*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74641 ***

language: Finnish




KREIVIN KAUPUNKI I

Historiallinen romaani Pietari Brahen
aikuiselta Pielisen pokostalta


Kirj.

SIMO ERONEN





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1926.






Kirjani lukijalle.


Hiukan historiallista taustaa.

Tämä romaani on omalla tavallaan kuvaus Ruotsin suuruuden ajan
karjalaispolitiikasta tai oikeammin tuon politiikan järkyttävästä
lopputilityksestä vuosien 1656—58 venäläissodan aikana.

Stolbovan rauhassa v. 1617 sai ruotsalainen Suomi neitseellisen
huomenlahjan, nimittäin parhaan osan nykyistä Karjalan maakuntaa —
koko laajan alueen Vuoksen varsilta Nurmeksen kaukaisimpaan perukkaan
asti. Se oli vanha Novgorodin aikuinen. Käkisalmen Karjala ja koko
tässä maakunnassa asui yhtenäinen karjalaisväestö. Epäilemättä tämä
väestö oli karjalaisheimon parhainta ainesta, vanhan kalevaisen
laulun taitavaa sankaripolvea. Vuosisatoja se oli saanut kitua
venäläisorjuudessa, Ruotsin suuruusajan hallituksen yleväksi tehtäväksi
tuli nyt tämän herkkämielisen ja lahjakkaan heimon liittäminen muun
Suomen kansalliseen ja sivistysyhteyteen.

Tämä suuri, historiallinen tehtävä olisi vaatinut viisasta ja
varovaista, ennen kaikkea oikeamielistä rajaseutupolitiikkaa, mutta
sellaista ei Ruotsi noudattanut. Sen sijaan, että uusi rajamaakunta
olisi edes oikeudenkäytössä ja hallinnossa päässyt viipymättä
osalliseksi muun ruotsalaisen Suomen nauttimista eduista, jätettiin
se monien vuosikymmenien ajaksi halveksitun voittomaan asemaan.
Nimellisesti liitettiin uusi Karjala aluksi toiseen voittomanhan, siitä
tehtiin Inkerinmaan kanssa erityinen hallintoalue, todellisuudessa
jonkinlainen valtakunnan takamaa, siirtomaa tai kaatopaikka, jonne
kaikenlaiset seikkailijat lähtivät koettamaan onneaan ja jonne
virkamieheksikin kelpasi ken hyvänsä muualla paperinsa polttanut
heittiö. Uuden rajamaakunnan hallinto ja oikeudenkäyttö joutuivat
pian kokonaan hunningolle, tuomarit ja lainlukijat ottivat lahjuksia
kummaltakin riitapuolelta, voudit veronkantokirjureineen ja pokostain
nimismiehet rehentelivät kuin mitkäkin pikku satraapit kukin omassa
piirissään. Läänitysjärjestelmä, joka muuallakin valtakunnassa oli
näihin aikoihin suurena epäkohtana, pääsi uudessa rajamaakunnassa
peloittavaan laajuuteen, vieläpä kaikkein räikeimmässä muodossaan.
Uuden Karjalan läänitysherroina oli enimmäkseen Itämerenmaiden
vierassyntyisiä ylimyksiä, joiden pahaan maineeseen joutuneet
ruoskavoudit mellastivat kaukana olevien isäntiensä tiluksilla pahemmin
kuin aikoinaan venäläiset pajarit. Kuvaavasti ovatkin kaikki Karjalan
mailla kansan muistossa säilyneet pajaritarut juuri tältä aikakaudelta
eivätkä suinkaan aikaisemmalta venäläiskaudelta.

Uuden rajamaakunnan karjalaisrahvaalle oli rauhansopimuksessa
taattu vapaa uskonnonharjoitus, mutta kun karjalaisten kirkollisia
oloja ei kyetty järjestämään, aiheutui tästä alituisia rettelöitä.
Karjalaisten piti edelleen saada sielunpaimenensa rajan takaa ja
näistä monet todella olivat venäläismielisiä. Heidän juonittelunsa
saattoi hallituksen pitämään karjalaisväestöä kokonaisuudessaan
poliittisesti epäluotettavana ja niin yritettiin sekä houkutteluilla
että pakkokeinoilla käännyttää karjalaisia valtakunnan viralliseen
uskontoon. Uskonto se olikin tänä luterilaisen puhdasoppisuuden
ankarana aikakautena paljon tärkeämpi kuin kansallisuus, valtakunnan
hyvä ja uskollinen alamainen ei voinut yleisen käsityksen mukaan kuulua
muuhun kuin luterilaiseen kirkkokuntaan.

Karjalaisia ei kuitenkaan saatu luopumaan omasta uskonnostaan ja
silloin ryhdyttiin rajamaakunnan luterilaista asutusta lujittamaan
muilla keinoilla, alettiin siirtää karjalaisalueille luterinuskoisia
uudisasukkaita, pääasiallisesti Savosta, osittain myös Oulunjärven
tienoilta.

Tässä uudisasutuksessa sellaisenaan ei olisi ollut mitään pahaa,
karjalaisessa rajamaakunnassa oli kyllä uudiseläjillekin vielä tilaa.
Mutta kun uudisasutustyön yhtenä tärkeänä kannustimena oli juuri tuo
maakunnan karjalaisen isäntäväestön poliittinen aliarviointi, muuttui
tämäkin ainoa rakentava työ karjalaisväestölle uusien nöyryytysten
ja kärsimysten aiheuttajaksi. Uudet tulokkaat tiesivät jo Karjalan
maille saapuessaan, että heidän oli lupa kohdella maakunnan entistä
isäntäväestöä melkein miten hyvänsä. Hallitusmahti asettui joka
tapauksessa heidän puolelleen ja harvoin tarvitsi pelätä mitään
rangaistusta karjalaisille tehdyistä vääryyksistä. Paljon kai
uudiseläjät tekivätkin vääryyttä karjalaisille eikä kireitä välejä
ollut vielä lieventämässä mikään kansallinen yhteenkuuluvaisuuden
tunne. Karjalaisia ei pidetty minään suomalaisena veljesheimona,
vaan rajantakaisina ikivihollisina. Ja vaikka nyt olikin kohtalon
oikusta jouduttu elämään samalle puolen rajaa, eivät vanhat käsitykset
tahtoneet niin hevillä haihtua.

Näin sai uuden rajamaakunnan karjalaisrahvas kokea joka puolelta
ahdistusta ja halveksuntaa, ja harvoin kukaan nousi tämän rahvaan
oikeuksia puoltamaan. Ruotsin oikeamielinen laki ei uloittunut
surkean, väliaikaisen hallinnon käsiin jätettyyn rajamaakuntaan. Jo
monen oman aikakautensakin valistuneemman ruotsalaisen ja suomalaisen
hallitusmiehen mielestä olivat uuden rajamaakunnan olot suureksi
häpeäksi Ruotsin rehelliselle oikeusjärjestykselle ja koko valtakunnan
nimelle. Mutta mitään sanottavia parannuksia ei saatu toimeen, samaan
aikaan kun muualla maassamme elettiin »kreivin ajan» valoisan aamun
koitossa, syöpyivät karjalaisessa rajamaakunnassa epäkohdat yhä
syvemmälle, ja niin alkoi jo näkyä enteitä lähenevästä romahduksesta.

Niin, rajamaakunnan vanha karjalaisväestö alkoi todella tehdä sitä,
mistä sitä koko ajan oli syytetty, se käänsi katseensa itään päin,
rupesi odottamaan sieltä pelastusta. Ensimmäiset oireet ilmenivät
»karkulaisuutena», milloin siellä, milloin täällä yksityiset
karjalaisperheet, välistä kokonaiset kyläkunnatkin pistivät pillit
pussiin ja painuivat kaikessa hiljaisuudessa itäisen rajan taa.
Siellä he tiesivät olevan edessään hyvin epävarman tulevaisuuden
ja venäläisorjuuden, tänne jäivät heiltä isiensä muokkaamat maat,
kauniit kotikonnut, rakkaat kalavedet ja niiden keskeltä kohoavat
pyhitysniemet, kaikki mikä oli heille elämässään armasta ja kallista.
Ja kuitenkin he jättivät tuon kaiken ja lähtivät epävarmuuteen. Tuo
mieltä masentava ilmiö paljasti kaikessa alastomuudessaan Ruotsin
suuruuden ajan karjalaispolitiikan surkeuden. Länsimaisuutta edustava
Ruotsi oli joutunut häpeään barbaarisen idän rinnalla.

Mutta tämäkään ankara varoitus ei saanut aikaan tehoisaa korjausta,
ja niin joutui vuosien 1656—58 kohtalokas venäläissota. Yllättäen
tulvasivat suuret venäläisarmeijat monesta paikasta rajan yli ja
moni epätoivoon asti kiusattu Ruotsin karjalainen meni silloin
ajattelemattomuudessaan vihollisen puolelle. Rajamaakunnan uutta
luterilaisasutusta ryöstettiin ja tuhottiin säälimättä ja nopeasti
levisi sodan hävitys uudesta rajamaakunnasta kauemmaksikin, aina
Savonlinnan tienoille saakka.

Sotaonni kuitenkin myöhemmin kääntyi Ruotsin aseille suopeaksi ja
nyt vyöryi hävitys takaisin päin lakaisten vuorostaan puhtaaksi
rajamaakunnan karjalaiskyliä ja painuen hyvän matkaa itäisen rajan
taaksekin. Karjalaiset pelkäsivät maanpetturuudesta koituvan raskaan
rangaistuksen ja tätä rangaistusta peläten he lähtivät poistuvien
venäläisten mukana suurin joukoin pakomatkalle Venäjän puolelle.
Tämä pakolaisvyöry tempasi lopulta mukaansa viattomatkin — sellaisia
oli sentään tiettävästi parhain osa koko rajamaakunnan vanhasta
karjalaisväestöstä.

Surkean näyn tarjosi ruotsalaisen Suomen uusi rajamaakunta rauhan
solmiamisen jälkeen. Hävitetty oli kaikki, niin hyvin karjalaisten
kuin uudisasukkaidenkin kylät. Vähitellen kuitenkin viimemainitut
palailivat takaisin, mutta maakunnan alkuperäisestä isäntäväestöstä ei
moni konsanaan enää tullut. Vain mitättömän pieniä karjalaissaarelmia
oli jäänyt jäljelle Laatokantakaisen Raja-Karjalan pohjattomien
salojen kätköihin ja joku kauemmaksikin rajasta. Paenneiden tilalle
alkoi tulvia uusia uudiseläjiä Savosta ja näin sai ruotsalaisen
Suomen karjalaisen rajamaakunnan väestö hyvin nopeasti uuden karvan.
Vanha karjalaisuus oli hävinnyt miltei olemattomiin ja uudiseläjien
jälkeläisistä syntyi se väestö, jota nykyisin jokapäiväisessä
kielenkäytössä sanotaan karjalaisiksi.

Tämä näin syntynyt rajaseudun kansa on kyllä historian myöhemmissä
vaiheissa osoittautunut uskolliseksi rajavartijaheimoksi ja ylpeydellä
tunnustan itsekin kuuluvani juuri tähän heimoon. Mutta tämä ei voi
tehdä olemattomiksi menneisyyden hairahduksia. Ruotsin suuruudenajan
hallitus on historian edessä vikapää siihen, ettei vanhalle
karjalaisuudelle kyetty valmistamaan tilaa yhteisen Suomi-äidin
helmaan. Karjalainen maaperä vain kyettiin anastamaan, mutta itse
orvoksi jäänyt heimo joutui maanpakolaisuuteen itäisen rajan taa.
Noiden silloin liikkeelle lähteneiden pakolaislaumojen jäännöksiä
elää vielä tänä päivänäkin kaukana Venäjällä, Tverin ja Vologdan
pohjattomissa metsissä. Siellä he ovat vuosisatoja aitokarjalaisella
sitkeydellä pitäneet puoliaan joka puolelta ylitseen tulvivaa
venäläisyyttä vastaan, mutta heidän lopullisena kohtalonaan on kai
hukkuminen ja häviäminen venäläiseen kansanmereen.

Tämä romaani on kuvaus tuolta ankaralla aikakaudelta, ja
toimintapaikkana on Pielisen Karjala, joka oli jäänyt muuallakin
laiminlyödyn rajamaakunnan unohdetuimmaksi kolkaksi.

Kertomuksemme aikoihin kuului Pielisen pokosta jalon valtaherran,
kreivi Pietari Brahen läänityksiin, mutta kreivillisen hallinnon
alkuvuosina ei ennätetty korjata kaikkia edellisen aikakauden
laiminlyöntejä. Vielä rehenteli kreivillisellä Pielisen pokostallakin
oma pikku satraappinsa karjalaisrahvaan kiusana ja kauhuna. Myöhemmin
samoilla mailla elostanut Simo Hurtta saattoi monessa kohden ottaa
oppia tästä historiallisesta edeltäjästään. Asia lieneekin siten, että
monet kansantarinoissa Simo Hurtan nimeen liittyvät tihutyöt lienevät
jo tapahtuneet tuon hänen edeltäjänsä aikaan.

Kirjani kuvaus ei ole valoisa, mutta vanhan karjalaisheimon
historiassahan onkin niin sanomattoman vähän valoisia kohtia. Ja
historian pimennoihinkin on minun mielestäni joskus yritettävä luoda
valaistusta. Siinä mielessä olen kirjoittanut tämän romaanin.

Imatralla, 13. p:nä heinäk. 1926.

_Simo Eronen_.




I.


Tammikuun alussa 1655 toimitettiin pokostan vuotuista veronkantoa
uudessa Pielis-Brahean eli Lieksan kaupungissa. Veronmaksuun
kokoontuneita pokostan talonpoikia kuhisi ja kuljeskeli sekä
kaupunkisaarella että manteren puolella olevassa Lieksan
karjalaiskylässä.

Kaupunkisaari Lieksanjoen suussa, melkein kiinni manteressa, oli
suojaton paikka, kovin suojaton. Aikanaan oli tämä saari ollut
Karjalan ristirahvaan kirkkosaarena ja kalmistopaikkana, mutta nyt
oli saaren ikivanha pyhitysmetsikkö raivattu pois ja niin pääsivät
talven tuulet ja tuiskut puhaltamaan vallan vapaasti Pielisen aavalta
jäälakeudelta. Saaren halki kulkeva, mutkitteleva tie, kaupungin ainoa
kadun nimellinen pyrki alituiseen umpeutumaan, kaupungin vähälukuisilla
porvareilla oli työtä tarpeeksi, jos tahtoivat pitää sen kuljettavassa
kunnossa.

Tavallisina aikoina talvisin hautautuikin koko kaupunkipahanen melkein
tyyten mahtavien kinosten peittoon, mutta nyt veronkannon päätyttyä
olivat tulossa käräjät ja talvimarkkinat, ja niin nähtiin jokaisen
kaupungin eläjän heiluvan lapio kourissa puhdistustyötä tekemässä.

Nuori oli vielä Lieksan kaupunki, kaikkein viimeinen Pietari Brahen
maahamme perustamista, ja tätä kaupunkia voitiin pätevämmällä
syyllä kuin monta muuta sanoa »kreivin kaupungiksi». Juuri maamme
valtaherran toimesta luopumisensa aikoihin oli kreivi Pietari
hankkinut oston kautta Pielisen pokostan ja liittänyt sen jo ennestään
omistamaansa Kajaanin vapaaherrakuntaan. Ja nyt katsoi jalo valtaherra
velvollisuutensa vaativan ryhtyä isän kädellä huolehtimaan tämän
syrjäisen rajakolkan henkisestä ja taloudellisesta vaurastumisesta.
Kesäkäräjillä 1653 luettiin julki kreivin armollinen käskykirje
Pielis-Brahean kaupungin perustamisesta, ja kun kreivi itse oli
jo edellisenä syksynä muuttanut lopullisesti Ruotsiin, jäi uusi
kreivillinen kaupunki Kajaanin vapaaherrakunnan ylimmän hallinnon, n.s.
Kajaanin konventin kasvatiksi.

Konventin herrat olivat nähneetkin jo melkoisesti vaivaa tästä
kasvatistaan. Jokaisilla käräjillä houkuteltiin pokostan talonpoikia
siirtymään porvareiksi uuteen kaupunkiin, sen markkinoille komennettiin
Kajaanista asti kauppasaksoja, jotta kaupankäynti saisi ripeämmän
alkuvauhdin ja vihdoin avustettiin Kajaanista käsin kaupungin
virallisten rakennusten pystyyn panossa.

Niin oli saatu rakennetuksi aivan kaupunkisaaren manteren puoleiseen
rantaan pieni tullihuone ja sen viereen kaupungin krouvi. Kauempana
saarella, kaupunkialueen keskustassa kohosivat samoin rinnatusten
käräjäkartano ja pokostan kreivillisen hallinnon viljamakasiini.
Käräjäkartanon harjalla oli yksinkertainen puuristi sen merkkinä, että
tätä rakennusta käytettiin toistaiseksi myös kaupungin kirkkona.

Täällä tapahtui nyt veronkantokin. Möhömaha ja paksuniskainen Sotkamon
vouti Anders Ericsson, joka piti jumalan rangaistuksena Pielisen
pokostan liittämistä jo ennestäänkin liian laajaan toimipiiriinsä, oli
majoittunut kylmään ja vetoiseen käräjähuoneeseen. Suuret susiturkit
yllään hän rehenteli siellä karkeatekoisen honkapöydän ääressä kantaen
savurahoja ja jousipenninkejä ja merkiten kirjoihinsa verohelpotuksia
niille pokostan talonpojille, jotka olivat osoittaneet erityistä
alttiutta uuden kreivillisen kaupungin perustamistöissä.

Viljaveroa kannettiin ulkona makasiinin ovella. Kun oli kipakka
pakkanen, oli pihamaalle viritetty suuri nuotio, jonka ääressä pokostan
nimismies Henrikki Danielsson ja rättäri Sipo Meriläinen mittasivat
veroviljoja.

Herra Henrikki, kookas ja tanakkatekoinen, mustapartainen mies, oli
lujasti äänessä; hänen hyppysiään paleli armottomasti, kun piti tämän
tästä selailla veroluetteloa ja raapustella maksajille kuitteja.
Hänellä roikkui kyllä vyössään suuri, litteä tinapullo, oikea lekkeri,
josta hän yhtenään kulautteli lämmikkeekseen mustaa ja väkevätä rommia,
mutta ei tämäkään kyennyt kokonaan karkoittamaan kylmää. Ei ainakaan
herra Henrikin äänenpito siitä hiljentynyt, vaan päinvastoin kohosi
yhtenään.

Tinapullon vieressä vyön alla oli herra Henrikillä lyhytvartinen ruoska
ja sitäkin hän oli lämpimikseen varsin kärkäs käyttämään. Ei tarvinnut
veronmaksajan pukahtaa monta poikenluomaista sanaa, kun herra Henrikin
vetistävät silmät välähtivät uhkaavasti ja käsi meni itsestään ruoskan
varteen.

Herra Henrikki oli töykeä virkamies, oikein aikakautensa virkamiesten
mallikuva. Kreivillinen hallinto oli saanut hänet pokostan mukana
entiseltä omistajalta. Liivinmaan sotakomissariolta Henrik
Cronstiernalta osti kreivi Pietari Pielisen pokostan ja herra Henrikki
seurasi mukana tässä kaupassa, jonkunlaisena kaupanpäällisenä. Ja jo
liivinmaalainen paroonikin lie perinyt herra Henrikin edeltäjältään, jo
oli tämä töykeä ruoskan heiluttaja ennättänyt palvella monta isäntää ja
aina oli hän samanlainen, parantumaton. Varsinkin pokostan alkuperäinen
karjalaisrahvas sai usein tuntea hänen ruoskansa nasevaa läjähtelyä.

Luterinuskoisia uudiseläjiä kohdeltiin yleensä paljon inhimillisemmin.
Niitä täytyi kohdella paremmin niin Pielisen pokostalla kuin muuallakin
Ruotsin Karjalassa, Stolbovan rauhan ajoista lähtien oli niitä
houkuteltu muuttamaan karjalaiseen rajamaakuntaan, ja jos niitäkin
olisi ruvettu ruoskimaan aivan mielivaltaisesti, olisivat ne junkkarit
pistäneet pillit pussiin ja lähteneet takaisin entisille elinmailleen
Savoon ja Pohjanmaalle.

Nyt tehtiin niin, että yllytettiin uudiseläjätkin karjalaisten
kimppuun. Karjalaisrahvasta sai jokainen sortaa ja tallata mielensä
mukaan, uutiseläjät anastivat heidän viljelyksiään, luterilainen
papisto ahdisteli heitä tänä luterilaisen puhdasoppisuuden ankarana
aikakautena ja tylyimmin kaikista sortivat heitä Ruotsin vallan voudit
ja nimismiehet, herra Henrikin tapaiset öykkärit.

Herra Henrikin toiminta tunnettiin kyllä Kajaanin konventissakin,
joskus konventin laamanni näön vuoksi nuhteli häntä käräjillä, mutta
yleensä annettiin herra Henrikin isännöidä mielensä mukaan.

Ja herra Henrikki hallitsi pokostan karjalaisrahvasta rautaisella
kädellä. Niin oli nytkin Nurmeksen puolen luterilaiskylien veronkanto
toimitettu ensin, Lieksan, Vie'in ja Pankajärven karjalaiskylät oli
jätetty kaikkein viimeisiksi. Aina saivat karjalaiset jäädä viimeisiksi.

Lyhyt tammikuinen päivä alkaa hämärtyä ja yhä ahkerammin maistelee
herra Henrikki lämmikettä pullostaan. Iltaan mennessä pitäisi
veronkanto saada loppumaan; joka hetki odotettiin käräjäherrojen tuloa
ja herra Henrikin piti majoittaa heidät virkataloonsa, joka näkyi
tuolta mantereen puolelta, Lieksanjoen rantaäyräältä. Olisi ollut
noloa, jollei talon isäntä itse olisi ennättänytkään ottamaan vastaan
korkeita esimiehiään.

Herra Henrikillä on siis tulinen kiire, mutta yhä vain suoltuu
käräjähuoneen eteisestä uusia karjalaismiehiä tuomaan tarjoksi
veroviljojaan. Herra Henrikin ääni kiihtyy kiihtymistään ja vihdoin hän
jyrähtää kokonaan malttinsa menettäen:

— Eivätkö nämä lemmon karjalaiskoirat lopu milloinkaan?

— Ka ei vielä lopussa olla! kuuluu huoleton ääni viimeksi tulleiden
karjalaisten joukosta. — Vielä on näitä Vie'in miehiäkin jäljellä hyvä
joukko ja meidän perukka, Pankajärven kylä, on vielä kokonaan.

— Tuhannen tulimmainen sarvipää teidän kaikkien veroviljat periköön!

— Ka jätä jos jätät saatavasi sarvipään perittäviksi, vaan eläpä sinä
lähdekään sitten ryöstöllä kulkemaan!

Herra Henrikki sinkosi raivostuneen katseen nauruun remahtavaan
miesjoukkoon ja sillä kertaa tyrehtyi nauru kuulumattomaksi. Vain
etummaisena seisoi kookas ja leveähartiainen karjalaismies, vielä
melkein nuorukainen ulkonäöltään, joka ei ensinkään peitellyt
hyvätuulisuuttaan. Jumaliste, olipa siinä julkea nulikka, lyhyt
ja kihertyvä parran alku kykeni tuskin vielä kunnolla verhoamaan
leukapieliä, mutta miehen hymyssä ja katseessa oli kevyttä
huolettomuutta, melkein yltiöpäistä uhmailua.

Herra Henrikki luuli tuntevansa tuon kopean karjalaisnuorukaisen,
vaikka näkikin hänet ensimmäistä kertaa veronmaksussa. Aivan varmaan,
hän tunsi kuin tunsikin tuon miehen, siinä oli yksi Pankajärven
Vannisia, salasaksoja, Brahean porvarien kiusanhenkiä, ja näitä miehiä
vihasi herra Henrikki katkerammin kuin tavallisia karjalaiskoiria.

Hänen terävä katseensa mitteli nuorta karjalaista kiireestä
kantapäähän, aivan kuin painaakseen hänet lähtemättömästi muistiinsa.
Mutta nuori Vanninen, Hilippa Vanninen, niinkuin hänen nimensä kuului,
kesti kuin kestikin herra Henrikin kiukkuisen tarkastelun. Ja kun herra
Henrikki jotakin itsekseen öristen ryhtyi takaisin työhönsä, pakisi
nuori Hilippa jälleen ilkamoiden:

— Ka jopa rupesi kaduttamaan, ei jätäkään saataviaan sarvipään
perittäviksi!

Jälleen kuului miesjoukosta pidätettyä naurua. Herra Henrikin korvat
kuumenivat, räjähdyksen vaara oli jo veitsen terällä. Kai räjähdys
olisikin jo tapahtunut, mutta herra Henrikillä oli tällä kertaa niin
tulinen kiire. Hän voitti kuin voittikin vielä itsensä ja ryhtyi
tarkastamaan erään repaleiseen kelsiturkkiin puetun karjalaismiehen
tarjolle tuomia veroviljoja.

Tämä mies oli Vie'in karjalaiskylän liepeiltä, köyhä populi Timo
Issakainen, ja kovin pahalla hetkellä sysäsi oikukas kohtalo hänet
herra Henrikin eteen veroviljoineen. Herra Henrikki oli nyt siinä
mielentilassa, ettei huono verovilja saanut tulla kysymykseen, mutta
Timo raiskan verovilja oli kuin olikin huonoa, melkein kelvotonta.
Kun herra Henrikki sai sitä säkin suulta kouriinsa, jyrähti hän
julmistuneena:

— Kulmuja ja ruumenia, hallan panemia akanoita! Ja näitäkö sinä tarjoat
veroviljaksi hänen kreivilliselle armolleen?

— Ka ei ollut parempia, halla vei ruishalmeeni, selvittää Timo
nöyrästi. — Näitä samoja jyviä syömme itse ja vielä panemme petäjäistä
sekaan. Mistäpä toin paremmat viljat sinullekaan!

— Valehtelet, karjalaiskoira! karjui herra Henrikki ja potkasi miestä
niin armottomasti, että tämä lensi jyväsäkkineen nurin makasiinin
seinävierelle ja kolhasi vielä päänsä seinään.

Ja kerran päästettyään raivonsa valloilleen sivalsi herra Henrikki
ruoskan vyöltään ja rupesi tehostamaan sillä potkuaan. Ruoska alkoi
läjähdellä hangessa makaavan miespoloisen pään ympärillä, mies koetti
suojata kasvojaan käsivarsillaan ja käpertäytyi kokoon repaleisen
kelsiturkkinsa sisään.

Pelästyneenä seisoi miesjoukko ääressä, vain nuoren Hilippa Vannisen
sisu kuohahti. Hän oli kyllä kuullut herra Henrikin menettelytavoista,
mutta ensimmäistä kertaa hän nyt näki miestä ruoskittavan ja sen
enemmän harkitsematta hän sekaantui leikkiin, astui lähemmä herra
Henrikkiä ja kielsi jyrkästi:

— Lopeta jo ruoskimisesi! Timo Issakainen pakisi täyttä totta, Isä
Jumala lähetti hallan hänen ruishalmeeseensa ja siitäkö pahasta nyt
silvot miespolon hengettömäksi?

Herra Henrikki ei ollut kuulevinaan nuoren karjalaisen kieltoa. Hän
oli jo aika vahvasti juovuksissa ja viina kiihdytti hänen raivoaan.
Hän potki ja tallasi vuoroin uhriaan, vuoroin tämän jyväsäkkiä, hänen
vetistävät silmänsä paloivat hillitöntä vimmaa ja hänen vaahtoavasta
suustaan pärskyi rajuja sadatuksia:

— Saatanan karjalaiskoirat, veijarit, minä opetan teidät maksamaan
hallan panemilla akanoilla kreivillistä viljaveroa. Opetan jumaliste!
Vai minua rupeatte puijaamaan!

Jokaisella sadatuksella läjähti ruoska yhä tuimemmin. Mutta äkkiä
se pysähtyi, sillä nuori Hilippa Vanninen tarrasi takaapäin kiinni
hänen ruoskaa heiluttavaan käsivarteensa. Herra Henrikki pyörähti
päin odottamatonta hillitsijäänsä ja joutui silmätysten nuoren
karjalaismiehen kanssa.

— Vai tulit neuvomaan minulle ruoskan käyttämistä! kähisi hän
hampaidensa välistä. — Jollen erehdy, niin taidatpa olla Pankajärven
salasaksojen pesuetta ja nyt haluat hieroa lähempää tuttavuutta minun
kanssani!

Rajulla tempauksella hän irrottausi nuoren Hilipan otteesta ja hyppäsi
pitkän harppauksen taaksepäin. Samassa viuhahti ruoska ilmassa ja sen
isku läjähti suoraan vasten nuoren karjalaisen kasvoja.

— Siinä sinulle tuttavuutta, karjalaiskoiran sikiö!

Maailma musteni nuoren Hilipan silmissä, ilveksen tavoin kyyristyen
hän hyökkäsi toistamiseen käsiksi herra Henrikkiin. Ja vaikka herra
Henrikki olikin harvinaisen väkevä ja rivakkaliikkeinen mies, ei hän
tällä kertaa kyennyt irrottautumaan kiihtyneen karjalaisen syleilystä.
Syntyi ankara painiskelu, jonka kestäessä ruoskaa pitelevä herra
Henrikin käsi oli milloin ylhäällä, milloin teki nopean kaaren
alaspäin. Vihdoin sai rivakampi karjalainen kellistetyksi ruoskijansa
alleen ja ryösti ruoskan hänen käsistään.

Samalla hetkellä ilmestyi pihamaalle lyhyeen turkismekkoon ja
puuhkalakkiin puettu nuori nainen. Hän oli nähtävästi ollut
jäällä hiihtelemässä ja kiiruhtanut oudon hälinän houkuttelemana
veronkantopaikalle. Nähdessään herra Henrikin maassa ja rotevan
karjalaismiehen häntä pitelemässä nainen tunkeutui arvelematta
kiihtyneen miesjoukon keskelle.

— Mitä täällä on tapahtunut... isä? huohotti hän hengästyneenä.

Yllätetystä miesjoukosta kuului vain epäselvää muminaa. Mutta herra
Henrikkiä pitelevä Hilippa havahtui kirkkaan naisäänen kuullessaan
muistamaan itsensä, hän hyppäsi jaloilleen ja silmäsi hämmästyneenä
ympärilleen. Herra Henrikin ruoska oli edelleen hänen kädessään.

Nähdessään sen ja miehen naamassa punoittavan, verta tihkuvan ruoskan
jäljen alkoi nuori nainen aavistaa, mitä oli tapahtunut. Hän oli herra
Henrikin tytär ja tunsi varsin hyvin isänsä hillittömän luonteen,
mutta vallan outoa oli hänelle, että joku karjalainen uskalsi nousta
julkisella veronkantopaikalla hänen isäänsä vastustamaan. Se tuntui
kuin tuntuikin herra Henrikin tyttärestä yltiöpäisyydeltä, melkein
majesteetin loukkaukselta. Hän silmäili uudestaan perin hämmästyneenä
nuorta Hilippaa, mutta tällä välin oli hänen isänsäkin jo tointunut
jaloilleen ja ärisi tyttärelleen:

— Brita lapseni, sinulla ei ole täällä mitään tekemistä! Painu heti
kotiin avustamaan äitiäsi, siellä on sinulle tarpeeksi työtä!

— Minä menen kyllä kotiin, mutta sitä ennen tahdon tietää, minkä vuoksi
sinun kimppuusi äsken hyökättiin?

— Tuossa näet syyn, minkä vuoksi hyökättiin taattosi kimppuun!

Hilippa se näin virkahti ivallisesti ja näytti kädessään olevan ruoskan
varrella seinävierellä makaavaa miestä, joka ei vieläkään näyttänyt
elonmerkkejä. Brita neito säikähti.

— Hyvä jumala, eihän isä vain ole...?

— En luule hänen kuolleen, ei meistä karjalaiskoirista niin hevillä
saada henkeä lähtemään. Ja kun minä ennätin väliin, niin jos lienee
jäänyt Timo poloiseen elämän kipinä lepattamaan!

Herra Henrikkiä raivostutti tyttärensä sekaantuminen tähän asiaan.
Hän olisi kernaasti toimittanut nuoren karjalaisen kahleisiin, mutta
tuossa makasi toinen hänen uhrinsa Britan nähtävänä. Hän oli kuin
olikin mennyt äsken liian pitkälle, hiukan liian pitkälle, ja kaiken
lisäksi alkoi käräjähuoneen puoleltakin kuulua melua. Liukas rättäri
oli kahakan alussa livahtanut sinne hakemaan apua ja nyt rupesi sieltä
suoltumaan miehiä pihamaalle.

Lopuksi ilmestyi rappusille paksuniskainen voutikin, ja silloin herra
Henrikki menetti kaiken harkintakykynsä. Hän tarttui tyttärensä
käsivarteen ja yritti puoliväkisin viedä tämän pois veronkantopaikalta,
mutta Brita oli välistä yhtä itsepäinen kuin isänsäkin. Hän ei
lähtenytkään ilman muuta, vaan sopersi hätääntyneenä:

— Isä, älä ole sydämetön, anna minun virvoitella tuo miespoloinen
henkiin!

Ja riistäytyen isänsä käsistä vapaaksi hän meni seinävierustalla
retkottavan karjalaisen luo. Vapisevin käsin hän avasi tämän turkin ja
kun sai ruoskan kirjaamat kasvot näkyviin, ryhtyi hän hieromaan niitä
lumella saadakseen pökertyneen miehen tointumaan.

Vouti pauhasi aikansa käräjähuoneen rappusilla, mutta kun ei saanut
sen parempaa selvyyttä kahakan menosta, painui hän karjalaiskoiria
sadatellen takaisin käräjätupaan.

Herra Henrikin veroluettelo oli pudonnut lumeen ja sitä oli siinä
tallattukin. Rättäri Sipo sen vihdoin löysi ja rupesi touhuamaan
veronkannon jatkamista, mutta silloin juoksi joku ilmoittamaan, että
jäältä näkyivät jo olevan tulossa käräjäherrojen suuret kuomireet.

Tämä uutinen sai unohtumaan kaiken muun, herra Henrikki komensi
rättärin yksinään jatkamaan veroviljojen mittaamista ja tuiskahti
karjalaisille:

— Vain veronmaksajat saavat täällä seisoskella, muut laputtakoot hiiden
kattilaan!

— Me olemme kaikki veronmaksajia! kuului nuoren Hilipan jyrkkä vastaus.

Hän piteli yhä herra Henrikin ruoskaa kädessään. Herra Henrikki
sinkosi häneen leimuavan katseen ja pyörähti kantapäillään lähteäkseen
käräjätupaan, mutta silloin pidätti hänet jälleen Hilipan ivahuuto:

— Unohdat arvosi tunnusmerkin! Pistähän tämä takaisin vyöhösi, konsa
menet kumartamaan käräjäherroille!

Hän viskasi ruoskan herra Henrikin jalkoihin.

Vavahdus kävi miesjoukon läpi, monen olisi tehnyt mieli säestää
nuoren Hilipan ivailua, mutta herra Henrikin muoto sai kerkeät kielet
kangistumaan. Hitaasti kumartui herra Henrikki ottamaan maasta
ruoskaansa, silmäsi sitten äänetöntä miesjoukkoa ja virkahti vihdoin,
melkein lempeällä äänellä:

— Teit oikein, kun annoit takaisin arvoni ja valtani tunnusmerkin!
Muuten olisin kai ollut pakotettu noutamaan tämän Pankajärveltä asti!

Mennessään hän vielä lisäsi yli olkansa:

— Pankajärven Vannisten penikka, sinä näyt olevan aika julkea, mutta
etköhän tule vielä masennetuksi!

Masentanet, ka et aivan ilmaiseksi masenna! nauroi Hilippa vastaan.

Brita sai vihdoin Timo poloisen virkoamaan. Tyttö parka, hän koetti
parhaansa mukaan sovittaa isänsä pahoja tekoja ja lähti kainalosta
tukien taluttamaan rääkättyä miestä kotiinsa.

Kunnioittaen annettiin hänelle tietä. Karjalaisten kesken oli
outo ilmiö, että joku ruotsi, vieläpä valtoihin kuuluva, osoitti
heikäläiselle hivenenkin verran sääliä.

Brita punastui häpeästä kulkiessaan tuon äänettömäksi käyneen
miesjoukon keskitse. Hänen talutettavansa vielä horjui ja kompasteli,
mutta hellää väkivaltaa käyttäen koki tyttö jouduttaa seuralaistaan
nopeampaan kulkuun. Hänellä oli kiire joutua pois näkyvistä ennenkuin
käräjäherrojen kuomireet ennättivät nousta rannasta veronkantopaikalle.




II.


Karjalaisten yhteinen majailupaikka oli Mafilo Vaakanaisen talo, aivan
herra Henrikin virkatalon naapurina. Siellä ylisteltiin tänä iltana
ahkerasti nuoren Hilippa Vannisen rohkeata tekoa.

Itseään kehuskeltua sankaria ei kuitenkaan näkynyt talon yhteisessä
eläntäpirtissä. Hän oli erikseen pihan perille rakennetussa
vierastupasessa, jota käytettiin ainoastaan talon harvinaisempien
vieraiden majoituspaikkana.

Puhtaaksi pestyn vieraspirtin takassa loimusi lämmittävä valkea ja
Hilippa istui rahilla sen paahteessa. Hänen luonaan hääri talon tytär,
soma Tatjana neito, haudellen Hilipan poskea voiteella, jota hän oli
laittanut äitinsä neuvon mukaan viinasta ja parantavista yrteistä.
Tämän hauteen piti olla niin hyvää, että Tatjanan vakuuttelun mukaan
ruoskan jälki häviäisi poskesta jo huomisaamuun mennessä.

Hilippa naureskeli sorealle lääkitsijälleen:

— Mitäpä tuosta, jos vähän näkyykin, ei tuo liene minulle häpeäksi!

— Ruma se on, ylen ruma! väittää Tatjana innokkaasti vastaan.

Tatjana oli nainen ja hän ihaili rajattomasti Hilipan muhkeata muotoa.
Miltäpä näyttäisikään, jos Hilippa lähtisi huomenna markkinapaikalle
pitkä ruoskan jälki poskessaan. Hyi mokomata, vähät piittasi Tatjana
kunniasta, jonka tuo merkki kenties Hilipalle tuottaisi!

Paitsi Hilippaa ja hänen soreata lääkitsijäänsä, oli vieraspirtissä
useita vilkkaasti pakisevia karjalaismiehiä. He istuivat honkapöydän
ympärillä hörppien olutta katajahaarikoista, toisilla oli eväsvakatkin
avattuina, ja kaikki keskustelivat kiihkeästi huomenna alkavista
markkinoista.

Huomiset markkinat, ne olivat vieraspirtissä majailevan miesjoukon
jännittyneen odotuksen esineenä. Eikä ihmekään, kaikki nämä karjalaiset
olivat itsekin kauppamiehiä. Toiset heistä olivat Vienan kaupan
kävijöitä, toiset niiden avustajia. Ei näillä miehillä ollut oikeutta
mennä Lieksan uuden kaupungin markkinatorille tarjoamaan omia
tavaroitaan ja ostelemaan metsännahkoja, mutta siitä huolimatta he
varustautuivat omalla tavallaan ylen tarmokkaasti huomenna alkavien
markkinoiden varalta.

Miesjoukon keskustana, jonkinlaisena johtajana näytti olevan pieni
ja vilkaseleinen karjalaisvanhus. Hän oli nuoren Hilipan naapuri
Jehki Mauronen Pankajärveltä, vanha Vienan kävijä, monet kauppamatkat
elämässään tehnyt. Isä Jumala näytti jo syntymähetkellä määränneen
vanhan Jehkin kauppamieheksi, niin sulavasti hän jakeli toisille
neuvojaan, miten piti huomispäivänä menetellä riistaeläimiä ostaessaan.
Ei saanut ryhtyä kauppoihin markkinapaikalla, vaan piti vihjata myyjä
tänne karjalaiskylään, jonkin tuttavan talon pihaan. Täällä olisi
toinen vastassa ja tekisi kaupan lennättäen ostetun tavaran sitä kyytiä
varmaan kätköpaikkaan.

Niin sen piti käydä! Jehki nauraa pehmeätä naurua ja toiset yhtyvät
siihen kuorossa. Jehkillä on edessään pöydällä pussonen heliseviä
hopearahoja ja siitä hän jakaa yhdelle ja toiselle kauppaveikolle kasan
kolikoita. Hopean helinä, se on musiikkia näille miehille; silmät
välähtävät, kaulat kurottuvat, kun Jehki vanhus antaa kirkkaiden riunan
kolikoiden solua sormiensa läpi pöydälle. Peijakas, jos ei näillä saatu
lumotuksi markkinaväkeä niin sitten ei millään!

Asia oli niin, että Lieksan kaupunki oli perustettu juuri Vienan
kaupan tai n.s. »ryssän kaupan» lopettamiseksi. Tämä kauppa oli viime
aikoina, kun Ruotsin Karjala rupesi vähitellen Stolbovan rauhan
aikaisesta lamaannustilasta tointumaan, alkanut osoittaa arveluttavia
elpymisen oireita. Ruotsin hallitusherrat pelkäsivät, että karjalaiseen
rajamaakuntaan siirtyvät luterinuskoiset uudiseläjätkin tottuisivat
ennen pitkää käyttämään rajantakaisia tavaroita ja tähän pelkoon oli
varsin päteviä syitä. Vienan keittämöjen suola, ryssän juhtinahka ja
monet muut rajantakaiset tuotteet olivat jo aivan yleisiä kaikkialla
Ruotsin Karjalassa, vieläpä Savonlinnan seuduilla saakka.

Vanhastaan tunnettu karjalaisten kauppatie kulki Vienan rannoilta
Repolaan ja siitä Lieksanjokea Pielisen vesistöön. Juuri tähän
tien keskelle oli kaukokatseinen kreivi Pietari perustanut uuden
kaupunkinsa, mutta tämä kaupunki oli perustettu Vienan kävijöiltä
lupaa kysymättä. Pielisen pokostan karjalaisia ei suvaittu edes,
uuden kaupungin porvareiksi, kun heitä pidettiin kaikin puolin
epäluotettavina.

Mutta tämän hylkimisen kostivat karjalaiset tarmokkaalla toiminnalla,
salakauppa kukoisti edelleen, rajantakaiset tavarat levisivät
kuin näkymättömien käsien tuomana ja Lieksan markkinoilla hävisi
metsänriista, näiltä mailta saatu, halutuin kauppatavara, hävisi aivan
käsien välistä karjalaisten kätköihin.

Tietenkin piti karjalaisten tyytyä mitättömän pieneen kauppavoittoon,
mutta siihenpä he olivat aina tottuneet tyytymään. He olivat sitkeitä,
kestivät uskomattomia vaikeuksia, joutuivat moniin vaaroihin pitkillä
kauppamatkoillaan. Hallitusherrain lähettämät tullinuuskijat, syökärit,
olivat monasti heidän kantapäillään. Vaivalla hankittuja tavaroita
uhkasi takavarikko, henki heilui usein hiuskarvan varassa, mutta
kauppa elätti sittenkin. Lieksassa ja varsinkin Lieksasta rajalle päin
olevassa Pankajärven kylässä oli useita Vienan kaupalla varakoituneita
miehiä. Siellä olivat Mauroset ja Vanniset kuuluisia Vienan kävijöitä,
rajantakaisen kaupan välittäjiä. Tähän oli herra Henrikkikin viitannut
veronkantopaikalla sättiessään nuorta Hilippa Vannista salasaksojen
sikiöksi.

Hilippa naureskelee itsekseen istuessaan takkavalkean hohteessa rahilla
sorean Tatjanan lääkittävänä. Olipas herra Henrikki muistanut heidän
ammattinsa, mutta mitäpä häpeämistä siinä, se oli heidän historiallinen
perintöosuutensa. Tarvitsi vain vilkaista tuonne pöydän takana istuvaan
Jehki vanhukseen, siinä oli kaupantekijä! Ja hänen taattonsa Kauro
Vanninen oli toinen samanarvoinen. Saivat hävetä Lieksan kaupungin
porvarit ja Kajaanin kamasaksat näiden miesten rinnalla!

Miehiä tulee ja lähtee, Jehki vanhus jakelee heille neuvojaan ja
jakelee heliseviä kolikoita. Hänen rinnallaan istuu talon isännän
veli, rokonarpinen ja rämeäpuheinen Pervusa Vaakanainen Pankakoskelta
ja kehoittelee kaikkia maistamaan olutta; hänellä on edessään valtava
tuoppi, jonka Tatjana kävi vasta hetki sitten täyttämässä. Siitä
Pervusa kaataa vaahtoavaa juomaa katajahaarikoihin ja mielihyvästä
irvistäen kaatavat kauppaveikot haarikan sisällön kurkkuunsa. Ensin
he ristivät silmänsä pöydänpäänurkassa oleviin kotijumaliin kääntyen
ja sitten keikahtaa haarikka tottuneella liikkeellä miehen partaan.
Uusi irvistys, vaahto pyyhkäistään parrasta, kauppaveikko on valmis
lähtemään huomispäivän otteluun.

Tulee välistä karjalaisten kauppaveikkojen majapaikkaan joku ruotsikin,
luterinuskoinen uudiseläjä. Monet näistäkin ovat varsin kärkkäitä
salakauppaa avustamaan, mutta vien varovaisia ovat karjalaiset
antautuessaan ruotsien kera kauppatuttavuuteen. Niiden joukossa
saattoi olla mitä sattui, salasyökärejä tai muita urkkijoita. Mutta
oli välistä rehellisiäkin ja näille osoittivat karjalaiset ylen suurta
huomaavaisuutta.

Nyt avautui jälleen ovi ja ovesta työntyi huoneeseen sellainen mies,
rehellinen ruotsi. Hän on rotevakasvuinen mies ja avokatseinen, oikea
rehdin ja vankkumattoman uudiseläjän perikuva. Hän on oikein lautamies,
kreivillisen oikeuden lautamies Olavi Hamara Vie'in karjalaiskylän
liepeiltä. Syntyjään oli hän pohjalainen, Oulunjärven tienoilta, mutta
on nyt joutunut elämään karjalaisten naapuruudessa ja hänestä on kuin
onkin tullut karjalaisten ystävä.

Lautamies Olavi tuli tapaamaan Hilipan isää Kauro Vannista ja
Kauron ilmoitetaan pian saapuvan. Hän oli vielä jäänyt kotiin
huolehtimaan viimeisten rajan takaa tulossa olevien tavaroiden säilöön
saattamisesta, mutta hän tulisi kai tuossa paikassa.

Lautamies Olavi jäi istumaan ja Jehki vanhus utelee häneltä kuulumisia
käräjäherrojen majailupaikasta. Vieras kertoo jo tänä iltana herrojen
mukana saapuneen markkinoille useita Kajaanin porvareja ja huomisaamuna
odotettiin vielä lisää.

— Ka mitäpä Kajaanin saksat tulevat täältä niin suurella joukolla
noutamaan? kysäisee Jehki pehmeästi.

— Mitäpä muuta varten tulisivat, toivonevat kai saavansa täältä
halvalla rahalla aimo määrät oravia ja revonnahkoja.

Karjalaiset irvistävät, Pervusa Vaakanainen puhkeaa rämisevään nauruun.

— Vai niin luulevat Kajaanin saksat, ka antaapa heidän yrittää halvalla
rahalla nahkojen ostamista!

Jehki vanhus utelee vielä, oliko ilmestynyt uusia porvareiksi
pyrkijöitä?

— Jos aikonee joku niistä Kajaanin porvareista siirtyä tänne, arvelee
lautamies Olavi. — Sitä varten kai tulevat tänne kokeilemaan, mutta
tämän pokostan talonpoikia ei saada hevillä puijatuksi porvarin
säätyyn. Kenpä meikäläinen pystyisi teidän kanssa kilpasille, paras
meidän pysyä kaskimaillamme ja ostaa teiltä suolakappansa. Niin eletään
molemmat jotenkuten!

