
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76497 ***

language: Finnish




TOIKAN KAAPERIN MUISTELMIA

Kirj.

Konstu Pellikka





Porvoossa,
Werner Söderström,
1891.




I.


Matin päivän aikana meni umpeen neljäs ikävuoteni.

Asuimme silloin "auttohyyryllä" herraskartanon perällä soukassa
kamarissa, johon pääsee alakyökin kautta, kun kääntyy oikealle.
Vasemmalle kun kääntyy, niin pääsee navettaan.

Seutu muutoin on semmoisia, joista sanotaan, ett'eivät ne juuri
ole kaikista terveellisimpiä — siinä kun on seitsemän vankan talon
"yhteishuoneet" ja tunkiot aivan lähekkäin, niin ett'ei yhteenkään, jos
asunnostamme suoraan olisi päässyt kulkemaan, olisi tarvinnut astua
kolmeakymmentä askelta enempää. Ainakaan liikanaista puhdistamisen
intoa ne eivät osoittaneet, sillä niissä oli sekaisin liemet ja roskat,
joka siistiluontoisesta jo näyttää jokseenkin siivottomalta. Löyhkäänsä
ne levittivät laajalle, yhtä rintaa siivottomain ja ahtaitten
palosolain kera. Löyhkä yhtyi taas toisien tunkioryhmäin löyhkään,
niin että kuumana kesäaikana varsinkin tuntui vasta maalta tulleelle
käypäläiselle jokseenkin sulottomalta.

Mutta olihan se silti keskellä kaupunkia, niin että siitä oli
mukava pistäytyä asioilleen minkä minnekin — ja minäkin sain kasvaa
sivistyneitten herraslasten seurassa, jota pidetään harvinaisena onnena
meikäläisille. — —

Muutamana päivänä — taisi olla Toukokuun loppupäiviä — olin mielestäni
tarpeeksi kau'an istunut pikku Annun kätkyen vieressä. Alkoi jo käydä
ikäväksi ja piti kun pitikin käydä akkunasta katsomassa näkyykö mitään.

Veli Pekka näkyi tulla veivailevan koulusta, kirjat takin liepeen alla
niin että päät vähä näkyivät. — Siinä kun katselin ja ajattelin, että
hitaastipa se tulee, niin samalla pikku Annu huutamaan. Minä kipakapaa
kätkyen viereen hyräilemään.

"Joko se Annu heräsi? Olisipa se saanut nukkua senkään aikaa, että
olisin saanut kapalorievut virutetuksi", tuumaili äiti sisälle
tullessaan.

"Enkö minä saa mennä ulos, kun Pekkaki jo näkyy tulevan?"

"Mutta älä ole kau'an!"

"En minä muuta kun käväsen."

Pekka tuli kyökin ovella vastaani ja vihelteli, mutta herkesi, kun
pelkäsi että äiti kuulee.

En ennättänyt monta askelta ottaa kun jo näin rouvan portaillaan
kudelmaansa kutovan ja huomasin että minulla ei olekaan kaikki muassa.
Minä menin sisälle jälleen.

"KuuIkaapa äiti! Saanko minä panna kengätki, kun niin pakottaa
varessaappaita että — —?"

"Tarkenisi kaiketi siellä kengittäki, mutta pane hei'ät kumminkin,
ett'ei tarttisi yökautta ukista noi'en varessaappaittesi tähen — —
vaikka on vähä sääli kuluttaa uusia kenkiä."

Ei niitä muuten olisi ollut kenkiä, vaan kun äiti oli sattunut saamaan
ne helpolla — puolitoista markkaa vaan oli antanut — niin ei ollut
malttanut olla ostamatta.

"Muista sinä tulla oikealla ajalla keiton syöntiin."

"Mitä te keitätte?"

"Sittepähän nähään."

Nytpä sillä taitaa harvinaista keittämistä olla, kun ei puhu mitään,
ajattelin mennessäni.

Meneskelin portille päin ja tarkastelin, huomaako rouva että minulla
on uudet pieksut. Pitihän niitä toki minunkin katsella pieksuja — ja
kumartuakin piti, kun vatsani oli suuri, milt'ei leilimäinen. Katselin
vuoroin pieksujani vuoroin rouvaa. Teki jo mieleni sanoa rouvalle, että
minulla on uudet varrelliset pieksut, mutta enhän minä kehdannut. Ja
tarpeetonta se olisi ollutkin, sillä rouva huomasi sen sanomattakin,
koskapahan alkoi hymyillä. Hymyillä siinä piti minunkin, se kun teki
niin hyvää tuo rouvan hymyileminen. Minä en enään saattanut hitaasti
kulkeakaan, täytyi kun täytyikin mennä juoksemalla.

Siinä menin vänttyräsäärisenä, mielikki pieksut jalassa, ohran oljista
kudottu hattunykyrä päässä; ja housutkin vielä olivat avonaiset,
ett'eivät täydellisesti paidan helmaa peittäneet.

Pääsin siitä sitte porttikäytävään, mutta pitihän sitä toki vielä
katsoa rouvaa nurkan takaa. Yhä vaan näkyi hymyilevän.

"Aha! Näkipähän rouvaki — — —", riemuitsin siinä itsekseni ja pieni
sydämmeni tykytti tavallista kiivaammasti. En muistanut hävetä
housuja enkä hattuakaan. Sitte siinä piti vielä katsella pieksuja
porttikäytävässäkin.

Kun pääsin kadulle ja olin aikeessa mennä toiselle puolelle, niin näin
kaksi miestä tulevan oikealta päin. Näkevätköhän ne — —? — Näkiväthän
ne.

"Onpa sillä pojalla puuhkevat pieksut", tuumaili toinen; ja toinen:

"Ja niinhän sillä on varret päällä päin kun miehillä ainaki."

Mutta sekös hyvää teki! Piti juosta kiivaammasti kuin äsken kartanolla.

Tuli siinä sitte muuan nuori herrasmieskin, juuri kun olin yli kadun
päässyt ja yritin Lundin herrasväen portista kääntymään, ja tuumaili:

"Panepas poika paitasi housuihin."

Siinä tulla volotti outo koira, niin ettei ollut oikein aikaa ajatella,
mitä herra tarkoitti. Kyllä minä vähä haimailin sen olleen jotain
sinnepäin, että avonaiset housut eivät näytä oiken somalta noin
suurelle pojalle.

"Voi näettekö, näettekö? — — Toikan Kaaperilla on varsipieksut!"
iloitsi pieni Fanni-neiti kun pääsin kartanolle, ja ihaili minun
pieksujani.

"Me olemme talosilla — — saat ruveta rengiksi", tuumaili Aukusti, hänen
pieni veljensä. Hänellä ei ollut aikaa ihailla pieksujani. Se minua
vähän loukkasi. — Mielelläni minä kumminkin rupesin rengiksi, hyvin
tietäen että olen huonompain ihmisten lapsia.

Siellä sitä sitte leikittiin hyvät aikoja. Mutta minusta alkoi jo
tuntua ikävältä, kun Fanni rupesi niin vallattomaksi, ettei malttanut
olla nakkelematta hiekkaa housuilleni, ja kun se siitä sitte valui
pitkin lahkeita pieksuihin suureksi kiusaukseksi varessaappaille. —
Piti sieltä viimmein lähteä. Vatsassakin tuntui kun joku olisi sanonut:
Anna keittoa!

Piika Maija näkyi tulevan portaille. Minä seisahdin ja katsoin
häneen ja ajattelin ensin, että näkeeköhän se minun pieksujani; ja
sitte ajattelin että onkohan sillä nyt mitään antamista. Ei ollut
näkevinäänkään minun pieksujani, sanoi vaan naurusuin:

"Eipä se vielä olekaan kelvannut lehmille tuo sinun hattusi."

Maijan naama näytti vääntyvän niin ivalliseksi, että eihän siihen
viitsinyt häpeämättä katsoa. Mikäpä siinä sitte muu auttoi kun lattase
kotiin, vaikka arvelutti se vähän, kun rusinaliemen ja paistetun lihan
haju osui sieramiin.

Pääsin siitä sitte kadulle. Yhä tuntui haju nenässäni ja rupesi
luulottelemaan, että kotoa se haisee. Siitä minä juosta piipattamaan ja
tulin kotikartanolle.

Minä näin jo puolikartanosta että siellä höyryää keittokupit kyökin
takan edessä. Sehän se vielä vauhtia lisäsi; — piti mennä oikein
kiireen kynttä.

No, mutta mitäs ollakaan — siinähän olikin vaan ruispuuroa kolmessa
kivikupissa. Minusta tuntui vähä siltä kun se olisi köyhäin ruokaa,
mutta syödähän sitä piti sitäkin — ja syötäväähän se on ruispuurokin,
varsinkin kun on nälkä.

Nälkä taisi olla minullakin, kun en malttanut mennä sisällekään. Otin
lattialta lastun silpareen, istahdin suurimman kupin viereen ja rupesin
syömään. Sydän siinä kyllä tykytti kiivaanlaisesti, mutta eihän siitä
tullut välittäneeksi, kun vatsa puhui toista kieltä, jota minä paremmin
ymmärsin.

Tuoltapa se kuuluukin sisältä äidin hyräileminen — Annu taitaa nukkua —
onkohan siellä Pekka? — mikäs se oli? — Eipä se ollutkaan mikään — mikä
lienee rasahtanut.

Kyllä sitä jo on aluksi — antaahan äiti sitte lisää kun saa kupit
pöydälle, ajattelin ja menin sisälle. Mietin minä siinä ensin mitä
sanoisin. Otin lastun silpareen hampaisiini, kun en jaksanut yhdellä
kädellä ovea aukaista. Olin monta kertaa nähnyt rottia kyökissä, ja
siitä kait johtui tämä tämmöinen:

"Kuulkaapa äiti! Suuri rotta oli kupin lai'alla ja söi puuroa. Se olisi
syönyt enempiki, mutta kun minä löin sitä tällä lastun kappaleella,
niin se pujahti siitä isommasta reiästä lattian alle", selitin
teeskentelevän surumielisesti pää kallellaan.

Nauramaanhan se pani koko juttu, ja häpeän puna nousi kasvoilleni niin
että kuumana kuhisi poskipäissä.

Menin siitä katselemaan akkunasta ja ajattelin, että kyllä se näki — ja
taisi se hoksata Pekkaki, koskapahan naurattaa — —.

Tuli siihen Pekkakin akkunan tykö katselemaan muka, ja tuumaili vähän
ajan kuluttua: "Näytäppä sitä tikkua — puuroahan siinä on", — ja hän
yritti ottamaan tikkua kun minä sillä parastaikaa pöytää napsutin.

"Kaa —!" parkasin kimeällä kurkkuäänellä, niin että Annukin alkoi unen
toreissa oikomaan käsiään.

"Oletko siinä huutamatta! Aivanhan ne korvatkin halkeaa mokomasta!"
sanoi äiti ja tuli lähemmäksi. — "Ja mitä sinäki siinä aina huudatat
pienempääsi!" — ja hän tukisti Pekkaa.

"Enhän minä muuta kun sanoin, että näytäppä sitä tikkua", selitti Pekka
harmissaan.

"Äläpä siinä turskeile! Tii'äthän sinä jo ennestäänkin että on sillä
kurkkua, kun vaan vihaksi pistelee." Ja äiti katsoi tuikeasti Pekkaa.

"Heiluta tuota kätkyttä!" Ja Pekka totteli.

Äiti meni kyökkiin. Minä otin pistättelevän muodon kasvoilleni,
uhitin Pekkaa sormellani ja sanoin: "Kutti, kutti!" Pekka heilautti
vähä päätään ja tuumaili: "Älähän huoli! Sinun tähtesi minua aina
näykitään." Hänen kasvonsa kuvastivat surullista välinpitämättömyyttä.

Äiti toi kupit pöydälle ja me saimme ruveta syömään.

"Eikö olekaan maitoa?" kysyi Pekka piimätoopia katsellen.

"Vielä siihen maijot! Ja onhan siinä piimää toopissa. Se hyvin hyvästi
välttää semmosille ammattimiehille; — mistä ne maijot tähän aikaan
tulee —." Äiti näytti olevan pahalla tuulella. Siinä sitä sitte
syötiin puuroa ja piimää ryypättiin särpimeksi. Ei ollut aikaa piimää
huonoksumaan, vaikka se oli vähän hapanta ja vedellä jatkettua.

"Sinun kanssasi nyt ei viitsi sikakaan ryypätä yhdestä toopista, mokoma
moskatomperi", tuumaili Pekka syödessämme, haki puolen toopin mitan ja
kaatoi siihen minun osani.

"Äläpä siinä!" sanoi äiti. — "Vai niin — vai sinä! siinä söisit
sakeampaa ja pienemmällesi syöttäisit vetisempää! Luuletko etten minä
näe?" Ja hän kaatoi minun osani toopiin takaisin, otti lusikan ja
hämmenti ja kaatoi sitte minulle erilleen. Tuumaili siinä sitte Pekalle
hyvin totisesti:

"Ei tässä auta yhen ruveta paremmille paloille kun toisenkaan."

Alkoi jo tuntua vatsassa hyvin mukavalta, eikä nälkää ollut
kuuluvissakaan.

Pekka siitä lähti ensin pöydän äärestä ja tapaili lakkiaan ulos
mennäkseen.

"Eikö passaa siunata", huomautti äiti.

