*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53150 ***

AMOR JA PSYKE

Kirj.

APULEIUS

Suomentanut ja johdannolla varustanut

Edv. Rein






Helsingissä,
Lilius & Hertzberg Osakeyhtiö,
1907.




Alkulause.


Esilläoleva käännös perustuu pääasiallisesti _G.F. Hildebrandin_
teoksessa L. Apulei opera omnia I, II. Lipsiae 1842 ja _F. Nordenin_
teoksessa Amor und Psyche, Ein Märchen des Apuleius (Meisterwerke der
Griechen und Römer in kommentierten Ausgaben VI. Leipzig und Berlin
1903) julkaisemaan tekstiin. Paikoittain on myös seurattu _J. van der
Vlietin_ teosta Lucii Apulei Metamorphoseon libri XI. Lipsiae 1897.

Apuna on, paitsi Hildebrandin ja F. Nordenin mainituissa teoksissa
tavattavia selityksiä, myös käytetty _Adlingtonin_ englantilaista ynnä
_Ed. Nordenin_ y.m. saksalaisia käännöksiä, jonka ollessa uudempia,
roomalaista kirjallisuutta käsitteleviä teoksia sekä Apuleiusta
koskevia pienempiä tutkimuksia on pidetty silmällä.

Käännöksessä tavattava jako eri lukuihin ei perustu alkuteokseen, vaan
_Ed. Nordenin_ mainittuun käännökseen.

_Tekijä_.




Apuleiuksen elämä ja teokset.


_Apuleius_ syntyi vuoden 125:n vaiheilla j.Kr. Afrikassa Numidian
maakunnassa sijaitsevassa Madauran sotilas-siirtolassa, missä hänen
isänsä oli arvossa pidetty henkilö ja paikkakunnan korkeimpia
hallinnollisia virkamiehiä ("duumvir"). Itse hän poikana sai siihen
aikaan tavallisen gramatillis-retorisen koulukasvatuksen maakunnan
pääkaupungissa Kartagossa. Täydentääkseen tietojaan hän noin 19
vuotisena siirtyi Kreikkaan ja Aleksandriaan, oleskellen etupäässä
Atenassa, missä muun muassa tutki Platon filosofiaa. Seitsemän tai
kahdeksan vuotta hän tällöin harjoitteli opintoja ja kulutti niihin
koko perintönsä; kertoopa hän itse liian uutteriin lukuihin menettäneen
terveytensäkin.

Sen jälkeen hän noin vuonna 150 asettui Roomaan, missä nautti sirosta
muotityylistään tunnetun numidialaisen retorin Fronton opetusta, ja
alkoi -- nähtävästi opettajansa vaikutuksesta -- julkaista ensimäiset
kirjalliset tuotteensa. Samalla hän toimi asianajajana, jolla alalla
tuli hyvin suosituksi.

Roomasta hän 150-luvun keskivaiheilla palasi kotimaahansa Afrikkaan,
missä hän samalla tapaa kuin aikansa kreikkalaiset sofistit suurella
menestyksellä esiintyi juhlapuhujana ja kauniina, miellyttävänä,
nuorena maailmanmiehenä voitti yleistä suosiota. Talvella v. 156 j,Kr.
hänen elämänsä sai uuden käänteen. Matkustaessaan näet Madaurasta
Aleksandriaan hän sairastui Oean kylässä, nykyisessä Tripoliksessa,
jonka vuoksi hän oli pakoitettu pitemmäksi aikaa sinne jäämään. Kun
hänellä siellä sattui olemaan tuttava, muuan Pontianus niminen
opintotoveri Atenan ajoilta, hän joutui tämän luokse asumaan. Seuraus
oli että Apuleiuksen ja hänen toverinsa äidin, varakkaan lesken,
Aemilia Pudentillan, välille kehittyi suhde, joka ennen pitkää päättyi
avioliittoon. Apuleius oli silloin alun neljänäkymmentä, Pudentilla
noin kahdeksanneljättä vuotias.

Tämän avioliiton solmimista olivat Apuleiuksen sukulaiset koettaneet
ehkäistä. Niinpä Pontianus, joka alussa itse oli asiaa lämpimästi
puoltanut, alkoi sitä vastustella naituaan Herennius Rufinuksen
tyttären, miehen, jonka raha-asiat olivat huonolla kannalla ja joka
toivoi vävynsä avulla pääsevänsä Pudentillan rikkauksista osalliseksi.
Appensa vaikutuksesta Pontianus nyt alkoi julkisesti panetella
Apuleiusta väittäen että hän muka taioilla oli voittanut Pudentillan
rakkauden. Myöhemmin Pontianus kuitenkin katui menettelyään, ja
toverusten kesken saatiin aikaan sovinto.

Mutta Pontianuksen kuoltua alkoi tämän nuoremman veljen, Pudensin,
nimessä hänen setänsä, sivistymätön ja raaka Sicinius Aemilianus,
ahdistaa Apuleiusta, joka sillä välin oli nainut Pudentillan. Hänet
haastettiin oikeuteen ja häntä syytettiin noituudesta; hoettiinpa
että hän muka oli raivannut tieltään Pontianuksen, vaikka tästä
ei nimenomaista syytöstä tehty. Apuleiusta vastaan käytetyt
todistuskappaleet olivat perin turhanpäiväistä laatua; muun muassa
mainittiin varsin arveluttavana tosiasiana että hän ahkeraan käytti
taskupeiliä ja että hän -- tietenkin tieteellisessä tarkoituksessa --
oli leikellyt kaloja.

Oikeusjuttu, jota käytiin Sabrata nimisessä Oean naapurikaupungissa ja
jota johti Afrikan prokonsuli Claudius Maximus, päättyi epäilemättä
Apuleiuksen täydelliseen puhdistukseen. Torjuakseen syytökset hän piti
loistavan, kerrassaan murhaavan puolustuspuheen.

Tämän tapauksen on otaksuttu sattuneen vuoden 158 j.Kr. paikkeilla.

Sittemmin Apuleius muutti Kartagoon, missä eli kuuluisana puhujana,
retorina ja filosofina, pitäen esitelmiä, joita vastaanotettiin
erinomaisella ihastuksella. Apuleius oli nyt maineensa kukkuloilla:
häntä kuulemaan tulvi koko hienosto, hänen kunniakseen pystytettiin
sekä Kartagossa että muualla patsaita. Hänelle uskottiin myös
kunniakkaita toimia; niinpä hänestä tehtiin "sacerdos provinciae",
jonka tehtävä oli hoitaa keisarillista jumalanpalvelusta maakunnassa ja
järjestää kallisarvoiset "ludi sacerdotales" nimiset näytännöt. Tässä
mainehikkaassa asemassa Apuleius luultavasti pysyi kuolemaansa saakka;
hänen loppuikänsä on yhtä vähän tunnettu kuin kuolinvuotensa.

       *       *       *       *       *

Jo nämä Apuleiuksen ulkonaiset elämänvaiheet viittaavat siihen, ettei
hän ollut mikään jokapäiväinen henkilö. Kaikesta päättäen hän oli
hyväpäinen mies, jolla oli ivansekainen huumori sekä vilkas
mielikuvitus. Luonteeltaan hän oli jalomielinen ja ystäviään kohtaan
avulias, jos kohta hänessä oli inhimillisiä heikkouksia, turhamaisuutta
ja mahtavain suosion tavoittelua. Aikakautensa, kuolevan antiikin,
lapsena hän oli samalla haavaa aistillinen ja uskonnollinen.
Huomattavana piirteenä näet hänessä oli taipumus mystilliseen
mietiskelyyn, taikauskoon ja astrologiaan, joka sai hänet yhtymään
milloin mihinkin salaiskulttiin ja liitti jo hänen eläessään hänen
nimeensä loitsutaidon maineen. Mutta vielä suuremmassa määrin
kuolemansa jälkeen Apuleius kansankäsityksessä saavutti noidan nimen:
kirkkoisä Augustinus mainitsee että kristinuskon vastustajat asettivat
hänet ihmeiden tekijänä Kristuksen rinnalle, jopa häntä ylemmäksi.

Apuleiuksen uskomattoman taipuisa äly ja suuri työkyky ilmenevät hänen
harvinaisen monipuolisessa kirjallisessa toiminnassaan. Kirjailijana
hän käytti sekä kreikkaa että latinaa; mitä jälkimäiseen tulee, oli
hän, jonka äidinkieli oli puunilais-kieli ja joka maakuntalaisena oli
tottunut huononlaiseen latinaan, vasta vähitellen ja suurella vaivalla
oppinut aito-roomalaisen kielenkäytön. Ja hän liikkui kaikilla
kirjallisuuden aloilla. Hän sepitti suorasanaisia kertomuksia ja
lyyrillisiä runoelmia, kirjoitti näytelmäkappaleita ja satireja,
filosofisia dialogeja ja historiallisia tutkielmia, käsitteli
laskuoppia ja astrologiaa, eläintiedettä ja lääketiedettä,
maanviljelystä ja soitantoa. Kehuipa itse yhtä hartaasti palvelevansa
kaikkia yhdeksää runotarta.

Sama kirjavuus osoittautuu hänen esitystavassaan, siinä kun on käytetty
kaikkia aikakauden rehevän retoriikan apuneuvoja, alku- ja
loppusointuja, sanakaikua, lausejaksojen kertoa, yhteenkasattuja
synonymejä, vuoroin kirja-, vuoroin kansankieltä, rinnan vanhentuneita,
harvinaisia sanoja ja uusia muodostuksia. Kaikki tämä on aiheuttanut
että Apuleiusta on sanottu sukkelimmaksi sanataituriksi, mikä
milloinkaan on ollut. Hänen tyylinsä tulee kyllä runsaspuheisuutensa ja
saman sisällyksen kertaamisen vuoksi monasti raskaaksi ja
teeskennellyksi: lukija tulee usein ajatelleeksi troopillista
aarniometsää, missä kiemurtelevat köynnökset tavantakaa pysäyttävät
kulkijan. Mutta toiselta puolen se vilkkaalla eloisuudellaan ja
lumousvoimallaan tempaa lukijan mukaansa.

       *       *       *       *       *

Apuleiuksen lukuisista teoksista ovat meidän aikoihimme säilyneet
seuraavat kuusi:

_Metamorphoses_, yksitoista kirjaa käsittävä muunnos-romaani, myöhemmin
yleisesti tunnettu nimellä _Kulta-aasi_.

_Apologia_ eli _de magia_, Apuleiuksen oikeuden edessä pitämä
puolustuspuhe.

_Florida_, kaksikymmentäkolme retorillista harjoitelmaa.

_De deo Socratis_.

_De dogmate Platonis_.

Ja _De mundo_, jotka kaikki kolme ovat filosofista sisällystä ja joista
viimeinen on mukailu eräästä Aristoteleen nimellä käyvästä teoksesta.
Tahdomme tässä kiinnittää huomiomme ensinmainittuun teokseen, joka on
kaikista laajin ja merkillisin.

_Metamorfosit_, jota pidetään Apuleiuksen säilyneistä teoksista
aikaisimpana, on jäljennös ja laajennus eräästä kadonneesta
kreikkalaisesta ihmeromaanista, josta on vieläkin olemassa mukailemalla
tehty kreikankielinen ote: Lukianoksen teosten joukossa säilynyt, mutta
toisen kirjoittama kertomus _Lukios eli Aasi_, joka monessa kohden
pitää yhtä Apuleiuksen puheenaolevan kertomuksen kanssa. Mainittua
esikuvaansa ei kuitenkaan Apuleius ole orjallisesti seurannut, vaan
osaksi itse sepittänyt, osaksi poiminut käsillä olevasta satu- ja
satirikirjallisuudesta joukon välikertomuksia ja liittänyt ne siihen.
Onpa lausuttu arvelu että hän olisi muuttanut alkuteoksen koko sävynkin
tekemällä sen täydessä uskossa esitetystä kertomuksesta parodisen
romaanin.

Apuleiuksen Metamorfosien sisällys on pääpiirteissään seuraava. Eräs
nuori Lucius niminen mies joutuu matkalla Tessaliassa asumaan vanhan
miehen luo, jonka vaimo on velho. Kun hän kerran sattuu näkemään
mitenkä emäntänsä, sivelemällä ruumistaan tuntemattomalla aineella,
muuntaa itsensä linnuksi, herää hänessä halu itsekin hetkeksi muuksi
muutteleita. Mutta onnettomuudekseen hän saakin käsiinsä väärän rasian,
josta on seurauksena että hänestä tulee aasi.

Tästä alennuksen tilasta, missä Lucius eläimen haahmosta ja vieteistä
huolimatta säilyttää inhimillisen ymmärryksensä, hän ei voi päästä,
ellei hänen onnistu syödä ruusuja. Se se tästä puolen on kaiken hänen
pyrkimyksensä tarkoitus ja se loppumäärä, mihin koko kertomuksen juoni
tähtää. Mutta tässäpä nousee tie pystyyn. Monet kerrat jo Lucius parka
on pääsemäisillään toiveittensa perille, kun väliin tulee joku sattuma,
joka uudestaan viskaa hänet tapausten pyörteeseen.

Luciuksen kärsimysten historia on erinomaisen monimutkainen. Siihen
taloon, missä kova onni häntä ensin kohtaa ja missä hän joutuu aasina
hevosten kanssa talliin asumaan, hyökkää rosvojoukko ja hävittää sen.
Aasi joutuu näiden käsiin ja on pakoitettu, raskas taakka selässä,
seuraamaan heitä heidän retkilleen.

Kerran oli aasi jätetty kotiin, kun rosvot olivat lähteneet ryöstämään.
Leiripaikkansa vartijaksi he olivat jättäneet vanhan eukon, jonka muun
saaliin ohessa tuli valvoa nuorta tyttöä, minkä rosvot vähää ennen
olivat suoraapäätä häistä ryöstäneet ja tuoneet luolaansa. Ajan kuluksi
ja itkevätä morsianta lohduttaakseen eukko silloin muun muassa kertoo
sen sadun, johon alempana tulemme tutustumaan, _tarinan Amorista ja
Psykestä_.

Tämän välikertomuksen jälestä jatkuu pääjuoni. Aasin avulla onnistuu
tytön hetkeksi päästä karkuun, mutta molemmat joutuvat pian uudestaan
kotiin kääntyvien rosvojen käsiin. Onneton aasi saa tietysti osakseen
kovaa kohtelua, jopa päättävät rosvot ottaa sekä sen että tytön
julmalla tavalla hengiltä; mutta molemmat pelastuvat varmasta
perikadosta, ja rosvot kärsivät ansaitun rangaistuksen pahoista
töistään. -- Aasin kohtalo käy sitten yhä kirjavammaksi. Se siirtyy
isännältä toiselle, milloin pyörittäen myllynkiveä, milloin kantaen
selässään puita, ajajana häijy poika, joka ei muuta tee kuin miettii
miten voisi elukkaa rääkätä. Milloin se on joutua karhun raadeltavaksi,
milloin se kuljettaa Syyrialais-jumalattaren kerjäläispappien pyhiä
esineitä, milloin palvelee puutarhurilla tai sotamiehellä. Sitten sen
saa muuan veljespari -- sokurileipuri ja keittäjä --, jotka huomaavat
että se ei syökään tavallista aasinapetta, vaan ihmisten herkkuja.
Siitä pitäen sen kohtalo alkaa kääntyä valoisammaksi. Sen ostaa nyt
eräs mies, joka keksii sen tavattoman viisauden muissakin kohdin, se
kun ylen helposti oppii mitä vaikeimmat temput, ja antaa sen maksusta
julkisesti näytellä taitoaan. Se on nyt yleisen ihmettelyn esineenä,
saavuttaapa muutaman ylhäisen rouvan rakkauden. Kerran sen tulee
Korintoksessa taajan katsojakunnan edessä ottaa osaa riettaaseen
näytelmään. Mutta tämän alkaessa aasi lähteekin karkuun ja yöpyy
kaupungin ulkopuolella merenrannalle. Unessa sille ilmestyy Isis
jumalatar luvaten pelastusta. Ja seuraavan aamun koittaessa valkenee
aasillekin onnen päivä. Tiellä astuu Isiksen palvoojain saattue, jonka
etunenässä kulkee ruusunseppeltä kantava pappi: aasi syöksyy esiin,
syödä hotaisee ruusut suuhunsa ja -- edessämme on ilmielävänä entisessä
ihmismuodossaan Lucius.

