
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76152 ***

language: Finnish




UNELMA-ELÄMÄÄ

Nelinäytöksinen näytelmäruno


Kirj.

FRANZ GRILLPARZER


Suomentanut

Huugo Jalkanen


Suomennoksen on teettänyt suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston
varoilla rahaston toimikunnan kaunokirjallinen osasto





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1918.




HENKILÖT.

MASSUD, rikas maamies
MIRZA, hänen tyttärensä
RUSTAN, hänen veljenpoikansa
ZANGA, neekeriorja
SAMARKANDIN KUNINGAS
GÜLNARE, hänen tyttärensä
VANHA KALEB (mykkä)
KARKHAN
VUORELAINEN
VANHA EUKKO
KUNINKAALLINEN KAMARIHERRA
SOTAPÄÄLLIKKÖ
ENSIMÄINEN JOHTAJA
TOINEN JOHTAJA
GULNAREN PALVELIJATAR
Kuninkaan seuruetta ja hoviväkeä
Gülnaren hovinaisia ja palvelijattaria
Kaksi Karkhanin sukulaista
Kaksi poikaa. Palvelijoita. Sotilaita. Kansaa, miehiä ja naisia.



Tohtori Aukusti Simeliukselle, joka tarkastajana on
avustanut suomennokseni viimeistelyä, pyydän saada
lausua parhaimmat kiitokseni.

Suomentaja.




ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


Metsäinen vuoriseutu.

Vasemmalla etualalla maja. Oven vieressä penkki.
Kesä-ilta. Etäältä kuuluu torventoitotusta.

Mirza tulee majasta.

MIRZA.

Eikö torven ääntä tuo?
On! Hän saapuu, lähestyy!

Vain niin myöhään! — Varro, villi,
saat sen vielä maksaa mulle!
Kylmä tahdon olla sulle,
riitaa haastaa, vihaa kantaa —
 myöhään vasta anteeks antaa!

Anteeks, niin! Kas siinä juuri
pahan onnen mitta on.
 Oo, kun voisin vihoitella,
niinkuin toiset rikkovat,
kauan, muuttumatta, jotta
parannuksen palkinnolta
anteeksanto näyttäis, eikä
 hairahtajan palkalta;
sillä eihän oikein liene,
ettei rangaistuskin oisi
yhtä pitkä, kuin on, ah!
 loukkauksen tuskakin.
Oo, hän oisi lempeämpi,
jos ma uhkamielinen
 voisin olla niinkuin hän.

Minne jäi hän? Tuolta kaukaa
tuntui torven ääni soivan.
    (Astuen perälle ja silmäillen joka puolelle.)
Tuolla astuu vuorta mies,
metsänriistaa seljässänsä.
Hänkö? — Valo häikäisee.
 Päivänsäteet kirkkaat luo
vuorten taakse painuen
halki laakson hämyisen
viime säihkeen hehkuvan
 tielle myöhän kulkijan.

Nyt hän kääntää kasvonsa!
Rustan!? — Usein petyt, sydän raukka!

Metsämies se tosin käy
 tuolla kiirein vuoriteillä
koiralauma kintereillä,
 mutta häntä vain ei näy. —

Kärsi, rinta raukka, kärsi,
totuithan jo kärsimään!
    (Istuutuu.)
Nyt on ilta, luonto lepää,
 oksiltansa linnut soittaa
siivitettyin kelloin lailla
juhla-aaton lepoon maata,
 käyden itse täyttämään
mieluisata käskyään.
Kaikki heidän ääntään seuraa,
 kaikki silmät uni sulkee,
tarhaan karja, paimen kulkee,
kukat unen painamina
 maahan taipuu nuokkuvina.

Kaukaa synkän idän mailta
 saapuu äänetönnä yö;
sammuttaen päivän valot
levittää se tumman verhon
rakkaittensa päitten päälle,
 heidät uneen tuudittain.

Kaikki lepää, hän vain yksin
 samoo hiljaisia maita,
synkkäin vuorten jyrkänteiltä
etsein, mitä kaipaa täällä.
Ja mua suru kiduttaa,
 minut surmaa tuska tää. —

Kaleb on tuo metsämies.
Vaimo häntä vastaan käy
pienokainen rinnoillansa.
Kas, kuin rientää mieskin nyt!'
Poika kädet ojentaa
isää kohden iloiten.
Niin, te ootte onnelliset!
    (Vaipuu mietteisiin.)

(Massud tulee majasta.)

MASSUD.

Mirza!

MIRZA (kavahtaen pystyyn).

       Rustan!

MASSUD.

               Minä tässä!
Tyttö, niinkö isän jätät
 yksiksensä hämärään?

MIRZA.

Ah, suo anteeks, katsoin vain —

MASSUD.

Saapuisko hän jo?

MIRZA.

                  Ah, niin.

MASSUD.

No, ja —?

MIRZA.

          Hänt' ei näy.

MASSUD.

                        On myöhä.

MIRZA.

Miltei yö. Ja koko tienoon
 kaikki metsämiehet on jo
vuoriltansa palanneet.
Usko mua, tunnen kaikki,
jotka täällä metsästävät;
 joka päivä heidät lasken,
viimeistä kun vartoan.
Palanneet on kaikki, hän
 yksin yössä harhaa vielä.

MASSUD.

Niin, niin, — villi, synkkä henki
 asuu hänen rinnassansa.
häntä aina halliten,
koskaan häntä jättämättä.
Taistoista ja kamppailuista,
kruunuista ja maineesta,
 sodan, vallan merkeistä
hän vain haastaa intomielin;
öisinkin hän unissaan
taisteluista puhuu vaan.
 Kun me kotiaskaressa,
peltotyössä toimimme,
hän jo aamun valjetessa
rientää tuonne vuorille.
 Synkkyydessä korven jylhän
viihtyy raaka mieli vain;
sinut, kaiken unhottain
mittelee hän voimiansa,
 hurjaa mieltään noudattain,
metsänriistaa kaataissansa. —
Onnetonta moinen meno!
 Sua surkuttelen, lapsi.

MIRZA.

Älkää häntä soimatko,
 ei hän niin oo tehnyt aina.
Muistan ajan, jolloin hän
oli hellä, hurskas, hyvä,
jolloin istui pitkät hetket
 jalkojeni juurella,
milloin kotiaskareissa,
milloin kertoin tarinaa,
milloin — usko, rakas isä!
 Silloin hän ol' lempeä.
Jos hän muuttunut on sitten,
voi hän jälleen muuttua.
 Ja hän muuttuu varmasti!

MASSUD.

Koitat mua vakuutella,
 etkä usko itsekään.

MIRZA.

Usko, isäni, tuo orja,
 Zanga, kaikkeen syynä on.
Kun hän tänne majahamme
saapui mairepuheineen,
rauha katos seurastamme,
Rustanin hän villitsi.
 Tosin poikana jo Rustan
urhotöitä ihaili,
toimitteli outoja,
tahtoi tehdä mitä taisi.
Mieskö niin ei tehdä saisi?
 Silti hänen haavehensa
eivät päässeet valloillensa;
mielensä hän hillitsi. —
Zanga saapui. Tuhkaan salaa
puhalsi — nyt hiillos palaa;
 hän se liekin sytytti.

Olen heitä kuunnellut!
 Usein, Rustanin kun sain
jäämään kotiin retkiltänsä,
ja hän istui rauhallisna,
Zanga hänen luokseen astui,
ja ma kuulin taisteluista,
 kamppailuista, voitoista.
Poskipäille Rustanin
syttyi hehku leimuava,
hällä kaikki säikeet sykki,
nyrkkiin kädet kouristui;
kulmain alta tuimien
 katsehensa salamoi;
viimein — syöksyi pystyyn hän,
jousen tempas seinältä,
heitti viinen selkähänsä,
 sitten ulos — metsähän!

MASSUD.

Lapsi raukka! eikä huoli
sinun tuskastasi lainkaan, —
 sydämetön tomppeli!

MIRZA.

Tuskastani? miksi tuskaa?
Tiedän, ettei vahva Rustan
tunne vaaran pelkoa.
Zangakin on hällä myötä.

MASSUD.

Kaksi vain.

MIRZA.

            Hän vastaa monta.

MASSUD.

Yössä näin —

MIRZA.

             Hän tuntee tien!

MASSUD.

Helpostihan joku peto —

MIRZA.

Oo, ne häntä pakenee.

MASSUD.

Taikka —

MIRZA.

         Mitä, isä, mitä?
Sano se ja surmaa minut!

MASSUD.

Lapsi raukka, sehän on
 kohtalos, jos sinut häneen,
kuten olen aatellut,
 kerran liitto kestävämpi —

MIRZA.

Isä, ilma viilenee;
 sisälle kai käymme jälleen.
Hänkin saapuu tuokiossa.

MASSUD.

No niin, olkoon, miten on!
Taivahalla onnen ohjat.
Luulen muuten tietäväni,
miksi poissa nyt hän viipyy.

MIRZA.

Mitä? Sanokaa!

MASSUD.

               Tuo hurskas,
huolehtiva dervisi,
 joka tuolla metsäss' asuu,
kiireen viestin hiljan laittoi
ilmoittaen huhun käyvän,
ett' ois Rustan riidass' ollut
 jonkun metsämiehen kanssa. —

MIRZA.

Riidassako? — Kenen kanssa?

MASSUD.

Osminin, niin sanotaan,
 emiirimme esikoisen,
Samarkandissa jok' on
 hovimiesnä kuninkaan
ja nyt lomall' isän luona
ollen metsämiehiin yhtyi.
 Rustan kävi kimppuun —

MIRZA.

                       Sitten?

MASSUD.
ja he tarttui aseihinsa.

MIRZA.
Aseihin?

MASSUD.

         Muut väliin tuli,
 ja niin riita sovittiin.

MIRZA.

Mutta ehkä —

MASSUD.

             Tyynny, lapsi!
 Osmin on jo lähtenyt,
eikä vaaraa enää lainkaan.
Mutta Rustan aavistaa,
että tunnen tapahtuman,
 ja hän siksi karttaa mua.
Kohta, kun on täysi yö,
hiipii hiljaa huoneeseensa
 sedän katseilta hän salaa.
Siksi lähtekäämme, Mirza;
läsnäolomme, niin luulen,
 pidättää näin kauan häntä.

MIRZA.

Vihainenko hälle ootte?

MASSUD.

Enkö saisi? — Joko katsot
 mua rukoillen sa taas?
Niin, sen tiedän, jokainen
tyly moitteen sana hälle:
niinkuin heikkoin kätten nuoli
 kimmoo tuosta paatuneesta
sinun rintaas haavoittain.
Tule! Sättiä en tahdo.
    (Molemmat majaan.)

(Pieni väliaika. Sitten saapuu Zanga esiin joka taholle silmäillen.)

ZANGA.

Tulkaa, herra! Tie on selvä!

(Rustan astuu esiin jousi ja nuoliviini olalla.)

ZANGA.

Huolet pois! Mi teillä, herra?
 Miksi synkkää tuskaa kantaa?
Mit' on pahaa tapahtunut?
Että poikaa mokomaa,
 joka tyhmän lailla kerskui,
hieman kovakouraisesti
kohtelitte, siinä kaikki.
Entä sitten? Setä sättii.
 No, se ilo hälle suokaa!

RUSTAN.

Hänen sanojaanko luulet,
 moitteitaan mun pelkäävän?
Punastua ei mun tarvis,
töistäni ma vastaan aina;
 jollen vois, en täällä oisi.

Siks en karta häntä, että
 tuskaa lauseensa tuo mulle,
vaan siks, että itse kärsii
vihaansa hän purkaessaan,
jospa kaiken murheensa ja
 tuskansa mun vuoksein vois
tulivirtana hän syöstä
tähän syömeen suojattomaan,
kylmänä ja tyynnä nähden,
miten riehuu taisto, täällä!
 tuskansa hän purkakoon.
Vaan kun täytyy nähdä mun,
kuinka sukulaisten toiveet,
niinkuin hillittömät orhit,
eri suuntiin ohjattuina,
 kappaleiksi rauhamme
keskellänsä repivät;
että näen, miten me, kuin
muukalaiset, arkaillen
haastelemme, emmekä
 toisiamme ymmärrä,
suutahtaen toisihimme.
vaikka rakkaus syömissämme,
koska toisen sana: leipä,
 toisen kielellä on: myrkky,
toisen harras tervehdys
toisesta on kirous.
 Siitä tämä kärsimys.

ZANGA.

No, siis oppikaa tuo kieli,
 hän ei teidän kieltä opi!
Ja ken ties? Tuon vanhan herran
opetusta saatte kyllä.
Tänne jääkää, elättäkää
itseänne kunnon työllä!
 Rauhakin on kaunista.

RUSTAN.

Pilkkaas säästä! Entä Osmin?
 Palkkansa tuo julkeus vaatii.
Haa! noin älköön kerskaaja
edessäni ylväst eikö
katseillaan mua mittaillen,
keinutellen miekkaansa,
viatonta, kainoa,
silkoisella kupeella;
ei! joll'ei häll' ole kallo
kovempi kuin Osminilla, 
 kelpoisempi kuin tää nyrkki.
Mit' en oo, voin siksi tulla,
nopsaan nousee urhon tie;
minkä muut voi, voimaa mulla
 myös on tehdä, totta vie!

ZANGA.

Herra, tuot' on ilo kuulla!

RUSTAN.

Äitelää tää elämä,
 äitelää ja kurjaa on!
Eilen, tänään, huomenna
sama laulu lattea;
riemut riemua ei tuo,
 murhetta ei murhe suo.
Samat päivät harmajat
itseään vain toistavat.
Kuinka toisin kuvittelin
 ennen onnenpäivinäni!

ZANGA.

Toisin onkin, sen ma takaan.
 Malttakaa, niin muuttuu kaikki!
Rohkeutta vain ja aikaa!
Samarkandin ruhtinas,
Osminimme herra, oli
kansan lapsi, niinkuin tekin,
loistossa nyt hallitsee;
tekin ootte sitä maata,
josta onni purppuraan
 miehet vie ja valtikkaan.

RUSTAN.

Oo, lie varmaan ihanaa
 elää maailmassa noin
valoisilla kukkuloilla,
lehdot täynnä laakereita,
hirvittävän ihania,
 joiden lehväin vehreydestä
ihmelintuin laulun lailla
vanhat sankarlaulut kaikuu;
eessä laaja lakeus,
loistava ja koristettu,
 joka tuntuu huutavan:
Voimakas, käy heikon kimppuun!
Uskallusta, urhokas!
Uskallusta voitto seuraa!
Minkä otat, omas on!
 Sitten syöstä elämään,
kiireisehen hyörinään,
painaltaa se rintaa vasten,
luokseen nostain sen, mut alleen
 alistain sen kuitenkin:
helposti kuin jumalat
johtaa voimat uhmaavat,
koota kaikki lähteet, jotka
 unhoss' yksin pulppuilevat,
sekä yhdess' ylpeästi
onnea ja turmaa tuottain
halki laaksoin vyöryä.
 Oo, sa onni suuruuden,
kuinka sua kadehdin!
Aalto seuraa aallon tietä,
 virta vain on pysyväinen.

ZANGA.

Niin, vain virta pysyväinen!

RUSTAN.

Sotilas jo taatto oli,
 samoin taaton taatto myös,
ja niin polvi polven jälkeen.
Heidän veri suonissani,
heidän voima nyrkissäni
 laiskanako uneksia,
nähdä, kuinka taisteluissa
muut saa maineen laakereita,
hedelmiä elonpuusta,
 mutta itse rauhaan jäädä?

ZANGA.

Ei, te ette, herra, saa!
 Toimikaa, kun tahdotte!
Niin, jos noita tuoll' ei oisi!
Tämä setä, tämä serkku
 teitä painaa kahleina —

RUSTAN.

Puhukaamme jostain muusta!
Jostain muusta. Zanga!

ZANGA.

                       Nähkääs!
Siin' on hellä sydämenne, —
 päätös taas on tipotiessään.
Oo, kun saisin teidät pois
tämän laakson ahtaudesta
kukkuloille, huipuille,
 ma ilmaan mittaamattomaan!
Herra, toisin haastaisitte!
Kunhan näätte taistelon,
kuulette, kun voittohon
kutsuu torvet raikuvat,
 silloin teidät voima täyttää,
joka nääkin jänteet käyttää.
Niinpä häälyin minäkin,
kun ma nuorna ollessani
kannoin ensi aseitani,
 mieli mustana kuin hauta,
sydän raskaana kuin rauta;
ja kun vihollista kohti
käskettihin astua,
 oli sydän kurkussa,
tuskin siinä maata tohti
viime yötä
ennen ensi verityötä —
Vaan kun aamu sarasti,
 kaikki mulle valkeni.
Haa! siin' oli miestä, miekkaa
viljalti kuin meren hiekkaa,
äärtä vailla,
 äänetönnä vastakkain,
synkkänä kuin sumun häivä,
joka vielä viipyi mailla.
Usvan läpi välkkyi päivä
kypäreistä heijastain;
 ja kun sumu vihdoin haihtui,
ratsumiehiksi se vaihtui.
Silloin viimein sain ma selon,
haihtui kaikki epäilyt;
työ ja toimi määrä elon,
 eikä mietteet — näin sen nyt.
Ja kun merkkisoitot kaikuu,
silloin taistohuudot raikuu
hyökkääjäin;
taivainen se hetki!
 Mies miestä päin
käsikähmään käy;
ken kaatui, ei näy,
veli vai vihamies;
monen viime retki
 — sen yksin ties.
Soi taistelun ryskeestä
ilman pielet,
ja kavion jyskeestä
huokaa maa.
 Sota pauhaten raivoaa.

Vihamiehet ne horjuu,
 ne väistyy meitä,
me seuraamme heitä
yli ruumiitten,
vihamiesten ja veljien.
 Nyt voittajat katseen 
kentälle luovat
ja urhona kuolleille
kunnian suovat,
v aan riemusta paisuvat
rinnat heidän,
ja kaikuu huuto:
On voitto meidän!
 Se on elämää, herra! Eläköön sota!

RUSTAN.

Vaiti, mies! Sa surmaat mun.

ZANGA.

Kun näin vanki haastelee,
orja, ostettu, niin entäs —
Mutta hiljaa nyt! Jo riittää.
    (Vetäytyy syrjään.)

(Mirza tulee majasta.)

MIRZA.

Rustan —!

RUSTAN.

          Haa, nyt tullaan jo!

MIRZA.

Sinäkö se? Kuinka saatoit
viipyä niin kauan taas?
 Pelkäsimme puolestasi.

RUSTAN.

Onko se niin harvinaista?

