*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76291 *** language: Finnish KOHOTETTU KEIHÄS Vapausrunoja Kirj. LARIN-KYÖSTI Helsingissä, Edistyseurojen Kustannus Oy, 1920. SISÄLLYS: MENSUALIA: Vuodenajat Tammikuu Helmikuu Maaliskuu Huhtikuu Toukokuu Kesäkuu Heinäkuu Elokuu Syyskuu Lokakuu Marraskuu Joulukuu KOHOTETTU KEIHÄS: Kohotettu keihäs Hiljainen hymni Mullan laulu Nuorten nousu Suomea suojaamaan! Viroon veljet, rientäkäätte! Sankarisointuja Esiripun noustessa Vapauden valkea päivä Sankarimaine Suomen suuri sunnuntai Ajan ailuvia Suomen vapauden joulu Torninvartija Uudenvuoden virsi Punaiseen tilikirjaan OMISTUKSIA: August Strindbergille J, H. Erkon muistolle Kasimir Leino, in memoriam Santeri Ivalolle Oskar Merikannolle Toivo Kuulalle Elämän näytelmä Prologium intimum MENSUALIA VUODENAJAT Kevät niinkuin nuori neitsyt alastonna arkaan poveen kätkee kaihon kolkuttaissaan Eedentarhan outoon oveen. Niin on kesä niinkuin nainen, antain lemmen lahjan parhaan täysin rinnoin, vihrein viitoin kiihkossaan käy ruusutarhaan. Syksy niinkuin kelmee äiti sairaan lapsen rintaan sulkee, keltataudin tuskissansa Eedenistä yöhön kulkee. Talvi käy kuin harmaa leski, etsii hautaa matkan päässä, katsoo taakseen onnentarhaan, silmän viime kyynel jäässä. TAMMIKUU Tammi, kansan pyhä puu yllä muiden maailmanpuiden. — Vanha kumpuun kallistuu, kaartuu kausi uutten kuiden kiertäin armaan auringon valon voiman voittohon. Tuima, tiukka tammikuu! Pakkanen nyt työntyy turkkiin, kristallein kun kiiltää puu, rautakintaat nuijii nurkkiin, viluvarsaa vitsoin lyö, välkkyy revontulten vyö. Lumilinnaan liukuu niin kunnes vuottoraippa ratkee, sarvet sekoo suopunkiin; talven suora selkä kätkee, karhu kääntää kylkeään nähden unta tähdistään. Kitein kiiltää järvenjää, ulvoo ullakot ja ukset, talvi tanssiin kiidättää, korven kohtuun syöksyy sukset, hiihtää hiiden latujaan, salo soittaa satujaan. Täm' on Pohjan puolen pontta, miehen karhuks karaisee, pyyhkii, mik' on oudon ontta, vaivoissansa vaikenee, veltot kansat vietti vie, Pohjolasta aukee tie! Pohjolasta lumiaura kerran maita myllertää, eikä lämmön loiset naura, pystyyn kun käy karhunpää, silloin täyttyy kansain työ, heikon hengen hetki lyö. Meissä uinuu heimon hiisi, suureks' luomme laulun maan, kuurankirkas paratiisi kristalleiden kruunussaan kerran kauas loiston luo, kunniamme kaiun tuo. Voimamme vie voittoon vahvaan, meit' ei vieras valtaan saa, tartumme taas kalvan kahvaan, kun vain kutsuu synnyinmaa, henget nuorten sankarten seuraa meitä siunaillen. Tuolla puolen Suomenlahden eestein heimo vaikeroi, rientää kaksoisveljet kahden, tykkein jylhä jyske soi, ryssäin rivit murtuu niin saarroksista saarroksiin. Kohtalotar heittää arvan, arpaseula seisahtuu... Ryssä lyöty luona Narvan raunioilleen luuhistuu, Suomen pojat, iskekää savijättiläisen pää! Käykää päälle, kaarlolaiset, uudet urhot yllättäin; heimon äidit, eestein naiset kruunaa urhot seppelpäin. Pohjan karhut, kimmotkaa, vieraan eess' ei väistää saa! Soittaa rauha maailmanpuussa, ei oo tammen kaatajaa, taiston kuussa, tammikuussa miest' ei nouse merten taa, ken sen sillan sortaa voi, jonka veljeisvoitto loi. Nouse, tammi talvikuinen, kerran täyttyy teon terhot, heimot hyljättyinä muinen siirtää syrjään valheen verhot; minkä tuo se tullessaan, vapaudenko, vainon vaan? Yli kansain kirot sinkuu, kansain Herra korskat lyö, vihan pakkaisviimat vinkuu, Herran kiitos, Herran työ, Herra nostaa kunniaan nöyryydestä nuoren maan. O-kylä 20.1.19. HELMIKUU I Säteilyllään kirkkaat kiteet helmii, jäiset puikot putoo alta räystään, pilvilinnoissansa tuuli telmii, maa jo herää talven unennäystään, kuunnellen se kohottaa jo pään, hilske hiljaa jäytää järvenjään. Hankeen heijaa sinitummat juovat, violetit varjot karkeloivat, iltapilvet ruusunruskon luovat, unten ulapoita purppuroivat, pieni puro pesee silmiään helistellen hilsehelmillään. Hyytyy yö kuin kirkastuen tähteen, pakkanen kun puottaa kujaan kintaan, päivä lämmittää taas laulun lähteen, äidin hempeyttään henkii rintaan, mutta aamun aave, kalvas kuu turhaan talven taikaa uneksuu. Haihtuu yöhön härmän heljä hälve, kuu kuin ruuhi ruskonrantaan soutaa; puuntaa pellolla jo musta pälve, päivä paahtaa raskahasti routaa, rannan railoon kuuman kairan lyö, alkaa uusi uhka, uusi työ. Talitintit tiuskemmin jo piipii, käpylinnut suloisemmin soittaa, Oravaisen aittaan säde hiipii, haat ja luhdat, ahot avaroittaa, jotain outoa jo ilmass' on, oottaa maa, on armaan alaston. Armas alkukevään kevät koittaa, luonnon pajunsilmuin seppelöittää, tulitanssiansa säteet soittaa, kaiken kuohuttaen elävöittää, sykkii syntyänsä suuri maa, lemmen lähetti sen ilmoittaa. II Katso, kukkulalla kirkkaan, kuulaan aamun alla seisoo mies ja mittaa aikaa, talven töitä, talven taikaa jälkeen verivirtain, taistojen, vainon, voitonvaistojen. Muuttuu maa ja manner, alla lepää taistontanner, moni nukkui nuorna nurmeen maamme eestä heittäin hurmeen, veri nostaa valkoliljoja, hurme höystää viljoja. Kaukaa koski pauhaa, vanha mylly miettii rauhaa, mieskin miettii: „vuosi vasta uupunut on unelmasta, kansan nuori nousu nähtihin, usko taiston tähtihin. Salasyytös sinkuu, vielä vihan viestit vinkuu myyräin yöstä, konnain työstä, maan ne tahtoo turmaan syöstä vieraan vanhaan valtaan liittääkseen, kalman kylvön siirtääkseen. Päivä päällä palaa. Haastaa mies nyt tehden valaa: "Ikivala vannokaamme, suojelemme Suomenmaamme viime voiman hengenvetohon, pää kun painuu ketohon! Tykit satasuiset jyskyy, hanget helmikuiset, vuoren pommi kenttää kyntää, ketjut kätkee, rivit ryntää Suomen suuren sodan soittoihin, valkeuden voittoihin! Sankarkatse vettyy. — Taasko täydet toiveet pettyy? — Taisteltiinko täällä turhaan, veljet vaipui veljeismurhaan, onko kaikki onnen ostoa, kirousta, kostoa? Rikosjoukon roskaan sankari ei liity koskaan, kurja kuolo pettureille, kirottu myös hauta heille, valheen voittaa aika ankarin! Kuulkaa sanat sankarin! Käsi yhtyy käteen, päivän säde siunaa säteen, vapauden valon puussa helkkyy hymnit helmikuussa, korkeimmin käy kaihot hohtaen, jumalihin johtaen. Oulunkylässä 15.2.19. MAALISKUU Maariana maaliskuussa silmut puhkee pajupuussa . unten ummuin ihme-illoin, verhoks voiman vienoin villoin, alla tähtein välkevyön, jälkeen talven turman työn. Kevään ennustajatarta kosii talvi takkuparta, jäinen kyynel vierii, vettyy, voima vaipuu, toiveet pettyy, lumilinnaan laukkaillen sulkee portin paukkaillen. Pyhä Maarja maan jo näyttää, tukkii tiet ja ojat täyttää, päivät päilyin pitenevät, saatoin saapuu nuori kevät, koivun puunnot purppuroi, keijuin kapse kaukaa soi. Avartuvat ääret, suhteet, häipyy hohtoon iltapuhteet, loppuu laulut, talven toimet, aitat kätkee rannut, loimet, seisoo rukki, kangaspuu, kummaa oireet oudoksuu. Pois te, peikot, tauteinenne! Pyhä Maarja, kevään enne aavistuksin, rinnoin paljain ajaa aurinkoisin valjain alta kidekristallin, kautta kevään kaupungin. Viime hohtoon hanki vaipuu, kautta kaiken henkii kaipuu, "kodin ilo" ikkunalla vertyy onnen orren alla, kulposta kun kukko juo, kevättuoksun tupaan tuo. Rohkeet rotkopurot pauhaa taittain talven kuolonrauhaa, tuuli paiskaa pilvenkaistaa, railon rakoon päivä paistaa, poreet pyörii, soissa soi, koppelot jo karkeloi. Jäistä merta talvi hiihtää, päivä paistain verta kiihtää, hellittää ja häilyy lämmin, sydän sykkii täytelämmin, ilta kun luo ruskoaan, uhraa uutta uskoaan. Silmut puhkee piilipuusta, toiveet touvon, kukkain kuusta nousee Maarjan nuoren rintaan, maiset nesteet pyrkii pintaan, minkä yöllä huurtaa hyy; armain aika lähestyy. Lykky lykkää iltaa tummaa, luonto kätkee jotain kummaa, pyhä Maarja päivään astuu, lemmen lehtoon, jalka kastuu, tanhun tontut kurkistaa aitain naurunurkistaan. Maarja mahlamaljaa kantaa, Maarja kevään kaihon antaa, kaikkeuden kirkkaan tulon, siunatun ja suuren sulon, elon enne, pyhä Maaria kiertäin tähtikaaria. Helsingissä 20.3.19. HUHTIKUU Aina armas päivä hohtaa huhtiin, paistaa pitkin päivärinteen sarkaa, puro paulat puhkoin pääsi puhtiin, kevään askel viel' on aamunarkaa, luonto niinkuin neitsyt lymyillen paljaat parmaat kätkee hymyillen. Huhtikuu jo huuhtoo hangen maasta, veestä jään, min lautat laulain lähti. Kottarainen hiljaa haastaa haasta, hohtoon himmenee jo kevään tähti, peippo virskuu virttään varvullaan, maa kun nostaa nuorna oraitaan. Tuuli tuulettavi laulutupaa, viiri vinkuu, vastasuuntaan tarraa, maa ei täytä, minkä taivas lupaa, ilma