Pekka vähän vavahti, pani kädet ristiin ja hiukan hätäillen, mutta
äänekkäästi ja komealla nuotilla luki ulkomuistilta:

"Kiitos ruumiin ylöspitämisen edestä. Minä kiitän sinua kaikesta
sydämmestä ja kunnioitan sinua, taivaan ja maan Herra! ettäs minun koko
elinaikani nuoruudesta tähän hetkeen asti niin isällisestä elättänyt
olet, ja minulle vielä nyt joka päivä ruuan, juoman ja vaatteet
toimitat, ja kaikkinaisesta tarpeestani, sekä ruumiin että sielun
ravinnosta runsaasti ja joka päivä murheen pidät" — j.n.e.

Minäkin herkesin syömästä kun Pekka oli siunauksen lukenut, panin kädet
ristiin ja siunasin:

"Jesu anna aina ruokaa, että runsaasti ravituksi tulisimme." Minä en
vielä osannut mitään pitempää rukousta.

Äiti huokasi, nosti kätkyen pöydän viereen ja alkoi syödä, heiluttaen
kätkyttä vasemmalla jalallaan. Minä katselin häntä ja näin kyynelen
tipahtavan hänen silmästään.

"Mitä te äiti itkette?"

"En mitään — pane maata lapsi!"

Minä panin maata, kun puurokin tuntui niin raukasevan. Katselin siinä
sitte äitiä, käänneksin ja ähkyin, vetäsin jalat käppyrään ja koetin
nukkua. Mutta eihän siitä nukkumisesta tahtonut tulla mitään, kun piti
miettiä miksi äiti itki. Ra'otin vähä silmiäni. — Äiti näkyi hymyilevän
ja tuumaili: "Kuulustaapa se vähä siltä kun olisi puurosta sanomat
täynnä." Muuttui sitte vähä totisemmaksi. — "Ja mikä kumma se on jos
raukaseeki, kun on niin niukalti ruokakultaa. Vaan entäpä se paranee
tässä kesän päälle, kun isälle nousee palkka kahteen markkaan niinkuin
sitä jo puhutaan. Sitte siinä saa jauhoja ostaa ja itse leipoa, ja saa
joskus voitaki leipänsä päälle."

Annu siinä taisi herätä, koskapahan äiti alkoi hyräillä. Minäkin sain
kiinni unen päästä ja nukuin. — — — Oli kaiketi sitä jo tullut untakin
tarpeeksi, sillä minä kuulin äidin ja Pekan puhelevan. "Antakoon
maisteri paremmat vaatteet, kun ei viitsine semmoisissa nähä! Mistä ne
paremmat tulee", sanoi äiti kärtyisen näköisenä.

"Niin, mutta kun se sanoi, että saat mennä jos vain ei vanhempasi
toimita parempia vaatteita, ja sitte vielä sanoi että nämät haisee
niin pahalta että ei oikein viitsisi olla samassa huoneessa, vaan
kun täytyy; ja sanoi että tuommoisia ryysypukkeja ei tarttis kouluun
pannakaan — — ja pojat aina nauravat."

"No ole sitte poissa sen aikaa että saa pestä! Paikkaamista niissä
kyllä ei ole kun ei näy yhtään reikää — —, taitaapa iho paistaa — —
ja onhan niitä lapsia huonommissaki vaatteissa. Mistä sillä Tupusen
Jannellakaan on parempia päälleen panna."

"Sille on äitinsä saanut herskapeilta."

"Vielä tässä ruihnamaan ympäri kaupunkia! Haukkuisivat suut silmät
täyteen kun muka on mies työssä eikä ole lapsiakaan kun kolme. Ole
poissa sen aikaa, että saa pestä!"

"Maisteripa antaisi selkään jos olisin poissa. En mene ollenkaan — — en
koskaan mene kouluun enään — — minä heitän pois!"

"Sinunpa pitää mennä! Mitä siitä olisi että käypi tärmiinin ensin
melkein loppuun niin ettei ole enään kun viikko kolminen ja sitte
heittäisi pois."

"Niin mutta kun ei ole vaatteita!"

Äiti ei puhunut siihen mitään.

"Antakaapa äiti juomaa!" sanoin minä ja nousin.

"Tuolla sitä on toopissa piimäsinukkaa."

"Eikö ole sahtia?"

"Eipä sitä ole nyt sahtia ennen kun taas tehään — — kun ei ole rahaa
että saisi maltaita."

Silpasin sinukkaa oikein hyvän sijalta. Se tuntui ruumiissa mukavalta
ja pääkin raitistui. Halutti jo ulos, mutta silmäni osuivat katseleman
housuja.

"Kuulkaapa äiti! Röökynät ovat niin häijyjä, että nakkelevat santaa
kenkiin — — tehkääpä äiti minulle semmoiset housut kun Pekallakin on!
En tartte enään kenkiäkään — — jalat ei ole enään kipeät, ei ollenkaan!"

Äitiä nauratti, ja Pekkakin näytti pilkalliselta.

"Vai niin ne ovat herjenneet häijyiksi röökynätki! No pitää kai ne
sitte tehä." Ja äiti nauroi oikein vallattomasti. — "Mutta kyllä sitä
ei hääviä kokkaretta tarvita, joka jo hävetä osaa."

"Eihän se osaa sanoa 'ässääkään' — — mitä se semmoinen housuilla
tekee", tuumaili Pekka.

"Osaanpa sanoa!" Suuni vähä mutristui ja teki mieleni sanoa: mitä
sinäki siinä!

"Sanoppa 'ässä', jos osaat!"

"Ässä!" sanoin minä voitollisena ja opistani ylpeillen.

"Ka osaahan se! Ne ovat vissiin toiset kiusanneet!"

"Onhan Kaaperi sanonut 'ässän' jo aikaa, mutta se ei piä siitä huolta",
puollusteli äiti.

"Teettekö äiti?"

"Teen, teen!"

"Ja kuulkaapa! Lundin Maija tuumaili, että eipä se olekaan kelvannut
lehmille tuo sinun hattusi — — — saanko sitte semmoisen lakin kun
Pekallaki on? Saanko äiti?"

"Miksikä? Hyvä hattuhan se on." Ja äiti muuttui totisemmaksi.

"Niin mutta kun lehmät syöpi."

"Älä ole milläsikään! Jos joku sanoo, niin sano että eihän ne lehmät
huoli niin ai'astuneesta."

"Voi niin minä sanonki kun Maija kiusaa!"

"Mutta minkälaista se olisi tämä eläminen jos Janne vielä eläisi — —
olisi seki paraillaan syömään ja laukkaamaan — ja taitaspa käy'ä jo
kouluaki — —."

"Eikö se saisi käy'ä?" kysyi Pekka kummastellen.

Äiti ei puhunut siihen mitään, vaan kätkyt heilahti vähä kiivaammasti
ja neula sukelti sukkelammin isän vanhassa pyhälakissa. Näytti kun
Pekkakin olisi huomannut jotain, vaan ei puhunut mitään. — Katsoi vaan
häpeissään lattiaan.

Minä lähdin kartanolle. Teki mieleni mennä kadulle, vaan en oikein
kehdannut. — Rupesin siinä sitte miettimään, että tekeeköhän se äiti
minulle semmoiset housut kun Pekallakin on, vaan jokohan lie varsin
luvannut minulle mieliksi. Se alkoi jo käydä huoleksi.

Päivä jo valui viimmeistä neljännestään ja loi varjon asuntomme
edustalle, ja kun vielä vieno, kylmänsekainen merituuli tuntui
säärivarsille, niin näytti parhaalta mennä aitan portaille päivän
lekolle istuskelemaan. — Katselin siinä sitte housujani ja ajattelin,
että eihän minua vaan kukaan näe. — Näin västäräkin piipittävän
kartanolla.

Ka, sepä sievä lintu on, ajattelin. — Mitä se nyt? — — joko se lensi? —
— eipä se vielä — — mitähän se nyt löysi.

Siinä ne menivät surut ja huolet menojaan; piti niin ihailla
västäräkkiä, kun se viputti pyrstöään, juoksenteli ja noukkasi ja
väliin yritti lentoon. En muistanut nähneeni koskaan niin sievää lintua.

Visilin — — visilin — — mitenkä se panikaan? — Visilin — — visilin — —
niinpähän panikin. — Tuonne näkyi lentävän navetan räystäälle.

Mikä lie pistänyt päähän kun piti lähteä hätyyttämään västäräkkiä. Otin
kiven ja nakkasin.

Visilin — visilin — — se lensi katon yli toiseen kartanoon.

Voi, mikä nyt — —! — ruutu meni sirpaleiksi! — Se tahtoi tyrmistyttää
ihan siihen paikkaan. En jaksanutkaan nakata katolle asti — kävi
navetan akkunaan.

"Kuka akkunan särki?" kysyi äiti hätäisesti kyökin ovella. Minä lähdin
juosta kynttimään portille.

Jokohan se tapaa — — voi kyllä se tapaa! Tapasihan se, eikä kauan
viipynytkään. Minulla oli henki niin meneyksissä ettei ollut sanaa
suuhun tulevaa.

"Vai sinä tässä herkiät niin häijyksi, että ilman ihtisen aikojasi
säret akkunoita! Kylliksi tässä ilmanki näyttää olevan tavaroita, niin
tuommosiin vielä! Niihinhän ne menee ainoatki pennit", torui äiti ja
viedä viipotti minua käsipuolesta melkein kohona sisälle. Meni sitte
kyökkiin. — Pekka istui pöydän päässä, Annu sylissään.

"Sano sinä Kaaperi, että antakaa anteeksi, niin kyllä se antaa",
esitteli hän.

Katselin kauhistuksella ovea kohti, nyyhkin ja vapisin. Jo — jo — — nyt
se jo aukesi, — ja äiti tuli, kimppu luudan varpuja kädessä.

"Voi älkää!" oli ensimmäinen surkean kamala huudahdus, kun kielen
kannin laukesi.

Äkkiä olin vatsallani, poikkipuolin äidin polvilla. Siristelin siinä
sorkkiani ja koin huutaa:

"Älkää enään, älkää enään! Veri tulee, veri tulee. Nakkasin lintua,
nakkasin lintua — —!"

Eihän siinä osannut ajatella, että kyllä kai äiti paremmin näkee
tuleeko sieltä verta tai ei.

"Vieläkö vasta?"

"En, en!"

Ja sitte ei enempi enään, kun kerran vaan käväsi vitsat iholla, ja koko
homma heitettiin sikseen. Minä itkin ja katsoin häpeissäni Pekkaa,
nauraako hän. — Ei nauranut; katsoi vaan sääliväisesti. Taisi ajatella,
että vahinkohan sille on tullut Kaaperi-rukalle. Pillahti jo itku
isommaksi ja tuntui helpottavan sydänalassa.

"Rupeappa siinä vielä huutamaan! Kaikkea tässä vielä kuulee — — kun
ensin särkee akkunan ja saa vähä piiskoja, niin siitä sitte koko
illaksi marisemaan! Ei ollenkaan — — —!"

Pitihän sitä totella, vaikka ei se helpointa ollut. Mieli tuon
tuostakin turskahtamaan, mutta siihen se sitte kumminkin asettui. Äiti
meni kyökkiin ja vei vitsat mennessään.

"Mitenkä sinä särit sen akkunan?" kysyi Pekka.

"Nakkasin lintua — —", — ja itku pillahti uudestaan; piti sormilla
kosketella peräpuolia. Vaan kun äiti tuli, niin piti heittäytyä
hiljaseksi.

"Tuleppas tänne, että pannaan housut kiinni! — — — Niin se käypi kun
herkeää kovin vallattomaksi — — ja tarvitaanhan ne tämänvertaset varat
ruokakultaanki."

Rupesi siinä äiti sitte katselemaan, mitä ottaisi työkseen. Otti
ryysyvasusta talon herran antaman vanhan "frakin" eli "saketin", jota
isä talvella piti alupuserona. Katseli sitä sitte.

"Tästä minä sinulle häijylle teen housut, vaikk'et sinä oikein olisi
nii'en väärti", sanoi hän minulle.

Mieleni lauhtui ja vähän ajan kuluttua unohtui koko äskeinen
paskahomma. Menin katselemaan "frakkia", kun äiti sitä ratkoi.

"Siitä nyt ei tule semmoisia kun minulla on", tuumaili Pekka.

Minä katsahdin häntä kummastellen ja sitte katsoin kysyväisesti äitiä
ja odotin mitä hän sanoo Pekan arveluun.

"Kyllä tässä on vielä siksi eheitä paikkoja, että huoleti saa
tuommoiselle miehelle housut kun panee sovittelemalla. Minä olen
jo monta kertaa ajatellut, että eikö sitä ole mitään, josta saisi
Kaaperille housut, kun entisetki alkaa jo käyä niin hitinäisiksi, — ja
saishan nuo jo tuommoiselle olla umpinaisetki. Se muuttuu niin tuo aika
— — kun mennä kesänä ei vielä näyttänyt olevan umpinaisten tarpeessa,
niin tänä kesänä on jo liian iso avonaisia pitämään. Talvella ne jo
olisi pitänyt tehä."

"Tuleeko niihin plakkaritki?" kysyin mielissäni.

"Mitäpä sinulla lie niissä pitämistä."

"Niin mutta kun Lundin Aukullaki on — —."

"Olkoon! — — Sehän on herraspoika Lundin Aukusti."

Siihenhän sitä sai tyytyä kun ei muu auttanut.

Katselin siinä sitte akkunasta ja näin isän tulevan, eväsvasu
käsivarrella ja pääräri toisessa kädessä. Minä tarkastelin, näkeekö
isä, että navetan akkuna on rikki. Siinä piti kurkistaa niin kauan
kun suinkin voi nähdä. Ja näytti vähä siltä kun isä olisi katsahtanut
sinnepäin. Minä jo varusalti kyntin äidin takapuolelle.

"No mikä sinulle nyt tuli?"

"Isä tulee!" sanoin melkein kuiskaamalla.