Karjalaisten silmät loistavat. Siinä oli mies, joka ymmärsi heidänkin
asemansa, ei ruvennut suotta riitelemään niukkaa leipäpalaa heidän
suustaan!

Nyt avautuu jälleen ovi ja pirttiin työntyy kaksi vanhempaa
karjalaismiestä suuriin matkaturkkeihin kääriytyneinä. Tulijat
olivat Kauro Vanninen ja hänen Simana veljensä. Kun Kauro sai turkit
yltään, sulattelee hän takkavalkean hohteessa rehevästä parrastaan
jääkokkareita. Hän riipii niitä sormillaan ja sukaisee kerran, kaksi
taaksepäin harmaata tukkaansakin.

Sitten hän astuu pöydän luo, mutta ei vielä tervehdi ketään sen
ympärillä istujista. Ei, ensin hän kääntyy talon kotijumaliin päin ja
ristii itsensä moneen kertaan syvällä hartaudella. Vasta tämän jälkeen
tuli tervehtimisen vuoro.

Muhkea on muodoltaan Kauro vanhus, kookas ja ryhdikäs. Hänen Simana
veljyensä on kipeäsilmäinen ja muutenkin raihnainen, mutta Kauro
on kuin mikäkin »haldie», takamaiden riistaruhtinas. Arvokkain ja
harkituin liikkein hän ryhtyy aukaisemaan matkavakkaansa, jonka
Hilippa on tuonut pöydänpääpenkille. Hän ottaa vakasta esille pullean
hopeapussin ja asettaa sen pöydälle. Siinä oli monen oravakiihtelyksen,
monen revonnahan ja monen kiiltävän näädän hinta, oli kuin olikin. Ei
tullut Kauro Vanninen pussi tyhjänä markkinoille, Kajaanin porvareilla
oli vaarallisia kilpailijoita!

Kun Kauro huomasi punervan juovan poikansa poskella, tiedustaa hän,
mistä se oli siihen ilmestynyt?

— Mitäpä tuosta pakisemista, naurahtaa Hilippa vältellen. — Herra
Henrikin kera satuimme yhteen, siitä sain mokoman naarmun.

Pervusa Vaakanainen rientää nyt isoäänisesti selostamaan nuoren Hilipan
urotekoa, mutta tämä ei näkynyt kokenutta Vienan kävijää ollenkaan
ihastuttavan. Hän rypistää tuuheita kulmiaan ja murahtaa:

Paha sattuma, ylen paha sattuma! Mitä menit suotta ärsyttämään herra
Henrikkiä!

— Ka en voinut muutakaan, puolustautuu Hilippa. ‒ Vai olisinko sallinut
hänen hakata hengettömäksi Timo poloisen, köyhän vaivaisen?

Suoraluontoinen lautamies Olavikin ryhtyy nyt puolustamaan Hilippaa
ja sanoo, että hänen ja monen muunkin heikäläisen mielestä oli
Hilippa tehnyt vallan oikein. Oli hyvä ojentaa joskus miehen kädellä
nimismiestäkin, muuten hänen röyhkeytensä menisi pian rajattomiin.

Kauro pudistaa päätään ja hymyilee viisaan kauppamiehen hymyä. Hän ei
ryhdy enempää tästä asiasta väittelemään, hänellä oli herra Henrikin
tarkasta muistista omat ajatuksensa, mutta mitäpä hyödytti ruveta niitä
jankkaamaan Pervusa Vaakanaisen tapaisille miehille. Eikä lautamies
Olavikaan täysin ymmärtänyt heidän asemaansa, lautamies Olavi oli
siihen liian suoraluontoinen.

Jospa herra Henrikki, pokostan nimismies, olisikin joskus heidät
unohtanut mielestään. Mutta he saivat jo seuraavassa tuokiossa huomata,
ettei nuoren Hilipan olisi tarvinnut tehdä urotyötään pysyttääkseen
sukunsa herra Henrikin silmätikkuna.

Oikeastaan oli Olavi Hamarallakin, kreivillisen oikeuden lautamiehellä,
juuri tätä koskeva tiedonanto. Hän kysyy Kaurolta, oliko siellä heidän
naapurinaan muuan uudiseläjä, muuan heikäläinen, nimeltä Markus
Lehikoinen veljineen ja perheineen?

— Ka siellä elävät, tämän Simana veljyeni naapurina, siinä niemen
tyvellä, selvittää Kauro. — Mitäpä heistä?

— Kuulin vain heidän aikovan tehdä näillä käräjillä valituksen tätä
Simanaa vastaan... herra Henrikki lie heitä yllyttänyt. Syyttävät
Simanaa heidän ahdistelustaan, pitää muka liikamaata hallussaan eikä
salli heidän tehdä huhtaraateita siihen kotiniemelleen.

Simana Vanninen alkaa räpytellä kipeitä silmiään eikä tiedä mitä sanoa
tästä arveluttavasta rettelöstä. Mutta Kauro otti tämänkin asian
liikemiehen tyyneydellä, hän kysyy lautamieheltä, luuliko tämä tuon
kantelun olevan niin kovin vaarallisen?

— Joutavaa juonittelua koko asia, selittää lautamies Olavi. — Teidän
kylänne on minun lautamiespiiriäni, minulta tietysti kysytään
käräjillä, pitääkö tämä Simana liikamaata hallussaan, ja silloin sanon
minä: »Eikä pidä!» Tosin en ole käynyt niiden uudiseläjien aikaan
kylässänne enkä ole mitannut niitä maita kyynärällä, mutta muistaakseni
on se Simanan kotiniemi jotenkin kapea.

— Ka niin on, ylen kapea kaisku vain!

— Siinäpä se, ei mokomalle niemelle tarvitse suvaita toisen miehen
raateita!

— Ka mitäpä he sitten ryhtyvät valittamaan ja kantelemaan?

— Joutavaa juonittelua, niin kuin sanoin... herra Henrikin yllytystä.
Hakevat hakemalla aihetta päästäkseen teidän kimppuunne!

Ja lautamies Olavi kertoo edelleen, että hänen arvelunsa mukaan nuo
uudiseläjät olivat alunperin herra Henrikin Pankajärvelle toimittamia.
Ja jos lienee tullimieskin ollut juonessa mukana. Mitä lienevät olleet
nuuskijoita, salasyökärejä, heidän oli syytä kavahtaa noita naapurejaan!

Kauro Vanninen ei pahoin hätkähtänyt tätä ruotsinuskoisen ystävänsä
tiedonantoa. Simana veljensä hermostuu pahanpäiväisesti ja monet
muutkin karjalaismiehet alkavat sadatella herra Henrikin julkeita
juonia, mutta Kauro on kauppamies, hän ymmärtää juonia ja huomaa
herra Henrikinkin pystyvän sellaisiin. Oikeastaan hän on jo kauan
itsekseen ihmetellyt noita Simanan naapureja, että mikäpä heidät
työnsi ruotsinuskoisten tavallisilta elinpaikoilta heidän kaukaiselle
perukalleen, umpinaiselle karjalaisperukalle. Siinä piili varmaan jokin
koukku ja nyt selkenee se kokeneelle Vienan kävijälle. Herra Henrikki
oli koko veijari miehekseen, lähetti salasyökärinsä heille naapuriksi!

Lautamies Olavin mentyä toiset vasta varsin yltyvät sadattelemaan
herra Henrikin kavaluutta. Hilippa on muita kiihtyneempi ja selittää
jyrkästi, että niille Simanan naapureille piti toimittaa kirkas lähtö
Pankajärven salolta. Ja Hilippaa säestää rämeällä äänellään Pervusa
Vaakanainen.

Kauro ymmärtää erinomaisen hyvin poikansa kiihtymyksen, nuoren veren
leimahtelun, mutta hän on jälleen liikemies ja muistaa huomiset
markkinat. Ne oli ensin huolehdittava, sitten tuli kenties Simanan
naapurien vuoro, kaiken piti käydä hyvässä järjestyksessä. Jehki
vanhus rinnallaan hän jakelee neuvojaan ja jakelee helisevää hopeata
kauppaveikoille. Sormin hypistellen hän laskee hopearahoja ja samalla
harkitsee, millä tavoin pääsisi ilman suurta melua eroon niistä
naapureista, herra Henrikin lähettämistä salasyökäreistä.

Ylen vaarallisia olivat naapureiksi, mutta mitäpä tehdä. Ei ollut
monta viisasta päätä neuvonpitoon, tuossa rinnallaan istui pieni ja
ovela Jehki vanhus ja hänpä olikin ainoita. Heidän kahden niskoilla
oli kaupanteko ja kaiken muunkin huolehtiminen, ja herra Henrikki oli
väkevä vastustaja!

Kauro on jo mielinyt vetäytyä vanhuuden lepoon ja jättää kaikki
liiketoimet Hilipan huoleksi. Mutta miten kävisi, uskaltaisiko hän
jättää kaikki asiat Hilipan käsiin, kun Hilipan veret olivat niin
kesyttömät. Sydämensä syvyydessä Kauro täydellisesti hyväksyi poikansa
tämänpäiväisen menettelyn, mutta Hilipan reippaan tekosen jälkilaskut
saattoivat tuottaa hänelle monta harmaata hiusta lisää.

Näitä harkitsee Kauro vanhus, viisas ja varovainen kauppamies, ja
hopeavirta soluu hänen käsistään. Siitä kutoutuu näkymätön verkko,
laaja apaja, joka oli vähintäin yhtä luotettava ja satoisa kuin
käräjäherrojen ja juoniaan punovan herra Henrikin markkinavalmistukset.
Saatiinpa nähdä, eivätkö he vielä tällä kertaa pitäisi puoliaan,
saatiinpa nähdä!

Mutta miten kävisi tulevaisuudessa, miten kykenisi Hilippa hoitamaan
asioita? Siinä oli harkitsemista, siinä oli aprikoimista. Vähitellen
unohtuvat huolet kuitenkin työssä. Kun iltamyöhällä Kauro vanhus ja
Jehki lopettavat markkinavalmistuksensa, on Kauro jälleen hyvällä
tuulella ja ryhtyy maistelemaan olutta toveriensa seurassa.

Tämä oli hänen elämäänsä, Vienan kävijäin vaaranalaista elämää.
Vaahtoavan oluthaarikan ääressä hän pakinoi nuoremmille elämänsä monia
seikkailuja ja hänen silmänsä seuraavat isän ylpeydellä Hilipan silmien
välähtelyä ja veren karkeloa Hilipan poskipäillä.

Siinä oli nuoruuden uhmaa ja enteellistä kajastusta. Ja Kauro vanhus
varmistuu päätöksessään, että sittenkin hän jättäisi kauppatoimet tästä
puoleen Hilipan huoleksi, varsinkin pitemmät kauppamatkat Hilippa saisi
tämän jälkeen tehdä yksinään. Kokemuksen kovassa koulussa Hilippa
kasvaisi suureksi Vienan kävijäksi, suuremmaksi kuin hän itse oli ollut
milloinkaan.

Ja jos kohtalo oli määrännyt Hilipan taistelemaan heidän asiansa
puolesta herra Henrikkiä ja muita valtoja vastaan, niin siitä
taistelusta tulisi kyllä näkemisen arvoinen!




III.


Seuraavana aamuna varoittelee Kauro vielä poikaansa, ettei tämä
markkinatorilla liikkuessaan sallisi ärsyttää itseään mihinkään
varomattomiin tekoihin. Hän panee kätensä Hilipan olkapäälle ja pakisee:

— Vaikeaa on meidän elämämme, ylen vaikeaa ja vaaranalaista. Se pitää
sinun, Hilippa poikueni, aina muistaa!

— Ka muistan muistan, taattoseni, hyvin muistan! vakuuttelee Hilippa.

Hän kävelee huolettomana markkinapaikalle.

Rannassa tullihuoneen luona kihertää vahvasti markkinarahvasta, siinä
maksetaan kreivillisiä tulliaprakoita markkinoille kaupaksi tuoduista
tavaroista. Tullimies Pentti Gabrielinpoika on pieni ja kuivettunut
äijän käppyrä, mutta tuittupäinen, rätisee kuin palava katajapehko
ja sukkela on hän liikkeissään. Vähäisiä ovat hänen tullisaatavansa,
penninki talileiviskästä, toinen voileiviskästä, puolipenninkinen
lampaannahoista tai kuivatusta villipeuran lihasta. Pelkkiä
kotituotteita, niistä eivät karjalaiset kauppaveikot välittäneet.
Hilippa iskee tuttaville silmää ja menee menojaan.

Viskaali Pentti räsähtää hänen jälkeensä kuivan sadatuksen. Kyllä
hän tuon veijarin hyvin tunsi, vaaniskeli täällä metsännahkoja.
Hän kivahtelee markkinamiehille, missä olivat heidän oravansa ja
revonnahkansa, näätänsä ja saukonnahkansa?

Ka ei ole tullut pyydetyksi! kuuluu ääni miesjoukosta.

— Valehtelette, senkin lurjukset, luikuria laskette! Kyllä minä hyvin
tiedän, kenelle niitä säästätte, noille salasaksoille, pirun sikiöille!

Kiukkuisena hän tonkii markkinamiesten rekiä, sysii syrjään talipyttyjä
ja voipyttyjä, koettaa haeskella riistanahkoja, mutta niitä ei löytynyt
hakemallakaan. Kirottua roskasakkia koko joukko!

Toinen markkinaväen kokoontumispaikka on käräjätalon pihamaalla.
Siihen ovat Kajaanin porvarit asettuneet suurine tavarakuormineen ja
on siihen hätäisesti tekaistu joku ristikkojalkainen myymäpöytäkin. On
siinä kaikenlaista rihkamaa, Oulusta tuotua ja Kainuun kotiteollisuuden
tuotteita, mutta riistanahkoja ei näy juuri nimeksikään, vaikka
Kajaanin porvarit ovat varustautuneet erikoisesti niiden ostoon.

Rahvastungoksessa vilahtelee siellä ja täällä karjalaisia
kauppaveikkoja. Ne näyttävät maleksivan siellä yhtä joutilaina kuin
Hilippakin, mutta eivät ne kulje joutilaina. Ohimennen ne nykäisevät
takin liepeestä toimetonna töllistelevää markkinamiestä, ja niillä
onkin peijakkaan vainu, erehtymättä ne nykäisevät aina oikeata miestä.
Vaihdetaan pari nopeata sanaa ja töllistelijä häviää omia aikojaan
markkinapaikalta. Hetkistä myöhemmin hänet voisi tavata kylältä
jonkin karjalaistaan pihasta kantamus oravia ja kauniita revonnahkoja
mukanaan. Ne joutuvat karjalaisten kauppaveikkojen huostaan.

Herra Henrikki on ahkerasti liikkeellä. Hilippa huomaa hänen
vaaniskelevan itseään, mutta ei ole siitä tietääkseen. Nyt hän
kääntyykin jo takaisin ja painuu krouvin matalasta ovesta sisään.

Siellä yritettiin Hilippa houkutella ansaan. Kun hän istuu rennosti
pienen pöytäpahaisen ääressä olutta maistelemassa, nykäistään häntä
kyynäspäästä ja joku ruotsi kumartuu supattelemaan hänen korvaansa.
Miehen käytös oli perin liehittelevää, makeilevaa, ja pian tunsi
Hilippa hänet kotikylänsä ensimmäiseksi uudiseläjäksi, Simanan
ruotsinuskoiseksi naapuriksi.

Mies sopottaa Hilipalle kuni vanha, luotettu ystävä konsanaan:

— Kuulehan, veli hopea, hyvä naapuri, olisi tässä vähän niin kuin
kysyttävä neuvoa! Kun ollaan näet lähdetty markkinoille ja tällä minun
rengilläni olisi vähän mukanaan... mitä lienee metsänviljaa. Mutta
hölmöläisiä olemme, ei tunneta näet niitä oikeita ostajia, niin jospa
sinä naapurin mies hiukan vihjaisit... jotta mitenkä tässä oikein
tehtäisiin?

Sopottaja kiskoo lähemmä toveriaan, pientä, vääräsääristä miehen
vekaraa, joka pälyilee ympärilleen yhtä luihuna kuin isäntänsäkin.
Siinä he nyt molemmat söpöttelevät asiaansa Hilipalle ylen
salaperäisinä ja liukkaina, jotta pitäisi saada opastusta ja apua. Ja
kun oltiin olevinaan hyviä naapureja, niin jos Hilippa lyöttäytyisi
yhteen juoneen?

Hilippa kuuntelee heidän sopotustaan ja katselee miesjoukon raosta
ovelle päin. Aivan oikein, nyt sieltä kurkisti viskaali Pentin sapekas
naama krouviin. Hilippa virnistää ylimielisesti syökärille, virnistää
sopottajillekin ja viittaa oveen päin.

— Kun menette tuon miehen pakinoille, niin hänpä teille neuvonee oikeat
ostajat! Minä en välitä metsänviljastanne!

Miehet hölmistyivät sanattomiksi, Hilippa nauroi heille ilkkuvasti ja
pakisi vielä pois lähtiessään:

— Vai salakaupoilla kuljette ja kähmitte! Herra Henrikki vielä teidät
tavoittaa, niin siinä oli laulun loppu!

Nähtiin vanhan Kauronkin liikkuvan markkinapaikalla. Hän ei ole niin
pitkäkasvuinen kuin Hilippa poikansa, mutta näkyivätpä tullimies ja
herra Henrikki huomaavan hänet hyvin. Kauro paljastaa alentuvasti
päänsä kiukusta sähisevälle syökärille ja yhtä alentuvasti hän
tervehtii myös herra Henrikkiä. Hänen jälkeensä singotaan sadatuksia,
mutta Kauro vanhus ei ole niitä kuulevinaan. Hän liikkuu päämäärästään
tietoisena, vai hän rupeaisi sopottelemaan markkinamiesten kera; hän
on virittänyt apajansa ja tietää toisten kauppaveikkojen huolehtivan
saaliin korjaamisesta. Hän tallusti melkein suoraan erään kajaanilaisen
porvarin luo, jolla oli kaupan hyviä, kainuulaisia matkarekiä.

Kauro tarvitsi tällaista matkarekeä. Kainuun maassa tehtiin niitä
parempia kuin Karjalassa; hän ryhtyy hieromaan kauppaa, tinkii ja
tarkastelee. Ympärille keräytyy uteliasta väkeä, mutta Kauro ei ole
niitä näkevinään. Pitkällisen tinkimisen ja natisemisen jälkeen hän
sopi kaupasta, kaivoi syvältä povestaan rahamassinsa. Siinä oli
aika puuha ennen kuin hän sai massinsa avatuksi, ja vähänpä siellä
olikin hopeakolikoita. Kajaanin porvari jo luuli rahojen kesken
loppuvan, mutta riittivät sentään. Tyytyväisenä lähtee Kauro vetämään
ostamaansa rekeä, hän pitää sen aisoja korkealla ja pyytelee nöyrästi
markkinaväkeä antamaan hänelle tietä.

Saivat nähdä herra Henrikki ja viskaali Pentti ja kaikki, että hän
liikuskeli rehellisillä asioilla. Osti viimeisillä kolikoillaan hyvän
matkareen, jos sattuisi sitä jolloinkin tarvitsemaan!

       *       *       *       *       *

Kun Hilippa palasi majapaikkaansa, oli pihamaalla sorea Tatjana
odottamassa hänen tuloaan. Ylen salaperäisenä kuiskasi Tatjana hänelle,
että vieraspirtissä oli eräs ruotsi, joka halusi pakista hänen
kanssansa.

— Ka kukapa ruotsi siellä minua vuottelee? virkkoi Hilippa
huolettomasti. Ja odottamatta Tatjanalta sen parempaa selvitystä hän
lähti vuottelijaa tapaamaan.

Tatjana katseli ihaillen hänen menoaan. Oli tuo Hilippa todella uljas
ja peloton miekkonen, mutta eiköpä hän sittenkin tällä kertaa vähän
ällistyisi nähdessään, kuka siellä vieraspirtissä oli.

Ja ällistyikin Hilippa hiukan oven avatessaan: Pirtissä odotteli häntä
herra Henrikin tytär, Brita neito.

Brita näytti jo hyvän aikaa vuottaneen Hilipan tuloa. Kun pirtissä oli
kovin lämmin, oli hän avannut turkismekkonsa ja riisunut kaulahuivinsa.
Hilipan astuessa sisään hän tarkasteli hajamielisenä somin leikkauksin
koristeltua pyhäinkuvahyllykköä.

Molemmat he joutuivat hämilleen seisoessaan silmätysten, kenties Brita
vielä enemmän kuin Hilippa. Vaikka Hilippa olikin vielä nuori, oli
hän jo liikkunut paljon maailmalla ja naisväestä hän oli huomannut
aina hyvin selviävänsä. Tässä oli tosin edessä herrasneito, kokonaan
vieras ja outo ruotsi, mutta ehkäpä hän jotenkin selviäisi ruotsin
tyttärestäkin.

Kotoa lähtiessään oli Brita ajatellut, että hän lähtisi varoittamaan
Hilippaa isänsä kostolta. Hän oli hyvän aikaa mietiskellyt, mitenkä
sanoisi sanottavansa Hilipalle, mutta nyt seisoikin nuori karjalainen
hänen edessään niin syntisen rohkeana ja huolettomana, aivan kuin
olisi jo etukäteen tahtonut sanoa: »Hui hai, mitä minä piittaan sinun
isästäsi, mokomasta ruoskan heiluttajasta!»

Brita neitoa melkein harmitti tuo Hilipan huolettomuus. Ja hiukan
jäykistyen, hiukan sanojaan tapaillen, melkeinpä virallisesti, hän
alkaakin puhua vallan toisesta asiasta, sanoo tulleensa kyselemään,
millaisissa oloissa eli tuo hänen isänsä pahoinpitelemä karjalainen.
Oliko hän todella niin köyhä kuin itse vakuutti olevansa?

— Ka köyhä lie Timo poloinen, ylen köyhä! pakisee Hilippa arvelematta.
— Elelee siellä meidän kylästä Vie'in salolle päin, pienenä populina
elelee ja kokee viljellä hallanarkoja kaskimaitaan.

Ja samaan hengenvetoon hän alkaa kehoitella vierastaan istumaan,
sieppaa takan edestä rahin ja tuo sen pöydän ääreen.

— Kas tässä on hyvä istua, mitäpä suotta seisoskelemaan! sanoo hän
reippaasti ja istahtaa itse arvelematta penkille pöydän viereen.

Tämä auttoi vähän Britaa, jäykkyys hävisi hänen äänestään ja hän alkoi
selvittää mitä oli ajatellut: Ei varmaan olisi liikaa, jos hän kokisi
hiukan hyvittää isänsä tylyyttä ja rupeaisi antamaan avustusta tuon
köyhän karjalaismiehen perheelle.

— Ka hyvä jos annat apua köyhille ihmisille! naurahtaa Hilippa
suorasukaisesti ja tarkastaa vierastaan uteliaalla ihailulla.

Mutta kun Brita kysyi, haluaisiko hän ruveta tuota avustusta
välittämään, selitti Hilippa arvelematta:

— Anna apusi Vie'in lautamiehelle, siinä mies teikäläinen, ylen suora
ja rehellinen! Ei meistä apusi välittäjäksi ja niinpä lie parempi
sinulle itsellesikin, Brita neito!

Tämä suorasukaisuus sai Britan hämmästymään. Olipa tuo nuori
karjalainen todella avomielinen, sanoi suoraan, että hänen oli
vaarallista ruveta hakemaan heikäläisten tuttavuutta. Näkyi tietävän
varoittamatta, mitä hänen isänsä ajatteli heistä.

Brita katselee hämillään ympärilleen. Hän näkee naulakoilla ja
penkeillä karjalaisten matkavarusteita, turkkeja ja eväsvakkoja.
Nämä varusteet osoittivat tässä pirtissä majailevien markkinamiesten
olevan varakasta väkeä. Taisipa siis olla silkkaa totuutta, kun
hänen isänsä haukkui näitä miehiä salasaksoiksi ja »ryssän kaupan»
kävijöiksi. Brita ei tosin oikein ymmärtänyt näitä asioita, mutta sen
verran hän tiesi isänsä ja voudin ja käräjäherrojen puheista, että
nämä karjalaiset salakauppiaat olivat suurena kiusana uuden Brahean
kaupungin kehittymiselle. Ja kun hänen isästään piti tulla pormestari
tähän uuteen kreivilliseen kaupunkiin, ymmärsi hän vallan hyvin isänsä
ärtymyksen salakauppiaille. Ja näkyipä tämä nuori karjalainenkin sen
ymmärtävän.

Sen enempää harkitsematta hän rupesi saarnaamaan parannusta Hilipalle.
Hän kysyi, minkä vuoksi he eivät voineet lopettaa salakauppaansa,
kun tiesivät sen itselleen niin kovin vaaralliseksi ja tälle uudella
kaupungille niin vahingolliseksi. Pitihän heidän käsittää, että
lopuksi heille kuitenkin kävisi huonosti, he joutuisivat kärsimään
varmaan paljon ja uusi Pielis-Brahean kaupunki nousisi kuin nousisikin
kukoistukseen heidän vehkeistään huolimatta.

Brita oikein innostui asiaansa. Hänen hienoille kalpeille kasvoilleen
kohosi väriä ja hänen tarmokas leukansa melkein vavahteli taistohalua,
mutta Hilippa nauroi hänelle huoletonta nauruaan.

— Brita neito, et ymmärtäne paljon kaupankäyntiä. Taattoni sanoo
minunkin sitä vielä huonosti ymmärtävän, ka sinä et ymmärtäne senkään
vertaa. Mitäpä siis rupesit siitä pakisemaan!

Brita huomasi todella lähteneensä aloille, jotka olivat hänelle
vieraita. Mutta ei hän niin vähällä tunnustanut itseään voitetuksi,
häntä ärsytti Hilipan kevyt huolettomuus ja niinpä hän tuiskahti
kiivaasti, että näytti todella siltä kuin karjalaiset ansaitsisivat sen
tylyn kohtelun, jonka alaisiksi he välistä joutuivat tällä pokostalla.
Heidän pitäisi olla hiukan nöyrempiä, niin, heidän pitäisi kuin
pitäisikin olla kiitollisia luterinuskoisille uutiseläjille ja Ruotsin
hallitukselle kaikesta siitä hyvästä, minkä nämä olivat tuoneet tähän
kaukaiseen rajamaakuntaan!

Brita ei ehkä ajatellut mennä niin pitkälle, mutta kerran
kiivastuttuaan hän puhui suunsa puhtaaksi. Vaan nyt hävisi huoleton
nauru Hilipankin huulilta, hänen silmänsä leimahtivat, hän hyppäsi
penkiltä ja sanoja alkoi ryöppynään tulla hänen huuliltaan, säkenöiviä
ja iskeviä sanoja, jotka saivat herra Henrikin tyttären melkein
pelästymään.

— Vai ovat ruotsit ja heidän valtansa tuoneet tälle pokostalle paljon
hyvää, ka ylen paljon hyvää lienevät tuoneetkin. Sinun taattosi
ruoskan ja voudin ruoskan he ovat tuoneet! Ennen oli täällä pajarien
ruoska heilumassa, nyt on sinun taattosi ruoska ja lieneekö tuo paljon
lempeämpi. Itsepä näit eilen, mihin se pystyi, mitäpä tuosta enemmän
pakisemaan!

Viiltävä iva pippuroi hänen sanojaan, hän pysähtyi aivan Britan eteen
ja antoi tulla lisää, laski uuden sanaryöpyn, entistä säkenöivämmän.

— Ja mitä muuta hyvää ovat ruotsit tuoneet tänne? Ylen paljon ovat
muutakin tuoneet. Ennen oli tämä pokosta kokonaan karjalaisten
oma, mitä nyt on karjalaisraukoille jätetty? Nurmeksen perukalta
on jo viimeinenkin karjalainen ajettu käpälämäkeen tai nitistetty,
et niistä kylistä löydä muita kuin teikäläisiä. Ja entä Pielisen
takana, Juuan puolella? Joka päivä siellä ryöstetään ja anastetaan
karjalaisten elinmaita, ja jos menevät valittamaan voudille tai sinun
taatollesi, niin saavat ruoskaa! Ja karjalaisten tsasounaakin ovat
häväisseet siellä ruotsinuskoiset yltiöpäät ja pyhästä kalmistosta
aarteita kaivelleet. Ja sama leikki on nyt edessä täällä Lieksan
karjalaiskylässä ja Vie'in kylässä ja meidän perukalla, Pankajärven
salolla. Kohta ei ole meillä mitään sanomista tällä pokostalla,
kodittomiksi meidät häädetään tai jalkoihin tallataan. Sitä hyvää te
olette tuoneet tälle pokostalle! Ja siitäkö kiitollisina meidän pitäisi
nyt antaa viimeinen leipäpalamme Brahean laiskoille porvareille,
Kajaanin kamasaksoille ja muille syökärin ja sinun taattosi suojateille?

Brita oli huumaantunut tuon räiskyvän sanatulvan edessä, ja kun Hilippa
vihdoin vaikeni, painoi herra Henrikin tytär häveten päänsä alas.
Hänen silmiinsä kihosi kyyneleitä. Eikä hän kuitenkaan voinut olla
ihailematta Hilippaa, nuoren karjalaisen silmien leiskahtelu, joka oli
yhtä raju kuin hänen sanatulvansakin, oli kokonaan lumonnut Britan ja
hetkisen kuluttua hän kohotti katseensa arasti Hilippaan, aivan kuin
olisi odottanut vielä jatkoa.

Mutta jatkoa ei tullut, Hilippa itsekin hämmästyi omaa sanavuolauttaan.
Hän oli kyllä monasti kuullut vanhempien karjalaismiesten vaikeroivan
näitä asioita, mutta ei hän voinut käsittää, miten kaikki nuo
vaikerrukset nyt olivat niin itsestään kirvonneet hänen kieleltään. Hän
tiesi pakisseensa kovia sanoja, ylen kovia sanoja ja pelästyi nyt aika
lailla, kun luuli säikyttäneensä Britan puolikuoliaaksi.

Vähän aikaa kesti puolin ja toisin neuvotonta vaitioloa. Vihdoin Brita
nousi ja virkahti hiljaa, melkein nöyrästi:

— Anna anteeksi, Hilippa, en aikonut sinua loukata! Teille lie tehty
paljon vääryyttä ja mikäpäs... mikäpäs minä olisin teitä syyttämään ja
tuomitsemaan mistään asiasta!

Hämillään hän ojensi kätensä Hilipalle hyvästiksi. Hän oli jo ovessa
menemässä, kun Hilippa huomasi hänen unohtaneen kaulahuivinsa rahille.

Hilippa kiiruhti antamaan huivia ja auttoi Britaa sen käärimisessä.
Liekö hän sitä tehdessään tuntenut Britan hartioiden vavahtavan vai
mistä hän lie saanut odottamattoman päähänpiston. Äkkiä hän puristi
Britan rajuun syleilyyn ja painoi hänen huulilleen tulisen suudelman.

Britan kalvakat posket karahtivat hehkuvan punaisiksi, Hän riuhtasi
itsensä irralleen ja katsoen Hilippaa silmät säkenöiden sanoi kiivaasti:

Minun pitäisi lyödä sinua poskelle, mutta isä on jo lyönyt minun
puolestani!

Hilippa nauroi hänelle nuoren yltiöpään naurua. Seuraavansa tuokiossa
livahti Brita äänettömästi ulos, mutta ovi ei räiskähtänyt vihaisesti
kiinni hänen perässään.

Jälleen nauroi Hilippa nuoren huimapään naurua.




IV.


Pankajärven miehet lähtivät Lieksasta iltapimeällä. Yksitellen,
jokainen omia aikojaan, soluvat korkeat riistakuormat karjalaiskylän
talojen pihoista Lieksanjoen jäälle ja alkavat hiljakseen painua jokea
ylöspäin.

Vasta Pankakoskella yhdyttiin yhdeksi joukoksi. Siinä oli ärjyvän
kosken partaalla Pervusa Vaakanaisen koti, sinne jäi rokonarpinen ja
rämisevä Pervusa, mutta hänenkin kuormastaan siirrettiin metsänviljat
toisiin rekiin.

Ja nyt ajelevat miehet repaleisen, moniniemisen ja monilahtisen
Pankajärven jäätä. Tämän järven pohjoispäässä, monen sokkelon takana
oli Pankajärven karjalaiskylän keskus. Lieksasta tuli sinne matkaa
runsaasti puolitoista peninkulmaa ja niinpä siellä oltiinkin jo
verraten hyvässä turvassa rätisevän tulliviskaalin ja herra Henrikin
nuuskimisilta.

Kipakka markkinapakkanen on lauhtunut, taivas on vetäytynyt pilveen
ja sieltä alkaa hiljakseen sataa suuria lumihiutaleita. Unettavaa oli
matkanteko tällaisella ilmalla, monta yötä valvoneet markkinamiehet
torkkuvat riistakuormiensa koloissa ja hevoset saavat kulkea omin
valtoineen.

Tyytyväisenä myhäilee Kauro Vanninen uuden, markkinoilta ostamansa
matkareen sevillä. Hyvin olivat markkinat vielä tällä kertaa
luonnistaneet, riistasaalis oli kohtalaisen runsas eikä ollut muutakaan
valittamista. Ei sekään Hilipan ajattelematon tekonen tuntunut, enää
näin matkan päästä katsoen niin lopen vaaralliselta, ja entäs se
Simanan ruotsinuskoisen naapurin kantelu käräjillä. Siitä oli tullut
nahkapäätös, mikäli Vie'in lautamies, rehellinen ruotsi, oli ennättänyt
hänelle kertoa siinä lähtökiireessä.

Ei ollut napisemisen syytä. Kauro vanhus on pitänyt ajatuksissaan
neuvoa Isä Jumalan kanssa ja tullut siihen päätökseen, että hyvin
kannatti viedä kotikylän tsasounaan nippu oravia mielihyviksi
Metsä-Miikkulalle, salon riista-aittojen pyhäiselle paimenelle. Pyhä
mies oli rehellisesti ansainnut tuon lahjan eikä Kauro tahtonut olla
mikään saituri velkaansa maksaessaan.

Hilipan riistakuorman päälle oli kavunnut hänen pakinatoverikseen
nuori serkkumiehensä Riiko Vanninen, Simanan poika. Riiko oli ollut
pitkillä kauppamatkoilla Ilomantsin pokostalla ja palannut sieltä vasta
markkinoiden aikana aimo riistasaalis mukanaan.

Riiko serkulla oli paljon pakisemista matkoistaan, mutta Hilippa
kuuntelee hänen pakinoitaan vain toisella korvallaan. Hilipalla oli
omia ajatuksiaan, hän muistelee omituista kohtaustaan herra Henrikin
tyttären kanssa. Itsensä herra Henrikin oli Hilippa jo melkein kokonaan
unohtanut, mutta herra Henrikin tytär ei niin vähällä unohtunut.

Ei Hilippa erikoisesti muistellut Brita neidon kauneutta. Kenties hän
oli tavannut yhtä somia tyttölapsia Karjalan maillakin, mutta Brita
neidossa, töykeän ruotsin tyttäressä oli kuin olikin harvinaista
erikoisuutta. Hilippa muistelee Britan tarmokasta ilmettä ja hänen
poskiensa hehkua ja suurten silmien säihkyvää leimahdusta silloin eron
hetkellä. Siinä tytössä oli kuin olikin tulta ja voimaa, vaikka Britan
vartalo oli näyttänyt niin hentoselta, melkein lapsekkaan hentoselta.

Mieluisaa on Hilipan muistella tuota töykeän ruotsin tytärtä, joka oli
koettanut käännyttää häntä pois salasaksojen ammatista. Hän hymyilee
itsekseen omalle huimapäisyydelleen ja hymyilee Britan kiivastumiselle.
Vieläköhän Brita neito toisen kerran sattuisi hänen tielleen? Kukapa
tiesi, vaikka vielä sattuisi, kukapa tiesi!

Riiko alkaa tähyillä öiseen pimeyteen, eikö sieltä jo rupeaisi
erottamaan hänen kotiniemensä ääriviivoja. Se oli ensimmäisenä
Pankajärven karjalaiskylään tultaessa. Hilipan kotiniemi, Vannilan
niemi, oli hiukan taampana järven toisella rannalla.

Vielä kuitenkin pimeys kätki Riikon kotiniemen ja kätki senkin, mitä
siellä juuri tällä hetkellä oli tapahtumassa.

Siellä nukuttiin jo pirtissä, mutta ulkona liikuskeli outo vieras. Se
oli tullut pimeän peitossa hiihtäen niemen tyveltä päin, jossa oli
Simana Vannisen ruotsinuskoisten naapurien uudistalo.

Pitkäkasvuinen ja synkeän näköinen mies oli tämä hiihtäjä, mikäli yön
pimeydessä olisi saattanut havitella hänen piirteitään. Ja nokinaamakin
hän näytti olevan, aivan kuin seppä ammatiltaan, juuri ahjonsa äärestä
suksilleen noussut rautio.

Hiihtäjällä oli selässään takkavitsassa suuri kimppu kuivia
tervaspilkkeitä ja hän pysähtyi kuulostelemaan Simanan kotitalon
rantaan. Siinä oli vanha nuottakota ja sen nurkkajuurella hän
seisoskelee suksillaan. Hän oli käynyt siinä jo kerran aiemminkin
samana iltana. Silloin oli talon vihainen vahtikoira törmännyt häntä
haukkumaan ja hän oli houkutellut koiran luokseen, sillä olipa hänellä
sen verran taikoja tiedossaan. Tuli vihainenkin koira nuolemaan hänen
kättänsä.

Nyt ei koira enää haukkunut, se makasi tuossa kodan seinävierellä
hankeen haudattuna. Hänen terävä karhukeihäänsä oli lopettanut äkisti
koiran metelöimisen ja niin sievästi oli kaikki tapahtunut, että
talossa ei ensinkään huomattu hänen käyntiään.

Nyt on hän tullut toistamiseen ja nyt on hänen tehtävä tärkeämpi
toimitus. Sitä varten oli hänellä kimppu kuivia tervaspilkkeitä
selässään..

Hän on toinen Simanan ruotsinuskoisista naapureista ja todellakin
hän on seppä ammatiltaan, nokinaama rautio ja hiukan tietoniekkakin.
»Mustaksi ruotsiksi» ovat nämä karjalaiskoirat ruvenneet häntä
haukkumaan ja se nimi ärsytti häntä. Hän mieli näyttää, ettei häntä
sopinut aivan ilmaiseksi haukkua ja solvata.

Hän se juuri oli aikonutkin kaataa viime kesänä kaskensa tähän
niemelle, mutta tämän talon poika lurjus oli tullut häätämään häntä
pois. Jo silloin oli hän sanonut sille karjalaisnulikalle, että
hän oli nimeltään seppä Jyrki Lehikoinen, mainehikas rautio, ja
että häntä pelättiin omiensakin keskuudessa. Sitä enemmän oli syytä
karjalaiskoirien katsoa, etteivät ärsyttäisi häntä liikoja.

Silloin oli hän sentään vielä väistynyt, mutta nyt aikoi hän kostaa.
Se nuori nulikka oli missä lie ollut salakaupoilla kulkemassa ja
talon isäntäkin oli markkinoilla. Kotona oli vain nainen ja kaksi
keskenkasvuista tytärtä ja nekin näyttivät jo nukkuvan hyvässä rauhassa.

Ja hänen Markus veljensäkin ja heidän renkimiehensä olivat
markkinoilla. Velimies ei tiennyt tästä hänen aikeestaan... jos lie
vähän aavistanut, mutta ei tiennyt varmasti. Se velimies oli toisen
luontoinen kuin hän, sellainen liukastelija, herrojen hyvä ystävä. Oli
luvannut valittaa käräjillä näiden karjalaiskoirien rehentelystä ja se
sopi kyllä hyvin hänen suunnitelmiinsa.

Ja vielä paremmin sopi tuo lumisade, joka oli äsken alkanut aivan
kuin hänen käskystään. Hyvin näytti kaikki tänä yönä luontuvan, hänen
tekonsa jäljet peittyisivät huomisaamuun mennessä kokonaan.

Korkeintaan karjalaiskoirat hiukan aavistelisivat ja sen he saisivat
kyllä tehdäkin. Saisivat huomata lurjukset, että seppä Jyrki Lehikoinen
oli heidän naapurinaan ja aikoi kuin aikoikin pesiytyä juuri tähän
kauniille niemelle. Karjalaiskoirien oli väistyminen hänen tieltään, ja
kun eivät hyvällä väistyneet, pantiin pahalla väistymään!

Hän kuulosteli vielä viimeisen kerran ja sitten hän lähti päättävästi
hiihtämään kartanolle. Siellä hän liikkui nopeasti, etukäteen harkitun
suunnitelman mukaan. Ensin hän meni rappusille ja salpasi sintsin oven
ulkoapäin. Hän salpasi sen lujasti, pitävästi. Olisi tarvittu väkevä
mies sisältäpäin ovea auki rynkyttämään ja tuskinpa sittenkään olisi
auennut.

Vielä hän kiertää varmuuden vuoksi koko rakennuksen nähdäkseen,
olisiko seinissä muita aukkoja kuin pikkuiset akkunaluukut. Hän pääsi
varmuuteen, ettei ollut muita reikiä ja nuo akkunaluukut olivat niin
turhan pikkuiset, ettei niiden kautta tultaisi ulos. Karjalaiskoirat
tekivät aina akkunaluukut niin mitättömän pieniksi ja sepä sattui nyt
mainiosti hänen suunnitelmiinsa. Hän aikoi hieman lämmittää naapurinsa
emäntää ja tyttäriä!

Nyt noutaa hän suksiensa luota tervaspilkkeet ja kiertää takanurkan
puolelle. Siltä puolen ei näkynyt tuli tuonne toisessa niemessä olevaan
karjalaistaloon, ei näkynyt ainakaan alussa. Ja myöhemmin jos näkyikin,
niin ei ollut enää väliä näkymisestä!

Hetkistä myöhemmin hän seisoskelee jälleen suksillaan nuottakodan
nurkkavierellä. Siinä hän katselee sytyttämänsä lekon suurenemista,
leviämistä. Samalla hän kuulostelee, heräisivätkö pirtissä nukkujat
liian aikaisin apua huhuilemaan. Vaikka oikeastaan heidän huhuilunsa
oli hyödytöntä, oli tästä sen verran matkaa tuonne lähimpään naapuriin.
Ei kuuluisi huhuilu, saivat lämmitellä tarpeekseen!

Oikeastaan hän seisoskeli liiankin kauan siinä nuottakodan
nurkkavierellä, mutta hänen katseensa ei voinut irtautua laajenevasta
palosta. Se lumosi ja kiehtoi häntä hänen piti vielä hiihtämään
lähdettyäänkin kääntyä tämän tästä katselemaan taakseen...

       *       *       *       *       *

Viimeisellä hetkellä joutuivat markkinamiehet apuun. Hädin tuskin
saatiin Simanan nainen ja keskenkasvuiset tyttäret poistetuiksi
palavasta rakennuksesta.

Hilippa ja Riiko ne ensimmäisinä joutuivat palopaikalle. Hilipan
nuori papurikkotamma oli mainio juoksija ja hepo oli nyt saanut panna
parastaan. Ajoissa ennättivät serkukset. Riikon äiti oli kyllä jo
tajuttomana ja kantamalla piti Riikon sisaretkin tuoda ulos kitkerän
savun täyttämästä pirtistä.

Vielä ehti Riiko pelastaa kotijumalatkin. Hän toi nuorimman sisarensa
ja pyhäinkuvahyllykön samalla kertaa ulos. Hilippa oli tuonut hänen
äitinsä ja toisen sisarensa, oli tuonut molemmat yhdellä kantamuksella.
Ja kun he pääsivät ulos, romahti pirtin katto sisään, he eivät
ennättäneet hetkistäkään liian aikaisin.

Kun muu matkue vihdoin joutui palopaikalle, oli Hilippa jo löytänyt
sukset palavan rakennuksen seinustalta ja oli paloroihun valossa
vainukoiran tavoin tarkastelemassa palavan rakennuksen ympäristöä.
Hän kutsui serkkumiestänsäkin mukaan ja pian nähtiin heidän painuvan
rantaan vanhan nuottakodan luo.

Sieltä löysivät he mustan ruotsin tannerruksen ja löysivät hankeen
haudatun vahtikoirankin. He löysivät tarpeeksi todistuksia päästäkseen
varmuuteen, kuka oli tihutyön tekijä. Riikon typerrytti tämä
kaamea varmuus niin täydellisesti, ettei hänellä ollut paljonkaan
toimintakykyä jälellä.

Mutta Hilipalla oli toimintakykyä, hän oli jo lähtenyt hiihtämään
niemen kuvetta vetävää suksenlatua myöten, ja kun Riiko kysyi
äimistyneenä, mitä hän aikoi, ilmoitti Hilippa taakseen katsahtamatta:

— Hiihdämme vähän tuonnemmaksi, niin näemme viepikö tämä jälki suoraan
ruotsien uutistalolle!

Hän hiihti jo kovaa vauhtia sysien voimakkaasti sompasauvalla, jonka
yläpäässä oli terävä karhukeihäs. Vasta nyt huomasi Hilippa tämän
keihään ja hänen aivoissaan vilahti ajatus, että olipa hyvä, kun sattui
käteen tällainen sauva. Aivan kuin Isä Jumala olisi siinä kiireessä
satuttanut juuri tämän sauvan hänen kouriinsa!

Hilipan vauhti yhä paranee, hädin tuskin kykeni serkkumies häntä
seuraamaan. Nyt lähestyttiin niemen sivussa olevaa mutkausta, jossa
sakea metsätylväs työntyi kauemmas järvelle päin. Ja mitäpä näkyikään
tuolta pimeän metsän rannaksesta, sieltä näytti irtautuvan hiihtäjä ja
lähtevän kovalla vauhdilla kiitämään lahden perukkaa kohden!

Riilokin jo epäselvästi erotti tuon hiihtäjän ja nähtävästi oli
Hilippa jo aiemmin sen äkännyt, sillä Hilipan vauhti oli kiihtynyt
vallan hurjaksi. Ei Hilippa enää katsonut taakseen, ei hän välittänyt,
kykenikö hitaampi serkkumiehensä häntä seuraamaan. Hän mieli tavoittaa
pakenijan, ennen kuin tämä ennättäisi rantaan ja siitä omalle
kartanolleen.

Riiko oli jäänyt jo kauas jälkeen, mutta yhä Hilippa parantaa
vauhtiaan. Hän oli tunnettu ikätoveriensa kesken mainioksi hiihtäjäksi
ja nyt olikin hänellä edessään otus, jota kannatti tavoittaa. Parastaan
pani kyllä pakenijakin, mutta välimatka lyheni nopeasti ja pelastavaan
rantaan oli vielä taivalta.

Pakenija katsoi yhtenään taakseen ja tämä hidasti hänen kulkuaan.
Hilippa läheni kuin vihuri, kuin myrskyn ajama pilvenlonka. Hän otti
pitkiä potkuja ja käsi puristi lujasti sompasauvan vartta. Nyt hän
viskasi pois rukkasensa ja piteli sauvaa paljain kourin, keihään
putkirauta tuntui kylmänä hänen kädessään ja sen terä välähteli
pimeässä uhkaavasti. Mikäli hän saattoi huomata, oli se hyväksi hiottu
ja tekisi kyllä tehtävänsä tarpeen tullen!

Mitä nyt? Pakenija pysähtyi ja jäi odottamaan perässä tulijaa. Huomasi
kai, ettei ennättäisi rantaan ja valmistautui avoimella jäällä
vastaanottoon.

Nyt syöksähti Hilppa hänen luokseen, mutta silloin välähti miehen
kourissa kirves ja synkeästi kiroten hän sinkosi tämän aseensa tulijaa
kohden. Vähältä piti, ettei maltiton hyökkääjä saanut sitä suoraan
otsaansa. Vain äkisti sivulle paiskautuen notkea Hilippa vältti
kohtalonsa, ja ennen kuin ruotsi ehti turvautua keihässauvaansa, sattui
jo Hilipan ase hänen rintaansa.

