*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76564 *** language: Finnish . ONHAN PAPPA SEN SALLINUT Ilveily yhdessä näytöksessä Suomennos G. Moserin ja A. Arrong'en kirjoittamasta »Papa hat's erlaubt.» Kuopiossa, U. W. Telén Co, 1897. HENKILÖT: Teitti, Tohtori ja kirjailija. Martta, Hänen vaimonsa. Kaarlo, Teitin veljenpoika. Raninen, Teurastaja. Aina, Ranisen tytär. Aurora Rosenvinge. Mari, Tohtorin piika. Tapaus Teitin asunnossa. Näyttämö: Tohtori Teitin asuinhuone, varustettu yksinkertaisilla, mutta sievillä huonekaluilla: keskellä ja sivuilla ovet: oikealla ikkuna ja sen vieressä Teitin kirjoituspöytä, jonka päällä on paljon kirjoituksia, paperia ja kirjoja; sen vieressä paperikori; vasemmalla pöytä ja tuoleja. Viime mainitulla pöydällä seisoo rintakuva (valokuva puitteissa.) 1:nen kohtaus Mari, sittemmin Martta. _Mari_ (tulee keskiovesta ja seisattuu huoneen keskelle). Kummallinen tunne valtaa minut joka kerta, kun tulen tähän huoneesen. Kunnioituksesta paisuu rintani muistaessani, että tähän majaan ovat runottaret ottaneet asuntonsa. Kuinka onnellinen mahtaneekaan olla rouvani, ollessansa runoilijan vaimo. Joka kerta kuin tohtori häntä suutelee, tunnen kateuden sydämmessäni. Jos minua kohtaisi senlainen onni, niin varmaan juoksisin katuja ja kujia pitkin ja kaikille huutaisin: mieheni on tohtori ja vieläpä runoilijakin. (Siivoo huonetta.) Onhan minulle edes sallittu olla runoilijan läheisyydessä, jos kohta vaan hänen palveluspiikanansa. Tuntuapa sekin jo joltain mieltä-ylentävältä. _Martta_ (tulee vasemmalta, puettuna hattuun ja päällysvaatteisiin, pieni koppa käsivarrella). Mari, nyt minä lähden torille! _Mari_. Hyvä rouva, saan toivottaa teille onnellista matkaa! Vai pitääkö minun tulla mukananne? _Martta_. Ei tarvitse, minulla on vaan vähän ostamista ja ne mahtuvat tähän koppaan. _Mari_. Hyvä! _Martta_. Älä suinkaan unhota mainita miehelleni kirjeestä, se on kirjoituspöydällä. _Mari_. Kyllä, rouva! _Martta_. Kiiruhda toki, että kaikki olisi järjestyksessä palatessani. (Menee keskiovesta.) _Mari_. Kyllä, rouva! (Katsoo taakseen.) Joko se meni matkaansa? Jo viimeinkin. (Istuu tuolille.) Kuinka tuo rouva on proosallinen! Kuinka äreä! Minä en saata ymmärtää, miten tohtori on voinut ottaa hänet vaimoksensa, hän joka on niin runollinen, niin oppinut ja samalla niin lempeä kuin lammas. Hänen huuliltansa ei lähde pahaa sanaa, vaikka pöly viikon paikallansa pysyisi; entäs vaimonsa? Huh! Sepä vasta on aivan jokapäiväinen luonne. Riita tai ruoka; tosiaan en tiedä, kumpaisenko hän parempana tai välttämättömämpänä pitää. (Nousee ylös.) Mitä hän nyt taas on runoillut? (Menee kirjoituspöydän luo.) Joka paikassa vaan puhdasta paperia! (Menee paperikorin luo — laskeutuu polvillensa ja haparoipi korissa.) Mutta täällä! Paperikorista olen minä usein ennenkin ihmeellisiä ja ihanoita aarteita löytänyt. (Ottaa esiin yhden paperilapun ja lukee.) »Ryöstön uhalla kahdeksan päivän kuluessa.» (Ulkona soitetaan.) Se on ote jostakin novellista. (Hakee uudestaan paperikorista.) 2:nen kohtaus. Mari. Raninen. (Raninen tulee ripeästi keskiovesta. Hän on sangen harteva mies, puettu pitkään vanhanaikuiseen päällysnuttuun: paidan kaulus leukapieliin ulottuva. Kädessä on kultanuppuinen putkikeppi, vahvassa kultaketjussa riippuu useita renkaita ja kiviä.) _Raninen_ (kiivaasti). Mitä tämä on? Täällä ei näy olevan tapana avata kun soitetaan. (Katsottuaan ympärillensä.) Niin kai; se on luonnollista! Varkaita ei heidän suinkaan tarvitse pelätä, sillä ne eivät täällä juuri lihoisi. (Huomaa Marin.) Tuossahan on naisihminen! _Mari_ (nousee ylös). Kah vieras! _Raninen_. Ettekö te ole piika? _Mari_ (loukattuna). Kyllä kai minä olen piika, — vaan minä en tiedä, enkä ymmärrä mitä piikaa te haette! _Raninen_. Tyhjiä loruja! Asuuhan tässä tohtori Teitti? _Mari_. Kyllä kai! _Raninen_. Hyvä vaan. (Ottaa hatun päästään ja pyyhkii otsaansa.) Käskekää hänet minun eteeni, mutta sukkelaan: minulla ei oo aikaa, mie oon toimen mies. (Istuu.) _Mari_. Tehkää hyvin! _Raninen_. Mitä sitten? _Mari_ (nenäkkäästi). Tahdoinpa vaan tarjota teille tuolia. _Raninen_. Sen työ voitte vieläkin tehdä; tuommoisia leluja mie tarvitsen vallan hyvin kaksikin. Älkää nyt enää pitäkö tässä puheita, kutsukaa läkkisorkka tänne. (Ottaa sanomalehden taskustansa.) _Mari_ (itsekseen). Tuohan on hävytön mies! Melkeinpä luulen hänen aikovan ottaa tähän asuntonsa. _Raninen_. Taas uusi osakeyritys! »Kymmenen rosenttia maksetaan oitis sisään, muu summa suoritetaan ensi —» (Nousee ylös.) Tuhat tulimaista! Ettekö jo ole mennyt? Älkää suututtako minua — tässä voi käy'ä pahoin! Mie en voi oottaa kauemmin, mi'ulla ei oo aikaa. _Mari_. Hyvä ihminen, eihän meilläkään ole aikaa — erittäin