*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76496 *** language: Finnish MORGUE KADUN KAUHU Kirj. Edgar Allan Poe Suomennos Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1920. Edgar Allan Poe. Tämän kertomuksen tekijä jos kukaan on niitä suuria henkiä, jotka omille aikalaisilleen vieraina — mittasuhteiltaan liian suurina — saavat tyhjentää pohjaan saakka sen traagillisen marttyyriuden ja elämänkurjuuden kalkin, jonka oma-aika niin kärkkäästi nostaa sen huulille, joka ei sopeudu sen henkisiin kapaloihin. Lieneekö koskaan esiintynyt armoitettua runoilijaa, jonka harvinaiset lahjat siinä määrin kuin Edgar Allan Poen herättävät yhtä suurta ihastusta kuin hänen elämänsä hätä ja kurjuus nostattavat syvää sääliä. Hänen maineensa kasvaa vuosi vuodelta, rinnan hänen teostensa levikin kanssa, hänestä on tullut maailmankirjailija, jonka omaperäinen nerokkuus on pannut suuret sivistyskansat toivottelemaan että hän olisi syntynyt heidän keskuudessaan — missä hän jo eläessään nautti suuren runoilijan tunnustusta — ennemmin kuin käytännöllisessä, hänen ihmeellistä henkeään tajuamattomassa Amerikassa, jossa hän ennen aikojaan sortui tuen ja ymmärtämyksen puutteeseen. Edgar Allan Poe oli vanhaa irlantilaista sukua ja syntyi Baltimoressa 19.2.1809. Hänen molemmat vanhempansa kuolivat pojan nelivuotiaana ollessa, jolloin hänen kumminsa, rikas ja lapseton mr Allan otti pojan hoitoonsa ja teki hänestä jonkinlaisen korun upeaan kotiinsa. Kasvatusisänsä illallisvieraille sai pieni, kuvankaunis Edgar lausua runoja, ja häntä lelliteltiin tuossa rikkaassa talossa tavalla, joka hänen myöhemmälle kehitykselleen oli haitallista. 7-vuotiaana hän sitten pääsi kasvatusvanhempainsa mukana Euroopanmatkalle, ja pantiin erääseen englantilaiseen poikain koulukotiin, missä vietti viisi onnellista lapsuusvuotta. Tässä laitoksessa sai hän perustan klassillisille opinnoilleen, joiden puolesta hän eroaa amerikkalaisista ammattiveljistään ja jotka ovat tärkeänä tekijänä hänen runoutensa muotokauneuden täydellisyydessä. V. 1821 palasi Poe takaisin Amerikkaan, missä joutui Richmondin korkeampaan kouluun. Poen myöhemmille kouluvuosille luo merkillistä hohdetta ihanteellinen ystävyyssuhde erään toverinsa äitiin, joka harvinaisella ymmärtämyksellä osasi suhtautua hänen eloisan, fantastisiin kuvitelmiin taipuvaisen mielenlaatunsa ilmauksiin. Tämän naisen kuoltua kerrotaan nuoren Poen tunteneen itsensä niin yksinäiseksi ja hyljätyksi, että hän öisin monet kerrat kävi ystävättärensä haudalla ja täällä luultavasti unelmoi noita synkkiä kalman ja kauhun näkyjään, jotka muodostavat hänen useimpain teostensa merkillisen, kaamean viehätysvoiman. Ylioppilasaikanaan omaksui Poe eräitä tottumuksia ja elintapoja, jotka myöhemmin riistivät häneltä aikalaisten arvon ja kunnioituksen. Hänestä tuli alkoholin nauttija ja pelaaja. Myöhempi tutkimus on kyllä puhdistanut Poen alkoholin ylenmääräiseen käyttöön nähden osoittamalla ettei hän voinut olla varsinaisesti juoppo, sillä hänen ruumiinrakenteensa, johtuen kai eräästä sydäntaudista, ei sietänyt alkoholia kuin aivan vähissä määrin. Nämä paheet kuitenkin matkaansaattoivat m.m. välien kylmenemisen kasvatusisän kanssa, joka lopulta, mentyään uusiin naimisiin, kokonaan ajoi Poen luotansa ja teki hänet perinnöttömäksi. Tällävälin oli Poe jo aloittanut kirjailijatoimintansa, kuuluen eräiden aikakauslehtien toimituksiin. Kotimaassaan Amerikassa ei hän kuitenkaan saanut juuri minkäänlaista tunnustusta, eikä hänellä liioin ollut aineellista hyötyä siitä, että hänen tuotteensa Euroopassa otettiin ihastuksella vastaan ja saivat jo hänen eläessään laajan levikin m.m. ranskankielisinä käännöksinä; Ranskassa hänen tuotannollaan olikin teräväkynäinen ja lahjakas puolustaja, runoilija Charles Baudelaire. Poe meni, suhteiden kasvatusisään purkaannuttua, naimisiin serkkunsa Virginia Clemmin kanssa ja olisi yhteen aikaan voinut elää onnellisena runoilijatuotannollaan, elleivät vaimon kivuloisuus ja hänen omat tavantakaa uudistuvat ylempänä mainitut hairahduksensa olisi vaikuttaneet, että pohja elämältä murtui. Vaimon kuoltua keuhkotautiin Poe lopullisesti joutui kirjalliseksi kulkuriksi ja olisi kai sortunut paljoa aikaisemmin kuin tapahtui, ellei vaimovainajansa jalosydäminen äiti olisi uhrautunut hänen puolestaan niin täydellisesti että itse myöhemmin kuoli kurjuudessa. Vielä kerran yritti onni hymyillä sairaalle runoilijalle hänen uudelleen tavatessaan nuoruuden rakastettunsa, jonka kanssa suunnitellusta avioliitosta aikanaan köyhyyden vuoksi ei tullut mitään. Tämä oli nyt varakas leski eikä mitään esteitä heidän avioliitolleen enää ollut olemassa. Poe oli matkalla Richmondista Newyorkiin lunastamaan itselleen takaisin viimemainitun kaupungin läheisyydessä ollutta entistä kotiaan. Hän tunsi pahoinvointia ja nousi junasta Baltimoressa, missä tavattiin hetkistä myöhemmin tajuttomana kadulla. Tuntoihinsa tulematta hän sairaalaan vietynä kuoli aivohalvaukseen lokakuun 7 p. 1849. On jo mainittu mikä osa fantastisilla kauhukuvitelmilla on Poen tuotannossa. Sekä hänen runoissaan että kertomuksissaan ne ovat hallitsevana piirteenä. Kertomuksensa Poe punoi kokoon harvinaisella loogillisella johdonmukaisuudella ja verrattomalla tyylitaituruudella, näin saaden kuvitelmiinsa ihmeellistä tenhoa ja uskottavuutta. Kaameimmat näkynsä hän kertoo nähneensä unenhorteessa pitkinä öinä vaimovainajansa sairasvuoteen ääressä. Hänen suosituin ja kuuluisin runoelmansa The Raven (Korppi) vaikutti aikalaisiin semmoisella tenholla, että Amerikan jopa Englanninkin hienostopiireissä yhteen aikaan sen johdosta korppia pidettiin miltei jonkinmoisena kansallislintuna. — Valitettavasti ei tästä enempää kuin Poen muistakaan, ylen vaikeasti käännettävistä runoista ole kunnollista suomennosta olemassa. Laajan ja monille aloille ulottuneen lukeneisuutensa avulla Poe saattoi teoksissaan vaivattomasti käsitellä mitä moninaisimpia asioita ja ilmiöitä. Milloin kohotti hän katseensa ylös tähtitarhojen korkeuteen luoden niin sanoaksemme matemaattisia utopioja kaikkeuden elämästä ja tapahtumista, milloin upotti sen pyramiidien ja muumioiden mysteerioihin. — Tärisyttäviä vaikutelmia loihtii hänen kynänsä esiin milloin hän, kuten "Morgue kadun kauhussa", ohjaa mielikuvituksensa rikostapausten alalle. Koko nykyaikainen n.s. salapoliisikirjallisuus juontaa juurensa Poen tästä ja eräistä muista rikoskuvauksista. Psykologisena rikoskertomuksena "Morgue kadun kauhu" pysynee voittamattomana. Morgue kadun kauhu. Kevään ja osan kesääkin vuonna 18-- oleskelin Pariisissa ja tutustuin siellä herra Auguste Dupiniin. Tämä nuori herrasmies polveutui tosin arvossapidetystä, jopa suorastaan ylhäisestä suvusta, mutta kokonainen odottamattomien onnettomuuksien sarja oli sortanut hänet niin suureen köyhyyteen ja puutteeseen, että hänen luontainen tarmonsa taipui niiden alle. Hän ei enää viitsinyt taistella maailman pyörrettä vastaan eikä liioin etsinyt tilaisuutta päästä tarttumaan käsiksi johonkin onnen sattumaan. Hänen velkojansa olivat toki olleet niin inhimillisiä, että olivat jättäneet hänelle pienen osan hänen isänsä perinnöstä, ja tämän tuottamilla koroilla hänen onnistui, äärimmäistä säästäväisyyttä noudattaen ja kaikesta ylellisyydestä kieltäytyen, hankkia itselleen elämän välttämättömimmät tarpeet. Vain kirjat olivat ainoa ylellisyys mitä hän itselleen soi, ja niitä sai Pariisissa helposti. Ensi kerran tapasimme toisemme eräässä vaatimattomassa kirjakaupassa Montmartren varrella, jossa se merkillinen sattuma, että etsimme samaa harvinaista kirjaa, vei meidät yhteen. Sen jälkeen tapasimme toisiamme usein. Pieni perhetarina, jonka hän minulle kaikkine sivuseikkoineen sangen avomielisesti kertoi — kuten ranskalainen niin mielellään tekee, milloin vain hänen oma minänsä on jutussa mukana — oli minusta erittäin mielenkiintoinen. Hänen suunnaton lukeneisuutensa minua suorastaan ällistytti, ja hänen mielikuvituksensa kiehtova voima ja elävä raikkaus sytytti sieluni palamaan. Niiden tarkoitusten kannalta, joiden vuoksi silloin Pariisissa oleskelin, tuntui minusta, että tämän miehen seura oli minulle mitä suuriarvoisinta, ja tämän minä usein sanoin hänelle itselleenkin. Ja niinpä lopulta kävi, että päätimme asettua yhteen asumaan minun kaupungissa-oloni ajaksi, ja kun minun varallisuussuhteeni olivat hituista suotuisammat kuin hänen, myöntyi hän siihen, että vuokrasin erään romahtamaisillaan olevan, ränstyneen ja rakennustavaltaan karkean talon Fauborg St. Germainin hiljaisimmassa osassa; tämä talo oli kauan seissyt tyhjänä ihmisten taikauskoisesti sitä pelätessä, ja meidän onnistui kalustaa se niitä synkkiä ja jonkun verran fantastisia kuvitelmia vastaavaksi, jotka meille kummallekin olivat luonteenomaisia. Jos maailma olisi tuntenut elintapojamme, olisi se pitänyt meitä vähintään seinähulluina, — joskaan ehkä ei aivan vaarallisina. Me vietimme täysin eristettyä elämää ottamatta ketään vieraita