Title: Tätiväkeä
Yksinäytöksinen pilakuvaus Pohjanmaalta
Author: Aadolf Luomanen
Release date: July 15, 2025 [eBook #76509]
Language: Finnish
Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1915
Credits: Tapio Riikonen
language: Finnish
Yksinäytöksinen pilakuvaus Pohjanmaalta
Kirj.
Seuranäytelmiä 193
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1915.
MATTI, torpan isäntä.
KAISA, torpan emäntä.
SANNA | talonemäntiä.
MAIJA |
FIIJA, Amerikan leski.
LIISA, kylän hieroja.
Torpan tupa, muuri oikeassa ja edustasänky vasemmassa nurkassa; ikkuna keskelle seinää, patapenkki ikkunan alla, kehto lattialla, nukkuva lapsimokkelo kehdossa.
KAISA (häärii kiireesti aamuaskareissa, Matin istuessa laiskasti takkakivellä, piippunysä huulilla). Ja siinä sinä senkin ahkio taas takapuoltas takkakivellä pitkin aamua hierrät. Minä yksin täs saan olla hameis ja housuis ja häärätä jotta kieli vyön alla. (Tirkistää kelloon.) Pykäisit päiväsi työksi edes tuon kellon, joka ei tierä ajasta enempää kun sika pohjantährestä. (Ottaa vesiämpärin ja lähtee ulos, mutta huudahtaa vielä mennessään oven raosta.) Täs saa olla kun pussis.
MATTI (tekee työtä käskettyä, nousee penkille seinästä kelloa alas ottaakseen, mutta kierähtääkin kellon kanssa lattialle kellelleen, vielä penkillä olleen juuritaikinahulikan mukanaan tuoden ja siitä itsensä taikinaan ryvettäen.) Voi äiteeni päiviä! (Tarkastaa itseään, kengänpohjaan.) Sitä pegoonia on joka paikas. (Kätkeytyy pelokkaana edustasänkyyn.) Ja mitä juuri se Kaisa nyt sanoo (yskii)… ja mihinkä hornan kitaan se pejooni kätki sen viinapullon! (Tuskailee.) Mikä tuota tyynyäkin vaivaa, joka on kuin kivisäkki! (Paiskoa kiukuissaan tyynyn lattialle.) Ka, no, valehteleeko silmäni vai? (Iloisesti.) No mutta voi herranpieksut, — täälläkö se pejooni olikin. (Nousee sängystä viinapullo kädessä ja laulahtaa vetkutellen.)
»Eikä mua ilahuta mikään muu, ei kukaan muu, kun täysnäislasi ja pullonsuu.»
(Ottaa tyynyn ja vie mukanaan sänkyyn lakaisin, jääden jälleen makuulle.)
KAISA (tulee ulkoa tupaan, huomaa kaiken ja näkee taikinaisten kengänjälkien johtavan sänkyyn). Voi käärmeen jäljet! (Hyökkää sängyn luo, riipaisee edustan auki.) En minä olisi piitannutkaan, jos tuon kellon särjit ja vaikka tuon juuritaikinahulikan kaarroit. Mutta kun sinä viheliäinen menit vielä ja tuhrasit sen sängyn! (Samassa hän huomaa lasista Maijan ja Sannan tupaa kohti tulevan.) Ka, no, tännekkö nuo pahan ilman linnut taas luunsa vetää — senkin trullit! (Korjaa hätäisesti paikkoja kuntoon, vielä Matille tiuskaisten.) Kyllä se on niin, jotta panna sian erähä ja mennä itte perähä. (Maija ja Sanna astuvat tupaan.) Ka, no, päivää, päivää! Mitä, valehteleeko silmäni vai —. No voi herra hallitkoon, vielä teitäkin näkee. (Kättelevät.) Ainahan ne elävän silmät näkee (itkunsekaisena) vaan kuolleen ei milloinkaan. (Kaikki itkuisina.)
MAIJA (ystävällisenä). No, tulimme vain katsomaan, vieläkö teillä eletään, kun ei enää koskaan kylillä näe.
SANNA. Niin, kun ei meilläkään ole käynyt herran aikaan. Jotta ajattelin tulla katsomaan, mikä sen Kaisan nenään on oikein pistänyt.
KAISA. Eihän tästä paljon jouda sinne ei tänne, kun tuo äijäkin on sellainen ja ollut tässä lahdin tekokin ja sen seitsemät.