kun emme tiedä mikä hänen nimensä on, ja mikä mies hän itse! _Raninen_. Vai niin! Tahotte siis ilmoittaa minut? Sehän on nälkäruikuilla tavallista. _Mari_. Herra! _Raninen_. Olkoon menneeksi! Mie oon teurastaja ja nimeni on Raninen. _Mari_. Vai niin! _Raninen_. Miks; niin »vai niin!» _Mari_. Varmaankin ai'otte pyytää herra tohtoria valmistamaan jonkun sonetin? Ehkäpä teurastus-runon johonkin hiljaiseen perhejuhlaan. Varmaan se alkaa sanoilla: »on härkä elukoista kaunihin. _Raninen_. A niin se onkin, kun se vaan on lihava. _Mari_. Te ette ainakaan enää tarvitse lihoa; nyt jo saatattte vaikka missä näyttäytä! _Raninen_. Niin saatankin, sillä mie oon pulska kauppamies, enkä mikään paperia haaskava nälkäkurki, jonka kylkiluita ei liha peitä, eikä nahasta rasva hikoile. Komeita poikia! Mutta tuokaa se nyt tänne. _Mari_. Herra Raninen — sehän oli nimenne — saatanko toivoa että osaatte lukea? — _Raninen_. Ai'otteko teh'ä pilkkaa minusta? (Uhkaa kepillänsä. ) _Mari_. Malttakaa, hyvä herra! Minä en tahdo teitä turhaan viivyttää. Ovella on kirjoitettuna: vastaanottoaika 12—2. Siis olkaa hyvä ja tulkaa silloin, niin — — _Raninen_. Kyllä mie oon niin vanha kuin viisaskin — ei — päinvastoin tarkoitin. Runoilijat eivät koskaan ole kotona vastaanottoajallansa. Paitsi sitä täytyy minun olla 12—2 välillä teurastushuoneessa. Siis mars!! _Mari_ (itsekseen). Tuo mies on niin röyhkeä ja raaka, ikäänkuin olisimme hänelle velkaa. _Raninen_. Tahonpa kerrankin käy'ä tilille tohtorinne kanssa, se asia on minua jo kauan kutkuttanut. _Mari_. Oikeinpa arvasinkin. (Ääneen hieman kohteliaammasti.) Vaan tohtori on nyt juuri työssänsä. _Raninen_. Mitä vielä! Tuommoista työtä! Kun mie tien makkaroita tai teurastan härän, niin se on työtä; mutta sitä ei voi sanoa työksi, kun läkillä paperia tahrataan, eikä se sitte kelpaa muuksi kuin makkarojen kääreeksi. (Rupeaa kävelemään ja seisattuu sen pöydän luo, jolla kuva on.) Ken tuo tuossa? _Mari_. Se on tohtori itse. _Raninen_ (ottaa kuvan käsiinsä). Tämäkö kuva? _Mari_. Niin, se on tehty pari viikkoa takaperin ja on aivan tohtorin näköinen. _Raninen_. Tämäkö siis on tohtori Teitti? _Mari_. Hän omassa persoonassansa. _Raninen_ (nauraen). Hahaha! Mie kuolen naurusta, saakeli soi! Tuoko paljas nuppu; harmaita hiuksia vähän reunoilla — naama kuin lahonnut lanttu! Äijä hoi, tahdonpa suu'ella sinua! (Suutelee kuvaa.) _Mari_. Te särette kuvan. _Raninen_. Ei sillä väliä! Vaikkapa kerran antaisi »topokrafeerata» itsensä; kyllä mie maksan — vaikkapa öljyssä. (Katselee kuvaa.) Niin, tuo ei varmaankaan kykene kilpailemaan saippuankeittäjän kanssa. (Asettaa kuvan paikoillensa.) Tämäpä tapaus vasta on oivallinen! Maksaisinpa siitä markan. Tuossa tyttö markka siulle. (Antaa Marille markan.) _Mari_. Te olette sangen hyväntahtoinen. Minä haen oitis tohtorin tänne. (Aikoo mennä oikealle.) _Raninen_ (pidättäen). Älä huoli, kyyhkyseni, jätetään hänet nyt, en mie enään hänestä välitä; mutta tyttäreni Ainan lähetän mie hänen luoksensa. _Mari_. Tyttärennekö? _Raninen_. Niin tyttäreni, sievän tytön. _Mari_. Jos hän vaan on teidän kaltaisenne — _Raninen_. Mikä kujeilija! Tyttöni on ylen kiihtynyt; hän lukee, pelaa ja laulaa »portefianolla»; se ei ole mieleeni. _Mari_. Pitäisikö hänen auttaa teitä teurastuksissanne? _Raninen_. Ei niin, vaan hänen pitäis mennä miehelään, kunnolliselle toimimiehelle. Minä olenkin jo valinnut hänelle sopivan miehen, erään sievän saippuankeittäjän. _Mari_. Vaan tyttärenne ei huoli hänestä, hän tahtoo toista. _Raninen_ (kummastuen). Mistä sen tiedätte? _Mari_. Kaikki tohtorin kertomukset ovat sitä laatua. _Raninen_. Niin sanoinhan mie sen; se on syy kaikkeen. Aina on lukenut kaikkia tohtorinne loruja: romaaneja, runoja ynnä muita hullutuksia. Ne ovat panneet nuoren tytön pe'än pyörälle, ja kuka saattaisikaan semmoista kannattaa? Se ei käy laatuun; asian pitää muuttumaan. _Mari_ (vihastuneena). Herra Raninen, minäkin luen niitä! _Raninen_. Työ ehkä ne paremmin saatte sulamaan. Mutta minun Ainani alkoi haaveksia tuosta nälkäkuresta, tohtori Teitistä. »Kuinka ihanasti sanoo Teitti, kuinka taivaallisesti runoelee Teitti —» Tommoista kesti kaiken päivää. Viimein rupesi hän itse runoja rakentamaan ja nyt tahtoo hän tutustua tohtorin kanssa. _Mari_. Eihän tässä vielä ole mitään vaarallista? _Raninen_. Ei ookkaan! Mutta jos tohtori olisi ollut nuori mies — (Sysää Maria hieman kylkeen.) Ymmärrättekö? _Mari_. Voi sinua saippuankeittäjä parka! _Raninen_. Paikalle arvattu! Tulkoon itse hakemaan virvotusta ja totellisuutta — nähköön omilla silmillänsä tuon lumoavan runoilijan. Puolestani sallin, vaikka tunkis hänen kuvansa metaljonkiin taikka hiuskääryn muistikirjaansa. _Teitti_ (huutaa ulkona oikealta). Mari! _Mari_. Tohtori huutaa! (Aikoo mennä.) _Raninen_ (pidättäen häntä). Kun Ainani tulee, pi'ästätte te häntä ihailemaan tohtoria. _Mari_. Se on selvä kuin päivä. (Menee oikealle.) _Raninen_ (tyytyväisenä hieroo käsiänsä). Tämäpä oli erinomaista! Vakuutinhan miehille tuhannesti, että runoilijat ovat laihoja kuin luurangot, vaarallisia olentoja, jotka eivät voi ketään onnelliseksi teh'ä; mutta tyttäreni ei luopunut runollisesta kuvittelemisestansa eikä vaan huolinut valitsemastani saippuankeittäjästä. Mistä hän on saanutkin tuon haaveksimisluontonsa? Varmaankin on sen perinyt äitiltänsä, sillä hänellä on vieläkin samanlaisia oireita. (Menee.) 