Ruotsi kellistyi maahan. Vielä kirskahtivat hänen hampaansa, mutta
valitushuutoa ei kuulunut huuliltaan.

Hengästyneenä silmäsi Hilippa rannalta häämöttävään taloon. Sieltä ei
silmä erottanut pimeässä mitään liikettä, koko talo näytti autiolta
ja kuolleelta. Kai siellä sentään valvottiin pirtissä ja tarkattiin
pienistä akkunaluukuista palon kajastusta, mutta tokkopa lienevät
huomanneet tätä melkein kotirannassaan tapahtunutta yhteenottoa.

Samantekevä, tottapa huomasivat, kun mies ei palaisikaan pirttiinsä.
Tottapa tulivat etsimään ja löysivät täältä löytösensä!

Hilippa kumartui uhrinsa puoleen ja kiskaisi keihäänsä pois haavasta,
Hän pyyhki siitä enintä hurmetta uhrinsa vaatteisiin ja niin lähti hän
hiihtämään takaisin Riiko serkkuaan vastaan.

Lumessa makaava mies näytti oikovan jalkojaan ja kuulosti hiukan
ökisevänkin, mutta Hilippa ei enää katsahtanut taakseen. Hän arveli
maksaneensa tihutyön riittävällä mitalla.

Käräjät oli käyty nopeasti, ilman todistajia... takamaan ylhät käräjät!

Hilipan ja Riikon palatessa takaisin palopaikalle oltiin siellä jo
täydessä lähtötouhussa. Turkiskuormia oli hiukan pengottu ja näin
syntyneihin koloihin olivat saaneet paikkansa Simanan emäntä Mateli ja
molemmat tyttäret. Ei ollut onnettomuuden uhreilla muuta neuvoa kuin
lähteä keskellä yösydäntä Kauro vanhuksen vierasvaraiseen pirttiin..

Kun rekensä luona askaroiva Kauro huomasi Hilipan ilmestyvän
pihamaalle, tiedusti hän ohimennen:

— Ka missäpä kävitte hiihtelemässä?

— Tuolla kävimme rannassa... vanhoja suksenlatuja tarkastelimme! vastaa
Hilippa vältellen.

Hurmeinen keihäs oli yhä hänen kädessään, mutta lähtötouhussa ei
kukaan kiinnittänyt siihen huomiota. Hilippa ja Riiko menivät oman
rekensä luo, Hilippa mieli jo tarttua ohjaksiin ja nakata keihään
pois kädestään, mutta silloin alkoi kuulua rannasta Pankakosken
puolelta reen ratinaa ja pimeän läpi nähtiin sieltä uuden tulijan
nousevan pihaan. Palon kajastus valaisi vielä siksi hyvin, että
tulija tunnettiin oitis Simanan ruotsinuskoiseksi naapuriksi, Markus
Lehikoiseksi. Toinen hänen reessään istuva mies oli hänen renkinsä,
sama miehen vekara, jonka Hilippa oli tavannut markkinoilla naapurin
isännän seurassa.

Tulijat näyttivät ensin aika lailla hämmästyvän odottamatonta
tapaamista, mutta pian kielevä ruotsi tointui hämmästyksestään ja alkoi
osanottoa teeskennellen päivitellä tapahtunutta onnettomuutta.

— Kun pitikin näet sattua mokoman tapaturman juuri markkinoiden aikaan!
vaikeroi hän. — Näkyvät sentään ihmiset pelastuneen, liekö joku hyvä
naapuri joutunut hätään... nukkuvia herättelemään?

— Oli hyvä naapuri käynyt! virkahtaa Hilippa kolkosti ja astahtaa
askeleen kielevää ruotsia kohden. — Oli naapuri käynyt, vaan oli mokoma
unohtanut nukkuvat herättämättä... salvan oli vääntänyt sintsin ovelle
ulkoa päin. Sen hyvän työn oli naapuri tehnyt!

Lipevän ruotsin kieli kangistui, hän alkoi peräytyä rekensä luo. Mutta
Hilippa astahti nyt aivan hänen eteensä ja pakisi yhä kolkommin:

— Minä tavoitin sen hyvän naapurin miehen... yritti pakoon, ka huono
oli hiihtämään. Palon kykeni sytyttämään, ihmiset... turvattomat naiset
kykeni sisään telkeämään, ka hiihtämään oli ylen huono... tavoitin
hänet tuolla lahden jäällä!

Markus Lehikoinen ei kysynyt, kuka oli tuo naapurin mies. Hän näki
vastauksen Hilipan jylhästä muodosta, hän kiepsahti nopeasti rekensä
seville ja alkoi nykiä hevostaan lähtöön, mutta Hilippa tarttui lujalla
kädellä ohjaksiin ja sanoi jyrkästi:

— Ka mihinpä tuli moinen kiire ja hoppu! Vai eikö kielevä ruotsi
haluakaan tietää, kuka oli se naapurin mies? Ka sama, vaikka jätämmekin
nimen sanomatta. Sen kuitenkin sanon... mies ei kyenne omin voimin
hiihtämään kotiinsa... jäi tuonne jäälle vuottelemaan veljeään ja muuta
ylen rakasta sukuaan!

Hilipan jylhä äänenpito oli jo saanut lähtöä tekevät Pankajärven
miehetkin hämmästymään. Jehki vanhus oli huomannut verisen keihään
Hilipan kädessä ja nyt näki sen jo Kaurokin. Mutta Hilippa ei
välittänyt kenenkään läsnäolosta, hän piteli yhä pelosta kelmenneen
ruotsin ohjaksia kädessään, tunki hurmeisen keihäänsä miehen nenän
eteen ja jylisi:

— Tuntenetko, kielevä ruotsi, kenen on verta tässä keihäässä?
Läheistä lie sinulle, ylen läheistä, vaan siitä emme nyt enää pakise.
Nyt pakisemme siitä, kenen on muutettava näiltä mailta, tehtävä
naapurilleen tilaa. Te mielitte panna meikäläiset muuttamaan, vaan
siitä ei tule mitään! Simanan taloa ei muuteta, uusi pirtti rakennetaan
tähän palaneen paikalle ja sinun on muutettava Pankajärveltä muuanne...
paras lähteäksesi ruotsien yleisemmille elinmaille! Keväthankien
joutuessa rupeamme tähän rakentamaan uutta pirttiä ja silloin on sinun
ja sinun sukusi oltava täältä tiessään! Ja paras jos veisit talosi
mukanasi tai polttaisit lähtiessäsi! Ja nyt, ovela ruotsi, herra
Henrikin lähettämä salasyökäri, mene etsimään veljeäsi!

Hän heitti ohjakset käsistään ja viskasi verisen keihään pihamaalle.
Sen jälkeen hän käveli oman rekensä luo virkahtaen ohimennen isälleen:

— Taatto, mene rekeesi, jo on aika lähteä lämpimiin suojiin!

Kauro vanhus mieli jotakin sanoa, mutta Hilippa lisäsi vielä:

— Toisen kerran pakisemme tästä asiasta, rakas taatto! Nyt on
jouduttava matkaan!

Kauro painoi päänsä alas. Hän huomasi tulleensa vanhaksi ja
tarpeettomaksi. Hän oli mietiskellyt tätä naapurinsa asiaa puoleen
ja toiseen, mutta nyt olikin Hilippa selvittänyt koko pulman yhdellä
sivalluksella ja hänen oli mukauduttava tähän ratkaisuun. Nöyrästi hän
meni rekeensä.

Enempää ei puhuttu. Reet narisivat lumessa ja läksivät perätysten
liukumaan myötärinnettä alas jäälle.

Hetkisen kuluttua oli pihamaa autiona. Sammuva palo loi siihen vielä
heikkenevää kajastustaan. Kieppuvia lumihiutaleita tuli maahan, niitä
tuli yhä sakeammin ja joutuisammin. Näytti kuin olisivat ne alas
tullessaan kiirehtineet ja hoputtaneet toisiaan saadakseen ennen aamun
valkenemista peitetyksi tuon kytevän palopaikan, tuon pihamaalle
viskatun verisen keihään... kaikki yön aikana tehtyjen tihutöiden
jäljet.

Lumi on niin kärkäs jälkiä peittelemään. Kunpa eivät ne peitetyt jäljet
milloinkaan paljastuisi näkyviin.




V.


Hilippa, Riiko, vanha Jehki ja joukko muita Pankajärven miehiä ovat
lähteneet pitkälle taipaleelle. Heillä on kuormissaan markkinoilta
kertyneet metsänviljat ja vahvasti eväitä sekä miesten että hevosten
varalle. Tarvittiinkin näitä eväitä, sillä he ovat matkalla Vienaan,
Suman suurille talvimarkkinoille.

Varhain aamupimeällä he lähtivät Pankajärven Vannilasta, ajelevat koko
päivän suoraan rajalle päin vetävää talvitietä ja ennättävät illan
pimetessä Ohtavaaran salopirttiin, joka oli jo melkein valtakuntien
rajalla.

Ohtavaaran salolla kävivät Pankajärven miehet joskus kaatamassa kaskia
ja talvisinkin elosti siellä yksinäisessä salopirtissä säännöllisesti
joku Pankajärven mies. Siellä säilytettiin näet varastossa Vienan
suolaa, välistä muitakin rajantakaisia tavaroita, kun ei niitä nykyisen
ahdingon aikana uskallettu tuoda suurempaa määrää kerrallaan omaan
kotikylään.

Tällä kertaa oli salopirtin asukkaana Jehki Maurosen veli, yksinäinen
Miitrei ukko, jo kahdeksiinkymmeniin ennättänyt tietäjä ja virsiniekka.
Yön aikana soitteli Miitrei kanneltaan ja teki ahkerasti taikojaan,
jotta Vienan kävijäin markkinamatka hyvin luonnistaisi, jotta kaikki
katehien panemat poikenluomat menisivät mitättömiksi.

Saatuaan kuulla matkamiehiltä Simanan pirtin palosta ja Hilipan
kostosta tihutyön tekijälle, kysyi ukko Miitrei terhakasti:

— Liekö sinne jäälle kylmennyt se musta ruotsi, vai jäiköhän elämään?

Miehet eivät varmaan tienneet, elikö ruotsi vielä. Hengissä oli hänet
kyllä löydetty jäältä, mutta kovin heikkona, jo melkein kangistuneena.
Epätietoista oli miehen virkoaminen mokoman suoneniskun jälkeen.

Ukko Miitrei pudistelee päätään ja pakisee huolestuneena:

— Jo teit, Hilippa poikaseni, keskentekoista työtä, kun jätit
henkiherjan mustan ruotsin ruumiiseen. Olisi pitänyt katsoa hänen
silmiään ja jos ei näkynyt niissä kuolinkelmua, niin toistamiseen olisi
pitänyt iskeä!

— Emäkehno hänen silmiään rupesi katsomaan! nauraa Hilippa. — Arvelin
maksaneeni tihutyön riittävällä mitalla ja sinne jätin taakseni
vilkaisematta!

— Paha seikka, ylen paha seikka! mutisee vanha tietoniekka. Siitä jos
vielä virkoaa musta ruotsi, niin varo itseäsi, Hilippa poikaseni!

— Ka en pahoin pelkää kostoaan! nauraa Hilippa ylimielisesti.

Rajantakaisesta Repolan pokostakylästä karttui matkuetta lisää. Pitkä
jono hevosia seisoi pokostan napaeläjän Ontrei Sernin tilavalla
pihamaalla, kun kokoonnuttiin pitkämatkaisia hyvästelemään.
Tilaisuuteen oli vartavasten hankittu pokostan pappikin matkalle
lähteviä siunaamaan. Hän kulki reeltä reelle kantaen pyhäistä
Miikkulaa, markkinamiesten suojelijaa, ja pirskoitti pyhällä
vihkivedellä lähtijöitä. Muustakin lähtöä katsomaan kokoontuneesta
rahvasjoukosta kuului toivotteluja:

— Spoassu jumalainen ja pyhä Miikkula kerallanne! Tervehinä takaisin
tulgoa!

Repolasta lähdettyä olikin talvisen Vienan matkan vaikein taivallus
edessä: kymmenpeninkulmainen erämaamatka Rukajärven pokostalle. Koko
tällä välillä ei ollut ainoatakaan asuttua kylää, vain päivänmatkojen
päähän rakennettuja metsäsaunoja, joihin matkalaiset saattoivat yöpyä.

Talvitien pohja oli kyllä käyty merkitsemässä syksyllä, mutta siihenpä
olikin sitten jäänyt tiestä huolehtiminen. Matkalaiset saivat tehdä
tiensä mennessään ja siinä kysyttiin sekä miesten että hevosten voimia.
Etunenässä kulki suksimiehiä, »tien hiihtäjiä» ja näiden kantapäillä
seurasivat ne hevosmiehet, joilla oli vähimmän kuormaa tai paraimmat
hevoset. Kun tuli eteen vaikeampi kinospaikka, täytyi tien hiihtäjien,
välistä muidenkin, tarttua lapioihin ja raataa hikipäissä, kunnes
päästiin jälleen jatkamaan taivalta.

Taivalta tehtiin laulaen ja hoilaten, jotta susilaumat, erämaan
pitkähäntäiset valtiaat kaikkoaisivat pois matkueen lähettyviltä.
Yöpymispaikoissa saattoi niistä nakata koko rienan, varsinkin jos
pahansuopa oli nostattanut pitkähäntiä markkinamiesten kimppuun.
Silloin ei auttanut muu kuin matkueessa olevien tietoniekkojen täytyi
väkevillä loitsuilla tehostaa lähtiessä saatuja papin siunauksia.

Rukajärvelle päästyä jo hiukan helpotti ja vielä tuntuvammin helpotti,
kun päästiin seuraavaan suurempaan pysähdyspaikkaan, Tunkuen
pokostakylään. Siinä yhtyi Repolan ja Pielisen miehiin pohjoisesta
päin tulevia Jyskyjärven, Uhtuen ja Vuokkiniemen kauppaveikkoja.
Kesäisin nämä, samoin kuin Repolan ja Pankajärven miehetkin, tekivät
suolamatkansa Kemiin, jonne päästiin melkein yhtenäisiä vesiteitä,
suuren Kemijoen ja sen latvajokien väyliä pitkin. Mutta talvisin ei
Kemi ollut muodissa; joka suunnalta pyrkivät Vienan veikot ja Aunuksen
miehetkin Suman suurille riistamarkkinoille. Nämä markkinat olivat
meidän kertomuksemme aikoihin yhtä suuressa maineessa kuin myöhemmin
Sungun kuuluisat markkinat Keski-Aunuksessa.

Lähempänä Sumaa olivat talvitiet jo hyvin ajettuja ja yhtenään niillä
liukui pitkiä hevosjonoja. Joka ilmansuunnalta näitä hevosjonoja
suoltui ja kaikki ne painuivat ja pakkautuivat Suman kauppakylää
kohden. Tämä Karjalan rannan kaakkoiskolkassa oleva paikka näytti
yhtäkkiä tulleen koko pohjolan keskipisteeksi.

Hilipan Riiko serkku, joka oli ensimmäistä kertaa Suman markkinoilla,
joutui tässä hevosten ja outojen ihmisten vilinässä kokonaan päästään
pyörälle. Hän pakisi hengästyneenä Hilipalle:

— Enpä osannut poika poloinen aavistaa, että näkisin elämässäni näin
paljon väkeä koolla! Mistä kaikki lienevätkään?

— Mistäkö kaikki lienevät? naurahtaa Hilippa huolettomasti. — Näethän,
että paljon on täällä Karjalan kauppaveikkojakin. Vielä enemmän lie
Aunuksen miehiä ja niitäkin enemmän Venään maasta tulleita!

Hän ei valehdellut vakuuttaessaan, että kolmen laajan maan kauppaveikot
olivat kokoontuneet Sumaan tapaamaan toisiaan. Vienan rannikon
kauppamaine oli näihin aikoihin korkeammalla kuin konsanaan sitten
muinaisen Perman päivien. Stolbovan rauhanteossa oli mahtava Ruotsi
sulkenut kaikki Venäjän länteen vievät kauppatiet ja niin oli siirtynyt
Vienan rannikolle koko laajan Moskovan valtakunnan kaupallinen keskus.
Vienan satamiin tuli kesäisin suuria hollantilaisia ja englantilaisia
kauppalaivoja Venäjän tuotteita noutamaan ja omia tavaroitaan
myymään. Ja talvisin virtasi Vienan markkinapaikkoihin hevosmiehiä
Venäjän kaikilta ääriltä; toiset tulivat noutamaan Vienan keittämöjen
suolaa, mutta enimmät pyrkivät Vienan kaupungin ja Suman suurille
riistamarkkinoille.

Metsänvilja oli halutuinta tavaraa, niin kuin se oli ollut
ikimuistoisista ajoista karjalaisheimon eläntämailla. Vienan
kaupungissa oli hollantilaisilla kauppiailla oikein oma kauppahovi
ja tämän kauppahovin asiamiehet tulivat Suman markkinoillekin
riistanahkoja ostelemaan.

Tästä yhtäkkiä suureen kukoistukseen kohonneesta Vienan kaupasta
virtasi pieniä haarautumia meidänkin rajoillemme. Pohjoisempana Kemin
puolen karjalaiset kuljettivat Vienan suolaa ja muita rajantakaisia
tavaroita Kainuun rajan yli hamaan Oulun tienoille saakka vieden
samalla näiden seutujen riistasaaliin Oulun porvarien käsistä.
Samanlaista harmia tuottivat etelämpänä Repolan ja Pielisen miehet
Kajaanin ja Brahean kaupungin porvareille sekä Ruotsin Karjalan
hallitusherroille.

Vienan kaupallinen kukoistus ei kyllä kestänyt kauan. Ruotsin
mahtavuuden mentyä Venäjän kauppa siirtyi jälleen toisille
markkinoille, mutta jätteenä Vienan kaupan kukoistusajasta, aivan
kuin tuon loistokauden sammuvana kajastuksena on Vienan veikkojen
laukkukauppa jatkunut meidän maassa nykypäiviin asti. Unohdukseen
jääneen karjalaisheimon laiha perintöosuus!

Kauro Vanninen oli tavallisesti esiintynyt Suman markkinoilla
kotipuolensa miesten edustajana. Nyt sai nuori Hilippa periä tämän
vastuullisen tehtävän ja hän hoitikin tehtävänsä hyvin. Vanha Jehki
oli kyllä hänen apunaan, yhtenä he menivät hollantilaisen kauppahovin
asiamiehen luo, ja nopeasti siellä saatiin metsänvilja myydyksi.

Kauppahovin asiamies muisti hyvin Kauro Vannisen, ja kun hän nyt näki
Kauron pojan edessään, tarkasteli hän tätä paljon maailmaa kokeneen
miehen silmällä. Tarkastelun tulos oli odottamaton, hän löi Hilippaa
olalle ja virkahti:

— On vahinko, että sinä elät siellä kaukana Pielisen pokostalla! Sinun
pitäisi jäädä tänne Sumaan, tai vielä parempi, jos tulisit Vienan
kaupunkiin ja rupeaisit meidän mieheksi, kauppahovin mieheksi. Me
kasvattaisimme sinusta suuren kauppamiehen!

Hilippa nauroi huoletonta nauruaan.

— Pielisen pokostalla tarvitaan myös miehiä!

Ei, hän ei aikonut jäädä kauppahovin palkkalaiseksi. Hän aikoi pysyä
omana herranaan ja käskijänään!

Repolan ja Pielisen miehet majailivat vanhan kotipuolen miehen talossa,
Mikiforo Sernin talossa. Ukko Mikiforo oli Repolan Ontrei Sernin veli
ja hän oli aikanaan tullut kotivävyksi Suman kauppakylään.

Kun vanha Jehki kertoi hänelle kauppahovin asiamiehen ja Hilipan
keskustelusta, nauroi ukko Mikiforo makeata naurua. Mutta seuraavassa
tuokiossa hänen ovelat tihrusilmänsä jo kiintyivät tarkastelemaan
Hilippaa ja hän nyökytteli päätään hyväksyvästi: Mitäpä kauppahovi teki
Hilipalla, Hilippa oli uljas briha ja kelpaisi muuhunkin!

Sattui näet ukko Mikiforolla olemaan sorea tytär, ainokainen Okahvi
lapsensa. Ja niin se kävi, että vanhan Mikiforon talossa ruvettiin
osoittamaan Hilipalle erikoista huomaavaisuutta. Mikiforo vihjasi
Hilipasta hyvinvointia hyllyvälle Doarie emännälleen ja Doarie
puolestaan vihjasi Okahvi tyttärelleen. Ja oikeastaan oli Okahvi
huomannut Hilipan jo ennen maammonsa vihjausta, oli kuin olikin
huomannut!

Näin syntyi oikealla ja vasemmalla ansoja Hilipan tielle. Mutta Hilippa
aikoi kuin aikoikin pysyä vielä vapaana, kaikin puolin vapaana. Hän
huomasi kyllä sorean Okahvin lempeät silmäykset ja huomasi myös Doarie
emännän kehoittelevat maammon katseet, mutta vapautensa hän aikoi vielä
säilyttää.

Pielisen pokostalla tarvittiin myös miehiä!

Paluumatkalle eivät Repolan ja Pankajärven miehet ottaneet varsin
paljon kuormaa. Suolat haettiin kesällä venepelissä Kemin kaupungista,
nyt ostettiin Suman markkinoilta vain hyvää ryssän juhtinahkaa ja
Hollannin palttinaa. Ostettiin myös muita kankaita ja kaikenlaista
rihkamaa kotipuolella kaupattavaksi.

Lähtiessään pistäytyivät miehet Sumassa olevaan Solokoin monasterin
luostarikartanoon. Kuka osti sieltä itselleen kotijumalan, kuka
tuohuslampun tai pari vahakynttilää kotipokostan kirkkoon vietäväksi.

Vanha luostariveli oli aulis näyttelemään tavaroitaan, ja siinäpä
Hilippa, näitä pyhiä esineitä tarkastellessaan, sai yhtäkkiä loistavan
ajatuksen. Hän kysäisi Jehki vanhukselta:

— Liekö näiden kotijumalaisten kauppa luvallinen Ruotsin Karjalassa?

— Tottapa lie luvallinen joka paikassa Karjalan ristirahvaan
eläntämailla! arveli Jehki vanhus.

Samaa arvelivat toisetkin miehet. Tosin ei kukaan ollut kulkenut
kotijumalaisia kauppaamassa, vähän niiden kauppa olisi tainnut
kannattaa. Korkeintaan vietiin pyhä Miikkula tai Jumalan Äiti hyvälle
naapurille tervetulleeksi markkinaviemiseksi, mutta kukapa nyt olisi
lähtenyt vartavasiten näitä kauppaamaan!

— Ka minäpä mielin lähteä! julisti Hilippa hämmästyneille
kauppaveikoille.

Ja hän antoi tavaroiden näyttäjälle lyhyen määräyksen, että hänen
varalleen oli pantava kokonainen suuri arkullinen kotijumalaisia ja
toinen samanlainen arkullinen tuohuslamppuja ja suitsutusaineita.

Kauppaveikot naureskelivat, että taisipa siinä olla hänelle kaupattavaa
eliniäkseen. Mutta Hilippa antoi heidän naureskella, runsaalla
kädellä hän maksoi luostariveljelle tavaroiden hinnan. Taisi mennä
muutamia hopeakolikoita liikaakin ja ylen suuresti ihastui vanha
luostariveli tähän avokätiseen kauppaveikkoon. Ei hän herennyt Hilippaa
kiittelemästä ja hänelle hyvää matkaonnea toivottelemasta. Vielä lupasi
lukea messujakin turvatakseen Hilipan menestyksen!

Paluumatkalla saatiin kokea ankaria sydäntalven pyryilmoja ja purevia
pakkasia. Suuret susilaumat saattelivat erämaataipalilla markkinamiehiä
ja yöpymispaikoissa jouduttiin monasti melkein käsikähmään näiden
nälkiintyneiden rosvojen kanssa. Eivät enää auttaneet tietomiesten
manauksetkaan, pelosta vauhkoille hevosille täytyi kyhätä yön ajaksi
havusuojus ja siihen äärelle viritettiin suuri nuotio, jonka lämmössä
miehet vuoron perään pitivät vartiota.

Hilippa oli muita ahkerampi istumaan öitään nuotion ääressä. Joskus
oli Riiko serkkunsa hänen pakinatoverinaan, mutta usein hän lähetti
Riikonkin nukkumaan metsäsaunan hiottavaan lämpimään ja valvoi
yksinään. Öinen erämaa kiehtoi ja lumosi kummasti Hilipan mieltä, hän
tarkasteli kiiluvia taivaan tähtiä, kuunteli pakkasen paukahtelua ja
kaukaista susien ulvontaa. Tämä oli Karjalan sydänsalojen villiä elämää
ja Hilippa tunsi mainiosti sopeutuvansa tähän elämään. Sydän tuntui
laajentuvan, veret kiertävän nopeammin ja välistä sai Hilippa polttavan
mielihalun käydä painiskelemaan kaikkia öisen erämaan kesyttömiä
mahteja vastaan.

Välistä muisteli Hilippa oman kotiseutunsa olojakin. Susien ulvonnasta
hän muisti herra Henrikin ja syökärin ja Brahean kaupungin porvarit
ja Kajaanin kamasaksat. Ulvovia susia nekin olivat, herra Henrikki
oli oikein vanha, paatunut uroshukka ja toiset olivat pienempiä,
vähäisempiä, mutta yhtä nälkiintyneitä ja kiukkuisia. Heidän poloisen
karjalaisheimonsa pään menoksi ne hioivat hampaitaan, ja usein ne
saivat yllytetyksi kaikki Pielisen pokostan ruotsit ulvomaan samassa
kuorossa. Ja jopa olikin tuo ulvonta ottanut luonnon raukalta
karjalaisrahvaalta, niin vapisivat poloiset kuin nuo heidän heponsa
vapisivat täällä erämaassa. Harva heidän joukostaan uskalsi enää nousta
puoltamaan omia oikeuksiaan.

Mutta hänpä aikoi uskaltaa! Sai ulvoa herra Henrikki miten hyvänsä, ei
hän aikonut väistyä eikä ruveta vauhkona vapisemaan!

Hilippa naurahtaa omalle kiihtymykselleen ja nyt sukeltaakin
jo mieluisampi kuva hänen muistoonsa, kuva viimeisiltä Lieksan
markkinoilta. Hän muistelee herra Henrikin tytärtä, ylpeätä Brita
neitoa, jota hän oli puristanut syliinsä ja jonka kauniit silmät olivat
säikkyneet hänelle niin palavaa kiukkua. Mikäpä lie ollutkin, kaikki
muut soreat neidot unohtuivat hänen mielestään käden käänteessä. Niin
oli unohtunut Suman majapaikan kaunis Okahvikin, vanhan Mikiforon sorea
tytär, ei Hilippa uhrannut hänelle enää ainoata ajatusta. Toista oli
tuo ylpeä ruotsi, hentonen ja solakka Brita neito. Britan kuva tuntui
syöpyvän yhä syvemmälle ja syvemmälle hänen mielikuvitukseensa.

Britan isän nimeen liittyi kaikki se vääryys ja sorto, jota Karjalan
ristirahvas sai kärsiä Pielisen pokostalla. Ja samalla, kun Hilippa
ajattelee tuota sortoa, samalla hän muistelee myöskin Britaa. Ja
tuntui kuin Britan kuva olisi yllyttänyt ja rohkaissut häntä ryhtymään
taisteluun tuota sortoa vastaan, kuin Brita olisi luvannut tulla hänen
puolelleen taistelussa!

Kaukana laulaa susien kuoro, pakkanen paukahtelee, nuotio lämmittää. Ja
Hilippa hymyilee rohkeata hymyään, ylimielistä hymyään.

Hän tunsi olevansa väkevä taistelussa, jos Brita tulisi hänen
puolelleen!




VI.


Kevät on joutunut kreivilliselle Pielisen pokostallekin, suurten
takamaiden myöhäinen kevät. Humisten sulavat hanget toukokuun auringon
hautomina, ilmasta kuuluu jo etelän mailta saapuvien muuttolintujen
äännähtelyä ja eräänä tavallista lämpöisempänä päivänä alkavat Pielinen
ja suuri Lieksanjoki luoda jääpeitettään.

Herra Henrikin virkatalo on kaupunkisaaren kohdalla aivan
rantaäyräällä ja siitä on hyvä seurata jäiden lähtöä. Monena päivänä
ja monena lauhkeana kevätiltana istuu Brita neito saunan vieressä
rantapengermällä ja tarkastelee uteliaana joella tapahtuvaa talven
mahdin murtumista, ohitseen soluvien jäiden taivallusta.

Ensi päivänä tuli aivan hienoa jääsohjoa, läheisen Pankakosken särkemää
ja rouhentamaa, mutta toisena päivänä alkaa jo tulla särkymättömiä
jäälauttojakin, leveitä ja paksuja jullikoita, joille vihainen
Pankakoski ei ole tuottanut suuriakaan vaurioita. Ne kulkevat Britan
ohi jykevinä ja arvokkaina ja monen mukana on kaikenlaista tavaraa,
jota virran tyrskyt eivät ole saaneet matkan varrella pois huuhdelluksi.

Tuossa menee lautta, jonka reunoissa on rämerantojen turvetta ja suuria
sammalmättäitä karpalorönsyineen ja puolanvarsineen; tuossa toinen,
jonka päällä kellottaa suuri lenkokuusi. Se on nähtävästi kasvanut
jollakin rämeisellä rantaniemekkeellä ja siitä nykäisi matkalle
lähtevä lautta sen juurineen päivineen mukaansa. Juurista on matkan
varrella karissut ja huuhtoutunut kaikki tarpeeton roska tiehensä ja ne
sojottavat nyt korkealla avuttoman paljaina ja runneltuina.

Ja mitäs tuolta oli tulossa? Brita tarkkaa uteliaana lähenevää
jäälauttaa. Eikös olekin sen mukana vanha venelaho, puoliksi lautalla,
puoliksi vesivarassa! Brita kokee arvailla, että olisikohan tuo lautta
lähtenyt Pankajärvestä ja olisikohan tuo vanha vene Pankajärven
karjalaiskylän miesten omaisuutta.

Nyt lautta soluu hitaasti ja hätäilemättä Britan ohi, virta nykii
ja pyörittelee sitä, mutta vene pysyy itsepintaisesti sen matkassa.
Taisipa ollakin lauttaan kiinni jäätynyt. Nähtävästi se oli jo syksyllä
hylätty jäihin, lahonut venerumilas, aikansa palvellut, ja tuossa se
nyt taivalsi viimeistä matkaansa.

Nyt meni jo lautta veneineen kaupunkisaaren ohitse, takertui vielä
viimeisen kerran kiinni saaren rantaan ja sitten vähitellen kantautui
kauemmaksi, hävisi Pielisen avartuneelle ulapalle.

Britan povelta kohosi huokaus. Aiheuttiko sen huokauksen tuon hylyksi
jätetyn, isännättömän veneen taivallus? Vai olisiko ollut toinen syy?

Kevätillan hämyiseltä taivaalta kuului voimakasta siipien havinaa
ja joutsenparven joikumista. Ne lensivät Britan pään yläpuolella ja
suuntasivat matkansa joen juoksun mukaan sinne, mistä nuo jäälautat
tulivat. Eivät laskeutuneet edes levähtämään Pielisen suliin, vaan
lensivät kauemmaksi, kenties Pankajärveen, kenties kerrassaan itäisen
rajan taakse.

Siitäkö tuo Britan huokaus aiheutui, kun joutsenet eivät pysähtyneet
heidän vesilleen? Brita oli kuullut tämän tienoon alkuperäisen
karjalaisrahvaan pitävän joutsenta pyhänä lintuna, mutta heikäläiset,
luterinuskoiset uudiseläjät, niitä vainosivat säälimättä, niin kuin
ne vainosivat karjalaisrahvastakin. Nyt oli jo karjalaisrahvaan
valta-asema Pielisen rannoilta häviämässä ja valkojoutsenetkin
hävisivät heidän mukanaan.

Pankajärvessä kuuluivat joutsenet vielä viihtyvän, mutta sepä olikin
karjalaisten järvi. Sen rannoilla ei vielä elänyt ainoatakaan ruotsia,
ei ainoatakaan heikäläistä.

Brita tiesi, että niin oli asia, Pankajärvellä eivät heikäläiset
menestyneet. Pari vuotta sitten oli sinne muuttanut kaksi heikäläistä
perheineen, mutta tänä talvena hankiaisten aikaan olivat nämä
uudiseläjät tulleet takaisin.

Brita tiesi tämän siitä, että toinen näistä miehistä oli käynyt hänen
isänsä luona ja haikeasti valitellut kokemiaan vastuksia, mitä lienee
valitellut karjalaisten röyhkeyttä. Pankajärven Vannisista siinä oli
puhuttu ja Maurosista, varsinkin Vannisista. Liukas ja vastenmielinen
luikari oli tuo uudiseläjä ollut Britan mielestä, ja parhaansa mukaan
oli se koettanut panetella karjalaisia, mutta kun hänen isänsä oli
tiukannut mitä kolttosia karjalaiset olivat nyt viimeksi tehneet, niin
selkeää ja suoraa vastausta ei tullut mieheltä.

Ja niin oli mies mennyt matkoihinsa, oli sanonut lähtevänsä Viensuun
kylään, jossa jo ennestään eleli hänen sukuaan. Ja kun isä oli
tiedustanut miehen veljestä; siitä toisesta uudiseläjästä, niin sen oli
sanonut jo olevan siellä Viensuussa ja autioksi olivat muka jättäneet
talonsa Pankajärvelle. Eivätkä muuttaisi sinne ennen kuin heidät
vietäisiin kreivillisten rakuunoiden turvissa autioksi jääneeseen
uudistaloonsa.

Hänen isänsä, oli jäänyt miehen mentyä ärisemään ja sadattelemaan.
Oli sadatellut sekä noita uudiseläjiä että karjalaisia. Varsinkin
Pankajärven Vannisia oli isä sadatellut, sitä ikuista salasaksojen
pesuetta!

Myöhemmin oli Brita kuullut palvelijoidenkin kuiskuttelevan tuon miehen
käynnistä ja siitä, mikä oli nuo uudiseläjät oikeastaan karkoittanut
Pankajärveltä. Jotakin salaperäistä ja synkeää siellä oli tapahtunut,
mutta kukaan ei tuntunut tarkoin tietävän, mitä se oli. Yksi puhui
karjalaisten noitakeinoista, toinen kuiskaili muuta: Olivat muka nämä
uudiseläjät polttaneet yhden karjalaistaan ja siitäpä syntyi tuima,
öinen taistelu Pankajärven jäällä. Huonosti oli käynyt ruotsien siinä
taistelussa, nuori ja rivakka karjalainen salasaksa oli keihästänyt
toisen heistä henkihieveriin, mutta herra Henrikille ei muka uskallettu
sanoa sitä suoraan, kun oli itse ensin ryhdytty tihutöitä tekemään,
taloja polttamaan!

Ankaran sydämen tykytyksen sai Brita noita kuiskutteluja
kuunnellessaan. Oliko niissä mitään perää ja kuka oli sitten tuo nuori
ja rivakka karjalainen salasaksa? Hän tunsi kyllä yhden Pankajärven
karjalaisen, nuoren ja rivakan miehen, peloittavan rivakan! Ja hänen
isänsäkin tunsi varsin hyvin tuon miehen, nuoren Hilippa Vannisen!

Olisiko Hilippa tehnyt tuon tihutyön, josta kuiskuteltiin...
keihästänyt heikäläisen, ruotsin? Brita tiesi Hilipan kyllä pystyvän
sellaiseen. Jos karjalaisille tehtiin niin suurta vääryyttä, että
heidän talojaan poltettiin, niin Hilippa kyllä tarttui arvelematta
karhukeihääseen. Hän tiesi tuon nuoren karjalaisen pystyvän muuhunkin
kuin karhukeihästä käyttelemään, syvä punastus väräjöi Britan poskilla,
kun hän muisteli, mihin kaikkeen nuori Hilippa pystyikään!

Myöhemmin oli Brita koettanut udella isältäänkin Pankajärven
tapahtumista, mutta isä oli vain ärissyt ja sadatellut. Ja uhannut
toimittaa toisia uudiseläjiä Pankajärvelle, sellaisia, jotka eivät
säikähtäisi salasaksoja!

No Brita kyllä ymmärsi isänsä kiihtymyksen. Houkutteluilla ja
lupauksilla oli isä saanut jälleen muutamia uusia porvareja Lieksan
kaupunkiin, ne rakentelivat paraikaa talojaan tuolla kaupunkisaarella
ja pian joutuvilla kesäkäräjillä piti hänen isästään tulla
tämän kaupungin pormestari. Siinä tarpeeksi syytä, minkä vuoksi
isä ponnisteli niin tiukasti saadakseen karjalaiset luopumaan
salakaupastaan. Sen loppuminen oli tämän uuden kreivillisen kaupungin
elinehto.

Mutta Britakin ymmärsi nyt jo näitä asioita mielestään paremmin kuin
viime talvimarkkinoiden aikaan. Hän oli kulkenut avoimin silmin
ja avoimin korvin, hän oli tämän tästä pujahtanut isästään salaa
naapuritaloon, tuonne karjalaisen Mafilo Vaakanaisen taloon. Mafilon
tytär Tatjana, vilkas ja eloisa karjalaisneito, oli hänelle kertonut
monta tarinaa karjalaisten kärsimistä vääryyksistä tällä pokostalla.
Brita tiesi nyt heikäläisten olevan kaikkea muuta kuin enkelejä ja
onnen tuojia näille raukoille rajamaille.

Huh, miten hän olikaan silloin talvella säikähtänyt nuoren Hilipan
ryöppyävää sanatulvaa, mutta nyt hän oli vakuutettu, että siinä
oli kuin olikin hyvin paljon totta pohjalla. Ja mihin tämä lopulta
veisi, tämä taistelu? Pankajärven Vannisten tuhoonko se veisi?
Vai Pielis-Brahean kaupungin häviöön? Vai löytyisikö välitie,
sovittava välitie? Mutta hänen isänsä ei rakastanut sovitteluja ja
puolinaisuuksia, isä oli päättänyt voittaa taistelun, maksoi mitä
maksoi!

Brita katselee jäiden taivallusta ja jälleen kohoaa hänen rinnastaan
huokaus. Joutsenet menivät Pankajärveen! Hän olisi toivonut niiden
laskeutuvan tuohon kaupunkisaaren rantaan edes hetkiseksi levähtämään,
mutta eivät laskeutuneet. Valkojoutsenet eivät rakastaneet heikäläisiä,
ruotseja, vaan pitivät yhtä puolta karjalaisten kanssa!

Pankajärvi joutsenineen kangastelee tänä lauhana, keväisenä iltana
Britan mielikuvituksessa jonkinlaisena tarujen järvenä, salaperäisenä
satujen pyhättönä. Se nuoren Hilipan kotiniemi kuului olevan ihmeen
kaunis, niin oli naapurin Tatjana hänelle kertonut silmät loistaen.
Siellä oli vanha kalmistokin, ikivanha uhripuistikko ja siellä pieni
tsasouna... rukoushuone tai uhriaitta, mikä lie ollut. Siellä kai nyt
uiskenteli se äsken ohi lentänyt joutsenparvi, siellä uhripuistikon
rannoilla. Siellä olivat valkojoutsenet pyhiä lintuja, onnen tuojia.

Ja pitäisikö tuon rauhoitetun tarujen paikan joutua raiskatuksi?
Pitäisikö Pankajärvenkin joutua heikäläisten, ruotsien omaisuudeksi?

Masentuneeksi painuu Britan mieli, kumman masentuneeksi ja
alakuloiseksi. Vaikka hän olikin herra Henrikin tytär.




VII.


Kesäkuun alussa varustautuvat Pankajärven miehet Vienaan suolamatkalle.
Silloin on Vannilan niemen ranta-aittojen luona touhua ja hälinää.
Totutun tavan mukaan kokoontuivat kaikki suolamiehet siihen tekemään
viimeisiä lähtövarustelujaan ja niin siinä nyt paikataan ja tervataan
veneitä, lujitetaan meloja ja sauvoimia, tarkastetaan kaikkia
matkakapineita.

Paraana taiturina veneiden varustamisessa on Hilipan Ignoi setä,
vakava ja hiljainen vanhapoika. Ignoi ei ole konsanaan kulkenut
kauppamatkoilla, vaan elelee kotimiehenä: kalastajana, kaskenpolttajana
ja venemestarina.

Kotimieheksi jäi nyt itse Kauro Vanninenkin. Hän on tämän kevättalven
aikana hiukan sairastellut ja nopeasti vanhentunut, näytti siltä kuin
nuo talviset tapahtumat olisivat riipaisseet pois maaperän Kauron
jalkojen alta. Hän tunsi lähteneensä luisumaan hautaa kohden eikä hän
enää halunnut lähteä suolamiesten johtajaksi.

Eikä Hilippakaan lähtenyt suolamatkalle. Hänellä oli omia
suunnitelmiaan, hän aikoi lähteä pitkälle kauppamatkalle Ruotsin
Karjalaan. Niin sai Vannilan sukutalon puolesta lähteä suolamiesten
matkaan Hilipan vanhempi veli Arhippa, vankka ja tasainen, jo
perheellinen mies. Arhippa olikin kuin luotu ohjaamaan suolavenettä
vaarallisissa koskinivoissa, aina hän oli ollut taattonsa mukana
kesäisillä matkoilla ja nyt lähti hän yksinään.

Tai ei aivan yksinään, hänen toverikseen sai lähteä hänen nuorin
veljensä, vielä keskenkasvuinen Lari poikanen, perheen kuopus. Ensi
kertaa pääsi Lari mukaan näin pitkälle matkalle ja niinpä olikin hän
kaikkia muita innokkaampi lähtö varusteluja tehtäessä. Touhussaan hän
juoksee edestakaisin venerannan ja eläntäpirtin väliä, kantaa veneisiin
eväskontteja ja nahkapeitteitä. Kaikkea hän kantaa veneisiin, pienen
kotijumalankin, pyhän Mukkulan, joka aina asetettiin suolaveneen
kokkaan matkamiesten suojelijaksi.

Suolamiesten mentyä ryhtyy Hilippakin tekemään omia varustelujaan. Hän
on valinnut toverikseen Riiko serkkunsa ja toiseksi soutumiehekseen
hän on palkannut köyhän Timo Issakaisen, jonka hän talvella pelasti
herra Henrikin kynsistä. Herra Henrikin tytär on Vie'in lautamiehen
välityksellä lähettänyt moneen kertaan apua Timon perheelle, mutta eipä
Timo arvellut näiden hyvien töiden estävän häntä palvelemasta toista
suojelijaansa.

Ja Ignoi vaari on rakentanut Hilipalle uuden matkaveneen, niin
sujakkatekoisen ja sorean koskiveneen, ettei sen veroista ole
vielä nähty Pankajärven Vannilan venevalkamassa. Vasta tervattuna
ja hyväksi kuivattuna, uusine airoineen, uusine perämeloineen ja
uusine sauvoimineen se on kuin neitsyt rusoposkinen, juuri vihille
valmistautuva.

Tähän veneeseen nyt Hilippa ja Riiko ryhtyvät kantamaan
matkavarusteitaan. Ensin pannaan pohjalle yhtenäinen lautasuojus
ja sen päälle ladotaan reunapuolille nahkakääröjä ja kangaskääröjä
sekä rihkama-arkkuja, viime talviselta Vienan matkalta tuotuja
tavaroita. Keskelle venettä, näkyvämmälle paikalle, asettaa Hilippa ne
molemmat suuret puuarkut, jotka hän talvella osti Solokoin monasterin
luostariveljiltä. Oli siinä nyt kotijumalaisia Karjalan ristirahvaalle,
olipa totta vie oman pokostan tarpeiksi ja vähän muuannekin vietäväksi.

Jälleen kokoontuu kotiväki venerantaan lähtijöitä hyvästelemään. Kauro
vanhuksen teki mieli varoitella poikaansa, mutta mikä lie ollutkin,
kun ei varoittelemisesta tullut mitään. Hilippa oli niin varma ja
hyvätuulinen, että Kauron täytyi vaieta hänen lähtiessään.

Toista oli Hilipan maammo, pyöreä ja toimekas Paraske muori. Hän sääli
veneeseen eväsvakkoja ja lämpimiä peitteitä ja koko ajan oli hän
yhtenään äänessä. Siinä tuli neuvoja ja siinä tuli varoituksiakin,
miten poikuensa, rakkaimpansa tuli menetellä ruotsien eläntämailla.

Ja hereitä kyyneleitä itki Paraske muori viimeisen kerran Hilippaa
halatessaan. Mutta Kauro vanhus salasi silmiinsä tulleen kosteuden.
Vasta lähtijöiden mentyä näkymättömiin hän antoi vallan kyynelilleen
ja meni Paraske muorin kanssa pyhitysniemen vanhaan tsasounaan. Siellä
nämä uskolliset elintoverit anelivat kauan ja hartaasti Spoassu
jumalaisen ja kaikkien pyhien suojelusta Hilipan matkalle, rakkaimman
poikansa matkalle.

Simanan kotiniemen ohi kuljettaessa tarkastelee Hilippa ylpeänä
uutta pirttirakennusta. Jo maiden sulaessa oli se saatu valmiiksi ja
siinä se nyt komeili palaneen pirtin paikalla. Sen jyrkkä katonharja
näytti aivan kuin uhmaten tarkastelevan omalta kotiniemeltään kauas
Pankajärvelle, karjalaisten koskemattomalle järvelle.

Uhma välähtää Hilipankin silmistä, kun hän vilkaisee tuonne lahden
perukkaan, josta näkyi ruotsien autioksi jätetty uudistalo. Olivatpahan
väistyneet ruotsit, vaikka olivatkin itsensä herra Henrikin ja syökärin
lähettämiä. Henkiin kyllä jäi se nokinaama seppä, musta ruotsi, mutta
ehkäpä olikin parempi niin. Ei huolinut pelätä mitään jälkirettelöitä
ja olipahan siellä varoittelemassa toisia ruotseja, jotta oli parasta
jättää rauhaan Pankajärven karjalaiset.

Ei Hilipan mieleen juolahtanut, että musta ruotsi voisi hautoa kostoa.
No, herra Henrikin hän kyllä tiesi mietiskelevän kostoa, hiovan
hampaitaan, mutta eipä hän pahoin pelännyt herra Henrikkiäkään. Hän
aikoikin nyt mennä tervehtimään herra Henrikkiä ja syökäriä. Tahallaan
hän oli sovittanut matkalleen lähdön juuri kesäkäräjien ajaksi, jolloin
Lieksassa pidettiin kesämarkkinoita. Eipä sen puolesta, että näillä
kesämarkkinoilla olisi ollut metsänviljan tavoittamista, mutta hän
mieli huvikseen pistäytyä katsomassa markkinoita ja siinäpä sopi yksin
tein tehdä hiukan kiusaa vastustajilleenkin.

Pankakoskella sattui rämeäpuheinen Pervusa olemaan kotosalla ja
hänpä ihmettelemään, mitenkä Hilippa työntyi moisine arvokkaine
tavaraveneineen suoraan suden suuhun, paraaseen markkinahumuun. Olisi
viivyttänyt lähtöään markkinoiden yli ja sitten yön aikaan kokenut
pujahtaa ohi kaupunkisaaren Pieliseen.

— Ka lähde mukaan, niin saat nähdä, miten menemme kaupunkisaaren ohi!
nauraa Hilippa ylimielisesti.

— Syöjätär sinun hurjapään kyytiin lähtenee! penäsi Pervusa
kauhistuneena, vaikka hän ei ollutkaan juuri arkalasta kotoisin.

Mutta kun Hilippa vielä tovin häntä maanitteli, niin eikös jo Pervusa
voittanut ensi pelästystään ja lyöttäytynyt matkaan. Hilipalla oli
kai mielessään joku ovela kolttonen ja eipä Pervusalla ollut mitään
vastaan, jos hänkin saisi olla mukana nolaamassa ruotseja.

