*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76270 *** language: Finnish AAMUKELLOT Kirj. Adolf Schmitthenner Toimittanut Teuvo Pakkala Mailta ja meriltä N:o 3. Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1910. 1. »Nyt hän on kiinni! Kiinni saivat!» Poikasia kulki etunenässä. Hurjaa vauhtia he mennä pyyhkäisivät kadulle jyrkkää alamäkeä etuporttia kohti. Sitten tulivat sällit verstaista, hevosenkengittäjät etumaisina. Palvelustytöt jättivät ruukkunsa kaivolle. Taloista tulla tupsahtivat porvarit ja naiset, ja vaaliruhtinaallisen amtmannin kauniit tyttäret kurottautuivat katsomaan ikkunoista. Häntä kuljetettiin torikatua. Sotamies kulki edellä tehden tietä keihäsvarrellaan. Sitten tuli torvensoittaja ja rumpali. Torvensoittaja puhalsi samaa kappaletta, jota hän itse ja toverinsa olivat puhaltaneet toissapäivänä vaaliruhtinasta vastaanotettaissa. Silloin ei ollut tungos torilla ja liike kaduilla suurempi kuin tänäänkään, eikä ollut odotettavissa mitättömämmät kestit kuin toissapäivänä. Miksikä ei siis torvensoittaja soittaisi samaa kappaletta, jonka kaupungin urkuri oli valinnut soitettavakseen hänen ruhtinaallisen armonsa saapuessa? Rumpali taas noudatti toista periaatetta: joka kerta, kun hän astui jonkun neitosen ohi, iski hän kaikin voimin vasikannahkaan, joka parkui pahasti, lennätti pölyä ympärilleen ja herätti naurua. Rumpalin takana asteli vanki, kädet selän taakse sidottuina. Hänen puseronsa oli siekaleina, mustat hiukset riippuivat hujan hajan kasvoilla. Vasemmassa ohimossa oli leveä haava, josta veri vuoti virtanaan. Se mies vasta oli puolustanut itseään! Yksin viittä vastaan. Kaksi oli hän paiskannut tantereeseen, ennenkuin he saivat hänet alleen. Ja kun he olivat saaneet hänet kumoon, oli hän tempaissut vielä yhden mukanaan, joka unohtikin nousta pystyyn. Näin puhelivat sällit keskenään. Mutta tytöt, jotka katselivat ikkunasta, mustakutrinen Judith ja hänen leikkitoverinsa, vaalea Agathe, kuiskivat toisilleen hiljaa, jotta ei kolmas kuulisi: »Sääli kaunista, nuorta verta! Katsoppa, mitenkä hänen silmänsä salamoivat! Ja mitenkä hän astelee ylpeänä, ikäänkuin olisi mikäkin ritari! Totta tosiaan minä en tiedä meidän herroistamme yhtäkään, jonka kanssa niin mielelläni menisin tanssimaan!» Samaten ajattelivat ja puhelivat myöskin tytöt kadulla. Mutta siitä huolimatta ei kukaan oikeastaan säälinyt häntä, ei vanhat eikä nuoretkaan, naiset eikä miehetkään. Hän oli näet ventovieras ihminen, jota ei kukaan vielä ollut nähnyt vasta kun toissapäivänä, jolloin hän ilmestyi tanssimaan tuonne lehmuksen alle yläportilla. Siellä oli hän vähän aikaa tapellut vaaliruhtinaan jousenjännittäjän kanssa ja tappanut hänet. Miten se oli tapahtunut, sitä ei osannut kukaan selittää. Nuo kaksi miestä olivat vaihtaneet muutamia sanoja, rynnänneet toisiinsa jo käsiksi, ja samassa makasi toinen verissään, toinen tunkihe joukon läpi ja hävisi läheiseen metsään. Ruhtinaan ratsumiehet olivat heti ajaa karauttaneet pitkin katuja kaupungista ulos ja hälyyttäneet liikkeelle ympäristöllä olevien kylien asukkaat. Kaikenlaista joutilasta joukkoa oli jalkeilla etsimässä karkulaista lähimetsistä, he kun toivoivat saavansa sievän kiinniottopalkkion. Muutamat näistä olivat onnistuneet saamaan käsiinsä karkulaisen, mutta suoriusivat siitä huvista monilla mustelmilla, haavoilla ja jäsenvammoilla. Tällaista tiesivät miehet kertoa. Naisväki taas oli ottanut selvää, minkä tytön tähden nuo molemmat vieraat olivat iskeneet yhteen. Ja kun saatiin tietää, että se oli vaunumestarin Veronika, ihmeteltiin entistä enemmän, sillä Veronika oli vielä lapsi ja oli ensi kertaa ollut tanssitilaisuudessa. Pojat eivät olleet koskaan hänestä puhuneet, eikä yksikään naisista ollut huomannut, että hän olisi kaunis. Sitävastoin tiedettiin, että hän oli köyhä ja ettei hänellä ollut sukulaisia eikä tuttavia. Ja kun ei murhattukaan liikuttanut mitenkään ketään, niin seurattiin koko tapahtumaa ainoastaan uteliaisuudesta. Kaupungin isillä sekaantui tähän uteliaisuuteen tyytyväisyyttä, joka sai heidät hykertelemään käsiään. Sen jälkeen näet kun vanha ruhtinatar oli kuollut tuolla linnassa, leskenasunnossaan, ei heillä ollut sen muurien sisäpuolella ollut yhtään maan hallitsijahuoneen jäsentä. Nyt kun vaaliruhtinas oli käymässä heidän luonaan, toivoivat he saavansa hankituksi itselleen muutamia etuoikeuksia tapauksen muistoksi. Mutta kun he onnettomuuden jälkeisenä päivänä kävivät tervehtimässä häntä, niin oli Ottheinrich ahdistanut heitä vihaisena, aivan kuin he olisivat olleet syynä siihen, että hänen palvelijansa murhattiin. He vakuuttivat olevansa tähän ilkityöhän syyttömiä kuin Betlehemin lapset ja säälivänsä murhattua kuin omaa veljeänsä. Mutta Ottheinrich oli armotta kääntänyt heille selkänsä, ja he olivat alakuloisina tallustelleet kukin kotiinsa. Sitä tyytyväisempiä olivat he nyt siitä, että vaaliruhtinaan ratsumiesten ei ollut onnistunut saada kiinni ilkityöntekijää, vaan kaupungin porvareiden. Missä vain senvuoksi kaksi raatiherraa tapasikin toisensa tungoksessa, he onnittelivat toisiaan ja tuumivat keskenään, että kiinniottajille pitäisi antaa yhteisistä varoista kunniapalkinto vaaliruhtinaan palkkion lisäksi ja noille kolmelle haavoittuneelle vielä päälliseksi kipurahoja. Ottheinrich oli juuri noussut ruokapöydästä, kun melu läheni linnaa. Hän meni ikkunan luo ja silmäili pitkin katua meluavaa joukkoa kohti. »Ketähän he tuolla kuljettavat kaupunkiin? Totta vieköön, samalla soitolla, jolla he ottivat minut vastaan!» Silloin törmäsi vanha linnanvouti ovesta sisään. »Teidän armonne! He ovat saaneet kiinni hänet, ovat saaneet kiinni!» »Kenen?» »Tuon miehen, joka surmasi teidän Fritsinne.» »Jopa jotakin!» huudahti vaaliruhtinas ja riensi ulos sellaisenaan, pää paljaana, kotinutussa. Kun rumpali huomasi korkean herran, otti hän tehtävänsä vakavalta kannalta ja löi mahtavasti tahtia. Torvensoittaja yhtyi siihen kaksinkertaisella innolla ja soitti marssin viimeiset sävelet fortissimossa. Molemmat soittoniekat asettuivat vaaliruhtinaan vasemmalle puolelle. Torvensoittaja käänsi soittimensa ylösalaisin ja rumpali lopetti kappaleen pontevalla pärinällä. Ottheinrich iski heihin vihaisen katseen ja kysyi heiltä olan yli: »Oletteko pitäneet minua toissapäivänä narrina vai teettekö nyt narrin vaaliruhtinaaksi?» Torvensoittaja, joka juuri veti henkeä, unohti sulkea suunsa, ja rumpali aukaisi suunsa selko selälleen. Näin he töllistelivät molemmat kysyvästi toisiaan, sillä he eivät ymmärtäneet, piilikö vaaliruhtinaan sanojen takana juomarahoja vaiko selkäsauna. Ottheinrich astui portaita alas ja katseli pahantekijää, »Sääli miestä!» mutisi hän partaansa. Sitten sanoi hän kansanjoukolle: »Tuolta miespoloiselta vuotaa verta. Hänen haavansa täytyy pestä ja sitoa!» »Hänen haavansa pitää pestä!» »Se pitää pestä!» »Vettä ja pyyhin tänne!» »Missä on pesijä?» »Eikö pesijä ole vielä täällä?» Tällaisia huutoja kuului tungeskelevasta väkijoukosta. Ei kukaan tiennyt, noudettaisiinko todella pesijä, eikä yksikään liikkunut paikoiltaan. Silloin astui joukosta kainosti muuan neitonen. Hän oli aivan nuori ja hento, tukka vaalea, silmät siniset, kainot. Hänellä oli kädessä saviastia, ja hänen käsivarrellaan riippui loistavan valkoisia, laskoksella olevia liinasia. Hän meni vangin luo, laski saviastian maahan ja alkoi pestä haavaa, katsomatta oikealle tai vasemmalle. »Se on oikein, neitiseni!» sanoi vaaliruhtinas. »Polvistu maahan, mies, jotta neiti voisi paremmin auttaa sinua!» Vanki katsahti nyt ensi kerran laupeudensisareen. Hänen kasvonsa kirkastuivat, hän kumarsi syvään hänelle ja laskeutui polvilleen katukivitykselle. Lapsukainen punastui korvia myöten. Hänen hoikat sormensa vapisivat, mutta hän rohkaisi mielensä urheasti ja hengitti niin syvään, että se kuulosti melkein huokaukselta. Sitten