3:s kohtaus. _Mari_. Teitti. _Mari_ (oikealta). Joko se meni? _Teitti_ (Yönutussa ja myssyssä, pitkä piippu suussa; tulee sisään rallattaen iloista laulua). Tralalala! Mari, missä on vaimoni? _Mari_. Rouva meni torille. _Teitti_. Sepä oivaa, — oikein hauskaa! Siis saan puoli tuntia olla rauhassa! Hei tralalala! _Mari_ (tuopi kirjeen kirjoituspöydältä). Tohtorille olisi tässä kirje. _Teitti_ (ottaa kujeen). Nonono! Se on kustantajaltani kyllä tiedän. (Raapii korvantaustaansa. Lukee.) »Minä toivon varmaan tänä iltana saavani ensimmäiset arkit lupaamaanne novellia! —» Oikein! Nyt olen kuin naulattu. _Mari_. Eihän se vaan ollut huono kirje? _Teitti_. Ei lapseni — ei se ollut huono, vaan minun pitäisi ruveta oitis työhön. _Mari_. Sitt' en minä tahdo häiritä. (Mennessänsä.) Nyt rupeaa hän taas seurustelemaan runotarten kanssa. Kuinka runollista! (Menee keskiovesta.) _Teitti_. Kyllähän osanotto on hyvä, vaan ei se auta yhtään. En tiedä kuinka lieneekään asiat. »Jo pari päivää ollut on, mun pääni aivan aivoton. Kun vaan muistelen, mitä kaikkia olen entisinä aikoina leiponut! Kuinka monta ihmistä naittanut, kuinka monta tappanut, — kaikki kävi kuin leikki vaan! Mitä vanhemmaksi tulee, sitä helpoimminhan se pitäisi käydä päinsä, — mutta tänään ei auta mikään — ei mitään ainetta — ei yhtään ideeaa — ei yhtään keksintöä — vanhuus ei näy auttavan — siis pitää olla nuori — kevytmielinen houkkio ja hauska ja antaa mennä niin paljon kuin vaan kynästä pääsee! (Istuu kirjoituspöydän luo.) Eteenpäin! (Kirjoittaessansa.) »Laskeutuvan auringon viimeiset säteet kultasivat vuorien huiput ja metsien latvat —» 4:s kohtaus. _Mari_. Teitti. _Mari_. Herra tohtori! _Teitti_. Mitä nyt? _Mari_. Täällä ulkona on rouva. _Teitti_. Ah, sano ettei vaimoni ole kotona! _Mari_. Ei hän rouvaa kysykään, — hän tahdo tavata teitä. Tässä on hänen korttinsa. (Ojentaa kortin.) _Teitti_ (lukee kortin), _Aurora_ Rosenvinge — en tunne. _Mari_. Hän pyysi kaikin mokomin. _Teitti_ (äkäisesti). No päästä hänet sitten! _Mari_. Kyllä tohtori. (Pois.) _Teitti_. Tämä on kuin kirottua! Juuri kuin on kiirein aika, tulee kaikenlaisia esteitä. (Nousee ylös, panee piipun ja myssyn pois.) 5:s kohtaus. Aurora. Teitti. _Aurora_. Ah, tämä on siis se huone, jossa runottaret siipiänsä levittävät! Mikä lumous, mikä runollinen ilman henki! _Teitti_. Millä voin teitä hyödyttää, neitoseni? _Aurora_ (ojentaa hänelle kätensä). Tohtori, antakaa kätenne tänne, »se että me tahdomme ja tunnemme samaa, on yhdistävä meidän sielumme toinen toisiinsa.» _Teitti_. Sangen miellyttävää — vaan tosiaan — minä en ymmärrä — _Aurora_. Ennen kaikkia toivon, etten teitä mitenkään häiritse. _Teitti_. Minulla on tässä erittäin kiireellinen työ tekeillä — _Aurora_. Se on hyvä, silloinpa henkenne onkin oikeassa elementissään. (Ottaa tuolin ja istuu.) Olkaa hyvä, istukaa! _Teitti_ (väkinäisesti). Kiitän suuresti. (Istuu.) _Aurora_. Jo aikaisin lapsuudessani kytivät minussa runon kipinät, vaan vasta ripillä käytyäni leimahtivat ne ilmivalkeaan ja minä aloin runoella! _Teitti_ (vääntäen peukaloitansa). Taivaan taatto! _Aurora_. Ensin tein värssyjä, vaan Herran tiet ovat ihmeelliset, minä rupesin harjoittamaan draamaa. Lyhykäisesti tahdon kertoa kuinka se tapahtui. Kahdennessakymmenessä ikävuodessani — — — _Teitti_. Suokaa anteeksi, teidän elämänne kertomus on varmaankin sangen viehättävä, mutta minulla ei ole aikaa — _Aurora_. Ei minullakaan! _Teitti_. Jos suvaitsette, niin sanokaa syy tänne tuloonne. _Aurora_ (ottaa esiin sangen paksun ja suuren kirjan ) Tämä! Juuri sain tämän teokseni valmiiksi — ja jätän sen nyt teidän, teidän runollisen neronne arvosteltavaksi. _Teitti_. Te olette sangen hyväntahtoinen. Jos olette hyvä ja jätätte teoksenne tänne, niin on asia päätetty. (Nousee ylös ja aikoo ottaa kirjan.) _Aurora_ (kiireesti, pidättäen kirjaansa). Malttakaa vähän — istukaa vaan paikallanne. — Ensin tahdon tehdä muutamia valaisevia selityksiä. _Teitti_ (istuutuu, malttaen mielensä). Noh, selvittäkää sitten, — tehkää hyvin! _Aurora_. Teokseni on osaksi tavallinen