vastaan. Minä huolellisesti vältin ilmaisemasta kenellekään entisistä tuttavistani nykyistä piilopaikkaani, ja Dupinilla puolestaan ei enää moniin vuosiin ollut Pariisissa ainoatakaan tuttavaa. Me elimme kokonaan itseämme varten. Ystäväni kummallisuuksia oli muun ohessa se, että hän rakasti yötä ja sen pimeyttä niiden itsensä takia, ja tämän rakkauden synnyttämiin toimenpiteisiin minä alistuin, niinkuin hänen kaikkiin muihinkin mielitekoihinsa, rauhallisesti ja täydellä antaumuksella. Pimeyden jumalatar ei tosin ollut meille uskollinen kuin puoli vuorokautta, mutta me osasimme keinotekoisesti kutsua hänet luoksemme. Aamun sarastaessa me suljimme vanhan talomme kaikki raskaat ikkunaluukut ja sytytimme pari vahvasti parfymoitua vahakynttilää, joiden lepattavat liekit levittivät ympärilleen vain heikkoa valon kajastusta. Niiden valossa meidän sielumme vaipuivat uinailuihin — — me luimme, kirjoittelimme tahi keskustelimme aina siihen saakka että kello ilmaisi luonnollisen pimeyden verhonneen maailman. Silloin me läksimme käsitysten kaduille ja kävellessämme jatkoimme jonkun keskusteluaiheemme käsittelyä, tahi kuljeksimme aina myöhäisiin yön hetkiin saakka ulkona ihaillen noita kirkkaitten valojen ja syvien varjojen vastakohtia, joita suuri, väkirikas kaupunki tarjoaa nähtäväksi, ja jotka tuottavat rauhalliselle katselijalle erinomaista henkistä kiihoitusta ja nautintoa. Tuollaisina hetkinä minä usein ihailin Dupinin harvinaista kykyä yhdistellä ilmiöiden ja ihmisluonteiden eri tekijöitä ja tehdä johtopäätöksiä. Tämäntapaiset aivojenharjoitukset näyttivät tuottavan hänelle aivan erikoista tyydytystä ja huvia. Minä muistan kuinka hän minulle nauraen sanoi että hänestä jokaisella ihmisellä on keskellä rintaansa ikkuna, ja tätä väitettään hän tavan takaa esimerkein valaisi, hämmästyttävällä tarkkuudella kertoen minulle omia ajatuksiani. En malta olla esittämättä esimerkkiä, joka parhaiten osoittaa hänen kykyään. Kerran kuljimme yöllä pitkää, lokaista katua Palais Royalin läheisyydessä. Kun molemmat olimme mietteisiimme vajonneet, ei kumpikaan meistä liene neljännestuntiin virkkanut mitään. Mutta äkkiä Dupin puhkesi puhumaan: "On kyllä totta, että hän on hyvin pieni mies ja sopisi paremmin Théâtre des Varietés'iin." "Niin, siitä ei ole vähintäkään epäilystä", vastasin minä viipymättä, heti huomaamatta, — siinä määrin oli ajatuksiin vaipuneena — kuinka ihmeellisellä tavalla Dupin oli sekaantunut ajatusteni kulkuun. Mutta silmänräpäystä myöhemmin heräsin ja hämmästykseni oli tavaton. "Dupin", sanoin vakavasti, "tuo menee yli minun horisonttini. En halua ollenkaan kieltää olevani hämmästynyt ja että tuskin uskon omia ajatuksiani. Sanokaapa kuinka on mahdollista että tiesitte minun ajattelevan juuri —?" Tässä pysähdyin, päästäkseni varmuuteen tarkoittiko hän todellakin samaa henkilöä kuin olin ajatellut. "— Chantillyä", sanoi hän. "Miksi keskeytitte lauseenne? Tehän juuri tulitte siihen tulokseen että hän pienikokoisuutensa vuoksi ei sovellu murhenäytelmiin." Juuri tätä olin ajatellutkin. Chantilly, entinen suutari Rue St Denis'ltä oli tullut teatterikuumeeseen ja kokeillessaan Xerxeen osassa Crébillonin samannimisessä näytelmässä saanut yleisön hillittömästi nauramaan. "Selittäkää minulle taivaan tähden menettelytapa", huudahdin, — "jos teillä sellaista on — jonka avulla olette noin täydellisesti tunkeutunut ajatusmaailmaani." Olin oikeastaan paljon järkyttyneempi kuin uskalsin myöntää. "Sehän oli hedelmäkauppias", vastasi ystäväni, "joka sai teidät päättämään, ettei suutari ole kyllin iso esiintyäkseen Xerxeen osassa." "Hedelmäkauppias! — mitä kummaa te tarkoitatte? — en tunne koko maailmassa ainoatakaan hedelmäkauppiasta!" "Se mies, joka juoksi teitä kohti tullessamme tälle kadulle — tuskin viisitoista minuuttia takaperin." Nyt muistui mieleeni, että todellakin muuan omenakoria päänsä päällä kantava hedelmäkauppias oli ollut törmäämäisillään minuun tälle kadulle poiketessamme. Mutta en saattanut käsittää mitä hänellä oli Chantillyn kanssa tekemistä. Dupin, jota ei ylpeyden pahe hituistakaan vaivannut, sanoi: "Tahdon selittää kaiken, ja jotta saisitte kaikesta tarkan selon, menemme nyt ajatuksissanne taaksepäin, siitä hetkestä alkaen kun äsken aloin puhua, aina siihen saakka kun yrititte törmätä yhteen mainitun hedelmäkauppiaan kanssa. Ajatusketjunne tärkeimmät renkaat ovat — Chantilly, Orion, Epikuros, Stereotomie, katukivi, hedelmäkauppias." On olemassa vain vähän henkilöitä, jotka eivät jolloinkin elämässään olisi huvitelleet seuraamalla aste asteelta jonkun ajatustuloksensa kehitystä. Tällainen työskentely on usein hyvin mielenkiintoa herättävää, ja se, joka siihen ryhtyy, hämmästyy ajatusjaksonsa alku- ja loppunivelen rajatonta erilaisuutta. Kuinka suuri siis olikaan hämmästykseni, kun tuon ranskalaisen suusta kuulin nuo sanat ja olin pakoitettu tunnustamaan, että hän haastoi puhtainta totuutta. Hän jatkoi: "Mehän, mikäli muistan, puhuimme hevosista juuri kun poikkesimme C-kadulta. Se oli viimeinen keskusteluaiheemme. Kun poikkesimme tälle kadulle, tuli vastaamme hedelmäkauppias suurta koria päänsä päällä kantaen ja sysäsi teidät katukiviläjää vasten, kiviä kun oli koottu siihen jalkakäytävän korjaamista varten. Te astuitte muutaman lohkareen päälle, mutta lipesitte ja nyrjäytitte hieman nilkkaanne, näytitte närkästyvän ja suuttuvan, murahditte itseksenne pari sanaa, käännyitte taaksenne katsomaan kiviläjää ja kuljitte vaieten eteenpäin. Minä en juuri erikoisesti tarkannut teitä, mutta jo kauan aikaa on käynyt niin, että itsekään huomaamattani teen havaintoja kaikesta. "Te katselitte maahan — ja silmäilitte uhkaavin ilmein kivityksen koloja ja halkeamia, (mistä päättelin teidän yhä ajattelevan kiviä) kunnes pääsimme pienelle poikkikadulle, jolla on nimensä Lamartinen mukaan ja joka kokeeksi on laskettu tiilenmuotoisiksi lohkotuilla kivillä. Täällä teidän katseenne kirkastui, ja kun huomasin teidän huultenne liikkuvan, tulin vakuutetuksi, että mutisitte itseksenne sanaa 'stereotomie', jolla vähemmän harkitulla nimellä tätä lajia katukivitystä mainitaan. Tiesin ettette voinut lausua sanaa stereotomie johtumatta samalla ajattelemaan atoomia ja tästä taas Epikuroksen oppia, ja koska me hiljattain olimme keskustellut tästä aineesta, jolloin minä viittasin siihen kuinka hämmästyttävällä tavalla, vaikkakin siihen vielä on vain vähän huomiota kiinnitetty, tämän jalon kreikkalaisen rohkeat otaksumat ovat viimeaikaisten nebularikosmogenian alalla tehtyjen huomioiden kautta toteutuneet, niin tulin vakuutetuksi että tulisitte luomaan katseenne ylös Orionia ja sen tähtisumua kohti ja odotin varmasti niin tapahtuvan. Te katsahditte ylöspäin, ja nyt minä tiesin, että olin oikein seurannut teidän jälkiänne. Mutta 'Musie' lehden eilisessä Chantillyä koskevassa pilakirjoituksessa huomautettiin ivallisesti kuinka suutari heti koturneille noustessaan lausui väärin nimensä, latinalaisen värsyn mukaan, josta olemme usein puhelleet. Tarkoitan säettä "'Perdidit antiquum litera prima sonum. [Ensimäinen kirjain kadotti vanhan sointinsa.] "Olin teille sanonut, että tämä koski Orionia, joka ennen kirjoitettiin Urioniksi, ja kun tämä yksityiskohta oli vielä muihin esiinpistäviin seikkoihin punoutunut, niin ajattelin tietysti, ettette vielä ollut sitä unohtanut, ja minusta oli selvää, että te ajatuksissanne yhdistäisitte Orionin ja Chantillyn. Hymystänne huomasinkin, että todella teitte niin. Te ajattelitte suutari paran siveellistä tappiota. Siihen asti olitte kävellyt hieman kumarassa, mutta nyt huomasin teidän ojentautuvan täyteen pituuteenne. Nyt oli varmaa, että te ajattelitte Chantillyn pienuutta. Tässä minä keskeytin ajatuksenjuoksunne huomauttaakseni että kun tämä Chantilly todella on sangen pieni mies, hän paremmin sopisi Théåtre des Varieté'hin!' "Ei kauaa tämän jälkeen kiinnitti huomiotamme seuraava uutinen 'Gazette des Tribunaux'ssa': "_Selittämättömän merkillisiä murhia_. — Tänä aamuna klo 3 heräsivät Quartier St. Rochen asukkaat jatkuviin kauhistuttaviin hätähuutoihin, jotka tuntuivat kuuluvan erään Morgue kadulla olevan talon neljännestä kerroksesta, jossa tiedettiin asuvan ainoastaan erään m:me l'Espanayen tyttärensä m:lle Camille l'Espanayen kanssa. Hetken viivytyksen jälkeen, mikä johtui siitä että, turhaan yritettiin päästä huoneustoon tavallista tietä, murrettiin talon ovet murtoraudoilla, ja kahdeksan tai kymmenen naapuria sekä pari santarmia astui sisään. Samaan aikaan huudot lakkasivat, mutta kun ihmiset juoksivat ensimäisiä porrasaskelmia ylöspäin, kuului kahden tahi useamman olennon raakoja ääniä, ikäänkuin kiihkeässä riidassa, talon yläosasta. "Kun päästiin toiseen kerrokseen, lakkasivat nämäkin äänet kuulumasta, ja kaikki oli täysin rauhallista. Naapurit jakautuivat nyt eri ryhmiin ja rupesivat tutkimaan huoneita. Kun he saapuivat erään neljännessä kerroksessa olevan suuren perähuoneen luo, (sen ovi oli lukittu ja avain oli reiässä