme, kuin sanattoman sopimuksen mukaan, kunnes häiritsijä olisi ehtinyt ohi.

Hän ilmaantui näkyviin. Ohjakset valtoimina, varmasti luottaen siihen, että juhta kuljettaisi hänet kotiin, hän torkkui istuimellaan, meitä näkemättä, ja nyykähti joka sysäyksellä eteenpäin, kuin syvään kumartaen. Sitten pyörien narske loitontui, ja jälleen vallitsi hiljaisuus pimeässä, missä olimme.

— Mikä on asia, jota et voi unohtaa, sydämesi siihen pakahtumatta? kysyi Alice ikäänkuin keskustelumme ei olisi häiriytynyt.

— Kenties jokin joutava seikka, joka vaivaa mieltä vain sen vuoksi, että muistuttaa jostakin. Olen tullut tuntemaan täti de Castérac'in, josta minulla ei ollut aavistustakaan, enempää kuin nähtävästi sinullakaan…

Kuullessaan nimen Castérac Alice näytti jälleen muuttuvan välipitämättömäksi. En tiedä, miksi tuo välinpitämättömyys näytti minusta liian selvältä ollakseen todellista. Minä jatkoin:

— Tänä aamuna, kun järjestelin kirjoja, tuli käteeni eräs tätini kirjoittama konsepti…

— … Niin, konsepti, ei mitään enempää… toisin sanoen paperi, jossa ei ollut mitään päivämäärää ja joka oli unohdettu tai pantu piiloon jäljennettäväksi jonakin päivänä, jota ei milloinkaan tullut…! Kaikesta huolimatta se osoitti minulle, kuinka tuo nainen on ollut sinuun kiintynyt omalla karulla tavallaan. Eikö hän aikonut tehdä sinusta perijätärtä? Tunnustanpa luulleeni ensihetkessä, että kysymyksessä oli oikea testamentti, ja siitä syystä kiiruhdin Bourdoinin luo… Bourdoin, joka suhtautuu omalla erikoisella tavallansa ihmisten tunteisiin, tietenkin nauroi ääneen mielenliikutukselleni. Mutta minut se oli saanut vapisemaan… se vapisuttaa minua vieläkin… Jos otaksumme, että tätini olisi toteuttanut ajatuksensa, niin sinä olisit saanut periä, minä en olisi palannut tänne enkä olisi koskaan tullut sinua tuntemaan! Kuinka vähästä riippuukaan ihmisten kohtalo! Jos paperiarkkiin olisi lisätty joitakin merkkejä, niin onnemme olisi jäänyt toteutumatta…

Ääneni sammui. Alice kuunteli tarkkaavasti ja näytti olevan valmis kuuntelemaan kuinka kauan tahansa. Minä puolestani en ainoastaan ihmetellyt, että olin voinut kertoa asian keskeytymättä, vaan minusta tuntui kerrassaan vaikealta pysähtyä. Päästyäni kerran vauhtiin teki mieli toistaa, mitä olin sanonut, teki mieli vakuuttaa sitä enemmän, mitä vähemmän uskoin onnistuvani.

— Eikö näytä siltä, kuin kuolleet ohjaisivat eläviä? Tarjotessani sinulle taannoin Cambaleyres'in noudatin vain omaa haluani, mutta itse asiassa olinkin ehkä vain vainajan tahdon tottelevainen väline.

Kuten huomaamme, lakkasin epäröimästä ja lausuin seikkoja, jotka voivat minut langettaa. Kun valhe jatkuu, näyttää siltä, kuin se järjestyisi itsestään totuuden muotoiseksi. Mutta sitten minusta tuntui, kuin ukonvaaja olisi iskenyt, Alice päätti vihdoin puhua ja kysyi:

— Miksi kerrot minulle tuon vasta tänä iltana, jos kerran sen löysit, kuten puheestasi ymmärsin, jo tänä aamuna?

— Sinä unohdat, että Anna oli kaiken aikaa sinun seurassasi. Olihan tuo seikka, joka koskee vain meitä.

Valhe yhä järjestyi, vaikka ääneni ei kyennyt sitä täysin seuraamaan, vaan ilmaisi jo levottomuutta.

— Miksi muuten kiiruhdit Bourdoinin luo? Olisihan ollut paljon yksinkertaisempaa repiä yhdessä tuo… konsepti.

— Enpä suinkaan… Mutta olisihan ollut hauskaa… Nyt se on tehty; ei viitsitä enää siitä puhua.

Hänen äänensä hiljeni hiljenemistään, ja lauseita erottivat toisistaan yhä pitenevät vaitiolot. Minusta tuntui, että hänen ajatuksensa vähitellen vetäytyi jonnekin, mihin minä en voinut sitä seurata. Kun hän lopetti, oli hänen katseensakin siirtynyt minusta pois ja kiintynyt maahan.

Minä odotin, hämilläni tuon loitontumisen vuoksi; sitten astuin hänen luokseen:

— Alice, toistin minä, — missä oletkaan ja minkätähden tuon paperin hävittäminen niin kovin mieltäsi hämmentää?

— Siinä tapauksessa myönnä, että alakuloisuutesi liittyy siihen jollakin minulle tuntemattomalla tavalla, ja uskalla puhua suoraan.

— Jos se on sinusta tärkeätä, niin miksi sen salaisin? Ajattelin tässä, mistä johtuu, että niin vähäpätöinen seikka, joka ei edes jätä mitään jälkeä, pakahdutti sydäntäsi — käytän omaa sanaasi — niin, että tahdoit ehdottomasti sen minulle tunnustaa.

En tiedä, kumpi oli minussa voimakkaampi siinä häntä kuunnellessani: iloko, että vihdoin törmäsin määrättyyn vastukseen, vai pelko, että jälleen valehtelisin. Minä vastasin sentään empimättä, minun ei ollut nytkään vaikea liikkua kuviteltujen väitteitteni sokkeloissa.

— Olen arvostellut aivan väärin tätiäni, ja senvuoksi minusta näytti tarpeelliselta asiaa korjata saamalla sinut arvostelemaan tasapuolisesti hänen muistoaan. Olenko ollut väärässä, ja arvosteletko yhä samoin menneitä kovia kokemuksiasi nyt, kun tiedät, millaiset tarkoitukset ovat olleet niiden pohjana, olkoonpa, etteivät ne ole päässeet toteutumaan?

Ennenkuin vastasin, kumarruin hänen puoleensa yrittäen tutkia hänen kasvojansa. Huomasin niissä niin odottamatonta jäykkyyttä, että epäröin.

— Luuletko, että tuo konsepti ehkä oli oikea testamentti ja että sinun etusi…

— Raha! Älä puhu siitä! Kunpa olisin estänyt sinua sitä minulle antamasta!…

— Koska etusi tuntuvat sinusta nyt niin vähän merkitseviltä, niin mitä hyötyä on siitä, että muistelet lahjaksi saamaasi Cambaleyres'ia?… Älä keskeytä, minä luulen asian nyt ymmärtäväni, minä ymmärrän sen varmaan! Etkö ajatellut vastikään, että minä olen kenties aina tietänyt tätini aikomukset ja olen ehkä sen vuoksi lähtenyt sinua etsimään?…

— Niin, et ole sitä uskonut, mutta olet siis sitä ajatellut. Entä sitten, vaikka olisi niinkin laita!

Minne olinkaan menossa? Halu päästä vihdoin solvaamaan sitä tavoittamatonta, minkä tunsin hänessä olevan, sai minut lausumaan sanoja, joista ei itsellänikään ollut oikeata tietoa. Tällä hetkellä uskalsin mitä hyvänsä, uskalsin lausua vaikka totuuden! Minä jatkoin:

— Jos niinkin olisi, että olisin sinut valitessani aluksi totellut jotakin vierasta vaikutinta, niin voisiko se estää, että olet tänään, huomenna ja aina minun rakastettuni? Mitä se haittaisi, sanon vieläkin, jos tuo entinen ihminen on lakannut elämästä ja jos toinen hänen sijaansa astunut kaipaa hellyyttä, niinkuin janoinen kasvi juo virvoittavaa sadetta?

Hän oli sulkenut silmänsä, kenties voimatta sietää valoa, jota sanani asiaan levittivät, ja änkytti:

— Kas niin! Tunnustat sen itsekin! Tuleeko minun nyt vannoa ja vakuuttaa, että tuo otaksuma on mieletön, ettei minulla ollut ennen tämän päivän aamua tietoa mistään, että minun tarvitsi vain nähdä sinut rakastuakseni sinuun?…

— Riittävät jo nämä pyhyydenloukkaukset! Ihme on edessämme. Minä rakastan sinua. Huomaatko, kuinka se on yksinkertaista, ehdotonta ja ihmeellistä? Sinä ilmaannuit näkyviin, minä olin siinä, ja sinä otit minut valtoihisi! Minä rakastan sinua. Muuten, jos ihmeitä selitettäisiin, olisivatko ne muuta kuin jokapäiväistä todellisuutta? Ne ovat Jumalan lahja, sanoinselittämätön salaisuus, joka paljastuu ihmisille. Kun niitä tapahtuu, ihmiset polvistuvat ja kiittävät. Kiittäkäämme mekin tänä ensimmäisenä ja viimeisenä tuskan hetkenä tuosta ihmeellisestä hyvästä työstä, syleillen toisiamme, sydämet liittyen yhteen paremmin kuin koskaan ennen…

Jumalainen hetki: nyt, kun ilmaistavana ei enää ollut muuta kuin autuus, josta elin, tulvivat sanat huulilleni iloisesti ja vapaasti. Miksi olisinkaan niitä estänyt? Olinhan selittänyt kaikki, ilmaissut kaikki, ja, kuten minusta tuntui, häivyttänyt kaikki olemattomiin!

Minä astuin Alicen luo mieli täynnä sulaa riemua. Hän vaipui syliini.
Kuulin hänen sanovan hiljaa:

Samassa hänen suunsa etsi huuliani, olimme ehtineet siihen kohtaan, missä ei enää tiedetä, ollaanko raatelevia petoja vai haaksirikkoisia, joita liittää yhteen vaanivan äärettömyyden herättämä kauhu.

Me lähdimme takaisin Cambaleyres'iin, jonka öinen haamu näytti tavallista ivallisemmalta, kohti Rosaa, joka odotti meitä ovella sukankudin kädessään, etäältä meihin pälyillen… Oi ihmettä, nyt, kun luulin lopullisesti hävittäneeni menneisyyden, kykenin lausumaan vain lapsellisia sanoja ja huokailin:

Kuinka ihanaa onkaan palata asuntoon, missä meitä odottaa rauha, nousta kahden portaita, joiden kierre näyttää jatkuvan aina taivaaseen saakka… Sitten saavumme käytävään, ja huoneemme avoimesta ovesta näemme vaiteliaasti kutsuvan valkoisen läikän. Astun eteenpäin, mielessä riemullinen tunne siitä, että vihdoinkin olen vapaa. Sydäntäni sykähdyttää lähestyvä onni. Millainen korvaus, ja kuinka tulemmekaan toisiamme rakastamaan!

Hän puhui kieltämättä edelleen aivan huolettomasti! Joku toinen voisi varmaan luulla, että lapsellinen jaarittelu yhä jatkuu. Minä vastaan samoin:

— Mistä sen löysin? Maasta, permannolta luullakseni, säilytyssuojasta… Ymmärräthän, olin kaivellut paljon vanhoja vihkoja… paljon kirjoja… se oli ehkä lentänyt jonkin välistä. Miksi muuten tuota seikkaa tutkisimme? Eihän sillä ole enää mitään merkitystä; se on vain vanhaa pölyä…

Me aloimme katsella toisiamme. Näytti siltä, kuin olisimme palanneet joltakin pitkältä matkalta emmekä olisi toisiamme tunteneet. Yksikään sanani ei tuntunut vaaralliselta, mutta minä tunsin jokaisessa niistä piilevän jotakin selittämätöntä, outoa. Johtiko siis valhe järjestyessään vähitellen ratkaisuun?

Alice yritti hymyillä ja astui sisään. Minä ihmettelen nyt, miten häntä seurasin — tuo käsittämätön oli palannut…

XIII.

Me lähdimme Cambaleyres'ista sitä lopullisesti jättämättä. Olisi siis ollut joutavaa sitä kaivata. Mutta olipa ihminen kuinka huolellinen tahansa, viimeisten valmistelujen huvia hän ei missään tapauksessa voi välttää. Alice nousi varhain. Minä samoin. Sitten seurasi paljon joutavaa hommaa ja puuhaa, jota joudutti halu ehtiä valmiiksi määrättyyn aikaan. Lähtöhetkemme ei ollut määrätty, mutta me pidimme kiirettä siitä huolimatta. Vaikka en asiaa itselleni tunnustanut, ei minusta suinkaan ollut epämieluista, että monet tehtävät estivät meitä tutkimasta toisiamme. Niin kului koko päivä niissä puuhissa, Rosaa neuvottaessa, valikoitaessa, mitä piti ottaa mukaan, mitä jättää.

Lähdettyäni Rosaa etsimään löysin hänet säilytyssuojasta, missä hän parhaillaan latoi laatikkoon kirjoja, jotka olin edellisenä iltana valikoinut. Alice oli siinä hänen vieressään pitäen huolta valvonnasta, joka oli aivan tarpeetonta. Sanottuani Rosalle, mitä halusin, minä poistuin mitään tuosta välittämättä. Olin omituisessa mielentilassa. Yöllisestä epätoivosta ei näyttänyt olevan enää jälkeäkään. Minä varoin huolellisesti tutkimasta Alicen kasvoista, olinko huoneeseen palatessamme ollut ohimenevän harha-aistimuksen uhrina, ja menettelin niinkuin eräät sairaat, jotka tietävät olevansa auttamattomasti hukassa: kieltäydyin huomaamasta sen kriisin oireita, jota kuitenkin lakkaamatta ajattelin. Tieto, että pääsisin takaisin lapsuuteni kotiin, sai minut hetkellisesti haltioitumaan, niin etten ajatellut mitään muuta.

Kun olimme saaneet matkatavarat kuntoon ja lähdimme vuorostamme, eikö minusta silloin tuntunut, että noustessani vaunuihin, joiden piti neljäkymmentä vuotta kestäneen maanpaon jälkeen viedä minut takaisin kotiin, matkassamme oli mukana eräs toinen, joka istui siinä aivan lähellä meitä? Näkymättömän läsnäolon vaikutelmaa, joka toisinaan liittyy todellisen elämän tapahtumiin, on vaikea kuvailla. Silmämme eivät huomaa mitään, mikään hulluus ei hämmennä ajatustamme, me hyväksymme edelleen vain tuttujen aistien todistukset, mutta siitä huolimatta tiedämme varmasti, ettemme pety, voisimme osoittaa paikan, missä tuo tuntematon on, melkein pelkäämme siihen törmäävämme.

Isäni, jota olin niin vähän ajatellut viimeksikuluneina viikkoina, oli nyt tullut seuraamme. Minä ymmärsin Alicen vaitiolon. En virkkanut itsekään mitään. Me olimme muuttuneet sivuhenkilöiksi, hän ja minä, kunnioittavaksi saattueeksi, joka vei isäntää kotiin, mistä häntä ei olisi pitänyt milloinkaan karkoittaa. Arvasiko hän, kuinka kalliin hinnan olin maksanut, jotta hän nyt pääsi takaisin? Tulisiko hän kiitollisuuden osoitukseksi ainakin karkoittamaan uudesta asunnostani tuon selittämättömän väärinkäsityksen, joka uhkasi rakkauttamme? Onnetonta! Tuo salaperäinen varjo, jonka luulin meitä seuraavan, ei minulle vastannut. Kun saavuimme perille illan suussa, havaitsin sen hävinneen, ja niin sain tykyttävin sydämin vapaasti nauttia minua varten varattua pettymystä.

Perilletulo tuotti todellakin vain pettymystä. Oven eteen on keräytynyt tuntemattomia ihmisiä — uudet palvelijamme, jotka tulivat auttamaan meitä autosta — ja katosta lankee sähkölamppujen häikäisevä valo esineisiin, jotka olin aikaisemmin tottunut näkemään öljylampun hillityssä valossa. Matkan varrella olin sulkenut silmäni ja palauttanut mieleeni vanhan valaistuksen, huonekalut ja askelet, mutta nämä seinät, vaikka niihin ei ole koskettu, ovat muuttuneet suhteiltaan, ja vanhat huonekalut, jotka ovat vielä jäljellä, johtavat sitäkin enemmän ajatuksen niihin, jotka ovat hävinneet. Mitä askeliin tulee, niin tiesinhän, etten niitä enää kuulisi.

Yht'äkkiä huomaan olevani yksin myös kaipaamassa sitä, minkä aika on vienyt pois. Alice ei edes minua ymmärtäisi, jos yrittäisin siitä puhua. Mahdotonta on herättää toisen ihmisen mielessä menneisyyttä, jota hän ei tunne. Menneisyys on meissä itsessämme. Se on raja, joka eristää meidät omaan piiriimme, erottaen meidät hellän kiintymyksemmekin esineistä. Kuinka menneisyyteni yksinäistääkään minua tänä iltana!

Alice, joka oli seurannut minua, kun harhailin huoneesta toiseen, yrittää taistella aavistamaansa pettymystä vastaan, mutta ei siinä onnistu:

— Miten onkaan, sanoo hän hiljaa, — eikö sinusta enää tunnu siltä, kuin tulisit kotiin?

Vastaukseni viipyy, sitten minä yht'äkkiä unohdan, että hän on minulta mitään kysynyt, en näe enää mitään ympärilläni. Edessäni on jälleen, samoinkuin eilen, tuo jokin tuntematon, olen siitä aivan varma. Se ilmenee kysymystä säestelevässä hymyssä, sitä osoittaa väsynyt suu, silmät, joiden alla näkyvät tummat renkaat; onpa se muuttanut äänensävynkin kerrassaan toisenlaiseksi! Koetinpa miten tahansa olla välittämättä sen olemassaolosta, yrittipä Alice sitä minulta salata kuinka taitavasti tahansa, se on sittenkin tuossa edessämme, se on hän, oikea isäntä!

Sitten vastaan jotakin, en tiedä mitä; minut valtaa vastustamaton halu paeta, ja minä menen ovelle:

— Lähden hiukan kävelemään torille, se oli suurimpia huvejani ennen vanhaan, lapsena. Minä kenties kuvittelen, että olen jälleen lapsi… — sanon, selittääkseni omituista lähtöäni.

Nuokin sanat kaikuvat kuin ennustus: sen, joka korvaa vainajia, täytyy itse olla vainaja…

Ehdittyäni ulos aloin kävellä mietteissäni pienen torin laitaa. Se tuntui minusta jälleen tutulta: akaasiat olivat yhtä hintelät, suihkulähde pulppusi, ja talojen julkisivut olivat ennallaan. Tuossa oli seinäkomerossa Neitsyt Maarian kuva, toisen ohi kulkiessaan näki pihan, joka oli koristettu irvinaamakuvilla, ja viraston rautaristikoissa oli jokaisessa keskellä pieni sydän (Bourdoinin talo koristettu sydämillä, millaista ivaa!). Kaikki oli jäänyt entiselleen, kaupungin äänet, kattojen yläpuolella leijuva savu. Ne, jotka olivat lapsuuteni aikana täällä eläneet, olivat useimmat ehtineet jo kuolla, mutta olivatpa heidän jälkeläisensä keitä tahansa, ihmiselämän soitto säilyy yhä samana.

