*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76120 *** KOTKANLENTO Viisilauluinen runoelma Kirj. V. ARTI Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1927. SISÄLLYS: I. Kotkan laulu II. Pilvien laulu III. Tuulien laulu IV. Revontulten laulu V. Ukkosen laulu I. KOTKAN LAULU 1. Valtava vuori maan ikijuurista nousi; sineä sousi yllä sen kotka nuori. Syysvärit väikkyi, punersi puiden kulta, lainehet tulta laskevan päivän läikkyi. Kaukaista kohti käyväksi näytti lento. Määrä mi vento ylemmäs yhäti johti? Kulkunsa kiinti tähtien maille kotka, tähtien, jotka kutsuen yllä sen siinti. Kerta se tähtein kuunteli kuiskinnasta: »Maas olet vasta löytävä luoksemme lähtein.» »Totta on sana, minkä mä teiltä kuulin; itsekin luulin tuot' elon vainoamana. Mutt' ikivoimat sinne mun vasta vienee, käyty kun lienee määräni maan mataloimat.» 2. »Milloin sa itse mielit, jo tänne tulet, kaikkein jos kulet vaarojen vartomitse. Pelkosi torju, toiveitten maisten tuoma! Taivahan suoma ei tuki haivu ja horju. Mut menos heitä, päästä jos pelost' et saata: lempien maata kestä et taivahan teitä.» »Pelost' en tiedä, maata en mainita soisi. Tuhoonko voisi taivahan taival viedä? Jos väsyn, hetki kuoloni silloin on seessä, mut se on eessä, kuink' elon kulkikin retki. Nyt tahi vinhan päättyissä päiväini luvun, sama se; suvun suurien saavutinhan. Perille pääsen määrähän aina tähän: yrittämähän menin, ja maine jää sen.» 3. Luoveja luoden kohos se kotkien lailla, kahleita vailla katseensa kaarrella suoden. Näki se allaan vuorensa; jonka lehtoon aurinko ehtoon loi palon purppurallaan. Eessä sen hajos ulappa saaria saartain, kunnes se kaartain taivahan kantehen kajos. Toisella puolla metsä ol' lakeaks mennen; monesti ennen saalista samos se tuolla. Sivulla saloin tasanko aava alkoi; järvet sen halkoi, puuntivat täplät taloin. Laa'an ol' laita vuorien piirittämä; kauimmat nämä kotkan ol' aluemaita. Nähdä ol' uudet mannerten muodot noiden, uunn' ulapoiden rusotti rannattuudet. 4. Kotkan jo rintaan rajuna riemu heräs, katsehen teräs kajasti kaihoamistaan »On toki täällä oloni väljä ja vapaa! Täällä en tapaa pienuutta pintojen päällä. Estett' en kohtaa, auttajan ainoastaan: ilman, mi vastaan väreillen heljänä hohtaa. Tääll' ylähällä itseni olla saan ma: jättäen maan ma sen ja'an silmäämällä. Meri jo toinen tasangon takaa päilyy, yllä sen häilyy autere aurinkoinen. Rajalta ruskoin saarekas siintää aukee, rannatta raukee, kuin se min onneksi uskoin. Toisaalla tumma vuorien vartio nukkuu, hämyhyn hukkuu salojen sankkuus summa.» 5. Himmeäks heittyi meren ja maan jo piiri, kaistaksi kiiri päivä, ja yöhön peittyi. Siintivät sumut keskeltä öisen häivän, kaukaiset päivän hiljentyneet oli humut. Tähysi tuosta kotka jo taivahalle, helottavalle ruskojen viime vuosta. Kuvasti vesiin kulkue pilvipilkkuin, väleistä vilkkuin kuulsivat tähdet esiin. Oudon ol' lainen monenkin tuike tähden, maasta mi nähden tuttu ol' uskouvainen. Kirkkahammilta näytti ne nyt ja kuni katoova uni katsoa kaukaisilta. Kotka ol' yksin keskellä öistä aavaa, autioks saavaa pimeän piirityksin. 