*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13873 ***

TUOMIO

Kolminäytöksinen näytelmä


Kirj.

Juhani Aho


WSOY, Porvoo, 1922.




HENKILÖT:

HANNA LINDH, omaa sukua von Falck.
YRJÖ, hänen poikansa.
AILI, hänen tyttärensä.
EDVARD LINDH, kuvernööri.
HILDA LINDH, hänen rouvansa.
POLIISIMESTARI.
REHTORI SAARINEN.
PESONEN.
TILTA.

Tapahtumapaikka läänin pääkaupunki. Aika routavuosien synkin aika ennen
vuotta 1904.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


    Kuvernööri Lindhin luona. Huone toisessa kerroksessa. Uudet
    huonekalut, epäaistikasta tusinatyyliä. Oikealla työpöytä ja
    telefooni. Vasemmalla sohva ja sen edessä pöytä ja tuoleja.
    Oikealla kaksi ovea. Vasemmalla ovi ja nurkkaikkuna, josta näkyy
    kylmä talvinen aamumaisema: kaupunki ja vanha kivikirkko ja sen
    edessä puisto huurteisine koivuineen. Talojen piipuista nousee
    vaaleita savuja suoraan ilmaan. Perällä kaksoisovi, joka vie
    korridoriin, missä näkyy alikertaan laskeutuvat raput. Uuni
    lämpiää.

    PESONEN, vanhanpuoleinen mies, läänin vahtimestarin virkapuvussa,
    ottaa raskaasta laukusta esille kirjeitä ja asiakirjoja ja
    asettelee niitä pöydälle.

    TILTA, keski-ikäinen ihminen, kohentelee uunia.

PESONEN.
Kumpikos käärö se nyt oli kuvernöörille ja kumpiko tuonne
lääninhallitukseen?

TILTA.
Eikös niissä näy osoitteita?

PESONEN.
Vaan saakos niistä sitten selvän niistä nykyajan osoitteista. Siinä se
on se jokapäiväinen kiipeli. Eihän tuota ennen siitä ruotsistakaan
paljoa, vaan olivathan toki puustavit kuitenkin samat... Joo, joo, aika
aikaa kutakin... Se on nyt kai tämä pienempi sille itselleen ja isompi
hallitukseen.

TILTA.
Montakohan ilmiantoa lienee tuossakin taas? Rouva sanoo, että niitä
tulee tukuttain joka päivä.

PESONEN.
Tässä on kirje kuvernöörskalle.

    Antaa sen Tildalle.

TILTA.
Näkyy olevan nuoreltaherralta Helsingistä. Papalleen se ei enää
milloinkaan kirjoita. Eikä neitikään. Eivät ilenneet omat lapsetkaan
enää jäädä isän taloon. Ei tultu jouluksikaan kotiin. Että tekin
viitsitte, vanha mies, tuon kuskipukilla istua ja kuletella häntä
ympäri lääniä poikia arvannostoon ahdistamassa.

PESONEN.
Eihän sitä, vaan kun on sääli sitä eläkettäkin--kun jo on lopuilleen
kolmekymmentä vuotta tätä palvelusta tehnyt monen maaherran aikana.
Pitikin pahan nenällä tulla tämän uuden komennon, juuri kun virka-aika
oli täyttymässä.
    Katsahtaa syrjittäin kulmainsa alta.
Vaan tässähän tuo näkyy olevan Tiltakin.

TILTA.
Sanoin jo itseni irti.

PESONEN.
Milloinka?

TILTA.
Juur'ikään viedessäni puita kuvernöörskan huoneeseen. Ei sitä kehtaa
enää ihmisten eikä itsensäkään tähden. Kun eivät tuttavat torilla enää
tervehdikään, ja takanapäin haukkumasanoja heitellään: »Poprikohvin
kätyrin kätyri, kätyrin kätyri!»--vaikka onhan minulla ne »Vapaat
sanat» ja kaikki.

PESONEN.
Ka, en ollut muistaakaan.

    Kaivaa kengänvarrestaan kirjeen ja antaa sen Tildalle.

TILTA.
No, siinähän ne on!
    Alkaa lukea.
Tässä on juuri tästä meidän ... jopa sanotaan taas suoria sanoja ...
kuulkaahan...

PESONEN. Hätääntyy.
Elä sinä, Jumalan luoma, toki täällä niitä lehtiäsi lue! Mene toki,
veikkonen, edes kyökkiin!
    Tilta lukee yhä.
Päänsä kaupalla tässä ilmankin. Eilenkin, kun ajettiin kaupunkiin, niin
vähän matkaa tuolla puolen tullin pomahti kivi metsästä kuomiin.
Saattaa ne semmoiset sattua vielä kuskiinkin. Siihen ne vasta
sattuukin. Ja mistä sen tietää, mikä vielä sattuu. Itsellään sillä ei
ole mitään hätää kuomin sisässä. Kun jaksaisi vielä tämän talven.

TILTA. Kuulehan, mitä sanoo...

PESONEN.
Ole ...

    Menee.

    ROUVA LINDH, keski-ikäinen, alakuloinen, vaaleaverinen,
    hyväntahtoisen näköinen, tulee saali hartioilla, aamuviluisena.

ROUVA LINDH.
Yhä vain tätä pakkasta kestää. Tilta lisää vielä puita kaikkiin
uuneihin.
    Katsoo lämpömittaria.
Kolmekymmentä astetta.--Juna siellä kolisee, niin että kuuluu tänne
asti.
    Ystävällisesti Tildalle.
Mikä nyt sitten on oikein syynä siihen, että Tilta tahtoo jättää vanhan
paikkansa?

TILTA. Ei vastaa.

ROUVA LINDH.
Ja kesken vuoden?

TILTA.
Kyllä kuvernöörska syyn tietää. On siitä ollut siksi paljon puhetta.

ROUVA LINDH.
Joku on varmaan yllyttänyt Tiltaa.

TILTA.
Kyllä minä ymmärrän yllyttämättäkin.

ROUVA LINDH.
Tilta nyt sentään miettii, ennenkuin lopullisesti päättää.

TILTA.
On jo mietitty.

    Menee.

    KUVERNÖÖRI LINDH, keski-ikäinen, harva tukka, hiukan kalju,
    pidätetyn hermostunut, epäluuloinen ilme kasvoilta, tulee
    peremmästä ovesta oikealta ja menee aukomaan postiansa.

TILTA. Tuo teekeittiön ja asettaa sen pöydälle sohvan eteen.

LINDH. Tildalle.
On tapana sanoa hyvää huomenta.

TILTA.
Huomenta.

    Menee.

ROUVA LINDH. Laittelee teekeittiötä.
Hän sanoi itsensä irti.

LINDH.
Vai niin, ja mistä syystä?

ROUVA LINDH. Huoahtaen merkitsevästi, hiukan katkerasti.
Kai siitä syystä, mistä kaikki muutkin ihmiset ovat kääntäneet meille
selkänsä.

LINDH. Koettaa naurahtaa ja olla huoleton.
Piiatkin! Mainiota! Kai se on »kansalaiskatkismuksen» huoneentaulussa
niin käsketty. Hauska nähdä, että jalot opetukset lankeavat hyvään
maahan.
    Soittaa telefoonia.
Poliisimestarille.--Halloo! Se on kuvernööri Lindh.--Tehkää hyvin ja
käykää kasarmilla pataljoonan päälliköltä ottamassa selkoa siitä, miten
hän huomenna kutsunnassa ... vai niin, olette jo käynyt. Pieni
kävelyretki kaupungin läpi ja lyseon ohi ... se kyllä riittää. Tulette
sitten puheilleni. Hyvä on.

    Soittaa kiinni.

ROUVA LINDH. On pysähtynyt toimessaan ja kuunnellut, moittiva ilme
kasvoillaan.
Mutta onko nyt venäläiseen apuun turvautuminen tarpeellista?

LINDH. Olantakaisesti.
On olemassa nimenomainen määräys ilmoittaa asianomaisille
sotilasviranomaisille siitä, milloin kutsunnat alkavat. En voi estää
heitä marssimasta, missä tahtovat.

ROUVA LINDH.
Siitä saavat taas uutta aihetta käydä kimppuusi. Kaikki pannaan
tietysti sinun syyksesi.

LINDH.
Ja siitä minä välitän niin herttaisen vähän, että kaikki lisä siltä
taholta päinvastoin on minulle sydämellisen tervetullutta. En voisi
hyvin, ellen saisi panetteluista ja solvauksista jokapäiväistä
annostani.

ROUVA LINDH.
Kuinka kaikki tämä vielä mahtanee päättyäkään!

LINDH. On silmäillyt jotakin kirjettä ja heittänyt sen pöydälle.
Se kai päättyy niin, että minut jonakin kauniina päivänä ammutaan. Ja
sittenhän on kaikki hyvin! Oikeus riemuitsee, ja pahuus on saanut
ansaitun palkkansa.

ROUVA LINDH. Kuinka sinä voit, Edvard?

LINDH.
Sittenhän olisin minäkin marttyyri, sitten tehtäisiin minustakin
kansallinen pyhimys.

ROUVA LINDH.
Edvard, lakkaa nyt jo...

LINDH. Ottaen taas kirjeen.
Tämä on kai olevinaan »viimeinen varoitus»: »Poistu tai kuole». Se
saapuu jo kolmannen kerran ja joka kerta yhä suuremmilla kirjaimilla.

ROUVA LINDH.
Eikö sinulla ole aavistustakaan siitä, keneltä se on?

LINDH.
Ei, mutta se kai saadaan aikanaan tietää--saat ainakin sinä.

ROUVA LINDH.
En todella ymmärrä, kuinka sinä viitsit ja voit. Mitä hauskuutta voi
sinulle tuottaa tuommoinen?

LINDH. Hetken kuluttua.
Olet saanut kirjeen.

ROUVA LINDH.
Kaarlo on muuttanut nimensä.

LINDH.
Miksi minulla nyt on kunnia kutsua poikaani--jos tiemme joskus vielä
sattuisivat yhteen?

ROUVA LINDH.
Olisi hän voinut olla sen tekemättä.

LINDH.
Se oli kuitenkin turvallisinta. Tarvitaan hiukan rohkeutta tätä nykyä
kantaa Lindhin nimeä.
    On yhä availlut kirjeitä ja ristisiteitä.
Täällä on lisää samaa sorttia. Urheaa väkeä, toden totta, nuo
perustuslailliset: nimettömiä uhkauskirjeitä, nimettömiä
haukkumakirjoituksia maanalaisissa sanomalehdissä. »Petturi!»--
»Roisto!»--»Edvard Andreijevitsch!»--»Veljesi veri huutaa!» ... ja niin
edespäin, ja niin edespäin...

    Avaa kuoren, josta tulee esille »Vapaat sanat». Silmäilee niitä
    ja lukee otsakirjoituksia.

    »Epälaillinen kuvernööri Lindh ja kutsunnat» ... »Titulus Lindh
    ja kuntien sakot»... Heittää lehden pöydälle.

Sen nyt vielä voi käsittää, etteivät täkäläiset sissit ja sala-ampujat
pane puumerkkiä nuoliinsa, mutta se minua lievimmin sanoen
kummastuttaa, että nuo vapaat, hyvässä turvassa olevat merentakaiset
kynäniekat, joita ei mikään vaara uhkaa, eivät rohkene, jotakin
poikkeusta lukuunottamatta, esiintyä omilla nimillään. Mitä heidän
tarvitsee pelätä? Ovathan he hyvässä turvassa äiti Svean lämpimässä,
suojaavassa sylissä.

ROUVA LINDH. Selin, toisella puolella huonetta, teepöydän ääressä.
Eivät he kaikki ole siellä.

LINDH
Sanoitko jotakin?

ROUVA LINDH.
En juuri mitään.

LINDH.
Kunnia, maine, marttyyrikehä, samalla kun elävät niin hyvin kuin
ennenkin Suomen kansan heille keräämillä varoilla.

ROUVA LINDH. Käännähtäen.
Niillä, jotka eivät ole maasta karkoitettujen hyväksi mitään antaneet,
ei myöskään ole oikeutta vaatia heitä niistä tilille.

LINDH.
En minä ole vaatinutkaan ketään tilille. Sitä paitsi ei meiltä ole
pyydettykään mitään, eivätkä meidän rahamme olisi kai kelvanneetkaan.--
Ja kuitenkin, kuka tässä lopulta lienee se, joka on eniten antanut
ja eniten uhrannut.--Vai niin, Tiltakin on jättänyt sisään
eronhakemuksensa. Pyytääkö hän myöskin elinkautista eläkettä?

    Haukottelee ja nauraa hermostuneesti.

ROUVA LINDH.
Sinä olet taas nukkunut huonosti.

LINDH.
En voi sanoa, että olisin nukkunut huonosti--sillä en ole nukkunut
ollenkaan.

ROUVA LINDH. Puhjeten.
En minäkään ole nukkunut, en yhtä rauhallista, painajaisetonta yötä,
sitten kun heidät vietiin.

LINDH. On koko ajan ollut hermostuneessa, pinnistetyssä tilassa,
kiivastuen, heittäen paperit pöytään ja mennen kädet ojennettuina
rouvansa eteen.
Mutta enhän minä häntä karkoittanut! Kuinka monta kertaa täytyy minun
sanoa, _etten minä häntä karkoittanut_!

ROUVA LINDH. Mutta et myöskään tehnyt mitään sen estämiseksi.

LINDH.
Ja mitä olisin minä, virkkaatekevänä kuvernöörinä toimiva
lääninsihteeri, voinut tehdä asiassa, johon tuli käsky korkeimmasta
paikasta? Mitä olisi mikään auttanut? Asia oli sitä arkaluontoisempi,
kun se koski omaa veljeäni.
    Kääntyen pois ja mennen takaisin pöytänsä ääreen.
Onhan sitä paitsi jälestäpäin nähty, mitä tuloksia on ollut tekemisistä
ja välittämisistä. Hän yhtä vähän kuin muut karkoitetut ei voi
ajatellakaan kotiintuloaan niin kauan kuin ei suostu edes--ilmoittamaan
haluavansa päästä. Onhan suorastaan järjetöntä, naurettavaa pinnistää
passiivisen vastarintansa periaatteet aina siihen, että katsotaan
alistumiseksi käyttää hyväkseen oikeutta lähteä Ruotsiin, silloin kun
se sallitaan--ja että suorastaan pakottamalla pakotetaan viranomaisia
vastoin heidän tahtoaan viemään Venäjälle--mitä sellaisen hyväksi voi
kukaan tehdä?

ROUVA LINDH.
Jos emme olisi voineetkaan muuta tehdä, niin olisimme ainakin voineet
olla vastaanottamatta tätä virkaa--juuri kohta sen jälkeen.

LINDH. Kiivastuen.
»Me ... me...» Miksi sinä aina puhut »meistä»? Minähän tässä olen
syypää, syntipukki, sinähän olet viaton kaikkeen, puhdas niinkuin
pulmunen lumella. Vapaa kaikesta, vapaa lähtemäänkin, jättämään
eronhakemuksesi--niinkuin Tilta.

ROUVA LINDH. Tyynesti.
Sinähän tiedät, etten kaikesta huolimatta voi enkä tahdo sinua jättää.

LINDH. Kohauttaa olkapäitään.
No niin.

    Hetken äänettömyys.

ROUVA LINDH.
Tänään on kulunut vuosi siitä, kun heidät vietiin.

LINDH.
Ei »kun vietiin», vaan »kun heidän itsensä teki mieli mennä». Ei heitä
olisi viety, jos olisivat tehneet niinkuin muutkin ja menneet
maanpakoon. Mutta Hanna von Falckin täytyi tietysti olla jotakin aivan
erikoisempaa kuin kaikki muut. Hänen miehensä ei sopinut »alistua» edes
senkään vertaa kuin jonkun »von sen» tai »von sen» ja lähteä heidän
kanssaan Ruotsiin. Hänen täytyi Vjatkaan! Se oli uljaampaa, komeampaa.

ROUVA LINDH.
Keskellä yötä tultiin hänet ottamaan, santarmien välissä raastettiin
tuo keuhkotautinen mies vuoteestaan ja vietiin asemalle ja pantiin
puolikylmään vaunuun kolmenkymmenen asteen pakkasessa--juuri niinkuin
nyt. Ja millaista mahtoi olla sitten rajan takana, perillä...