"Ei isä tee Kaaperille mitään — — mutta mitä se tosiaanki siellä
kuhnailee?"

Isä tuli vihdoin sisälle, toista kyynäräinen pajun oksa kädessä. Hän
näytti hyvin kärtyiseltä ja katseli, silmät supistuksissa.

"Kukahan se niin viisas oli, että arvasi särkeä navetan akkunan?" kysyi
hän ja katsoi Pekkaa.

Ei kuulunut vastausta.

"Kukapa se muu semmoisia osaa kun sinä", sanoi hän sitte ja meni
lähemmäksi Pekkaa. — "Eikö niin? Sinähän sen särit?"

Pekalla kun oli pikku Annu sylissä, niin hän jo varusalti käänsi
selkänsä isään päin ja nosti toista kättään, torjuakseen muka lyöntiä.

"Sano sinä kun sinulta kysytään."

"En minä ole — — Kaaperi — — —", hätäili Pekka.

Minunkin jo teki mieleni sanoa, että ei se ollut Pekka. Hänen tukala
asemansa säälitti minua. Mutta en minä silti olisi sanonut itseäni
vikapääksi.

"Vai Kaaperiko se jo semmoisia osaa — — ilmanks se tuonne äitinsä taka
turvelehtaa!" Isä jo yritti sivauttamaan.

"Voi äiti!" parkasin minä pelästyneenä.

"Kah, menetkö pois siitä! Anna sen pojan olla!" Ja äiti pukkasi häntä
käsivarteen, niin että sivaus ei tuntunut minulle kun vähä kupeesen.
Ajattelin siinä itsekseni, että eipä tuo käynyt kipeästi.

"Antaapa hänen sitte olla — — mutta älä syytä minua jos epatto tulee!"
Ja isä näytti hyvin tyytymättömältä. — "Aivanhan se menee lautasiaan
myöten tämä eläminen. Kyllä tässä käskee kestää tuommoisten rasavillien
elättäjänä, kun kohta kääntävät nurin koko maailman — — ja näitä muka
ei saisi kurittaakaan —!"

"Aikapa niitä ruveta pajulla elättämään!"

"Ole niin viisas kun olet, niin ei sinusta silti näytä olevan lastesi
kasvattajaksi. Sanoohan Jesus Syyrakki, että kumarra hänen kaulansa
nuorna, lyö häntä selkään vähänä, ettei hän tulisi sinulle niskuriksi
ja tottelemattomaksi."

"Pitääkö niitä sitte pieksää yhestä asiasta kahteen kertaan? Luulisihan
sen piisaavan senki kun minä sille annoin."

"Raskitko toki antaa! Mitäs tyhjää — — se nyt ei ole tottakaan!"

"Tosi se on! — — oikein veri tuli", sanoin minä.

"Kas tätä kilkkaa, mitä puhuu! Etköhän narranne — — näytäppä onko se
totta!"

Yritin näyttämään, vaan kun äiti nauroi ja kielteli, niin en
näyttänytkään.

Isä nakkausi pitkäkseen ja taisi ajatella ruutua, koskapahan tuumaili,
että "saisi sen antaa lasimestarille, ennen kun herra siitä ennättää
mainita".

Äiti ei puhunut siihen mitään, hommaili vaan ruokaa pöydälle ja
tuumaili:

"Minä tässä keitin puuron jo päivällä, kun oli vähä pesuaki ja
tuli samalla kertaa. On kaiketi se pysynyt kuumana muurin pesässä,
koskapahan tuntuu kuppi kättä polttelevan. On se vähä kuorettunutta,
mutta haitanneeko tuo."

Siinä ne olivat jo pöydällä pari puurokuppia, leipäkori, ja
kellastuneita silahkoita lautasella. Piimää oli kahdessa toopissa. Kun
äiti käski syömään, niin minä ja Pekka heti riensimme pöydän ääreen.
Isä vielä makaili.

"Eikö sinulle tänä iltana ruoka kelpaakaan?"

"Kunhan nyt talon väki ensin syöpi — — ennättäähän ne vieraat sitteki."
Ja isä vetäsi nenäänsä ja pyhkäsi kasvojaan. Se merkitsi jotain sinne
päin, että — nytpä se sattui!

"Syöppä jos tahasi! Paremmin säästyy seki kipene — — ja aikapa tässä
ruveta niin akuraatisti elämään, ettei muut saisi ensin pöytään mennä!
Taitaapa rasvat haitata, että niienkään nuolemista tarttisi pelätä."

Nousi siitä viimmein isäkin ja rupesi syömään; katseli ympäri pöytää ja
näytti jotain arvelevan.

"Oletko sinä Kaaperi saanut voita koko päivänä?" kysyi hän
leikillisenä, kun jo oli syönyt silahkaa ja leipää ja alkoi katsella
puurokuppia.

"En ole saanut — — eilen Lundin Maija — —."

"Nielehän nyt vaan, äläkä kysele lapselta! Totta kaiketi sitä olisi
sinulleki jos kerran olisi antaa lapsille."

"Nehän ne tartteeki!" Ja isä vetäsi taas nenäänsä ja katsahti
kartanolle; mieli pyhkästä kasvojaanki, mutta kun toisessa kädessä oli
lusikka ja sekin puuroa täynnä, ja toinen käsi oli toopin korvassa,
niin se ei käynyt laatuun; — kyynärpää vain vähä kohahti.

"Niin — — ilman minä tässä vaan ajattelen että sokioksi kai sitä viimme
lopussa häätynee, kun ei enään näe voita puuron silmänäkään."

"Juo enempi!" tikasi siihen äiti.

"Sanoppa sitäki vielä! — — kun en ole kun neljä ryyppyä ryypännyt koko
talvena, ja neki olen muilta saanut — —."

"Niinkun ei ole ollut millä ostaa!"

"No mitä sitä sitte tyhjää puhuu!" Ja isä pisti suuren palan puuroa
suuhunsa ja nielasi niin että silmä vettyi.

"Niin mutta kun et olisi juonut niitäkään rahoja, joilla meinattiin
silahkanelikko hankkia, niin ei olisi talven ajalla tarvinnut tuommosta
törkyä ostaa — — ja neki vielä velaksi — — tietää kai sen, että kyllä
höökerit puolensa pitää kun häätyy velaksi ottamaan — — ja olisihan
sitä ollut säästämisen sijaa pitkin matkaa."

"Ne ajat ovat olleet ja menneet ja sillä hyvä."

— Saatiin siinä sitte syöneeksi ja siunattiin. Isäkin pani kätensä
ristiin, huokasi ja näytti häpeävän.

Oli siinä sitte vielä kun äiti sai syöneeksi, itsekullakin puhumista
minkä mitäkin, ja kun oli tarpeeksi puhuttu, niin pantiin nukkumaan.




II.


"Niin ja niin paljo on vielä maksamatta."

Minä monta kertaa mietin, mitä äiti tuolla hokemallaan tarkoitti, kun
lauantai-illoilla sai käsiinsä isän viikkopalkan. Sain minä viimmein
selville, että hän tarkoitti talvellisia ruokavelkoja. Kului siinä
kesää kappale ennen kun hän heitti hokemansa, vaikka itsekin oli tuon
tuostakin päivät päästään herrastaloissa pyykin pesussa ja potun
panossa.

Pekankin jo piti kulkea ulkohaminassa lankun päitä latomassa, sillä
hänelle keväällä hankittiin kuuden markan maksavat vaatteet ruskeasta
aivinasta. Ne kun piti velaksi ottaa, niin hän lupasi kesällä tienata
ainakin sen verran, että saisi vaatteensa maksetuksi.

Sillä aikaa kun äiti ja Pekka olivat poissa, oli tädin Kaisu, pieni
ykstoistavuotias tyttö "kotimiehenä". Talon piika Liisa kävi toisinaan
katsomassa, onko mitään hätää.

Päästiin siinä jo sen verran eteenpäin, että äidin sopi luopua
kolmimarkkasesta ja huutaa muutaman porvarin konkurssihuutokaupasta
vanha renkien sohva "mööpelin lisää". Luteita siinä äiti kehui olleen
kovasti vaan eipä niistä tuntunut olevan sanottavaa kiusaa kun hän
voiteli sitä lamppuöljyllä ja tukki talia koloihin.

Muutamana päivänä keskikesällä olimme kolmikannassa kotona, Annu
neljäntenä. Pekka sanoi olevansa vähä pahoinvoipa, ettei oikein kyennyt
työhön.

"Kukahan sieltä ajoi kartanolle? Kuulusti kun joku olisi ajanut",
tuumaili äiti istuessaan raasuvasun ääressä huoneen perällä. Minä
riensin akkunasta katsomaan.

"Setä tulee pikku Mustalla! Tulkaa äiti katsomaan!" sanoin ihastellen.
Minusta tuntui niin juhlalliselta kun ainakin silloin kun joku
maalainen ajoi kartanolle. — Minä jo osasin käyttää s:ää ilman
vaivatta; pitihän siihen oppia sillä rumallehan se olisi kuulustanut,
kun s:ää kiertelemästä olisi tavattu mies moinen, joka jo oli pitänyt
umpinaisia housuja kauan aikaa.

— Äiti alkoi hommailla sakkavettä kahvipannuun, eikä ollut muuten
millänsäkään yllytyksestäni. Pekka kyllä antoi kätkyelle enemmän
vauhtia niin että ennätti kävästä akkunasta varmuuden vuoksi
katsomassa. Kätkyen ääreen jälleen mennessään tuumaili: "Sepähän näkyy
olevan."

Minulla siinä teki mieli mennä kartanolle, vaan en malttanut, kun oli
laiva vielä keskitekoinen. Sen verran kumminkin piti malttaa, että sai
katsoa, mitä siellä setä hommaili. Hän riisuskeli Mustaa valjaista,
sitoi marhaminnasta kärryn rattaasen, penkasi heiniä istuimen
takapuolelta etupuolelle, otti eväsarkun ja tuli sisälle.

"Terveisiä — —."

"Kiitoksia", vastasi äiti. — "Mitä sitä muuta kuuluu?"

"Eipä sitä kuulu mitääs erinomaisempia — — mitä tänne kuulunee?"

"Ei kuulu tännekään — — hyvästi siellä voitu kotona?"

"Siinähän tuo menee aina hiljalleen — — miten täällä lie jaksettu?"

"Kylläpä sitä on jaksettuki."

"Kuumanlainen siellä on ilma — — — poro pölisi — —."

"Taitaa se olla —", ja äiti meni kyökkiin kahvipannu kädessä.

Setä haukotteli ja tuli akkunasta katsomaan.

"Eipä sille näytä syönti lystävänkään — — taitaa pitää kuumana" — — ja
sitte hän katsahti Pekkaa. — "Etpä sinä tainnut joutaa kun on lapsen
sou'atus."

"Mihinkä?"

"Niin, minä tässä ajattelin, että kävisit ojalla Mustaa juottamassa, se
kun ei huoli tämän kaivon ve'estä — — on tottunut saamaan enimmäkseen
jokivettä."

"Kyllä minä!" sanoi Pekka mielissään ja nousi seisalleen. — "Sou'ata
sinä Kaaperi!"

"En minä! — — minäki lähen ojalle —."

"No sou'atanma häntä sitte minä sen aikaa", tuumaili setä.

Taisi sen kuulla äitikin takan ääressä, kun ovi oli auki. Hän tuli
ovelle katsomaan juuri kun me olimme menossa.

"Ka, setäkö se nyt häätyi sou'attamaan?"

"Niin, pojat menevät hevosta juottamaan."

"Sou'ata sinä Kaaperi! Saattaahan Pekka semmoisen asian toimittaa
yksinääniä."

"Minäki menen", sanoin itkua pidätellen.

"Antaa pojan mennä, koska se tuntuu olevan niin mieluista kaupungin
pojista", sanoi setä.

Äiti ei enään estellyt, tuumailihan vaan: "Kylläpä sitä nyt lapsettaa."

Musta tunsi Pekan jo vanhastaan ja hirnasi heti kun näki.

Minäkin siihen menin Mustan viereen kun Pekka päästeli marhamintaa. Se
ensin kurkotti ja nuuskien katseli minua hyvin leppeästi, mutta rupesi
jo luimistelemaan ja puistautti päätään juuri kun olisi tahtonut sanoa:
Saat mennä koska sinulla ei ole mitään antamista. Minä en ollut siitä
millänikään, vaan kun Musta luimisti vähä julmemmasti ja puistautti
rajummasti päätään, siten antaen tietää, että se olikin totta, niin
johan siinä piti vähä pelätä.

Pekka nousi kärryn rattaalta selkään ja istui siinä pönäkkänä,
marhaminta kädessä ja suu hymyssä.

"Soo, Musta!" häsötin minä takapuolella.

"Tprr, ptrr! Kaaperi kuuletko sinä!" hätäili Pekka kun Musta yritti
juoksun kytkää.

"Hihi — — voi kun pelkää raukka! Soo Musta!" — Tuntui niin hassun
hupaiselta kun sai ahdistaa arkaa ratsastajaa.

"Jos et vain ole siivolla, niin muista!"

"Mihinkä sinä ajat?" kysyi Langin Jonne akkunasta kun siitä sivu
menimme.

"Ojalle juottamaan", sanoi Pekka naurusuin. Jonnen näytti käyvän
kateeksi.

"Oota, minäki tulen!"

Minä häsötin Mustaa, otin siinä toimessani kivenkin ja nakkasin.

"Tprr, tprr! — Kuuletko sinä! Minä kohta putoan."

"Piä sinä harjasta kiinni!" huuteli Jonne toimessaan ja tulla vihkasi
perässämme. Hän ei enään kyytiin ennättänyt, tapasi vasta sitte kun jo
oltiin ojalla.