hän teki tehtävänsä loppuun asti varmasti ja harkitusti, taitavasti ja näppärästi. »Minä kiitän teitä!» sanoi mies ja nousi pystyyn. Neitonen sieppasi astiansa maasta ja katsomatta ylös pujahti väkijoukkoon samaanne päin, mistä oli tullutkin. Haavaa pestäessä ja sidottaissa oli vaaliruhtinas tarkkaavaisesti tähystellyt polvistuvan miehen kasvonpiirteitä ja antanut sitten katseensa harhailla ikäänkuin olisi muistutellut jotakin, mitä ei voinut saada mieleensä. Kun tuo miespoloinen oli noussut seisaalleen, palautti ruhtinas katseensa, silmäili vankia ja sanoi: »Irroittakaa hänen kätensä!» Sidotun miehen synkistä silmistä kuvastui ruhtinaalle kiitollinen katse. »Ei toki, armollinen herra!» sanoi pormestari ja astui esille raatimiesryhmästä. »Hän pannaan syvimpään tyrmään, eikä sinne viedä yhtään vankia vapain käsin. Niin vaativat säännöt.» »Hyvä. Mutta hän on poikkeuksena säännöistänne. Irroittakaa hänen kätensä!» »Anteeksi! Tämä mies ei ole ainoastaan tehnyt tuota moitittavaa murhaa, vaan on lisäksi kiinniotettaessa pidellyt pahoin kolmea miestä.» »Siihen oli hänellä täysi oikeus, sillä hän taisteli henkensä puolesta. Ovatko nuo kolme minun miehiäni?» »Ne ovat meidän kaupunkimme porvareita, räätäli, naulaseppä ja turkkuri.» »Mutta mitä on teidän porvareillanne tekemistä tuon miehen kanssa? Jääkööt kotiinsa ja pitäkööt omastaan huolen. Vai onko heitä kutsuttu?» »Ei, vaan kiitettävällä innolla ovat he kilvan lähteneet liikkeelle vapaaehtoisesti, palvellakseen teidän armoanne.» Ottheinrichin hyvänsuopa ilme synkkeni. »Niinpä saavat he itse pitää hyvänään, mitä ovat itselleen hankkineet! Huonon palveluksen he ovat minulle tehneet! Tämä mies olisi voitu vangita minun lähdettyäni teidän kaupungistanne. Luuletteko te, että on hauskaa tuomita ihminen päätään lyhemmäksi?» »Oi, armollinen herra», sanoi amtmanni ja astui ruhtinaan luo, »hän ei tule tuottamaan Teille mitään vaivaa! Jättäkää hänet meille! Me tuomitsemme hänet, kun te olette poissa.» »Minä olen maan korkein tuomari», sanoi ruhtinas ja loi lyhyen silmäyksen puhujaan. »Velvollisuuttani en jätä täyttämättä. Irroittakaa vangin kädet!» Käsky lausuttiin korotetulla äänenpainolla. Nyt ei enää vastustettu. Kahleet putosivat maahan, ja mies ojenteli käsivarsiaan. »Lupaa minulle, että et karkaa!» »Lupaan sen!» sanoi vanki nostaen oikean kätensä. Ottheinrich näki käden, mutta nosti heti katseensa siitä. »Tiedätkö, kuka sinua puhuttelee?» »Kukapa ei tuntisi teidän ruhtinaallista armoanne Ottheinrichiä, Reinin vaaliruhtinasta?» »Sinä olet ollut Heidelbergissä ylioppilaana», jatkoi vaaliruhtinas. »Minä olen nähnyt sinut ylioppilaan vaipassa.» Nuori mies kalpeni ja puristi ohuet huulensa yhteen. Ottheinrich tarkasteli tuon poloisen repaleista pukua ja puhui edelleen: »Sinä olit kaksi yötä metsässä, mutta ilma on kaunis ja sammal kuivaa. Sinun vaatteesi olivat jo sitä ennen siinä kunnossa, jossa niitten ei olisi pitänyt olla. Sinä olet mennyt kulkurien luokkaan ja vieläpä huonompaankin seuraan. Vanhemmillasi on jo ollut huolia tähtesi, ja nyt sinä seisot lopulta murhamiehenä edessäni.» »Minun täytyi puolustaa henkeäni. Tuo toinen hyökkäsi kimppuuni.» »Vanha virsi!» huusi kuningas vihaisesti. »Missä on se neitonen, jonka tähden miehet ottelivat? Tuotakoon hän tänne!» Mutta se ei ollut tarpeen. Joukko jakaantui kahtia, ja sama neitonen, joka äsken oli sitonut haavan, astui kainosti esille, pää alaspainuneena, mutta aivan rauhallisena ja varmana. »Eikö tämä ole meidän laupeudensisaremme?» huudahti vaaliruhtinas ihmeissään. »Lapsi kulta, sinä kuulut vielä äidin helmoihin, ja sinun tähtesi täytyy kahden miehen menettää henkensä. Katsoppa minuun.» Veronika nosti kauniit silmäluomensa ja katsoi orvokinsinisillä silmillään vaaliruhtinasta kasvoihin. »Tunnetko tuon miehen?» »Hän tanssi kanssani toissapäivänä.» »Tunsitko sen miehen, jonka hän pisti kuoliaaksi?» »Hänkin tanssi toissapäivänä kanssani.» »Kumman heistä olit tuntenut aikaisemmin?» »En kumpaakaan. Molemmat näin vasta ensimäisen kerran toissapäivänä.» »Kenen kanssa sinä olit, kun tappelu alkoi?» »En kummankaan. Mutta he tahtoivat molemmat samalla kertaa tanssia kanssani, ja minä suostuin hänelle.» »Kenelle?» Veronika osoitti päällään vankia. »Kumpi tarttui ensin puukkoon?» »Minä näin ainoastaan hänen puukkonsa välähtävän.» »Tyttö valehtelee!» jyrähti siihen vanki. »Vaiti!» kuului vaaliruhtinaan käsky. »Ja joskin toinen ensimäisenä olisi temmannut puukkonsa, niin se ei puhu puolestasi. Sillä sillä, jonka veitsi niin helposti osuu toisen ruumiiseen, hyppelee se jo tupessakin. Valmistaudu kuolemaan. Huomenna, kun aamukellot ovat laanneet soimasta, sovitat sinä ilkityösi päälläsi.» Mies poloinen lyyhistyi kokoon. Ottheinrich katseli häntä säälien. »Kehdossa ei sinulle ole laulettu, että näin kuolet. Missä elävät vanhempasi? Mikä on nimesi?» Nuorukainen vaikeni. »Etkö sinä vastaa minulle?» »Minä olen hyvien ihmisten lapsi. Sallikaa minun olla mainitsematta nimeäni ja syntyperääni. On kylläksi, että vanhemmillani on murhetta tähteni. En tahtoisi tähän vielä lisätä häpeätä.» Silloin muuan raatiherra meni ruhtinaan luo ja sanoi: »Eikö pitäisi kuitenkin tehdä hänelle tämä kiusallinen kysymys?» Vihainen silmäys säikäytti hänet takaisin. Ruhtinaan katse kääntyi taas tuomitun puoleen ja tutki häntä kuin mitäkin arvoitusta. »Sinä olet poikennut hyveen tieltä ja kulkenut pahan polkuja. No niin. Me olemme kaikki syntisiä. Mutta miksi et ole ruvennut sotamieheksi, jotta olisit voinut saada kunniallisen kuoleman? Nyt joudut sinä pyövelin käsiin.» »Keisarilla on rauha kaikkialla.» »Unkarissa jo toraillaan», virkkoi vaaliruhtinas vilkkaasti. »Pian alkaa taas sota turkkilaisia vastaan. Siellä tarvitaan reipasta väkeä. Miksi et ole mennyt sinne?» Nuorukainen huokasi syvään. »Mielelläni menisin, kun vain voisin!» Vaaliruhtinas näytti kamppailevan ajatuksissaan. Sitten hän pudisti surullisesti päätään ja sanoi: »Se on nyt liian myöhäistä. Mutta kuule! Jos sinä ilmoitat minulle nimesi ja syntyperäsi, niin sinuun ei koske se miekka, joka riippuu mestari Hannun naulassa, vaan sinä kuolet kuulan lävistämänä. Kolme ristirintaista soturia, jotka minä vartavasten etsin, pitävät siitä huolen. Sano minulle nimesi hiljaa, ja minä annan sinulle ruhtinaallisen kunniasanani: se jää omaksi salaisuudekseni, mitä sinä minulle sanot.» Vaaliruhtinas meni miehen luo ja asetti korvansa tämän suun eteen. Mutta sieltä ei kuulunut kuiskaustakaan, vaan mies kääntyi poispäin ja lausui ääneen: »Anteeksi, että vaikenen. Te tunnette äitini ja isäni. Siksi vaikenen.» Vaaliruhtinas näytti hämmästyneeltä. Hän iski tutkivan katseensa nuorukaisen kasvoihin, mutta hänelle ei palautunut mitään muistiin. »No niin», sanoi hän vihdoin, »kuolet siis tuntemattomana. Kuulan annan sinulle kuitenkin lahjaksi. Huomen-aamulla, aamukellojen tuolla ylhäällä tornissa tauottua soimasta, saat kuulasi juuri tässä paikassa kuten kunnon sotamies ainakin, joka muuten oli rehti mies, mutta rikkoi leirioikeutta vastaan. Viekää hänet kunnialliseen vankilaan», sanoi ruhtinas kääntyen raatiherrojen puoleen. »Minä tahdon niin. Lähettäkää hänelle pappi, jotta tämä olisi koko yön hänen luonaan. Mutta papin tulee jättää hänet rauhaan, jos hän sitä haluaa, Milloin soivat aamukellot?» »Päivän sarastaessa, neljän aikaan.» »Neljän aikaan tulee hänen olla tässä paikassa, ja heti kun kellot ovat soineet — Jumala olkoon kanssasi, poikani!» Ottheinrich katsoi vielä kerran häntä syvälle silmiin, mutta löytämättä mitä etsi. Nuorukainen tavoitteli puristaakseen ruhtinaan kättä, mutta Ottheinrich oli jo kääntynyt poispäin. Hän kutsui luokseen muutaman nuoren aatelismiehen ja mainitsi tälle lisäksi korpraalin ja kolme muskettisoturia. Sitten hän huusi: »Kuulkaapas, herrat, tehdäänpä pieni ratsastusmatka viheriään metsään