MAIJA. Perjakanko löitte penkkiin? Eihän, se vanha lehmä enää taitanut lypsääkään. (Katselee ympäri tupaa.)
MALJA. Eei — kyillä se lypsää vielä niin, ettei moni nuori pärjää..
Sian me tapoimme. (Laittaa kahvipannua takalle.)
MAIJA. Niin, miksei se lypsä — niin paljon kuin vaan viitsii lypsää sitä. Kyllä se sika onkin niin hyödytöin elukka, ei se lypsä, ei se muni, ei siitä saa villoja, se ei kelpaa muuta kuin syärä. (Akkain silmät etsivät istuinta.)
KAISA. No mutta mitä te meinaatte? Istukaa, istukaa — jotta lakkaisitte kasvamasta.
SANNA. Eei, eei, ei me istu — muuten vain tulimme.
MAIJA. Niin, tulimme vain, katsomaan, oletteko terveitä.
KAISA. Istutteko kohta! (Korjaa kahvipannun alle valkeaa.) Pian tämä tästä tulee. (Maija istuutuu.)
SANNA (silmäilee kehtoa). Teillä on siinä niin komea miehen alku ja niin isänsä näköinen kuin läpi silmäin vedetty. (Menee istumaan.)
KAISA (naurahtaen). Eihän sitä tierä —. Sitä jo näinkin vanhoilta voi tulla kenen näköisiä sattuu. (Kaikki nauravat.)
SANNA. Eei maar — kyllä näkö sukuunsa vetää.
MAIJA. Niin, puusta herelmät tunnetaan, (Akat istuvat kädet sylissä, peukalot toisiaan kiertäen: kengänkärjet naksuttavat lattiata vasten.)
KAISA (Matille sänkyyn). Nouse jo, senkin Jusu-Matti, kyllä maan alla maata saat, jos vain häjyiltä rauhan saat. Mene pienimään puita. (Korjailee valkeaa kahvipannun alla.)
MATTI (nousee ja kismii laiskasti, sytyttää rakasta piippuakin). Niin onkosta nyt torstai vai perjantai? (Ottaa kirveen ja lähtee ulos.)
KAISA. Sunnuntai nyt on, ja sinulla raukalla kun teetetään pyhänäkin työtä. (Katsoen akkoihin, samalla naurahtaen.) Kyllä se on niin, jotta joll'en minä olisi edestä kengäs, takaa rauras, niin tästä elämästä ei tulisi mitään. (Pyyhkii kuppia, laittaa pöytään.)
SANNA. Kun vain pysyisit tervesnä — vaikka lujaltahan näytätkin kuin visatömppä.
MAIJA. Jopa hyvä lie — kyllä sinä tervesnä pysyt viimeiseen asti, ja sitten kun se aika tulee — niin kaarut kahrelta jalaalta.
KAISA. Niin — ja kyllään se vooro minullekin tulee — kaatuuhan se hevonenkin neljältä jalalta. Ja en minä nytkään niin rauran terve ole, tuosta se ensin nuon viiloo ( osoittaa sormellaan pitkin ruumistaan) ja sitte se laskee tuonne, ja sitten nuo linkut ajettuu ja noin ikään. (Kaataa kahvia kuppeihin.) No tulkaa nyt, maistetaan miltä se tulee. (Akat istuutuvat kahvipöytään.)
SANNA. Voi kun minä olen aina teilä kahvilla ja sinä et meillä kuin reisun saras vuores.
MAIJA. Niin, ja minä, ja nyt en minä tule teille ennenkuin sinä olet käynyt meillä.
KAISA. Sitä nisua on siinä vain niin kovin määrältä, mutta kastakaa se mitä on. No pankaa nyt sulamaan ja kastakaa.
MAIJA. Ee, ei me kasta, antaa olla nyt vaan.
KAISA. Kastattako kohta! (Kynsii lonkkansa.) Mitä tuo tuollainen tietää!
SANNA (panee sokeria kuppiin). Ei, ei me kasta — olemme juuri kastanut.
KAISA. No, ei leili koskaan niin täynnä ole, jottei tappi mahdu. (Juo itsekin.) Minä olen monasti juonut jotta silakat ovat sisälläni uineet, mutta olen siltä kävellyt yhtä pystyä kuin ennenkin. (Samalla lyö lonkkaansa.)