Niin painuttiin Pankakoskelta vielä vähän matkaa myötävirtaan, mutta
siellä Hilippa käänsi veneensä rantaan, muutamaan sakeametsäiseen
lahdenpoukamaan. Siinä purettiin veneestä rannalle kaikki muu Vienan
hyvyys, vain molemmat Solokoin monasterin luostariveljiltä ostamansa
tavara-arkut jätti Hilippa keskelle venettä kelteästi näkyviin.

Timo Issakainen jäi metsän kätköön peitettyjä tavarakääryjä vartioimaan
ja niin painuu vene jälleen eteenpäin virran keinuttamana. Airoissa
istuva Riiko auttelee hiukan menoa ja Hilippa seisoo perässä ohjaten
tukevalla melalla purtensa kulkua. Pervusa istuu keskituhdolla,
suurten puuarkkujen vieressä ja ihmettelee mielessään, mihinkä tämä
taivallus päättyisi. Hilippa oli kyllä parilla sanalla maininnut, mitä
nuo tavara-arkut sisälsivät, mutta eipä Pervusa vieläkään käsitä,
mitä Hilipalla oli mielessään. Tuntui kuin tuntuikin hiukan pintaa
karmivalta lähteä suotta herra Henrikin ja syökärin näkyville, vaikkapa
olikin vain noita luvallisia tavaroita matkassa.

Liekö Brita sattumalta seisoskellut kotinsa kohdalla rantapenkereellä
vai lieneekö siinä katsellut kaupunkisaarelta näkyvää markkinavilinää.
Nyt huomasi hän ylhäältä päin tulevan veneen ja jäi ylen hämmästyneenä
katselemaan sen kulkua. Siinä tulikin toista kuin kevätjäiden
mukana ajautunut pankajärveläisten venehylky, siinä tuli upouusi ja
harvinaisen siro tehoinen koskivene ja uljaspa oli ohjaajakin veneen
perässä.

Jo tunsi Brita tulijan hyvän matkan päästä, unissaankin hän olisi
tuntenut tuon pitkän ja solakkavartaloisen miehen ja tuon ylimielisen
hymyn, joka leikitteli Hilipan päivettyneillä, miehekkäillä kasvoilla.

Hilippa tervehti häntä reippaasti kättään heilauttaen ja syvä punastus
kohosi kuin kohosikin Britan poskipäille. Tuskin hän ensi hämmingissään
edes muisti ajatella, että hän oli ylpeä ruotsi, herra Henrikin tytär,
ja ettei hänen sopinut vastata isänsä vihoissa olevan karjalaisveijarin
tervehdykseen. Ja kun Brita vihdoin tämän muisti, oli muistaminen jo
myöhäistä. Hilipan pursi oli jo lipunut hänen ohitseen ja kauhistuen
huomasi Brita sen kääntyvän suoraan kaupunkisaaren rantaan!

Brita todella kauhistui Hilipan uhkarohkeata yltiöpäisyyttä. Oliko
tuo mies aivan mieletön, kun meni veneineen suoraan tulliviskaalin ja
hänen isänsä syliin, ja veneessä näkyi olevan tavaraa, luultavasti
rajantakaisia, kiellettyjä tavaroita. Hätääntyneenä hän mieli huutaa
Hilipan perään... pyytää tätä kääntymään nopeasti takaisin, soutamaan
ohi kaupunkisaaren... mitä muuta hyvänsä tekemään!

Mutta Hilippa vilkaisi vielä taakseen ja hymyili hänelle jälleen
ylimielistä hymyään, ja tämä hymy sai kuin saikin Britan malttamaan
mielensä. Hänen tuli aivan kuin helpompi olla, vaikka sydänalassa
tuntuikin vielä outoa vavahtelua.

Olipa hän todellakin aika pelkuri, herra Henrikin ylpeä tytär!

Seuraavassa tuokiossa laski Hilipan pursi rantaan aivan tullihuoneen
kohdalle.

Syntyi siinä hälinää ja ihmettelyä. Uteliasta markkinarahvasta
alkoi kokoontua joka haaralta töllistelemään tuota hurjapäätä
karjalaismiestä, jonka tiedettiin kauppaavan rajantakaisia tavaroita ja
joka nyt tuli tavaraveneineen rantaan niin kuin muutkin markkinamiehet.
Viskaali Penttikin jo räsähtelee palavan katajapehkon tavoin
tungoksessa ja ärisee Hilipalle:

— Piruako tänne tulit, kirottu salasaksa? Vai joko rupesi kaduttamaan
ammattisi?

— Mitäpä minulla katumista, nauraa Hilippa veneensä perästä, —
rehellisillä kaupoilla olen aina kulkenut, minkä olen kulkenut. Niin
aion nytkin lähteä kulkemaan ja sitäpä tulinkin tänne... tavaroitani
näyttämään, jotta ei vahingossa lähtisi mukaani mitään kiellettyä!

Jo oli joutunut rantaan herra Henrikkikin, mistä lie joutunutkaan.
Ja hänen mukanaan oli käräjäherroja, Kajaanin konventin laamanni
Johannes Cumovius ja muitakin. Herra Henrikin ensimmäinen ajatus
oli pistää tuo röyhkeä karjalainen ilman muuta rautoihin, sillä
jopa oli hänellä tarpeeksi tiedossaan Hilipan kepposia. Kenpä muu
oli viime talvimarkkinoilla vienyt kaiken metsänviljan, kenpä muu
kuin tuo julkea nulikka ja hänen kirottu pesueensa! Ja kenpä muu oli
karkoittanut Pankajärveltä hänen sinne toimittamansa uudiseläjät? Tuo
samainen veijari oli senkin tehnyt ja vielä keihästänyt toisen hänen
suojateistaan henkihieveriin!

Siinä oli enemmän kuin tarpeeksi syitä miehen kahlehtimiseen, mutta
seuraavassa tuokiossa jo herra Henrikki muisti, ettei hänellä ollut
oikeastaan mitään todistuksia Hilipan syyllisyydestä. Ja tuossa oli
nyt tuo laamanni, mokoma lakiherra, joka oli jo häntä muistuttanut
yhdestä ja toisestakin omavaltaisuudesta. Ei sopinut turvautuakaan nyt
suorasukaiseen oikeudenkäyttöön, hänen täytyi kuin täytyikin katsella
voimatonna, kun tuo veijari tuli hänen ja tullimiehen nenän eteen
tavaraveneineen. Mutta ehkäpä nuo tavarat paljastaisivatkin miehen
syyllisyyden!

Syökäri ja herra Henrikki karjuvat jo kilpaa, että tavara-arkut oli
nostettava maihin ja avattava nähtäviksi.

— Ka mikäpä siinä, avataan arkut ja näytetään tavarat! pakisee Hilippa
huolettomasti veneensä perästä. — Auta sinä, Riiko serkkuseni, näitä
herroja, ja ehkäpä sinäkin voit vähän auttaa, Pervusa kuomaseni!

Pervusa jo tunsi rohkeutensa palaavan, hän ryhtyi Riikon avustamana
vääntämään tavara-arkkuja herrojen eteen ja rämähteli isoäänisesti:

— Ka autetaan herroja, kun tarvitsevat apua! Autetaan, jotta saisivat
katsella kyllältään näitä Hilipan tavaroita. Pyhän luostariveljen
lähettämiä kuuluvat olevan, vaan kukapa takasi niitäkään veitikoita.
Lempo tiesi, mitä lienevät lähettäneetkin tälle Hilipalle, ylen
kokemattomalle brihalle!

Kun arkut vihdoin saatiin auki väännetyiksi, selkeni siinä sorea
ihanuus tullimiehen ja herra Henrikin ja laamanninkin katseltavaksi.
Toinen arkku oli täpötäynnä kauniisti pinoihin aseteltuja pyhäinkuvia,
karjalaisrahvaan kotijumalia, ja toinen yhtä täynnä vielä somemmin
pakattuja tuohuslamppuja, vahakynttilöitä ja suitsutustarpeita!

Viskaali Pentti yritti kovakouraisesti penkoa toisen arkun sisältöä,
mutta Pervusa häntä varoitteli:

— Yritäpä vain särkeä ja sotkea näitä Hilipan tavaroita! Jos pengot ja
kaivelet, niin kaivele varovammin likaisine sorminesi!

— Perhanan roskaa! räsähti tullimies kiukusta kipenöiden. — Molemmat
arkulliset yhtä täynnä samanlaista joutavaa roskaa!

Herra Henrikki pihisi raivosta, mutta leikintajuinen laamanni ei voinut
peitellä hymynvärettä suupielissään. Hän virkahti suopeasti:

— Näyttääpä siltä, että hänellä onkin arkuissaan luvallista tavaraa.
Mitäpä noista suotta kaivelemaan ja sotkemaan, sulkekaa arkut ja viekää
ne takaisin veneeseen!

Naurua ja pilapuheita alkoi kuulua markkinarahvaan joukosta ja
herra Henrikin ja syökärin piti kiltisti niellä kaikki tämä. Kaiken
kukkuraksi alkoi Hilippa vielä pyydellä tullimieheltä paperia, että hän
oli näyttänyt näitä tavaroitaan valtojen edessä ja että ne oli havaittu
luvallisiksi kaupata kaikkialla Karjalan ristirahvaan elinmailla.

— Vai vielä paperia vaatisit, pirun sikiö! räsähti viskaali Pentti
äkämystyneenä.

Mutta laamanni sekaantui nyt keskusteluun ja selitti, että tuollaisen
paperin pyytäminen oli vallan paikallaan, jos mies kerran aikoi lähteä
myyskentelemään noita tavaroitaan Ruotsin Karjalassa. Mikäpä siis esti
hänelle antamasta pyytämäänsä todistusta!

— Ka sitä minäkin ajattelen, pakisee Hilippa iloisesti ja tuottavasti.
— Ylen on monta syökäriä matkan varrella, panevat vielä veitikat
kiikkiin, jos ilman valtojen lupaa liikuskelen!

Ja niin sai kuin saikin Hilippa paperin, jossa sanottiin, että hänen
oli lupa myyskennellä pyhiä ohranoita ja tuohustarpeita Ruotsin
valtakunnan alueella elävälle karjalaisrahvaalle.

Hilippa jätti veneen Riiko serkkunsa huostaan ja käski tämän aloittaa
kaupanteon, jos markkinaväen joukossa sattuisi olemaan hänen
tavaroidensa tarvitsijoita. Vielä hän ohimennen suhahti pari muutakin
sanaa Riikon korvaan ja läksi sitten ylen huolettomana kävelemään
kaupunkisaarelta mantereelle.

Laudoista kyhätty käymäsilta vei aivan herra Henrikin virkatalon
eteen. Siinä seisoi rappujen vieressä Brita neito, joka oli itseäänkin
ihmetyttävän jännityksen vallassa odottanut, miten Hilipan seikkailu
päättyisi.

Nyt hän näki jo Hilipan huolettomasta esiintymisestä, että hyvin oli
tämä veitikka selvinnyt viskaalin ja hänen isänsä kynsistä. Jo mieli
Brita uteliaisuuttaan häveten lähteä niskat kenossa sisään, mutta
mikäpä lie hänet pidättänytkin lähtemästä. Totta tosiaan, hän ei tänä
päivänä ollenkaan ymmärtänyt itseään, hän teki aivan päinvastoin
kuin olisi pitänyt. Nyt hän jo kuuli laskevansa leikkiä Hilipalle,
naureskelevansa tälle, että taisipa sittenkin olla tiukka tarkastus
tullihuoneen rannassa. Ja mikä poltti noita hänen poskiaankin niin kuin
näkymätön tulenliekki olisi niitä kuumentanut!

Liekö Hilippa huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa Britan
käytöksessä. Hän tuskin pysähtyikään tämän kohdalla, pakisi vain
melkein kuin ohimennen:

— Tuletko markkinakisoihin, Brita neito? Näkyivät tuolla jokivarrella
kokkokallion luona tasoittavan kisapaikkaa, niin siitä tuli mieleeni
pyytää!

— Minäkö markkinakisoihin... sinun mukanasi? häkelsi Brita tuskin
kuuluvasti.

— Ka mikäpä minun kerallani lähtiessä? Vai pelkäisitkö minua, Brita
neito?

Hetkiseksi hävisi tuo tavallinen ylimielinen hymy Hilipan huulilta.
Brita oli näkevinään hänen silmissään hiljaisen anelun tai mitä tuo lie
ollut, kummallinen häivähdys. Ja Mafilon pihaan kääntyessään virkahti
Hilippa matalalla äänellä, ylen pehmeästi:

— Mitäpä minusta pelkäämään, lähde pois kisoihin! Tulen tuolta
saunarannasta sinua veneellä noutamaan!




VIII.


Yö on aika viileä, kevätkesän valju yö. Herra Henrikin virkatalon
pihamaalla on jo hyvän aikaa vallinnut täydellinen hiljaisuus ja
hiljaista on tuolla kaupunkisaarellakin. Vain sorsaparvi närisee saaren
rantaruohokossa ja vedenpinnan yläpuolella häilyy hieno usvaverho, niin
hatara ja ohut, että sen yön vaaleassa hämyssä juuri ja juuri huomaa.

Nyt liikahti jokin ovi herra Henrikin kartanolla, narahti tai kolahti
sen verran, että sen yön hiljaisuudessa saattoi parahiksi kuulla.
Se kolahdus kuului tuolta aittarivin ulkopäästä. Siellä oli Britan
neitsytpirtti, kokonaan erillään muusta asuinrakennuksesta, saunatien
puolella.

Varjon tavoin liukuu Brita oven raosta kesäyön hämyyn. Hän pysähtyy
tupasensa nurkkavierelle kuuntelemaan ja puristaa hartioilleen
kääräisemäänsä huivia tiukemmalle. Hän näyttää värisevän yön
viileydessä ja Britan posketkin ovat tuiki kalpeat, mutta tuo kalpeus
ja tuo väriseminen saattoivat johtua muustakin kuin yön viileydestä.

Brita kuulee sorsaparven närinän kaupunkisaaren rannasta ja näkee
vedenpinnalla häilyvän usvaverhon. Hän silmää saunatietä varjostaviin
koivuihin ja pihlajapehkoihin ja sitten asuinrakennuksen puolelle.
Rakennuksen päässä Britaa lähimpänä on hänen isänsä suuri virkahuone;
sen seinissä on tähän aikaan säätyläisilläkin vielä tavallisten
luukkuakkunoiden sijasta pienet lasiruudut. Ne ovat vihreätä lasia ja
välähtelevät kesäyön hämyssä Britan silmiin niin oudon ilkeästi...
aivan kuin olisi isä siellä lasin takana ärähdellyt ja rypistänyt
tuimistuneena kulmiaan.

Britan tarvitsi ottaa vain pari pitkää ja nopeata harppausta
päästäkseen ensimmäisen saunatien vierellä kasvavan pihlajapehkon
varjoon, mutta nämä harppaukset kysyivät voimia. Aukealta suojaan
päästyään Brita vapisi uupumuksesta, raskas puutumus valui hänen
jäseniinsä, hän horjahteli ja hänen täytyi nojata koivun kylkeen, jotta
ei olisi kaatunut kosteaan heinikkoon. Sydänalassa ja päässäkin tuntui
niin kummalliselta, Brita tuskin tunsi itseään eikä tiennyt, mitä teki.

Oliko hän todellakin Brita Henrikintytär... ylpeä ruotsi? Ja minne hän
olikaan nyt menossa... varkaan tavoin hiipimässä?

Häpeän rusoitus värjää hänen kalvakoita kasvojaan. Kuitenkin hän horjuu
eteenpäin, puulta puulle kulkien, ja kokee vahvistaa itseään sillä
ajatuksella, että tuskinpa saunan luona oli kukaan häntä odottamassa.
Ja hän kaipasi yön raikasta viileyttä, hän kaipasi sitä selvittääkseen
sekavia ajatuksiaan. Mikäpä esti hänen siis menemästä saunan luo,
siellä hän istahtaisi saunan nurkkavierelle veden viileyteen ja
levähtäisi siinä.

Hitaasti hän kulkee, pysähtelee ja kuuntelee varmistuen yhä
täydellisemmin, ettei saunan luona odottanut häntä kukaan. Jos lie joku
käynytkin siinä, niin varmaan oli jo aikoja sitten soutanut tiehensä,
sillä johan oli yötä kulunut pari pitkää tiimaa... niin hirveän pitkää
Britan mielestä!

Saunarannassa oli kuitenkin odottaja. Muutamien askelten päässä
saunasta kasvoi rantaäyräällä suuri raitapehko ja sen alla istui
Hilippa pienessä veneessä. Hän liikahti hiukan ja nyökkäsi äänettömän
tervehdyksen Britalle. Ei puhunut sanaakaan, ei edes moittinut Britaa
siitä, että tämä oli antanut hänen odottaa niin kauan.

Eikä Britakaan puhunut mitään, vain hätäiseltään katsahti Hilippaan
ja painoi päänsä alas syvän punan värjätessä kalpeita poskiaan. Niin
hän kulki viimeiset askelet odottajan luo, pää kumarassa... aivan kuin
nöyrtyneenä. Ja Hilippa otti hänet vastaan hellävaroen, nosti hänet
voimakkain käsivarsin veneensä perätuhdolle ja asettui itse keskelle
soutamaan.

Niin vei Hilippa, huoleton ja yltiöpää karjalaisbriha, markkinakisoihin
Brita Henrikintyttären... vei salasaksa mukanaan ylpeän ruotsin!

Markkinakisat kokkokallion luona olivat jo aikoja sitten alkaneet,
mutta tuskinpa he niitä muistivatkaan. He soutelevat hitaasti, ensin
virtaa ylöspäin, pysytellen koko ajan rantapuolella, jossa virran
vastustus oli heikompaa. Taisivat he kulkea kisapaikan ohitsekin ja
Hilippa lepuutti siinä airojaan, mutta kun Brita ei puhunut mitään
kisapaikalle lähtemisestä, jatkoi hän jälleen soutuaan.

He kulkevat pitkin rantoja, kiertävät lahdenpoukamia. Sorsaparvia
räpistelee lentoon heidän veneensä kokan edestä ja Britan mieleen
tulivat ne keväällä jäidenlähdön aikana näkemänsä joutsenet. Hän kysyi
Hilipalta, oliko siellä Pankajärvessä vielä joutsenia?

— Ka mikäpä olisi ne meidän vesiltä pois karkoittanut! pakisee Hilippa
pehmeästi.

Ja sitten hän kertoo joutsenien elelemisestä Pankajärvessä ja paljon
muutakin hän kertoo kauniista kotijärvestään. Hilippa pakisee
tasaisesti ja pehmeästi ja Brita kuuntelee, kuuntelee kenties enemmän
Hilipan ääntä kuin hänen kertomustaan. Tuo karjalaisrahvaan puhetapa
oli Britan mielestä aina ollut niin pehmeää ja miellyttävää ja Hilipan
syvä, miehekäs ääni kuulosti tällä kertaa tavallistakin pehmeämmältä.
Se soveltui hyvin yhteen tämän kesäyön rauhan kanssa.

Vähitellen alkoi Brita tuntea olonsa tuiki turvalliseksi Hilipan
veneessä. Hilippa näytti paljon muuttuneen talvesta lähtien, paljon
miehistyneen. Kaunis, kiherä parta verhosi nyt somana ja tasaisena
Hilipan voimakasta leukaa ja suun ympärystää, se teki Hilipan kasvot
niin kypsiksi ja miehekkäiksi. Ja näiden kasvojen ilmekin oli toinen
kuin silloin talvella, niin ainakin Britasta näytti. Poissa oli Hilipan
huulilta tuo ylimielinen hymykin, joka oli aina ärsyttänyt Britaa.
Hymyilihän Hilippa nytkin, mutta tuo hymy oli aivan toisenlaista, yhtä
pehmeää kuin Hilipan pakinakin. Hilippa oli kaikin puolin kesympi
kuin tavallisesti ja Brita alkoi itsekseen ihmetellä, mitenkä hän oli
toisinaan voinut pelätä tätä miestä... vielä tänä iltanakin. Hän oli
todella kulkenut silmät ummessa, kun ei ollut aikaisemmin huomannut
tätä kesyä ja tasaista puolta Hilipassa, tätä Hilipan oikeata luonnetta!

Brita taisi joutua hiukan hämilleen muistaessaan, miten hän oli
harmistunut, kun Hilippa pyysi häntä mukaansa markkinakisoihin. Liekö
Hilippakin huomannut tuon Britan hämillään olon, hänen äänensä muuttui
vieläkin pehmeämmäksi. Niin ainakin Britan korviin kuulosti.

Aamu oli jo valkenemassa ja nyt lipuivat he jo virtaa alaspäin. Hilippa
lepuutti airojaan ja antoi purtensa keinua virran mukana. Silloin
huomasi Brita leveällä joella vastavirtaan tulevan veneen. Se oli
upouusi vene, yhden ainoan miehen soutama, ja keskellä venettä oli
kaksi korkeata puuarkkua, jotka Brita muisteli päivällä nähneensä
Hilipan veneessä. Ja eikös tuo kaunistekoinen venekin ollut sama,
Hilipan vene?

Kun Hilippa huomasi matkatoverinsa tunteneen veneen, virkahti hän
naurahtaen:

— Riiko serkkuni siinä menee. Näkyy saaneen jo tarpeekseen Lieksan
markkinoista, huonosti lie vedellyt kotijumalaisten kauppa!

— Ja viekö hän noita tavaroita nyt takaisin Pankajärvelle? kysyy Brita.

Hilippa pudisti päätään ja nauroi jälleen.

— Emme lähde takaisin Pankajärvelle, lähdemme alaspäin... Pielisjoelle!
Liperin pokostalle menemme kauppaa tekemään ja ehkä muuannekin.

Hän kaivoi poveltaan saamansa lupapaperin ja ojensi sen Britalle.

— Tästä näet, että lähdemme luvallisille kaupoille! pakisi hän
huolettomasti. — Syökäri ei mielinyt antaakaan tätä paperia ja tokko
taattosikaan olisi antanut, vaan sepä kolmas herra käski antamaan. Ja
nyt lähden minä kaupoille valtojen luvalla!

Brita näki paperista, minkä tavaroiden kauppaa lupa koski ja
ojentaessaan lupakirjan takaisin kysyi epäilevästi:

— Ja etkö ota tällä kertaa mukaasi mitään muuta tavaraa kuin nuo
paperissa mainitut arkulliset?

Hilippa nauroi vain eikä vastannut mitään Britan nenäkkääseen
kysymykseen. Brita mieli jo närkästyä, tuosta naurusta vilahti entinen
Hilippa, yltiöpää karjalainen. Hän mieli jälleen ruveta pitämään
parannussaarnaa Hilipalle, mutta luopui sentään aikeestaan tällä
kertaa. Sydämensä syvyydessä hän kuitenkin teki pyhän lupauksen, että
kerran hän käännyttäisi Hilipan mielen. Brita oli varma, että Hilippa
menestyisi yhtä hyvin muissakin tehtävissä kuin kauppatoimissa,
Hilippa menestyisi mainiosti missä hyvänsä ja hänpä ohjaisi kerran
Hilipan muuhun... uudisviljelijäksi tai mihin tahansa. Niin voisi
Hilippa paljon paremmalla menestyksellä puolustaa karjalaisten asiaa
ja sitä asiaa halusi Britakin tukea... sorrettujen ja ahdistettujen
karjalaisten asiaa!

Brita aivan vavahteli sisäisestä innostuksesta. Niin, hän auttaisi
Hilippaa, neuvoisi ja ohjaisi tätä uljasta miestä... kasvattaisi tämän
miehen kerrassaan uudeksi ja väkeväksi heimonsa asian puoltajaksi.
Mutta tällä kertaa sai Hilipan ohjaaminen jäädä... ei nyt vielä sopinut
Hilipan matkoista muistutella, jotta Hilippa ei häneen ennen aikojaan
työlästyisi!

Britan kotirantaan jouduttua Hilippa nosti hänet sylissään veneestä
maihin. Brita ei tätä vastustellut, sillä pitihän hänen jättää
itsestään hyvä muisto Hilipalle... parempi kuin silloin ensi kerralla.
Hilippa piti taivuttaa ensin hyvällä, kesytellä... vasta sitten alkaisi
Hilipan kasvattaminen uudeksi ihmiseksi!

Huumaantuneena, värisevin sydämin ja värisevin jäsenin jäi Brita
seisomaan rannalle Hilipan soutaessa virtaa ylöspäin. Aamun rusoitus jo
värjäili taivaan rantaa ja siitä Brita vihdoin muisti, että hänen oli
aika lähteä neitsytpirttiinsä hiukan nukahtamaan.

       *       *       *       *       *

Samana aamuna, pari tiimaa myöhemmin, laski Hilippa tavaraveneineen
toisen kerran Lieksanjokea alas. Muut tavarakääröt oli aseteltu
taitavasti purren pohjalle ja niiden päällä kellottivat näkyvillä
nuo molemmat Solokoin luostariveljiltä ostetut arkun rumilaat.
Aamun aurinko paistoi täydeltä terältään pitkin virtaa ja sieltä
tuon sädehtivän valotulvan mukana tuli Hilipan upouusi pursi virran
liplattavilla laineilla keinuen. Hilippa itse seisoi perässä
ohjaamassa, Timo hoiteli etuteljolla airoja ja Riiko puuhaili keskellä
venettä purjepuuta pystyyn asetellen.

Kaupunkisaarella oli jo alkanut markkinahumu, veneitä kokoontui
sen rantaan, tullihuoneen ja krouvin vaiheilla kihersi mustanaan
markkinarahvasta. Siellä väkijoukossa jo räsähteli viskaali Penttikin
vaatien uusilta tulokkailta kreivillisiä tulliaprakoitaan.

Kaupunkisaaren kohdalla Hilippa käski Timon lakata soutamasta ja huutaa
huikkasi kovalla äänellä:

— Hei, viskaali Pentti, vieläkö pitänee minun tulla toistamiseen
näyttämään tavaroitani?

Viskaali Pentti hätkähti, tähysi kädellä silmiään varjostaen aamuvalon
häikäisemälle joelle ja kun vihdoin tunsi, kenen pursi siellä oli,
kysäisi hän tuimistuneena:

— Mitä hän sieltä huutelee, senkin veijari?

— Ka sitäpä huhuilen ja kyselen, että pitäneekö minun soutaa
toistamiseen tavaroitani näyttämään?

— Mene pikenä ja tulena kiehuvaan helvettiin! räsähti syökäri.

— Ka oma on asiasi! Kun et välitä katsomisesta, niin menemme
näyttämättä. Souda, Timo ystäväni!

Timo ei odottanut toista käskyä. Hilippa viittoi kädellään hyvästiksi
ja hyvää kyytiä läksi pursi painumaan Pielisen selälle. Pentti viskaali
vielä räsähti muutamia kuivia sadatuksia menijöiden jälkeen.

Niin alkoi Hilipan uusi kauppamatka. Hänellä oli nyt taskussaan
lupakirja ja hän tietäisi sitä kyllä käyttää oikealla tavalla.
Ylimielinen hymy väikkyi hänen huulillaan, mutta kun hän muisti eronsa
Britasta, pehmeni tuo hymy ja Hilipan uneksiva katse tähyili kaukaa
siintäviä Kolinvaaroja.

Samaan aikaan uneksui Brita neitsytpirtissään, että hän oli jo saanut
käännytetyksi Hilipan paremmalle tielle!




IX.


On mennyt kesä- ja heinäkuukin, ollaan jo elokuussa. Kesä kallistuu
syksypuoleen ja yöt ovat jo aivan tarpeeksi pimeät, jotta Pankajärven
miesten suolaveneet voivat huomaamatta solua herra Henrikin virkatalon
ja kaupunkisaaren ohitse Pieliseen.

Tämän tietää herra Henrikki vallan hyvin ja vanhasta kokemuksesta hän
tietää senkin, että Pankajärven Vienan kävijät ovat jo kotiutuneet
suolamatkaltaan ja nyt oli odotettavissa suolarahdin alkaminen näillä
vesillä. Lieksanjoki kuljetti pimeänä yönä suolaveneen äänettömästi
Pielisen vesille ja kun se sinne pääsi, oli se hyvässä turvassa herra
Henrikin ja viskaali Pentin haeskeluilta.

On herra Henrikillä huolia. Hän on saanut hiellä ja vaivalla värvätyksi
porvareja Pielis-Brahean kaupunkiin ja nyt hänen pitäisi suojella
näiden porvarien elinkeinoja, luvallisia ja laillisia elinkeinoja.
Mutta pimeys ja Lieksanjoki ovat salasaksojen liittolaisia, ja
Pankajärven miehet ovat ovelia ammatissaan, vietävän ovelia.

Siellä on esimerkiksi tuo vanha Jehki Mauronen, pieni ja liukas ukon
kääppänä, naamaltaan viaton kuin karjalaisrahvaan pyhimys, mutta oikea
kettu suolavenettä kuljettamaan. Herra Henrikki ja viskaali Pentti ovat
tavoitelleet häntä vuosimääriä, ovat jo monasti ajaneet takaakin, mutta
sama oli, jos olisivat istuneet kotonaan hartauskirjaa lukemassa ja
virsiä veisaamassa.

Ja entäs tuo toinen vintiö, tuo nuori Hilippa Vanninen. Herra Henrikki
ei voi olla raivostumatta, kun hän muistelee Hilipan kesällistä
vierailua markkinapaikalla. Silloin olisi kuin olisikin tuo lurjus
pitänyt panna rautoihin, mutta laamannin, lakiherran läsnäolo pelasti
karjalaisen, ja nyt oli herra Henrikillä kauniita todistuksia tuon
vintiön kauppamatkoista.

Virkaveljensä, Liperin pokostan veronkantokirjuri oli kirjoittanut
hänelle pitkän valituskirjelmän, jossa kerrottiin nuoren
pankajärveläisen ovelista kolttosista. Täältä Lieksan tulliviskaalilta
saamaansa lupakirjaa hyväkseen käyttäen oli tuo lurjus kaupannut
luvattomia Venäjän tavaroita ympäri Oriveden ja kuka tiesi, vaikka
lienee pistäytynyt itse Savonlinnan kaupungissakin kauppoja tekemässä.
Ensin oli mies tullut näköisälle jumalankuvineen ja lupakirjoineen,
narrannut tullimiehet huolettomiksi ja sitten oli vasta hakenut
piilopaikastaan esille oikeat tavaransa ja aloittanut kaupanteon.
Liperin pokostakylässäkin hän oli myydä sujuttanut kirkkorannassa
tavaroitaan, sinne olivat juosseet sekä ruotsin papin että ryssän papin
sanankuulijat kesken kirkonmenojen ostamaan juhtinahkaa ja kankaita.
Papit saivat lopuksi saarnata ja pomiloida tyhjille seinille!

Kirjeensä lopussa oli valittaja tiedustanut, että mitenkä täältä
annettiin todistuksia ja lupakirjoja moisille veijareille? Siinäpä
se, mitenkä täältä annettiin, siinä sai laamanni, mokoma lakiherra
näpsäyksen nenälleen! Hän tietysti lähetti kirjeestä tarkan
jäljennöksen Kajaanin konventille ja kertoi tarkoin, kenenkä käskystä
lupakirja oli annettu. Miten lienee laamanni puolustanut itseään, mutta
hänelle oli kuin olikin tästä virkaveljen valituskirjelmästä hiukan
hyötyä. Olivat lähettäneet Kajaanista tusinan vanhoja musketteja ja
leiviskän verran ruutia, jotta hän saisi aseistaa syksyn joutuessa
Lieksan kaupungin porvareja vaanimaan salasaksoja.

Hän oli jo kesäkäräjillä vaatinut tänne rakuunoita, mutta laamanni vain
hymyili hänelle ja selitti, että Kajaanissa oli liian vähän rakuunoita
tänne lähetettäviksi. No nyt hän luuli nolanneensa lakiherran ja
olipahan nyt jo irtautunut musketteja ja ruutia herrojen varastosta.
Ja olipa lähetetty aliupseerikin, vanha kersantti Pietari opettamaan
näiden aseiden käyttöä.

Ja nyt varustaa herra Henrikki Lieksan porvareja, muodostaa
jonkinlaista porvarikaartia taisteluun salasaksoja vastaan. Kersantti
Pietari äkseeraa miehiä ja herra Henrikki valvoo tiukasti näitä
harjoituksia, sillä tuo kersantti lurjus on suuri viinaratti ja
istuisi paljon mieluummin kaupunkisaaren krouvissa kuin koikkelehtisi
harjoituskentällä.

Tämän on sentään herra Henrikki saanut aikaan. Ja onpa hän saanut
tänä kesänä hiukan muitakin parannuksia pokostan ja Lieksan kaupungin
oloihin. Pokostan kirkkoherrankin on täytynyt muuttaa vakinaisesti
asumaan tänne Lieksaan. Jo kaksi vuotta sitten oli tämä kirkkoherra
nimitetty itsensä kreivin toimesta, mutta aluksi oli prelaatti
asettunut Nurmekseen, kun siellä oli paras osa pokostan luterilaista
väestöä ja siellä oli vanhastaan myös hyvä papinpuustelli, vieläpä
oikea kirkkokin.

Kreivin selkeä tahto oli kuitenkin, että uuden kirkkoherran piti
asua Lieksassa; kaupunkikylässä, ja herra Henrikki on nyt saanut
toteutetuksi tämän tahdon. Prelaatille ostettiin kesäkäräjillä
virkataloksi hyvä karjalaistalo tuosta Lieksanjoen toiselta puolelta,
vastapäätä herra Henrikin virkataloa. Siellä asuu nyt kirkkoherra
Anders Cajanus ja saarnata paukuttelee joka sunnuntai kaupungin
käräjätuvassa.

Uusi prelaatti onkin kaikin puolin herra Henrikin mielen mukainen,
kiivas oikeaoppisen luterilaisuuden esitaistelija. Nurmeksessa ei
hänen papillisista avuistaan ollut paljoakaan hyötyä, toista on täällä
Lieksassa, vanhassa karjalaispesässä. Täällä saattoi kirkkoherra Anders
istuttaa jalkapuussa karjalaislurjuksia, jos eivät nöyrästi saapuneet
luterilaisen pääpapin saarnoja kuulemaan. Piru vie, karjalaisrahvas sai
vähitellen oppia kuuliaisuuteen ja oikeaan kirkkokuritukseen!

Tämän kaiken on herra Henrikki saanut aikaan ja hän pitää sitä
melkoisena edistysaskeleena Pielisen pokostan oloissa.

Mutta se hänen porvarikaartinsa, se on vielä tärkeämpi. Sen taistelusta
riippuu paljon... herra Henrikin pormestarin viitta!

Se viitta on luvattu hänelle jo aikoja sitten, mutta vieläkään ei sitä
ole annettu. Viimeksi kesäkäräjillä oli jälleen puhetta pormestarin ja
raatimiesten nimittämisestä, mutta laamanni lykkäsi yhä tuon nimityksen
seuraaviin käräjiin. Pielis-Brahean kaupungissa oli muka vielä liian
vähän porvareja ja markkinatkin olivat mitättömän pienet, mitäpä mokoma
kaupunki teki pormestarilla ja raatimiehillä. Sai ensin kasvaa ja
vaurastua!

Se laamanni, lakiherra, ei suosinut herra Henrikkiä ja siitäpä johtui
koko viivyttely. Yhtenään se koki etsiä ja kaivella herra Henrikin
vanhoja ja uusia syntejä, milloin teki muistutuksia karjalaisrahvaan
ruoskimisesta, milloin moitti häntä palkkajyviensä kannossa tekemistä
laittomuuksista. Löysi se lakiherra muistuttamisen syytä, mutta olipa
herra Henrikkikin saanut nyt kerran näpsäytetyksi lakiherraa nenälle.
Jopas lähettivät musketteja ja ruutia!

Herra Henrikki on vannonut kipenöivän valan, että vielä hän hankkisi
Lieksan kaupunkiin rakuunoitakin. Niitä odotellessaan hän harjoittaa ja
varustaa porvarikaartiaan.

Sen miehistöön kuuluu ensiksi porvari Mathias Iivarinpoika, puolikuuro
ukon rahjus, Kajaanista Lieksaan muuttanut suolasaksa. Tuskin lie
porvari Mathias Lieksassa ollessaan vielä myynyt edes puolta tynnyriä
suoloja ja siitä on ukko kovin kiukustunut Pankajärven miehille.
Äkseeraa musketilla ampumista kostaakseen luvallisen elinkeinonsa
kärsimän hallan.

Kaartin hakamiehiä on porvari Mooses Nykyri, entinen nurmekselainen
lautamies. Aikanaan hän on ollut hyvä uudisviljelijä, oikea korven
raivaaja, mutta leskimieheksi jäätyään ihastui herra Henrikin
houkutuksiin ja jätti Nurmeksen Ylikylässä olevan uudispaikkansa
veljelleen. Vanhoilla päivillään läksi Mooses helpolla rikastumaan,
irroitti juurensa oikeasta maaperästään ja kapusi porvarin säätyyn,
raudan ja nahkan kauppiaaksi. Hän on ollut saita elinikänsä ja
nyt hän on muuttunut oikeaksi kitupiikiksi. Ja kun herra Henrikki
on luvannut tehdä hänestä raatimiehenkin, unelmoi Mooses Lieksan
kaupungin kasvamista ja äkseeraa herra Henrikin kaartissa kyntövaolla
kangistuneita koipiaan.

Vielä on kaartissa muitakin taattuja miehiä. On rättäri Sipo
Meriläinen, liukas herrojen kumartelija, on porvari Iisakki Kauppinen,
hyvänsävyinen hölmö, jonka kaunis emäntä rikkoo julkeasti avioliiton
pyhyyttä. Herra Henrikin kuiskaillaan kähmivän tämän kaartilaisensa
kotona sillä aikaa, kun mies istuu musketti kourissa salasaksoja
vaanimassa herra Henrikin saunan luona.

Jonkinlaisena alikapteenina on kaartissa kiukusta rätisevä viskaali
Pentti ja korpraalikseen on herra Henrikki ylentänyt seppä Jyrki
Lehikoisen, saman veijarin, joka sai Pankajärvellä hyvän muiston
Hilipan karhukeihäästä. Nyt on musta ruotsi jo melkein tointunut
ankarasta haavastaan, jäykkä sisunsa lie pelastanut hänet henkiin. No,
aivan tointuneeksi ei häntä voi sanoa, musta Jyrki rykii ja röhisee,
niin kuin keuhkot olisivat vielä vallan repaleina, välistä syljeskelee
vertakin. Herra Henrikki on palkkioksi vanhoista ansioista toimittanut
hänet Lieksan kaupunkiin sepäksi ja asemestariksi ja hammasta purren
valmistautuu musta ruotsi kostamaan Pankajärven miehille vanhoja
kalavelkojaan.

Varmaa on, että ken hyvänsä näistä kaartin miehistä ampuisi silmän
rävähtämättä jykevällä musketillaan ammottavan reijän nuoren Hilipan
rintaluihin, jos kohdalle sattuisi. Jo monena elokuun yönä ovat he
pitäneet vartiota herra Henrikin saunan luona. On saatu tietää Hilipan
jo palanneen kesäiseltä kauppamatkaltaan ja nyt odotetaan hänen
yrittävän suolaveneiden kuljettamista Pieliseen. Sitä nyt vaanitaan
vartiovuoroja vaihdellen. Välistä käyvät liukas rättäri ja rätisevä
tullimies vakoilumatkalla Pankakoskella asti ja näiden vakoilumatkojen
jälkeen hälytetään tavallisesti koko kaarti aseisiin.

Kerran luulivat herra Henrikin kaartilaiset jo yllättäneensä Hilipan.
Muutamana pilvisenä ja pimeänä yönä kuului joelta polskimista, niin
kuin olisi melalla loiskuteltu vettä, ja sitten nähtiin mustan otuksen
lipuvan äänettömästi vedenpinnalla.

— Suolavene! kuiskasi vapisevalla äänellä rättäri, joka oli
ensimmäisenä keksinyt kummituksen.

Enempää aprikoimatta komensi viskaali Pentti kaartinsa ampumaan ja pian
kuuluttivat jymisevät musketin pamahdukset öisen taistelun alkaneen.

Sinä yönä pelkäsi Brita hirveästi. Valvoi ja vapisi koko yön
neitsytpirtissään ja luuli Hilipan jo tulleen ammutuksi reikiä
täyteen. Mutta aamun valjettua setvisi taistelun tulos: nähtävästi oli
Hilippa lurjus vielä pelastunut ehein nahoin, sen sijaan oli tullut
ammutuksi kirkkoherra Andersin musta härkä, kaksivuotias mullikka.
Todennäköisesti oli härkä kyllästynyt omaan vakinaiseen haaremiinsa
ja päätti pistäytyä luvattomille retkille herra Henrikin apilaspellon
puolelle, mutta joutui tällä matkallaan tekemisiin herra Henrikin
kaartin kanssa ja sai hengellään sovittaa ajattelemattoman nuoruuden
hairahduksensa.

Härän kuolema aiheutti jälkiselvittelyjä ja hiukan nauruakin, ja
seuraavana yönä olivat kaartilaiset poissa vartiopaikaltaan.

Myöhemmin saatiin tietää, että juuri sinä yönä oli solunut jokea
alas useampia suolaveneitä. Hilippa veijari oli pitänyt varansa
ja valvoi kaartin nukkuessa. Olipa vielä ohimennen pistäytynyt
kaupunkisaarellakin, siellä oli hän kolistellut puolikuuron porvari
Mathiaksen ovea ja tiedustanut tältä, haluaisiko porvari Mathias ehkä
täydentää suolavarastoaan.

Kokonaisen päivän herra Henrikki ärisi ja sadatteli tätä kuulumatonta
julkeutta. Sitten hän läksi kesken kiireitten Kajaaniin jättäen
kaartinsa syökärin komennossa jatkamaan toivotonta taistelua.

Hilipan retkistä saatiin edelleen ärsyttäviä viestejä. Milloin oli
hänet nähty Pielisen selällä soutamassa suolavenettään, milloin hän oli
ilmestynyt Nurmeksen kirkkorantaan kauppaamaan Vienan suolaa ja ryssän
juhtinahkaa.

Kerran hän teki syökärille ikävämmänkin kepposen. Oli jälleen saatu
kuulla Hilipan kulkeneen alas Pieliseen ja lähteneen soutamaan
Nurmekseen päin. Viskaali Pentti lähti Jyrki sepän, porvari Mooseksen
ja rättärin seurassa tavoittamaan häntä kiinni. Yön ajaksi nousivat
vaaniskelijat keskellä Pielistä olevaan Ristisaareen säätä pitämään;
siinä oli rantakivillä suuri, valkoinen risti, karjalaisrahvaan
pystyttämä tienviitta aavojen ulapoiden keskellä. Sen juurella pitivät
miehet tulta ja nukahtivat.

Mutta aamulla huomasivat he veneensä kadonneen. Ja veneen mukana olivat
menneet musketit, ruudit, eväät, kaikki tyyni. Hilippa veijari oli ne
varastanut yön aikana, liekö sattunut olemaan samalla saarella vai
lieneekö yöllä osunut paikalle.

Kun miehet parhaallaan haikailivat veneensä häviämistä, ilmestyi
Hilippa omine veneineen näkyviin ja ilmoitti löytäneensä tuuliajolta
suuren veneen, jossa oli vahvasti kaikenlaisia sotatarpeita. Oliko se
mahdollisesti heidän veneensä?

Syökärin rätisevä sadatustulva ilmaisi Hilipan arvelun oikeaksi ja
silloin hän pakisi hyväntahtoisesti:

— Koetin soutaa venettä takaisin, ka en yksinäni jaksanut soutaa kahta
venettä. Myötätuuli vei tuonne naapurisaareen, sieltä löydätte veneen
kaikkine tavaroineen. Teloille vedin veneen ja nahkasilla peittelin
tavarat, jotta ei ruuti pääsisi kastumaan sateessa!

Niin meni Hilippa menojaan. Neuvoi vielä lähtiessään, että he voisivat
pomiloida siinä ristin juurella, jos aikansa kävisi ikäväksi. Tosin
oli se risti karjalaisrahvaan pystyttämä ja he olivat vääräuskoisia
ja kaiken lisäksi luultavasti suuria syntisäkkejä, vaan ehkäpä Isä
Jumala kuulisi heidänkin rukouksensa, jos syökäri jättäisi vähemmäksi
sadattelunsa!

Kolme vuorokautta sai viskaali Pentti miehineen värjötellä autiolla
saarella, ennen kuin Viensuun kylän nuottamiehet osuivat paikalle heitä
pelastamaan. Heidän veneensä löytyi todella Hilipan neuvomalta saarelta
kauniisti teloille vedettynä. Kaikki tavarat olivat siinä tallella
visusti nahkapeitteen alle aseteltuina.

Surkeassa kunnossa palasivat miehet vainomatkaltaan ja tämä tapaus
herätti jälleen naurua, vieläpä paljon enemmän kuin pappilan härän
sortuminen.

Mutta Hilippa veijarin kauppamatkat menestyivät kaikesta päättäen
erinomaisen hyvin. Hän varusti koko Pielisen ympäristön suolalla
hyvinkin vuodeksi eteenpäin. Lieksan kaupungin porvareille jäi todella
mainiota aikaa äkseeratakseen musketilla ampumista.




X.


Hilippa ja Riiko ovat tyhjentäneet viimeisen suolaveneensä.
Uimaharjussa he kauppasivat sen sisällön vastaan saapuneille Ilomantsin
ja Liperin pokostan miehille ja tyytyväisin mielin he nyt tyhjine
veneineen kääntyvät paluumatkalle.

Heillä olikin syytä tyytyväisyyteen, ensimmäinen syysmyrsky oli
saapunut, se puski vimmatusti heitä vastaan Pielisen ulapoilta, se tuli
suoraan Nurmeksen kaukaisimmalta perukalta rajuna ja kylmän koleana. Se
ajoi mukanaan raskaita pilviä, vetisiä pilven möhkäleitä, ja saarten
rannoilla se jo repi ja tuiversi koivuista ensimmäisiä kelmenneitä
lehtiä, lennätteli niitä mukanaan.

Heillä oli todella syytä tyytyväisyyteen. Syksy oli joutunut ja silloin
oli Pielisen vesillä liikkuminen kaikkea muuta kuin leikintekoa.
Pielisen saaristen, monisokkeloisten ulapoiden syysmyrskyt olivat
vaikeammat kestää kuin konsanaan herra Henrikin ja syökärin ja kaikkien
heidän kaartilaistensa ahdistelut. Niistä selvisi kyllä oveluudella
ja nopeudella, mutta syysmyrskyjen käsistä ei pelastanut oveluus
eikä nopeuskaan. Ne puskivat vastaan jokaisesta saarien solasesta,
jokaisesta eteen aukenevasta väylästä ja uuvuttavaa oli raskaan
suolaveneen kiskominen niitä vastaan. Ja kun myrskyn mukana rupesi
tulemaan vielä sadetta, oli ylen vaikeata veneen täyteisen suolalastin
säilytteleminen kuivana. Oli todella mainio asia, että he olivat
saaneet hyvissä ajoin tyhjennetyksi viimeisen suolalastinsa, nyt sai
tämä Pielisen ulapoiden soutaminen täksi kesäksi loppua.

Tarmokkaasti he ponnistelevat vastatuuleen ja joutuvat illan pimetessä
Kolinvaaran kohdalla oleviin Kelevänsaariin. Suurimmassa näistä
saarista asui yksi karjalaisperhe, »Kelevän tietäjäksi» sanottu vanha
mies naisineen ja poikineen. Tämän pieneen pirttiin he yöpyivät ja
mielivät jatkaa matkaansa seuraavana aamuna.

Mutta yön aikana oli luoteistuuli vielä eilisestäkin yltynyt. Kun he
aamun seestyessä tarkastelivat Lieksan suunnalle aukenevaa suurta
selkävettä, kuohui se yhtenä ainoana vaahtopääharjaisena kadotuksena.
Saaren rannallakin tuuli nujerteli ja rytyytti rannan puita niin
vimmatusti, että ne poloiset näyttivät jo seuraavassa tuokiossa
sortuvan tai kiskoutuvan maasta juurineen. Ja tuulen mukana tuli
jo sadettakin, kylmää syksyn sadetta, joka piiskasi vasten silmiä
pistävänä ja sokaisevana kuin konsanaan herra Henrikin ruoska.