MIRZA.

Harvinaista? Eipä suinkaan;
 mutta tuskallista silti.
Vaikka mietin aamuisin:
"myöhään palajaa hän vasta",
toivon sua silti varhain;
toivossa on hyvä olla,
 onhan kaikki mahdollista.
Itse kun oot huoleton,
luuletko, ett' oomme mekin?
Aina vuotaa kyyneleeni,
 vaikk' ei syytä oisikaan;
rohkeuteenkin tottuu vihdoin,
mut ei suruun milloinkaan. —
 Miksi käännyt pois sa noin?

RUSTAN.

Kuule! On kuin huutais isä.

MIRZA.

Täytyy mennä. Tule pois!
Sun on kuuma, yö on kylmä,
jalkasi on uupuneet.

RUSTAN

Suo mun täällä —

MIRZA.

                 Ei, sun täytyy
 Parempi on huoneess' olla,
iltainenkin odottaa.
 Tule! Isä leppynyt on,
unhottunut kaikki. — Tule!
    (Rustanin kanssa majaan.),

ZANGA.

Kenpä lemmen tajuaa!
Voiton, tappionko tuo se?
Miehenvoiman nainen saa,
mieheen — naisenluonnon luo se.
Olkoon! Mutta toivotaan.
    (Seuraa heitä.)

       *       *       *       *       *

Majan sisus.

Keskellä taustaa pöytä, jolla on illallisen tähteitä ja kynttilä, ja
jonka toisessa päässä Massud mietteissään istuu. Oikealla taustassa
vuode. Mirza tuo Rustanin sisälle; pian heidän jälkeensä Zanga.

MIRZA.

Täss' on Rustan, rakas isä!
 Eksynyt hän oli vain.
Missä? — Siitä viis! täss' on hän.
Niin, nuo metsäpolut käyvät
ristiin rastiin mutkitellen;
 hämärtää jos vielä alkaa,
vaikea on tietä löytää!
Hän sen löysi; kiitos taivaan!
Toiste kiiruhtaa hän varmaan,
 illan joutuvan kun huomaa.

Istuudu!

(Kun Rustan aikoo istuutua ukon viereen, tunkeutuu
hän heidän väliinsä.)

         Ei siihen! Tuonne!
Paikkani on isän luona.
Se on kunniasijani.

(Rustan istuutuu pöydän toiseen päähän.)

MASSUD (lempeästi, mutta vakavasti).

Rustan!

MIRZA (puuttuen nopeasti puheeseen).

        Isä, uskotteko?
Piikamme kun tahtoo tietää —

MASSUD.

Rakas tyttö! — —

MIRZA.

                 Viiniäkö?

MASSUD.

Suo mun hälle puhua!
Hullu tulta salaa vain;
 me sen sammutamme, lapsi!

MIRZA.
 Lupasittehan —

MASSUD.

                Ei hätää;
 täytyyhän se kerran tehdä.
Poika, kauan nähnyt olen,
että meitä välttelet;
tämän majan asukkaat
ja sen arkiaskareet
 ei sua miellyttävän näytä.
Sijasi on vuoristossa,
asuntosi metsissä;
sinusta on mieluisampaa
 metsänpetoin ulvonta,
tuulen ryske hongistossa,
kuin sun sukulaistes sanat.
 Olentos on raaka, synkkä,
riita, tora toimenasi,
tänään juuri kuulin, että
metsäss' Osminia haastoit
 taistoon —

ZANGA (joka on puuhaillut pöydän ympärillä, puuttuu puheeseen).

Haastoit? Luvallanne
 kerron, kuink' on asiat.

MASSUD.

Sinä!

ZANGA.

Min' oon nähnyt kaikki.

MASSUD.

Uskallatko!

ZANGA.

            Se on totta,
kerron, jos sen sallitte.

MIRZA.

Kuulkaa häntä, isä, pyydän!

ZANGA.

Päivällä, kun metsämiehet
 lepäämähän kerääntyivät
vanhaan tapaan heinikkoon,
kirkkaan lähteen reunamalla
virkistääkseen itseänsä
 eväslaukun antimilla
sekä haasteluilla myös,
oli Osmin joukossa,
hemmoiteltu uhmailija,
joka tuoksuu voiteilta
 niinkuin kukkaismyyjän puoti.
Hän se siinä rehenteli,
urhotöistään kerskaillen,
 onnestansa naisiin nähden,
että tytär kuninkaankin
häntä pöydäss' silmäilee,
 ynnä muuta sellaista.

Poskipäihin herrani
 nousi kiivas punastus.
Ääneti hän kiehui vielä.
Vaan kun Osmin jatkoi, että
Samarkandin ruhtinas,
 jonka viholliset ovat
ahdinkohon saattaneet,
luvannut on tyttärensä
sekä laajan maansa kruunun
 palkinnoksi sille, joka
hänet pelastaisi heistä,
ja kun herra, täynnä tulta,
aatellessaan moista työtä
sekä moista palkintoa,
 nous ja kysyi intomielin:
Missä Samarkandin tie?
silloin Osmin nauruun puhkes,
huudahtaen pilkallisna
 herran eteen asettuen:
"Onpas siinä auttaja!
Terve sulle, Samarkandin
ruhtinas! — Ei, veikkonen,
 jää vain kotiin kaunihisti,
aurankurki voimaa kysyy!"
 Silloin —

RUSTAN (kavahtaen pystyyn.)

          Jumalaut'! en kestä,
että hän viel' elää saa,
 joka lausui sanat nuo!

MASSUD.

Tyynny, poika!

RUSTAN.

               Tyynny! Minä?
 Oikeess' on hän kuitenkin.
Mitä tehnyt olen, että
moiseen työhön ryhtyisin?
 Oikeess' on hän tänään vielä;
huomenn' ei, jos vielä elän.
 Setä, suokaa lupa!

MASSUD.

                   Mitä?

RUSTAN.

Nähkääs, tääll' en kestä enää.
 Tämä hiljaisuus ja rauha,
mieltäni se ahdistaa.
Pois mun täytyy, muille maille,
täytyy nämä liekit täältä
 saada syöstä vapauteen,
painaltaa tää kuuma povi
vihollisen kuumaan rintaan,
jotta syöksy ankara
murskaa taikka purkaa sen;
 vastustaja arvokas
täytyy tuolle kiihtyneelle
voimalleni etsiä,
ennenkuin se minuun kääntyy,
 itseäni kuluttain.
Ihmetellen katsotteko?
"Hullu tulta salaa väin",
niinhän itse sanoitte.
Sallikaa mun sammuttaa.
 Suokaa lähtölupa mulle!

MASSUD.

Lähtisitkö —?

RUSTAN.

              Minun täytyy!

MASSUD.

Etkä mieti —?

RUSTAN.

              Kyllin mietin!

MASSUD.

Sekö rakkautemme palkka?

RUSTAN.

Enää sit' en väärin käytä,
 siinä kaikki, mitä voin.

MASSUD.

Jylhä, okainen on tie.

RUSTAN.

Olkoon, kunhan määrään vie!

MASSUD.

Turmiollinen on määrä.

RUSTAN.

Niin ma kuulin. Tahdon nähdä.
Tieto vain voi tyydyttää.

MASSUD.

Hänetkin sa jättää aiot?

RUSTAN.

Kohta palaan uudelleen
 omain piiriin rakkaaseen,
tai jos onnen lahjat saan,
 teidän kanssanne ne ja'an.

MIRZA.

Rustan!

RUSTAN.

        Mirza! Ymmärrän;
mutta näämmehän me jälleen
 kaksin verroin onnekkaina.

MASSUD.

Voitko nähdä kyyneleensä,
 kylmänä —

RUSTAN.

          En toisin voi.

MASSUD.

Siispä tiedä viimeinenkin:
 tämä, hän sua rakastaa.

RUSTAN.

Mirza! tää myös. — Mutta päätös
tehty on. Ei milloinkaan,
 taikka sinun arvoisenas!

MIRZA.

Rustan!

MASSUD.

        Niin en tarkoittanut!
Jos hän sinut jättää voi,
 tytär Massudin ei kerjää.
Lähde siis, sa sokaistu!
Kunpa tätä hetkeä et
 joskus kiroaisi vain.

RUSTAN.

Tänään jo?

MASSUD (kääntyen pois.)

Niin pian kuin tahdot.

RUSTAN.

Ratsut, Zanga!

ZANGA.

               Paikalla!

MASSUD.

Miksi tämä hurja kiire?
 Seis! Nyt onhan täysi yö;
raivaamattomat on tiet,
vaarallinen joka askel.
Varoitan sua ainakin.
 Nuku vielä kerta täällä,
mieti vielä, mitä tahdot:
huomiseen jos päätös säilyy,
hyvä, voithan lähteä!
 Mirza, tule! menkäämme.

MIRZA.

Isä! Yksi sana vain.
 Rustan! dervisi-vanhus tuo,
joka tuolia vuorill' asuu,
jost' et — tiedän sen — sa pidä,
tuskin häntä nähdä tahdoit,
 vaikka huolehtii hän meistä;
tänään lupasi hän tulla,
ja nyt luulen kuulevani
 kaukaa ääntä ukon harpun,
jota soittelee hän teillään.
Lupaa mulle kuulla häntä,
ennenkuin sa lähdet, turhaa
 jos se on, jää Herran haltuun!

RUSTAN.

Miksi?

MIRZA.

       Pyyntö viimeinen!

RUSTAN.

Aamulla jos varhain saapuu,
 voi hän haastaa niinkuin muutkin.

MASSUD.

Levolle nyt! Jätä hänet.
Eihän pysty puheet mitkään,
jos on kuuro kuulija.
 Hyvää yötä!

(Hän lähtee Mirzan kanssa.)

MIRZA.

Rustan!

RUSTAN.

        Zanga!
Ratsut varhain valmiiks!

ZANGA.
Hyvä!

(Hän seuraa Massudia ja Mirzaa. Kaikki kolme lähtevät.)

RUSTAN.

      Poissa ovat. — Kuitenkin
 levotonna sykkii sydän!
Hän on liian hellä, hyvä!
Jospa — Pois se! — Luvan sain!
Toivona mi kauan uinui,
valveilla nyt luoksein astuu.
 Terve teille, armaat kuvat,
riemuin teitä tervehdin! —
Uupumus jo voiton vie,
raukeus valtaa jäsenet.
    (Katsahtaen vuoteeseen.)
Hyvä! Vielä kerran viettää
yö tään majan ahtaudessa,
koota voimaa urhotöihin,
sitten iäks vapauteen.
    (Hän istuutuu vuoteelle. Ulkoa kuuluu harpunsäveleitä.)
Mitä tää on? — Harpunääntä.
 Kai tuo vanha rämpyttäjä!

(Puoliksi makaavassa asennossa, yläruumis koholla. Hän lausuu
jäljestä laulun sanat, jotka nyt liittyvät säveleihin.)

    "Varjoja on elon lahjat,
     varjoja on riemut maan,
    sanat, toiveet, teot kaikki.
     Aatokset on totta vaan

    sekä rakkaus, jota tunnet,
    tekemäsi hyvätyö, —
    ja se valve vain, kun kerran
    untas kattaa kuolon yö."

Roskaa! Roskaa! Toiset kuvat
mielessäni valveutuvat.
    (Hän vaipuu vuoteelle. Harpunsoitto jatkuu.)
Kuningas! — Zanga! — Aseet! Aseet!

(Harpunsäveleihin yhtyy useampiääninen hiljainen soitanto. —
Vuoteen kumpaankin päähän ilmaantuu poikanen. Pään puolisella,
kirjavapukuisella on soihtu ilman tulta; toisella, ruskeapukuisella
on palava soihtu. He lähentävät Rustanin vuoteen yli soihtujaan.
Kirjavapukuisen soihtu syttyy, toinen sammuttaa omansa maata vasten.
— Tällöin aukenee taustan seinä. Pilvet peittävät näköalan. Ne
hajoavat. Seutu, jossa toinen näytös tapahtuu, tulee näkyviin harsojen
peitossa. Nekin katoavat, ensin ensimäinen, sitten toinen. Seutu on
selvästi nähtävissä. Etualalla olevan palmun vieressä kohoutuu suurissa
kierteissä iso, kullalle välkkyvä käärme verkalleen ylöspäin, tapaillen
sen alimpia lehtiä. — Rustan liikahtaa unissaan.)

    Esirippu.




TOINEN NÄYTÖS.


Metsäseutu.

Taustassa kallioita, jotka vuorivirta erottaa ja silta yhdistää.
Etualalla oikealla yksinäinen kallio, jonka etupuolella suihkulähde
ja sen vieressä sammalpenkki. Vastapäätä niitä vasemmalla yksinäinen
palmu.

Rustan ja Zanga tulevat.

RUSTAN.

Vapaus! Pitkin siemauksin
 hengitän sua keuhkoihin!
Tuolla aamun purppurassa
nään sun lippus liehumassa,
jotka nostit nähtäviin
 kukkuloille, taivaisiin:
se on merkki eläville,
matosille, ihmisille.
Vapaus! Luonnon hengitys,
 mailmansyömen sykähdys;
kaiken suuren kehto, valta,
ota poikas arjen alta!
Soperruksein kuule sa,
 kaiken äiti korkea!

ZANGA.

Herra, kyllin haaveksittu;
 puhukaamme hyödykkäämpää.

RUSTAN.

Hyöty? Oo, ei ajatella;
 tuntea mun vielä suo!
Nyt ei majan ahtaudessa
enää mua sanat, surut,
käskyt, kiellot tukahduta;
 oma herrani nyt olen!
Niinkuin linnunpoikanen
ensi kertaa koitellessaan
siipiensä kantavuutta
kammoksuen epäröi
 allaan syvyys. Uskaltaisko?
Hänpä koittaa, avaa siivet;
ja ne nostaa, kantaa häntä.
Niin hän liitää ilmain yllä,
nousee, puhkee säveliin,
 omaa ääntään kuuntelee,
on kuin vasta syntynyt.
Niin nyt tuntuu minustakin;
tahdon kaikki vuoret nousta,
 juoda joka lähtehestä,
joka puuta tervehtiä;
 nyt oon ihrainen ja mies!

ZANGA.

Haastelkaa vain, onhan aikaa,
 minä lepään sillä välin.
    (Istuutuu.)

RUSTAN.

Ei! Nyt levätä ei ennen
 kuin on työmme aljettu.

ZANGA.

Työmme? Tahdotte siis koittaa,
aatella ja toimia?
 Silloin tarjoon palvelusta.

RUSTAN.

Lähtekäämme Samarkandiin!
 Äsken tuolla kukkulalla
näin sen tornein välkkyvän
auringossa; ennen iltaa
 sinne vielä ehditään.

ZANGA.

Noin vain onnen kaupallako?
 Onnellisna kuollaksenne
loppua te aatelkaa!
Vaan jos elää teill' on mieli,
alkua te punnitkaa;
 loppu seuraa itsestänsä.
Astuissanne vieraisiin
kynnykseen jos kompastutte
taitamattomaksi jäätte,
vaikka niinkuin seitsemän
 viisasta te haastaisitte;
ystävänne, jotka saitte
viinimaljan ääressä,
vuotten päästä tavattaissa
 teille vielä nauravat;
kyynelissä kihlaeltu
morsian, hän teitä seuraa
halki elon huokaillen.
 Ajatukset, taipumukset,
rajattomilta ne näyttää,
mutta niinkuin karjalauma
seuraavat ne toisiaan.
Siksi kaikessa, min teette,
 alku tarkoin harkitkaa.

Samarkandiin nyt siis käytte,
 silloin tarpeellista on,
että heti näyttäydytte
sinä, joksi aiotte.
Isänne me arvoisan
 aateloimme haudassaan,
hän on emiiri tai kaani
Grusiinian — taikka kuun.
Se jo auttaa alkuun teidät,
toivehenne saavuttaa,
 muunhan peittää menestys.

RUSTAN.

Hyvä!

ZANGA.

      Niinkö? Sehän käykin
paremmin kuin luulinkaan.
 Setänne ja tupa siellä —

RUSTAN.

Mirza raukka!

ZANGA.

              Raukka ollen
 hän on rikkaan tahdon tiellä.
Älkäähän vain matkiko
niitä, jotka onnea
 läheisenä halveksivat,
mutta poissa, kaukana
tuleen syttyvät kuin villat,
lemmenliekkiin menehtyen.
 Pois se nyt ja olkaa mies!

Samarkandin ruhtinasta
 vihollinen ahdistaa,
suuri kaani Tiflisin,
joka hiljan rukkaset
hänen tyttäreltään sai:
 hemmoiteltu, ainoo lapsi,
joka ylpeänä itse
miehen tahtoo valita.
Teeskenteleväinen nainen,
aivan niinkuin runoissa.
 Aluksi ma epäröin,
astummeko heikomman
puolelle vai voittoisan.
Vahva yksin suoriutuu,
 kiitolliseks saattaa hätä.
Siksi Samarkandiin käykää,
armeijahan astukaa,
ja kun taiston päivänä
 sanon teille: iskekää!
syöskää vihollista päin
taiston tuleen rynnistäin:
silmät auki! joka puolla
leimuu iskuin salamat.
 Jos te sotaan sorrutte,
oli kohtalonne se;
jos taas siinä voiton saamme,
palkinnosta haastelkaamme:
 sodat monen kruunaavat.

RUSTAN.

Olkoon niin! Siis lähteinämme!

ZANGA.

Herra, vielä hetkinen!
 Ruumistakin muistakaa.
Täällä laukussa on meillä
hieman muonaa, halpaa vaan,
jota ensin nautitaan,
 sitten teille hienot vaatteet,
jotka paremmin kuin aatteet
edesauttaa, paha kyllä!
Aatelinen puku yllä
sitten käymme hovihin;
 tulkoon mitä tuleekin!

ÄÄNI (näyttämön takaa.)

Apuun! Apuun!

ZANGA.

              Kuulkaahan!

ÄÄNI.

Apua!

ZANGA.

      Se lähestyy.
Valituksin alkaa retki!
 Valmiina! On tullut hetki!

(Ruhtinaallisesti pukeutunut mies ilmaantuu taustassa olevalle
sillalle. Häntä ahdistaa aina tuolloin tällöin silmänräpäykseksi
näkyviin kohoava käärme.)

KUNINGAS.

Eikö kenkään auttaa voi!

(Hän pakenee sillan yli ja katoaa taustan vasemmalle sivulle.)

ZANGA.

Herra, keihäs asentoon,
 käykää kiinni kohtaloon!

KUNINGAS (tulee paeten esille taustan vasemmalta sivulta. Hän
kiiruhtaa etualalle; Rustan on asettunut keskialan oikealle,
Zanga vasemmalle puolelle.)