MATTI (tulee ulkoa puusylyksen kanssa, puut takan alle nakaten). Saas nährä, piisaako tätä poutaa kuinka pitkältä. (Menee jälleen sänkyyn.)
KAISA. No aina Mikkeliin saakka, jos ei vain saretta tule.
Tuolta seekatun ämmältä ei enää koskaan saa kunnon vastausta — mikä sun on prillannut!
KAISA (kaataa kahvia kuppiin, vie Matille sänkyyn). Makoomiehen puheesta ei ole mitään. Tuos on tuo kuppini — kun sinua saa sänkyyn passata kuin pirttikeetä, häpee, pitkä laiska.
SANNA. Kyllä sinulla on tuo mies niin hyvänlaatuinen ja tairollinen.
MAIJA. Niin — toisellainen karnaatti se on se meirän äijä, — äräjää aina kuin koira.
KAISA. No se on niin siloinen ja lipoinen kuin sepänakan karvakenkä — (katsoa muljauttaa sänkyyn).
SANNA (itkunsekaisesti). Se meirän äijä vainaa oli niin hyvänlaatuinen, jotta ei parempaa. Sitä se äijävainaa piti niin pahana, kun se poika lähti sinne maailman hartioille niin kovin nuorena ja kokemattomana. Jotta aina sai murehtia, eikä paljo uskaltanut päästää mieleensäkään.
KAISA. Niin se on jotta: »Ah mik' ompi elomm' tää!'! Tuskavaiva tuskan pääl. Työ ja meno levoton, silloin kosk' se paras on». (Akat teettelevät itkua.) Juokaa nyt, kyllä tätä täältä tulee. (Kaataa kupit täyteen.) Eihän ne tipat raavaassa ihmisessä tunnu.
MAIJA. Ei, ei me enää lisää juo.
KAISA. No ei lisä pahaa tee muussa kuin selkäänsä saannis. (Kaataa yhä uusia kuppeja.)
MATTI. Tuo akka juo kahvia kuin haurevettä, eikä jaksa fälttiä vetää.
KAISA (vihaisena). Puhu sinä silloin kun sinulta kysytään ja sano silloinkin jotta en minä tierä.
SANNA. Kyllä tämä nykymaailma on mennyt aivan viturahan. Ihmiset tulevat laiskoiksi, fiineiksi ja köyhiksi.
MAIJA. Ju pet, samat sanat. Kyllä nuo talollisten lapset, jotka vähäkin ovat jotain koulua käyneet, ovat aivan pilalla. Niistä tulee sellaisia puolitaloosia.
KAISA. No ei niistä sitten enää ole muualle kuin piironkin päälle, lasipurkin sisälle. Ei jo. Niistä ei ole kylään ei kotiin.
SANNA. Kun sitten vielä rupeaavat pelkäämään ja karttamaan niitä, jotka julkeevat vielä tehrä työtä. Mitähän ne luuleevat olevansa. Luu-, liha-, lantatynnöriä.
MAIJA. Älä tule ja paremmin sano. Vaikka lähtevät samasta pesästä, niin ei enää tunneta entisiä tuttujansa. Millä luuleevat tämän maailman läpi menevänsä! Päiväpaisteestako elävänsä!
KAISA. Niin toki, työtä tekemättä ei täs maailmas eletä. Kypsät kärpäiset ei suuhun lennä.
SANNA. Senkin herran puoliskot ja neitin neljännekset! Sama asia on piikain ja renkienkin kans.
Niin juuri. Ennen piijat ja rengit tekivät puhretöitä, mutta mitä ne nyt tekee — ajeleevat resiinalla ja sitä konettaan korjailevat ja palkkansa siihen kuluttavat, jottei vaatteita yllä.
KAISA. Siihen aikaan kun minäkin olin vielä piikana, oli piijoilla tavaraa, jotta kun piikaa taloohin sai kahrella hevosella olla hakemassa — mutta nyt tuo isäntä piijan vaikka seljässään. Vaikka silloin oli palkat niin monta kertaa pienemmät.
SANNA. Nyt ostetaan puorista kirvesvarret ja perunatikutkin. Ei ennen miehinen mies juljennut sitä tehrä.
MAIJA. Ja kun tuo Mäkelän piika koetti täs talvella vähä kutoa puumullihurstia, niin oli se nähtävää — kuin kalaverkkoa.