Kiitollisena tämä vihityttää itsensä Isiksen ja sitten Osiriksen
salaismenoihin ja matkustaa sittemmin Roomaan, missä aikaa myöten
kohoaa yhä pyhempiin arvonasteisiin.

       *       *       *       *       *

Romaanin päätös on tekijän itsensä sepittämä. Siinä tavataan selviä
viittauksia hänen omaan elämäänsä. On senvuoksi kenties syystä väitetty
että Apuleius, kertoessaan aasin haahmossa kovia kokeneen Luciuksen
vaiheita, samalla on ajatellut omaa itseänsä; olihan hän -- niin
sanotaan -- tiedonhaluaan tyydyttääkseen kuluttanut varhaisimmat
vuotensa joutaviin maallisiin tutkimuksiin ja vasta senjälkeen kuin
kokonaan oli heittäytynyt mysterioiden helmaan, hän oli saavuttanut
sisällisen rauhan. Lopulla kuvatut Isis-palveluksen menot vaikuttavat
hullunkurisen vallattomien, usein siveellisesti perin arveluttavien
kertomuksien jälestä juhlallisen virren tavoin; siinä on oltu
huomaavinaan katuvaisen synnintunnustusta.

Kokoonpanoltaan "muunnos-romaani" on jonkun verran hajanainen, sen
lomaan kun on punottu kirjava liuta sivukertomuksia traagillista,
koomillista ja romantista laatua, jotka enimmäkseen eivät ole missään
elimellisessä yhteydessä sen kanssa. Mutta jännittävä juoni, joka
alinomaa tuo mukanaan uusia, odottamattomia käänteitä ja aukoo ihme- ja
seikkailumaailman ovet selkoselälleen, vilkas esitys, hilpeä humori ja
viittaukset ajan oloihin tekevät sen mieltäkiinnittäväksi.

       *       *       *       *       *

Apuleiuksen Metamorfosien kauniin helmi, joka ikipäiviksi on pelastanut
kirjan unohdukseen joutumasta, on maailmanmainio _satu Amorista ja
Psykestä_, joka alkaa romaanin neljännessä ja päättyy sen kuudennessa
kirjassa. Sitä tekijä ei ole ottanut ylempänä mainitsemastamme
alkuteoksesta, vaan eräästä kreikkalaisesta kokoelmasta novelleja, eli
n.s. "miletolaisia satuja". Apuleius tunsi siis tämän sadun sen
kreikkalaisessa muodossa. Mutta sama aihe on, eri tavoin muodosteltuna
kansansatuna, tunnettu hyvin monella kansalla; siitä on muun muassa
olemassa intialaisia, arapialaisia, italialaisia, ranskalaisia,
saksalaisia, islantilaisia, norjalaisia ja ruotsalaisia toisintoja.

Emme tunne tarkemmin kysymyksessä olevaa Apuleiuksen kreikkalaista
esikuvaa. Mutta aivan varmasti jo siinä alkuperäinen kansansatu
esiintyy hellenistiseen henkeen muunneltuna. Omasta puolestaan Apuleius
on sitä monin tavoin muuttanut, lisäellen ja poistaen yksityisiä
piirteitä; niinpä hän on siihen liittänyt viittauksia roomalaisiin
oloihin sekä joukon abstraktis-allegorisia käsitteitä ja antanut koko
kertomukselleen humoristis-satirisen värityksen, mikä melkoisessa
määrin on muuntanut vanhan kansansadun naivisen leiman. Että siitä
huolimatta siksi paljon todellista kansantarun ainesta on jälellä,
tekee kertomuksen kirjallisessa suhteessa tärkeäksi: siinä on näet
ainoa laajempi meille säilynyt jäännös antiikista kansansatua. Ja
täytyy myöntää, että Apuleius sittenkin syvemmältä kuin useimmat vanhan
ajan kirjailijat on tajunnut tämän sisimmän olemuksen.

       *       *       *       *       *

Oleellisimpia alkuperäiseen satuun tehtyjä muutoksia oli se, että
rakastaville oli annettu nimeksi Amor ja Psyke. Siitä oli lähin seuraus
että kansantarun häijystä äidistä, joka, estääkseen lempiviä yhtymästä,
muuntaa poikansa hirviöksi, tuli Venus, mikä puolestaan aiheutti että
koko kreikkalaisen mytologian yleisesti tunnettu koneisto työnnettiin
näyttämölle. Nimet Amor ja Psyke saatiin yleisestä, nähtävästi
aleksandrialaisella ajalla syntyneestä, mutta luultavasti Platosta
johtuvasta käsityksestä. Kirjallisuudessa tapaamme sen aikaisimmin
ensimäisellä vuosisadalla e.Kr. eläneellä kreikkalaisella
epigrammintekijällä Meleagroksella, joka usein esittää Erosta (Amoria)
ja Psykeä rakastavana parina. Mutta vielä yleisempänä tämä käsitys
ilmenee taiteessa. Lukuisissa veistoteoksissa, korkokuvissa,
kaiverretuissa kivissä, seinämaalauksissa, sormuksissa y.m.,
kreikkalaisen ja roomalaisen taiteen myöhemmissä tuotteissa näemme tuon
lapsellisen parin yhdessä, milloin toisiaan armastellen, milloin taas
tapaamme Eroksen rakastettuansa kiduttamassa ja Psyken armoa anomassa.
Usein on silloin Psykellä perhosensiivet, joskus hän on kokonaan
perhosenmuotoinen. Välistä taas näemme päinvastoin Psyken perhosena
vartioimassa sidottua Erosta. Näissä esityksissä on luultavasti
taiteilijan mielessä väikkynyt allegorinen ajatus ihmissielun ikuisesta
kaipiosta ihanteellisuuteen -- yleinen mielikuva, joka on antanut
suhteellisesti suuren vapauden käsittelyssä eikä ole sitonut häntä
tarkoin määrättyyn situatsioniin.

Syy siihen, minkä vuoksi käsitys Amorista ja Psykestä oli omiaan
liittymään alkuperäiseen kansansatuun, oli ilmeisesti se, että
kummassakin tapauksessa oli kaksi onnetonta rakastavaa.

       *       *       *       *       *

Ne kieltämättä allegoriset ainekset, jotka Apuleiuksen esikuvasta ovat
tulleet hänen teokseensa, ynnä ne, joita hän itse puolestaan on siihen
liittänyt, ovat osaltaan vaikuttaneet sen, että useimmat selittäjät,
alkaen hänen 6:lla vuosisadalla j.Kr. eläneestä maanmiehestään
Fulgentiuksesta aina meidän aikojemme tutkijoihin saakka, ovat
käsittäneet sitä täydelliseksi, moraliseeraavaksi allegoriaksi, jotkut
vieläpä kristilliseen henkeen laadituksi; on väitetty että Apuleius
tarinallaan olisi tahtonut esittää ihmissielun suhdetta taivaalliseen
rakkauteen, kuinka se lankeemuksensa johdosta tämän kadottaa, mutta
kärsimysten kautta puhdistuneena jälleen saavuttaa sen; myös on
ylimalkaan ajateltu niitä tuskia ja vaivoja, mitä rakkaus ihmiselle
tuottaa. Toiset ovat olettaneet Apuleiuksen tahtoneen viitata
mysterioiden puhdistavaan vaikutukseen ja huomauttavat miten Psyken
vastukset ja harhamatkat muistuttavat niitä koettelemuksia, joita
salamenoihin vihittävien oli kestettävä.

Perinpohjaisempi kertomuksen punnitseminen ja varsinkin laajentunut
näköala vertailevan satututkimuksen alalla ovat kuitenkin osoittaneet
että tällä romaanilla kokonaisuudessaan ei ole voitu tarkoittaa
nimenomaista allegoriaa.

       *       *       *       *       *

Senjälkeen kuin Apuleius oli istuttanut kansansadun metsäkukan
retoriikan taimitarhaan, oli antiikin taide hyvin vähäisessä määrässä
käsitellyt Amorin ja Psyken suhdetta. Ei ole olemassa antiikista
taideteosta, jonka varmasti voisi asettaa yhteyteen Apuleiuksen
muodostelun kanssa. Ja itse asiassa oli tämän ilmestyessä antiikisen
taiteen elinneste jo siihen määrään ehtymässä, ettei se enää kyennyt
luomaan mitään sanottavasti uutta. Mutta sitä enemmän se on vaikuttanut
uuden ajan taiteeseen, renessansista alkaen. Maalauksista on ennen
muita mainittava Rafaelin suunnitelman mukaan tehdyt kattomaalaukset
Villa Farnesinassa Roomassa, missä sarja mainitusta romaanista otettuja
viehättäviä kohtauksia on nähtävänä. Kuvanveistoksista taas ovat
kuuluisimmat Canovan ihana ryhmä Villa Carlottassa Lago di Comon
rannalla sekä Thorwaldsenin tunnetut mestariteokset. Ja onpa omankin
maamme taiteilijoista yksi, Walter Runeberg, ottanut aiheita Amorin ja
Psyken iäti nuoresta tarinasta.

Lopuksi on mainittava että kertomus Amorista ja Psykestä on vaikuttanut
hedelmöittävästi uudempien aikojen kaunokirjallisuuteenkin, se kun on
innostuttanut useita eri kielillä esiintyviä kirjailijoita enemmän tai
vähemmän itsenäisiin runollisiin tuotteisiin.






AMOR JA PSYKE




ENSIMÄINEN LUKU.


Oli kerran eräässä valtiossa kuningas ja kuningatar, joilla oli kolme
ylen kaunista tytärtä. Mutta kun molempia vanhempia, miten suloiset
olivatkin, toki katsottiin voitavan inhimillisin kiitoksin täysin
vastaavalla tavalla kehua, oli nuorimman tyttären ihanuus niin
erikoinen ja erinomainen, ettei sitä puutteellinen ihmiskieli pystynyt
ilmaisemaan eikä riittämään asti ylistämään. Niinpä monet oman maan
kansalaiset ja varakkaat tulokkaat, joita harvinaisen näytelmän huhu
taajoissa, hartaissa joukoissa keräsi kokoon, hämmästyivät ihmeissään
moista saavuttamatonta ihanuutta, painoivat sormenpään ojennettua
peukaloansa vasten ja veivät kätensä suulleen, osoittaen siten hänelle
uskonnollista kunnioitusta juuri kuin itse Venus jumalattarelle.

Jo oli kautta lähivaltioiden ja likiseutujen kulkeutunut huhu, että
jumalatar, jonka synnytti sinisyvyys ulapan ja kasvatti vihma
vaahtopäälaineiden, kaikkialle jakaen jumaluutensa armoa jo liikuskeli
keskellä väkijoukkoja, tai ainakin että taasen, kuten kerran meri, niin
nyt maa uudesta taivaallisten pisarain idusta oli toisen Venuksen
täydessä impeyden kukassaan saattanut puhkeamaan.

Niin etenee äärettömästi päivä päivältä se käsitys, niin vaeltaa
leviävä maine jo kautta lähisaarten, melkoisen osan maata ja useampain
maakuntain. Jo tulvi joukottain kuolevaisia, pitkien taivalten takaa ja
meren aallonharjoja kulkien vuosisadan kuulua kummaa näkemään. Ei
Pafokseen, ei Knidokseen eikä edes Kyteraankaan kukaan purjehtinut
Venus jumalatarta katsomaan. Jumalattaren uhreja sivuutetaan, hänen
temppelinsä ovat tyhjinä, pyhät sijansa hyljättyinä, hänen menojaan
laiminlyödään, kuvapatsaansa ovat vailla seppeleitä ja autioita
alttareita tahraa kylmä tuhka. Sensijaan rukoillaan tyttöä, ja ihmisen
muodossa lepytellään mahtavan taivahisen jumaluutta; immen aamusin
astellessa suostutellaan uhriteurain ja juhla-aterioin Venusta, joka
kuitenkin oli kaukana, ja hänen katuja pitkin kävellessään ihmiset
lukuisasti häntä palvoovat seppelin ja kukkasin.

Tämä taivaallisten kunnianosoitusten määrätön siirtäminen kuolevaiseen
tyttöön herätti todellisen Venuksen suuttumuksen, ja närkästyksestä
kärsimätönnä hän päätään pudistellen sekä sydämen pohjasta nuristen
näin puhuu itsekseen: "voi luonnon ikiemoa, voi alkuainetten
perusjuurta, voi koko maanpiirin hallitsijatarta, voi minua, armas
Venus, jonka täytyy kuolevaisen tytön kanssa jakaa valtiuteni ja jonka
taivaassa pyhitettyä nimeä häpäisee maallinen tahra! Meille molemmille
osoitetussa palveluksessa saan minä tietysti tyytyä viransijaisen
epävarmaan osaan, ja minun kuvaani kantaa ympäri maailmaa kuolevainen
tyttö. Turhaan Paris paimen, jonka oikeamielisyyden ja luotettavuuden
on myöntänyt suuri Jupiter, erinomaisen ulkomuotoni vuoksi asetti minut
niin mahtavain jumalatarten edelle. Mutta eipä tuo, ken tahansa
lieneekään, niinkään suureksi ilokseen tule ryöstäneeksi kunniaani:
kyllä minä pian laitan niin, että hän saa katua juuri tätä luvatonta
ihanuuttaan".

Ja kohta hän kutsuu luokseen poikansa, tuon siivekkään veitikan, joka
huonoine tapoineen kaikkea julkista kuria halveksii ja liekin, nuolin
asestettuna öisin liitää vieraissa kodeissa sekä kaikkien avioliittoja
turmellen rankaisematta tekee moisia kolttosiaan eikä ollenkaan toimita
mitään hyvää. Vaikka tämä jo luontaisesta vallattomuudesta on julkea,
äiti vielä lisäksi sanoillaan häntä yllyttää ja saattaa hänet
ennenmainittuun valtioon sekä osoittaa hänelle Psyken -- se näet oli
tytön nimi. Ja kerrottuaan juurta jaksaen heidän kauneudenkilpailunsa,
hän närkästyksestä uhkuen ja puhkuen virkkaa: "nimessä äidinrakkauteni
siteiden, nimessä nuolesi suloisten haavojen, nimessä tuon liekkisi
medenmakean polton, hanki äidillesi kosto, ja täydellinen! Rankaise
ankarasti tuota uppiniskaista kaunotarta ja suorita suosiollisesti
ennen kaikkea tämä ainokainen asia: tuo neito rakastukoon mitä
tulisimmin kaikkein halvimpaan mieheen, jolta Onnetar on riistänyt
arvon ja samalla perinnön, vieläpä terveydenkin, mieheen, joka on niin
halpa, ettei koko maanpiirissä löydä vertaistaan kurjuudessa".

Noin julistettuaan ja hehkuvin suukkosin poikaansa kauvan ja kiihkeästi
suudeltuaan, hän pyrkii lähimmälle rannikolle, mistä meri vetäytyy
taappäin, ja tuskin hän rusottavilla jalkapohjillaan on hipaissut
väreilevän allokon päällisintä vihmaa, niin hän jo laskeutuu syvän
meren selkeälle pinnalle. Ja, niinkuin hän juuri haluaakin, niin
paikalla viivyttelemättä ilmestyy merellinen seurue, ikäänkuin
jumalatar aikoja sitten olisi niin käskenyt. Saapuvat Vellamon neidot
kuorossa laulaen, saapuvat takkuinen siniparta Portunus ja Salacia,
syli raskaana kaloista, sekä pieni delfiininajaja Palaemon. [Portunus,
Salacia ja Palaemon ovat tarumaisia meriolentoja.] Ja Tritonein parvien
hyppelehtiessä sinne tänne pitkin meren pintaa, tässä yksi vienosti
puhaltaa sointuvaa simpukkaa, tuossa toinen silkkiharsolla torjuu
auringon ahdistavaa paahdetta, kolmas kantaa valtiattaren edessä
kuvastinta ja vihdoin toiset uiskelevat parittain, vaunujen eteen
valjastettuina. Sellainen joukkue se saattaa Venusta, kun hän
valtamerelle suorii.