LINDH. Raastaa tukkaansa.
Tämä elämä on helvettiä! Jos sinulla ei heti aamulla ole minulle mitään
muuta sanottavaa ... jätä minut rauhaan! Minä pyydän, minä en voi enää
mitään siihen ... mikä on tapahtunut, se on tapahtunut.

    Pitkä äänettömyys.

ROUVA LINDH.
Etkö ota teetä?

LINDH.
En ... tai annahan.

    Juovat toinen toisessa päässä pöytää. Äänettömyys.

LINDH. On koettanut rauhoittua ja sytyttänyt sikarin.
Sinä sanot, ettei ole mitään tehty. Minä voin kuitenkin ilmoittaa, että
on tehty paljonkin, enemmän kuin _meiltä_ koskaan olisi voitu vaatia.
On pantu liikkeelle kaikki voimat, mitä suinkin on voitu panna.
Johtajat Helsingissä, samat miehet, joiden ikkunoita on särjetty ja
seiniä tahrattu, joita on parjattu ja häväisty konniksi ja isänmaan
pettureiksi, ovat käyttäneet viimeisen vaikutusvaltansa lieventääkseen
vanhan ystävänsä kohtaloa. Asia on nyt niin pitkällä, että jos Mauri
vain tahtoo, voi hän milloin hyvänsä lähteä sieltä joko ulkomaille tai
palata kotiin.

ROUVA LINDH.
On tietysti olemassa ehtoja, joita hän ei voi alistua täyttämään.

LINDH.
Ulkomaille siirtymiseen ei ole mitään muita ehtoja, kuin että hän
pyytää sitä. _Se_ hänen tietysti täytyy tehdä. Mitä taas kotiin
palaamiseen tulee, niin on hänet asetettu samaan asemaan kuin vangittu
sotilas, jonka sallitaan kunniasanaansa vastaan oleskella jollakin
määrätyllä alueella. Mauri saa, jos tahtoo, asettua vaimonsa
sukulaisten maatilalle Hämeeseen sillä ehdolla, ettei siirry yli
pitäjän rajan.

ROUVA LINDH. Ilostuen.
Mutta siinähän ei pitäisi olla mitään alentavaa!

LINDH.
Jos hän katsoisikin asiaa siltä kannalta, ei sitä katso siltä kannalta
Hanna eikä perhe. Ja olkoon se heidän asiansa. On tehty, mitä on voitu.
Enempää ei voida vaatia. Mutta älkööt ainakaan nyt enää tulko meidän
edessämme loistelemaan marttyyrikruunuillaan. Se on silloin heidän oma
asettamansa kruunu, ja se on kuin onkin narrin kruunu.

ROUVA LINDH.
Joko asia on esitetty Maurille?

LINDH.
Kaksi viikkoa sitten meni hänelle asiasta kirje.

ROUVA LINDH.
Kuka sen hänelle kirjoitti? Sinäkö?

LINDH.
Minä.

ROUVA LINDH. Hetken päästä.
Sinua näyttää tyydyttävän se, että olet tehnyt, mitä olet voinut,
välittämättä tuloksesta. Minä en tule saamaan tässä maailmassa rauhaa,
ennenkuin he ovat palanneet, olkoon sitten syy tai ansio kenen tahansa.

LINDH.
Sinä kai ymmärrät, että tämä on asia, josta ei vielä saa hiiskua
sanaakaan kenellekään.

    PESONEN tulee.

PESONEN.
Siellä on joku rouvasihminen, joka pyrkii herra kuvernöörin puheille.

LINDH. Ettekö sanonut, ettei vielä ole vastaanottoaika?

PESONEN.
Sanoin, mutta hän pyysi kysymään, eikö ehkä kuitenkin soveltuisi.

LINDH.
Kuka hän on?

PESONEN. Ei sanonut nimeään.

LINDH. Pesonen ei tuntenut häntä?

PESONEN.
En tuntenut äänestä. Vaan se on mustissaan ja sillä on musta harso
silmillään.

LINDH. Antaa hänen tulla.

    PESONEN menee.

ROUVA LINDH.
Edvard, sinun täytyy olla varovainen tuommoisten vierasten suhteen,
jotka eivät ilmaise edes nimeään. Minä menen häntä vastaan.

LINDH.
Tuo nyt on lapsellista.

    ROUVA LINDH kuitenkin lähtee menemään.

Hilda, sinä saatat minut naurunalaiseksi.

    On kuitenkin noussut ja poistunut teepöydän luota työpöytänsä taa.

    HANNA tulee, mustiin puettuna ja musta harso silmillä.

LINDH. Ketä on minulla kunnia--?

HANNA. Siirtää harson silmiltään. Hän on tummaverinen, lujapiirteinen,
kasvot ilmaisevat kärsimyksiä. Esiintyy kylmästi ja arvokkaasti.

LINDH.
Hanna!

ROUVA LINDH. Hanna! Onko se mahdollista!

    Rientää häntä vastaan syleilläkseen häntä, mutta Hanna antaa
    ainoastaan kätensä.

Mutta otahan päältäsi!

HANNA. Päästämättä lähelle, jäykästi.
Kiitos, mutta ehkä sallitte, että olen näin. Minun täytyy heti mennä.
Minulla olisi kiireellistä asiaa herra kuvernöörille.

ROUVA LINDH.
Olet tullut takaisin!--Olen niin iloinen.--Entä--entä Mauri, onko
hänkin palannut?

HANNA.
Palannutko? Niin, tavallaan...

ROUVA LINDH.
Todellakin!--Hän siis--te siis--? Edvard!

HANNA.
Kuvernööri ei nähtävästi ole saanut sähkösanomaani?

LINDH.
En, en ole saanut mitään sähkösanomaa. Olen ollut matkoilla, palasin
vasta eilen illalla myöhään. Ilmoititteko siinä tulostanne?

HANNA.
Ilmoitin.

LINDH.
Todellako? En voi sanoa, kuinka minua ilahduttaa...

HANNA. Ilmoitin siinä, että Mauri on kuollut.

LINDH.
Kuollut?

ROUVA LINDH.
Kuollut? Mauriko? Herra armahtakoon!

LINDH.
Matkallako?

HANNA.
Matkalla? Ei, perillä.

ROUVA LINDH.
Milloin hän kuoli?

HANNA.
Kolmantena päivänä tätä kuuta.--Ilmoitin samalla, että olin saapunut
vainajan ruumiin kanssa rajalle Valkeasaareen, mutta että santarmit
estivät meidät pääsemästä edemmä.

ROUVA LINDH. Huudahtaen.
Ne eivät sallineet sinun tuoda?... Edvard!

LINDH.
Se oli todella ... mutta se on kai...»

ROUVA LINDH.
Eivät sallineet! Mutta eivätkö karkoitetut saa enää kuolleinakaan
palata? Vaan saatiinhan Lyly tuoda?

LINDH.
Se on--se on ehkä juuri sentähden...

HANNA.
Kielto ei ollut ehdoton. Minulle ilmoitettiin, että pidätys voitaisiin
peruuttaa, jos hankittaisiin asianomainen lupa.

ROUVA LINDH.
Hanna raukka...

LINDH.
Eikö Hanna heti sähköttänyt hänen ylhäisyydelleen?

HANNA.
Kenelle?

LINDH.
Tarkoitan ... kenraalikuvernöörille.

HANNA.
Ah, Bobrikoffille? En, en sähköttänyt hänelle, sillä minulle
ilmoitettiin, että tarvittaisiin ainoastaan sen läänin kuvernöörin
suostumus, jonka alueelle oli aikomus viedä vainaja, ja sentäbden he
kehoittivat minua sähköttämään tänne.

LINDH. Tutkivasti.
Santarmitko kehoittivat?

HANNA.
Niin, tai oikeastaan asemapäällikkö; minä en puhunut heidän kanssaan.

LINDH. Niinkuin edellä.
Siis kuitenkin santarmien kehoituksesta?

HANNA.
Niin, heidän kehoituksestaan.--Mutta kun täältä ei tullut vastausta,
enkä tiennyt, mikä oli syynä viivytykseen, niin lähdin heti
ensimmäisellä junalla tänne.

LINDH. Näkyy ajattelevan jotakin muuta.
Olen ollut matkoilla, niinkuin sanoin.

ROUVA LINDH.
Ja sinun täytyi jättää Mauri siksi aikaa sinne?

HANNA.
Enhän voinut muuta.

ROUVA LINDH.
Ja minne hän jäi?

HANNA.
Vaunu vaihdettiin sivuraiteelle erään halkovajan taa.

ROUVA LINDH.
Edvard, mene heti telefooniin ja soita sähkölennätinasemalle! Sinun
pitää heti sähköttää Valkeasaareen santarmeille! Tee se, tee se heti!

LINDH. On kävellyt levottomasti.
Tietysti... en voi kuitenkaan tehdä sitä telefoonitse.

ROUVA LINDH.
Mutta soitathan sinä muutenkin usein sinne sähkösanomasi?

LINDH. On tehnyt kieltävän kasvojen liikkeen rouvalleen Hannan selän
takana.
On siis aikomus, että hautaaminen tapahtuu täällä?

HANNA.
Hänen toivonsa oli, että hänet haudattaisiin perhehautaamme lasten
viereen.

LINDH.
Milloin se on ajateltu tapahtuvaksi?

HANNA.
Niin pian kuin saan siihen luvan. Aikomukseni oli matkustaa heti
takaisin, jos mahdollista jo ensi junalla.

ROUVA LINDH. Katsoo kelloaan.
Sinä ehdit vielä, kello 10 ja 45.

HANNA.
Siinä tapauksessa voisimme olla täällä jo huomenaamuna, jos ruumisvaunu
voidaan liittää postijunaan. Asemapäällikkö arveli, että se voisi käydä
päinsä, varsinkin jos hän saa siitä hiukan edeltä tiedon.

LINDH. Huomenaamuna...?

ROUVA LINDH.
Mutta mikset riennä jo sähköttämään. Edvard?

LINDH.
Valitettavasti en voi tehdä sitä ilman muuta.

ROUVA LINDH.
Kuinka et voi?

LINDH.
Semmoinen luvananto ei ole minun vallassani.

ROUVA LINDH.
Mutta santarmithan eivät vaatineet muuta kuin sinun suostumuksesi?

LINDH.
Santarmit eivät nähtävästi tienneet, tai eivät olleet tietävinään, että
tällaisia tapauksia varten on olemassa salainen kiertokirje maan
kuvernööreille.

HANNA. Hymähtäen hiukan.
Onko tällaisiakin tapauksia varten olemassa kiertokirjeitä?

LINDH.
Sen jälkeen kun oli toimeenpantu mielenosoituksia tohtori Lylyn
haudalla, on olemassa meille annettu määräys, että vastedes sellaisissa
tapauksissa on ilmoitettava kenraalikuvernöörille.

HANNA. Valmistautuu lähtemään.
Kuvernööri ei siis voi tehdä asiassa mitään kysymättä
kenraalikuvernööriltä?

LINDH. On taas kävellyt edestakaisin, aikonut tarttua telefooniin,
mutta peräytynyt taas, pysähtyy.
Valitettavasti en voi.

ROUVA LINDH.
Mutta jos hän kieltää, Edvard?

LINDH. Levittää käsiään.
Ehkä ... ehkä ei ... tuskin sentään...

ROUVA LINDH.
Sinä voit olla tuosta kiertokirjeestä välittämättä. Voithan puolustaa
itseäsi sillä, että kun santarmit vaativat ainoastaan _sinun
_suostumustasi--sinä voit selittää--aivan hyvin voit sen tehdä--että
sinä luulit, että he jo olivat ilmoittaneet asiasta
kenraalikuvernöörillekin.

LINDH. Pidättäen kärsimättömyyttään.
Mutta jos kerran on niin, niin eihän ole pelkoa, että
kenraalikuvernööri tulee tekemään vaikeuksia. Tämähän on vain
muodollisuus, jota minä kuitenkaan en voi olla täyttämättä.

ROUVA LINDH.
Sinun ei tarvitse siitä välittää. Käsittäväthän ne, että asia oli
kiireellinen--ja onhan kysymys omasta veljestäsi.

LINDH.
Juuri sen vuoksi.

HANNA.
En suinkaan tahdo millään muotoa saattaa herra kuvernööriä välikäteen.
Pyytäisin vain saada tietää, kuinka kauan luulette vastauksen tulevan
viipymään?

LINDH.
Kiireellisiin virkakyselyihin on vastaus joskus saapunut puolenkin
tunnin kuluttua, riippuen tässä tapauksessa tietysti kuitenkin kaikki
siitä, onko hänen ylh ... onko kenraalikuvernööri tilaisuudessa heti
vastaamaan.

HANNA.
Saisinko pyytää, että minulle ilmoitettaisiin vastauksen sisältö heti
kohta, kun se saapuu.

LINDH.
Tietysti. Minne saan lähettää sanan?

HANNA.
En tiedä, asunevatko lapsemme vielä vanhassa kodissamme.

ROUVA LINDH.
He asuvat vielä siellä.

HANNA. Rouva Lindille.
Siinä tapauksessa olisin kiitollinen, jos saisin tiedon vastauksesta
sinne.

LINDH.
Sen saatte heti, kun se saapuu.

    Menee.

ROUVA LINDH.
Enkö saa tarjota sinulle teetä?

HANNA.
Kiitos, mutta minun täytynee mennä.

ROUVA LINDH.
Etkö voisi odottaa täällä?

HANNA. Kummastuen.
Täälläkö...?

ROUVA LINDH.
Vastaus ehkä saapuu piankin. Tule minun puolelleni ... näytät niin
väsyneeltä.

HANNA.
Kiitos, mutta... Minun täytyy tavata lapset ... ja sitä paitsi
ajatella, mitä minun on tekeminen siinä tapauksessa, että tulee
kieltävä vastaus.

ROUVA LINDH.
Mutta eihän nyt semmoista toki voine odottaa edes Bobrikoffilta.

HANNA.
Miksei sitäkin?

ROUVA LINDH.
Ei, se ei ole mahdollista. Sinä voit olla huoleton. Ei hän voi sitä
tehdä Edvardinkaan vuoksi.

HANNA.
Minä nyt kuitenkin menen.

ROUVA LINDH. Pahastuen.
Suo anteeksi, että pyysinkään ... mutta minä unohdin ... sinä tietysti
halveksit minua niinkuin kaikki muutkin.

HANNA.
Entä sinä itse?--En ymmärrä, en suorastaan ymmärrä, kuinka sinä voit
olla täällä?

ROUVA LINDH.
Enhän ole voinut häntä jättää ... mutta ... minä olisin ollut tuhat
kertaa ennemmin Vjatkassa kuin täällä...

    On vähällä puhjeta itkuun.

HANNA. Ystävällisemmin, ikäänkuin hiukan heltyen.
Elä nyt, rakas... Mutta sano minulle, koska nyt kerran itse otit sen
puheeksi ... kuinka on sittenkin mahdollista, että te tulitte tähän
taloon ... kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut ... etkö olisi
saanut sitä estetyksi?

ROUVA LINDH. Raukeasti.
Minäkö? En ole mitään voinut ... en ymmärrä häntä, en tunne häntä enää.
Hän sanoo, että oli hänen velvollisuutensa, hänen isänmaallinen
velvollisuutensa ottaa virka vastaan ... olisi muuten tullut venäläinen
mies. Täytyi »pelastaa, mitä pelastettavissa on» ... se on nyt sitä,
sinä tiedät.

HANNA.
Ja mitä hän on pelastanut?

ROUVA LINDH.
Niin, mitä?... Ei meiltä muuten liioin mitään kysytty. Vaadittiin,
puristettiin joka taholta, se oli puolueen tahto, johtajain tahto. Sitä
vaatii läänin paras, isänmaan onni, suomalaisuuden asia.

HANNA. Kiinteästi.
Suomalaisuudenkin?

ROUVA LINDH.
Jotakin semmoista... Lienee peloitettu silläkin, että hän voisi
menettää entisen virkansa, ellei ottaisi vastaan uutta. Mitä minä
tiedän, en tiedä mitään muuta, kuin että sen jälkeen, kun tulimme tähän
taloon--ovat omat lapsemmekin meidät jättäneet.