6. Mietettä monta mielehen matka jo johti, kulkeva kohti tienoota tuntematonta. »Toiveita takaa ajat sa turhan vuoksi; tähtien luoksi ei halu vie vain vakaa. Olosi oman heitit ja heimos suojan; maan, tukes tuojan, hylkäsit harhattoman. Salosi laajat sinulta sinne jäivät; päättää nyt päivät siellä sun saaliisi saajat: Etsimäs elon aikanas saisit sa aivan välttäen vaivan: hengeksi muuttuisit helon. Taivahan tähdet tylyinä tuolla loistaa, katseensa toistaa: turhaan sa luoksemme lähdet. Pakene, palaa, häpeäs yöhön haihda, tienohos vaihda toisehen, sinut mi salaa!» 7. Silloinpa säikkyi kotka jo itseänsä; sydämessänsä taas tuli lumottu läikkyi. »Itse mä aloin kulkea tietä tätä; en sitä jätä käskystä vierasten valoin. Sisinpä selon antavi aina parhaan, kuljenko harhaan, ikuisen luoma elon. Ei elo pyhä horjuen omaansa eitä; käy elon teitä, ken yleneepi yhä. Tääll' elon täyden etenen välkkyvuota; työläs ois tuota tavata tannerta käyden. Pisara ainoo sen ikivoiman veestä estää jo eestä kaiken, mi vaarana vainoo. Tietäsi jatka! Suuri ei määrä se oisi, suoda min voisi vaaraton, maineeton matka.» II. PILVIEN LAULU 1. Vaipunut valtaan aatosten äkkiä keksi työntyeheksi eteensä pilven paltaan. Hohtehen heljän loi tähän kuu, min kaari nous kuni saari siinnosta aavan seljän. Maakin jo hohti hopeissa utuisten huntuin, kotkasta tuntuin kohonnehelta kohti. Puhkoen taajat pilvien vyöt se kiiti, yllä jo liiti, harveni lyönnit laajat. Näki se eessä tienohon tasangon laisen, huikaisevaisen kuutamon kimmelteessä. Katseen se täytti, leviten eteen ja taaksi, toiseksi maaksi keveän kirkkaaksi näytti. Heleärinnat kohosi kumpuin kuvat, hahmoutuvat niinkuni valkeet linnat. Niiss' oli ylväät muurien, seinien sarjat, teräväharjat tornit ja portit ja pylväät. Pilvistä toiset vuoriksi nous, ja ol' lomat kattehettomat merien mustien moiset. Kotvasen vainen katsetta kaikki ne kiehtoi: lakeaks liehtoi tuuli ne nousevainen. Väistyi ja vajos linnat ja muurit muhkeet; yhtä jo uhkeet toisaalla hohti ja hajos. Tienoossa tässä kaikk' elon täyttämäks tuntui, vaikka se untui levossa äänettömässä. 2. Sokaisevalta kirkkaus kuulti jo silmiin, kun kohos ilmiin kuu ehyt aaltojen alta. Kotka jo näki liikkuvan pilvien lomain: siell' luvuttomain keijujen kisasi väki. Oli ne laiset utuisten valkopilvein, valohon vilvein väikkehin vajoavaiset. Toimessa, työssä kaikk' oli uurastaen, taivahan laen pitäen pilvivyössä. Taivahan aavat maisemat nuo sopusuhtaan luovat he, puhtaan itsensä siinnoks ne saavat. Miltä me kohtaa vain sitä silmäämme, sieltä ikuista kieltä nuo näyt mielehen johtaa. Maalle he antaa valot, ne varjoon kääntää, sateet he sääntää, ohjia elon he kantaa. Katseilta maisten. itse he loitos lymyy, hohteena hymyy kisojen kimaltavaisten. Rintaas he luovat kaipuun kauemmaksi, ahdistavaksi tuntea maan sun suovat. 