       *       *       *       *       *

Mutta Psyke, itselleenkin ilmeisestä ihanuudestaan huolimatta, ei nauti
kauneudestaan mitään hedelmää. Kaikki häntä katselevat, kaikki
kiittävät, mutta ei kenkään, ei kuningas, ei kuninkaanpoika eikä
yhteisestäkään kansasta kukaan häntä aviokseen haluten kosimaan saavu.
Ihailevat sitä jumalallista ulkomuotoa, mutta kuin mitäkin taidokkaasti
silattua kuvapatsasta sitä ihailevat kaikki. Jo kauvan sitten ovat
molemmat vanhemmat siskot, joiden kohtalaista kauneutta eivät ihmiset
ollenkaan olleet huutoon saattaneet, joutuneet kuninkaallisille
kosijoille ja päässeet onnellisiin avioliittoihin. Mutta Psyke
pyhäisenä piikana kodissaan istuen itkee hyljättyä yksinäisyyttään,
ruumiiltaan raihnaana, sielultaan sairaana, ja vihaa itsekseen
ihanuuttaan, joka koko maailman on hurmannut.

Silloin perin kovaonnisen tytön kurjankurja isä, epäillen taivahisten
vihaa ja jumalten kiukkua peläten, kysyy neuvoa ikivanhalta Miletoksen
oraakelilta ja suostuteltuaan rukouksin ja uhriteurain mahtavata
jumaluutta hän anoo neidolle, jota ei kukaan pyydä, häitä ja
aviomiestä. Ja Apollo antoi näin kuuluvan oraakelinvastauksen, vieläpä
latinaksi, vaikka hän, katsoen miletolaissadun kertojaan, olikin
kreikkalainen ja ioonialainen:

    Korkean vuoren huipulle, valtias, toimita tyttö,
    yllään hääpuku, voi, surkean morsiuden!
    Turhaan vävyä ihmislasten joukosta toivot:
    julma ja häijy se on, turmiokas kuni kyy,
    hän, joka lentimin ilmoja liitäen kaikkia vaivaa,
    liekin ja miekoin myös kutakin ahdistaa,
    tuo, jota jumalat säikkyvi, värjyvi taivahan taatto,
    ja jota kauheksuu Tuonelan virrat ja yö.

Pyhän ennustuksen sisällyksen kuultuaan ennen niin miekkoinen kuningas
harmissaan ja suruissaan lähtee takaisin kotiin ja selvittää
puolisolleen pahaenteisen jumalanvastauksen käskyn. Siitä murhetta,
itkua ja voivotusta useammaksi päiväksi. Mutta jo vaatii kauhea
oraakelinlause julmaa toimeenpanoaan. Jo valmistellaan hautaushäiden
näytäntöä kurjankurjalle neidolle, jo sammuu soihdun loimu mustan
hiiloksen tuhkaan, jo vaihtuu häähuilun sointu vaikeroivaan
lyydialaissäveleeseen, iloinen morsiuslaulu päättyy surkeaan parkuun,
ja miehelään aikova tyttö kuivaa kyyneleensä itse morsiushunnullaan.
Niin valitti koko väestökin yhdessä kovaa kokeneen talon surkeata
kohtaloa, ja maansurun ajaksi julistettiin kohta oikeudenkäynti
lakkautetuksi.

Mutta pakko totella taivaallisia ohjeita vaatimalla vaati Psyke parkaa
kohtalon määräämään rangaistukseen. Kun siis suurimmassa murheessa oli
suoritettu hautaushäiden juhlallisuudet, niin kuljetetaan koko kansan
saattaessa elävää ruumista, sillä itkusilmäinen Psyke ei astu
hääsaatossaan, vaan omiin hautajaisiinsa.

Mutta kun vanhemmat murheellisina ja moisen onnettomuuden järkyttäminä
vitkastelevat jumalattoman teon toimeenpanossa, tytär itse näillä
sanoin heitä rohkaisee: "mintähden onnetonta vanhuuttanne alituisella
itkulla kidutatte? Miksi henkeänne, joka enemmän minulle kuin teille
kuuluu, tavantakaisilla voivotuksillanne näännytätte? Miksi
tehottomilla kyynelillänne rumennatte minun katseitani samalla kertaa
kuin omia silmiänne? Miksi revitte harmaita hapsianne? Mitä rintaanne,
mitä pyhiä parmojanne kolhitte? Tämäkö siis oli oivallinen palkkanne
erinomaisesta ihanuudestani? Liian myöhään älyätte että teihin on
sattunut jumalattoman kateuden kuolettava isku. Silloin kun yksityiset
ja kansat jumalallisilla kunnianosoituksilla minua juhlivat, kun ne
yhdestä suusta minua uudeksi Venukseksi nimittivät, silloin olisi
teidän pitänyt surra, silloin itkeä, silloin minua menneenä kaluna
murehtia. Jo minä huomaan, jo näen että yksin nimi 'Venus' on minut
turmioon syössyt. Viekää ja asettakaa minut oraakelinmääräämälle
huipulle. Minä riennän kohti noita onnellisia häitäni, riennän näkemään
tuota ylhäissukuista ylkääni. Mitä vitkastelen? Miksi lykkään
tuonnemmaksi hänen tuloaan, joka koko maanpiirin turmioksi syntyi?"

Noin puhuttuaan neito vaikeni ja, jo vakavasti astuen, yhtyi mukana
seuraavaan saattoon. Kuljetaan jyrkän vuoren määräkukkulalle, jonka
ylimmälle huipulle tyttö asetetaan. Sen jälkeen kaikki heittävät hänet
sinne, sammuttavat kyynelillään hääsoihdut, joilla olivat edeltä
valaisseet, ja jättävät ne siihen paikkaan sekä hankkivat allapäin
kotiinlähtöä. Ja moisen tappion masentamina tytön kurjat vanhemmat
sulkeutuvat huoneeseensa, kätkeytyvät sen pimentoihin ja antautuvat
alituisen yön valtaan.

Mutta Psyken, joka kukkulan huipulla kohtaloaan vaikeroi, kohottaa
verkalleen, liepeitä sinne tänne liehuttaen ja poimuja pullistaen,
lauhasti huokuvan Lännen lempeä tuulonen, kuljettaa vähitellen häntä
leppeällä henkäyksellään alas pitkin korkean kallion jyrkänteitä ja
laskee hellävaroen hänet vaipumaan vuoren alla olevan laakson vihannan
nurmen helmaan.

       *       *       *       *       *

Kun Psyken valtava mielenliikutus oli asettunut, niin hän nukkui
pehmeään ruohikkoon, kasteisella heinävuoteellaan suloisesti uinuen.
Sitten hän riittävästä unesta virkistyneenä, jälleen nousee tyynellä
mielin. Hän näkee lehdon täynnä korkeita, mahtavia puita, näkee kuulean
lähteen lasinheleine hetteineen aivan lehdon sydämessä. Lähellä sitä
paikkaa, missä lähde pulpahtaa esiin, on kuninkaanlinna, jota ei ole
rakennettu ihmiskäsin, vaan jumalten taidoin. Jo sisäänastuessasi
tietäisit näkeväsi jonkun jumalan muhkean ja ihanan olinpaikan. Sillä
korkeata, seeteripuusta ja norsunluusta huolekkaasti koverrettua lakea
kannattavat kultaiset patsaat, seiniä kaikkia peittää hopeinen
korkokuvaus, missä pedot ja kesyt elukat tulijan silmää kohtaavat.
Ihmeellinen tosiaan se ihminen, ei, pikemmin puolijumala tai varmaan
jumala, joka valtavan taiteensa hienoudella on niin suuren hopeamäärän
eläimiksi muuntanut. Yksin lattiatkin muodostavat monenmoisia,
kallisarvoisista juoviin jaetuista kivistä tehtyjä mosaikkikuvioita.
Kahdesti ja useammastikin vallan miekkoiset ne, jotka jalokivillä ja
helyillä kopeasti astelevat! Myös muutkin joka taholle laajalti
suunnitellun talon osat ovat määrättömän kallisarvoiset, ja kokonaiset
seinät pelkästä kullasta välkkyvät omalla hohdollaan, niin että talossa
vallitsee päivä, vaikkei paistaisikaan aurinko; niin loistavat
makuuhuoneet, niin pylväskäytävät, niin itse holvit. Ja muutkin
laitokset vastaavat täysin talon kunnianarvoisuutta, niin että kaikki
todentotta näyttää oikeastaan olevan taivaallinen palatsi, aiottu
suuren Jupiterin maalliseksi olinpaikaksi.

Moiset viehättävät paikallisuudet vetävät puoleensa Psyken; hän astuu
lähemmäs ja käy jo vähän rohkeammin kynnyksen sisäpuolelle. Pian saa
hänet into katsella kaikkea tuota kaunista houkutelluksi: hän tutkii
itsekutakin esinettä erikseen ja katselee linnan toisella puolella sen
erinomaisella kätevyydellä valmistettuja aittoja, täynnään suuria
kalleuksia. Eikä ole olemassa mitään, jota siellä ei tapaisi. Mutta
paitsi muuta, mikä näissä suurissa rikkauksissa oli ihmeellistä, oli
varsinkin se kummallista, että moinen koko maailman aarre säilyi ilman
mitään lukkoa, ilman salpaa, ilman vartiaa. Hänen tätä kaikkea
suurimmalla nautinnolla katsellessaan kuuluu muuan ääni ilman
näkyväistä ruumistansa. Ja se lausuu näin: "Miksi valtiatar hämmästyt
näitä näin suuria varoja? sinun on tämä kaikki. Suoriu täältä
makuuhuoneeseen, virkistä vuoteessa väsyneitä voimiasi ja kylve
kyllältäsi. Me, joiden äänen kuulet, olemme sinun palvelijoitasi ja
tulemme uutterasti sinua avustamaan, eikä kuninkaallinen ateria ole
viipyvä, kunhan vain olet ruumistasi vaalinut".

Psyke tajusi tässä jumalallisen kaitselmuksen autuutta, noudatti
olennottoman äänen kehoituksia ja huuhtoi pois väsymyksensä ensin
unella ja sitten kohta kylvyllä. Ja nähtyään heti aivan lähellä
puolipyöreän ylennyksen, hän arveli sitä sopivaksi virkistyspaikaksi,
siinä kun oli pöytäkalusto, ja laskeutui mielihyvällä tämän ääreen. Ja
tuossa paikassa toimitetaan maljoja täynnä nektari-juomaa ja runsaita
annoksia monenmoisia ruokalajeja, kenenkään tarjoamatta ja vain
ikäänkuin jonkun tuulenhenkäyksen vaikutuksesta. Kuitenkaan ei hän
voinut nähdä ketään, vaan kuuli ainoastaan ilmassa satelevia sanoja, ja
vain ääniä oli hänellä palvelijoinaan. Upean aterian jälkeen astui joku
sisään ja lauloi näkymätönnä, toinen taas, niinikään näkymätönnä,
soitti kitaraa. Sitten hivelee hänen korviaan taajan suloaänisen joukon
yhteissointu, niin että, vaikkei näkyvissä ollut kenkään, siellä kuoro
varmaan oli sentään.

Näiden nautintojen jälkeen Psyke illan tullen käy levolle. Mutta kun
yötä jo oli jonkun verran kulunut, kuuluu hänen korviinsa lempeä
sointu. Silloin hän kaamottavassa yksinäisyydessään peläten impeytensä
puolesta vapisee ja kauhistuu; ja hän säikkyy jokaista onnettomuutta
sitä enemmän koska ei sitä tunne. Mutta jo olikin tuntematon puoliso
läsnä, astui vuoteeseen, teki Psyken vaimokseen ja hävisi kiireesti
ennen päivän koittoa. Ja kohta palvelivat makuuhuoneessa odottavat
äänet nuorikkoa.

Tätä jatkui näin pitemmän ajan. Ja kuten tavallisesti käy, kääntyi se,
mikä alussa oli outoa, alituisesta tottumuksesta viehätykseksi, ja
epämääräisen äänen sointu oli lohdutuksena yksinäisyydessä.




TOINEN I<UKU.


Sillävälin Psyken vanhemmat hellittämätöntä suruaan ja murhettaan
vanhenivat. Ja maineen levittyä laajemmalle olivat vanhemmat sisaretkin
saaneet tietää kaiken, olivat murheissaan ja suruissaan kiireesti
heittäneet kotilietensä sekä kilvan matkanneet vanhempiaan katsomaan ja
lohduttamaan.

Sinä yönä alkoi Psykeään näin puhutella puoliso, jota, vaikka ei
voitukaan nähdä, kuitenkin saattoi sekä käsin tunnustella että korvin
kuulla. "Psyke, sinä suloisin ja rakas vaimoni, liian julma kohtalo
uhkaa sinulle turmiokasta vaaraa, jota sinun, luulen ma, täytyy visusti
varoa. Jo lähestyvät tuota kukkulaa siskosi, levottomina oletetun
kuolemasi vuoksi ja jälkiäsi etsien. Mutta jos joitakin heidän
voivotuksiaan ehkä kuuletkin, niin älä vastaa mitään -- niin, älä edes
kaukaa katso sinnepäinkään. Muuten tulet minulle tuottamaan mitä
raskaimman surun, itsellesi taas mitä pahimman turmion".

Psyke suostui ja lupasi tehdä puolisonsa mieliksi. Mutta kun tämä yön
keralla oli häipynyt, kulutti onneton nainen koko päivän kyyneliin ja
voihkimisiin, uudestaan ja yhä uudestaan hokien nyt vasta oikein
olevansa mennyttä; olihan hän suljettu vankilaan, jos kohta komeaan,
voimatta seurustella ja puhella ihmisten kanssa sekä lohduttaa hänen
tähtensä murehtivia sisaria ja saamatta edes nähdäkään heitä. Ja
virkistämättä itseään kylvyllä, ruualla tai millään muullakaan hän
viljalti kyyneleitä vuodattaen vaipui uneen.

Eikä aikaakaan, kun puoliso tavallista aikaisemmin laskeutuu levolle ja
syleillen yhä vieläkin itkevätä Psykeä vannottaa häntä näin:

"Tätäkö minulle lupailit, Psykeni? Mitä minä, sinun puolisosi sinusta
enää odotan, mitä toivon? Yöt päivät itkeä vetistelet etkä herkeä
keskellä aviosyleilyjäkään itseäsi kiduttamasta. Tee nyt jo niinkuin
tahdot ja noudata turmiollista mielihaluasi. Muista vain minun vakavaa
varoitustani silloin kun liian myöhään alat katua".

Silloin Psyke rukoilemalla ja uhkaamalla muuten kuolla ahdistaa
puolisoaan, jotta tämä suostuisi hänen pyyntöönsä nähdä sisarensa,
lieventää heidän surujaan ja puhella heidän kanssaan.

Hän myöntyykin nuorikkonsa rukouksiin, vieläpä sallii hänen lahjoittaa
sisarilleen mitä kultaa ja koristeita ikänä haluaa, mutta varoittaa
tavantakaa ja peloittelee useasti, ettei milloinkaan sisarten
turmiollisesta neuvosta taipuisi kysymään puolisonsa muotoa, jottei
rikollisessa uteliaisuudessaan syöksyisi moisesta onnen huipusta
perikatoon, sillä silloin Psyke ikipäiviksi jäisi nauttimatta hänen
halailuaan. Psyke kiitti puolisoaan ja virkkoi jo iloisempana: "tuhat
kertaa mieluummin tahtoisin kuolla, kuin kaivata sinun suloista
syleilyäsi! Lemminhän sinua yhtä paljon kuin omaa henkeäni ja rajusti
sinua rakastan, ken tahansa lienetkin, enkä rinnallesi aseta itse
Kupidoakaan. Mutta täytä vielä, ma pyydän, tämä rukoukseni ja käske
palveliaasi Länttä tuomaan sisareni tänne, samalla tapaa kuljettaen
heidät kuin minutkin". Ja painaen suostuttavia suuteloitaan, syytäen
maireita sanojaan sekä syleillen häntä hänen vastustelustaan huolimatta
nainen vielä liittää imarteluihinsa tämän: "mesimarjueni, oma miehyeni,
Psykesi suloinen elo!" Lemmen kuiskailun voiman ja vallan edessä
puoliso alistui ja lupasi tehdä kaikki. Ja kun päivä jo valkeni, hän
hälveni aviovaimonsa käsistä.

       *       *       *       *       *

Mutta saatuaan tietää kukkulan ja paikan, mihin Psyke oli jätetty,
sisaret joutuun saapuvat sinne, itkevät silmänsä kuiviin ja
lyövät rintoihinsa, jotta vahat ja kalliot heidän alinomaisista
voivotuksistaan kajahtelevat. Jo he nimeltä huutelivat siskoparkaansa
kunnes vaikeroivan äänen kimeä kirkuna tunkee rinteitä myöten alas
laaksoon. Silloin Psyke mieletönnä ja vavisten syöksyy esiin
huoneestaan ja virkkaa: "miksi suotta surkeilla valituksillanne
itseänne kiusaatte? Olenhan minä, jota murehditte, täällä. Heittäkää
suruiset valituksenne ja kuivatkaa vihdoinkin pitkällisestä
kyyneltulvasta kosteat poskenne, koskapa jo voitte syleillä sitä, jota
juuri voivottelitte".