Armo suokaa, jumalat!

(Hän vaipuu tajuttomana kalliopaadelle.)

ZANGA.

Heittäkää ja oikeaan!

RUSTAN (heittää keihään kohden petoa, jota ei vielä näy).

ZANGA.

Ohi! Jalat alle vaan!
Nyt te turvautukaa muuhun;
 minä nousen tuonne puuhun.

(Aikoo kiivetä vasemmalla puolella kasvavaan palmuun. Samalla kun
käärme tulee osittain näkyviin taustan vasemmalla sivulla, ja Rustan
pakenee etualalle oikealle, ilmestyy siitä esiinpistävälle kalliolle
ruskeaan viittaan verhoutunut mies, keihäs kohotettuna heittoon.)

MIES KALLIOLLA.

Huono heitto!
    (Hän heittää ja lävistää käärmeen kiinni maahan.)
              Top!
    (Nauraen.)
                   Ha, haa!
Oppikaapa osaamaan!
    (Katoaa kalliolta.)

ZANGA (laskeutuen alas puusta.)

Mitä? — Käärme kuollehena?

RUSTAN.

Minun ansiostain ei.

ZANGA.

Paha juttu! Mutta hyvä,
 ett' on kuollut kuitenkin
    (Astuen maahan vaipuneen luo.)
Herra, hän on rikas mies!
Ruhtinas tai kuningas.
Toisin osunut jos oisi,
 kultaa, kunniaa se toisi.

RUSTAN.

Onni, etkö koskaan koita?

ZANGA.

Kas, on helmet, korut hällä! —
 Oletteko vallan varma,
ettei teidän, vaan tuon toisen
keihäs pedon surmasi?
 Teidän kaasi sen.

RUSTAN.

                  Ei minun.

ZANGA.

Missä on tuo toinen sitten?
 Miksi hän ei tule tänne
saamaan työstään palkintoa?
    (Huutaa kalliota kohden.)
Vuorelainen, vuorten mies,
tule tänne, puhu meille! —
 Nähkääs nyt; ei saavu hän,
tuskin hänt' on ollutkaan.
Missäpä hän täällä oisi?
Peninkulmain laajuudella
 muita ei kuin yksin me.
    (Maassa makaavan luona.)
Kas, on turbaanissa kruunu!
Pääni pantiks, että hän on
 Samarkandin ruhtinas.

Näköharhaa koko mies!
Näin sen, teidän peitsenne
 surmasi tuon julman pedon.

RUSTAN.

Ei, vaan hänen kalliolla.

ZANGA.

Hitto vie! Siis vielä kerran:
 vuorten mies, sa tänne käy!
Astu esiin joutuisasti,
muuten kiellän kirkkahasti,
väitän, ettei sua ole. —
 Nähkääs nyt, ei häntä kuulu.
Katsokaahan, noilla mailla
kenkään ei voi piileskellä;
kallio on yksinäinen, —
 eikä sillä ketään näy.

RUSTAN.

Kuitenkin ma hänet näin.

ZANGA.

Nähkää vain! Mut myöntäkäähän
 pelko teille nousi päähän!
Silloin näkee kaikenlaista.
Kalmankalvas vieras tässä,
pukimissa ruhtinaan,
 teidän pelastama on.
Se on lahja kohtalon,
ottakaa se vastaan vaan!
 Tänään alkaa, uskokaa,
onni meille sarastaa.
    (Torventoitotusta kaukaa.)
Kuulkaa, kaukaa torvet soi!
Ettekö te milloinkaan
epäilystä voittaa voi?
 Te tuon pedon surmasitte.
Toinenkin jos heitti, te
osasitte maaliinne.
Jos hän sitä kieltää koittaa,
 aina kaksi yhden voittaa!

PELASTETTU (kohoutuen).

Torvet soi? — Haa, missä olen?

ZANGA (Rustanille.)

Työhön!
    (Vieraalle.)
        Luona ystäväin,
 jalo ruhtinas — tai ehkä
enemmänkin? — Korkeasti
 kunnioittaa Teitä saan.

VIERAS (joka on noussut.)

Kuningas oon tämän maan,

ZANGA (polvistuen.)

Herra, palvelijas!

(Rustan laskeutuu hieman etäämpänä polvilleen.)

KUNINGAS.

                   Ja peto? —
Verissään se viruu tuolla.
Pelastuksen tuoja!
    (Zangalle.)
                   Sinä?
    (Mennen Rustanin luo.)
Ei, vaan sinä!

ZANGA.

               Oikein, herra,
arvasitte.
    (Osoittaen Rustania.)
           Hän se oli.
Huima heitto suoraan petoon
 naulitsi sen kiinni ketoon.

RUSTAN.

Herra, anteeks —

ZANGA.

                 On kai suotu!

RUSTAN.

Epäilys jos —

ZANGA.

              Elämmekö?
Vaiko peto kuollut lie?
    (Hiljaa.)
Olkaa viisas, hitto vie!
    (Jälleen torventoitotusta.)

KUNINGAS.

Haa, ne etsii, rakkahat,
 aarrettaan, mua kutsuvat.
Täällä, uskolliset, täällä!

(Hän astuu näyttämön keskelle, jossa hän vastaukseksi puhaltaa
kupeellaan riippuvaan metsästystorveen.)

RUSTAN.

Zanga, tule, lähdetään.

ZANGA.

Nytkö, herra, pakoon tässä,
 kun on toiveet täyttymässä?

RUSTAN.

Mua et saa sa milloinkaan
 toisten töitä omaamaan.
Enkä liioin nähdä kestä,
päihtyneenä kiitoksesta,
sitten pelost', arkuudesta
syytettynä, että toinen
 eellen' astuu, enkä estä.

ZANGA.

Suokaa tulla, mitä tulee!

(Uudistuvien torventoitotusten jälkeen tulee ruhtinaan seurue
näyttämölle. Hänen tyttärensä Gülnare etunenässä.)

GÜLNARE.

Isä! Isä!

KUNINGAS.

          Lapseni!

(He syöksähtävät toistensa syliin.)

ZANGA (Rustanille).

Katsokaa ja sokaistukaa!
Helmiä ja kultaa kovin!
Siin' on loisto koko hovin.

RUSTAN.

Kas, tuo valo-olento
 hänen rinnoillensa vaipuu,
kädet isän kaulaan taipuu:
kuin hän hehkuu, hengittää!
joka säije väräjää! —
 Nyt hän katsoo tänne päin,
kiittäin pelastajaa näin.
Zanga, nyt en enää horju!
Vaikk' ois hetket luetut,
 min' oon pedon surmannut!

KUNINGAS.

Niin, nyt oisit ilman mua,
 jollei tämä nuori mies
tuot' ois saanut surmatuksi.
    (Osoittaen kuollutta käärmettä.)

GÜLNARE (peittäen kasvojaan kädellä.)

Ah!

KUNINGAS.

    Pois viekää peto!

GÜLNARE.

                  Elkää!
 Tahdon kestää. En ma pelkää.
    (Astuen etualalle.)
Älä, jalo nuorukainen,
luule, vaikk' oon heikko nainen,
jälkeesi mun kauas jäävän.
 Usein minut miehekäsnä,
tasavertaisena läsnä
nähtiin vaaran hetkellä.
Mutta kun noin kammottavan
 eessäni nään ammottavan,
en voi mitään itselleni.
Antakaa sen silti olla,
 tahdon voittaa tunteheni.

Niin, sa jalo pelastaja!
 Sinun käsivartes valta
riisti taaton kuolemalta,
säästi heikon ainoon turvan.
Joka puolta, uhatulla,
vainoomalla kosijani.
 oli täällä yksin mulla
tämä vanhus suojanani.
Louhikäärme päätään nostaa,
surmaa pakenee hän tänne,
silloin nousee käden jänne,
 pedon surmaa, uhkan kostaa
palkitkoot sen kyyneleeni!
Isä, tuoss' on sankari!
Isä, kas, noin katsoo mies!
Mitä vanhat laulut ties,
 tässä näät sen eessäsi!

RUSTAN (hiljaa.)

Hiilten hehku pääni päällä!

ZANGA (samoin.)

Herra, hiiteen pelko täällä!

GÜLNARE.

Ethän vastaa? Vaiti seisot?

RUSTAN (langeten polvilleen.)

Valtiatar, maahan vaivun!

KUNINGAS (puolustellen Gülnarelle.)

Meitä ehkä oudoksuu. —

GÜLNARE.

Suohan olla, virkistää
 nähdä kainoakin miestä!
Olen nähnyt kerskureita,
pöyhkein puhein toimineita,
jotka suullaan sankaroivat;
 vihdoin aika toiveet täytti,
sankarin ja teon näytti!
Meille hän kuin ylhäältä
saapuu vaaran hetkellä,
 tekee työn, mi maineen niittää,
vaikenee, kun häntä kiittää.
Isä, eikö todellakin
muistuta hän sinustakin
tuota aikaa kaukaista,
 jolta saamme lukea
hämmästyen satuja
Rustanista maineikkaasta
 parsilaisten tarumaasta? —

ZANGA.

Hänkin nimeltään on Rustan.

GÜLNARE.

Rustan! Kuule, isä! — Rustan!
 Oo, ne ajat viel' on, jolloin
ihmisvoimain loppuessa
saadaan apu jumalilta.
Heidän kädestään hän saapuu.
    (Isälleen.)
Niinpä valmiina sun kohtaa
 tuores tieto lähetin:
julma kaani Tiflisin,
kosijain ja vihamiehein,
sotalaumojansa johtaa
 yli rajojemme jo:
kooten voimat sadan kansan
virittää hän meille ansan.
    (Osoittaen Rustania.)
Tuossa apu! Tuossa suoja!
 Tee sa hänet johtajaksi,
joukkojesi salamaksi!
Hän on tarmon, toimen tuoja:
 rohkeutta joukkos saavat,
kateeksi käy toisten haavat,
hän se heidät innostaa.
    (Rustanille.)
Ole turva, apu mulle,
 poista synkkä pilvihäivä,
    (yhä hitaammin puhuen)
niin tuo uusi loistonpäivä
 mitä suinkin saattaa sulle.

KUNINGAS (puoliääneen.)

Puhuthan kuin oisit kuullut
 lupauksen, jonka tein
vaaran hetkellä: ma vannoin,
pelastuksen jos ken toisi,
kaiken hälle antavani,
vaikka korkeinta se oisi. —
 Punastut? — Sa ymmärrät?

GÜLNARE.

Isä, tule, menkäämme!

KUNINGAS.

Nyt niin niukka, äsken lämmin!
Jos mun sijallani oisit,
 kaikki palkinnoksi soisit.

GÜLNARE (selin kääntyneenä, ikäänkuin väistäen.)

Missä — missä on tuo paikka,
 jossa uhkas mua vaara?

KUNINGAS.

Tuolta tulin turmaa pakoon,
tikari vain kädessäni;
 käärme seuras jäljestäni.

ZANGA.

Kas, se tääll' on maassa vielä
 välkkyvine timantteineen.

(Nostaa tikarin ja antaa sen herralleen, joka ojentaa sen kuninkaalle.)

KUNINGAS (epäävin elein.)

Mikä minun on, se pidä
 omanas! Noin halvoin kivin
maksaisinko pelastuksen?
 Tulin tuolta, tuolta käärme,
tämä mies —
    (Osoittaen Rustania.)

ZANGA (osoittaen paikkaa maassa.)

Hän seisoi tässä.

KUNINGAS.

Ei, vaan tuolla kalliolla,
 ruskeassa viitassa.

RUSTAN.

Zanga! Zanga!

ZANGA.

Kuumat paikat!

KUNINGAS (Zangalle.)

Ensin heitit sa, mut ohi,
 sitten hän ja käärmeen kaasi!
Menettäissä tajuntani
näin ma sen kuin unissani.
 Sinä tässä, hän tuoll' yllä
kalvaana ja pienempänä;
ehkä heittoon köyrtyneenä. 
 Minne viitta hältä jäi?

ZANGA.

Tuonne johkin pensaisiin.

RUSTAN.

Zanga! Zanga!

ZANGA.

Rohkeutta!

KUNINGAS.

Jaa, no niin, ja sillä hyvä!
 Tuonne vuoren harjan ylle
temppeli on ylentyvä
hälle, joka hyljätylle
pelastajan lähettää.
 Tule, tytär.

GÜLNARE (Rustanille.)

             Ethän jää
 kauaksi sa jälkeemme!
Oo, tuo peto yhä vaan
mulle kauhistusta tuottaa.
 Anteeks anna naiselle,
joka lujuuteensa luottaa,
 eikä kestä kuitenkaan.

KUNINGAS.

Käsivartes hälle tarjoo,
 anna oikea.

GÜLNARE.

            Mua suojaa
kuolleilta; jos eläis se,
 en ma lainkaan pelkäisi.

(Hän nojaa Rustanin käsivarteen. Kaikki lähtevät, paitsi Zanga.)

ZANGA (katsellen heidän jälkeensä).

Kaikki käykin parhain päin!
 Prinsessa sai vangin näin.
Hieman vielä kainoksuu;
ylpeys kohta unhottuu. —
Kas, kuin lujasti hän nojaa!
 Hop! — Jo pääsi kuilun yli! —
Haa, hän liukuu, horjahtaa! —
kaatuu? — eipäs, hänet saa
heti kiinni vankka syli.
Ei sen oivempaa kuin moinen,
 kun noin toista pitää - toinen!

RUSTAN (tullen takaisin.)

Zanga! olen autuas!

ZANGA.

Kas niin! eikö käy? se käyhän!

RUSTAN.

Tule! Tuolla myttysi!
Virtaan lähimpään se heitä.
Siten säätymme sä peitä.
Oman työni lapsi olen,
ylämäkeen tietä polen.
Tule siis!

ZANGA.

Mut ensin, herra,
tutkikaamme seutua,
 että ei tuo vuorelainen —

RUSTAN.

Olen sitä aatellut:
 ihminen tuo mies ei ollut;
taivaallinen lähetti,
joka vaaran hetkellä
ilmestyi kuin pilvistä,
 pedon tappoi — katosi.

ZANGA.

Oishan kiitoksesta päästy.

RUSTAN.

Olkoon mieskin, kuten me,
 tulkoon tänne tilille;
kultaa annan kahmaloin,
kylläisyyttä, minkä voin,
suureks hänet korotan,
vaikkei verraks antajan;
 saatan onnen alppimaille.
Ken mua tästä syyttää voi?
Minkä mulle onni soi,
sit' ei oo, min hän jää vaille.
Teko hänen tehdä suo,
 sitten anoin tulla luo:
kultaa kun saa kätehen,
lähtee jälleen kiitellen;
toisin oli laita minun:
jokin selittämätön
 veti isän, tyttären —
oo, tuon naisen ylevän! —
katseet minun puolehen.
 Sama ei oo yhdenlainen,
omani ma otan vainen.
Tule, onni odottaa!
 Päivä taas on päästä vuoden.

ZANGA.

Herra!

RUSTAN.

       Mitä?

ZANGA.
             Katsokaa!

(Mies, jonka keihäs tappoi käärmeen, on tullut esiin kallion takaa
ja astunut etualalle oikealla. Hän on asettanut ruskean viitan,
joka hänellä oli yllä, sammalpenkille ja seisoo nyt lyhyessä,
mustassa ihokkaassa, käsivarret ja sääret paljaina, mustapartaisena
ja -tukkaisena, kasvot kalmankalpeina paikallaan.)

RUSTAN.

Haa! kuin mua kauhistaa.

ZANGA.

Sama, jonka keihäs tässä,
 käärmeen maahan naulitsi —

RUSTAN.

Taasko tuho väijymässä?

VUORELAINEN (on istunut hetken sammalpenkillä tuijottaen
liikkumattomana eteensä, sitten hän nojautuu lähteen reunan
yli ja juo.)

ZANGA.

Kas, hän elää, liikkuu, juo!

RUSTAN.

Unelmani murskaa tuo!
Zanga! —

ZANGA.

         Herra!

RUSTAN (käsi tikarilla.)

                Eikö hän
kurja Osmin ole, joka
 mua pilkkas äskettäin?

ZANGA.

Partaa, tukkaa katsokaa!

RUSTAN.

Totta puhut, väärin näin.
 Ensin muistutti hän häntä.
Joka hetki valheillansa
muuttaa hänen muotoansa.
Mitä vihaa, inhoaa,
 kaikkialla nähdä saa.

MIES (nousee, asettaa kokoonkäärityn viitan käsivarrelleen ja on
aikeissa astua perälle lavan poikitse.)

ZANGA.

Kas, hän käy.

RUSTAN.

              Ei sinne! Seis!
Vastatkaapa! Minne matka?

VUORELAINEN (soinnuttomalla äänellä).

Hoviin, luokse kuninkaan.

RUSTAN.

Miksi?

VUORELAINEN.

       Palkan vaadintaan.

RUSTAN.

Palkan? Mistä?

VUORELAINEN (kaadettua petoa osoittaen.)

               Työstäni.

RUSTAN.

Sinun? — Minun! — Meidän työmme!

VUORELAINEN.

Kurjat kytät! Hahhahhaa!
 Oppikaapa osaamaan!
    (Kääntyy menemään.)

RUSTAN.

Vielä seis! Sun työstäsi
 kiitollisna lähettää
kuningas tään korun sulle,
tämän kalliin tikarin,
 josta säihke timantin —

VUORELAINEN.

Kiviin halpoihinko myön
 tuon niin onnellisen työn?

RUSTAN.

Kärki myös on tikarilla,
 sekin maksaa voi.

VUORELAINEN.

                  Vai niin!

RUSTAN.

Konna! Piru! Julma peto!
 Älä irmastele lainkaan,
sillä ase kädessäni
sykkii, vaatii päätöstäni.
 Zanga!

ZANGA.

       Herra!

RUSTAN.

              Katso häntä!
 Osminin ma taasen näen,
kun hän nauraa irvistäen.

ZANGA.

Herra, mielenmalttia!

RUSTAN.

Olkoon! maltan mieleni!
 Mitä tahdot, mies, ja pyydät?
Vetääkö sua rikkaus, kulta?
Saat sa kultameren multa,
pääsi ylle vuodatan
 kaiken mailman parhaimman,
kaikki toivees toukokuvat,
ennenkuin ne itääkään,
heti etees ilmaantuvat
 kypsyneinä lyhteissään.

VUORELAINEN.

Taival aallon samentaa;
 lähteestä juon mielelläin.

RUSTAN (heittäytyen hänen eteensä polvilleen.)