HANNA. Hetken päästä.
Sano minulle, onko Aili vielä koulussaan? Hän kirjoitti, että hänen
asemansa oli uhattu.

ROUVA LINDH.
En ole kuullut, että hän olisi saanut eroansa, mutta eihän tätä nykyä
tiedä mitään. Kouluneuvostossa on Edvard kuitenkin esiintynyt hänen
hyväkseen ... mutta eihän todellakaan enää tänään tiedä, mitä huomenna
tapahtuu.

HANNA.
Entä Yrjö?--Onko hän vielä vapaudessaan?

ROUVA LINDH.
En ole kuullut, että hänet olisi vangittu, ainakaan vielä.

HANNA.
Vielä? Siitä on siis ollut kysymys?

    POLIISIMESTARI tulee. Hän on nousukastyyppi, esiintyy teeskennellyn
    upseerimaisesti.

POLIISIMESTARI.
Oo, todellakin! Mikä sattuma! Te täällä, arvoisa rouva? Minua ilahuttaa
suuresti nähdä teitä.

HANNA. Katsahtaa olkansa yli. Kääntyy lähteäkseen.

POLIISIMESTARI.
Toivon, että herra rehtori Lindh voi asianhaarain mukaan hyvin.

ROUVA LINDH.
Hän on kuollut.

POLIISIMESTARI.
Oo!--Valitan suruanne. Entisen opettajani kohtalo on minua aina
liikuttanut.

HANNA.
Todellakin?

POLIISIMESTARI.
Pyydän anteeksi, mutta kun viimeksi tapasimme toisemme, täytin minä
ainoastaan minulle annettua virkatehtävää, sitä ikävämpää, kun sen
täytyi kohdistua entiseen arvossa pidettyyn ja rakastettuun
opettajaani. Mutta en voinut menetellä toisin, vaikka olisin
tahtonutkin.

ROUVA LINDH.
Olisitteko tahtonutkaan?

POLIISIMESTARI.
Kaikki tapahtui laillisessa järjestyksessä, mitä minuun tulee. Minun
suhteeni asiaan oli selvä. Tein ainoastaan velvollisuuteni.

ROUVA LINDH.
Ei teidän velvollisuutenne kuitenkaan vaatinut teitä viemään pois
rouvan yksityistä kirjeenvaihtoa.

POLIISIMESTARI.
Rouva kuvernöörska, kaikki ovat jätetyt takaisin herra Yrjö Lindhille,
siitä huolimatta, että hän solvasi allekirjoittanutta hänen
virkatoimessaan tavalla, joka, jos se olisi kohdistunut johonkuhun
muuhun, olisi aiheuttanut ehdottoman vangitsemisen.

ROUVA LINDH.
Kuvernööri on toisessa huoneessa, jos häntä etsitte.

POLIISIMESTARI.
Aivan oikein, häntä juuri etsin, pyydän saada huomauttaa--hänen
nimenomaisesta kutsumuksestaan.

    Tekee kumarruksen ja menee.

ROUVA LINDH.
Noita kauheita ihmisiä täytyy minun tavata joka päivä.

HANNA.
Et todellakaan ole kadehdittava, Hilda parka.--Sinä ehkä itse tuot
minulle tiedon ... olisin niin kiitollinen, jos sen tekisit.

ROUVA LINDH.
Sen minä tuon, minä teen sen heti, kun se saapuu.

    Saattaa Hannan ja palaa sitten takaisin ja järjestää hetken
    aikaa huoneessa, korjaten pois teekuppeja. Kun näkee LINDHIN
    ja POLIISIMESTARIN tulevan, menee.

POLIISIMESTARI.
Niinkuin minulla oli kunnia huomauttaa, ei ole mitään erityistä syytä
pelkoon, etteivät kutsunnat onnistuisi. Poikia on saapunut lukuisasti
kaikista kunnista. Niitä on anniskelut täynnä. Heidän kesken tuntuu
olevan yleisesti vallalla se mielipide, ettei tällä kertaa ruvetakaan
Helsingin ruotsikkoherrain narreiksi, vaan mennään miehissä syyniin,
koska omat suomalaiset herrat siihen kehoittavat.

LINDH.
Oletteko levittänyt tuota kymmenen ylioppilaan kehoitusta?

POLIISIMESTARI.
Olen, ja se on nähtävästi tehnyt erittäin hyvän vaikutuksen. Mutta
eihän poikia kuitenkaan voi täysin taata. Mielet voidaan vielä viime
hetkellä saada heilahtamaan toisapäin. Yrjö herralla on epäilemättä
vielä koko paljon vaikutusta isänsä vanhan auktoriteetin nojalla.

LINDH.
Onko hän täällä?

POLIISIMESTARI.
Hän saapui tänne viime yönä maalta, jossa on kierrellyt kuvernöörin
jälkiä, mutta minä luulen sangen huonolla menestyksellä.

LINDH.
Niin. Minä tiedän.

POLIISIMESTARI.
Hänelle ei kuulemma kaikin paikoin enää ole annettu yösijaakaan...

LINDH.
Minä tiedän.

POLIISIMESTARI.
Sanon kuitenkin suoraan, jos herra kuvernööri sallii minun antaa
neuvon: mielet voivat vielä viime hetkellä muuttua, jos hänen sallitaan
yhä edelleen vapaasti liikkua ja saapua itse kutsuntatilaisuuteenkin.
Sanon suoraan: hänet olisi vangittava, ainakin kutsuntapäiviksi.

LINDH.
Ei, ei, se ei voi mitenkään käydä päinsä. Jos tulee tiedoksi, että
hänet on vangittu ja että minä olen antanut sen tehdä ja hänet estetään
olemasta isänsä hautajaisissa, voipi kiihoitus saada aivan liiaksi
ilmaa siipiinsä... Ei, ei, kaikki on saatava menemään niin
rauhallisesti ja niin huomiota herättämättä kuin suinkin.

POLIISIMESTARI.
Mutta jos emme me vangitse häntä, on pelättävää, että santarmit sen
tekevät. Ne ovat pitäneet häntä erityisesti silmällä hänen osanottonsa
jälkeen Helsingin mellakoihin.

LINDH.
Onko teillä todella syytä olettaa, että heillä on aikomus vangita
hänet?

POLIISIMESTARI.
Kapteeni Popoffin viittauksista luulen ymmärtäneeni, että semmoinen aie
todella on olemassa.

LINDH.
Teidän on välttämättä koetettava saada hänet siitä luopumaan tai
ainakin odottamaan. Antakaa santarmikapteenin ymmärtää, että me itse
panemme toimeen vangitsemisen, jos se on välttämätöntä ... että olemme
aikoneet sen tehdäkin, mutta ei tänään eikä vielä huomennakaan;
selittäkää, että pyydämme sitä levottomuuksien välttämiseksi.

POLIISIMESTARI.
Mutta jos heidän aikeihinsa ei kuulukaan levottomuuksien välttäminen
tässä läänissä, missä suomalaisten viranomaisten on onnistunut pysyttää
heitä syrjemmässä kuin muualla?

LINDH.
Se ei ole ollenkaan mahdotonta. Siltä taholta voimme tietysti odottaa
mitä vehkeitä tahansa.

POLIISIMESTARI.
Siinä tapauksessa, että rehtori vainajan hautajaisia ei olisi pantu
toimeen täällä, juuri nyt, ei ehkä olisi ollut syytä pelkoon, että
yleinen mielipide olisi joutunut niin erittäin kuohuksiin, jos herra
Yrjön talteen ottaminen kutsuntapäiviksi olisi tapahtunut meidänkin
aloitteestamme. Riittävää muodollista aihetta siihen hän kyllä tulee
antamaan jo tänä päivänä.

LINDH.
Minun täytyy vielä miettiä tätä asiaa. Soitan teille hetken kuluttua
uusien määräyksien antamista varten.

POLIISIMESTARI.
Olen käskettävänänne, herra kuvernööri.

    Menee.

LINDH. Selailee papereitaan, nousee ja kävelee, istuu taas.

    ROUVA LINDH tulee.

ROUVA LINDH.
Mitä luulet? Pelkäätkö, että vastaus ehkä voi olla kieltävä?

LINDH.
Kuinkas minä voisin sen tietää?

ROUVA LINDH.
Näytä, kuinka sinä sepitit sähkösanoman?

LINDH.
Ilmoitin, mistä on kysymys, ja pyysin, että hänen ylhäisyytensä
poistaisi esteet, jotka ovat kohdanneet ... ja niin edespäin.

ROUVA LINDH
Miksi niin virallisesti ja kuivasti? Etkö olisi voinut lisätä jotakin
omasta puolestasikin?

LINDH.
Ja mitä olisi minun pitänyt lisätä?

ROUVA LINDH.
Jotakin, josta olisi käynyt ilmi, että asia on sinulle persoonallisesti
tärkeä.

LINDH.
En voi pyytää itselleni mitään armonosoitusta siltä taholta.

ROUVA LINDH.
Mutta eihän nyt ole kyse mistään armonosoituksesta, vaan ihmisen
kalleimmasta, pyhimmästä oikeudesta saada levätä oman maansa povessa.
Etkö olisi voinut ainakin _siihen_ vedota?

LINDH.
Minun olisi ehkä pitänyt sepittää sähkösanoma näin: »Teidän
ylhäisyytenne venäläiset santarmit ovat perustuslain vastaisesti
loukanneet ihmisen pyhintä oikeutta pidättämällä» ... ja niin edespäin
... »mutta kaikkein pyhimmän suomalaisen oikeuden nimessä vaadin minä,
hänen veljensä, että kielto tuossa tuokiossa peruutetaan ... ellei se
tapahdu, jätän minä heti paikalla sisään eronhakemukseni?» Niinkö?

ROUVA LINDH.
Mikä sinun on? Ei kai sinulla voi olla mitään sitä vastaan, että hänet
haudataan tänne?

LINDH.
Ei suinkaan ... vaikka ... vaikka minusta suoraan sanoen oikeastaan on
jotenkin yhdentekevää, missä joku kuollut makaa.

ROUVA LINDH.
Joku kuollut? Mutta onhan kysymys sinun omasta veljestäsi? Ja olihan se
hänen viimeinen tahtonsa?

LINDH.
Minulla on siitä viimeisestä tahdosta omat arveluni. On kerrassaan
anteeksi antamatonta, että veli parkaa vielä vainajanakin käytetään
valtiollisena yllyttäjänä, kuolleena niinkuin eläessäänkin. Eikö jo
olisi riittänyt? Eikö häntä jo vihdoinkin olisi voitu jättää rauhaan?

ROUVA LINDH.
Mutta ethän sinä tahtone sanoa, että Hanna toi hänet tänne pannakseen
toimeen valtiollisia mielenosoituksia?

LINDH.
Se ihminen voi mitä hyvänsä.

ROUVA LINDH.
Mutta sehän on kauheata, mitä sanot! Sinä tiedät, ettei asia ole niin!
Se on Hannaa kohtaan niin väärin, kuin suinkin olla voi. Sinä et ole
voinut koskaan häntä sietää.

LINDH.
En. Se on totta.

    Telefooni soi kiivaasti.

ROUVA LINDH.
Se on vastaus!

LINDH. Telefoonissa.
Halloo!--Hyvä on. Odottakaa hiukan.
    Istuu kirjoittamaan selin rouvaan.
»Ymmärtäen teidän veljelliset tunteenne ei hänen ylhäisyydellään ole
mitään sitä vastaan». Oliko se noin? Eikö ole mitään erehdystä?

ROUVA LINDH. Riemuiten.
Hänellä ei ole mitään sitä vastaan! Hän sallii sen!

LINDH. Kärsimättömästi.
Malta! Elä häiritse, enhän voi kuulla mitään!
    Telefooniin.
Kuinka se oli? Jatkakaa!

ROUVA LINDH.
Hanna voi ehtiä vielä junaan!

    Rientää ulos.

LINDH.
Malta! sanon minä.--Odota!

    Kun näkee rouvan menneen.
Ah!--
    Telefooniin.
Suokaa anteeksi, tässä oli keskeytys. Jahah. Kirjoittaa.
... »vaan jättää hän asian herra kuvernöörin itsensä ratkaistavaksi,
kuitenkin sillä ehdolla, että herra kuvernööri vastaa siitä, ettei
mitään epäjärjestyksiä eikä hallitukselle vihamielisiä mielenosoituksia
panna toimeen.»
    Yhä telefooniin.
Eikö ollut mitään muuta? »Kansliapäällikkö Fritsch.» Kiitän, hyvästi.
    Soittaa pois ärtyisesti.
Hilda!--Minne hän meni?
    Istuu ja miettii, käsi telefoonin kammissa. Soittaa.
Olkaa hyvä ja yhdistäkää Suomalaisen lyseon rehtorinkansliaan.--Onko se
Saarinen? Se on Lindh. Sopisiko sinun tulla luokseni ... hetkeksi vain.
Tahtoisin neuvotella kanssasi eräästä hyvin arkaluontoisesta asiasta.
Hyvä on.

    Soittaa kiinni ja menee rouva Lindhin jälkeen.




TOINEN NÄYTÖS.


    Rehtori Mauri Lindhin entinen koti. Hänen työhuoneensa. Aistikkaat
    vanhat huonekalut. Paljon kirjoja. Suuri mukava nahkasohva.
    Seinällä sohvan päällä muotokuva vanhanpuoleisesta miehestä, joka
    seisoo pöydän takana, samassa huoneessa kuin mitä näyttämö esittää,
    niinkuin puhuvana, rystyt pöytää vasten, kasvoilla innostunut ilme.

    HANNA, AILI ja YRJÖ istuvat eri tahoilla huoneessa niinkuin
    satunnaisiin asentoihin vaipuneina, alakuloisina. Aili ja Yrjö ovat
    molemmat nuoria ihmisiä. Aili vähän vanhempi; tumma, kalpea; ilme
    päättäväinen ja innostuva. Yrjö on vaaleaverinen, hienopiirteinen,
    hänellä on suurenlainen koukkunenä, silmät syvällä, otsalla tukkaa,
    puku hiukan huoleton. Otsan yli musta nauha, osaksi tukan peitossa.
    Hanna istuu päällysvaatteet yllä, kädet helmassa, kokoon
    vaipuneena, väsyneenä. Sohvalla on villapeite ja tyyny. Aili nousee
    ja ottaa ne pois.

    Keskustelu käy alussa katkonaisesti ja pidätetysti.

AILI.
Etkö nyt sentään riisu päältäsi, äiti? Vastaushan voipi viipyä kauankin
vielä, jos se ollenkaan tulee. Anna nyt ainakin hattusi ja puuhkasi.

HANNA. Antaa ne Ailille.
Ne nyt ehkä voin.

AILI.
Äiti, sinähän olet käynyt ihan harmaaksi! Ja kuinka olet kuihtunut!
Mitä olet mahtanutkaan saada siellä kärsiä! Et koskaan sinä
kirjoittanut sanaakaan itsestäsi, mutta nyt minä näen. Istu tähän
sohvaan, niin saat nojata.
    Asettaa tyynyn hänen selkänsä taa.
Kätesihän ovat aivan jääkylmät. Sinun täytyy saada jotakin lämmintä.

    Menee peremmälle, jossa ovensuussa pienellä pöydällä on
    kahvitarjotin.

HANNA.
Elä nyt huoli laittaa mitään. Minusta tuntuu, kuin en voisi syödä enkä
juoda, ennenkuin olen saanut isän maan poveen.

AILI. Äiti, sinä jäät tänne, ja me matkustamme Yrjön kanssa.

HANNA. Ei, ei, minä tahdon välttämättä itse.
    Huoaten väsyneesti.
Mutta jos nyt en saa.--Ehkei minun ollenkaan olisi pitänyt? Mutta enhän
voinut ... ei, ei, kyllähän minun piti.

YRJÖ. Yht'äkkiä nousten, painavasti.
Ja hän ei uskaltanut sallia edes sitäkään kysymättä Bobrikoffilta?

HANNA.
Ei.

YRJÖ.
Vaikka santarmit eivät vaatineet muuta kuin hänen suostumuksensa?

HANNA.
Eivät.

AILI.
Hän olisi siis voinut tehdä sen ilman muuta?