harrastaaksemme metsämiehen ammattia!» Kun ruhtinas neljännestuntia myöhemmin astui kaitoja kiertoportaita alas, jotka veivät hänen huoneestaan pihalle, oli hän, likinäköinen kun oli, vähällä juosta kumoon erään naisolennon, joka oli polvillaan varjoisimmassa paikassa. »Kuka siinä? Kuka täällä on polvillaan? Nouskaa! Kuka te olette? Mitä te haluatte?» Haamu jäi paikoilleen. Mutta kaksi kättä kohoutui rukoilevasti häntä kohti, samoin kasvot, joilla kyyneleet virtana vuotivat. Ottheinrich kumartui kurotettujen käsivarsien väliin ja katseli kasvoja. »Sinähän se olet, tyttöseni? Mitä sinä tahdot?» »En sanonut äsken kaikkea», nyyhkytti neito. »Minä näin vain hänen veitsensä vilahtavan, koska katselin ainoastaan häntä enkä toista ollenkaan.» »Vai niin! Entä onko sinulla vielä jotain sanottavaa?» »On. Minä pyydän, säästäkää hänen henkensä.» »Heitä sellaiset pyynnöt, lapsi kulta! Onko hän sinulle sanonut, mistä hän on kotoisin?» »Ei, mutta luulen, että hän on Nürnbergistä.» »Miksi niin luulet?» »Koska hän sanoi, että Nürnbergissä tanssitaan muuatta tanssia toisin.» »Nürnbergissä? Nürnbergissäkö?» Vaaliruhtinas alkoi vaivata muistiaan. Hän oli usein ollut Nürnbergissä ja tutustunut useihin Nürnbergin naisiin. Olisikohan se — »Tiedätkö, mikä on hänen nimensä?» kysyi vaaliruhtinas. »Hänen etunimensä on Sabinus. Enempää en tiedä.» Silloin ikäänkuin valkeni vaaliruhtinaalle kaikki. »Sabine!» sanoi hän itsekseen. »Säälikää häntä ja pelastakaa hänen henkensä!» tyttö rukoili. »Mene kotiin, lapsi», sanoi vaaliruhtinas liikutettuna. »Heittäydy kotona polvillesi ja rukoile Jumalaa, että Hän olisi ystävällesi armollinen, minä en voi mitään. Missä olisi oikeudenmukaisuus, jos ruhtinaat koko kansan nähden ottaisivat kunkin persoonan huomioon? Kun aamukellot huomenna varhain soivat, silloin rukoile entistä palavammin, sillä viimeisen kellon kumahduksen tauottua kuuluu kolme laukausta, ja kolme kuulaa lävistää hänen rintansa. Sinä kuulet sen, lapsi, ja minä myöskin. Siiloin itket sinä ja minä myöskin. Mene!» Ottheinrich astui hänen ohitsensa. Oven edustalla huusi hän pihalle: »Riisukaa hevosilta satulat! Minä en lähdekään metsälle.» Syviin mietteisiin vaipuneena hän nousi portaita mennäkseen huoneeseensa välittämättä tyttösestä, joka pujahti hänen ohitsensa. Tunnin toisensa perästä kuuli kamaripalvelija, joka oli vastaanottohuoneessa, hänen astelevan edestakaisin. Samaan aikaan polvistui Veronika kammiossaan vuoteensa ääressä ja rukoili, mutta ei sitä, että Jumala olisi armollinen vangin sielulle, vaan että Hän antaisi sen onnistua, mitä hänellä itsellään liikkui mielessä. Kun isä huusi hänelle, nousi hän pystyyn, silitteli pukunsa tasaiseksi ja pani tukkansa järjestykseen. Hänen huulensa olivat kokoon puserretut. Ulos mennessään kuiskaili hän itsekseen: »Kun huomenna aamukellot soivat... Ne eivät saa soida, eivät saakaan!» 2. »Minne sinä vielä menet, Veronika?» »Menenpä vielä hetkeksi tädin luo tuonne alapäähän kaupunkia.» »Sinähän olet unohtanut kehräämisesi.» »Tänään ei kehrätä, me vain vähän jutustamme keskenämme!» Veronika asteli kiirein askelin katua. Kulmauksessa vilkaisi hän taakseen ja riensi edelleen, mutta ei oikealle köysitorin poikki, minne olisi ollut mentävä, jos mieli tädin luo, vaan hävisi kirkon muurin suojaan, jonka lounaiskolkkaan pieni katu päättyi. Hän astui nyt viheriätä polkua, joka kulki kirkkomaan ja vallihaudan välillä. Kirkkomaan muurilla istui kaksi poikaa pitäen pitkää ongenvapaa polun yli onkien vallihaudasta. »Kivennuoliaisiako te ongitte?» »Sinä kosketit meidän onkisiimaamme, tuhma tyttö!» sanoi se pojista, joka piteli vapaa, ja nosti samassa ongen ilmaan, Veronika seurasi muuria seuraavaan kolkkaan asti ja kääntyi siellä. Näin tuli hän kirkkomaan kapeaan pohjoispäähän, joka yhtyi linnan suojavalliin. Hän katseli polkua pitkin pituutta: ei yhtä ihmistä näkyvissä. Ei tuolla, puolenkaan vallihautaa, missä polku kulki kaupungin muurin alatse, ollut yhtä sielua, ja yhtä tyhjä oli valli, jonka jyrkkään päähän polku loppui. Veronika meni tälle rinteelle asti ja nousi sitten kapeita rappusia, joiden alimaiset portaat nojasivat kirkkomaan muuria vasten. Viidenneltä portaalta oli helppo nousta muurille. Mutta ensin hän tähysteli kirkkomaalle ja linnan ikkunoihin päin sekä pitkin muuria. Molemmat poikaset olivat häneen selin ja katselivat ongensiimaa pitkin vallihautaan. Kirkkomaalla oli hiljaista. Mutta linnan toisen kerroksen viimeisessä ikkunassa aivan linnankirkon vieressä seisoi pitkä, hartiakas mies katsellen linnanpihan ja kirkkomaan nurkkauksen yli iltataivaan viimeistä hohdetta pilvissä. Veronika oli aivan tämän katseen linjalla, mutta hänen ei tarvinnut pelätä, että tuo linnasta katsoja hänet huomaisi, sillä hänen vartalonsa peittyi syreenin taajaan lehvään ja leveihin kukkaterttuihin. Hän vilkaisi taakseen. Hänen takanaan ja edessään molemmilla poluilla vallihaudasta alkaen ja tuonnempana kaupungin muureilla ei näkynyt ketään. Näin odotti hän levollisesti, että tuo mies vetäytyisi linnan ikkunan luota pois. Hän katseli sinne tarkkaavasti. Mahtava iltarusko heijastui kirkkaasti linnan seinään ja valaisi miehen kasvoja avonaisen ikkunan ääressä. Se oli vaaliruhtinas. Yhtäkkiä pyörähti vaaliruhtinas ympäri ja hävisi huoneen pimeään. Veronika odotti hetkisen ja oli jo aikeissa heilauttaa itsensä muurille. Mutta silloin tuli taas pimeästä esille tuo haamu. Vaaliruhtinas nojasi kätensä rintasuojukseen ja katseli ulos. Näin hän seisoi muutamia hetkiä. Sitten hän kääntyi hiljalleen ympäri ja meni takaisin pimeään. Hän näytti kävelevän edestakaisin huoneessaan. Veronika odotti, kunnes hän taas tuli näkyviin, ja kun hän sitten uudestaan käänsi selkänsä, nousi Veronika oksien lomitse muurille, tarttui molemmin käsin oksatukkuun ja hyppäsi kirkkomaan puolelle. Puu taipui hänen painostaan, ja Veronikan hajalla olevat kiharat leveine nauhoineen hulmusivat sinne tänne. Hän pujahti viheriän ruohikon poikki muurin suojaan ja juoksi vanhojen hautakivien ja kaikenlaisten pensaitten taitse ja tuli piilossa olevaan kirkonkoIkkaan juuri tämän muurin ja esillepistävän portin välille. Hän istuutui sorakasalle, missä oli hyljättyjen hautakivien palasia, ja katseli yli kirkkomaan niitä samoja rusopilviä, joihin Ottheinrichinkin katse suuntautui joka kerta, kun hän tuli ikkunaan, joka nyt oli Veronikan yläpuolella. Päivänvalo sammui, puitten varjot tulivat himmeiksi ja sulivat yhteen, hämärä laskeusi maahan, ja taivas tuli harmaaksi. Alkoi tuulla raikkaasti, raidat alkoivat humista juhlallisesti. Muuan rastas alkoi laulaa hautuumaan toisessa päässä, ja ääneti odottavan tytön vieressä vastasi tähän pieni tiainen vienolla viserryksellään. Veronika katseli puuhun, jonka latvasta lintu lausui mietteensä. Mutta hän ei voinut nähdä lintua, oli jo niin pimeä. Hän kuuli, mitenkä vaaliruhtinas rykäisi korkealla hänen yläpuolellaan ja mitenkä ikkuna suljettiin. »Tuuli puhaltaa hänen huoneeseensa ja sammuttaa kynttilän», ajatteli Veronika ja pani kätensä ristiin, sillä iltakellot alkoivat soida. Veronikan lausuttua rukouksensa kellot soivat yhä edelleen. »Olisivatkohan nämä jo aamukellot? ajatteli hän ja kuunteli. »Ehkä! Iltatähtihän on samalla aamutähti.» Viimeinen kumahdus kaikui, rastas ja tiainen olivat vaijenneet. Kuului piiskan läimäys etäältä, mutta ei vaunujen kolinaa. Iltatähti sai tovereita ympäri taivaan lakea. Taivaan ja maan välillä liiteli yö. »Nyt on oikea hetki», puheli itsekseen Veronika. Hän nousi ja meni hautuumaan poikki ristien ja hautakivien ohi, puitten suojassa vastakkaiseen kulmaukseen. Täällä kohosi ilmoille muurien välissä pieni kivinen rakennus, missä säilytettiin hautauskapistuksia. Veronika tunsi paikat. Olihan haudankaivajan tytärvainaja ollut hänen mieluisin leikkitoverinsa. Hän tiesi, mitenkä ovi avattiin. Heti edessä