*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76125 *** language: Finnish MATIN, KAISUN JA KISSAN RETKET Y.M. LASTENRUNOJA Kirj. Antti Rytkönen Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1926. SISÄLLYS: MATIN, KAISUN JA KISSAN RETKET: Matti ja Kaisu ja kissa. Kissa ehdottaa lapsille, että lähdettäisiin hiihtämään. Retkeilijät varustautuvat matkalle. Matka alkaa. Retkeilijät löytävät pajupensaan, jossa on pieniä kissoja. Hirveän jännittävä hetki. Matti ja kissa pelastavat Kaisun. Matti ja Kaisu ja kissa tutkivat kummallista kuilua ja kiittävät sydämessään hyvää sallimusta. Kukin retkeilijä saa oman kissakimpun. Mainio mäki. Kissan sankarityö. Taistelun jälkeen. Kissa saa kotona kahvia ja hoitoa. Kissa vähitellen toipuu rauhallisessa kotielämässä. TUULIKKI JA TOPI: Tarina alkaa. Kesä kuluu liian pian ja kouluaika saapuu. Tuulikki lähtee koulumatkalle, ja Topi seuraa mukana. Saapuu tulisilmäinen juna, jota Topi arvelee hirveäksi pedoksi. Tuulikki käy kotona ja antaa Topille neuvoja vastaisen varalle. MATIN, KAISUN JA KISSAN RETKET Matti ja Kaisu ja kissa. Oli kerran kaksi lasta, toinen tietystikin Matti, toinen Kaisu, kolmantena oli vielä kaunis katti. Matti oli poika uljas, seistä taisi niinkuin seinä; Kaisu oli varreltansa niinkuin hento kesäheinä. Kissa oli kiiltomusta, kaunis niinkuin kissa harva, nenässä ja hännänpäässä jokunen vain valkokarva. Kissa ehdottaa lapsille, että lähdettäisiin hiihtämään. Taittunut on juuri maasta talven ankaran nyt valta, senpä vuoksi eivät lapset suojissansa olla malta. Kissimirristäkin, joka nukkui talvet pankon alla, tuntui kuin ei kulkis enää yhtä ankarana halla. Siksi lapsille se haastoi: »Kuulkaas, nythän hanki kantaa; eikö tehtäis hiihtoretki kohti kauniin metsän rantaa?» Tuumi Matti: »Kyllähän se virkistäisi mieltä vähän», mieluisasti myöskin Kaisu kohta suostui tuumaan tähän. Retkeilijät varustautuvat matkalle. Matti jalkaan pisti pieksut, hartioilleen sarkatakin, kiskoi rukkasetkin käsiin, painoi päähän karvalakin. Pani päähänsä myös Kaisu oman oivan naapukkansa, veti ylleen villatakin, narskukengät jalkahansa. Kissa taasen turkkiansa aina piti yhtä samaa, oman äitivainaan sille lapsena jo lahjoittamaa. Matka alkaa. Matti ynnä Kaisu sitten jättivät jo omat ukset, halki hangen liitämähän sujahuttivat he sukset. Mirrille taas sopivia suksia ei ollut missään, senpä vuoksi vierellä se juoksi karvatöppösissään. Retkeilijät löytävät pajupensaan, jossa on pieniä kissoja. Siitä sitten hiihdetähän halki hangen, poikki pellon, tullaan viitaan, missä kuului kesäll' ääni karjankellon. Viidassa on koivunvirvet vielä aivan alastomat, mutta pajupensahill' on pienet valkokissat somat. Taasen musta kaunis kissa virkkaa: »Näitä ottakaamme, kevään ensi tunnun silloin kotisuojihimme saamme.» Toimia ei musta kissa silti taida enempää nyt, koska hältä itseltänsä oli puukko kotiin jäänyt. Lapsukaiset sitävastoin puukoll' oksia nyt taittaa, joista kukin itsellensä kissakimpun aikoo laittaa. Hirveän jännittävä hetki. Näin kun kissoja jo olla lapsill' alkoi tarpeheksi, Kaisu etäämpänä oksan vielä viehättävän keksi. Sydänsopukassaan silloin jotain kummaa aavistusta, jot' ei oikein ymmärtänyt, tunsi katti kaunis, musta. Tuntui niinkuin jollain lailla olis viekas viidan rinne; lausui kissa: »Lapsikulta varo rientämästä sinne.» Mutta myöhään. — Kaisu parka kirkas' aivan kauheasti; tuota pikaa hangess' oli