HANNA.
Itse hän sanoi, ettei olisi.

AILI. On asettanut hänen eteensä kahvitarjottimen.
Ota nyt äiti.

HANNA.
Tulkaa lähemmä, lapset. Yrjö, istu tähän.

YRJÖ istuu sohvalle.
Oletko loukannut otsasi?

YRJÖ.
Satutin vähän, ei se tee mitään.

    Muuttautuu takaisin tuolille.

HANNA. Katsellen ympärilleen.
Täällä on kaikki entisellään, niinkuin silloin kun lähdimme. Tuskin on
tuolia muutettu. Siinä on isän pöytä entisessä kunnossaan, hänen
kynänvartensakin.

AILI.
Olemme tahtoneet pitää ainakin tämän huoneen itsellämme, niinkuin se
oli, siksi kunnes ehkä joskus palaisitte. Ja nythän olemme täällä--
kaikki--isäkin.

    Osoittaa muotokuvaa seinällä.

HANNA.
Kuinka se on joutunut tänne?

AILI.
Se tuotiin tänään lyseolta. Ne olivat isän entiset oppilaat, jotka sen
toivat. Rehtori oli käskenyt ottamaan sen alas ja viemään pois.

HANNA.
Ja ne tottelivat?

AILI.
Kuinkas eivät ne olisi totelleet, kun kaikki muutkin tottelevat.

YRJÖ.
Sen täytyi pois kutsuntain tieltä.

HANNA. Vähän vilkastuen.
Sielläkö kutsunnat pidetään? Lyseon juhlasalissa?

YRJÖ.
Siellä, isän oman perustaman koulun juhlasalissa.

HANNA.
Siihenkö täällä on tultu?

AILI.
Se on nyt vain vähäinen osa.

YRJÖ.
Ailikin on menettänyt tuntinsa tyttökoulussa.

HANNA.
Vai niinkö se päättyi. Olihan se arvattava. Se oli se ainekirjoitus?

AILI.
»Oikeus maan perii». Mutta oikea syy oli tietysti se, ettei karkoitetun
tytär voi olla opettajana koulussa, joka nauttii valtioapua ja on juuri
pyytänyt lisää. Mutta sekin on pikkuasia.

HANNA.
Se oli kuitenkin sinun ainoa tulolähteesi.

AILI.
Se suretti minua kyllä tänä aamuna, kun sain siitä tiedon, mutta
ainoastaan sen tähden, etten enää olisi voinut lähettää teille mitään
niinkuin ennen. Mutta nythän--

HANNA.
Hilda Lindh sanoi, että kuvernööri oli sinua puolustanut.

AILI. Ylenkatseellisesti.
Hän minua puolustanut...?

HANNA. Kuulostaen kadulle.
Eikö siellä joku pysähtynyt?

YRJÖ.
Se ajoi ohi.

HANNA.
Hilda Lindh lupasi heti tuoda sanan, kun vastaus saapuu.

AILI. Hetken päästä. Hellästi.
Äiti, sairastiko isä kauan?

HANNA. Vältellen.
Ei hän kauan... Tai kyllähän hän oikeastaan koko ajan oli sairas.

AILI.
Se oli kai se hänen vanha vaivansa? Hänen rintansa ei kestänyt sitä
ilmanalaa?

HANNA.
Niin, kai se sekin vaikutti jotakin, ehkä paljonkin. Siellä oli kesällä
kauhean kuuma, ja läpi talven puhalsivat jäätävät viimat aavikkojen
yli. Kai vaikutti siihen sekin. Ja myöskin hänen ainainen päänsärkynsä.
Mutta minä luulen, että se oli enemmän sielullista kuin ruumiillista.
Vaipuu taapäin ja sulkee silmänsä.

AILI.
Hän otti sinulta lupauksen, että toisit hänet tänne?

HANNA.
Hän puhui siitä joskus.

AILI.
Kuolinvuoteellaanko?

HANNA.

Ei ...  ei aivan silloin.

AILI. Se mahtoi olla sinulle kamalaa?

HANNA.
En tiedä. Ei minulla siitä ole juuri muuta muistoa kuin näky, joka koko
ajan oli silmieni edessä ja jota kohti kuljin: kukitettu, vihreä
hautakumpu huuruisten koivujen alla, harmaan kirkon seinämällä, sen
ympärillä valkolakkinen nuoriso laulamassa--isävainajan oma ainainen
unelma viime aikoina.

AILI.
Eikö hän sitten uskonut saavansa tänne enää elävänä palata?

HANNA.
Hän oli menettänyt siitä kaiken toivonsa.--Meidän ei olisi sentään
pitänyt päästää häntä sinne. Meidän olisi ehkä sittenkin pitänyt
koettaa vaikuttaa siihen, että hänkin olisi lähtenyt Ruotsiin niinkuin
kaikki muut.

AILI. Luottavaisesti hymähtäen.
Ei isä siinä asiassa olisi antanut kenenkään vaikuttaa itseensä. Jos
olisimme koettaneetkin, ei hän olisi meitä kuullut.

HANNA.
Emmehän koettaneetkaan. Pikemmin päinvastoin. Lausuimmehan usein, ettei
oikeastaan kenenkään pitänyt alistua edes senkään vertaa, että käytti
hyväkseen heidän myöntämäänsä oikeutta lähteä maasta.

AILI. Niinkuin ennen.
Joskin--mutta itse hän sen kuitenkin ratkaisi.

HANNA.
Niin, kyllä, tavallaan. Kun tuotiin käsky, että viiden vuorokauden
kuluessa joko oli poistuttava maasta tai muuten vietäisiin Venäjälle,
niin käveli hän tuossa lattialla edestakaisin pitkän aikaa mitään
puhumatta. Sitten hän yht'äkkiä kääntyi minun puoleeni ja kysyi, minua
syvästi tarkastaen: »Sinä antaisit viedä itsesi? Sinä et lähtisi?»
Siihen vastasin minä: »Elä kysy, mitä minä tekisin, vaan tee, niinkuin
itse katsot oikeaksi. Seuraan sinua joka tapauksessa.» Hän loi minuun
silloin pitkän katseen ja sanoi sitten: »Annamme siis viedä itsemme.»
Mutta minusta näytti, kuin olisi hänen silmissään ollut pettymyksen
ilme. Niinkuin hän olisi odottanut minulta kannatusta toiseen suuntaan.
En tahtonut kuitenkaan enää mitään sanoa, kun silloin minunkin
mielestäni meidän todella oli mentävä. Se oli sillä päätetty. Sen
enempää ei siitä puhuttu. Viiden päivän kuluttua meidät vietiin.

AILI.
Et sinä silloin siitä mitään puhunut.

HANNA.
En sitä silloin ehkä niin huomannutkaan. Olen ehkä tullut siihen
jälestäpäin. Ja kenties minä erehdynkin aivan.

AILI.
Sinä erehdyt, äiti. Isä olisi kaikesta huolimatta tehnyt niinkuin teki.
Hänen täytyi se tehdä, sillä hän vaati aina kaikkein ankarinta ja
korkeinta sekä itseltään että muilta. Ja hyvä, että hän sitä vaati. Jos
ei isän esimerkkiä olisi ollut, en tiedä, mikä meitä olisi ylläpitänyt
kaikessa tässä kurjuudessa ja alennuksessa. Olisin jo aikoja sitten
joutunut epätoivoon, jos en aina olisi rohkaissut itseäni sillä: isä
oli kuitenkin mies, isä kuitenkin uskalsi ja uhrasi. Onhan niitä
tietysti ollut muitakin, jotka ovat panneet kaikkensa alttiiksi, mutta
minähän en tuntenut muita kuin isän, en nähnyt edessäni muita kuin
hänet. Hän on ollut meille Yrjön kanssa kuin lippu, jota olemme
edellämme kuljettaneet. En tietysti olisi moittinut häntä, jos hän
olisi mennyt Ruotsiin tai Saksaan tai muuanne. Silloinkin olisi hän
ollut paljon. Mutta nyt hän oli minusta vielä enemmän.

YRJÖ. Syvästi.
Paljon enemmän.

AILI. Lämmöllä.
Minun sydämeni oli pakahtua riemusta, kun hän vastasi Lindhille ja
rehtori Saariselle, silloin kun he tulivat pyytämään ja rukoilemaan,
että hän lähtisi Ruotsiin eikä pakottaisi viemään itseään Venäjälle:
»Viekää terveisiä santarmeillenne, että minä en lähde isänmaastani
heidän saattamanansa, ainoastaan heidän viemänänsä. Jos minua tahdotaan
nähdä isänmaani rajojen tuolla puolella, on minut vietävä sinne
väkisin».

YRJÖ.
Isän teko oli suurin teko, mitä tässä maassa on tehty.

HANNA.
Se oli kuitenkin ehkä liian suuri teko.--Minä luulen, että hän otti
kantaakseen enemmän, kuin mihin hänen voimansa riittivät. Hänelle kävi
niinkuin puulle, joka on temmattu irti omasta maaperästään. Alussa, kun
hänen suonissaan vielä virtasi niin sanoakseni hänen muistojensa mehu,
hän kyllä pysyi mieleltään reippaana ja rohkeana. Uskoimmehan tai
ainakin tahdoimme uskoa, että kaikki olisi ohimenevää. Luulimmehan,
että lähtömme tulisi antamaan vastarinnalle vain uutta vauhtia ja
voimaa. Ja kun meille melkein joka asemalla laulettiin ja tuotiin
kukkia ja radan varrella heilutettiin liinoja, matalimmistakin
majoista--lapsetkin--hyvästiksi ja takaisintuloksi, niin oli meistä
Suomen voima niin suuri, ja sen voitto niin varma. Mutta kun sitten
tultiin rajan yli ja meitä pidettiin niin vaarattomina, että tuskin
viitsittiin vartioida, siirrettiin vain vaunusta vaunuun niinkuin
tavarakääröjä, silloin valtasi minutkin alakuloisuus, ja minä näin,
että isä vaipui vaipumistaan kokoon, kuta kauemma tultiin. Ei hän siitä
vielä mitään puhunut, mutta kun meitä vietiin Moskovan läpi, ja hän
näki kaiken sen suuruuden ja mahtavuuden, huokasi hän: »Ei, tämä
jättiläishämähäkki ei päästä meitä verkostaan, ennenkuin on imenyt
meistä viimeisen veripisaran. Me emme saa sitä koskaan kukistetuksi.»
Sitten alkoi se loppumaton rautatiematka iankaikkisten lumiaavikkojen
yli. »Tuntuu, kuin en tätä tietä enää koskaan palaisi», sanoi hän
kerran. »On, niinkuin se veisi iankaikkisuuteen, niinkuin jo olisimme
siellä, kuolleiden kentillä, poissa maailmasta. Meidän täytyy heti
tottua siihen ajatukseen, että tämä on viimeinen retkemme, ainakin
minun.»--Mutta hän ei voinut tottua siihen ajatukseen, ettei enää
koskaan pääsisi kotimaahan. Hän alkoi kuihtua ja kuivaa, kunnes--
kunnes--lopulta kaatui.
    Hetken hiljaisuus.
En ole voinut kuvitella, että koti-ikävä voisi olla niin hirmuisen
voimakas ja jäytävä, Ilmi se oli minussakin, mutta isässä vielä monta
vertaa enemmän. Hän ei voinut mihinkään ryhtyä, koetti kyllä panna
alulle kirjallisia töitä, mutta pääsi tuskin alkuunkaan. Hänet oli
saanut valtaansa hivuttava tauti, joka niinkuin koi jäyti hänen
jaloimpia elimiään ja lopulta----

    Hänen kasvonsa värähtävät, mutta hän voittaa vielä liikutuksensa.

AILI.
Et siitä meille mitään kirjoittanut.

HANNA. Hetken päästä.
Ajattelin, että se menisi ohi, kun aika kuluu. Mutta se vain paheni.
Hän meni lopulta melkein puhumattomaksi, vaipui alakuloisuuteen, joka
oli sydäntäsärkevä ja josta sain hänet nostetuksi vain lyhyiksi
hetkiksi. Silloin kun hän joskus sanoi jonkin sanan, oli se melkein
aina jotakin kodista. Hän voi välistä kävellä tuntimääriä huoneensa
lattialla, nurkasta nurkkaan, nurkasta nurkkaan, pitkin ja poikki,
niinkuin vangittu eläin häkissään. Ja sillä välin istua toisia
tuntimääriä tuolillaan, eteensä tylsästi tuijottaen, ja sitten taas
yht'äkkiä niinkuin eräänäkin myrskyisenä talvi-iltana huoahtaa: »Jos
tuo viima vinkuisi kotinurkissa, olisi se suloista soittoa.» Tai
niinkuin viime kesänä, kun häntä jollakin viihdyttääkseni olin eräänä
tyynenä iltana saanut hänet vähän matkaa ulkopuolelle kaupunkia ja me
istuimme joen rannalla: »Nyt siellä ehkä on tyven meidänkin mökin
kotirannassa, jos tuuli on sama siellä kuin täälläkin, ja miksei voisi
olla. Nyt siellä polskahti kala kaislikkorannassa ... aurinko laskee
saaren taa ... karjan kellot kalkattavat, vasikat ynyy...»

AILI. Pyyhkien silmiään.
Isä parka...

HANNA.
Hän koetti kyllä taistella sitä vastaan. Hän piti sitä heikkoutena ja
soimasi siitä itseään. Se oli hänestä miehuuttomuutta tuollainen
koti-ikävä--niinkuin hän olisi tunnustanut itsensä voitetuksi.
Sentähden hän kai kerrankin peruutti pyyntönsä, etten veisi häntä
hänen kuoltuaan kotimaahan.

AILI.
Ettet...?--mutta mikset?

HANNA.
Ei ollut enää muka väliä sillä, missä semmoinen raukka kuin hän
kuoltuaan makaa.

AILI.
Semmoinen raukka kuin hän...

HANNA.
Ei ansainnut hän muka päästä isänmaahansa elävänä eikä kuolleena.

YRJÖ.
Ettei hän olisi ansainnut? Isä!

HANNA.
Ainoastaan silloin tällöin onnistui minun viime aikoina saada hänet
tästä masennuksesta nostetuksi. Silloin ei hän taas nähnyt mitään
esteitä isänmaan asian pikaiselle voitolle. Hän oli varmasti vakuutettu
siitä, että täällä, että Venäjällä, että koko maailmassa pian täytyy
tapahtua jotakin, joka muuttaa _kaikki_ ... »siellä, kaikkialla on
semmoinen pinnistys, puristus kuin meren jäässä ... yht'äkkiä se
murtautuu, kohoaa, murskaa, hautaa alleen.»

    On tehnyt sanainsa mukaisia liikkeitä.

YRJÖ. On tehnyt vaistomaisesti samat liikkeet.
Kohoo--murskaa--mitä hän tarkoitti?

HANNA.
Tuskin hän tiesi sitä itsekään. Se oli kai vain semmoista tunnetta,
toivoa, tarvetta edes joskus uskoa johonkin, lohduttaa itseään
jollakin. Silloin kulki hän kuin onnellisessa huumeessa. Hänen
optimismillaan ei ollut mitään rajoja. »Nuoriso on jatkava meidän
työtämme, Hanna! Aili ja Yrjö ja ne muut--minä näin erotessamme sen
heidän silmistään, että he lupasivat sen tehdä. Meidän asiamme on
hyvissä käsissä, Hanna.»

AILI. Katkerasti.
Lupasivat, niin--mutta eivät ole mitään voineet.

YRJÖ. Samoin.
Ei mitään enää.

HANNA.
Eräänä yönä--en tiedä oliko hän valveillaan, vai kulkiko unessa--kuulin
hänen puhuvan niinkuin nuorisolle, oppilailleen: »Elkää taipuko, elkää
antako hiuskarvankaan vertaa myöten, elkää väistykö tuumaakaan,
seisokaa rinta rintaa vasten, nuoret sankarit Termopyleen! Voitto on
meidän!»

AILI.
Juuri niinkuin...

    Osoittaen kuvaa.

HANNA.
Juuri niinkuin silloin, kun hän tuossa, vähää ennen lähtöään, noin
puhui oppilailleen, korkealla pää, rystyt pöytää vasten, niinkuin hänen
tapansa oli.