Vaivainen tori ei kumminkaan voinut mieltäni tyynnyttää. Päätin karttaa muistoja, jotka olivat hyödyttömiä tai pettäviä, ja ajattelin nykyhetkeä, ajattelin, mistä se johtui ja mihin se tulisi meidät viemään. Kunpa voisi saada selville, miksi tuo käsittämätön on palannut! Minä harkitsin sanoja, jotka näyttivät kutsuneen sen takaisin:

Ellei Alice mitään tietänyt, niin mitä merkitsi vastaukseni? Ja jos hän tiesi, niin mitä merkitsi, mistä se oli löydetty, kun kerran olin sanonut sen löytäneeni? Ajatukseni joutui harhateille. Juuri siksi, että olin valehdellut vakaumuksesta, en voinut keksiä, mitä olisin voinut lisätä kertomukseeni. Minä luulin, että se oli tehnyt menneisyyden selväksi, siis asiaankuulumattomaksi, että se oli menneisyyden hävittänyt. Jatkaessani näitä tutkisteluja jätin vihdoin sikseen oman osani ja aloin syyttää Alicea todellisesta vääryydestä. Sitten tämä vääryys sai kohta mieleni kuohuksiin.

Siinä on käännekohta. Kaksi päivää aikaisemmin, kun sieluani samoinkuin ruumistani oli piiskannut syysmyrsky, olin huokaillut ajatellessani, että Alice oli suostunut tulemaan omakseni vain kiitollisuudesta, mutta jos hän olisi silloin tullut luokseni, olisin polvistunut hänen eteensä ja pyytänyt häneltä anteeksi, että olin häntä epäillyt. Nyt sitävastoin, vaeltaessani tällä torilla kuin vanki vankilan pihalla, minussa alkoivat väristä oman rotuni tunnot, ja suruni muuttui vihankaunaksi. Minä rakastin yhä vielä intohimoisen sydämen koko voimalla, mutta rakkauteni oli nyt ärtynyttä, se vaati tilintekoa ja tuntui voivan helposti vaihtua vihaksi. Voiko ihminen muuten selvästi tietää, onko kysymyksessä rakkaus vai viha, jos hän elää intohimoisesti, ja olisimmeko me selviytyneet tuskastamme ilman intohimoa?

Kun sitten päätin palata sisään, oli kaikki muuttunut, vaikka ulkonaisessa katsannossa ei ollut tapahtunut mitään, vaikka meidän olisi pitänyt teoreettisesti olla lähtökohdassamme. Minä olin yhä rakastaja, hän oli vieläkin rakastettu, mutta mieltäni kuohutti salainen katkeruus. Minä olin lakannut kerjäämästä ja hän kenties tekemästä minulle oikeutta.

Kuinka selvästi muistankaan sanat, jotka heti osoittivat meidän kummankin uutta suhtautumista. Vain neljä lausetta, ja kuilu avautui eteemme.

— Luulin jo, että unohduit ulos, sanoi Alice. — Oliko sinusta niin hauskaa olla yksin?

— En minä sinua jättänyt. En minä lakannut enemmän kysymästä kuin sinä vastaamasta.

— Ne kysymykset ja vastaukset ovat houreesi kaltaisia, ja ne sopii samoin unohtaa.

— Tuleeko samoin unohtaa ne kuukaudet, joina se on ollut elämäni sisällyksenä?

Alice sijoittui mitään virkkamatta lieden viereen, minä istuuduin toiselle puolelle. Samassa paikassa, jossa olin nähnyt äitini hymyilevät kasvot, näin nyt vieraan, joka epäilemättä asettui tähän asumaan. Katselin nyt vain lieden etualalla punertavia hiiliä, jotka olivat kuin katkenneen ketjun renkaita. Sehän oli elämämme kuva: hehkuvia ja erillisiä renkaita. Kuka olikaan tehnyt rikoksen? Ja voiko ymmärtää, että ensimmäinen kotona viettämäni ilta saattoi merkitä onnettomuuden alkua?

Sitten kului kahdeksan tai kymmenen päivää… Astuessani ensimmäisiä askelia tällä kärsimyksen polulla minä kompastun enkä osaa enää laskea. Etäältä katsoen tämän ajan kaikki tapahtumat sulautuvat alinomaiseen tuskaan, joka kiihtyy kiihtymistään jokapäiväisten tekojen ja aivan yksinkertaisten sanojen peitossa.

Samoinkuin Cambaleyres'issa oli rakkautemme ravintona täälläkin tuo sanoinselittämätön, mutta se ei ollut enää sama asia, ja siksi rakkautemme ei voinut enää siitä elää, vaan alkoi siihen riutua.

Mitä huomasikaan Alice minussa? Näkikö hän, kuinka jatkuva tuho vähitellen teki lopun luottavasta hellyydestäni, mitenkään vähentämättä intohimoani? Alice näytti vuoroin selittämättömän masentuneelta tai levottomalta tai joutui äkillisen innostuksen puuskan valtaan, samalla ilmaisten jonkinlaista sääliä. Minä puolestani tunsin itseni useimmiten pettyneeksi, en koskaan uupuneeksi, ja odotin sitä ohimenevää tuokiota, jona saavuttaisin taas entisen luottavan rauhan. Mutta sensijaan törmäsin lakkaamatta tuohon käsinkoskemattomaan. Se alkoi esiintyä vaateliaasti, se uhmasi minua, enkä minä aina tietänyt, mitä se oikeastaan oli!

On sanomattoman tuskallista, kun ei voi milloinkaan saada asiasta selkoa, vaikka kuinka haluaisi. Ollaan kahden huoneessa, jutellaan, tuntuu siltä, kuin oltaisiin täysin syventyneinä lausuttuihin sanoihin, mutta samalla tiedetään varmaan, että sanat putoavat kuin lehdet puusta, joka ei enää anna niille mehuaan, ja huone, joka näyttää liikkumattomalta, kiitää virran viemänä kohti tuntematonta merta. Tuuliajolla olevaa mieltä ahdistaa, vaihdetaan merkityksettömiä sanoja, ja kuinka vihamieliseltä tuntuukaan vaikeneminen, koska siinä piilevät varsinaiset kysymykset! Jos olisimme aina voineet välttää vaikenemista, Alice ja minä, niin olisimme ehkä voineet kuvitella, ettei ollut tapahtunut mitään vakavaa. Mutta me vaikenemme, ja Alicen kasvot ovat heti kuin kuvastin, joka heijastelee onnettomuuttani, ja omat rypistyneet kasvoni ilmaisevat milloin moitetta, milloin rukousta. Mitä kauemmaksi ehdimme, sitä taajemmassa on näitä autioita vaitiolon taipaleita. Ne leikkaavat armotta tiemme poikki, palauttavat joka kerta sen, joka pyrkii pakoon, ainoaan todellisuuteen, siihen ainoaan, jota aistimme milloinkaan kykenevät tajuamaan.

Puhuin vast'ikään alinomaisesta tuskasta. Niin, sitä minä tosiaan sain kokea. Edessäni oli olento, jota katselin, jonka olisin voinut sulkea syliini, jonka pieninkin toive oli minulle käsky, mutta pyrkiessäni hänen luokseen törmäsin toiseen näkymättömään olentoon, jota ei voinut tavoittaa ja jonka sielu jäi selittämättömäksi. Mitä hän tahtoikaan, tuo toinen? Aikaisemmin olin voinut otaksua, että hän askarteli menneisyydessä, tuossa menneisyydessä, joka oli kerta kaikkiaan tunnettu ja kuvaeltu; minä puolestani olin unohtanut testamentin ja valheeni, haeskelin löytämättä ja paremman puutteessa odotin…

Alice odotti samoin. Uskallan vannoa, että kumpikin hartaasti rukoili jonkinlaista ratkaisua, koska elämä olisi muuten käynyt meille mahdottomaksi. Kun epävarmuus on äitynyt äärimmilleen, on sitä mahdoton enää sietää: siihen joko kuolee tai sitten asia selviää. Mutta harvoin arvaamme ennakolta, minkä tien sallimus valitsee johtaakseen päämäärään, ja kaikkein luonnollisin keino tuntuu yllättävältä.

Eräänä iltapäivänä, katsellessani ulos torille, näin Bourdoinin talon edustalla hoikan hahmon, joka sai sydämeni säpsähtämään.

XIV.

En ryhdy tässä kuvailemaan vaikutelmia, jotka olivat niin lyhytaikaisia, että tuntuu siltä, kuin olisi tuulenpyörre kiitänyt sielussani. Hetkeä aikaisemmin olin kuulunut siihen määrättyyn elämänpiiriin, jonka avioliittoni oli luonut, kaikki aikaisempi näytti häipyneen pois, välitön kärsimys sulki minulta maailman, enkä minä muistanut muuta milloinkaan tunteneeni. Nyt, nähdessäni Andrén, tajusin äkkiä, että olin elänyt muualla, että toisenlaiset seikat olivat saaneet mieleni levottomaksi. Tuntui siltä, kuin olisin saanut takaisin todellisen olemukseni. Tunsin vapautuvani, ja pyörtymyksestä toipuneen haavoittuneen tavoin uskoin voivani jonkin ihmeen nojalla herätä lopulliseen hyvinvointiin.

En ehtinyt ajatella, miksi André oli asianajotoimiston edustalla, olin vain iloni vallassa ja kiiruhdin torille. André, joka ei ollut aluksi minua tuntenut, lähti hänkin juoksemaan minua vastaan… Minä avasin sylini:

Me syleilimme toisiamme sanaakaan virkkamatta. Minä olin onnesta päihtynyt. Olisi voinut luulla, että minä olin palannut matkalta ja että minä, joka olin jättänyt veljeni, nyt pyysin häneltä anteeksi. Toinen oli pelkkää iloa, toinen näytti pikemmin hämmästyneeltä kuin säteilevältä, mutta olisinko tullut tuota ajatelleeksi kiihkeän mielenliikutuksen tilassa?

— André! Veljeni!… Kuinka tuletkaan näin… antamatta ennakolta tietoa!…

— En tietänyt vielä eilen illalla, pääsisinkö lähtemään. Oli niin paljon asioita Pariisissa…

— Ja nyt olet täällä, tässä olemattomassa paikassa, en tiedä mitä etsimässä, vaikka sinun pitäisi olla jo minun luonani!

— Lähdin juuri tapaamaan ainoata henkilöä, jonka nimen tiedän, kysyäkseni häneltä, miten Cambaleyres'iin päästään.

— Niin, sinähän et tiedä… Miksi et ole ilmoittanut minulle osoitettasi, ja miksi olivatkaan kirjeesi — en tahdo mitenkään moittia — yhtä lyhyitä kuin harvinaisiakin… Minulla ei ollut mitään keinoa ilmoittaa sinulle, että Cambaleyres on sinua odottanut ja on odottamiseen väsynyt. Katsohan: tuossa on talo!

— Isäni talo, lapsuudenkotina sinun omasi nyt heti… Se varmaan sinua kutsui, kun lähdit Bourdoinia etsimään; meitä ohjaa aina jokin. Olen asunut siinä pari viikkoa, mutta jos nuo kivet osaisivat hymyillä, näkisit varmaan, kuinka ne ovat muuttuneet sinun tultuasi; enhän ole sitä enää tuntea!

Hän ei näyttänyt seuraavan ajatustani, vaan oli hämmingin vallassa, jota kaikki selitykseni vain lisäsivät. Minä virkoin kärsimättömästi:

— Miten onkaan, olisiko Amerikka värjännyt sinut omalla värillään, ja näytätkö sinä nyt aina mieheltä, joka on nääntymässä liikeasioittensa painon alle?

— Kas niin, veikkoseni, nyt pitää unohtaa New York. Täällä pidetään lomaa! Missä ovat matkatavarasi?

— Miksi niin! Miksi ei matkatavaratoimistossa?… Mutta olkoot missä tahansa, kyllä ne haetaan.

— Mutta koska asutte täällä Puyssä, niin minun sopisi ehkä yhtä hyvin asettua hotelliin, en häiritsisi niin kovin… millään muotoa.

Asianajotoimiston ikkunaan ilmaantuvat kasvot estivät minua torjumasta tuota typerää väitettä. Kirjuri oli varmaan kuullut äänemme, oli kohottanut päätänsä ja vakoili meitä. Minä tartuin Andrén käsipuoleen.

Hän suostui tulemaan mukana, sillä hän arvasi, etten missään tapauksessa häntä kuuntelisi. Ehdittyäni siihen alakerran huoneeseen, jossa olin ollut nähdessäni hänet, kehoitin häntä astumaan sisään, suljin sitten oven ja väänsin avainta. Samana hetkenä, jolloin aioin vaatia häntä selittämään omituisen epäröintinsä, käyttäydyin siis itse tavalla, joka näytti sen oikeuttavan. En olisi kuitenkaan voinut toisin tehdä. Minä tottelin konemaisesti virikkeitä, jotka näyttivät järjettömiltä, mutta olivat sitä vastustamattomampia.

Hän oli jäänyt seisomaan, hän näytti huolestuneelta vieraalta, joka on salaa viety johonkin kiellettyyn paikkaan ja joka varoo vartijan ilmaantumista.

— Ensinnäkin istu, ole hyvä. Näyttää totisesti siltä, kuin pelkäisit istuutua… ja sitten kuuntele minua… niin, vaikka sisustus on uusi, on asukas yhä entisellään ja on odottanut sinua yhtä hartaasti kuin ennen. Toivon muuten, ettet ole sitä koskaan epäillyt.

— Kuinka sen tietäisin! Olet niin vähän kertonut minulle elämästäsi siellä. Sinun äänesi sävy on toisenlainen, ilmeesi samoin. Amerikka on ehkä sinua pidellyt pahoin tai tuottanut sinulle pettymystä. Siinä tapauksessa, ja jos et ole päässyt toivomiisi tuloksiin tai jos se ei enää sinua miellytä, on helppo jättää se sikseen. Minä puolestani iloitsen siitä, että voin kehoittaa sinua vapaasti odottamaan elämänoloja, jotka sopivat sinulle paremmin. Vielä enemmän: minusta tuntuu ikävältä ajatella, että voit lähteä takaisin. Koska ajat ovat muuttuneet, käyttäkäämme seikkaa hyödyksemme välttääksemme joutavaa erossaoloa. Tässä on tapahtunut riittävästi uhrauksia puolelta ja toiselta. Ymmärräthän?

Minä siis etenin etenemistäni… Olin unohtanut alkuperäisen vaikutelman. Kuvittelin jälleen, että edessäni oli nuorukainen, jonka kenties teki mieli pyytää anteeksi jotakin kepposta ja jolle piti heti vakuuttaa hyväntahtoisuuttaan. Hänen hymynsä viipyi hiukan, sitä pahempi, mutta minä uskoin varmaan houkuttelevani sen ilmi; kiintymykseni kyllä pitäisi siitä huolen. Minä jatkoin:

— Sinä jäät tietenkin tänne vähäksi aikaa, kunnes ehdit järjestää tulevaisuutesi. Muista myös, että sinun pitää heti käydä selvittämässä hotellilaskusi ja että sinut otetaan täällä vastaan vain koko kuormastoinesi. Myöhemmin…

Hän ei vieläkään liikahtanut eikä vastannut mitään, ja niin minä keskeytin puheeni. Puhuessani hotellista huomasin äkkiä selviävän erään seikan, jota en ollut ollenkaan ajatellut. Haaveen lentoa seurasi vihdoin katkera todellisuus. Ei epäilemistäkään: olin yllättänyt Andrén tiedusteluretkellä; hän oli luultavasti päättänyt lähteä jälleen pois Puystä minua kohtaamatta, jos saadut, avioliittoani koskevat tiedot eivät tuntuisi tyydyttäviltä. Siksi hän oli saapunut salaa, siksi hän oli ollut niin hämillään, kun olin hänet yllättänyt, ja siksi hän hämmentyi yhä enemmän minua kuunnellessaan…

— Myöhemmin… tai oikeastaan ennemmin sopisi minulle antaa… tai oikeammin minä vaadin selitystä erääseen seikkaan, joka minua ihmetyttää. Mistä johtuu, että kohtaan sinut, jonka olisi pitänyt rientää suoraa päätä luokseni, menossa notaarini luo, joka sivumennen sanoen on kaikkein viimeinen henkilö, jota tapaamaan otaksuin sinun menevän?

— Että aioit kysyä häneltä tietä Cambaleyres'iin? Puhu semmoista muille, veikkoseni; minua et petä. Entä kirjeesi… Luuletko ehkä, etten ole huomannut niiden uutta sävyä? Ne eivät ole olleet ainoastaan harvinaisia, vaan myös lyhyitä… niin lyhyitä, ettet ole edes maininnut, milloin Havreen saapuisit!

— En voinut New Yorkissa enempää kuin Pariisissakaan päättää lähtöäni ennenkuin aivan viime tingassa.

Minua kiidätti nyt oma kiihtymykseni, enkä minä huolinut enää ollenkaan hillitä itseäni:

— Älä sano enää mitään; mitä hyödyttävät joutavat lorut meidän kesken? Koska totuus tuntuu sinusta hankalalta, autan sinua yhdellä sanalla esteen yli: sinä muutuit mustasukkaiseksi heti Alicen ilmaannuttua minun elämääni. Siinä on syy! Mustasukkaisuus on mielentila, josta sen vallassa olevalla ihmisellä itsellään ei ole tietoa, mutta jonka muut näkevät pitkän matkan päähän. Sinä olit tottunut olemaan ainoa ystäväni, sinä et siedä, että kolmas tulee väliin, luulet joutuvasi hylätyksi… Ikäänkuin ei sydämessä voisi olla samalla kertaa kahta kiintymystä, jotka ovat niin erilaisia kuin yö ja päivä! Mutta mustasukkaiset ajattelevat asiaa harvoin niin tarkoin. Mustasukkaisuus ei muuten ole pelkkää kärsimystä, se on myös tyhmyyttä ja tekee ihmisen ilkeäksi. Niin on käynyt sinun… Älä huoli väittää vastaan; olen jo nähnyt silmistäsi, että osun oikeaan… Kukapa tietää, etkö otaksunut Bourdoinin luota löytäväsi aseita häntä vastaan, joka mielestäsi on voinut minut vain pettää, koska on varastanut sinun sijasi? On hyvä häntä uhitella, mutta vielä parempi olisi ollut, jos olisi voinut häntä vihata tuntematta mitään tunnontuskia!

Hän oli kuunnellut tähän saakka pää painuksissa; hän oli varmaan odottanut tätä kaikkea, lukuunottamatta sitä, että niin rohkeasti kävin haavaan käsiksi. Viimeiset sanani häntä säpsähdyttivät.