Sitten hän kutsuu Lännen ja muistuttaa sitä puolisonsa määräyksestä.
Eikä aikaakaan, kun se käskyä totellen kohta hempeimmillä
henkäyksillään vaaratonta kulkua kantaa heidät alas. Ja he nauttivat
molemminpuolisista syleilyistä ja kiireisistä suuteloista, ja riemusta
pulppuavat siihen asti hillityt kyyneleet esiin. Sitten Psyke virkkaa:
"mutta astukaapa ilomielin myös kattoni alle ja lieteni luo ja
virvoittakaa murheellisia mieliänne yhdessä Psykenne kanssa". Noin
puhuttuaan Psyke saattaa heidän nähtäväkseen kultaisen linnan
suurensuuret varat ja kuultavakseen palvelevien äänien kansakasta
joukkoa sekä kestitsee heitä muhkeasti mitä kauniimmalla kylvyllä ja
yli-inhimillisen pöydän komeuksilla.

Mutta nepä kylläisinä tuosta vallan taivaallisten rikkauksien tulvasta
jo syvällä sydämessään hautoivat kateutta. Vihdoin toinen heistä
herkeämättä varsin tarkasti ja uteliaasti kyselee, kuka on tuon
taivaallisen omaisuuden isäntä, kuka tai millainen on hänen puolisonsa.
Mutta eipä Psyke sittenkään millään lailla loukkaa puolisonsa käskyä
tai anna kiskoa itsestään sydämensä salaisuuksia, vaan sepittää
hätävalheen, että hänen miehensä muka on hyvännäköinen nuorukainen,
jonka poskia vasta varjostavat parran haituvat ja joka enimmäkseen
kuluttaa aikansa metsästämällä kedoilla ja vuorilla. Mutta jottei
keskustelun jatkuessa jokin hairahdus häntä paljastaisi, hän paikalla
kutsui Lännen ja jätti heidät sen kuljetettavaksi, mukanaan
kuormallinen kultateoksia ja jalokivikoristeita.

       *       *       *       *       *

Heti tämän jälestä oivat sisarukset jo hehkuen kytevän kateuden sapesta
palasivat kotiin ja puhua pauhasivat keskenään. Vihdoin alkaa toinen
näin:

"Voi sinua, epäviisas julma ja nurja Onnetar! Näinkö olet hyväksi
nähnyt, että vaikka meillä on samat vanhemmat, olemme niin erilaisen
kohtalon osaksemme saaneet. Olemmehan me, vaikka iältämme käymme
edellä, joutuneet vierasten aviomiesten piioiksi ja kotiliedeltämme,
vieläpä isänmaastamme karkoitettuina elelemme kaukana vanhemmistamme,
kuten maanpakolaiset ainakin; sitä vastoin tämä nuorin, joka
pahnanpohjimmaksi turhanpäiten tähän maailmaan syntyi, on moisen
varallisuuden ja jumalan miehekseen saanut -- mokoma, joka ei edes
pysty oikein käyttämään näin suurta tavarain määrää? Näitkö, sisko,
kuinka paljon ja minkälaisia koristeita talossa viruu, mitkä vaatteet
siellä välkkyvät, mitkä jalokivet siellä hohtavat, mikä kullan paljous
sitäpaitsi joka paikassa jalkojen alle tallaantuu? Jos hänellä vielä on
niin ihana puoliso kuin hän vakuuttaa, niin ei tätä nykyä koko
maanpiirissä ole ketään sen onnellisempaa naista. Ja kun sitten heidän
tuttavallisuutensa etenee ja kiintymyksensä kasvaa, niin ehkä
jumal-puoliso hänestä vielä tekee jumalattarenkin. Niin onkin,
jumalavita, niin hän jo liikkui ja kiikkui. Johan hän käy kenossa
kauloin ja jumalatarta huokuu nainen, jolla on äänet palvelijoinaan ja
joka tuuliakin käskee. Mutta minä poloinen olen saanut osakseni
puolison, joka ensiksi on isääni iäkkäämpi, sitten kaljumpi kurkkua ja
pikkuisempi mitä pojannalkkia hyvänsä, ja joka vihdoin vartioi koko
taloa, salvoin ja telkimin lukittuna".

Toinen alkaa näin: "minun taas täytyy sietää miestä, jota vaivaa ja
kumaraksi tekee jäsenten kolotus, ja joka senvuoksi aniharvoin
rakkauttani viljelee; enimmäkseen saan hieroa hänen vääntyneitä ja
kiveksi kovettuneita sormiaan ja kärventää näitä näin hentoja
hyppysiäni pahanhajuisiin hauteisiin, likaisiin riepuihin ja
löyhkääviin kääreihin. Enkä minä saa osoittaa vaimon avuliaita kasvoja,
vaan lääkärin työlästä osaa täytyy minun näytellä. Lienet kai itsekin,
sisko, huomannut, kuinka kärsivällisesti, tai paremmin orjamaisesti --
tahdon nimittäin suoraan sanoa mitä ajattelen -- tätä siedät. Mutta
minäpä en jaksa tämän enempää kestää, että näin ylenpalttinen onni on
arvottomalle kertynyt. Sillä muisteleppa, kuinka kopeasti, kuinka
vaateliaasti hän meitä kohteli ja miten hän juuri määräämättömän
ylpeästi kerskaamalla paljasti pöyhkeän mielenlaatunsa; viskasihan tuo
niin suurista rikkauksistaan vastahakoisesti meille joitakuita
vähäpätöisyyksiä ja kohta senjälkeen hän läsnäolostamme vaivattuna
käski ajaa, puhaltaa ja viheltää meidät pellolle. En ole minä nainen
enkä tahdo kerrassaan hengittää, ellen häntä moiselta varallisuuden
huipulta turmioon syökse. Ja jos sinuakin, kuten kohtuullista on,
häväistyksemme on sapettanut, niin koettakaamme molemmat yhdessä keksiä
tepsivä tuuma. Aluksi älkäämme sentään näyttäkö vanhemmillemme tai
kellekään muullekaan niitä esineitä, joita tuomme mukanamme,
päinvastoin älkäämme olko tietävinämmekään mitään hänen
pelastumisestaan. On kyllin että itse olemme nähneet semmoista, jota
katuu nähneensä, saatikka sitten toitottaisimme vanhemmillemme ja
ympäri koko maailman hänen onneansa. Sillä oikeastaan eivät olekkaan
miekkoisia ne, joiden rikkauksia ei kukaan tunne. Kyllä hän saa tuntea,
ettei ole hänellä piikoja, vaan vanhemmat sisaret. Tällä kertaa nyt
palatkaamme puolisojemme luo ja menkäämme katsomaan köyhiä, mutta aivan
puhtaita liesiämme. Ja kun olemme kotona tarkemmilla tuumilla itseämme
varustaneet, niin palatkaamme vahvempina rankaisemaan sitä öyhkäriä".

Hyvän turmaksi aiottu häijy tuuma miellyttää kahta häijyä; he kätkevät
kaikki nuo niin kallisarvoiset lahjat ja, aivan kuin jos murehtisivat,
he hiuksiaan repien sekä kasvojaan raastaen uudestaan ratkeevat
valeitkuun. Ja niin revittyään vanhemmissakin surunhaavan jälleen auki,
he äkkipikaa jättivät heidät sekä pyrkivät raivohulluutta uhkuen
koteihinsa, nivoen rikollista petosta, jopa murhaa viattomalle
sisarelleen.

       *       *       *       *       *

Sillävälin puoliso, jota Psyke ei tunne, jälleen noissa yöllisissä
keskusteluissaan näin häntä muistuttaa: "näetkö, kuinka suuri vaara
sinua uhkaa? Etäältä Onnetar sinua ahdistaa, ja ellet aivan lujasti
pidä varaasi, niin hän kohta käy käsikähmään. Nuo kavalat nartut
punovat suurilla hankkeilla pääsi varalle jumalattomia salajuoniaan,
joiden tarkoitus on taivuttaa sinua utelemaan kasvojani; mutta,
niinkuin ennen monasti olen sinulle sanonut, jos sinä kerran tulet ne
nähneeksi, niin et toista kertaa enää niitä saa nähdä. Jos siis
tästäpuolen nuo velhoista pahimmat turmamielin tänne saapuvat -- ja
tulevatkin, sen tiedän, -- niin älä ollenkaan keskusteluun antau, tai
jos luontaisen avomielisyytesi ja hennon mielenlaatusi vuoksi et jaksa
tätä kestää, niin älä ainakaan ole kuulevinasi tai vastaa, jos
puolisostasi tulee puhe. Sillä johan me pian tulemme perhettämme
lisäämään, ja tämän vielä lapsellisen sydämesi alla kannat toista lasta
-- jumalallista, jos äänettömyydellä säilytät salaisuutemme, mutta jos
sen ilmaiset, kuolevaista".

Moisesta ilmoituksesta Psyke ihastui ikihyväksi, iloitsi jumalallisen
perillisen lohdusta, ailakoitsi tulevaisen lemmenvakuuden kunniasta ja
riemuitsi äidinnimen arvokkuudesta. Huolissaan hän lukee vierivät
viikot ja kuluvat kuukaudet ja kummastelee kuinka tuntematon taakka
hänessä aikaansaa moisen muutoksen.

       *       *       *       *       *

Mutta jo liitelivät sinnepäin nuo ruttopaiseet ja kauheat Kostottaret,
huokuen kyynmyrkkyään ja kiirehtien jumalattomalla nopeudella. Silloin
lyhythetkinen puoliso toistamiseen muistuttaa Psykeänsä näin: "nyt on
tullut viimeinen päivä ja ratkaisun hetki. Jo on turmiollinen
sukupuolesi ja vihamielinen veresi tarttunut aseihin, pannut liikkeelle
leirinsä, järjestänyt rintamansa ja torveensa toitottanut. Jo
tavoittavat jumalattomat sisaresi kurkkuasi, tikari sivallettuna. Voi,
mikä turma meitä uhkaa, armahin Psyke! Sääli itseäsi ja minua ja
pelasta tunnollisella itsehillinnällä kotisi, puolisosi ja tuo meidän
pienokaisemme uhkaavan perikadon onnettomuudesta. Mutta noita
rikollisia naisia, joita sinun ei tarvitse sisariksi kutsuakaan, sen
jälkeen kuin ovat semmoista kuolettavaa vihaa osoittaneet ja
verisiteitä jalkojensa alle polkeneet, niitä älä katsele äläkä
kuuntele, silloin kun ne sireenien tavoin ylhäältä kallionkielekkeeltä
tuhoatuottavilla lauluillaan vahoja kajahuttavat".

Itkeä nyyhkyttäen Psyke alkaa sopertaa: "Jo aikoja sitten
olet tietääkseni saanut todistuksia uskollisuudestani ja
vaiteliaisuudestani, mutta yhtäkaikki saat nyt vieläkin vakuuden
mielenlujuudestani. Käske sinä vain taas Länttämme suorittamaan
palveluksensa ja anna oman pyhän kuvasi sijasta, jonka minulta kiellät,
nähdä ainakin sisareni. Nimessä noiden kanelin tuoksuisten, kaikkialta
riippuvien suortuviesi, nimessä hentojen, sileitten ja minun omieni
kaltaisten poskiesi, nimessä ties mistä kummasta lämmöstä hehkuvan
rintasi, niin totta kuin ainakin tässä pienokaisessa tulen tuntemaan
kasvosi, niin myönnä tuskastuneen rukoilijan hurskasten anomusten
hellyttämänä minulle sisarensyleilyn onni ja virkistä riemulla sinulle
alttiin Psykesi mieltä. En ollenkaan sen koommin kasvojasi kysele, ei
minua enää yhtään kammota itse yön pimeyskään: olethan sinä omani, sinä
päivänvaloni."

Nämät sanat sekä hempeät halailut lumosivat puolison, ja hiuksillaan
kuivaten Psyken kyyneleet hän lupasi tehdä kaikki sekä ehätti heti pois
ennen nousevan päivän koittoa.

       *       *       *       *       *

Salaliitosta sopineet sisarukset pyrkivät, näkemättä vanhempiaankaan,
silmittömällä nopeudella suoraapäätä laivoista kukkulaa kohti. Eivätkä
odottaneet että heitä vievä tuuli ilmestyisi, vaan hyppäsivät
vallattomassa uhkarohkeudessaan syvyyteen. Mutta, muistaen kuninkaansa
käskyä, ottaa heidät Länsi, vaikka vastahakoisesti, puhaltavan
henkäyksensä helmaan ja laskee heidät maahan. Nepä kulkevat heti
vitkastelematta joutuisin askelin linnaan ja syleillen saalistaan, sekä
peittäen hilpeitten kasvojen alle syvälle kätketyn petoksen kuilun he,
sisaren nimeä vääryydellä käyttäen, näin liehakoivat:

"Psyke, äsken vielä olit pienokainen ja nyt jo kohta olet itse äiti!
Kuinka paljon hyvää, luulet, kannatkaan tuolla pikku sydämesi alla!
Minkä riemun tuletkaan herättämään koko meidän huoneessamme! Oi meitä
miekkoisia, jolle lapsikullan ravitseminen on iloa tuottava! Sillä jos,
niinkuin pitäisi, hänestä sukee yhtä kaunis kuin ovat vanhemmat, niin
syntyy kerrassaan Kupido".

Noin he teeskentelemällä osanottoa vähitellen valtaavat sisaren
sydämen. Ja kohta hän käskee heitä istumaan, virkistää heitä matkan
väsymyksestä, vaalii heitä kylpyjen höyryävillä hetteillä ja ilahuttaa
heitä mitä kauniimmalla ateriahuoneella sekä liharuuilla ja muilla
ihmeellisillä, runsailla syötävillä. Hän käskee soittamaan kitaraa:
soitetaan; puhaltamaan huilua: puhalletaan; kuorossa laulamaan:
lauletaan. Ja kaikki tämä hiveli kuulijain mieliä mitä suloisimmin
sävelin, kenenkään olematta läsnä.

Mutta eipä siltä rikollisten naisten pahuus laulun maireesta
makeudestakaan lientynyt eikä talttunut, vaan, suunnaten puhettaan
petostensa loppupaulaa kohti, he alkavat teeskennellen tiedustella,
mitä miehiä ja mitä syntyä on hänen puolisonsa, ja mistä heimosta
peräisin. Silloin Psyke, liian ajattelematon kun on, unohtaa entisen
keskustelun ja laatii uuden hätävalheen, jonka mukaan puolisonsa on
suuri liikemies naapurimaakunnasta; hän on muka jo keski-ikäinen,
päässä siellä täällä jokunen harmaa hius. Ja vähääkään viipymättä
tuossa puheaineessa hän antoi heidän mukaansa kuormallisen lahjoja ja
uskoi heidät tuulivaunujen varaan.

Mutta sillaikaa kuin he Lännen leppeän henkäyksen kohottamina kotiinsa
palaavat, he rupattelevat keskenään näin: "mitä, sisko, sanommekaan
tuon höperön uskomattomasta valheesta? Ikään oli puhe nuorukaisesta,
joka kasvattaa kukkeaa parranhaituvaa, nyt välkkyvän harmaista hapsista
hohtavasta keski-ikäisestä. Ken on tuo, jonka niin lyhyt väliaika näin
äkkiä on vanhentanut ja muuttanut? Muuhun johtopäätökseen et voi tulla,
siskoni, kuin että kehno naikkonen joko valheellisesti sepittää tämän
tai ei tunne puolisonsa ulkomuotoa. Kumpi tahansa lieneekin tosi, niin
on hän niin pian kuin suinkin syöstävä varallisuudestaan. Jos hän ei
tunne miehensä kasvoja, on hän totta tosiaan avioksi joutunut jumalalle
ja kantaa kuin kantaakin kohdussaan jumalaa. Jos hänestä sukee
jumalallisen poikasen äiti -- joka olkoon kaukana --, niin minä sidon
itselleni nuoran ja hirttäydyn tuohon paikkaan. Toistaiseksi siis
palatkaamme vanhempiemme luo ja punokaamme petoksia, jotka niin paljon
kuin suinkin vastaavat tämän keskustelumme loppupäätöstä".




KOLMAS LUKU.