ilkkuu, itkee, nauraa, narraa, keksii kiihoitellen kujeitaan, lumoo onnellaan ja oikuillaan. S Ilmassa on tenhoa ja taikaa, enne-yöt suo hyvää heinävuotta, "marja-yöt" jo katsoo kukkain aikaa, Jyrkinä ei jyrähtele suotta, kevät, kevätkuita kiirehtää, tautivanha talvi jälkeen jää! Huuruun haihtuu talven harmaa haamu palmusunnuntai käy vastaan ylkää, koittaa kirkas pääsiäisen aamu, riemusta se tanssii, huolet hylkää, taivaassakin silloin riemu soi, maahan kevään keijut karkeloi. Luhdinkatolle öin neidot hiipi, vuoden seikat, sulhot aprikoidaan; soitimella kaartuu metsonsiipi, naaraan tähden tuimaa sotaa soidaan, jänö jumppii lemmenpolkujaan, kettu vuorta kiipee kiihkossaan. Ilmaan sinkuu noidat sekä trullit, paaston pahaa unta loihtii pappiin, läävässä kun kiimaa mylvii mullit, padankoukuin velhot lentää Lappiin, kukko kiekuu, pois ne piehtaroi, pääsiäisen pyhät kellot soi. Paista, päivä, paista, pääsiäinen, yli merten kalvon kauas kahlaa, taivaan kuninkainen kruunupäinen, juoksuta jo kohta koivuun mahlaa, kuule, kuinka kopse kumajaa, kevät taivaanrantaa ratsastaa! Aavat avaruudet säteilevät ikuisuuden lämmönlähteen vyöstä, ihmissieluun saapuu suuri kevät, kertoo kaikkeuden luomistyöstä, kaikki uuden loiston, lennon saa, Luoja kanneltaan kun koskettaa. Oulunkylä 16.4.19. TOUKOKUU Nyt on kevään kuu, nyt on toukokuu, nyt on täyttynyt toivojen taika, nyt on aika toivon ja touvon, on aika onnen ouvon, on armaista armahin aika! Kevätkylvönsä maamies maahan luo, käy kaskessa pauke ja pauhu, luonto maa-emon rinnoilta riemunsa juo, pyhä uhri on turpehen sauhu, maa nostaa nyt Luojalle lunnaan, joka siunaa sen, kautta kirkkauden nyt keväimen, ylös kaltaalta kultaisen kunnaan. Maa vihannoi, kun päivä ehtoolle ehtii, joka oksalla lemmenlaulu soi, joka puu, joka pensas lehtii, joka korsikin käy nyt kukkaan, ei haave oo haihtunut hukkaan. Mikä maasta syntyi, säilyy, ja nyt kantaa kasvun siemen, kiristuorstain päivä kun päilyy ja kun puuntaa pilvien poimut, kun liepeiltä lehtoisen niemen luo laineille loistoa loimut, kun neidot huutavat helkaa, ilovalkeat, hulmuelkaa! Äh, aikaa varmuuden vaiston ja kauneuskaihon, min uhrina uskon loi maa kautta kainosti kasvavan laihon, maa nostaa nuoruuden voimaa kautta tahdon, tarmon ja taiston! Oi, toukokuu, sinä taiston kuu, sinä siunattu kautta aikain, sun kauttasi kaikki kirkastuu, käy voimasi riemusta raikain! Loit vapaaks maan, sotas kautta sen suuren soiton sai kansansielu, kun iskuillaan sai vieraasta vallasta voiton, on kaunista kaatua, voittaa, kevät kumpuja vihannoittaa, ei kelmene kunnia hukkaan, kun kaikki nyt käynyt on kukkaan. Sinä muistojen, maineen kuu, mitä sankaris kestää saikaan, kevättoivojen täyttämä taistojen kuu, yhä kauniimmaksi nyt kirkastuu vapaus, sulo Suomemme valkea puu, ikikevään vihreä voiman puu ain ajasta aikaan! Toukok. 1919. KESÄKUU Käki kukkuvi kesäkuussa, kukkain kuussa, hoikan hongan kelopuussa kuuluttaen kultakesää; ja alle onnensa orren tuo lintu kiiltävän korren ja laittaa perheelle pesää. Kasvaa maa ja vilja viihtyy, laineen laulu kilvan kiihtyy, läikkyy lämmin, taivaan tulta täytelämmin maisen emon rikkaat rinnat hehkuu, hohtaa pilvilinnat, laukee luonnon neitsytvyö, valkenee värjyvä yö. — Oi, enteet, ihmehet nähkää, maa nostaa nyt nuorta tähkää, käy toiveet jo toteennukseen, käy, kuohuu ja voimassa vaeltaa jumaljuhlien juhannukseen; kuin varttuva vaimo on maa, mi siunauksen saa! — Kukkaan käy nyt luomistyö, ihanuuden ihme-yö, mittymaarjan heljät haaveet kohoo korkeuden kaihoon, neito käy nyt lemmenlaihoon, lempi nostaa nuorta rintaa, kun hän katsoo lähteenpintaa, ilta-ihanaistaan, suuren sulhon kuvajaistaan. Sääsket ne tanssivat sulosuven säällä, siniliekit välkkyvät aarteiden päällä, ja nyt täyttyy jo tähkäpää, maan kätköt kimmeltää, maa synnyttää nyt suurta, luo kaiken alkujuurta, maa kaikki kantaa, maa kaikki antaa. Aitoissansa neidot nukkuu yljänyrtit alla pään, järven takaa käki kukkuu viime virsiään, rakkauteen kaikki raukee, avaruudet aukee, kaikkeutta päivä kantain käy jo yli taivaanrantain, mainen henki heilimöi. suuren suven seppelöi, tuleennuttain tuuli hiljaa tuutii viljaa. — O.-kylä, kesäk. 1919. HEINÄKUU Jo toukomettisen ääni sammuen soi, on täynnä nyt kultaiset kennot, maa vihannoi, käy marjaansa heteet hennot, kun kylläisnä koi käy mailleen, kun työnsä se loppuun loi. Ja päivä paahtaa, on kentät raskaina, ne kullassa kimmeltäin kiiltää maa-emon helmassa, niin kunnes viikate viiltää sen kohtua, ja haavoista huokuu huokaus kostea. Ylin hetki on luomisen työllä, yö heilimöi, kun aurinko paahtaen kuumaa ja säkenöi, pään hulluilla haaveilla huumaa, mut lemmen löi, kun luonnon ensin se seppelöi. Oi, kauneus katoova kaikki, maa kasteensa juo, mi käy sekä kukkii ja kiehuu, pois lehtensä luo. Jo enteiset myrskyt riehuu, ei rauhaa ne tuo, kun kangastus sainion sammua suo. Oi, viivy, aurinko, vielä, sua ilman ei vois elo ihmisen kukkia kultaan, kun kuljet pois, maa tummuu kuin murheessa multaan, yhä sielumme jois sädesäihkyjäs, joissa sen onni ois. Soi toukomettisen ääni jo vaieten, täynnä aitat on peltoisen palteen, oi, ihminen, ota onnesi taidolla talteen ja nöyrtyen anna Luojalle lainasi lempien. Yks syttyi jo taivaalla tähti, kuin sirppi on puolikuu, mi taivaan tarhoja niittää, kypsä eloni on puu, sua, Luoja, mun sieluni kiittää, sit' uskossa uneksuu, koska kerran mun kulkuni kirkastuu? O.-kylä 1918. ELOKUU On kaikki kypsää, täyttymyksen kultaan käy maa, kun kavevalkeet laihoon lyö, mik' uskottu on uhrattuna multaan, käy toteen, täyttyi suurin toivo, työ, käy voiman nuori nousu vainiolla, mi astinlautana on auringolla. Sen puoleen katsoo miljoonien laumat, mi nälkään, sotaan, sortoon lannistuu, jo tuoksuu tähkänrikkaat, runsaat aumat, on tilinteon täysi elon kuu; min taivaan tuli, rakeet, taistot löivät, nyt kypsän kylläisinä hedelmöivät. Ma kävin hengen taistot täyttäin työni, jo elon elokuuni sirppi löi, mun hedelmöitti yksinäiset yöni, mun teon täydet tähkät ympäröi, maa kasvatti mun korkealle hiljaa, tuskassa tuleennutti hengen viljaa. Kuin elomies käyn läpi vainioiden, kuu kiertää lempeänä taivaallein, pois aatokseni karkaa karkeloiden, nyt tiedän, mit' en tehnyt, mitä tein, mun aittani on täynnä, ilta tyyni, jos eksyn, erehdyn, on oma syyni. Kuu niinkuin sirppi harjun huipun viiltää, luo hohtoon lemmen luhdit, huhdat, haat, ja armaan akkunalla kimmel kiiltää, nään satujeni suuret iltamaat, mua uuden uskon, riemun retket vuottaa, ma taivaan suureen tahtoon tahdon luottaa. Niin käyn ja siunaan tämän ehjän ehtoon, mi mulle rakkauden runsaan suo, kuu luo kuin unhon udun laululehtoon ja vanhaan tuskaan levon, lämmön luo, oi, lemmen kuuni, kirkas elokuuni, luot uusiin lehtiin kaihon kauniin puuni. Elok. 1918. SYYSKUU Maa itkee, taivaan suuri silmä vettyy sen nähdessään yön kastekyyneleitä, kun kaikki kauniit taivaan toiveet pettyy, mi kevät kylvi pitkin metsäteitä, ei kevytmieli tuuli tuoksuin teutaroi, se vailla unta ullakolla vaikeroi. Ei luonto loistostansa enää nauti, ei vihrein viidoin järven peiliin päily, maan sydämeen jo hiipii vesitauti, ylitsevuotain siin' ei siemen säily, veteisten peijaisputkipillit surren soi nyt kesän kummulla, min umpeen lempi loi. Syyskeijut, unten viime valmut, surkaa! Yön mustat myrskyt suurta surmaa soittaa, pitkäisen leimaus maan tuskan purkaa, lyö, murskaa suviseudun autioittaa, maa-emon rintaan iskee haavan hurmeisen, kun taivaan tuli etsii tulta uumenten. Nuo alku-aikain siskot, ilman immet näin hetkeks syttyy, sammuu mustaan multaan, ja luonnon kasvot ovat kalvaan himmet kuin hindulaisen lesken, kellankultaan se pukeuu, kun roviolle rakkaan tuo ja viime suviseppeleensä hautaan luo. Maan Heelmä-Henki on kuin valevainaa, lie kuollut Paan, kun kauneus on rumaa, kun vailla järjestystä teot painaa maan satain sotain arkaa arvettumaa, kun konna hiipii yössä hyveet häväisten ja peittää rikoksella uuden rikoksen. Jo kurki talvenyötä pakoon lähti, ja joutsenlaulu avaruuksiin haihtui, korkeimmin loistaa vapauden tähti, mi ain on sama vaikka vuodet vaihtui, ja päällä pimeimmänkin myrskypilven ain on kaari kirkas, muu on kaaoskuorta vain. Kuu luo kuin sovituksen suurta siltaa, kun ensi lehti levotonna harhaa, oi, katso korkeuden ihmeen iltaa, kuun sirppi niittää taivaan tähtitarhaa, ja tähdet lentää niinkuin arat aatokset, kuin suuret sielut sammuissaankin iäiset! Niin Luoja leikkaa, siemenet taas heittää, kun aika täyttyy, rauhan ratas kääntyy, puutarhassaan hän käy ja taimet peittää ja lohduttaa, kun kansat sotaan nääntyy, mut ihminen ei tiedä, minne viimein vie sen ikuisien taisteluiden turha tie. O.