— Mitä omituista onkaan siinä, että olen halunnut, ennenkuin toisemme kohtaamme, saada tietää uudesta elämästäsi hiukan yksityiskohtaisemmin kuin itse olet siitä kertonut? Veljesten kesken sellainen uteliaisuus on täysin puolustettavissa, ja turha on sen perustelemiseksi tehdä väkivaltaa tunteilleni. Mitä tunteisiini muuten tulee, saakoot ne nimen, jonka tahdot niille antaa, sillä nimestä vähät. Voinet sentään myöntää, etten minä, jollen voi rakastaa jotakuta tuntematonta ihmistä, myöskään voi häntä vihata.

— Sanasi osoittavat, kuinka syvästi olet kärsinyt; onneksi on lääke lähellä; mutta ei Bourdoinin luona!

— Veljeni, minä tahdon kysyä yhtä ainoata asiaa, silmästä silmään… vannon sen, ainoata asiaa, jota pidän tärkeänä ja joka saa minut levottomaksi: oletko onnellinen?

Mitä olikaan tuossa yksinkertaisessa kysymyksessä niin painavaa, että se tuntui raskaammalta kuin molemmat olkapäälläni lepäävät kädet, että ääni, joka sen lausui, viilsi mieltäni kuin avunhuuto?

Sitten huomasin, että aikaa kului tahtomattani, aikaa, jonka kuluessa varustauduin vastaamaan — vaikka ainoaksi vastaukseksi jäi vain pelkkä tosiasia, että olin siinä.

Vihdoin tein ankaran ponnistuksen ja lausuin äänellä, joka pyrki olemaan iloinen:

— Sekö hyöty minulla on kaikista kirjeistäni! Et ole luultavasti niitä lukenut…

Olin huomaavinani hänen sanoissaan jonkinlaista sääliä, joka vaikutti kuin hyökkäys, ja sanoin:

— Oikeata onnea ei myöskään tarvitse punnita, kun on vakuutettava, että se on olemassa.

— Minun tarvitsi vain asiaan koskettaa, niin äänesi muuttui. Et edes itse sitä huomannut!

Hän ei näyttänyt minua uhittelevan, vaan surkuttelevan. Astuin hänen luokseen: olisin mieluummin sietänyt solvauksia.

— André, jos sanojeni sävy muuttuu, jos ääneni vapisee, niin se johtuu siitä, että pelkään sinulle ilmaista rakkautta, joka on ottanut minut kokonaan valtoihinsa.

— Jos kiittäisin onneani, niin syventäisin haavaasi; en tahdo olla rikas mies, joka soivaa köyhän köyhyyttä!

— Köyhyys on arvokkaampi kuin eräänlaiset rikkaudet. Minä vapisen ajatellessani, millaisen hinnan sinä kenties maksat omastasi.

Minä kumarruin häntä kohti huohottaen ja tartuin hänen käsiinsä. Oliko edessäni veljeni, jonka saapumisesta oli kulunut tuskin tuntiakaan ja joka ei tietänyt mitään uudesta elämästäni, vai oliko tässä käsittämätön todistaja, joka tunsi valheeni? Elämässä on hetkiä, jolloin sisäinen olemuksemme heijastuu ulkomaailmaan niin voimakkaasti, ettemme enää voi erottaa, mikä kuuluu toiseen, mikä johtuu toisesta.

— André, sinä et ole oikeassa, en salli sinun jättävän puhettasi kesken. Sinä puhuit hinnasta. Mitä hintaa tarkoitat?

Nyt oli minun vuoroni odottaa silmästä silmään ja tuntea kuluvan ajan, joka ei näyttänyt milloinkaan loppuvan. Vihdoin Andrén silmäluomet painuivat alas:

— Oi Jean, lausui hän hiljaa, — minä toivoin, että paremman puutteessa ja kaiken sen jälkeen, mitä olet tehnyt, saisit kokea ainakin kiitollisuutta!

— Mitä tulinkaan vielä lausuneeksi semmoista, joka mieltäsi kuohuttaa? Emmekö voi tehdä mitään muuta kuin olla vaiti tai hyödyttömästi toisiamme haavoittaa? Huomaathan sentään, kuinka huolellisesti koetan olla kajoamatta siihen, mikä ei välittömästi koske sinua! Äsken syytit minua mustasukkaiseksi. Olenko ollut mustasukkainen? En ainakaan sillä tavalla kuin kuvittelet. Ei, minä en tiedä itsekkäästi ajatelleeni omaa kohtaloani, en ole milloinkaan epäillyt sinua. Mutta kuinka olenkaan sensijaan vapissut sinun onnesi vuoksi! Sinä puhuit kirjeistäni, mutta omat kirjeesi minua kerrassaan peloittivat. Ne olivat tietenkin täynnä intohimon huumausta, mutta samalla tuntui siltä, kuin niissä olisi piillyt jokin salaisuus ja jokin murhe, jota et voinut minulle ilmoittaa. Miten olisinkaan mieltäni tyynnyttänyt ollessani täältä poissa? Sen saattoi tehdä ainoastaan täällä joku sivullinen, ja minä riensin empimättä tuonne, — hän viittasi Bourdoinin taloon. — Mutta kuinka mieltäni ahdistikaan ja kuinka hartaasti samalla toivoin saavani kuulla, että kuvitelmasi olivat minun pelkoani pätevämmät! Nyt minun on turha käydä kyselemään! Valitettavasti tiedän, mikä olisi vastaus!

Pidätetty nyyhkytys tukahdutti vähitellen hänen sanansa; viimeksi lausuttuja tuskin kuulin. Kun hän lopetti, oli vihani haihtunut. Olin jälleen tyyni ja huomasin vain kaksinkertaisen vääryyden, joka uhkasi erottaa meitä toisistamme. Mutta jos sydämeni lakkasikin Andréta syyttämästä, niin kuinka voin saada hänet sen uskomaan? Millä keinoin voi päästä koskettamaan sieluun, joka on päättänyt olla mitään uskomatta? Minua masensi hetkisen ajatus, että oli aivan mahdotonta karkoittaa vaiheillamme liitelevää murhetta. Sitten johtui mieleeni eräs ajatus. Lähdin avaamaan ovea sanaakaan virkkamatta.

Äänessäni oli varmaan erinomaisen tuskallinen sävy, sillä Alice kuului kiireesti lähtevän.

— Miellyttäköön se sinua tai ei, onhan ainakin varmaa, että hän yksin voi antaa sinulle haluamiasi tietoja?

Ymmärsikö hän, mitä tarkoitin? En tiedä. Nähdessään Alicen tulevan hän oli yht'äkkiä väistynyt huoneen perälle. Alice pysähtyi hämmästyneenä kynnykselle. He katselivat toisiaan kuin lumoutuneina.

Sitten seurasi vaitiolo, eräs niitä liikuttavia ja pyhiä tuokioita, joina aika tuntuu seisahtuvan.

— Kas niin, sanoin minä, — astukaahan lähemmäksi! Alice on tosiaan odottanut sinua riittävän kauan, André! Hän on nyt tullut, Alice! Syleilkää toisianne kuin veli ja sisar, ja haihtukoon teidän kummankin pelko tähän ensimmäiseen lämpimään suudelmaan!

Mainitessani Andrén nimen näin Alicen kalpenevan. André oli kuin jähmettynyt nähdessään hänet, jota oli luullut vihaavansa.

Jälleen pyhä hiljaisuus. He katselivat toisiansa yhä. Siten ihminen yrittää vallata jotakin tuntematonta kokien käsittää sitä yht'äkkiä kuin salaman valossa, koska ei ole ollut tilaisuutta pitempiin tarkasteluihin.

Minä puolestani katselin heitä! Näen heidät vielä nyt, tätä kirjoittaessani, samanlaisina kuin silloin ja muistan omituisen, järjettömän, iskevän vaikutelman — semmoisena sitä ainakin pidin. Äkkiä teki mieleni huutaa:

Minun edessäni oli voittoisa nuoruus, nuoruus, joka loistavan kehyksen tavoin sai sitä paremmin näkymään vanhan taulun kaikki tummat kohdat Vain se seikka, että he molemmat olivat siinä edessäni, sai oman ikäni tuntumaan minusta arvaamattomalta taakalta. Minua olisi voinut tosiaan luulla kihlautuneitten isäksi, eikä äskeinen kehoitukseni olisi loukannut, jos olisin siten kehoittanut heitä vahvistamaan kihlauksensa.

Seurasi hetki, jota ajatellessani en vieläkään tiedä, toiko se minulle välittömästi murhetta vai iloa. André astui vihdoin luo kuin magneetin vetämänä ja sanoi hiljaa:

Alice ei vieläkään liikahtanut, vaan seurasi hänen tuloansa tarkkaavasti ja kuin peloissaan. Tuntui siltä, kuin hän olisi aavistanut ja samalla pelännyt jotakin tulevaa kohtaloa. Niin voimakas mielenliikutus sai minut lopulta ihmettelemään: mitä André oikeastaan oli hänelle? Mitä saattoikaan merkitä meille, pitikö hän tuosta sattumalta luoksemme saapuneesta lankomiehestä vai ei?

André tuli yhä lähemmäksi. Hänen ilmeensä ei ollut enää päättäväinen, hän hymyili nöyrästi kuin ihminen, joka pyytää anteeksi. Hänen lähestyessään Alicen otsa painui hitaasta alas ja näytti samalla kutsuvan häntä luokseen.

Niin olin näkemässä tätä ensimmäistä suudelmaa, johon olin itse kehoittanut.

— Älkää nimittäkö minua rouvaksi; olenhan teidän sisarenne, jota toivon teidän oppivan kunnioittamaan niinkuin hän kunnioittaa teitä.

Sitten tuntui siltä, kuin ympärillämme väikkyvä salaperäinen olisi äkkiä hävinnyt. Emme olleet ehtineet lausua pariakymmentä lausetta, kun huone oli jo niin autio kuin olisimme siitä poistuneet. Muutamat minuutit olivat sananmukaisesti ilmaisseet sielujemme syvän olemuksen!

XV.

Tuo omituinen ajatus liikkui yhä mielessäni heidän alkaessaan keskustella hajanaiseen tapaan, kuten ainakin äsken toisiinsa tutustuneet henkilöt. Alicen mielestä on hyvä, että André jää hotelliin, jos hän itse niin tahtoo. André sanoo olevansa valmis muuttamaan meille. Ei tehdä mitään päätöstä; kaikki jää entiselleen. Mitä vieraan viipymiseen tulee… mutta miksi se asia päätettäisiin heti hänen tultuaan?

— Päätittepä miten tahansa, uskottehan varmaan, että päätöksenne hyväksytään? sanoi Alice.

— Pitäisi myös liikkua täällä Puyssä Jeanin kanssa; mitä katedraaliin tulee, voitte luottaa minuun, minä osaan siellä opastaa.

Sitten hän lisäsi, osoittaen torin kulmassa kattojen yläpuolelle kohoavaa valtavaa seinämuuria:

Kuinka nuoria he ovatkaan! Heidän suupielissään on sama hymy, heidän katseissaan samaa tahallista pidättyväisyyttä. Se selittämätön on hävinnyt Alicen kasvoista, ja Andrén kasvoista huokuu jonkinlainen uusi tyyneys. Miksi mieltäni ahdistaa, ikäänkuin olisi kiusallista olla kuulemassa heidän keskusteluaan ja näkemässä heidän yksimielisyyttään? Enkö ole itse tahtonut saada sitä aikaan?

Nyt, kirjoittaessani, nämä ensimmäisen hetken vaikutelmat saavat jyrkät ääriviivat, jotka niitä väärentävät. Ne olivat kieltämättä semmoisia, mutta samalla niissä oli eräänlainen himmeämpi, verhottu sävy. Mielessä on varma aavistus, että ne ovat olemassa, ja samalla tekee mieli pitää niitä hillittömän mielikuvituksen sairaalloisina tuotteina.

— Andrén tulo säikytti minua aluksi, mutta nyt olen siitä kovin iloinen. Minä pelkäsin vihollista ja toivon nyt saavani liittolaisen.

Sanat eivät tosiaankaan paljoa merkitse; niihin voi sijoittaa mitä tahansa ja varsinkin kaikkea, mitä haluaa niissä olevan. Ajatuksia me sitävastoin hengittelemme. Mikään tahto ei kykene niitä keinotekoisesti värjäämään.

Älkäämme huoliko etsiskellä! Minua varmaan vainoaa edellisten päivien ikävyys. On parempi koettaa nauttia kuluvan hetken koko täyteläisyyttä, tuon hetken, jolloin katseeni, siirtyen Andrésta Aliceen, yhdistää ensimmäisen kerran ne ainoat henkilöt, joihin olen eläessäni todella kiintynyt.

Iltapäivällä lähdimme kaikki kolme Cambaleyres'iin, kuten olimme sopineet. Matkaan päästyämme tämä pyhiinvaelluspaikka, missä olimme viettäneet ensimmäisen kauniin ajan, nosti mieleeni arvaamatonta iloa. Ihanain tuoksujen täyttämä ilma leyhyi pitkin matkaa ympärillämme. Me kuuntelimme Bornen loisketta ja Vourzac'in kiivasta kohinaa. Viheriöitä käsivarsia ojentelevat vaivaismännyt näyttivät vuorenpeikoilta, jotka olivat rientäneet puiston rajalle seisoakseen siinä hupaisina vahtimiehinä. Vihdoin tulivat Cambaleyres'in vanhat kellastuneet kasvot näkyviin puitten takaa, jotka eivät nyt enää lehdettöminä sitä peittäneet. Olin kulkenut samaa tietä sata kertaa, mutta en sitä nyt samaksi tuntenut. Kaikki näytti minusta uudenlaiselta, olkoon syynä ollut sisäisen valon heijastuminen tai kuolevan syksyn värileikki.

— Katsele tätä todellisen onnen tyyssijaa, johon olet halunnut tutustua; me olemme asuneet täällä viime päiviin saakka.

— Siinä on sama rakennus, johon minä aikoinani saavuin; se ei ole yhtään muuttunut kolmessa vuodessa.

— Mitä tehdä? Eihän minulla ole, niinkuin teillä, muistoja, jotka voisivat luoda elämää tähän erämaahan.

Palattaessa levisi näkyviimme uusi taikanäytelmä. Tummana kumottavan tuomiokirkon alla valui kuin valtavan isosta suihkulähteestä kattojen punainen virta. Kaikki liekehti, metsät ja lakeus, ja ympärillämme leijui kevyt ilma, jossa tuntuivat katajan ja väriherneen tuoksut.

— Ymmärrätkö, kysyin taas Andrélta, — miksi niin kovin ikävöin takaisin näille seuduille?

— Ymmärrättekö tänä iltana hiukan paremmin, kuinka ihanaa on tulla takaisin? jatkoi Alice puoliääneen.

Kysymykset jäivät vaille vastausta. Andrén katse oli suuntautunut jonnekin kauas; tuntui siltä, kuin hän ei olisi ensinkään nähnyt tuota ihmeellistä kaupunkia.

— Siis huomiseen saakka, André, sanoi Alice, mainiten häntä ensimmäisen kerran nimeltään.

Sanat ovat kuin perhosia; niiden värin huomaa vasta, kun ne johonkin istuutuvat. Ajatellessani Andrén molempia suostumuksia päättelin jälkeenpäin, että ne olivat yhtä kaukana toisistaan kuin ilo ja alistuminen. Miksi kiinnitänkään huomiota vivahduksiin, jotka varmaan ovat olemassa ainoastaan mielikuvituksessani? Mikä muutos onkaan siis tapahtunut minussa itsessäni ja meissä molemmissa, koska ulkona kadulla muutumme heti hajamielisiksi. Me astelemme nopeasti eteenpäin vaihtamatta sanaakaan.

Kun olemme ehtineet lähelle hotellia, päätän lopettaa tämän painostavan vaitiolon.

— Haluatko vielä nyt, kun olet tutustunut elämääni, mennä hankkimaan tietoja Bourdoinilta?

— Etäällä ollessaan tulee ajatelleeksi yhtä ja toista. Enhän minä pelännyt… en ollenkaan…

Hän pakenee pois, ennenkuin ehdin sanoa mitään, ja kuullessani hänen askeltensa loittonevan tunnen vähitellen ensimmäisen iskun aikaansaaman katkeruuden nousevan mieleen. Hotelli herättää mielessäni minua haavoittaneen epäilyksen muistoa. Tämä on sitä vanhaa ikävyyttä ja hermostumista, jonka ovat saaneet aikaan edelliset huolet; on parasta torjua ne pois, on parasta, että minä, haamun tavoin täällä kulkeva olento, palaan tuohon haamulta näyttävään kaupunkiin. En ollut tietänyt, että omassa kaupunginosassani oli niin heikko valaistus. Ellei olisi ollut tähtiä, jotka välkkyivät näkyvissä olevalla taivaan kaistalla, olisi luullut harhailevansa jonkin katakombin pohjalla. Palattuani kotiin sain kuulla, että Alice oli väsyneenä vetäytynyt huoneeseensa. En lähtenyt häntä tapaamaan. Istuuduin lieden ääreen ja mietin kauan aikaa, mitä huomenna tulisi tapahtumaan.

He lähtivät tuomiokirkkoon, ja minä katselin heidän menoansa. He kulkivat vierekkäin, Alice kuten ainakin, André tavallista kevyemmin astellen. He olivat kehoittaneet minua lähtemään mukaan, mutta minä olin kieltäytynyt. Miksi olin niin menetellyt, kun jo ajattelin lähteä heidän jälkeensä heidän tuskin ehdittyään ensimmäiseen kadunkulmaan? Ennenkuin päätökseni toteutin, annoin sentään kulua hiukan aikaa. Olin asiaa harkitsevinani, mutta en ajatellut mitään. Kuinka usein luulemmekaan ajattelevamme jotakin, mutta itse asiassa vain epäröimme, jonkin selittämättömän seikan painostamina!

Vihdoin minäkin lähdin ja päätin nousta ylätorille odottaakseni heitä takaisin tuomiokirkosta. Kaikki, jotka käyvät tuomiokirkkoa katsomassa, kävelevät välttämättä lopuksi sen korkealla pengermällä. Minä puolestani rakastan paikkaa niiden muistojen vuoksi, joilla rakkauteni sitä kaunistaa.

Ylätorille pääsee pikimmin kulkemalla Viistoja portaita myöten. Lähdetään astelemaan ylöspäin holvatussa käytävässä, näyttää siltä, kuin edessä olisi loppumaton vallikäytävä; sitten tulee äkkikäänne, noustaan edelleen ylöspäin kahden linnoituksenmuurin välissä, ja taivaalle kuvastuu toisen, maurilaisen muurin otsikko. Seuraavassa käänteessä ei näköala oikeastaan muutu, otsikon sijaan vain tulee kellotapuli. Sitten noustaan aukiolle, mutta viistoon, tavallaan piilossa kivivierun takana, joka päättyy kuorin luona.

Aioin juuri astua aukiolle, kun samassa pysähdyin. Mitä? Joko he ovat kirkossa käyneet! Ovatko edes aikoneetkaan siellä käydä? Nyt he istuivat siinä kivirahilla, niin syventyneinä keskusteluunsa, etteivät olleet edes kuulleet askelteni ääntä tässä autiossa paikassa, joten voin peräytyä heidän huomaamattaan. Seisoin siinä liikkumatta, ja sydäntäni kouristi sanomaton tuska. Alice näytti puhuvan vilkkaasti, André kuunteli tarkkaavasti ja vakavasti, kuten ainakin henkilö, jolle jotakin uskotaan. Ja koko tuo kohtaus tuntui minusta kiusalliselta; se oli kuin sopimuksenmukaisen valheen hedelmä.