KAISA. Ja sitte ne lähtee kaupunkiin paremman päälle — jotta sen hatun saisivat, joka niiltä vielä puuttuu.
SANNA. Ja sitten kun ne tulevat kaupungista maalle, niin ei enää tierä ketä lypsetään, lehmääkö vai härkää.
MAIJA. Ja fiiniä kun ne ovat ja hoikkia piukkaliiveillä kiristettyjä. jotta keskeltä kouraansa puristaisi.
KAISA. Ja puhuvat jotta »va saadu — saru hauraru kaurako». No mutta juokaa, kuppinne jäähtyy. (Koettelee kuppien kylkiä.)
SANNA. Niin, eihän niitä enää puheesta tunne. Ja eihän ne osaa oikein puhuakaan, huulensakin ne panevat kuin tuohen käiväriksi ja haisevat hyvältä, jotta mitä lienevät syöneetkään.
MATTI (on nuukahtanut sänkyyn ja nyt kuorsaa erittäin kovaäänisesti).
KAISA. Mitä sinä hörnäät siellä! (Kääntyen akkoihin.) Se vetää nyt pappilan metsästä hirsiä.
MAIJA. Ja sitten ne ovat, nuo piijat ja rengit, tarkoitan, tulleet niin sosialistisiksi jotta: maa meirän on ja olla täytyy — eikä laiskain lurjusten! Kyllähän niiren vanhempain sosialistien kanssa aina paremmin tulee toimeen, mutta nuo justiin alkaneet, ne ovat niitä riivattuja.
SANNA. Ja sitten kun ne meinaa kaikki akat ja tavarat tasata ja kaikki herrat ja hallitukset lopettaa.
MAIJA. Jos minä olisin valtiopäivillä ja vallan päällä, niin kyllä höökerini heille näyttäisin.
KAISA. Mutta mikä se hallitus sitten oikein on?
MAIJA. No tuo Tynjälän äijä ja kissit tietää. (Katsoo lasista ulos.) Ka, no, eikö tuolla tule niinkuin Salon Jussin Fiija. (Kaikki tirkistävät). No sehän se on ja aivan omassa hahmossaan.
KAISA. Hei, vielä menen siihen. Eihän ne sosialistit usko elämää eikä kuolemaa, ei tain taivaallista.
SANNA. Niin, raakuuressahan ne ihan kilpailevat. Täs tuonnoin tuli meirän renki Kallen kanssa puhe siitä uskosta. Kalle kun sanoi, että miksei uskovaiset käytännössä nourata opinkappaleitaan. Niin minä sanoin, ettei oma hyvä kelpaa herralle.
KAISA. No mitäs Kalle sullen sanoi?
SANNA. Jotta, tuon lauseen taakse ne aina syntiä harjoittavan kruppinsa vetävät. Jos omatunto jostakin soimata tahtoisi.
KAISA. No mitäs sinä sille sanoit?
SANNA. Minä sanoin, jotta ei lintukaan vaivu oksalta ilman herran tierotta ja tahrotta, sanotaan sanassa.
KAISA. No mitäs Kalle sanoi?
SANNA. Kysyi vain, etteikö siellä mitään muuta sanota, ja lähti pihalle.
FIIJA (astuu tupaan).
KAISA. No, päivää, päivää! Nakkaa kinttusi ylös, niin ‘kyllä takapuolesi istuimen löytää. Minä vähän kiehahutan tätä. (Asettaa kahvipannun takalle.) Pian tämä tästä tulee, ja aikaa on enin maailmassa.
MAIJA. No mitä Jussilta kuuluu? Terve on ja työssä saa olla kai?
FIIJA. Hyvää sieltä kuuluu, — sain eilen kirjeen ja viisikymmentä taalaa rahaa.
SANNA. Vai viisikymmentä —
KAISA. No on se Jussi miesten parhaita, ja kun tuo Katiska-Jussi ei pane Tiinalle ei sen pyöriväistä.
FIIJA. Joo, mutta miehiä onkin kahta lajia; on miehiä, on miekkosia. .
MAIJA. Niinhän niitä on, kahta lajia.
SANNA. Eihän se Katiska-Jussi kuulu yhtään yhres paikas pysyvänkään.
Ajelee Pessemeerin ja Nekauneen väliä, jotta aksilanpäät punaisina.