Kelevän vanha tietäjä pudisteli päätään ja murahteli matkalaisille,
että oli viisainta jäädä hänen lämpöiseen pirttiinsä pitämään säätä.
Riikokin jo alkoi ehdotella, että jos odotettaisiin ilman asettumista,
mutta Hilippa nauroi vain ja pakisi huolettomasti:

— Mitäpä suotta viivyttelemään! Panemme vähän kiviä pohjapainoksi
veneeseen, lujitamme vähän varppeita ja niin soutelemme mokomasta
tuulesta välittämättä!

He tekivät niin ja sysäsivät purtensa vesille. Oli ankara työ ja
ponnisteleminen ennen kuin päästiin erilleen rantakivikosta. Vanha
tietäjä seisoskeli rannalla katsomassa heidän lähtöään ja pudisteli
jälleen päätään. Hurjimuksia olivat nuo lähtijät, mutta itseäänpä
saivat syytellä, jos löytäisivät ennen illan joutumista hautansa
Pielisen vellovissa vesissä. Vetehinen oli nyt liikkeellä eikä sietänyt
mokomaa härnäilyä ja vastaan puskuilemista!

Mutta Hilippa naureskeli mielissään, kun oli saanut suostutelluksi
Riiko serkkunsa lähtöön. Hilipalla oli omat syynsä, jotka ajoivat häntä
tuuleen ja myrskyyn ja silmiä sokaisevaan vesisateeseen. Hän oli jo
tälle viimeiselle suolamatkalle lähtiessään, Lieksan ohitse Pieliseen
kulkiessaan saanut tietää herra Henrikin matkustaneen Kajaaniin ja
siitä alkaen oli tämä asia pyörinyt hänen mielessään.

Ei Hilippa ollut utelias tietämään herra Henrikin matkan tarkoitusta,
mitäpä häntä se asia liikutti. Mutta hän halusi pistäytyä Lieksassa
omilla asioillaan herra Henrikin poissaolon aikaan, ja nytpä olikin
tullut oikea ilma hänen vierailulleen. Hei vain eteenpäin, reippaasti
eteenpäin! Syökäri ja hänen kaartilaisensa pysyisivät luultavasti
suojissaan tänä päivänä ja jos merkit pitivät paikkansa, niin
pysyisivät vielä ensi yönäkin, eivät pistäisi nokkaansa ulkosalle. Ja
silloin oli hyvä aika hänen liikuskellakseen!

Eipä siltä, että hän omasta puolestaan pahoin pelkäsi syökäriä ja tämän
kaartia, mutta oli eräs toinen, jonka vuoksi piti olla varovainen.
Brita, armahainen Brita kai hiukan säikähtäisi, jos hän ilmestyisi
Lieksan kylään muiden ihmisten tavallisella liikkumailmalla, mutta
nyt ei olisi Britallakaan syytä pelästymiseen. Hän saattoi pahoin
pakoilematta mennä Britaa tervehtimään, saattoi kuin saattoikin
pistäytyä tulevana yönä Britan luo!

He taistelevat tiiman toisensa jälkeen myrskyä ja aaltoja vastaan.
Hitaasti edistyi matka ja vihdoin heidän täytyi nousta levähtämään
muutamaan pieneen saareen. Riiko oli soutaessaan tyyten uupunut ja
selitti nauraen, ettei hän saanut enää puserretuksi mitään turtuneista
käsivarsistaan.

No hyvä, silloin oli aika levähtää, ja levähdyksen jälkeen asettui
Hilippa airoihin. Riiko olisi kyllä ollut valmis jälleen soutamaan,
mutta Hilippa selitti, että oikeastaan hänen asiansa vaati tätä
kiirehtimistä ja niin oli oikein ja kohtuullista, että hänkin soutaisi
oman osuutensa.

Ja väkevästi hän soutikin, vene läksi kulkemaan äskeistä paremmalla
vauhdilla. Puskupäät heittelivät teräviltä vaahtoharjoilta vettä yli
varppeiden, kastelivat pian Hilipan hartiat ja välistä tuli hurstin
tapainen vesiryöppy yli koko veneen, mutta Hilippa nauroi vain
huoletonta nauruaan ja lisäsi puhtia. Mitäpä tämä nyt, yhden päivän
soutaminen, kun oltiin matkalla Britan luo!

Hilippa oli jo kauan aikonut tätä matkaa. Niin, oikeastaan hän oli
ajatellut koko kesän Britaa, siitä lähtien kun he erosivat tuona
kauniina kesäyönä herra Henrikin virkatalon rannassa. Hän oli
ikävöinyt, polttavasti ikävöinyt, mutta tämä joutava askarrus, tämä
kaupoilla kulkeminen oli ollut esteenä. Nyt oli kaupoilla kulkeminen
täksi kesäksi päättynyt ja nyt hän menisi tervehtimään Britaa.

Ja ehkäpä Britakin, armahainen Brita häntä hiukan odotteli ja ikävöi.
Hän uskoi kuin uskoikin Britan kiintyneen sen verran itseensä, että
hänelle aukenisi Britan neitsytpirtin ovi. Hän kyllä tiesi armahaisen
Britan nukkuvan omassa pirtissään ja monesti oli jo ohikulkiessa
polttava halu vetänyt häntä kolkuttamaan Britan ovelle, mutta joka
kerran hän oli voittanut itsensä. Ei sopinut säikytellä Britaa herra
Henrikin kotona ollessa.

Nyt oli herra Henrikki poissa ja ensi yönä nukkuisivat syökäri ja tämän
kaartilaisetkin omissa suojissaan. Kunpa vain tuulen voima pysyisi
ennallaan ja kunpa vain sadekin vielä hiukan paranisi iltaan mennessä,
niin ei Britan huolisi ensinkään säikähtää hänen tuloaan.

Vielä he kerran levähtivät lähempänä Lieksaa olevan Kinahmonsaaren
rannassa. Siitä lähdettäessä oli ilta pimenemässä ja myrskyn voima
näytti yhtenään yltyvän, ja sadettakin rupesi pian tulemaan taivaan
täydeltä. Riiko siunaili ja sadatteli, että olipas saatu oikea lemmon
ilma, mutta Hilippa naureskeli itsekseen: Mainio ilma, itsensä
Isä Jumalan lähettämä tai pyhäisen Miikkulan toimittama! Hänen
tiensä tasoittui selväksi ja siloiseksi, ei ollut nyt mitään vaaraa
pelättävissä.

Kun he joutuivat Lieksanjoen suulle, oli syyskuisen yön pimeys jo
sakeimmillaan. Myrsky lakaisi ankaralla voimalla aukeaksi paljastettua
kaupunki saarta ja vastavirtaan lyövät laineet olivat kohottaneet veden
saaren ympärillä. Koko saari näytti olevan häviämässä aaltojen alle ja
taivaasta tuli kaatosade, joka lisäsi tulvan voimaa.

Saaren rannasta oli tuuli ryöstänyt ajelulle useampia porvarien
veneitä. Niitä heittelehti virran suulla ankarassa ristiaallokossa
ja tämän tästä kolahteli Hilipan pursi pimeässä näihin karkulaisiin,
mutta eivätpä porvarit näkyneet tietävän mitään omaisuutensa häviöstä.
Koko kaupunkisaari oli autio ja kuollut, omiin hökkeleihinsä olivat
painuneet sen asujamet, ei näkynyt ainoata valon pilkahdusta saarelta
eikä kuulunut edes koiran haukuntaa.

Tavallisesti he olivat kauppamatkoilta palatessaan soutaneet ohi
Lieksan kylän ja pysähtyneet vasta Pankakoskella Pervusa Vaakanaisen
taloon. Niin luuli Riiko nytkin tehtävän, mutta herra Henrikin
virkatalon rannassa pysähdytti Hilippa soutunsa ja hyppäsi maihin.
Riiko kuuli pimeästä hänen matalan äänensä:

— Odota minua Pankakoskella!

Niin hän meni menojaan, hävisi pimeyteen.

       *       *       *       *       *

Myrsky möyryää ulkona, kolistelee räystäslautoja, vonkuu nurkissa ja
piiskaa sadepisaroja tiiviisti suljettuihin akkunaluukkuihin, mutta
sisällä Britan pienessä neitsytpirtissä on kodikasta ja lämmintä.

Takassa on suuri hiilos. Se on kyllä peitetty tuhkan alle, mutta
milloin mistäkin kohdasta tuhkakerros murtuu ja näkyviin tuikahtaa
hehkuva hiili. Kuin yksinäinen, ihmettelevä silmä se kiiluu
ovensuusopen hämärässä ja tähyilee uteliaana pirtin peräpuolelle.

Siellä oli muutakin valoa. Lähellä pöytää, seinävierellä olevan matalan
kaappihyllykön päällä on jykevätekoinen, kaksihaarainen kynttiläjalka,
jonka molemmat kynttilät ovat sytytetyt. Tämä antoikin valoa niin
paljon kuin tarvittiin, se valaisi seinävierellä olevan Brita neidon
korkean vuoteen, se valaisi vuoteessaan tyynyjen ja peitteiden
kaaoksessa istuvan Britan ja vuoteen vieressä rahilla istuvan Hilipan.

Aluksi oli Brita aika lailla hämmästynyt Hilipan saapumista. Ensin
hän luulikin Hilipan kolkutusta tuulen kolisteluksi, ja kun sitten
Hilippa vettä valuvana ja uhkean terveenä työntyi hänen pirttiinsä,
joutui Brita melkein neuvottomaksi. Tuskin hän kykeni paljonkaan
auttamaan Hilippaa valon sytyttämisessä ja muutenkin hän taisi
käyttäytyä hullusti, huolehti tarpeettoman paljon Hilipan vettä
valuvien päällysvaatteiden kuivaan ripustamisesta, ja siinä se sattui
sitten, että Hilippa kaappasi hänet syliinsä sellaisena kuin hän oli,
yöpukimissaan, aivan hävettävän vähäisissä pukimissa ja runsas tukkansa
melkein hajallaan. Mutta Hilippa uhkui niin syntisen voimakasta
terveyttä ja sepä se saikin Britan hiukan sekomaan tehtävissään.

Pian hän sentään tointui ensi hetken hämmingistä ja irrottautui
pontevasti, ylen päättäväistä tarmoa osoittaen Hilipan syleilystä.
Hän pujahti korkeaan vuoteeseen ja sinne päästyään hän kasasi
ympärilleen peitteitä ja tyynyjä, aivan kuin linnoitukseksi, lujaksi
suojavarustukseksi. Ja Hilippa sai jäädä varustuksen ulkopuolelle, hän
sai tyytyä istumaan rahilla Britan vuoteen vieressä.

Ja tänne hyvään turvaan päästyään Brita muisti, että oikeastaan hänen
pitikin olla suutuksissaan Hilipalle. Hän oli kesän ja syksyn kuluessa
ajatellut niin paljon Hilipan asioita, eikä tämä vintiö koko aikana
antanut vähäisintäkään elonmerkkiä itsestään. Tai oikeastaan oli
Hilippa antanut elonmerkkejä liiaksikin, mutta ei hänelle, Britalle,
ja tämä loukkasi ja haavoitti syvästi Britan sydäntä. Hilippa olisi
ansainnut hyvinkin ankaran rangaistuksen, minkä rangaistuksen hyvänsä,
kun tuotti ystävilleen niin paljon unettomia öitä.

Britalla oli tänä syksynä ollut muitakin huolia. Hänen äitinsä, Helga
rouva, oli ruvennut sairastelemaan ja muutenkin oli äiti niin kovin
onneton, kun isä piti julkeasti yhteyttä milloin minkin naikkosen
kanssa. Niitä tuli jo heidän kotiinsakin ja Helga rouvan ja Britan ja
Britan pienempien sisarien piti sietää tätä häpeää ja nöyryytystä.

Siinä oli jo surujen syitä tarpeeksi ja siihen tuli vielä tämä nuoren
karjalaisen asia. Isä oli mennyt Kajaaniin ja Brita pelkäsi, että nyt
isä koetti hyvällä tai pahalla saada tänne Lieksaan rakuunoita, joista
hän oli jo kokonaisen vuoden yhtenään puhunut ja unelmoinut. Ja sitten
alkaisi taistelu, säälimätön taistelu, jossa kävisi Pankajärven miesten
huonosti. Ja yhtäkaikki välitti nuori karjalainen niin vähän ainoista
ystävistään, antoi näiden murehtia ja kyynelöidä ja kulki itse noin
syntisen reippaana ja huolettomana.

Oikeastaan oli aivan liikaa, että hän nyt oli avannut ovensa Hilipalle,
mutta siihenpä saikin lempeys ja hellämielisyys loppua. Lämmitelköön
nyt Hilippa hetkisen kohmettuneita jäseniään ja sillä aikaa hän
pitää Hilipalle ankaran parannussaarnan, jonka hän silloin kauniina
kesäyönä jätti pitämättä. Eikä nyt säästettäisikään sanoja, Brita tunsi
sydämensä niin täydeksi, että Hilipan korvat kyllä kuumenisivat häntä
kuunnellessa.

Sade rapisee ulkona ja myrsky ulvoo ja tohisee nurkissa, mutta
Britan pienessä neitsytpirtissä on kodikasta ja lämmintä. Ja Brita
on aloittanut puhumisensa, hän on päättänyt ohjata Hilipan oikealle
tielle, tosin myöhään, mutta Brita arveli, että parempi tehdä
myöhäänkin tarmokas yritys Hilipan pelastamiseksi kuin antaa hänen
päänään joutua tuhoon ja turmioon.

Brita puhuu ja puhuu ja hän osasi nyt jo sovittaa sanansa niin
taitavasti, etteivät ne haavoittaneet Hilipan mieltä. Brita oli niin
paljon mietiskellyt karjalaisrahvaan oloja, kyllä hän osasi niistä nyt
jo puhua paljon paremmin kuin silloin ensi kerran Hilipan tavatessaan.
Silloin oli Hilippa keskeyttänyt hänet, mutta nyt kuunteli Hilippa
hänen sanojaan tarkkaavaisena, ylen tarkkaavaisena.

Ja vaikka Brita olikin päättänyt pitää Hilipalle ankaran nuhdesaarnan,
niin taisi kuin taisikin Britan ääneen tulla niin paljon lämpöä,
että tuo äänen värinä aivan lumosi Hilipan; hän vallan unohti
vastaanväittämisen silloinkin, kun ehkä olisi ollut väittämisen syytä.

Brita kuvaili karjalaisrahvaan monia kärsimyksiä Ruotsin vallan
aikana ja todisteli Hilipalle, että karjalaisten omien johtomiesten
velvollisuutena olisi ollut puolustaa heikompien kanssaveljiensä
asiaa. Tietysti Ruotsin valtakunnan lainkin olisi pitänyt suojella
karjalaisia, mutta kun lain valvojat paljon useammin polkivat kuin
suojelivat karjalaisrahvasta, niin olisi edes tämän rahvaan omien
parhaimpien miesten pitänyt olla uskollisia omalle heimolleen.

No, ehkä he luulivat olevansakin uskollisia, mutta he tekivät enemmän
vahinkoa kuin hyötyä karjalaisten asialle. Vai luuliko Hilippa sen
koituvan hyödyksi heimolleen, kun karjalaisten parhaat miehet täällä
Lieksan kylässä ja Pankajärvellä ja muuallakin asettuivat uhkamielisinä
Ruotsin lain ulkopuolelle, aivan kuin se laki ei olisi ollutkaan
heitä varten? Omaa etuansa tavoitellen he kulkivat salakaupoilla
ja mikäpä oli siitä seurauksena? Pian hän sen sanoi, mikä oli
seurauksena. Ahneudessaan heikäläiset, ruotsit, tietysti ostivat
varsin kärkkäästi karjalaisten kauppaamia, rajantakaisia tavaroita.
Olipa moni heikäläinen edessäpäin olevinaan karjalaisten ystäväkin,
mutta takanapäin puhuttiin näistä ystävistä halveksivasti, nimiteltiin
heitä salasaksoiksi, »ryssän kaupan» kävijöiksi ja miksi lienee
nimiteltykään. Kohottiko tämä kenties karjalaisten johtomiesten arvoa?
Kyllä Hilipan piti ymmärtää, kohottiko se heidän arvoaan kenenkään
silmissä. Isä piti heitä melkein lainsuojattomina ja niin pitivät
heitä Brahean porvarit ja hyvin monet muutkin tällä pokostalla. Ja sen
mukaista oli sitten koko karjalaisrahvaan kohtelu; kun johtomiehet
olivat tuollaisia, halveksittuja, niin mitäpä muistakaan säälimään!

Hilippa kuunteli hämmästyneenä Britan sanoja. Ei hän todellakaan
ollut konsanaan ajatellut, että hänen suolamatkansa lisäisivät ympäri
pokostan karjalaisrahvaan kärsimyksiä, mutta niinpä nyt Brita hänelle
todisteli.

— Eikö tämä ole arvotonta sinulle? ja harmi värisytti Britan ääntä. —
Onko sinulla sydäntä lisätä yhtenään toisten huolia ja kärsimyksiä?
Kerran sinä, Hilippa, avasit minun silmäni... muistatko tuon ensi
tapaamisemme Mafilon vieraspirtissä? Siellä sinä puhuit minulle
niin leimuavia sanoja meikäläisten tekemistä vääryyksistä ja siitä
alkaen olen minä näitä asioita mietiskellyt. Enkä minä koskaan tahdo
kieltää meikäläisten vääryyksiä, vaan olettepa tekin osaltanne niihin
syypäitä... sinäkin, Hilippa, olet niihin syypää! Ja sinusta minä
tahdoin uskoa parempaa! Sinä olet niin väkevä ja uljas, väkevin ja
uljain mies heimosi keskuudessa ja miten paljon sinä voisitkaan
helpottaa karjalaisraukkojen ahdinkotilaa... oman heimosi ahdinkoa!
Miksi et sitä tee? Miksi et valitse itsellesi arvokkaampaa elämänuraa,
jolla voisit kohota meikäläisten... ruotsien rinnalle?

Ja niin innostuu Brita kuvailemaan, miten hän silloin voisi tehdä
paljon hyvää karjalaisille kanssaveljilleen. Kaikki ruotsit,
heikäläiset, häntä kunnioittaisivat... yksin isäkin häntä
kunnioittaisi! Ja silloin hänen sanojaan kuunneltaisiin, kun hän
nousisi puolustamaan karjalaisten asiaa... moni vääryys jäisi
tekemättä... moni karjalainen saisi pitää viljelmänsä, joita hänen
ahnas naapurinsa tavoitteli omikseen!

Kauan puhui Brita. Hänen hienoja, kalvakoita kasvojaan värjäsi
kaunis rusoitus, hänen pieni, tarmokas leukansa vavahteli sisäisestä
kiihtymyksestä ja hänen suuriin silmiinsä oli syttynyt ihmeellinen
loiste.

Hän oli tällä hetkellä unohtanut olevansa Brita Henrikintytär, hän oli
vain nuori nainen, nainen täynnä palavaa hehkua ja intohimoa, ja hän
kutoi nyt ensimmäisiä lujia kahleitaan kesyttääkseen miehen, väkevän ja
yltiöpään miehen, tasoittaakseen tämän miehen askeleet, hillitäkseen
hänen villin voimansa ja ohjatakseen tätä voimaa oman tahtonsa mukaan.

Ja lumottuna kuunteli Hilippa hänen sanojaan, tuo terveyttä uhkuva,
huimapää Hilippa. Ei juolahtanut enää Hilipan mieleen vastaan
väittäminen, ei, hän näki jo tulevaisuutensa uutena, Britan kuvailemana
ja näki jo Britan itsensäkin eroamattomasti tähän tulevaisuuden kuvaan
kietoutuneena.

Sade rapisi ulkona ja tuuli vongahteli nurkissa, mutta sisällä Britan
pienessä neitsytpirtissä oli kodikasta ja lämmintä. Hiiloksen hehku
oli jo sammunut, mutta kynttilät valaisivat huonetta juuri ja juuri
sen verran, että nuo kaksi nuorta ihmistä näkivät toistensa silmien
loisteen. Enemmän heidän ei tarvinnut nähdäkään, heidän ääntensä värinä
kertoi kaiken muun.

Tarpeettomia olivat Britan ympärilleen kasaamat varustukset, peitteet
ja tyynyt. Hilippa oli jo siksi paljon kesytetty, että Brita olisi
voinut aivan hyvin hajoittaa nuo varustuksensa.

Hän ei kuitenkaan sitä tehnyt ennen kuin Hilipan lähtiessä. Hän oli
luvannut, että Hilippa saisi pian toistamiseen tulla hänen luokseen
ja sitten hän nousi tyynyjensä ja peitteidensä sotkusta ja läksi
saattamaan Hilippaa. Hän meni Hilipan mukana pimeään sintsiin asti ja
siellä hän äkkiä tarttui Hilipan kaulaan ja painoi Hilipan huulille
pitkän, polttavan suudelman.

Hilippa hävisi pimeyteen ja myrskyyn. Mennessään hän horjahteli kuin
juopunut ja juopunut hän olikin. Britan sanat, Britan äänen lämmin
värinä, Britan silmien loiste ja Britan polttava suudelma olivat hänet
juovuttaneet.




XI.


Herra Henrikki on palannut Kajaanista ja heti hänen kotiuduttuaan
ryhdyttiin kaupunkisaarella outoihin varusteluihin. Kesken pahimpien
syksysateiden siellä rakennetaan uusia suojia, tiesi mitä tarkoitusta
varten. Rakennetaan kahta taloa kerrassaan ja vielä lisäksi tilavia
ulkosuojia, talleja tai mitä muuta rakennettanee.

Herra Henrikki on kuin muuttunut toiseksi mieheksi, hän on lakannut
ärisemästä ja sadattelemasta, tuskin näytti enää muistavankaan
Pankajärven salasaksoja. Hyvätuulisena ja touhukkaana hän kulkee
virkatalonsa ja kaupunkisaaren väliä, valvoo itse rakennustöitä.

Ja kaupungin porvarit, nuo herra Henrikin kaartilaiset, ovat kaikki
innokkaita apumiehiä. Nuo kitupiikit ja natisijat, jotka tähän saakka
ovat tuskin uhranneet ainoatakaan äyriä, ainoatakaan päivätyötä
avustaakseen kaupunkinsa julkisten rakennusten kuntoon panemista,
ovat nyt yhtäkkiä muuttuneet ylen avokätisiksi ja avuliaiksi. Omilla
rahoillaan he ovat palkanneet suuren joukon taitavia salvumiehiä ja
itse he soutavat tuulessa ja sateessa kaupunkisaarelle rakennushirsiä.
Porvari Mooses, kuuro porvari Mathias, suolakauppias, ja porvari Iikka,
hyvän sävyinen hölmö, aivan kilpailevat, kuka saisi noudetuksi useampia
hirsiä.

Itse syökärikin, rätisevä viskaali Pentti on siellä samassa touhussa.
Ei hän välitä veroaprakoidensa kantamisesta, ja kun toiset hänelle
leikillään muistuttelevat Pankajärven miesten kesällisistä kolttosista,
niin rätisevä syökäri vain naureskelee.

Brita huomasi kaikesta, että nyt oli vihdoin tulossa rakuunoita,
ja säikähdytti tämä huomio häntä hiukan, mutta eipä hän kuitenkaan
joutunut neuvottomaksi, ei läheskään neuvottomaksi.

Britakin tekee näet omia varustelujaan. Vähintäin yhtä tarmokkaana
ja toimintahaluisena kuin konsanaan isänsä hän kulkee oman
neitsytpirttinsä ja asuinrakennuksen väliä. Äitinsä, Helga rouvan
sairauden vuoksi on Britan pitänyt ottaa emännyys ja tämä antoi hänelle
paljon työtä ja huolia, eikä Brita kuitenkaan unohda siinä sivussa omia
asioitaan.

Britan kaunis, hiukan esiin työntyvä leuka aivan vavahtelee tarmoa
ja hänen suurissa, syvänsinisissä silmissään asuu nykyjään yhtenään
tuo ihmeellinen loiste, joka kykeni lumoamaan hänen neitsytpirttiinsä
joutuneen Hilipan, väkevän ja yltiöpään karjalaisen. Tuo Britan silmien
loiste se osoittikin paremmin kuin mikään muu, että Britan vireät aivot
kypsyttelivät nykyisin suuria suunnitelmia.

Nämä suunnitelmat eivät tähdänneet mihinkään sen vähempään kuin rauhan
ja sovun rakentamiseen Pielisen pokostan ruotsien ja karjalaisrahvaan
välillä. Brita uskoi itsensä hyvän kaitselmuksen määränneen hänet
tällaiseksi sovun rakentajaksi, jonkinlaiseksi välittäjäksi isänsä ja
Pankajärven miesten taistelussa. Sitä varten oli kohtalo satuttanut
Hilipan hänen tielleen, sitä varten hänen oli sallittu tutustua nuoreen
ja komeaan karjalaismieheen, uljaimpaan karjalaisheimon edustajaan
tällä pokostalla. Hänen piti käännyttää ja kasvattaa tämä karjalainen
uudeksi ihmiseksi, kohottaa hänet kaikessa heikäläisten, ruotsien
rinnalle.

Niin, epäilemättä hänen piti käännyttää Hilippa ruotsien uskoonkin...
heikäläisten uskoon. Tämä oli suuri ja ylevä tehtävä ja Brita tiesi
siinä onnistuvansa. Kirkkoherra Anders, karjalaisvihollinen, ei ollut
saanut käännytetyksi vielä ainoatakaan karjalaissielua, mutta hänpä
käännyttäisi parhaimman karjalaisten joukosta. Hän saattaisi häpeään
töykeän ja kiihkoilevan papin, hän saattaisi häpeään kaikki ne, jotka
näkivät karjalaisissa vain Ruotsin valtakunnan ja sen oikeaoppisen
kirkon vihollisia.

Hänen isänsä valmisteli taistelua ja väkivaltaa, mutta Britan mielestä
oli jo väkivalta riehunut tarpeeksi kauan, jo oli aika laskea aseet
ja suoda karjalaisraukoillekin Ruotsin oikeamielisten lakien turvaama
rauha. Ja rauha syntyi itsestään, kun Hilippa, karjalaisheimon uljain
mies, siirtyi heikäläisten leiriin. Hilippa voi helposti taivuttaa
toisetkin Pankajärven miehet sovintoon ruotsien kanssa, vieläpä Brahean
porvarien ja isänkin kanssa. Asia oli niin häikäisevän yksinkertainen,
ettei Brita voinut muuta kuin uskoa kaikkiviisaan kaitselmuksen
ohjanneen hänen askeliaan ja ajatuksiaan.

Brita tapasi nykyisin Hilippaa varsin usein. Syksyn pimeät yöt
suojasivat Hilipan käyntejä, reippaana ja terveyttä uhkuen hän
saapui milloin pikku veneellä soutaen, milloin muita teitä Britan
luo, ja myöhään aamuyöhön silloin aina valvottiin Britan kodikkaassa
neitsytpirtissä. Britan piti puhua Hilipalle niin monista asioista,
aina pyrkivät yöt kesken loppumaan eikä ollut muuta neuvoa kuin
erotessa piti kutsua Hilippa uudestaan, yhä uudestaan.

Hilippa olikin jo paljon muuttunut entisestään. Varsinkin Britan
luona ollessaan hän oli lauhkea kuin lammas, tuskin vahingossakaan
enää ilmestyi tuo entinen yltiöpään hymy Hilipan huulille, tuskin
milloinkaan enää leimahti Hilipan silmiin tuo entinen, kiihkoisa palo,
joka oli melkein säikähdyttänyt Britaa. Ei, Hilipan silmien ilme oli
muuttunut niin syväksi ja miehekkääksi, siinä oli jotakin uneksivaa,
mutta näkipä Brita näiden silmien katseessa olevan voimaakin. Sitä
uhkui ja uhosi Hilipan koko olennostakin, mutta Hilippa osasi nyt jo
hillitä voimaansa ja Brita ihaili tätä Hilipan kasvavaa tarmoa. Hän oli
ylpeä ja onnellinen, kun oli saanut ohjatakseen tämän voimakkaan miehen.

Hilippa oli jo luvannut lopettaa kaupoilla kulkemisen ja ruveta luomaan
itselleen uutta tulevaisuutta Britan toivon mukaan. Aluksi ryhtyisi
Hilippa rakentamaan itselleen uudistaloa Pankajärven karjalaiskylään.
Heidän vanha sukutalonsa oli kyllä vauras ja oli siinä vähän
viljelyksiäkin, mutta Hilippa ei tahtonut käydä näitä viljelyksiä
jakamaan vanhemman Arhippa veljyensä kera. Arhippa sai pitää vanhan
sukutalon kaikkineen, Hilippa aikoi rakentaa itselleen oman talon ja
niin oli parempi Britankin mielestä. Se työ sopi Hilipalle, uljaalle
ja väkevälle Hilipalle, Hilippa kyllä kykeni rakentamaan omin käsin
talonsa ja koko tulevaisuutensa!

Aivan äkkiä ei Hilippa kuitenkaan voinut luopua kaikesta entisestä,
hänen pitäisi vielä tänä talvena mennä viimeisen kerran Vienan
matkalle, Suman markkinoille. Oli monta kauppaveikkoa matkoilla ympäri
Ruotsin Karjalan, ne kotiutuisivat Lieksan markkinoiden aikana ja
toisivat kai mukanaan melkoisen määrän metsänviljaa. Lieksan markkinat
Hilippa kyllä lupasi jättää rauhaan, mikäli tämä asia riippui hänen
tahdostaan, mutta nuo muualta kertyneet metsänviljat hän kuitenkin
veisi tovereineen myytäväksi.

Vaan sepä sitten saisi ollakin hänen viimeinen kauppamatkansa,
keväthankien joutuessa hän jo heiluisi omalla pirttirakennuksellaan
Vannilan niemen tyvellä. Sinne oli hän jo katsonut oman uudistalonsa
paikan, soman paikan kahden veden välisellä korkealla kannaksella,
siinä niemen navalla. Siitä oli näköalaa molemmin puolin, Britakin
ihastuisi siihen paikkaan, varmasti ihastuisi!

Sen Brita kyllä uskoi, mutta nyt oli hänen puhuttava vielä Hilipalle
siitä kaikkein vaikeimmasta asiasta: Hilipan kääntymisestä
heikäläisten... ruotsien uskoon. Joulu jo läheni, lumet olivat
tulleet maahan ja kaupunkisaarella rupesivat valmistumaan nuo uudet
rakennukset, joita oli kahden kuukauden ajan joudutettu niin tulisella
kiireellä. Silloin Brita ajatteli, ettei hänen sopinut lykätä enää
tuonnemmaksi tärkeintä askeltaan Hilipan käännytystyössä.

Liekö Hilippakin jo odotellut tämän keskustelun joutumista. Merkillisen
vakavana ja hiljaisena hän tällä kertaa kuunteli Britan sanoja, ja kun
Brita oli lopettanut puhumisensa, kesti hyvän aikaa vaitioloa. Vihdoin
kysyi Hilippa:

— Ja pitäisikö minun mennä itsensä pääpappi Andersin luo pakisemaan
tästä asiasta?

Hän koki tekeytyä vallan rauhalliseksi, koki hiukan naurahtaakin tuota
kysymystä esittäessään, mutta Britan korva ei voinut erehtyä. Brita
kuuli tuon kysymyksen tulevan kovin raskaasti, kovin vaikeasti, ja hän
ymmärsi erinomaisen hyvin Hilipan mielen. Tämä oli muutenkin vaikea
asia Hilipalle, kun piti nousta kaikkia oman heimonsa ennakkoluuloja
vastaan, ja kaksin kerroin vaikeaksi teki asian, kun kirkkoherra Anders
kohteli niin kovin tylysti karjalaisrahvasta.

Ei, Hilipan oli kai mahdotonta nöyrtyä niin paljon ja Brita kiiruhti
selittämään, että tuskinpa oli aivan välttämätöntä mennä itsensä
kirkkoherra Andersin luo. Nurmeksessa oli kappalainen, pastori Lars
Laurentii, lempeä ja hyväluontoinen mies, jonka ei tiedetty milloinkaan
erityisesti ahdistelleen karjalaisrahvasta, ja Brita arveli Hilipan
voivan mennä yhtä hyvin hänenkin luokseen asiastaan puhumaan.

Hilippa lupasi lähteä Lauri papin luo. Hän kyllä ymmärsi, että tämä
askel oli välttämätön... Britan vuoksi. Ruotsien ankaran lain edessä
hän ei muuten saisi milloinkaan Britaa omakseen ja Britan voittaminen
oli hänelle pääasia. Hän kysyikin nyt ensimmäisen kerran Britalta
suoraan:

— Ja tuletko sitten minun omakseni, armahainen Brita? Tuletko
julkisesti ja taattosi kiellon uhallakin minun omakseni, kun olen
kääntynyt ruotsien... teikäläisten uskoon?

Ja yhtä mutkattomasti vastasi Brita:

— Tulen, Hilippa, minä tulen sinun omaksesi isäni kiellon uhallakin!
Heti kun olet muuttanut meidän uskoon, olen valmis tulemaan omaksesi
eikä mikään mahti saa sitten enää väistymään minua sinun rinnaltasi!

Hänen suurissa silmissään välkkyi kyyneleitä ja näistä kyynelistä näki
Hilippa, että hän saattoi luottaa Britan sanoihin.

Erotessaan he sopivat, että Hilippa kävisi joulunpyhien aikaan Lauri
papin luona ja saapuisi sitten vielä ennen viimeiselle Vienan matkalle
lähtöään kertomaan Britalle käynnistään.

Hilippa lupasi tulla viimeisen kerran Britan luo Lieksan markkinoiden
aikaan. Muuta asiaa ei hänellä olisikaan markkinoille, mutta siinäpä
olikin asiaa tarpeeksi, ennen viimeiselle kauppamatkalle lähtöään hänen
piti kuin pitikin vielä kerran nähdä armahainen Brita.

Ja Brita taisi pitää tuota viimeistä tapaamista vähintäin yhtä
tärkeänä. Hän ei tahtonut jättää käännytystyötään keskeneräiseksi!

       *       *       *       *       *

Rakuunat saapuivat joulunpyhien väliviikolla, kokonainen tusina
arpisia, monessa lemmon leikissä karaistuneita palkkasotureja. Heidän
johtajanaan oli nuori kreivillinen luutnantti Marcus Jöraninpoika ja
aliupseerina vanha kersantti Pietari Keihäs, joka oli jo syksyllä ollut
äkseeraamassa herra Henrikin kaartilaisia.

Miehistö majoitettiin kaupunkisaarelle hätäisesti kyhättyihin suojiin,
luutnantti Marcus sai toistaiseksi asettua asumaan herra Henrikin
virkataloon.

Herra Henrikin unelma oli siis vihdoin toteutunut, hänellä oli nyt
rakuunoita, tusina jylseitä ja arpisia sotureja. Niillä sopi ryhtyä
tiukkaan otteluun salasaksojen nujertamiseksi, pormestarin viitta oli
siirtynyt jo miltei käden ulottuville.

108

109

No, tuo kreivillinen luutnantti näytti kyllä hiukan liian lempeältä,
naisten sankarilta, vaan osasipa herra Henrikki itsekin tarpeen tullen
komentaa rakuunoita. Ja kenties hän osasi järjestää asiat niin, että
saisi nuoren luutnantti Marcuksenkin pysyväisesti komentoonsa. Kenties!
Hän antoi nyt kreivillisen luutnantin asua heillä ja katsella tuota
Britaa. Brita oli kuin olikin hiton soma katseltavaksi, sepähän ihme,
ettei luutnantti Marcus joutuisi pian hänen komentoonsa!

Toistaiseksi oli pääasia, että rakuunat olivat nyt saapuneet.
Toivorikkaana odottelee herra Henrikki heti uuden vuoden alussa
joutuvia markkinoita. Hän on jälleen kutsunut Kajaanin porvareja
markkinoille ja luvannut heille tällä kertaa hyvän riistasaaliin, niin
mainion, että heidän entisetkin tappionsa tulisivat runsaalla mitalla
korvatuiksi.

Markkinat joutuivat ja Kajaanin porvarit noudattivat kutsua, saapuivat
suurella joukolla tavoittamaan halpaa metsänviljaa, mutta jälleen
tuli pettymys. Riistamarkkinat jäivät mitättömän vähäisiksi. Mikä lie
ollutkin syynä, karjalaisia salasaksoja ei näkynyt ei kuulunut, mutta
poissa pysyivät turkistavarain kauppaajatkin markkinatorilta. Näytti
siltä kuin olisivat ne veitikat odotelleet joitakin uusia ostajia ja
piiloitelleet metsännahkoja majapaikoissaan.

Herra Henrikki ei kuitenkaan vielä menettänyt toivoaan. Hän uskoi,
että toisena markkinapäivänä ilmestyisi kätkössä oleva metsänvilja
näkyville. Tällä toivolla hän lohdutteli ääneensä nurisevia Kajaanin
porvareja ja ryhtyi samalla varokeinoihin, jotta karjalaisveijarit
eivät pääsisi vain mitenkään sotkemaan markkinoiden kulkua. Hän
uskoi karjalaistenkin yrittävän toisena markkinapäivänä tai kenties
yrittäisivät jo yön aikana ja sepä oli nyt estettävä.

Ensimmäisen markkinapäivän iltana, pimeän jouduttua, komennettiin
rakuunat pieninä kahden ja kolmen miehen kokoisina ryhminä liikkeelle.
Ja niin miehitettiin Lieksan karjalaiskylässä kaikki ne talot, joiden
tiedettiin vanhastaan olevan Pankajärven salasaksojen ja näiden apurien
tyyssijoja.

Kaikkein vankin vartiojoukko asetettiin herra Henrikin virkatalon
naapurina olevaan Mafilo Vaakanaisen taloon ja tälle vartiostolle
annettiin tiukka määräys, että kaikki yön aikana taloon ilmestyvät
vieraat oli vangittava ja jos yrittäisivät livistää karkuun, sai heidät
arvelematta ampua!

Herra Henrikki oli juonensa onnistumisesta niin varma, että hän
tarjosi iltasella käräjäherroille ja talossaan majailevalle luutnantti
Marcukselle höyryäviä punssimaljoja. Britan piti olla punssia
keittämässä ja tarjoilua hoitamassa. Isäntä itse tyhjensi maljan
toisensa jälkeen ja pauhasi vierailleen:

— Juokaa, miehet, rohkeasti, huomisaamuna on ainakin yksi kettu
satimessa!

— Kukapa tuo rohkea kettu olisi? utelee luutnantti Marcus epäilevästi.

— Kukapa muu kuin nuori Hilippa Vanninen, Pankajärven suurin salasaksa!
julistaa herra Henrikki varmana.

Hahhahhaa! Kyllä hän tunsi aivan tarpeeksi tuon veijarin kolttosia.
Jo monasti ennenkin oli tuo lurjus osoittanut suorastaan uhkamielistä
rohkeutta ja saatiin olla vallan vakuutettuja, että hän tänäkin yönä
ilmestyisi esille!

Näin rehentelee herra Henrikki punssin kiihoittamana. Hän antaa kutsua
Mafilon taloon piiloitettujen rakuunain johtajan, vanhan kersantti
Pietarin pitohuoneeseen ja kaataa tälle omakätisesti täpötäyden maljan
höyryävää punssia.

— Maista tuosta rohkaisua saadaksesi! mylvii hän innoissaan. —
Ja muistakin varoa, että elävänä on se kettu pyydystettävä...
mikäli mahdollista, elävänä, jotta tämä laamanni saa hänet tuomita
lämpimiltään kaakinpuuhun raippoja saamaan! Mutta jos pääsee käsistänne
karkuun livahtamaan, niin ampukaa! Ampukaa arvelematta ja hyvin
tähdäten!

Kersantti Pietari lupasi kyllä hyvin hoitaa tehtävänsä.

— Perhanan pojat, ei juoksentele tämän yön jälkeen se lemmon
salasaksa! pauhasi hän mahtavia viiksiään väännellen. — Kun lähetämme
siihen veijariin puoli tusinaa musketin kuulia, niin jo lopettaa
juoksemisensa, lopettaa lempo vieköön!

Hän oikeni juhlalliseen kunniantekoasentoon ja koikkelehti sitten
tiehensä suuria kannussaappaitaan kolistellen.

Herra Henrikin katse seuraa miehen menoa, hänen veristävät silmänsä
välähtävät niin kuin saalista vainuavan ahman silmät. Hän kaataa
pikimustaan partaansa höyryävää punssia ja nauraa röhisee raakaa
nauruaan.

Laamanni Johannes Curnovius sivelee sileäksi ajeltua naamaansa ja
mietiskelee, mitenkä hän voisi vielä lykätä seuraaviin käräjiin herra
Henrikin pormestariksi nimittämisen. Rakuunat ja laajat valtuudet
taistellakseen salasaksoja vastaan oli tuo peto saanut, melkein
liian laajat valtuudet, mutta eikö hän keksisi vielä veruketta tuon
nimityksen lykkäämiseen.

Laiha ja kuivettunut viskaali Pentti rätisee kuin palava katajapehko.
Ahkerasti hänkin hörppii punssia, mutta siitä vain rätinä yltyy ja
kiihtyy. Merkillinen katajapehko, kun ei sammunut sammuttamallakaan,
äityi vain rätisemään!

Nuori luutnantti Marcus juo kaikkein varovammin. Hänen kauniit, kosteat
silmänsä seuraavat hiljaisella osanotolla Brita neidon liikkeitä.
Hänestä näytti Brita tänä iltana sairaalta, kovin sairaalta, mutta
tuo julma isä ei armahtanut tytärtään. Olisi saanut jo laskea Britan
lepäämään, jo tässä oli tarpeeksi pidetty juominkia!

Mutta vielä piti Britan tuoda suuri kannullinen höyryävää
punssia. Vasta tämän jälkeen hän sai isältään luvan lähteä omaan
neitsytpirttiinsä. Nuori luutnantti yritti häntä saattamaan, mutta
hätäisesti, melkein pelästyneenä torjui Brita hänen ystävällisen
tarjouksensa ja pujahti nopeasti ulos huoneesta.

Britan hermot olivat tänä iltana joutuneet ankaralle koetukselle.
Tuo Hilipan pään menoksi viritetty salajuoni ja isänsä lakkaamaton
kerskailu olivat kiduttaneet häntä siihen määrään, että Brita
tunsi itsensä aivan uupuneeksi mennessään pihamaan ylitse omaan
neitsytpirttiinsä.

Britalla oli todella huolen syytä, sillä hänkin uskoi melkein varmasti
Hilipan yrittävän tänä yönä luoksensa. Olihan Hilippa luvannut tulla
markkinoiden aikaan ja huomenna oli viimeinen markkinapäivä. Tänä yönä
pitäisi siis Hilipan tulla... tänä yönä! Ja Brita tiesi yhtä hyvin kuin
isänsäkin, ettei Hilippa antaisi niinkään vaarojen säikyttää itseään.
Hilippa yrittäisi... varmasti yrittäisi ja joutuisi isän virittämään
ansaan... tulisi ammutuksi, sillä elävänä eivät saisi Hilippaa käsiinsä!

Brita oli oman pirttinsä puolelle joutuessaan niin järkytetty, että
sulki sintsin oven tiukasti hakaan. Vasta pimeään pirttiin jouduttuaan
hän muisti, että ovihan piti jättää avoimeksi... Hilipan varalta,
vaikka toivotonta olikin Hilipan odottelu! Voi miten varomaton hän oli
ollutkin, kun kutsui Hilipan vielä luokseen... suoraan kuoleman kitaan!

Pimeässä liikkuessaan ei Brita huomannutkaan, että joku seisoi hänen
vieressään. Nyt hänet kopattiin ilmaan, Britan huulilta yritti päästä
säikähdyksen huudahdus, mutta onneksi Hilippa oli nopea... sulki
hänen huulensa tulisella ja pitkällä suudelmalla, niin pitkällä, että
hervottomaksi mennyt Brita ennätti jo hiukan rauhoittua, ennen kuin sai
tilaisuuden hengähtää.

Ja nyt istuivat he jälleen Britan kodikkaassa neitsytpirtissä ja Brita
itki ja nauroi kuvatessaan Hilipalle tämäniltaista pelkoaan. Ja mitenkä
ihmeessä Hilippa oli päässytkin tänne elävänä ja terveenä?

Hilippa nauroi huolettomasti.

— Mitäpä tuossa paljon kertomista! Joen jäätä hiihtelin tuonne saunan
nurkalle ja siitä kävelin tänne pirttiin. Tiesin vallan hyvin Mafilon
talon olevan vartioidun, ka tiesin senkin, että tämä talo on ilman
vartijoita. Ketäpä salasaksaa tänne vuotettaisiin... herra Henrikin
virkataloon!

Siinä oli koko hänen seikkailunsa, vallan vaaraton ja terveellinen
hiihtomatka. Mitäpä armaan Britan tarvitsi ruveta pelkäämään hänen
vuokseen!

Ja edelleen kertoi Hilippa, että hän oli täältä sintsin ovelta
katsellut, miten Brita kantoi tuolla hyvin valaistussa virkahuoneessa
herroille punssikeitosta. Oli nähnyt senkin, kun Britan isä tarjosi
höyryävän punssimaljan sille hölmölle aliupseerille ja tämä sitten
läksi viiksiään väännellen koikkelehtimaan vartiopaikalleen. Kaiken oli
hän saanut nähdä ikäväkseen asti odotellessaan Britan vapautumista!

Hilippa oli reippaalla mielellä. Melkein samaan hengenvetoon hän alkoi
kertoa käynnistään Lauri papin luonakin. Brita sai olla rauhallinen,
hän oli tehnyt neuvon mukaan, oli esittänyt asiansa varsin taitavasti
ja Lauri pappi oli tullut ylen iloiseksi hänen aiheestaan. Oikein oli
siunannut hänet ja antanut hänelle kirjojakin!

Vallaton veitikka silmissään kaivoi Hilippa poveltaan ABC-kirjan ja
Lutheruksen suuren katekismuksen, kaksi uudenuutukaista kirjaa, jotka
hän oli saanut Lauri papilta.

— Kas nämä sain muistoksi käynnistäni! nauroi hän ojentaessaan kirjat
Britan nähtäväksi. — Sinä, Brita armaani, saat sitten opettaa minulle
niiden koukeroisia puustaveja!

Brita lupasi kyllä huolehtia Hilipan opettamisesta. Kovin paljon ei
vaadittukaan ensi hätään, sillä eipä moni ruotsikaan vielä taitanut
edes ABC-kirjan puustaveja, vaikka kirkkoherra Anders olikin niin
kopeata miestä laumansa puolesta. Mokoma lauma, kyllä Hilippa pian
pääsisi sen tasalle, mutta hänen piti kohotakin korkeammalle... paljon
korkeammalle!

Brita ei sanonut, miten korkealle hän toivoi Hilipan kohoavan, mutta
hänen loistavat silmänsä kyllä kavalsivat monta kunnianhimoista unelmaa.

Mutta äkkiä näytti Hilippa muistavan jonkin asian. Hän pakisi
pehmeästi, ylen pehmeästi, mutta vakavasti:

— Tiedätkö, Brita, minkä vuoksi tuo nuori luutnantti on otettu teille
asumaan ja elämään... minkä vuoksi?

Brita katsoi häneen kummissaan: Ei, sitä hän ei tiennyt ja liekö tuossa
ollutkaan mitään sen suurempaa salaisuutta... kaupunkisaarella ei kai
ollut luutnantti Marcukselle sopivata asuntoa.

Hilippa pudisti päätään: Olipas, kaupunkisaarella oli asunto... toinen
niistä uusista rakennuksista oli varattu rakuunain päällikön asunnoksi,
vaan se oli nyt tyhjänä! Kyllä hän tiesi nämä asiat, vaikkapa häntä ei
nähtykään täällä päiväiseen aikaan. Ja tiesi hän senkin, minkä vuoksi
nuori kreivillinen luutnantti asui herra Henrikin virkatalossa.