Valheen — sepä soma sana minun lausumakseni. Se johtui varmaan mieleeni moraalisen yhteensointuvaisuuden vuoksi. Olin niin kauan lakkaamatta valehdellut, että näin maailman nyt vain omien tuntojeni valossa!

Olipa miten tahansa, minä odotin. Minun teki sanomattomasti mieli häiritä heitä, ja toiselta puolen arkailin. Vihdoin André puristi Alicen kättä kuin vahvistaakseen jotakin sitoumusta, ja he nousivat seisomaan. Olisin mielelläni paennut; sensijaan lähdin piilopaikastani ja astelin heitä kohti.

He eivät ollenkaan hämmästyneet nähdessään minut. Tuntui siltä, kuin he olisivat minua odottaneet. Miksi muuten tässä todistelenkaan vaihtuvien vaikutelmieni oikeutusta? Nyt, kun kohtasimme toisemme, en voinut enää ymmärtää, miksi olin niin kauan; epäröinyt, ennenkuin menin heidän luokseen.

Heidän virkeä mielialansa tuntui tarttuvan minuunkin. He nauroivat. Edessämme oli kirkon katettu pylväskäytävä, joka näytti luontevine käärineen olevan kuin alus valmiina lähtemään jollekin kauniille matkalle. Joukko naakkoja kuvioi taivaankantta lentonsa kaariviivoilla. Kaikki ympärillämme tuntui leppoisasti lausuvan meidät tervetulleiksi. Minä vastasin:

Nuo sanat, joista hänet jälleen tunsin, häivyttivät mielestäni viimeisenkin epäilyksen.

— Siinä tapauksessa, lapseni, vanhat kivet vaativat korvausta; seuratkaa minua.

André tarttui käsivarteeni, kuten aina ennen, ja kääntyi kysymään
Alicelta:

— Kas niin, sanoin minä hiljaa, — oletko siis vihdoinkin huomannut, ettei Alice ole tehnyt mitään pahaa?

Siitä tuli iloinen paluuretki, väliaika, jonka kestäessä ei johdu mieleen kysymys, mihin mennään tai mistä tullaan, eräs niitä tuokioita, jolloin elämän kyllyys saa unohtamaan elämän olemassaolon. Meitä ympäröi keskiaika: kirkon kuori, kastekappeli, hospitsit ja luostarit. Me tiesimme siinä kävellessämme, että lukemattomat ihmiset olivat kulkeneet tästä ennen meitä. Katujen nimet olivat kuin laulua: Saint-Mayol, Grasmanant, Cloître, Bec-de-Lièvre. Siinä me kävelimme palauttaen mieliimme entisiä kirkollisia markkinoita ja valtavia väkijoukkoja, ja kiveyksellä kaikuvat askelemme herättivät meissä niitä seuraavan autiuden pistävää tunnetta.

Séguret-kadulla huomasin kaukaa Bourdoinin, joka seisoi toimistotalonsa kynnyksellä kumarrellen tapansa mukaan jollekulle huomattavalle asiakkaalle. Kun saavuimme hänen ovelleen, oli hän jo mennyt sisään.

— Emmekö ole sopineet, että jäätte tänne ja että muutatte luoksemme jo tänä iltana?

— Koska nyt tiedän, että kaikki, mitä hän pyytää, on järkevää, jatkoi
André.

He olivat sinä hetkenä lähellä toisiansa. Samoinkuin edellisenä päivänä olimme nytkin huoneessa, jossa he olivat nähneet toisensa ensimmäisen kerran, ja samoinkuin eilen tutkin nytkin heidän kasvojansa, joissa oli tapahtunut ainoastaan se muutos, että niitä kirkasti alinomainen tyytyväisyys. Minun teki mieli sanoa:

Tyydyin pelkkään eleeseen. Onnen, jota minun olisi pitänyt tuntea, jääti jälleen tuo naurettava ajatus:

XVI.

André asettui luoksemme asumaan iltapäivällä. Minun olisi pitänyt siitä iloita, koska siten tuli päätökseen eräs kohtaus, joka oli minua syystäkin loukannut. Huomasin kyllä, että joutuisin alkavassa yhteiselämässä olemaan epämääräisen ajan Alicesta erotettuna. Samalla olin huomaavinani, että tämä kotoisten olojen häiriytyminen oli Alicelle mieluinen, ja nämä kaksi syytä riittivät synnyttämään syvää pettymyksen tunnetta.

Niin alkoi uusi vaihe, viimeinen ennen ratkaisua, näennäisesti aivan rauhallinen, mutta täynnä suuria mielenliikutuksia. En tosin tiedä, miten oli Andrén ja Alicen laita, mutta voin varmaan uskoa, että heidän kävi samoin. Omaa sisäistä elämääni ajatellessani muistan kyllä sen yleisen suunnan, mutta huomaan siinä myös niin paljon ristiriitaista tahtomista, että sen eritteleminen näyttää melkein mahdottomalta. Minun on nyt juuri onnistunut herättää yksityiskohtaisesti eloon ensimmäinen päivä, sillä lähtökohdat jättävät aina selvän vaikutelman. Mutta muuten huomaan voivani merkitä ainoastaan pysähdyskohtia; tien varrella sijaitsevat maisemat eivät vaihtele.

Elettiin siis ulkonaisessa katsannossa säännöllistä elämää, jossa ei tapahtunut mitään huomiotaherättävää. Aamuisin André oli harvoin näkyvissä. Hän kirjoitti tai oli kävelyllä. Aluksi hän usein kehoitti minua lähtemään mukaan. Muutamia kertoja minä suostuin, mutta pian luovuin siitä, ja tuonnempana saadaan nähdä, miksi. Päivällisen jälkeen olimme yhdessä iltaan saakka. Aika kului silloin niinkuin perhe-elämässä ainakin, jokainen askarteli tavanomaisissa toimissaan pakottamatta itseänsä mihinkään kursailuun. Minä luin, Alice teki töitään, André liikkui toisen luota toisen luo. Keskustelut olivat tavallisia, yhdessäolomme oli yhtä ainoata pitkää joutoaikaa, jonka me täytimme alinomaisella puuhalla. Sanalla sanoen: säännöllistä kuin luostarin elämä ja samalla kuin työpajan hyörinää.

Se vaikutti uuvuttavasti, sillä tuon naamion alla piili myrsky; mutta palvelijat enempää kuin satunnainen vieraskaan eivät olisi voineet saada siitä selkoa. Julkisivu osaa valehdella paremmin kuin ihminen!

Kun André ja Alice olivat kohdanneet toisensa minun nähteni, tuntui jokin varma vaisto yllyttäneen minua pitämään heitä silmällä. Aluksi katsoin menettelyni vain naurettavaksi tai loukkaavaksi. Mutta aivan pian tulin huomaamaan, että Alice oli ihan erilainen riippuen siitä, olimmeko kahden kesken vai emme. Tuo selvittämätön vaikutelma ei ilmaantunut milloinkaan Adrén läsnäollessa, se oli olemassa yksin minua varten. Lisäksi sain aivan pian varmuuden siitä, että Alicen ja Andrén välille kutoutui sanaton side, mykkä yksimielisyys, jota kaikki todistaa, vaikka ei mikään sitä ilmaise. Alicen lausuma sana oli pätevä: liittolainen oli ilmaantunut!

Liittolaisuus edellyttää aina vastustajaa. Minustako oli tullut vastustaja? Omituinen kysymys, jos ajattelee, että oli ehtinyt kulua tuskin kuukautta siitä hurmioisesta ajasta, jolloin oli mahdoton sanoa, kumpi voitti toisen hellyydessä ja luottamuksessa — tuskallinen kysymys rakastajalle, jonka mieltä raateli tuon ihanuuden kaipaus.

Liittolaisuus ei ole täysin tyydyttävä sana. Heidän suhteessaan oli vielä jotakin muuta. Heidän tahtonsa sointuivat hämmästyttävästi yhteen, ja sitäpaitsi minä aavistin, että tuo sopusointu heitä itseänsä ilahdutti. André ei varmaankaan yrittänyt viekkaasti voittaa itselleen Alicen luottamusta eikä Alice alkanut sitä minulta järjestelmällisesti evätä, mutta sittenkin heissä näkyi aika ajoin oireita, jotka eivät petä. Kuunnellessani heidän sointuvia lauseitansa, nähdessäni heidän pieniä eleitänsä, toisinaan vain heidän katseensa, minä voin hyvin huomata, kuinka he yhä paremmin viihtyivät toistensa seurassa. Jouduttuaan sattumalta toistensa läheisyyteen he nyt tottelivat jonkinlaista keskinäistä vetovoimaa, niinkuin luonnollisesta tilastaan pois joutunut vesi pyrkii aina palaamaan siihen takaisin. Elämä kolmisin oli tuntunut minusta peloittavalta. Mutta minä olin pahoin erehtynyt: tässä olikin vain kaksi ihmistä; minä jäin syrjään ja ulkopuolelle…

Pyydän hartaasti, ettei kukaan ajattele enempää kuin minä itse silloin ajattelin! Ainakaan silloin ei vielä johtunut mieleenikään, että André saattoi todella Aliceen rakastua. Minä luotin heihin samoinkuin itseeni. En epäillyt heidän alkeellista uskollisuuttaan. Mutta karkean petoksen yläpuolella on toinen, pahempi, pahempi siksi, että se on salainen, ja se oli nyt tulossa. André tiesi hallitsevansa omaa vaistoansa, ja se on vaarallinen tieto, joka yllyttää uskaliaisuuteen. Kun ihminen on niin varma itsestään, hän ei ollenkaan arkaile muuttua siksi, joka lakkaamatta ajatusta askarruttaa. Hän kunnioitti naista ja varasti hänen sielunsa! Minun piti näyttää rauhalliselta, puhua tyynellä äänellä, tarpeen tullen iloita sopusoinnusta, jota olin ensimmäisenä vaatinut, mutta niin jouduin alinomaa näkemään ryöstöä, johon ei mikään laki ulotu, seurasin sen kehitystä, olisin voinut sanoa, kuinka pitkä aika vielä kuluisi, kunnes muuttuisin muukalaiseksi omassa kodissani. Nyt olin vuorostani joutunut mustasukkaisuuden kidutettavaksi!

»Mustasukkaisuus», olin huudahtanut Andrélle, »on tila, jossa ihminen on sitä itse aavistamatta!» Tietämättömän puhetta: minä vakuutan sen huomanneeni ja antaneeni sille oikean nimen heti sen ilmaannuttua. André oli tuskin ehtinyt muuttaa taloon, kun tiesin varmasti, mitä hän toi mukanaan. Niinpä ajattelinkin heti: »Kuinka he ovatkaan nuoria!» Se ei ollut, kuten voisi luulla, oman vanhuuteni pahoittelua eikä rikkaamman uhrilahjan kadehtimista, vaan minä olin siten ilmaissut vaaran, jo ennenkuin asianosaiset itse tulivat siitä tietoisiksi. Kun sitten, vuorokautta myöhemmin, Andren muutettua taloon, taas kohtasimme toisemme, Alice ja hän toisella puolella, minä toisella, niin varmaan epäröimättä totesin onnen, jota olin siihen saakka nauttinut, joutuneen varastetuksi ja tungettelijan nautittavaksi.

Minä olin mustasukkainen heti nähdessäni veljeni lähestyvän Alicea ja minä tiesin olevani mustasukkainen. Kunpa taivas olisi minulta evännyt semmoisen selvänäköisyyden! Olisin joutunut vähemmän kärsimään. Voiko kuvitella pahempaa tuskaa kuin nähdä olevansa kahden olennon pettämä, jotka eivät tiedä mitä tekevät ja jotka kumpikin omalla tavallaan ovat kaikkein kalleimpia elämässä? Aluksi lähdin aamukävelylle Andrén kanssa. Toivoin, että entinen veljellinen ja vapaa käytös palaisi itsestään ulkona, kaukana Alicesta. Minä kyselin häneltä Amerikasta, tiedustelin hänen tulevaisuudensuunnitelmiansa tai mitä hyvänsä etäistä tai läheistä seikkaa. Hän vastasi aina vain: »Minä kysyn neuvoa Alicelta… Olen kertonut Alicelle…» Toiselta puolen hän melkein peittelemättä valitti omituisia mielialojani. Enkö huomannut, että joku läheisyydessäni saattoi niistä kärsiä? Mitään nimeä ei mainittu, mutta Alice oli yhä lähellämme. Ei siis ihmekään, että aivan pian luovuin tästä katkerasta leikistä. Nyt aloin karttaa seurustelua ja tarkkasin ainoastaan kasvoja.

Se oli sanatonta kärsimystä. Olin melkein aina heidän molempien seurassa; ellen minä ollut läsnä, he olivat karttelevinaan toisiaan, mutta olisin voinut vannoa, että tuo minulle käsittämätön vaikutelma oli ilmaissut salaisuutensa Andrélle! Minä kidutin itseäni löytääkseni esteen, joka erotti minua Alicesta; Andrén oli tarvinnut vain ilmaantua, ja totuus oli heti hänelle paljastettu!

Aivoissani liikkui nyt haaveellisia suunnitelmia. Eräänä päivänä aioin palata yksin Cambaleyres'iin toivoen, että Alice päättäisi lähteä sinne luokseni ottamatta Andréta mukaansa. Toisen kerran ajattelin kääpiötä. Hän oli sanonut minulle: »Minulla on hyvät silmät; eipä tiedä, vaikka joskus niitä tarvitsisitte.» Minä kaipasin niitä nyt hartaasti ja aloin kirjoittaa kirjettä kutsuakseni hänet takaisin. En sentään lähtenyt, Jumalan kiitos — mitä olisinkaan tehnyt Cambaleyres'issa muuta kuin kärsinyt entistä enemmän? — ja kirjeen minä revin rikki; jos kääpiö olisi palannut, olisin jo tunnin kuluttanut kehoittanut häntä taas poistumaan.

Mutta mitä hyödyttävät nämä vakuutukset? Omituista on kaikissa näissä sekasortoisissa mielenliikkeissä se, etten milloinkaan yrittänyt keksiä niiden syvää syytä. Olin karkoittanut kääpiön, en enää sietänyt Andréta, Alicen ja itseni välille syntyi sanomattoman ikävää vierautta, ja minä olisin ollut aivan ymmällä, jos minulle olisi sanottu, että kaikki johtui itsessäni olevasta ainoasta pahasta. Pidin itseäni vainottuna, syytin kaikkia ja unohdin, että valhe estää elämästä. Tarvittiin vain jokin ratkaiseva seikka, jotta harhaluuloni hälveni, ja millainen haaksirikko siitä syntyikään!

On aika käsitellä sitä. Tästä lähtien minun ei tarvitse esittää muuta kuin pelkkiä tosiasioita. Sanalliset selitykset voisivat vain lieventää todellisuutta, joka oli auttamaton ja jonka tarkoitusta ei mikään epäpätevä selitys voi osoittaa.

Oli torstai, marraskuun kuudes päivä. Muistan lumisen aamun, ensimmäisen talvipäivän aamun, ja muistan ilmassa tanssivat hiutaleet, joita kiidätti yöllä jäiseksi jäähtynyt pohjatuuli. Vielä eilen oli eletty kuin Italian taivaan alla, nyt hyökkäsivät päin tuuli, pakkanen ja usvat. Puyssä semmoiset vaihtelut ovat aivan paikallaan.

Huonosta säästä huolimatta André katsoi hyväksi lähteä ulos kuten tavallisesti. Hiukan myöhemmin lähti Alice. Vastoin tavallisuutta he palasivat yhdessä. En kysellyt itseltäni, missä he olivat toisensa kohdanneet, eivätkä he pitäneet tarpeellisena sitä minulle ilmoittaa.

Aamiaisella vallitsi vauhditon mieliala. Lumihiutaleet olivat väsyneet leikkiinsä, kun eivät maahan ehdittyään kumminkaan säilyneet. Kelmeä aurinkokin yritti paistaa ikkunoihin. Puhuttiin säästä, tehtiin epämääräisiä suunnitelmia iltapäivää varten, mutta kaikki tapahtui vain ohimennen.

Kahden tienoissa kuului ovikello soivan. — Tuleeko jo vieraita? virkkoi André. — Olkaa huoletta, vastasi Alice; — me emme tunne täällä vielä ketään.

— Hän varmaan pitää velvollisuutenaan käydä meitä tervehtimässä hyvän naapuruuden vuoksi. Tuletko?

— En tiedä siihen olevan mitään syytä; hän tulee varmaan pelkästä kohteliaisuudesta.

Hän lähti enempää vastustelematta. Hänen mentyään johtui heti mieleeni, etten ollut tavannut Bourdoinia sen päivän jälkeen, jolloin olin vienyt hänelle testamentin. Samalla ajattelin, ettei hän tietänyt, mitä olin sanonut Alicelle, ja ettei keskustelu, jonka kuluessa hän saattoi harkiten tehdä tyhmyyksiä, voinut johtua mistään joutavasta syystä. Samassa jo käsitin, kuinka varomattomasti olin menetellyt, kun en ollut lähtenyt Alicen kanssa, ja nousin, mutta yhä vielä epäröiden.

André, joka ei voinut aavistaakaan, mistä tämä uusi levottomuuteni johtui, oli ottanut kirjan ja selaili sitä. Niin hän teki nyt aina, kun satuimme jäämään kahden kesken. En ollut siitä milloinkaan pahastunut, mutta tällä kertaa se minua ärsytti.

— Jos haluat vielä tavata Bourdoinia, niin nyt on nähdäkseni hyvä tilaisuus, sanoin ivallisesti ja yrittämättä ivaani salatakaan.

— Miksi et pidä tuosta miehestä? Minusta näyttää, kuin et sietäisi kuulla hänen nimeänsä mainittavan.

— Kuinka niin? Minun täytyy päinvastoin kiittää hänen intoansa. Hän ei karta liiallistakaan uutteruutta, kuten hänen menettelynsä osoittaa.

— Hänen liiallinen intonsa ei estä häntä missään tapauksessa hyvin hoitamasta asioitasi?

— Ei tietenkään; hän olisi kerrassaan moitteeton, jos olisi hiukan vilpittömämpi ja hiukan vähemmän haalisi itselleen asiakkaita.

Sanojeni sävystä kävi ilmi, etten halunnut tätä keskustelua jatkaa.
André ymmärsi sen ja syventyi taas kirjaansa. Minä hermostuin jälleen.
Minun mielestäni hänen olisi pitänyt nähdä, millaisessa epäröinnin
tilassa minä olin.

— Ei tosiaankaan. Hän on nähnyt miehen taannoin, liian hätäisesti ehtiäkseen häntä arvostella, mutta riittävän hyvin kysyäkseen itseltään, kuinka suuressa määrässä häneen voi luottaa.

Lauseemme alkoivat yhä harveta, kuin pisarat rankkasateen jälkeen. Minä änkytin:

Epäröintini oli sentään loppunut, ja minä lähdin ovelle. Mieleeni tuli varmuus, että Bourdoin oli kutsuttu. Andrénkin täytyi se tietää, koska hän kieltäytyi vastaamasta.