oikealla piti olla tikapuut. Mutta ei ollutkaan. »Nämä ovat paarit, jotka ovat asetetut muuria vasten. Mutta aivan vieressä tuntuu olevan piena ja tuossa toinen! Esille vain, mikä lienetkin! Panemme sitte kaikki entiseen järjestykseen. Tule esille!» Hän asetti tikapuut vasemmalle olalleen ja palasi samaa tietä nurkkaansa. »Voi toki!» Hänen tikapuunsa olivat pimeässä takertuneet johonkin hautaristiin. »Tuon alla maan povessa lepää entinen oikeudenpalvelija. Älä ole minulle vihoissasi, en tehnyt tätä tahallani! — Mitä liikkuu takanani? Älä ole vihainen, hyvä vanha Nikolaus! Minä olen Veronika, joka kerran toi sinulle keppisi kaupungin vallihaudasta, kun olit humalassa. Auttakaa kaikki hyvät henget....» Veronika menetti hetkeksi tajuntansa meikein kokonaan. Hänestä tuntui, kuin täytyisi hänen taas heittäytyä maahan, kuten tuolla portaitten ääressä, kun vaaliruhtinas astui portaita alas raskain askelin. Hän tunsi itsensä niin heikoksi toimiakseen yksin. Mutta lopulta hän veti reippaasti ilmaa keuhkoihinsa. Tikapuut hän oli asettanut viereensä nojaamaan kirkkomaan muuria vasten ja katseli korkeuteen. Tuolla ylhäällä oli musta juova; se oli ikkuna, mistä hän niin monen monta kertaa oli manalle menneen leikkitoverinsa kanssa mennyt kirkkoon. Ensin oli hän sen tehnyt uteliaisuudesta tirkistelläkseen ja koetellakseen noita kaikkia juhlallisia esineitä, mutta sittemmin intohimoisesta halusta saada nukahtaa ruhtinaallisen penkin pehmoisilla patjoilla. Kun he viimeisen kerran olivat tulleet tästä sisälle, sai hänen ystävättärensä kuolintautinsa. Hän oli näet ensin istunut korkean syreenin latvassa ja viskellyt maahan tuoksuvia, valkoisia kukkaterttuja. Silloin oli aurinko paahtanut hänen ohimoilleen, ja taas kirkossa sisällä oli koleata ja kylmää kuin kellarissa. »Jos sinä vielä eläisit, Margarete, niin olisimme nytkin kahden!» Veronika asetti tikapuut seinää vasten ja nousi niitä ylös. Hän painoi vähäsen peukalolla ikkunaan: se ponnahti auki sisäänpäin. Kylmä henkäys lehahti pimeästä vastaan. Ennenkuin Veronika astui aukosta sisään, hän katsoi vielä taaksensa. Kuu oli varmaankin noussut, sillä kirkkomaassa oli hämärä. Veronika etsi ystävättärensä ristiä. Tuolla se välkkyi syreenipuun alla, jonka latvasta haudankaivajan tytär tuona toukokuun päivänä oli heitellyt kukkia omalle vastaiselle haudalleen. »Auta minua, Grete», kuiskasi Veronika. »Ole tässä vartiana ja pidä toiset loitolla, jos he pyrkivät minua ahdistamaan!» Veronika astui rohkaistuneena ikkunasta pimeään. Hän istui hetkisen kyykyssä leveällä ikkunalaudalla, sitten hän kääntyi, kannatteli itseään pitäen oikealla kädellä vipajavasta ikkunan puoliskosta kiinni, toisella tarttui hän ikkunanristeykseen ja laskeutui hiljalleen kirkkoon. Hänen jalkateränsä koskettivat istuimien puista nojaa, jolla kuorin sisäseinä oli peitetty. Täältä laskeutui hän penkille ja seuraavassa hetkessä hän seisoi kirkon kivisellä lattialla. Himmeä valojuova tuli muutamasta ikkunasta ja kulki vinosti kirkon poikki hipaisten yhtä alttarin kolkkaa. »Tuolla vasemmalla linnan etupihan yläpuolella täytyy siis kuun olla. Se valaisee minulle ylhäällä tornissakin», arveli Veronika ja meni kaikessa rauhassa alttarin ohi kaksi porrasta alas. Hän asteli ensimäisen naistenpenkin sivu, tuli pimeään varjopaikkaan ja sieltä puisille portaille, jotka veivät lehterille. Alimainen porras narisi hänen astuessaan, mutta seuraavat olivat hiljaa. Ja pian oli Veronika oven edessä, josta mentiin ruhtinaallisten penkkiin. Ovi oli raollaan ja avautui ääneti. Veronika astui sisälle ja kulki varpaillaan. Niin olivat molemmat tytöt aina tehneet, kun he pujahtivat ovesta sisälle. Ohimennen silitteli hän samettia, jolla Margarete oli maannut vetäen ahnaasti keuhkoihinsa kuoleman henkäyksiä. Tässä päättyi penkki. Veronika seisoi paikoillaan. Hänen vasemmalla puolellaan oli tamminen ovi, joka vei linnaan. Tämän oven takana oli se mies, jonka vallassa oli määrätä tuon mies paran elämästä ja kuolemasta. Vieläköhän hän nytkin käveli edestakaisin? Veronika kuunteli. Silloin juolahti hänelle mieleen, että ovi voi olla hyvin paksu ja sen takana ties mitä. Hän astui sisään. Ruhtinaallisten penkin toisessa päässä oli taas ovi; se oli kiinni, mutta lukitsematta. Eteenpäin! Veronika hiipi takimaisen miestenpenkin ja muurin välitse. Kun hän tuli ikkunan kohdalle, mistä valojuova pilkisti kirkkoon, pysähtyi hän ja katseli ulos. Vastapäätä olevan linnan sivustan yläpuolella paistoi kuu. Liuskakivet pihalla välkkyivät kuin hopea. Huomenna varhain, kun kuu on kulkenut tornin yli ja kun sen asemesta aamutähti tuikkii linnan päädyn yläpuolella, seisoo tuolla kimaltelevalla kivityksellä se mies, jolle hänen elämänsä kuului siitä hetkestä, kun hän antoi käsivartensa hänelle. Ja kun aamukellot ovat viimeisen kumahduksensa ilmoille lähettäneet, kohoaa kolme välkkyvää pyssyä, ja kolme laukausta pamahtaa. Mutta viimeistä kumahdusta ei pidä kuuluman! Ne eivät kumahtele ensinkään! Veronika pusersi huulensa yhteen ja pui pienoisia nyrkkejään. Hän meni sitten edelleen. Hän tuli matalalle rautaovelle, mistä kuljettiin torniin. Hän tiesi, että se oli säpissä. Hän kopeloi ylhäältä ja alhaalta. Säppiä ei löytynyt. Mutta tässähän se onkin sivulla. Vasta kolmannella yrityksellä irtaantui se, vielä yksi voimakas työntö, ja se vetäytyi taaksepäin. Ovi avautui sisälle päin. Kova ilmanveto lehahti häntä vastaan. Veronika alkoi nousta kiertoportaita. Yhtäkkiä seisoi hän kirkkaassa kuunvalossa, joka tuli tornin vasemmalta puolelta, avonaisesta luukusta. Tuuli oli yltynyt, se puhalsi lännestä. Nopeasti nousi Veronika portaita, kulkien milloin pimeässä, milloin valossa. Nyt oli hän ja tornin ylimmässä kerroksessa. Täällä oli pilkkoisen pimeä, sillä luukut olivat kiinni, Hän hapuili käsillään seinää, se tuntui kostealta ja homeiselta. Varovasti kulki hän seinän viertä, koetellen ensin jalalla! Tuossa on ikkunaluukku! Se oli lujasti kiinni ikkunalaudassa eikä liikahtanut paikoiltaan, vaikka hän olisi miten siihen painanut. Jumalan nimessä eteenpäin! Grete! Grete! — Edelleen vain seinän viertä pitkin. Hyi! Miltä mahtoivatkaan kädet näyttää! Ne lemahtivat homeelle ja hämähäkinverkolle. Äkkiä töksähti jalka erääseen palkkiin. Hän koetteli käsillään. Tästä nousivat viimeiset portaat kellotapuliin. Ylös, ylös! Noustessaan kääntyi hän ja katseli alaspäin. Nyt näki hän kuitenkin alhaalla himmeän valon. Se tuli kiertoportailta. Siis tuolla oli uloskäytävä, jos hän haluaisi alas. Mutta suoraan kulkiessa sattuisi ehkä aukkoja eteen, senvuoksi on parasta seurata aivan kiltisti seinän vierustaa. Nyt ylös! Ohoh! Hän iski päänsä johonkin kovaan. Mitäs tämä sitten on? Lauta hänen yläpuolellaan. Se on laskuovi! Eihän se vain liene kiinni! Veronika työnsi pienet kätensä sitä vasten ja ponnisti. Lauta peräsi. Valojuova väikkyi hänen edessään. Vähitellen aukeni, kuin kiilalla, kokonainen valovirta. Yhä pienemmäksi tuli laskuoven vastustus. Äkkiä avautui se kuin itsestään. Veronika nousi tuonne vapaaseen korkeuteen. Yötaivas kurkisti vielä sisään. Korkealla taivaanlaella tuikkivat tähdet, tuossa oli kuu, ja sen ihanassa valossa kimmelsivät kellot! Kellot! Hänen sydämensä sykähti ilosta. Kolme niitä on. Ne riippuvat rinnakkain, keskellä iso kello, sen kummallakin puolella pienet. »Mikä lienee aamukello? Jos ei yksi, niin toinen. Senpä vuoksi ei pidä yhdenkään niistä soiman! Ensimäiseksi pitää sinun tulla mykäksi, sinä välkkyvä ja sievä!» Veronika astui palkkia pitkin, joka oli seinän vieressä, kunnes hän oli kellon luona. Hän hyväili sitä, kurotti päänsä pylväitten väliin ja painoi huulensa kylmää pintaa vasten. »Ole hyvä ja tottelevainen! Minä koristan sinut vielä kukillakin!» Sitten hän kumartui ja ryömi pylväsristikon läpi kellon alle. Hän astui varmasti horjuville palkeille ja oikaisi