Katso, jalkoihisi vaivun,
 sua rukoilemaan taivun.
Nyt on tullut onnen hetki,
josta alkaa elon retki:
astu yli ruumiini,
 tallaa minut allesi!

VUORELAINEN.

Toisen työnkö tahdot kantaa?
 Toisen kultaa maksuks antaa?
Vääryydess' ei onni viihdy!
 Kerskaa omain töittes tähden!
    (Hän astuu perälle, heittäen viitan jälleen hartioilleen.)

RUSTAN (tullen etualalle.)

Totta haastaa hän; ma lähden.
 Zanga! kääntykäämme kotiin!
Enää en ma tahdo sotiin;
omaisien piiriin peitän
 häpeän, ja toiveet heitän —

Mutta ei! sit' en ma voi!
Vastaan mieli kapinoi!

(Tuntematon on jo ehtinyt sillalle vievän polun päähän.)

RUSTAN (seuraa häntä.)

Hurtta! Seis! Nyt katkes tie!
 Tuolla, minne silta johtaa,
se meist' onnen, vallan kohtaa,
jonka taival sinne vie.
 Seis!

(Hän on tarttunut hänen edellään astelevan viittaan.)

VUORELAINEN.

Se vaippani on vaan.

RUSTAN.

Kaukana ei herrakaan.
 Seis! Sa taikka ma!
    (Hän käy mieheen käsiksi.)

VUORELAINEN.

                    En ma!

(He taistelevat sillalla.)

RUSTAN.

Tarmon lamaa hän, kun koskee.
Zanga, Zanga, auta mua!

(Vieras työntää Rustanin lähelle sillan reunaa aikoen syöstä hänet alas.)

RUSTAN.

Minä sorrun!

ZANGA.

             Tikarilla
 iskekää! Teill' onhan ase.

VIERAS.

Nyt oot vallassain!

RUSTAN.

En vielä!

(Hän on paljastanut tikarin ja iskee sen nyt vieraan rintaan.)

VIERAS (vaipuen sillalle.)

Verta! Verta! Musta päivä!

RUSTAN (tullen alas sillalta.)

Zanga! Zanga! Elääkö hän?
Oonko minä?

ZANGA.

            Herra, ootte!
Katsokaa, hän vuotaa verta.

RUSTAN.

Kauhistus, sen että tein!

VIERAS (puoliksi kohoutuen.)

Lapsuusvuodet! Jäätte taa!
 Viattomuus hautaan saa!
    (Vaipuen takaisin.)
 Rustan, Rustan! Mirza, Rustan!

RUSTAN.

Zanga, joutuun! Katso, onko
 mahdollista pelastus!

(Vieras, joka on väännellyt itseään sillalla kuolonkamppailussa,
syöksyy virtaan.)

ZANGA.

Liian myöhään! Virta nieli.
    (Rustanille, joka on peittänyt kasvot käsillään.)
Paha juttu; hyvä mieli:
 jollei hän, te surman saitte.

RUSTAN.

Oo, kun en ois syntynytkään!

(Torventoitotusta.)

ZANGA.

Rohkeutta! ja malttakaa!
 Hätäpuolustusta vaan. —
Kuulkaa, meitä huudetaan!
 Kas, nyt tullaan! Kestävyyttä.

(Kuninkaallinen kamariherra tulee vasemmalta.)

KAMARIHERRA.

Herra, armo kuninkaani
 kutsuu teidät luokseen hoviin
sekä sotaanlähtöön sitten.
 Tuolla itse tulevat.

(Kuningas ja Gülnare tulevat näkyviin taustassa,
oikealla sillasta olevalla mäellä.)

KUNINGAS.

Rustan, no? Te seuraatteko?

RUSTAN.

Armon herra, valmis olen.
    (Zangalle.)
 Nyt siis kuolo taikka voitto!
Vaiti! Alkaa voiman koitto!

(Hänen kääntyessään lähtemään ja torvien uudelleen
kajahtaessa laskee esirippu.)




KOLMAS NÄYTÖS.


Avoin kenttä Samarkandissa.

Etualan ensi kulissit muodostavat teltantapaisen lavan, jonka
perimmäiset verhot ovat avoinna. Oikealla on tyynyistä muodostettu
sohva, yllä katoksella, takaa seinäverholla koristettu. Sen
vieressä pieni pöytä. Vastapäätä vasemmalla puolella suurempi,
tummanpunaisella liinalla verhottu pöytä.

Teltan ulkopuolella on kansaa kumpaakin sukupuolta. Riemuhuutoja,
sotaista musiikkia, torven¦toitotusta.

KANSA.

Terve, terve, voittaja! —
Terve, suuri kuningas!
Rustan! — Eläköön Gülnare!

(Kuningas saapuu toisella puolellaan Rustan, toisella Gülnare, joita
hän johtaa kädestä. Hänen jäljessään komeapukuisia ylimyksiä. He
kulkevat teltan ulkopuolisen alan poikitse ja katoavat vasemmalle.)

ZANGA (tullen väkijoukon halki, niille, jotka seisoskelevat
teltan ovella.)

Tietä! Tietä! Olen täältä!
    (Hän astuu etualalle.)
 Kautta Luojan! Hyvin käy!
Rustan ihmeitä on tehnyt.
Astuu esiin metsästään,
kohta maine kiertämään
urhotöistä kautta maan.
 Paimenet nyt vuoriltaan
astuu alas ensi kertaa,
kansaa kertyy, ettei vertaa
nähty ennen milloinkaan,
luokse pelastuksen tuojan.
 Ällistyypä vihamies:
hän, ken helpoks sodan ties,
kiittää, kun voi perääntyä.
Mepä jälkeen joutuisasti,
päästään käsikähmään asti.
 Silloin kaanin mahtailevan
Rustan näkee pakenevan,
hyökkää päin, — vaan Rustan parka,
tässä onkin kohta arka: —
 Rustan suistuu. Mutta silloin
meidän miehuullinen väki,
vaarassa kun hänet näki,
hyökkäs — näitkö moista milloin!
 Koht' ei missään vihollista..
Niin on käynyt; sattumista
itse sanomia tuon.
Musta kun on nahka mulla,
 valheest' ei siks tarvis tulla.

Siellä kera kuninkaan
Rustan saapuu mahdissaan.
Kunhan hieman kultaantuu,
jalokivestä käy puu.

(Kuningas ja Rustan tulevat.)

KUNINGAS.

Kuulitko sa? Näitkö häntä?
Mikä hymyn sulous,
 sanain kesätuulahdus!
Tunsitko sa kädenannin?
Niin, Gülnare, tyttäreni,
suostuu tuumiin toiveitteni.
 Riemu, autuus valitulle!
Kätensä hän tarjoo sulle;
mitä kuolon portin luona
vannoin hetkenä ma tuona,
toiveet yöhön peitetyt
 loistavasti täyttyy nyt.
Sinä kera tyttäreni
nouset valtatuolilleni,
kautta kaikkein valtioiden
sotatorvin pasunoiden
 kunniata tämän maan,
jota äsken vallassaan
vielä piti naapuri.
Pelkää vihamiehet ylväät
uhkaa voimas, uljuutesi,
 korkealle maineen pylväät
nostaa valta-istuimesi.
Katso, sinun on tää maa,
sitä seuraan minäkin.
 Oo, tuot' iltaa ihanaa,
jolloin sinut kohtasin!
    (Hän istuutuu.)
Juomaa tuokaa, uuvuttaa;
 myöskin ilo heikoks saa.
Aina kuuluu kuiske tuo:
 tee, mik' uudeks vanhan luo!

Kieltä kuivaa, viiniä!
Teltan verhot sulkekaa;
ilo, joka minut täyttää,
 sit' ei tahdo muille näyttää.

(Zanga antaa käskyn. Joku menee noutamaan viiniä.
Teltan verhot sulkeutuvat.)

RUSTAN.

Joskin se, mit' olen tehnyt,
todellakin palkan vaatii,
 niin näin ylellinen onni —

KUNINGAS (nousten ylös).

Anna sääntää kohtalon
 mikä arvo, onni on!
Suoko ansiosta sade
pelloillemme kastelun?
Ansioko oikeuttaa
 voimakasta leijonaa
käymään riistan kimppuhun?
Synnyttävä luonto kun
rikkauksiaan lahjoittaa,
 ei se katso, ken ne saa.
Paljon riippuu sattumasta.
Omas ota onnelasta!
Liiaks sen jos arvelet,
 todella sen ansaitset. —

Rustan, yhteen kohtaan vielä
 sulta selvitystä toivon:
kaikki, joilt' oon kysellyt
vanhemmista, jotka mainit,
omaisistas, suvustasi,
kenkään nimiä ei tunne,
 heimoa, ei kansaa, maata.

ZANGA.

Pieni heimo on se vain,
riippuvainen karjastansa,
ja kun se on paimenkansa,
 kiertelee se aina maita.

RUSTAN.

Herra, kun on selvillä,
mitä tapahtunut on,
kysytäänkö silloin vielä,
 kuka tehnyt on ja kuinka?

KUNINGAS.

Totta haastat! ja ken lietkin:
 kuitenkin oot aina sama,
joka maani vapahdit,
joka minut pelastit
tuona kauhunaamuna,
jonka rohkeus, jonka heitto
 kaasi julman pedon tuon,
sama olet, etkä ole;
jos et, sitä kalliimpi
olet mulle, kun on kallis
 mulle tämä muotosi.

Kun noin nään sun edessäni
 rotevana, rohkeana,
ääni kirkas kaikuvana,
iloitsen ma kolmin kerroin,
ett' oot toisenlainen, kuin
 minkä silloin pyörtyissäin
pelastajakseni näin,
ajatusten harhakuvan.
Pieneltä ja kalpealta
 silloin näytit, kietouneena
viittaan ruskeaan ja ääni
 terävänä, viiltävänä. —

(Etäältä kuuluu äänten sorinaa ja sen keskeltä valittavia äännähdyksiä.)

KUNINGAS.

Mikä melu? Katsokaahan!
    (Joku lähtee.)
Ilkeästi häiritsee se
 puhettani, ja ma kuulen
valitusta, samanlaista —
    (Rustanille.)
Olitko tuon kanssa yksin
silloin?
    (Osoittaen Zangaa.)
         Eikö ollut muita
kerallas?

RUSTAN.

          Vain hän ja minä.

KUNINGAS.

Kalsea ja julma ääni,
 jonk' oon kuullut ennenkin,
tuntenut jo varhemmin,
kaikui silloin päällä pääni,
kun mun kauhu lamasi.
 Sinä seisoit silloin —

RUSTAN.
                       Herra,
Kalliolla.

ZANGA.

Vuoren päällä.

KUNINGAS.

Oikein! Tarkemmin kun muistan,
 sitä ilkeemmäks se käy.
Vuoren päällä, pieni, kalvas,
 ruskeassa viitassa,
sekä ääni —
    (Äskeiset valittavat äänet toistuvat.)
Uh, tuot' ääntä!
Pois tuo ääni saattakaa
 sekä muisto myös sen kera.

(Zanga lähtee.)

(Palvelija on tuonut viiniä.)

KUNINGAS.

Täss' on viiniä. Käy juomaan!
 Pois tuon kuvan tahdon pestä!
Mitä uneksin ma siellä,
hyväksi ja todeks kääntyi;
siitä olen riemumieliä.
 Minne aikoo jumalat,
kauhulla sen ilmoittavat,
jotta portit aukeavat
siksi, kun he saapuvat.
Täss' on viiniä. Käy juomaan! 
Tänään vielä juhlitaan,
symbaalit ja huilut soi
korkealle riemuamme,
 julistaen, että olet
poikani ja perijäni,
niin, sa jalo, niin, sa hyvä,
suojelija, pelastaja,
 isäsi nyt maljas juo!

(Hänen kohottaessaan pikaria ja Rustanin notkistaessa toisen polvensa
palaa Zanga nopeasti takaisin; hänen kintereillään muuan hovilainen.)

KUNINGAS (kesken kaiken.)

Mitä kuuluu?

ZANGA (hiljaa Rustanille.)

             Rohkeutta,
herra!

KUNINGAS.

       Vieläkö saan oottaa? —

HOVILAINEN.

Herra, kaupunki on miltei
kapinassa.

KUNINGAS (antaen pikarin pois.)

           Kapinassa?
Hullutusta! Minkä tähden?

HOVILAINEN.

Herra, virran laineet, jotka
 huuhtelevat muurejamme,
ovat tuoneet rantahamme
 miehen ruumiin murhatun.

KUNINGAS.

Käännyttäköön tuomariin.

HOVILAINEN.

Ja tuo mies, hän tunnettiin
 samaks, jonka aikaa sitten
virkamiesten joukosta —
tuntemattomasta syystä —
 hovista sa karkoitit.

KUNINGAS.

Tiedän kyllä. — Mutta äänet
 ilkeät ja kolkot nuo —?

HOVILAINEN.

Herra, siell' on mykkä vanhus,
 miehen isä, jonka tunnet.
Kädessänsä kirjoitus
 oikeutta hän pyytää sulta.

KUNINGAS.

Hyvä, mutta vaietkoon!
Rustan!

RUSTAN.

        Herra?

KUNINGAS.

               Tunsitko sa
 miehen tuon, nyt murhatun?

RUSTAN.

Herra, luuletko —?

KUNINGAS.

                   No hyvä.
 Mutta ääni, jonka kuulin,
kun jo kuolevani luulin,
silloin kun sa surmasit
käärmeen, minut pelastit,
 hänen ääntään muistutti.
Nyt se muistuu mieleen, kuni
puoliks unhotettu uni.
 Ketä työstä syytetään?

HOVILAINEN.

Herra —

KUNINGAS.

        No?

HOVILAINEN.

            Suo anteeks!

KUNINGAS.

                         Puhu!
Ketä luullaan?

HOVILAINEN.

               Sinua!

KUNINGAS.

Mua? Petos, hullu huhu!
 Yksi aisti vain ei puutu
tuolta ukolta, vaan kaikki.
    (Vetäisten verhot auki.)
Esiin, hullu, mieleltäsi
 mykkä, niinkuin kieleltäsi!
Syytöksesi toteen näytä,
 taikka kuole kädestäni!

(Vanha Kaleb astuu Karkhanin ohjaamana esiin harmaaseen pukuun
pukeutuneena, mustassa päällysviitassa, valkopartaisena ja
-tukkaisena, ojentaen kirjoitusta, ja heittäytyy polvilleen
kuninkaan eteen, päästäen samalla mykkien tapaan epäselviä
äännähdyksiä.)

KUNINGAS.

Älä koske vaatteitani,
 ennenkuin oot peruuttanut.

ZANGA (hiljaa).

Herra, mitä arvelette?

RUSTAN.

Odota ja vaikene!

ZANGA.

Ennenkin jo näin tään miehen.
Eikö muistuta hän —?

RUSTAN.

                     Olkoon!
Kuunnellaan, hän mitä tietää.

KUNINGAS (jolle vanhus on antanut kirjoituksen.)

Mitä teen ma tällä näin?
Viha kiehuu silmissäin.
    (Vanhuksen ohjaajalle.)
Tiedätkö sa jotakin —?

KARKHAN.

Lähisukulainen olen.

KUNINGAS.

Kerro, mitä tiedät siis.

KARKHAN.

Mitä kuullut olen, en
 mitä itse arvelen.
Löysimme tuon vainajan,
virran rantaan ajaman,
rinnassansa tikari,
 jok' on — sinun omasi.

KUNINGAS.

Minun? Täss' on tikarini.
    (Vetäen tikarinsa puoleksi esiin.)

KARKHAN.

Se, jok' oli sulla, milloin
 liikuit metsäretkilläsi,
se, jok' oli sulla silloin,
 kun sun säästyi elämäsi.

KUNINGAS (astuen Rustanin luo, puoliääneen.)

Rustan, sen ma annoin sulle,
 kun se kauhunhetkenä
putos multa kädestä.
Anna takaisin se mulle! —
Kalpenetko? — Rustan! Rustan!
 Miehen tuon ma karkoitin
hovistani korpihin,
koska pyytein julkein hän
lähenteli tytärtäni.
Kilpakosijasi siis!
 Rustan! Rustan! ja tuo ääni,
joka kuului päällä pääni —
muistan nyt sen kirkkahasti —
oli samanlainen kuin
 miehen, jonka katalasti
joku nyt on murhannut.
Rustan, anna ase tänne.
    (Kovaa.)
Oliko tuo tikari
 vihrein kivin varustettu?

KARKHAN.

Smaragdeilla koristettu;
 rintaan lyöty kahvaan asti,
kiinni pitäin kamalasti
 märkää viittaa ruskeata.

KUNINGAS.

Viitta ruskea? — Ja seisoi
 kalliolla, — pieni, kalvas, —
sinä syrjässä, — hän heitti. —
Kumman osui? — Rustan, Rustan! —
 Älä sano sanaakaan,
jota tulet katumaan!
Tahdon nähdä vainajan,
 sinä haet tikarin.

Vanhus, tule! tulkaa kaikki!
    (Astuen Rustanin luo.)
 Poista pilvet kunniani!
Selon vaatii kansa multa,
ruhtinaalta, minä sulta,
 alaiselta, pojaltani.

Hän lähtee Kalebin ja seurueensa kanssa.)

ZANGA,

Herra, mitä nyt?

RUSTAN.

                 Niin, mitä?
 Kysytkö sa multa sitä?
Sinä, joka aina tiesit
tuhat keinoa ja juonta;
joka tänne minut johdit,
 riistit minut kodistani,
neuvoit onnen kieron pelin
arpanoppaan tarttumaan?
Jonka uskoin imarrusta,
kuulin, hupsu, kiihoitusta,
 joka valhein, yllytyksin
minut toisen työn sai yksin
omakseni ottamaan,
houkutteli taipalelta,
suoralta ja tasaiselta,
 kultatieltä kunnian?

ZANGA.

Suora tie? Voi houreitanne!
 Suokaa anteeks armossanne,
melkein mua naurattaa.
Uljas nyrkki, mieli rehti
auttaa myöskin jonkun verran;
 niillä lippumieheks ehti
taikka päälliköksi kerran:
rammaksi ne myöskin lyöttää,
niukkaa armoleipää syöttää;
mutta jonka halu täyttää
 ylemmäksi ennättää,
vaikka puolitiehen jää,
saa hän mutkiakin käyttää. —
Tempaisulla yhdellä,
 pahassa tai hyvässä,
minä teidät korkeimmalle
nostan vuoren kukkulalle,
jonka nousuun puolitiehen
 mennyt elämä on miehen.

Rustan,

Ja nyt uhkaa perikato!

ZANGA.