-kylä 20.9.18. LOKAKUU Ken loukkas loistoasi, lokakuu, sun valhenimees kun se lokaa heittää? Kuin morsian nyt hohtaa lehtipuu, kun kullan kajastus maan piirin peittää; sä keltakauno kuu, sä kultakuuni, tuot kuulaan kylläisyyden haaveiluuni! Nyt lehdet lentää turmantanssiaan, käy keltasiipat kirjokarnevaaliin, on naamiaiset kuun ja vanhan maan, kun kuolo korjaa kesän viime saaliin, sen haudan yllä häilyy hohto vielä kuin riemun kaariportti metsän tiellä. Soi torvi. — Mesimielin metsästää nyt peikot, hirvet hiipii louhikoissa, kuun katinkultaa keijut kimmeltää, myös sinipiiat peuhaa pensastoissa, ne leikkii lehdillä, mi hiljaa putoo, ne niistä uhrivaipan kuulle kutoo. Ja astuu aamu hiljaa huurteinen, maan henki huokuu kylmää kuuraa, luo järjen kirkkaaks, suureks sydämen. Nyt korven mies maa-uksen uhmaks muuraa, ja tunne tyyntyy, voiman viima soittaa, kun katseen paljaat puut vain avaroittaa. On täyttymyksen, toden kultakuu, kun kaikki kypsyi hengen haltioittain, maan nousu nuoreen voimaan vahvistuu ja voittamattomuuden vihdoin voittain käy kirkastuksen, kaukaisuuden kultaan, kun ikisiemen itää syksyn multaan. Luo kuolo elämän kuin kaatuu puu, maan voimaks käy, vain muoto vaihtuu ja kuorestaan vain sisin vapaantuu, kun kaikki turha, pakkopaino haihtuu, niin onni olemuksen kaiken täyttää, kun ihme ikuisuuden työtä näyttää. — Ja ilta hämärtää, jo tassuttaa nyt tontut mökkein unten ullakolla, ja taloin tulet oppaaksensa saa nyt matkamies, on outo yksin olla, kun paalu peloittavi ilta-yöstä ja kertoo jostain sodan hirmutyöstä. — Mut kaupungeissa sähkö loiston luo taivaalle, tulipalohehku puuntaa, kun värjyy tähtimeren valon vuo kuin näyttäin suurten suvilintuin suuntaa, ja tähti lentää välähyttäin puistot, nuo suuren sadun suuret suvimuistot. Ja yksinäinen yössä kulkija käy alla nukkuvien katulyhtyin, kuin katse kiiltää katu kostea, ja tähti lokaan välkkyy yössä yhtyin kuin kuiskais: mikä loalta nyt näyttää, se kerran kaikkeuden sielun täyttää. — MARRASKUU Maa-emon uupuu udar marras, kun luonto — jättiläinen jähmettyy, sen yllä heijaa henki hyisen harras, kuoleman kysymyksen, synnyn syy. Puut paljaat päänsä piillen painaa, alasti auteuttaan häpeää, syys keltataudinsairas on jo vainaa, sen lehdot käärinliinaa levittää. Mut myrsky käy kuin Luojan haamu ja sairaan sumun puhki puhdistaa, ja katso, kirkkaana taas kaartuu aamu, on kalsea ja kylmä, kova maa. Mies talven turvaks majan muuraa ja hakkaa kohtalonsa kallioon, maa hohtaa härmää, kimmelkuuraa, ja kattoin huurut huokuu aurinkoon. Jäähilseet merenrantaa pauhaa, käy kuolo onkaloiden otteluun niin rakentaen raudanlujaa rauhaa ja yöstä nostaa kylmän kammon kuun. Maan ääret rauhaa pasuunoittaa, jo uljas sodan kotka kytkettiin, mut voimallansa voitettu vain voittaa ja kohoo kasvain kansain kyyneliin. Käy rikos, raivo, hengen hairaus maat idän rutsan, ruton saasta saa, on kansain sielussa nyt hullu sairaus, yön pohjasakka kuiviin kuohuttaa. Luo aika uutta uskon unta, ruhtinas Rauha maita ratsastaa, kuin hirmu-yöstä herää ihmiskunta ja kodin raunioille rakentaa. Maa pieni Pohjantähden puolla käy varman vastaisuuden vaiheisiin, se kuolon voitettuaan ei voi kuolla, sen uljas usko teoks taisteltiin. Kuin härmä haihtuu vieras vaisto, ja kerran totuus perii kaiken maan, jos tarvitaan, käy täällä uusi taisto, maan nuorta vapautta vaalitaan! Ei isäin henki hyydy härmään, taas kansansielu ehjän soinnun saa, kuin taikapeiliin taittuu päivä särmään, min Luoja kansain keskeen kuvastaa. Pois idän, lännen vieraat almut, ei täällä vieras koskaan valtaa saa, siis soikaa, soikaa, suuret rauhan palmut, te soikaa Suomen suurta kunniaa! O.-kylä 25.11.18. JOULUKUU Oi, joulukuu, sä jumalainen kuu, luot lapsuuteni aikain arkaa unta, kun loisti kimmeltäen kuusipuu, ja sieluun siinti puhtaan pyhää lunta! Hyy syksyn viime tummat tahrat peittää, jääkidekirkkaan tahdon työhön tuo, yön haltijatar hiudehunnun heittää, maan puoleen valkein siivin loiston luo. Ja tiuvut tinnittää ja kirkko loistaa, min erheistä pois pääsin eloon ma, nyt kellot jonkun vanhan muiston toistaa, vain sielussain nyt asuu Jumala. Sä rakkauden, rauhan tarun taika, sä tähtipoikain, laulun, lahjain kuu, oi, joulukuu, kun avaruuteen aika luo aukon, josta ihmeet heijastuu! Mua lahjomaton kohtaloni painaa, en lahjaa kerjää, sain jo kylliksein, on moni ystävä jo mulle vainaa, saan tilit tehdä yössä yksiksein. Jo elämäni ilta-ihmeet nähtiin, on turhiin mennyt moni joulukuu, en enää usko kaikenlaisiin tähtiin, vain yhtä tietä kaikki kirkastuu. Yks aatos yli kaiken kauas hohtaa: Oi, Vapaus, sä Luojan lahja suurin, sun kauttas tieni jumalihin johtaa, veit yöstä orjan varman vankimuurin! Sun henkes kansain kohtaloita ohjaa, ah, vapaan Suomen suuren päivän näin! Se loistaa vasten pimeyden pohjaa, käy kuninkaista kujaa eteenpäin! Maa nousi, nosti Kainin kurjaa kalpaa ja kehnon kanssa paljon suurta löi, ei lyönyt kaikkea, mi meiss' on halpaa, kun idän myrkky kansaan syövän söi. Kateus, epäluulo, saita saasta, nuo perisynnit tämän synkän maan, on terästahdoin kitkettävä maasta kuin rikkaruoho liekkiin loimuvaan! Kun tyhmyys, turhuus maass' on kerran tuhkaa, niin vapaa tulikotka nousta voi tuhasta tuhkan, kohtalot jos uhkaa, ei enää kansan rikos ruhtinoi. Elämän kova kaitselmuksen koulu, uus polvi perintönä parhaan saa, ja silloin vasta kansalla on joulu, on silloin vasta vapaa Suomenmaa! Siis lennä, laulu, loista, joulukuusi, nyt yli sorjan, suuren Suomenmaan, ja nouse vanha Suomi, Suomi uusi, kun kansain lujaan liittoon kuljetaan! Maa rakkain meille Pohjantähden puolla, sen eestä kunnialla kamppaillaan, vain vapaina me voimme elää, kuolla, se viime hengenvetoon vannotaan! O-kylässä 11.12.18. KOHOTETTU KEIHÄS KOHOTETTU KEIHÄS Kauan keihäs oli kohotettu, isku suunnattuna suureen itään, viel' ei maamme ollut muserrettu, turman työt ei voineet meille mitään! Tiimalasin santa seisoi niinkuin aika, vuodet vieri hiljaa hiekkaan, vannottuhun valaan luotettiin, luotettu ei lahjottuhun miekkaan, valo voittajaksi vuotettiin, silloin, silloin täyttyi taika. Iski keihäs kauan kohotettu, vieras valta oli muserrettu, niinkuin taivaan ukonnuolen leimaus saapui Suomeen suuri vapaus, Luojan lahja köyhään kansakuntaan. Unohdettu uskoi omaa untaan, päältä väistyi valheen painajainen, valheen kanssa vanha vainolainen. Vapaus, ah, hetken vapaus, kansain kirkkaus ja kaunistus, omat veljet möi sun juudaspenninkiin kytkeäkseen vieraan kahleisiin. Silloin sun näin, sinä Suomen mies, jo lapsena kohtalo määräsi ties, jo kehdossa äiti sun taistohon vaali, oli poikana sulla jo valmiina maali, kisaveikkona vartuit sa voimien koittoon, kuin leikkien kuljit sä voitosta voittoon, ujo sielusi puhdas kuin piilossa lähteen, oli terveessä ruumiissa terve se henki, maan onneen mi uskoi ja vapaustähteen, veren vannoit sa antavas viimeisenki, et sietänyt syyttömän, sorretun soimaa, oli nuoruus nousua, veljeys voimaa, sinä painia lyöden harjoitit ruumiin, sinä keihääsi heitit, et surmaksi saaliin, veri kiehahti puuntaen poskihin kuumiin. Sinä ammuit ja luotisi lensivät maaliin, sinut metsässä näin, kun karhuja kiihdit, sinä kilvassa korkeita harjuja hiihdit, jalo juoksija, viestiä veit sekä toit, kuninkaisena kuntosi kunnian loit. Sun vierelläs kulkivat kuolo ja vaino, oi, kuinka sa kunniassas olit kaino, sinä nousit jo nuorna kuin Kreikan kansa ylös lapsesta laumana uhmassansa päin joukkoja Persian miljoonain, sait uuden voittos ja Thermopylain, sinä ryssiä raivossa ympäröit, sinä hyökkäsit, heitit, iskit ja löit, sinut kasvatti kansalles tahtosi tarmo, ei orjalle annettu almu ja armo. Kkadehdittava sankari, jumala nuori, sinä miehenä voitosta varma kuin vuori, olit kansan ja honkaisen heimomme juurta, sinä loit sitä suurta tulevaisten taistojen etsikko-aikaa, sinä teit sitä taikaa, jota ennusti laulajat, tietäjä-taatot, kun sankkoina saapuivat sankarisaatot, kisatanner nyt vain oli taistojen tanner, rakas maa-emo, hyljätyn heimosi manner. Ei mahti, ei maine, mi hukkuu ja haihtuu, kun vaiheemme vaihtuu, isänmaa, vapaus, sinut taistohon sai ne, kun kutsusi kuulit ja maallesi vannoit elon, ainoan armaan aarteesi annoit, sun vänrikki Ståhl'ien sankarin, sun pyhä rakkaus vei tulitaisteluhun, sinä auroilta astuit ja