itsensä suoraksi. »Tässä näkyy olevan kellonkieli, se pitää saada pois ja heti. Mutta kukapa olisi aavistanut, että se on niin raskas? Jaksaa sitä kuitenkin vähän nostaa. Annas kun katson, miten se on kiinni!» Veronika koetteli kädellä. »Tästä se on mennyt sisään ja siitä sen pitää tulla uloskin. Oleppa nyt, tyttö, järkevä!» Hän tarttui molemmin käsin kellonkieleen, kohotti sitä ja sovitteli sen silmukan milloin mihinkin asentoon. Hän oli huutaa riemusta, pidellessään kellonkieltä käsivarsillaan. Hän antoi sen liukua rinnalle asti ja puristi sitä sydäntänsä vasten, aivan kuin se olisi ollut pieni lapsi ja hän itse sen äiti. Sitten työnsi hän sen palkeilta lattialle ja pujahti itse perässä. Seistessään siinä kirkkaassa kuun valossa tuumiskeli hän minne nukkensa korjaisi. Hän ensin tuumi heittää sen kirkkomaahan. Mutta siellä se voi pudota kiville, ja kova kalahdus voisi herättää huomiota. Se pitää siis kätkeä! Minne? Portaitten alle? Mutta jos heillä on lyhdyt mukanaan tullessaan ja etsivät sitä, niin löytävät. Silloin välähti hänelle mieleen vaaliruhtinaan penkki kirkossa. Siellä oli pitkä patjalla päällystetty jalkalauta. Sen alle aikoi hän kätkeä kellonkielen, sillä sieltä ei kukaan niinkään pian arvaisi sitä etsiä. Veronika nosti sen maasta ja meni takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin. Hän voi kulkea nopeasti, sillä valo seurasi häntä rautaovelle asti, josta mentiin lehterille. Hän jätti tämän oven mennessään auki ja hiipi kiireesti penkkirivien lomitse ruhtinaallisten penkkiin. Tämän tunsi hän pimeässäkin. Hän kumartui etsiäkseen jalkalautaa. Ensimäisenä sattui käsi autuaan kreivitärvainaan jalkasäkkiin. Sen takana oli patjalla päällystetty jalkalauta. Hän antoi kellonkielen liukua sen taakse, terävä pää edellä, asetti jalkalaudan paikoilleen ja riensi tyytyväisenä entistä tietä takaisin kiertoportaita ylös, lattian poikki tikapuille ja lopulta kellotorniin. »Nyt tulee naapurin vuoro», puheli hän mennessään toisen pikku kellon luo. Hän pujottelihe vaskisen kupolin alle, kohautti koetteeksi kieltä ja etsi sitten sormella silmukkaa ja koukkua. Mutta, voi surkeutta! Siitä ei voinutkaan irroittaa kieltä. Vaskinen rengas oli pyöreä ja eheä. Lapsen pienet sormet etsivät turhaan, ne eivät löytäneet aukinaista kohtaa missään. Veronikan kätöset hervahtivat esiliinalle. Huolissaan katseli hän kuuta, ikäänkuin pyytäen siltä neuvoa ja apua. Mitä tuli hänen nyt tehdä? »Leikkaisinko poikki kellon köyden? Noutaisinko haudankaivajan varastohuoneesta kassararaudan katkoakseni köydet! Mutta kellonsoittaja hankkisi uudet, ja neljännestunnin kuluttua kaikuisi kuitenkin kellonsoitto! Mitä minun pitää tehdä, hyvä uskollinen ystäväni, kuu?» Se vain paistoi itsetyytyväisenä, ikäänkuin olisi ollut taivaankellon kielenä ja olisi ajatellut itsekseen: »Minä olen hyvin kiinni, ei minua irroita kukaan.» Samassa läheni muuan pilvi ja kulki kuun editse. Muutaman hetken oli kuu kuin lämpöiseen vaippaan kätkettynä. Silloin huudahti Veronika: »Ruhtinattaren jalkasäkki!» Ilosta naurahtaen hän katseli kuuta, joka taas oli tullut häikäisevän kirkkaaksi. »Kiitän sinua, rakas ystävä!» Ensin sakaristoon: etsi kaikki nyörit ja laahaa ylös kaikki, mikä matolta näyttää! Veronika juoksi portaita alas lehterille päin! Ohimennen sieppasi hän jalkasäkin ja painoi sitä rintaansa vasten juostessaan edelleen. Juosten riemuissaan kompastui hän portaisiin, jotka veivät kuoriin. Mutta hän pudota kupsahti lämpöiselle ja pehmeälle jalkasäkille. Jo seisoi hän kovin hengästyneenä alttarin edessä. Kunpa löytäisin vain kaikki muutkin! Vasemmalla oli sakaristo ristikkoineen. Hän nosti säppiä. Ovi aukeni vastahakoisesti naristen. Silloin pelotti häntä ensi kerran, että selkäpiitä karmi. Hänestä tuntui, kuin olisi jokin hämärä olento noussut hänen eteensä. Näin tapasi pastori nousta tuoliltaan, kun hän oli aikeissa mennä saarnastuoliin. Veronika puri hammasta ja meni edelleen. Ei siellä tietysti ollut ketään! Tässähän on kaappi, missä unilukkari säilyttää nyörinsä. Miten usein olikaan Veronika ryövännyt kirkon omaisuutta tästä kaapista entisen leikkikumppalinsa kanssa, kun he sitoivat seppeleitä ja nuora oli heiltä loppunut! Kaapin yläpuolella riippuu seinällä muuan Lutheruksen lause kehyksissä, ja vinosti viimeisen kolmen rivin yli oli asetettu kuollut tuhatjalka, jota he usein olivat kauhulla katselleet. Mutta sitä ei saa nyt ajatella! Se on kuollut ja lasin alla. »Ovi auki! Tässähän ovat nyörit ja nauhat, kokonainen kerä! Pistänpä sen jalkasäkkiin, niin voin ne kantaa paraiten! Kas tässä on liinanen, sitäkin voin käyttää. Lattiamaton otan myöskin mukaani. Mutta mitäs on tässä? Voi, mainiota, nahkainen kotelo! Auki! Pikari on sisässä. Sen laskemme lattialle ja kotelon otamme. Sekin sopii vielä jalkasäkkiin. Ja sitten liinaset — yksi, kaksi. Jokohan minulla nyt on kaikki? Onpa niinkin. Ja nyt matkoihin!» Veronika iski otsansa sakariston ristikkoon niin, ettei voinut heti löytää ovea. Tuska valtasi hänet äkkiä. »Ulos, ja pian lehterille! Miesten penkeissä olen jo turvassa. Mutta rinnallani ilmassa astelee pastori. Hän koettaa estää menoani, ja tuhatjalka makaa kuin mikäkin jättiläinen tuolla pimeässä käytävässä!» »Ylös penkille! Sinne paistaa kuu, siellä olen turvassa. Mutta nyt olenkin penkin päässä, täytyy laskeutua alas. Tuolla näkyy kaistale kuun valoa. Pidän sitä silmällä ja menen ovelle. Jumalan kiitos! Portaita ylös! Nopeasti! Ne pujahtavat ohitseni ja kulkevat perässäni! Tuolla kyykkii joku nurkassa. Se hengittää kuin ihminen. Ja miten sen silmät hehkuvat! Pöllöhän se on. Eteenpäin! Vielä yhdet portaat! Sitten on valoa, ja siellä ovat kellot! Voi kauheata, liinaset liehuvat takanani! Niistä ne voivat saada minut kiinni. Mutta eivät ne ota minua kiinni. Grete, Grete, auta minua! Vielä viisi, vielä kolme porrasta! Mutta enhän minä pääse milloinkaan perille! Jumalalle kiitos, tuossa on viimeinen este — laskuovi on auki. Ai, minähän olen itse työntänyt sinut auki! Jumalalle kiitos ja kunnia! — Ylhäällä!» Veronika hervahti polvilleen. Niin oli hän uuvuksissa. Sydän löi kovasti. Mutta hän toipui, sillä hänellä oli mitä tarvitsi. Kuitenkaan hän ei päässyt tuskastaan ja kauhustaan. Kaikki kummitukset olivat liikkeellä ja liitelivät hänen ympärillään. Lohduttavaa kuuta ei enää näkynyt. Hopeahohteinen käyrä oli tosin kirkontornin yläpuolella, mutta joka taholta hiipi esille hämärä yö. Äkkiä nousi tuuli, joka suhisten pyyhkäisi tornin läpi sekä avonaisista ovista kirkkoon. Veronika kuunteli sen huminaa ja voihketta. Hän kuuli, mitenkä se kiiti kirkon läpi. Muuan ikkuna läpätti edestakaisin. Se oli juuri se ikkuna, josta hän oli tullut sisään. Hänelle tuli mieleen, että kaikista haudoista oli tie vapaana hänen luokseen. Hän olisi mielellään pannut kiinni laskuoven, joka oli puoleksi auki. Mutta hän pelkäsi liikkuakin siitä paikasta, minne oli kyykistynyt. Myrsky yhä kasvamistaan kasvoi. Repaleisia pilviä kiiteli taivaalla. Tuuli vuoroon kiihtyi vuoroon laimeni. Kaikki vapisi ja natisi hänen yläpuolellaan. Äkkiä kuului räiskyvä pamahdus! Rautaovi, josta kuljetaan parvekkeelle, on paiskautunut kiinni. Heti sen perästä vaappui laskuovi sinne tänne, laskeutui hitaasti ja sulkeutui kumeasti. »Sen olet sinä tehnyt, pieni Grete!» puheli Veronika itsekseen. »Olet sulkenut ovet perässäni ja seisot vahtina. Nyt ei voi kukaan tulla luokseni.» Hän oli nyt aivan rauhallinen. »Nyt voin käydä työhön. Joskaan ei kuu minulle anna valoa, niin onhan tuolla tähtitaivas, ja tornissa sekä kellojen alla on kylläkin valoisaa.» Ja nyt kävi hän työhön käsiksi. »Ensin sukka», sanoi hän, vetäessään kellonkielen ylle nahkakoteloa. »Sitten sukkanauha!» Hän sitoi sen kiinni. »Ja nyt lämmin hame!» Hän sovitti jalkasäkin kellonkielen päälle ja kietoi sen ympäri kankeata nuoraa. »Pannaanpa vielä