näytelmä, osaksi draamallinen epos — osaksi murhenäytelmä. _Teitti_. Vai niin — vai niin! _Aurora_. Sen vuoksi olen sen nimittänyt: romantillinen porvari- ja perhedraama. _Teitti_ (itseksensä). Herranen aika! (Ääneen.) Jos tahdotte jättää minulle kirjanne — (kurottaa kätensä sitä ottamaan). _Aurora_ (pidättäen). Malttakaa — sittemmin kyllä! Näytelmässäni tulevat seuraavat henkilöt esiin: Herra Forsberg vaimonsa kanssa; näillä on neljä tytärtä ja kaksi poikaa. Ensimmäisessä näytöksessä viettää tämä perhe jumalista elämää kauniissa seudussa. _Teitti_. Kaunista elämää! _Aurora_. Mutta kuinka olikaan —- kuolee isä tuntemattomalla tavalla. (Katselee Teittiä.) _Teitti_. Hyvä, kuolkoon vaan! _Aurora_. Nyt menee äiti uuteen naimiseen erään leskimiehen kanssa, jolla oli taas neljä poikaa ja kaksi tytärtä. (Katselee Teittiä.) _Teitti_. Enemmän, antakaa vaan tulla! _Aurora_. Nyt kuolee äiti. (Katselee Teittiä.) _Teitti_. Hyvä, kuolkoon vaan; onhan yksi taas vähempi. _Aurora_. Vuoden kuluttua ottaa mies taas vaimon, jolla on kaksi täysikasvuista poikaa. _Teitti_ (itseksensä). Ne kuolevat kuin kärpäset ja kasvavat kuin sienet sateella. _Aurora_. Oletteko nyt tarkasti seuranneet mukana, herra tohtori? _Teitti_. Kyllä, nyt meillä on jo yksitoista lasta. _Aurora_ (painavasti). Suokaa anteeksi, kolmetoista, nimittäin ensimmäisestä aviosta — _Teitti_. Kolmetoista — aivan oikein — niin onkin — kolmetoista! Mutta kuinka monta näytöstä on teoksessanne? _Aurora_. Yhdeksän. _Teitti_. Monennessako nyt olemme? (Katsoo kelloansa.) _Aurora_. Kolmannessa. _Teitti_. Tosiaan, minä surkuttelen suuresti, ett'en saata nauttia koko teidän teostanne — vaan jättäkää kirjanne tänne. (Nousee ylös.) _Aurora_. Vaan itse idea — — — (Nousee ylös.) _Teitti_. Sen kirjasta käsitän, — olkaa hyvä — _Aurora_ (antaa kirjan hänelle). Ottakaa siis, — mutta miettikää mikä paljous tapauksia ja henkilöitä, mitkä mullistukset ja muutokset — ja viimein rauhallinen loppu ja sovinto kaikkien sisarten kesken. _Teitti_. Se mahtaa olla ihmeellistä! _Aurora_. Milloin saan kuulla arvostelunne teoksestani? _Teitti_. Eihän täällä ole kiirettä — sitä pitää nauttia vitkaan ja maltillisesti. _Aurora_. Niin kai; minä tulen tänäpäivänä vielä kerran. _Teitti_. Tänäpäivänäkö? _Aurora_. Kunhan vaan saatte lukeneeksi muutaman kohtauksen — runoelmani täyttää teidät kummastuksella — vaikutus — _Teitti_. Kummastus täyttää jo nyt sieluni. _Aurora_. Siis herra tohtori, näkemään saakka! _Teitti_. Voikaa hyvin, neitoseni! _Aurora_. Jääkää hyvästi kolleegani! (Menee keskiovesta.) _Teitti_. Korkea Apollo! Mitä kumman pyhimyksiä sinä laitteletkaan! Minulleko tapahtuu tällaista, ja vielä semmoisella hetkellä, jolloin joka minuutti maksaa rahaa. (Panee kirjan pöydälle.) Tuossa requiescat in pace. Mutta nyt piippuun käsiksi. (Sytyttää piipun.) Ja ennen kaikkia työhön. (Istuu kirjoituspöydän ääreen.) Laskeutuvasta auringosta jo mainitsin — musiikkia tarvittaisiin vielä. (Kirjoittaa.) Ehtookellojen viimeiset säveleet soivat kaikuen kaukana lehdoissa ja laaksoissa. 6:s kohtaus. Martta. Teitti. _Martta_ (tulee keskiovesta kori käsivarrella). Ohhoh! Viimeinkin pääsin kotiani. Katsos Teitti tätä vasikanreittä — siitä tulee pulska pyhäpaisti — mitäs sanot? (Näyttää koristansa vasikanreittä.) _Teitti_ (kirjoittaen katsomatta). Oikein pulska, hyvä Marttani! _Martta_. Sinä sanot pulska, etkä siihen katsahtanutkaan. _Teitti_ (kääntyy ja vilkaisee). Tosiaan sangen komea! (Kirjoittaa). _Martta_. Mutta kaikki on kallista — arvaappas, mitä se maksaa? _Teitti_ (vähän närkästyen). Sitä en suinkaan saata arvata. _Martta_. Viime viikolla sain kilon vasikanlihaa markalla, nyt eivät tahdo antaa markasta ja kolmestakymmenestäkään. (Panee korin pois.) _Teitti_ (kirjoittaen). Onko se mahdollista! _Martta_. Ja päälle päätteeksi ne eivät ainoastaan kallista tavaroitansa, vaan itsekin muuttuvat päivä päivältä röyhkeämmiksi. Esimerkiksi tahdoin ostaa omenia sinulle — _Teitti_. Hm! _Martta_. Sinulle — kuuletko? _Teitti_. Kyllä, sinä olet aina niin hyvä. _Martta_. Pieniä mukuloita, huononpäiväistä lajia — kolmekymmentä penniä puolesta tusinasta. »Tuommoisista raakiaisista viitsitte vaatia niin paljon», sanoin minä. Vaan olisitpa kuullut mitä minulle sanottiin: »jos ei kelpaa, niin hakekaa muualta, kyllä me saamme omenamme kaupaksi ilman teittäkin» — ynnä paljon muuta. _Teitti_. Niin kai, semmoista se on. _Martta_. Eikö se pistä vihaksi? Mutta sen sanon sinulle, että ne rahat, jotka tähän asti olet antanut talon tarpeisiin, eivät enää riitä, senhän pitäisit itsekin jo huomata. (Laskee kätensä Teitin olkapäälle.) Huomaatko sen? _Teitti_. Mutta, hyvä Marttani, minun pitäisi välttämättömästi kirjoittaa. _Martta_. Ahaa — se on