Pah! Ja mit' on menetetty?
 Käärmettä jos ette lyöneet,
voitittehan taistelun,
jolla elon turvatun
itsellenne hankitte.
Sotilaat on puolellanne.
 Niiden turviin paetkaa,
jotka teidän johdossanne
uhmanneet on kuolemaa;
uhkailkoon vain kuningas.
kenpä tietää, kuka taipuu.
 Herra, rohkeutta vain!
Tuolla kaksi päällikköä
sotajoukostamme näen
vaanimassa, kurkkimassa!
Jääkää tänne, odotelkaa, 
 käynpä heitä urkkimassa.

(Hän astun perälle ihmisjoukkoon, joka on jäänyt sinne puoliympyrään.)

RUSTAN.

Lähdenkö ma? Pakenenko
nyt, kun siihen viel' on aikaa?
 Kurjaa! Halpaa! Kauheata!

Siks ei, että tapoin miehen!
 Jospa tuon ma teinkin surman,
tein sen eessä oman turman,
koska kaita silta ei
molempia kantaa voinut;
niinpä toisen virta vei.
Koska, mua pilkaten,
 työnsä peitti väijyen
hän ja palkan vaati vasta,
kun se päästiin antamasta;
koska — sanonko sen julki, —
meitä täällä kaksi kulki,
 mutta yks on kruunu vain.

Tein sen. Mutta jollen oisi,
 jospa vielä tulla voisi
sillalla hän vastahain,
nytkin tekisin sen vielä.
Mutta nyt, kun voitto nosti
 korkealle tähteni,
että kohtalo nyt kosti,
paljastaen valheeni,
siitä ei mua voitotkaan
 lohduttaa voi maineellaan.

Oo, miks sinut, kotiliesi,
 jätinkään, sun tutut tiesi
vaihdoin mailman telmeeseen,
jossa murhe murtaa rinnan!
Miksi turhaan loistoon pinnan
 vaihdoin arvot sisäiset,
loihdin usviin autereen
toiveitteni haavehet!
Miksen jäänyt sinne, missä
 sydän viel' on tuomarina,
rakkautta pyytehissä,
tuskat kiellon seuraajina!
Haa! ja jättää onnen ladut,
jotka kohtalolta sain?
 Kaupunki ja linnat, kadut,
valtakunta vallastain?
Kaiken kauan kaipaamani
elävänä eessäin nään,
mutta kiinni tarttuissani
 huumaa hullu houre pään.
Eikö entisaikain urhot
usein samoin epäilleet?
"Tee!" niin käski miehuus heitä;
 "Älä!" kielsi sydämet;
kenen voitti tunteen hurma,
hänet, hitaan, peri turma;
vaan ken toimi, kautta maan
 nyt sen nimeen vannotaan.

Tahdon jäädä, tahdon voittaa,
 vaikka kuolo ammottaakin;
ja ken minut syöstä koittaa,
 vankasti jo seistä saakin!

(Perällä puoliympyrässä seisovan väkijoukon lomasta näkyy Zanga.)

RUSTAN.

Zanga! Zanga!

(Zanga tulee etualalle harmaapukuisen vanhan
eukon seuraamana, joka kantaa pikaria.)

ZANGA.

              Pois, sa noita!

EUKKO.

Zanga, anna herrallesi!

ZANGA.

Jätä minut! jätä!

Eukko.

                  Paha
 palvelija, etkö lainkaan
herrastasi huolehdi?

RUSTAN.

Mitä siellä?

ZANGA.

             Mistä tiedän?
 Hän mua seuraa pikareineen,
lääkkeeks sitä sanoo.

EUKKO.

                      Niin,
lääke! Paha palvelija,
 ota vain, vie herrallesi!

ZANGA.

Mene pois!

RUSTAN.

           Ken lähettää
hänet?

EUKKO.

       Minä itse, herra.
Olet sairas; sen sain tietää.

RUSTAN.
Sairas?

EUKKO.

        Niin, ja pahoin sairas!
 Villisti sun silmäs palaa,
kihti tempoo leukojasi!
Annahan kun koitan kättäs,
 tunnustelen kuumettasi.

RUSTAN

Anna olla.

EUKKO.

           Sairas niinkin;
 tarttuvaa sun tautis on!
Kuolemaan jo sortui yksi,
joka lähellesi joutui,
hiekalla hän makaa tuolla.
 Kuningaskin pelännee,
tautis että häneen tarttuu;
siks hän viipyy, oottelee,
antaa sulle, poikani,
 aikaa paetaksesi.

RUSTAN.

Zanga!

EUKKO.

       No, pois arkuus vain!
 Katso, poikaseni, tässä
keino on, kas juomaa tätä,
kuohuvaista, välkkyvätä:
tuskin saanut huulillesi
 on sen kirkas, kylmä mesi,
kun jo rinnan polte lakkaa,
loppuu tuska, päivä sammuu,
levoks uupumukses muuttuu,
 suuttukoon ken sitten suuttuu!

RUSTAN.

Kauheata!

EUKKO.

          Näen kyllä,
 että juomaa säikähdät,
kun se kuohuu, sihisee.
He, se laantuu, lakkaa niinkuin
 nuoruusvuotten innostus.
Poikaseni, tilkka vain
 viinissä jo vaikuttaa.

Täss' on viiniä. Kas, kuink' on
samanlaiset pikarit!
 Juoman sulle sekoitan.

(Hän lähestyy lepovuoteen vieressä olevaa pientä pöytää, jolla on
kuninkaan pikari.)

RUSTAN (tarttuen häneen.)

Seis! Ja Zanga! — Verhot eteen —
 vedä teltan verhot eteen!

(Zanga vetää verhoja, jotka sulkeutuvat.)

Eukko.

Hi, hi, hi, hi! Miksi verhot?
 Miksi peitteet, suojat yön?
Teemme rehellisen työn.
Tahtoisit kai, että sua
juomaan pakotettaisiin!
 Ei, en tahdo pakottaa!
Juoman vastaan ottaa saa
vapaasti, ken haluaa.
Tänne panen maljan, joka
 sua vetää, peloittaa;
tautis sun jos yltyy yhä,
tiedät, mistä avun saa.
Mut ei yksin sua, kuoma,
     muita auttaa myös tää juoma,
sairaat pian parantaa,
terveet sairaaksi se saa.
    (On asettanut pikarin vasemmalla olevalle pöydälle.)
Herran haltuun, poikaseni!
 Hyvästittä, kiitoksetta!

RUSTAN (joka on seissyt pää painuksissa mietteissään etualalla,
havahtuu ja tarttuu eukkoon.)

Seis! ja ota takaisin
 pikarisi, juomasi!

(Hän tarttuu oikeanpuoleisella pöydällä olevaan pikariin ja panee
sen eukon kouraan.)

EUKKO.

Hi, hi, hi! Nyt erhetyit!
 Tuoll' on jalo, minun tuoma!
Rypäleistä on tää juoma.
    (Juo.)
Sepä tehoo, virkistää!
    (Kääntäen pikarin nurin.)
 Tyhjä on! — No, onneksesi!
Tämä mulle palkaksi.
    (Pistää pikarin vaatteisiinsa.)
Rohkeutta, poikani!
Älä kättä otsaan lyö!
 Kanna täytymyksen työ,
se sun täytyy, sen sa voit:
vainaa valta-istuimella.
Itse kohtalosi ohjaat,
sakkaan saakka maljan pohjaat,
 osas oman valikoit.

Kuule! Tullaan! Nyt ma lähden;
 en jää tänne muiden nähden.
Kaikki pyytää apuani,
kaikki kammoo kasvojani.
 Katso, tuoll' on mulle suoja:
rako teltan seinässä;
sinne mahtuu vanha ruoja.
Menestystä suokoon Luoja!
 Ole luja, järkevä!

(Hän nilkuttaa teltan oikealle sivulle ja vetäytyy siellä olevan
lepovuoteen verhojen taa; katsoo vielä kerran, kohottaen verhoja,
 ja katoaa sitten kokonaan.)

RUSTAN.

Minne eukko katosi?

ZANGA.

Enpä tiedä. Seinän rakoon,
verhon taako pääsi pakoon, —
 sit' en tiedä varmasti.

RUSTAN.

Vaikene ja anna liina.

(Osoittaen tummanpunaista liinaa, jota Zanga kantaa irrallaan
kaulassaan.)

ZANGA.

Liina?

RUSTAN.

       Niin. — Kas noin! — Nyt hiljaa!

(Hän on levittänyt tummanpunaisen liinan vasemmalla olevan,
samanvärisellä liinalla katetun pöydän ja sillä seisovan pikarin
 päälle ja odottaa nyt jännittyneenä.)

(Teltan verhot avautuvat. Kuningas astuu esille ja hänen jäljessään
Kaleb, Karkhan ja kaksi seuralaista.)

KUNINGAS.

Sinä täällä vielä, Rustan?

RUSTAN.

Missä sitten, kuninkaani?

KUNINGAS.

Luulin sinun lähteneen.
 Menkää muut!
    (Kalebille.)
             Sa, Kaleb, jää.

(Seuralaiset lähtevät, teltan verhot suljetaan.)

KUNINGAS (joka on ottanut ruskean viitan ja tikarin eräältä
poistuvista, joka niitä kantoi, heittää viitan maahan.)

Rustan, tunnetko tuon viitan?
Viitan ja tään tikarin?

RUSTAN.

Vaatteista en paljon tiedä;
 aseet tunnen hyvästi.

KUNINGAS.

No, siis tunnetko tään aseen?

RUSTAN.

Kyllä; se on tikari,
 jonka kerran hukkasit.

KUNINGAS.

Hukkasin? Sen sulle annoin.

RUSTAN.

Niin, kun hukkasit sen ensin,
ja kun ma sen löysin, herra;
kuten varmaan joku muu
 nyt, kun ma sen hukkasin.

KUNINGAS.

Hukkasit?

RUSTAN.

          Niin.

KUNINGAS.

                Joku toinen
löysi sen?

RUSTAN.

           Niin kai.

KUNINGAS.

                     Ja tuoko
toinen teki murhatyön,
 joka vaatii kostoa?

RUSTAN.

Herra, siitä puhun vain,
 minkä itse tein ja tiedän.

KUNINGAS.

Entä viitta?

RUSTAN.

             Herra, sanoin:
 vaatteista en paljon tiedä.

KUNINGAS.

Kuitenkin tuon kuolleen piirteet
ovat saman miehen, joka
 siiloin käärmeen surmasi.

RUSTAN.

Olit puolipyörryksissä,
 itsehän sen tunnustit.

KUNINGAS (kohottaen kirjoitusta, jonka vanha Kaleb hänelle antoi.)

Kirjoitus tää sanoo paljon,
näyttää kuinka väärin tein
 kurjasti nyt murhatulle.

RUSTAN.

Jos teit väärin murhatulle,
 älä elävälle tee.
Mitä tietää kuollut kirjain?
Töitteni suo puhua!
Kenpä taistoon lähtä tohti,
 joka voittoon, rauhaan johti?
Kuka kruunus pelasti,
jonka muuten vihamies
vienyt oisi, kukaties?
Kiittää saat kai siitä mua,
 syytettyä, uhattua?
Haa, se kiitoksesta säästää,
sinut lupauksista päästää,
hälle syytöksiä syytää,
joka onnen arpaan luotti,
 pelastuksen maalle tuotti;
ja nyt hänet vaaditaan,
oikeutettu, vastaamaan!
Oikeuteni ensin velon!
 Sitten ottaa voimme selon,
kuink' on käynyt miehellesi;
ensin täytä lupaukses,
 anna, minkä määräsit!

KUNINGAS.

Mitä silloin lupasin,
 syihin toisiin perustin!
Tahraton ja puhdas vain
saada voi mun korkeimpain.
Itsesi sa puhdista!
 Viel' ei kellään tietoa,
mistä sua epäillään.
Aikaa vielä yön saat tään
itseksesi neuvotella,
 mikä sua hyödyttää. 
Jollet vielä huomenella
ole saanut selvempää,
kokoan ma neuvoston
 sotajoukon parhaimmista,
se saa tuomita ja päättää,
kumpi oikeassa on.
    (Kääntyy hänestä; Kalebille:)
Tule, vanhus! luetaan,
 mitä sull' on sanottavaa:
poikaas silmäni se avaa
liian myöhään tuntemaan.
    (Seisoen sohvan luona oikealla.)
Tuohan viiniä ja tulta,
 hämärtää, ja janottaa.
Tähän jätin lähteissäni
maljan koskemattoman
 täynnä iloviiniäni; —
nielikö sen siitä maa?
Tosin ilo mennyt on,
 menikö nyt viinikin?

(Rustan on julmistuneena siepannut pois vasemmanpuoleisella
pöydällä olevan pikarin ylle levitetyn liinan.)

KUNINGAS.

Tuolla on se! — Mieluisasti
 loistelee se viittovasti!
Ah, mit' onkaan, ystäväin,
siitä, kun sun viimeks näin,
sattunut! — Tuo, Zanga, tulta!
    (Zanga lähtee.)
Vanhus sa, tuo malja minulle,
 suloista sen viini on!
Ehkä onni silloinen,
kun ma viimeks siitä join,
jätti siihen henkosen,
jonka jälleen saada voin.
 Malja tuo ja viini tänne!

(Hän on laskeutunut -sohvalle. Vanha Kaleb menee noutamaan pikaria
vasemmalta. Juuri kun hän on ottanut sen, tarttuu Rustan hänen
käsivarteensa.)

RUSTAN.

Herra, älä juo!

KUNINGAS.

                Ja miks ei?

RUSTAN.

Ei tään miehen kädest', ei,
 joka valheellisin juonin
suosiosi multa vei,
joka surmatakin voi;
 ei tään miehen kädest', ei!

KUNINGAS.

Ole levollinen vaan!
 Totta on tää kauttaaltaan,
    (Näyttäen kirjoitusta.)
mitä kirjoittaa hän tässä,
mitä puhuu mykin kielin.
 Siksi otan tyynin mielin
maljan hänen kädestään.
Kaikkiako epäillään,
 yksi jollei kestäkään?

RUSTAN.

Hyvä! onneksesi juo!

(Hän laskee irti vanhuksen, joka vie maljan kuninkaalle.)

KUNINGAS.

Rustan, katso tätä maljaa,
 josta äsken sulle join
poikanani, perijänä;
kas, sen yhä vielä nostan
sovinnollisella miellä.
 Jos näät hyväks selittää,
kuink' on käynyt, mit' oot tehnyt; —
vaikk' ei enää poikana,
eikä perijänä, siihen
 ylhäisempää vaaditaan, —
suosioni kuitenkin
sekä lahjat runsaat mukaan
 saat sa matkallesi, jolle
lähdet onnellisempana,
kuin on kuolevista kukaan.
Jälleen rauha solmikaamme!
    (Nostaen pikaria.)
 Rustan! Katuvaisten malja!

RUSTAN (itsekseen.)

Onneksi! — ken ensin katuu!
    (Hän kääntyy pois.)

(Kun kuningas on aikeissa juoda, avautuvat teltan verhot ja Zanga
astuu esiin; hänen jäljessään palvelijoita, jotka tuovat tulta ja
viiniä.)

KUNINGAS.

Pankaa tulet pöydälle ja
 käykää tyttäreni luokse.
Tahdon illan vilpoisuutta
vielä hetken nauttia;
oottakaa mua yöksi vasta!
 Mutta pois nuo astiat!
Täss' on iloviinini!
    (Juo.)
Näin en maustettua ennen
juonut ole, enkä näin
 tulista ja kuohuvaa;
lailla nuoruuden se virtaa
kautta ruumiin uupuneen,
ilman väräjämään saa sen
 tuoksun voima säihkyvä! —
Oivallista! virvoittavaa!
    (Juo.)

ZANGA (hiljaa.)

Herra, katso!

RUSTAN.

Vaikene!

ZANGA.

Sotajoukon johtajat on
puolellenne voitettu;
kiittämättömyyttä kaikki
 napisevat, oottain teitä.

RUSTAN.

No, ma tulen.

KUNINGAS.

              Menkää muut!
Kaleb, jää!
    (Palvelijat lähtevät.)
Nyt katsokaamme
 näitä irtolehtisiä,
jotka karkoitettu poikas
lukemamme puolustuksen
 lisäksi on kirjoittanut
loukatulle isälleen.
Nimiä on tässä, jotka
tunnen. Kuuntele! ja — vaiti!
olin sanoa, mut sinä
 vaiti ootkin nyt ja aina.

(Rustan on muita seuraten saapunut teltan ovelle, jossa hän pysähtyy
 kuuntelemaan, ottaen jonkun askeleen taaksepäin. Kuningas lepää
lukien sohvalla, jonka vieressä Vanha Kaleb polvilleen kyyristyneenä
kuuntelee. Pöydällä olevat kynttilät valaisevat ryhmää. Muu osa
 näyttämöä on pimeä.)

KUNINGAS (lukee.)

"Lähteillä Wahian asun
pakolaisna yksinäin
Massud-ukon majan luona."
 Ensi kirjeessänsä niin
kirjoittaa sun poika raukkas:
"Siellä Mirzan, tyttärensä,
näin ma, ainoon, jota voi
 verrata Gülnareen, herran
tyttärehen ylhäiseen."
 Niinpä niin! Jos muistanut sen
oisit, kohtalos ois toinen.
    (Lukien edelleen.)
"Rustan, villi metsästäjä!
Miksi kiusaat rakkauttas,
etsit teiltä oudoilta
 epäiltävää onnea?"

(Taustan verhot käyvät läpikuultaviksi, ja niiden takaa näkyy
 kirkkaassa valaistuksessa Mirza istuen kädet sylissä isänsä majan
edustalla. Hänen edessään seisoo vanhus, joka vaatetuksensa ja
muotonsa puolesta on aivan vanhan Kalebin näköinen. Hänellä on
pieni harppu kädessä. Rustan, joka säpsähtäen on ottanut muutaman
askeleen taaksepäin, osoittaa, kummallakin kädellään vanhuksiin
 viitaten, heidän yhdennäköisyyttään.)

KUNINGAS (lukien.)

"Kas, hän astuu sua vastaan
 katsein lempein, huoltavin,
(Mirzan hahmo nousee.)
onni tääll' on ainoastaan
 käänny teilles takaisin!"

RUSTAN.

Mirza! Mirza!

(Näky katoaa.)

KUNINGAS.

              Ken on täällä?

RUSTAN (astuen esiin.)

Minä, herrani.

KUNINGAS.

               Ja mikä
tuo sun tänne?

RUSTAN.

               Herra, luulin
 että kutsuit mua, kun kuulin
nimeäni lausuttavan.