virkapuku!» Hän verhosi jalkasäkin valkoisella, villaisella vaatteella, taitettuaan sen kolmin kerroin. Hän sitoi senkin lujasti ja kiinnitti päät ylös väkään, mistä kieli riippui. »Lopuksi vaippa!» Hän kääri tämän muodottoman laitoksen mattoon ja kiskoi sen ympäri karkeimmat nuorat sekä kiinnitti ne kielen silmukkaan. Koeteltuaan moneen kertaan tekelettään ja paranneltuaan sitä astui hän kellon alta, tarttui sen laitaan ja liikutti kelloa, ensin vain varovasti, sitten yhä rohkeammin ja lopulta kaikin voimin. Kello kieppui ääneti edestakaisin. Ja kun se oli aikansa heilunut ja oli paikoillaan, ei ollut yhtään sidettä irtaantunut. Kaikissa näissä puuhissa oli kulunut tunti toisensa perästä. Kuu oli taas tullut näkyviin torninkaton länsipuolelta ja paistoi heleästi ja kirkkaasti luukusta ja ikkunoista sisään. Myrsky oli asettunut, taivas oli pilvetön. Tähdet tuikkivat, lähettäen omituisen syvän välkkeensä. Ja idässä mäntymetsän yläpuolella vaaleni jo taivas. Alakaupungista kaikui vartian huuto: »Onnea kolmelle!» »Nyt on pahin edessä, suuri kello!» arveli Veronika. Hän sieppasi lattialta loput nuorista ja kapusi telineitten läpi keskimäisen kellon alle. Se oli suurin ja korkeimmalla. Kieli ei tosin riippunut niin korkealla, ettei hän olisi voinut molemmin käsin tarttua siihen. Mutta miten kovasti hän yrittelikin nostella sitä, kohosi se tuskin huomattavasti. Hän nousi varpailleen ja painautui kaikin voimin tuota mahtavan raskasta riippuvaa kummitusta vasten. Vähän korkeammalle sai hän sen nousemaan. Mutta hän ei voinut sillä kokeilla. Raskas paino solui hänen käsistään ja riippui kaikessa rauhassaan. Näin kävi kerta toisensa perästä. Lopulta hän jätti turhat yrityksensä sikseen. Hän puikahti kellon alta pois ja katseli masentuneena kuuta. »Tuolla ylhäällä on niin hiljaista ja kirkasta, niin juhlallista. Hyvä Jumala istuu siellä korkealla kuun yläpuolella ja katselee minua. Sinä tiedät kaikki, sinä tiedät, mitä nytkin on tehtävä.» Neuvottomana tarkasteli hän kelloa. »Jos voisin tuolta ylhäältä irroittaa köyden, niin sitoisin sen äänettömään kelloon. Mutta miten pääsisin tuonne ylös?» Hän pudisti alakuloisena päätään, pujahti taas keskelle kellotelineitä uhmailevan kellonkielen alle, kyykistyi maahan ja katseli miettiväisen näköisenä kellon mustaan onteloon. Kaupungilta kuului kukon kiekahdus. Ja pian toinen ja kolmaskin. Kuului kukonlaulua kaikkialta, milloin miltäkin kadulta, torin takaa, — milloin kirkkaana kuin kellojen soitto, milloin käheänä, milloin taas surumielisenä, »Tuo oli meidän kukko», ajatteli Veronika kuullessaan muuatta kukonkiekunaa, ja huokaus pääsi häneltä syvältä rinnasta. Mitenkä mahtoikaan isä olla huolissaan? Hakikohan isä häntä? Hän katseli tähtiä. Ne olivat kalvenneet. Mäntymetsän yläpuolelle levisi vaaleankeltainen valo, ja korkealla linnan yläpuolella pilvenhattarat punertuivat. Kuului ääniä alhaalta kaupungista sekä askeleita, jotka häipyivät. Veronikan laskujen mukaan pitäisi jo pian olla neljä. Silloinhan tuli lukkari soittamaan! Veronika katsahti kellonkieleen ja ajatteli: »Jos hyppään ilmaan, tartun kieleen ja nousen yhä ylemmäksi, kunnes riipun tykkänään kellon sisällä?» Hän nousi pystyyn, kurottautui varpailleen ja tarttui kieleen molemmin käsin juuri sen ponnen yläpuolelta ja rupesi kiikkumaan. Mutta hänen kätensä liukuivat, ja hän huomasi, että hän viskautuisi ilmaan heti, kun kellonkieli heilahtaisi ylemmäksi. Mitä tästä sitten hyötyisi? Ihmiset tuolla alhaalla tuskin huomaisivatkaan sitä, ja kolme laukausta pamahtaisi siitä huolimatta. Hän tapaili varpaillaan lattiaa ja laskeutui maahan. Saatuaan lujaa maaperää jaloilleen piti hän vielä hetken aikaa kellonkielestä kiinni, sillä häntä huimasi, ja häntä pelotti asettua seisomaan jaloilleen. Hänen täytyi ensin sulkea silmänsä. Sitten päästi hän kätensä irti ja pysyi vaivoin tasapainossa asettaen kätensä ulospäin. Pois kellon alta! Mitä hänellä olisi täällä tekemistä? Hänen polvensa huojuivat. Hänen oli parasta pidellä telineistä ja kattoparrusta. Suurella vaivalla ja tavattomilla ponnistuksilla hän pääsi itäiselle tornin luukkuaukolle. Täältä voi hän katsella alas kaupunkiin. Mutta hän voi myöskin tulla huomatuksi. Siksi laskeutui hän polvilleen, nojasi käsivartensa pellillä päällystettyyn suojukseen ja päänsä käsiin. Kaikki oli siis turhaa? Mitä teki hän vielä täällä ylhäällä? »Menen kotiin isän luokse!» Mutta hänestä tuntui, ettei hän sittenkään saisi liikkua paikaltaankaan. Tässä oli se suu, joka kutsui kuolemaa. Vielä ei se ollut auennut, ja ehkäpä hänelle kuitenkin onnistuisi sulkea se. Hän kuuli jo sotilaitten askeleita. Hän kurkisti ulos. Neljä miestä marssi kadulla kirkontornin ohi. Linnantorilla he pysähtyivät. Nyt toivat he tuomitun esille, joku kulki papin rinnalla, takanaan ja edessään kaksi kaupunginpalvelijaa. Veronika meni läheisimmälle ikkunalle ja tähysteli paikalle. Sabinus seisoi avorinnoin ja avopäin keskellä toria. Neljä sotamiestä pysähtyi viiden askeleen päähän hänestä. He olivat laskeneet pyssyt olaitaan ja pitivät palavaa taulaa kädessään. Äkkiä kuuli Veronika kellonsoittajan laahustavat askeleet. Avain narisi lukossa, tornin ovi natisi, ja heti sen perästä — Veronika katseli jännityksissä vuoroin kutakin kelloa — alkoi kolmesta se heilua, jonka kieli oli verhottu. Se heilui yhä korkeammalle ja korkeammalle, mutta ei kuulunut ääntäkään. Heiluminen taukosi vähitellen. Sitten alkoi kieppua toinen mykkä kello, se, josta hän oli kielen ottanut. Kieppumista kesti vain vähän aikaa. Heilaukset lyhenivät, heikkenivät ja lopulta taukosivat. Kirkonovi avattiin ja lyötiin kiinni. Kuului muutamia huutoja. Kiireellistä juoksua sinne tänne. Hetken aikaa oli hiljaista, mutta sitten alkoi keskimäinen kello liikkua ja pian soidakin. Veronika kuuli komentosanan. Hän katsahti ulos ja näki kolme pyssyä ojennettuna, Kuolontuskassa hän juoksi kellon eteen ja seisoi käsiään väännellen nousevan ja laskevan köyden ääressä. Kellojen kumina humisi hänen korvissaan. Hän katseli kelloa, tuota armotonta, mitenkä se kieppui edestakaisin. Kumahdukset hiljenivät, heilaukset pienenivät. Soitto loppui. Hän kuuli ovessa käytävän. Soittaja oli rientänyt kellon luota, nähdäkseen kun tuo miespoloinen ammutaan. Kello heilahteli omaa vauhtiaan, vielä isku ja vieläkin yksi. Kun viimeinen on kaikunsa ilmoille lähettänyt, paukahtavat laukaukset. »Mutta ei!» huusi Veronika riemuiten, pitäen köyttä käsissään. Hän kiskoi kiskomistaan niin, että kello taas heilahteli sievästi, ja kellojen soitto humisi aamun rauhassa. »Kun ne ovat aikansa soineet, kuuluu ampumakäsky. Mutta ne eivät herkiä soimasta!» Ja Veronika kiskoi köydestä yhä edelleen — milloin oikealla, milloin vasemmalla kädellä, sitten taas molemmilla yhtaikaa. Ihmiset juoksivat kaduilla. Etäältä kuului huuto: »Tulipalo! Tulipalo!» Ihmisiä keräytyi paikalle, kuului äänten sorinaa ja yksityisiä huutoja tornin ympäristöltä. Veronika yhä vain soitti. 