Musta joi oikein hyvän sijalta, vaikka vesi oli vähä lämpimänlaista;
katsahti sitte pitkin ojaa sieramet pörröllään, joi vielä vähä ja alkoi
kääntyä takaisin.

"Annappa minäki ratsastan!" sanoi Jonne.

"Saat sitte toisella kerralla."

"Aja sinä juoksua!"

"Ajasin minä muuten, vaan kun on kivikatu, niin kävisi pahasti, jos
sattuisi putoamaan."

"Soo Musta!" yritin taas kiirehtimään vaikka kaipposin Jonnea.

"Tprr, tprr!" pani Pekka.

"Annappa sen hevosen olla!" komenteli Jonne.

"Eipä se ole tei'än hevonen — — se on sedän!"

"Olkoon vaikk'ois kenen niin anna sen olla!"

Pitihän sitä totella, sillä Jonnessa näytti olevan herraspojan mahtia;
ja minä huomasin, että olen huonompain ihmisten lapsia.

"Nyt tulee mullikko!" sanoi Jonne kun päästiin portin kohdalle, otti
kiven ja nakkasi Mustaa kupeesen.

"Älä!" oli ainoa minkä Pekka ennätti ääntää ennenkun teuskahti
porttikäytävään. Musta meni menojaan perälle kartanoa.

"Voi! Kävikö pahasti?" hätäili Jonne.

Pekka siinä vähä äimisteli, nousi seisalleen ja katsellen vihaisesti
Jonnea päästi synkän kirouksen. "Oota sinä!" uhkaili hän ja etsi kiveä.

Jonne siinä seisoi uhkaavan näköisenä ja sanoi: "Nakkaappa koetteeksi!"
Mutta eihän se auttanut — sai kun saikin nasauksen takapuoleensa.

Siitäkös Jonne kimpastui ja tarttui lujasti Pekkaa rinnasta, ja Pekka,
kuutta kuukautta vanhempana, nyykertyi portin viereen kontalleen.
Pääsi siinä kumminkin Jonnelta vola suusta, sillä Pekka oli äkänen
tukkanuottaa vetämään.

Langin rouva katsahti akkunasta juuri kun minä yritin huutamaan:
"Äiti-i! Jonne pieksää —!"

"Jonne, Jonne! Hva gör du nu? Ja sinä siellä — — mikä se olikaan — —
niin Pekka — sinäpä häijy olet! Kom in nu Jonne!" —

Langin rouva oli itse alhaista sukua, vaan kun oli tullut
palvelusneidiksi kaupunkiin ja tapauksen kautta päässyt kauppamiehen
rouvaksi, niin hän halusi puhua pojalleen ainoastaan ruotsia, jota oli
palveluksessaan oppinut ja sittemmin omassa perheessään.

"Förstå' du icke att alla skratta derför?" Lähti siitä viimmein
Jonne ja katsoi Pekkaa itkusilmin, pui nyrkkiään ja sanoi: "Kyllä
muistetaan." — Pekka irvisteli ja uhitti: "Ähä, kutti! Itkupa sinulta
pääsi!"

"Minä sille vielä annan niin selkään että vissiin muistaa toisellaki
kerralla", tuumaili hän sitte kun perälle kartanoa meneskelimme.
Marhamintaa sitoessaan hän arveli, että näkiköhän äiti että me
tappelimme.

Tuskin vaan näkikään; ja jos näkikin, niin taisi ajatella, että "totta
kai sopivat jos joskus tappelevatki". Setä sitä kyllä ei nähnyt koko
mylläkkää, sillä akkunan pieli sopi eteen.

— Rupesi siinä sitte setä syömään, kun oli kahvia juonut. Minä menin
sohvan viereen katsomaan kun hän söi. Vesi valahti kielelleni, kun
katselin, miten hän lopisti tuoretta roppaa rieskapalan laitaan ja
siitä sitte haukkasi.

"Lundin Maijapa antaa minulleki voileipää kun menen siellä käymään",
mielistelin pää kallellaan.

"Vai antaa se!" Ja setä otti suuren palan rieskaa, pani vahvasti roppaa
päälle ja antoi sen minulle. Minä haukkasin heti kun sain. Äitiä
nauratti koko peli, ja hän arveli että "kyllä kai se poika konstin
keksii — — niin, mutta mitä sinä sanot kun sait?"

Minä huomasin, että minun pitää kiittää, ja paiskasinkin sedälle kättä
että lopsahti. Menin siitä sitte ulos voileipä kädessä. Navetan seinän
vierellä, juuri akkunan alla oli matala lautaläjä. Se näytti mukavalta
istuimelta. Menin istumaan.

Rappe siellä makaili aitan porrasten alla. "Rappe se!"

Nosti se vähä päätään, vaan heittäysi heti hermottomaksi. Taisi
ajatella, että mitäpä siitä lienee hyvää alituisesta paininlyönnistä
tuommoisen miehen kanssa. "Rappe se! — — minulla on voileipää!" Rappe
nosti päätään uudestaan ja arveli, että on kaiketi sillä nyt jotain
erinomaisempaa asiaa kun ei tule lähemmäksi, kutsuu vaan — — ja mitä se
lie ollut kun se sanoi niin pitkään?

Minä näytin Rapelle voileipää.

Sepähän auttoi, koska nousi istumaan. Arvelutti se vielä vähä,
lähtisikö vai ei. — Taisi siinä pöristä kärpänen, kun niin piti
leukojaan luksauttaa.

"Rappe se!" Ja minä näytin voileipää uudestaan.

Tulihan se sieltä viimmein ulkopuolelle ja heilautti häntäänsä. Piti
vielä istahtaa ja katsoa tarkemmasti oliko se totta.

Yritin kutsumistani uudistamaan, vaan eihän se käynyt laatuun, kun oli
suu täynnä, enkä ennättänyt siihen kiireesen nielasta; saatoin vaan
sanoa: "— yyy —!" ja näytin voileipää.

Rappe alkoi juosta nylkytellä minua kohti ja häntä heilui.

"Katsoppa! Etpä saa!"

"Uu, uu, voh!" Ja Rappe siirtelihe levottomasti oikealta vasemmalle ja
vuoroin nosti käpäliään polvilleni.

Pitää kai sille antaa kun noin mieli tekee; ja minä haukkasin pienen,
tuommoisen peukalon pään kokoisen jytysen ja annoin Rapelle. Mutta
eihän siinä ollut oikein nielastakaan, jopa sitte purra olikaan. Olisin
antanut enemmänkin, vaan kun se oli rieskavoileipää — — olisi ollut
muutakaan —.

Piti sitä kumminkin haukata vielä toinen jytynen — ja kolmaskin vielä —.

"No, Kaaperi!" — Äiti seisoi kyökin ovella; nimeni hän lausui niin
oudosti: loppukorkoa käyttämällä. — "Kylläpä sinä nyt olet huppana, kun
syötät koiralle ainoat evääsi. Tule jo pois sieltä!"

Kun en oikein huomannut totella, niin hänen täytyi tulla noutamaan.

"Huss! — — vieläkö sinä siinä!" pani äiti Rapelle, kun se mieli
seurailemaan pää vinossa ja häntä kippurassa. Äiti kiissitti minua
käsipuolesta kyökkiin. Sitte hän katseli minua nuhtelevan sääliväisesti
ja sanoi: "Piiskoja sietäisit saaha!"

— Mutta jokohan lie tälläkin kerralla ajatellut, että "ei tai'a olla
oikein terve tuo Kaaperi, kun se toisinaan itsekseen naureskelee ja
katsoa tuijottaa yhteen paikkaan."

Ei tullut kyyneltä silmään, vaan sen sijaan minut valtasi muu'an
muotoaan etsivä surumielinen sävel. Oli se jo soinut ennenkin, mutta
sen vaikutus ei vielä koskaan ollut niin voimakas.

Menin sisälle ja kun ei haluttanut syödäkään panin voileivän tuolille.

"Saanko sen minä?" kysyi Pekka.

"En anna!"

"Täällä Pekka! Saat täältä —", ja setä antoi Pekalle voileivän.

"Söisitkö sinä Kaaperi palvattua lampaanlihaa? He! Maistappa! — — He
sinäki!" Ja hän antoi Pekallekin.

Minä vätystelin lihakipenettä, vaikka sydänalassa tuntui kun joku olisi
pukannut vastaan. Kului se kumminkin kulumistaan ja vihdoin loppui
kokonaan.

"Haluatko vielä?"

"En!"




III.


Päästiin syksyyn. Oli jo markkinat.

Meilläkin oli muutamia maalaisia muitten seurassa setäkin.

Markkinat olivat jo kau'an pyörineet päässäni. Minä tiesin, että
silloin tulee maalaisia, joilta saa palvattua lihaa, leipäjuustoa ja
tuoretta roppaa makean uutisleivän kanssa; ne tuovat äidille hinkillä
tai leilillä maitoa niin että sitä saa paljo — — hyvin paljo — oikein
juoda asti.

Muuten se olisi mennyt jotakuinkin mieltä myöten, mutta kun minua ei
päästetty kadulle. Väliin kyllä sain käydä portilla, mutta en etempänä.

Isäkin oli poissa työstä, "kun kaikki muutkin lähtivät pitämään
markkinoita, niin mitäpä hänkään yksinään teki työpaikassa."

Oli jo suunnille toteutunut äidin toinen kesällinen hokema: "Kun saisi
talven varaksi kokoon kolmekaan kymmentä markkaa, niin olisi se hyvä
seki", — Voitakin saatiin tuon tuostakin leipänsä päälle niin ettei se
tuntunut niin harvinaiselta kun kevätpuolella kesää. Ei sitä nytkään
kannattanut syödä joka syöntikerta, kun piti pitää suu säkkiä myöten.
Oli sitä kumminkin aina puuron silmänä ja potun soosina.

Isä siitä lähti vieraitten mu'assa markkinoille ja aikoi sedän kanssa
käydä katsomassa sopiiko ruveta kauppoihin kalarannassa.

Minullakin oli markkinarahaa kymmenpenninen. Sitä kun pöydällä
pyörittelin, niin tuntui kun olisin ollut rikkain mies maailmassa.
Mutta siitähän se oli työ ja tekiäinen, kun piti miettiä mitä sillä
arvaisi ostaa, joka olisi oikein hyvää. Ei siitä kumminkaan tullut
mitään koko miettimisestä, ei tuon valmiimpaa; piti kysyä äidiltä
neuvoa.

"Minkälaista kottaa minä ostan tällä lantilla?"

"Osta ymmyrkäisiä korppu|a! Ne ovat hyvin näkysiä, ja niitä saa
seitsemän kappaletta kymmenellä pennillä."

"En minä semmosia!" —

Minä olin nähnyt herraspoikain syövän pehmeää nisua ja piparikakkuja.
Setä kyllä osti lapsilleen tuliaisiksi ymmyrkäisiä korppuja, mutta
setähän oli maalainen.

"Osta sitte kymmenen pennin ankkastukki", sanoi äiti.

"En minä — — minä ostan piparikakkuja", sanoin ujostellen. Minä jo
suunnille arvasin äidin ajatuksen.

"Kaikkiapa tähän vielä ostettaisiin kun piparikakkuja! Eihän niitä
meikäläisistä syö kukaan — — ja eihän niistä ole vatsan täytteeksi.
Kymmenen pennin e'estä kun syöpi, niin tuntuu kun ei olisi syönytkään;
mutta kun toppaa ankkastukkia kahvin kanssa, niin tietää saaneensa; — —
herrasruokaahan ne piparikakut ovat."

"Minä sitte ostan ankkastukin! Saanko heti mennä?"

"Mene vain!"

Ei siitä ollut leipuri kaukana. Toiselle puolelle katua kun vaan
hilpasi, niin siinä jo oli puoti, jossa sai kauppansa tehdyksi.

"No, mitä se nyt Kaaperi ostaa?" kysyi leikkisä puotineiti kesken
kiireensä.

"Ankkastukin."

Tuntui niin tuiki mukavalta, kun sai kerran muka omalla rahalla ostaa.
Ojensin neidille lantin ja sain ankkastukin ja vielä kolmen pennin
rinkelin kaupantekiäisiksi. Onnestaan siinä piti hymyillä, kun neitikin
hymyili antaessaan.

Kadulle kun tulin, niin näytti kun kaikki olisivat katselleet minua ja
ajatelleet, että onpa sillä pojalla nisua koko joukko. Piti siinä sitte
porttikäytävässä pikkuisen maistaa kumpaisestakin.

"Paljopa sinä saitki kymmenellä pennillä", tuumaili äiti kun pääsin
sisälle ja panin ostokseni pöydälle. — "Niin mutta persohan sinä olet
kun jo piti haukata taipaleella."

"Enhän minä muuta kun vähä maistin!", sanoin näpeissäni.

"Eipä sillä — — omapahan lie asiasi ja omaasihan tuo on nisuaki."

Se oli jo täyttä lohdutusta, niin ettei häpeä enään häpeälle
tuntunutkaan. Minä rupesin syömään rinkeliä.

"Älä nyt vielä syö! Ennätäthän sinä sen sitteki kun kahvia keitetään.
Mutta jos sinulla on nälkä niin saat voileipää — — eihän sitä enään ole
ruu'an puutetta."

En halunnut voileipää, kun jo olin markkinavieraitten kanssa syönyt
vankan eineen: lihaa ja voileipää, ja sain vielä kuilasta tuliaismaitoa
enemmän kun korttelin palanpainoksi. — Minä panin nisut kaappiin,
kun äiti käski. Pekkaki siinä tuli sisälle, tyhjä sikarilaatikko
kainalossa. Koulusta kun oli markkinalupa, niin hänellä oli hyvää aikaa
kaupitella sikaareja.