Hän oli tehnyt tuskin huomattavan eleen, ikäänkuin olisi pelännyt minun lähtevän. Minä käännyin äkkiä häneen päin. Minua ajoi hermostunut halu koettaa saada temmatuksi hänestä irti hiukan totuutta, ja minä tulin huudahtaneeksi:

— Jean parka, sinä luet toisten syyksi selkkauksia, joita on vain omassa mielessäsi. Milloin saatkaan hillityksi tuon sairaalloisen epävarmuuden, joka väärentää kaikki arvot silmissäsi?

— Se on pelkkää aavistusta, vastasi hän huoaten, on liian vaikea tehdä siitä tiliä.

— Mitä vielä! Miksi sekoitat aina hänet asioihin, joista on paras pitää hänet loitolla, oli miten tahansa?

Seurasi lyhyt vaitiolo. Tuo »oli miten tahansa» osoitti selvästi, ettei kannattanut jatkaa. Sanoin siis hiljaisella äänellä:

— Olen tosiaankin väärässä, veljeni. Mutta mitä tehdä? Minusta näytti, kuin olisit tänne tultuasi ehtinyt kauas!…

Ennättäen hänen torjuvan liikkeensä edelle, joka ei kyennyt minua vakuuttamaan, lisäsin sitten:

— En suinkaan sinua syytä! Mutta muista, että sinäkin ennen tuloasi otaksuit selkkausten johtuvan muista… on turhaa, että tässä toistan lausettasi: jos minä sattumalta arvostelen asiaa väärin, niin ehkä teemme kumpikin itsemme syypääksi samaan virheeseen.

— Mitä se hyödyttää? Eikö ole tärkeintä, että aina luotan vilpittömyyteesi? Ymmärrä tuo sana niin laajassa merkityksessä kuin parhaaksi näet… Minä jatkan tässä siitä, mistä minun olisi pitänyt aloittaa. Bourdoin näyttää jäävän tänne koko iäkseen.

Sitten lähdin käytävään odottamatta vastausta. En ollut harkinnut puheitani, mutta siitä huolimatta minusta tuntui, että olimme peitetyin sanoin puhuneet vakavasta seikasta. Tämä oli eräs niitä hetkiä elämässä, jolloin ei ole aikaa pysähtyä tarkastelemaan kaikkia risteileviä tunteita. Ehdittyäni salin ovelle en ajatellut enää muuta kuin Bourdoinia, ihmetellen, mitä saattoi koskea niin pitkä keskustelu. Olin juuri tarttunut lukon kahvaan, kun kuulin lauseen, joka todisti pelkoni oikeaksi.

— Rouva de Castérac, sanoi Bourdoin, — oli tosiaan henkilö, jolla oli toisinaan omituisia ajatuksia, mutta hän harkitsi aina menettelyänsä sitä tarkemmin, koska tiesi voivansa hairahtua äkkipikaisuuteen ja ajattelemattomuuteen.

Ovi aukeni. Alice ja Bourdoin seisoivat salissa, Alice aivan kalpeana,
Bourdoin lähtemässä ja parhaillaan kumartamassa jäähyväisiksi.

— Mitä, huudahdin minä, — aiotko lähteä, kun minä tulen?… Suokaa anteeksi, jatkakaa vain keskusteluanne, ja koska puheena oli tätini…

— Herra Bourdoin on suvainnut vertailla omia muistojansa minun muistoihini. Käy ilmi, että olemme aivan samaa mieltä.

— Mistä asiasta olette samaa mieltä? kysyin minä yhtä huolettomasti kuin hän.

— Jätän rouvasi tehtäväksi antaa sinulle siitä tietoa, virkkoi vuorostaan Bourdoin, samalla huomaamattaan silitellen silkkihattuansa. — Vaikka olen iloinen tuttavuutemme uudistamisesta, täytyy sentään muistaa, että minulla on valitettavasti aina kiire.

— Sallithan ainakin, että saattelen sinua vähän matkaa? Aikomukseni on ollut tulla sinua tapaamaan; asiani on pian kerrottu.

— Lähdetkö ulos? lausui hän hätäisesti, ja hänen sanojensa sävy muistutti omituisesti Andrén aikaisemmin lausumia sanoja.

Minä lähdin Bourdoinin edellä, joka kumarteli takanani monet kerrat. Koko tämä kohtaus oli kestänyt vain minuutin. Näytti siltä, kuin olisimme kaikki aikoneet paeta. En edes tietänyt, mitä aioin tiedustella, vaikka näytti siltä, kuin olisin ollut pääsemässä perille. Minua tuntui vievän jokin logiikalle vieras voima, joka oli vihdoin saattanut minut oikeille jäljille.

Kun olimme tulleet porrastasanteelle, annoin Bourdoinin mennä edellä. Lievenuttu ja juhlahattu tekivät hänet provinssi-ihmisen näköiseksi ja kerrassaan naurettavaksi. Hän miellytti minua paljon enemmän tavallisessa asussaan. Miksi ihmisen tarkkaavaisuus kiintyykään elämän tärkeinä hetkinä sillä tavalla kaikenlaisiin mitättömiin yksityisseikkoihin? Saavutettuani hänet kysyin:

— Onhan se selvää. Haluaisin tietää, oletko tullut omia aikojasi, vai onko sinua ehkä joku kutsunut luokseni.

Samassa huomasin, ettei hän lähtenytkään kulkemaan vinosti aukion yli, kuten oli näyttänyt aikovan, vaan vei minut sivukadulle, missä olimme näkymättömissä.

— Niin, sinun sijassasi menettelisin ikäänkuin vastaus olisi ollut myöntävä.

Hän oli vähän aikaa vaiti, luultavasti toivoen, että keskeyttäisin, mikä ei kuitenkaan tapahtunut.

— On selvää, jatkoi hän, — etten aio sekaantua asioihisi enempää kuin itse haluat. En siis tee mitään tungettelevia kysymyksiä… esimerkiksi siitä, miten olet ilmoittanut vaimollesi taannoin löytämästäsi… paperista. Oletko muuten siitä mitään puhunut vai oletko ehkä asiaa harkittuasi katsonut paremmaksi olla mitään mainitsematta?

— Oli miten oli, minuun on jäänyt keskustelusta vaikutelma, jota en voi muuksi muuttaa. Rouva Pesnel kysyi minulta tosiaan, eikö tätisi ollut milloinkaan tehnyt testamenttia.

— Vastasin luonnollisesti, että hän minun tietääkseni pikemmin oli vastahakoinen testamentin tekemiseen ja ettei hän ollut minulle siitä sanaakaan hiiskahtanut.

— Hän vastasi vuorostaan vain: »Kas, mitä kaikkea elämässä voi sattua. Minulla oli siitä asiasta parempi tieto kuin teillä.» Koska en vieläkään tietänyt, mitä sinä ehkä olit kertonut, kiiruhdin korjaamaan: »Minä puhun tässä oikeasta testamentista; mitä suunnitelmiin tulee…» Hän keskeytti: »Eihän se muuten mitään merkitse! Olkoot oikeita tai suunniteltuja, ne olisivat nyt vain vanhaa historiaa.»

— Sitten, hyvä veli, on mahdollista, että jostakin vielä löytyy oikea testamentti, mutta se ihmetyttäisi minua. Rouva Pesnel on ehkä tuntenut… sen taannoisen paperin ja pitänyt sitä pätevänä, koska hän ei ole notaari… Jos niin kävisi, saat uskoa, että olen täysin käytettävänäsi antaakseni hyödyllisen todistuksen, ja olipa asian laita muuten miten tahansa, nyt sen tiedät… Eikö sinulla ole muuta kysyttävää?

— Naiset eivät onneksi ymmärrä mitään liikeasioista eivätkä senvuoksi useinkaan kiinnitä niihin huomiotaan. Kuka tietää muistaako rouva Pesnel vielä tänä iltana, mitä on minulle kertonut? Ainakin voin vannoa, ettei hän sitä ajatellut tänä aamuna palatessaan kotiin kauniin nuoren miehen kanssa.

— Parhaat onnitteluni. Voisi pelätä, että hän käyttää väärin vanhemman veljen hupsuutta; mutta eipä siltä näytä. Nuoruus on ihana!

Hän meni menojaan. En yrittänyt enää häntä pidättää. Nyt jouduin hirmuisen ahdistuksen valtaan. Minusta tuntui, kuin olisi Bourdoin vienyt mukanaan kaikki, mitä rakastin.

XVII.

Kaikki, mitä rakastin… Alicen, Andrén. Toinen heistä ei enää uskonut sanoihini, vaan johtui kysymään vieraalta, toinen käytti hyväkseen onnettomuuttani rakentaakseen sen pohjalle oman onnensa! Kuinka hyvin Bourdoin olikaan osannut muutamalla sanalla hälventää harhaluulon, jonka varassa olin voinut vielä siihen saakka elää! Hänen puhuessaan oli totuus pudonnut väliimme kuin raskas kivilaatta. Se kamala komedia, jota olimme kaikki näytelleet, muuttui nyt mahdottomaksi. Tästä lähtien meidän oli mahdoton edes yhdessä vaieta; mutta mitä voisinkaan puhuessani tehdä muuta kuin kehittää onnettomuuttani täyteen määräänsä?

Seisoin paikallani epäröiden; kuolettava epävarmuus ahdisti mieltäni, joka oli joutunut sen leikkikaluksi. Olin kuin kuilun reunalla seisova ihminen, jota huojuttaa raju tuuli. Halusin hartaasti lopettaa kaikki, mutta minua peloitti loppu, joka jättäisi heidät yksin elämään!

Tämän hourailun keskeytti askelten ääni. Pelkäsin joutuvani yllätetyksi ja lähdin jotakin satunnaista kulkijaa paeten horjuvin askelin takaisin kotiin päin.

Taloa lähestyessäni näin yht'äkkiä heidät molemmat. Alice odotti yhä porrastasanteella, André katseli ikkunasta torille. Vaikka he eivät olleet tehneet mitään sopimusta, he väijyivät kumpikin minua otaksuen, että olin saatellut Bourdoinia puhuakseni myös asiasta. Tuon nähdessäni, ja senvuoksi, keräsin yhteen kaiken käytettävissäni olevan tarmon. Ilmeeni muuttui jälleen rauhalliseksi, ja minä astuin Alicen luo:

Olisi voinut luulla, että nuo sanat lausuttiin vain ohimennen, niinkuin kaksi henkilöä tavatessaan toisensa kadulla sanoo: »Mitä kuuluu?» tai: »Onpa tänään kaunis ilma!» Mutta voimmeko tuosta tapahtumasta lähtien lausua enää yhtäkään sanaa, jossa ei piillyt traagillista kaksinaismerkitystä? Jo lausumamme sanat olivat täynnä semmoista kaksimielisyyttä, sillä katseemme, kohdattuaan toisensa, väistyivät äkkiä syrjään kuin iskun saatuaan. Sanoistamme kävi myös ilmi, ettei kumpikaan meistä antautunut petettäväksi. Minä nousin portaitten kolme askelmaa. Alice virkkoi:

— Siinä tapauksessa voisitte käyttää hyväksenne ilman kirkastumista ja koettaa lähteä kävelylle. Minä lähden huoneeseeni lepäämään.

— Enpä oikeastaan… päätäni vain vähän kivistää… haluan olla pimeässä…

Katseemme sattuivat jälleen toisiinsa, tällä kertaa tahallisesti ja väistymättä.

— Kun päätä kivistää, tekee ennen kaikkea mieli olla mitään ajattelematta; minä epäröin hiukan, tunnustaisinko sen, mutta pelkäsin, että olisit levoton, ja päätin mieluummin odottaa, kunnes palaisit.

Hän yritti selittää, miksi oli yhä vielä porrastasanteella, mutta onnistui huonosti, koska ei osannut teeskennellä. Minä tyydyin tekemään ikävystyneen eleen:

Hän ei vastannut, vaan palasi sisään, astui sisäportaille. Sitten hän laski kätensä kaidepuulle ja sanoi:

— Säästä uteliaisuutesi iltaan. Pääni kaipaa tosiaan lepoa; pyydä sinä puolestani anteeksi Andrélta.

Hetkisen vallitsi epäröinti, jonka aikana kysyin itseltäni, aikoiko hän jatkaa keskustelua vai lähteä pois. Toinen halu voitti, ja hän alkoi nousta portaita.

— Alice! huudahdin minä tahtomattani. Huutoni näytti hänet äkkiä pysähdyttävän.

Hän nojasi kaidepuuhun ja katseli minua. En voinut olla huomaamatta, kuinka kalpea hän oli. Se johtui varmaan hänen mainitsemastaan kivusta, ellei siihen ollut syynä se, että hän pelkäsi sitä, mikä uhkasi meitä molempia.

— Ennenkuin menet, pyydän sinulta vain pientä vaivannäköä, muutamia pian kerrottuja yksityisseikkoja, ja sitten… olet vapaa. Mitä te keskustelitte, sinä ja Bourdoin?

— Emme me… mitään, mitä kannattaisi muistaa. Se oli aivan jokapäiväinen vierailu… ja tulee luultavasti joka vuosi uusiutumaan.

— Joka tapauksessa olet senvuoksi sairas… vielä enemmän kuin hämmästynyt!… Sinun on turha sitä kieltää, mielenliikutuksesi ilmaisee sen selvästi, ja mitä minuun tulee…

Hän oli vuorostaan ojentanut kätensä, ja hänen ilmeensä muuttui äkkiä rukoilevaksi:

— Jean, oi Jean, etkö huomaa, että minun täytyy nyt saada olla yksin!
Kaipaan hiljaisuutta kaikkialla… kodissa… sielussani!

Hänen äänensä hiljeni, niin että se tuskin enää kuului. Äkilliset välähdykset ovat vahingollisia, kun on puheena meidänlaisten olentoraukkojen kohtalo; ne häiritsevät liiaksi hämäryyttä, missä elämme.

— Minä puolestani, vastasin, — olen päättänyt, että vaikenemisen tulee loppua, vaikkapa vain hetkeksi. Noudata minun esimerkkiäni; en voi enää olla vaiti, vaadin sinua puhumaan!

— Jean, minä en tiedä, mitä ajattelet, mutta tiedän, että on ajatuksia, joita on paras olla ilmaisematta niin kauan kuin suinkin. Jos päästämme ne huuliltamme, myönnämme niille oikeuden elää.

— Miten asia siitä muuttuisi? Eivätkö ne erota meitä toisistamme jo nyt? Mikä hyvänsä on parempaa kuin tämä tuska, joka johtuu siitä, ettemme enää toisiamme tunne! Jos tahdomme pelastaa sinut, pelastaa meidät molemmat, ei ole muuta kuin yksi ainoa tie. Lähtekäämme sitä kulkemaan, vaikka meidän täytyisi edetä nelinkontin ja raadellen itsemme verille!

Olin astunut lähemmäksi. Näin hänen tarttuvan kaidepuuhun ja vapisevan. En ollut ainoastaan sen sisäisen kiihkon uhrina, joka yllytti minua syöksymään kohti lähellä olevaa totuutta! Uskon varmaan silloin aavistaneeni tunnustuksen. Se oli siinä: tuo selittämätön oli paennut, huulet olivat avautumassa. Yht'äkkiä minusta tuntui, kuin sydämeni olisi pysähtynyt; tilaisuus meni taas ohi. André oli tullut!

— Kas niin, sanoi hän, — minne te olette joutuneet? Enkö minäkin saa kuulla notaarin jättämistä vaikutelmista?

— Suokaa te molemmat minulle anteeksi, että siirrän selonteon tuonnemmaksi; kivistävä pääni huutaa nyt armoa, ja minä lähden sitä hoitamaan.

Alice käytti hyväkseen tilaisuutta, joka minut kerrassaan masensi, ja lähti taas nousemaan portaita.

Mitä aioin hänelle sanoa? Ei ole tärkeätä sitä tietää, sillä samassa huomasin heidän katsahtavan toisiinsa, ja se riitti ratkaisemaan kaikki. Alice poistui, mutta hänen uskottunsa oli edessäni. Minä odotin, kunnes kuulin huoneen oven yläkerrassa sulkeutuvan, ja laskin sitten käteni Andrén olkapäälle.

— Tule! sanoin minä äänellä, jonka sointu tuntui kuuluvan jollekulle toiselle, joka oli yht'äkkiä tullut meidän seuraamme.

Minä vein hänet takaisin huoneeseen, josta hän oli tullut, tuohon suojaan, joka oli tähän saakka nähnyt epätoivoista alakuloisuuttani ja jonka nyt vihdoin piti muuttua selvyyden ja kirkkauden suojaksi. Minä suljin oven ja vein hänet ikkunan luo. Olin päättänyt käyttää hyväkseni hänen hämmästystään, uskoen voivani avata ihmissielun tiirikalla — se oli selvää houretta! — ja aloitin:

— Kas niin, nyt ei olekaan laita enää niinkuin äsken. Älä luule, että tyydyn epämääräisiin sanoihin! Sinä pääset täältä vasta sanottuasi kaikki, ja koska Alice on itsepintaisesti vaiti, niin sinun täytyy puhua!

Hän yritti väistyä kuullessaan Alicen nimen. Minä pidätin häntä väkisin, tahdoin tarkoin nähdä hänen kasvonsa, sillä usein sattuu, että silmät myöntävät, mitä suu kieltää. Minä jatkoin:

— Ymmärrätkö? Te molemmat olette muutamia päiviä tietäneet erään asian, jota minä en tiedä. Minä tukehdun teidän salaiseen päätökseenne, joka perustuu vaitioloon. Jospa se uhkaisikin vain minun onneani! Mutta nyt siihen sekaantuu vielä Bourdoin. Kuka voi arvata, kun se mies on mukana, mihin tässä joudutaan? Mitä hänestä tahtoi Alice? Millä oikeudella te hänet tänne kutsuitte? Koska hän on astunut kynnykseni yli, tahdon välttämättä tietää, mitä hänellä oli täällä tekemistä, ja vaadin sinua, joka asian tiedät, sen minulle ilmoittamaan! Kävi miten kävi; minä kyllä vastaan kaikesta muusta!

— Sinä erehdyt, sanoi André, — minä en ole kutsunut ketään enkä ole semmoinen salaliittolainen kuin väität; se olisi edellyttänyt luottamusta, jota minulla ei myöskään ole siinä määrässä kuin kuvittelet. En voi sinulle mitään ilmoittaa, sillä minullekaan ei ole mitään ilmoitettu.

Hänen äänensä sai yhä varmempaa sävyä — uutta sävyä, samoinkuin oma ääneni — mutta se oli liian myöhäistä. Olin huomannut epäröinnin ensimmäisistä sanoista. Sanoin kiihtyneenä:

— Sitä en myönnä. Sinua tuomitsemassa olet sinä itse, tai oikeammin varomattomat sanasi; kuinka olisi muuten johtunut mieleenikään, että Bourdoin oli tänne kutsuttu?

— Sinä erehdyt, veljeni, minä vakuutan kunniani nimessä, etten tiedä mitään.