ryskäsi rautasi, sinut rintamaveljesi hankihin hautasi. Sinä haudoista nousit kuin kummitus kulkien tulilinjojen luo, vihamiehesi sulkien, ylivoimia vastaan ja kauhuja kaartaen löit pyövelit pyövelin silmuhun saartaen, yli ratsastit liekkien, raunioiden, sinä marssit päin yli surman soiden, vapauttaja, voittaja pelvon ja paineen, sinä seppelepäinen loistossa maineen, sotamies, sinä Suomen sankari, mies, ikiaikojen kirjaan piirsit ties, loit taivaalle voittomme riemujen ruskon, tähän kansaan toit taas toivon ja uskon, kun noussut on suureksi sorrettu maa, sinut siunaa nyt syntymämaa. Taas kutsun kun kuulet ja hetki kun lyö, idän iskuja keihääsi koittaa, kun on vaarassa maa ja kun tehty on työ, vain kaatua voit tai voittaa! HILJAINEN HYMNI Sotajoukon lähtiessä taisteluun Hiljaa, hiljaa. Kellot soivat, haudanharmaat miehet miettii, umpeen urhoin kummut loivat hiljaa, hiljaa. Hiljaa, hiljaa. Päät ne taipuu. Rukouksen rauhaan riutuu kaikkeuden kirkas kaipuu hiljaa, hiljaa. Hiljaa, hiljaa. Katse kastuu, pään taas pystyyn urhot nostaa, aamussa ne alhoon astuu hiljaa, hiljaa. Hiljaa, hiljaa halki huurteen hiuteet hajoo; taiston tiellä jäljet jättää jäisen uurteen hiljaa, hiljaa. Hiljaa, hiljaa kalske kalpain raudanraskas korpeen kaikuu, uppoo usviin soitten salpain hiljaa, hiljaa. Hiljaa, hiljaa hongat hohtaa kunniata tehden; henki näkymätön joukon johtaa hiljaa, hiljaa. Hiljaa, hiljaa, rauhaa, rauhaa kaukaa kirkonkellot kaikuu, kaukaa tykkein jyske pauhaa hiljaa, hiljaa. Hiljaa, hiljaa tuhat päätä nyökkyy tahtiin, kourat köyrtyy, silmät salamoivat jäätä hiljaa, hiljaa. Hiljaa, hiljaa. Niin on kummaa, jäykän joukon hahmot haipuu tuntemattomaan ja tummaan hiljaa, hiljaa. MULLAN LAULU I Maa annettu on meille, maa kaunein alla taivaan, mi järviemme pintaa päilyttää, maa synnyttänyt meidät on valoon sekä vaivaan, maa antoi varman vaiston sen voiman vakavuutta säilyttää, se antoi tarmon, taiston, loi tulta maan musta multa. Maa oli laulun lohtumme, kun alkukehto häilyi, se oli korkein kohtalo, kun korkein päivä päilyi, kun elämästä voitimme vain pilkkaa sekä pintaa, maa-emo aina ehtymätön antoi meille rintaa. Me nähdä saimme päivän sen, kun vapaa oli maamme, kuin suurta lasta vapautta vaaroissa varjelkaamme, me liitymme kuin veljinä nyt moneen kansakuntaan, käy Suomi, suuri synnyinmaa nyt kohden suurta untaan! II Kuule, kuinka kuiskaa ruis: ken mun veis, riiheen veis, ken mun kypsän kerran puis, kuulen sorjan soiton, seis! Seis! Jo seiso, kyntömies, vainiomme voima nähkää, auraltasi astu ties, kyntömies, kannamme jo täyttä tähkää! Kerran surren sotkit soraan, siemenemme kylvit multaan, nostin sulle onnen oraan, päivä tuhlas taivaan tultaan. Yllä huokui harmaa siipi, — halla hiipi, ettei veis, ettei veis, kyntömies se käski: seis! miksei laiho lauleleis! Paistoi päivä, kuohui maa, eipä saa, eipä saa halla viljaa vaeltaa, kaatoi päivä kauhun kateen, Luoja siunas suuren sateen. Pääni päällä taivaan näin, korret kuiski vierelläin: kasvamme ja kasvun kanssa taivas tanssii riemuissansa, nyt on ilo ihmisillä, sillä, sillä, kohta koittaa luonnon häät, täyttyy työmme tähkäpäät! Kuule, kuinka laulaa ruis: kohta päättyy kesäpäivät, ilman leipää lapses jäivät, mitä meistä, kenpä, kenpä meidät puis, täss' on ahdasta jo seistä, raskaat päämme peltoon vaipuu, kavevalkeet salamoi, sovituksen sirppi soi, meill' on kaikkeuden kaipuu, alkumme se päättyy siihen, Luoja lämmittää jo riihen. Luoja kylvää, kylvää taas, pellostamme nostaa parhaan, minkä tuima talvi kaas, nousee taas, nousee taas, siemen lankee taivaan tarhaan. Kuule, kuinka laulaa ruis: ken mun puis, ken mun puis, Luoja laulun langat pitää, sitoo yhteen lemmen lyhteen, ikuisuuden siemen itää. III Kynnä, kynnä kyntömies, työnnä kuokka hiekkaan, syvemmin kun työnnät ties, auras tarttuu miekkaan! Miekkaa meillä tarvittiin, vain orja sortoon suostuu, verta vuoti sammaliin, kerran miekat ruostuu. Poikas läksi sotihin päin taiston tuimaa tulta, saapunut ei kotihin, nyt itkee musta multa, Mut ei maamies vaikeroi, ei vaivu huolten harhaan, parhaan minkä antaa voi, sä maalles annoit parhaan. Missä poikas voiton sai, hän suuren sodan soitti, paistaa Suomen sunnuntai, kun vapaus jo voitti. Antoi maa ja otti maa ja maa se kasvun antaa, työsi huoles huojentaa, mies murheen jaksaa kantaa. Meillä miestä tarvitaan, jos vieraan valta uhkaa, maamies suojaa Suomenmaan, ois muuten toivo tuhkaa. Kynnä, kynnä, kyntömies, työnnä kuokka multaan, kerran päättyy työs ja ties, mut laihos nousee kultaan! Nousee kukkaan, kunniaan maa vailla pelvon paulaa aurinkohon loistossaan, kun kevään leivot laulaa. Siin' on voitto voittajan, ja siin' on laulun lohtu, kantaa ajan armaamman maisen emon kohtu. Nousee polvi uljas uus, mi kestävyyttäs kiittää, vapaa, vahva vastaisuus, mi voiton voimat niittää. Kynnä, kynnä, kyntömies, vakos halki Suomen, Luoja tuntee työs ja ties, päällä Luojan, Suomen suojan hohtaa huomen. Köpenhaminassa 19.6.19 NUORTEN NOUSU On nuoruus voimaa, joka kaikki kestää, on toivoa, on tahdon, tarmon tulta, se, vaatii, nuorukainen, kaikki sulta, kun kukkaas käyt, ei väärät vallat estää voi voittos kulkua ja kunniaa, kun sinuun katsoo kansa, koko maa. Oi, katso nuorukaista pystypäistä ja tahdon täydennystä Pohjan ponnen. Vei kerran vieraat kansat meiltä onnen ja työnsi tänne liki lunta, jäätä yön orjiks onnettomiin ongelmiin, kun kansain kulkukautta kamppailtiin. Mut täällä karaistui sun tahtos tarmoon, yö sielus valkaisi, oi, kevään nuoruus, sun lumipuhtaaks loi sun soittos suoruus, kun hiljaa työsi teit, kun tunsit ties, kun luonto lauloi taikas: ole mies! Niin orja-ajan nousu nähdä voitiin, jäi jälkeen ne, mi kaivoi meille hautaa, kun täällä jäässä taottihin rautaa, ja luonteen laatu, lujuus moukaroitiin, surmasta suon, yön, jään ja tunturin vei voitoista sen valon voittoihin. Se uupumatta, näki nuorta unta, se nosti pienen suureks sielultansa, kun aikaan hukkui moni heimo, kansa, ja viettiin vaipui moni valtakunta, mi kerskui, ettei päivä mennä voi sen mailta; niin sen unho umpeen loi. Ja suviseudun kansat kulkee vielä kerskuen, hengessänsä heikko huume, ne päivä kuihduttaa, ne kaataa kuume, ne käyvät tuomionsa turmantiellä, kas niillä takanaan on aurinko, ne iltaan käyvät valheen varjoon jo. Mut täältä täältä pohjantähden alta käy uudet unelmat ja maailman mahti, on nuorten joukko valon vahva vahti, on nuoruus voittamaton, vuolas valta, maan riemun rikkaus, sen usko uus, min eess' on elämä ja vastaisuus. Käy täältä voittokulkuun kerran nero, tieto ja taito, täyttyy kerran työmme, vain valkeemmiksi vaihtuu vainon yömme, jo tehty on maan raskain päivävero, nyt meidän vuoro maat on valloittaa, ei mikään mahti meitä sortaa saa. Niin Pohjoismaiden hohtaa huiput, vuoret heijastain maailmalle valon uuden kautt' ajan ankaran ja ikuisuuden, kuin tulipatsaat kohoo voimat nuoret, ja Pohjan soitto maita kaiuttaa, maapallomme sen kerran kuulla saa. Siis käykää, kaikki nuoret, kamppailuumme, päin vaaraa vain ja eespäin eestä maanne, maa teidän on, maa kantaa kunniaanne, kun kerran maassa murtuu lujat luumme, uus polvi perintömme voiman saa, mi korkeemmalle päivään ponnistaa. Köpenhaminassa 1.7.19. SUOMEA SUOJAAMAAN (Suomen suojeluskunnille omistettu) Käy Suomeamme suojaamaan, sä Suomen sotamies, sen vapautta vaalimaan, ja tiedä työs ja ties! Kun uusi vaara lähestyy, niin julmat juonet lyö, tään kansan kirouksen kyy, sen riidan, raivon yö! Nyt vaino maita vaeltaa, käy mahdit myrskyiset taas mullistaen maailmaa, lyö valtaistuimet. Ei enää verta vuotaa saa tää maamme murheiden, ei kantaa kurjaa kapinaa, ei kuonaa kahleiden. Jos petturein taas nousee pää ja ryssäin rutto raivoaa, uus isku itään iskekää, maa vapaaks vannokaa! Oi, kansain Herra, suojaa, oi, meit' turman töistä pois, ei kansa kiistaa kestää voi, se Suomen surma ois! Siis Suomeamme suojaamaan käy, suora Suomen mies, ei meitä mikään painaa saa, _ei ryssäin raskas ies!