"Minä olen jo myönyt kaikki — —! Antakaapa minä vähä syön, että saan
mennä toisia ostamaan."

"Maltahan nyt vähä! Eihän tässä niin hengen hätää ole — — ja luulisihan
tuota vähemmälläki köyhänä pysyvän."

"Markka viistoista penniä tienasin niinkun ei mitään ja kohta saan
toisen verran. Antakaahan nyt sitä ruokaa!"

"Sinullapa hätä on! No, sou'ata tuota lasta, ettei se herää! Minä
nou'an korpelosta voita ja leipää."

"Antakaa maitoaki!"

"Saat kai sitä vaikka paljoki — —."

Isä naulasi kesällä suuren korpelon kyökin seinään ruokakaapin virkaa
toimittamaan, se kun oli lii'an hankala työkalujen kuljetukseen; ja
kun piti tehdä toinen pienempi, niin se hyvin hyvästi jouti mainittuun
virkaan.

"Minäpä olen ostanut kottaa", sanoin Pekalle, kun äiti meni kyökkiin. —
"Minä sain oikein paljo!"

"Annatko minulleki?"

"En anna! — Sitte saat kun äiti keittää kahvia. Täällä sitä on näin
paljo!"

"Eipä tuota ole kovinkaan paljo — — kerrallahan nuot tuonvertaset
syöpi, eikä tartte olla nälänkään."

"Niin mutta minäpä syön kahesti!"

"Niin — — mitäpä sinusta miehen rinnalle!"

Äiti jo tuli, maitotoopi kädessä ja pari voileipää toopin päällä, ja
sanoi: "Siinä sitä jo on." Katseli sitte minua naurusuin kun panin
nisujani kaappiin. Minä ajatteIin, että mitähän se nyt naureskelee.

"En minä muuta kun näytin Pekalle."

"Vai niinkö se oliki! Minä luulin, että eipä se malttanutkaan."

"Antakaapa äiti minulleki maitoa!"

"Kuili tuosta toopista niin paljo kun lystäät! Pannaan sitte Pekalle
lisää jos kesken loppuu — — ja mihinkä sitä tässä säästää, kun ei tule
piimitetyksikään — — eikähän noita ole astioitakaan; kun keittämään
rupeaa, niin tartteehan niitä siihenki."

"Onko se äiti totta, että minulle ostetaan kengäkset kun saan sikaarin
kaupalla kokoon kaksikaan markkaa?" uteli Pekka syödessään.

"Sekö sinua nyt huolettaa! Syöhän nyt vaan taiten, ett'et läkähy!
Luulisi tässä vähemmälläki kiireellä ennättävän."

"Niin mutta jos minä en saakaan kenkiä."

"Mikä sen estää?"

Pekka ei oikein malttanut syödä; ei tahtonut enempää maitoakaan
ja toisen voileivänkin jätti pöydälle. Ei ollut aikaa pitkiin
ruokalukuihinkaan; pani vaan kätensä ristiin ja sanoi hätäisesti:
"Jesus siunaa ja anna vastaki!" Kopoi heti lakkinsa ja meni.

"Kuule! Mitä sinä niin paljolla rahalla te'et? Ethän sinä tartte kun
sen kaksi ja viisikolmatta — — saat jättää sen markka viis'toista
penniä minulle."

"En jätä! Minä ostan niillä kaksi punttia rosseja."

"No, mene sitte, mutta älähän vain keneenkään pahki juokse! — — Kylläpä
sillä nyt oli vauhtia — — kunhan vain ei kesken loppuisi."

Minä katselin kartanolle ja kummastelin Väntin, Tuomaan ruunan
erinomaista lihavuutta eli oikeammin mahan suuruutta. Joku tarkempi
hevostuntia olisi epäilemättä sanonut sitä laihanpuoleiseksi ja
kukaties ihmetellytkin sen suuria luita. — Ajattelin siinä sitte, että
milloinka minä saan tuommoisen hevosen.

"Kuulkaapa äiti! Sitte kun minä tulen suureksi, niin minä teen suuren
talon — — isälle ja teille kamarin, musterille ja musterin Kaisulle
kamarin, ja Pekalle ja pikku Annulle kamarin — —."

Olisin vielä jatkanut luetteloa, vaan äiti keskeytti kysymällä: "Entä
itsellesi?"

En heti hoksannut vastata. Hetkisen aprikoituani sanoin: "Minä te'en
eri pytingin — — ja sitte menen Ameriikaan ja tuon teille rahaa noin
paljo — — noin — — niin ett'ei mahu helmaankaan. Sitte minä ostan
Tuomaalta tuon ison ruunan, ja sitte ostan pellon Langin herralta — —
ja sitte ajetaan isolla ruunalla pellolle ja istutaan keeseissä ja — —."

"Sittehän sitä passaa oikein herrastella. Ja eihän se ole ruunakaan
vielä kahtakymmentä täyttänyt — — mutta minkä sinä sinne pellolle
te'et?"

"Sinne minä teen ison pytingin, paljo isomman kun Lundin pellolla, ja
paremman keelapaananki —."

"Mitä sinä sillä keelapaanalla teet?"

Siitä oli taas miettimistä, eikä siitä tullut tuon valmiimpaa. Katselin
kartanolle ja nä'in Kilströmin Kallen, läheisen kapakan pojan tulevan
kartanolle.

"Saanko mennä ulos kun Kalleki tulee?" — Äiti lupasi.

Kalle jo tuleskeli lähempänä ja katseli Väntin Tuomaan ruunaa ja
ihmetteli: "Voi turkanen! Kylläpä se on vankka hevonen!"

"Minä ostan sen sitte kun tulen suureksi."

"Eipä sinulla ole rahaa!"

"Minäpä nou'an Ameriikasta!"

"Meillä sitä on paljo! Nytki on vieraita isossa salissa ja matsalissa
ja vieraskamarissa ja rahteerissa aivan täynnä niin ett'ei oikein
antaa ennätä — — ja pappa antoi minulleki markan, ja minä olen syönyt
pompomia ja prits'ässiä ja piparikakkuja niin paljo että —!"

"Olenpa minäki ostanut rinkelin ja ankkastukin."

"Niin mutta täällä — — parempaahan tämä on!" ja Kalle vetäsi taskustaan
aika kääryn pompomia.

"Maistappa, he! — — Ei niin, ei niin! Pane kourasi alle, niin minä
annan kouraan!"

Minä ojennin kourani ja Kalle kaatoi niin paljo että minun piti panna
toinenkin koura, kun pompomit alkoivat maahan tippua.

"Ovatko hyviä?"

"Ovat niin hyviä että —!"

Oli siinä hauskuutta tarpeeksi, kun söimme pompomia ja hymyillen
katselimme toisiamme. Istahdimme sitte akkunan alle nurmelle
päivänlekolle. — Oli oikein mieluinen markkinailma. Vieraatkin
kehuivat, että kyllä nyt sopii olla markkinoilla, kun ei hölse
kiusaa tiellä eikä kaduilla; on kohta lii'aksi kuiva kun mielii pöly
nousemaan. — Oli siinä mukava akkunan allakin keskustella minkä
mitäkin. Johtui puhe Kilströmin vieraisin. — — —

"Tei'än isäki oli meillä ja nauratti mammaa niin että —."

Minä en huomannut akkunan olevan auki niin että äitikin voi hyvästi
kuulla keskustelumme. Juoksin sisälle.

"Kuulkaapa äiti! Isä on Kilströmillä ja — —."

"Anna olla! Mitä se sinuun kuuluu? Mene nyt ulos, kun äsken niin
mielesi teki!" — Minä kummastelin, kun äiti näytti niin kiukkuiselta ja
huolestuneelta. Ei kuulla tahtonut; ajoi vaan ulos. Minä menin.

Lähellä akkunaa kyökin oven puolella oli tikapuut. Pekka niihin kerran
sitoi kiikuksi vankan köyden. Oli siinä Kallekin jo kiikkunut useammat
kerrat, ja nytkin hänellä pisti päähän ruveta kiikkumaan. Minä annoin
"pommeja."

Kalle taisi nähdä äidin akkunan pielessä, koskapahan alkoi tuumailla,
että on hän silti herraspoika vaikka joskus käypi täälläkin. Sanoi
papan ja mamman toisinaan kieltelevän, mutta ei aikonut totella. Ja
arveli että kun hän kasvaa papan kokoiseksi, niin piiskaa kumpaistakin.
Piiskaisi hän jo nytkin, mutta kun pappa on niin vankka, ett'ei sitä
voita — — nostaa vissiinki sata leiviskää.

"Vankempi mei'än isä on!" sanoin minä.

"Eipähän —! Eihän tei'än isällä ole niin iso vatsakaan — — saa panna
vissiinki kolme ennenkun tulee niin iso kun papalla."

Minä jo närkästyin, enkä antanut enään pommejakaan.

"Mene pois täältä! Ei se ole sinun kiikkusi — —"

"Pekka teki sen minulle!" — Oli jo nyrkki tarjona, että tuosta saat jos
ei muu auta.

"Äläs kelpo kiikku! Renki Jussi tekee minulle paljo paremman."

"Mene pois täältä!"

"Etpä saa enään koskaan kottaa — —!"

Äiti katsoi akkunasta.

"Kaaperi sinä! — — ja mene sinäki Kalle jo kotiisi! Siinä näkyy taas
tulevan riita."

"Etpä saa enään kottaa koskaan!"

"Mene nyt! Mitä sinä sille syötät makeisiasi — -, ja taitaspa liikaa
olla jos syöttäisit enempiki." — Äiti vetäysi pois akkunasta.

Kallella siinä teki mieli antaa selkään, mutta ei uskaltanut, kun luuli
että äiti näkee. Minä saattelin häntä portille, kivi kädessä. Hän
seisahtui kun pääsi kadulle. Minäkään en enään uskaltanut hätyyttää,
sillä tiesin saavani aika löylyn jos vaan liian likelle menisin.

Isä ja Tupunen tuleskelivat Kilströmiltä päin. Tupunen veisasi:
"'Herodes häijyn elkinen, Veljens' eläis' emännän ryöväis' — — mitenkä
se sitte olikaan? — — etkö sinäkään muista? — — olisi sitä tuota luitia
kun olisi taitia! Eikö se ollut: Johannes Kastaja julkinen — —."

"Äläpä siinä lojua!" kielteli vastaan tuleva poliisikonstaapeli
Sivander.

"Ole hiljaa! Ethän sinä ole kovin häävi mies itsekään! Nälkäänhän sinä
sen vietävä olisit kuollut jos et olisi virkaa saanut — — tuommoinen
herra — — ja vielä rupeaa muka turisemaan!"

"Ole — ole hiljaa!" houkutteli isä.

"Mene pois siitä ihmisten nähtävistä ja ole hiljaa! Minä muuten
toimitan korttikaariin — —."

"Tuommonen mies! Etkö sinä hoksaa, että minäki olen yksi niistä
monesta, jotka sinua elättävät?"

Sivander jo koetteli poveaan ja sanoi: "Kyllä tässä pian tulee eri
taminat kun kerran puhalletaan."

Isä alkoi vetää Tupusta kartanolle. Tupunen vaan tuumaili: "Tuommonen
mies! Vie sinä sinne korppulaariisi keskeltä katua, äläkä ihmisten
kartanolta! Minä sinulle kuitenki palkan maksan — — usko pois! Nälkään
perhana soi olisitki kuollut jos vaan et poliisiksi olisi päässyt — —
ja semmonen pännämies! — — on sitte muka niin teerevänä, että ihmiset
eivät saisi rauhassa veisata juhlavirsiä — —."

"Niin mutta kun oikein ajatellaan, niin se ei ole tyhmimpiä tuo mies,
vaikka moukalta näyttää", tuumaili muu'an muitten mu'assa portille
tullut markkinamies.

Tupunen siinä vielä mieli puhua, vaan isä sanoi: "Se jo meni — — älä
nyt enään pormentteeraa!"

"Sai se mennä! Kyllä se on semmonen kutale, ett'ei toista mokomampaa.
Monta kertaa se on minun haalannut korttikaariin ja sai sen vietävä
senki aikaan, että pääsin silloin ve'elle leivälle, vaikka ei ollut
enempää syytä kun panttasin Langin kirveen omanani."

"Miksi sinä sen panttasit?" kysyi isä kummastellen muka.

"No kun oli niin helkkarin kova kohmelo, niin mikä siinä auttoi — —
ja ryyppyä en saanut vaikka kuinka koettanut olisin. Oma kirveeni oli
jo pantissa, enkä viitsinyt enää mennä muita kaluja hakemaan, niin
ajattelin pantata Langin kirveen, ja ajattelin vielä että saahan tuon
lunastetuksi ja sitte kauniisti panna entiseen paikkaan. Mutta tuo
sen vietävä Silvanteri tammasi varkau'esta. Tästä lähtien on tuomio
kerta kerralta kiihtymään päin kun Pellonpään pojan nälkä; ja vaikk'ei
varastaisikaan, niin silti saa nuhteita joka kerta kun vaan sattuu
ryypyssä olemaan. Tuo Silvanteri se ei kuunnellut kun minä vakuutin,
että ei se ollut missään varastamisen aikomuksessa kun minä sen kirveen
otin — — nauroi vaan, vaikka juopihan se itseki ja istuu kapakassa
enemmän kun määrä olisi — —."

"Mitä sinäki siinä tierailet! Eikö sinulle ole sanottu — — no, no,
älähän nyt sentään säiky! Ei se mitään pahaa ollut —."