vanhaa virttä. Sinulla on aina kiiru, kun minulla on talon tarpeista puheltavaa. _Teitti_. Puhellaan huomenna vaikka koko päivä, kunhan nyt jätät minut rauhaan. _Martta_. Niin, tuo ei ole minulle mitään uutta. Oletko puhunut talon isännälle uunien korjaamisesta, mitä? _Teitti_ (panee kynän pois). Olen kyllä? _Martta_. Mitä hän sanoo? Maksaako hän puolet? _Teitti_. Hänen mielestänsä ne ovat vielä hyvät. _Martta_. Hyvätkö? Kyllä kai! Sitte kärvettyköön hän itse savussa ensi talven — itse tai joku muu — minä en sitä ai'o kärsiä. _Teitti_. Vaan, hyvä Martta — _Martta_. Ei, Teitti, sen sanon sinulle viimeisen kerran, jollei uunia laiteta, menemme me matkaamme. _Teitti_ (tuskastuneena). Jos tahdot, niin mene matkaasi. _Martta_. Kyllä sinulla aina minua kohtaan löytyy tylsiä sukkeluuksia; mutta kun isännälle pitäisi sanoa pari kolme kovaa sanaa, silloin sinä olet kuin lammas, voi toki kuinka lempeä! _Teitti_. Jo piisaa; jollei tässä kärsimyksen köysi katkea, niin ei missään! Minä kalistan ehtookelloja minkä ennätän, ja sinä kerrot kuinka uunit ovat hävyttömät ja omenakauppiaat savuiset. Päälle päätteeksi kulutti eräs puolihullu vanhapiika puolet ajastani. Mieti toki Martta, ettei tää käy laatuun! _Martta_ (hyväntahtoisesti). No, no, ukkoseni, enhän sitä sanonut millään pahalla tarkoituksella. _Teitti_. Enhän minäkään ole pahastunut, salli minun vaan kirjoittaa. 7:s kohtaus. Kaarlo. Teitti. Martta. _Kaarlo_ (keskiovesta). Hyvää huomenta setäni, hyvää huomenta hyvä täti — enhän vaan häirinne aviopariskuntaa? _Martta_. Lörpötä siinä! Mitä vielä. _Kaarlo_. Minä tuon teille hauskan uutisen. _Teitti_. Uutisenko? (Menee ylös.) Ehkäpä minä saan siitä aihetta johonkin. _Kaarlo_. Arvatkaapa, tänä päivänä kutsui esimieheni minut luoksensa ja tarjosi minulle ensimmäisen kirjanpitäjän paikan ja korkean palkan — paitsi sitä vakuutti sen viideksi vuodeksi. Mitä sanotte siihen? _Martta_ (ojentaa kätensä Kaarlolle). Erittäin hauska kuulla. _Teitti_. Niin minustakin — toivotan onnea — vaan tuosta ei tule vielä novellia. Etkö tiedä mitään uutta? Minun pitäisi heti kirjoittaa uutelo, eikä minulla vielä ole mitään aihetta. _Kaarlo_. Kyllä siihen keino keksitään. _Martta_. Minä en suinkaan tahdo sinua kauemmin pidättää. Sinä, Kalle, jää päivälliseksi luoksemme. Mutta älä häiritse setääsi; hän ei ole oikein hyvällä tuulella. (Menee vasemmalle.) _Teitti_. Hyvällä tuulella! Niin kai! Tämä päivä näkyy siihen olevan erittäin sopiva. Niin Kalle, (ottaa Auroran kirjan ja antaa sen hänelle), minulla on kiire — tässä, lue niin kauan. _Kaarlo_. Mitä tämä on? _Teitti_. Se on eräs romantillinen porvari- ja perhe-osakeyhtiö yritys! — Aivan uusi — nauti sitä hartaudella. (Istuu kirjoittamaan.) Suo anteeksi! (Kirjoittaa.) »Ehtookellojen viimeiset säveleet» — _Kaarlo_ (istuu vasemmalle). Katsotaan — tämä näyttää olevan kummallinen opus. 8:s kohtaus. Mari. Teitti. Kaarlo. _Mari_ (keskiovesta). Herra tohtori! _Teitti_ (äkäisesti). Mitä nyt taas? _Mari_. Eräs nuori neiti tahtoo teitä puhutella. _Teitti_. Tämä on varmaan kirottua — sano etten ole kotona! _Mari_. Minä jo sanoin että olette kotona — hän tahtoisi vaan pari sanaa sanoa teille — yhden minuutin puhella kanssanne. _Teitti_ (nousee ylös äkäisesti). Laske hänet sitten sisään. _Mari_. Kyllä, herra tohtori! (Menee keskiovesta.) _Kaarlo_. Nuoriko neito? Se ei ole hulluimpaa. Mutta mitäs te nyt teette? _Teitti_. Laitanpa vaan täältä luuni pois. (Tempaa kiireesti paperit, musteastian, kynän y.m.) Ole hyvä ja ota hänet puolestani vastaan — minä tunnen sen laatuiset kolleegat — elämänvaiheet — perhedramat ynnä monet muut — koeta nyt tehdä parastasi. (Menee hätäisesti oikealle.) _Kaarlo_. Mutta setä! — Tästä sievä soppa syntyy! 9:s kohtaus. Kaarlo. Aina. _Aina_ (tulee kainosti keskiovesta). Hyvä herra, suokaa anteeksi, jos tulen sopimattomalla ajalla. _Kaarlo_. Ette ollenkaan neitoseni. (Itseksensä.) Jumalattoman kauniit kasvot! (Ääneen.) Tehkää hyvin ja käykää lähemmäksi. Millä saatan olla teille hyödyksi? _Aina_ (tulee kainosti lähemmäksi). Niin, tosiaan — varsinaisesti minä en tahdo mitään — minä tahdon — — _Kaarlo_. Sanokaa vaan neitoseni — vaatikaa, tahtokaa mitä tahansa — minä annan mielelläni kaikki edestänne. _Aina_. Ei minulla ole mitään vaatimista. Jo aikoja sitten oli hartain toivoni tutustua tohtori Teitin kanssa. _Kaarlo_. Tosin nimeni on Teitti. (Itsekseen.) Hyvä vaan, setäni hakee sekaannuksia, vaan minulle ne ilmestyvät itsestänsä. (Ääneen.) Se on sangen hauskaa kuulla. Olkaa hyvä ja istukaa. _Aina_. Te olette liian hyvä. (Itsekseen.) Onhan pappa sen sallinut. _Kaarlo_ (tuopi tuolin). Pyydän nöyrimmästi. — (Istuu.) Siis te tahdoitte tutustua kanssani? _Aina_. Ehkä te pidätte tämän