Niin kiihtyneinä nuo kirotut ynseästi puhuteltuaan vanhempiaan ja yöllä
häirittyään vartijoita, varhain aamulla rientävät huipulle ja liitävät
sieltä tapansa mukaan tuulen varassa rajusti maahan. Sitten he
painamalla luomiaan pusertavat silmistään kyyneleitä ja puhuttelevat
Psykeä seuraavalla juonella: "sinä vain istut miekkoisena ja juuri
siksi, ettet tunne suurta onnettomuuttasi, onnellisena, välittämättä
vaarastasi, mutta me sitä vastoin, jotka valppaalla huolenpidollamme
parastasi valvomme, kärsimme kurjuudessamme tuskaa onnettomuuksiesi
vuoksi. Sillä me olemme todeksi huomanneet emmekä -- surusi ja
kohtalosi kumppaneita kun olemme -- saata sinulta peittää, että öisin
salaa kanssasi lepää monisolmuisissa kierroksissa kiemurteleva hirveä
kyy, jonka kaula tihkuu häijyä myrkkyä ja syvä kita aukeallaan
ammottaa. Muisteleppa nyt pytialaisen Apollon oraakelinlausetta, joka
julisti että sinä olit määrätty avioksi julmalle pedolle. Niinpä monet
maamiehet, ympäristön metsästäjät ja useat naapurit ovat nähneet sen
iltasin palaavan laitumeltaan ja uiskelevan lähimmän virran
matalikoilla. Ja kaikki vakuuttavat ettei se kauvan tule auliisti
makealla ravinnolla sinua syöttämään, vaan jahka tilasi on sinua
tarpeeksi kypsyttänyt, se tulee vieläkin lihavampana makupalana
hotaisemaan sinut suuhunsa. Tähän nähden on sinulla valittavana,
tahdotko noudattaa rakkaasta pelastuksestasi huolehtivien sisartesi
neuvoa, välttää kuoleman ja elää meidän kanssamme vaaratonna, vai
hautaantua julman pedon sisuksiin. Mutta jos tämän seudun henkiäänten
elähyttämä yksinäisyys tai salaisen rakkauden riettaat ja vaaralliset
syleilyt ja myrkyllisen käärmeen hyväilyt sinua viehättävät, niin
olemme ainakin me, hurskaina sisarina, täyttäneet velvollisuutemme".

Nuo surkeat sanat saattavat hentomielisen, avokielisen Psyke paran
kauhun valtaan, ja suunniltaan joutuen hän unohtaa kokonaan puolisonsa
varoitukset ynnä omat lupauksensa sekä syöksee päistikkaa
onnettomuutensa kuiluun. Vavisten ja verettömyydestä kalmankalpeana hän
puoliääneen sopertaen ja änkyttäen virkkaa: "te olette, rakkaimmat
siskot, täyttäneet hurskaan velvollisuutenne, kuten kohtuus onkin.
Mutta eivätpä näy nekään, jotka tämmöistä teille vakuuttavat, valheita
latelevan. En näet koskaan ole nähnyt mieheni kasvoja, enkä ylimalkaan
tiedä, mistä hän on; vain öisin kuunnellen hänen ääntään täytyy minun
sietää ulkomuodoltaan tuntematonta ja valonarkaa puolisoa. Ja minä
yhdyn täydellä syyllä teihin, kun vallan oikein sanotte häntä joksikin
pedoksi. Sillä kovasti se aina minua pelottelee itseään katsomasta ja
uhkaa suurta onnettomuutta, jos sen kasvoja utelee. Jos nyt voitte
antaa jotain tehokasta apua vaaranalaiselle sisarellenne, niin auttakaa
nyt juuri; muuten tulee huolimattomuus vastaisuudessa pilaamaan kaikki,
mitä aikaisemmin on varovaisuudella voitettu".

Kun nyt nuo juonittelevat naiset ovat vallanneet sisaren sielun, joka
selkoselällään jo on kaikelle avoinna, niin ne heittävät sikseen siihen
saakka peitetyn salavehkeensä umpisopet ja käyvät, petosten miekat
sivallettuina, avomielisen naisen arkojen ajatusten kimppuun.

Vihdoin toinen alkaa näin: "koska veriside pakottaa meitä sinun
turvallisuutesi puolesta halveksimaan jokaista vaaraa, niin me tahdomme
osoittaa sinulle sen tien, joka yksin pelastukseen vie, ja jota me
kauan, kauan olemme miettineet. Kätke salaa siihen paikkaan vuodetta,
missä tapaat nukkua, teräväksi hiottu ja pehmeällä kämmenellä
tahkomalla vielä tuimemmaksi tehty tikari sekä piilota näppärä öljyllä
täytetty kirkasvaloinen lamppu visusti jonkun ruukkusen peittoon, mutta
salaa itsepintaisesti kaikki nuo valmistukset; kun hirviö sitten
laahaten ruumistaan, joka jättää vaontapaiset jäljet, kohoaa
tavalliseen makuupaikkaansa ja jo pitkällään, painostavan esiunen
uuvuttamana, alkaa syvässä horroksessa kuorsata, niin laskeu silloin
alas vuoteelta, hiljennä vähitellen paljain jaloin hiipimällä
liiteleviä askeleitasi ja kirvota lamppu synkän pimeyden vankilasta;
käytä silloin lampun valoa tekosi oivaan tilaisuuteen, kohota oikea
kätesi ja hakkaa rohkeasti tuolla kaksiteräisellä aseella niin
voimakkaasti ponnistamalla kuin suinkin turmiollisen käärmeen kaula ja
pää poikki. Eikä meidän apumme tule sinulta puuttumaan, vaan heti kun
pedon kuolemalla olet itsellesi hankkinut pelastuksen, niin me tulemme
tuskallisesti odotettuamme rientämään luoksesi; ja toimitettuamme tuota
pikaa mukaasi kaikki nuo tavarat, niin aiomme toivotun avioliiton
siteillä yhdistää sinut ihmisenä toiseen ihmiseen".

Moinen sanojen palo sytytti jo aivan hehkuvan sisaren sydämen
ilmiliekkiin. Itse he heti jättivät ne seudut, missä suuri onnettomuus
oli tapahtuva, erityisesti vielä omastakin puolestaan peloissaan,
antoivat tavanmukaisen siivekkään tuulenpuuskan itseään kuljettaa pois,
syöksyivät suoraapäätä pikaiseen pakoon, astuivat oitis laivoihinsa ja
lähtivät niillä pois.

       *       *       *       *       *

Mutta yksikseen jäänyt Psyke -- jos nimittäin vihamielisten Raivotarten
ahdistamaa saattaa yksinäiseksi sanoa -- läikkyy kuohuksissaan kuin
meren tyrsky, ja vaikka tuuma on päätetty ja mieli järkähtämätön, hän
kuitenkin vielä, käydessään käsiksi tekoonsa, horjuu epävarmana
päätöksessään ja häilyy moninaisissa onnettomuuden herättämissä
ristitunteissa sinne tänne. Hän kiirehtii ja lykkää, uskaltaa ja
vapisee, epäröi ja suuttuu, meneepä niin pitkälle, että samassa
olennossa vihaa petoa, mutta rakastaa puolisoaan. Vaan kun ilta jo tuo
mukanaan yön, hän äkillisellä kiireellä suorittaa jumalattoman rikoksen
valmistukset.

Läsnä oli yö, läsnä puoliso, joka ensin lemmenkisoissa oteltuaan oli
sikeään uneen vaipunut. Silloin muuten sekä ruumiiltaan että sielultaan
heikko Psyke, kohtalon julmuuden avustuksesta saa voimia; hän ottaa
esille lampun, tempaa tikarin ja muuttuu rohkeaksi kuin mies. Mutta
tuskin on valon vuoteeseen sattuessa sen salaisuus ilmi tullut, kun
Psyke näkee kaikista pedoista lempeimmän ja suloisimman pikkuhirviön,
itse Kupidon, ihanasti uinuvan ihanan jumalan, jonka näkö sai lampunkin
valon ilosta kirkkaammin liekehtimään ja pani tikarin katumaan katalaa
kärkeään. Moisesta näöstä säikähtyneenä ja voimatta hillitä itseään,
Psyke lyykähtää raukeasta kalpeudesta uupuneena ja vavisten kyykkyyn
polvilleen ja aikoo upottaa tikarin -- mutta omaan rintaansa. Ja sen
hän todella olisikin tehnyt, ellei ase niin kauhean rikoksen pelosta
olisi hänen huimista käsistään solahtanut ja lentänyt pois.

Mutta ollessaan jo vallan voivuksissa ja ilman pelastuksen toivoa, hän
alkaa yhä useammin tarkata jumalallisten kasvojen kauneutta ja toipuu
siitä. Hän näkee kultaisen pään muhkeat, ambrosiaa uhkuvat kutrit,
maidonvalkean niskan, purppuraposket ja hiusten harhailevat suortuvat
somasti solmittuina, toiset eteenpäin, toiset taappäin valahtuneina --
nuo suortuvat, joiden tavattoman loiston välkkeestä yksin lampunkin
loimu alkoi läähätellä. Siivekkään jumalan harteilla hohtavat kasteiset
sulat kuni kimaltelevat kukkaset, ja vaikka siivet lepäävät,
ailahtelevat levottomasti hennonhempeät höyhenpäät värisevästi
sykähdellen. Muu ruumis oli silkonen ja kiiltävä ja sellainen, ettei
semmoista olisi tarvinnut Venuksen hävetä synnyttäneensä. Ja vuoteen
jalkojen edessä viruivat jousi, viini ja nuolet, suuren jumalan
armolliset aseet.

Psyke ei voi uteliaisuudessaan kyllin tätä kaikkea tutkia ja kätellä
sekä puolisonsa aseita ihailla, ottaa vihdoin viinestä nuolen ja
koettelee peukalon päällä sen kärjenterää; sitten hän painaa
voimakkaammin, mutta koska sormensa vielä vapisee, hän pistää liian
syvälle, niin että pinnalle helmeilee pikkuisia rusoveren pisaroita.
Siten Psyke tietämättään ehdoin tahdoin joutuu rakkauden jumalan
rakkauden valtaan. Ja hehkumistaan hehkuen lemmestä Lempeä kohtaan hän
kallistuu tämän ylitse, katsoa tuijottaa häneen tulisesti sekä suutelee
häntä kiireesti, ahnaasti ja himokkaasti, peloissaan ettei unta
kestäisi.

Mutta sillaikaa kun hän moisesta ihanuudesta mielenliikutuksissaan ja
sydän sairaana läikkyy sinne tänne, niin lamppu, joko katalimmasta
kavaluudesta tai turmiollisesta kateudesta tai koska itsekin halusi
koskettaa ja ikäänkuin suudella sellaista hipiää, valautti
valonlähteestään pisaran hehkuvaa öljyä jumalan oikealle olkapäälle.
Voi sinua hurjaa ja huimaa lamppua, sinä kehno rakkauden avustaja,
poltathan itse kaiken tulen jumalan, vaikka tietenkin sinut ensinnä
keksi joku rakastaja, voidakseen kauemmin yölläkin nauttia kaivattunsa
näöstä. Näin kärventyneenä jumala ponnahti pystyyn ja, huomaten että
sana oli syöty ja lupaus rikottu, hän kovaonnisen puolison suuteloista
ja käsistä heti äänetönnä lensi pois.

Hänen kohotessaan tarttui Psyke heti molemmin käsin puolisonsa oikeaan
pohkeeseen kuin mikäkin ilmamatkan surkea lisä ja kohti pilviä liitävän
saattueen jälkijoukko, mutta vaipui vihdoin uupuneena maahan.

Mutta eipä maassa makaavaa Psykeä jumalrakastaja heti hyljännyt, vaan
lensi lähimpään sypressiin ja puhutteli sen korkeasta latvasta
ankarassa mielenliikutuksessa häntä näin: "muistamatta äitini Venuksen
neuvoja, joka oli käskenyt että sinun piti rakastuman kurjaan ja
vihoviimeiseen mieheen ja että sinut piti saatettaman mitä halvimpaan
avioliittoon, riensin minä itse päinvastoin rakastajana luoksesi. Mutta
siinä tein kevytmielisesti, sen tiedän, ja itse minä mainio jousimies
haavoitin omalla nuolellani itseni ja tein sinut vaimokseni, tietysti
jotta näyttäisin sinusta hirviöltä ja jotta hakkaisit poikki sen pään,
jossa nämät sinua lempivät silmäni sijaitsevat. Tästä arvelin aina
täytyvän sinua varoittaa, tästä tavantakaa hyväntahtoisesti sinua
muistutin. Mutta kyllä nuo oivat neuvonantajasi pian saavat minun
puoleltani kärsiä rangaistuksensa turmiollisesta opetuksestaan; sinua
taas tahdon ainoastaan paollani rangaista". Ja päästyään puheensa
päähän hän siivillään kohosi korkeuteen.

       *       *       *       *       *

Pitkältään maassa Psyke seurasi, minkä voi, katseillaan puolisonsa
lentoa ja oli menehtyä haikeihin voivotuksiin. Vaan heti kun välimatkan
pituus oli saattanut siipisoudoin poistuvan puolison näkymättömiin,
Psyke viskautui lähimmän virran äyräältä suinpäin syvyyteen.

Mutta -- tietenkin kunniaksi sen jumalan, joka itse vedetkin panee
hehkumaan -- lempeä joki omasta puolestaan peläten nosti kohta hänet
vahingoittumatonna pyörteellään kukkealle ruohorannalle. Virran
törmällä sattui juuri istumaan maalaisjumala Pan, syleillen
vuorijumalatarta Kaikua ja opettaen tätä kaiuttamaan kaikenmoisia
ääniä; lähellä rantaa ailakoivat hajallaan laitumella vuohet, joen
rantalehviä järsiskellen. Pukkijalka jumala, joka, ties mitenkä, tunsi
Psyken kohtalon, kutsuu lempeästi lemmensairaan, uupuneen naisen
luokseen ja viihdyttelee häntä rauhoittavin sanoin näin: "sievä
tyttönen, minä tosin olen vain maamoukka ja lampuri, mutta pitkä ikäni
on minulle opettanut monta kokemusta. Jos osaan oikein arvata tai --
niinkuin ymmärtäväiset ihmiset tosiasiassa luulevat -- ennustaa, niin
sinä, päättäen tuosta horjuvasta ja hoipertelevasta käynnistäsi,
ruumiisi tavattomasta kelmeydestä ja alituisista huokailuistasi samoin
kuin raukeista silmistäsi kärsit tavatonta rakkaudentuskaa. Kuule siis
minua äläkä heittäytymällä jokeen tahi jotain muuta kuolintapaa
käyttämällä uudestaan koeta itseäsi surmata. Herkeä suremasta, heitä
murheesi ja palvele ennemmin rukouksillasi Kupidoa, suurinta jumalista,
sekä koeta maireella alttiudella voittaa hänen suosiotaan, hempeä ja
hekumallinen kun on".

Paimenjumalan noin puhuttua, Psyke mitään vastaamatta vain osoittaa
kunnioitustaan avuliaalle jumaluudelle ja jatkaa kulkuaan. Mutta
melkoisen matkan uupuvin askelin tuntematonta polkua harhailtuaan hän
päivän jo laskiessa saapuu siihen valtioon, missä hallitusta piti
toisen sisaren puoliso. Saatuaan tietää tämän, Psyke haluaa että hänen
läsnäolonsa ilmoitettaisiin sisarelle. Pian viedään hänet sisälle ja
senjälestä kuin molemminpuoliset tervehdyssyleilyt on suoritettu, ja
sisar tutkistellut syytä hänen tuloonsa, hän alkaa näin: "sinä muistat
kaiketi tuumanne kehottaa minua kaksiteräisellä tikarilla surmaamaan
hirviön, joka puolison valenimellä kanssani lepäili, ennenkuin se minut
poloisen ahmattaan kitaansa nielisi. Mutta heti kun minä, aivan
niinkuin oli sovittu, rikostoverini lampun valossa olin vilkaissut
hänen kasvoihinsa, näen minä ihmeellisen ja vallan jumalallisen näön:
itse tuon Venus jumalattaren pojan, itse Kupidon, sanon minä, leppeään
sikiuneen vaipuneena. Ja kun minä moisen ihanuuden näöstä järkkyneenä
ja semmoisesta autuuden määrästä hämmentyneenä kärsin siitä, etten
voinut tästä nauttia, niin, nähtävästi katalimmasta sattumasta, lamppu
räiskäytti hehkuvaa öljyä hänen hartialleen. Siitä tuskasta hän heti
havahti unestaan ja huomattuaan minut asestetuksi tulella ja miekalla
virkkoi: 'tämän näin hirmuisen rikoksesi vuoksi lähde heti pois
aviovuoteeni luota ja pidä itse huolta asioistasi; mutta minäpä aion
yhdistää sisaresi -- ja hän mainitsi sinun nimesi -- laillisella
avioliitolla itseeni.' Ja kohta hän käski Lännen puhaltaa minut
kartanonsa kuuluvilta pois".