_ VIROON, VELJET, RIENTÄKÄÄTTE! (Omistettu "Pohjanpojille") Viroon, veljet, rientäkäätte, eestein maata auttakaatte, uuden urhon voiton näätte, sankarseppeleenne saatte! Hätää huutaa heimon lapset, rajaa ryntää ryssäin roistot, tappaa neidot, harmaahapset, raunioilla liekkein loistot! Käykää kimppuun rinnan, kahden, kaksoisveljet suvun suuren, kahden puolen Suomenlahden, lyöden maahan vankan juuren! Meit' ei irti murra maasta moskoviittain kurjat kalvat, taakse Tomskin suku saasta, kiron kansan kiihkot halvat! Lyökää päälle, pohjan ponnet, kunnes veljet veljen tapaa, luokaa kahden kansan onnet, suuri Suomi, Viro vapaa! Saatte jylhän jyskeen kuulla vapahduksen taisteluista, haahdet kukkii keulapuulla, viirit välkkyy mastonpuista. Tykkein kaiku kierii merta, taiston huudot kauas kaikaa, hanget hohtaa veljesverta, nostain uskon uutta aikaa. Kun te löitte kurjain kiron, kun on laannut sodan soitto, näitte vahvan, vapaan Viron, kilvessänne kiiltää voitto! Kaksi kansaa siunaa teitä, kunniassa teitä kantaa, eikä unho hautaa peitä, lempi liittää kahta rantaa. SANKARISOINTUJA (Omistettu vapaustaistelijoille) Te sankarit, veljet te nuoret, teiltä lauluni lennon saa, uljas uskonne siirteli vuoret, kun kutsui syntymämaa! Te kestitte Jaakopinpainin, väkivalta ja surma kun soi, velivainot kauhuista Kainin päin tulta jo taistohon toi. Silloin hiihditte metsihin yöllä, läpi ketjujen kamppailevain, läpi liekkien mausseri vyöllä, päämaalina vapaus vain. Kodit, äidit, siskot, veljet ei mieltänne muuttaneet, te mursitte vankilan teljet rivit täyttäin ja tantereet. Tuli rinnassa, silmissä hohto te etsitte vaaroja vain, isänmaan vapaus oli johto, edest' oikeuden sekä lain. Moni nukkui nuorena nurmeen, alla tähtien tuhansien yön, te heititte hengen ja hurmeen, te, sankarit, täytitte työn. Ain äidit hellästi huoltaa niitä kukkivin seppelevöin, jotka vaarassa maatansa puoltaa terästahdoin, taistoin ja töin. Ikikukkaset kummuilla hohtaa kautta aikojen kukkien ain, niiden juurelle kansan ne johtaa läpi vuossatain vaihtelevain. Yli niiden käy avartuvat aamut, veri liljoja kasvattaa, alta kumpujen sankarihaamut taas kerran kun kutsun saa. Isänmaa, älä itke hautaa, kun kummuilla ammutaan, sinun poikasi takoo rautaa, joka suojaa syntymämaan! Hämeenlinnassa 5.9.18. ESIRIPUN NOUSTESSA Käy suuret sankarteot tehden tähkää, maan nuoren nesteen voiman nousu nähkää, maa kestäin kantoi kaikki, heimon hurmeen, maan mahtajat kun nukkui nuorna nurmeen, maan rakoon vain ei mennyt mannun mahti, kun seisoi vankkana sen valpas vahti, maan ryöstäjät kun tunki taiteen tarhaan, sen templit häväisten vei parven parhaan päin taiston tulta, piiluin peloitellen, maan taiteen nuoret taimet teloitellen. Niin taiteen pyhätössä piili konna, mut taide itki, kulki koditonna, se turvaa etsi mustan mieron tieltä, sen kannel vietiin, vietti mieron mieltä, kun sota riehui maailman näyttämöllä, sen osa oli onnen hylkiöllä, se kaipas kanneltansa pitkin öitä, loi näkymättömiä näyttämöitä, miss' asui turma, aaveet tuuti unta, soi katsomohon surman soittokunta, ja tykkein jyske säisti, pommein pauhu, kun sammui taiteentemplin uhrisauhu. Pois kulki taiteen henki hyljättynä, sen siipi surkastui ja katkes kynä, se vuotti valkeata vapahtajaa, tyyssijaa yössä, suojaa, mieron majaa, ja ihme nähtiin, vapaus kun voitti, se kahleet katkas, kansan kannel soitti, nous templin rauniolta vapaa virsi, ja rauhan rakennuksen harjahirsi. Oi, kuule, kuule, kuka saapuu soitoin, sodanko jumalatar sadoin voitoin? Ken lähestyy? Jo suihkaa sieluun siipi, kun taiteen hengetär jo templiin hiipi, kas siivet kasvoi, taas ne kantaa kestää, ne piirtää pilviin, ken vois lennon estää, hän ikilaakereita uurnaan kantaa, hän armas nähdä on, hän armon antaa, ei tallaa voitettua, ei, hän nostaa sen maasta, hyvin teoin pahan kostaa, hän laulun lohdun tuo, ei sorra, soimaa, hän herättää vain hyvää hengenvoimaa, kuin kuningatar käy hän valtakuntaan, hän uskoi kuninkaista kruunununtaan, kuun kultaan kudottiin sen kruununsauma, sen eessä lumoukseen lankee lauma, kun nuorna taas hän nousee korokkeelle, tuo uuden uhrin kansan kanteleelle ja julistaa taas taiteen vapautta, sen ikikauneuden kirkkautta, ne pyhät palkit henkilöillä täyttää, mi pienoiskuvan maailmasta näyttää. On temppelissä juhla, niinkuin häissä soi torvet, huilut, voitonseppel käissä nyt astuu taide valtaistuimelle ja puhuu ihmiskieltä ihmiselle. Ja kansa kokoontuu, kun menee arpeen maan veljeisvainon haavat, mik' on tarpeen, jos elää tahdotaan kuin kansakunta ja nähdä suuren Suomen suurta unta. On uuden uskon, ajan vihkiäiset, kas kuinka loistaa kasvot jäykänjäiset, kun hengetär taas keskellämme liitää, kun ajan virta ohi outoon kiitää, ja koski virtojemme voimaa pauhaa säestäin sydäntemme syvää rauhaa, ja laulu, loihtu, tieto, taito taikain tuo esiin kultakuvat muinaisaikain ja sielun syvimpämme, nykyhetken, mi alkaa uuden runon riemuretken. Oi, kasvoin kirkkautta kaikki nähkää, työn, taiteen tarhat nostaa täyttä tähkää, ja kauas maailmahan myrskynlaine vie kohtalomme, korkeaan käy maine, maan kunnia sen kaikkeuteen kantaa pois iäisyyden rajatonta rantaa. Siis soikaa, huilut, runot helkytelkää! Ei Suomen nuori nousu mitään pelkää, lyö, murskaa esteet, nousee alkuvoimaan, saa suuret sydänsäveleemme soimaan, kun kansa kättä lyö, sen taide liittää taas yhteen, syksyn suuren sadon niittää, sen suuren, siunatun maan hengensadon, mi karaistui vain kautta kuolonkadon. Siis loistakaa, te vihkivalot, yöhön, nyt terästarmoon, tahtoon, toimeen, työhön! niin huutaa pieni maa ja suurna kansa, kun taiteen hengetär on halteissansa, hän unhoitettuna jo liian kauvan taas esiin loihtii taiteen taikasauvan ja koskettavi kansansielun pohjaa, sen voittoon, valkeuteen, onneen ohjaa, elämä eessään nostaa nuorta jalkaa, sen esirippu kohta nousta alkaa. VAPAUDEN VALKEA PÄIVÄ (Toukok. 16 p. 1918——1919.) Tää päivä voiton päivä on, tää toivon toukokuu, se kruunaa kansan taistelon, sen kautta kaikki kirkastuu! Maa vieraan vallan luotaan löi, kun yö sen ympäröi. — Nyt marssii maineen matkaltaan maan sarkasankarit, ja kalvat kalskaa kupeellaan! Maan kaikki kylät, kaupungit nyt juhlatorvin tervehtää sua, sankar' rautapää! On voitettu maan vihamies, on vapaa vainon maa. Nyt kontu, kunto, kotilies ja Suomen onni suojan saa, tää Suomi vanha, Suomi uus ja valkea vastaisuus. On Suomen suurin sunnuntai. Oi, kuule, soitto soi: maa vapauden, voiton sai, sen iskut itse kansa loi, se on sen voitto voittojen, sen soitto soittojen! Nää urhot Raudun, Vilppulan, ja hurjat Hämehen, tää ponsi Pohjan, Karjalan ja Savon nuorten sissien, ne valtatietä kunniaan nyt astuu aseissaan. Kas, tykkirattaat ryskähtää, käy ratsut korskahtain; ja uljain uskoin kohoo pää, käy maine maansa puoltajain. Nyt turman tuojat tulla saa, ei vanku vapaa maa! Ohitse runoruhtinaan tää joukko vaeltaa, sen riemulaulu kautta maan korkeimman kaiun saa. Ja on kuin hän nyt kuulis sen, lois kansaan katsehen. Ja on kuin patsas liikahtais, kuin pilviin pyrkis pää, kuin katse kauniin lämmön sais: nää uljaat, uudet urhot nää on pontta Stoolin sankarten, lunnaita laulujen. On siellä Dufvat, Schwerinit, Stolt, Munter, moni muu, nuo kempit karskinkaunihit. Näin kaikki toiveet toteentuu, kun rohkein aatos ailakoi, min mikään kansa loi. Hän katsoo, katsoo patsaaltaan, kun loppumattomiin vain marssii miehet tahdissaan maan maineen valtakaupunkiin kuin suuri näky tietäjän, min tunsi, tiesi hän. Mut jälkijoukon päättäen käy tietään kummuiltaan myös henget suurten sankarten, mi nukkui nuorna nurmeen maan, ne tuntee hän: tää joukko uus on Suomen vastaisuus. Min lauluin loi hän aavistain, sen täytti taisto, työ, nyt kautta aikain ankarain vapaus varman leiman lyö tään kansan kovaan kohtaloon, mi astuu aurinkoon. Ja on kuin suuri siunaus kansalla tällä ois, kuin jumalainen kirkkaus sen ylle lujan loiston lois, kun marssintahti loittonee pois sankarsoittoneen. Helsingissä. 13.5.19. SANKARIMAINE Ken ei taipunut taistelun tiellä, ken kuoleman voittanut on, ja mittavi miekkoja vielä, hän on sankari voittamaton. Sotaseppelet! Mies, joka sai ne! Sodan sattuma sankarin loi. Monen hautaa ei mittaile maine, vain syntyä sankariks voi. Ken hukkasi kaikki, sen kantoi, ketä taistoss' ei tuntenut ken, maan eest' elon ainoan antoi, hän on sankari sankarten! 12.6. 18. SUOMEN SUURI SUNNUNTAI 6 P. Jouluk. 1917—6 p. Jouluk. 