lapsellisena. _Kaarlo_. En — en suinkaan, minusta se on viehättävää. _Aina_. Minä olen nimittäin lukenut kaikki teidän kirjoituksenne ja olen innostunut teihin. _Kaarlo_. Minuun — oh — _Aina_. Se tahtoo sanoa teidän kirjoituksiinne. _Kaarlo_. Niin kai — sehän on luonnollista. Vaan jos rohkenen kysyä neiti — saanko luvan tietää nimenne. _Aina_. Nimeni on Aina. _Kaarlo_. Neiti Aina, miksi ette tulleet ennemmin? _Aina_. Se on helppo selittää -— kun vaan siitä puhuin, oli isäni aina sitä vastaan, vieläpä suuttuikin, kun vaan mainitsin teidän nimeänne — ja se tapahtui hyvin usein. _Kaarlo_. Hauskaa kuulla. _Aina_. Vaan tänä päivänä tulee isä kotia, alkaa itse puhella tästä — antaa minulle luvan tulla tänne. Kun ai'oin kiittää häntä, sanoi hän: mene hänen luoksensa, puhu hänen kanssansa, runoele hänen kanssansa, minä annan edeltäpäin luvan kaikkeen. _Kaarlo_. Isänne on sangen hyväsydäminen. _Aina_. Ehkä hän on tullut tuntemaan teitä ja te olette miellyttäneet häntä. _Kaarlo_. Se on mahdollista! Vaan nyt täytyy minun tunnustaa, että te miellytätte minua erittäin suuresti. _Aina_. Sangen hauskaa kuulla. Myös tekin — se tahtoo sanoa — _Kaarlo_. Minun kirjoitukseni miellyttävät teitä — minä ymmärrän — vaan siitäkin sanon teille sulimmat kiitokset. (Tarttuu Ainan käteen.) _Aina_. Herra — _Kaarlo_. Älkää vetäkö kättänne pois — täyttäkää pyyntöni — _Aina_. Olkoon niin — eihän siinä ole mitään pahaa — onhan pappa sen sallinut. _Kaarlo_ (suutelee Ainan kättä). Tuo hyvä pappa! _Aina_. Tiedättekö tohtori että runoelmanne ovat minua miellyttäneet enemmän kuin uutelonne. _Kaarlo_. Niin kai, minä runoelenkin sangen sievästi. _Aina_. Lukiessani uuteloita mietin usein itsekseni: oi se on varmaankin joku vanha äijä, tuo suuri kokemus sen osoittaa! Minä kuvittelin teidät sangen kunnianarvoiseksi ukoksi — piippu suussa ja yömyssy päässä. Vaan lukiessa runoelmianne näin minä teidät hengessä — kummallista, melkein sellaisena jommoinen te olettekin — mustat, kiharat hiukset, siniset silmät, solakka vartalo. — Oi nuo lumoavat laulut ja runot! Melkein kaikki osaan minä ulkoa. _Kaarlo_. Ja kuitenkin ovat kaikki tähän asti tekemäni heikkoja hengettömiä, — minä sen tunnen nyt — vasta teidät nähtyäni saattaisin minä todellisesti runoilla — (Siirtää tuolinsa lähemmäksi.) _Aina_ (aikoo ensin peräytyä tuolillansa, vaan sittemmin pysähtyy ja sanoo itseksensä). Hm! Onhan pappa sen sallinut! _Kaarlo_. Vast'edes omistan kaikki runoni teille! _Aina_. Ihanaa mahtaa runoeleminen olla. Voi,jos voisin oppia sitä! _Kaarlo_. Sen kyllä voitte. Rohkenenko tarjoutua opettajaksenne runotaiteessa. _Aina_. Kyllä, mielelläni! _Kaarlo_ (siirtyen aivan lähelle Ainaa), Näettekö, hyvä Ainaseni, runoelemiseen tarvitaan välttämättömästi tuota pyhää liekkiä. _Aina_. Pyhää liekkiäkö? _Kaarlo_. Pitää olla innostunut johonkin, pitää jotakin kaikkea muuta kauniimpana ja ihanampana; silloin syntyy runonhenki itsestänsä. Esimerkiksi nytkin katsellessani teidän sinisiä silmiänne tunnen runonhengen rinnassani. _Aina_. Kuminallista — minussakin on samallainen tunne. _Kaarlo_. Olkoon menneeksi; koettakaamme. Alkakaa te. _Aina_. Malttakaa! (Lausumalla.) »Miss' on se lemmen voima suuri?» _Kaarlo_. »Se silmissäis on impi juuri. Kun sinuhun ma katsahdan —» _Aina_. »Maan ynnä taivaan unhotan!» _Kaarlo_. Bravo! Oivaa! Te ette ole ainoastaan hyvin oppivainen oppilas — te olette enkeli! (Syleilee häntä.) _Aina_. Mutta — _Kaarlo_. »Mutta »onhan pappa sen sallinut!» _Aina_ (rauhoittuen). Niinpä niinkin. _Kaarlo_. Huomaatteko nyt? Jos tahdotte oppia runoilemaan, pitää teidän oppia ensin rakastamaan. _Aina_. Onko se tarpeellista? _Kaarlo_. Se on aivan välttämätöntä. _Aina_. Melkeinpä luulen olevani hyvässä alussa. _Kaarlo_. Armas Aina! _Aina_. Varmaankin tähän asti laittamani runot ovat aivan huonoja. _Kaarlo_. Oletteko jo runoillut? _Aina_. Olen — se tahtoo sanoa ilman innostusta — ilman — ilman — _Kaarlo_. Rakkauttako? _Aina_. Niin aivan ilman rakkautta. Minä en rohjennut tuoda niitä kerallani, mutta nyt jos tahdotte, tuon ne mukanani. (Aikoo lähteä.) _Kaarlo_. Aijotteko jo lähteä? _Aina_. Minä tulen oitis takaisin, me asumme tässä aivan lähellä. _Kaarlo_. Hyvä sitten, — jos niin on. Sitten runoilemme taas yhdessä, — eikö niin Ainani? _Aina_. Jos vaan tahdotte; minusta se on sangen mieluista työtä. _Kaarlo_ (pidättäen Ainaa kädestä kiini). »Miss' on se lemmen voima suuri? Se silmissäis on impi juuri.» _Aina_. »Kun sinuhun ma katsahdan.» _Kaarlo_. »Maan ynnä taivaan unhoitan.» (Suutelee äkkiä Ainaa.) _Aina_. Mitä te teette? _Kaarlo_. »Onhan pappa sen sallinut!» _Aina_ (rauhoittuu). Niinpä niinkin, pappa on sen sallinut! _Kaarlo_. Aivan varmaan. Sanokaa hänelle vaan minun teitä ihailevan ja