sisäpuolella, minkävuoksi se täytyi murtaa auki) nähtiin näky, joka jokaisen läsnäolijan täytti yhtäpaljon kauhulla ja inholla kuin ihmetykselläkin. "Huone oli mitä hurjimmassa epäjärjestyksessä — huonekalut olivat rikotut ja palaset kaikkiin suuntiin viskellyt. Huoneessa oli vain yksi sänky, ja siitä olivat makuuvaatteet otetut pois ja keskelle lattiaa heitetyt. Eräällä tuolilla oli verinen partaveitsi. Uunin edessä virui pari kolme pitkää ja paksua harmaata hiuspalmikkoa, nekin veren peittäminä ja nähtävästi juurineen päästä reväistyinä. Lattialta löytyi neljä kultarahaa, topaasikorvarengas, kolme suurta ja kolme pienempää hopealusikkaa sekä kaksi kukkaroa, jotka sisälsivät kultarahoina melkein neljätuhatta frangia. Nurkassa seisovan piirongin laatikot olivat auki ja näyttivät pengotuilta, vaikkakin niihin oli jätetty paljon esineitä. Pieni rautainen rahalaatikko löytyi sänkyvaatteiden alta. Se oli auki, avain oli vielä reiässään. Siinä ei ollut muuta kuin pari vanhaa kirjettä ja muutamia muita merkityksettömiä papereita. "M:me l'Espanaye'stä ei ollut jälkeäkään huoneessa, mutta kun uunin edessä oli paljon karissutta tuhkaa, niin tutkittiin uuni, ja (kauheata kertoa) sieltä vedettiin esiin pää alaspäin tyttären ruumis, joka oli tungettu ahtaasta uuniaukosta sangen korkealle uunin sisään. Ruumis oli vielä aivan lämmin. Kun sitä tutkittiin, huomattiin siinä useita loukkautumia, jotka varmaankin olivat syntyneet sitä väkivaltaisesti uuniin työnnettäessä ja sieltä pois otettaessa. Kasvoissa oli useita naarmuja ja kaulassa suuria mustelmia sekä syvät sormen- ja kynnenjäljet, ikäänkuin olisi vainaja kuristettu. "Tutkittuaan tarkoin, mutta mitään muuta löytämättä, koko talon, meni joukkue kapeaan, kivityksellä laskettuun pihaan talon takana, ja sieltä löydettiin vanhan rouvan ruumis, jonka kaula oli niin täydelleen katkaistu, että pää putosi erilleen kun koetettiin ruumista kohottaa. Ruumis, samoinkuin pääkin, oli hirvittävästi ruhjottu, ensinmainittu sillä tavoin että sitä tuskin saattoi enää ihmisruumiiksi nimittää. "Tähän kauhistuttavaan salaisuuteen ei tietääksemme vielä ole saatu vähintäkään valaistusta." Seuraavana päivänä lehti kirjoitti: "_Morgue kadun murhenäytelmä_. Monia henkilöitä on tätä salaperäistä ja kauheaa tapausta tutkittaessa kuulusteltu, mutta tähän saakka ei ole ilmennyt mitään mikä loisi valoa ja selvyyttä asiaan. Julkaisemme seuraavassa pääkohdat todistajain lausunnoista. "Pauline Dubourg, pesijätär, kertoo tunteneensa molemmat vainajat sen kolmen vuoden ajan, minkä hän oli pessyt heidän vaatteitansa. Vanha rouva ja hänen tyttärensä näyttivät elävän hyvin hyvässä sovussa keskenään; he olivat hyvin hellät toisilleen. He maksoivat työstä aina heti. Heidän elintavoistaan ei todistaja tiennyt mitään, mutta luuli, että m:me l'Espanaye ansaitsi toimeentulonsa korteista ennustajana. Luultiin hänen panneen säästöön rahoja. Tod. ei ollut talossa käydessään koskaan tavannut siellä vieraita henkilöitä. Tiesi varmuudella, ettei naisilla ollut palvelijaa. Koko talossa ei näyttänyt olevan muita kalustettuja huoneita kuin neljännen kerroksen huoneet, joissa m:me l'Espanaye tyttärineen asui. "Pierre Moreau, tupakkakauppias, kertoo noin neljän vuoden aikana myyneensä pieniä eriä nuuskaa m:me l'Espanayelle. Tod. on syntynyt naapurustossa ja aina täällä elänyt. Vainaja tyttärineen asui jo seitsemättä vuotta talossa, jossa heidän ruumiinsa löydettiin. Ennen heitä siinä asui eräs juveloitsija, joka oli vuokrannut ylemmät huoneet muille. Talon omisti m:me l'Espanaye. Hän tuli tyytymättömäksi sen johdosta että vuokralainen käytti taloa väärin, ja muutti siihen itse, antamatta siitä mitään osaa vuokralle. Vanha rouva oli jo tullut hieman lapsekkaaksi. Tod. oli nähnyt tytärtä viisi tai kuusi kertaa kuuden vuoden aikana. Molemmat viettivät hyvin eristettyä elämää, ja heitä pidettiin varakkaina. Tod. oli kuullut naapurien kertovan että m:me l'Espanaye harjoitti ennustajan ammattia, mutta ei ollut sitä uskonut. Ei ollut koskaan nähnyt kenenkään menevän talon ovesta sisälle, lukuunottamatta vanhaa rouvaa tyttärineen, paria kantajaa sekä kymmenkunta kertaa käynyttä lääkäriä. "Useat muut naapurit antavat samansuuntaisia todistuksia. Ei voitu mainita ketään, joka olisi käynyt talossa. Ei edes tiedetty oliko naisilla seurustelupiiriä ja tuttavia ollenkaan. Ulkoluukkuja ikkunain edessä oli harvoin avattu. Sisäluukut olivat aina suljetut, lukuunottamatta suuren perähuoneen ikkunoita neljännessä kerroksessa. Talo oli hyvässä kunnossa eikä kovin vanhakaan. "Isidore Musét, santarmi, kertoo, että hänet kutsuttiin taloon kello kolmen tienoissa aamulla ja että hän talon oven edustalla tapasi 30—40 henkilöä, jotka koettivat päästä sisälle. Hän mursi oven pistimellään, ei murtoraudalla. Tämä ei ollutkaan vaikeata, sillä ala-, enempää kuin yläovessakaan ei ollut salpoja. Huudot sisällä lakkasivat oven auettua. Ne tuntuivat yhden tahi useamman henkilön hätähuudoilta, ne olivat äänekkäitä ja pitkiä kuin kuolemanhädässä, ei lyhyitä tahi äkillisiä. Todistaja ensimmäisenä pääsi sisään. Saapuessaan ensimmäiseen kerrokseen kuuli hän kahden äänen kovasti ja kauheasti riitelevän — toinen oli karkea ääni, toinen kimeähkö, erittäin merkillinen ääni. "Edellisen puheesta hän erotti muutamia ranskankielisiä sanoja. Hän oli aivan varma, ettei se ollut naisen ääni. Hän saattoi erottaa sanat sacré ja diable. Kimeä ääni oli muukalaisen ääni. Tod. ei voinut varmuudella päätellä oliko se miehen vaiko naisen ääni. Ei myöskään voinut matkia sen sanoja, mutta luuli että ne olivat espanjaa. Huoneen ja löydettyjen ruumiiden tilan kuvasi todistaja niin kuin me eilen esitimme. "Henri Duval, eräs naapureista, ammatiltaan hopeaseppä, kertoo olleensa yksi niistä, jotka ensimmäisinä menivät taloon. Vahvistaa ylipäänsä Musét'n kertomuksen. Heti kun olivat päässeet sisälle, sulkivat he oven jälkeensä, estääkseen kansanjoukkoa, joka aikaisesta ajasta huolimatta paikalle keräytyi, sisälle tulemasta. Kimeä ääni oli todistajan arvelun mukaan jonkun italialaisen. Oli varma, ettei se ollut ranskalaisen. Ei voinut varmuudella sanoa oliko se miehenääni; se saattoi olla naisen. Ei ymmärrä italiankieltä. Ei voinut eri sanoja erottaa, mutta korostus tuntui hänestä italialaiselta. Tod. tunsi m:me l'Espanayen ja hänen tyttärensä; oli usein puhellut heidän kanssaan. Todistaja on vakuutettu, ettei kimeä ääni ollut kummankaan vainajan. "Odenheimer, ravintoloitsija. Tämä todistaja oli itse ilmoittautunut. Koska hän ei puhu ranskaa, otettiin hänen todistuksensa vastaan tulkin välityksellä. On syntynyt Amsterdamissa. Kulki talon ohitse ja kuuli hätähuudot. Ne kestivät noin kymmenen minuutin ajan. Ne olivat pitkiä ja venytettyjä — sangen kammottavia ja hirveitä. Todistaja oli yksi taloon sisälle menneistä. Vahvisti edellisen todistuksen, yhtä seikkaa lukuunottamatta. Oli varma että kimeä ääni oli miehen ääni — ja vieläpä ranskalaisen. Yksityisiä sanoja ei voinut erottaa. Ne oli lausuttu äänekkäästi ja lyhyesti — nähtävästi sekä vimman että pelon valloissa. Ääni oli raaka — ei niin kimeä kuin raaka. Toinen, matala ääni lausui useita kertoja sacré, diable ja kerran mon Dieu. "Jules Mignaud, pankkiiri, Mignaud & Pojat yhtiön omistaja, Deloraine-katu. On vanhempi Mignaudeista. M:me l'Espanayella oli jonkun verran varallisuutta. Kahdeksan vuotta takaperin oli antanut asiansa hänen hoitoonsa. Toi hänelle usein pieniä summia talletettaviksi. Kolme päivää ennen kuolemaansa nosti tililtään 4000 frangia kullassa, jotka eräs lähetti vei hänelle kotiin. "Adolphe Lebon, Mignaud & Poikain lähetti, kertoo, että hän tuona päivänä puolen päivän tienoissa seurasi m:me l'Espanaye'ta tämän kotiin, mukanaan 4000 frangia, kahdessa kukkarossa. Kun ovi avautui, ilmaantui m:lle l'Espanaye ja otti hänen kädestään toisen kukkaron, samalla kun vanha rouva otti toisen ja meni ylös. Hän poistui silloin. Tuohon aikaan hän ei nähnyt kadulla ketään. Morgue on hyvin hiljainen syrjäkatu. "William Bird, räätäli, sanoo olevansa yksi niistä, jotka tunkeutuivat taloon. On englantilainen ja asunut kaksi vuotta Pariisissa. Oli ensimmäisiä portaille tultaessa. Kuuli riitelevät äänet. Matala ääni oli ranskalaisen. Ymmärsi muutamia sanoja, joita kaikkia ei kuitenkaan enää voinut muistaa. Kuuli selvästi sanat sacré ja mon Dieu. Samalla syntyi melua, aivan kuin olisivat useat henkilöt painineet keskenään, kuului rähisevää ryminää. Kimeä ääni oli sangen voimakas, paljon voimakkaampi kuin korkea. Todistaja vakuuttaa, ettei se voinut olla englantilaisen ääni. Hänestä se tuntui saksalaiselta. Se saattoi olla myös naisen ääni. Ei ymmärrä lainkaan saksaa. "Neljä edellämainituista todistajista kutsuttiin uudelleen kuulusteltaviksi, jolloin he vakuuttivat että sen huoneen ovi, jossa m:lle l'Espanayen ruumis löydettiin, oli sisäpuolelta lukittu silloin kun joukkue tuli sinne. Kaikki oli täysin hiljaista, ei kuulunut minkäänlaista melua eikä valitusta. Kun