1919 Suomen suuri sunnuntainen aamu, Luojan lahja, juhla joulukuun, jolloin varjoon vaipui idän haamu, Suomen suurin soitto sulle soikoon, onnes oksa vapaudenpuun kautta aikain aina vihannoikoon! Silloin kansa kunniaansa kulki, vanhat kauhunkahleet rikki löi julistain näin maailmalle julki oikeuttaan elää elämäänsä, nousta maastaan, yö kun ympäröi, nostain vapaan lailla pystyyn päänsä. Todistaen uskalluksen untaan rajat rikkoi, käyden kamppailuun kansana nyt moneen kansakuntaan, voittain itsensä se voiman voitti olla itseään, kun murskas muun, omaa oikeuttaan kunnioitti. Riemunraikas, sorja sota-ääni sytyttäen syöksyi sydämeen, lapsen haaveissain jo yli pääni kutsus kuulin, ei sua syytös soimaa, kuulin kaikkeuden säveleen, joka antoi valoa ja voimaa! Tuntui kuin ois nähnyt valkeen valon käyvän yli masennetun maan kirkastaen Suomen joka salon, jäisten merten pohjanpalon takaa heijastuen kauas maailmaan niinkuin Luojan käsi vahva, vakaa. Niinkuin vuosisadan vainon hautaa marssintahti tähtiin soinut ois jumal'julistus niin raikui rautaa maiden mahtaville kaiun kantain, kuin se valheen voimat murtaa vois kansallensa uljaan uskon antain. Kauas karkoitti se tuskan tieltä, mikä varttui vuoreks vastusten, iäks ihastuttain miesten mieltä, äitein tunteet varmaan voitonvaistoon synnyttääkseen suvun suuren sen, joka tinkimättä kulkee taistoon. Puhdas päivä, vaadit tahdot tarmoon, totisesti, ettei milloinkaan alistuen vieraan almun armoon tämä kansa tahdo ruoskaa nuolla, vaan on valmis, aina valveillaan, maansa eestä voittaa voi tai kuolla. Päily, päivä, hohtain honkain holviin, kaarra kautta kaiken Suomenmaan, lyö sun uskos uusiin sukupolviin, niinkuin Luojan liekki siunaa maata ajast' aikaan aina armaampaan, siunaa kansaa, jok' ei kuolla saata! Oulunkylä. 2.12.19. AJAN AILUVIA I Kyntäjän laulu Ketoani kynnän, kantoja käännän, verisiä vakoja ma vainioksi väännän, poikani ei saapunut suurista sodista, kentälle kaatui kaukana kodista. Sorasta ma muokkasin miekkoja monta, monta on mennyt, on monta mannutonta, moni salvos sortui sotien palossa, nälkä on isäntänä monessa talossa. Verellä on tahrittu tanhua ja tanner, sodassa ei sortunut Suomeni manner, uhrini uskoin, annoin maalle parhaani, kuolema on kyntänyt taimien tarhaani. Mietteeni muuttuu, käy hetkeni hiljaa, maaemo ennenkin vihannoitti viljaa, hurmeest' on nouseva laajoja laihoja, kuolemankauhusta kauniita kaihoja. Kynnän ja vaivojen satoja ma vuotan, vapautta vaalin ja Luojaani luotan, keto on kylvetty kalliista hinnasta, haava on haihtuva raskaasta rinnasta. Rauhasta raukea, runsas on yöni, kerran kun päättyy taival ja työni, heelmät ne hohtavat haaveiden haassani, vapaana kuolen ma vapaassa maassani. II Kauppamiehen laulu Nousivat hurtat hurmehen yöstä, riistivät riistamme aitat ja puodit, vangiksi veivät, työnsivät työstä, lensivät rintaamme raivojen luodit. Piilimme pelvossa arjesta arkeen, lain luki lenkarit oman käden kärkeen, hiipivät haaskaten, vaakamme veivät, vuosien vaivat ja säästetyt leivät. Otti ne lunnaita pakkoa käyttäin, aittamme aarteet ja tahralla täyttäin sotkivat suojamme, muuraiskekomme, vääriksi mustaten työmme ja tekomme. Tuhkasta nousivat muurimme pylväät, uutta me luomme, on mielemme ylväät, harjamme hirret me hohtohon nostimme, Suomemme onnen me kalliisti ostimme. Muuraiskansana lain lujan luomme, kauppaa me käymme ja tuotteemme tuomme, teljoilta laskemme laulaen laivamme, alttiit on almumme, vaarat ja vaivamme. Liehuvat lippumme vierailla mailla sortajan vainojen viiriä vailla, kauas on kantava kotoinen laine, Suomemme suuruus, onni ja maine. Nousevi nuorena hurmehen yöstä rauhassa raunio tarmomme työstä, ahtahan aikamme velkana siirtäen, suureksi Suomemme pilvihin piirtäen. Nousevi taas pyhän lain luja tunto, ansion arvohon kulkevi kunto, toisell' ei toisen riemuja riistetä, turhista töistä ei kurjina kiistetä. Väistyvi vainojen hirmuinen haamu, koittavi kirkkaana kaikille aamu, käy yli Suomen siunaten, sätehen laskee se lunnaiksi kansamme kätehen. III Sepän laulu Miehet mustat, moukaroikaa, kalkutelkaa alasinta, säkenöiden, säihkyt, soikaa, palkeena kun paisuu rinta, nosta, laske, iske, lyö, kerran täyttyy ihmistyö! Ahjoon aarteet, tuleen raudat, uusi usko nostakaamme, metsäin mustat miiluhaudat syttyy kautta synnyinmaamme, kehno, ken nyt jälkeen jää, uudet sepot, iskekää! Iskekää kuin Suomen vuorta, malminsuonta sorvatkaatte, hengennousun tietä nuorta uuden soiton sieluun saatte, uudet aseet takokaa, joilla rauhaa puoltaa maa! Liekki käy kuin uhri lämmin yllä kaiken kauas kiiltäin, aurat tehkää terävämmin, syvemmiksi vaot viiltäin, viljaviksi vaivan suot, suureks silloin Suomen luot! Suuret sepät ajan suuren, uusi Suomi sorvatkaamme, maasta nostain malminjuuren nostatte te maineet maamme, lyö ja laske, iske vaan, nosta maa taas kunniaan! Vainonviha kauas vinkuu, maahan vaipuu valhe halpa, säkenöiden aatos sinkuu, kimmellä ei kansan kalpa enää vasten veljiään, kiistan kyy kun painaa pään. Tao veljeis vapautta, tao uskon voimaa uutta, valppautta, valkeutta, ihmetöiden ihanuutta, nosta, laske, iske, lyö, kerran täyttyy ihmistyö! IV Sotilaan laulu Ma Suomenmaata vartioin, kun sotatorvi soi, ma kuljen kautta vainioin, mi vihannoi, kun vaarassa on vapaa synnyinmaa, sen töitä tahdon puolustaa. Maa, maista kaikkein kallein tää, on sulo Suomenmaa, haat ihanuuttaan hengittää, kun vuodattaa sen eestä kaikki, urho haudan saa, ei kohtaloa kauniimpaa. Vapaustaistoon kutsun sain, maa kallis kutsui niin, ma riviin astuin auraltain, kun taisteltiin, maa sykki synnyintaistoin tuskissaan, kun urhot kulki kuolemaan. Jos uhkaa vanha vihamies, saat jättää murheen muun, kun rajalle käy riemun ties, käy taisteluun, kun kaadut, kaadut kunnialla näin, jos et, käyt seppelpäin! Ma havun hattuun kiinnittäin käyn sodan soittohon, en pirujakaan pelkää näin ja voittohon kun rientäin Pohjanpoika lyö, ei sorru Suomen suuri työ. Ma valtakuntaa vartioin, ma suojaan Suomenmaan, sen eestä elää, kuolla voin ma ainiaan, kun vaarassa on vapaa synnyinmaa, taas sotahuuto kajahtaa. SUOMEN VAPAUDEN JOULU Vapaus, kallein, kaunein lahja Luojan, vapaus, kansain toivo, määränpää, vapaus vaatii sulle, Suomi, suojan, vapaus vapaaks hengen helkyttää, siunattu, suuri jouluhuurteen huomen, loit uudeks unelmien vanhan Suomen! Löit sorron, idän saastan, vihan, vainon, mi uhkas meiltä kaiken kuristaa, veit orjan pelvon, painajaisen painon, kun kuristajan käsi höltyi, taipui, kuin hirmuhaamu varjon valtaan vaipui. Ja kirkas päivä paistoi kaikkialta, ikuinen vapaa kehrä kimmeltäin, kun väistyi vihamiehen väkivalta; kamppailu uljas urhoin kestäväin sai valkeuden voimallansa voiton, loi vapaan miehen suoran, suuren soiton. Liikkeelle heimon heljä henki lähti, hengitti heränneenä vapaa maa. Taivaalta tuikkain vapaudentähti ylitse muiden tähtein kimmaltaa, se katsoo joka kodin valontöihin yhtyen joulupuiden kynttilöihin. On joulu maassa, Suomen joulu-aatto, mi siunaa vapahtajan vapaan työn, ja sitä seuraa suurten muistoin saatto kuin valkeet siivet soittain läpi yön, ne riemun, rauhan kaikkeutta soittaa, maan kultakautta, joka kerran koittaa. On vapaa maa ja vapaa kansakunta, mi ylväänä nyt nostaa pystyyn pään uskaltain nähdä suurta suvun unta, valaen vapauden kynttilään valonsa varman uskon, uhrin antain sen kansan pitkään juhlapöytään kantain, Ne syttyvät niin hiljaa kuusten valkeet, ne suomalaisen rintaa lämmittää, kun paukkuu karaistuksen pakkaspalkeet, ja niiden loisto iäks silmiin jää, ne loistaa uuden polven pyhään kehtoon, ne väikkyy yli vanhan elonehtoon. Niin loista, vapaa liekki, kautta aikain, kun joulukuuset syttyy synnyinmaan! Saatoissa suuren sodan sankartaikain et sammu, muutu meillä milloinkaan, käy itä turmioon ja tuomioonsa, kun armas Suomi astuu aurinkoonsa. Sytytä kynttiläs ja sitä säästä, uus polvi uudet soihdut sytyttää, vapaustähti vuosisatain päästä valaisee uljaan urhon kypärää, siunaten nyky-ajan sankarhautaa se käskee: takokaa vain tahdon rautaa! Helsingissä. 