jumaloivan. _Aina_ (avosydämmellisesti), Jollei hän pitäisi tätä oikeana, ei hän varmaankaan olisi sitä sallinut. Voikaa hyvin, pian tulen takaisin. (Menee keskiovesta.) _Kaarlo_. Päätäni pyörryttää —; se oli tosiaankin enkeli! Ja kuinka, kuinka pian kaikki tapahtui. Hän sanoi palajavansa — mitä nyt tehdä? Parasta lienee toimittaa setä pois tieltä. (Menee oikeanpuoleiselle ovelle ja aukaisee sen.) Setä hoi! 10:s kohtaus. Teitti. Kaarlo. _Teitti_. Mitä nyt? Joko tie on auki? _Kaarlo_. Hän jo meni matkaansa. Sepä vasta oli ideea! Arvaappas, hän tahtoi tuntiopetusta runoilemisessa. _Teitti_. Sitä vielä puuttui. Minkä näköinen hän oli? _Kaarlo_ (pikaisesti). Oikein ihana. (Malttaen mielensä.) Se tahtoo sanoa — _Teitti_. Tiedän sanomattakin noin neljän ja viidenkymmenen vaiheilla. _Kaarlo_. Niillä paikoin. Mutta kuules setä! Minä teen sinulle hyvän työn, ja sen vuoksi pitää sinun palkita minua. _Teitti_. Millä niin? _Kaarlo_ Sinun pitää lähteä kanssani aamiaiselle. _Teitti_. Eikö sen enempää? Mutta se ei käy kumminkaan päinsä — uuteloni — _Kaarlo_. Kyllä sen vielä ennätät; tule vaan, mennään kiireesti ravintolaan ja pistetään pullo viiniä poskeemme. _Teitti_ (maistellen kieltänsä). Viiniäkö? Sepä varmaankin virkistäisi entiset hengen voimat ja tuottaisi hieman intoa työhöni. _Kaarlo_. Siis setä, ei muuta kun lähdetään. _Teitti_. Niinpä kyllä — kyllä tulen, mutta mene sinä poikani edeltäpäin, minä tulen oitis jälestäsi taka-ovesta, — ymmärrätkö? _Kaarlo_. Ahaa, te ette ai'o tädille puhua mitään matkastanne. _Teitti_. Ei hänen tarvitse kaikkea tietää. _Kaarlo_. Aivan oikein, mutta älkää antako minun odottaa turhaan! _Teitti_. En suinkaan, aivan varmaan tulen. (Kaarlo menee keskiovesta.) 11:ta kohtaus. _Teitti_ (yksin. Seuraavia sanoja lausuessaan panee piippunsa pois, riisuu yönutun; pukeutuu toisiin vaatteisiin, jotka ottaa peräseinällä olevasta vaatekaapista. Yömyssyn asemesta panee korkean hatun päähänsä ja varustautuu lähtöön.) Miksi hylkäisin harvoin heruvia hauskuuden hetkiä? Nautintoni on viaton huvitus, ja viini suloinen nautinto! Kuinka usein nuoruuteni päivinä tai oikeimmin iltoina viinilasin ääressä kuvailin elämäni ruusuväreillä! Lauluni ilmaisivat silloin tunteeni innostuksella — toiveeni — entäs nyt? Niin meidän runoilijaraukkojen ei pitäisi ollenkaan vanheta, taikka pitäisi edes silloin lakata kirjoittamasta, kun elämämme huononpäiväiset huolet pakoittavat käyttämään runotaitoa rahakeinona. (Menee.) 12:ta kohtaus. Mari. Aina. (Keskiovesta.) _Mari_. Käykää vaan sisään, minä käyn ilmoittamassa tohtorille. (Aukasee oven.) Kas niin, tohtori ei olekaan kotona. _Aina_. Eikö ole kotona? _Mari_. Ei ole. Tässä on yönuttunsa ja hän itse on varmaan mennyt ulos. _Aina_. Sitte minä tulen toiste tänne. _Mari_. Odottakaa vähän. (Osoittaa vasemmalle.) Ehkä on hän tuossa huoneessa — minä käyn katsomassa. (Menee vasemmalle.) 13:ta kohtaus. _Aina_ (yksin. Katselee kainosti ja hätäisesti ympärillensä). Tuntuapa aivan kuin pelkäisin jotakin. Sydämmestäni olen hänelle kiitollinen, vaan välistä tuntuu se ikäänkuin sopimattomalta. Jospa jo tulisi! Hänen luonansa en tunne itseäni niin ujoksi. Hän sanoi rakastavansa minua — se tapahtui tosin liian nopeasti, vaan minä olen kumminkin uskonut, sillä »onhan pappa sen sallinut!» 14:ta kohtaus. Aina, Martta ja Mari (tulevat vasemmalta), _Martta_. Sanoitko siis, Mari, tohtorin menneen ulos? _Mari_. Niin, rouva. (Osoittaa Ainaa.) Tässä on neiti! (Menee keskiovesta.) 15:ta kohtaus. Aina. Martta. _Aina_ (kummastuen). Suokaa anteeksi, vaan tohtori pyysi minua tulemaan tänne. _Martta_. Olkaa hyvä ja istukaa; hän tulee pian takaisin. (Istuu vasemmalle ja neuloo sukkaa: Aina istuu oikealle.) _Aina_ (itsekseen). Tuo on varmaankin hänen äitinsä! Pitää koettaa olla hänellekin mieliksi. _Martta_. Te tahdotte myös olla runoilija, vai kuinka? _Aina_. Runoilija minä en ole, vaan minä suosin runoutta. _Martta_ (neuloen sukkaa). Runoutta, niin kai; mutta minun käsitykseni mukaan se ei oikein sovi vaimoväelle. Runoella ja hoitaa taloutta, se ei käy päinsä. Kahta herraa ei käy palveleminen; toinen jääpi takapajulle ja talouden hoito kumminkin on pääasia. _Aina_. Siitä ei ole pelkoa. Minä olen tottunut hoitamaan taloutta, tunnen kaikki kotiaskareet, osaanpa keittääkin. _Martta_. Se on oikein. Meidänkin taloutemme antaa siitä elävän kuvan. Minnehän tästä olisi jouduttukaan, joll'en minä kaikkea olisi niin huolellisesti hoitanut. _Aina_. Te hoidatte siis tohtorin taloutta? _Martta_. Luonnollisesti! Kukas muu? _Aina_. Hän itse ei siitä taida paljon pitää väliä. _Martta_. Miehenikö? Ei rahtuakaan, ei edes tuon verran. _Aina_ (hämmästyen). Miehennekö? — Oletteko sitte r naimisissa? _Martta_. Kyllä kai, lapseni! Tohtori