rintaan, kaulahankin asti. Matti ja kissa pelastavat Kaisun. Vaan kuin salama, mi halki avaruuden välkähtävi, Matin sydämessä silloin välähdys myös kumma kävi. Luo hän lensi nuolen lailla, eikä kestänytkään kauan ennenkuin ol' ojentanut Kaisulle hän suksisauvan. Hetkisessä tuossa Matti mieheksi jo aivan varttuu, vetää Kaisua nyt, joka tarmoin suksisauvaan tarttuu. Kiivahasti myöskin kissa iskee hihaan Kaisun takin, siinä ankara ja tuiki tuima työ on kummallakin. Vihdoin jälkeen monen kovan ponnistuksen ynnä vaivan Kaisu hangell' uupuneena mutta ehjänä on aivan. Matti ja Kaisu ja kissa tutkivat kummallista kuilua ja kiittävät sydämessään hyvää sallimusta. Näin kun Kaisu vedetyksi hangest' oli ylös saatu, käytiin tuosta tutkimahan mikä oli vaaran laatu. Hangessa nyt nähtiin kuilu, kuilun pohjalta taas esiin lähde pulpahti, mi varmaan väljempihin riensi vesiin. Ja kun hankea se kalvoi yhä kalvamistaan alta, ja kun yltä ohenteli tuota auringon nyt valta, niin jo hanki hauras petti, kestänyt ei työtä kevään, osa voimista sen suli aurinkohon säteilevään. Ja kun kissa ynnä lapset katsoi kuilua niin syvää, kiittivät he sydämessään silloin kohtaloa hyvää, joka, joskin heidät saattoi vaanivaista vaaraa kohti, suopeudessaan myöskin siitä ulos ystävykset johti. Kukin retkeilijä saa oman kissakimpun. Kiskoi sitten kädestänsä Kaisu kumpaisenkin kintaan, sitoi kissat kolmeen kimppuun, yhden pisti omaan rintaan. Omansa ja kissan kimpun taskuhunsa Matti pisti; sitten taas he hiihtää alkoi halki hangen kaunihisti. Mainio mäki. Matkamiehiämme vastaan mainio jo tuli mäki, mäenlaskupaikaksi sen oivaks' ystävykset näki. Laski tuosta monta kertaa Kaisu kera Matti veikan, kunnes ankaran he aivan teki kerran kuperkeikan. Huu ja huu, tää seikkailua oli valtavata vasta; hangessapa mullin mallin kieriskeli kaksi lasta. Ja kun tuosta sitten pystyyn pyörähtivät lapsukaiset, oli muodoltansa aivan lumiukkojen he laiset. Veikeätä mielest' oli tämä Kaisun ynnä Matin, hauska lasten myllerrystä katsella myös oli katin. Nuorten iloilu niin oli siitä viehättävää, somaa, ja se kaihomielin muisti lapsuus-aikaansa myös omaa. Kissan sankarityö. Mutta muistella ei saanut kissa kauan lapsuus-aikaa, iälle mi myöhemmälle on kuin pelkkää tarun taikaa. Syöksyi näet rakki raisu kohta niitty-aidan yli, kitaa sillä varmahankin oli kokonainen syli. Siitä sitten suoraa päätä matkamiehiämme kohti leveöinä leukapielet juoksunsa se julma johti. Tuli lapsosille silloin hätä ankara jo käteen; melkeinpä jo menettivät jokaisen he toivonsäteen. Mutta taasen sydämessään kissa tunsi kummaa jotain, oli kuin ois muistanut se ajat esi-isäin sotain. Sylki, sihisi ja nosti kohta pystyyn kaikki karvat, urotyön se teki, johon pystyvät vain kissat harvat. Raivoin rakkia se vastaan kohta lensi lailla nuolen, puri, raapi, kamppailussa kauheassa piti puolen. Rakki raisu surkeasti tuskasta jo tuossa parkas, kissan ravisti ja ulvoin tantereelta kauas kärkäs. Taistelun jälkeen. Kuinka on nyt kissan laita? Kangistuupa melkein kieli tuota kertoissa, ja myöskin murheiseksi käy jo mieli. Eipä kamppailussa tuossa päässytkään se ehjin nahoin. Musta, kaunis kiiltokarva runneltu ol' aivan pahoin. Purrut oli rakki raisu, jolle oli tullut hätä, pahoin kissan kylkeä ja myöskin toista käpälätä. Runneltu on toinen korva, puhki viilletty on poski; kipeästi kumppaneihin kissa-paran kohlut koski. Matka-ajoit' ei halu vienyt