YRJÖ.
Isä unohti Efialteet.

HANNA.
Hän muisti ne huomenna taas. Joka postihan niistä toi uusia tietoja.
Tietoja yhä lisääntyvästä eripuraisuudesta, hajaannuksesta,
luisumisesta, turmeluksesta, ilmiannoista ja petoksista--ne olivat
kaikista pahinta myrkkyä hänen mielelleen ja terveydelleen.

AILI.
Ei olisi meidän pitänyt kirjoittaa niin tarkkaan siitä kaikesta.

HANNA. Yhtäkkiä, kuin pinnistyksestä laueten.
Lapset!--te ette saa tuomita isää!

YRJÖ.
Mekö?

AILI.
Mistä?

HANNA.
Hän koetti--hän koetti, mutta nähtävästi hän ei enää jaksanut ...
täytyyhän teidän saada se kuitenkin tietää...
    Suurella ponnistuksella, taistellen liikutustaan vastaan.
Isä ... isä päätti itse päivänsä.

AILI.
Mitä sinä sanot, äiti?

YRJÖ.
Isä?

HANNA.
Niin.

    Hetken äänettömyys.

YRJÖ. Hiljaa.
Kuinka se tapahtui?

HANNA.
Hän ampui.

YRJÖ ja AILI.
Ampui?

    Pitempi vaitiolo.

HANNA.
Onko täällä ehkä viime aikoina tapahtunut jotakin tavallista enemmän
mieltä järkyttävää? Jotakin, joka olisi saanut hänessä epätoivon ja
pahan mielen pisaran vuotamaan yli?

AILI.
En tiedä mitään erityistä siihen aikaan. Mutta tuskinhan on ollut sitä
päivää, ettei jokin uusi häpeä olisi saanut poskia punastumaan.

HANNA.
Kysyn siksi, että hän oli saanut useita kirjeitä sinä päivänä. Hän oli
itse noutanut ne poliisikamarista. Mutta ehkette tahdo...

AILI. Tarttuen äitiään käteen.
Ei, ei, kerro nyt vain, jos itse jaksat.

HANNA. Peittää hetkeksi silmänsä toisella kädellä, kuuluvasti,
liikutuksella.

Oli niin surkeata meidän eromme. Palattuaan poliisikamarista sulkeutui
hän ensin huoneeseensa, tuli sitten luokseni, niinkuin olisi aikonut
puhua jotakin kanssani, mutta keskeytti itsensä, enkä minäkään tullut
kysyneeksi, mitä hänellä mahdollisesti olisi ollut sydämellään, kun hän
usein teki noin. Hän nousi ja meni takaisin huoneeseensa, mutta tuli
sieltä melkein samassa, puki kiireesti ja ikäänkuin vihaisin liikkein,
niinkuin hänen tapansa välistä oli, palttoon ylleen ja meni. Näin
ikkunasta, että hän meni kadun poikki postilaatikolle ja pisti siihen
kirjeen. Se oli suuri keltainen kuori.

Hetken kuluttua hän taas palasi. Hän hengitti raskaasti, oli aivan
kalpea ja vapisi. »Sinun täytyy panna pitkäksesi», sanoin minä. »Minä
panenkin», sanoi hän sävyisästi, melkein avuttomasti, »mutta anna
minulle ensin tupakkaa.»

AILI.
Mitä, äiti?

HANNA.
Tupakkaa; hän oli päättänyt heittää pois polttamisen ja jättänyt
tupakkansa minun talteeni, että antaisin hänelle vain suurimmassa
tuskassa. Katsoin, että minun piti nyt niinkuin ainakin ensin
vastustaa. »Etkö nyt taas ole heikko, sehän on pahinta myrkkyä sinun
terveydellesi», sanoin. Mutta silloin hän sai kuin jonkinlaisen
hermokohtauksen.--»Heikko! heikko!» kuohahti hän. »Tietysti, minä olen
heikko, sehän on selvä, että minä olen heikko ja sinä, vain sinä olet
luja! Mutta siitä huolimatta sanon minä, että tästä päivästä on sinun
holhoustoimesi lopussa. Minä teen itseni kanssa juuri niinkuin itse
tahdon!»--»Enhän minä suinkaan ole pyrkinyt sinun holhoojaksesi,
itsehän sinä pyysit», sanoin minä.--»Sinulla ei ole mitään sanomista,
vaikka minä myrkyttäisin itseni.»--»Myrkytä sitten!» sanoin minä ja
annoin hänelle kotelonsa. Hän ei ottanut sitä, vaan nousi ja meni
huoneeseensa. Ovella hän vielä kääntyi ja virkkoi: »Mitä se sinua
liikuttaa, olenko minä heikko, kunhan sinä olet luja.» Hänen
kasvoillaan oli ilme, joka kyllä minua vähän vavahdutti. Mutta kun hän
joskus ennenkin oli sillä tavalla ... ja kun ajattelin, että hän ehkä
rauhoittuisi paremmin, jos poistuisin, niin pistäysin kaupungille. Kun
sieltä palasin, oli se tapahtunut.--

Kun nyt vain tietäisin, ettette ole pettyneet isästä. Sehän kyllä
tavallaan oli heikkoutta, sitä tullaan siksi sanomaan--siitä
riemuitsemaan, mutta kun ajattelee...

YRJÖ.
Isä on minulle tämän jälkeen vielä suurempi kuin oli ennen.

AILI.
Ei se ole heikkoutta, äiti, kun uskaltaa kuolla.

HANNA.
Niin! Eikö totta? Kun elämä on menettänyt kaiken merkityksensä--kun on
niinkuin isä pannut kaiken palavan sielunsa, kaiken hehkuvan uskonsa
asiansa oikeuteen ja sen menestykseen--ja pitkän elämänsä koettanut
lietsoa isänmaallista tulta ja luullut virittäneensä aatteellista
henkeä ja rakentaneensa laillisuuden vahvan varustuksen--ja kun kaikki
sitten hajoo ja luhistuu kokoon ja itse perustuskin pettää ja pahimmin
juuri täällä, hänen omassa vanhassa vaikutuspiirissään--se oli
minullekin niin kalvavan katkeraa, niin nöyryyttävää, niin alentavaa,
että olin melkein iloinen, kun sain kätkeä häpeäni edes sinne
erämaahan. Toisin ajoin syntyi minussa semmoinen vimma, semmoinen
kostonhalu--että _oli_ julistettu, että oli _voitu_ julistaa
alistuminen, arvannostoon meneminen nuorison isänmaalliseksi
velvollisuudeksi--

AILI.
Heitetty aseet juuri ratkaisevimmalla hetkellä--toisten vielä
taistellessa, kun vielä oli toivoa voitosta...

HANNA.
Ja että ne olivat omat miehet, hänen vanhat ystävänsä, muutamat harvat
vastoin koko kansaa--että ne olivat voineet vielä senkin tehdä--minä
luulen, että juuri se antoi hänelle lopullisen iskun.

AILI.
Se se tietysti oli!

YRJÖ. Vavahtaen, kasvot lentäen punaisiksi?
Ne olivat ne, jotka hänet surmasivat!

AILI.
Tiesikö isä, että se oli hänen oma veljensä, joka oli täällä turmellut
koko hänen elämänsä työn?

HANNA.
En tiedä, missä määrin hän oli selvillä kaikista hänen toimistaan. En
tahtonut kertoa hänelle kaikesta, mitä minulle niistä kirjoititte. Hän
hyvin harvoin puhui hänestä. Mutta hän oli, kumma kyllä--tai ehkä hän
vain tahtoi olla--vakuutettu hänen persoonallisesta rehellisyydestään
ja hänen isänmaallisten vaikuttimiensa puhtaudesta.

YRJÖ.
Hän ei tiennyt.

AILI.
Jos hän olisi tiennyt...

HANNA.
Kun hän kuuli hänen nimityksestään, sanoi hän: »Pahempaa ei meille
siellä olisi voinut tapahtua. Monet muut heikäläiset vielä epäilevät
omaa ohjelmaansa, hän uskoo siihen, ja hän tulee panemaan koko sielunsa
sen perille ajamiseen.»

AILI.
Sen hän on, Jumala paratkoon, tehnytkin. Hän ajaa sitä kuin omaa
asiaansa.

HANNA.
Minä luulen, että isä oli viimeiseen saakka kirjeenvaihdossa hänen
kanssaan, koettaen saada häntä eroamaan. Hän puolestaan näyttää
koettaneen vaikuttaa siihen, että isä--anoisi armoa.

YRJÖ.
Oh!

AILI.
Isä? Isä anoisi armoa! Onko hän hullu?

HANNA.
Niin, se oli naurettavaa.

AILI. Intohimolla.
Et voi aavistaa, äiti, mitä hän on täällä tehnyt ja millä tavalla!
Venäläiset kuvernöörit lääneissään eivät ole toimineet läheskään sillä
innolla millä hän, eivät saaneet aikaan puoltakaan siitä, mitä hän. Se
on hän, joka on keksinyt kuntien sakot.

HANNA.
Hänkö se on?

AILI.
Niin ainakin väitetään, että aate on lähtenyt täältä, hänestä tai
rehtori Saarisesta. Ei missään läänissä ole salaisten ilmiantojen
lukumäärä niin hirvittävän suuri kuin täällä. Yksin santarmitkin ovat
niihin jo kyllästyneet. Hän on turmellut kansan elinjuuret, hän on
hämmentänyt kaikki sen siveelliset käsitykset, kaiken käsityksen
oikeasta ja väärästä. Jokainen, joka vastustaa esivaltaa, olkoon se
millainen tahansa, on isänmaan ja Jumalan vihollinen. Papit saarnaavat
sitä kirkoissaan. Ja hän on matkoillaan saanut seurakuntain rovastit
siihen, etteivät ne vihi eivätkä pane kuulutuksiin niitä, jotka eivät
ole olleet arvannostossa.

HANNA.
Se ei voi olla totta?

AILI.
Se on totta. Sinä voit kuvailla, miten kaikki on mennyt ylösalaisin,
kun muuan poika vastaa semmoiselle papille: »Jos et vihi, niin kyllä
kai kuitenkin kastat.»--Tapasin junassa äsken köyhän vaimon. Heiltä oli
kuollut ainoa lehmä, eivätkä he tienneet, kuinka pääsisivät talven yli.
»Vaan antoi toki laupias Jumala perustuslaillisten pitää kokousta
poikain kanssa ihan naapurissa, niin meidän poika antoi sen ilmi ja sai
sata markkaa, niin ostettiin lehmä ja jäi vielä vähän tähdettäkin.»

HANNA.
Aili!

AILI.
Se _ei_ ole kaskua. Kaikki sakka, mikä oman pahuutensa painosta on
pysynyt pohjassa, kelluu nyt pinnalla, eikä heidän puoleltaan,
siveellisyyden ja kristillisyyden vanhoilta vartijoilta, kuule yhtä
ainoata paheksumisen, ei yhtä ainoata moitteen sanaa, ei heidän
lehdissään, ei heidän saarnastuoleissaan. Mutta sitä saarnataan, siitä
kirjoitetaan, että me, me, isä ja muut, villitsemme kansaa, meidän
vastarintamme on rangaistuksen arvoista, me olemme isänmaan
vihollisia!--meitä vastaan on nostettu kuin mikä vihan vimma...

YRJÖ.
Meikäläisiä on ajettu kuin susia pitkin Pohjanmaan lakeuksia, rajalle
ja rajan taakin.

AILI.
Tiedätkö, mitä hän--tuo--en saa hänen nimeään huulilleni--mitä hän oli
sanonut, kun kuuli, että kasakka oli lyönyt Yrjöä?

HANNA.
Onko kasakka sinua lyönyt?

AILI. Vetäisee siteen pois Yrjön otsatta, jolloin tulee näkyviin pitkä,
vielä punainen arpi viistossa otsan yli.

HANNA.
Kauheata! Millä hän sinua löi?

YRJÖ.
Ruoskallaan.

HANNA.
Kauheata! Missä se tapahtui?

YRJÖ.
Helsingissä.

HANNA.
Löitkö sinä häntä ensin?

AILI.
Yrjöllä oli erään tuntemattoman naisen pikku tyttö sylissään, toisella
kädellään hän piti suitsista hevosta, joka tunki äidin päälle ja olisi
muutoin tallannut hänet alleen. Mutta sehän ... sehän oli... »oikein
sille nulikalle!»

HANNA. On kimmonnut ylös.
Hän sanoi sen? Hän? Sinusta?

AILI.
»Kuka käski mennä panemaan sormiaan väliin!»

HANNA.
Kuka käski?

AILI.
»Olisi tarvinnut vielä enemmän!»

HANNA.
Hän sanoi?

AILI.
Hän ... tuo ... se oli suomalaisen miehen sana! Eikä se ole ainoa
semmoinen sana, ei hänen suustaan eikä muiden!

HANNA. Yhä enemmän kiihtyen.
Mutta eikö heidän mielestään enää saisi .. pitääkö antaa heidän
kasakkainsa hevosten tallata itseään nostamatta edes aseetonta
kättäänkään omaksi suojeluksekseen? »Se oli oikein»--mutta jos _se_ oli
oikein, silloin kai oli oikein se, mikä meillekin tapahtui?

AILI.
Niin olikin!

HANNA.
Oli kai oikein, että kaikki muutkin karkoitettiin?

AILI.
Senkin he ovat sanoneet, juuri sen: »Nyt on heistä päästy! Nyt palaa
rauha pian maahan!»

HANNA. Kävelee, pysähtyy.
Oikein isälle, että menetti järkensä ja henkensä--että hän nyt makaa
siellä kuolleena kylmässä rautatievaunussa, jossa häntä siirretään
raiteelta raiteelle, veturien kirahdellessa korvan juuressa, lävistetyn
pään retkahdellessa kirstun laidasta toiseen ... olisi siis kai oikein
vielä sekin, jos en saisi tuoda häntä tänne, jos hän ei kuolleenakaan
pääsisi lepäämään isänmaansa poveen... »Se oli oikein, kuka käski.»--
Oo, isä julisti heistä hirmuisen tuomion ... minä sitä silloin
kauhistuin, mutta en tiedä enää... »Heidät olisi ammuttava!»

AILI.
Ammuttava?

YRJÖ. Kiihkeästi.
Ketkä?--sanoiko isä, ketkä?

HANNA.
Kaikki, jotka ... jokikinen, joka ... »niinkuin sodassa ammutaan
kavaltajat»--ne olivat hänen sanansa.
    Syvästi.
Ja se on vielä menevä siihen ... täällä meillä, niinkuin se on mennyt
siihen kaikkialla, missä kansojen asia on petetty ja missä se on siitä
julistanut tuomionsa, mutta ei kykene sitä muuten panemaan täytäntöön!
--_He_, he itse tulevat sen siihen saattamaan.--Muusta he eivät
nähtävästi enää välitä.

AILI. Kasvoillaan pelonalainen ihastus.
Tekin--tekin olitte tulleet siellä siihen?

YRJÖ. Käännähtäen.
Sinäkin, Aili?

HANNA. Yhtäkkiä vaihtuen, katkerasti, ylenkatseellisesti.
Tai en tiedä. Ei se täällä meillä siihen mene. Ei meillä mene mikään
niinkuin muualla. Ei meidän kansallamme ole oikeata käsitystä siitä,
kuinka sitä on solvaistu ja häväisty, kuinka suuri tämä sen häpeä on,
ei sillä ole aavistustakaan siitä, mitä on intohimo oikeuden puolesta.
Täällähän vain kärsitään, hurskaillaan, etten sanoisi kerskaillaan:
»Katso, Herra, kuinka me olemme suuret meidän kataluudessamme, ei
mikään kansa ole kärsimystensä kestävyydessä meidän vertaisemme. Me
olemme sinun valittu kansasi, mehän toteutamme joka päivä sinun
suurinta käskyäsi: käännämme toisen poskemme, kun meitä on toiselle
lyöty.» Me annamme pois kaksi oikeuksistamme, kun meitä on yhden
anastamisella uhattu, pelastaaksemme kolmannen, joka menee samaa tietä.
    Taas innostuen.
Toista on siellä, tuolla suuressa maassa. Nuoret parrattomat pojat
juoksevat siellä kasakkain pistimiin ja santarmien sapeleihin kuin
kultansa syleilyyn. Hennot hienohipiäiset ja lempeä-ääniset neitoset
panevat siellä kansan tuomioita täytäntöön uhraten henkensä kuin
uljaimmat sotilaat taistelutantereella. Venäjän kansalla on
tulevaisuus, ja se voittaa vapautensa, sillä se osaa ja uskaltaa sen
puolesta taistella. Meillä ei ole yhtä ainoata rohkeata, uhkamielistä
ajatusta, ei ketään, joka uskaltaisi lausua semmoisen ilmi, vielä
vähemmän ketään, joka antaisi merkin, tekisi vapauttavan, herättävän
teon, puhdistaisi ilman, sytyttäisi merkkitulet vuorilla palamaan! Isä
oli, mutta hänkin--lävisti oman otsansa.