KUNINGAS.

Sua en; se Rustan, jonka
 nimen lausuin, kaukana
asuu lähteillä Wahian.
Mutta jää, kun kerran tulit;
täss' on paljon, jota mulle
 selvittää sa voit ja saat.

(Rustan vetäytyy takaisin.)

KUNINGAS (lukee edelleen.)

"Rustan! Villi metsästäjä" —
    (Keskeyttäen.)
Silmissäni hämärtää;
 lähemmäs tuo tulta, vanhus!
Silmiä kai painaa uni.
Vielä ryyppy.
    (Juo.)
Nyt taas näen.
    (Lukee.)
"Rustan, villi metsästäjä,
 käänny teilles takaisin!
Mit' on maine, vallan onni?
Katso mua! Kun tavoittelin
 liian ylhää, kiellettyä,
harhaan erämaassa täällä
alttihina tikarille
 joka salamurhaajan."

(Teltan seinä käy uudelleen läpikuultavaksi. Vuorelainen ilmestyy
kirkkaassa valaistuksessa näkyviin. Ruskea viitta riippuu laahaten
perässä oikealla olkapäällä. Vasemmalla puolella puree paljasta
 rintaa kyykäärme, jota hän pitää kädessään.)

KUNINGAS (lukee.)

"Vaikka hänet murskaisinkin,
kuten paimen käärmeen tallaa
 kuollut olen!"

(Vuorelainen tekee kädellään liikkeen, ikäänkuin tahtoen heittää
käärmeen Rustanin päälle.)

RUSTAN (syöksyen maahan.)

               Kauhistus!

(Näky katoaa.)

KUNINGAS.

Mitä siellä?
    (Työntäen vuoteen verhot syrjään.)
             Rustan maassa?
Mit' on tapahtunut? Katso!

(Vanha Kaleb lähestyy maahan vaipunutta.)

RUSTAN (kohoutuen.)

Miss' on hän? Haa, noitajuonta!
 Ja vain unta kuitenkin.
    (Kääntyneenä perälle.)
Taasko saavut liian myöhään?
Taas, kun täytetty on työ?
Kas, on malja puolityhjä,
 täysi jo mun kohtaloni.

KUNINGAS.

Mun on kuuma, sisässäni
 polte hehkuu; ylöspäin
veret kaikki syöksähtää!
Kurja juoma! — Mitä on se?
 Rustan! Rustan! Mitä on se?

RUSTAN (vapisten.)

Herra, tiedänkö sen minä?

KUNINGAS.

Ja tuo malja! Mikä sai
 hämärtämään silmäni? —
Tää ei ole sama malja;
vieraita on merkit tässä,
merkit villit, mielettömät.
 Miss' on minun? Rustan! Rustan!

RUSTAN (vaipuen polvilleen.)

Herra, tiedänkö sen minä?

EUKKO (tulee lepovuoteen verhojen takaa esiin. Hän pyörittää pikaria,
jonka vei mukanaan, jalallaan edellänsä etualaa kohden.)

Hi, hi, hi!
Kehrä, vierrä,
lankaas kierrä!
Tuuli vei!
Hi, hei!

(Katoaa verhojen taa.)

(Rustan on koettanut pidättää vierivää pikaria ja kätkeä sen maassa
viruvan viitan alle.)

KUNINGAS.

Mikä melu? — Siell' on minun;
vaihdokas on tämä tässä.
    (Hän on noussut vuoteelta.)
Rustan, Rustan! — Jumalat!
Eikö auttajia täällä?
Vanhus, tule, tue mua!
    (Rustanille, joka yhä koettaa kätkeä pikaria.)
Turhaan sitä kätket, Rustan,
näen, tunnen työsi mustan!
Auta, vanhus! Ah, ma kuolen!
Kuulkaa! Tuokaa lääkäreitä!
Pelastusta! Apua!
Kostoa ja apua!

(Hän vaipuu teltan ovelle paikalle rientäneitten käsiin.
Verhot sulkeutuvat ryhmän ylle.)

RUSTAN (yritettyään joitakuita kertoja tarttua hänen edessään maassa
olevaan pikariin, saaden sen vihdoin kiinni.)

Vihdoin! Vihdoin! — Haa, ja tuolla!

(Hän nostaa maasta myös toisen, vuoteen vieressä olevan pikarin.
Katsellen vuorotellen kummassakin kädessään olevaa pikaria.)

Yks ja yksi!
    (Etsien katseellaan maasta.)
             Missä toinen?
Yks ja yksi! Toinen missä?
Missä toinen, toinen malja?

(Hän vaipuu uupuneena maahan, pää nojaten vuoteeseen.)

(Zanga saapuu.)

ZANGA.

Herra, kaikk' on mennyttä!
    (Rustan kavahtaa pystyyn.)
 Omiensa käsiin tuolla
kuolee vanha ruhtinas,
sopertaen sanoja,
paljastaen varmaan työmme,
 kertoin, mitä tapahtui.

RUSTAN (temmaten sohvan viereisen pöydän paikaltaan.)

Pois tää pöytä, pois tuo vuode!
Tuonne katos akka; sinne
 pakenen nyt minäkin.

ZANGA.

Turhaa, sillä tässä päättyy
linnan seinään esipiha,
tiellä vankka muuri tässä,
 tuolla eessä väkijoukko.

RUSTAN.

Tästä ulos! Hampaillani
tahdon tähän muuriin murtaa,
käsilläni kaivaa aukon,
 pelastuksen pakotien.

ZANGA.

Hyödytöntä! Kuule! tullaan.

RUSTAN.

No, siis veitsi valmiina,
 ja kun minuun käyvät, Zanga,
iske selkääni se takaa.
Kuuletko sa? takaa, Zanga,
kun on kaikki toivo mennyt.
    (Hän seisoo Zangaan nojaten pää riipuksissa.)

(Teltan verhot avautuvat molemmin puolin. Kaupunkia valaisee
kirkkaasti kuu. Ulommaisen alan täyttää väki.)

(Gülnare tulee seuranaisineen vasemmalta ja rientää etualalle.)

GÜLNARE.

Täällä hän on, jota etsin!

RUSTAN.

Zanga, anna tikarisi!

GÜLNARE.

Herra, luoksesi ma saavun.
Kuollut on mun isäni, ja
 murhamiehet raivoisat —

RUSTAN.

Ken? Ken näki sen? Ken tietää?

GÜLNARE (jatkaen.)

Mykkä vanhus tuo, jok' on,
 pojan kuolon kostain, tehnyt
tämän konnantyön ja jalon
ruhtinaamme murhannut;
hänen apurinsa eivät
 lepää, ennenkuin he ovat
surmaan syösseet minutkin.
Murhaajan sain vangiks kyllä,
mutta heit' on paljon, ja he
pelastavat hänet vielä,
 ja hän palaa täyttäin työnsä.

RUSTAN.

Zanga! Kuulenko ma väärin?

GÜLNARE (polvistuen.)

Herra, älä työnnä pois mua!
 Hyvä, vanha isä kuoli
sinun nimes, huulillaan, kuin
tahtoin rakkautensa sinuun,
uskonsa sun apuusi
 erotessaan elämästä
jättää perinnöksi mulle:
"Rustan", sanoi hän ja kuoli.
Ja niin anon maahan vaipuin:
 ota orpo, yksin jäänyt,
kerran sulle määrätty,
hänet suojeluksees ota!
    (Torventoitotuksia.)
    (Nousten ylös.)
Kuuletko? Myös sotajoukko
 kapinassa! Tänne käy se
kohti näitä muureja:
nimeäsi mainitsee se,
 johtajaansa kutsuu se.
Siihen liittyy kansa vielä,
kaikki mua vastaan käyden,
 ilman sinun apuasi!

(Vasemmalta, verhojen ulkopuolelta tuovat asemiehet vanhan Kalebin.)

GÜLNARE.

Näätkö tuolla murhamiestä?
Kuin hän hehkuu, säkenöi!
 Voi!

ZANGA (käsi sapelin kahvalla.)

     Päin häntä! Murskaks hänet lyökää!

(Oikealta perältä saapuu riveissä sotilaita aseissa, tehden
puolikäännöksen keskustaa kohden.)

GÜLNARE.

Tuolla sotajoukko!
Hukass' olen!

RUSTAN (Zangaan ja asemiehiin päin, jotka uhkaavat vanhaa
Kalebia.)

              Seis!
    (Sotilasriveihin päin.)
                    Ja te!
    (Osoittaen Kalebia.)
 Mitä hän on rikkonut,
syytönkö vai syyllinen;
hänet mulle jättäkää ja
kootkaa raati tuomitsemaan!
    (Sotajoukkoa kohti.)
 Ja te, kunnon soturit,
velvolliset — lailla minun! —
    (Heittäytyen Gülnaren jalkoihin.)
polvistukaa lailla minun
 valtiattarenne eessä!

(Sotajoukon etumaiset polvistuvat, muut laskevat peitsensä.)

GÜLNARE.

Kiitos! — Teille anteeks annan!
 Onnelliset uhmaajat,
väkivalloin vaatimanne
suosiolla teille annan.
    (On tuotu kuninkaan turbaani ja irroitettu siitä kruunu.)
Tämän valtakunnan kruunu
 mulle jää, en sitä anna
muille, vaikka kuolo veis mun!
Sit' en anna sullekaan,
 vaan sen kyllä kanssas ja'an.

(Hän nostaa kruunun oikealla kädellään korkealle, Rustanin painaessa
päänsä maata vasten hurjan epätoivon elein.)

KANSA.

Eläköön Gülnare! Kauan
valtiaamme eläköön!
 Terve! Terve! Rustan! Rustan!

    Esirippu.




NELJÄS NÄYTÖS.


Sali kuninkaallisessa linnassa.

Vasemmalla ja oikealla sivuovia. Perällä vasemmalla pääovi, sen
vieressä alkoovintapainen suoja, jonka peittää verho. Oikealla
 etualalla pöytä ja tuoli.

Rustan tulee kalliissa pukimissa, kultainen vanne päässä kiireesti
 pääovesta. Samassa astuu Zanga esille vasemmanpuoleisesta ovesta.
Rustan viittaa häntä poistumaan panemalla sormen suulleen. Zanga
vetäytyy takaisin ovesta. Rustan itse menee verhon peittämään
 suojaan. Karkhan ja hänen kaksi sukulaistaan astuu pääovesta sisälle.

KARKHAN.

Ystävät, mua seuratkaa!
 Minkä kauan sitten päätin,
nyt sen panen täytäntöön.
Voitteko te sietää yhä,
 että teitä pilkkaa tuo
tänne tunkeutunut vieras,
yhä väkivaltaisemmaks,
 yhä rohkeemmaksi käyden?

Katoaahan joukostamme
 huomaamatta parhaimpamme,
joita epäillen hän pelkää!
Kuinka? Minne? Ken sen tietää?
Ja tuo musta paholainen,
 hänen häijy apurinsa,
villiin raivoon yllyttää
hänen rohkeuttaan vielä.
Missä onkaan oikeus?
Eikö näänny setä-vanhus,
 hän, tuo mykkä onneton,
mustaan murhaan syypääks tehty,
tutkimatta, tuomiotta,
teljettynä mustaan tyrmään
 oikeudetta, koska syytös
syylliseks jo hänet teki?
Kunpa kunnon tuomari
silmin, korvain asemesta,
 hänen mykkää kieltään kuulis,
jota haastaa onneton
käsin, huulten asemesta,
 monet epäilykset haihtuis,
arvoitukset selviäisi,
syyttömäksi syytön jäisi,
 syyttäjätpä tyrmään vaihtuis.

Vaiti ootte, maahan katsoin?
 Onko teillä miehen mieltä?
Tulkaa! luokse valtiaamme
kolmisin nyt astukaamme:
valitamme vaivaa maan,
 valitamme omaa hätää,
jotta punastuin hän huomaa
käskyjensä heikkouden.
Tiedän, että hänkin itse
 huokaa alla kahlehen,
jossa vieras häntä pitää
miltei niinkuin orjatarta.
Käydään luokse valtiaan
oikeutta anomaan;
 kansan tietoon kuuluvasti
paljastukoot salat julki,
ja ken syyllinen ja syytön,
viisas tuomar' ratkaiskoon.
 Yksi askel on jo tehty,
yhden uskaltanut oon —
mutta hullu ennen sanoo,
mist' on hyöty työnä vasta.
 Tulkaa valtiaamme luo;
tämä päivä viimeinen
 olkoon väkivaltaisen.

(He astuvat oikeanpuoleista sivuovea kohden.)

RUSTAN (joka on viimeisten sanojen aikana astunut esiin verhon takaa,
sulkee heiltä tien.)

Seis ja vangiks antautukaa!

KARKHAN.

Miksi? Syy?

RUSTAN.

            Maan kavaltajat!
Zanga! Vahdit! Vahdit! Zanga!

(Karkhan ja hänen seuralaisensa paljastavat tikarinsa.)

RUSTAN.

Tempaiskaa vain kurjat aseet;
vaikk' ois sotajoukko teitä,
 yksinkään en teitä pelkää.

(Vasemmasta sivuovesta saapuu Zanga, pääovesta sotilaita päällikön
johdolla.)

RUSTAN.

Viekää pois nuo kavaltajat!

KARKHAN.

Kavaltajiako me?

RUSTAN.

Kiellättekö vielä sen?
Eikö välky käsissänne
 aseet kapinoitsijain?

Oo, ma tunnen juonenne!
Taloissanne vakoillen
 vaanii valppaat urkkijani,
hiljaisetkin haastelunne
saapuu kaukaa korviini.
Viekää heidät vitkailutta!
Tahdon salamoida maan kuin
 puhdistava ukkonen,
maahan murskata sen rungot,
irti juuret kiskaista
sekä maahan raivattuun
kylvää uuden siemenen.
 Viekää heidät!

(Päällikkö on lähestynyt Karkhania, joka pyytää häntä pysähtymään,
viittaamalla ääneti ja anovasti kuningattaren ovea kohden.)

RUSTAN (Zangalle hiljaa etualalla.)

               Mutta sinä
 hiivi koppiin vanhuksen,
jonka päivät itse säästin;
 nyt on pakko, poista hänet!

ZANGA.

Kyllä, herra! Mutta kuinka?

(Oikeanpuoleisesta sivuovesta saapuu muuan kamariherra.)

KAMARIHERRA.

Herra, kuningatar tahtoo
 tietää, mik' on melu täällä? —

RUSTAN.

Hän sen ehtii kuulla, kun
 välttämätön työ on tehty.

(Kamariherra lähtee.)

RUSTAN (hiljaa Zangalle.)

Saata hänet täältä pois!
 Tikaria heristäen
vaadi hältä vala kallis;
mutta vaaran uhatessa,
 ennen hän, kuin — huomaa: — me!

(Zanga vetäytyy peremmälle; seuraavan aikana lähtee hän hiljaa pois.)

RUSTAN (huomaten vangitut.)

Täällä vielä? Pois nuo konnat!

PÄÄLLIKKÖ.

Herra, kuningatar saapuu.

(Kaksi kamaripalvelijaa on avannut sivuovet. Gülnare astuu
seurueineen esille.)

GÜLNARE.

Vastausta täält' ei saanut
lähettini, jonka laitoin.
Itse kysymään siis saavun,
 mitä tapahtunut on?

RUSTAN (osoittaen Karkhania.)

Viekää pois nuo!

GÜLNARE.

                 Keitä on he?

RUSTAN.

Pettureita.

KARKHAN.

            Sorretuita,
 jotka rukoilevat sua!

(Polvistuu sukulaisineen.)

GÜLNARE.

Anna heidän puhua!

RUSTAN.

Yhtä köyttä vetävät
he tuon vanhan konnan kanssa,
 jonka henki säästettiin.

KARKHAN.

Yhtä köyttä, jos hän syytön, —
 vihamies, jos sua hän vainoo.
Armoa en hälle ano,
kuultavaks vain pyydän häntä;
roistoillekin aina suodaan
 silmää, korvaa tuomarin.

GÜLNARE.

Pyyntöhän on kohtuullinen.

RUSTAN.

Silloin siihen myöntyisin.

GÜLNARE.

Jos ma sitä myöskin toivon?

RUSTAN.

Toivon! Toivon!

GÜLNARE.

                Sekä käsken.

RUSTAN.

Vaikka vastattavaa paljon
 oisi tuohon lauseeseen,
joka toivo on ja käsky;
kohteliaana naista kohtaan
 taivun heti kuitenkin.
Lähetin jo palvelijan
viemään tuomarinsa luo tuon
 ukon, usein mainitun.

KARKHAN.

Tää jos kohtaa hänet, silloin
hukass' on hän. Lähetä
itse häntä noutamaan,
 armoss' itse häntä kuule.

GÜLNARE (kamariherralle.)

Tuokaa hänet tänne siis.

RUSTAN.

Seis!

(Sulkien kamariherralta tien.)

GÜLNARE.

      Ma käskin!

(Kamariherra lähtee.)

RUSTAN.

                 Nytpä näen:
minkä pienten liitoksi ja
 salavehkeilyksi luulin,
onkin liitto julkinen
ylhäisten ja alhaisten,
hyönteiset ja käärmeet sylkee
 yhdessä nyt myrkkyänsä
turmioksi leijonan.
Eikä vähään tähdätäkään:
ylen työläs holhooja,
 jonka käsivarren valta
hallinnut on täällä naisen
oikullisen mielivallan,
nolata nyt tahdotaan,
 jollei muuta.

GÜLNARE.

              Sittenhän
nähdä saadaan, mitä on se,
 kun tuo vanhus ensin tuodaan.

RUSTAN.

Yhden vain oot unhottanut:
 että laajan maamme parhaat
mulle uskoo onnensa.
Mua seuraa soturit,
mua kuulee hovimiehes;
 luottavina porvarit
katsoo mua kuin turvan tuojaa.
Niin, tuo mieskin, jonka käskit
tuomaan tänne vanhuksen,
 ilman häntä palaa; oven
salpaa hältä kieltoni.
Vankan tornin vahti kuuluu
vannotettuun väkeheni;
 ilman mua ken vapauttaa
ukon tuon, pää hältä meni.
Ammoin varustauta aloin
tuloa tään päivän vuottain:
arka elää armopaloin,
 hullu kiitoksihin luottain.

GÜLNARE.

Liian pian paljastitkin,
mitä aavistanut olen.
Isä! Minkä suojelijan
 valtaan uskoit rakkaimpasi!

RUSTAN.

Lienee ollut hällä selko:
 voima suojaa suo, ei pelko!

KARKHAN.