3. Parvet jo keijuin piiritti kotkan ja kulki luo ja sen sulki keskeensä kehänä leijuin. »Ken olet? Vielä nähty ei täällä sun laista. Taivahan maista ootko vai sinne tiellä? Ootko sa tuoja viestien, joit' ei suulla keijujen kuulla sanele taivaan Luoja?» »Saalistamasta vuorelta tulen, mi laitaa maan-meren aitaa; tähtihin tähtään vasta. Suottapa soisin airueks taivaan tulla: samoelulla usmihin eksyä voisin.» »Tähtihin koitat? Kovahan kyllyit maahan? Toiveittes taahan määräs jo täälläkin voitat. Nää helopinnat oisi sun omasi vailla äärtä, ja la'illa vuorien sull' olis linnat. Itsesi anna hahmoomme hohtoutua! Taivohon sua ei sulat kerkeemmin kanna. Etäällä maiset tääll' olis luotasi huolet, etäällä nuolet taivahan tuhoavaiset. Voisi et ikään kyltyä elohon, jota vangiks ei ota kahle ja kaava mikään. Rusottavaisna kun itä huomenin hohtais katsees se kohtais alati auvommaisna. Vain tämän maineen tähtien tavoitus takais: osaasi jakais ei moni lapsi aineen.» 4. »Riemun on maata kaikki nyt katsellani, kirkasta ani; silti en jäädä saata. Maast' olen, määrää koskettavaa käyn kohti; tieltä ken tohti väistyä, kulki väärää. Täälläkin lienee valita vaaroja mulla; tyyntä ei tulla taida, jos minne vienee.» »Mietit jos milloin pitkiksi taivahan teitä, muistaos meitä, impiä ilman, silloin! Silloin jo maalis etsimäs kyllin täytit, voimas kun käytit siihen, ja vaihtui vaalis. Määräs on siellä, minne sä taidat tulla. Kun se on sulla, kangastus katseeltas kiellä!» »Ah, ma jo soisin uupua tielläni, että sen sitehettä teiksi mä tulla voisin.» Kohoavaksi kiihtyi jo kotkan souto; näky ol' outo keijuinkin katselemaksi. Kohos se, kerta kadoten katsehilta sineen, min silta tähtinen mittoi merta. III. TUULIEN LAULU 1. Ylemmäs aina kohosi kotka, ja jäivät pilvien häivät alle sen hohdokkaina. Kauan se sieltä siintoa silmäsi noiden, jääminen joiden turvaista tuotti mieltä. Valkeena väikkyi pilvien pintava tanner, murheeton manner, kuun kajo lomitse läikkyi. Keijut ne kiiti linnoja luoden ja pyörtäin, vuoria vyörtäin, pihoja pitkiä liiti. Mutta miks häätyi hattarat himmeäksi? Hajan ne läksi, tuuli kun puuskiksi päätyi. Kauas ne heittyi taivahan rantaan ja siellä juovana vielä siinti ja painui ja peittyi. 2. »Oisinpa mennyt tuon utumaan asujaksi, vajottavaksi tuntea saisin ma sen nyt. Majani, vasta vielä mi hohti hopein, hetkin jo nopein tuult' oli oikukasta. Mutt' yhä säilyy allani maa tuo vankka, seisoo sen sankka metsä, ja meri sen päilyy. Entisnä yllä taivaankin siintää talot; virkkaa sen valot: tää olo kestävi kyllä. Turvansa takaa maa sekä taivaan tarha; hohtava harha välill' on vähiten vakaa. Maan jätin, taivaan kuljen nyt kenttien puoleen; horjua huoleen välille-väistyjä sai vaan». 