uusiin seikkailuihin, sotiin, senpä vuoksi suoraa päätä kolmisin he riensi kotiin. Kissa saa kotona kahvia ja hoitoa. Kotiin ystävät kun saapui, kupposestaan kahvikullan kissa litkiä sai kohta kera kerman, kahvipullan. Kaksi kuppiakin saanut olisi se, vaan ei juonut; oli kuin ois haava moni sille tuskia nyt tuonut. Senpä vuoksi lapset sille aulihisti avun toivat, jalan sitoivat ja kaulan, nenän päätä laastaroivat. Tuskaakin se tuotti kyllä, mutta kissa kaunis kesti kivut kaikki kiltisti ja varsin kärsivällisesti. Kissa vähitellen toipuu rauhallisessa kotielämässä. Kääreet kaulass' istui sitten kissa usein ikkunalla, katseli kuin teki kevät tuloansa kaikkialla. Halu harras useasti heräs siinä kissimirriin laulamaan ja karkeloimaan päästä muuhun kissapiiriin. Mutta tuosta kohta tunsi, että ankarat nuo haavat rauhallisess' elämässä yksin parannusta saavat. Siksi taltutella taisi sydämensä kevätkaihon, unohdella hiiret, jotka kohta pesii peittoon laihon. Pajukissat pienet, jotka ikkunan on pantu pieleen, myöskin lohdutusta toivat hälle murheelliseen mieleen. Mutta ennen muuta antoi tyydytystä hälle tunto siitä, mitä aikaan saanut oli oma uljuus, kunto. TUULIKKI JA TOPI Tarina alkaa. Oli kerran Tuulikki ja Topi, jotka mainiosti yhteen sopi. Tuulikki ken oli? — Pienokainen, isän, äidin oma tyttö vainen. Entä Topi? — Tuulikin se oiva oli leikkitoveri ja hoiva. Joskin koira vain se oli harmaa, harvoin nähtiin ystävää näin varmaa. Vietti hauskan kesän toverukset; milloin kauas jättäin kodin ukset samoili he metsiin metisihin, petäjäistä pihkaa tuoksuvihin. Milloin paimensivat karjaa haassa, väliin kellivät myös pihamaassa. Kesä kuluu liian pian ja kouluaika saapuu. Sitten toteutui se vanha juttu, lapsille kyll' ennestäänkin tuttu. Kului näet kesä loppuun asti, kului aivan liian nopeasti. Kesän jälkeen taasen syksy alkaa; silloin kouluun mennään täyttä jalkaa. Tuli Tuulikillekin näin hetki, jolloin täytyi alkaa kouluretki. Tuulikki lähtee koulumatkalle, ja Topi seuraa mukana. Kerran syksypäivänäpä sitten hepo seisoi eessä portahitten. Tuulikki nyt hyvästinsä heitti, huivin kulmaan kyyneleensä peitti. Nousi kohta rattahille tuosta, Virkku vinhasti jo alkoi juosta. Pekka, kokenut näät ajomiesi, hyvin tuota ohjaella tiesi. Metsätietä rattahat näin vieri, mutta Topi keränä jo kieri myöskin jäljessä ja lähti mukaan, sit' ei tottelemaan saanut kukaan. Saapuu tulisilmäinen juna, jota Topi arvelee hirveäksi pedoksi, Ajettiinpa näin nyt asemalle, josta valot välkkyi kaikkialle. Hiljaa näet joutunut on ilta; Tuulikki käy alas rattahilta. Lipun ostaa, odottelee junaa: valonvälke metsänlaidan punaa. Juna saapuu, tulisilmät kiiltää, Tuulikin tuo mieltä melkein viiltää. Topi ulvomaan, kun täynnä uhkaa moinen outo peto tulla puhkaa. Tuulikki käy kotona ja antaa Topille neuvoja vastaisen varalle. Tuulikill' on kaksi päivää lupaa, siksi kotona on käydä hupaa. Kotikynnykselle kun hän palaa, kohta Topia jo nähdä halaa. Mutta, ah, tää tover' armahainen aivan sodasta on tulleen lainen. Tuskin tuota katsoo silmin kuivin: pää on melkein peitossa nyt huivin. Siteissä on myöskin jalka toinen, katse kärsivä ja sairaalloinen. Katsoi surkeutta Topi-paran Tuulikki ja virkkoi: »Vasta varan totta tiennet pitää paremmasti, ettet vaaraan syöksy sokeasti. Muista maailmalta saamas oppi: turvaisin on tuttu kotisoppi.» *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76125 ***