Ruhtinatar, huoli pois;
 hukassa ei vielä kaikki,
viel' on auttajia sulla.
Aseiss' ovat ystäväni;
mitä salaa tehty on,
 julki nyt sen julistan.
Kun ma täällä puhun sulle,
puhuvat he kansallesi,
kurjan ikeen poistavat.
 Luulen sen jo alkaneen,
sillä hänen kätyrinsä
palaa tuolla hämillänsä,
tuskaisna ja vaiti; työnsä
 ei kai onnistunut lie.

ZANGA (on ilmeisen hämmentyneenä palannut ja asettunut Rustanin
läheisyyteen.)

KARKHAN.

Kuulkaa, käytävissä kaikuu
 melu kumman kirjava, kuin
äänten, askeieitten humu.
Niin, sun asiasi voitti,
ja nyt koston päivä koitti. —
 Katso! Setäni on vapaa.

(Vanha Kaleb ilmaantuu ovelle. Asestettuja saattajia hänen takanaan.)

RUSTAN (Zangalle.)

Hölmö, lurjus!

ZANGA.

               Herra, teille
vanha totuus tuttu lie:
 väkivalta voiton vie!

(Vanha Kaleb on astunut sisälle. Kun hän huomaa Rustanin, aikoo
hän takaisin.)

GÜLNARE.

Tule, älä pelkää lainkaan:
 minä sua suojelen.
Niin, sun todistustas kaipaa
muuan seikka tärkeä,
vielä usvan peittämä,
jok' on vain sun tuntemaasi:
 kuinka kuoli kuninkaasi?

RUSTAN.

Hänkö todistamaan? Kurjaa!
 Hänkö, jota epäillään,
joka itse työssä löyttiin;
jonka koko hovin väki
murhaan syylliseksi näki,
 hänkö ryhtyy syyttämään?

GÜLNARE.

Ensi hetken epäluulo
 ei oo silti aina tosi.
Myöhemmin oon huomannut,
että isä vaipuissaan
 viime uneen, pitkään, syvään,
sylihinsä ystävänä
tämän sulki, hälle uskoin
viime sanansa, ja hän
 tiesi, kuka hänet surmas.

(Vanha Kaleb on vaipunut polvilleen ja ojentaa rukoilevasti käsiään.)

RUSTAN.

Mainiosti suunniteltu!
 Mut on eessä luja lukko:
unhottanet, että ukko
mykkä on kuin haudanyö.
 Katsein, ilmein, viekkahasti
hälle opetetuin, voi hän
kyllä kestää eessä lasten,
 mut ei eessä oikeuden.

GÜLNARE.

Itse unhottanut olet,
 että viisaudessansa
keksinyt on ihminen
keinon äänteet ilmi tuoda
sekä salat mietteiden.
 Tuoll' on kynä, paperia,
joku piirto täyttää työn,
tapahtumain tumman yön
valkaisee näin lehtinen.
Kirjoittamaan hänet pankaa,
 minä häntä suojelen.

(Sukulaiset ovat vieneet vanhan Kalebin oikealla etualalla olevan
pöydän ääreen. Hänelle on annettu kirjoitusneuvot.)

RUSTAN.

Kirjoittakoon, valhetelkoon,
 käyköön minuun, kehen hyvään;
    (Kohottaen tupessa olevaa sapelia.)
minun kynäni käy syvään,
verellä ma kirjoitan.
Käärme! Kyllä tiedän, millä
 vaarattomaks myrkyn saan.

(Hän astuu perälle päin, mutta jääkin puoliväliin seisomaan
odottavana, puoleksi kääntyneenä vanhusta kohden.)

KARKHAN (vanhukselle.)

Älä pelkää, huoli pois;
 onhan puolessa jo työ.
Tavut täyttyy, sanat syntyy.
    (Lukien.)
 "Kuninkaanne murhas" —

RUSTAN (tempaisten kiivaalla liikkeellä sapelin puoleksi tupesta).

                       Seis!

(Vanhus kavahtaa säikähtäen pystyyn ja pitelee vapisten pöydästä,
kynä putoaa hänen kädestään maahan pöydän oikealle puolelle.)

RUSTAN.

Kiellän häntä jatkamasta!

GÜLNARE.

Käsken hänen kirjoittaa!

RUSTAN.

Tulkoon! Silmä vasten silmää
 mua katsokoon ja kuolkoon!
Tai te, jotka innokkaasti
hänen salakapinaansa
edistätte, eikö ole
 tässä maassa tapa moinen,
että seikat hämärät,
joista selvää ei voi saada,
 kaksintaisto ratkaisee,
määrää miekka terästetty?
Ken käy puolustajaks tälle?
 Tässä vastustaja hälle!

GÜLNARE.

Taisto näyttää voiman määrän,
tieto oikean ja väärän!
Jatka vain sa! Missä kynä?
 Tuokaa uusi hälle.

ZANGA (joka erä erältä on edellisen aikana etääntynyt herrastaan,
on tullut selkäpuolitse etualan oikealle puolelle.)

                   Uus on
hyvä, parempi on vanha.
    (Hän nostaa kynän maasta.)
Tässä kynä.
    (Vilkaisten äkkiä pääovelle.)
            Kas, ken saapuu?

(Lähinnäseisovain  katseet seuraavat hänen katsettaan kääntyen ovelle.)

ZANGA.

Vanhus, tässä!

(Hän ojentaa hänelle kynää vasemmalla kädellä. Kun vanhus vitkaillen
aikoo ottaa sen, työntää hän oikean, jossa hän on pitänyt tikaria
kätkössä, häntä kohden ja haavoittaa häntä käteen.)

               Varo vain!

(Vanhus vaipuu takaisin tuoliin päästäen epäselvän tuskanäännähdyksen,
pidellen vasemmalla kädellään haavoittunutta oikeata ja peittäen
myöhemmin sen liinalla.)

GÜLNARE (katsahtaen vanhukseen.)

Haa, mit' on se? Verta vuodat?

(Zanga on piilottanut nopeasti tikaria pitelevän kätensä seljän
taa ja koettaa siirtyä perälle ja sille puolelle, missä hänen
herransa on.)

GÜLNARE.

Ken sen teki? Ovet salpaan!

KARKHAN.

Tää se oli. Nähkää verta!
Nähkää, häll' on tikari!
 Kiinni hänet!

ZANGA.

Herra, suojaa, pelasta!


GÜLNARE.

Niin, puolla häntä,
älä salaa itseäsi!
 Työn hän teki käskystäsi!

RUSTAN.

Käskystäni? Minun, jonka
 toivoa, jos kenen sietää,
että tämä mies, jonk' ääni
vain voi poistaa päältä pääni
myrkyllisen epäluulon,
 että elää hän ja voi —
kädellään, kun suu on mykkä, —
ilmi tuoda, mitä tietää;
vahingoittaisinko häntä,
 itse näinkö puhdistuksen
telkeäisin ainoon uksen?
Tää jos hänt' on haavoittanut,
itse siitä vastatkoon;
 joka todistusta pelkää,
vähimmin hän syytön on!
Eikö hänkin ollut läsnä,
kun sai surman ruhtinas?
 Miksi yhtä tuomitaan,
varjo kun käy useaan?
Jos on itse työstä vapaa,
neuvoi ehkä, yllytti;
 onhan monen monta tapaa
joku teko suorittaa.
Niinpä käännän hälle seljän,
katseen hänestä luon pois;
syytön jos, se onneks on,
 jollei, saakoon tuomion!

ZANGA.

Herra! —

RUSTAN.

         Turhaa! Vanhus antoi
 todistuksen.

ZANGA.

             Siinä kiitos?

RUSTAN.

Petturi! Vai kiitos vielä?
Etkö sa mua johdattanut,
kodistani riistäen,
 kietoen ja paulaten?

ZANGA.

Hyvä! Mutta vielä sietää
 sinun yksi seikka tietää:
ukko mykkä on, ma en!
Tulkaa tänne, kuulkaatten,
miten saadaan kruunut, maat.
 miten paisuu nousukkaat.

RUSTAN.

Zanga!

ZANGA.

       No?

RUSTAN.

           Sa aiot —?

ZANGA.

                      Aion!

RUSTAN.

Oikeassa oot! ja onhan
 kyllä mieletöntä meidän
mustaan valheverkkoon heidän
liittyä, kun juonet raukee.
Mykkä kieli, kuollut käsi
 todistajan, johon luotti
he, ja joka toivon tuotti.
Luoksein jää! ma suojaan sua,
 seuraa uskollisna mua!

Ruhtinatar, voitko vielä,
 kysyn kerran viimeisen,
toteen näyttää syytöksen
muulla? Jos on vielä sulla
 todistaja, anna tulla!

GÜLNARE.

Jumala ja hän vain mulla.

RUSTAN.

Jumala on kaikkein kanssa;
 näkee kaiken, mit' on tehty,
mutta myöskin kuinka, _miksi_.
Ei, sun todistajas täällä
 eessä ihmisten nyt viime
kertaa todistakoon, sitten
 ikipäivät vaietkoon.

(Hän on astunut pöydän luo ja ottanut sillä olevan
paperin, asettuen se kädessä vanhuksen eteen.)

"Kuninkaanne murhas" — Ken?
 Sinäkö? Et sitä sano.
Tuoko tuoll', veljenpoikas?
Hän, tuo teeskentelijä
 ja mun vihamieheni?
Vainaan juomanlaskijako?
Taikka oma tytär, tuo,
joka vallanhimossaan
 auttoi vanhan kuolemaa? —

Ilmeillä ja liikkeill' ei, vaan
 selvästi sa todista!
    (Yhä nopeammin.)
Orjaniko, jota itse
hairahduksissani syytin?
 Sattumako? luonnonlaki?
Sotilaatko? porvaritko?
    (Osoittaen yksityisiä sormellaan.)
 Tuoko? Tuo? Vai tämä?

VANHUS (joka edellisen aikana on noussut ja seisonut paikallaan
silmät salamoiden ja rinta voimakkaasti kohoillen, sammaltaa nyt
muutamain epäselväin äänteiden jälkeen ankarasti ponnistaen.)

S--A!

GÜLNARE.

Puhuuko hän?

RUSTAN.

             Hullutusta!
 Epäselvän ähkymisen
puheeksiko muutatte?
Jos voit todistaa, niin tee se!
 Sitten taivas alas syösköön.
Sano nimi, päätä työsi!
    (Kurottaen paperia.)
 "Kuninkaanne murhas" —?

VANHUS (laskien muutamain kiivaiden liikkeitten jälkeen äkkiä
haavoittuneen oikean käden sitä pitelevästä vasemmasta irti ja
vaipuen kouristunein jäsenin ympärillä seisojain käsiin, hiljaa,
 mutta nopeasti.)

Rustan!

KARKHAN.

Jumalani, nyt hän kuolee!

GÜLNARE.

Varovaisuus! varovaisuus!

(Kaikki vanhuksen ääressä. Äänettömyys.)

RUSTAN.

Zanga!

ZANGA.

       Herra?

RUSTAN.

              Kuulitko?

ZANGA.
Kuulin.

RUSTAN.

        Todellista ei se
 ole. Harhaa, öistä unta;
sen vain houraa sairas päämme,
kuumeessa me niin vain näämme.
    (Kello lyö.)
Kello kolme lyö! — On kohta
 päivä. Kaikki silloin haihtuu!
Valveille ma ravistaudun,
aamu-ilma henkii otsaan.
Päivän tullen kaikk' on selvää,
en oo enää rikollinen,
 ei, taas olen, mitä olin.

(Muuan kuningattaren palvelijatar, joka aikaisemmin oli lähtenyt,
palaa tuoden pientä pulloa haavoittuneen avuksi.)

RUSTAN.

Kas! Tuo eikö Mirza serkku? —
Myös yön haamu, niinkuin nuokin,
jotka äijän ääreen taipuu.
 Puhallus, ja kaikki haipuu.

Ei, ne jää? ne saapuu? uhkaa?
Päättyvän tää viel' ei näy,
 katsotaanpa kuinka käy.

GÜLNARE (nousten vanhuksen äärestä.)

Turhaa! Sydän seisahtui;
varmaa on: hän kuollut on jo.
    (Huomaten Rustanin.)
Ootko täällä viel' ja uhmaat?

RUSTAN.

Ruhtinatar, sana vielä!
 Mit' on tapahtunut täällä,
mikä osani on siinä;
laskekaamme, jakakaamme,
mikä sun ja mikä mun.
 Monet palvelukset tein,
tämän maasi voittoon vein,
nyt sen kaiken sulle annan,
päästän, mikä sitoi sun. 
Aarteet parhaat valikoi,
ota rikkahimmat maat,
korut, helmet, kaiken saat;
 mulle jätä tyhjä korpi,
jossa kaipuu, köyhyys asuu,
kultana vain päivänpaiste,
 mutta valta olkoon mun.

GÜLNARE.

Sulle valta? Kahleet sulle!
Hänet vangitkaa!

RUSTAN.

                 Sa mieti!
    (Taka-ala on vähitellen täyttynyt sotilailla.)
Sana vain, ja sotilaat,
jotka taistelussa mua
 jumaloi —

GÜLNARE.

          Mun puolestani,
mut ei mua vastahan.
Kas! he siirtyy puolelleni. 
Tulkaa, tulkaa turvakseni!

(Sotilaat ja päälliköt, jotka ovat seisoneet Rustanin puolella,
siirtyvät toinen toisensa jälkeen vastakkaiseen riviin.)

RUSTAN (huutaen heille.)

Seis!

GÜLNARE.

Hän vihamies on, tulkaa!

(Kaikki, muutamia harvoja lukuunottamatta, ovat siirtyneet hänen
puolelleen.)

RUSTAN (paljastaen sapelin.)

Hyvä, taistelkaamme sitten!
 Zanga, sido säiläni
vaskivitjoin vankasti!
Miekka maalle ruostumasta,
 kuollessain sen jätän vasta.

ZANGA (itsekseen.)

Nyt on eessä kuumat paikat.

(Hän poistuu Rustanin seljan taitse vasemmanpuoleisen oven kautta,
joka jää auki.)

RUSTAN (taisteluasennossa.)

Tulkaa tänne! Kaikki, kaikki!

GÜLNARE (astuen häntä vastaan.)

Ei, suo palvelijain olla;
 iske minut, uskallatko?

RUSTAN (väistyen.)

Kaikki muut, vaan sua en!

GÜLNARE.

Hurja, isän tapoit kerta;
 kammoatko verta?

RUSTAN (peräytyen hänen tieltään.)

                 Zanga!
Zanga!

GÜLNARE.

       Nyt siis toimeen! Eespäin!
 Hyökätkää! Nyt kiinni heidät!

(Hän astuu etualan oikealle sivulle. Siellä olevat, Karkhan
etunenässä, kääntyvät perälle. Taistelua.)

Rustanin ääni.

Zanga! Zanga! Ratsuni!

PALVELIJATAR.

Ruhtinatar! kauhistusta:
 katsokaahan tuonne, musta
jonne juuri pakeni, —
kas kuin soihtu loimuava
kädessään hän juoksee halki
laajan linnan; pelkään että
 hän sen pistää palamaan.

GÜLNARE.

Menköön linna, menköön henki,
 kunhan hänet surmataan!

(Hän kiiruhtaa palvelijattarineen oikealla olevasta sivuovesta ulos.
 Vanhus on jo aikaisemmin viety pois. Käsikähmä on siirtynyt perällä
olevalle pääovelle. Aseitten kalsketta. Lyhyt väliaika. Sitten
kaikuu ovesta joitakuita harpunsäveleitä, ja niiden seasta kuuluu
 Rustanin ääni useaan kertaan huutavan: "Zanga!" Näyttämö peittyy.)

       *       *       *       *       *

Lyhyt maalaishuone; ovi perällä ja oikealla sivulla. Pimeä.

Mirza astuu lamppu kädessä peräovesta sisälle.

MIRZA.

Eikö hänen ääntään tuo?
 Taaskin hänen, kuten luulen,
avunhuutoansa kuulen,
kuin ois hengen hädässä.
    (Kuunnellen vasemmanpuoleisella ovella.)
Ja ma yksin oon, ei kenkään
 kuule mua, lohduttain,
moiti hupsuksi ja sano,
ett' on turvassa hän täysin,
 tuskani mun totta vain.

Ei, en voi ma tätä kestää!
 Ei, mun täytyy etsiä
tänne joku läheinen,
tyhjentää tää huolten taakka,
sydäntäni keventää!
    (Oikeanpuoleisella ovella.)
Isä, rauhassako nukut,
 mua ja tuskaani et muista?

MASSUDIN ÄÄNI (oikeanpuoleisen oven takaa.)

Mirza, sinä?

MIRZA.

             Minä juuri.
Murheissako myös sa valvot,
 hänest' oot myös huolissasi?

MASSUD (ulkoa.)

Mitä kello?

MIRZA.

            Kolme löi se.

MASSUD.

Sisään käy.

MIRZA.

            Sun luokses?

MASSUD.

Niin!
      Yhdcss' sitten tupaan käymme.

MIRZA.

Todellakin? — Isä hyvä!
 Minä tulen! — Jumalat,
huomaanne ma hänet uskon!
Kun on muussa aatos, mieli,
muusta kun mun haastaa kieli,
 suojatkaa te kalleintani!
Ei vain kärsimyksistä,
vaan myös toiveist', aatoksista,
 ettei turma häntä kohtaa,
kunnes sieluni on taas
hänen luonansa, ja kunnes
 rukoilla ma jälleen voin.

MASSUDIN ÄÄNI.

Etkö tule?

MIRZA.

           Tässä olen.
    (Avaten oven.)
Ylhäällä jo? Vaatteet yllä?
Isä, oo kuin hyvä oot!
    (Astuu ulos.)

       *       *       *       *       *

(Metsäinen seutu. Oikealla etualalla esiinpistävä kallio, perällä silta
samoin kuin toisen näytöksen alussa. Pimeä. Etäistä taistelunmelskettä,
 joka vähitellen vaimenee.)

Sitten saapuu Rustan haavoittuneena, Zangaan nojaten.

RUSTAN.

Zanga, katso, kuin käy taisto?

ZANGA.

Taisto? Sano ennen: pako!
Miehes väistyy, pakoon pötkii,
loput vihamiehen miekkaan
 kaatui tuonne korven hiekkaan.

RUSTAN.

Näinkö kävi? Tääkö loppu?

ZANGA.

Syytä käsiäsi siitä!
 Pallo lentää niinkuin lyöt.
Oisit, kuten tahdoin, silloin,
kun meit' ahdistivat siellä
hämmingissä kaupungin,
 oisit silloin suonut mun,
kuten linnassa ma tein,
sytykkeitä viskoa,
 kauhun tyhjentämät kadut,
talot, kaikki tuleen peittää,
ois he tainneet ajon heittää,
 toisin oisi käyneet ladut.