3. Mut mikä vastaan piilosta pimeän hiipi? Miksikä siipi syrjäysi soudannastaan? Siihenkin tarttui tuulisen pyörre, ja toinen, myrskyvän moinen, vastassa valliksi varttui. Kotka kun koitti kohota tuulen tieltä, sijahan sieltä syöksähti uus ja sen voitti. Samos se suuntaa minkä ne milloin sääsi; eemmä jos pääsi, sai se jo matkansa muuntaa. Mutta se keksi vuorot jo tuulispäiden. »Varassa näiden kohoan koitteheksi!» Kohota soi sen tuuli, mi tielle vaihtui, ja kun se haihtui, tuen se etsi toisen. 4. Ylemmäs ehtein sävelen kotka kuuli, tuulta kun tuuli kiidätti karkelehtein. Esihin kiisti Pohjasta puskuripäinen ahava jäinen; toisilta vuoron se riisti: »Lait olon; elon lausuvi vaara ja taisto, sill' elon vaisto varttuvi varassa pelon. Taistajan kalpa kaikk' uras auki raivaa; hautasi kaivaa vain ase työnuron halpa. Viimeisnä jääpi taiston ken tantereelle? Väkevin, eelle joukon mi jännittääpi. Valmisna voimas aina sa säilytä huolin, oo joka puolin ain' oma vartioimas!» 5. Hetken ol' aikaa tuulien rajalla rauha, siks kunis lauha Etelä alkoi kaikaa: »Vain tuho tulla saattavi tuhoamitse; täys elä itse elo, ja on se sulla. Yhteist' on suoma sen, ja se kaikille riittää. Omakses liittää sen side lemmen luoma. Syömmet ken taikoo, voimatkin valloittaapi, tehdyksi saapi avulla muiden, mit' aikoo. Saa yli senki, ottaen ainoastaan voiman sen vastaan, elon mi kaiken on henki.» Vaimeni vaille Etelän laulu, ja kulki viemään se julki viestinsä muille maille. 6. Soi Itä aava: »Voima ei valtaa anna, ei sitä kanna, kellä on hellänä haava. Valta on hällä, ken sen on saanut kerran; hahmo on herran myös hänet hyväksyvällä. Kellä on valta, hällä on kaikk' elon hyvä, myös ylettyvä sille, ken käskevi alta. Miks elän, jollen sen hyvän saadakseni? vähimmän meni voimia alaisna ollen. Emme me tiedä, ylimmät ohjat sai ken. Sama se: kaiken perille voi hän viedä. Muotojen muuttuin elämä eloa ohjaa. Nää kun et pohjaa, hallitse pintahan puuttuin!» 7. Väistyä vuoro Idänkin oli jo tieltä, korskan kun kieltä kaiutti Lännen kuoro: »Kenen on valta, ken osan pitävi parhaan? Ken älys varhaan käskeä korkealta. Yks la'in lukee, täyttäjiks jäävät toiset, myös samanmoiset, häntä he hartaina tukee. Helppo on saada kaikkensa toisen takaa, oikein mi jakaa, käskijän käill' ei kaada. Taistaa on suotta, turha on tunteita näyttää, tahtoja täyttää. Oikeutes ota tuotta! Virtaapi sille jokainen voima, mi taasen virtauttaa sen oikeille ottajille.» 8. Toistaen tuuli näin säveleitään soitti; kohota koitti kotka: se kyllin jo kuuli. Lohdun ei mieltä löynnyt se virsistä viimain; tuskaisten tiimain kätkeä koitti ne kieltä. »Voima on täällä valtias muotoja vaihtain, ain' oman kaihtain edun, mi päättävi päällä. Taistojen tautta jätin mä maan, ja vähän mielin mä tähän taistohon, min tulin kautta. Mulla on kaipuu olohon, aina mi pysyis, joka ei kysyis, voittaako ken vai vaipuu. Rauhan ne majat löydän mä tähtein luota; tuikkivat tuota katseet sen kangastajat.» 