Ei ollut vielä Psyke päättänyt puhettaan, kun sisar, mielettömän himon
ja turmiollisen kateuden tutkainten kiihottamana sepittää hätävalheen,
että muka oli saanut jonkun tiedon vanhempiensa kuolemasta, pettää
siten puolisonsa, astuu kohta laivaan ja jatkaa suoraapäätä kukkulalle.
Ja vaikka puhaltaa toinen tuuli, niin hän sokeassa toivossaan
hurjanhimokkaasti huutaa: "Ota, Kupido, vastaan minut, arvoisesi
puolison, ja sinä, Länsi, kannata valtiatartasi!" Ja samalla hän
korkealla hypyllä heittäytyy päistikkaa syvyyteen. Mutta ei hän edes
kuolleenakaan voinut päästä haluamaansa paikkaan. Sillä aivan niinkuin
ansaitsikin, viskautuivat hänen jäsenensä pitkin kallioiden kiviä ja
silpoutuivat. Niin hän menehtyi tarjoten lihoillaan linnuille ja
pedoille ravintoa.

Eikä toisenkaan rangaistus kauvan viipynyt. Harhaillessaan näet
edelleen Psyke saapui toiseen valtakuntaan, missä samalla tavalla eleli
toinen sisar. Ja aivan samoin hänkin oman siskonsa pettämänä ja
kateudesta sisaren rikollista avioliittoa kohtaan riensi kukkulalle ja
joutui samanlaisen kuoleman uhriksi.




NELJÄS LUKU.


Samaan aikaan kuin Psyke jännityksellä etsien Kupidoa vaelsi maasta
toiseen, tämä huokaili lampun haavaa sairastaen ja äidin makuuhuoneessa
viruen. Silloin lokki, lumivalkea lintu, joka laineitten merellisten
päällitse lentimin liitää, sukeltaa lähelle valtameren syvää syliä.
Siellä se pysähtyy Venuksen eteen, joka paraillaan kylpee ja uiskelee,
sekä ilmaisee että hänen poikansa on polttanut itsensä ja kovasta
haavan tuskasta riutuen makaa epävarmana pelastuksestaan, ja että
kaikkien kansojen suussa koko Venuksen perhettä kulkupuheilla ja
monenmoisilla herjauksilla soimataan. "Poikasi on muka salalempensä
vuoksi vuorilla ja sinä merikylpyjesi tähden vetäytynyt pois, josta
syystä ei ole mitään nautintoa, ei suloa, ei hilpeyttä, vaan kaikkialla
vallitsee epäjärjestys, raakuus ja siistittömyys; ei ole avioliittoja,
ei ystävyyssiteitä, ei lastenrakkautta, vaan kaikkialla on suunnaton
sekamelska ja likaisten liittojen vastenmielinen inhottavuus". Tätä
puhelias ja perin utelias lintu luskutti Venuksen korviin, raastaen
pojan mainetta. Mutta vihan vimmoissaan Venus huudahtaa: "Siispä tuolla
kelpo pojallani jo on jokin mielitietty! no ilmoita pois, sinä, joka
yksin minua hellästi palvelet, sen nimi, joka jaloa, parratonta
poikaani on viehättänyt, oli hän sitten Luonnotarten väkeä tai
Vuodenaikain joukkoa tai Runotarten kuoroa tai Sulotarteni
palveluskuntaa". Ei jäänyt sanattomaksi kielikello lintu, vaan virkkoi:
"en tiedä, armollinen rouva, mutta luulen hänen tulisesti mielivän
tyttöä -- Psyke nimeltään, jos oikein muistan".

Silloin Venus kovasti närkästyneenä ääneen huudahti: "Jos hän todella
rakastaa Psykeä, tuota kauneuteni kilpailijaa ja nimeni riitelijää,
niin kaiketi tuo sikiöni on pitänyt minua parittajana, jonka avulla
tutustuisi siihen tyttöön". Noin tiuskien hän kiireesti kohoaa merestä,
pyrkii suoraapäätä kultaiseen makuukammioonsa ja löytää sieltä,
niinkuin oli kuullut, sairaan poikansa. Ovelta jo hän huutaa kurkkunsa
täydeltä: "onpa tämä kunniakasta ja syntyperämme sekä hyvän tavan
mukaista, että tallaat jalkojesi alle äitisi, vieläpä valtiattaresi
käskyjä etkä alhaisella rakkaudella rääkännyt vastustajaani, ja sitten
vielä mokomana nulikkana hurjiin kypsymättömiin syleilyihisi hänet
suljit, tietysti jotta saisin vastustajastani miniän! Kaiketi otaksut
sinä, inhottava tyhjäntoimittaja ja viettelijä, että sinä yksin olet
jalosukuinen, ja etten minä muka iältäni enää kykene äidiksi tulemaan.
Tiedä siis että aion synnyttää toisen, sinua paljoa paremman pojan --
ei, jotta vielä enemmän saisit tuntea häväistystäsi, tahdon tehdä
ottopojakseni jonkun kotiorjistani ja hänelle lahjoittaa siivet,
liekit, jousen, jopa nuolet, ja koko kalustosi, jota en sinulle antanut
tällä tavoin käytettäväksesi. Sillä ei isäsi Vulkanuksen aseista
sinulle ole annettu mitään, jotta tuolla tavoin niitä käyttäisit. Mutta
hulttiohan olet ollut hamasta varhaisimmasta lapsuudestasi, onhan
sinulla terävät kynnet, joilla ilman vähintäkään kunnioitusta niin
monasti olet vanhempiasi ahdistanut ja itse emoasi, juuri minua, sinä
kuin mikäkin äidinmurhaaja joka päivä saatat vaaraan; ja useasti olet
minua haavoittanut, aina muka minua leskenä ylenkatsonut etkä kammoa
isäpuoltasikaan, urhoollista ja suurta soturia Marsia. Mitä vielä, hän,
jolle lemmensuhteeni huoleksi monasti olet tyttöjä hankkiellut. Mutta
kyllä minä vielä laitan niin, että saat katua tätä pilaasi ja tuntea
avioliittoasi kirpeäksi ja katkeraksi. Mutta mitä minä, näin pilkkana
pidetty kun olen, nyt teen? Minne lähden? Millä keinoin suistan sen
hirtehisen? Pyytäisinkö apua vastustajaltani Maltilta, jota juuri tämän
poikani himollisuuden vuoksi useasti olen loukannut? Minua kyllä
puistattaa puhutella sitä moukkamaista, ryöttäistä naista. Mutta siitä
huolimatta ei pidä halveksia koston lohdutusta, tuli se mistä päin
hyvänsä. Juuri häntä eikä ketään muuta, tulee minun käyttää kurittamaan
tuota veijaria, aukomaan hänen viinensä, ottamaan pois nuolensa,
riistämään hänen jouseltaan jänteen, sammuttamaan soihtunsa ja
taltuttamaan häntä itseään vieläkin katkerammilla lääkkeillä. Silloin
vasta katson kärsimäni loukkauksen tulleen sovitetuksi, kun hän on
ajanut pois ne kutrit, joita vähän väliä olen omin käsin silitellyt,
niin että ovat kiiltäneet kuin kulta, ja leikannut lyhyiksi ne sulat,
joita nektarinesteellä olen sylissäni sivellyt".

Noin nimettyään Venus syöksyi ulos suutuksissaan ja sydännyksissään.
Kohta häntä vastaan tulevat Ceres ja Juno. Ja huomattuaan hänen
turvottuneet kasvonsa he kysyivät, miksi hän tuikeiden kulmakarvojen
alle kätki säteilevien silmiensä sulon. Hänpä virkkoi: "tepä tulette
parahiksi osoittaaksenne minulle palvelustanne. Hakekaa, minä pyydän,
kaikin voimin käsiini karkulaisvelho Psyke. Eivät kai teiltä ainakaan
ole jääneet tuntematta huoneeni kuulu tarina ja poikani tekoset, hänen,
jota ei pitäisi pojakseni sanottaman".

Silloin jumalattaret, vaikka hyvin tiesivät, mitä oli tapahtunut,
yrittivät lieventää Venuksen riehuvaa kiukkua näillä sanoin: "minkä
sellaisen rikoksen, valtiatar, on poikasi tehnyt, että itsepintaisesti
vastustelet hänen huvituksiaan ja että mielit tuhotakin sen, jota hän
rakastaa? Mikä rikos, me pyydämme, on siinä, että hän on somalle
tyttöselle suopeasti hymyillyt? Vai etkö tiedä, että hän on miehenpuoli
ja nuorukainen, tai varmaan olet unohtanut, kuinka vanha hän jo on. Vai
siksikö että hän on hyvin säilynyt, hän aina tulee sinusta tuntumaan
pikku pojalta. Aiotko sinä sitten äitinä, vieläpä mielevänä naisena,
aina uteliaasti tutkistella poikasi lemmenleikkejä, nuhdella hänen
nautinnonhaluaan, tukahuttaa hänen rakkausseikkailujaan ja ihanassa
pojassasi moittia omia temppujasi ja viehätyskykyäsi? Kukahan
jumalista, kuka ihmisistä, on salliva sinun sirottaa sinne tänne
kansojen kesken lemmenhaluja, kun oman huoneesi Lempeä estät lempimästä
ja suljet häneltä naisten kiemailun kaikille yhteisen asepajan."

Siten he nuolten pelosta suopeasti puoltavat ja imartelevat Kupidoa,
vaikka olikin poissa. Mutta Venus, närkästyksissä siitä että kärsimänsä
loukkaukset saatettiin naurunalaisiksi, riensi heidän edelleen ja lähti
kiireisin askelin jälleen merelle.




VIIDES LUKU.


Sillävälin Psyke harhaili sinne tänne, yöt päivät puolisoaan
etsiskellen, levotonna mielessään, mutta sitä palavammin haluten,
joskaan ei vaimon imarteluilla suuttunutta lauhduttaa, niin ainakin
orjan rukouksilla häntä lepyttää. Silloin hän näki edessään jyrkän
vuoren huipulla temppelin ja virkkoi: "kunpa vain ei tuolla minun
herrani asustaisi?" Kohta hän sinne suuntaa joutuisat jalkansa, joita,
vaikka alituisista vaivoista olivat vallan uuvuksissa, kiihotti toivo
ja kaiho. Hän kiipee korkeiden harjujen yli ja lähestyy pyhiä sijoja.
Siellä hän näkee vehnän- ja ohrantähkiä, toiset läjässä, toiset
seppeleiksi solmittuina. Oli siellä myös sirppejä ja kaikkia muitakin
elonleikkuuvehkeitä, mutta kaikki hajallaan maassa, huolimattomasti
yhteen sotkettuina ja elomiesten käsistä umpimähkään viskattuina,
niinkuin tapa on puolipäivän helteessä. Kaikkia näitä kaluja Psyke
visusti järjesteli ja asetti kunkin erikseen oikeaan paikkaansa,
nähtävästi arvellen, ettei pitänyt laiminlyödä minkään jumalan
pyhättöjä ja menoja, vaan koettaa saavuttaa kaikkien hyvänsuovaa
sääliä.

Hänen tätä huolellisesti ja uutterasti puuhatessaan, yllättää hänet
armas Ceres ja huudahtaa heti kaukaa: "mitä, eikö tuo ole säälittävä
Psyke? Kautta koko maanpiirin Venus tuskallisesti etsien ja sielussaan
raivoten hakee jälkiäsi, pyytää sinua mitä ankarimmin rangaistavaksi ja
vaatii jumaluutensa kaikkien voimien takaa kostoasi. Mutta sinäkö tässä
hoidatkin minun askareitani ja ajattelet muuta kuin omaa pelastustasi?"

Silloin Psyke, heittäytyen jumalattaren jalkojen juureen ja
kyyneltulvalla kostuttaen hänen jalkateriään sekä hiuksillaan maata
laasten, moninkertaisin rukouksin anoi armoa: "kautta viljaatuottavan
oikean kätesi, kautta hilpeitten leikkuumenojesi, kautta vasujesi
vaiteliasten salaisuuksien, kautta louhikäärmepalvelijaisi
siipivaunujen, kautta Sisilian turpeen vakojen, kautta
ryöstäjärattaitten ja maan, joka pitää mitä sille uskottu on,
kautta Proserpinan valottomien häiden ynnä poistumisen ja tyttäresi
valoisan löytämisen ynnä palaamisen, kautta kaiken sen muun, minkä
äänettömyydellään verhoo attikalaisen Eleusiin pyhättö -- auta
säälittävää Psykeä, joka sinulta turvaa anoo. Salli minun vain muutamia
päiviä piillä tuossa tähkäläjässä, kunnes mahtavan jumalattaren riehuva
kiukku jonkun ajan kuluttua mahdollisesti lientyy tai ainakin minun
pitkällisestä vaivasta uupuneet voimani levosta virkistyvät".

[_Eleusiin_ mysterioissa kohdistui jumalanpalvelus etupäässä Demeteriin
(lat. Ceres) ja hänen tyttäreensä Persefoneeseen (lat. Proserpina) sekä
Iakkhokseen. Kulttitarun mukaan oli Tuonelan valtias Hades (lat. Pluto)
ryöstänyt vaunuihinsa Persefoneen, kun tämä leikitteli Sisiliassa
kukkanurmella, ja vienyt hänet valtakuntaansa; siellä täytyi hänen
sitten muka oleskella toinen puoli vuotta Tuonelan kuningattarena,
mutta sai viettää toisen puolen maan päällä äitinsä luona. Tähän taruun
perustuvia kohtauksia esitettiin muun muassa yllämainituissa
mysterioissa draamallisessa muodossa. Menoihin kuului myös erään
salaperäisen vasun näyttäminen, jossa säilytettiin pyhiä symbolisia
esineitä. -- Vihdoin kuului Eleusiissä palveltujen olentojen joukkoon
myös Triptolemos, joka tarun mukaan louhikäärmevaunuissa kulkien opetti
ihmiskunnalle maanviljelystä.]

Ceres vastaa: "kyyneliset rukouksesi kyllä minua liikuttavat, ja haluan
sinua avustaa, mutta en tahdo joutua huonoihin väleihin sukulaiseeni,
jonka kanssa olen vanhassa ystävyyden liitossakin ja joka sitäpaitsi on
kelpo nainen. Lähde siis heti pois tuosta temppelistä ja kiitä onneasi
etten ole sinua pidättänyt ja vanginnut". -- Kun Psyke vastoin toivoaan
näin oli työnnetty pois, niin hän kahdenkertaisen murheen masentamana
jatkaa matkaansa takaisin ja näkee edessään alla olevan alhon
puolihämärässä lehdossa taidokkaasti rakennetun pyhätön, ja koska hän
ei tahtonut jättää käyttämättä mitään, jos kuinkakin epätietoista
keinoa, joka veisi parempaan toivoon, ja halusi kääntyä minkä jumalan
armon puoleen hyvänsä, hän lähestyy pyhää ovea.

Hän näkee puiden oksissa ja ovenpieluksissa riippumassa kallisarvoisia
lahjoja ja vaatekappaleita kultakirjaimineen, jotka, samalla kuin
todistivat kiitollisuutta jonkun onnellisen tapahtuman johdosta,
ilmaisivat sen jumalattaren nimen, jolle ne olivat vihityt. Silloin hän
polvistuen ja käsin tarttuen lämpimään alttariin kuivi kyyneleensä ja
rukoili näin: "oi Juno, sinä suuren Jupiterin sisar ja puoliso, joko
sinä sitten vallitset vanhoja pyhättöjä Samoksessa, joka yksin kerskaa
synnystäsi, ensi itkustasi ja ruokostasi, tai vierailet ylevän Kartagon
muhkeissa asumuksissa, Kartagon, joka palvoo sinua leijonavaunuissa
taivaalla kulkevana impenä, tai hallitset Argoksen kuulua kaupunkia
rantamilla Inakoksen, joka sinua Jyrisijän aviovaimoksi ja jumalten
kuningattareksi mainitsee, sinä, jota koko Itä naimisjumalattarena
kunnioittaa ja koko Länsi lapsenpäästäjäksi kutsuu -- ollos
äärimäisessä hädässäni 'Juno Pelastajatar' ja vapauta minut, moisten
vaivain kestämisestä, uupunut kun olen, uhkaavan vaaran pelosta.
Tietääksenihän auttelet pyytämättäkin vaarassa olevia äideiksi
tulevia".