ovi avattiin, ei sisäpuolella ollut ketään. Sekä perä- että etuhuoneen ikkunat olivat kiinni, mutta eivät suljetut. Etuhuoneesta käytävään johtava ovi oli suljettu ja avain oli sisäpuolella. Pieni huone talon etuosassa, neljännessä kerroksessa, käytävän päässä, oli avoinna, ovi raollaan. Tässä huoneessa oli kasattuna vuoteita, vanhoja laatikoita y.m.s. Tämä kaikki siirrettiin syrjään ja tutkittiin. Ei tuumankaan ala koko talossa jäänyt tutkimatta. Uunit tutkittiin työntämällä niiden sisään pitkävartisia harjoja sekä ylös- että alaspäin. Talo oli nelikerroksinen ja oli siinä lisäksi vinttihuoneita. Katolla oleva laskuovi oli lujasti kiinni naulittu, sitä ei näytty avatun vuosikausiin. Ajan, joka kului siitä kun kuultiin riitelevät äänet siihen saakka kun huoneen ovi murrettiin auki, arvasivat todistajat eri pitkäksi. Muutamat väittivät sen kolmeksi, toiset vähintään viideksi minuutiksi. Ovi saatiin helposti auki murretuksi. "Alfonzo Garcio, haudankaivaja, kertoo asuvansa Morgue kadulla.. On syntyisin espanjalainen. Kuului taloon tunkeutuneeseen joukkoon, mutta ei kulkenut portaita ylös. On kivuloinen ja pelkää kiihtymyksiä. Kuuli riitelevät äänet. Karkea ääni oli ranskalaisen. Ei voinut kuulla sanoja. Kimeä ääni oli hänen mielestään varmasti englantilaisen. Todistaja tosin ei ymmärtänyt englantia, mutta tekee päätelmänsä äänenpainosta. "Useat jälleen esiinkutsutut todistajat vakuuttivat, että neljännen kerroksen huoneiden kaikki savupiiput ovat niin ahtaat, ettei niiden kautta mikään inhimillinen olento voi talosta poistua. Siitä huolimatta, kuten kerrottu, työnnettiin pitkävartinen harja talon kaikkien savupiippujen läpi. Ei ole olemassa mitään takakäytävää, jota pitkin kukaan olisi päässyt talosta poistumaan sillä aikaa kun naapurit pitivät portaat miehitettynä. M:lle l'Espanayen ruumis oli niin lujasti tungettu uuninpiippuun, että se saatiin ulos vasta kolmen tahi neljän läsnäolevan voimilla. "Paul Dumas, lääkäri, kertoo että hänet kutsuttiin paikalle noin päivänkoiton tienoilla toimittamaan ruumiidentarkastusta. Ne makasivat silloin molemmat vuoteella siinä huoneessa, josta m:lle l'Espanayen ruumis löydettiin. Nuoren tytön ruumis oli hirveästi pahoinpidelty ja runneltu. Se seikka että ruumis oli työnnetty uuniin, riitti kyllä tämän selvitykseksi. Kurkku oli tiukasti yhteenpuserrettu. Aivan leuan alla oli useita naarmuja ja kaikkialla kaulassa sinisiä täpliä, jotka silminnähtävästi johtuivat sormien puserruksesta. Kasvot olivat väriltään kauhistuttavat ja silmät ulospullistuneet. Kieli oli puoleksi poikkipurtu. Toinen runneltu kohta oli keskiruumiissa, se oli nähtävästi syntynyt polven painannasta. Herra Dumas'n mielestä m:lle l'Espanaye oli yhden tai useamman henkilön kuoliaaksi kuristama. Äidin ruumis oli hirveästi ruhjottu. Oikean olkavarren ja käden kaikki luut olivat enemmän tai vähemmän murskaantuneet. Kuolleen pää oli todistajan sen nähdessä erillään ruumiista ja niinikään sangen pahoin murskattu. Pää oli todennäköisesti leikattu irti jollain teräaseella kuten esim. partaveitsellä. "Alexandre Etienne, kirurgi, oli herra Dumas'n mukana ruumiita tarkastamassa. Hän vahvistaa herra Dumas'n todistuksen ja otaksumat. "Muuten ei tullut mitään tärkeää ilmi, vaikka vielä useita henkilöitä kuulusteltiin. Ei koskaan tätä ennen ole Pariisissa tapahtunut näin salaperäistä, kaikkine sivuseikkoineen niin täydelleen käsittämätöntä murhaa, — mikäli se todella on murha. Poliisi on aivan ymmällä — mikä tällaisissa asioissa harvoin sattuu. Ei selityksen häivettäkään ole ilmaantunut." Lehden iltapainos kertoi, että koko Quartier St. Rochessa vallitsi yhä vielä mitä suurin kiihtymys, että kyseenalainen huoneusto oli uudelleen huolellisesti tutkittu, että todistajia oli yhä uudelleen kuulusteltu, mutta kaikki tuloksetta. Kuitenkin mainittiin jälkikirjoituksessa, että Adolphe Lebon oli pidätetty ja viety vankilaan — vaikkei, esitettyjen tosiasiain ohella, mitään raskauttavaa häntä vastaan ilmaantunut. Dupin näytti seuraavan tämän jutun kulkua aivan erikoisella mielenkiinnolla — niinkuin luulin voivani hänen käyttäytymisestään päätellä, sillä hän ei puhunut asiasta sanaakaan. Vasta kun ilmoitettiin että Lebon oli vangittu, kysyi hän minun ajatustani asiasta. Minä saatoin vain olla koko Pariisin kanssa yksimielinen siitä, että se oli ratkaisematon arvoitus. En nähnyt mitään keinoja murhaajain jäljille pääsemiseksi.. "Älkäämme tehkö päätelmiä pintapuolisten tutkimusten nojalla", sanoi Dupin. "Pariisin poliisi, jonka terävä-älyisyyttä niin usein toitotetaan, on viekas, mutta ei sen enempää. Se ei työskentelyssään noudata minkäänlaista muuta järjestelmällisyyttä kuin sitä, minkä kukin silmänräpäys sen eteen asettaa. Tällöin se kyllä tuo esiin koko joukon sääntöjä, mutta hyvin usein nämä vastaavat sitä tarkoitusta, johon pyritään, niin vähän, että tekee mieli ajatella herra Jourdainia, joka ojennutti itselleen yönuttunsa — pour mieux entendre la musique [paremmin kuullakseen musiikkia]. Tulokset, joihin nämä miehet johtuvat, eivät niinkään harvoin ole hämmästyttäviä, mutta niihin voidaan useimmiten päästä vain toimeliaisuuden ja ahkeruuden avulla. Missä näitä ominaisuuksia ei ole, siellä jäävät he pulaan. Vidocq esimerkiksi oli neuvokas ja kestävä. Mutta kun häneltä puuttui sivistystä ja ajatusten syvyyttä, niin eksyi hän alinomaa, liian innokkaasti työskennellessään tutkimuksissaan. Hän menetti oikean silmämäärän, sillä hän piti esinettä liian lähellä. Yhden tai pari yksityiskohtaa hän silloin saattoi nähdä tavattoman selvästi, mutta samalla hän välttämättömästi kadotti asian kokonaisuuden näkyvistään. Saattaa olla myös liian tarkka eikä totuus toki aina ole kaivosta otettavissa. "Mitä nyt näihin murhiin tulee, niin tahdommepa tehdä asiassa muutamia havaintoja aivan itseämme varten, ennenkuin muodostamme siitä omaa mielipidettämme. Lähempi tutkiminen tulee tuottamaan meille hupia", (tämä sana tällä kohden käytettynä tuntui minusta sangen kummalliselta, mutta en kuitenkaan sanonut mitään), "ja sitäpaitsi on Lebon kerran tehnyt minulle palveluksen, enkä minä ole kiittämätön. Lähtekäämme ja tutkikaamme taloa omin silmin. Minä tunnen poliisiprefekti G:n, joten meidän on helppo saada tarpeellinen lupa taloon päästäksemme." Tämän luvan me saimmekin, ja ennen pitkää läksimme Morgue kadulle, eräälle noita kurjia poikkikatuja Richelieu- ja St. Roche-katujen välissä. Saavuimme perille myöhään iltapäivällä, sillä tämä kaupunginosa on kaukana asunnostamme. Talon löysimme helposti, sillä sen edustalla parveili yhä vielä joukko uteliaita, jotka tarkkaavasti tähystelivät sen suljettuihin ikkunaluukkuihin. Se oli tavallista pariisilaista mallia porttikäytävineen ja sen vieressä olevine portinvartijan asuntoineen. Ennenkuin astuimme sisään, kuljimme pitkin katua ylös, poikkesimme eräälle sivukadulle ja seisoimme sitten, vielä uudelleen sivulle käännyttyämme, vastapäätä talon takaosaa. Dupin katseli kaiken aikaa naapurustoa ja itse taloa erittäin huolellisella tarkkaavaisuudella, jonka perusteita en ymmärtänyt. Sitten palasimme jälleen takaisin, saavuimme talon eteen, soitimme ja, esitettyämme valtuutemme, pääsimme viranomaisten ohi sisään. Menimme ylös portaita — huoneeseen, jossa m:lle l'Espanayen ruumis oli löydetty ja jossa molemmat ruumiit vieläkin olivat. Huoneen epäjärjestys oli jätetty, kuten tapa on, entiselleen. Minä en nähnyt mitään mitä ei "Gazette des Tribunaux" jo olisi esittänyt. Dupin tutki kaiken sangen tarkasti — teurasuhrien ruumiit muun mukana. Sitten menimme toiseen huoneeseen ja sieltä pihalle, koko ajan santarmin seuraamina. Tätä tutkimustamme kesti pimeän tuloon saakka, jolloin palasimme takaisin. Kotimatkalla poikkesi toverini hetkiseksi erään päivälehden toimistoon. Olen jo maininnut että ystävälläni oli monenlaisia ominaisuuksia ja että minä mukauduin niihin. Tällä kertaa hänen kummallisuutensa ilmeni halussa välttää kaikkea keskustelua näistä murhista, — aina seuraavan päivän pävällisaikaan saakka. Silloin hän kysyi minulta, olinko huomannut mitään erikoista tapahtumapaikalla. Tavassa, jolla hän lausui sanan "erikoista" oli jotain mikä minut, en tiedä miksi, pani kauhusta värisemään. "En, en mitään erikoista", vastasin, "en ainakaan mitään, mitä emme sanomalehdistä jo tietäisi." "Gazette ei ole, niin pelkään", vastasi hän, "kylliksi korostanut teon harvinaista julmuutta. Minusta näyttää että tätä arvoitusta pidetään ratkaisemattomana juuri niiden seikkain takia, joiden nopeimmin pitäisi johtaa sen ratkaisuun — tarkoitan sitä mikä meidän kannaltamme itse murhain suorituksessa on niin villiä ja liioiteltua. Poliisi ei voi ymmärtää sitä seikkaa ettei näillä murhilla ole mitään varsinaista aihetta — eikä niiden kauhistuttavaa suoritusta. Sitäpaitsi on se antanut sen seikan johtaa itseänsä harhaan, että kuultiin riiteleviä ääniä, mutta ei tavattu ketään muita kuin murhattu m:lle l'Espanaye, eikä murhaajilla liioin ollut mitään keinoa