— Mitä siis hyödyttävät pitemmät puheet? En näe mitään pelastuskeinoa enkä viitsi itseäni puolustaa.

Hän lähti pois, lieden luo, seisoi siinä jäykkänä, silmät lattiaan luotuina, eikä näyttänyt enää mistään välittävän.

Minä ymmärsin, että hän oli malttanut mielensä ja että hänkin pääsi minulta karkuun. Mieleeni iski häviön tunto. Minä horjuin, vaivuin lähimpään tuoliin ja painoin pääni käsiini miettiäkseni.

Voiko ihminen miettiä, kun elämä karkaa pois? Minut valtasi masennus, joka muistutti isäni kuolinvuoteen vieressä kokemaani. Kysyin itseltäni: »Kuka onkaan kadonnut läheltäni, kun olen näin yksinäinen ja epätoivoinen?» Samoinkuin kuolevan vuoteen ääressä huomasin mitä selvimmin kaikki ne ilot, jotka olivat aikaisemmin elämääni vallinneet ja joita ei nyt enää voinut olla, koska olin joutunut yksinäiseksi.

Hän oli palannut luokseni. Hän kumartui, ja hänen katseessaan oli säälin ilme; näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut minua lohduttaa!

— Jean, nyt on minun vuoroni kysyä. Jos en voikaan kysymykseesi vastata, niin huomaathan sentään, että tahtoisin kaikin voimin sinua auttaa? Mutta miten? Kuinka puolustan sinua epätoivoa vastaan, jonka syytä en aavistakaan? Jean, minä rukoilen sinua, torju pois tuo epämääräinen, mikä on jo useana päivänä näyttänyt työntävän minut takaisin joka kerta, kun olen pyrkinyt sinua lähestymään! Selitäthän asian minulle?

Hän puhui nopeasti ja hiljaa. Hänen äänessään oli entisten aikojen sävyä! Kuinka ivalliselta kaikuikaan tuo musiikki, jota en ollut enää kuullut hänen palattuaan ja joka tuli omituisen osienvaihdon vuoksi kuuluville vasta nyt, vaatiakseen minulta tunnustusta, joka itseltäni evättiin. Vastauksen asemesta minä vain kohautin olkapäitäni. Hän ei menettänyt rohkeuttaan, vaan sanoi:

— Kuinka saisinkaan sinut ymmärtämään, että olen yhä entiselläni ja että tahdon osan kärsimyksestäsi! Kuinka hirmuista onkaan ajatella, että sinä ehkä kidutat itseäsi vain jonkin houreen vuoksi, joka häviäisi olemattomiin, jos me molemmat sitä läheltä katselisimme!

— Mahdollista kyllä. Eikö hänenkin täydy kärsiä, jos kerran minä olen levoton?

Olin kohottanut katseeni häneen. Silmänräpäyksen aikana oli lauseittemme takaa välkähtänyt ensimmäisen kerran näkyviin se, mikä meitä toisistamme erotti. Hän nähtävästi siitä säikähti, väistyi kauemmaksi ja alkoi sitten kävellä huoneessa edestakaisin, kädet selän takana. Oliko hän käsittänyt, että nämä selitykset jatkuessaan vain meitä raatelisivat, mitään kirkastamatta? Tuo alkoi tuntua minusta varmalta, kun hän taas pysähtyi ja sanoi äkkiä:

Hän näytti hetkisen ajattelevan, pitikö tätä jatkaa, mutta hänen epäröintinsä oli aivan turha! Ihminen jatkaa aina, kun kohtalo häntä johtaa.

— Niin, arvaanhan sen! Minun saapumiseni… Se on kuitenkin selitettävissä… ajattelehan, että olisit minun New Yorkissa ollessani saanut tietää, että olin mennyt naimisiin jonkun tuntemattoman kanssa, jonka menneisyydestä ei ole tarkkaa tietoa ja joka kuuluu melkein palvelusväkeen, kuvittele vielä, että avioliiton solmiminen olisi tapahtunut sinun mieltäsi kysymättä ja että lisäksi olisi tullut levottomia ajatuksia herättävä omaisuuden lahjoittaminen — etkö olisi ollut rauhaton ajatellessasi sellaista elämän kumoutumista, jonka näennäiset piirteet herättivät mieleen kuvan seikkailijattaren taitavasti sommittelemasta juonesta? Minä olin levoton, koska rakastin sinua, olin levoton ja halusin saada asiasta tiedon… Sinä yllätit minut, kun olin tutkimusretkellä — se oli vahinko. Mutta ajattelemmeko aina vain tuota loukkausta, ja enkö ole sitä korvannut? Minä olin antanut anteeksi jo ennenkuin tulin Alicen tuntemaan; minulle riitti, että hänet näin! Miksi siis olet niin ankara? Johtuuko muuten mieleesi, että sinäkin olet tuottanut minulle kärsimystä? Ihminen, joka elää jännitystilassa, ei enää havaitse, että toiset sen huomaavat ja että se heitä loukkaa. Sinä olet muuttunut, ole siitä varma. Olkoon menneeksi, ettet enää välitä tulevaisuudestani, ettet halua minua ohjata, kuten ennen, mutta ajattele Alicea, pitäisihän sinun säästää ainakin häntä! Sinua on kohdannut odottamaton onni, olet tavannut jaloimman, vilpittömimmän, sinulle kaikkein läheisimmän sielun, mitä minä tunnen, hän on lähelläsi, hän rakastaa sinua, ja niin hyvin hänen kuin minun tähteni…

— Mitä? Joko taas sinua ärsytän? Sitä pahempi, sanani ehkä ovat asiaankuulumattomia, ja sinä ehkä ajattelet: »Millä oikeudella hän tuota puhuu?» Minä koetan kumminkin parhaani mukaan korvata sinulle hyvää, jota olet minulle tehnyt. Tahdon mieluummin puhua kuin nähdä teidän onnenne tuhoutuvan! Jean, tässä ei ole enää kysymys minusta; minä pyydän säälimään vain häntä. Ilmaise vihdoin se paha salaisuus, joka sinua kalvaa, ja karkoittakaamme yhdessä kaikki haamut!

Hän vaikeni. Minä en kyennyt vastaamaan, katselin vain hänen kasvojansa, joiden ilmeestä näkyi, että hän halusi kiihkeämmin pelastaa erästä toista kuin itseään! Arvasiko hän, mihin oli joutunut? Me emme voi milloinkaan mitata intohimoa, joka meidät valtaa. Se tulee kuin hyökyaalto; kun sen näkee, on jo liian myöhäistä, sielu hukkuu.

Katkera hymy vääristi suuni. Minusta tuntui mahdottomalta lausua sanaakaan, mutta siitä huolimatta nousi huulilleni lause, jonka joku toinen tuntui minulle sanelevan, ja äänessäni ei enää soinut viha, se muuttui lempeäksi, melkein myötätuntoiseksi.

— André parka, lausuin minä vihdoin hiljaa, mutta selvästi, — sinä siis rakastat häntä, sinäkin!

Katseeni oli yhä suunnattuna häneen, minä tiesin, että se ilmaisi enemmän sääliä kuin katkeruutta, ja minä toistin:

Hän luopui vastaväitteestä samoinkuin minä äsken, painui tuolille minua vastapäätä, ja syntyi vaitiolo, jäätävä vaitiolo; se peitti meidät hikiliinallaan, jonka alle tavallaan kiteytyivät tulevaisuutemme alkuainekset.

— Miksi tuon sanoin? Hän ei luultavasti tietänyt häntä rakastavansa; nyt ovat sanani sen hänelle selvittäneet. Mitäpä, jos olen erehtynyt?…

Niin kiihkeä on harhakuvitelman halu ihmisraukassa, että yritin epäillä omaa onnettomuuttani hetkellä, jolloin olin tehnyt sen lopulliseksi.

André puolestaan näytti vaipuneen omiin mietteisiinsä. Hän kenties tyytyi samoinkuin minä kokemaan pyörrytystä matkalla syvyyden kuiluun; mahdollista myös, että hulluuteni hänelle paljastamat näköalat olivat hänet häikäisseet ja että hän yritti hetkisen saada niistä jotakin toivoa. Ei kumminkaan, nyt hän taas kohotti päätänsä, ja hänen ilmeessään näkyi vaan elämisen tuska. Hän näytti pitkän aikaa odottavan jotakin rohkaisevaa sanaa, mutta minä en kyennyt hänelle sitä lausumaan. Sitten hän päätti puhua:

— Koska kerran olet siitä varma, veljeni, niin mitä vaadit minulta? Minulla näet ei ole puolustuksekseni muuta kuin sanoja, ja sinä olet osoittanut, ettet niihin ollenkaan luota. Ja jos niihin nyt luottaisitkin, niin epäluulo syntyisi jälleen huomenna, ja kaikki alkaisi alusta. Mitä siis…

Vastauksen asemesta tein vain välttelevän eleen. Se, mitä hän sanoi, ei voinut minua tyynnyttää. Riippumatta siitä, rakastiko hän todella Alicea, vai olinko minä joutunut mustasukkaisen harhakuvitelman uhriksi, hänen ilmeensä ja sanansa olivat semmoisia kuin olivat.

— Jollet sinä huomaa mitään ratkaisukeinoa, niin minä voin tarjota sinulle semmoisen, joka suo sinulle varmuuden, rauhan ja toivottavasti häiriytymättömän onnen. Minun on yhtä mahdotonta tyytyä epäluuloihisi kuin niitä torjua — poistumiseni sovittaa kaikki. Jos niin haluat, lähden… kauas… pitkäksi ajaksi…

Hänen lauseensa jäi päättämättä. Odottiko hän vastaväitettä vai myöntöä? Minä tein taas saman karttelevan eleen. En elänyt enää todellisessa maailmassa. Kuvittelin joutuneeni johonkin toiseen, missä teot ovat olemassa vain hetkellisesti ja häviävät olemattomiin häviävän hetken keralla.

— Ottaen kaikki huomioon se käy päinsä… Se on tietenkin katkeraa, mutta elämä suo harvoin pelkkää nautintoa… Esimerkiksi huomenna… Paras juna lähtee Pariisiin aamulla, eikö totta? Siellä viivyn vain niin kauan, että saan lipun valtamerilaivaan, ja sitten lähden taas retkelle… palaamatta, sen lupaan… jollet sinä kutsu minua takaisin…

Minä kuuntelin yhä. En tajunnut, mitä hän lausui, enkä tietänyt eläväni todellisuudessa.

— Et vastaa mitään! Hyväksyt siis ehdotukseni. Olkoon niin, olet varmaan oikeassa… Kuinka voisimmekaan elää täällä yhdessä, kun kerran… sinuun jää tuo levottomuus.

— Tästä huomiseen saakka pyydän vain yhtä. Säästäkäämme toisiamme. En tahtoisi, että ennen eroamme lausumme toisillemme hyödyttömiä ja syyttömiä solvauksia.

— Älä sittenkään luule, että olen siitä sinulle katkera. Omasta kokemuksestani tiedän, ettei ihminen hallitse omaa sydäntänsä, ja henkilö, joka kuvittelee sitä johtavansa, huomaa joutuneensa itse johdetuksi, mutta niin myöhään, ettei häntä voi pitää syyllisenä.

— En kaipaa tuota sääliäkään, koska en ole tehnyt mitään, minkä vuoksi sitä toivoisin.

Sanamme hidastuivat vähitellen. Tuntui kuin olisi kieliämme herpaissut lisääntyvä hämminki. Sitten ei enää mitään… olimme jälleen vaiti…

Niin käy aina, kun joku kuolee, ja eikö tässä kuollut meidän kiintymyksemme? Katseemme, jotka eivät voineet enää meille mitään sanoa, harhailivat umpimähkään. Kidutetut sydämemme tavoittelivat ainoastaan unohdusta, joka oli niiltä evätty. On kulunut monta vuotta monine erilaisine tapahtumineen, on toimittu ja ponnisteltu parhaan mukaan; sitten tulee joku ohikulkija ja loukkaa maljakkoa: syntyy hiljaisuus, joka peittää särkyneet sirut kuolinliinalla.

Hiljaisuus oli huoneessa, johon tunkeutui alkava hämärä, ja vielä enemmän meissä itsessämme, niin arkana, että pelkäsimme häiritsevämme sitä hengityksellämme, ja niin raskaana, että se käyristi hartioitamme ja vanhensi meitä hetkessä monta vuotta.

— Tietysti ilmoittamaan Alicelle, vastasin minä ponnistaen, niin vaikea minun oli lausua tuota nimeä.

Tuo sana sai huulillani omituisen merkityksen, tuntui siltä, kuin se olisi ollut kiitos.

Huomasin vielä, että yritin kulkea niin hiljaa kuin suinkin. Ehdittyäni ovesta ulos suljin sen samoin varovasti, jotten loukkaisi hiljaisuutta, joka yhä valvoi kuolleen menneisyytemme vaiheilla… Koko sen menneisyyden, joka ulottui naimisiinmenooni saakka.

Löytäisinkö tuolta yläkerrasta, Alicen luota, onnea, jolle olin menneisyyteni uhrannut?

XVIII.

Vaistomaiset eleemme ilmaisevat aina mielessämme tapahtuvaa taistelua. Tuskin olin ehtinyt portaisiin, kun pysähdyin. Äkkiä sukelsi sekasortoiseen mieleeni omituinen kysymys:

En osannut antaa siihen mitään järjellistä vastausta. Asia, joka oli aluksi näyttänyt aivan välttämättömältä, muuttui sitä harkitessani mielenkiinnottomaksi. Siitä huolimatta pysyin päätöksessäni.

Eräs toinen seikka sai minut lopullisesti ymmälle. Tiesin nyt varmaan, ettei kiduttavalla mustasukkaisuudellani, olkoon se kuviteltua tai todellista, olisi huomenna enää mitään ravintoa. Mutta tämä ajatus ei minua ollenkaan ilahduttanut, vaan päinvastoin peloitti, kuin olisin omin käsin takonut jonkin uuden onnettomuuden, joka uhkasi vyöryä ylitseni.

Sellaisissa ristiriidoissa ilmenee varmaan järjen kosto, kun se on laiminlyöty ja sen asemesta on noudatettu hetkellisiä aavistuksia. Minä lähdin taas kohta eteenpäin.

Kello oli suunnilleen neljä. Huomaan saapuneeni porrastasanteelle, missä on jo pimeä, sitten käveleväni kädet ojennettuina kuin sokea, ollenkaan ajattelematta, että voisin sytyttää sähkölampun. Minä etenen hitaasti, tuntuu siltä, kuin nauttisin viivyttelystä pimeässä, joka oli oman epävarmuuteni havainnollinen kuva. Tietämättä vieläkään, miksi olen tämän päätöksen tehnyt ja mitä hyvää siitä saattaa olla, saavun vihdoin Alicen huoneen ovelle ja avaan sen koputtamatta.

Alice ei ollutkaan mennyt makuulle. Hän lepäsi nojatuolissaan, silmät suljettuina. Minä astuin huoneeseen niin hiljaa kuin suinkin mahdollista ja kuuntelin. Alicen hengitys kiihtyi toisinaan, toisinaan taas hävisi kuulumattomiin. Nukkuiko hän? Äkkiä hänen silmäluomensa avautuivat. Hän näki minut eikä ilmaissut minkäänlaista hämmästystä. Hän olisi yhtä hyvin voinut odottaa tuloani. Hän ei myöskään tehnyt mitään elettä, ja hänen huulensa pysyivät mykkinä. Hänen liikkumaton olemuksensa tuntui lausuvan minulle:

Hänen päänsä liikahti jälleen kuin vastatakseen: »Mitäpä siitä!» Hän varmaan jo tiesi, kuinka vähäpätöistä se oli meille molemmille tänä hetkenä. Minä jatkoin:

— Suo anteeksi, että häiritsen sinua. En voinut enää odottaa ja halusin antaa sinulle asiasta tiedon.

Hän taivutti päätänsä niinkuin ainakin henkilö, joka luulee ennakolta asian arvaavansa.

— Ei mitään vakavaa. André vain äsken ilmoitti lähtevänsä pois huomenna. Hänen täytyy palata Pariisiin, ehkä New Yorkiinkin, eikä hän tule enää tänne takaisin.

— Hyvä ystävä, minä ymmärrän, että se tuottaa sinulle surua, mutta mitä voimmekaan tehdä muuta kuin tyytyä siihen? Olen koko ajan aavistanut, että se päättyisi siten ennemmin tai myöhemmin.

— Minä luulin… pelkäsin… Koska sinä siihen suostut, emme huoli puhua siitä enempää. Suo anteeksi, että tänne tulin. Minä tottelin järjetöntä päähänpistoa.

Lausuin sanani yksitellen. Yritin tarkastaa hänen ilmeitänsä hämärässä huoneessa. Mutta mitään ei näkynyt, olkoon se sitten johtunut todellisesta välinpitämättömyydestä tai siitä, että hän aikoja sitten oli arvannut, mitä tulisi tapahtumaan, ja kykeni hyvin itsensä hillitsemään.

— Minusta näyttää päinvastoin luonnolliselta, että ilmoitat minulle heti asian, joka sinua kiusaa tai kiduttaa.

— Mitä enemmän asiaa harkitsen, sitä varmemmin uskon, että yksin totuus antaa oikeuden elämään.

Tuo sana vaikutti minuun kuin isku; mutta Alice sulki jälleen silmänsä eikä sitä huomannut. Minä odotin hetken peläten näkeväni, että ne taas aukenisivat vaatiakseen »sitä totuutta, joka yksin antaa oikeuden elämään» ja joka oli minulta kielletty. Sitten hiivin hiljaa ovelle ja poistuin.

Hän oli varmaan keksinyt tuon tekosyyn, jottei tarvinnut olla kahden kesken minun kanssani. Olin siitä hänelle melkein kiitollinen.

Olin yksin päivälliseen saakka. Aivojani herpaisi omituinen väsymys. En vieläkään oikein tajunnut nykyisyyttä. Olin kuin unennäkijä, jota hänen herättyään yhä vainoaa horrostilassa jokin kuva jatkaen unennäköä, ja toisinaan mutisin:

Mutta se oli vain konemaista toistelua, aloitettu ajatus ei päässyt päähän.

Kun palvelija tuli kutsumaan aterialle, en olisi voinut sanoa, kuinka pitkä aika oli kulunut. Olinko ollut horroksissa? Ehkä. Nyt nousin säpsähtäen:

Sydäntäni kouristi kamalasti. He siis olivat tavanneet toisensa ja olivat varmaan sanoneet jäähyväiset kahden kesken! Siitä huolimatta hymyilin vielä kerran.

Missä se olikaan? Olkoon missä tahansa, tämä painajais-uni päättyy huomenna!

Ruokasalin ovella minä pidin tahallani melua: halusin keskeyttää heidän keskustelunsa, mutta en tahtonut heitä yllättää. Olipa heidän välillään mitä tahansa — toistan sen vieläkin — emmekö nyt olleet saapuneet perille? Minä ajattelin, että ateria muodostuisi kiusalliseksi, mutta se oli aivan tavallinen ateria, missä ei mikään seikka muistuttanut, että se oli viimeinen yhteinen ateriamme. Alice sanoi olevansa yhä sairas eikä juuri koskenutkaan ruokiin. André söi vähän. Kaikesta huolimatta jokainen yritti näyttää huolettomalta. Keskusteltiin vain Puystä tai jokapäiväisistä asioista. Eron tunnelma liihoitteli päittemme päällä, me ajattelimme vain sitä, ja siksi oli helppo karttaa kaikkea, mikä olisi voinut johtaa siitä puhumaan.