Lähtivät siitä astelemaan perälle kartanoa ja minä sain uutta
uskallusta, jotta rohkenin kävellä isän rinnalla ja pistää käteni hänen
kouraansa.

"Niin, niin! Emmehän me ole niin pahoja kun luulevat. Uskotko Aappo,
että minä en ole hetikään niin hullu kun luulevat. Pitävät minua
varkaana ja jos jonaki, mutta omatunto sanoo, että minä en ole varas,
vaikka ovat varkau'esta sakottaneet. Olenko, minä niin hullu kun minua
luullaan?" Ja kyynel tipahti Tupusen silmästä, kun hän loi isään
kysyväisen katseen.

"Etpä tietenkään", vakuutti isä. — "Mutta niin se on, että viina
viisaan villitsee eikä juomarita hillitse — — ei, mutta nythän on eri
aika nyt! Markkina-aikahan nyt on! Heitetään hiiteen tämä haikea murhe,
kun ei vielä kissallakaan suolet kurise — — eihän kurise?"

"Ei lähes tulkoonkaan! On vielä melkein täynnä."

"Kuuleppa Kaaperi! Mene kysymään onko äitisi suuta syyhyttänyt! Sano
sille että vieraita tulee!"

"Äiti kun söi, niin purasi kieltään ja sanoi, että ketähän neki vieraat
ovat, jotka ovat niin nälkäisiä ja aikovat tänne tulla", selitin minä.

"Vai niin, vai nälkäisiä vieraita — hahahaa!" Ja Tupunen iski isälle
silmää.

"Mene ja käske sen keittää kahvia!"

Oli sitä vielä matkaa juostakin, sillä siinä kulettiin niin hitaasti,
kun piti tuumailla ja tuumaillessa seisahtaa.

Minä kun ilmoitin käskyn äidille, niin hän ei kotvaan aikaan puhunut
mitään; siirteli ja nakkeli siinä lattiaa laastessaan tuoliresuja
paikasta toiseen. Kun kuuli kyökistä Tupusen äänen, niin sitte vasta
alkoi tuumailla: "Paraimmanpa se nyt arvasi tänne haalata kun Tupusen
toi."

"Hyvää päivää! Pahalla ajallapa satuin tulemaan, kun juuri ollaan
laasuhommissa."

Äiti ei vastannut Tupusen tervehdykseen.

"Se on hiukan nyrpeissään, mutta älä ole tietävöinäsi! Kyllä tästä
vielä hyvä tulee", sopotti isä Tupuselle. — "Keitäppä Luppa kahvia, kun
taas tuntuu panevan siltä paikalta, että sitä pitäisi saaha."

"Kaikkipa tässä vielä kun kahvitki! Ota kuurnan alta pahkakuppiin!
Se on viinan sekaan aivan omiaan! Tuossahan tuo on kuppi!" Ja otti
äiti pöydältä pahkakupin ja nakkasi sen ovelle päin. — "Jos ei se ala
lalluille passata, niin ei muutakaan anneta!"

Vaikka Tupunen ei vielä ennättänyt katsoakaan mihin istuisi, niin jo
arveli: "Parasta taitaa olla kääntyä samaa tietä, koska täällä akkaväki
tuntuu niin ämpsykkäältä."

"Mene, mene ja keikistele mennessäsi!"

Mutta isäkin puuttui puheesen: "Kuule Tupunen! Se on nyt sillä lailla,
että minä olen tämän huoneen herra niin kau'an kun tässä asutaan.
Istuhan vaan pois ja anna akan pauhata! Kyllähän siltä suu tukitaan
kun ei ala oikeaa totella — — onhan niitä ennenki tuommoisia härkiä
hillitty."

"Minähän tässä hyyryn maksan, kun siivoan katua ja kartanoa kaksi
kertaa viikossa", sanoi äiti.

Isä asetti tuolin laastulle paikalle, pöydän oven puoleiseen päähän.
Tupunen istui.

"Kyllä olette koko kutaleita niin toinen kun kumpanenki", sanoi äiti
ja roskat lenteli pesän eteen.

Isä iski Tupuselle silmää.

"Miksi niin? kysäsi Tupunen. — "Ihminen kaiketi minä olen luullut aina
olevani — —."

"Ihmisen sinulla ovat tavatki! Juot etkä välitä joukostasi mitään!
Taitaspa liikoja paloja tulla sittekään, jos kaikkiki antasit mitä
tienata ennätät — —."

"Räknää sinä omain penikkaisi suupaloja! Minä tii'än sen vissiin, että
meillä ei ole ollut nälkä vieraana useammasti kun teilläkään."

"Eihän tuota, Jumalan kiitos, ole ollut pahaa nälkää meilläkään", sanoi
isä, liikahtaen hiukan tuolillaan, ja katsoi tyytymättömänä Tupusta.

"Meillähän on rinkilää ja ankkastukkia", rupesin minäkin selittämään
ja vielä vakuudeksi olisin näyttänytkin, vaan äiti sanoi: "Anna nii'en
olla siellä!"

Tupunen siinä taisi huomata, ett'ei puheensa isää miellyttänyt, ja
alkoikin tuumailla: "Niin — — en minä sitä — — en minä tarkottanut sitä
— — minä ilman vain sanakseni sanoin, kun luulee, että minun lapsillani
on hyvinki iso nälkä — —."

"Ja väärin se olisi ollutki jos olisit tarkottanut — — meillähän on
eletty pitkin matkaa kohta kun pikku herskapissa. Ei ole tarvinnut
keltään kenkkiä pyytää, vaikka kyllä toisinaan on pitänyt velkaa ottaa
— — ja on sitä saatu ja maksettu on kanss' niin ett'ei tällä kerralla
jäljet haise."

Tupunen kun kuuli kenkistä puhuttavan, niin alkoi katsella lattiaa ja
kynsiskellä nenäänsä.

Äidilläkin jo ilmaantui hymy suupieleen. Taisi ajatella, että "tuo ukko
se osaa kulkea noissa tuumissaan niin laitoja myöten, ja varsinkin kun
on vähä päissään."

Isä naureskeli partaansa, nousi seisalleen ja näytti ryhdikkäältä
isäntämieheltä; alkoi jo puhella "kissasta" ja kysyi, mihin sen
sisustaa säästetään.

"Kas sitä vaan ei säästetä mihinkään! Nauttimista vartenhan se on
ostettuki." — Ja Tupunen ylpeänä kopautti pullon pöytään.

"Kahvia sitä ei taitanut tullakaan, vai mitä?" kysyi isä ottaessaan
kaapista kahvikuppia.

"Ei! Ja onko tämä mikään kapakka? Kyllä se nyt olisi Tupunen parasta
kun huilaat kotiisi suiseraan. Mitä siitä tulee, että tässä ruvetaan
kalaseeraamaan. Ota hutla mukaasi ja ala mennä!"

Tupunen ei ollut ensin millänsäkään. Vasta sitte, kun isä hänelle
kaatoi kahvikupin täyteen ja hän sai sen ryypätyksi, vasta sitte nousi
seisalleen ja ivallisesti tuumaili: "Taitaa tulla huomiseksi roskailma.
Minä olen sen merkinnyt, että kun akat ovat oikein pahalla kiirillä,
niin seuraavana päivänä on tuulta ja sa'etta. Semmosen ilman e'ellä ne
pirut lentää ja kiusaavat akkoja."

"Haha! Vai olet sinä sen merkinnyt — — istu sinä!"

"Älä istu! Älä vainkaan istu! Saat sinä mennä!"

"Malta nyt Luppa mielesi, muuten ei hyvä seuraa! Minusta jo tuntuu kun
olisit kohta rontasemisen väärti. Istu sinä Tupunen kun käsketään!"

"Mene, mene vain! Ei sinua täällä kaivata."

Lähti siitä viimmein ja tuumaili mennessään: "Onpa se sentään aika
rouva, kun noinki osaa olla herskapillaan. Eipä sillä, että minä en
olisi ennenki nähnyt samallaisia — — onhan se kotikeisari meilläki.
Hyvästi Aappo! Akan sitä sait sinäki ja oikein oivan!"

"Hutlasi jätät! Ei sitä tartte tänne jättää!"

Tupunen ei välittänyt äidin yllytyksestä, meni vaan menojaan.

"Ei ole liikaa — — ei ole ollenkaan liikaa, jos jättääki. — — — Kyllä
minä olen sille siksi monta ryyppyä antanut, että ei ole ollenkaan
liikaa jos jättääki."

"Vai niinkö se oliki! Sehän on sinun hutlasi! Ja tännekö se olisi sen
jättänyt jos omansa ollut olisi — — olisi kun olisikin vienyt mukaansa!"

"Kuule kun minä sinulle sanon! Se on nyt asia sillä lailla, että sinun
pitää tukkia suusi! Nyt kun Tupunen sanoo akalleen minkälainen sinä
olet, niin akka hoilottaa ympäri kaupunkia, ja kaikki sitte katsovat
minua ja ajattelevat, että siinäki on muu'an miehenmaiva, jolla oli
onni akan otossa."

"Mitähän nyt sitte jos hoilottaaki ja jos ajattevatki! Olisihan vaan
sinulle pieneksi kuttiparahiksi."

"Kuule sinä! Muistatko sinä sitä kun pastori sanoi, että sinun tahtosi
pitää alleni alistettu oleman?"

"Niin mutta minä sanon sinulle, että talven ajaksi kohahtaa Ieipäkori
kattoon, jos vaan tuota vetoa rupeaa menemään, ja kupit nurin pöy'älle!"

"Mene Kiiminkiin! Mitä sinä tänne tulit kun tiesit, että täällä on
huono olla —."

"Tuoki se on muu'an rottelo — — pieni kun jauhosalkkari", sanoi äiti,
kun otti kahvitoosan kaapista, ja potkasi oven kiinni. — "Kun jotain
pitämistä on joskus niin ei ole missä pitää — — toteen on mies tekevä
kun ei sen vertaa aikaan saa — —."

"Nou'a Kiimingistä parempi ja ole jo vaiti, muuten nousee mörkö-elämä!
Eipä tämän luulisi kateeksi käyvän, jos joskus maistaa — — taitaapa
tässä kaikisti niin häävit palat olla ja taitaapa kaikkein helpointa
olla joukon e'essä seisoa."

Mieli siinä äitikin sanoa jotain, vaan kun setä tuli, niin ei puhunut
mitään.

"Etpä sinä tainnut kalakauppaan sopiakaan", tuumaili setä.

"Niin, minä ajattelin, että ennättäähän tuota vielä — — ja ei kaiketi
ne markkinatkaan ensi päivään lopu."

"Eipä luulisi — — ja näkyyhän tuolla olevan kaloja piisalle asti. Kun
sattuu, niin ne ovat huomenna jotain viittäkolmatta penniä helpommat
nelikon päälle."

"Sitä samaahan minäki olen meinannut o'ottaa."

"Mitä sitä sinäki meinaat! Ennätäthän sinä vielä siihen asti menettää
sen viisikolmatta penniä kymmeneenki kertaan", tuumaili äiti ja meni
kyökkiin, kahvipannu kädessä.

Isä katsoi häntä vähä tuimanlaisesti ja olisi kai jotain sanonutkin jos
olisi ennättänyt. Muuttui hän kumminkin heti höylimmäksi ja naurussa
suin sanoi sedälle: "Meillä tässä Lupan kanssa oli pieni sanasota."

"Eihän sitä kaikisti osaa muutkaan toistensa mieltä nou'attaa", arveli
setä.

"Eiköpä niitä lie kaikilla sanasotia toisinaan — — mutta maistappa
sinäki tästä, kun sitä sattui olemaan!"

"Onpa sitä jo tullut maistetuksi kohta liiaksiki — — taitaa olla
tarpeetonta enempää maistella."

"Maista nyt joskus minultaki! En minä juuri niin tukkimalla tukkiakaan,
vaan kun sinä jo olet maistanut, niin minä meinasin, että juonuttahan
hyvä on juottaa — — ehe — — ja hyvää se on viinaaki! Minä meinasin,
että saahan tuota ostaa näin markkinoiksi pomeranssiaki, ett'ei aina
tarttisi särpää sitä markan kuraa — — ei mutta oikein totta — maistappa
nyt vähäkään!"

"No pitää kai sitä sitte maistaa, vaikka ei se tunnu olevan niin
tarpeellista —." Ja setä maistoi juuri sen verran että parahiksi kieli
kastui.

"Mihinkä siitä tuonvertasesta on — — maistaa häntä niin että menee
mahaan asti!"

"Mitäpä siitä lähtenee hyvää, että sitä niin mahamäärältä kaataa."

"Omapahan lienee asiasi — — mutta kyllä sinä olet koko joukon viinimpi
Tupusta. Se oli täällä äsken ja kallisti naamaansa koko kupillisen."

"Siitäki se tuli ryyppymies."

"Tuli siitä — — oikein patajuoppo tuli — — panttaa kalut ja kaikki — —."

"Taitaa pantata ryysynsäki?"

"Eipä paljo muutenkaan — — mutta Luppa sille oli köörtevänä niin että
meinasi vähä naurattaa."

"Ehe — vai oli sille Luppa köörtevänä — — niin, eipä sillä että siitä
ei saisi olla."

"Oli se minulleki, mutta minä olen meinannut, että ei se ole
vaarallista jos akat ovatki joskus pahalla tuulella. Onhan mies
suuremmalla ymmärryksellä varustettu, niin senhän pitää antaa kunnia
heikommalle astialle ja olla vaiti."

"Niinhän se on."

Äiti tuli kyökistä, meni kaapille ja otti sieltä kahvikupin ja tuumaili
sedälle: "Tämä mei'än vaari se pitää markkinoita, kun hyvätki isännät,
vaikka talvihan se on vielä e'essä päin."