    Vaipuu alas.

YRJÖ. Tutkien, henkeään pidättäen.
Jos joku sen tekisi, äiti--eikö se olisi murha?

HANNA. Uudelleen nousten.
Se ei olisi murha, se olisi tuomion täytäntöön pano--kansan tuomion!--
Jumalan tuomion!

AILI.
Äiti, sanotko sinäkin sen?

    ROUVA LINDH on tullut hiljaa sisään, kasvoilla onnellinen ilme.

ROUVA LINDH.
Pyydän anteeksi, tulin vain, tahdoin vain, kun pyysit--että ehtisit
junaan.

HANNA. Säpsähtää, tointuu, muistaa.
Onko vastaus saapunut?

ROUVA LINDH.
Niin, se tuli juuri, kenraalikuvernöörillä ei ole mitään sitä vastaan.

HANNA.
Ei ole mitään sitä vastaan ... minä siis saan!... Lapset, ei muisteta
nyt, ei ajatella nyt enää, ei ajatella nyt muuta kuin miten saamme
isäparan hänen viimeiseen lepoonsa.--Minä ehdin vielä junaan?
Todellako? Kiitos, Hilda! Minä ehdin vielä ... huomenna olen täällä...
Yrjö, riennä kutsumaan ajuria!

ROUVA LINDH.
Enkö minä ehkä saa tarjota sinulle omaani?

HANNA.
Kiitos, Hilda!--Mutta eihän minulla ole mitään paperia näytettävänä
santarmeille, jos ne sitä vaativat. Sitä en ehdi saada mukaani.

ROUVA LINDH.
Edvard tietysti sähköttää siitä sinne suoraan. Hän ... hän kyllä pitää
siitä huolen.

HANNA.
Niin, oikein, senhän tietysti täytyy käydä niin.
    Ailille ja Yrjölle.
Hyvästi, lapset, pitäkää te sill'aikaa huoli kaikista valmistuksista,
haudasta, laulusta ja seppeleistä ja ilmoittakaa ystäville!... Että se
sittenkin sai tapahtua.

ROUVA LINDH.
Sanoinhan minä sinulle, ettei semmoista toki voisi odottaa edes
Bobrikoffilta.

    Kuuluu kiivas soitto. Yrjö menee avaamaan. POLIISIMESTARI
    astuu sisään.

YRJÖ.
Mitä haluatte?

POLIISIMESTARI.
Pyydän anteeksi, jos tulen sopimattomasti. Tulin ainoastaan kuvernöörin
käskystä ilmoittamaan...

ROUVA LINDH.
Se oli tarpeetonta, minä olen jo ilmoittanut sen.

    Tekee liikkeen, että poliisimestari menisi.

POLIISIMESTARI.
Siinä tapauksessa, että asia on jo ennen minua toimitettu, on minulla
kunnia...

ROUVA LINDH.
Vaan teillä on ehkä kuvernöörin lupakirja?

POLIISIMESTARI.
Mitä lupakirjaa suvaitsee rouva kuvernöörska tarkoittaa?

ROUVA LINDH.
Lupakirjaa rehtori vainajan tänne tuomiseen.

POLIISIMESTARI.
On nähtävästi olemassa jokin väärinkäsitys. Herra kuvernööri
päinvastoin soitti minulle ja käski minun kiireimmän kautta ilmoittaa
rehtorskalle, että hänen miesvainajansa hautaaminen ei voi tapahtua
täällä...

KAIKKI.
Ei voi tapahtua?

ROUVA LINDH.
Kuinka ei voi? Mutta kenraalikuvernöörihän on antanut suostumuksensa?--

POLIISIMESTARI.
Toistan, että on nähtävästi olemassa väärinkäsitys. Kenties hänen
ylhäisyytensä ei olekaan antanut suostumustaan?

ROUVA LINDH.
On, on, kuulinhan minä sen telefoonissa.

POLIISIMESTARI.
Tuon ainoastaan perille raportin, joka minulle annettiin tuotavaksi.
Jos hänen ylhäisyytensä on antanut suostumuksensa, mutta herra
kuvernööri siitä huolimatta on katsonut että hänen pitää vastata
kieltävästi, niin on mahdollisesti ilmaantunut asianhaaroja, esteitä
... jaa, minä en todella tiedä.

ROUVA LINDH.
Mutta mitä esteitä?

POLIISIMESTARI.
Joitakin, joita minulla ei ole oikeus eikä tarviskaan tiedustella--
telefoonissa--mutta joita herra kuvernööri varmaankaan ei ole salaava
arvoisalta puolisoltaan. Sulkeudun suosioonne ... sulkeudun
suosioonne...

    Menee teeskennellyn kohteliaalla kumarruksella sekä rouva
    Lindhille että muille, kullekin erikseen.

HANNA. On jäykistynyt suoraksi ja kylmäksi.
_Hän_ ei siis salli? Se on siis hän, joka ei salli?

ROUVA LINDH. Yhä enemmän hätääntyen.
Ei, ei, se ei ole, se ei voi olla mahdollista. Tässä täytyy olla jokin
erehdys. Ehkei Bobrikoff sittenkään suostunut? Minä kuulin ehkä
sittenkin väärin telefoonissa? Ehkä tuli sittenkin kielto? Ei, kyllä
minä kuulin oikein. Mutta näin ei saa käydä ... ei saa ... tämä on
kauheaa...

    Puhkee itkuun ja menee.

AILI.
Bobrikoff sallii, mutta hän kieltää? Hän?

HANNA.
Minun täytyy vielä tavata se mies.

    Ottaa hattunsa ja puuhkansa.

YRJÖ. On seisonut, huulet puoleksi auki, kasvot pinnistyneinä, lopulta
niinkuin olisi tehnyt päätöksen, nopeasti.
Minä tulen mukaasi, äiti!

AILI. Yht'äkkiä vavahtaen.
Yrjö, sinä et saa mennä!

YRJÖ.
Aili...

    Katsovat toisiaan lyhyen hetken.

AILI.
Tai miksei? Mene!

YRJÖ. Menee, mutta palaa, sulkee intohimoisesti Ailin syliinsä.
Hyvästi, Aili!

HANNA. Ovessa.
Tuletko sinä?

YRJÖ.
Minä tulen.

    Rientää pois.

AILI. Jää hetkeksi miettimään, ristiriitaisten tunteitten vallassa,
tempaa liinan ja aikoo rientää ulos.
Yrjö!--Ei, ei...--Tai miksei!

    Heittää liinansa pois ja jää, vaipuen tuolille.




KOLMAS NÄYTÖS.


    Sama huone kuin ensimmäisessä näytöksessä.

    KUVERNÖÖRI LINDH ja REHTORI SAARINEN tulevat oikealta. Rehtori on
    lähdössä, hattu ja hansikkaat kädessä. Kuvernöörillä on salkku
    toisessa ja virkalakki toisessa kädessä; asettaa ne pöydälle.

LINDH.
En tiedä ... tämä on ... teimmepä kuinka hyvänsä...

    Alkaa kävellä edestakaisin.

REHTORI. Seuraa häntä silmillään.
Minusta ei sinulla ole vähintäkään syytä päätöksesi peruuttamiseen.
Sinulla ei tarvitse olla pienintäkään epäilystä siitä, että menettelit
täydelleen, niinkuin asianhaarat välttämättä vaativat, sekä oikein että
viisaasti.

LINDH. Tekee epämääräisen liikkeen.

REHTORI.
Epäilemättä syntyy tästä yhtä ja toista tunteen purkua, ja parjausten
tulva kai kohoaa hiukan tähänastistakin tasapintaansa ylemmä.

LINDH.
Siitä en välitä. Siihen olen tottunut.

REHTORI. Koettaen vaikuttaa.
Jos täällä on saatu jotakin toimeen, jos meillä tässä läänissä
suomalaiset virkaolot vielä ovat jotakuinkin säilyneet, jos täällä
ruotsalaisuus on veisannut viimeisen virtensä ja suomalaisuus viety
siihen voittoon, mihin se nykyoloissa suinkin voidaan viedä, niin
saamme siitä yksinomaan kiittää veljen tarmokasta toimintaa ja
varovaista, valtioviisasta menettelyä.

LINDH.
Minun täytyy kuitenkin sanoa, että minulle on mitä suurimmassa määrin
vastenmielistä ryhtyä taisteluun vainajiakin vastaan--ja olihan hän,
kaikesta huolimatta, oma veljeni.

REHTORI.
Sitähän se tietysti on. Mutta niinkuin itsekin huomautit, ei vaara
vainajan tänne tuomisesta suinkaan olisi ollut vähäinen. Niinkuin
mielet, aseman meille näennäisestä edullisuudesta huolimatta, nyt ovat
kahden vaiheella, ei olisi todellakaan tarvinnut muuta, kuin että joku,
ruumissaattueen kulkiessa kutsuntapaikan ohi, olisi siellä huutanut:
»Haudastaan nousi hän muistuttamaan teitä velvollisuudestanne!»--tai
jotakin semmoista, sanoja ne kyllä löytävät ja osaavat niitä käyttää,
niin olisi kaikki tai ainakin hyvin paljon voinut olla menetettyä.
Kulona olisi tieto siitä, että kaikki olivat saapuneet kutsuntaan,
mutta yht'äkkiä isänmaallisten tunteittensa valtaamina jättäneet salin
tyhjäksi ja liittyneet »sankarin» hautaussaattueeseen, levinnyt
kaikkialle. Se olisi voinut saattaa vaaraan kutsuntain menestymisen
koko maassa. Vainajan tänne tuonti on ehkä juuri siinä toivossa
asetettukin näiksi päiviksi. Siinä voi piillä hyvinkin pitkälle menevä
juoni.

LINDH.
Minä kyllä epäilin sitä heti kohta.

REHTORI.
No niin, sitä vähemmin siis! Olisihan ollut suorastaan anteeksi
antamatonta saattaa vaaraan koko vaivalloisesti rakennettu suunnitelma
juuri, kun on toivoa sen onnistumisesta!

LINDH. Hiljentää kävelyään.
Tietysti.

REHTORI.
Kieltämällä hautauksen täällä kutsuntain aikana olemme välttäneet
ansan, jota sekä kagaali että Bobrikoff yrittivät virittää eteemme.

LINDH.
Sinä siis todella luulet, että tässä oli ansa Bobrikoffinkin puolelta?

REHTORI.
Hän tahtoo tännekin venäläistä kuvernööriä. Santarmit eivät myöskään
voi sulattaa sitä, että heillä täällä on niin vähän jalansijaa. On
aivan ilmeistä, että hän jättäessään asian sinun ratkaistavaksesi oli
laskenut, että sinä tunnesyistä ja ehkä myöskin yleisen mielipiteen
pelosta sallisit hautauksen tapahtua täällä juuri kutsuntapäivinä ja
että silloin syntyisi mielenosoituksia tai muita levottomuuksia. Mutta
silloin tapahtui juuri se, mitä hän on odottanut saavansa Pietarissa
todistaa: ettei suomalainen mies kyennytkään ylläpitämään järjestystä
läänissään, niinkuin oli vakuuteltu. Seuraavana päivänä olisi meillä
ollut venäläinen kuvernööri.

LINDH.
Epäilemättä.

REHTORI.
Ole varma siitä! Santarmeilla on kyllä pitkät sormensa tässäkin
pelissä. Ellei heillä sitä olisi, olisivat he tietysti ilman muuta
kehoittaneet leskeä kääntymään suoraan kenraalikuvernöörin puoleen tai
antaneet hänen tulla tänne ilman muuta. Tässä oli kyllä väijytys, mutta
(hymähtäen itserakkaasti) tällä kertaa löysi hieno venäläinenkin
politiikka vertansa.

LINDH.
Mutta onko sanottu, että nytkään voimme välttää mielenosoituksia, kun
tulee tunnetuksi...?

REHTORI.
Jos jotakin tapahtuisikin, niin se ei olisi aiheutunut mistään meidän
toimenpiteestämme tai laiminlyömisestämme. Ja sitä paitsi, eihän sen
tarvitse tulla tunnetuksi, ei ainakaan yleisemmin...

LINDH.
Uutinen siitä on varmaan jo tämän päivän lehdessä.

REHTORI. Katsoo kelloaan.
Maisteri Kinnunen saa tavallisesti vasta kello 10 lehden
tarkastettavakseen. Hän lukee sen välitunnilla. Ei tarvitse muuta kuin
viittaus...

LINDH.
En kuitenkaan tahtoisi _siihen_ sekaantua.

REHTORI.
Jätä se minun huolekseni.

LINDH.
Niin, jos tahdot olla niin ystävällinen.

REHTORI.
Vallan mielelläni, tapaan hänet kohta paikalla koululla.

    Menee.

LINDH. Kokoo paperinsa salkkuun ja aikoo lähteä.

    ROUVA LINDH tulee päällysvaatteet yllä.

ROUVA LINDH. Kiihtyneenä.
Odota, Edvard, elä mene, minun täytyy saada puhua--

LINDH.
Minun täytyy joutua virastoon.

ROUVA LINDH.
Sano, ettei se ole totta! Sinä et voi kieltää, kun Bobrikoff kerran on
suostunut?

LINDH.
Sinä karkasit tiehesi, ennenkuin kuulit, että suostumukseen oli
liitetty ehtoja, joita en voi täyttää.

ROUVA LINDH.
Mitä ehtoja?

LINDH.
Hän vaatii minua vastaamaan siitä, ettei täällä tapahdu mitään
mielenosoituksia.

ROUVA LINDH.
Jos hän sitä vaatii, niin sinä vastaat niistä.
    Toistellen.
Kuule, _jos_ se tapahtuu...

LINDH. Kääntyen ja astuen lähemmä.
Niin mitä sitten?

ROUVA LINDH.
En ole enää viime aikoina välittänyt mistään, en enää tahtonut
sekaantua mihinkään, en arvostella mitään, teitpä mitä tahansa,
ryhdyitpä mihin tahansa ... olen elänyt täydellisenä erakkona,
pakotettunakin elämään erilläni kaikista vanhoista tuttavistani,
sulkenut silmäni ja korvani, olen katsonut kupeelleni, ettei kenenkään
tarvitsisi minua edes tervehtiä eikä minun ketään ... olkoon ne sinun
virka-asioitasi, sinun politiikkaasi... Mutta että voi ja että piti
tapahtua vielä tämän ... että sinä niiden asioittesi tähden ... ei,
sitä eivät voi puolustaa mitkään syyt!

LINDH.
Sitä päinvastoin puolustavat hyvin monet ja hyvin pätevät syyt.

ROUVA LINDH.
Kun sinä kerran voit estää häntä palaamasta tänne kuolleena, niin
olisit sinä siis voinut sen tehdä hänen eläessäänkin, jos sinulla olisi
ollut siihen valta. Sinä olisit voinut hänet karkoittaakin...

LINDH. Tekee torjuvan, kärsimättömän liikkeen.
Niin, niin, tietysti.

ROUVA LINDH.
Niin, sinä olisit voinut tehdä sen! Nyt minä näen, että sinä olisit
voinut senkin tehdä ... mutta se on semmoinen rikos, se on semmoinen
kauhea synti, että jos sinä sen teet...

LINDH.
Niin mitä sitten?