RUSTAN.

Peto! Noinko surmaa paljon?
Ja ken tietää, onnistuiko?

ZANGA.

Onnistuiko? Siinä solmu:
 rikos ei, vaan vaara saanee
hurskaan sielun kauhuihin?
Uskalluksin puolinaisin,
askelin noin horjuvaisin
 tahdoit suuruuteen ja valtaan,
tietä mahdin jyrkän kaitaan
korkeuksiin kiivetä?
Monet sekalaiset aineet
vallan sisuksissa riehuu,
 tuskin kymmenenkään maan
hävityksen tulilaineet
vastaa seosta, mi kiehuu
sulatossa: mutta niskaan
vuosisadankin kun viskaan,
 lempeydellä muistellaan,
kuonan raudast' tuli poistaa,
kuningas kuin kulta loistaa.
Sin' et sitä kestää voinut,
 mielin ahtain unelmoinut
kauas oot; jos tahtoo voittaa,
täytyy uskaltaa; siis tälleen
 alhaisuuteen palaa jälleen!

RUSTAN.

Palvelijalta kuulla moista,
 viettelijältä, auttajalta!

ZANGA.

Viettelijä? Auttaja?
 Ehkä! Mutta palvelija?
Missä herra? Luisuithan
korkeuksista, joita kohti
sormeni sun tiesi johti,
 koska tahdonjättiläinen
rohkeata työtä väistyi?
Sama syy ja rangaistus,
sama arvo, vaatimus
meillä on; kuin kohduss' äidin
 samanlaiset oomme yössä.

RUSTAN.

Pelasta siis molemmat!
Keino keksi, tue mua!
Sillä mikä auttaa sua,
 joka tunsit rikostyön?

ZANGA.

Mikä auttaa? Sinut myön!
Runsaan palkan varmaan saa
se, ken sinut luovuttaa.
 Oo, sun pääs on silkkaa kultaa!

RUSTAN (suunnaten häneen iskun.)

Hirviö ja piru!

ZANGA (ottaen iskun vastaan miekalta, jota hän on pitänyt
paljastettuna viittansa alla, ja lyöden sapelin hänen kädestään.)

                Seis!
 Sitä odotinkin juuri.
Herroilla on metkut omat,
mielellään lyö toivottomat
Mikä estää mua nyt
 säilärautaa syöksemästä
s uoraa päätä sydämeesi,
siten oman pääni ostain,
vaivat maan ja omat kostain
 yksin iskuin? Eikä sentään;
älä pelkää! Olit heikko
oppilaani vain, min tein
kuvaksi ma itsellein.
Rikki lyötynäkin yhä
 oma työ on mulle pyhä.
Pakene! ma tänne jään
onnes tähteet keräämään,
uuden loiston luoda koitan;
kuollut oot, ma palkan voitan.
    (Viitaten perälle.)
 Tuolla tiesi! Pakoon käy!

RUSTAN.

Zanga, vielä kerran! Mua
 seuraa! Mieti, mikä olin;
kuinka kaikki mua suosi;
muista, kuinka sulle vuosi
 multa suosiota viljan.

ZANGA.

Murhasta kun syytit hiljan
 mua, kun avuttomaks luulit?

RUSTAN.

Unhotetaan kaikki pois!
Verta vuodan, auta mua!
 Seutua en tunne lainkaan.

ZANGA.

Seutuako? Etkö vainkaan!
 Hahhahhaa! Kas, juuri tässä
kuninkaan sa pelastit,
tai tuo toinen oikeastaan;
tässä astui hän sua vastaan.
 Näätkö tuolla sillan tumman?
Niin, tuo onnen ensi tie
nyt myös turmioon sun vie.
 Pakoon! Kosto lähestyy!

RUSTAN.

Voi mua, voi!

ZANGA (osoittaen siltaa.)

Käy tuonne pakoon!

RUSTAN.

Sille milloinkaan en astu!
Tuonne käyn!
    (Kääntyen oikealle.)

ZANGA.

Ho hoi, ho hoi!
 Katso noita liekkejä,
jotka kiertelevät maita.
Kaatuneitten henkiä ne
eivät oo, vaan sotilaita,
 jotka soihtuineen sua etsii.

RUSTAN (kääntyen vasemmalle.)

Nyt siis tietä takaisin
 samaa, jota tultiinkin.

(Kaukaista torventoitotusta vasemmalta.)

ZANGA.

Kuule! Mitä sanot tuosta?
Selkäpuolta myös ne ajaa.
Etkö usko varoittajaa?
 Tuolla ties!

RUSTAN (joka on astunut sillalle johtavalle ylenevälle tielle,
jääden seisomaan.)

En voi, en voi!
Että koskaan uskoin sua!

ZANGA.

Nytkö myöhäks sen näät vasta?

RUSTAN.

Oo, mua huimaa, kauhistaa!
 Tulet tuikkii kaikkialla,
kuume aivoissani riehuu,
ja nuo hahmot huojuvat,
joita tuskin tajuat,
 pyörrekarkelossa liehuu.
Kiusaaja ja vihamies!
Paha henki! Minne ties
 otit? Ylen tumma olet!

ZANGA (joka on heittänyt yltään viitan ja päähineen ja seisoo
aivan mustassa puvussa aloillaan.)

Kuuma on, ja musta olen.

RUSTAN.

Käärmeiltä sun hiukses näyttää!

ZANGA (vetäen tukastaan kaksi liehuvaa nauhaa, jotka ovat
olleet hänen hiustensa ympäri sidottuina.)

Nauhoja, vain nauhoja!

RUSTAN.

Ja tuo vaate seljässäsi
 on kuin sull' ois siivet mustat.

ZANGA.

Pahat poimut, hyvät myös.
Niin on meillä maalla muoti.

RUSTAN.

Murhamiehen-jaloissasi
 loistaa jotain synkeästi.

ZANGA (nostaen ylös varrellisen, mäntämäisen esineen, joka oli
jo ennenkin maassa, mutta joka vasta nyt alkaa loistaa.)

Mätä kääpä, laho puu;
 lyhdyks silti sopeutuu.

(Pitäen koholla tuota esinettä, jonka valo kirkastuu.)

Valaisee sun tiesi tuonne
syvyyteen. Vain siellä on sun
pelastukses. Näätkö, sinut
 vainoojat on saartaneet?

(Etualan oikealta puolelta astuu esiin asemiehiä.)

JOHTAJA.

Hän se on! Oot vankimme!

RUSTAN.

Voi!

ZANGA.

     Nyt syöksy!

(Vasemmalle, Zangan seljän taakse, ilmestyy sotilaita.)

JOHTAJA.

                 Tääll' on roisto!

ZANGA.

Syöksy vain!

RUSTAN (rientää sillalle vievää tietä ylös.)

JOHTAJA (vasemmalla olevain sotilaitten etunenässä.)

             Tie sulkuun hältä!

(Jotkut seuraavat häntä.)

RUSTAN (näyttäytyy sillan luona.)

ZANGA.

Silta vapaa vain!

(Rustan on astunut sillalle.)

(Ylängön oikealta sivulta ilmestyy Gülnare seurueen ja soihtujen kera.)

GÜLNARE.

                  Seis!
Verihurtta!

ZANGA.

            Pelkurina
 pyövelinkö miekkaan kaadut?
Oikea on paikka siinä!
Syöksy virtaan, soturina
 kuole, sankarina kaadu!

GÜLNARE.

Antaudu!

(Joka taholta on saapunut esiin sotilaita soihdut käsissä.
Asemiehet tunkeutuvat lähemmäs.)

ZANGA.

Mun perii hukka!

(Rustanin näköinen olento syöksyy virtaan. Samassa hetkessä luhistuu
 oikealla etualalla oleva kallio. Rustan tulee näkyviin vuoteellaan
makaavana. Kaksi poikaa hänen vierellään, samoin kuin ensimäisen
näytöksen lopussa. Seudun peittää harso, toinen, kolmas. Henkilöt
 käyvät epäselviksi. Zanga vajoaa. Pilvet peittävät kaiken.)

RUSTAN (liikahtaen unissaan.)

Voi mua, voi! Ei pelastusta!

(Vuoteen jalkopäässä seisova tummapukuinen poika sytyttää soihtunsa
 pääpuolessa seisovan kirjavapukuisen soihdusta, jonka tämä sen
sijaan sammuttaa maata vasten. Rustan herää. Pojat vajoavat. Pilvet
perällä häviävät. Paljastuu sama majansisusta kuin ensimäisessä
 näytöksessä on.)

RUSTAN (Kavahtaen ylös ja tunnustellen käsivarsiaan.)

Hengiss' oonko? — Vankinako?
Eikö mua virta niellyt?
 Zanga! Zanga! Voi mua kurjaa!

ZANGA (samassa kotipuvussaan kuin ensimäisessä näytöksessä, astuu
sisään kädessä lamppu, jonka hän asettaa pois.)

Vihdoin heräät, aamu koittaa,
 ratsut on jo satuloitu.

RUSTAN.

Piru! Käärme! Murhamies!
 Saavutko mua pilkkaamaan?
Kyinä kiertyy hiuksesi,
kypeniä silmäs sinkoo,
kätes salamoita linkoo,
 vaan ma tahdon, kuolevainen,
viekoiteltu, kostaa kaiken,
ja tää teräs tutkikoon,
onko samaa rautaa liha,
 kuin on otsa, sydän, viha!

(Hän on tarttunut tikariin, joka riippuu hänen vuoteensa vieressä,
aikoen paiskata sillä.)

ZANGA.

Apuun! Voi! hän järjiltään on!
Mirza! Massud! Kuulkaa! tulkaa!
    (Hän pakenee.)

RUSTAN.

Pakoon läksi. Mull' on voimaa
hänen mahtinsakin voittaa!
Pois nyt näistä huonehista,
 joita kuolonkauhut saartaa!

Tuli sammuksiin nyt tää,
 jottei vainoojat mua nää.

(Hän sammuttaa lampun. Leveän kaari-ikkunan lävitse, joka ottaa
suuremman osan peräseinästä, näkyy taivaanranta päivänsarastuksen
ensi merkeissä.)

Missä ovi? Missä pääsy
tämän paikan kauhuista?
Tännekö mun täytyy kuolla? —
Kuule, tullaan! Kallihisti
tahdon elämäni myödä —
 hengilt' ensin jonkun lyödä.

(Hän tarttuu vuoteensa vieressä pystyssä olevaan sapeliin.)

(Massud ja Mirza tulevat. Jälkimäinen kantaa kädessään kirkkaasti
valaisevaa lyhtyä.)

RUSTAN.

Mitä, kuningas, Gülnare?
 Ei! — Se oisko mahdollista?
Massud lienet. — Mirza, Mirza!
Kuolleitako kaikki oomme?
Kuinka luonanne ma olen,
 kotipirtin siltaa polen?

Älä tuhlaa huomiotas,
 katsehesi rakkautta
pimeälle, sortuneelle!
Verivihalla ma maksan,
 mitä mulle rakkaus antaa. —

Ei, en vihaa sua! Tunnen
 sen, en sua. — Enkä sua. —
Vihaa? Ah, kuin mieli suli,
lämmin tulva sieluun tuli!
Ei, en teitä, ketään vihaa!
 Kaiken anteeks antaa voisin!
Ah, kuink' kyynelin nyt toisin
nään, kuin kiedottuna taikaan,
 niinkuin ennen lapsuusaikaan.

MIRZA.

Rustan!

RUSTAN.

        Älä saavu luokse!
 Tietäisitpä, mit' on tehty
siitä, kun me viimeks näimme.

MIRZA.

Viimeks näimme?

RUSTAN.

                Päivät, viikot —

MIRZA.

Viikot? Päivät?

RUSTAN.

                Mistä tiedän?
Kauhea on ajan mahti.

MIRZA.

Yksi yö kai vain on mennyt?

ZANGA (ilmaantuen ovelle.)

Herra, käsketkö nyt ratsut?

MIRZA.

Etkö muista sitä enää?
Eilen — Isä, sano sinä,
 mieleni käy raskaaks siitä.

MASSUD.

Eilen, etkö sitä muista?
tahdoit luotamme sa mennä,
 pyysit ratsut aamuksi.

RUSTAN.
Eilen —?

MASSUD.

         Milloin muuten?

RUSTAN.

                         Eilen? —
Ja tuo kaikki, jonka näin,
jonka elin, kaikki suuruus,
kaikki kauhistava, paha,
 veri, kuolo, taisto, voitto —?

MASSUD.

Oli varoitus kai loitto,
 salatuimman voiman työ,
jolle hetki on kuin vuosi,
vuosi on kuin yksi yö,
joka antoi varoituksen,
 näytti unta uhkaavaa
ja nyt toden paljastaa,
poistaa yön ja uhkauksen.
Tuskin saat sa toisen kerran
 armon. Kuule ääntä Herran!

RUSTAN.

Yö! — ja oli elämä.

MASSUD.

Yö. Vain unta yöllistä.
 Katso, sama aurinko,
päivää vanhempana vain,
joka laski uhmasi ja
kovuutesi todistain,
 kas, se ikimatkallaan
nousee yli vuorimaan,
katsoo sua kummastellen,
kun näin viivyt kuhnaellen:
jos sa aiot retkellesi,
 on jo aika lähtäksesi!

(Ikkunasta näkyvä seutu, joka jo aiemmin on kuvastanut kaikki
päivänsarastuksen asteet, sädehtii nyt auringonnousun täydessä
loistossa.)

RUSTAN (langeten polvilleen.)

Terve, pyhä aamunkoi,
 iki valo, onnen päivä!
Niinkuin väistyi öinen häivä,
säteesi kun säihkeen loi,
niin tään rinnan yökin laukee,
selkenee ja kirkastuu.
 Hämäryyden huntu aukee,
sortuu salaisuuden muuri:
valaistusta seuraa lämpö
ja se valoa on juuri.
Kiitos sulle! että kauhun
 verijulma valtakunta
oli varoitusta, unta,
eikä elämää, ja että
 sätees kirkkaudessaan,
valkaisija kaiken maan,
kohtaa minut syyttömänä,
 eikä pahantekijänä.

Julistakoot sätees aina,
 syvään joka rintaan paina:
yksi täällä vain on lauha
onni: tyyni sielun rauha,
syystä vapahdettu rinta!
 Suuruus vaarallista on,
maine varjo arvoton;
tyhjillä se ilveillään
 vie niin paljon mennessään!

Niin, sen imarruksista nyt
iäks itsein irti sanon,
eessäs, setä, polvillani
 kolmea ma lahjaa anon: —

MIRZA.

Rustan! — Isä!

RUSTAN.

               Anteeks ensin!
Ota pyynnön kuuman vuoksi
eksynyt taas majaas luoksi
 katuvana!

MIRZA.

          Kuuletko
isä?
MASSUD.

     Oo, niin mielelläni!

RUSTAN.

Sitten kiusaajalle tälle,
josta varoittivat tähdet,
vapaus ja kultaa hälle
 anna, menköön minne halaa!

ZANGA.

Herra!

RUSTAN (Zangalle.)

       Tahdon, että lähdet!
Pyydän, isä!

MASSUD.

             Toivon samaa.
    (Zangalle.)
Mennä saat, sa olet vapaa!
 Ota toinen hevosista.
Mitä kukkarossa on,
jonka matkaa varten annoin,
 sinun on, ja matkaan lähde!

ZANGA.

Vapaa todella?

MASSUD.

               Niin!

ZANGA (Rustania kohden.)

                     Mitä
sanon?

RUSTAN.

       Kiitä lähteissäsi.

ZANGA.

Käytän ensi riemastusta.
 Hyvästi, te hyvät mulle!
Kaunis neito, kiitos sulle!
Ja nyt joutuin matkallen
halki viitain, kankaitten!
    (Yhdellä hyppäyksellä ovesta ulos.)

RUSTAN (joka on noussut.)

Sitten pyyntö viimeinen!
Illalla kun erottiin,
herätit mun toivomaan,
 että Mirza, tyttäresi —

MASSUD.

Älä haasta siitä nyt!
 Taloni ja tavarani
ja'an ma kera katuvaisen;
vaan mit' yli omastani,
 sisin ydin elon maisen,
siin' en pyyntöäs voi täyttää,
ennenkuin voi aika näyttää,
 iäksikö meni mennyt.

RUSTAN.

Setä, epäilläkö voit?

MASSUD.

En, ett' et nyt tunne niin;
 mutta muista: unelmat
toiveita ei luo, vaan henkiin
 entisiä loihtivat;
minkä karkoittaa nyt aamu,
siemen sinuss' oli siihen;
 varo! niin teen minäkin.

RUSTAN.

Setä, kuule!

MIRZA.

             Kuule, isä!

MASSUD.

Sinäkin käyt hänen puolleen?

MIRZA.

Hän on lempeä ja hyvä.

(Kuuluu hiljaisia säveleitä.)

MASSUD.

Kuulkaa!

MIRZA.

         Isä!

MASSUD.

              Säveleitä!

MIRZA.

Sana vain!

MASSUD.

           Ne lähenee.

(Zanga ja vanha dervisi kulkevat ulkona ikkunan ohi. Vanhus soittaa
harppua, Zanga puhaltaa huilua. He soittavat ensi näytöksen lopussa
 kuultua säveltä.)

MASSUD.

Eikö musta Zanga tuo? Ja vanhus hänen vierellään —

RUSTAN.

Kauhistus!

MIRZA.

           Ja miksi? Onhan
 hän tuo hyvä dervisi,
ihmeentekijä, mua joka
neuvoillaan ja opeillaan on
 niinkuin isä ohjannut.

RUSTAN.

Pois, te tummat unet nyt!
Isä, sano hyvä sana!

MASSUD.

Kas, he saapuu, kas, he tulee.
Kumartavat auringolle.

MIRZA.

Isä, etkö puhu?

MASSUD (hiljaa.)

Kyllä vielä! Kuunnellaanpa; hiljaa!

RUSTAN (samoin.)

Mutta sitten —?

MIRZA (samoin.)

                Lupaa!

MASSUD.

                       Hiljaa!

RUSTAN ja MIRZA (kietoen käsivartensa toistensa ympäri).

Isä! Setä!

MASSUD (kuunnellen yhä ulkoa tulevia ääniä, tehden vasemmalla
kädellään myöntävän merkin, hiljaa.)

           No niin, olkoon!

(Rustan ja Mirza vaipuvat polvilleen häntä ja toisiaan syleillen.
Sävelet kaikuvat edelleen.)

    Esirippu.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76152 ***