3. Juuri samalla hetkellä, kun Veronika oli seisonut rautaisen oven edessä, josta kuljettiin ruhtinaallisten kirkkopenkistä ruhtinaan huoneisiin, seisoi Ottheinrich tämän oven toisella puolella. Kulkiessaan rauhattomana sinne tänne oli hän sattunut sen eteen. Katseltuaan ohimennen oven veistokuvia hän kysyi sitten uskolliselta Helmstatt ystävältään, joka seurasi häntä kuin varjo: »Phips, minne tuosta mennään?» »Kirkkopenkkiisi, Otte.» Kun ystävykset olivat kahdenkesken, sinuttelivat he toisiaan. Vaaliruhtinas kääntyi välinpitämättömästi selin oveen ja meni käytävän poikki makuuhuoneeseensa, missä vahakynttilät paloivat, ja sieltä leveän makuusijan ohi valoisampaan asuinhuoneeseen. Kun ystävykset olivat yksin, huokasi Ottheinrich syvältä sydämensä pohjasta ja heittäytyi sohvalle. »Tule, Phips, istu viereeni! Miksi sinä et kysele minulta mitään?» »Odotan että itse alat puhella, jos puhelua kaipaat.» »Voi, Philipp! — Jos muistelen elämääni, niin muodostavat ajatukseni sarjan kysymyksiä: miksi, miksi. Miksi on käynyt niin, ja miksi noin? Jos tämä ketju riippuu tähdistä, niin nöyrryn mykkänä. Mutta jos Jumala pitää sitä kädessään, silloin kapuilevat ajatukseni tätä ketjua ylös, ja katkera viimeinen miksi asettuu Hänen sormelleen ja katselee Häntä synkkänä. Katsoppa, Philipp ystäväni: kaksikymmentäviisi vuotta sitten tuotin minä eräälle jalolle naiselle, joka minua rakasti, mitä suurimman pahan, tosin tahtomattani, mutta itsetietoisesti. Hän oli miellyttänyt minua enimmin kaikista Nürnbergin naisista. Ja kun minä kerran rekiretkeltä palattuamme nostin hänet vällyistä sekä käytin hyväkseni rekiretkioikeuttani suudellen häntä, suuteli hän minua toistamiseen, ja huomasin kyllä, että hän mielellään lepäsi käsivarsillani. Mutta minä olin jo silloin Nürnbergin pormestarille luvannut kosia tätä neitoa pormestarin pojalle. Ja teinkin sen samana päivänä. Sitä katsetta, jonka hän minuun loi, en ole milloinkaan voinut unohtaa. Hän käänsi minulle selkänsä, päästi helakan naurun ja meni sitten pormestaria kohden sanoen: »Kyllä, kyllä — tietysti!» Mutta samana yönä hän nieli hienonnettua lasia ja sairastui hengenvaarallisesti.» »Kuoliko hän?» »Hän parani ja meni naimisiin pormestarin pojan kanssa.» »No niin, silloinhan on kaikki hyvin.» »Ei, ystäväni, kaikki ei ole hyvin. Tänään olen minä taas katsonut hänen silmiinsä. Se mies, joka ammutaan huomenna varhain, on hänen poikansa. Näin täytyy minun toistamiseen polkea hänen sydäntään, ilman pahaa tarkoitusta, mutta hyvin tietäen, mitä teen.» Vaaliruhtinas astui ikkunan luo ja katseli taivaan tähtiä: »Jos te olette niin määränneet, niin minä alistun kohtalooni.» »Otto», sanoi hänen ystävänsä laskien kätensä hänen olalleen, »sinä olet tullut tänne pelastamaan hänet.» Ottheinrich kääntyi verkalleen ja virkkoi totisena: »En suinkaan. Kun aamukellot huomenna varhain ovat tauonneet soimasta, ampuvat minun sotamieheni hänet. — Mene nyt nukkumaan, hyvä Philipp. Minä koetan nukkua. Hyvää yötä!» — Kun aamunkoi alkoi pilkistää ikkunoista sisälle, nousi vaaliruhtinas vuoteeltaan, pukeutui kiireesti ja meni alakertaan ruokasaliin. Hän aukaisi ikkunan ja katseli ulos. »Ketkä olet löytänyt, Pekka?» »Johan Fries'in, Christoph Gissler'in ja Fritz Klormann'in.» »Se on oikein. Pelkkiä kunnon Heidelbergiläisiä. Tehkää tehtävänne hyvin, miehet! Ajatelkaa, että siinä olisi sotilas. Raukka on se, joka ei osaa sydämeen!» Sitten etsi hänen katseensa vangin, hän nyökkäsi tälle ja tervehti häntä käden viittauksella. Jo tuli kellonsoittajakin pihalle. Hänen avaimensa kalisivat hänen sylissään. Kirkonovi avautui. Ottheinrich käänsi selkänsä ikkunaan ja risti kätensä. Melkoisen pitkä aika kului. Kellojen soittoa ei kuulunut. Ruhtinas kääntyi katsomaan. Sotilaat seisoivat valmiina kivääreineen. Korpraali, vanki sekä uteliaat, jotka sattumalta olivat kulkeneet tätä tietä ja pysähtyneet, kaikki katselivat tornin avonaiseen oveen. Silloin syöksyi esille kellonsoittaja kauhuissaan ja huusi: »Kellot ovat lumotut!» Vaaliruhtinas kutsui hänet luokseen ikkunan eteen. Polvet löivät miespoloisella loukkua hänen siinä seistessään, ja tuskin sai hän sanotuksi: »Aamukello ei soi eikä päiväkello liioin.» »Miksikä ei?» »Köysi on kunnossa, kellot heiluvat, sen tuntee, mutta ne ovat noidutut! Tuo mies tuolla on varmaankin noita.» »Onko siellä vain kaksi kelloa?» »Ei, on vielä iltakello.» »Soittakaa siis sitä!» — Heti alkoikin kello soida. Vaaliruhtinas meni takaisin huoneeseen. Sen keskikohdalle jäi hän seisomaan ja painoi kasvot käsiinsä. Mutta mitä tämä merkitsee? Eihän hän herkeä ensinkään soittamasta! Mitä kumman juoksemista ja huutamista sieltä kuuluu? Onko tuli irti? Vaaliruhtinas riensi ikkunaan. Etäältä kaikui tulipalohuutoja, ja kuitenkaan ei ollut missään savua tahi tulta näkyvissä. Tornin edustalla seistä töllisteli joukko kirkuvia, hätääntyneitä ihmisiä. Heidän keskellään kellonsoittaja. Kauhusta ulisi hän, ja hänen tukkansa nousi pystyyn. Vaaliruhtinas huusi yhden heistä luokseen ikkunan edustalle ja kysyi: »Mitä on tornissa?» »Kello soi soimistaan kuin hurjistunut. Tornissa ei kuitenkaan ole yhtä elävää olentoa. Se soi itsestään eikä taukoa ensinkään.» »Menkää toki sinne katsomaan, kuka siellä on!» huusi ruhtinas joukolle ja uudisti korpraalille antamansa käskyn. Mutta ijäkäs soturi vapisi kauhusta ja vastasi: »Paha minut perii. Paholainen soittaa kelloja.» Mutta joukosta astui silloin esille muuan raatiherra ja tuli ikkunan luo, nosti virkalakkiaan ja sanoi rukoilevasti: »Armollinen herra, me pyydämme, lähettäkää tuo mies kaupungistamme. Me annamme hänelle vielä matkarahat. Hän on noitunut meidän kellomme.» Ottheinrich vilkaisi tuomittuun. Hän seisoi yksin, suuren piirin keskessä. Miehiä, naisia ja lapsia seisoi hänen ympärillään töllistellen häntä pelokkain katsein. Vaaliruhtinas odotti, kunnes tuo mies katsahti häneen. Sitten hän iski hänelle silmää ja kääntyi takaisin huoneeseen. Philipp von Helmstatt oli juuri astunut sisään. »Kukaan ei uskalla nousta tuonne», sanoi hän. »Minäpä menen katsomaan.» »Ei, hyvä ystävä», virkkoi Ottheinrich. »Sinulla on muuta tekemistä. Anna satuloida kaksi hevosta, yksi itsellesi ja toinen — tiedät kyllä, kenelle. Laita hänelle nyytti ja pane siihen niin paljon rahaa, kuin aatelismies tarvitsee mennäkseen Unkariin. Toimita hänelle kunnon vaatteet. Ja kun olet kaikki järjestänyt, kirjoita minun nimessäni ystävällemme, jalolle kreivi Niklas Zriny'lle. Minä lähetän hänelle miehen, josta on tuleva sankari hänen joukoissaan. Sulje se sinetilläni!» Tuskin oli Helmstatt lähtenyt huoneesta, kun Sabinius astui sisään. Hän kumarsi syvään. »Jos oikein ymmärsin teidän armonne viittauksen, niin te käskitte minua. Anteeksi, että olen tullut sisälle ilmoittautumatta. Mutta jokainen väistyy kauhulla tieltäni.» »Seuratkaa minua!» sanoi vaaliruhtinas. Hän vei miehen työhuoneeseensa. Philipp istui pöydän ääressä ja kirjoitti paraillaan. »Tässä hän on», sanoi Ottheinrich. »Hän saa odottaa minua täällä.» Sitten meni hän makuuhuoneeseensa ja vastakkaisesta ovesta pimeän käytävän poikki ovelle, josta mentiin kirkkoon. Hän työnsi säpin syrjään, avasi oven ja meni hämärään kirkonpenkkiinsä. Hän vilkaisi rintasuojukselta alas kirkkoon, ollakseen selvillä paikoista, ja asteli sitten tornia kohti. Rautainen ovi avautui helposti. Reippaasti nousi hän pieniä kiertoportaita, ja joka askeleella kaikui kellojen soitto yhä kovemmin. Kun hän oli tullut pimeään huoneeseen, huusi hän puoliääneen: »Onko joku täällä?» Hän kuunteli. Köysi kulki natisten ylös ja alas, ja ylhäällä kumisi kello. Hän meni kaikua kohden ja tuli niin suoraan portaille. Hän kiipesi niitä ylös ja odotti hetkisen. Sitten työnsi hän kaikin voimin nosto-oven auki ja nousi valoisaan kellotorniin. »Hyvä ihme! Sinäkö täällä oletkin, tyttöseni?» Veronika istui laudalla korkealla. Hän oli tehnyt nuorista jonkunlaisen jalustimen ja sitonut sen kellonköyteen. Niin paljon oli hänelle jäänyt aikaa kellon heiluessa omalla vauhdillaan. Ja nyt voi hän vaihdellen soittaa myöskin jaloillaan. »Armollinen herra, Jumala lähettää teidät minulle!» Silmänräpäyksessä selveni ruhtinaalle kaikki. »Tule pois, lapsi!» Vaaliruhtinas nousi varovasti laudalle ja katseli muuatta kelloista. »Tosiaan, sinä pieni varas! Sinä olet irroittanut kellonkielen. Minne olet sen pannut?» »Se on teidän penkissänne jalkalaudan alla.» »Sinä veitikka! Entä miten on toinen kello?» Ottheinrich pujottelihe telineillä nähdäkseen toisen kellon sisustaa. Huomatessaan sen verhotun kielen hän remahti raikkaasti nauramaan. »Milloin olet kaiken tämän hommannut?» »Viime yönä.» Ruhtinas kompuroi työläästi telineistä esille ja katseli ikkunasta ulos, »Jumalan tähden! Kadut