9. Tähtien luona ei la'it alavat auta, joiden on rauta. kalvalle niinkuni kuona. Väkevä lienet: ain' näet väkevämpäsi; murskaa sen käsi, voimas jos vastahan vienet. Lempehen luotat? Tunteiden tohdit varaan? Lempijäs paraan, itseskin, pettävän vuotat. Mahtajan mieleen luotat sä häilyvähän? Väistää hän vähän kortta, mi sattuvi tielleen. Käskettävihin luotat? Ne häntä kuulee, min lujaks luulee, myöntyvät vaikka mihin. Heikkoja ovat la'eiksi lumetten luojat; suopi ne suojat vain koetuttaen kovat.» 10. »La'in on laki mahtaja tähtien mailla, yhdellä lailla maassa jos hoivaa sen haki: 'Min ko'it ikään, oikeas tehdä koita!' Varmaa ei voita sääntöä voima mikään. Älkösi muille tunteita tuhlaa, saaden haudalles paaden! Varoen ja'a valituille! Mut varo vasta, orjaksi ettet heity! Työsi ei eity sinua suojaamasta. Ja jos sa palat käskijäks toisten tulla, orjaelulla itsesi iestyä alat. Mutta jos täytät tuon la'in vuossata-satain, tähtien ratain riemua rientäen näytät.» IV. REVONTULTEN LAULU 1. Kohosi yössä kotka, ja tähdet paloi, myös meri valoi valoa kuudanvyössä. Pohjassa perin kajastus syttyi kumma, sen sini tumma viiruili niinkuin verin. Liitivät loimut sen yli lailla aaveen, haamuiksi haaveen puki ne pilvien poimut. Pois ne jo kuoli, mutt' yhä uudet nousi; ylemmä sousi, ruskotti Pohjan puoli. Niin kuni loihtuin luomina kokoon ne karttui; valtaviks varttui välkkehet sähkösoihtuin. Soihdut ne kauan niin kuni liekein läiskyi, rätis ja räiskyi, vaikk' oli hiljaista hau'an. Lievemmin liiti kotka, kun katseli tätä kimmeltävätä kisaa, mi eessä sen kiiti. 2. Kuiskajavainen äärestä soi sana hälle: »Näin ylähälle miks tulit, lintu mainen? Ain' ylös halaat, siipeis et levätä siedä. Et toki tiedä: ehkä sä pettyen palaat.» »Palata sois en sieltä, mit' etsin kaipuin, kutsuhun taipuin tähtien, kotini koisen. Kutsut ma sulot kestin jo keijujen heljäin, kestin mä neljäin tuulien tuimat tulot. Mutt' ovat mulle outoja nuo tulet taivaan; vaarahan, vaivaan en toki tuolla ma tulle?» »Suotta sa säikyt luomia luonnotarten; leikkiä varten vain on ne valojen väikyt. Ovat ne kieltä haastelemaista heidän; mailta et meidän nouse, jos nää sen et mieltä.» 3. Loma jo laukes rannalla taivaan tuohon liekkien vuohon, avarammaks yhä aukes. Niist' tuli vyöhyt taivahankaaren lainen; tummenevainen ympäri sen oli yöhyt. Kohosi viistoon keskelle kaaren miekka; kuin sotiniekka viittoi se kutsuen kiistoon. Vastasta heti esihin toinen työntyi, kutsuun mi myöntyi, terällä toista veti. Jäi tämä tälleen, toinenpa, siihen mi kajos, väistyi ja vajos, mut pian kohosi jälleen. Taistelu yltyi yhäti iskuin huimin, torjumin tuimin, siks kunis viimein kyltyi. Kotkalta kysyi ääni: »Nyt kuulla voinen, miks tehos toinen?» »Nousussa nopeena pysyi.» 