— Taattosi mielii naittaa sinut tuolle miehelle! — Hilipan ääni oli
edelleen pehmeä, mutta hänen silmissään välähti. — Niin, armas Brita,
hän aikoo naittaa teidät... kenties jo tänä talvena... ennen kuin minä
saan pirttini valmiiksi! Ja kyennetkö sinä, armas Brita ... kyennetkö
sinä vastustamaan taattosi aikeita?

Pelästyneenä, melkein kauhistuen tuijotti Brita Hilippaan. Hän huomasi
nyt vasta, miten oikeassa Hilippa oli, miten tarkoin Hilippa oli
vainunnut hänen isänsä aikeet. Ei ollut varmaan sattuma, että nuori
kreivillinen luutnantti oli otettu heille asumaan... siinä oli kuin
olikin ansa... ansa hänelle!

Mutta hänpä aikoi repiä tuon ansan siekaleiksi, jo etukäteen hän tekisi
tyhjäksi isänsä ovelat aikeet! Häntä ei naitettaisi kreivilliselle
luutnantille, sillä hän tahtoi kuulua toiselle miehelle, hän tahtoi
kuulua Hilipalle!

Ja Hilippa oli jo tehnyt hänen vuokseen suuren uhrauksen...
montakin suurta uhrausta oli Hilippa jo tehnyt! Hilippa oli valmis
luopumaan kaikesta entisestä... omasta uskonnostaankin oli Hilippa
valmis luopumaan hänen vuokseen! Ja hänkö nyt lähettäisi Hilipan
epävarmuuteen... kiduttavaan, raatelevaan epävarmuuteen pitkäksi
aikaa... kenties kevääseen asti! Ei, hänen piti myös tehdä uhrauksensa
ja antaa varmuus Hilipalle... täydellinen varmuus, että hän kuuluisi
yksistään Hilipalle... ei kenellekään toiselle!

Neitseellinen häveliäisyyden puna väräjöi Britan poskilla ja kyyneleitä
kohosi hänen silmiinsä. Suuria, kimmeltäviä kyyneleitä näkyi hänen
silmissään ja niitä vieri hänen poskilleenko, kun hän ojensi vapisevat
kätensä Hilippaa kohden, tarttui Hilipan kaulaan ja veti hänet
puoleensa, sopersi hänen korvaansa palavia, kiihkeitä sanoja.

Hilippa kyllä heti käsitti Britan ajatuksen, mutta hän epäröi eikä
tahtonut ottaa vastaan Britan uhrausta. Tuo huimapää karjalainen,
joka oli huolettomasti nauraen antautunut Britan vuoksi niin moniin
vaaroihin, uhmannut kaikkia päänsä menoksi viritettyjä ansoja ja
pyydyksiä, tuo rohkea mies epäröi nyt... oli valmis lähtemään
epävarmuuteen ja jättämään Britan koskemattomaksi. Hän suuteli kuiviksi
Britan silmiin kohonneet kyynelet, tyynnytteli häntä ja kuiskutteli
pehmeästi:

— Brita, armas Brita, lieneekö se tarpeen! Joutavaa taisin pakista...
säikytellä sinua... tokko lie mitään vaaraa! Ja pyhänä pidän sinua,
armas Brita, pyhänä pidän... odotan mielelläni aikamme joutumista!

Mutta Brita pyyteli yhä kiihkeämmin, yhä palavammin.

— Ei, minä en lähetä sinua epävarmuuteen! Minä tahdon myös tehdä oman
uhraukseni... tahdon sen tehdä viipymättä! Sinun pitää olla minusta
varma... aivan varma, kun lähdet niin kauas luotani!

Näin hän pyyteli ja vihdoin taipui Hilippa. Hän puristi Britan
syleilyynsä, nosti hänet voimakkain käsivarsin vuoteeseen. Sitten hän
sammutti kynttilät...

Aamun valkenemisen edellä on yön pimeys sakeimmillaan. Vasta silloin
lähti Hilippa Britan luota. Brita saatteli Hilippaa sintsiin asti,
siellä hän viimeisen kerran puristautui Hilipan kaulaan ja viimeisen
kerran suuteli Hilippa hänen kyyneleisiä silmiään. Niin he erosivat ja
Brita palasi takaisin pirttiinsä.

Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja heittäytyi vielä hetkiseksi pehmeään
vuoteeseensa. Yhä kohosi hänen silmiinsä kyyneleitä, polttavia
kyyneleitä, mutta ne tuntuivat tekevän hänelle kumman hyvää. Hän
hymyili raukeata hymyä kyyneltensä läpi ja naurahteli isänsä ovelille
aikeille.

Nyt ei Brita niitä aikeita enää pelännyt... luutnantti Marcus ei enää
hänestä huolisi!




XII.


Kun Hilippa tovereineen hankkiutui lähtemään Vienan matkalle, alkoi
Pankajärven salolle ilmestyä Pielisen ympäristön talonpoikia, jotka
olivat jättäneet myymättä metsännahkansa Lieksan markkinoilla. He
hiihtelivät nyt niitä kauppaamaan Pankajärvelle asti eikä auttanut muu
kuin ryhtyä ostamaan tätä myöhästynyttä riistasaalista ja lykätä lähtöä
päivästä toiseen.

Hilippaa harmitti tämä viivykki, mutta toiset matkalle hankkiutujat
olivat mielissään. Kovin pieniksi olisivatkin riistakuormat jääneet,
kun oli pysytty poissa Lieksan markkinoilta, mutta nyt tuli tavaraa
lisää. Ensin tuli vain yksityisiä hiihtäjiä riistakontit selässään,
mutta pian alkoi suoltua miehiä oikein jononaan, kellä kontti
pullollaan, kellä oikein ahkio täpötäynnä kallista metsänviljaa.
Tulijat kehuskelivat, että mieluummin he hiihtelivät tämän lisämatkan
kuin rupesivat Lieksan markkinoilla rikastuttamaan Kajaanin porvareja,
mokomia kamasaksoja.

Ja tuttupa olikin tämä tie useimmille vanhastaan. Takavuosina, kun ei
ollut Lieksan kaupunkia, oli Pankajärvellä pidetty Vienan matkalle
lähdön edellä oikein pieniä riistamarkkinoita; viikkomääriä oli
odoteltu myöhästyneitä metsänviljan tuojia ja Kauro Vannisen vankassa
talossa oli ollut niinä aikoina yhtenäinen väen kuhina.

Nyt veresteltiin jälleen näitä vanhoja muistoja, hiihdeltiin
jälleen Pankajärven salolle kauppatuttaviaan tapaamaan ja reipas
mieliala sai vallan sekä myyjissä että ostajissa. Vanha ja ovela
Jehki Mauronen hykerteli käsiään laskiessaan oravakiihtelyksiä ja
pehmeitä, silkinhienoja saukonnahkoja. Hänen pienet, vilkkaat silmänsä
oikein kiiluivat, kenties hiukan ahneuttakin, mutta enemmän pelkkää
kauppahimoa. Tämä oli hänen luontaista ammattiaan ja Jehki vaari
rakasti ammattiaan kiihkeästi, intohimoisesti.

Kauro vanhus ei paljon puuttunut enää kaupantekoon, mutta eipä monesti
puuttunut siihen Hilippakaan. Levottomana hän käveli kotitalonsa
pihamaalla, pysähtyi joskus ohimennen vaihtamaan pari sanaa tuttavien
kanssa, mutta seuraavassa tuokiossa jo unohti pakinansa ja lähti
tarkastamaan omaa riistakuormaansa, joka hänellä oli ollut jo monta
päivää täysin matkavalmiina. Toisinaan hän unohtui tähyilemään
Pankajärven selällekin, eivätkö sieltä jo uudet tulokkaat vihdoinkin
loppuisi, eikö tästä jo vähitellen päästäisi taipaleelle.

Hilipan mielestä oli tämä kauppatouhu nyt niin merkityksetöntä
ja joutavaa, kerrassaan tympäisevää. Kun hän muisteli viimeistä
käyntiään Britan luona, niin kaikki muu kutistui sen rinnalla niin
vähäpätöiseksi, Hilipasta tuntui miltei rikokselta omistaa enää
ainoatakaan ajatusta muille kuin Britalle ja heidän yhteiselle
tulevaisuudelleen.

Hän oli jo käynyt ennen näitä markkinavalmistuksia kaatamassa uuden
pirttinsä paikalle pienoisen kasan rakennushirsiä ja hän oli jo
puolittain vihjannut taatolleenkin, että sinne niemen tyvelle hän
aikoi ruveta rakentamaan itselleen omaa taloa. Enimmän sentään hän oli
puhunut asiasta Arhippa veljelleen, vakavalle ja tasaiselle Arhipalle,
ja ilomielin oli Arhippa luvannut tulla hänen avukseen pirttiä
rakentamaan.

Sitä myöten oli siis kaikki valmista, mutta nyt tuli väliin tämä
kirottu viivykki. Hilipasta tuntui kuin olisi hän varastanut Britalta
kalliita päiviä, ylen kalliita päiviä ja kokonaisia viikkokausia näihin
joutaviin askarteluihin. Brita ei näistä pitänyt ja siinä oli tarpeeksi
tekemään nämä puuhat vastenmielisiksi Hilipalle itselleenkin, ylen
vastenmielisiksi.

Ei sentään Hilipankaan mieleen juolahtanut, että näistä Pankajärvelle
siirtyneistä riistamarkkinoista saattaisi vierähtää viesti Lieksaan
asti ja joutua siellä herra Henrikin ja syökärinkin kuuluviin. Kenties
hän olisi muistanut tämänkin vaaran, jollei armahainen Brita olisi
anastanut niin tarkoin kaikkia hänen ajatuksiaan.

Vaara oli kuitenkin väijymässä. Muutamana päivänä hiihteli Vie'in
salolta päin tuovaa metsätietä yksinäinen mies, joka oli niin kuin
muutkin tulijat kiskovinaan raskasta riista-ahkiota perässään. Mitään
riistaa ei tuossa ahkiossa kuitenkaan ollut, siinä oli vain sammalta ja
muuta joutavaa törkyä rekipeitteen alle kätkettynä.

Tämä outo »metsänviljan» kauppaaja ei mielellään yhtynyt toisten
joukkoon, vaan pysytteli erillään ja jouduttuaan lähelle Pankajärven
kylää hän pujahti tieltä metsään ja lähti hiihtää sujuttamaan Simana
Vannisen kotiniemen tyvelle päin, jossa oli autioksi jätetty ruotsien
uudistalo.

Hiihtäjä olikin tämän uudispaikan entinen isäntä Markus Lehikoinen,
liukas ja kavalakatseinen ruotsi. Omia aikojaan hän oli lähtenyt tälle
vakoilumatkalle, kun huomasi Viensuun kylän kautta kulkevan niin paljon
ahkiota vetäviä suksimiehiä Pankajärven salolle. Omia aikojaan hän oli
lähtenyt ja jopa hän nyt huomasikin tulevan vaivannäkönsä runsaasti
palkituiksi.

Kokonaisen päivän liukas ruotsi viipyi autiotalonsa vaiheilla ja
tähyili sieltä Vannilan niemelle suuntautuvaa liikennettä. Yönsä
hän vietti läheisessä korvessa nuotion äärellä ja palasi vielä
seuraavanakin päivänä tähyilemään.

Ja hänen viekkaisiin silmiinsä syttyi ilkeä, vahingonilon loiste.
Peijakas, jopa hän sattuikin tekemään löytösen... keksimään
markkinapaikan! Ja herra Henrikki ja viskaali Pentti eivät kai
tietäneet tästä mitään! Vaan jospa mentäisiin heille valaisemaan
asiaa... näitä karjalaisveijarien puuhia!

Paluumatkalle lähtiessään jätti vakoilija »riista-ahkionsa» korpeen.
Kätki sen visusti kuusen juurelle ja merkitsi paikan muistiinsa. Ja
niin läksi hän hiihtää sujuttamaan suoraan Lieksan kylää kohden.

Seuraavana aamuna lähtivät vihdoin Pankajärven miehetkin Vienan
matkalleen.

       *       *       *       *       *

Suman markkinoilla oli liikkeessä outoja huhuja. Niitä kuiskuteltiin
sekä Venäjän puolen että Vienjan miestenkin majailupaikoissa, vieläpä
markkinatorillakin. Uudesta, pian alkavasta vainon ajasta puhuttiin,
Moskovan tsaarin salaisista sotavarusteluista Ruotsin kopeata Kaarle
kuningasta vastaan. Joku tiesi jo Solokoin monasterissakin tehtävän
varusteluja, toinen kuiskaili Pankajärven miehille, että pian päättyisi
nyt ruotsien mahtailu ja sorto Pielisen pokostalla ja koko Käkisalmen
Karjalassa.

Hilippakin kuuli näitä kuiskutteluja markkinapaikalla liikuskellessaan,
mutta ei hän niistä välittänyt tuon enempää. Viime vuosina oli höpisty
niin usein uudesta vainon ajasta, kostosodan aloittamisesta ruotseja
vastaan ja perättömiksi olivat nuo huhut joka kerran osoittautuneet.

Sitä paitsi Hilipalla oli nyt muuta, paljon tärkeämpää miettimistä,
mitä hän piittasi mokomista kulkupuheista. Hänen ainoa ajatuksensa oli
jouduttautua mahdollisimman pian kotimatkalle, jotta pääsisi vihdoinkin
rakentamaan omaa pirttiään. Hän oli jo varastanut monta ylen kallista
viikkoa armahaiselta Britaltaan, jo oli lopultakin aika käydä lujin
kourin käsiksi heidän uuden tulevaisuutensa rakennustyöhön, ja silloin
saivat nämä muut huolet ja kauppamatkat painua ikipäiviksi unholaan!

Markkinoiden päättyessä järjesti Hilipan majapaikan isäntä Mikiforo
Serni kotipuolensa kauppaveikoille iloiset pidot. Vieraspirtti oli
jo päivällä, miesten kulkiessa lähtöostoksillaan, siistitty somaksi
ja puhtaaksi ja illan jouduttua sinne kannettiin suuri kannullinen
toisensa jälkeen vaahtoavaa olutta ja monenlaista syötävää. Ukko
Mikiforo itse ilmaantui vieraidensa joukkoon, hyvinvointia hyllyvä
Doarie emäntä ja hänen Okahvi tyttärensä huolehtivat kestityksestä.

Ei ollut vaikea huomata, että tämä juhla oli aiottu etupäässä Hilipan
kunniaksi. Ovela Mikiforo ja hänen ehtoisa emäntänsä olivat nähtävästi
päässeet lopulliseen yksimielisyyteen, että he houkuttelevat ja
kahlehtivat nuoren Hilippa Vannisen kotivävykseen. Heidän Okahvi
tyttärensä, ainokainen lapsensa, oli ylen soma ja sorea neito, uljaan
brihan veroinen, ja mistäpä he olisivat löytäneet miehen uljaamman kuin
oli nuori Hilippa. Piti vain antaa Hilipalle vihjaus, sopiva rohkaisu,
jotta Hilipan kesytön luonto alkaisi taipua Okahvin puoleen!

Okahvi, muulloin reipas ja kerkeämielinen karjalaisneito, on nyt niin
kumman ujosteleva ja arka vieraita kestitessään. Kuumina karkeloivat
veret hänen poskillaan, välistä näyttivät ne pyrkivän aivan läpi hienon
hipiän tipahtelemaan, varsinkin silloin, kun Okahvin katse sattumalta
kohtasi Hilipan miehekkään ja syvän katseen. Tuohon katseeseen oli nyt
tullut niin kumma tenho, että aivan pani vavahtelemaan Okahvi neidon.

Itse ukko Mikiforo on parhaimmalla tuulellaan. Hän pakinoi Huoruutensa
päivistä, kun he Hilipan taaton kera kulkivat ensimmäisillä
kauppamatkoillaan. Huolettomia brihoja olivat he silloin kumpainenkin,
yhtä huolettomia kuin Hilippa oli nykyjään. Ja näinpä olivat
nyt heidän kohtalonsa muovautuneet, Hilipan taatto eleli siellä
vanhalla kotipuolella ja hän eleli täällä kaukana Sumassa, Karjalan
kaukaisimmalla äärellä. Tuo hänen Doarie emäntänsä se oli hänen tiensä
tänne vetäissyt, niin pani tekemään kumman polvekkeen, mutta eipä hänen
huolinut katua kauppojaan!

Ukko nauraa hihittää, niin että hänen pienet tihrusilmänsä kostuvat.
Hän kuivailee niitä ja sopottaa sitten muutamia sanoja Doarie emäntänsä
korvaan. Ja hetken perästä kannetaan pitopöytään muutamia pulloja
harvinaista ulkomaan viiniä, jota Mikiforo on kesällä ostanut Suman
satamassa käyneiltä Hollannin laivureilta. Harvoin näitä kalliita
juomia tarjottiin säästäväisen Suman kauppamiehen pitopöydässä, mutta
nyt on Mikiforo vanhus heittänyt syrjään kitsastelun ja kehoittelee
vieraitaan maistelemaan hiottuihin laseihin kaadettua juomaa.

— Ka maistahan sinäkin, Jehki ystäväni, maistahan kerran tätä
ihmeellistä ulkomaan juotavaa! pakisee hän silmiään räpytellen. —
Ja sinä Hilippa, rakkaimman ystäväni uljas poika, anna maistua ukko
Mikiforon kestityksen! Ka, Okahvi tyttäreni, kullannuppuseni, kaadahan
täydempään tämän Hilipan lasi. Mitäpä tyhjästä aikamiehen maistella!

Okahvi ryhtyy täyttämään Hilipan lasia ja siinä hänen kätensä vavahtaa,
niin että meni muutama pisara yli reunojenkin. Mutta Mikiforo vain
pakisee nauraen, että nyt se oli niinkuin pitikin olla aikamiehen lasin!

Hilipan yritti hetkiseksi vallata entinen huimapäisyytensä. Lasia
huulilleen kohottaessaan hän nauraen ilmoitti, että tämä se taisi
ollakin hänen erojaisjuhlansa, viimeinen Vienan matkansa. Mutta kun
ukko Mikiforo näkyi käsittävän hänen sanansa pelkäksi pilapuheeksi, ei
Hilippa ruvennut sen pitemmälle pakisemaan erojaisistaan.

Hänen tuli kuin tulikin hiukan sääli soreata Okahvi neitoa. Mitäpä
suotta pahoittamaan Okahvin ja hänen taattonsa mieltä, tottapa
aikanaan saisivat tietää, että olivat kuin olivatkin pitäneet hänelle
erojaiskestejä!

Vähän myöhemmin sopuisa juhla kuitenkin häiriytyi toisella tavalla.
Huoneeseen ilmestyi kaksi kutsumatonta vierasta, jotka näkyivät olevan
ukko Mikiforon vanhoja tuttavia. Toinen tulijoista oli Solokoin
monasterin munkkiveljiä, toinen rotevakasvuinen maallikko, kooltaan
hyvinkin Hilipan pituinen ja muutenkin oli miehessä paljon Hilippaa
muistuttavaa. Sama huoleton reippaus käytöksessä, sama ylimielinen
välähdys katseessa, mutta tämän lisäksi oli miehen näössä jotakin ylen
väkivaltaista, melkein eläimellistä, jota Hilipassa ei ollut.

Nähdessään runsasantimisen pitopöydän remahti tämä häikäilemätön
tulokas kovaääniseen nauruun ja pakisi tuttavallisesti:

— Ka parahiksi jouduimme pitopöytään! Ja kun me kuljemme, kuljemme
majapaikasta toiseen eikä tarjota kurkun kostukkeeksi mitään muuta
kuin pelkkää olutta, vetistä latkua. Jopas nyt jouduimme paremmille
juotaville, jo vilahti näkyviin oikea ulkomaan viini!

Ukko Mikiforo kehoitti uusia tulokkaita istumaan samaan pöytään. Hiukan
kursaillen ja moneen kertaan silmänsä ristien noudatti luostariveli
kehoitusta, mutta häikäilemätön maallikko ei kursaillut liikoja,
rehevästi hän työntyi pöytään vastapäätä Hilippaa ja otti melkein
tempaisten Okahvin täyttämän lasin kumoten sen kurkkuunsa yhdellä
heitolla.

— Ääh, jopa olikin oikeata maisteltavaa! ja irvistäen mielihyvästä hän
taputti häikäilemättä Okahvia poskelle kiitellen ja kehuen meluisasti
tämän soreata muotoa.

Okahvi häpesi mokomaa häikäilemättömyyttä eikä Hilippakaan pitänyt
vieraan tunkeilusta. Tuo mies oli kuin hänen oma irvikuvansa, hiukan
kieroon mennyt irvikuvansa ja tämä vaikutelma nostatti Hilipassa oitis
jyrkän vastenmielisyyden tulokasta kohtaan. Mutta vieras tarkasteli
häntä kursailematta ja virkahti:

— Sinäpä lienetkin se miekkonen, jota etsimme... Hilippa Vanninen
Pielisen pokostalta... Ruotsin Karjalasta?

— Ka sepä lienen! sanoo Hilippa hiukan töykeästi.

— Ja minä olen Timo Karppanen... Karpov tuolta Kemin puolesta!
»Villiksi Timoksi» kuuluvat haukkuvan minua selkäni takana, vaan
eivätpä uskalla tullakaan sanomaan tuota minulle vasten silmiä!

Hän päästi meluisan naurun ja sitten hän rupesi selvittämään
varsinaista asiaansa. Hän kertoi olleensa kauppamatkoilla Moskovan
puolessa ja siellä oli pakistu kummia kuulumisia: Suuri sota oli
tulossa, uusi vainon aika lähenemässä! Ruotsin röyhkeä kuningas oli
mennyt sotaretkelle Puolan maahan vieden kaikki asekuntoiset miehensä
mukanaan, ja siitäpä oli nyt Moskovan oikeauskoinen tsaari saanut hyvän
ajatuksen... mieli valloittaa takaisin menetetyn Karjalan. Hissukseen,
syvässä salaisuudessa tehtiin valmisteluja, vaan kevään joutuessa,
vesien auetessa alkaisi oikea lemmon leikki. Silloin tsaari itse
hyökkäisi etelässä Karjalan kaupunkia, Käkisalmea valloittamaan, ja
ehkäpä veisi yksin tein mainion Viipurin linnankin Ruotsin kuninkaalta.
Ja täältä Vienan puolesta pitäisi toimittaa apua Pielisen Karjalaan,
ehkä tännekin tulisi vähän tsaarin väkeä ja joukon jatkoksi pantaisiin
mies talosta Vienan veikkoja, urhoja uljaita ja pelottomia!

Sitä olivat he nyt kiertämässä, markkinaveikoille toimittamassa,
jotta tiedettäisiin kevään joutuessa olla valmiina lähtöön. Ja tämä
luostariveli voisi todistaa, että oikein hän oli pakissut asiansa, ei
ollut lasketellut mitään liikoja.

Ja liukas luostariveli toisti taitavasti, minkä Timo oli jo
selvittänyt. Ja siihen hän vielä lisäsi Hilipan puoleen kääntyen, että
Pielisen pokostalta tarvittaisiin nyt aluksi vain yksi luotettava mies,
joka lupautuisi tarpeen tullen oppaaksi ja tulisi sitten keväämpänä
tänne Vienaan retken loppuvalmisteluihin. Niin perin huokealla hinnalla
saisivat vapautuksen nykyisin Ruotsin raskaan ikeen alla huokaavat
Karjalan ristiveljet, ja se kirottu kaupunki, jonka ruotsit olivat
perustaneet Pielisen Karjalaan, Lieksan vanhaan karjalaiskylään, se
hävitettäisiin maan tasalle... pyyhkäistäisiin olemattomiin!

— Ja sinut, Hilippa Vannisen, sinut me olemme valinneet opastajaksi!
iskee nyt villi Timo häikäilemättä, aivan kuin itsestään luonnollisena
asiana. — Olemme kuulleet sinusta paljon hyvää monilta Vienan
veikoilta... kuulut jo tehneen monta mainiota kepposta Ruotsin
valloille ja siitä tiedämme sinun olevan oikean brihan meitä opastamaan!

Syvä äänettömyys seurasi näitä luostariveljen ja villin Timon
selityksiä. Nyt oli ilmeistä, että sotahuhut eivät olleetkaan vallan
tuulesta temmattuja, koskapa Solokoin monasterista kerran oli
lähetetty mies niitä levittämään. Tämä varmuus hätkähdytti kaikkia
huoneessa olijoita ja varsinkin Pankajärven miehiä se hätkähdytti.
He olivat sentään Ruotsin kuninkaan omia, ja vaikka he eivät liikoja
rakastaneetkaan ruotsien valtaa, niin oli joka tapauksessa ylen
arveluttavaa lähteä ilman muuta antamaan kannatustaan villin Timon
huimapäisille suunnitelmille.

Vanha ja varovainen Jehki Mauronen kääntelehti levottomana penkillään
ja pahastunut oli ukko Mikiforokin, aika lailla pahastunut, kun tultiin
juuri hänen kattonsa alle pitämään suukopua näistä ylen arveluttavista
suunnitelmista.

Hilippa istui vaiti, tuima ja päättäväinen ilme kasvoillaan. Ja kun ei
kukaan toinenkaan pakissut halaistua sanaa, katkaisi villi Timo jälleen
raskaan äänettömyyden. Naurahti ja virkkoi hiukan ivallisesti:

— Ka pelästyittekö, miehet miekkoset? Ja sinäkin, nuori Hilippa,
ylen uljaaksi hoettu briha... eikös olekaan sinussa miestä tulemaan
opastajaksi?

Hilippaa säpsähdyttivät nämä sanat ja hänen silmissään iski salama,
pahaenteinen välähdys. Hän oli kyllä jo selvillä tekemisistään ja
tekemättä jättämisistään. Hän oli heti ollut selvillä, että hänen
pitäisi pysyä sillä puolella, jonne Brita kuului, sillä Brita ei
konsanaan antaisi siunaustaan maankavaltajan toimille. Kosto herra
Henrikille... Brahean porvareille... kaikki sai jäädä pois mielestä!
Hän ei voinut toimia kuin yhdellä tavalla, mutta hän ei halunnut
sentään ruveta haastamaan riitaa ja vastasi vältellen:

— Mitäpä teette vielä opastajalla! Jos milloin vainomatkastanne tosi
tulee, ka vasta silloin aika lähteä etsimään oppaita ja apumiehiä!

— Jänistämään rupesi... pelkää kuin pelkääkin Ruotsin valtojen
rangaistusta! ilkastelee villi Timo. — Luulimme löytävämme uljaan
brihan, vaan lammaspa olikin! Luulimme löytävämme Karjalan ristirahvaan
asian puoltajan, vaan taitaapa ollakin tämä miekkonen Ruotsin valtojen
kätyri!

Vanha Mikiforo yritti hillitä villin Timon herjaustulvaa, mutta se
oli jo myöhäistä. Kohtalokkaat sanat olivat lausutut, Hilippa hyppäsi
paikaltaan, ja ennen kuin villi Timo ennätti mihinkään, lensi hän jo
Hilipan peloittavan nyrkiniskun satuttamana ovensuusoppea kohden.
Hilippa seisoi valmiina ottaakseen vastustajansa toistamiseen käsilleen
ja julisti lujalla äänellä:

— Pakise mitä pakiset, herjakieli, en tule sinun johtamasi joukon
opastajaksi! Itse tietänen, olenko kenenkään kätyri, vaan joukkosi
opastajaksi en tule! Tavoitat minut ruotsien puolelta, jos yrität
Pielisen pokostalle tekemään tihutöitäsi!

Villi Timo ei olisi ehkä niinkään vähällä peräytynyt, mutta
luostariveli pelästyi ankarasti Hilipan jyrkkää esiintymistä. Silmiään
ristien ja rukouksia sopottaen hän kiskoi raivostunutta toveriaan
mukaansa ja villi Timo totteli häntä, joskin kovin vastenmielisesti.
Verta suustaan syljeskellen ja vielä muutamia herjasanoja Hilipalle
singoten hän poistui huoneesta.

Doarie emäntä ja Okahvi olivat säikähtäneet ylen typertyneiksi. Doarie
ei osannut muuta kuin sopotti siunauksia ja Okahvin kukkeat kasvot
olivat valahtaneet liidun valkoisiksi.

Hilippa koetti neitoa rauhoittaa, sipaisi hellästi, aivan kuin
ohimennen, kädellään Okahvin tukkaa ja istahti takaisin pöytään
pakisten huolettomasti:

— Mitäpä joutavaa pelästymään! Suuri suupaltti oli tuo vieras, ei
mitään muuta kuin suupaltti ja lavertelija! Mitäpä hänen pakinoistaan!

Ukko Mikiforokin yritti parhaansa saadakseen raskaaksi painuneen
mielialan jälleen kohoamaan, mutta hänen ponnistuksensa raukesivat
tyhjiin. Tulevaisten tapahtumain synkkä varjo oli lipunut ohitse ja
kaikki huoneessa olijat tunsivat vieläkin sen kylmän henkäyksen, pintaa
karmivan ja jäseniä jäätävän uhon. Kielet kangistuivat, pelästyneet
katseet hapuilivat neuvottomina toisiaan. Jokainen tajusi, että
tämänkin pitoseuran hajoittaisi tuloaan tekevä myrskyn myllerrys
kaikkiin maailman tuuliin.

Ukko Mikiforon kestitys oli mennyt hukkaan ja Okahvi raukan unelmat
olivat särkyneet. Ne olivat niin hentoset ja ujot ja nepä korjasi ohi
kulkeneen kummituksen uho ensimmäisenä saaliinaan.




XIII.


Herra Henrikki on virkahuoneessaan ja hänen vieraanaan on viskaali
Pentti, rätisevä syökäri. Ja kolmantena miehenä on heidän entinen
suojattinsa, entinen Pankajärven uudisasukas Markus Lehikoinen. Hän
seisoo herra Henrikin ja syökärin edessä ja kertoo tärkeitä uutisiaan,
jotka hän oli saanut hankituksi omasta aloitteestaan tekemällään
vakoilumatkalla.

Nuo uutiset olivat tosiaan tärkeitä, ne olivat ensiluokkaisia niin
herra Henrikin kuin viskaalinkin mielestä. Vahinko vain, että heidän
entinen suojattinsa kertoi niin hitaasti. Miehellä oli kyllä lipevä
ja luistava kieli, melkein liiankin luistava ja tämä se pyrkikin
vetämään häntä kaikenlaisille sivuteille, maalailemaan asioita liian
seikkaperäisesti. Herra Henrikki menetti yhtenään malttinsa, karkasi
jaloilleen ja mieli jo tarrata miehen rinnuksiin ravistellakseen
hänestä kaikki tiedot irralleen hiukan nopeammin. Samassa hän kuitenkin
malttoi mielensä ja istahti takaisin, istahti raskaasti ähkäisten ja
hampaitaan kiristellen. Ei auttanut ryhtyä ravistelemaan, täytyi kuin
täytyikin kuunnella kärsivällisesti.

Ja Markus Lehikoinen kertoo kertomistaan. Viekkaita viirusilmiään
lipsutellen ja kiveränokkaisia savolaislapikkaitaan vuorotellen eteen
siirrellen hän kuvailee, mitenkä oli huomannut Viensuun kylän kautta
ahkiota vetäviä miehiä hiihtää sujuttavan nuoranaan itään päin.
»Ähäs, minnehän hiivattiin nuo kaikki ovat lähteneet, ja eiköhän
niillä veitikoilla vain liene metsänviljaa noissa ahkioissaan?» oli
hän itsekseen aprikoinut. Ja niinpä hänkin päätti lähteä hiihtelemään
toisten perässä, jotta tarkataanpas vähän, minnekä tämä menijöiden tie
vetää.

Ja Pankajärven salolle oli tie vetänyt, suoraan sinne Vannilan
niemelle... sinne salasaksojen pääpesään. Oikein markkinoita siellä
näytettiin pitävän, niin turkasesti tulla jonotti ahkioita vetäviä
miehiä joka ilmansuunnalta ja sinne kaikki työntyivät samaan iloon.

Kaksi kokonaista päivää hän oli tarkannut tuota meininkiä oman
autiopaikkansa puolelta ja koko ajan oli liikennettä jatkunut. Jo sinne
hiihtelikin mies poikineen ja tyhjiltään takaisin palasivat... sinne
jäivät riistakuormat karjalaisveijarien kätköihin!

Hän oli silloin itsekseen aprikoinut, että eiköhän tästä pitäisi
viedä tietoa Lieksaankin, jotta jos hyvinkin herrat huomaisivat tässä
meiningissä vähän oikaisemisen tai muun ojentamisen sijaa... jotta
jos hyvinkin nämä Pankajärven markkinat olisivat selkeän Ruotsin lain
kiertämistä. Ja niin oli hän tullut tänne, hiihtänyt suoraa päätä
metsien halki, kotonaankaan välillä käymättä, jotta asia ei näet
liiaksi vanhenisi!

Niin, siinä oli hänen kertomuksensa, vihdoinkin hän pääsi loppuun.
Herra Henrikki hyppäsi jälleen jaloilleen, harppaili kiihtyneenä
edestakaisin huoneessaan ja pauhasi:

— Hyvin tehty, kun hiihdit suoraan tänne! Mainiosti tehty, ja tämä
tekosi kyllä palkitaan sinulle, palkitaan runsaalla kädellä!

— Mitäpä näistä nyt... palkinnoista tai muista, lavertaa liukas
vakoilija. — Sitähän minä vain, jotta selkeä Ruotsin laki tulisi
voimaan!

— Ruotsin laki tulee kyllä voimaan, tulee piru vie voimaan! jylisee
herra Henrikki raivosta kuohuen.

Ja häntä säestää viskaali Pentin kuiva rätiseminen. Molemmat nuo miehet
olivat nyt syttyneet tuleen, kuiva katajapehko ja möyryävä tulivuori...
rätisevä rakki ja ärjyvä peto. Heidän liukas vakoilijansa oli kerrankin
tuonut hyvän viestin, ja nyt oli kiireesti ryhdyttävä varustamaan
matkaa Pankajärven salolle.

Totta puhuen oli herra Henrikki suunnitellut tuollaista matkaa jo
markkinoista lähtien. Hän oli ollut vakuutettu, että markkinoilta
kadonnut metsänvilja löytäisi ennemmin tai myöhemmin tiensä Pankajärven
salolle, karjalaisten kätköihin ja hän oli himoinnut lähteä noita
kätköjä hiukan penkomaan, kun hänellä nyt oli voimaa selkänojanaan ja
kun hänellä oli valtuudetkin Kajaanista, laajat valtuudet.

Niin, hän oli jo hiukan valmistellut tuollaista matkaa, mutta nyt
oli kiirehdittävä. Tällaista hän ei sentään olisi odottanut... että
Pankajärven miehet rupeaisivat pitämään omia riistamarkkinoitaan. Tämä
meni jo yli kaikkien rajojen ja jollei nyt lähdetty Pankajärvelle, niin
sitten ei lähdetty milloinkaan!

Jo samana päivänä alkoikin kiivas matkavarustusten tekeminen ja
sitä jatkuu sitten monta päivää. Herra Henrikki juoksee yhtenään
virkatalonsa ja kaupunkisaaren väliä ja rätisevä syökäri puikkelehtii
kuin vikkelä rotta joka paikassa. Rakuunoiden hevosia kengitetään,
satuloita korjataan ja musketteja puhdistetaan. Ja Brahean
porvaritkin, herra Henrikin uskollisimmat kannattajat, touhuavat
lähtövalmistuksissa. Porvari Mooses, tuleva raatimies, aikoo lähteä
mukaan ja samoin porvari Mathias, puolikuuro suolakauppias. Ja ennen
kaikkea seppä ja asemestari Jyrki Lehikoinen. Hiessä päin hän takoo
uusia, ilkeästi kalisevia kahleita, ja niitä tarvittiinkin herra
Henrikin arvion mukaan sievoinen röykkiö.

Jyrki sepän velikin, liukas vakoilija, on ilmestynyt lähtötouhuun
ja hänellä on mukanaan vääräsäärinen renkinsä ja koko perheensä,
kaksi suurta mustalaiskuormaa väkeä ja tavaraa. Herra Henrikki aikoi
viedä heidät takaisin Pankajärvelle, asettaa heidät toistamiseen
uudispaikalleen ja saatiinpa nähdä, uskaltaisivatko karjalaisveijarit
vielä kajota heihin sormellaankaan. Pankajärven Kreivin
kaupunkiperukalle piti tästä puoleen tulla toisen lain ja toisen
järjestyksen; Ruotsin ankara, rautainen laki pantaisiin siellä nyt
säälimättä voimaan!

Britakin huomasi pian näistä suurellisista varusteluista, että jotakin
tavallisuudesta poikkeavaa oli nyt tekeillä. Hän rupesi urkkimaan
luutnantti Marcukselta ja tämä kertoikin muutamalla sanalla, minne
oltiin lähdössä.

No, oikeastaan oli Brita jo aavistanutkin, että tällainen matka
tulisi tehtäväksi ennemmin tai myöhemmin. Hän oli kuitenkin toivonut,
että se lykkäytyisi vielä vähän aikaa, kevätpuoleen. Nyt se joutui
perin sopimattomaan aikaan, hän ei ollut edes varma, oliko Hilippa
jo ennättänyt lähteä viimeiselle Vienan matkalleen. Ja vaikkapa
Hilippa olisi jo lähtenytkin, niin sopimaton oli aika sittenkin, perin
sopimaton.

Niin, isän matkan olisi pitänyt myöhästyä siksi, kunnes Hilippa olisi
ennättänyt kotiutua viimeiseltä kauppamatkaltaan. Silloin olisi Hilippa
viipymättä kääntynyt heikäläisten uskoon ja sillä kertaa olisivat
myös isän kostoaikeet itsestään rauenneet, ei olisi enää tullut
kysymykseenkään tällainen vainomatka. Siitä olisivat he kyllä pitäneet
huolen, hän ja Hilippa, ja he olisivat luultavasti saaneet puolelleen
Lauri papinkin... isää hillitsemään ja sovintoa rakentamaan!

Nyt ei hänellä ollut ketään apuna, eikä Brita kuitenkaan menettänyt
toivoaan. Kun ei ollut ketään auttajia, täytyi hänen yksinään nousta
isäänsä vastaan ja ehkäistä isän kostoretki. Niin, hänen täytyi se
tehdä millä keinolla hyvänsä, isä ei nyt saanut lähteä Pankajärven
salolle särkemään hänen suunnitelmiaan... ei saanut lähteä!

Brita oli viime päivinä tuntenut olonsa niin tuiki omituiseksi. Hän
oli levoton ja hermostunut, hänen sisuksiaan käänsi ja väänsi kumma
etominen, hän tuskin saattoi syödä ainoatakaan eineen palaa ja usein
hän hyrähti itkuun tietämättä itsekään kyyneltensä syytä.

Brita kyllä aavisti, mistä tämä hänen outo olonsa aiheutui, hän oli
sen verran kuullut näistä asioista vanhemmilta naisilta. Hän tiesi
elävänsä äitiyden ensi asteita... hän oli tulossa raskaaksi Hilipalle!
Tämä tietoisuus lujittui päivä päivältä ja sitä mukaa myös syvä ja
ennen aavistamaton onnen tunne valtasi hänen mielensä... koko hänen
olentonsa. Hän oli nyt Hilipan oma, peruuttamatta, ja tämä tietoisuus
antoi hänelle paljon, se antoi hänelle aivan rajattomat voimat. Hilipan
asia... kaikkien karjalaisten asia oli nyt hänelle pyhä asia, lujalla
sinetillä oli nyt hänen kohtalonsa sidottu karjalaisrahvaan kohtaloon
ja vapisematta hänen täytyi astua isänsä eteen puhumaan Hilipan ja
kaikkien karjalaisten asian puolesta.

No, ehkä Brita sentään hiukan vapisi lähtiessään isänsä
virkahuoneeseen. Vapisi hän kenties hiukan, mutta pelkoa ei tuo
vapiseminen ollut, se oli vain sisäistä kiihtymystä. Ja rohkeasti hän
kulki pihamaan yli, rohkeasti hän avasi isänsä virkahuoneen oven.

       *       *       *       *       *

Huoneessa oli koolla suuri joukko miehiä. Siellä olivat nuori
kreivillinen luutnantti ja viskaali Pentti, siellä olivat porvari
Mooses ja porvari Mathias ja Jyrki seppä ja Jyrki sepän veli,
liukas Markus Lehikoinen. Näköjään siellä pidettiin jonkinlaista
sotaneuvottelua, herra Henrikki oli enimmän äänessä ja häntä säesti
yhtenään syökärin kuiva rätiseminen.

Brita ei olisi voinut tulla vähemmän sopivaan aikaan, mutta Brita
oli nyt siinä mielentilassa, ettei hän aikonut peräytyä. Hän näki
suuntautuvan itseensä kummastuneita katseita, hän kuuli jo isänsä
örisevän tuimistuneena tästä häiriöstä, mutta hän ei välittänyt
mistään. Hän sanoi tulleensa puhumaan karjalaisten asiasta... juuri
tästä vainomatkasta, jota täällä nyt valmisteltiin!

Ei, hän ei aikonut lähteä tiehensä, isän oli aivan turhaa kehoitella
häntä lähtemään! Mieluummin hän olisi kyllä puhunut isälle
kahdenkesken, mutta kun se näkyi olevan mahdotonta, niin sanoi hän
sanottavansa kaikkien kuullen... totta kai täällä virkahuoneessa sai
jokainen toimittaa asiansa!

Ja niin alkoi Britan huulilta tulvata sanoja virtanaan. Hän kyseli,
eikö ollut sulaa mielettömyyttä lähteä tällaisin varustuksin aseettomia
ihmisiä vastaan, aivan kuin olisi ollut kysymyksessä oikea sotaretki
vihollismaahan? Vai eikö karjalaisrahvasta oltu jo tarpeeksi ahdistettu
ja vainottu tällä pokostalla? Eikö heitä oltu jo tungettu kokonaan pois
Nurmeksen puolelta ja eivätkö luterinuskoiset jo muuallakin ryöstäneet
häikäilemättä karjalaisrahvaan elinmaita? Eikö siinä ollut jo tarpeeksi
väkivaltaa ja rikoksia? Johan laamannikin oli monasti neuvonut
käräjillä sovintoon ja lempeyteen! Ja varmasti oli myös tämän pokostan
ylevämielisen omistajan, jalon kreivi Pietarin tahto ja toivomus, että
täällä elettäisiin rauhassa ja sovinnossa eikä enää karjalaisrahvasta
ahdistettaisi, ei ainakaan aseellisella voimalla, niin kuin ahdistetaan
valtakunnan vihollisia!

Näin puhui Brita ja hänen sanoissaan oli kyllä voimaa. Hänen värisevä,
mutta kirkas äänensä tehosi kuin tehosikin noihin paatuneisiin miehiin
ja ehkäpä heihin tehosi Britan katsekin, Britan suurten silmien
oudosti loistava katse. Se lannisti monen huoneessa olijan luonnon,
perin hämmästyneinä ja hämillään nuo ahneet ja itsekylläiset miehet
kyräilivät salavihkaa toisiaan. Nuori luutnantti Marcus tunsi itsensä
melkein rikolliseksi Britan edessä ja oli valmis antamaan palttua koko
tälle mielettömälle yritykselle.

Vain syökäri pureskeli huuliaan ja näytti joka hetki pyrkivän
räsähtämään. Ja Britan isä, herra Henrikki harppaili jo kiihtyneenä
edestakaisin huoneessa ja hoki ivallisesti:

‒ Oletko mieletön, Brita lapseni, ihan mieletön? Missä sinun silmäsi
ja korvasi ovat olleet, kun et ole nähnyt ja kuullut mitä täällä on
tapahtunut viime aikoina?

Sinä höpiset vanhoja asioita, joutavia jaarituksia muka karjalaisten
ahdistamisesta, mutta et ollenkaan huomaa, mitä nämä ahdistetut
karjalaiset tekevät ympärilläsi!

— Kyllä minä sen huomaan! tenää Brita vastaan yhä enemmän kiihtyen.
— Minä tiedän aivan tarkoin mitä karjalaiset ovat tehneet... tiedän
kaikki karjalaisten rikoksetkin, joista sinä, rakas isä, ja tämä
viskaali ja nämä Brahean porvarit heitä syytätte. Vaan oletteko
ajatelleet, mikä on saattanut karjalaiset näihin rikoksiin? Oletko
sinä isä milloinkaan kohdellut karjalaisia muina kuin hylkiöinä? Onko
kukaan teistä milloinkaan kohdellut karjalaisia tasaveroisina Ruotsin
lain edessä? Ei, te ette tunnusta karjalaisrahvaalle tasaveroisuutta ja
kuitenkin teidän mielestänne pitäisi karjalaisten kunnioittaa Ruotsin
lakia! Se on väärin, teidän pitäisi kerran väkivallan ja töykeyden
sijasta turvautua lempeyteen ja sovitteluihin ja saisittepa nähdä,
että karjalaisistakin tulisi pian hyviä ja luotettavia ihmisiä...
luotettavia Ruotsin lain edessäkin! Karjalaiset luopuisivat silloin
niistäkin rikoksista, joista nyt hankkiudutte heitä rankaisemaan!

Outoa oli Britan puhe sovinnosta ja lempeydestä näille miehille. Toiset
sentään kuuntelivat äänettöminä ja hämilläänkin hänen sanojaan, mutta
herra Henrikki ja syökäri ratkesivat nyt ivanauruun ja syökäri papatti
apinan tavoin:

— Vai luopuisivat karjalaiset sovinnolla rikoksistaan... salasaksoina
kulkemasta. Ei muuta kuin hiukan lempeyttä ja metisiä sanoja... hiukan
pään silitystä ja kaikki olisi hyvin! Tosin saattaisivat nämä Brahean
kiusatut porvarit siinä karjalaisten lepyttelyaikana kuolla nälkään,
vaan väliäkös näistä mokomista... kunhan ei vain salasaksoihin käytäisi
käsiksi liian kovakouraisesti!

— Te nauratte minulle, ja Britan ääni vapisi suuttumuksesta, — te
nauratte tietysti minun sanoilleni, kun vihanne on teidät sokaissut!
Vaan minäpä tunnen näitä asioita paremmin kuin luulettekaan! Minä
tiedän varmasti, että sovinnolla saadaan karjalaiset jättämään rauhaan
nämä Brahean porvarit... minä tiedän jo ainakin yhden Pankajärven
miehen olevan valmiina sovintoon... olevan valmiina luopumaan
entisyydestään!

— Ja kuka on se pankajärveläinen? kyseli herra Henrikki ivanaurunsa
lomassa. — Eihän vain liene itse se suurin veijari... nuori Vanninen...
itse pääpukari?

Herra Henrikki oli yhtäkkiä lakannut nauramasta ja katseli tytärtään
tiukasti, tutkivasti, aivan kuin hänen aivoissaan olisi häilähtänyt
jokin epäluulo, selittämätön ja äkillinen epäluulo.

Brita ei ollut aikonut mennä näin pitkälle, mutta nyt hän huomasi
jo peräytymisen myöhäiseksi, ja silloin nousi hänen uhmansa. Hän
kesti hämmentymättä isänsä tiukan tarkastelun ja sanoi hiljaa, mutta
vavahtamatta:

— Se mies on juuri Hilippa Vanninen! Hän aikoo jättää kaupoilla
kulkemisen ja ruveta uudisviljelijäksi kotikyläänsä. Sinä, isä, et
tietysti usko tätä, mutta sinä voisit päästä siitä vakuutetuksi, jos
edes vähäksi aikaa unohtaisit sokean vimmasi ja tiedustaisit Hilipan
tekoja ja aikeita niiltä, jotka tuntevat tämän asian!

Huoneeseen oli tullut hiljaisuus, pahaenteinen hiljaisuus. Syökäri
haukkoi henkeään ja toiset huoneessa olijat melkein vapisivat peläten
lähenevää räjähdystä. Herra Henrikki tarkasteli tytärtään aivan kuin
tämä olisi menettänyt järkensä. Hän meni aivan Britan eteen ja virkahti
tutkivasti:

— Brita, sinä puhut kummia asioita... sangen ihmeellisiä asioita. Sinä
sanot Pankajärven pahimman veijarin aikovan luopua salasaksan ammatista
ja sanot minunkin voivan päästä tästä vakuutetuksi! Ja kuka sitten voi
vakuuttaa minulle tämän asian... keneltä minun pitäisi mennä kysymään
tämän nuoren karjalaisen aikeista?