Hänen tähän tapaan rukoillessaan ilmestyi heti Juno koko jumaluutensa
ylhäisessä arvokkuudessa ja sanoi oitis: "Kuinka mielelläni tahtoisin
antaa suostumukseni anomukseesi, jos se lupaukseltani kävisi päinsä!
Mutta vastoin miniäni Venuksen tahtoa, jota aina olen rakastanut kuin
omaa tytärtäni, arkaluontoisuuteni ei salli minun suoda sinulle turvaa.
Sitäpaitsi minua myös estävät lait, jotka kieltävät vastoin isäntien
tahtoa ottamasta vastaan vieraita karkulais-orjia".

Tästäkin onnensa haaksirikosta säikkyneenä Psyke, joka ei enää voinut
saavuttaa lentelevää puolisoaan, heitti kaiken pelastuksen toivon ja
kysyi omilta ajatuksiltaan neuvoa näin: "mitä muita apuneuvoja
vaivoissani saattaa enää koettaa tai käyttää, kun ei minua ole voinut
hyödyttää jumaltenkaan apu, vaikka olisivat tahtoneetkin sitä antaa?
Minne siis minun, moisiin pauloihin kietoutunut kun olen, tulee
askeleeni suunnata ja mihinkä suojiin tai pimentoihinkin kätkeytyä ja
siten paeta suuren Venuksen pääsemättömiä silmiä? Mikset siis vihdoin
ota päälles miehen mieltä, sano urhoollisesti jäähyväisiä
turhanpäiväiselle toivonkipinälle, vapaaehtoisesti antau valtiattaresi
käsiin ja vaikkapa myöhäiselläkin nöyryydellä hänen riehuvia
kiukunhyökkäyksiään laimenna? Kentiespä tulet tuolla äidinhuoneessa
tapaamaan hänetkin, jota niin kauvan etsit?" Siten hän, valmiina
epäilemättömään nöyryytykseen, ei paremmin, varmaan perikatoon,
mietiskeli miten hänen tulisi alottaa rukoustaan.




KUUDES LUKU.


Mutta maallisia keinoja etsimisissään hylkäämällä Venus pyrki
taivaaseen. Hän käskee valjastamaan vaunut, joita kultaseppä Vulkanus
sirotekoisesti oli silotellut häntä varten ja ennen häitä
morsiuslahjaksi tarjonnut, nuo ohentavalla nirhaimella koreiksi
viilatut ja kullankäytöstä kallisarvoiset ajoneuvot. Useiden kyyhkysten
joukosta, jotka valtiattaren makuuhuoneen ympärillä pesivät, astuu
esiin neljä hohtavanvalkeaa ja käyvät hilpeästi tepastellen, kirjavat
kaulat pulleina, jalokivi-ikeen alle, ottavat valtiattarensa vaunuihin
ja lehahtavat iloisesti niiden edessä lentoon. Jumalattaren vaunuja
seuraavat meluavasti piipittäen ailakoivat varpuset, ja muut suloisesti
livertelevät lintuset mesisäveliä kaiuttaen julistavat jumalattaren
tuloa. Väistyvät pilvet, avautuu Venukselle taattonsa, Taivon [Taivas =
Uranos, josta Afrodite oli saanut alkunsa], laki, ja ylin ilmakehä
ottaa riemulla vastaan jumalattaren. Eikä suuren Venuksen
sulosointuinen seurue säikähdä kohtaavia kotkia eikä hahmailevia
haukkoja.

Siten hän suuntaa kulkunsa suoraapäätä Jupiterin kuninkaanlinnaa kohti
ja kopeasti vaatimalla vaatii vahvaäänisen jumalan Merkuriuksen apua.
Ja siihen nyökäytti suostumuksen merkiksi Jupiter tummilla
kulmakarvoillaan. Silloin Venus voitonriemussaan Merkuriuksen
seuraamana kulkee alas taivaasta ja virkkaa tälle kiihkeästi:
"arkadialainen veljeni, tiedäthän ettei sisaresi Venus ilman
Merkuriuksen apua milloinkaan ole mitään saanut aikaan, eikä sinulta
ainakaan jää huomaamatta, kuinka kauvan olen turhaan hakenut piilevätä
piikaani. Ei siis ole muuta keinoa jälellä kuin että kuuluttamalla
julkisesti julistat palkinnon hänen löytämisestään. Laita siis niin,
että joudutat käskyäni ja ilmoita selvästi ne tunnusmerkit, joiden
avulla hänet saattaa tuntea, jottei kukaan voisi tietämättömyydellään
puolustaida, jos on tehnyt itsensä syypääksi karkulaisen luvattomaan
salaamiseen". Näin lausuen Venus samalla ojentaa hänelle kirjan, jossa
oli Psyken nimi ynnä muuta asiaan kuuluvaa. Senjälkeen hän oikopäätä
läksi kotiin.

Ei Merkurius jättänyt käskyä noudattamatta, vaan juosten sinne tänne
pitkin maita mantereita hän tällä tavoin suoritti hänelle uskotun
julistajantoimen: "Jos ken voi paosta kiinniottaa tai ilmoittaa, missä
piilee karannut kuninkaantytär, Venuksen piika, nimeltä Psyke, niin
menköön Murcian rajapatsaiden taakse Merkurius kuuluttajan puheille; ja
ilmiantonsa palkkioksi hän Venukselta itseltään on saapa seitsemän
suloista suukkosta, joista yhden maireen kielen kosketuksesta oikein
medenmakean".

[Roomassa oli Palatinus- ja Aventinus-vuorten välisessä laaksossa
lähellä Circus Maximuksen kaakkoisosaa _Murcia_ nimisen jumalattaren
kappeli, jonka mukaan kilparadan mainitussa päässä olevia rajapatsaita
kutsuttiin Murcian rajapatsaiksi (_metae Murciae_).]

Merkuriuksen tällä tavoin julistaessa nostatti moisen palkinnon halu
kilvan kaikkien innostuksen. Tämä seikka se varsinkin teki lopun
kaikesta Psyken vitkastelusta, ja hän lähestyi valtiattaren ovea.
Siellä juoksi häntä vastaan muuan Venuksen palveluskuntaan kuuluva,
nimeltä Tuttavallisuus, ja kivahti niin kovasti kuin suinkin saattoi:
"vihoviimeinkö, kelvoton piika, alat muistella että sinulla on emäntä?
Vai kuvitteletko, muun luonteesi huimapäisyyden lisäksi, ettet muka
tiedä kuinka paljon vaivaa me sinua etsiessämme olemme kestäneet? Mutta
olipa onni että jouduit juuri minun käsiini ja takerruit jo itse
kuoleman kynsiin, tietysti jotta paikalla saisit kärsiä rangaistuksen
mokomasta uppiniskaisuudestasi". Ja rohkeasti hän tarrasi hiuksiin sekä
laahasi kädestään Psykeä, joka ei ollenkaan tehnyt tenää.

Kun nyt Venus äkkäsi että Psyke oli tuotu sisään ja viety hänen
eteensä, jumalatar rämähti reheimpään nauruunsa, sellaiseen kuin on
tapa vihastuneilla, ravisti hänen päätään, sivalsi häntä oikealle
korvalle ja virkkoi: "vihdoinko olet hyväksi nähnyt tulla tervehtimään
anoppiasi? Vai oletko pikemmin tullut katsomaan puolisoasi, joka sinun
aikaansaamastasi haavasta häilyy hengenvaarassa? Mutta ole huoleti,
kyllä minä otan sinua vastaan niin kuin hyvää miniää tulee". Ja hän
lisää: "missä ovat piikani Huoli ja Suru?" Kutsuttuaan nämät sisälle
hän jätti Psyken heidän kidutettavakseen. Nepä emännän käskyn
mukaisesti pieksevät ja muutenkin rääkkäävät Psykeä, jonka jälkeen ne
jälleen tuovat hänet valtiattaren eteen. Silloin Venus uudestaan ratkee
nauruun ja virkkaa: "kas, kuinka hän koettaa herättää sääliäni
viittaamalla tilaansa. Pian kai hän tulee onnellistuttamaan minua
mainiolla jälkeläisellä. Voi tosiaan minua miekkoista, joka
kukkeimmassa iässäni saan isoäidin nimen, ja halvan piian poika tulee
käymään Venuksen pojanpojasta. Kuitenkin, houkkiohan minä olen, joka
suotta tätä perheeni jäseneksi sanon. Suhdatonhan on tuo avioliitto, ja
kun se sitäpaitsi on solmittu maakartanossa ilman todistajia ja isän
suostumusta, niin sitä ei voida katsoa lailliseksi; näin ollen hänestä
tulee äpärä, jos nimittäin ensinkään annan asian mennä niin pitkälle".

Tämän julistettuaan Venus karkaa Psyken kimppuun, riuhtaisee rikki
hänen pukunsa, tukistaa ja ravistaa häntä päästä sekä rääkkää
ankarasti. Sitten hän kerää kokoon vehnää, ohraa, hirssiä, unikukan
siemeniä, herneitä, virnoja ja papuja, sekoittaa ne yhteen läjään ja
lausuu Psykelle näin: "et sinä ruma piika millään muulla tavoin näy
voivan voittaa rakastajaasi kuin uutteralla palveluksella. Eristä tuo
sekalainen siemenmäärä ja jahka olet järjestänyt ja asettanut kunkin
jyvän oikeaan paikkaansa, niin näytä ennen iltaa minulle valmis työsi".

Osoitettuaan Psykelle suunnattoman siemenläjän Venus lähti hääpitoihin.
Mutta Psyke ei käykään käsiksi tuohon järjestymättömään ja
selvittämättömään työhön, vaan tehtävän mahdottomuudesta hämmentyneenä
tyrmistyy äänettömäksi. Silloinpa pikkuinen maalaismuurahainen, joka
hyvin tunsi työn vaikeuden, sääli suuren jumalan aviokumppanin vaivaa
ja sadatellen anopin julmuutta, juoksee sinne tänne, sekä kutsuu ja
pyytää reippaasti kokoon koko naapuriston muurahaiset: "säälikää te
maaemon ketterät kasvatit, säälikää ja auttakaa alttiisti ja nopeasti
Amorin vaimoa, somaa tyttöä". Silloin syöksyy esiin laine
kuusjalkaväkeä toisensa jälestä, ne eristävät suurimmalla tarkkuudella
siemenittäin koko läjän, ja panevat eri paikkoihin joka lajin sekä
poistuvat nopeasti näkyvistä.

Mutta alkuyöstä Venus palaa hääkemuista, viinistä hehkuvana, tuoksuen
palsamia, ja koko ruumis hohtavissa ruusukiehkuroissa. Nähtyään
kummassa työssä osoitettua ahkeruutta hän virkkaa: "ei ole tämä sinun
eikä sinun kättes työtä, epättö, vaan sen, joka onnettomuudeksesi,
vieläpä omakseen, on sinuun mieltynyt". Sitten hän viskasi Psykelle
leipäpalasen kannikan ja meni levolle.

Sillävälin oleskeli Kupido kultaisen linnan sisähuoneessa, suljettuna
yksikseen ankaraan vankeuteen, osaksi jottei vallattomalla
hurjuudellaan pahentaisi haavaansa, osaksi ettei saisi tavata
mielitiettyään. Siten toisistaan pidätettyinä ja saman katon alla
erotettuina täytyi rakastavaisten viettää julma yö.

       *       *       *       *       *

Mutta kun Koitar paraillaan taivaalle ajoi, Venus kutsui luokseen
Psyken ja virkkoi näin: "näetkö tuon lehdon, joka jatkuu tuonne kauas
pitkin ohikiitävän virran äyräitä ja jonka alimmat pensaat päilyvät
läheiseen lähteeseen? Siellä kuljeskelee, kenenkään kaitsematta,
laitumella lampaita, väriltään väikkyen kuni paistava päivä tai
kimalteleva kulta. Sieltä minä käsken sinua heti tavalla millä tahansa
hakemaan ja tuomaan tukon kallisarvoisten villojen nukasta".

Psyke läksi kernaasti, ei tosin suorittaakseen tehtäväänsä, vaan
löytääkseen levon onnettomuuksilleen syöksymällä kalliolta jokeen.
Mutta tuolta joeltapa neuvoo jumalallisessa innostuksessa armaan soiton
vaalija, vihreä Kaisla, suloisen tuulenhenkäyksen vienolla huminalla
näin: "sinä niin suurten vaivojen vainooma Psyke, ällös kurjalla
kuolemallasi pyhiä vesiäni turmele äläkä lähesty hirvittäviä lampaita,
niinkauvan kun ne auringon hehkusta lämpönsä lainattuaan tuimassa
raivossa rehentelevät ja terävillä sarvillaan, kivenkovalla otsallaan,
jopa joskus myrkyllisillä hampaillaan kuolevaisten tuhoksi riehuvat.
Mutta siihen asti, kunnes puolipäivä on auringon helteen taltuttanut,
ja virrasta tuleva henkäys on tyyneydellään karjan hurjuuden asettanut,
voit piillä tuon korkean platanin alla, joka juo samaa jokivettä kuin
minäkin. Ja kun kerran raivon liennyttyä lampaiden rohkeus laukee, olet
varistamalla läheisen lehdon lehviä löytävä villakultaa, jota on
tarttunut sinne tänne toisiinsa kietoutuneihin oksiin".

Siten vaatimaton, ihmisystävällinen Kaisla opetti poloiselle Psykelle,
miten hän pelastuisi. Tämä kuunteli tarkasti ja pani visusti mieleensä
neuvot. Ja ottamalla huomioon kaikki asianhaarat hän helposti sai
varastetuksi helmallisen pehmyttä kehäkultaa ja toi sen Venukselle.
Mutta eipä sittenkään tämä toinenkaan vaarallinen ansiotyö valtiattaren
puolelta tuottanut hyväksymistä, vaan kulmakarvojaan rypistellen hän
katkerasti hymyillen lausui: "tunnen vallan hyvin tämänkin työn
todellisen tekijän. Mutta nytpä vasta minä tyyskästi tahdon
tutkistella, oletko oikein urhoollinen ja ymmärtäväinen. Näetkö tuolla
ylenkorkealla kalliolla törröttävän vuorenhuipun, josta sysimustan
lähteen tummat laineet syöksyvät alas ja lähilaakson helmaan
puristettuina Tuonen rämeitä kastelevat ja Kokytoksen kohisevia kuohuja
ravitsevat? Sieltä juuri, tuon korkealla sijaitsevan lähteen syvimmästä
suonesta, ammenna hyistä nestettä ja kanna tänne tuossa ruukkusessa".

Näin sanoen Venus jätti hänelle kristallista hiotun maljan, sitä ennen
vielä ankarammin häntä uhattuaan.

Innokkaasti kulkuansa jouduttaen Psyke pyrkii vuoren ylimmälle
kukkulalle, ainakin sieltä löytääkseen lopun kelvottomalle elämälleen.
Vaan heti saavuttuaan ennenmainitun harjun läheisyyteen hän huomaa,
kuinka kuolettavan vaikea ja mahdoton tehtävänsä on. Sillä hirveän
suuri ja jyrkkä sekä lähestymättömän rosoinen ja liukas kallio
purkailee keskeltä kuiluaan kauheita lähdevesiä, jotka syösten
viettävän aukon lävistä heti valuvat alas kaltevaa pintaa ja suistuvat
kaidan kanavan uurretun uoman piilossa lähimmän umpinotkon peittoon.
Oikealta ja vasemmalta ryömii kallioluolista esiin, pitkät kaulat
ojoina, hirveitä louhikäärmeitä, joitten katseet eivät konsanaan
ummistu ja joitten silmäterät iät päivät valvovat. Jopa itse viuhuvat
vedetkin varusteleivat. Sillä kohta ne huutavat: "lähde pois! katso
mitäs teet! Varo mitä toimit! Pakene! Hukka sinut perii!" Siten
tehtävän mahdottomuus kivetytti Psyken ja, vaikka ruumiillisesti oli
läsnä, oli tajuntansa poissa, ja selvittämätön vaara masensi hänet
vallan maahan; olihan häneltä viety viimeinenkin lohdutus: kyyneleet.