päästä poistumaan portaita ylös rientäväin ihmisten heitä huomaamatta. Huoneessa vallitseva epäjärjestys, jalat edellä uuninpiippuun sullottu ruumis, vanhan rouvan kauheasti ruhjottu ruumis, — nämä seikat yhdistettyinä jo esittämiini ja muihin asianhaaroihin, jotka kohta esitän, riittivät lamauttamaan poliisiviranomaisten voimat, sillä ne johtivat heidän kehutun vainuamistaitonsa täydelleen harhateille. He ovat tehneet tuon yhtä karkean kuin tavallisen erehdyksen, että ovat sekoittaneet harvinaisen ja salaperäisen keskenään. Semmoisissa tapauksissa kuin tämä ei pitäisi kysyä: 'mitä on tapahtunut?' vaan ennemminkin: 'eikö jotain tavatonta ole tapahtunut?' Näin tehden olen minä aivan helposti löytänyt ratkaisun tälle arvoitukselle, joka Pariisin poliisin mielestä on täysin ratkaisematon." Minä tuijotin puhujaan sanattomana hämmästyksestä. "Minä odotan nyt", jatkoi hän oveen kääntyen — "erästä henkilöä, joka, vaikkakin on syytön näihin kauheuksiin, kuitenkin on ottanut niihin osaa jollain tavoin ja jonka toivon selittävän meille salaisuuden. Odotan tätä miestä tulevaksi joka hetki — tänne, tähän huoneeseen. On kyllä mahdollista että hän ei tule, mutta luultavinta on että hän tulee. Jos hän tulee, niin meidän on pidätettävä hänet. Tässä ovat pistoolit, ja mehän tiedämme molemmat kuinka niitä on käsiteltävä, jos sattuisimme tarvitsemaan niiden apua." Otin pistoolin, vaikka tuskin tiesin mitä tein tahi kuulin, samalla kun Dupin, ikäänkuin itsekseen, jatkoi puheluaan. Olen jo maininnut kuinka merkillinen ja unohtautunut hän tuommoisina hetkinä saattoi olla. Hän puhui minulle, mutta hänen äänessään oli, vaikkei se ollut lainkaan kova, sellaista painoa, jollaista käytämme kun puhumme jollekin pitemmän välimatkan päähän. Hänen silmänsä tuijottivat miltei ilmeettöminä seinään. "Todistajain lausunnoista kävi ilmi, että riitelevät äänet eivät voineet olla noiden naisten. Tämä vapauttaa meidät täydelleen sitä mahdollisuutta huomioonottamasta, että vanha nainen olisi murhannut ensin tyttärensä ja sitten itsensä. Tästä mainitsen ainoastaan järjestelmällisyyden vuoksi, sillä m:me l'Espanayen voimat eivät varmaankaan olisi riittäneet tunkemaan hänen tyttärensä ruumista tuolla tavoin uuninpiippuun, eivätkä hänen oman ruumiinsa haavat ja ruhjeet anna vähintäkään tukea millekään itsemurhan arvelulle. Kysymyksessä on siis jonkun kolmannen henkilön tekemä murha, ja tämän kolmannen henkilön äänen on kuultu riitelevän. Nyt tahdon paljastaa sen — en tuoda täydellistä todistusta näistä äänistä — vaan sen, mikä niitä koskevissa todistajain lausunnoissa oli _omituista_. Huomasitteko te niissä jotakin erikoista?" "Huomasin sen, että samalla kun kaikki todistajat yksimielisesti sanoivat karkean äänen omistajan olleen ranskalaisen, he kaikki olivat eri mieltä kimeästä äänestä." "Niin kyllä, mutta omituisuus ei ole vielä siinä", sanoi Dupin. "Te siis ette huomannut mitään silmäänpistävää. Ja kuitenkin oli lausunnoissa jotain erikoisen merkillistä, Kimeään ääneen nähden ei omituisuus ole siinä, että todistajat olivat siitä erimieltä, vaan siinä, että he kaikki, pitäen sitä joko italialaisen, espanjalaisen, englantilaisen, hollantilaisen tahi ranskalaisen äänenä, olivat yhtä mieltä siitä että se oli vieraan ääni. Jokainen väittää jyrkästi, ettei se voinut olla hänen maanmiehensä ääni. Jokainen vertaa sitä — ei maanmiehensä ääneen — vaan ranskalainen pitää sitä espanjalaisen äänenä ja olisi kai muutamia sanoja erottanut, jos ymmärtäisi espanjankieltä. Hollantilainen tulee siihen tulokseen että ääni oli ranskalaisen, mutta mehän saamme lukea, että tämän todistajan lausunto otettiin vastaan tulkin avulla, koska hän ei osaa ranskaa. Englantilainen pitää sitä saksalaisen äänenä eikä osaa sanaakaan saksaa. Espanjalainen on varma, että ääni oli englantilaisen, mutta päättelee sen vain äänenpainosta, sillä hän ei puhu englanninkieltä. "Me olemme nähneet", jatkoi Dupin, "kuinka eri tavalla todistajat ovat käsittäneet 'kimeän' äänen alkuperän. Kuinka ihmeellisen vierassointisen pitääkään siis todellisuudessa olla tuon äänen, josta tällä tavoin on voitu todistaa — jonka soinnissa Europan pääkansojen viisi jäsentä eivät voineet huomata mitään tuttua! Te sanotte, että voihan se olla jonkun aasialaisen tahi afrikkalaisen ääni. Pariisissa ei ole monta aasialaista enempää kuin afrikkalaistakaan, mutta tätäkään mahdollisuutta hylkäämättä tahdon nyt johtaa huomionne kolmeen seikkaan. Eräs todistaja sanoo äänen olleen enemmän raaka kuin kimeä. Kaksi muuta sanoo sitä äkilliseksi ja epätasaiseksi. Mitään sanoja — tai edes sanojen kaltaisia ääniä — todistajat lausuntojensa mukaan eivät kuulleet. "Minä en tiedä", jatkoi Dupin edelleen, "minkälaisen vaikutuksen esitykseni tähän asti on teidän mieleenne tehnyt, mutta minä uskallan väittää, että oikein perustellut seuraukset, jotka todistajain lausuntojen tästä osasta voidaan arvata — jo itsessään riittävät herättämään arvelun, joka oli omiaan antamaan arvoituksen ratkaisun jatkuvalle työskentelylle uuden suunnan. Ja minä puolestani olen tältä perustalta jatkanut, mutta vielä en tahdo sanoa, minkälainen tämä arvelu on. Toivon teidän vain huomaavan, että se oli kyllin pätevä antamaan tutkimuksilleni tuossa huoneessa määrätyn muodon, määrätyn suunnan. Menkäämme ajatuksissamme takaisin tuohon huoneeseen. Mitä siis etsimme ensin? Keinoa, jonka avulla murhaaja on voinut poistua. Meidän tietenkään ei tarvitse mainitakaan, ettemme kumpikaan usko yliluonnollisiin ilmiöihin. Henget eivät ole murhanneet m:me l'Espanayea eikä hänen tytärtään. Murhantekijät olivat sangen ruumiillisia olentoja ja poistuivat ruumiillisina. Mutta millä tavoin? Tutkimme kutakin poistumistien mahdollisuutta erikseen. On selvää että murhaajat, joukkion alkaessa kiivetä portaita ylös taloon, olivat joko siinä huoneessa missä tyttären ruumis tavattiin, tahi sen viereisessä huoneessa. Niistä kahdesta huoneesta meidän siis on uloskäytävä etsittävä. Poliisi on perinpohjin ja joka suuntaan tutkinut lattiat, katot ja seinämuurit. Heidän silmältään ei kätketyinkään salakäytävä olisi jäänyt huomaamatta. Mutta kun en oikein luottanut heidän silmiinsä, niin käytin vielä omianikin. Tosiaankaan ei salakäytäviä ollut olemassa. Molemmat huoneista käytävään johtavat ovet olivat lujasti lukitut ja avaimet olivat sisäpuolella. Katsokaamme sitten uuninpiippuja. Nämä ovat tosin aivan pesän yläpuolella kahdeksan tai kymmenen jalan levyisiä, mutta heti ylempänä ne kapenevat niin, ettei edes isompi kissa voisi niiden kautta kulkea. Kun siis niitä käytäviä myöten, joista nyt olemme puhuneet, oli mahdotonta päästä pakoon, on meidän nyt ruvettava tutkimaan ikkunoita. Etuhuoneen ikkunoista ei kukaan olisi voinut paeta heti joutumatta kadulle kerääntyneiden kansanjoukkojen huomion esineeksi. Senvuoksi murhaajien on täytynyt paeta perähuoneen ikkunasta. Kun nyt näin vakuuttavalla tavalla olemme päässeet tähän loppupäätelmään, niin emme, ajattelevina järkiolentoina, saa luopua siitä näennäisten mahdottomuuksien esiintyessä. Ja meille jää vielä todistettavaksi, etteivät nämäkään näennäiset 'mahdottomuudet' todellisuudessa ole olemassa. "Huoneessa on kaksi kohottamalla aukeavaa ikkunaa. Toisen eteen niistä ei ole kasattu huonekaluja ja on se siis täysin näkyvissä. Toisen alempaa osaa peittää, aivan kiinni työnnettynä, sängyn pääpuoli. Edellisen huomattiin olevan sisäpuolelta lujasti suljettu. Se vastusti voimakkaimpiakin ponnistuksia kun sitä koetettiin kohottaa. Vasemmalla puolen oli sen kehykseen näverretty reikä ja siihen oli lyöty melkein kantaansa myöten paksu naula. Toista ikkunaa tutkittaessa havaittiin siinäkin samanlainen laitos ja ponnistukset saada sitä auki päättyivät yhtä huonosti. Nyt oli poliisi täydelleen vakuuttautunut siitä, etteivät murhaajat olleet voineet paeta tätä tietä. Ja tästälähtien olisi pidetty liiallisena virkaintona, jos joku olisi kiskonut naulat ulos ja tahtonut avata ikkunat. "Minun tutkimukseni menivät hieman pitemmälle yksityiskohtiin, ja ainoastaan siitä syystä että tässä oli juuri se kohta, missä noiden näennäisten mahdottomuuksien täytyi todellisuudessa osoittautua olemattomiksi. "Päättelin siis näin a posteriori [havaintojen perusteella]. Murhaajat pakenivat jommankumman ikkunan kautta. Tämän huomioonottaen ei ikkunoita oltu voitu sulkea uudelleen sisäpuolelta, mutta siitä huolimatta ne tavattiin suljettuina. Tämä huomio sai poliisin kokonaan luopumaan enemmistä tutkimuksista tällä taholla. Ja ikkunat olivat todellakin suljetut. Niiden täytyi siis voida sulkeutua itsestään, siitä ei voinut olla epäilystä. Astuin kokonaan näkyvissä olevan ikkunan ääreen, vedin naulan ulos, mikä oli jonkun verran vaikeata ja koettelin saada ikkunaa auki. Mutta se vastusti minun kaikkia ponnistelujani. Siispä täytyi olla olemassa näkymätön vieteri, vaikkei se vielä selittäisikään naulojen arvoitusta. Huolellisesti etsittyäni löysinkin vieterin. Painoin sitä, ja kun tämä keksintö