ROUVA LINDH.
Minä en jaksa... Mennään täältä, Edvard! Lähdetään pian pois tästä
kauheasta paikasta, ennenkuin olemme ikuisessa hukassa. Jätetään tämä
kolkko kivimuuri, jossa elämme kuin vankilassa, jossa asumme toinen
toisessa päässä emmekä tapaa toisiamme kuin kärsiäksemme omantuntomme
vaivoista... Sinäkin kärsit niistä,--minä näen sen joka päivä. Mitä
oli meillä täällä tekemistä? Etkähän sinä omasta halustasi ja
hakemuksestasi tullutkaan tänne...

LINDH.
En, vaan velvollisuuteni vaatimuksesta.

ROUVA LINDH.
Sinä annoit puolueesi, vanhain ystäväisi houkutella itseäsi siihen,
uskotella, että se oli sinun isänmaallinen velvollisuutesi. Vaan jos he
välttämättä tarvitsevat tälle sijalle tarkoituksiaan varten jonkun,
niin toimittakoot tänne jonkun muun.

LINDH. Naurahtaen.
Sinun mielestäsi voisin siis jättää muiden tehtäväksi, mitä itse
häpeän?

ROUVA LINDH.
Siksi, että sinä olet liian hyvä tämmöiseen. Ottakoot kätyreikseen
muita, jotka sopivat siihen paremmin kuin sinä. Miksei tuo sinun
pahahenkesi rehtori Saarinen rupea itse kuvernööriksi? Miksi teettää
hän sinulla kaikki häpeällisyytensä?--Me voimme vielä, Edvard, peräytyä
kunnialla kaikesta tästä. Sinun täytyy lähteä täältä pois, ennenkuin
politiikka on sinut lopullisesti turmellut, koventanut ja kylmentänyt,
hävittänyt sinusta kaikki inhimillisten tunteiden viimeisetkin idut.
Sinä olet tehnyt voitavasi, eikä sinulta voida enää enempää vaatia.
Sinulle pannaan nyt ehtoja, silloin kun on kysymys oman veljesi
viimeisen tahdon täyttämisestä. Silloin sinä sähkötät, että jos sinulle
niitä pannaan, niin, jollei sinulle anneta suostumusta ilman niitä,
niin antakoon hän sinulle erosi! Silloin hän varmaan ne poistaa.

LINDH. Naurahtaen väkinäisen pilkallisesti.
Silloin hän päinvastoin antaa minulle eroni heti paikalla.--Mutta
kuinka monta kertaa täytyy minun sanoa sinulle, että minä en tahdo
eroani? Te, sinä ja lapset, ette ole koskaan ymmärtäneet, mitä on
velvollisuus pysyä asemassa kuinka vaikeassa, kuinka vastenmielisessä
tahansa, silloin kun maata uhkaa vaara ja perikato, mutta vielä on edes
jotakin toivoa niiden torjumisesta.--Mutta tämä on kaikki tarpeetonta
puhetta.

    Lähtee menemään.

ROUVA LINDH.
Ja sinä luulet, että isänmaa on pelastettavissa? Hanna ei saa haudata
täällä miesvainajaansa?

LINDH. Palaa takaisin rouvansa eteen.
Koko maan onni ja tulevaisuus riippuu siitä, kuinka tämänvuotiset
kutsunnat menevät.

ROUVA LINDH.
Minä uskon, että se on mielikuvitusta. Mutta olkoon. Entä sitten?

LINDH.
Jos kutsunnat menevät hyvin, ilman mitään häiriötä, on mahdollista,
hyvinkin luultavaa, että säännölliset olot palaavat. Kun venäläiset
ovat saaneet tahtonsa asevelvollisuusasiassa läpi, tyytyvät he
luultavasti siihen ja jättävät meidät sen voiton saavutettuaan rauhaan.

ROUVA LINDH.
Se on erehdys, minä olen varma, että vaino nyt vasta alkaakin. Mutta
olkoon, mitä se tähän kuuluu?

LINDH. Yhä kärsimättömämmin.
Se kuuluu tähän sikäli, että _elleivät_ kutsunnat mene hyvin, on
myöskin viimeinen toivo isänmaan pelastumisesta mennyt. Silloin pannaan
järjestelmä kaikessa ankaruudessaan toimeen. Ja ne _eivät_ mene hyvin,
jos tänne juuri itse kutsuntapäivänä tuodaan vanhan vastarinnan
marttyyri, jos joka asemalla kautta koko läänin pidetään puheita ja
lasketaan seppeleitä ja täällä sitten lopuksi pannaan toimeen
suurenmoiset mielenosoittajaishautajaiset perustuslaillisine
»linna-luja-on-jumala»-messuineen.
    Kääntyen pois, loitompaa.
Enkä minä sitäpaitsi tahdo tänne mitään »pyhää hautaa», jonka ääreen
kaikkina karkoitus- ja kuolinpäivinä kokoonnutaan harjoittamaan
isänmaallista vainajain palvelusta.

ROUVA LINDH. Pidätetyllä kauhulla.
Sentähdenkö sinä siis--?

LINDH.
Sentähden, juuri sentähden! Sillä minä en tule asettamaan kutsuntain
menestymistä enkä isänmaan asiaa vaaraan pienimmälläkään
varomattomuudella, en katsomaan mitään persoonallista uhria liian
suureksi.

ROUVA LINDH.
Et oman kunniasikaan?

LINDH.
En sitäkään! Jos kagaali sen minulta riistaakin ja nimeni tahraa, niin
antaa sen minulle historia monin kerroin kirkastettuna takaisin.

ROUVA LINDH.
Kirkastettuna...--En ymmärrä enkä osaa todistaa kaikkia sinun syitäsi
ja politiikkojasi vastaan; minä näen vain sen, näen sen nyt
hirvittävällä selvyydellä, mihin kaikki tuo vihdoin on vienyt. Mutta
yhtä minä en sittenkään ymmärrä: kuinka ei sydämesi särje sulkujaan,
kuinka sinä voit sen äänen tukehduttaa? Onhan tässä kysymys omasta
veljestäsi.

LINDH.
Minulle on tuiki samantekevää, maatuuko multani toisessa hautuumaassa
tai toisessa, rajan tuollako puolen vai tällä.

ROUVA LINDH.
Sinulle? Mutta _kun_ se ei ollut yhdentekevää hänelle, ja kun se ei ole
sitä Hannalle--vihasitpa sinä häntä kuinka tahansa, mutta kun hän
kerran on tuonut hänet tänne--minne hän hänet sitten vie? Takaisinko?
Jonnekin rajan taa?--Tämä on niin raakaa, niin tylyä, niin
epäinhimillisen julmaa. Saavathan viholliset sodassakin haudata
kuolleensa, mihin itse tahtovat. Jos täytyy tukehduttaa kaikki
jaloimmat tunteet, jos täytyy repiä rinnastaan kaikkein hellin ja
pyhin--jos isänmaa täytyy pelastaa tällä tavalla, silloin on parasta,
että sitä ei pelasteta ollenkaan.

LINDH.
Isänmaa on pelastettava tavalla millä tahansa.

ROUVA LINDH.
Ajattele, jos minä olisin hänen asemassaan, Edvard!--Minä rukoilen
sinua, anna sydämesi puhua, anna politiikan olla--anna sydämesi puhua!

LINDH. Synkästi ja karkeasti.
Ja ovatko he ... onko hän, tuo Hanna, onko hän antanut sydämensä puhua?
Kuka on minua häväissyt, panetellut, lokaan ryvettänyt enemmän kuin he
... silloinkin kun ei vielä ollut vähintäkään syytä? Sentähden vain,
että minä en voinut hyväksyä kaikkia heidän hullutuksiaan ... etten
voinut asettua heidän riviinsä tuomitsemaan kansamme parhaita...

ROUVA LINDH.
Ja nyt sinä _näin_ kostat?

LINDH.
Minä en kosta, mutta jos sen tekisinkin...

    PESONEN tulee.

PESONEN.
Siellä on rehtorska ja ylioppilas Lindh, ne pyytävät päästä herra
kuvernöörin puheille.

LINDH.
Odottakoot eteisessä!

    PESONEN menee.

ROUVA LINDH.
Et siis peruuta kieltoasi?

LINDH.
En.

ROUVA LINDH.
Hyvästi sitten.

LINDH.
Sinä menet?

ROUVA LINDH.
En voi enää...

LINDH.
Tarkoitatko totta?

ROUVA LINDH.
Tarkoitan.

LINDH.
Jos luulet tuolla voivasi pakottaa minua johonkin, niin voin ilmoittaa
sinulle, että se on kaikista huonoin keino minun suhteeni.
Eronhakemukset eivät ole koskaan minua häikäisseet.

ROUVA LINDH. Väsyneesti.
En minä tahdo sinua pakottaa.

LINDH.
Ja minne pitää matka, jos saan luvan kysyä?

ROUVA LINDH.
Lasten luo Helsinkiin. Tahdon ainakin säästää heitä kuulemasta tätä
vieraiden suusta.

LINDH. Koettaen olla huoleton.
Voithan käydä sen heille kertomassa. Aiotko jäädä kauaksikin sille
matkalle?

ROUVA LINDH.
Minä tulen sitten, kun Maurikin on saanut tulla.

LINDH. Katkerasti.
Näin siis _sinä_ seurasit _minua_ Vjatkaan?

ROUVA LINDH.
Sinä et mennyt Vjatkaan.

    Menee.

LINDH. Näyttää olevan kahdella päällä. Menee telefooniin, aikoo
soittaa, mutta ei soita. Aikoo mennä rouvansa jälkeen, mutta ei mene.
Painautuu pöydän ääreen, pää käsiä vastaan.

    TILTA pistäytyy sisään ottamaan huivin, jonka rouva Lindh on
    unohtanut. Huomattuaan Lindhin saa säälin ilmeen kasvoilleen
    ja menee varpaillaan ulos.

LINDH. Oikaisekse. Suun ympärillä katkera piirre.
Hyvä on.
    Soittaa. PESONEN tulee.
Rehtorska tulkoon. Herra Lindhille sanokaa, että olen hänen
tavattavissaan virastossa alhaalla.

    PESONEN menee. HANNA tulee.

HANNA. Jäykkä, suora, katkeran kylmä ja terävä.
Olen vielä kerran pakotettu vaivaamaan herra kuvernööriä.

LINDH.
Tehkää hyvin...

HANNA.
Minulla on sanottavana ainoastaan muutama sana.

LINDH.
Valitettavasti täytyy minun ilmoittaa, että päätökseni on
peruuttamaton.

HANNA.
Herra kuvernööri erehtyy, en tullut mitään peruutusta pyytämään.

LINDH.
Mikä tuottaa minulle sitten kunnian?

HANNA.
Tahdoin kuulla sen omasta suustanne. Nyt olen sen kuullut.--Sitten,
koska en voi jättää vainajata sinne, missä hän on, rautatievaunuun...

LINDH.
Niin, ette suinkaan...

HANNA.
Niin täytyy minun siis saada tietää, missä hautaaminen voi tai
oikeastaan missä sen nyt tulee tapahtua? Kenties herra kuvernööri on
ystävällinen ja ilmoittaa minulle, mihin miesvainajani maalliset
jäännökset tulevat vietäviksi, voidakseni ryhtyä niihin
toimenpiteisiin, jotka mahdollisesti vielä kuuluvat minulle?

LINDH.
Sallikaa minun kysyä: kun vainaja, niinkuin olette kertonut, lausui sen
toivomuksen, että hänet tuotaisiin tänne, antoiko hän teille ehkä
myöskin määräyksen siitä, milloin hänen hautaamisensa tulisi tapahtua?

HANNA.
Mitä te tarkoitatte?

LINDH.
Tarkoitan, että minä, siinä tapauksessa, että hautausta ei vaadita
tapahtuvaksi tällä viikolla, ehkä voisin sallia--kuitenkin eräillä
ehdoilla--että se tapahtuu täälläkin jonakin minun määräämänäni
päivänä.

HANNA.
Mutta jos hautaus kerran ollenkaan saa tapahtui, niin miksei se silloin
saa tapahtua toisena päivänä niinkuin toisenakin?

LINDH.
Se voisi häiritä kutsuntain rauhallista menoa.

HANNA.
Vai sentähdenkö? Minä en siis saa haudata häntä tänne sentähden, että
teidän kutsuntanne onnistuisivat. Mutta kun kutsunnat ovat onnellisesti
ohi, ei mikään estä--?

LINDH.
Ei, niinkuin sanoin, jos sitoudutte noudattamaan eräitä välttämättömiä
ehtoja.

HANNA.
Ja ne ehdot ovat?

LINDH.
Valtiollisten mielenosoitusten estämiseksi olen pakotettu vaatimaan,
että haudalla ei pidetä mitään puheita.

HANNA.
Onko ehkä vielä joitakin muitakin ehtoja olemassa?

LINDH.
Tietysti on myöskin, mahdollisiin suruseppelenauhoihin nähden, otettava
varteen kaikkia julkisia tilaisuuksia koskeva kielto kansallisten
värien käyttämisestä.

HANNA.
Siis ainoastaan valkoista ja mustaa?

LINDH. Ainoastaan valkoista ja mustaa.

HANNA.
Minulla ei ollut aikomusta panna toimeen mitään
mielenosoittajaishautausta, puhein yhtä vähän kuin nauhoinkaan.

LINDH.
Eikä myöskään ystävillänne? Vaadin teiltä takeita siitä, etteivät
hekään pane toimeen mitään mielenosoituksia.

HANNA.
Jos tahtoisinkin, kuinka voisin minä heidän puolestaan semmoisia
takeita antaa?

LINDH.
Teidän lausumanne toivomuskin on jo oleva heille laki.

HANNA.
Semmoista lakia minä en voi enkä tahdo olla laatimassa. En itseni
tähden enkä vainajan. Vaikka olikin hänen toivonsa, että toisin hänet
tänne, on hän antava minulle anteeksi, etten voi tehdä enempää, kuin
olen tehnyt. Ei hän toden totta lähtenyt sinne sitä varten, että
palaisi tänne jonakin päivänä, joka jostakin syystä sopii teidän
politiikkanne tarkoituksiin. Kun ei hänen sallita päästä isänmaansa
poveen ilman ehtoja, hautaan hänet siis jonnekin ensimmäiseen
hautuumaahan rajan taa.

LINDH. Alkaa menettää tyyneyttään.
Teette, niinkuin tahdotte. Menettelynne miehenne kuoltua on siinä
tapauksessa täydessä sopusoinnussa menettelynne kanssa hänen eläessään.
Kun ette sallinut hänen silloin päästä osalliseksi niistä
helpotuksista, joita hänelle tahdottiin suoda, ei minua ihmetytä,
ettette salli sitä nytkään. Mutta syyttäkää silloin myöskin itseänne
siitä, että hän kuoli vieraalle maalle ja että hän nyt ei pääse
lepäämään isänmaansa poveen!

HANNA. Astuen askeleen eteenpäin.
Oliko se minun syyni, että hän joutui sinne?

LINDH.
Te, juuri te, olette syypää hänen kohtaloonsa! Hänen karkoituksensa
alkusyy on yksinomaan teidän.

HANNA.
Minun.

LINDH.
Te työnsitte häntä kaikessa edellänne! Te veditte hänet rauhallisesta
työhuoneestaan politiikan temmellykseen, panitte hänet johtamaan
kaikkia salaisia kokouksianne, saitte hänet kuuroksi kaikille
varoituksille! Te eristitte hänet vanhoista ystävistään ja
hengenheimolaisistaan, te saitte hänet, rehellisen vanhan suomalaisen,
liittymään ruotsalaisen puolueenne hurjimpaan kagaali-ryhmään ja sen
heiluvaan häntään!

HANNA.
Vai minä!

LINDH.
Te estitte hänet menemästä Ruotsiin! Jos hän olisi sinne mennyt, olisi
hän varmaan vielä elävien joukossa ja olisi kenties piankin voinut
palata. Se oli sitä teidän ja teikäläisten ainaista turhamaisuutta,
pinnistettyä helsinkiläiskagaalilaista efektinhakuanne, tuota
germaanilaista »kunnia»-kiihkoanne, joka on niin tuiki vierasta ja
vastenmielistä meidän vakavalle suomalaiselle rodullemme, johon ette
kuulu ja jota ette ymmärrä!

HANNA.
Kuulun kernaasti siihen rotuun, josta runoilija kerran lauloi: »Ma
kansan näin, mi kunnian edestä kaikki koetti.»