FIIJA. Niin justiin, samaa sitä kirjoitti Jussikin ja sanoi, jottei sitä kauntaa aina ajella, vaan pysyä paikassaan. »Oo rait.»
KAISA (laittaa uutta kahvia pöytään, samalla kysyen). No mitä muuta siltä Jussilta kuuluu — onko ketään junan tai kivien alle nyt mennyt?
FIIJA. No hei, tuos on kirje, lukekaa jotka näette.
MAIJA. Voi, lue sinä, Sanna, täs parhaammuuttas.
FIIJA (ojentaa kirjeen Sannalle).
SANNA. Voi herrajutinen, en minä näe näin pientä ilman lasia.
KAISA. Voi, odota, minä etsin Matin nenälasit. (Etsii ja löytää, tuo
Sannalle.)
SANNA (asettaa lasit nenälleen). No näillä näkee kuin omilla silmillään. Kun minun silmiini on tullut vesikarvoja, jotta niitä saa aina rassailla.
KAISA. Mistä hiiren tuutista niitä sinne…
SANNA (alkaa lukea Fiijan kirjettä).
Asthapula Ohio heinäk. 15 päivä.
Rakas vaimoni kuin olet sä.
Nyt koska aika ja tilaisuus myöten antavat. Niin otan taas pitkän äijän takaa tuon ruostuneen kynän ja palan paperia ja istun tämän pienen ymmyrkäisen pöytän ääreen ja kirjoitan muutaman rivin. Tulen tämän pienen paperipalan avulla sinua tervehtimään täältä kaukaa vetten takaa sinne vanhaan maahan. Jota samaa Herran armolahjaa soisin sinunkin saavan nauttia, panen tässä samalla viisikymmentä taalaa. Se Katiska Jani, joka minulla on ollut reitkaara paanarina, säkättiin eilen ja tilalle tuli eräs neekeri. Sami on kuollut ja toiskan Ulla. Kyllähän täällä taaloja tulee, mutta menäe kans, ostin eilen uuten setselin kalorit ja ropessit. Enkä tietä muuta tällä kertaa kun jääkää hyvästi herran haltuun. Että menestyisitte ja kauan eläisitte maan päällä. Sano terveisiä kaikille tutuille ja tuntemattomille ja joitten suu on naurus. Näitä piirtää sinun oma miehesi kuin olen mä.
Jani Salo.
MATTI (sängystä). No pitkältä se Jussi kirjoittaakin.
FIIJA. Niin pitkältä Jussi aina. Muutamat kun kirjoittavat vain jonkun rivin.
KAISA. Niin, eihän sellaisista muutaman rivin kirjeistä pääse selville, ollaanko siellä eläviä vai kuolleita. No mutta juokaa, juokaa, kuppinne jähtyy. (Akat juovat.)
MAIJA. Niin, mitä kaikkea siinä kirjeessä nyt olikaan? Toiskan Ullako kuollut — se siitäkin vielä puuttui, mitähän menikään.
SANNA. Sen hatun ja miehen valahis se sinne meni.
KAISA. Olis ottanut vaan sen Perämäen Heikin ja pysynyt täällä.
MAIJA. No sitähän se hieroja Liisa sille laitti, ja hyppäsi Toiskan ja
Perämäen välillä, jotta tie ravalla.
SANNA. No kenkänsä rikki se Liisa siinä juoksi, mutta tyhjän sai, vaikka fällyjä yritti.
KAISA. Joka paikkaan se Jurvan Liisakin nenänsä pistää. Kylällä kun hieromassa kulkee, niin siellä juorut latelee uusia ottaa, entisiä jakaa. Senkin lautta! Sitten täs kulkee tuota äijää kiertään ja minulle kyrää vetään kuin kärvikissi. Vai se Liisa siinäkin sulloi.
FIIJA. No sitä minäkin olen kuullut. Vai yritti se Heikki sitä Ullaa, tuon Liisan välityksellä. Kyllä Heikki olisi pitänyt vetää uurestaan lestan päälle, ennenkuin se olisi Ullaa saanut. Ulla oli niin isoo sisältä — vaikka vaatimattomalta näyttikin.
MAIJA. No, siinä olisi ollut vakka ja kansi ja klapsahrus päälle. Mutta se kun ei oikein hänelle kelvannut.