4. Kolmisin koittain taas terät taistohon ryhtyi; kaks kohos, yhtyi, kolmas ne vajotti voittain. Nous nämä pian, kolmatta iskien kohti, terä min hohti ylväytt' ylimmän sijan. Suistui se alas, taistoivat toiset kaksi: ratkaisijaksi pääs pian kolmas, mi palas. Sekin jo vaipui iskusta yhden, ja tämä kahden, ja nämä ens' terän eestä taipui. Taas tulisesti löi se ja toiset torjui, pianpa horjui itse, ja iskijät kesti. Melskettä moista karttui jo katselemiksi. »Tiedätkö, miksi nyt mikin voitti noista?» »Voittihan aina pisimmäks joukosta jäänyt.» »Totta; mut nää nyt kiivaammat kiistakkaina!» 5. Yhdeksän terää nousi ja iski ja yhteen viskausi vyhteen, taistaen täyttä erää. Miekka, mi voitti, kohta jo vaipuen väisti; uus sitä säisti, kaikk' alas karkeloitti. Nousi ne pikaan, taistelun kimmassa kiilsi, vilskeenä viilsi, kunneka katselikaan. Erottanutkaan! ei, mik' ol' yllä, alla; sinkoamalla samos ne satahan mutkaan. Huikaisevaksi kalpojen kisa jo kääntyi. »Miks mikin sääntyi vuoroonsa voittajaksi?» »Suora ol' lyönti sen, joka voittajaks pääsi, sen hädin hääsi, mutkat mi mukahan myönti.» Tiesit sä totta. Vielä on taisto yksi; selitetyksi saaos se vauriotta!» 6. Soihduiksi alkoi hajota taas tulijänne; sinne ja tänne liitäin ne hämyä halkoi. Teriä täynn' nyt taivahan kansi paistoi; tuimaan ne taistoi, mik' olis ylimmä käynyt. »Jos ohi mennä saatat sa säiläin noiden, väistää ne voiden, ylemmäs tyynnä lennä! Mutta jos kajoo sinuhun ykskään kalpa, sai sulle salpa: maahan jo jäädäsi vajoo!» Katseli hetken kotka ja lens' levottomaan liekkien lomaan; ehjänä ehtikin retken. »Virka, min vuoksi ohi sa pääsit, vaikka pahin on paikka se, johon joukot juoksi?» »Tavoitin taa sen, ylimmän yllä pääni.» Vaikeni ääni, kohosi kotka taasen. 7. Kohos se kevein mielin ja alkoi antaa kiireemmin kantaa siipensä liidoin levein. Tunsi se vielä etäälle ehtivänsä, väistyttäjänsä tulevan tuskin tiellä. Kauan sen alla kisata soihdut kerkes, kunnes ne herkes, yösydän-aukeamalla. Yhden ja toisen lyönti kun lieväksi laukes, riennosta raukes lyöty ja jäädä soi sen. Sammui se siitä, himmeiksi toiset heittyi, poistui ja peittyi, enää ei näkynyt niitä. Kuukin jo vaipui, pälyen silmin suurin, taa sumumuurin, hämy sen keralla haipui. Taas avaruutta syleili yöhyt jylhä, tähtien ylhä vyö väris uhkaa uutta. V. UKKOSEN LAULU 1. Korkeammalle kotka tul' yön pimeässä, äänettömässä; tuntui se tuskaisalle. »Jääneet on loitos maan rajat multa, ja kunne kuljen, en tunne; kolkko nyt alkavi koitos. Lumous outo sitoa siipeni pyytää, mieleni hyytää niinkuni kuoleman nouto. Lennän mä yksin välillä maan ja taivaan; rauha, min raivaan, vaanii jo väijytyksin. Yön syli ankee, kuoleman tuo kuvajainen, vartoo nyt vainen, voima jos lentäjän lankee. Tieltä en tältä palata enää mä saata; kammoon jo maata: siintää se synkeältä. Tähdet ei mua silmäile viestejä virkkain katsehin kirkkain, vaan kuni voitettua. Yön syli aava, ystävä ootko ainoin vaipuvan vainoin? Min sijan sult' oon saava?» »Ylemmä lennä, lähtenyt lentämähän! Vaaraa on vähän katsomahan sitä mennä. Jos liki liekin, tyyneksi sen sä taiot, elää jos aiot, kohtalot kuinka viekin.» Kohota koki kotka, mut tuskin eestyi, vain vähän seestyi mielensä, tohtiva toki. Oli kuin aine poiss' olis alta siipein; herpas ne hiipein sähköjen lekkuva laine. 