LINDH. Yhä kiihtyneemmin.
Teillä on aina ollut sairaloinen tarve koettaa olla enemmän kuin muut,
ja te tahdoitte tehdä hänestäkin enemmän kuin muut, vielä suuremman ja
kuuluisamman kuin puolueenne puolijumalatkaan. Teillä ei ole
milloinkaan ollut mitään tunnetta vastuusta, ei koskaan ajatustakaan
seurauksista maalle ja kansalle, ei edes hänellekään. Kaikki on
uhrattava--uhrattava!--aatteen, oikeuden ja Jumala ties minkä kaiken
yleismaailmallisen korun alttarille! Kunhan vain savu nousee, kunhan
vain suitsu Suomesta näkyy ja Eurooppa ihmettelee!--Hän ei päässyt
elävin silmin näkemään isänmaatansa, mutta te pääsitte. Nyt te täällä
tietysti tulette kulkemaan kovaonnisena, uhrautuneena, maanpaosta
palanneena intresanttina leskenä. »Hän seurasi häntä maanpakoon, hän
hoiti häntä siellä, hän kuljetti hänen ruumiinsa läpi laajan Venäjän,
mutta ei saanut tuoda häntä hänen perhehautaansa, julma, luonnoton veli
asetti hänelle ehtoja, »häpeällisiä» ehtoja, joihin hän ei voinut
suostua. Hänen täytyi viedä hänet takaisin rajan taa» .... siitä syntyy
liikuttava legenda, mieltä tärisyttävä ballaadi! Jos tunnen teidät
oikein, niin tulette kai vielä meitä syyttämään--ja minua tietysti
ennen muita--siitä, että me hänet karkoitimme, me hänet surmasimme...

HANNA.
Te sen teittekin.

LINDH.
Tietysti minä, kuinkas muuten ... vaikka te itse, juuri te, hänen hyvä
hengettärensä, teitte turhiksi meidän, minun, hänen veljensä, ja
entisten yhteisten ystäväimme kaikki ponnistukset--huolenpidosta häntä
kohtaan--valmistaa hänelle tilaisuuden päästä kotimaahan.

HANNA. On koettanut olla tyyni, kiivaammin.
Mutta mitä te oikeastaan tahdotte sanoa? Ettäkö hän siis ilman minua
olisi suostunut teidän häpeälliseen alentavaan esitykseenne? Ettäkö
Mauri, hän, olisi voinut pyytää armoa, armoa teiltä?

LINDH.
Ei siinä olisi ollut sen enemmän alentavaa, kuin on sotavangille, joka
on joutunut taisteluun kykenemättömäksi, saada osa vapauttaan takaisin
sitoutumalla olemaan liikkumatta ulkopuolelle jotakin määrättyä
aluetta.

HANNA.
Siinä on vain se ero, että tarjousta ei tehty sotavangille, vaan
rintamassa seisovalle sotilaalle, joka, niin nääntynyt kuin olikin, ei
vielä katsonut olevansa taisteluun kykenemätön eikä siis myöskään
katsonut voivansa antautuakaan. Ja taisteluun kykenemätönnäkin hän
olisi ennen antanut lävistää itsensä, kuin luovuttanut aseensa teidän
kaltaistenne maansa kavaltajain hänelle hankkimien etujen
saavuttamiseksi. On häväistys hänen nimelleen ja hänen muistolleen,
että hän ilman minun vaikutustani olisi mihinkään semmoiseen voinut
suostua. Ei hän katsonut ehdotuksianne edes sen arvoisiksi, että olisi
niistä minulle puhunut. Sain tietää houkutuksistanne rikkirevityistä
kirjeistänne, joita hän oli heittänyt paperikoriinsa.

    PESONEN tulee kädessään keltaisessa kuoressa oleva kirje,
    jonka asettaa Lindhin eteen pöydälle.

PESONEN.
Tämä on mennyt erehdyksestä virastoon.

    Menee.

HANNA.
Hankkeenne oli katala kylläkin. Sen piti muka käydä ohi Bobrikoffin,
Pietarin teitä. Koetitte uskotella hänelle, että jos onnistuisitte, se
olisi merkki suunnan muutokseen yläilmoissa. Oli muka todennäköistä,
että muutkin karkoitetut pian saisivat palata samalla tavalla. Koetitte
ottaa hänet yllättämällä: vastaus oli annettava juuri samassa,
otollinen hetki voisi mennä ohi, huomenna voisi olla jo myöhäistä,--
panitte hänen eteensä valmiin paperin,--en sitä löytänyt, hän oli kai
heittänyt sen uuniin, mutta kirjeestänne kävi selville, että
semmoinenkin oli seurannut mukana--hänen tarvitsi vain piirtää siihen
nimensä, ja yhdellä kynänvedolla oli hän vapaa.

LINDH.
Niin, ja sen te estitte.

HANNA.
Hänen mielentilassaan olisi ollut inhimillistä, jos hän olisi
horjahtanut. Oli sydämetöntä uskotella hänelle, koti-ikävästä
sairaalle, melkein mielisairaalle miehelle, että hän voisi palata, oli
julmaa pitää kuin nälkään nääntymäisillään olevan edessä leipäpalaa,
johon hän ei voinut tarttua.--Vai »huolenpidosta häntä kohtaan»! Sitä
elkää uskotelko minulle! Kiireenne ei ollut aiheutunut muusta kuin että
kutsuntainne edellä olisitte saanut julistaa: hänkin taipui! hänkin
alistui! Häntä alentamalla toivoitte itse pääsevänne kohoamaan, häntä
mustaamalla laskitte itse tulevanne näyttämään vähemmän mustilta. Vasta
nyt minä näen politiikkanne koko suunnattoman surkeuden, sen
pohjattoman liejun, johon olette liukuneet!

LINDH. On tarkastanut kirjettä, avannut sen, ilme kasvoillaan on
muuttunut iloiseksi hämmästykseksi, melkein riemuisaksi. Hän antaa
Hannan puhua loppuun.

HANNA.
Mutta hän ei suonut teille sitä iloa. Eikä hän tule kuoltuaankaan
teidän pyyteitänne palvelemaan. Odottakoon hän aikaansa rajan takana.
Se on kerran tuleva. Kerran on koittava Suomen vapautuksen päivä. Ellei
se koita, ei tarvitse hänenkään tänne tulla. Mutta se on koittava. Ja
silloin, ainakin silloin,
    astuu ihan Lindhin eteen,
jos ei jo ennen, kun ulkonainen vihollinen on voitettu, saavat
tuomionsa myöskin ne, jotka kavalsivat maansa ja turmelivat kansansa,
ja se tuomio on kuolema!

    Lähtee.

LINDH.
Pyydän, odottakaa hiukan. Olkaa hyvä.

    Antaa hänelle saamansa kirjeen kuoren.

HANNA.
Häneltä--teille? Mitä tämä on?

LINDH.
Se on leimasta päättäen pantu postiin samana päivänä, jona hän kuoli.
Se on nähtävästi jossakin avattu ja siitä syystä hiukan viivähtänyt.
Mutta se ehti kuitenkin ajoissa. Tehkää hyvin!
    Antaa myöskin kirjeessä olleen paperin Hannalle.
Valtakirja minulle jättämään hänen puolestaan senaattiin--armonpyyntö.

HANNA. Vaipuu tuolille.
Se ei voi olla...

LINDH.
Se on hänen käsialaansa, siinä on hänen allekirjoituksensa ja
sinettinsä.--Te ette sano mitään. Näyttää, kuin olisi tämä teille,
kuinka sanoisin--yllätys.

HANNA. Heikosti.
Nyt minä ymmärrän kaikki.

LINDH. Hetken kuluttua läheten Hannaa. Koko ajan huulilla ivahymy.
Hän alistui siis hänkin--niinkuin me muutkin.

HANNA. Kimmoten ylös.
Hän ei alistunut, hän--

    Vaipuu takaisin.

LINDH. Kerää pöydältä papereita ja asettelee niitä salkkuunsa. Ottaa
Hannan edestä pöydältä valtakirjan ja aikoo panna senkin salkkuunsa,
mutta jättää sen siihen.

Se on totta, tämä kuuluu teille, vainajan jälkeenjättämiin papereihin.

    Menee ja ottaa käteensä kuvernöörin virkalakin. Pysähtyy salkku
    kainalossa Hannan kohdalle, syrjittäin häneen.

Hän tahtoi aina olla jotakin suurta, jotakin erinomaista, vai tekö
hänestä koetitte semmoisen tehdä. Siinä hän nyt kuitenkin on
sankarinne, pyhimyksenne...

    Asettaa päähänsä lakin.

Minä en ole pyrkinyt olemaan muuta, kuin isänmaallisten virkatehtävieni
vähäinen, vaatimaton täyttäjä.

    Lähtee, mutta kääntyy.

Niin, mitä hautaamiseen tulee, niin voi se nyt tapahtua esteettömästi
minun puolestani--milloin tahansa--vaikka jo huomenna--ja myöskin ilman
ehtoja--sekä puhein että nauhoin.

HANNA.
Nyt te suostutte?

LINDH.
Enhän kernaasti voi olla suostumatta vainajan viimeiseen pyyntöön--
hänen omaan pyyntöönsä. Luulen sitä paitsi nyt jommoisellakin
varmuudella voivani vastata siitä, ettei täällä enää tule tapahtumaan
mitään epäjärjestyksiä.

    Menee.

HANNA. Yhä samassa murtuneessa asennossa.
Oo!

    ROUVA LINDH ja TILTA tulevat, edellinen puettuna matkapukuun,
    jälkimmäinen kantaen matkalaukkua.

ROUVA LINDH.
Tilta vie sen rekeen.

TILTA.
Minä ajattelin sanoa, että jos kuvernöörska--niin, että minä en
sittenkään välitä--että olkoon, niinkuin olisi puhumatta se, mitä tänä
aamuna...

ROUVA LINDH.
Tilta jää! No se on hyvä, että Tilta jää.

TILTA.
Viipyykö kuvernöörska kauankin?

ROUVA LINDH.
En voi vielä sanoa.

TILTA.
Voi, jos kuvernöörska nyt viipyy kauankin ... mitenkä minä nyt osaan?

ROUVA LINDH.
Kyllähän Tilta osaa. Tilta nyt koettaa vaan katsoa, että kuvernöörillä
on kaikki, niinkuin Tilta kyllä tietää... Viepi ne alas ja käskee
kuskin ajaa pienelle portille, pihan puolelle...

TILTA.
Jasso, eikö paraatirappujen eteen, vaan pienelle portille...

ROUVA LINDH.
Niin.

    TILTA menee.

ROUVA LINDH. Lähenee arasti Hannaa.
Hanna ... jos sinä tarvitset minun apuani, tarkoitan, jos tahdot sitä
vastaanottaa minulta, niin pyydän saada seurata mukanasi.

HANNA. Nostaa päätään.
Sinä lähdet?

ROUVA LINDH.
En voi enää jäädä, sen jälkeen mitä on tapahtunut.

HANNA. Katkerasti.
Ei sinun _sentähden_  tarvitse lähteä.

ROUVA LINDH. Riemastuen.
Hän on suostunut! Sinä sait hänet taivutetuksi?

HANNA. Kimmahtaa suoraksi, puristaen kätensä nyrkkiin, ojentaen ne ylös
tuskassa, kostossa, epätoivossa, niinkuin kutsuen apua, mutta saamatta.

    Kuuluu laukaus alhaalta.

ROUVA LINDH.
Mikä se oli?

HANNA.
Joku ampui.

ROUVA LINDH.
Ampui? Alhaalla käytävässä?----Missä Edvard on?

HANNA.
Hän meni juuri ikään--sinne.

ROUVA LINDH. Rientää ulos peräovesta.

    Alkaa kuulua kumeata melua alhaalta. Ovia paiskaillaan kiinni.
    Sähkökelloja soi.

HANNA. Seisoo jännittyneenä paikoillaan, vähän eteenpäin nojaten ja
kuulostaen. Ilme kasvoilla epämääräinen.

    YRJÖ tulee nopeasti perältä, päinvastaiselta taholta, kuin minne
    rouva Lindh oli mennyt.

HANNA.
Mitä se oli? Mitä on tapahtunut?

YRJÖ.
On tapahtunut se, minkä täytyi tapahtua! Hän on saanut tuomionsa!

HANNA.
Hänkö? Hän!--Kuka hänet ampui?

    Ei voi kokonaan pidättää ilon ilmettä kasvoiltaan.

YRJÖ. Riemuiten.
Minä!

HANNA. Horjuen.
Sinä...

YRJÖ. Kasvoilla kuin ilmestys.
Minä! Hänen täytyi kuolla! Heidän täytyy kohta kaikkien kuolla!
Merkkitulet pian kaikilla vuorilla palavat!

HANNA.
Sinä, Yrjö? Sinä!--Ei! Ei!

    Kuuluu lähenevää melua. Rientää nopeasti sulkemaan peräoven
    ja vääntää sen lukkoon. Melu menee ohi.

Pakene!--Pian!--Mennään täältä! Täällä ei ole ketään!

    Tahtoo vetää hänet sille ovelle, josta rouva Lindh oli tullut.

YRJÖ.
Aion vastata teostani.

HANNA.
Sinä, Yrjö? Voi, miksi sinä sen teit?

YRJÖ.
Siksi, että se oli tehtävä.

    Tekee liikkeen, niinkuin hänen olisi täytynyt vapautua jostakin,
    joka puristi.

HANNA.
Mutta ei sinun, ei sinun! Enhän minä voinut aavistaa, että sinä sen
tekisit.

YRJÖ.
Juuri minun! Isä julisti tuomion, ja minä panin sen täytäntöön! Kansan
tuomion! Jumalan tuomion!

HANNA. Yhä suuremmassa tuskassa ja katkeruuden vimmassa.
Eihän--eihän isä ollut oikea mies sitä tuomiote julistamaan!

YRJÖ.
Juuri hän oli oikea mies! Kukas sitten, ellei hän!

HANNA.
Hän pyysi armoa, hän pyysi heiltä armoa...

    On tarttunut kirjeeseen ja heittänyt sen taas pöydälle.

    Vaikeroiden.

Ei hänen,--ei sinun,--ei minun! Voi, mitä minä olen tehnyt!

YRJÖ. On saanut käteensä kirjeen. Lukee.
»Valtakirja...»--hän? ... isä! ... hän!

    Taas kuuluu melua ja askeleita, tartutaan oveen.

POLIISIMESTARIN ÄÄNI.
Se on lukossa.--Kantakaa tänne.--Rientäkää toista tietä.--Vartioikaa
kaikkia ovia.

YRJÖ. Tuijottaen paperiin, kasvot tuskasta vääntyneinä.
Isä alistui, isä pyysi armoa--heiltä...

    Kulkee muutamia kiivaita askelia; vetää salamannopeasti esiin
    revolverin ja ojentaa aseensa.

HANNA. On iskenyt kiinni hänen käteensä ja estää häntä ampumasta.
Yrjö, mitä sinä aiot? Sinä et saa!

YRJÖ. Yhä suuremmassa epätoivossa.
Isä pyysi armoa...

HANNA.
Isä ei pyytänyt armoa ... hän pyysi, mutta hän katui sitä heti ... hän
sovitti sen kuolemallaan.

YRJÖ. Pyrkii irti, mutta ei pääse.

HANNA.
Hän ei ollut enää syyntakeinen, hän oli mielipuoli kärsimyksistä ja
koti-ikävästä!

YRJÖ. Ei näytä kuulevan eikä välittävän.
En voi seisoa heidän edessään syyttäjänä niinkuin aioin!

    Riuhtaisekse irti, sysää äitinsä luotaan, ampuu ja kaatuu
    pöydän taa.

HANNA. Vaipuu pöytää vasten.

    AILI syöksee sisään sisäovesta vasemmalta.

AILI.
Hän teki sen! Hän teki sen! Minä aavistin, että hän tekisi sen!

HANNA. Tehden heikon, torjuvan liikkeen, särkyneesti.
Aili--sinä et tiedä... Ei olisi pitänyt ... ei olisi pitänyt...

AILI. Huomaa mitä on tapahtunut ja jää seisomaan keskelle lattiaa
liikkumatonna.





End of the Project Gutenberg EBook of Tuomio, by Juhani Aho

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13873 ***