22.12.10. TORNINVARTIJA Hän kirkontornissa istuu ja hän valvoo kaupungin rauhaa, talot nukkuu, ei missään tulta näy, hän torninikkunan eteen käy, kun myrsky pielissä pauhaa. Hän katsovi kaupungintullin taa, hän katsovi pientä majaa, missä vaimonsa suuressa lemmessään unen unhoon lauloi pienoisen pään, miks tuska nyt aatosta ajaa? Mitä? Valkea leimahti yössä? Palotorveen vartija tarttuu, ylös ihmiset syöksyvät vuoteiltaan kuin tuomionpasuunan kuullessaan, tuhontuska ja kammo karttuu! Valan vannotun vartija muistaa, hän ei säiky, ei paikalta väistä. Miss' on sulo vaimoni, lapseni mun? Kera lapsesi nukkuu vaimosi sun, näki unta hän nuoruuden häistä. Mies seisovi loppuhun paikallaan! Yhä soittaa hän torvellansa. Koko kaupunki liekkiin jo hulmahtaa, joko maailma loppuu, hukkuvi maa! Hän soittaa kuin raivoissansa. Sinun vaimosi, lapsesi kuolevat jo, iäks siintävät silmät sammuu! — Niin viesti jo käy, ja hän soittavi vaan, palotorvipa huutaa kuin hulluuttaan ja se hurjana härkänä ammuu. Sinun vaimosi, lapsesi hiiltyi, kotis kaatunut on, tupa tuhkaa. Mies seisovi, seisovi paikallaan, hän ei saa nyt muistella murheitaan, vaikka yö sekä kuolema uhkaa! Tulihyrskynä hohtaa kirkko, mikä maasta on, maaksi se maatuu! Mies paikaltaan ei siirtyä saa, hän viimeiset voimansa ponnistaa ja hän liekkien keskelle kaatuu. UUDENVUODEN VIRSI Uusi vaiva, uusi vuosi, niinkuin ennen monet kerrat, vanhat vallat, uudet herrat, vanha kausi, uusi kuosi. Katso uudenvuoden peiliin, vasen on nyt oikealla, vanhaa viinaa uuteen leiliin ranskan nimilipun alla. Saksman, ranska vuoroin voittaa, vielä ryssä juoda jaksaa, enkelsmanni suuta soittaa, kuka viimein viulut maksaa! Käännä tinataikakauhaa niinkuin ennen lasna tehtiin, rauhanpiiput polttaa rauhaa, toiset tottuu ryssänlehtiin. Sipulista silmät vettyy, pippuria ulkomaista pitäis saada, toiveet pettyy; tääll' on kinaa kaikenlaista. Puoluepukit hiessä häärää, puskee puita, maata märkää, toinen moittii, toinen määrää, yhteen käy kuin kaksi härkää. Uusi vuosi, uusi kuori, uudet nyörit sekoo saumaan, uusi nuttu, vanha vuori, kumarrus ja käännös laumaan. Sama riita, sama juttu, yhtä samaa samaan virteen, vettä juo ja käännä nuttu, nälkävyöstäs heity hirteen! Jouluk. 1918. PUNAISEEN TILIKIRJAAN Oi, miss' on raivon rajas, ylikulkus, sä majesteettimme profanum vulgus, keisari roskarahvas, punatsaari, min yllä hohtaa riemuportin kaari kuin hirsipuitten, tuomioiden täytös, viimeinen murheilveen inha näytös? Sä sakkisielun usko suureen sakkiin, nagaikkas vaihdoit fryygiläiseen lakkiin, sä puolivillamekko, punahousukas, kyyn epäluulon pälykade nousukas, näät itserakkaan ihanteesi unta kuin itse vain sä oisit ihmiskunta, sait "sivistyksen" valheen varjopuolet, puolueruoskaas uurnain luona nuolet ja vaadit tasa-arvon palkkaa, vähän töitä ja salaa katein petät päälliköitä, mi nousi harteillas, sun petti turhaan, niin saattain kansansielun itsemurhaan. Sua vailla rakkautta, isänmaata ei koskaan inhoomatta olla saata, on sulla lihapatapolitiikkas humala, myös vaatelias vatsa jumala, kun huvitusta, leipää sulla riittää, maan vieraan valtaan maasi tahdot liittää, eläväinkuvain turhaan templiin karkaat, ilosta naurat vain, kun karkaa varkaat, niin sielusnälän täytät, ruumiis puet ja penninromaaneja tarkkaan luet, näät niissä raakuutesi, velivainos, sua huumaa kilpapainit, nyrkkinäytös, ja mielikirjas nyt on "Hieno käytös". Iloitse maa, jo saatiin kuudes painos, kun sitä tutkit vielä sata vuotta, et aikaas kuluttanut suinkaan suotta. OMISTUKSIA AUGUST STRINDBERGILLE HÄNEN RIEMUPÄIVÄNÄÄN Sa mistä, mestari, sanas sait, sun jumalnuoles ja jousikaares! Sä vuoret siirsit ja kauas katsoit, mies, princeps inter pares! Sä hengenruhtinas, uhmapäin löit jättein kanssa sä jättipainin, kun kääpiöt sinun otsaas tahras yömerkein vainotun Kainin. Ja valheen vanhojen jumalain sä kaadoit marmoritekopylväät, ja kivi leipääsi sulle suotiin, sun kiros maas ja sen ylväät. Sä iskit, iskuista kimmahtain niin halkes mahtien musta muuri, sä nousit, lankesit, nousit pystyyn, sä lankeemuksessa suuri! Nyt yksin seisot sä voimassas, oot haavat saanut ja haavat jaannut, sun väärin uhmasi valtavoiman oot Kölinvuorilta saanut. Sun pyhä pilkkasi salamoi, kun kävi ukkonen yli maasi, sun terve tahtosi nosti myrskyn, yön muistomerkkejä kaasi. Nyt yksin leimuat loistossas, niin Luoja kohtalos kaaren sääsi, nyt katse voittajan tyynnä tutkii, kun päivä kruunasi pääsi. Sun silmiis kaukana kangastaa uus aika, uskosi kulta-aatto, sun neros voittoa joukoin juhlii vuossatain aatosten saatto! H:linna. 21.1.09. J. H. ERKON MUISTOLLE Marmoripatsaat, sankariiouhet murtuvat niinkuin hauraimmat jouhet, murru ei myrskyssä ihmisen henki, kaatuvi vahvin, pronssinen pylväs, kaadu ei aate suuri ja ylväs. KASIMIR LEINO IN MEMORIAM Miks on niin mykkää?——— On laulaja poissa, sydänsoinnut ei sykkää, on murhetta muistojen kanteloissa. Oi, ihmiset, ette runoniekkoja huolla, vain vaikenette, saa laulajat yössä yksin kuolla! Oi, runottaret, yksin ette hyljätä voinut, kun helkytyksin soi viimeiset sanattomat soinnut! Oi, maailma viekkain! Koin kirkkaassa koissa rauha runoniekkain on luona Luojan ja kanteloissa! SANTERI IVALOLLE Hänen täyttäessään 50 vuotta Saamemäessä, sadun maassa vaarat hohtaa hämärissä, juosten joet kiiltää kultaa, kiiltää ihmissydämissä. Syntyi siellä pohjan piltti, läksi poika pappilasta, veressänsä kutsun kuuli, joijut jättein tarinasta. Mitä etsi pohjan poika, mitä näki nuori mieli? Näki Lapin laajat jängät, missä kaartui pohjanpieli. Henki hiihti erämaita välimailla toden, tarun, otti opin oppaaksensa, näki kansan köyhänkarun. Näki kaukokangastukset tasankonsa taustan rakkaan, mökit, linnat, maat ja meret katseen tuijottaissa takkaan. Näki kuninkaat ja kempit, kestit, knaapit, sissit sorjat, uhripuut ja pyhät lähteet, pakanat ja lyödyt orjat. Näki Suomen suuret sodat, näki toivon, epäuskon, näki vuosisatain vaiheet, näki maansa aamuruskon. Näki aaveet, sankarhaamut, Suomen sodan kaikki kauhut, piilopirtit, tyhjät talot, kyläin päällä surman sauhut. Kansoittaen maailmansa kasvoi kansaan, heltyi huoliin, iltapuhteet tempas työhön, aatos ajan lapsipuoliin. Pohjan piltti, pohjan poika, Lapinkäyjä, tietoniekka, Lapin vuolaat virrat kuohuu, käsiin valuu kultahiekka. Meill' on monta valon vuorta pohjolassa, keski-yössä, paljon kullanhuuhtojia, meill' on monta miestä työssä. Kivi meillä lyötiin leipään, rahtu rautaa, vähän multaa, jalokivet meiltä puuttuu, Ivaloss' on meillä kultaa. O.-kylässä 19.5.16. OSKAR MERIKANNOLLE RIEMUPÄIVÄNÄ 19.11.1918 Hymyilivät heijät henget kiikkuessa kaiun kehtos, sieluus soivat lempeet soinnut, liversivät laululehtos. Juhannusten tulet tuikki teiltä, jotka korpeen ohjaa, kuulit suuren luonnonlaulun, koskit kansansielun pohjaa. Aurinkoa sait ja annoit, taitees taika: alttiiksanto — kaiken saa, mi kaiken antaa, siin' on mies ja Merikanto. TOIVO KUULALLE Muistoruno Tuonen taiston tantereesta helske hipoo helmihiekkaa niinkuin kaiku kanteleesta; viilein virsin virta vie sädejuopaan sävelniekkaa, aukee autuaitten tie onnellisten oudon saaren, suvisaaren, sointusaaren, tarhaan tuonen tähtikaaren, josta vastaan soitto soi, tuonen vaimot vaikeroi. Mik' on sointu säveleellä vienonviileällä veellä? Kohoo tuonen tuvanhirsi, vierii vapauden virsi; niinkuin jätti jäntereensä jännittää synnyttäen säveleensä kohoo korkealle sävelniekan pää, katsoo kaikkialle, kaiku kimmahdellen kierii, voiman virsi vierii, vapauden suuri sävelluoma, itse Luojan suoma, itse Luojan kanteleesta toistuu taiston tantereesta, järkkyy tuonen portinpieli, kimmeltävi kirkas kieli, jota soittaa henki hurja, jonka katkas kesken käsi kurja jättäin lemmen, leinon lesken taakse murhemaan soidessaan. Nousee urhot kumpuin yöstä kertoin kamppailuiden työstä, kulkee sävelniekka päänsä päällä maineen miekka, kuuluu pauhu, yllä seudun vyöryy sauhu, pommit kenttää kyntää, rivit ryntää, eellä valvas etuvahti, rotkot ryskää, tykit jyskää, mahtavana marssintahti kiihtyy, sävelniekan kaipuu, vastavoimat vaipuu, niinkuin laiho kaatuu lakoon vihamiehet syöksyy pakoon kaikkialle kaikkialta; kytketty on vieraan valta! Niin soi Suomen suurin soitto, vapauden uljain voitto, jota torvet toitottaa ihmetyttäin maailmaa. Muuttuu sorja säveljuoksu, tuntuu rauhanpalmun tuoksu vapauden valonpuussa, touvon toukokuussa, taasen kiihtyy, vihdoin viilein virsin viihtyy, marssintahti loittonee, huilut hiutuu soittoneen, sävel sykkii suurta rauhaa yli elonvirran kantain, ohi tuonen tummain rantain; mainen melske kautta pyhän pylväspuiston haihtuu niinkuin haavan helske, hilke tiimalasinhiekan. Yllä suuren muiston sädesäihkeet loistaa, säihkysilmä sävelniekan viime sopusoinnut toistaa, vihdoin vaipuu niinkuin korkea ja kirkas kaikkeuden kaipuu. Helsinki. 