Kun jälkiruoka oli syöty, nousi André ensinnä ja uskalsi vihdoin asiaan kajota.

— Tiedättehän, sanoi hän Alicelle, — että juna lähtee varhain aamulla. On siis viisainta, että järjestän kaikki valmiiksi tänä iltana, ja varsinkin pyydän teitä huomenna olemaan häiriytymättä.

André katsahti minuun. Vaikka näytti siltä, kuin hänen katseeseensa olisi sisältynyt pyyntö, en virkkanut mitään.

Seurasi lyhyt kohtaus, joka muistissani liittyy tarkoin siihen kuvaan, joka minulla on heidän ensimmäisestä kohtauksestaan.

He olivat nousseet. Näytti siltä, kuin he olisivat jälleen yrittäneet toisiinsa tutustua. Salaperäinen liikutus kiihti heidän hengitystään. Ja minä näin Andrén astuvan Alicea kohti, aivan samoin kuin kerran ennen. Minä odotin, että Alice taivuttaisi taas päätänsä; ajatteliko hän ehkä niin tehdä? Mutta sitten André äkkiä pysähtyi, he suoristautuivat kumpikin.

— Olen onnellinen, että olen tullut teidät tuntemaan, sanoi Alice koruttomasti.

— Minä puolestani, vastasi André, — en milloinkaan unohda, että veljeni saa kiittää teitä suuresta onnestaan.

Minä kuuntelin ja vaanin, mutta en huomannut mitään sen enempää. Ah, totuus, totuus!

XIX.

Kelmeä päivä alkoi koittaa. Junan ympärillä tanssivat lumihiutaleet hukuttaen huminaansa ympäristön vähät äänet. Toisinaan vain kuului vasara kalahtavan pyöränakseliin, ja tuo terävä ääni tuntui pakkasessa sietämättömältä.

Tuntia aikaisemmin olimme kohdanneet toisemme, André ja minä, alhaalla portaissa. Oli vielä yö. Me tervehdimme toisiamme hiljaisella äänellä. Olimme kuin henkilöitä, jotka vuorotellen valvovat ruumispaarien ääressä. Talo ei ollut muuten milloinkaan näyttänyt niin tyhjältä. Siihen oli kenties syynä hän, vainaja…

Sitten kiusallinen kulku liukkaita katuja pitkin synkässä ympäristössä, vierellämme mustat seinämuurit ja jalkojen alla valkoinen lumipeite. Me astelimme vieretysten, meitä erottivat toisistamme ajatuksemme, ja me yritimme salata itseltämme kumpikin oman asiamme, hän rakkautensa Aliceen, minä sen, että karkoitin hänet luotani.

Vihdoin saavuimme asemalle, joka vielä oli hämärän peitossa, ja kiiruhdimme kohti vaunua. Asemasillalla liikkui siellä täällä matkustajia. Toisinaan kuului jokapäiväisiä sanoja, joiden tarkoituksena oli johtaa harhateille lähellä maleksivien kuuntelevien uteliaisuus. Mekin lausumme semmoisia sanoja hiiskahtamattakaan siitä, mikä mieltämme liikuttaa. Todellinen sydäntäsärkevä tragedia jää yhä ilmaisematta. Sitten kuuluu vihellys, ikkunaan ilmaantuvat kasvot, punainen lyhty häipyy sumuun… ja sitten raiteet jäävät tyhjiksi tai oikeammin osoittavat etäisyyden äärettömyyttä, ja mieleeni nousee murhe, sillä minä jään… Minä kuulun niihin, joiden elämässä ei tapahdu mitään muutosta.

Minun pitäisi nyt tuntea itseni vapaaksi ja tyytyväiseksi, mutta tunnenkin onnettomuuteni musertavan painon. Olen karkoittanut veljeni karkoitettuani sitä ennen kääpiön enkä tunne mitään kevennystä nyt enempää kuin silloinkaan. Kertoessani näistä asioista kysyn itseltäni, mikä sokeus minua esti silloin heti huomaamasta, ettei voinut olla toisin laita, koska Alicea ja minua erotti yhä tuo salaperäinen erimielisyys. En ollut lakannut syyttämästä toisia, ja nytkin unohdin syyttää itseäni. Minä poistuin asemalta, mielessä Andrén lähdöstä johtuva ikävä tunne, jota ei suinkaan lievittänyt myrskyksi kiihtyvä pohjatuuli.

Lunta satoi yhä. Ihmiset ja esineet näyttivät siihen hukkuvan. Kaikki, mitä silmäni näkivät, tuntui minusta haaveelliselta. Toiselta puolen vain oma haaveeni tuntui todelliselta, ja minä kysyin itseltäni: »Kohtaanko jälleen tuon selittämättömän?» Kiduttavasta tunteesta huolimatta tahdoin siirtää tuonnemmaksi hetken, jolloin saisin vastauksen; Breuilin-torille saavuttuani en lähtenytkään ylemmäksi kaupunkiin, vaan aloin astella takaisin. Mutta tuskin olin ehtinyt Saint-Jeanin etukaupungin kulmaan, kun luulin pyörtyväni: Alice tuli asemalta minua vastaan…

Aluksi epäröin. Eikö sopimus ollut sellainen, että hän jäisi huoneeseensa ja että illalla sanotut jäähyväiset olisivat lopulliset?

Hän! Ehkei hän ollut voinut vastustaa kiihkeätä halua nähdä vielä kerran hänet, jota rakasti; hän oli kenties ajatellut voivansa palata takaisin ilman että tiesin hänen lähteneen ulos. Hän tunsi nyt vuorostaan minut, mutta tuli minua kohti ollenkaan epäröimättä.

Äkillinen järjetön raivo tuhosi kerrassaan järkeni. Olin näkevinäni ylikäytävän ja kaksi ihmistä, joista toinen heittää suuteloita ohiliukuvaan junaan ja toinen heiluttaa kättänsä junan ikkunasta, kuin korjaten talteen suudelmat. Välittämättä tekoni mahdollisista seurauksista syöksyin Alicen luo ja tartuin säälimättä hänen käsivarteensa:

— Ah, sanoi hän, — vihdoinkin löydän sinut! Olin asemalla saakka ja olin ihan epätoivoinen, kun en sinua tavannut!

Hän näytti tosiaan pitävän odottamatonta ilmaantumistani aivan luonnollisena. Hän ei edes huomannut käteni karkeata puristusta. Luulin hänen teeskentelevän.

— Ei, on olemassa tunteita, jotka eivät tyydy odottamaan. Jollei suostu heti, niin ne pakenevat koskaan enää palaamatta!

— Tarpeetonta! Kaikki tulee selväksi aivan pian. Siksi lähdinkin sinua tapaamaan.

Puhuessaan hän katseli ympärilleen. Vasta nyt huomasin hänen sanojensa käskevän sävyn. Tuntui siltä, kuin häntä olisi ohjannut joku minulle tuntematon henki. Minä kysyin:

Minä tottelin, neuvoin ensin ajuria ja astuin sitten vaunuihin. En ollut oikein selvillä siitä, mitä tapahtui. Tämä odottamaton kohtaus laimensi vihani. Minua sokaisi yhä ohimenevä hulluus, mutta se oli nyt toisenlaista.

Seurasi matka, joka oli yhtä epätodellinen kuin kaikki, mitä sitä ennen oli tapahtunut. Olimme tuskin ehtineet ulos kaupungista, kun jouduimme lumimyrskyyn. Tuntui siltä, kuin olisimme tunkeutuneet johonkin valkoiseen seinään, joka väistyi, mutta ei auennut. Pyöristä lähtevä hiljainen ääni hukkui lumeen ja tuntui kuuluvan jostakin kauempaa. Elleivät vaunut olisi huojahdelleet, olisi voinut luulla niiden pysyvän paikoillaan. Minä istuin Alicen vieressä, ja minun tarvitsi vain kumartua koskettaakseni hänen huuliaan; halusin vain yhtä — olla liikkumatta — mielessäni oli yksi ainoa vaikutelma — pelkäsin tätä paluuta, jonka syystä minulla ei ollut selkoa, vaikka se peloitti minua ikäänkuin olisin syyn jo tietänyt!

Alicen mielen jännitys näytti lauenneen. Hänet oli varmaan vallannut väistämättömän tehtävän suorittamisesta aina johtuva kevennys. Kun ratkaiseva teko on vasta suunniteltu ja mahdollinen, noudattaa sydän huimaavaa rytmiä, mutta tuskin on ehtinyt siirtyä tekoon, kun tuntee muuttuneensa pelkäksi välineeksi, ja rauha palaa.

Tällä sudenilmalla, kuten Rosa sanoi, voi käydä niin, ettemme pääsekään takaisin kaupunkiin. Olkoon menneeksi, minä tottelen jälleen. Alice oli mennyt sisään.

Kuinka tämä asumus ottaakaan ihmisen vastaan vettä tihkuvine seinineen ja jäisine räystäineen aamun kelmeässä valossa! Onko mahdollista, että olemme eläneet täällä elämäni onnellisimmat päivät? Ennenkuin astun kynnyksen yli, luon silmäyksen puistoon. Siellä vallitsee sama alakuloisuus, puut ovat muuttuneet kummituksiksi. Ja mennessäni sisään huomaan, että liikumme kumpikin, Alice ja minä, aivan äänettömästi, niin paljon lunta on tarttunut anturoihimme. Emme suinkaan me ole palanneet Cambaleyres'iin; haamut ovat tulleet meidän sijaamme. En voi myöskään uskoa, että me puhumme. Eikö tuo, mitä kuulen, ole kuin painajaisunessa kuultua?

— Tulta… niin… huoneeseen, tietysti, mutta ensin siihen, missä minä aikaisemmin asuin… nykyiseen säilytyshuoneeseen…

Alice antaa meille käskevän merkin. Rosa ja minä painamme päämme alas. Unessa ei voi vastustella; me näemme unta kaikki kolme!… Unta on myös pelko, joka valtaa minut astuessani huoneeseen, sekasortoiseen ullakkosuojaan. »Neidin» muistot ovat sieltä jo aikoja sitten hävinneet, ja rouva de Castérac'in rukouskirjassa on vain uskonnollisia kuvia. Jos hengitykseni kiihtyy, jos minun on pakko vetää keuhkoihini ilmaa kuin olisi povellani raskas taakka, niin eihän se johdu siitä, että Alice pakottaa minut lähtemään tuohon suojaan, joka ei herätä minussa vähääkään mielenkiintoa. Se johtuu pikemmin siitä, että tähän ympäristöön palattuani löydän samalla omasta itsestäni sarjan tekoja, jotka ovat tapahtuneet sen piirissä. Äkkiä muistan, että ennen Andrén tuloa oli mielessäni jokin toinen seikka — ja että se seikka on yhä ennallaan. Se ei ole milloinkaan hävinnyt olemattomiin, mutta minä en ole sitä enää huomannut. Näyttämölle astuu valhe; minne se minut johtaa?

Sitten tehdään yksinkertaisia eleitä, kuten tavallisesti sydäntäsärkevinä hetkinä. Sytytetään tuli, tuodaan tuoleja. Alice selittää Rosalle:

Minä istun kumarassa lieden luona, ja näyttää siltä, kuin olisin syventynyt vain liesitulen hoiteluun. Talon ympärillä viheltää pohjatuuli kuin hyökkäykseen kutsuen, ja ikkunoita pieksevä lumi näyttää uhkaavan sulkea minut iäksi tänne. Vihdoin Rosa pujahtaa pois; ovi painuu hänen mentyään kolahtaen kiinni. Nyt olemme siellä, mihin Alice oli tahtonut minut viedä niin kiireesti, ja kahden kesken!

Minä nousen äkkiä ja käännyn Alicen puoleen, joka on ottanut tuolin aikoen siihen istuutua.

— Ja sitten pyydän, ettet kysy minulta mitään. Ennakolta asiaa ajatellessani puhuminen tuntui minusta kovin helpolta, mutta nyt huomaan valitettavasti, että täällä täytyy ponnistella samoinkuin muualla.

En vaatinut häntä puhumaan. Katselin hajamielisen näköisenä tulta ja katselin itse asiassa vain omaa pelkoani. Sen edessä oli kaksi tietä, toinen kohti menneisyyttä, toinen tulevaisuuteen johtava: takanani oli valhe, edessämme André. Kumpaa tietä tulisin kulkemaan?

Odotin yhä. Vihdoin Alice nousi. Hän oli varmaan unohtanut, että oli kutsunut minut luokseen.

— Kun ensikerran astuin tähän huoneeseen, miksi en yhtään aavistanut, mikä minua täällä odotti? On olemassa paikkoja, jotka ovat kuin ennakolta meille määrättyjä. Vaikka olet muuttanut tämän huoneen toisennäköiseksi, olen aina täällä käydessäni ajatellut, että joku täällä väijyy minua tahtoen suistaa kohtaloni uraltaan.

Hän ehkä odotti jotakin rohkaisevaa sanaa, mutta minä katselin vain itsepintaisesti tulta, toisin sanoen katselin molempia teitä.

— Lapsellista, eikö totta? Koetetaan ajatella jotakin muuta… Sujuiko kaikki ilman mitään vaikeuksia tänä aamuna?

En tehnyt mitään elettä, tyydyin vaan nyökkäämään. Otaksuin valinnan tapahtuneen, otaksuin, että olimme tulleet puhumaan vain hänestä, ja kalpenin lämpöisestä liesitulesta huolimatta.

— Ovatko ne niinkin odottamattomia, ettei tiedä niistä mitään kahta tuntia aikaisemmin?

Kekäle, johon tartuin hiilipihdeillä, hajosi rätisten, mutta minä jäin samaan asentoon. Ulkonaisesti ei mikään ilmaissut tunteitani. Sitten kuulin hiljaista ääntä. Alice oli taas alkanut kävellä.

On uskomatonta, kuinka selvästi ihmisen askelet voivat toisinaan puhua. Kuunnellessani takaani kaikuvia epätasaisia askelia, joiden ääni toisinaan äkkiä taukosi, voin niistä lukea paremmin kuin kasvoista sen kiistan, jossa rakkauteni varmaan oli pelin panoksena. Omituista, että tiesin Andrén olevan kysymyksessä; mutta samalla aavistin, että huone, jossa olimme, heräsi salaperäiseen elämään. Oli selvää, ettei sillä ollut mitään osaa meidän keskustelussamme, ja minä odotin tahtomattani, että se puuttuisi asiaan.

Nyt Alice pysähtyi. Oliko se väsymystä, vai oliko hän tehnyt päätöksen? Yritin olla vähän aikaa huomaamatta tuota pysähdystä. Pidätin hengitystäni ja toivoin hänen alkavan jälleen kävellä, mutta niin ei tapahtunut. Sitten hiljaisuus alkoi vaikuttaa yhä valtavammin, hiljaisuus, jossa tuntui tuomion peloittava majesteetti. Vaikka halusin yhä olla vaiti, tunsin samalla, etten voinut kauan näin jatkaa, käännyin hitaasti katsomaan, mitä tapahtui, ja jähmetyin siihen hämmästyneenä.

Alice seisoi huoneen nurkassa pitäen kädessään rouva de Castérac'in rukouskirjaa ja katsellen minua.

Hän odotti, kunnes tein myöntävän eleen, ja nyökkäsi itse vuorostaan. Näytti siltä, kuin olisimme pelänneet liian nopeata puhetta; nyt, kun eteemme avautui toinen oikea tie, meidän kummankin mielen valtasi äärimmäinen epäröinti.

—… Ja etkö sinä, kun löysit sen… konseptin, luullut samoinkuin minä, että kysymyksessä oli todellinen asiakirja?

— Olisinko muuten vienyt sitä heti Bourdoinille? sain lausuneeksi sammuneella äänellä.

— Niin tosiaan… ainoastaan notaarit voivat huomata semmoiset yksityisseikat… emme me…

Hän piteli rukouskirjaa vielä vähän aikaa käsissään käännellen sitä joka puolelle, kuin olisi hänkin tahtonut temmata siitä irti jonkin vastauksen. Sitten hän tuli luokseni ja lausui rauhallisesti:

— Jean, se ei ole suinkaan minun vikani, kuka hyvänsä olisi tehnyt samoin; suo minulle anteeksi, että olen epäillyt.

— En tiedä… tai oikeastaan, nyt harso väistyy syrjään. Monen viikon aikana olen uskonut, että tämä asia uhkasi meidät erottaa, mutta tänä aamuna minä päinvastoin ymmärsin, että se oli ollut vain tekosyy; se, mikä meidän molempien kesken on sietämätöntä, on valhe.

— Siksi, jatkoi hän, — päätin tulla tänne näyttämään sinulle, miten oikeastaan oli itseni laita, ja ensimmäisenä hävittämään tuon esteen. Minun mielestäni meidän tulee kulkea loppuun saakka, mutta minua pitäisi auttaa…

Olin siinä yhä liikkumattomana, vaikka minusta tuntui kuin äkillinen raivoisa myrsky olisi temmannut minut mukaansa. Mistä valheesta hän puhuikaan? Minun valheestaniko vai jostakin toisesta, jota en vielä tuntenut? Kuinka merkillistä, että olin mustasukkaisuuden vallassa eläen luullut menneisyyden hävinneen olemattomiin.

— Tarkoitan, ettemme salaa mitään… ei sitäkään, mitä mielessäsi piilee…

Minä nousin kiivaasti. Ajatus, että hän tiesi asian ja kenties oli jo minut tuominnut, nosti mieleeni epätoivon. En halunnut joutua häviölle puolustautumatta, vaan päätin itse hyökätä ja syyttää!

— Jos joku tässä tulee kysymykseen, niin varmaan sinä itse, jonka salamyhkäisyys on jo monta päivää minua kiduttanut. Ensinnäkin: milloin olet saanut tuon tietää?

Alice ei ollenkaan epäröinyt; hän tiesi hyvin, mitä »tuo» merkitsi. Kohtalokasta paperia ei ollut enää olemassa, se oli revitty ja heitetty rikkaläjään, mutta sittenkään emme kumpikaan, niin, kumpikaan emme uskaltaneet mainita sitä oikealla nimellä!