SANNA. No kyllähän se Heikki olikin vähän sellainen ja pieni ja musta kuin tervahiir. (Ottaa lasit nenältään ja tarkastaa niitä.) No voi nyt herra hallikkohon, näis ei ollut lasia ollenkaan!
KAISA. No voi nyt, joko niistä taas on… Kun niistä pakkaa aina putoamaan lasit, kun ne sangat ovat niin ravistuneet. (Kaikki nauravat.)
LIISA (aivan akkain arvaamatta tulla pukahtaa tupaan ja vihaisena Kaisalle kuin verikoira). Mitä sinä sellaista olet puhunut. Sinus niitä kasvaa. Mokomakin äijä rähjäs — en huoliisi, vaikka kahren maailmas olisimme. En jo. (Akat ällistyvät aivan suuttomiksi.)
MATTI (sängystä). Älkää minua haukkuko, viatonhan minä olen.
LIISA. On kuin myrskyn merkki.
MATTI. Älkää minua —
LIISA. On kuin varkain tehty lehtihaasio.
MATTI. — haukkuiko —
LIISA. Kuin tunkion sydänpuu.
MATTI. — viatonhan minä olen!
KAISA (saa puhelahjansa takaisin, toiset akat ovat tuppisuina). Ja kaikki haaskat sitä kans täs silmille tuppaa» senkin lautta! (Uhkaa Liisaa kauhanvarrella.) Tieräkkös, mistä on seitsemän hirttä poikki, minä sanon!
LIISA. Mutta minä sanon — (Sanna, Maija ja Fiija istuvat ällistyksissään.)
KAISA. Mutta niin se on kuin minä sen sanon.
LIISA. Niin sinä sen sanot, mutta niin se on kuin minä sen sanon.
KAISA (osoittaa kauhan varrella ovea). Tuosta on reikä pihalle, minä sanon! (Kävelee kohti Liisaa, Liisa pujahtaa ulos, samalla ovenraosta rumasti pylläyttäen. Mutta kun Kaisa nostaa jalkansa aikoen potkaista, menee Liisa ovenraosta.) Senkin Lintu-Liisa!
MATTI. Noo, ei haukku haavaa tee — kun ei vain koira purra saa.
KAISA (Matille). Ja sinun viheliääsen tähren täs saa aina mielensä pahottaa. Mitä minä nyt olen hänestä puhunut… mokomastakin kylänluurasta.
MAIJA. Itse Liisa itsestään juttuja laittaa ja tahtois sitten, että hänestä pitäisi puhua.
KAISA. Niin juuri. Ja minä en ole hänestä puhunut halaistua sanaa, en jo! Maailma sitä on puhunut, ja minä vain sitä mitä sieltä kuulen.
SANNA. Ei, kyllä meirän pitää jo lähteä kotiapäin. (Nousee seisaalleen.)
MAIJA. Niin toki, täytyy tästä lähteä. (Nousee ja kävelee ovea kohti.
Sanna ja Fiija menevät jäljessä.)
KAISA. No joko te nyt! No hyvästi nyt ja käykää nyt toistekkin.
FIIJA. Käykää nyt joskus meilläkin.
(Akat hyvästelevät ja lähtevät.)
MATTI. Onkos tuolla Sannan miniällä vielä lapsia ollenkaan?
KAISA. Ei piiput sinne päinkään.
MATTI (lepyttelee edelleen Kaisaa kysymyksillään). Siellä Korpelas kai on saatu pieniä, ja oikein tuplaten.
KAISA. Siihen köyhyyteen niitä laittavat.
MATTI (nousee sängystä). Tuota niin (lähenee Kaisaa), mihin sinä kätkit sen viinapulloni?
KAISA. Häh!
MATTI. Viinapulloni. (Koettaa saada Kaisaa hyvälle tuulelle, alkaen laulaa ja retkutella leikkisänä.)
»Ja hei Kaisa kulta, hei Kaisa kulta, anna vielä vähän viinaa.»
KAISA. Sinä riivattu olet juonut sieltä sängyn tyynyn alta minun kanfäärtiviinani — sinä olet pätkäs!
MATTI (jatkaa lauluaan retkutellen).
Koputa kenkäs noukkaa,
kallista pottisi pohjaa!
(Tarttuu Kaisaa kaulaan.)
Älä aina mua piinaa.
KAISA. Voi sua äijän riivattua — ja minkä nyt nuo akat mulle tekivät popinallaan!
Väliverho.