— Mene Nurmekseen ja kysy Lauri papilta! sanoo Brita häkeltymättä.
— Hilippa Vanninen on puhunut hänelle aikeistaan, kysynyt häneltä
neuvoa... luvannut kääntyä meikäläisten uskoon... luterilaiseksi.
Kaiken saat tietää Lauri papilta... hän luottaa nuoren Vannisen
aikeisiin... on antanut hänelle kirjojakin!

— Ja häneltäkö... Lauri papiltako sinä, Brita tyttäreni, olet saanut
tietää nuoren Vannisen aikeista? Onko pastori Lars Laurentii kertonut
sinulle tästä asiasta?

— Ei, isä rakas, pastori Lars Laurentii ei ole sitä minulle kertonut!
kuuluu Britan huulilta.

— Kukas sitten, kun ei hän... kuka?

Ensi kerran Brita nyt vavahti isänsä kysymystä ja isänsä tutkivaa
katsetta. Hän painoi katseensa alas ja sopersi hiljaa, tuskin
kuuluvasti:

— Hilippa Vanninen itse on kertonut minulle aikeistaan... en ole
tarvinnut kysyä niistä keneltäkään toiselta!

— Vai niin... Hilippa Vanninen itse on kertonut sinulle aikeistaan!
Sinä siis olet tavannut tuon miehen ... tunnet tuon nuoren karjalaisen?

— Tunnen, isä!

— Ja olet tavannut hänet... kenties montakin kertaa?

— Olen tavannut hänet... monta kertaa!

— Missä?

— Täällä Lieksassa! Tiedäthän, isä rakas... minä en ole ollut missään
muualla... täällä minä olen hänet siis tavannut!

— Ja milloin sinä olet hänet viimeksi tavannut?

— Äskeisten markkinoiden aikana!

Miesjoukko hätkähti tätä uskomatonta tietoa, mutta herra Henrikki
jatkoi kyselyään.

— Hän kävi siis täällä Lieksassa... kävi täällä markkinoiden aikana?

— Kävi... hän tuli tapaamaan minua... samana yönä, kun te vaanitte
hänen henkeään! Hän ei muuten ollut markkinoilla... ei ainoakaan
Pankajärven miehistä ollut markkinoilla... Hilippa Vanninen oli sen
saanut aikaan! Hän yksinään tuli... hiihti minua tapaamaan ja silloin
hän kertoi minulle käynnistään Lauri papin luona... näytti minulle
Lauri papilta saamiaan kirjoja!

Tämän kuulustelun aikana tuskin huoneessa hengitettiin. Herra Henrikki
kyseli matalalla äänellä ja Britan vastaukset tulivat hiljaa, mutta
häkeltämättä ja selvinä.

Brita ei hievahtanut paikaltaan, hentona ja kalpeana hän seisoi
isänsä edessä. Ja herra Henrikki näytti yhtäkkiä tuntevan liikunnon
tarvetta voidakseen jatkaa kuulusteluaan. Hän käveli muutaman kerran
edestakaisin huoneessa, hän haukkoi henkeään, tapaili sanojaan ja
pysähtyi jälleen tyttärensä eteen.

— Brita, sinä olet... sinä olet...!

— Niin, isä rakas, minä olen tavannut monasti nuoren Hilippa
Vannisen... minä hänet olen saanut ajattelemaankin elämästään toisin
kuin aikaisemmin. Hilippa on minulle ja Lauri papille luvannut luopua
kaupoilla kulkemisesta... jättää tämän kaupungin porvarit rauhaan. Ja
minä tiedän Hilipan pitävän lupauksensa... tiedän sen varmasti!

Nyt ei herra Henrikki enää jaksanut kuunnella kauempaa. Hän räjähti,
suorastaan räjähti.

— Mainiota, erinomaista! Miten kerrassaan erinomaista! Minun
tyttäreni... minun oma, lihallinen tyttäreni pitää salaista
kanssakäymistä tuon nuoren karjalaisveijarin kanssa! Tuo kelmi juoksee
vuoron perään Lauri papin ja tyttäreni luona... panee kumpaisenkin
pään pyörälle! Tuo veijari tekee pyhiä lupauksia... vannoo valoja! Ja
samaan aikaan hän yhä laajentaa entistä toimintaansa ... hän uskottelee
jättävänsä Lieksan markkinat rauhaan ja järjestää Pankajärvelle
omat riistamarkkinat! Ja Lauri pappi, se hölmö, ja minun tyttäreni,
toinen hölmö, uskovat tuon kelmin ja veijarin lupauksiin... uskovat
järkkymättä! Onko kuultu tai nähty mainiompaa narripeliä!

Hän puhkesi niin mielettömään naurunhohotukseen, että akkunalasit
seinillä näyttivät hyppelevän. Mutta äkkiä hän lakkasi nauramasta ja
hyökkäsi jälleen tyttärensä eteen.

— Tuo karjalainen on antanut sinulle lupauksia! ja hänen äänensä oli
nyt jo jyrisevän ankara. — Tuo kelmi on vannonut sinulle valoja ja
kenties sinäkin, Brita tyttäreni... kenties sinäkin olet vannonut
hänelle valoja ... tehnyt lupauksia ja vakuutuksia?

Sanat tulivat sysäyksittäin herra Henrikin hampaiden raosta. Ja Brita
vastasi vavahtamatta:

— Olen, rakas isä, minä olen tehnyt hänelle lupauksen... olen luvannut
häntä tukea ja auttaa uudella elämäntiellään!

— Ja etkö ole luvannut hänelle muuta... etkö ole mennyt sen pitemmälle?

— Minä olen lupautunut hänen omakseen... olen jo hänen omansa!

— Mitä sinä sillä tarkoitat, että... olet jo hänen omansa?

Britan kalpeille kasvoille kohosi väriä. Hitaasti, mutta varmasti ne
värjäytyivät hiusmartoa myöten.

— Tiedäthän isä... mitä sillä tarkoitetaan! kuului hänen
nytkähteleviltä huuliltaan. — Tiedäthän kysymättä... mitä nainen
tarkoittaa sanoessaan olevansa jonkun miehen oma!

Ja seisoessaan siinä tyrmistyneen isänsä edessä sai Brita äkkiä
uhkamielisyyden puuskan. Hän toisti varmalla ja lujalla äänellä:

— Minä olen Hilipan oma... jumalan ja ihmisten edessä! Ja nyt, isä
rakas, mene, jos voit, Pankajärven salolle! Mene vainoamaan oman
tyttäresi tulevan lapsen isää ja hänen sukuaan... omaa sukuasi!

Hetkisen seisoi herra Henrikki hiljaa, aivan kuin lamautuneena, tuon
tyrmistyttävän tiedon masentamana. Mutta sitten hän jälleen räjähti:

— Portto... minun oma tyttäreni karjalaisveijarin portto!

Hänen vetistävät silmänsä välähtivät villisti. Yhtäkkiä hän hyppäsi
seinävierelle ja sivalsi naulakolta ruoskansa... tuon saman ruoskan,
jolla hän oli niin monasti kurittanut karjalaisia. Ruoska vongahti
ilmassa ... herra Henrikki löi tytärtään... löi suoraan kasvoihin, niin
kuin hänen tapansa oli lyödä kaikkia.

Brita ei tehnyt pienintäkään elettä iskun väistämiseksi. Hän otti sen
vastaan uhmaten ja koetti vielä iskun saatuaankin pysytellä jaloillaan,
mutta horjahti ja lyyhistyi polvilleen.

Huoneen toiselta ovelta kuului parahdus. Siellä seisoi Britan äiti,
Helga rouva. Herra Henrikki jyrähti hänelle:

— Sinua ei täällä tarvita! Minä kuritan vain porttoa ...
karjalaisveijarin jalkavaimoa!

Hän yritti iskeä toistamiseen, mutta silloin hyppäsi nuori luutnantti
Marcus kiinni hänen käsivarteensa. Herra Henrikki malttoi mielensä ja
läähätti:

— Olet oikeassa, luutnantti Marcus! Porttojakin pitää välistä kohdella
hiukan hellävaroen... varsinkin silloin, kun he ovat siunatussa
tilassa... siunatussa tilassa! Hahhahhaa!

Hän viskasi ruoskansa lattialle ja nauroi mieletöntä naurua. Hän
juoksenteli, törmäili huoneessa mihin sattui, ja yhä uudestaan
purkautui kammottava hohotus hänen kurkustaan. Vihdoin hän pysähtyi
tyttärensä eteen ja kohotti hänet lujalla otteella jaloilleen.

— Kuule, portto, mitä minulla on sanomista! jylisi hänen äänensä. —
Sinä et ole enää minun tyttäreni, sinä olet tästä päivästä alkaen
vankina tässä talossa! Jyrki seppä saa takoa rautaristikot sinun
neitsytpirttisi... sinun porttopahnasi ovien ja akkunoiden eteen! Sinun
rakastettusi... sinun karjalaiskelmisi tuodaan kahleissa tänne ja hän
saa raippoja... ensin raippoja kaakinpuussa ja sitten hänet teloitetaan
sinun nähtesi! Ja sinut hylkiön minä naitan halvimmalle rengilleni...
jos kukaan enää sinusta huolii!

— Mitäpä nyt rengeille kauppaamaan... tottahan Brita neito kelpaa vielä
paremmillekin! kuului äkkiä miesten joukosta.

Puhuja oli porvari Mooses, piintynyt saituri ja leskimies. Kömpelön
karhun tavoin hän kompuroi penkiltä jaloilleen ja toisteli, leveä suu
metisenä:

— Kuka nyt välittäisi noin vähäisestä erehdyksestä... mokomasta
rikkeestä! Minäkin korjaan Brita neidon, jos ei ilmesty tämän
veiterämpää kosijaa!

— Porvari Mooses, sinä olet liian hyvä häntä korjaamaan! ärisee herra
Henrikki. — Liian hyvä olet porttoa korjaamaan, mutta sinä saat hänet
tinkimättä, jos mielesi tekee... vaikka heti Pankajärveltä palattua
pidämme kihlajaiset!

Luutnantti Marcusta alkoi inhoittaa tämä kaupanteko. Hän heitti
halveksivan silmäyksen porvari Moosekseen, sitten hän astui
päättäväisesti Brita neidon luo ja tarjoutui saattamaan hänet omaan
neitsytpirttiinsä.

Brita antoi viedä itsensä vastustelematta. Luutnantti Marcuksen
taluttamana hän laahusti horjuen pihamaan yli. Pakkasviima viilsi
kirpeästi hänen ruoskan runtelemia kasvojaan, joista verta virtasi
noronaan. Mutta Brita ei tuntenut mitään kipua, hän oli turtunut,
kokonaan turtunut ja tylsistynyt. Hänen äskeinen uhmansa oli hävinnyt,
nöyränä kuin lammas hän kulki taluttajansa rinnalla.

Heti tämän jälkeen lähti herra Henrikin johtama joukko matkalle. Saunan
luona painui pitkä ratsumies- ja rekijono leveän Lieksanjoen, jäälle ja
niin lähdettiin samoamaan jokea ylös Pankakoskelle päin.

Herra Henrikin ja syökärin kuomireen pohjalla kalisi suuri röykkiö
kahleita. Virkku hepo säpsähteli niiden ilkeätä ääntä.

Luutnantti Marcus ratsasti joukkonsa etunenässä. Ja hänkin tunsi
sydämeensä kiteytyvän vihan tuota tunnotonta karjalaisveijaria kohtaan,
joka oli vietellyt Brita neidon. Säälimättä hän auttaisi tuon miehen
saattamista kaakinpuuhun!

Ja Brita neidon korjaisi hän! Vieteltynäkin oli Brita liian hyvä
porvari Moosekselle... mokomalle karhulle!




XIV.


Hilippa ja hänen toverinsa tapasivat rajalla olevan Ohtavaaran
salopirtin täynnä pakolaisia. Siellä olivat Hilipan maammo, surujen
murtama Paraske muori, ja Arhipan nainen Palagea lapsineen, ja vielä
Simanankin emäntä Mateli molempine tyttärineen. Ja pakolaisjoukon
ainoana miehisenä turvana oli Simanan keskenkasvuinen paimenpoika.

Näiltä saivat kaukomatkaiset kuulla järkyttävän kuvauksen ruotsien
vierailusta kotikylässään. Hävitys oli käynyt Pankajärvellä, ruotsien
ankara laki oli siellä nyt pantu säälimättä voimaan. Jokaisesta talosta
oli viety kotona olevia miehiä Lieksan vankityrmään, joka talossa oli
pengottu kaikki paikat ylösalaisin ja saatettu kotiin jätetyt eläjätkin
kauhun valtaan.

Ja Vannilan vanha sukutalo, Hilipan kotitalo oli hävitetty maan
tasalle. Sieltä oli viety vankilaan itse talon isäntä Kauro vanhus
ja Kauron veli Ignoi vaari ja Hilipan vanhin veli Arhippa. Ja
perheen kuopus, vielä keskenkasvuinen Lari poikanen oli keihästetty
hengettömäksi. Ja uljas kartano oli poltettu, niin tarkoin oli
poltettu, että vain talon vanha kalmariihi jäi kyhjöttämään sinne
pihametsikön laitaan. Eivät viitsineet kai sitä vanhaa lahoa sytytellä.

Muut kylän talot oli kyllä jätetty polttamatta. Niin oli jätetty
Simanankin uusi pirtti, mutta kun Simana itse oli viety vankilaan, niin
tänne oli Mateli emäntäkin häätynyt tyttärineen ja paimenpoikineen.
Siellä heidän naapurinaan oli näet jälleen nyt ruotsi, se samainen
kavala ruotsi, herra Henrikin ja syökärin suojatti, ja turvattomalta
oli Matelista tuntunut jäädä mokoman naapuriksi.

Nämä uutiset nostattivat matkalaisten tien pystyyn. Jäätiin yön ajaksi
pakolaispirttiin ja niin saatiin kuulla lisää, lähempiä yksityiskohtia
ruotsien mellastuksesta.

Simanan kotitalossa oli tulijat ensiksi huomattu. Jo kaukaa Pankajärven
jäältä oli nähty lähenevien ratsujen ravaaminen, ja silloin oli Simana
kiireen kaupalla lähettänyt paimenpojan lennättämään sanaa Kauron
kotitaloon, jotta tietäisivät sielläkin olla varuillaan.

Kauro vanhus olikin viipymättä koonnut koko perheensä pihamaalle
tulijoita odottamaan, mutta silloin muistettiin siinä hälinässä, että
talossa oli vielä säilössä vähäinen määrä metsännahkoja. Niitä olivat
Ilomantsin pokostan miehet tuoneet markkinamiesten lähdön jälkeen,
ja vaikka Kauro ei mitenkään tahtonut enää ottaa niitä vastaan, niin
puoliväkisin olivat jättäneet taloon.

Lari poikanen oli taattonsa kieltoa kuuntelematta lähtenyt kevyellä
ahkiolla lennättämään metsän peittoon näitä vaarallisia tavaroita,
mutta ruotsit tietysti keksivät ranta-aittojen luota korpeen vetävän
ahkion jäljen, ajoivat takaa ja tavoittivat metsässä pakenijan.

Sinne oli uupunut Lari poikanen, se musta ruotsi, Simanan pirtin
polttaja, oli keihästänyt hänet hengettömäksi.

— Ka mistäpä tiesitte, että musta ruotsi keihästi Lari veljyeni? kysyy
Hilippa matalalla äänellä.

— Siitä tiesimme, kun musta ruotsi kehui Kauro taatollemme, selvittää
Arhipan nainen. — Taattoa taottiin jo kahleisiin ja siihen meni
musta ruotsi näyttelemään veristä keihästään ja ilkasteli nyt hiukan
maksaneensa vanhoja velkojaan.

— Ja kukapa sytytti talomme palamaan? jatkaa Hilippa kyselyään.

— Se samainen mies, se sama musta ruotsi sytytti... herra Henrikin
käskystä! selvittää jälleen Arhipan nainen.

Ja edelleen hän kertoo Paraske maammon olleen vähällä jäädä sisään
teljetyksi. Oli näet maammo ruotsien kiellosta välittämättä mennyt
eläntäpirttiin pelastamaan kotijumalaisia, ja eikös tuo peto silloin
salvannut sintsin ovea.

Eivät sentään toiset sallineet hänen tehdä tekostaan, pääsi maammo
raukka pelastumaan kotijumalineen; mutta talon maidonantajat ja hevoset
poltettiin suojiinsa. Keihäidensä varsilla hosuen olivat rakuunat
ajaneet heidät tiehensä, kun he yrittivät niitäkin pelastamaan.

Vielä olivat ruotsit pois lähtiessään polttaneet Vannilan niemen
pyhässä puistikossa olleen tsasounan, Pankajärven karjalaiskylän
ikivanhan pyhätön.

Ja niin oli herra Henrikki vannonut pois lähtiessään, että kun hän
toisen kerran saapuisi Pankajärvelle, niin silloin ei jätettäisi tässä
kylässä ainoatakaan karjalaistaloa polttamatta. Hän tahtoi nähdä,
eikö loppuisi salakauppa Pielisen ympäriltä, eivätkö Brahean porvarit
vihdoinkin pääsisi rauhassa harjoittamaan Ruotsin lain mukaisia
elinkeinojaan.

Hän odottaisi kuitenkin vähän aikaa, ennen kuin tulisi toistamiseen
Pankajärvelle. Hän odottaisi, saapuisivatko Vienan matkalla
olevat veijarit vapaaehtoisesti hänen käsiinsä vastaamaan monista
kolttosistaan. Jos saapuisivat vapaaehtoisesti, silloin ehkä
muutamia syyttömiä vapautettaisiinkin. Jolleivät saapuisi, ei ketään
vapautettaisi ja silloin hän tulisi toisen kerran Pankajärvelle. Ja
silloin vaikenisi ikipäiviksi kukonlaulu Pankajärven karjalaiskylässä!

Tämä oli peloittava uhkaus. Eikä kuitenkaan kellään Vienan kävijöistä
ollut halua lähteä vapaaehtoisesti herra Henrikin kynsiin. Kauro vanhus
oli nimenomaan siitä varoittanutkin, vain pari sanaa hän oli saanut
hyvästellessään kuiskatuksi Paraske muorin korvaan ja nämä sanat
olivat olleet: »Hilippa pysyköön kaikin mokomin piilossa!» Samanlaiset
terveiset oli Simanakin jättänyt Riiko pojalleen, ja luultavasti olivat
toisetkin vankilaan viedyt olleet samaa mieltä.

Eipä siis näyttänyt houkuttelevalta lähtö ruotsien oikeuden käsiin.
Neuvoteltiin puoleen ja toiseenkin ja vihdoin päätettiin lähteä
kotikylään vakoilumatkalle.

Mieli paloi sentään kotona käymään, tervehtimään siellä eläviä
omaisia... vaimoja, lapsia ja vanhuksia. Ja ehkäpä kotona olijat jo
tietäisivät tarkempia viestejä vankina olevien kohtalostakin. Täällä
Ohtavaaran pakolaispirtissä ei siitä tiedetty mitään, kun oli eletty
aivan eristettyinä Pankajärvelle jääneistä.

Varovaisia sentään piti olla Pankajärvelle mennessä. Siellä oli se
mokoma ruotsi, herra Henrikin jättämä vakoilija ja vaaniskeli kai
heidän kotiutumistaan. Varmaan se luikari lähtisi oitis lennättämään
viestiä Lieksaan, jos mentäisiin rehellisesti ja avoimesti. Niin
jätettiin hevoset Ohtavaaran pakolaispirtille naisten hoidettaviksi
ja yksitellen lähtivät miehet, jokainen omia syrjäteitään hiihdellen,
painumaan Pankajärven kylää kohden.

Näin oli nyt mentävä kotiin... niin kuin vihollismaassa liikkuvien
vakoojain tai niin kuin lainsuojattomien. Jokaisessa tien mutkassa
pysähtelevät hiihtäjät tietä tarkastelemaan, jokaisen laajemman suon
tai muun aukean laidassa he tähyilevät, näkyisikö vastapäisessä
metsänrannaksessa vieraita vaaniskelijoita.

Hitaasti edistyy tällä tavoin yksinäisen hiihtelijän matkanteko. Ei hän
ennätä yhtenä päivänä kotikyläänsä asti, vaan täytyy yöpyä synkeään
korpeen nuotiotulen ääreen. Siinä nukkuu matkamies, sukset vierellään
valmiina nopean lähdön varalta. Valpas on hänen unensa, risahdus vain
kuuluu metsästä, talviaisen rapsahdus, pakkasen paukahdus ryteiköstä,
ja silloin jo karkaa nuotion pitäjä jaloilleen kuulostelemaan.

Jalka jo itsestään sovittautuu suksen varpaalliseen, käsi jo kouristaa
sompasauvan vartta. Jos vielä toinen epäilyttävä rapsahdus kuuluisi,
niin silloin katoaisi kuulostelija suojaavan korven syliin.

Näin palaavat pitkämatkaiset kauppaveikot kotikyläänsä. Näin palaa
ovela Jehki vaarikin ja yksin hiihdellessään hän aprikoi, kannattaisiko
lähteä vapaaehtoisesti antautumaan herra Henrikin käsiin, ruotsien
oikeuden käsiin.

Jehkin molemmat pojat olivat jääneet kotiin tänä talvena ja niin
istuivat he nyt herra Henrikin vankeina. Kotiin olivat ruotsit
jättäneet vain naisia ja hänen poikiensa lapsia ja hänen ikälopun
veljensä Miitrein, vapisevan tietäjän ja virsiniekan.

Tuota nyt aprikoi Jehki vanhus, että vapauttaisiko herra Henrikki edes
toisen hänen pojistaan, jos hän itse menisi vapaaehtoisesti vankilaan.
Nuori ja roteva mies olisi aina hyötyisämpi taloa hoitamaan kuin
hän, vanha ukkeli. Hänen aikansa oli pian ohi ja ohi oli nähtävästi
tämä kaupoilla kulkeminenkin, ja niinpä saisi ruotsien oikeus hänet
kernaasti pitää ja tuomita. Vaan entäpä jos ei vapautettaisikaan
nuorempaa miestä hänen mentyään, jos herra Henrikki söisikin sanansa,
pitäisi sekä hänet itsensä että hänen molemmat poikansa?

Siinä oli aprikoimista. Jehki vanhus hidastelee matkaansa, viettää
yhden yön ja vielä toisenkin yön taivasalla... kiertelee kotikylänsä
lähettyvillä eikä voi päästä lopulliseen ratkaisuun.

       *       *       *       *       *

Hilippa ja hänen Riiko serkkunsa lähtivät Ohtavaarasta kaikkein
viimeisinä. Heillä on ahkiossaan kelohongasta koverrettu ruumisarkku,
jonka he ovat tehneet Hilipan Lari veikon varalta. Naisilta oli
pakomatkalle lähtiessä jäänyt Lari raiska hautaamatta, mutta nyt
aikoivat serkukset panna hänet maan poveen, Vannilan niemen vanhaan
kalmistoon.

Hiihdellessään muistelee Hilippa pakolaisten kuvauksia ruotsien
mellastuksesta kotikylässään ja hän vertailee herra Henrikin
vierailua moniin karjalaisten elinmailla aikaisemmin tapahtuneisiin
väkivaltaisuuksiin. Olihan ennenkin samanlaista hävitystä tehty
pokostan syrjäkulmilla, kenties pahempaakin. Oli poltettu useampiakin
karjalaistaloja samalla kertaa ja teurastettu kokonaisia perhekuntia,
mutta erotus oli siinä, että nyt oli hävitys tapahtunut Ruotsin lain
nimessä.

No, hän tunsi kyllä herra Henrikin rajun luonteen ja hän tiesi senkin,
että Brahean porvarit ja monet muutkin olivat yllyttämällä yllyttäneet
herra Henrikkiä näihin väkivaltaisuuksiin. Mokomia apureja hänellä oli
ollutkin matkassaan... musta ruotsi ja kenties toisiakin samanlaisia.
Ei voinut moiselta joukkiolta odottaa mitään lempeyttä, vaan
yhtäkaikki tuntuu Hilipasta siltä, kuin olisi herra Henrikin raivoa
ollut kiihoittamassa jokin aivan erikoinen yllyke, ja Hilippa luulee
arvaavansa, mikä tämä yllyke oli ollut. Kun ei vain herra Henrikki
olisi saanut jotakin vihiä hänen ja Britan tapaamisista ja siitä
vimmastuneena oli sitten lähtenyt Pankajärvelle hävitystä tekemään.
Brita oli uskonut, että pahin rajuilma lykkäytyisi hiukan tuonnemmaksi,
mutta nyt se olikin puhjennut ennen aikojaan ja aivan yllättävän
rajuna. Koko heidän kotikylänsä oli saanut kärsiä ja tietysti hänen
kotitalonsa kaikkein raskaimmin.

Ja jos hänen aavistelunsa olivat oikeat, niin Brita armaskin saisi
nyt kärsiä taattonsa koston vimmasta. Brita oli siellä ypöyksinään,
ei ketään auttajaa ja rohkaisijaa rinnallaan, ei ainoata ystävää,
joka olisi häntä tukenut taistelussaan. No, Britan uskollisuutta hän
ei yhtään epäillyt, ja olipa Brita uljaskin... sai taattonsa raivota
miten hyvänsä eikä Brita peräytyisi askeltakaan hänelle antamastaan
lupauksesta.

Yhtäkaikki Hilippa on enemmän huolissaan Britan kohtalosta kuin
konsanaan omastaan. Brita kärsi hänen vuokseen ja hänen täytyisi
nopeasti joutua huojentamaan Britan raskasta taakkaa, hänen täytyi
kuin täytyikin viipymättä päästä yhteyteen Britan kanssa. Jollei
keksitty mitään muuta keinoa, niin lähtisi hän jälleen Lieksaan Britaa
tapaamaan. Se matka oli nykyoloissa kenties hiukan vaarallinen ja
ehkä hän yrittäisikin ensin muuta. Joka tapauksessa se oli viimeinen
ja kaikkein varmin tie eikä Hilippa pahoin epäröinyt tällekään tielle
lähtemistä!

He hiihtelevät hiljakseen, varovasti. Hilippa antoi Riiko serkkunsa
ohjata matkantekoa ja Riiko ehdottaa, että he yöpyisivät kotikylänsä
lähettyville metsään. Hilipan mielestä tämä on turhaa varovaisuutta, he
saattaisivat yhtä hyvin hiihtää kotikylään yötä viettämään, mutta hän
taipuu Riikon ehdotukseen.

He nukkuvat korvessa nuotion äärellä. Tai oikeammin sanoen he lojuvat
havuvuoteillaan ja tarinoivat ja Riiko kyselee Hilipalta, vieläkö tämä
muisti sitä iltaa... siellä Suman Mikiforo Sernin vieraspirtissä ja
niitä Vienan mailla liikkuneita sotahuhuja?

Tosiaan, Hilippa oli ne kokonaan unohtanut! Hänellä oli ollut niin
paljon muuta ja tärkeämpää ajattelemista ... unohtuneet olivat mokomat
juorut! Naurahtaen hän selittää serkku miehelleen, että niin oli asia,
ylen vähän hän oli joutanut ajattelemaan Vienan matkalla kuulemiaan.

Mutta Riikon mielessä pyörivät yhä nuo Vienan matkan oudot kuulumiset.
Hän kertoo Repolan miesten paluumatkalla monasti pakisseen näistä
asioista, vaikka Hilipan kuullen olivatkin kartelleet pakinoitaan. Ja
nyt sanoo Riiko itsekin jo ruvenneensa ajattelemaan niitä sotahuhuja,
hänen mielestään alkoivat nämä kotipuolen olot näyttää sellaisilta,
että saisipa melkein alkaa vaikka uusi vainon aika. Tuskin sekään
olisi paljon surkeampaa kuin tämä herra Henrikin ahdistuksen alaisena
eläminen.

Hilippa ei paljon puuttunut serkkumiehensä pakinoihin. Hän loikoo
nuotion lämmössä ja mietiskelee, mitenkä hän paraimmin suoriutuisi
tehtävästään. Hän tuskin kuulikaan, serkkumiehensä aprikoimisia, vaikka
oli kuuntelevinaan ja välistä hymähtelikin niille.

Seuraavana päivänä aamuhämärissä he hiihtelevät Hilipan kotitalon
raunioille, tarkastelevat siellä ensin muita paikkoja ja menevät sitten
vanhaan kalmariiheen, jonne naiset pakomatkalle lähtiessään olivat
vieneet Lari vainajan.

Siellä olikin Lari korkealle ahinlaudan päälle nostettuna, jotta hiiret
eivät olisi päässeet nakertelemaan vainajaa. Hartaina tekevät serkukset
ristinmerkkejä vainajan vierellä ja Hilippa tarkastelee uteliaana
veljyensä kasvojen kuolinilmettä. Ei ollut tuossa ilmeessä mitään
jälkeä tuskasta tai kuoleman kauhusta, uhmaa sisälsi vain tuo jyrkkä
juonne vainajan vielä poikamaisen suun seudulla, kesytöntä uhmaa ja
täysikypsän miehen sisua.

Hilippa melkein hätkähti tuota velivainajansa sisukasta ilmettä ja
mieleensä tuli Arhipan naiselta kuulemansa kuvaus Lari veljyen viime
hetkistä. Vanhin tyttärensä mukanaan oli Palagea hiihtänyt metsään
Laria etsimään ja sieltä aukean Vehkasuon rannaksesta he olivat
löytäneet poika raiskan. Oli viimeisillä voimillaan yrittänyt hiihtää
kotiin, mutta kesken olivat voimat uupuneet ja viimeisillään oli jo
lepattanut elonliekki heidän joutuessa paikalle. Sammuvin silmin oli
Lari tuijottanut kotitalonsa palon kajastusta, ja kun oli saanut kuulla
taattonsa ja kaikkien muiden kovasta kohtalosta, niin oli sopertanut
Arhipan naiselle: »Sano Hilipalle, että kostaa... minun ja taaton...
kaikkien puolesta!»

Siinä oli Lari veljyen testamentti... kostoa Lari vaati!

Riikolan oli tarkastellut nuorena uupuneen serkkumiehensä ilmettä ja
virkahtaa nyt Hilipalle:

‒ Eipä näytä poika pyytäneen armoa vainolaiselta! ‒ Eipä näytä siltä!
hymähtää Hilippakin.

— Jopa onkin miehen näkö poikasella, jatkaa Riiko aprikoimistaan, —
aika miehen näkö on. Jos tuo briha nyt eläisi, eiköhän vain lähtisi
hiihtelemään Vienan maille... niistä sotahuhuista selkoa ottamaan!

Nyt Hilippa toden perästä hätkähti, mutta ei ollut kuulevinaan
serkkumiehensä aprikoimia. Ehdotti vain, että Larin hautaaminen
jätettäisiin huomiseen. Tänään he hiihtelisivät kumpainenkin omilla
asioillaan ja läpäisivät toisensa huomisaamuna tässä riihen luona.

Sillä puheella he erosivat. Riiko lähti hiihtämään järven toiselta
rannalta näkyvää kotinientään kohden ja Hilippa palasi vielä tuhotun
kotitalonsa autiolle pihamaalle.

Siihen oli jo satanut aika paljon lunta, joka oli pehmeän vaipan tavoin
peitellyt kaikki ruotsien mellastuksen jäljet. Lumessa kahlaillessaan
satutti Hilippa jalkansa johonkin esineeseen, joka kohosi puoliksi
esille hangen peitosta. Hilippa kumartui sitä tarkastelemaan ja sai
käsiinsä keihään, jonka terässä oli vahvasti jäätynyttä hurmetta.

Hilippa tarkastelee keihästä ja silloin sukelsi äkkiä hänen muistoonsa
niin ilmielävänä eräs tapahtuma, joka oli sattunut runsas vuosi
sitten... tuolla järven toisella puolen, Simanan talon pihamaalla. Hän
oli viskannut sinne pihamaalle verisen keihään kädestään ja oliko...
oliko mahdollista, että hän nyt löysi sen samaisen keihään täältä...
oman kotitalonsa raunioiden luota?

Todella tämä näytti aivan samalta keihäältä, mutta tiesihän Hilippa
hyvin, ettei tämä ollut se sama keihäs. Tämä oli kai sen mustan
ruotsin jättämä keihäs... tällä aseella oli ehkä hänen Lari veljyensä
veri vuodatettu. Ja Hilipalle selviää siinä samassa, että näin
varmaan piti olla, hänen piti kai löytää tämä keihäs... tämä oman
tekonsa muistuttaja... kaikkien sen jälkeen tapahtuneiden tihutekojen
muistuttaja... oman armaan kotitalonsa raunioilta hänen piti tämä
löytää. Varmaan oli Isä Jumala satuttanut tämän keihään hänen
jalkoihinsa!

Hilippa viskasi keihään kädestään ja läksi pois kotitalonsa raunioilta.
Mitäpä hyödytti ajatella kostoa, yhä ja yhä vain kostoa. Oli tosin
paljon kostettavaa, ylen paljon olikin, vaan jos kosti, ei siitä
koitunut mitään siunausta... tuli sitten vain eteen tuollaisia löytöjä.
Parempi oli ajatella muuta!

Hän nousi suksilleen ja hiihti kotiniemensä tyvelle päin, paikalle,
jossa hänellä oli jo pieni kasa oman pirttinsä rakennushirsiä. Hän
istahti siihen hirsikasalleen ja tarkasteli kahden puolen aukenevia
Pankajärven selkiä, joiden puhtoinen hankipeite väräjöi maaliskuun
auringon kimmellyksessä. Hänen lähellään rannalla kasvoi suuria
urpukoivuja ja niissä oli teiriparvi, joka rattoisasti kuherrellen söi
ahnaasti urpuja. Linnut kyllä huomasivat hänet, mutta eivät välittäneet
hänestä vähääkään, kuhertelivat ja aterioivat, niin kuin olisivat
olleet täysin omissa oloissaan.

Tätä piti Hilippa onnellisena enteenä. Hän nyökkäsi hyväksyvästi
teiriparvelle ja kaivoi poveltaan kaksi uudenuutukaista kirjaa. Ne
olivat olleet siellä melkein unohtuneina monta aikaa, mutta nyt Hilippa
tarkasteli niitä ja poikamainen onnen ilme tuli hänen ahavoittuneille
kasvoilleen. Ei hän vielä näiden kirjojen koukeroisia puustaveja
paljonkaan ymmärtänyt, mutta näitä katsellessa tuli armahainen Brita
niin elävästi hänen muistoonsa.

Ja Britaa muistellessaan varmistui Hilippa, että hänen piti kuin
pitikin jättää koston ajatukset mielestään ja ryhtyä muihin toimiin.
Jo viime yönä nuotiolla oli häilähtänyt hänen ajatuksiinsa muuan
suunnitelma. Hän muisti Britan vielä syksylläkin lähetelleen Vie'in
lautamiehen välityksellä avustusta köyhän Timo Issakaisen perheelle, ja
ehkäpä vielä nytkin oli lautamies Olavi Britan asioiden välittäjänä.
Ja sitä tietä hänkin voisi kenties päästä mukavimmin yhteyteen Britan
kanssa.

Pian oli Hilippa tehnyt, päätöksensä. Hän kätki kirjat povelleen ja
nousi suksilleen. Nyökkäsi vielä teiriparvelle hyvästiksi ja lähti
tasaisin, voimakkain potkuin hiihtämään luoteeseen... Vie'in saloja
kohden.




XV.


Hilippa olisi kyllä ennättänyt hyvin päiväsaikaan Vie'in kylään, mutta
hän viivytteli tahallaan matkaansa. Kun Timo Issakaisen torppa sattui
olemaan tien varressa, pistäysi hän siihen kuluttelemaan aikaansa.

Timolta sai Hilippa kuulla, että lautamies Olavi usein kävi Lieksassa
ja tapasi tavallisesti näillä matkoillaan Brita neidonkin. Saattoi
hyvinkin olla siellä lautamiehellä nytkin Brita neidon lähettämiä
avustuksia ja Hilippa ehkä voisikin ohimennen niitä tiedustaa.

Hilippa lupasi sen tehdä varsin mielellään, hänestä tuntui kuin hän
tätä Timon asiaa toimittaessaan jo joutuisi kosketuksiin itsensä Britan
kanssa. Kyllä hän tiedustaisi Brita neidon lähettämiä avustuksia, hän
toisikin ne takaisin palatessaan Timolle, jollei Brita neito vain
lähettäisi ylettömän runsaasti hyvyyttä!

Pois lähtiessään huomasi Hilippa torpan pihamaalla kolme Timon
puolikasvuista poikaa kelopuita pilkkomassa. Tästä hän sai ajatuksen
pyytää yhtä näistä poikaisista maammonsa ja Arhipan naisen avuksi
Ohtavaaran pakolaispirttiin.

— Ka minä lähden! julisti heti keskimmäinen, kirkassilmäinen Ohvo
poikanen.

Toisetkin pojat olisivat lähteneet ylen mielellään, mutta sovittiin
niin, että Ohvo saisi lähteä. Jos Hilippa paluumatkallaan poikkeaisi
Timon torpalle, lähetettäisiin Ohvo hänen mukanaan, mutta jos Hilipan
asiat vaatisivat hänen palaamaan toisia teitä, saisi Ohvo lähteä
yksinään matkalle.

Hilippa antoi tästä lupauksesta Timolle kokonaisen hopeataalarin ja
Ohvo poikanenkin sai pienen, kirkkaan hopearahan.

— Se on sinulle pestirahaksi, pakisee Hilippa, — ja jos hyvin palvelet
maammoani, palkitsen sen sinulle runsaalla kädellä!

Ohvo oli topakkaa poikaa ja lupasi kyllä toimittaa hyvin tehtävänsä.
Hän sai niin tulisen lähtökiireen, että jätti siinä siunaamassa
halkojen pilkkomisen veljiensä huoleksi. Hänen piti näet voidella
suksiaan, varustaa itselleen matkareppu, ylen paljon hänellä oli
tekemistä ja varustamista.

Vie'in isohkossa karjalaiskylässä oli Hilipalla montakin tuttua taloa,
mutta poikkeamatta näihin taloihin hän sivuutti koko karjalaiskylän ja
joutui näin sen liepeillä asuvien ruotsien eläntämaille. Siellä oli
muista erillään, laajojen uudisviljelysten keskellä lautamies Olavi
Hamaran vankka talo, koko Vie'in nuoren luterilaisasutuksen vaurain
talo.

Hilipan astuessa pirttiin oltiin siellä syömässä illallista. Suuren
honkapöydän ympärillä oli lautamiehen oman perheen lisäksi joku
vieraskin, ja kun tulija tunnettiin, vaikeni heti pakinan pito pöydän
ympärillä. Näytti siltä kuin syömämiehet olisivat saaneet odottamatta
palan kurkkuunsa ja kokivat sitä jokainen nieleskellä alas pälyen
vuoroin toisiinsa, vuoroin vieraaseen. Vihdoin nousi lautamies Olavi
pöydän takaa ja tuli Hilippaa kättelemään. Hän virkahti lujalla äänellä:

— Vieras lähtee vieraiden puolelle, koska kerran sellainenkin on
talossani!

Hän sytytti pankon nurkalla palavasta päreestä uuden soihdun ja
johdatti sillä tietä valaisten vieraansa takaisin porstuaan ja sen läpi
toiseen pirttiin, joka oli hiukan pienempi kuin yhteinen perhepirtti.

Hilippa oli kyllä huomannut tulonsa tehneen ällistyttävän vaikutuksen
lautamies Olavin perheeseen. Hän ei kuitenkaan vielä tietänyt
varsinaista syytä, mikä tämän säikähdyksen oli aiheuttanut, hän
luuli sen johtuvan vain heidän kyläänsä kohdanneesta herra Henrikin
vierailusta. Hän sai kuitenkin pian tietää, että säikähdykseen oli
painavampiakin syitä; ilman pitempiä esipuheita selitti lautamies
Olavi, että Hilipan oli nyt vaarallista liikuskella heikäläisten
parissa. Se oli vaarallista sekä Hilipalle itselleen että myöskin
heille, hänen ruotsinuskoisille ystävilleen.

— Ka tiedän hyvin, hyvin tiedän! pakisee Hilippa hieman kärsimättömästä
ja samalla oudoksuen lautamies Olavin suorasukaista äänensävyä.

— Tokkopa tietänet vielä kaikkea mitä on tapahtunut? virkahtaa
lautamies Olavi painokkaasti. — Tokko lienee vielä tiedossasi herra
Henrikin viimeinen toimenpide? Se kuulutettiin Brahean käräjähuoneella
vasta viime sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen ja tokkopa se lienee
vielä ennättänyt tietoosi?

Ei, sitä ei Hilippa todellakaan tiennyt. Hän naurahtaa ja sanoo, että
luuli jo aikaisemmin tapahtuneen tarpeeksi hänen osalleen, ei arvannut
enää odottaa uusia tapahtumisia.

— Ja mitäpä uutta siellä sitten kuulutettiin viime sunnuntaina?
kysäisee hän jotenkin huolettomasti.

— Henkipatoksi sinut kuulutettiin! selittää lautamies Olavi. —
Henkipatoksi tai lainsuojattomaksi... se lienee jotenkin sama asia.
Sinun hengiltä ottaminenkin on kenelle hyvänsä luvallista ja sinun
elävänä kiinni saamisesta maksetaan kahdenkymmenen hopeataalarin
palkinto. Ja ken antaa sinulle suojaa talossaan, sille tuomitaan sakkoa
kymmenen riikintaalaria hopeassa!

Hilippa hätkähti. Tämä oli todellakin uutta. Herra Henrikki oli
iskenyt toisen iskunsa, toisen kirveltävän iskunsa. Hänen henkensä oli
kuulutettu kauppatavaraksi ja hänen suojaajansa saivat kavahtaa itseään.

Ja hän oli nyt lautamiehen katon alla, kreivillisen lautamiehen
vieraana. Tämän miehen piti virkansa puolesta valvoa, että herra
Henrikin kuulutusta noudatettiin. Hilippa alkoi ymmärtää, minkä
vuoksi lautamies Olavin pirtissä oli niin kovin säikähdetty hänen
saapumistaan, mutta lautamies Olavi kiirehti selittämään:

— Minä en sinua vangitse! Eikä minun talossani kukaan saa osoitella
sinua sormellaan! Tästä kuulutuksesta tietämättä olet saapunut luokseni
ja se riittää käyntisi puolustukseksi. Vaan käsittänet itsekin, että
tuskinpa moni pokostan talonpoika tämän jälkeen uskaltanee antaa
sinulle suojaa, ja hiukan hankalaa se on minullekin, kun elämme näin
kylän keskellä!

— Ka, käsitän, hyvin käsitän vaikean asemasi! pakisee Hilippa
hämillään. — En olisi tullut luoksesi, jos olisin tämän tietänyt.

— Mitäpä tuosta, kun olet tullut, niin olet nyt vieraanani. Minun
sanaani totellaan omassa talossani, ja kun minä sanon, että tästä
vierailusta on vaiettava, niin siitä vaietaan!

Hän kävelee kohentamaan päresoihtua ja sen valaistuksessa näki
hänen voimakkaista, jyrkistä kasvonpiirteistään, että hän oli
todella isäntä talossaan, tinkimätön isäntä. Henkipatoksi julistettu
karjalaisystävänsäkin sai olla varma, että tämä mies ei puhunut
kaksimielisyyksiä eikä vehkeillyt selän takana, vaan sanoi sanottavansa
suoraan ja arkailematta.

Hilippa puolestaan tiesi nyt, ettei hänen tämän jälkeen enää sopinut
turvautua lautamies Olavin apuun missään asiassa. Mutta kun hän kuuli
lautamiehen puheesta tämän olleen edellisenä sunnuntaina Lieksassa,
kysyi hän vielä taattonsa ja muiden vankina istuvien Pankajärven
miesten kohtalosta.

— Toistaiseksi ei heille ole tapahtunut mitään, ilmoittaa lautamies
Olavi. — Herra Henrikki palasi viime viikolla Kajaanista konventin
vuosikokouksesta ja näyttää siltä kuin siellä olisi hiukan
paheksuttukin hänen liian jyrkkiä toimenpiteitään. Minä luulen
laamannin yrittävän sekaantua tähän asiaan... oli luvannut kevätpuoleen
saapua itse tänne tutkimaan vangittujen karjalaisten rikoksia. Ei
heillä siis tätä nykyä ole mitään pelättävää, ainoastaan sinut
näyttävät konventin herrat jättäneen täydellisesti herra Henrikin
kostolle alttiiksi. Ei ilman konventin lupaa herra Henrikki olisi
uskaltanut kuuluttaa sinua lainsuojattomaksi.

Lautamies Olavi käveli jälleen kohentamaan pärettä ja Hilippa
tarkasteli hänen toimiaan mieli täynnä apeata katkeruutta. Hänet oli
heitetty yksin, yhteiskunnan ulkopuolelle ja tuokin mies, rehellinen
ruotsi, kääntäisi hänelle tämän jälkeen selkänsä.

Hän mieli jo sanoa lautamies Olaville lyhyet hyvästit, mutta silloin
hän muisti köyhän Timon asian ja muisti Britan. Ei, hän ei ollutkaan
vielä yksin, olihan Brita sentään hänen puolellaan ja taitavasti
sanansa sovittamalla hän saisi kuulla kenties hyvinkin tärkeitä
viestejä Britan nykyisistä oloista ja toimista. Saatiinpa nähdä,
ettei Brita ollut joutilaana, piti vain varovaisesti urkkia lautamies
Olavilta hänen askelistaan.

Ja niin alkoi Hilippa urkkimisensa, kysäisi aluksi aivan kuin
ohimennen, oliko lautamies Olavi ehkä käynyt herra Henrikin kotonakin?

— Kävin kyllä herra Henrikin kotonakin, kaikki pokostan lautamiehet oli
kutsuttu sinne jumalanpalveluksen jälkeen. Herra Henrikki antoi meille
tiukan määräyksen, että tuo sinua koskeva kuulutus olisi viipymättä
tehtävä tiettäväksi jokaisessa pokostan kylässä... jokaisen lautamiehen
omalla alueellaan.

No, Hilipan mielestä oli sivuasia mitä lisämääräyksiä herra Henrikki
oli antanut, kerrassaan sivuasia oli tuo. Pääasia oli, että lautamies
Olavi oli ollut Britan lähettyvillä, kenties puhellutkin Britan kanssa!
Hän koettaa saada sanansa niin huolettomiksi kuin mahdollista, kertoo
tulomatkalla tavanneensa Timo Issakaisen ja Timo raiska oli pyytänyt
hänen kysymään, olisiko lautamiehellä mahdollisesti Brita neidolta
mitään tuomisia. Vai eikö hän tällä kertaa ehkä sattunut näkemäänkään
Brita neitoa?

— Näin kyllä Brita neitoakin, vaan mitään tuomisia ei hän lähettänyt
Timolle! ilmoittaa lautamies.

Lautamiehen suorasukainen vastaus murskasi olemattomiin Hilipan toiveet
eikä hänessä olisi ollut miestä kyselemään mitään enempää.

— Ka eipä tuosta mitään, kun ei lähettänyt, niin ei lähettänyt!
virkahtaa hän mieli apeana. — Kysyin vain ohimennen, kun Timo pyysi
kysymään.

Jälleen hän aikoi ruveta tekemään lähtöä, mutta lautamies Olavi rupesi
nyt itsestään kertomaan lisää käynnistään herra Henrikin kotona. Hän
sanoi tervehtineensäkin Brita neitoa ja vaihtaneensa pari sanaa tämän
kanssa. Ja oikeastaan hän oli odottanut, että Brita neito kutsuisi
hänet kuten tavallisesti omaan neitsytpirttiinsä saamaan Timon
perheelle lähetettäviä viemisiä, mutta Brita neito oli tällä kertaa
näyttänyt kovin hajamieliseltä. Liekö ollut vähän sairaskin, vai liekö
vain muuten mietiskellyt omia asioitaan ja niin oli mennyt menojaan
pyytämättä häntä neitsytpirttiinsä, puhumatta hänelle sanaakaan Timon
perheen viemisistä.