       *       *       *       *       *

Mutta eipä hyvän Kaitselmuksen ankarilta silmiltä jäänyt huomaamatta
viattoman sielun vaiva. Sillä äkkiä saapuu korkeimman Jupiterin
kuninkaallinen lintu, ryösteliäs kotka, kummallekin puolelle levitetyin
siivin. Se muistelee Amorin entistä palvelusta, kun se hänen johdollaan
oli kohottanut fryygialaisen juomanlaskijan Ganymedeen Jupiterille, ja
tarjoo otollista apuaan. Ja Amorin puolison vaivoissa kunnioittaen
hänen jumaluuttaan se jättää korkean laen taivahiset tiet ja lentää
vasten Psyken kasvoja sekä virkkaa: "voi, toivotko sinä, joka muutenkin
olet yksinkertainen ja varsinkin tällaisissa seikoissa kokematon,
voivasi varastaa kaikkein pyhimmästä ja kauneimmasta lähteestä yhtä
ainoatakaan pisaraa tai ollenkaan sitä koskettaakaan. Etkö jo
kuulopuheestakin tiedä, että jumalille, vieläpä itse Jupiterille Tuonen
vedet ovat hirvittävät? Etkö tiedä, että ne valat mitkä te vannotte
nimessä jumalten voiman, vannovat jumalat Tuonen majesteetin kautta?
Mutta annappas tänne tuo ruukkunen". Ja heti se riuhtaisee ruukun
itselleen sekä rientää sitä täyttämään. Se liiteleikse nuokkuvin,
raskain siivin louhikäärmeitten leukojen uhkaavain hampaitten ja
kolmijakoisten kielten keskitse, suuntaa soutuaan oikealle ja
vasemmalle ja ammentaa vettä, joka alttiisti seuraa, ihmeissään että
kotka vahingoittumatta saattaa lähteä tiehensä. Ja tekosyyksi lintu
sanoo pyytävänsä vettä Venuksen käskystä ja hänelle sitä toimittavansa,
joten tilaisuus päästä sinne oli hiukan helpompi.

Riemulla Psyke otti vastaan täyden ruukkusen ja toi sen kiireesti
takaisin Venukselle. Mutta eipä hän nytkään voinut lepyttää raivoavan
jumalattaren vihaa. Sillä vielä suurempia ja häijympiä häväistyksiä
harkiten tämä turmiota tuottavasti hymyillen virkkaa: "oletpa sinä
oikea noita-akka ja varsin päävelho, joka ripeästi olet suorittanut
mokomat käskyni. Mutta tämä vielä, silmäteräni, tulee sinun toimittaa".
Ja antaen rasian hän sanoi: "ota tämä ja suuntaa kulkusi suoraapäätä
Manalaan ja itse Tuonen kuolintuville. Vie sitten rasia Proserpinalle
ja sano: 'Venus pyytää sinua lähettämään hiukkasen ihanuuttasi, niin
paljon että sitä riittää vaikkapa vain yhdeksi päiväksi. Sillä kaiken
sen, mikä hänellä oli, on hän kuluttanut ja hivuttanut loppuun sairasta
poikaansa vaaliessaan'. Mutta palaja hyvissä ajoin, sillä minun täytyy
siitä sivellä itseäni mennäkseni jumalten kokoukseen".

Siiloin vasta Psyke varsin huomasi viime hetkensä tulleen; hän älysi,
että verho oli poistettu ja että hän ilmeisesti oli syöksyvä
suoraapäätä turmioon. Eikö mitä! Pakoitettiinhan hänet omin jaloin
kulkemaan Tuonelaan vainajain majoille. Ja sen enempää viipymättä hän
lähtee käymään muutaman hyvin korkean tornin luo viskautuakseen sieltä
päistikkaa maahan; siten näet hän arveli suorinta tietä ja kauniimmin
voivansa vaipua Manalaan.

Mutta torni ratkesi äkkiä sanoiksi: "miksi koito, pyydät heittäytymällä
maahan surmata itsesi ja miksi maltittomasti masennut viimeisessä
vaarassa ja tuossa työssäsi? Sillä jos henkesi kerran on eronnut
ruumiistasi, olet kyllä saapuva alimpaan Tuonelaan, mutta sieltä et
millään keinoin pääse takaisin. Kuule minua!"

"Kuuluisa Akaian valtio Lakedaimon on jotenkin lähellä täältä; ota
selville siellä sijaitseva, syrjäisten seutujen kätkemä Tainaron. Mene
Manan henkimalosta sisälle, missä ammottavien porttien kautta sinulle
osoittautuu raivaamaton tie; heti kun kynnyksen yli astuttuasi olet
sitä alkanut kulkea, sinä jo suoraa käytävää myöten jatkat itse Tuonen
linnaan. Mutta ei sinun pidä sinne saakka tyhjänä vaeltaman noiden
pimentojen halki, vaan kummassakin kädessä tulee sinun kantaa
mesijuomalla tahmistettua ohrakokkaretta ja suussasi kahta ropoa. Ja
kun jo olet suorittanut melkoisen taipaleen kuolemantietä, olet
kohtaava ontuvan, puita kantavan aasin ynnä samanlaisen ajajan, joka
pyytää sinua ojentamaan itselleen muutamia taakasta putoavia halkoja;
mutta käy sinä vain sivutse vaiti, sanan puhumattomana. Eikä aikaakaan,
kun saavut vainajain virralle, jonka päällysmies Karon heti vaatii
kuljetusmaksua, minkä jälkeen vasta hän nivotussa ruuhessaan vie
matkamiehet toiselle rannalle. Sillä vainajainkin parissa vallitsee
saituus, eikä Karon, Manan laivuri ja lautturi, tai Pluto, tuo suuri
jumala, tee mitään ilmaiseksi, vaan köyhän täytyy kuollessaan etsiä
itselleen matkarahaa, ja jos ei satu olemaan käsillä semmoista, niin ei
kukaan salli hänen vetää viimeistä hengenvetoaan. Sille ryöttäiselle
ukolle annat rahtina toisen niistä rovoista, joita kannat, kuitenkin
niin, että hän itse omin käsin ottaa sen suustasi. Sitten, kulkiessasi
yli samean virran, muuan pinnalla kelluva kuollut vanhus, kohottaen
mädänneitä käsiään, rukoilee sinua vetämään itseään purteen. Älä sinä
siltä anna luvattoman säälin itseäsi siihen taivuttaa. Kuljettuasi yli
joen ja kappaleen matkaa edennyttyäsi, rukoilevat sinua kangasta
kutovat eukot hiukan itseään avustamaan. Sitä ei kuitenkaan sinun ole
lupa tehdä. Sillä tämä kaikki ynnä paljon muuta vastusta sinulle koituu
Venuksen vehkeistä, jotta edes toisen kokkareen käsistäsi kadottaisit.
Mutta älä katso ohrakakkujen menettämistä vähäpätöiseksi. Jos näet
toinen niistä häviää, et milloinkaan enää saa nähdä tätä päivänvaloa.
Sillä hirveän suuri, hirmuinen ja kauhistuttava koira, jolla on kolme
ylen suurta päätä yhdessä, haukkuu kumajavilla kidoillaan
vastaantulevia vainajia; niille se ei kuitenkaan enää mitään mahda,
suotta vain säikyttelee aivan Proserpinan kynnyksen ja sysimustien
suojien edessä ja alati valvoen vartioi Tuonen tyhjiä tupia.
Suistettuasi sen antamalla sille saaliiksi toisen kokkareen, sinä
helposti sen sivuutat ja pääset suoraapäätä sisään itse Proserpinan
luo, joka kohteliaasti ja suopeasti sinua vastaan ottaa; hän käskee
sinua pehmeälle sijalle istuutumaan ja nauttimaan oivallisesta
murkinasta. Mutta istuudu sinä maahan ja pyydä sekä syö halpaa leipää.
Ilmoita sitten asiasi, ja, saatuasi pyytämäsi rasian, mene takaisin,
lauhduta julma koira jälelläolevalla kokkareella, ja anna saidalle
laivurille se ropo, jonka olet säilyttänyt; ja kuljettuasi hänen
veneessään joen yli, sinä noudattamalla äskeisiä jälkiäsi olet palaava
tänne tähtitarhojen tasalle. Mutta ennen kaikkea annan sinulle sen
neuvon, ettet avaa etkä katso siihen rasiaan, jota kannat, tai
ylimalkaan liian uteliaasti tutki sinulle uskottua aarretta".

Siten neuvoi huolehtiva torni. Ja vitkastelematta Psyke jatkaa
matkaansa Tainaroniin. Sitten hän asianmukaisesti ottaa ennenmainitut
rovot ja kokkareet sekä rientää alas Manalan tietä. Hän kulkee ääneti
raihnaan aasinajajan sivu, antaa kuljettajalle virtamaksun, pysyy
välinpitämätönnä pinnalla uiskentelevan vainajan toivomukselle,
halveksii kutojatarten salakavalia rukouksia, asettaa kokkare-ruualla
koiran kauhistuttavan raivon ja tunkeutuu Proserpinan asuntoon. Eikä
hän kajoa emännän tarjoomaan pehmeään istuimeen tai uhkeaan ravintoon,
vaan nöyrästi istuutuen hänen jalkainsa juureen hän ruokaleipään
tyytyväisenä suoritti Venukselta saamansa toimituksen. Hän saa kohta
salaa täytetyn ja suljetun rasian, jonka jälkeen, pettämällä toisella
kokkareellaan koiran, tukkii sen ulvovat kidat, jättää laivurille
jälelläolevan roponsa ja palaa Manalasta paljoa reippaampana. Mutta
vaikka Psyke, jälleen saavutettuaan loistavan päivänvalon ja sitä
rukoiltuaan, jouduttaa ansiotyönsä päättämistä, hänet kuitenkin valtaa
huima uteliaisuus ja hän virkkaa: "voi minua typerää, jumalallisen
ihanuuden kantajaa, joka en hituistakaan siitä itselleni hiipaise,
silläkin keinoin kenties ihanaa rakastajaani miellyttääkseni." Mutta
eipä siinä ollutkaan mitään kouraantuntuvaa, kaikkein vähimmin mitään
ihanuutta, olipahan tuossa vain oikea manalainen Tuonen uni, joka
kannen auettua heti valtaa Psyken ja sankkana sikiusvana soluu kautta
kaikkien hänen jäsentensä. Hän lyykähtää kulkiessaan itse polulle ja
jää unen valtaan. Ja siinä hän virui hervotonna kuin mikäkin nukkuva
ruumis.




SEITSEMÄS LUKU.


Mutta Kupido, jonka arpi jo oli mennyt umpeen ja joka oli toipumaan
päin eikä kestänyt Psykensä pitkällistä poissaoloa, laskeutui ulos sen
huoneen korkeasta ikkunasta, missä häntä säilytettiin, ja lentäen
siivin, joita joltinenkin lepo oli virkistänyt, hän nopeasti riensi
Psykensä luo, pyyhki huolellisesti pois unen ja kätki sen jälleen
entiseen paikkaansa rasiaan. Sitten hän herätti Psyken viattomalla
nuolenpistolla ja virkkoi: "katso, jälleen olit, poloinen, joutua
turmioon samaisen uteliaisuutesi johdosta. Suorita sinä vain ensin
ripeästi se tehtävä, minkä äidiltäni olet saanut; muusta tahdon minä
sillävälin kyllä pitää huolta". Tämän sanottuaan kepeäjalkainen
rakastaja painautui siipiensä varaan, Psyke taas kantoi heti Venukselle
Proserpinan lahjan. Sillävälin Kupido, ylenmääräisen rakkautensa
kalvamana ja muoto mustana, pelästyy äitinsä äkillistä malttia; hän
turvautuu tavallisiin juoniinsa, tunkeutuu nopein siivin taivaan
navalle, rukoilee suurta Jupiteria ja esittää asiansa. Silloin Jupiter
nipistää Kupidoa poskeen, nostaa hänen kätensä suulleen, suutelee sitä
ja virkkaa näin: "vaikka sinä, herra poikani, et koskaan minua kohtaan
osoita jumalten yksimielisen päätöksen kautta minulle myönnettyä
kunnioitusta, vaan alituisilla pistoillasi haavoitat ja tavantakaisilla
maallisen himon puuskilla tahraat tätä rintaani, joka luonnonvoimien
lakeja ja tähtien liikkeitä ohjaa, sekä vastoin lakeja vieläpä itse
Juliuksen lakia [tarkoitetaan keisari Augustuksen siveellisyyslakeja],
ynnä yleistä kuria, olet häpeällisillä aviorikoksilla arvoani ja
mainettani loukannut, likaisesti muuntelemalla ylevää muotoani milloin
käärmeeksi, milloin tuleksi, pedoksi, linnuksi, haraksi [Viitataan
niihin satuihin, joiden mukaan Zeus (Jupiter), lähestyessään
rakastettujaan, muutti itsensä milloin minkäkin eläimen tai esineen
muotoiseksi.] -- niin kuitenkin, muistellen omaa kohtuullisuuttani ja
että sinä olet ylennyt aivan näitten hyppysteni välissä, tahdon
toimittaa kaikki, kunhan vain itse ymmärrät varoa kilpailijoitasi ja
jos nyt maan päällä joku tyttö kauneutensa kautta herättää huomiota,
tulee sinun toimittaa hänet minulle, siten vuorostasi palkiten tätä
hyvää työtäni".

Näin sanottuaan hän käskee Merkuriusta hetimmiten kutsumaan kaikki
jumalat kokoukseen ja kuuluttamaan kymmenentuhannen sestertsiuksen
sakon sille, joka jäisi pois taivahisten kokouksesta. Kun sakon pelko
kohta täytti taivaallisen neuvoshuoneen, julistaa ylhäisellä istuimella
istuen korkea Jupiter tämän: "Runotarten nimikirjaan merkityt jumalat,
te tiedätte kaikki kyllä, että olen tätä nuorukaista omin käsin
kasvatellut ja että olen arvellut hänen ensi nuoruutensa hehkuvaa intoa
olevan jonkunlaisilla suitsilla hillittävä. Kyllin ovat häntä huonoon
huutoon saattaneet jokapäiväiset juorut aviorikoksista ja kaikesta
turmeluksesta. Poistettava on jokainen tilaisuus siihen, ja nuorekas
himokkuus aviokahleilla kytkettävä. Hän on valinnut ja ottanut tytön
vaimokseen: pitäköön ja omistakoon hänet, Psykeä syleillen nauttikoon
hän alati rakkaudestaan".

Ja kääntäen kasvonsa Venuksen puoleen hän lausuu: "älä sinäkään,
tyttäreni, ollenkaan sure äläkä pelkää suuren sukusi ja kuolevaisen
kanssa solmitun avioliiton puolesta. Kyllä minä teen naimiskaupan
tasavertaiseksi ja lailliseksi ja kansallisoikeuden mukaiseksi". Ja
kohta hän antaa käskyn, että Merkurius tempaisi ja toisi Psyken
taivaaseen, jonka jälkeen hän tälle ojentaa ambrosiamaljan ja lausuu:
"Ota tästä, Psyke, ja ollos kuolematon, älköönkä koskaan sylistäsi
luopuko Kupido, vaan ikuinen olkoon teidän avioliittonne".

Eikä aikaakaan, kun tarjotaan ylellinen hääateria. Ylimmällä lavitsalla
lepäsi ylkä. Psyke sylissään. Niin myös Junonsa kanssa Jupiter ja
sitten järjestänsä kaikki jumalat. Siinä tarjosi Jupiterille
nektarimaljaa, joka jumalten viininä on, hänen oma juomanlaskijansa,
maalaispoika Ganymedes, mutta muille Bakkus; Vulkanus keitti ruuat,
Vuodenajat verhosivat ruusuilla ja muilla kukilla kaikki purppuraan,
Sulottaret sirottivat palsamia, Apollo lauloi kitaran säestyksellä,
Runottaret helkyttivät sulosointuisesti ja viehkeä Venus tanssi ihanan
sävelen tahdin mukaan. Ja näytös oli niin järjestetty, että Runottaret
lauloivat kuorossa sekä soittivat huilua, Satyrus taas ja pikku Pan
poikanen pilliä puhalsivat. Siten Psyke asianmukaisesti joutui Kupidon
omaksi, ja ajallansa heille syntyi tytär, jota Nautinnoksi nimitämme.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53150 ***