2. Äkkiä näki eessä se oudon haameen, katsoa kaameen. Kotkalta vaipui jo väki. Salama näytti kasvoja jättien, vailla vertaa: ne lailla vuorien taivaan täytti. Eess' oli päitä kahdeksan, yhtä monta liikkumatonta takana tuijotti näitä, Kehäks ne yhtyi, kehäksi valtavaksi, yön-urakaksi, jos läpilentohon ryhtyi. Kalvaina hohti kasvot, ja silmistä taajat lens' tulivaajat vastaisen silmiä kohti. Etäällä yllä kotkan ne halk' kehän kiiti; tämä jo liiti vauhdilla viivytetyllä. Ukkosen kumu kierteli korkealta, yltä ja alta huumaava vastasi humu. Maahan se asti syöksi ja pauhuin palas, jättien salas sanat ne saentavasti. Väristen kuuli kotka ne kulkeviksi, selitti siksi tuhoks, min tulevan luuli. 3. Ääni soi vennon: »Pyrkijä, pysähdy, tiedä, mihin vois viedä harhaus liian lennon! Ylhäällä tuolla riehuvat ilmat raivoin; vaajat ne vaivoin välttävi, ken voi kuolla. Mut jos on näiden sanoista sulla selko, ei ole pelko uhkasta ukkossäiden: ukkosen taitse kaukaiset kentät tapaat, varjoista vapaat. Tuhout tietoa paitse.» »Tuonahan tiellä vaaroja eteeni aukes; kaikki ne raukes, ei nämä kulkua kiellä.» Salaman taasen ens' jätin katse linkos, toiseen se sinkos silmähän loistokkaasen. »Mitä se haasti? »Vait oli.» — »Totta tiesit, kohota siesit vaaksasen vaarakkaasti.» Leimaus läksi. »Sana sen selväksi kysy!» »Perilläs pysy!» »Auki on ylähämmäksi.» Salama lensi. »Mitä se tahtoi?» — »Tätä: jäävät sä jätä!» Ylemmäs kotka ensi. Mut tiheämmin salamat valaisi yötä, ja sitä myötä soi jyly synkeämmin. Lens' valovaaja: »Kumpikin valita koita!» Yks salamoita: »Suunnita, niin olet saaja.» Välähti kerran: »Täys tuli täyden tiellä.» Välähti vielä: »Jatkaen teet teon verran.» 4. »Seitsemän sanoit sanaa; jos selitetyksi saa yhä yksi, omas on maa, mihin anoit. Jättää on valta, sillä jo tuonne sa tulet; kauemmas kulet, jos sanan saat salamalta.» »Sain sanat noiden, puolin en antau aartein.» Kotka jo kaartein kohdalla lens' salamoiden. Salama kiiti taas, oli kotka eessä; salama seessä läpi sen silmien liiti. »Nyt mikä sana saalihiks sinulle koitui?» »Ken sokeoitui, taivon on taluttamana.» »Mene nyt, minne mielit jo riemus mailla!» Silmien vailla valoa kaipaa en sinne.» Siipensä sulki kotka ja toisaanne tästä pyörryttävästä korkeudesta jo kulki. Lävitse pilven syöksi se vuoren rintaan, loi punan pintaan sen karun kalliokilven. Tää oli retki kotkan, mi nähdä koitti maan, joka voitti aavimmat aatoksetki. Ylhäällä yhä taivahan tähdet palaa; tietonsa salaa kaartuva kaikkeus pyhä. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76120 ***