sinänsä tyydytti minua, en avannut ikkunaa. "Nyt löin naulan jälleen kiinni ja tarkastelin sitä huolellisesti. Jos joku henkilö on mennyt tästä ikkunasta ulos ja lyönyt sen mennessään kiinni, on vieteri saattanut sulkea ikkunan, mutta naulaa, joka on täytynyt irroittaa, ei hän voinut enää saada paikoilleen. Nyt oli jäljellä vain se loppupäätelmä, että murhaajien oli täytynyt poistua toisen ikkunan kautta. Jos nyt otaksuttiin, että vieterit olivat molemmissa ikkunoissa samanlaiset, niin täytyi joko naulojen, tahi niiden kiinnitystavan olla erilaiset. Nousin sängyn patjalle ja tarkastelin sängynpään yli toista ikkunaa. Kurotin käteni ja löysin pian vieterin, jota painoin. Se oli, kuten olin otaksunutkin, aivan samanlainen kuin toisessakin ikkunassa. Nyt katsoin naulaa. Se oli yhtä paksu kuin tuo äskeinenkin naula, ja näytti olevan samalla tavoin kiinnitettykin — melkein kantaa myöten sisäänlyöty. "Te ehkä luulette, että nyt olin voitettu, mutta kaikkea muuta, sillä tähän saakka olivat kaikki päätelmäni olleet oikeat. Olin tutkinut salaisuuden sen viimeistä niveltä myöten, ja tämä nivel oli tuo naula. Vaikka se oli tarkalleen tuon toisen naulan näköinen, sanoin itselleni kuitenkin: 'Tämän naulan laita ei voi olla niinkuin pitäisi'. Tartuin siihen, ja kanta sekä noin neljännestuuma itse naulaa jäi käteeni. Muu osa naulasta jäi näverinreikään, jossa se oli katkennut. Katkeama oli jo vanha (sillä sen reunat olivat ruostuneet) ja oli ilmeisesti syntynyt siten, että naulaa oli lyöty vasaralla liian kovasti. Panin nyt kädessäni olevan naulankappaleen huolellisesti reikäänsä takaisin, ja kas, siinä oli näköjään mitä ehjin naula, sillä eihän sen katkeamaa näkynyt ollenkaan. Nyt painoin vieteriä ja kohotin ikkunaa muutaman tuuman. Naula jäi rauhallisena paikalleen, se oli niin katkennut että jäljlläoleva osa seurasi ikkunan mukana. Suljin ikkunan jälleen, ja kaikki näytti olevan mitä parhaimmin paikoillaan. "Tähän asti olin nyt ratkaissut arvoitusta. Murhaaja oli paennut sängyn edessä olevasta ikkunasta. Hänen ulos päästyään sulkeutui ikkuna uudelleen joko itsestään tahi vieterin ponnahduksesta. Ja tätä vieterin tehtävää sulkea ikkuna pitivät poliisit naulan ansiona, — ja niin täytyi heidän luopua enemmistä tutkimuksista. "Nyt kysytään lähinnä, kuinka murhaaja pääsi alas pihalle. Tästä olin päässyt selville kävellessämme yhdessä talon ympäri. Noin 5 1/2 jalan päässä mainitusta ikkunasta kulkee pitkin seinää kaasuputki. Tämän putken kohdalta olisi kenen tahansa mahdotonta ylettyä ikkunaan, puhumattakaan sisälle tulosta. Huomasin kuitenkin että neljännen kerroksen ikkunain luukut ovat tuota omituista lajia, jota Pariisin kirvesmiehet nimittävät sanalla 'ferrades'. Tässä tapauksessa ovat luukun puolikkaat 3 1/2 jalkaa leveät. Kun me niitä talon takapuolelta katselimme, olivat ne kumpikin puoliksi avoinna, s.o. ne muodostivat seinän kanssa suoran kulman. On todennäköistä että poliisiviranomaisetkin tutkivat talon takapuolelta, mutta kun he näkivät vain näiden luukkujen kapeimman pinnan (ja kuinkapa muuten olisi voinut ollakaan), niin eivät he ehkä huomanneet niiden leveyttä, vaan päättivät voivansa olla ottamatta niitä laskuissaan lukuun. He olivat kerta kaikkiaan vakuutettuja, ettei tätä tietä kukaan ollut voinut poistua, ja sen vuoksi jäi heidän tutkimuksensa pintapuoliseksi. Mutta minulle selvisi heti, että kun luukku painetaan aivan seinää vasten, niin se ulottuu kahden jalan päähän kaasuputkesta. Oli siis ilmeistä että erinomaisen uskalias ja notkea henkilö voi putkea tukikohtana pitäen luukun avulla heilauttaa itsensä ikkunan luo. Tarttumalla luukkuun sen yläreunasta, potkaisemalla luukun painumaan ikkunaa kohti ja samalla itse seuraten mukana sai hän jalkansa sijoitettua seinää vasten ikkunan alla samalla käyttäen luukkua tukenaan. Ja jos ikkuna oli auki, heilautti hän itsensä helposti huoneeseen. "Nyt tahdon, että pidätte sitä, mitä olen maininnut erinomaisesta uskaliaisuudesta ja notkeudesta, ehdottoman välttämättömänä edellytyksenä koko tämän tavattoman rohkean ja vaikean teon suorittamiselle. Tahdon osoittaa teille, kuinka asia mahdollisesti voi olla tapahtunut, mutta toivon teidän ennen kaikkea panevan pääpainon sille seikalle että murhaajan kätevyyden ja notkeuden on tässä tapauksessa täytynyt olla miltei yliluonnollista laatua. Rinnastakaa nyt nämä kaksi seikkaa: tämä suunnaton notkeus ja kätevyys toiselta ja tuo omituinen kimeä tahi raaka tahi epätasainen ääni toiselta puolen, jonka omistajan kansallisuudesta ei ollut kahta yksimielistä arvelua ja jonka äänteissä eivät todistajat voineet erottaa ainoatakaan selvää tavua." Tässä kohden syntyi aivoissani epämääräinen, vain puolikypsä mielikuva siitä mitä Dupin mahtoi tarkoittaa. Minusta tuntui että olin ymmärtämäisilläni kaiken, mutta en voinut ajatella asiaa selvyyteen saakka, kuten ihminen usein on pääsemäisillään ajatustyössään tulokseen, mutta lopuksi ei kykenekään johtamaan sitä päämäärään saakka. Ystäväni jatkoi: "Menkäämme nyt sisälle huoneeseen. Katselkaamme miltä siellä ulkonaisesti näyttää. On sanottu että piirongin laatikoista oli varastettu, vaikkakin monia arvoesineitä oli jätetty ottamatta. Se on väärä päätelmä. "M:me l'Espanaye ja hänen tyttärensä", jatkoi Dupin, "viettivät hyvin eristettyä elämää, eivät koskaan kutsuneet vieraita luokseen ja menivät harvoin ulos, joten heillä ei ollut syytä hankkia itselleen runsaasti monia erilaisia vaatetustarpeita. Esillä olleita vaatteita oli juuri sellainen määrä kuin voi arvella noiden naisten tarvinneen. Jos murhaaja olisi niistä jotain varastanut, niin miksei hän ottanut niistä parhaita, miksei hän ottanut suorastaan kaikkea. Sanalla sanoen, minkävuoksi hän jätti 4000 frangia paikoilleen ottaakseen vaatepussin kuormakseen? Mutta kulta oli koskemattomana. Melkein koko pankkiiri Mignaud'lta nostettu summa oli kukkarossa vuoteen jalkopäässä. Tämän vuoksi ette enää lainkaan tarvitse ottaa huomioon poliisin päätelmiä ja toimenpiteitä niiden todistajain lausuntojen johdosta, jotka kertoivat tuon rahasumman tuodun taloon. Ihmeellisempiä sattumia kuin tämä (että nimittäin joku henkilö tulee surmatuksi kolme päivää senjälkeen kun on saanut rahoja) tapahtuu joka päivä kymmenittäin, meidän vähääkään hämmästymättämme. Tässä tapauksessa merkitsisi, jos rahat olisivat olleet poissa, se tosiasia, että ne oli kolme päivää takaperin tuotu taloon, enemmän kuin sattumaa. Se vahvistaisi tuota poliisin otaksumaa murhan vaikutteista. Mutta asian todelliseen laitaan katsoen meidän täytyy, jos tahdomme pitää kultaa tämän hirveän teon vaikuttimena, samalla pitää selvänä, että murhaaja oli perin auttamaton hulttio luopuessaan samalla kertaa sekä kullasta että vaikuttimestaan. "Nyt pyydän teitä lujasti painamaan mieleenne nuo seikat, joista äsken huomautin — tuon ihmeellisen äänen, tuon yliluonnollisen kätevyyden ja notkeuden sekä täydellisen vaikuttimien puutteen näin kauheaan murhaan, ja katselkaamme tapausten menoa sellaisenaan. Tässä näemme naisen, joka on paljain käsin kuoliaaksi kuristettu ja sitten työnnetty jalat edellä ylös uuninpiippuun. Tavalliset murhamiehet eivät menettele tällä tavoin. Kaikkein vähimmin he käsittelevät ruumista tällä tavoin. Teidän täytyy myöntää, että tavassa millä ruumis oli tungettu uuniin, on jotakin mitä me ranskalaiset sanomme _excessivement outré'ksi_ [ylenmäärin liialliseksi], jotakin mitä emme voi sovittaa tavalliseen ajatuskuvaamme ihmisellisen olennon menettelytavasta tässä suhteessa, vaikka asianomainen olisi ollut rappeutunein heittiö mitä kuvitella saatamme. Ottakaa lisäksi huomioon, millä hirvittävällä voimalla ruumis oli uuniin tungettu — tarvittiinhan monen miehen voimat ennenkuin se hädin tuskin saatiin vedetyksi sieltä takaisin! "Kääntäkää nyt huomionne muihinkin ihmeellisiin voimannäytteisiin. Huoneesta löytyi paksuja — hyvin paksuja — harmaita hiuspalmikkoja. Ne olivat reväistyt päästä juurineen. Te voitte koettaa mitä voimainponnistusta tarvitaan edes parinkymmenen hiuksen yhtaikaa juurinen nyhtäisemiseen. Tehän näitte nämä palmikot niinkuin minäkin. Hiusten juurien mukana (mikä inha näky!) oli irronnut myös päänahan kappaleita — ja tämä osoittaa millä hämmästyttävällä voimalla nuo tuhannet hiukset ovat yhtaikaa juurinen päästä reväistyt. Vanhan naisen kurkku ei ainoastaan ollut poikki, vaan koko pää oli miltei kokonaan ruumiista irtileikattu, — ja välineenä oli vain partaveitsi. Ajatelkaahan, minä pyydän, koko tämän menettelyn hurjaa petomaisuutta. M:me l'Espanayen ruumiin ruhjoutumista en tahdo puhuakaan. Herra Dumas ja hänen arvoisa avustajansa herra Etienne ovat lausuneet että ne olivat jonkun tylsän aseen aikaansaamia, ja siinä nämä herrat ovatkin oikeassa. Mutta tuo tylsä ase oli pihan kivitys, sillä ruumis oli heitetty tuosta avautuneesta ikkunasta pihalle. Tämä mahdollisuus, niin yksinkertainen kuin se onkin, ei juolahtanut poliisien mieleenkään samasta syystä mistä he jättivät