Isä katseli setää, vaan kun setä ei puhunut mitään, niin hän alkoi
tuumailla: "Mitä sitä Luppa tyhjää puhuu — — ja mitähän nyt sitte jos
tuleeki talvi, kun on jo leipä saatu tietoon. Komesrooti teettää kaksi
lastivenettä, ja kun minä kysyin — niinkuin sitä pitääki näin köyhässä
e'essä pitää varansa jo e'eltäpäin — niin se lupasi, vaikka ei vielä
ollut luvannut ketään."

"Mutta eihän sitä aleta vielä syksyllä."

"Niin mutta kun se lupasi ensin muuta hommaa!"

Äiti ei puhunut siihen mitään, meni vaan kyökkiin.

"Ehe — — kuuleppa Jussi! Minä olen monta kertaa ajatellut, että olisi
se pitänyt nai'a se ajuri Rööpärin leski kun sitä puhuttiin minulle.
Sillähän oli talot ja pellot — kerrassaan koko eläminen, hevosta,
lehmää ja taisi olla punasta rahaaki; mutta minusta tuntui niin
tympiältä mennä yhteen hänen kanssaan, vaikka kyllä kaiketi ihmisessä
oli näköä ja kokoa ja lapsiakaan ei ollut kun yksi — — sen vuoksi taisi
tympää tehä kun oli leski." — Ja isä pukkasi setää polvellaan, siinä
kun vierekkää istuivat pöydän ääressä.

"Hehe — vai olet sinä ajatellut semmosiaki."

"Niin mutta olihan se Luppaki porakka tyttö."

"Olihan se — — ja lihankantava ihminen vielä oliki."

Sitte siinä vähä maistoivat ja siirtyivät pöydän päästä sohvalle
istumaan.

"Kyllähän se olisi ollut sinulleki parasta kun olisit ostanut sen
Lamminperän torpan", puheli setä. — "Jaakolla siellä on mennyt hyvästi
päin eläminen — - on jo puolikymmentä lypsävää ja hyvä hevonen. Se on
hyvä mökki — — saa heiniä talveksi piisalle asti, ja jalkainsa aitahan
ne lehmät kesällä lypsävät."

"Hyvästi se olisi mennyt täälläki, mutta kun tuo Luppa sattui olemaan
semmonen munakana", sanoi isä ja töykkäsi kyynärpäällään setää
kupeesen, niin että setä heilahti.

"Ehe — — vai sattui se olemaan munakana", arveli setä.

"Mutta ajattele sinä Juho!" Ja isä alkoi itkunvoittoisella äänellä
jutella: "Eikö siinä kysytä mieheltä paljo, kun seitsemänki lasta tulee
maailmaan. Vaikka kohta niitä ei ole viittä enempää yht'aikaa elossa
ollut, niin viemään päin se on silti. Ajattele sinä! Vanhinta kun
elättää kaheksan vuotta ja se kuolee — ja kolmatta lopulle seitsemän ja
se kuolee — ja neljättä vii'ennelle ja kuu'etta neljän kuukau'en — — ja
kaikki kuolee kun vaikein aika on ohi, niin eikö siinä kysytä yheltä
mieheltä paljo? Eikö kysytä kärsimystä paljo?"

"No kyllähän siinä on jo ristiä yhen osalle."

"On siinä! — — Ja eikö sitä lie ollut syytä viinan osaksiki. Minä
kun hallin ostan, niin se pitää maistella yhteen menoon. Kun malttas
ryypätä ryypyn aina syönnin alle, niin eihän siitä olisi viinastakaan
muuta kun hyvää — — eli eikö tuo lie syy minussa itsessäni — — eihän se
viinakaan menemällä suuhun mene, kun ei vaan himoja olisi."

"Eiköpä sitä lie syytä sinussaki — — mutta kyllä se olisi tainnut mennä
maalla paremmin päin sinunki elämisesi. Pekkaki se kohta tekisi minkä
mitäki."

"Jopa se menisi kohta toisena kätenä muutamissa hommissa. Sillä i'ällä
sitä jo piti ennen kotimökillä tehä työtä täyttä päätä."

"Kylläpä sitä sai toisinaan yrittää."

Äiti siihen toi kahvipannun pöydälle, otti pannun lakin naulasta
lähellä pesänsuuta ja suojasi pannun.

"Ja onhan sillä jo Pekalla semmoset lanteet kun meilläki oli", jatkoi
isä keskustelua.

"Jokaisella on omat lanteensa ja Pekalla on kanss' omat lanteensa ja
sillä hyvä!" Ja äiti meni niine sanoineen kyökkiin.

"Eihän sitä nyt sitä tarkotettukaan — — niin, mene sitte kun et
kuunnella halunne! — Se luuli minun taas tarkottavan, että Pekka pitäs
panna johonki käsityöoppiin."

"Mitäpä siitä vielä lie Pekasta oppiin eli mihinkään — — no kyllähän se
keveällaista ulkotyötä ja pieniä kotiaskareita kykenisi tekemään, mutta
on se vielä lii'an nuori yhteen kohti."

"Niinpä se taitaa olla — — Antin päivän aikana täyttää vasta
kaksitoista."

"Olisi sitä sinullaki pirpaa jos eläisivät."

"Niin mutta kun sen on Jumala niin sallinut, niin eihän sitä saa
nureksia — — ja tottapa Hän tiesi, että on sitä minuksi pienemmässäki
joukossa, niin otti pois."

"Niinhän se on, että Jumala tekee sen minkä parhaaksi näkee — —
mutta siinäpä tulee mies, joka on yhtä roteva ihmiseksi kun ruuna on
hevoseksi", tuumaili setä ja katseli Väntin Tuomasta kun hän tuleskeli
sisälle. — "Kumartua pitää, vaikka on kolmikyynäräinen ovi."

Tuomas naureskeli ja istui pöydän päähän.

"Kyllä se riihelle pystyy", arveli isä. — "No mitä sieltä kuuluu nyt
erinomasempia?"

"Niinhän nuot on kun ennenki", vastasi Tuomas.

"Tuommonen härkä se olisi tullut mei'änki Aaposta, kun vaan
elänyt olisi", jutteli isä. — "Kyllä se oli lihava ja komea ja
kaheksavuotiaaksi jokseenki ko'okas, ja niin vikkelä, että juoksenteli
katollaki, harjalla ja rastaalla kun maassa olisi ollut. Tuolla
naapurissa solan takana sitä asuttiin kun Aappo kuoli. Tohtori tuumasi,
että tämä maa on niin myrkyllistä, ett'ei täällä lapset menesty — ja
saattaapa olla — — mutta eipähän ole Pekka sairastanut kertaakaan niin
että olisi vuoteesen häätänyt; ja eipähän kuollut Kaaperikaan, vaikka
sairasti kovaa punarupulia ja oli niin kova suonenveto, että kasvot
olivat toisinaan pitkän aikaa melkein sysimustana, ja kaksi vuorokautta
vuoteen vieressä vahattiin ja o'otettiin loppuvaksi. Eikö siitä jo
selvään nä'e että on sitä Jumalallaki tekemistä eikä aina tohtoreilla."

"Niinpä tietenki, vaikka ovat ne hyvät olemassa tohtoritki. Jumalalla
sitä kumminkin on enempi sanomista", sanoi setä.

"Jumalaan minä luotan, vaikka olen heikko ja puuttuvainen", sanoi isä,

Puuttui siinä puheesen Tuomaskin ja jutteli: "Kyllä se toisinaan
meinauttaa, että liekö tuota olemassakaan koko Jumalaa; mutta toisinaan
se taas tuntuu kun olisi parasta yksinkertaisesti uskoa sanaa ja
alistua sen alle täy'ellisesti. Ja niin minä olen huomannut, että
kun jaksaisi olla ajattelematta kaikkea mikä mieleen juolahtaa ja
levollisesti maksaa räntty ja uloste'ot, niin sitä olisi niin helppo
kulkea tämän elämän läpi."

"Se on oikein Tuomas", vakuutti isä. — "Olet sitä jo sinäki ko'etellut
tätä maailmaa jos joltaki kantilta, vaikka olet vielä nuori ja
vasta kaksi vuotta ollut akallisena miehenä — — lienetkö vielä
vii'enkäänkolmatta?"

"Johan se jo Eerikkinä täytyi viisikolmatta."

Äitikin kuuli Tuomaan juttelun ja yhtyi siihen mielipiteesen, että
Tuomas puhuu kun viisas mies ainakin.

"Kyllähän ne tahtoo nuot kiusaukset voittaa, ja eihän se kumma ole
kun aina on puutteet puuttumattomat", puheli hän. — "Mutta niinpä se
rovasti saarnasi, ensimäisenä sunnuntaina Kolminaisuu'esta kun puhui
rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta, niin sanoi, että ei pitäs murehtia
vaikka kuinka köyhä olkoon, vaan turvata itsensä Herraan, jolta
kaikkinainen hyvyys vuotaa."

"Olen minä joskus meinannut sitäki, että tokkohan semmonen mies, jolla
on niin paljo palkkaa, osaa totta puhuakaan, mutta taitaapas se osata
hyvinki — —", yritti Tuomas juttelemaan.

"Sanastahan ne isopalkkasetki saarnaa — — Jumalan sanasta", huomautti
setä. — — —

Juotiin sitte kahvia. Isä hommaili "puolikuppista" mieheen, mutta
Tuomas sanoi, että hän maistaa paljaaltaan sen minkä maistaa. Setä
vakuutti, että ei sitä tarvitse silti tavakseen ottaa jos joskus
maistaakin. Tuomas sanoi siihen, että on hän jo ennenkin siksi
maistanut, että hyvin hyvästi ma'un tuntee, vaikka tosin ei vielä ole
ennättänyt päissään olla.




IV.


Talvella päivänä muutamana istuin pöydän ääressä ja piirtelin hevosia
taululle.

"Äiti! Tuommonen hevonen siitä nyt meni portin sivu."

Äiti ei ennättänyt katsoa eikä puhuakaan mitään, kun talon rouva tuli
sisälle. Ujous valtasi minut niin että peukalo häätyi suuhun ja leuka
painui rintaa vasten. Äitikin hiukan hölmistyi.

"Hyvät päivät" vaihdettuaan sanoi äiti minulle: "Paiskaa kättä
rouvalle!"

Minä astuin askelen, mutta en enempää rohjennut. Rouva sai tulla
lähemmäksi. Ja kun hän ojenti kätensä, niin eihän siihen ollut
kummakaan lopsauttaa. Häätyi jälleen peukalo suuhun ja leuka rintaa
vasten, kun rouva sanoi minua "snälliksi" pojaksi ja että minä olen
niin lihava ja punaposkinen. Hän alkoi katsella taulua ja tuumaili
sitte että "onpa se aika 'ritmestari'."

"Taitaa se olla snälli lapsi?" sanoi hän sitte kun näki Annun
konttailevan lattialla.

"Onhan se — — oikein hyväjuoninen lapsihan se on, kun on terve ja
koetetaan hoitaa niin ett'ei se olis mitään vailla."

Rouva alkoi jutella varsinaista asiaansa, joka oli syynä hänen meillä
käyntiinsä. Puheensa, joka oli vähä ruotsivoittoista, tuntui minusta
hyvin "herskapilliselta", ja asiansa vielä herskapillisemmalta. Se oli
semmoista asiaa, että kun piika Liisa oli ostanut torilta tuoreita
silahkoita ja niitä pitäisi paistaa — — niin eikö niitä saisi paistaa
meidän pesässä, kun ei tiedä varmaan jos sattuu vieraitakin tulemaan.
Ja kun haju menisi kyökistä ruokasalin kautta tampuuriin, niin se olisi
niin ruma kun silahkan kärty haisisi — — ja tarttuisihan se seiniinkin.
Herrassöötinki tykkää syödä paistetuita tuoreita silahkoita etikan ja
pöytäsuolan kanssa, ja tykkää niistä Allekin, kun niitä ei Helsingissä
ruukata, niin ne ovat hänen mielestään harvinaisia.

"Saahan rouva, saa hyvin kernaasti paistattaa niitä täälläki", sanoi
äiti kohteliaasti.

"Liisa se paistaa", huomautti rouva.

"Tietysti, tietysti — — Liisa paistaa, mutta rouva paistattaa."

"Jassoo!" sanoi rouva ja anteeksi antava hymy ilmaantui hänen
huulilleen. Sitte hän aikoi käskeä Liisaa paistamaan ja tuomaan puita
mukanaan. "Hyvästi", sanoi hän erinomaisen kohteliaasti ja äiti siihen
nöyrästi vastasi.

Minä katselin akkunasta, kun rouva meni sisälle. Hänen helmansa
heilahti niin juhlallisesti, että en voinut olla häntä ihailematta.

Äiti luuli minun nauravan ilman asiatta ja kysyikin jo mikä se on, joka
niin naurattaa ja silmiä selällään pitää. "Ei hänestä saa selvää, mitä
lienee", arveli hän sitte.

"Kuulkaapa äiti! Sitte kun minäki tulen suureksi, niin minä nain tuon
mei'än rouvan, se kun on niin romppeli."

Äitiä alkoi juttuni makeasti naurattaa, ja hän sanoi: "Jo sitä kuulee
jotain! Kun nyt jo ajattelee rouvia, niin mitä se isompana tehnee."

"Minäpä rupean herraksi!" sanoin oikeutetulla mahdintunnolla ja menin
hiukan nyrpeissäni sohvalle makailemaan. Siinä minä sitte ajattelin,
että mitähän tyhmää siinä taas olikaan siinäkin puheessa.