— Jos lieneekin Brita neidolla nykyjään muuta ajattelemista! virkahtaa
hän lopuksi naurahtaen. — Kuuluu Brita neito pian menevän naimisiin,
niin jos unohtunevat jo Timo raiskan aprakat pois hänen mielestään!

Hilipasta tuntui kuin olisi joku tarrannut häntä kuristamaan kurkusta.
Henki salpautui, hänen piti moneen kertaan haukkoa ja yritellä, ennen
kuin pääsi ensinkään ääneen. Vihdoin viimein kirposi hänen huuliltaan
käheä kysymys:

— Kenen kanssa Brita neito menee naimisiin? Lautamies Olavi katsahti
häneen kummissaan.

— Kenenkäkö kanssa Brita neito menee naimisiin? ja hän naurahteli
hyväntahtoisesti Hilipan joutavalle uteliaisuudelle. — Kenenkäkö
kanssa... eipä liene tällä pokostalla montakaan miestä, joille herra
Henrikki antaisi tyttärensä. Nyt on kuitenkin ilmestynyt sopiva sulho
ja tietenkin sekä isä että tytär ottavat hänet avosylin vastaan. Brita
neito kuulutettiin viime sunnuntaina ensimmäistä kertaa kristilliseen
avioliittoon kreivillisen luutnantin Marcus Jöraninpojan kanssa!

Lautamies Olavi sanoi sanottavansa varmalla ja lujalla äänellä ja
hänen sanansa kyllä tekivät vaikutuksensa. Hilippa lyyhistyi kokoon
ja hänestä tuntui kuin valo olisi sammunut ja katto romahtanut hänen
niskaansa. Vasta vähitellen hänen aistinsa tointuivat sen verran,
että hän huomasi katon olevan paikallaan, päreen palavan pihdissä ja
lautamies Olavin seisovan tanakasti jaloillaan ja niistävän karstaa
tuosta ritisten ja pihisten palavasta soihdusta.

Hilippa ei kysellyt enää enempää, hän tiesi nyt tarpeeksi Britan
askelista ja edesottamisista. Horjuen hän nousi jaloilleen ja ojensi
kätensä talon isännälle.

— Jää hyvästi, lautamies Olavi!

Hänen äänensä oli äskeistäkin käheämpi, mutta hän voitti itsensä ja
lisäsi vielä, omaa heikkouttaan uhmaten:

— Jää hyvästi, rehellinen ruotsi! Kiitän sinua entisestä ystävyydestäsi
ja siitäkin hyvästä kiitän, kun olet sallinut henkipaton levähtää
luonasi!

Hän työntyi jo pimeään porstuaan. Lautamies Olavista näytti kuin olisi
menijä horjahdellut uupumuksesta. Ei, hänen omatuntonsa ei sallinut
väsyneen matkamiehen lähteä tuolla tavoin pimeään ja pakkaseen. Oli
vaikka kahdesti kuulutettu tuo mies henkipatoksi, hänen piti sittenkin
olla ihminen. Kiireesti hän lähti ulos ja tapasi siellä Hilipan jo
asettelemassa suksia jalkoihinsa. Hän meni Hilipan luo ja virkahti:

— Sanoit minua rehelliseksi ruotsiksi ja tuon nimen pidän kyllä
mielelläni. Vaan rehellisen miehen nimeä kantavan pitää olla myöskin
teoissaan rehellisen ja niinpä minä en voi lähettää sinua tuolla tavoin
taipalelle. Lähde takaisin pirttiini, haukkaat siellä palan illallista
ja nukahdat yösydämen ajan!

— Ei, en nyt välitä illallisesta ja nukahtamisesta! ja Hilipan sanoista
kuului päättäväinen, jylhä kalskahdus. — En tunne nälkää, en tunne
väsymystä ja sitäpaitsi... tämä yösydän lienee oikea aika henkipaton
hiihdellä!

Rajusti hän potkaisi suksensa lähtöön ja lautamies Olavi näki hänen
oikaisevan suoraan peltojen poikki kylän ulkolaidalta näkyvää
metsänreunaa kohden. Hilippa ei siis nähtävästi aikonut poiketa kylän
karjalaistaloihinkaan pyytämään ruokaa ja lepoa.

Täysikuu valaisi nukkuvaa kylää ja niinpä saattoi lautamies Olavi
hyvin seurata Hilipan matkaa aina synkeänä näkyvään korven reunaan
asti. Hänen tuli sääli tuota miestä, tuota reipasta ja avosydämistä
karjalaista. Kerrassaan rajattomuuksiin oli herra Henrikki mennyt tuota
miestä vainotessaan eikä ollut yhtään ihme, jos Hilippa tunsi nyt
sydämessään syvää katkeruutta kaikkia heikäläisiä kohtaan.

Ei lautamies Olavi kuitenkaan aavistanut sitä myrskyä, sitä toivotonta
sekasortoa, jonka hänen sanansa olivat aiheuttaneet Hilipan sydämessä.
Tuskin Hilippa itsekään vielä tajusi kaikkea, hän tunsi vain kurkussaan
ahdistavaa tukehtumista ja hänen korvissaan takoi ja humisi lautamies
Olavin sanojen kaiku, että Brita oli kuulutettu kristilliseen
avioliittoon kreivillisen luutnantin Marcus Jöraninpojan kanssa.
Ei, hänen piti päästä pois tästä talvisen kuutamon itsekylläisessä
lekotuksessa nukkuvasta kylästä. Hänen piti päästä hiljaiseen korpeen.
Siellä oli henkipattojen ja häväistyjen suojaava koti... siellä oli nyt
hänenkin kotinsa!

       *       *       *       *       *

Riiko on jo ikäväkseen odotellut Hilippaa Laria hautaamaan. Jo
edellisenä iltana hän kävi panemassa alulle haudan kaivamisen ja nyt
hän tuli jo aamuhämärissä lopettamaan työtään!

Saatuaan haudan valmiiksi meni Riiko vanhan kalmariihen luo
ounastelemaan, mutta Hilipasta ei näkynyt ei kuulunut merkkiäkään.
Riiko pistäysi riihessäkin ja ihmeekseen hän löysi kylmältä kiukaalta
Hilipan täysinäisen eväskontin. Nähtävästi oli Hilippa jo edellisenä
päivänä jättänyt konttinsa siihen, mutta mihinkä kummaan itse mies oli
kadonnut.

Riiko lähtee vielä palaneen talon pihamaalle ja sinne ilmestyi vihdoin
viimein Hilippakin. Hän tuli niemen tyveltä päin, hiihti avopäin ja
väsyneen tavoin reuhtoen. Ja millainen olikaan Hilipan ulkonäkö:
Lyhyt hiihtoturkki reuhotti avoimena ja sen rinnuksissa oli repeämiä,
niin kuin karhun pitkät kynnet olisivat kourineet tuota turkkia.
Kasvoissakin näkyi Hilipalla verinaarmuja ja hänen hiuksiinsa,
partaansa, vaatteisiin, joka paikkaan oli takertunut havuneulasia.
Hilippa näytti ylen ryvettyneeltä ja runnellulta ja vanhemmaltakin hän
näytti kuin tavallisesti, vähintäin kymmenen vuotta vanhemmalta. Hänen
piirteisiinsä, koko olemukseensa oli ilmestynyt jotakin särkynyttä
kulmikkuutta.

Riikon mieleen tuli Vienanmatkalla näkemänsä villi Timo, Hilipan
irvikuva. Hilippa oli nyt itse tuon kieroon menneen irvikuvansa
näköinen ja hänen silmissäänkin paloi villi, hurjistunut ilme. Riiko
aivan pelästyi serkkumiehensä äkillistä muuttumista ja uteli ihmeissään:

— Missä sinä olet hiihdellyt ja mikäpä kumma sinut onkaan matkalla
tavoittanut?

Hilippa nauroi kovaäänisesti ja tuossa naurussakin oli outo, kolea
kaiku, joka karmi Riikon selkänahkaa.

— Missäkö olen hiihdellyt... sitäkö kyselet, Riiko? Tuskin paljon
missään!

Jälleen nauroi Hilippa tuota vihlovaa, kolkkoa nauruaan ja selitti
sitten käyneensä Vie'in lautamiehen luona. Niin, siellä hän oli vain
hiihtänyt, rehellisen ruotsin vieraana pistäytynyt... tietämässä
taattonsa ja toisten vankina istuvien kohtaloa. Ja sen jälkeen hän oli
hiukan hiihdellyt huvikseen... suotta ja aikansa kuluksi maleksinut!

Riiko ei kysynyt mitä uutisia Hilippa oli kuullut vankina istuvien
kohtalosta. Hän näki kysymättä, että nuo uutiset olivat olleet kaikkea
muuta kuin valoisia, ja ennättipä hän kysyä niitä myöhemminkin. Nyt
häntä huoletti vain Hilipan surkea näkö. Hilippa näytti äkkiä tulleen
sairaaksi, ja Riiko alkoi tiedustella, oliko Hilippa ensinkään levännyt
yön aikana ja oliko hän syönytkään mitään. Hänen eväskonttinsa näkyi
olevan tuolla riihessä, jos mentäisiin sinne ja Hilippa haukkaisi
hiukan suurusta pahimpaan nälkäänsä!

— Mitäpä suuruksesta, en minä ole nälissäni! nauraa Hilippa. — Ei
nälkä eikä väsymys minua vaivaa, ei kerrassaan mikään minua vaivaa!
Sain Vie'in lautamieheltä, rehelliseltä ruotsilta, niin mainioita
viestejä, että kaikkosi nälkä ja jano ja väsymyskin pitkäksi
aikaa. Aivan huvikseni lähdin ne viestit kuultuani hiihtelemään ja
hiihtelin... hiihtelin koko yön levähtämättä! Vai lienenkö hiukan
levähtänytkin... jos lienen pitänyt tulta tuolla Vie'in puolen saloilla
ja siinä havuvuoteella hiukan piehtaroinut ja itseäni ryvettänyt.
En muista tarkalleen mitä lienen tehnyt ja mitäpä... mitäpä tuossa
muistamistakaan... mitäpä joutavia muistelemaan! Nyt lähdemme panemaan
maan multiin Lari veljyttäni, jopa taisitkin minua hiukan odotella ja
oudoksua viipymistäni?

Riiko sanoi vain kaivaneensa haudan valmiiksi ja siinäpä oli ollutkin
tarpeeksi puuhaa, ei hän siinä työssään ensinkään muistanut oudoksua
toisen viipymistä.

— Ka sepä hyvä, kun hauta on valmiina! pakisee Hilippa. — Eipä siis
muuta, panemme vain Lari veljyeni hautaan ja sitten lähdemme muihin
toimiin... elävien miesten toimiin!

Hänen silmissään välähti raju leimahdus, mutta se olikin viimeinen.
Sitten Hilippa näytti aivan kuin talttuvan ja pehmenevän. Hän ei tehnyt
enää mitään rajuja eleitä, ei edes nauranutkaan enää tuota vihlovaa,
koleata nauruaan, vaan käveli äänettömänä, ripein ja päättäväisin
askelin serkkumiehensä edellä riihen luo.

Siellä he käärivät vainajan mukanaan tuomiinsa hursteihin ja sovittivat
hänet arkkuun. Ja niin kuljetettiin arkku ahkiossa vanhaan kalmistoon
ja laskettiin siellä syvään hautaan, jonka Riiko oli kaivanut aivan
lähelle ruotsien polttaman tsasounan jäännöksiä.

Ripeästi täyttivät serkukset haudan mullalla, tasoittelivat kummun ja
panivat sen katteeksi tuoreita kuusen havuja. Lopuksi he lankesivat
polvilleen kummun ääreen, tekivät siinä ristinmerkkejä ja kumartuivat
suutelemaan kylmää maata. Sen parempaa eivät he osanneet, siihen sai
tyytyä Lari poikanen. Ja siihen sai tyytyä hyvä Isä Jumalakin.

He seisoivat vielä kummun ääressä, kun jäältä hiihteli heidän luokseen
Jehki vanhus ja kertoi olevansa nyt matkalla Lieksaan.

— Mitäpä sinne menet? kysyy Hilippa terävästi. — Menen tarjoamaan
itseäni herra Henrikille. Kauan aprikoin puoleen ja toiseen, ka lopulta
pääsin päätökseen. Kun laskisi edes toisen pojistani kotiin, niin
mitäpä minusta itsestäni, vanhasta miehestä. Pian jo menen muutenkin
hautaan, niin vaikka minut teloittaisikin... ei tulisi suurta vahinkoa!

— Ka mene yrittämään vaihtokauppaa, mikäpä yrittäessä!

— Ja mitä te mielitte nyt tehdä? kysäisee Jehki vanhus vuorostaan.

— En tiedä mitä tämä Riiko serkkuni mielinee, ja Hilippa naurahtaa, —
vaan minulta... minulta vie herra Henrikille terveiset, että en jouda
vielä tulemaan. Vielä on minun tehtävä yksi kauppamatka... ylen pitkä
kauppamatka ja jos sitten saapunen herra Henrikin luo tilinteolle.
Siihen asti saa minua vuotella!

— En minäkään nyt lähde Lieksaan, sanoo Riiko päättävästi, — seuraan
Hilipan mukana, minne hyvänsä hän lähteneekin!

Kun Jehki vanhus oli mennyt menojaan, ilmoitti Hilippa serkulleen
aikovansa nyt Vienan maille... niistä sotahuhuista selkoa ottamaan.
Jos Riiko mieli hänen mukaansa, olisi parasta siirtää Riionkin kotoa
kaikki, mikä oli arvokasta, Ohtavaaran pakolaispirtille.

— Mitäpä tuolla lienee niin arvokasta, naurahtaa Riiko. — Keräsin vähän
minkä mitäkin ahkioon ja se on tuolla riihen luona. Kaikki muu saapi
jäädä!

He hiihtelivät vielä kerran vanhalle kalmariihelle. Hilippa otti
kiukaalta eväskonttinsa ja silloin tuli hänen mieleensä eräs asia. Hän
irroitti kiukaan reunasta muutamia kiviä ja näin syntyneeseen loveen
hän kätki poveltaan ottamansa ruotsinuskoisten kirjat. Tätä tehdessään
hän nauroi katkerasti ja virkahti serkkumiehelleen:

— Tämä on minun aarrekätköni sotatielle lähtiessäni! Elin vähän aikaa
mielettömissä haaveissa, luulin olevan tässä Isä Jumalan luomassa
maailmassa muutakin kuin vihan ja koston, vaan mitään muuta ei ole.
Niin jääköön ja unohtukoon aarteeni tähän vanhaan kalmariiheen...
täällä oikea paikka mokomille!

Vielä hän nauroi tuota koleata, pintaa karmivaa nauruaan ja oikaisi
sitten itsensä. Napitti lyhyen turkkinsa, kaivoi sen taskusta
korvuslakkinsa ja painoi sen päähänsä. Riihestä ulos tultuaan hän iski
oven kiinni ja sulki sen ruostuneella hakasella.

Sinne jäi kyhjöttämään vanha kalmariihi... puoleksi kinosten, puoleksi
metsän peittoon.

Vielä viikon päivät viipyivät Hilippa ja Riiko Ohtavaaran
pakolaispirtillä. He odottelivat keväisten hankikelien joutumista ja
hankkivat siinä odotusaikanaan pakolaisten tarpeeksi kolopuita ja minkä
mitäkin tarpeita.

Matkansa tarkoitusta eivät he selvittäneet sen tarkemmin, sanoivat vain
lähtevänsä rajan taa piileskelemään.

Paljon Hilippa tasaantui näinä päivinä. Yhtäkaikki huomasi Paraske
muorin tarkka maammon silmä pojallensa tapahtuneen jotakin outoa
ja mieltä järkyttävää ja niin hän koki hellästi huolehtia Hilipan
varusteista matkan joutuessa.

Tuo hyvä Paraske muori, viljavia kyyneleitä hän vuodatti
hyvästellessään poikoansa, ainokaistansa. Kovin olivat surut häntäkin
runnelleet, kokoon hän oli painunut ja rypistynyt. Hilipan sydäntä
riipaisi repivä tuska häntä halatessa.

Ja vielä toisen kerran tavoitti tuo tuska Hilipan, kun he kauniina
hankiaamuna hiihtivät rajalinjan ylitse.

Kaukaa Pankajärven suunnalta kuului teirien kuherrusta, ja silloin
Hilippa muisti kotiniemensä tyvelle jääneet rakennushirret. Hänen
hartiansa painuivat kumaraan ja autio tyhjyys hiipi hänen sydämeensä...




XVI.


Brita oli maannut sairaana siitä lähtien, kun julma isänsä rusikoi
häntä. Tai oikeastaan ei Britan oloa voinut sanoa miksikään
tavalliseksi sairaudeksi, Brita oli vain tylsä ja välinpitämätön. Hänen
liian kireälle pinnistetyt sielunvoimansa näyttivät murtuneen ja siitä
oli seurauksena ruumiillinenkin uupumus.

Herra Henrikki palasi kostoretkeltään, piti remuisat juomingit kaikille
auttajilleen ja muisti näiden kestäessä myös porvari Moosekselle
antamansa lupauksen. Mutta kun Britaa ei voitu raahata tautivuoteestaan
porvari Moosekselle luovutettavaksi, jätettiin kihlajaisten pito
myöhemmäksi.

Tämän jälkeen lähti herra Henrikki Kajaaniin konventin vuosikokoukseen
ja tällä aikaa ilmoittautui luutnantti Marcus porvari Mooseksen
kilpakosijaksi. Luutnantti Marcus selitti Helga rouvalle
tahtovansa tällä tavoin tarjoutua vain Brita neidon suojelijaksi.
Vaikka heidät näön vuoksi ja herra Henrikin mieliksi pantaisiin
avioliittokuulutukseenkin, ei hän tahtonut sitoa sillä Brita neitoa
mihinkään; vasta täysin terveeksi tultuaan saisi Brita vapaasti
päättää, tahtoiko tulla hänen omakseen vai ei.

Helga rouva toimitti tämän jalomielisen tarjouksen neitsytpirtissään
makaavalle tyttärelleen ja tylsänä hymähdellen suostui Brita itkevän
äitinsä houkutuksiin. Britan mielestä oli tällä hetkellä kaikki niin
samantekevää, hän ei jaksanut ajatella mitään, hänen päänsä oli niin
raskas, niin kovin raskas ja runneltu. Isän viiltävä ruoska oli
silponut hänen kasvonsa, mutta vielä hullummin tuntui käyneen hänen
päänsä sisällä. Siellä oli kaikki mennyt sekaisin, äiti sai kaupata
hänet kenelle halusi, ei Brita ruvennut väittämään vastaan.

Ja näin se kävi niin hullusti, että Vie'in lautamies joutui
kuuntelemaan Britan avioliittokuulutusta samana päivänä, jolloin
Hilippakin kuulutettiin henkipatoksi. Herra Henrikki oli oikein
haltioissaan, hän hykerteli käsiään mielihyvästä, kun sai paiskata
kirkkoherra Andersin kouraan nuo molemmat kuulutukset samalla kertaa.
Jumaliste, ne sopivat mainiosti yhteen!

Sinä päivänä oli Britakin ensimmäisen kerran jalkeilla, mutta hänen
ajatuskykynsä ei ollut vielä täysin hereillä. Niin ei ollut ihme,
jos köyhän Timon viemisetkin unohtuivat antamatta; Brita oli tosiaan
väsynyt ja hajamielinen, niin kuin lautamies Olavista oli näyttänyt.

Tämän jälkeen alkoi Brita kuitenkin vähitellen elpyä. Vasta isänsä
kuulutuksesta hän sai täydellisen varmuuden, ettei Hilippa ollutkaan
Brahean vankilaan tuotujen karjalaisten joukossa ja tämä tieto se
paremmin kuin mikään muu havahdutti Britan uinuvat sielunvoimat
toimintaan.

Brita kulkee ja mietiskelee mitä hänen pitäisi ryhtyä tekemään. Hän
sai nyt toki vapaasti liikuskella kotonaan, häntä ei enää paimennettu
vangin tavoin eikä pakotettu olemaan neitsytpirtissään. Olihan hän
nyt morsian, kreivillisen luutnantin kuulutettu morsian, ja tottahan
morsiamelta piti olla hiukan vapautta! Isänsäkin näytti häntä melkein
säälivän ja hiukan katuvankin kovuuttaan. Ja entäs luutnantti Marcus,
hänen sulhasensa! Ei Britalla ollut mitään valittamista, ei luutnantti
Marcus tungetellut, oli vain hänelle hyvä ja huomaavainen.

Brita kulkee ja mietiskelee ja hänen selkenevissä aivoissaan alkaa itää
ja orastaa toimintasuunnitelma. Hän tiesi hyvin, ettei Hilippa voinut
isän kuulutuksen jälkeen enää saapua häntä tapaamaan, niinpä hänen oli
lähdettävä tapaamaan Hilippaa. Hänen oli kuin olikin nyt vuorostaan
lähdettävä Pankajärvelle tai kauemmaksikin; täällä hän ei voinut enää
hyödyttää Hilipan asiaa, mutta Hilipan tavattuaan hän ehkä voisi
olla joksikin hyödyksi. Hilippa kaipasi nyt kipeästi lohduttajaa ja
rohkaisijaa ja hänen velvollisuutensa oli lähteä Hilipan rinnalle.

Brita alkaa kaikessa hiljaisuudessa tehdä lähtövarustuksiaan. Hän
laittaa itselleen matkarepun sitkeistä majavannahoista, joita isänsä
oli kerran lahjoittanut hänelle. Ne sattuivat nyt hyvään tarpeeseen,
niistä tuli kuin tulikin hyvä matkareppu, kevyt ja lujatekoinen ja niin
siro muodoltaankin. Hilippakin varmaan ihastuisi ikihyväksi tämän hänen
reppunsa nähdessään.

Ja reppuunsa sälyttää Brita kaikenlaista tavaraa. Hiukan vaatteita
hän siihen panee itselleen, lämpimiä vaatteita ja sukkia, sillä tämä
matka saattoi venyä aika pitkäksi. Saattoi käydä niin, että hän jäisi
kokonaan tälle matkalleen, hänen täytyi varustautua kulkemaan Hilipan
mukana kaikissa kohtalon vaiheissa.

Palvelustytöt sattuivat joskus huomaamaan Britan salakähmäisiä
varusteluja. He kuiskuttelivat keskenään, että häävarusteitaan se Brita
neito noin salaa valmisteli. Saatiinpa nähdä, että Brita neidolla olisi
joku aivan harvinainen yllätys, kun hän astuisi vihittäväksi uljaan
kreivillisen luutnantin rinnalla!

Brita antoi tyttösten kuiskutella ja pitää omat luulonsa, hän laittoi
jo kuntoon suksiaan; hän tarkasti, olivatko ne hyvässä voiteessa ja
lujitti varpaallisnahkoja. Hänen sompasauvansa oli katkennut, mutta
hän löysi uuden sauvan asuinrakennuksen seinustalta. Taisipa olla
itsensä luutnantti Marcuksen sauva, mutta Brita kehvelsi sen ilman
omantunnon tuskia. Hänen jalomielinen suojelijansa sai tehdä vielä
tämän palveluksen, sai lainata hänelle sompasauvansa!

Eräänä päivänä alkoi herra Henrikki puhua häiden valmistamisesta ja
hätkähtäen huomasi Brita, että hänen piti nyt jouduttaa lähtöään. Sinä
iltana hän varusti hiukan evästä matkalleen, vähän leipää ja kimpaleen
kuivattua lammaslihaa. Hän tunki ne reppuunsa ja pani sinne lopuksi
vielä kampansa ja pienen peilin; pitihän nekin olla mukana, jotta hän
voisi hiukan somistella itseään Hilipalle. Hilippa varmaan pelästyisi,
jos näkisi hänen tulevan vastaansa metsäläisenä. Ei, se ei sopinut,
soma ja sievä hänen piti olla hiihtäessään Hilippaa vastaan!

Hän oli vain niin kalpea, ah miten kalpea hän todella olikin. Mutta kun
hän sanoisi Hilipalle, että se johtui siitä, jota hän kantoi sydämensä
alla... joka oli siellä juuri kasvamassa ja kehittymässä... kun hän sen
sanoisi, niin Hilippa varmaan ymmärtäisi hänen kalpeutensa.

Päivällä oli jo suojannut aika vahvasti, räystäistä oli tipahdellut
vettä ja hanki oli tuntunut vallan nuoskealta. Brita odotteli
levottomana illan joutumista ja illalla tuli kuin tulikin hyvä yökylmä,
taisipa tulla hiukan pakkastakin. No, sen parempi hänen hiihtää
ja latua ei tulisi nimeksikään, jo seuraavana päivänä se katoaisi
olemattomiin, turhaan haikailisivat hänen jälkiään!

Sinä yönä lähti Brita matkalleen. Hän hiihti ensin Lieksanjokea myöten
Pankakoskelle ja kiersi siinä maitse kosken ja sen partaalla olevan
karjalaistalon ohi. Brita tiesi tämänkin talon isännän nyt istuvan
Brahean vankilassa. Ilmankos tuo talo näyt tikin niin yksinäiseltä ja
hyljätyltä... isännätön talo, miten lienevätkään naisraukka ja lapset
siellä nyt eläneet.

Mutta hänen piti jouduttaa matkaansa. Hän pääsi nyt Pankajärven jäälle
ja Hilipan kertomuksista hän muisti, että nyt hänen piti suunnata
kulkunsa suoraan pohjoiseen. Siellä päin oli Pankajärven karjalaiskylä,
siellä oli Hilipan kotitalo... suoraan pohjoiseen!

Brita hiihtää öisellä järven selällä ja muistelee kotoa lähtöään. Hänen
tuli sääli äitiään, sairasta äiti raukkaansa, joka oli saanut niin
paljon kärsiä. Isäänsä hän ei säälinyt eikä luutnantti Marcustakaan.
Miksi oli luutnantti Marcus kulkenut isän mukana Pankajärvellä,
miksi oli vastaan sanomatta sallinut tehdä niin paljon väkivaltaa?
Mokoma kreivillinen luutnantti, ja sitten luuli kaiken hyvittävänsä
tarjoamalla hänelle jalomielisesti kätensä ja pehmeän sydämensä.
Mokoman sydämen! Mutta Hilippa oli mies, Hilipan sydän osasi leimahtaa,
Hilipan silmät osasivat salamoida ja Hilipan käsivarret olivat niin
väkevät, niin voimakkaat!

Kevyesti kulkevat sukset kovalla hangella, mutta sittenkin alkaa Britaa
väsyttää. Hän hiihtää ja hiihtää ja aina vain sukeltaa niemien takaa
esille toisia niemiä; tämä oli todella kummallinen järvi, mahtoi olla
kesällä kaunis, mutta nyt olisi saanut olla vähemmän noita niemiä.
Aivan pyrki tässä sekomaan suunnasta ja eksymään.

Britan piti istahtaa levähtämään muutaman niemen rantakiville, ja häntä
kiusasi polttava jano ja sydänalassakin tuntui ilkeätä etomista. Ei,
kyllä hänen piti löytää hiukan juotavaa, hän kaiveli sompasauvalla
hankea ja sen alla jäätä vasten oli kuin olikin vettä. Kirkasta vettä!

Siinä oli puuhaa, ennen kuin Brita sai paljain kourin ammentamalla
vettä suuhunsa ja sitten hän jälleen hiihtää ja olo tuntuu paljon
paremmalle. Mutta hyvää oloa ei kestänyt kauan, jälleen rupesi
väsyttämään ja etomaan sydänalaa, jälleen piti hänen levähtää toisen
niemenkaiskun rantakivillä ja yhä näkyi edestä päin uusia niemiä, uusia
sokkeloita ja poukamia. Tämäpä oli järvi, osasi uuvuttaa matkamiehen,
ja Brita huomasi itsensä kovin heikoksi hiihtämään, jopa hän väsyikin
nopeasti. Se johtui kai siitä... siitä, joka oli kasvamassa ja
kehittymässä hänen sydämensä alla!

Välistä kiusasi Britaa kuumuuskin, puuhkalakki tuntui hautovan hänen
päätään, mokoma pieni reppu painoi syntisesti hänen hentoja hartioitaan
ja lyhyt ja tiukka turkismekko pyrki ihan pakahduttamaan, mutta Brita
ei uskaltanut sitä avata, ei, hän ei uskaltanut höllentää mitään
vaatekappalettaan, sillä vielä enemmän kuin kuumuutta hän pelkäsi
vilustumista. Se koituisi hänelle tuhoisaksi, hän tiesi sen varmasti.

Britan voimat rupeavat tyyten uupumaan. Hän lankeilee hiihtäessään,
pääpuoli tuntui käyvän niin kummallisen raskaaksi, häntä huimasi ja
viipotti ja vaikka miten koetti hallita kulkuaan sompasauvalla, niin
tämän tästä tuupertui kovaan ja karstaiseen hankeen. Hänen kasvoissaan
ja käsissään on jo verinaarmuja, hän näyttää kerrassaan surkealta
matkamieheltä, mutta yhä hän ponnistelee eteenpäin, hellittämättä
eteenpäin! Kun hän ei jaksanut enää hiihtää, irroitti hän sukset
jaloistaan ja käveli hangella vetäen suksia perässään, ja niin
tuntuikin aluksi meno hiukan keveämmältä. Hanki kantoi mainiosti,
täytyi vain pitää varansa, jotta ei menettänyt tasapainoaan, sillä
tuohon hänen päähänsä, mokomaan raskaaksi käyneeseen päähän ei ollut
paljon luottamista. Se veti maata kohden, se teki hänelle kiusaa ja
hidastutti hänen kulkuaan. Päivä näytti jo rupeavan valkenemaan,
rusoitus jo kultaili itäistä taivaanrantaa, ja Pankajärven
karjalaiskylä pysyi yhä näkymättömissä.

Vihdoin Brita sentään joutui matkansa perille, mutta siellä odotti
häntä masentava yllätys. Ensin hän tuli Simanan kotiniemelle ja tapasi
siellä aution talon, asujamettoman talon. Sintsi oli salvattu, pihamaa
koskemattoman hangen peittämä, ei mitään jälkeä eläjistä. Mutta
ei Brita vielä menettänyt toivoaan. Hän uskotteli itselleen, että
tästäkin talosta olivat eläjät varmaan muuttaneet Hilipan kotitaloon ja
Hilipan monista kertomuksista hän muisti sen olevan hiukan kauempana
toisella niemellä, järven toisella puolellakin ja sinne hänen oli nyt
ponnistettava viimeisillä voimillaan.

Miten lie Brita kulkenutkin tämän viimeisen taipaleen, välistä hän
käveli, välistä ryömi hangella käsin ja jaloin ponnistellen. Ei ollut
enää taikaa miten kulki, kunhan kulki eteenpäin, yhä eteenpäin;
suksensa hän oli jo hyljännyt hangelle, mutta sompasauvansa hän piti
mukanaan, sillä siitä oli sentään paljon apua. Ja hän pääsi perille,
joutui vihdoin Hilipan kotitalon raunioille... hävitetyn talon
raunioille!

Tämä tyrmistyttävä huomio vei Britan viimeisetkin voimat. Hyvän aikaa
hän makasi hangella toivottoman masennuksen valtaamana. Onneksi oli
aurinko jo kohonnut aika korkealle, kun se lämmitti niin suloisesti
siinä sakean pihametsikön suojaamalla aukealla, ei Britalla ollut
enää pahempaa vilustumisen vaaraa. Ja vähitellen hän tointuikin sen
verran, että kykeni käsittämään mitä täällä oli tapahtunut. Ei ollut
enää Hilipan kotitaloa olemassa, hävitetty oli kaikki, maata myöten
hävitetty! Kukaan ei ollut aikaisemmin kertonut Britalle näistä
tihutöistä, mutta jo hän sai nyt omin silmin nähdä isänsä ja luutnantti
Marcuksen vierailun jäljet. Niin, täällä oli luutnantti Marcuskin
suorittanut sankaritekoja ja niiden hyvitykseksi tuli sitten tarjoamaan
hänelle kätensä ja sydämensä. Mokoman mustan sydämen, inhoittavan
sydämen!

Brita vapisi suuttumuksesta. Taisi hän hiukan väristä vilustakin,
mutta vielä ankarammin hän värisi suuttumuksesta. Ei ikinä hän palaisi
kotiinsa tämän jälkeen, ei koko Brahean kaupunkiin. Inhoa hänen
täytyisi tuntea kotona eläessään, nähdessään isäänsä ja luutnantti
Marcusta ja noita itsekylläisiä Brahean porvareja, sydämetöntä
joukkiota. Inhoa hänen täytyisi tuntea eläessään heidän keskellään ja
muistaessaan näitä raunioita... Hilipan kotitalon raunioita! Ei, kotiin
hän ei palajaisi, hän etsisi käsiinsä Hilipan ja Hilipan vanhan äidin,
hyvän ja armaan Paraske muorin, vanhan karjalaisnaisen. Hän kuului nyt
heidän joukkoonsa, vaiettujen ja ahdistettujen joukkoon; hän tahtoi
jakaa heidän surunsa ja kärsimyksensä, kaiken hän tahtoi jakaa ja
kestää.

Hilipan rinnalla. Ah, kunpa hän vain löytäisi tien Hilipan
piilopirtille, hän kyllä jaksaisi vielä taivaltaa sinnekin asti!
Aurinko lämmitti jo niin suloisesti, se elvytti ja antoi uusia voimia,
hän kyllä jaksaisi kulkea, kun vain löytäisi oikean tien!

Raunioita kierrellessään Brita osui vanhalle suksenladulle, joka lähti
vetämään niemen tyvelle päin. Hän ajatteli, että sitä kai oli hänenkin
lähdettävä kulkemaan joutuakseen Hilipan piilopirtille.

Kulkeminen oli kuitenkin vaikeampaa kuin Brita oli kuvitellut. Aluksi
oli auringon lämpö tuntunut elvyttävän häntä, mutta nyt rupesi se
valamaan raskasta puutumusta hänen jäseniinsä. Hänen jalkansa tuntuivat
kerrassaan turtuneilta ja hänen kätensä olivat täynnä rakkoja ja
lyöttymiä, tuskin hän enää kärsi pidellä sompasauvaa kourissaan, mutta
ilman sen tukea ei tullut kävelemisestä mitään. Ja kaiken lisäksi
rupesi jo hankikin upottamaan, hän lankesi yhtenään ja raapi kasvojaan
yhä pahemmin. Niitä alkoi kirveltää ja noronaan virtaava hiki ja
auringon häikäisevä valo sokaisivat hänen silmiään. Britan täytyi
tunnustaa olevansa lopen uupunut, niin, hänen täytyi tunnustaa olevansa
aivan menehtymässä eikä auttanut muu kuin piti ajatella lepäämistä.
Ja silloin huomasi hän joutuvansa aukeamalle, jonka reunassa oli kasa
äskettäin kaadettuja hirsiä. Niiden luo hän ponnisteli viimeisillä
voimillaan, kulki upottavassa hangessa ryömien, ja kun pääsi hirsikasan
luo, niin hivuttausi päivän puolelle ja istuutui alimmalle hirrelle
nojaten selkäänsä toista hirttä vasten.

Siinäpä olikin hyvä levähtää ja Brita rupesi keinottelemaan reppua
pois selästään. Äärimmäisin ponnistuksin hän sai irroitetuksi tuon
kiusallisen taakkansa ja silloin hän muisti olevansa nälissäänkin. Koko
matkalla hän ei ollut maistanut suuruksen murenaa ja hän oli ollut
liikkeellä iltayöstä lähtien, mutta nytpä hän söisi hiukkasen. Ei ollut
todella liikaa, jos hän söisi muutaman suupalan ja sen päälle lepäisi
oikein kunnollisesti. Sitten hän jatkaisi matkaansa Hilipan luo...
Hilipan piilopirtille. Ei kai sinne ollut enää niin loputonta taivalta
ja olipa nyt vielä aikaa, päivä oli vasta alussaan ja kaunis päivä
näkyi tulevankin, kaunis keväinen päivä. Ei hänellä nyt ollut enää
mitään hätää!

Brita kuivasi hikeä kasvoiltaan ja rupesi syömään. Siinä syödessään hän
tarkasteli ympäristöään ja huomasi tämän levähtämispaikkansa kerrassaan
somaksi ja kauniiksi. Tuolla etelän puolella oli järven selkä ja sama
järvi kiersi toisellekin puolelle ja tässä vesien välissä oli tämä
soma aukeama, korkea aukeama... aivan kuin luotu uudistalon paikaksi!
Ja Britalle selvisi ilman muuta, että tässä juuri olikin Hilipan
uudispirtin paikka, josta Hilippa oli jo hänellekin kertonut. Hilipan
kuvaus sopi niin hyvin tähän paikkaan, tähän tasaiseen ja korkeaan
vesien väliseen aukeamaan, ja johan Hilippa oli käynyt tähän kaatamassa
hirsiäkin. Suopea kohtalo oli ohjannut hänet suoraan Hilipan työaloille!

Tämä varmuus teki Britan olon tuiki turvalliseksi, ei hän nyt enää
ollut ensinkään huolissaan tulevaisuudesta. Hän kyllä löytäisi Hilipan
tai ehkäpä... ehkäpä Hilippa tulisi tänne ja löytäisikin hänet! Huoleti
hän saattoi hiukan levähtää, vaikkapa menisi vähän uneenkin. Päivä
oli jo pitkä ja niin lämmin, niin turkasen lämmin tuntui olevankin.
Aivan hänen täytyi aukoa hiukan vaatteitaan, ottaa tuo hiostava
puuhkalakki hetkiseksi pois päästään ja avata vähän tuota ahdistavaa
turkismekkoaan, vain hivenen, jotta ei tuntuisi niin tukahduttavalta.

Ympäristön vaaroilta kuului teerien kuherrusta. Se oli niin unettavaa
ja unettamaan rupesi Britaa tuo auringon kimmellyskin, valon leikittely
ja kisailu puhtoisella hangella. Kun hän silmäili järven selälle,
rupesi ihan silmäluomia pakottamaan ja ne painuivat itsestään kiinni.
Ja tuo kuherrus vain kiihtyi, nyt soi se Britan korvissa yhtenäisenä
humuna... lähenevän kevään suurena häähumuna. Brita kallistui reppuaan
vasten ja hymyili. Hän odottaisi tässä Hilippaa, Hilippa tulisi ja
löytäisi hänet... oman hirsikasansa päältä! Heidänkin keväänsä ja
onnensa oli nyt lähellä... nuo teeret lauloivat heidänkin häidensä
joutumista!

Brita kulki unten maille... samana aamuna ja samaan aikaan, kun Hilippa
kulki rajan yli itään...

       *       *       *       *       *

Vasta illan hämärtyessä joutuivat herra Henrikki ja luutnantti Marcus
Britaa etsiessään Pankajärven salolle.

Herra Henrikki se itse löysikin tyttärensä. Brita makasi silloin vielä,
makasi ponnistuksistaan nääntyneenä ja kylmästä kangistuneena.

Jo kotimatkalla rupesi Brita hourailemaan ja näitä kuumehoureita jatkui
sitten monta viikkoa, monta pitkää viikkoa. Ja kun ankara kuume vihdoin
meni ohi ja Brita rupesi ruumiillisesti tointumaan, oli Britan järki
mennyttä. Brita parani ulkonaisesti, mutta hänen sielunsa oli muuttunut
lapseksi, omissa haaveissaan lepertäväksi lapseksi.

Britan sairauden aikana muuttui herra Henrikin virkatalo autioksi ja
hiljaiseksi. Pokostan talonpojat ja Brahean porvaritkin karttoivat
sitä, luutnantti Marcus muutti pois herra Henrikin luota, pakeni
kaupunkisaaren puolelle. Herra Henrikin vaimo, Helga rouva, oli jälleen
kääntynyt sairastelemaan ja näytti vähitellen menehtyvän moniin
suruihinsa.

Synkkänä ja äänettömänä vaeltelee herra Henrikki tyhjissä huoneissaan.
Eivät edes hänen lähimmät ystävänsä, rätisevä tulliviskaali ja porvari
Mooses saavu enää hänen luokseen juomaan keitettyä punssia. Ja kukapa
sitä punssia keittäisikään, jo ovat paenneet useimmat palvelijatkin
herra Henrikin virkatalosta.

Kaikki pakenivat häntä, kaikki luhistui ja särkyi hänen ympärillään.
Eikä kuitenkaan vielä voi sanoa herra Henrikkiä murtuneeksi mieheksi.
Hänen pikimusta tukkansa on kyllä alkanut harmaantua ja hänen
tuuhea partansa sai nykyisin kasvaa omin valtoinsa, takkuisena ja
vanukkeisena, mutta murtuneeksi ei herra Henrikkiä vielä voi sanoa,
ei lähestulkoon. Hänen ruoskansa riippui kyllä nykyisin joutilaana
virkahuoneen naulakolla, mutta kyllä herra Henrikki kykenisi vieläkin
sitä heiluttamaan, jos joku karjalaiskoira eksyisi hänen luokseen.

Vai olisi herra Henrikki murtunut, jumaliste, sitä saivat odottaa,
hänen murtumistaan ja masentumistaan! Ei askeltakaan hän ole vielä
peräytynyt Pankajärven miesten asiassa, siellä saivat Kauro vanhus
ja kaikki toisetkin virua kaupunkisaaren vankityrmässä. Siellä virui
nyt ovela Jehki Mauronenkin molempine poikineen, ei herra Henrikki
suostunut mihinkään vaihtokauppaan, vaan söi kuin söikin sanansa, piti
sekä Jehkin itsensä että hänen kumpaisenkin poikansa. Hidastellen
taotti hän ovelan Jehki vaarin kahleisiin Kauro vanhuksen rinnalle,
isketti molemmat vankityrmän seinään niin tiukalle, että siinä saivat
seinää vasten nojallaan nukkuakin raskaine kahleineen. Ja siinä
heidän edessään vannoi herra Henrikki kipenöivän valan, ettei heidän
kahleitaan eikä kenenkään kahleita tuuman vertaa löysättäisi, ennen
kuin nuori Hilippa Vanninen olisi hänen käsissään!

Siitä saivat nähdä, oliko hän murtumassa ja katumusta tekemässä!
Mutta kovin yksinäiseksi kävi sittenkin välistä olo kolkon virkatalon
autioissa huoneissa. Huomaamattaan kulkee herra Henrikki usein pihamaan
ylitse Britan neitsytpirttiin. Siellä on Brita nyt jo jalkeilla.
Kovin laiha hän vielä on, kasvonsa ovat läpikuultavan kalpeat, mutta
lapsellisiksi muuttuneet silmät ovat suuret ja kirkkaat, niissä palaa
outo, hätkähdyttävä loiste. Ja ahkerasti, ylen ahkerasti puuhailee
Brita omissa lapsekkaissa toimissaan.

Eräänä päivänä huomasi herra Henrikki Britan pienen neitsytpirtin
muuttuneen täydelliseksi työhuoneeksi. Pöydille, rahien päälle, joka
paikkaan oli levitelty pienenpieniä liinakangastekeleitä, ja kun herra
Henrikki ilmestyi huoneeseen, tuli Brita ylen salaperäisenä hänen
luokseen ja kuiskutteli hänelle silmät loistaen, että nämä kaikki
olivat sen varalta... sen, jota hän kantoi sydämensä alla. Se veitikka
oli jo ruvennut potkimaan, niinpä hänen piti joutua tehtävissään!

Herra Henrikki seisoi sanattomaksi ällistyneenä, mutta Brita
kuiskutteli ja lepersi edelleen:

— Se tuntuu olevan aika yltiöpää potkimaan... samanlainen kuin
isänsäkin! Ja isänsä näköinenkin siitä tulee ... minä tiedän, siitä
tulee Hilipan näköinen ja muutenkin samanlainen... hiukan yltiöpää,
mutta hyvä ja lempeä!

Nyt herra Henrikki vihdoin ymmärsi, mitä hänen vähämielinen tyttärensä
tarkoitti. Hän huomasi Britan laihan vartalon ruvenneen luonnottomasti
täyttymään, Britan äitiys oli jo selvästi havaittavissa. Synkeä
raivo leimahti herra Henrikin veristävissä silmissä. Hänen hampaansa
kirskahtivat ja hänen luisevat sormensa jo kouristuivat Britan kaulaan,
hän mieli kuristaa tyttärensä siihen paikkaan. Karjalaisveijarin portto
sai menehtyä kirottuine sikiöineen, hän kyllä kesti tämänkin menetyksen!

Kuristaminen jäi kuitenkin kesken, herra Henrikin silmiin sattui Britan
pelästynyt katse, tuo katse, jossa oli lapsen ja heikon, vainotun
eläimen säikähdystä ja avutonta rukousta. Herra Henrikin jäykät sormet
heltisivät, tuskasta ähkyen, melkein karjuen hän pakeni pois tyttärensä
huoneesta.

Seuraavina päivinä alkoivat jäät liikkua Pielisessä. Porvarit
tervasivat veneitään kaupunkisaaren rannassa ja pian alkoi solua
jäitä alas Lieksanjoestakin. Kevät teki humisten tuloaan ja herra
Henrikki tunsi olonsa entistä yksinäisemmäksi. Niinpä hänen askeleensa
suuntautuivat jälleen Britan neitsytpirttiin.

Herra Henrikin saapuessa Brita seisoi peilin edessä somistelemassa
itseään. Hän näytti jo tyyten unohtaneen isänsä väkivallan yrityksen,
lapsen hymyä hymyillen hän sovitteli kulmilleen monin kirjavin nauhoin
koristettua harakkapäähinettä, karjalaisnaisen päähinettä, ja leperteli
isälleen:

— Tämä on Hilipan varalta... itse tein tämän yllättääkseni Hilipan, kun
Hilippa jälleen saapuu minua tapaamaan! Ja nyt varmaan Hilippa tuleekin
pian, jäät ovat jo lähteneet Pankajärvestä ja niiden perässä tulee
Hilippakin. Lähdemmekö, isä rakas, odottamaan häntä!

Herra Henrikki mieli paeta, mutta Brita tarttui hänen käsivarteensa
ja maanitteli hänet mukaansa. Ja niin kulkivat he Lieksanjoen
rantaäyräälle ja istahtivat siihen katselemaan ohitseen kulkevien
jäiden taivallusta. Koko ajan puheli Brita Hilipan saapumisesta,
hänen silmiinsä syttyi odotuksen loiste ja hänen kalpeilla, kuopille
painuneilla kasvoiltaankin häilähteli hiukan väriä, hiukan keväistä
kajastusta. Kun suuret jäälautat takertelivat ohi mennessään rantoihin,
taputti Brita ihastuneena käsiään ja huudahti:

— Pankajärven jäitä! Sieltä ne tulevat, minä tunnen tuonkin lautan...
sieltä se veitikka tulee, sieltä suoraan! Vaan missähän Hilippa vielä
viipynee, kun ei jo ala näkyä hänen uljasta purttaan tulevaksi!

Hän huokasi masentuneena, kun Hilipan purtta ei alkanut näkyä. Hänen
mielestään olisi Hilipan jo pitänyt joutua, jo oli kulunut niin paljon
aikaa Hilipan viime käynnistä... niin kauan oli jo kulunut aikaa.

Hän odotti Hilipan saapumista seuraavana päivänä ja vielä sitäkin
seuraavana. Odotti maltitonna niin kauan, kun jäiden tuloa jatkui.

Ja kun kevätillan taivaalta kuului joutsenparven kurahtelua ja
joikumista, silloin hän jälleen joutui haltioihinsa, tähyili taivaalle,
tarkasteli tuon valkoisen lintuparven lentoa ja huudahteli:

— Joutsenia... valkojoutsenia! Ne lentävät... lentävät Pankajärveen...
Hilipan kotijärveen!

Sairas ja särkynyt sielu raukka, yhä kangasteli Hilipan kaunis
kotijärvi hänelle elämänsä kadonneena kultamaana.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 74641 ***