ikkunaluukkujen leveydenkin huomioonottamatta — koska nimittäin näköjään yhtä lujasti kiinni olevat naulat saivat heidät hylkäämään sen mahdollisuuden, että ikkunoita koskaan olisi avattu. "Kun nyt näitä tapahtumia ajattelette rinnastettuina huoneen tavattoman epäjärjestyksen kanssa, niin olemme päässeet niin pitkälle, että voimme yhdistää seuraavat käsitteet: hämmästyttävä notkeus ja kätevyys, yliluonnolliset voimat, petomainen julmuus, murha ilman vaikuttimia, kauhuteoissa piehtaroiminen, jollainen tuntuu ihmisolennon teoksi mahdottomalta, ja ääni, joka eri kansojen edustajien korvissa kuului vieraalta ja josta puuttuu alkeellisempiakin sanoiksi muodostettavia tavuja. Mihinkä lopputulokseen tulemme tästä kaikesta? Minkä mielikuvan ovat todisteluni teidän sielussanne synnyttäneet?" Tunsin sisäistä kauhua Dupinin asettaessa tämän kysymyksen vastattavakseni. "Tekijä on mielipuoli", sanoin minä, "raivohullu, joka on päässyt karkuun jostain läheisestä hullujenhuoneesta." "Teidän päätelmänne ei ole niinkään kehno", vastasi hän.. "Mutta mielipuolten äänet eivät heidän hurjimminkaan raivotessaan vastaa sitä ääntä mikä kuultiin portaissa. Mielipuolet kuuluvat toki aina johonkin kansaan, ja vaikkei heidän puheessaan sanoilla olekaan mitään keskinäistä yhteyttä, niin voi siinä kuitenkin erottaa määrättyjä yhteenkuuluvia tavuja. Sitäpaitsi ei mielipuolille kasva sellaisia hiuksia kuin ovat nämä tässä kädessäni. Irroitin tämän tupsun m:me l'Espanayen lujasti sulkeutuneesta kourasta. Sanokaapa minulle nyt, mitä ajattelette!" "Dupin!" huusin ininä äärimmilleni kiihtyneenä, "nämä hiukset ovat eriskummallisia — ne eivät ole ihmisen hiuksia!" "Sitä en ole väittänytkään", vastasi hän. "Mutta ennenkuin ratkaisemme tämän seikan, soisin teidän katsahtavan tätä pientä piirrosta, jonka olen tehnyt. Se on tarkkaan otettu jäljennös niistä mitä todistajat lausunnoissaan sanoivat tummiksi täpliksi ja syviksi kynnenjäljiksi m:lle l'Espanayen kaulalla ja mitä taas toiset todistajat sanoivat sarjaksi mustelmia, jotka silminnähtävästi olivat sormilla painetut. "Te näette heti", jatkoi ystäväni levittäen paperin pöydälle eteemme, "että piirros osoittaa lujaa ja varmaa otetta, jossa ei huomaa pienintäkään muutosta. Jokainen sormi on — luultavasti teurasuhrin kuolemaan saakka — pysynyt siinä hirvittävässä otteessa, johon se kuristuksen alkaessa kaivautui. Koettakaapa nyt sovittaa sormianne sillä tavoin kuin murhaajan sormet ovat olleet uhrin kurkussa." Koetin sitä turhaan. "Kenties ei kokeemme ole kyllin tarkka", sanoi Dupin. "Paperi on tässä tasaisella pinnalla, mutta ihmiskaula on lieriön muotoinen. Tässä on puurulla, joka on suunnilleen kaulan vahvuinen. Kiertäkää paperi sen ympärille ja koettakaa uudelleen." Koetin, mutta onnistuin vielä huonommin kuin äsken. "Se ei ole ihmiskäden jälki", sanoin. "No niin, lukekaapa nyt tämä kohta Cuvier'n teoksesta", vastasi Dupin. Se oli tarkka, sekä anatoominen, että kuvaileva esitys suuresta ruskeanpunertavasta Itä-Intian saarten orangutangista. Näiden eläinten tavaton väkivaltaisuus, hämmästyttävät voimat ja notkeus, petomainen julmuus ja jäljittelykyvyt, joiden nojalla alkuasukkaat väittivät, että ne ovat opettelematta puhumaan ainoastaan siitä syystä että välttyisivät joutumasta työhön ja orjuuteen, ovat riittävästi tunnetut. Nyt minulle yhdellä kertaa selvisi murhain täysi kaameus. "Kuvaus sormentapaisista kynsistä", sanoin lukemisen lopetettuani, "soveltuu täydelleen tähän piirustukseen. Näen, ettei mikään muu eläin kuin orangutangi voi jättää sellaisia jälkiä kuin nämä. Tämä ruskeanpunertava karvatukko soveltuu myös tarkalleen Cuvier'n kuvauksen tämän eläimen karvapeitteestä. Mutta kuitenkaan en vielä saata ymmärtää tämän pelottavan, salaperäisen tapauksen kaikkia yksityiskohtia. Kuultiinhan esim. kahden henkilön riitelevän, joista toinen todettiin ranskalaiseksi." "Aivan niin, ja tehän muistatte erään tämän henkilön huudahduksen, jonka melkein kaikki todistajat esittivät: 'mon Dieun' [oi, Jumalani]. Tämä on näissä olosuhteissa selitettävä kuten eräs todistajista aivan oikein sanoi, varoitus- ja valitushuudahdukseksi. Mutta näihin kahteen sanaan olen minä pääasiallisesti asettanut toivoni arvoituksen lopullisesta ratkaisemisesta. Eräs ranskalainen tietää tästä murhasta. On mahdollista — onpa suorastaan enemmän kuin todennäköistä, ettei hän ole siihen lainkaan osallinen. Luultavasti on häneltä karannut orangutangi. Hän on kenties seurannut karkulaista tuohon huoneeseen saakka, mutta hirveiden tapausten aikana, jotka silloin seurasivat, hän luultavasti ei ole onnistunut vangitsemaan eläintä uudelleen. Eläin on siis edelleen vapaudessa. Mutta näitä rohkeita otaksumiani, sillä sellaisinahan niitä on pidettävä, en nyt huoli pitemmälle jatkaa, sillä siitä voi syntyä vain soutamista ja huopaamista. Jos tämä ranskalainen on todella syytön näihin hirmutekoihin, kuten otaksun, niin on tämä ilmoitus johdattava hänet pian tänne. Pistin sen eilen paluumatkallamme Le Monde lehteen, joka ajaa laivastoasioita ja jota kaikki merimiehet lukevat." Hän ojensi minulle lehden ja minä luin: "Kiinniotettu — Boulognen metsässä aikaisin — — p:n aamuna (murhan jälkeisenä aamuna) sangen suuri ruskeanpunertava orangutangi-apina Borneo saaren lajia. Omistaja, jonka täytyy kuulua johonkin maltalaiseen laivaan, saa oikeutensa riittävästi toteennäyttämällä ja maksamalla pyydystys-, hoito- ja ruokintakulut, eläimen haltuunsa. — — katu N:o — — Faubourg St. Germain. Kolmas kerros." "Mutta kuinka on mahdollista", kysyin, "että voitte tietää miehen olevan merimies ja kuuluvan johonkin maltalaiseen laivaan?" "En minä tiedäkään sitä", sanoi Dupin. "En ole varma siitä. Mutta tässä on kuitenkin pieni nauhanpalanen, jonka muoto ja rasvaisuus minulle selvästi ilmaisee, että sitä on käytetty sitoessa hiuksia merimiesten tapaan palmikolle. Sitäpaitsi on siinä solmu, jollaista eivät juuri muut kuin merimiehet osaa tehdä. Tämän nauhan sieppasin pihamaalta kaasuputken alta. Se ei ole voinut kuulua kummallekaan murhatuista. Ja vaikka erehtyisinkin päätelmässäni nauhan johdosta, nimittäin että se kuuluisi jollekin maltalaisen laivan merimiehelle, niin ei se, mitä ilmoituksessa olen sanonut, haittaa mitään. Jos se on erehdys, niin asianomainen olettaa, että minut on johtanut harhaan jokin seikka, jota hän ei viitsi tarkemmin tutkia. Koska tuo ranskalainen tietää jotakin murhasta, vaikkapa onkin itse syytön, niin hän tietysti ensin harkitsee, voiko hän ilmoituksen johdolla hakea orangutanginsa takaisin. Hän sanoo itselleen: — 'Minä olen viaton, minä olen köyhä, minun orangutangini on kallisarvoinen — minun asemassani olevalle on sen hinta kokonainen omaisuus — miksi siis pelkän pelon takia menettäisin sen? Voin saada sen takaisin. Se on löydetty Boulognen metsästä — sangen kaukana hirmuyön tapahtumapaikasta. Kukapa koskaan saattaa epäillä, että järjetön eläin on voinut sellaista tehdä. Poliisi seisoo kuin vuoren edessä; tähän saakka se ei ole saanut mitään johtosuuntaa toiminnalleen asiassa. Ja jos se joutuisi eläimen jäljille, niin olisihan mahdotonta todistaa minun olleen murhasta tietoinen ja sen johdosta tuomita minut. Mutta minuthan tunnetaan jo. Ilmoitushan jo mainitsee minut eläimen omistajaksi. Enkä voi tietää etteikö minusta tiedetä enemmänkin. Jos luovun vaatimasta takaisin noin kallisarvoista omaisuutta, joka jo tiedetään omaisuudekseni, niin silloinhan juuri johdan epäluulot puoleeni. Tahdonpa siis noudattaa kehoitusta, ottaa apinan takaisin ja pitää sitä kiinni siihen saakka kunnes koko juttu on joutunut unohduksiin'." Samassa kuulimme askeleita porraskäytävästä. "Pitäkää pistoolinne varalla", sanoi Dupin, "mutta älkää käyttäkö älkääkä näyttäkökään sitä ennenkuin minä annan merkin." Talon ulko-ovi oli ollut auki, joten tulija oli kolinaa herättämättä päässyt sisään ja astunut useita porrasaskelmia ylöspäin. Äkkiä hän kuului pysähtyvän. Sitten kuulimme hänen astuvan portaita alas jälleen. Dupin meni nopeasti ovelle; silloin kuulimme hänen taas palaavan. Toista kertaa hän ei kääntynyt takaisin, vaan astui päättäväisin askelin ovemme eteen ja kolkutti. "Sisään!" huusi Dupin iloisella, voimakkaalla äänellä. Mies astui sisään. Hän oli ilmeisesti merimies, — kookas, vahvalihaksinen mies, jonka kasvoilla asusti määrätynlainen julkea ja peloton ilme, mikä ei kuitenkaan tuntunut epämiellyttävältä. Hänen ahavoituneet kasvonsa olivat puoliksi viiksien ja poskiparran peitossa. Kädessään hänellä oli tukeva tammikeppi, mutta muuten hän näytti olevan aseeton. Hän kumarsi vähän sivuttain vasemmalle puolen ja toivotti hyvää iltaa mitä selvimmällä pariisilaisnuotilla. "Istukaahan, hyvä ystävä", sanoi Dupin. "Te tulette kai sen apinan takia. Totisesti, oikeinpa kadehdin teitä sen eläimen tähden; se on erinomaisen kaunis kappale ja epäilemättä hyvin kallisarvoinen. Kuinka vanhan luulette sen olevan?" Merimies hengähti syvään — kuin mies, jolta suuri taakka putoaa