Piika Liisa jo tuli kalaruuhineen ja paistinarinoineen, ja äiti alkoi
hänelle ensimäisenä uutisena selittää, että "Kaaperilla täällä suuret
tuumat päässä pyörii, kun aikoo herraksi ja sitte naipi herrassöötingin
rouvan — — ei sillä ole paljo pää kierossa".

"Vai niin se Kaaperi meinaa — — mutta älä vainkaan nai rouvaa — —
paremman rouvanhan sinä minusta saat, kun kerran herraksi pääset — —
minä tekisin työt enkä piikaa pitäsi." Ja Liisa iski veitikkamaisesti
äidille silmää.

Minä, siinä selkäpiilläni maatessani, katsoin vuoroin Liisaa vuoroin
seinää, naureskelin ja peitin kasvojani käsilläni.

Liisa meni noutamaan puita ja tulikin niitä vankka sylillinen.
Pannessaan puita pesään hän tuumaili: "On tästä vähä hankaluutta
täällä, vaan mikäpä siinä piikalla auttaa' sopimustuumat enään, kun
rouva jo on käynyt pyytämässä."

"Lämpeneehän huone", sanoi äiti.

"Onhan se niinki — mutta miksi Kaaperi nyt on niin totisena kun pottu
vellissä? Kyllä se vielä humeeri muuttuu kun herraksi pääsee — —
ajatteleeki että minä tässä nyt joku olen."

"Olisi seki somasti kun köyhästä herra tulisi."

"Miks'ei? Tuleepas Tupusen Eemelistäki niinkun ei mitään — — äiti
haalaa hyviltä ihmisiltä ruokaa ja vaatetta, ja saahan se vielä
siihen lisäksi herskapeissa vuoroin yhessä vuoroin toisessa käy'ä
puolipäiväsellä. Kuuluu saavan jo tulevana kesänä saarnata jos haluaa —
— ja herrahan se kuuluu tehtävän Jannestaki — — eikähän tuo pahitteeksi
olisi, kun on vielä kaksi pienempää, joista ei vielä isoon aikaan ole
minkään tekiäksi — ja ruokaa olla pitäsi."

"Onhan se Tupusen akka koko hommanhusaari, mutta kyllä minun
luonnostani ei olisi niissä puuhissa mihinkään."

"Eiköhän ne siinä ruvenne palamaan" sanoi Liisa pesää katsellen. — "Ei
siinä vielä saata paistaa ennenkun palavat kekäleiksi — — pitää käy'ä
vielä köökissä." — — —

Liisa paistoi silahkoita pesässämme joka viikko kerran ja toisinaan
parikin kertaa viikossa aivan kevätkesään asti, jolloin kalapaatit
pääsivät rantaan ja tuoreiden silahkain hinta halpeni niin että niitä
kannatti ostaa köyhempäinkin. — — —

Talven ajalla kehittyi haaveeni jostain suuresta, käsittämättömästä.
Keväällä jo alkoi sarastaa toivon aurinko ja loi vakuutuksen, että
pitää päästä joksikin herraksi tai papiksi. — Ja uskomattoman kirkkaana
hohti kau'an aikaa tuo lapsuuteni ensimäinen aamukoi.

Aika kului hiljalleen ja toimeentulo ei enään ollut siksikään ahdasta.
Otti kyllä Tammi- ja Helmikuussa, vuoden ahtaimpana aikana vähä
tihkeämmälle, vaan siitä se taas kesän tullen selvisi.

Oli toisinaan myötäistä, toisinaan vastaista.




V.


Täytin Matin päivän aikana neljätoista.

Äiti on jo ollut vuoden haudassaan, johon hän vietiin köyhäin
vaunuilla, sairastettuaan kuumetta kymmenkunta vuorokautta.

Muutamaa kuukautta ennen sairastumistaan hän muuttui Laesdatiolaiseen
oppiin, tunnusti epäuskonsa ja sai "Jesuksen Kristuksen nimessä ja
veressä kaikki synnit anteeksi". Hän jaksoi luopua rauhallisella
omallatunnolla tästä maailmasta. Viimmeisiä sanojaan olivat: "Emme
tarvitse muuta kun uskoa, jotta voisimme armon omistaa — — ja
taivaallinen isä eroittaa meistä meidän syntimme niin kau'as kun itä on
lännestä." Suunsa jäi ihanaan hymyyn, joka kertoi: Olen voittanut sen,
mikä minulla oli voitettavaa.

Täti arveli, että "se oli eukko, jolla sai kerranki pää pyörähtää ja
häntä heilahtaa".

Äidin kuoltua alkoi eläminen tuntua työläältä, vaan täytyi siihen
tottua vähitellen. Ei meitä lapsia ollut muita kuin minä ja Anna.
Pekka meni merelle jo pari vuotta ennen äidin kuolemaa. Ja sitte kun
Anna otettiin Kilströmille lapsen piiaksi muka, vaikka ei hänestä
ollut vielä siihen eikä mihinkään, niin jäimme isän kanssa kahden. Me
asuimme muutaman pienen talon saunassa laitakaupungilla. Isä kulki
työssä ja minä hänelle illaksi keitin, milloin pottuja, milloin jankkia
ispinäveteen; ja pyöräytin toisinaan puuroakin.

Isä tottui vähitellen elämäänsä ja pysyi kunniallisena leskimiehenä.
Oli hänellä ensin ajatus naida muu'an vanhapiika, ei hyvin vanhakaan —
olihan noin neljänkymmenen eli vähä yli, ja Elsa Mari nimeltään. Vaan
eihän siitä tullut mitään koko naimisesta, kun Elsa Mari oli arvellut
isälle ja hänen puhemiehelleen että "eikö se liene ryyppytuumia koko
homma". Mieli se isää ensin vähä harmittamaan, vaan haihtui se harmi
kun setä kaupungissa käydessään häntä lohdutti ja tuumaili: "Mitä sinä
tyhjää meinaatkaan enään nai'a semmosta, joka lapsia tekee — — olethan
sinä luullakseni jo tuohon elettyyn ikään saanut niistä tarpeeksesi —
— ja onhan se vanhuuskin vielä e'essä päin — — että luulisi sen vähä
ajatuttavan, mitenkä sitä joukon kanssa toimeen tulee. Vaan jos niin on
että ei muu auta kun että nai'a pitää, niin ottaa hänen jonku vanhan
leski-ihmisen eli jonku semmosen —."

Mutta Elsa Marin rukkaset olivat isälle niin kylmät, että lemmen lämpö
haihtui hänestä kokonaan.

Pekka oli jo kaksi kertaa kirjoittanut äidin kuoleman jälkeen. Hän
ilmaisi kummallakin kerralla syvän surunsa, köyhyyttä kokeneen ja
kärsivällisen äiti vainajan kuoleman johdosta, ja paheksi sitä kun ei
vielä saanut osoittaa minkäänlaista korvausta hänen vaivoistaan.

Meidän piti vastata Pekan viimmeiseen kirjeesen. Kun isä tuli kotiin
ja iltanen syötiin, niin minä sain kirjoittaa. Terveiset pantuani ja
mainittuani hyvinvoinnistamme, kirjoitin isän sanain mukaan jokseenkin
seuraavaan tapaan:

Koko ajan kun sinä olet ollut merellä, olen ollut kiusauksessa siitä
kun sinua sinne toimitin, ja varsinkin kun äiti vainajasi monta kertaa
muisti sinua ja sanoi minun syykseni kun et saanut olla kotipuolessa,
vaikka olit niin hyväpäinen, että olisit voinut täällä päästä joksikin
paremmaksi kun paljas työmies. Omatunto pakoittaa minua pyytämään
anteeksi, jos olen sinulle siinä väärin tehnyt, ja kysymään kannatko
sinä minua kohtaan Kainin mieltä. Tahtoisin vielä kehoittaa ja neuvoa
sinua, että älä rakas poikani karkaa, vaan pysy aina kotipuolen
laivoissa, niin nousee palkka ehtimiseen, ja sitte kun heität pois
merellä kulun on se hyöty, että herrat antavat paremmin hommaa, kun
tietävät, että olet ollut uskollisena. Ja vielä pyydän, että älä unhota
vanhaksi pian tulevaa isääsi jos hän puutteesen joutuu ja sinun hyvin
käy. Säästäväisyydellä ja Jumalan avulla toivon kumminkin pääseväni
siihen tilaan että on vanhain päiväin varat omistani, vaan eihän sitä
tiedä ihminen, heikko ja maaksi muuttuva kun on, mihinkä käsin Jumala
elämän juoksun kääntää. Ja vielä neuvon, että et tuhlaisi turhuuteen
vaivalla ansaittuja pennejäsi, vaan aina mielessäsi pitäisit, että
tulee joskus aika, jolloin ne ovat hyvään tarpeesen.

Ei ennättänyt kulua täyteen kolmea kuukautta, kun saimme Pekalta
taas kirjeen. Hän sanoi ett'ei hän ole voinut aavistaakaan, että
kukaan luulisi hänen kantavan Kainin mieltä, ja vakuutti, että siitä
asiasta saa olla huoleti, eikä tarvitse omantunnon vaivojakaan kärsiä.
Mainitsi myöskin, ett'ei hän voi koskaan isäänsä unhottaa. Muun
mu'assa kirjoitti hän näinikään: "Minussa kun oman luuloni mukaan ei
ole ollenkaan leuhkan vikaa, niin minun on hyvin mukava elää paljaana
työmiehenäkin. Mitä taas siihen tulee, että pysyisin kotipuolen
laivoissa, niin olen päättänyt, ett'en kuluta niissä ikääni ja
aikaani ja sitä vähemmän kotipuolessa, sillä minusta ei mikään tunnu
niin työläältä, kun juosta nälkäisten kanssa nälkäisenä kilpaa. Kun
kontrahti-aikani täyttyy, niin jään tänne pyytämään rasiakalaa vanhain
päiväin varaksi. Minä kyllä haluaisin olla itse miehinäni, työskennellä
ominani ja muodostaa elämiseni vapaudessa, vaan kun se ei käy laatuun,
kun leipäkannikka riippuu hyväin ihmisten mielivallasta, niin sen
vuoksi katson parhaaksi mennä sinne missä enimmän maksetaan. Minä
pystyn mihin leikkiin hyvänsä, eikä lapani läpätä vaikka kovastikin
yrittäisin."

Isä naureskeli kun minä lu'in hänelle kirjeen, ja tuumaili: "Minähän
olen aina sanonut, että sillä pojalla on reelu humeeri. Ja entäpä se
siellä vetten päällä löytää onnensa — — on se viisaampi minua — se
minun täytyy tunnustaa."

Siinä me sitte kahden elelimme, ja kummakos oli eläessä, kun rahaakin
säästyi parin vuoden kuluessa lähelle kolmesataa markkaa — työpalkat
kun olivat jo kohonneet kohta kaksinkertaisiksi.

Isä muuttui vähitellen itaraksi, kohta lii'aksikin, vaan ei siitä
tuntunut olevan sanottavaa haittaa.

Pyhinä käytiin kirkossa ja lu'eskeltiin. Raamattu ja Björkqvistin
"Uskon harjoitus autuuteen" olivat isän lempikirjoja. Arki-iltoinakin
hän veisaili pitkästä nahkakantisesta virsikirjasta joitakuita virsiä.
Minullekaan hän ei koskaan puhunut nurjamielisesti, vaikka unhotin tuon
tuostakin tehtäväni, kun talvella olin ahkerasti matkassa suksineni
ja kelkkoineni ja kävin kaljaman aikana jäällä pinkomassa, ja kun
keväällä kulutin lii'aksi aikaani kankaita ja metsiä ransiessa, sanoi
hän toisinaan, että pitäisi paremmin oppia pitämään huolta asioistaan.
Välistä kului aikani lii'emmasti, kun lu'eskelin kirjoja kaikenlaisia,
joita isä sanoi maailmallisiksi loruiksi. Sen pahempaa ei hän siitäkään
puhunut.

Niin kului aika rauhallisesti yhdessä olon loppuun eli siihen asti,
kun täytin kuusitoista ja kävin rippikoulun päätökseen. Silloin isä
tuumaili:

"Nyt kaiketi minä olen siihen määrään päässyt, että minulla ei ole
enään elätettäviä. Minä olen meinannut, että eikö se olisi parasta,
että sinä menisit nikkarin oppiin. Lampinen tuumasi, että kyllä hän
ottaa, kun minä sille puhuin minkälainen minulla on meininki. Olethan
sinä jo siksi vöyre, että siihen pystyt, ja ei siellä mitään hätää
tule vaatteenkaan puolesta — — lupasi antaa kolmekymmentä markkaa ensi
vuonna vaaterahaa, ja saatanhan minäki antaa vaatteen apua."

"En minä mene oppiin — — ja semmosella palkalla — — pääsenhän minä
merelle."

"Oppi se on Kaaperi joka rahaa maksaa. Ole hänessä parikaan vuotta,
niin pystyt sitte vaikkapa timperistä kun merelle haluttaa."

Minä menin Lampiselle oppiin, vaan en viitsinyt kau'an olla, kun
tuntui niin kylläksi käyvän. Minä rupesin ulkotyöhön, Isä siitä ensin
vähä moitti, vaan sitte jo tuumaili: "Parasta taitaa olla tehdä niin
kun luonnolle sopii — eihän sitä toinen osaa määrätä, mikä toiselle
parhaiten sopii."

Isälle karttui rahaa karttumistaan. Raudan romujakin hänellä on tynnyri
täynnä, ja kenkärajoista, vanhoista saapasvarsista ja nahkan palasista
on iso vasu täyttymäisillään. Ja ennättäähän niitä jo kymmenessä
vuodessa kokoontuakin, kun tallelle panee omat kulunsa ja mitä
löytämään sattuu.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76497 ***