26.3.19. ELÄMÄN NÄYTELMÄ (Ida Aalbergin muistolle omistettu) On kuin yksin yöllä katsomossa, soi kuin näkymätön soittokunta, jonka mukaan tanssii päivän narrit. Mik' on totta, valhetta ja unta? Toisten naamat ovat naamioita, toisten naamioill' on naamioita, Luojan irvikuvaa toiset toistaa, kohtalot kuin väliverhot vaihtuu, kaikki valot, varjot vihdoin haihtuu. Mitä tarkoittaa tää narrinpeli, mikä syvintä on ihmisessä, ikikaihoko ja hyvä tahto, vaiko vietti niinkuin eläimessä? Kaikilla on joku narrinnaama, johon pienen itsensä hän peittää, eikä huomaa omaa hulluuttansa, vasta kuollessaan sen päältään heittää. Kaikki sortaa toinen toisiansa, käyvät sotaa, toisen tieltään lyövät, toiset ostaa onnen pilkkahintaan, toiset tuhlaten sen muille myövät, toiset kamppaa vuorten kukkuloilla, toista sinne maine, mahti ohjaa, toinen iäks joutui varjon valtaan, kulkee levotonna laaksonpohjaa. Kukkuloilla jäiset viimat vinkuu, vuoren varjoon ei voi päivä paistaa, vuorenkulkija kun laaksoon vaipuu, ei saa rauhanmajain unta maistaa. Eikä lie niin pahaa, miss' ei hyvää, eikä hyvää, missä ei ois pahaa, toiset louhia on vuoren alla, toiset vuorimyrskyn alla vahaa. Kaikki on kuin pitkä kiertokulku; mit' on takana ja vastassamme? Elo etsintäämme hedelmöittää, maalle ruumiin vihdoin luovutamme, joka viljan voimaa väkevöittää. — Mutta kaikki kohoo, mikä kaatui, ' kaikki kukkii, mikä kerran maatui, siin' on surman suuri sovitus, elon ylhä ylösnousemus. Esirippu laskee, melu häipyy, vaikenee jo salasoittokunta. Mitä äsken näin mä sielunsilmin, mik' on totta, valhetta ja unta? Paikka, aika katoo näkyvistä, näyttämö ja narrit varjoon vaipuu, yössä yksin kammioss' on kaipuu. Ja ma katson kuin uskoni unelmaan, näen taiteentemppelin kummullaan luona maan elinvuon ja sen valtimon. Merenkuohuista noussut linna se on, johon tuulet taittuvat kuiskailuun, alla taiteen ihanan, ikuisen puun. Puun oksilla laulaa elon satakielet, sen latvahan päilyvät kaikki taivaanpielet, se suloisen siimeksen etsijälle suo ja näkyjä ja kuvia sieluun se luo, kun harmaata on kaikki ja yltä saartaa yö, sen tuntiessaan ihmissydän vapahammin lyö, se nostaa nuorta tahtoa, luo levon arkihuoleen, maan tomusta se kaihon kantaa tähtitarhain puoleen, ja vaeltaja viihtyy ja onnest' uneksuu, kun päänsä päällä suhisevi tähtikukkapuu, tienviitaks luotu väsyneen ja tueks lailla kaiteen ja ilonoppaaks ihmistyön ja ikipuuksi taiteen. Ja temppelissä juhla on, sielt' tulvaa säveleitä, ne yhtyy meren lauluihin, mi uurtaa maailman teitä, käy hengen ilotulitus, se kauas yöhön loistaa, soi innon pauhu paukuttain ja myrsky sitä toistaa. Ja outo valo temppelin kuin kumma näky kiehtoo, nään näyttämön, sen loisto, lämpö, lempi mieltä liehtoo, nään satulinnat, hökkelit, nään kuokat, keihäänpäät, nään hautajaiset, hirsipuut, nään laskijaiset, häät, nään saiturit, nään tuhlarit, nään pidot, pikarit, ma kuolonkamppaukset nään, nään kostontikarit — Ma suuret sankarhaamut nään, nään ristinmerkit vyöllä, nään nerokkaiden narrien ma ilvehtivän yöllä, syyt, seuraukset, kaikki nään, siell' asuu omatunto, rikosta seuraa rangaistus ja kunniaan käy kunto, ja rakkaus ja viha, valta, heikkous ja vaino ne nousee, laskee vaa'assa kuin höyhenherkkä paino, kun oikeus käy tilille, kun kuolee kirous, ja saapuu rauha, raukeus ja suuri sovitus. Ken on hän valkea haltijatar, min näin luona marmoripylvään? Näen Hellaan helon hänen katseissaan, hymyn huulilla nään minä ylvään. Hän katsoo kuin katsoisi kaikesta pois epämääräiseen etäisyyteen, hän katsoo kuin katsoisi itseensä oman henkensä äärettömyyteen, älyn pelvoton pitkäisen leimaus, väre kulmien kuopissa hymyy, mut vakaalla otsalla varjoineen elontuska ja taistelu lymyy. Ken on hän valkea valtijatar, joka peiliä käissään kantaa, kuin maailman pienoiskuvaa lois, ja sen yöhön loistaa antaa, sen toinen puoli on valkoinen, kuin yö on toinen tumma, hän noussut on joukosta jumalten kuin itse kohtalo kumma? Yli temppelin ukkonen jyristen käy, jumal'nainen sen vaajoja johtaa, hän näyttämön keskellä seistessään heloruskossa huomenen hohtaa. Runo pulppuu purona huuliltaan, sulosointuna suurena soiden, avaruuksiin aatos singahtaa, neron säihke käy salamoiden. Hän viittasi taikasauvallaan, hän joukon juonihin puuttui, hän loihti ja humisten huilut soi, kun linnat ja hökkelit muuttui. Hän ohjasi kaikkia käskyillään, hän leimusi lempeä liikkeissään, hän kuuli, mit' ihmisrinnassa soi, salasyyt, sydänsynnyt näyttäin. Oli kaihoa, kauhua naurussaan, hän itkuhun, riemuun lapset maan sai taiteensa taikaa käyttäin, niin taisi hän sieluja soinnuttaa, sai kuollehen kaikuen soimaan, kun kasvoi, kasvoi ne kamppailuun, oman luonteensa alkuvoimaan. Kaje kaukainen kangasti kasvoillaan, iki-iltojen väikkeenä väilyi, kuin suurelle lapselle sunnuntain elo suurena soihtuna päilyi. Siinä seisoi Thaleija taidossaan, nojas ylväänä pylvästä vasten, suurhaltija suurten tunteiden elontulkkina ihmislasten. PROLOGIUM INTIMUM Kuin outomielin kaukokatsein käyn, nään templilaakson lauhanlempeen näyn kuin öisin muinaisessa Arkadiassa: Älfeion taa on päivä laskemassa, kun nuorin neidoin täyttyy templin tie, Olympoon johtain jumalviestit vie. Paan pyhin paimenhuiluin siellä soittaa, niin kaiken luodun hengen haltioittaa, siell' laulu, tanssi, taito, tieto viihtyy, kun luonto loihdun lumoon hiljaa kiihtyy. Tai oon kuin Indiassa, satuhaassa, Sakuntalan ja Kalidasan maassa, kun siintää tarun tamarindikummut, kun pagoodeista paukkaa pyhät rummut. Mut sentään oon kuin oisin Pohjolassa, suvisen seudun ilmass' ihanassa, käyn luokse lähteen, aamun alkukehdon, nään luonnon näyttämön ma luona lehdon, Thaleijan templi pylväspuiden alta kimmeltää kirkkauden kunnahalta, kuin pohjantähti tuikkaa portinpieli, kajahtaa kaunis kalevainen kieli, kun helkaneitseet vuorta vaeltaa, kun koko luomakunta lumoaa, miss' asuu haltijat ja henget lähteen, mi katsoo kaikkeuden tummaan tähteen, siell' asuu sankarsuuret muinaismuistot, humahtaa uhri-untaan pyhät puistot, pyhättö pieni huomenessa hohtaa, sen nöyrä polku jumalihin johtaa. — Ja uhrilehdoss' seisoo taiteen puu, mi vasten taivaankantta kuvastuu, sen latvaa kiertää tiedon murheenmarjat, sen nuoren nousun, hengen heelmäsarjat. Se ei oo pahantiedon tumma puu, se itse iäisyyttä uneksuu, sen sydän sykkii, sielu sisäisin suloa suoden luonnonlapsihin, maa-emon luota, kautta kaiken kohdun luo ihmiskuntaan laulun iki-lohdun. Ma kysymysten porttiin kolkutan. Ma väliverhon nään nyt aukeevan, soi säkeet luoden loiston, lämmön, laulun, kuin kirjavan ja kauniin kuvataulun, jot' outo käsi näkymättä siirtää, maan ihmiskohtalot kuin kirjaan piirtää, soi elo, kuolon valmistava vuoro kuin neljäin henkein kaukaisuuden kuoro, kuin suuren sallimuksen ääni soi, se aroin aavistuksin vaikeroi yön valtaa pappisvirsin viilein, vaisuin, naisäänet keskipäivän puoleen paisuin nyt Tuntemattoman suur'tahdon toistaa, mi pienimmässä yli yönkin loistaa. Keskellä näkyy valon valtatuoli, kuin jotain itketään, mi nuorna kuoli, pääpapittaren helkkyy hengenääni kuin haudan takaa haltioittain pääni, hän, hengetär, mi maksoi voimaveron edestä elon erehdysten, nuoren neron, loi hetken heijastuksin, uskoi uutta tavoittain taivaallista ikuisuutta ja liki liiti kaiken lämmön pohjaa, mi onnetonta ihmiskuntaa ohjaa. Niin kuoro kaikuu hämyyn hiljalleen kuin virta vierii mereen ikuiseen, kuin pisaran, min meren voima voittaa, sen meri pirstoen taas pisaroittaa, ja aurinko sen nostaa Luojan luo, maa-emon siunaten taas siitinsateen suo. Niin sielun sointuja se liikuttaa, kaikunsa kuulija niin kuulla saa, ja itsekatsomukseen riutuu rinta, mi ihmisissä meiss' on ikuisinta, kun yhä syntyin ylösnousemuksiin astumme avarimpiin arvoituksiin, me uhmaamme vain kaiken kohtaloita kuin monin kuoloin kantain naamioita, mi vuotten vieriessä varjoin vaihtuu ja kerran heleämpään hahmoon haihtuu. Taas esirippu nousee alku-yöstä kuin sinetöity solki helmivyöstä, nään näkysarjat, jotka sielun kiehtoo kuin läntinen, mi tunteen tuoksut liehtoo, soi hillittynä hiljaa sala-ääni sulaen omaan outoon elämääni, näyt kansojen ja ihmiskunnan vaiheet, nerojen hengenhuiput, alkuaiheet, ilveilyn, ilon, murheen musta näytös, kauniissa kilpaileva kansan käytös, ne palkit, jotka maailmoja näyttää ja sielun taustan, ääret tahdin täyttää, kansoittain pienoiskuvin kaikkisuuden, kun kaikkeus luo pieneen muodon uuden, pois aavaan aika, paikka pakenee, kuin jotain salaista nyt suhisee, kuin Arkadian aamun autereesta se säteen luo kuin Luojan kanteleesta, kuin tyhjästä nyt syntyy suurta jotain tuhasta ihmistuskan, suurten sotain, totuus ja taide täyttyy ihmisiksi, runsaampain runoniekkain runoelmiksi, kun jokainen on itse ihmiskunta. Ja kaikki on kuin kirkkaan kummaa unta. — Käyn läpi ihanuuden ihmepuiston, sen uhri-uurnaan lasken maineen muiston, mi elää yli elon ylhäin öiden, syvyyden suuruutta näin seppelöiden. Niin arkeen ankaraan taas askel kaikaa, pois soitto sammuu avartain kuin aikaa, soi kaiken kauneuden korkein kaipuu, kuin esirippu päivä vuoriin vaipuu. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76291 ***