sydämeltä, ja vastasi sitten reilulla äänellä: "Sitä en osaa tarkalleen arvata — mutta luulen ettei se voi olla viittä vuotta vanhempi. Onko se teillä täällä?" "Ei ole. Emme voineet säilyttää sitä täällä. Se on eräässä vuokratallissa Dubourg kadun varrella täällä lähellä. Sieltä voitte sen noutaa huomenna. Mutta tietysti te voitte antaa minulle siitä tarkan kuvauksen?" "No kyllä vaan, herra!" "Minun on oikein vaikea erota siitä", sanoi Dupin. "Enhän toki vaadi, herra, että olette saanut nähdä kaiken tämän vaivan ilmaiseksi. Kernaasti maksan teille eläimestä löytöpaikkaa — kohtuuden mukaan." "Hyvä", vastasi ystäväni, "se on oikean miehen puhetta. Antakaas kun katson — mitähän nyt vaatisinkaan? Ahaa, jo tiedän. Teidän tulee kertoa minulle kaikki mitä tiedätte noista Morgue kadun murhista." Nämä viimeiset sanat sanoi Dupin hiljaisella äänellä ja hyvin rauhallisena. Niinikään hän samassa levollisin askelin meni ovelle, sulki sen ja pani avaimen taskuunsa. Senjälkeen hän veti pistoolin poveltaan ja asetti sen pöydälle lähelleen. Merimiehen kasvot muuttuivat tummanpunaisiksi aivan kuin olisi hän ollut tukehtumaisillaan. Hän hyppäsi pystyyn ja tarttui keppiinsä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän vaipui tuolilleen takaisin, koko ruumis vavisten ja kasvoiltaan kuolonkalpeana. Hän ei saanut sanaakaan suustaan. Minun tuli häntä kovasti sääli. "Hyvä ystävä", sanoi Dupin ystävällisesti, "te olette huolissanne aivan tarpeettomasti — ihan varmaan.. Me tarkoitamme vain parastanne. Annan teille kunniasanani, ettemme tahdo teille mitään pahaa. Minä tiedän aivan varmasti että te olette täydelleen syytön Morgue kadun hirmutekoihin. Kuitenkin neuvoisin teitä myöntämään, että olette jollain tavoin sekaantunut juttuun. "Tästä mitä nyt juuri olen sanonut, voitte huomata että minulla on keinoja, joilla pääsen asian perille, keinoja, joista ette osaisi uneksiakaan. Asiat ovat nyt sillä tavoin. Mutta tehän ette ole tehnyt mitään mitä ette voisi tunnustaa, mitään mistä teitä voitaisiin syyttää. "Te ette ole edes", rauhoitti Dupin, "ryöstänyt mitään, vaikka olisitte rankaisematta voinut sen tehdä. Teidän ei tarvitse salata mitään. Toiseltapuolen velvoittaa kunnianne teitä tunnustamaan kaiken mitä tiedätte. Tällä haavaa on viaton mies vangittuna, syytettynä rikoksesta, jonka tekijän te voitte osoittaa." Merimies oli Dupinin puheen aikana melkoisesti rauhoittunut, mutta hänen käytöksestään oli äskeinen varmuus tyyten hävinnyt. "Niin totta kuin Jumala minua auttakoon", sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen, "tahdon kertoa teille kaiken mitä tiedän asiasta, — mutta en voi odottaa että te uskoisitte siitä puoltakaan — olisin hullu jos sellaista odottaisin. Mutta viaton minä olen, ja asia on minun saatava pois sydämeltäni, vaikkapa tähän paikkaan kuolisin." Hänen kertomuksensa oli suunnilleen tämmöinen: Hän oli hiljattain purjehtinut Intian saariston kautta. Joukko, johon hänkin kuului, nousi maihin Borneossa ja tunkeutui eräällä huviretkellä saaren sisäosiin. Hän ja eräs toverinsa olivat pyydystäneet orangutangin. Tämä toveri kuoli, ja silloin jäi eläin kokonaan hänen omaisuudekseen. Eläin tuotti hurjan villeytensä vuoksi hänelle paljon vaivaa kotimatkalla, mutta lopulta onnistui hänen kuitenkin saada se kunnialla asuntoonsa Pariisissa, johon hän sen huolellisesti kytki, välttääkseen naapuriensa uteliaisuutta siihen saakka kun se paranisi vammasta, jonka se oli saanut jalkaansa laivalla. Hänen aikomuksensa oli myydä apina heti sen jälkeen. Mutta sinä yönä tahi paremminkin sinä aamuna, jona murha tapahtui, saapui merimies kotiin eräästä juhlasta ja tapasi orangutangin irrallaan omassa makuuhuoneessaan, jonne se oli murtautunut viereisestä huoneesta, missä se oli ollut lujasti kiinnikytkettynä. Apina istui leuka huolellisesti saippuoituna ja partaveitsi kädessä tuolilla peilin edessä ja matki parturin eleitä. Kauhistuneena nähdessään niin vaarallisen esineen villin eläimen kädessä ei merimies muutamaan silmänräpäykseen osannut ryhtyä mihinkään. Tähän saakka hänen kuitenkin oli aina onnistunut saada eläin ruoskan avulla rauhoittumaan, ja tähän keinoon hän nytkin turvautui. Ruoskan nähdessään orangutangi äkkiä hypähti ulos ovesta, kiisi saman tien alas portaista ja pääsi ulos kadulle eräästä käytävän ikkunasta, joka onnettomuudeksi sattui olemaan auki. Ranskalainen seurasi sitä epätoivoisena. Apina, partaveitsi yhäti kädessään, pysähtyi silloin tällöin ja teki takaa-ajajalleen kaikellaisia eleitä, kunnes tämä oli sen saavuttamaisillaan. Silloin se pakeni taaskin. Tällä tavoin kesti takaa-ajoa kauan aikaa. Kaduilla oli aivan hiljaista, sillä kello oli lähes kolme yöllä. Eräällä pienellä sivukadulla Morgue kadun takapuolella veti karkulaisen huomion puoleensa valo, joka loisti m:me l'Espanayen avonaisesta ikkunasta hänen talonsa neljännessä kerroksessa. Kun eläin juoksi taloa kohti, keksi se kaasuputken, kiipesi sitä pitkin käsittämättömällä taidolla ylös, tarttui ikkunaluukkuun, joka oli aivan seinää vasten ja heilautti itsensä sen avulla ikkunasta sisään tullen suoraan ikkunan edessä olevaan sänkyyn. Tämä tapahtui minuuttia lyhyemmässä ajassa. Luukun sysäsi apina sisään mennessään jälleen seinää vasten. Tämä tapaus sekä ilahdutti että säikähdytti merimiestä. Nyt sai hän toivoa voivansa jälleen vangita eläimen, koska loukusta, johon se nyt oli mennyt, tuskin oli muuta uloskäytävää kuin kaasuputki, jonka alla hän seisoi valmiina ottamaan eläimen kiinni sen palatessa. Toiselta puolen oli pelättävissä että se saattoi matkaansaattaa talossa pahoja ikävyyksiä. Tämä ajatus pakotti miehen seuraamaan apinaa. Merimiehen ei ole vaikea kiivetä kaasuputkea pitkin, mutta kun hän oli saapunut ikkunan korkeudelle, ei hän päässytkään pitemmälle, sillä ikkuna oli hänestä liian kaukana vasemmalla. Hän saattoi ainoastaan taivuttautua niin paljon että voi nähdä sisälle huoneeseen. Mitä hän siellä näki, saattoi hänet melkein hellittämään otteensa putkesta. Oli juuri se hetki, jolloin kauheat huudot keskellä yötä kaikuen herättivät Morgue kadun asukkaat. M:me l'Espanaye ja hänen tyttärensä, molemmat yövaatteisiinsa pukeutuneina, olivat nähtävästi olleet järjestämässä eräitä papereita rautaiseen raha-arkkuun. Arkku oli avoin, ja sen sisältö oli nostettu peitteelle vuoteen jalkopäähän. Uhriparat lienevät olleet selin ikkunaan, ja ajasta joka kului apinan sisääntulosta kauhunhuutoihin, on kai pääteltävä, etteivät he sitä heti huomanneet. Kun merimies katsoi sisään, oli iso eläin tarttunut m:me l'Espanaye'ta hiuksista (jotka riippuivat palmikkoina, arvatenkin koska vanha nainen oli aikeissa kammata ne yöksi) ja teki hänen kasvojensa edessä partaveitsellä parturin eleitä. Tytär makasi pitkänään lattialla säikähdyksestä tainnoksissa. Vanhan naisen huudot ja ponnistelut (joiden aikana peto kiskaisi häneltä hiukset päästä) saivat aikaan, että apinan aluksi kai rauhalliset aikomukset muuttuivat vihan ja raivon töiksi. Vain kerran se painalsi partaveitsellä vanhan naisen kaulaa, mistä seurasi että pää melkein täydelleen irtautui ruumiista. Veren näkeminen kiihdytti sen raivoa vielä enemmän. Hampaitaan kiristäen ja silmät kipinöitä suitsuttaen se lennähti tytön ruumiin kimppuun ja kaivoi hirveät kyntensä sen kaulaan, kunnes uhri kuristui kuoliaaksi. Nyt osui sen hurjana harhaileva katse isäntänsä kauhusta jähmettyneisiin kasvoihin ikkunan takana. Eläimen raivo — se kai muisti ruoskan — muuttui silmänräpäyksessä peloksi ja tuskaksi. Tietäen ansainneensa rangaistuksen näytti se toivovan voivansa peittää tekonsa jäljet ja alkoi nyt, ikäänkuin sisäisen levottomuuden ja hädän pakoittamana, juosta ympäri huonetta. Tällöin se sysäsi huonekaluja kumoon, särki niitä ja kiskoi vuodevaatteet sängystä. Lopuksi apina tarttui tyttären ruumiiseen ja tunki sen uuninpiippuun siten kuin tiedetään, sitten vanhan naisen jäännöksiin, jotka se muitta mutkitta viskasi ikkunasta ulos. Kun apina, silvottu ruumis sylissään, läheni ikkunaa, alkoi merimies kauhun valtaamana laskeutua takaisin putkea pitkin, ja sittenkun hän oli pikemmin liukunut kuin laskeutunut sitä pitkin maahan, kiiruhti hän niin nopeasti kuin saattoi kotiinsa — hirveästi peloissaan tapahtuman seurauksista, ja jätti tässä mielentilassa orangutangin pyydystämisen sikseen. Sanat, jotka portaita ylös rientävät ihmiset kuulivat, olivat ranskalaisen kauhun huudahduksia ja haukkumasanoja, sekoittuneina pedon kauheaan karjahteluun. Paljoa ei ole enää lisättävänä. Orangutangi oli paennut kaasuputkea pitkin hetkistä myöhemmin kuin isäntänsä. Mennessään se oli lyönyt ikkunan kiinni. Myöhemmin sai omistajansa sen kiinni ja möi sen kelpo hinnasta eläintarhaan. Sittenkun merimies oli toistanut kertomuksensa poliisiprefektille, jonka ällistys sen johdosta ei ollut vähäinen, ja Dupin oli siihen liittänyt tutkimuksensa tulokset, vapautettiin Lebon viipymättä vankilasta. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76496 ***