ovat mustanaan ihmisiä. Koko kaupunki on jalkeilla. No, pikku ystäväni, mikä on nimesi?» »Veronika.» »Kuuleppa, Veronika! Juokse kiireesti tuonne alas ja tuo kellonkieli tänne. Minä olen sinun sijaisenasi sillä aikaa.» Tyttö hymyili veitikkamaisesti, ja yhtäkkiä oli hän hävinnyt. Nyt tarttui Ottheinrich köyteen. Hän oli voimakas mies. Kello soi entistä kovemmin, ja naisten hätähuudot kaikuivat alhaalta. Ei kestänyt kauaa, kun Veronika jo nousi portaita ähkyen ja puhkuen. Ruhtinas katseli olan yli, tarttui vasemmalla kädellä köyteen ja sanoi: »Nopeasti, ripusta kellonkieli paikoilleen.» Veronika sujahti kuin lintu telineiden läpi, nosti vaskisen nuijan koukkuunsa ja sanoi hetken kuluttua: »Noin, nyt se poika riippuu paikallaan.» »Ja pysyykö myöskin?» »Varmasti, aivan kuin ennenkin.» »Ja nyt sukkelaan, Veronika, irroita täältä nuora köydestä. Pane se maahan! Sitten kisko pois tuo laitos toisesta kellosta! Sinulla ei ole puukkoa? Ota minun tikarini tupesta!» Veronika astui ruhtinaan eteen ja otti hänen puukkonsa. Pitäessään sitä kädessään katseli hän ruhtinasta ihmettelevin silmin ja sanoi: »Mutta hän jää eloon?» »Tietysti, tietysti! Mutta jouduhan!» Hurjassa kiireessä leikkeli Veronika siteitä ja viskasi yhden toisensa perästä vaaliruhtinaan jalkojen eteen, maton, liinan ja muut, viimeksi nuorain jätteet. »Mutta mikäs hirviö tuo on?» kysyi ruhtinas, osottaen jalan kärjellä. »Se on teidän armonne jalkasäkki. Minä toin sen teidän kirkkopenkistänne.» Silloin valtasi Ottheinrichin sellainen naurukohtaus, että hänen täytyi hellittää kätensä köydestä. Heti juoksi Veronika sijaan ja soitti soittamistaan. Ruhtinas oli taas entisellään. »Sinusta pitää tulla minun linnani hoitajatar. Mutta päästä minut köyteen. Sinulla on muuta tehtävää. Oletko sinä tuonut kaikki nämä vehkeet kirkosta?» »Olen.» »Vie kaikki paikoilleen ja tule takaisin tänne. Älä unohda mitään! Täällä on vielä nuoran pätkä ja tuolla nahkakotelo! Onko sinulla nyt kaikki? Mutta riennähän, sillä minä alan jo väsyä.» Veronika juoksi kapistuksineen portaita alas, ja vaaliruhtinas yhä vain soitti. Hiki valui hänen otsaltaan, ja hänen kätensä paloivat kuin tulessa. Huoaten katseli hän nosto-oveen ja laski sataan asti sekä soitti vain edelleen. »Eihän tuo pieni noita toki jätä minua pulaan?» Samassa tulikin tämä huohottaen, povi kiivaasti nousten ja laskien. »Jumalan kiitos! Mutta missä sinulla on minun tikarini? Kun emme vain unohtaisi sitä! Pistä se tuppeeni! Ja nyt me annamme kaikin voimin kellolle vielä yhden heilahduksen, niin että se soipi itsestään, kunnes me olemme kirkossa. Paneppa sinä kätösesi tänne minun käsieni väliin! Yksi, kaksi, kolme! Nyt karkuun!» He päästivät molemmat köyden irti ja harppailivat portaita alas, Veronika edellä. Hän oli tarttunut vaaliruhtinaan käteen ja vilkaisi hypellessään taakseen, tuliko hän kunnolleen perässä. Kun he olivat jo melkein alhaalla, lipesi hänen jalkansa ja hän tulla tömisti viimeiset portaat alas. »Ei tee mitään! Eteenpäin! Tuonne, missä on valoisaa! Mutta hiljaa, hiljaa.» He riensivät edelleen niin nopeasti ja niin hiljaa kuin vain voivat, kiertoportaita alas. »Vieläkö soittoa kuuluu?» »Vielä parisen humahdusta.» »Noin, nyt ovesta sisään! Ovi lukkoon! Kuule! Joko he tulevat?» »Jo tulevat, armollinen herra.» He kiitivät hiljaa ja varovaisesti miesten penkkien välitse ruhtinaallisten penkkiin. »Tästä sisään», sanoi Ottheinrich viitaten tammiseen oveen. Hän antoi tyttösen pujahtaa edellä ovesta, seurasi itse perässä ja sulki oven jälkeensä. »Odota täällä käytävässä, kunnes minä huudan sinua! Jos kaikki onnistuu ja sinä olet vaiti, niin lupaan sinulle jotakin!» »Mitä sitten, armollinen herra?» »Jos hän palaa onnellisesti sodasta ja on käyttäytynyt kunnon sotamiehen tavoin, kosin minä sinua hänen puolestaan.» Veronika tuli tulipunaiseksi. Hän loi katseensa maahan ja kuiskasi: »Miksikä ei heti?» »Siksi että hänen täytyy todella ansaita sinut, neitiseni.» »Pitääkö hänen sitten mennä sotaan?» »Pitää, turkkilaissotaan. Hän lähtee heti ratsain Unkariin Szigeth'in linnaan. Siellä on muuan kuulu urho, Niklas Zriny. Hän on ystäväni. Hänestä tulee nyt tämän isäntä ja mestari. Mutta jäähyväiset saatte ottaa toisiltanne! Odota täällä, minä kutsun sinua heti!» Ottheinrich meni makuusuojaansa ja huusi sivuhuoneeseen: »Philipp!» Uskollinen ystävä tuli heti. »Armollinen herra, minkä näköinen te olette!» »Voi, ystäväni, olen niin väsynyt kuin olisin pilkkonut sylen puita. Mutta olen repäisevän iloinen! Tänään päivällä lähdemme ratsastusretkelle metsään. Siellä kerron sinulle jotakin! Onko kaikki valmiina?» »Hevoset ovat satuloituina. Minä annoin hänelle ruskean tamman. Se kyllä kestää. Tarpeellinen säkki on asetettu satulan taakse. Satatukaattia on pantu rahaa mukaan. Ja tässä on kirje Niklas Zriny'lle.» Ottheinrich lukaisi kirjeen. »No niin, kaikki on kunnossa. Entä hän itse?» Nuori aatelismies astui huoneeseen ja suuteli vaaliruhtinaan kättä. Ottheinrich katseli totisena häntä silmiin ja sanoi: »Ritari Helmstatt saattaa sinut rajalle asti. Se on kahden tunnin matkan päässä täältä. Mene sitten ratsain valtakunnan ja kristikunnan vihollista vastaan. Sinulla on paljon sovitettavana! Tulkoon sinusta kunnon soturi! — Vielä yksi seikka!» Ottheinrich meni makuusuojaan ja tuli heti takaisin rasia kädessä. Hän avasi sen ja otti sieltä sormuksen esille. »Ota tämä mukaasi ja pidä sitä arvossa! — Ja vielä viimeinen asia! Veronika!» Ovi avautui ja tyttö astui sisään korvia myöten punastuneena. »Kiitä häntä! Hän on kaikki tehnyt! Hän on henkesi pelastanut.» »Hänkö?» huusi Philipp ihmeissään, »Suvaitkaa!» sanoi Sabinus, vaaliruhtinaaseen kääntyen, ja pisti tytölle vasta saadun sormuksensa sormeen. Hän sulki ihanan immen syliinsä ja suuteli häntä suulle. »Hän on sankaritar», sanoi vaaliruhtinas, ja kyyneleet vierivät pitkin poskia. »Tulkoon sinusta sankari, ja sitten — niinkuin Jumala tahtoo. — Ja nyt erootte, lapset! Sinä tästä ulos, neiti linnanvouti! Ja sinä tuolta! Jumala sinun kanssasi! ja sinunkin kanssasi!» * * * * * Kolme viikkoa näitten tapahtumain perästä istuivat vaaliruhtinaan voudin kauniit tyttäret ystävineen talonsa kylkeisessä torin varrella ja puhelivat näistä asioista. »Nyt minäkin tiedän, kuka tuo mies oli», sanoi Judith. »Maankuulu tohtori Faustus se oli.» »Senhän on vienyt paholainen matkaansa Wittenbergissä», arveli sisar. Mutta ystävätär huudahti: »Ei, vaan Staufenissa Breisgaussa on paholainen katkaissut häneltä kaulan.» »Ei kumpikaan ole totta», sanoi Judith. »Täällä hän on ollut ja loihtinut meidän kellomme ja on sitten ratsastanut tiehensä ilmojen kautta, paholainen seuralaisenaan. Rennertswaldiin on hän hävinnyt. Siellä ei kuulu milloinkaan olevan oikein turvallista!» »Ja tiedättekö, että vaununtekijän Veronika tyttärestä on tullut linnan valtiatar? Tuosta nuoren nuoresta tyttösestä!» Tytöt katselivat miettivän näköisinä toisiaan ja vaikenivat. — * * * * * Viisikymmentä vuotta myöhemmin kirjoitti ylenoppinut Hildebrand Holzbockius kirjan, jolla oli seuraava otsake: »Maankuulun Tohtori Johannes Faustin kellojen loihtiminen, tai mitenkä Tohtori Faustus teki kauhean murhan eräässä kunnon pfalzilaisessa pikkukaupungissa, samoin miten hän oli loihtinut kellot, niin että toiset eivät pystyneet soimaan, toiset taas soivat itsestään, se on, paholainen soitti niitä. Hyödyllisiä ja huvittavia muistutuksia oheenliittänyt Hildebrand Holzbockius. Kustantanut David Kvartz, Frankfurt am Mayn. Anno 1610.» Ihmeellistä kyllä ei yksikään kaikista meidän korkeaoppineista Faustin tutkijoista ole ottanut huomioon tätä kirjaa. Minulla se on. Ja jos lukija kerran soisi tälle kertomukselle sen kunnian, että kävisi katsomassa minua kauniissa Neckarin kaupungissa, niin näyttäisin sen hänelle. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76270 ***