— Minä vannon, sanoi hän kiihkeästi, — etten aavistanut mitään. En enää muista, miksi tulin tähän huoneeseen. Ja miksi käsittelin rukouskirjaa? Minusta tuntui, kuin olisi kättäni ohjannut unissakävijän varmuus. Ja kuinka mieleni keventyikään, kun olin sen löytänyt! Minä ajattelin: »Hän tahtoi lahjoittaa minulle Cambaleyres'in, ja miksi en ottaisi sitä vastaan arvelematta, koska se muutenkin olisi tullut omakseni. On tärkeätä, että Jeanin luulo säilyy, ja siksi on parasta hävittää tämä paperi!» Aioin niin tehdä ja olisin tehnyt, mutta samassa nousi mieleeni julma, sydäntäsärkevä ajatus… Tuntui siltä, kuin tuo paperi olisi heittänyt sen vasten kasvojani! Samassa tunsin joutuneeni häviölle ja pakenin pois… asetettuani kirjan paikoilleen ja jätettyäni sen sisällyksen koskematta…

— Sitten seurasi uuvuttava taistelu… Sinun ei suinkaan pidä luulla, että heti paikalla hyväksyin tuon ajatuksen, joka oli alkanut mieltäni ahdistaa. Mutta minä olin monta kertaa aikaisemmin ihmetellen kysynyt itseltäni hellyytesi syytä, ja se oli jäänyt selvittämättä! Olin kysynyt itseltäni lakkaamatta: »Kuinka hän on voinut tulla elämääni? Hän tunsi minut vain siksi, että olin hoitanut erästä hänen vihaamaansa sukulaista, mutta riensi siitä huolimatta luokseni! Hän ei voinut minua todella vielä rakastaa, mutta siitä huolimatta hän tahtoi välttämättä lahjoittaa minulle omaisuuden!» Ja sitten ilmaantui yht'äkkiä selitys: jos sinäkin olit nähnyt tuon saman paperin… jo ennen! Jos kosintasi oli ollut vain keino… Vapisetko? Sinä ymmärrät… Tuon ajatuksen paperi minulle antoi! Mieluummin olisin tahtonut kuolla! Olinhan saanut kokea rakkauttasi, ja nyt täytyi äkkiä huomata, että se oli ollut vain leikkiä, sanatonta velanmaksua tai etujen yhteenliittämisen lunnas! Olin lukevinani sen kasvoistasi, sillä sinäkin muutuit siitä lähtien toisenlaiseksi — mikä kamala yhteensattuma sen lieneekään aikaansaanut. Kun lepäsit etkä tietänyt kenenkään itseäsi katselevan, oli ilmeesi tuskallinen; näytti kerrassaan siltä, kuin olisit ponnistellut itsesi uuvuksiin, kuin et olisi kyennyt enää jatkamaan harhakuvitelmaa, jonka vallassa olit yrittänyt minua pitää. Anna puolestaan…

— Sinä karkoitit hänet ja teit oikein, mutta miksi et samalla karkoittanut tuota ajatusta, vaan juurrutit sen minuun kerrassaan vastustamattomalla voimalla!

— Sinä sen teit! Muistahan vain, mitä tapahtui iltapäivällä Annan lähdettyä. Me kävelimme puistossa illalla. Yht'äkkiä luulin näkeväni unta. Sinä puhuit samanlaisesta löydöstä, konseptista, kuten sanoit… Konseptista. Sinulla siis ei ollut tietoa alkuperäisestä! Millainen onnentunne tulvahtikaan mieleeni! Olit siis kumminkin minua rakastanut? En enää epäillyt ihmettä, uskoin, että se oli olemassa, että se oli minua varten… Mutta sitten, kun kävin tutkimassa löytöpaikkaasi, mikä onnettomuus ja tuska! Me olimme nähneet saman paperin, sinä ja minä, mutta sinä olit pitänyt sitä vain konseptina ja olit sen repinyt!

— Ymmärrätkö nyt: siinä oli kaksi todistajaa: sinä puhuit arvottomasta paperistapa minä tiesin mitä tiesin enkä enää epäröinyt. Ja koska olit pettänyt minut kerran, miksi et olisi voinut pettää minua aina?

Hän varmaan odotti, että olisin vastaan väittäen keskeyttänyt hänen puheensa. Minä olin paikalleni jähmettynyt enkä kyennyt sanomaan muuta kuin:

Ja tuntui vielä, kuin nämä sanani eivät olisi niinkään vahvistaneet hänen esityksensä loogillista kulkua kuin tunnustaneet tosiasian, jota ei enää käynyt kieltäminen. Syntyi hetken kestävä vaitiolo, jonka aikana Alice hengähti.

— Entä sitten?… Sitten minä kärsin… miten onkaan, en näe enää selvästi… On hetkiä, jolloin ehdottomasti sinua syytän, ja toisia, jolloin sydämestäni toivon, ettet ole syyllinen! Esimerkiksi eilen, kun tuo notaari tuli luoksemme, kuinka viekkaasti pitikään menetellä saadakseni hänet mihin tahdoin ja kuinka yritinkään selittää hänen kaksimielisiä vastauksiansa! Erään tuokion tultua tunsin mieleni rauhoittuvan. Vaikka lakimieheltä ei sovi odottaa muuta kuin puolinaistotuuksia, tuntui hän sanovan minulle koko totuuden. Mutta sitten tulit sinä, ja hämminkisi sai mieleni jälleen levottomaksi… Sanon vieläkin, että aloin tajuta asioita selvästi vasta tänä yönä, tai oikeammin tänä aamuna. Nousin heti ja kiiruhdin luoksesi. Kuule, Jean, se, joka on valehdellut, tekee anteeksiantamattoman rikoksen, jos valehtelee yhä edelleen! Pelastaja on totuus, Jean. Olipa miten tahansa, välkähtäköön se esiin ja vapahtakoon meidät! Minä olen rikkonut meidän kesken vallinneen vaitiolon ja rukoilen sinua, kädet ristissä, tekemään samoin. Jättäkäämme kaikki kiertelyt; minä suostun mihin tahansa, kunhan ei tarvitse enää epäillä!

Luulen esittäneeni täsmällisesti Alicen lausumat sanat, mutta miten voisin ilmaista hänen äänensä sävyn? Aivan pian kuuntelin ainoastaan sitä. Alicen jatkaessa puhettaan tulin välttämättä huomaamaan, että hänen äänessään värisi läsnäoleva jumalainen rakkaus, jonka luulin menettäneeni. Sen, mitä hän minulle sanoi, olisi oikeastaan pitänyt hävittää kaikki hellyys hänestä itsestään, mutta hänen jokainen sanansa päinvastoin huusi minulle, että hän rakasti minua yhä! Huumauksen vallassa ja valmiina antautumaan uusiin toiveisiin kuuntelin hänen sanojansa unohtaen, mistä aiheesta ne johtuivat, ja riemuiten vain siitä, että havaitsin omakseni hänet, jota en ollut toivonut enää voittavani takaisin, koska eräs toinen oli hänet vallannut. Selvittäköön ken haluaa sydämen epäjohdonmukaisuudet! Nyt, kun naamio oli pudonnut kasvoilta, oli tuo käsittämätön selvinnyt, ja minä olin unohtanut sen olemassaolon! En sitä enää pelännyt, ja minusta tuntui, että pelkkä viittaus saisi sen karkoitetuksi. En vastannut mitään, vaan nousin Alicen kutsuessa, menin hänen luokseen ja suutelin hänen väriseviä huuliansa:

Hänen päänsä painui olkapäätäni vastaan. Minä luulottelin jälleen vallitsevani uudestaan löytynyttä onneamme ja jatkoin kiihkeästi, ilmaisten omaa lämmintä rakkauttani:

— Sinä hupsu, miksi teitkään niin, kun olisi tarvinnut vain katsoa silmiini huomataksesi, että ainoa vaivani oli pelko, että menettäisin sinut! Se pelko on kalvanut mieltäni monta viikkoa, siitä saakka kuin itse muutuit. Katso ja näe! Elämäni alkoi vasta sinun kanssasi. Minä olen vain heijastus, pieni uskollinen varjo, joka häviää sinun hävitessäsi. Sinä olet ihmeellinen ja ainoa nykyisyyteni, ja kaipauksenikin kohdistuu yksin sinuun; olkoon aikaisemmin ollut mitä tahansa, koska sinua ei ole ollut!…

— Vaikene, älä tärvele tätä hetkeä, jolloin mieleeni tulvii valo, vihdoin vapautuneena pimentävistä usvista! Kuinka mieletöntä, että olet raadellut itseäsi ja että olemme luulleet menettävämme toisemme tuon kuolleen asian, tuon menneen ja mitättömän vuoksi, josta meidän täytyy sanoa, ettei sillä olisi mitään merkitystä, vaikka se olisi todella ollut olemassa!

— Mitä vielä sanotkaan? Alammeko jälleen etsiä jokaisesta sanasta luulotellun pelkomme ravintoa?

— Nuo sanat lausui eilen minulle joku toinen, ja minä kieltäydyin niitä uskomasta! Mutta nyt lausut sinä… sinä…

Hän käänsi minuun päin kasvonsa, jotka olivat jälleen hämmentyneet, ja vetäytyi kauemmaksi. En häntä pidättänyt, ja kuinka olisin voinutkaan pidättää, kun tunsin uuden levottomuuden sananmukaisesti käyvän kurkkuuni? Jos joku toinen tosiaan oli puhunut siten menneisyydestä, niin joku toinen sen siis tunsi!

— On liian myöhäistä peräytyä, huudahdin minä, — sinun täytyy se sanoa!

— Ei ole monta nimeä valittavana, se on joko Bourdoin tai André; kumpi heistä?

—… Ja koska Bourdoinin onnistui melkein täydellisesti sinut tyynnyttää…

Ääneni oli muuttunut käheäksi ja tukehtui nyt kerrassaan. Minäkään en voinut puhua loppuun saakka!

Niin tuli jälleen asiaa vallitsemaan omituisen käänteen vuoksi hän, jonka olin luullut lopullisesti siitä erottaneeni, ja samoinkuin emme olleet uskaltaneet taannoin mainita nimeltään testamenttia, emme uskaltaneet kumpikaan mainita hänen nimeänsä! Pyörryttävä silmänräpäys. Olin liidellyt korkealla ilmassa, nyt makasin maassa ruhjottuna. Kaikki, mitä oli tapahtunut, oli luultavasti vain komediaa. Minä, houkkio, olin antautunut mielenliikutuksen valtaan, ja tarkoituksena oli vain eksyttää jäljiltä mustasukkaisia epäilyksiäni! Tuo siis oli syynä siihen, että Alice oli heti aluksi puhunut hänestä! Mutta nyt vastustaja, Jumalan kiitos, vihdoin hyökkäsi esiin piilostaan: nyt ei mikään teeskentely voinut enää saada minua väistymään, ja minä kyllä osasin rikkoa vaitiolon, koska se kerran oli välttämätöntä!

— Millä oikeudella onkaan André uskaltanut sinulle puhua asiasta, joka koskee vain meitä molempia? aloitin minä saaden tuskin sanoja suustani.

— Minua niin hyvin puolustaessaan hän aikoi sitä paremmin varastaa sinut minulta!

— Mihin olemmekaan joutuneet! Ainoa seikka, jota et ole sanonut, on se, että sydämesi on toisen oma! Ja koska niin on, mitä merkitsee, vaikka olen löytänyt testamentin, ennenkuin sinuun tutustuin ja ennenkuin valhe oli alkanut myrkyttää elämääni ensimmäisestä kohtauksestamme lähtien!

— Minä en näe unta. Sinä vaadit totuutta. Kiitä Andréta, joka on sen sinulle ilmoittanut, samalla antaen sinulle vapauden!

Minä kuulin nyyhkytyksen, sitten ikkunaa rummuttavan lumisateen ja vihdoin liedeltä kekäleen vihellyksen. Aivoihini tulvi sekasortoinen joukko kuvia, kuin kuoleman hetkellä. Näkyväinen maailma häipyi pois, samoin Alice, en enää tietänyt, olinko vielä elossa.

Siinä oli ensinnäkin vapautuksen kirpeä vaikutelma, tietoisuus siitä, että lumous oli rikottu, että palaisin ihmisten joukkoon. Nyt ei tarvinnut enää menetellä varoen, minua ei enää ahdistettu, olin vallannut itselleni oikeuden nauttia päivän valkeutta samoinkuin muut. Kuinka rauhoittavaa! Mutta samalla pelkäsin joutuvani jonkin uuden harhaluulon uhriksi, pelkäsin, että tämän taistelun jälkeen, josta lähdimme molemmat kuolettavasti haavoitettuina, vihollinen tulisi päättämään päivämme! Tässä näet oli todella päättymässä taistelu, meidän kahden vilpittömän olennon ja erään paperin tai oikeammin erään vainajan välillä käyty taistelu, ja kuka voi minulle vakuuttaa, että vainaja oli nyt tyytyväinen?

Sitten sukelsin taas todellisuuteen ja kauhuun… Olinhan olemassa ainoastaan sanoin selittämätöntä rakkautta varten, en voinut käsittää tulevaisuutta, jossa minulla ei sitä olisi, ja nyt olin typerän vihan valtaamana tuhonnut tuon ihmeen yhdellä sanalla! Kauheata, ettei voi tehdä tekemättömäksi tuota mitätöntä, joka on häipynyt ilmaan ja joka säilyy niin kauan kuin elämme, onnettomuuteni takeena!

Kuinka kauan seisoimme siinä vastatusten ja epätoivon niin eristäminä, ettemme enää toisiamme nähneet? Ehkä muutamia sekunteja. Todellinen aika mittaa vain sielun toimintaa, ja meidän sielujemme liike olisi yhtä hyvin voinut täyttää tunteja.

— Alice! sanoin minä niin tuskallisesti kuin olisin nähnyt hänen pakenevan ja olisin lausunut nimen yöhön hänen jälkeensä.

Sitten menin hänen luokseen, polveni taipuivat, ja minä kirosin totuutta samoinkuin olin aikaisemmin monta kertaa kironnut valhetta:

— Alice, voitko arvata, mistä tuskasta vapaudun ja mikä toinen tuska minua odottaa nyt, kun kaikki on tunnustettu?

— Minä, kuinka kauheata on epäillä. Sinä et enää luota minuun. Oletko koskaan minua rakastanut?

— Olen sinua rakastanut ja rakastan sinua vielä niin, että olen valmis sinusta luopumaan, jos onnesi on muualla, vaikka siihen menehtyisin!

— Minä niin, että annan sinulle anteeksi tuon epäilyksen, joka jälleen nousee!

Niin me puhuimme, vuorotellen valittaen tuskaamme, ja mieltämme ei polttanut niinkään menetetyn kaipuu kuin halu löytää se jälleen…

— Alice rakkaani, sinä et ole huomannut muuta kuin ensimmäisen valheen, mutta minä olen valehdellut lakkaamatta, koska olen sinua rakastanut, ja se on paljon pahempaa. Joutuu kuuntelemaan, puhumaan, punastumaan. Kaikki muuttuu. Ei ole enää muuta tuttua kuin pelko ympärillä, pelko, jolle kurja tarkkaavaisuus tuo yhä uutta ravintoa, pelko, joka on melkein täydellisen tuhoutumisen veroinen. Kuinka olenkaan pelännyt Bourdoinia, Andréta, kaikkia… Ja kuinka pelkäänkään yhä sinua, kun minua katselet, kun kuuntelet ja kun ehkä kieltäydyt ymmärtämästä, kuinka kaikkeen tuohon oli syynä pelko, että menettäisin sinut.

— Jos en olisi samoin pelännyt, Jean olisinko niin paljon kärsinyt? Minä luulin totuuden pelastavan, mutta se onkin vienyt lopullisesti harhaan. Minä kuljen kuin sokkeloissa.

Samassa hän katsoi minua silmiin. Hän oli vaiti. Minä olin polvillani hänen edessään ja katselin häntä. Se oli sanatonta keskustelua, jossa aluksi ilmeni ainoastaan murheemme, mutta johon kohta sekaantui polttavia muistoja. Vähitellen kasvojemme ilme vaihtui. Sitten ne äkkiä jäykistyivät, ja jatkuva vaitiolo tuntui vain auttavan meitä paremmin ymmärtämään. Vaihtamiamme sanoja ei kuultu, mutta ne sytyttivät mielemme tuleen. Ne eivät enää syyttäneet eivätkä valittaneet, niitä valaisi menneen hurman liekki, ne tunkeutuivat lihaamme, kiidättivät tultansa autioihin sydämiimme jättäen niihin vain vastustamattoman kutsun.

— Epäilyksiä lujempi, huudahdin minä, — lujempi kuin valhe, joka oli meidät toisistamme erottaa, on anteeksiantavien hurmioisten hetkien ihana side.

— Lunta on tullut niin paljon, että tiemme on tukossa. Etkö pelkää… jäädä tänne?

— Ja kerrassaan… poistua Puystä? Siellä meitä vaanivat liian monet kuvat. Odottakaamme, kunnes ne kuolevat!

— Ei se mitään… Vain sekin eräs mennyt kuva. Sanoithan, että kaikki alkaa uudestaan.

— Voi, enhän tiedä! Minusta tuntuu, kuin ei mikään olisi muuttunut ja kuin sittenkään emme voisi enää koskaan olla, mitä olimme!

Sen jälkeen ei mitään, vain ratkaisu, joka ei mikään ratkaisu ole, elämä… Rakkaus huumaa meitä samoinkuin ennen. Näyttää siltä, kuin olisimme unohtaneet, hän tunnustukseni, minä iskemäni haavan. Kuvat, joita pelkäsimme, näyttävät kuolleen; talven lumivaippaan verhoutunut Cambaleyres suo meille kahdelle tyyssijan. Näennäisesti kaikki on koskematonta, meitä kiidättävä elämä virtaa entisessä uomassaan, mutta Alice oli oikeassa: me emme ole enää entisemme.

Arvaamaton seikka. Totuus ei ole surmannut valhetta. Se ei kykene sitä surmaamaan. Kädet ovat valheesta tahmeat, ja vaikka yrittää pestä niitä puhtaiksi, niin jälki jää, ja onnettomuus alkaa uudestaan.

Uskooko Alice minua, kun torjun arvelut ja vakuutan hänelle hiljaisella äänellä ennenkokematonta kiintymystä ja hellyyttä? Ja tiedänkö itse, antaako hän minulle anteeksi, tiedänkö silloinkaan, kun luulen sen varmimmin tietäväni?

Tuskaa ja iloa vuorotellen. Yli-inhimillinen onni, joka on ollut meidän, tulee luo ja väistyy taas pois. Me harhailemme labyrintissä, johon meidät sulki ensimmäinen valheeni. Kuuluu kutsuvia huutoja, riennetään luo, mutta aina osutaan eri poluille, ei kohdata toisiansa eikä enää tiedetä, kuten sanoi Alice.

Isäni kunnia näyttää olevan pelastettu; ainakin Bourdoin niin ilmoittaa. André on nähtävästi päättänyt poistua maasta lopullisesti viivyttyään kauan Pariisissa. Jos hän toivoi, että hänet kutsuttaisiin takaisin, niin tapahtuiko se Alicen tähden vai minun tähteni?… Näyttää siltä, kuin…

Mutta vähät siitä, mitä kaukana tapahtuu. Täällä on myrsky temmeltänyt puistossa tuivertaen sekaisin kaikki pensaat. Tänään on rauhallista kuin kalmistossa. Lumisesta hikiliinastaan vapautuneina ojentavat oksat latvojansa seesteiselle taivaalle. Isojen puitten käsivarret näyttävät kutsuvan kevättä. Onnelliset puut, te tiedätte varmaan, että kevät tulee! Labyrintissä, missä me harhailemme, raivoaa yhä myrsky. Saammeko vielä kerran nähdä vihreät lehvät?

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LABYRINTTI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.