Teitti on minun mieheni! _Aina_ (itseksensä). Tämä on liikaa — voi taivas! _Martta_ (kummastellen). Mikä teitä nyt vaivaa? _Aina_ (säpsähtäen). Ei mikään — (Pakoittaen itseänsä.) Minä en tiennyt tohtorin olevan naineen miehen. (Itseksensä.) Niin nuori mies ja noin vanha vaimo. _Martta_. Aviomme on erittäin onnellinen; (neuloen) vaikk'ei minulla ole mitään halua runollisuuteen. _Aina_ (itseksensä). Mies parka! _Martta_. Siihen aikaan kun tulimme toisiamme tuntemaan, eivät hänen asiansa olleet erittäin hyvällä kannalla — minulla oli vähän omaisuutta ja asiasta sovittiin — ja niinpä on sitte sovittu koko avioaikamme. _Aina_ (itsekseen). Minä en saata enää kärsiä tätä! — kuinka hän saattoi minut pettää niin ilkeästi! (Itkee.) _Martta_ (panee neuleensa pois). Mutta mikä teillä on — itkettekö te? _Aina_. Niin — olkaa hyvä — kertomuksenne liikuttaa minua. _Martta_. Teillä on hyvä, säälivä sydän. Se siitä tulee kun naisetkin alkavat runoella. Älkää kiihoittako enempää hermojanne, te olette jo hyvällä alulla; mieheni puheli minulle siitä. _Aina_. Onko hän puhunut minusta teille? _Martta_. Kyllä — ja suoraan sanoen — hän arveli teidän olevan vähän kiihtyneen. _Aina_. Kiihtynytkö? (Nousee ylös — itseksensä.) Tämä on hävytöntä — ensin pettää minut ja sitten noin hävyttömästi! _Martta_ (nousee ylös — katselee häntä ja sanoo itsekseen). Hän tulee aina rauhattomammaksi. _Aina_ (itsekseen). Miksi en uskonut mitä isäni sanoi: runoilijat eivät kelpaa mihinkään; ne ovat rakastuneita, pyöräpäisiä olentoja. Ja kun minä tyttöparka sain hänelle jo kertoneeksi edellisen käyntini, — mitä hän nyt sanoneekaan? — Tämä on kauheata! (Ottaa päivänvarjonsa.) Minun täytyy tavata hänet. _Martta_. Ettekö ai'o odottaa miestäni? _Aina_. En — en, voikaa hyvin! _Martta_. Olisiko teillä jotakin teetettävää? _Aina_ (antaa paperikäärön). Tässä — olkaa hyvä — antakaa se hänelle — siinä ovat runoelmani — minua ei hän ole koskaan näkevä. (Menee keskiovesta). _Martta_. Enkö ole oikeassa? Jos tuokin nuori tyttö olisi oppinut hyvin paistamaan vasikanpaistia, sen sijaan kun nyt tekee huonoja runoja, olisi tilansa nyt ja aina paljon parempi. 16:ta kohtaus. Martta. Teitti. _Teitti_ (tulee sisään hieman toisella kymmenellä ja hyräillen), »Mun viinilässä ollessain, maailma unhottuupi. Mä elän onnellisna vaan, Kun pullo kallistuupi» — (Panee hattunsa ja keppinsä pois.) _Martta_. Näytätpä olevan hyvällä tuulella? _Teitti_. »Ah mun armas lintuinen, Sydämein on iloinen.» (Syleilee Marttaa.) »Sinun tähtes kultasein, Join mä pienen pullosen.» _Martta_. Eipä se tainnut olla niinkään pieni. _Teitti_. Niinpä kyllä, armas Marttani, tule hyvä siippanani, sinä vanha tuttuni, muiskaappa nyt suuta! (Suutelee häntä.) Kaarlo pyysi minua maistamaan lasin viiniä, jolla vihki uuden virkansa. _Martta_. Vai niin! _Teitti_. Mitä sanot Marttaseni, eikö viini ole oikea Luojan lahja? _Martta_. Mielestäni ei hyvä vaimokaan ole sen hullumpi. _Teitti_. Ei suinkaan — toista pitää vaan nauttia nuorena, toista vanhana. _Martta_. Mies hoi! — Sinä olet liian syvään tirkistellyt lasin pohjaan. _Teitti_. Enpä olekkaan, Martta kultani! (Syleilee Marttaa.) _Martta_. Hellyytesi sen selvästi osoittaa. Mutta missä Kaarlo on? _Teitti_. Tosiaan — missä hän on — niin hän katosi äkkiä juuri porttimme edessä — varmaankin tapasi hän jonkun tuttavan. _Martta_. Se neiti, josta aamulla puhuit, kävi täällä. _Teitti_. Kävikö hän kiirehtimässä? _Martta_. Ei, vaan hän toi tänne runonsa. _Teitti_. Tänä aamuna kokonaisen suuren murhenäytelmän — ja nyt jo runonsa. Se on vaarallinen nainen! _Martta_. Niinkuin sanoitkin; hän on varsin kiihtynyt. _Teitti_. Senhän näkee jo ensi katsannolta — jotakin peloittavan villiä. _Martta_. Eipä niin — päinvastoin; hän oli varsin sievä! _Teitti_. Kyllä kai! (Itseksensä.) Tässä suhteessa ei naisia ollenkaan voi uskoa. Ne puhuvat toisistansa päinvastoin. _Martta_ (Ulkona soitetaan.) Mitä tämä on? Kaikki kellot ja kellon-nauhat! Tuollainen soittaminen särkee korvat. _Teitti_. Se on varmaankin Kaarlo. Hän on nyt liiaksi rohkealla päällä. (Vielä kovemmin soitetaan.) _Martta_. Tätä en siedä — eikö ketään ole avaamassa. (Menee ulos.) _Teitti_ (nauraen). Mummoni on taas äkäinen, lallalla! 17:ta kohtaus. Raninen. Martta. Teitti. _Raninen_ (työpuvussansa, valkoisessa esiliinassa ja lyhyessä nutussa, tappoveitsi vyöllä), _Martta_ (astuu Ranisen jälestä). Mutta kuinka te saatatte — _Raninen_ (Menee kiivaasti Martan ohitse Teittiä kohden). Ahaa! Tuossa hänet viimeinkin saan käsiini! Voisiko kukaan uskoa sitä? Tuommoinen vanha äijä ja kuitenkin niin kevytmielinen! _Teitti_. Mitä teillä olisi asiaa. _Raninen_. Tahonpa mie haastaa kanssanne selvillä suomen sanoilla. _Teitti_. Sitten tehkää hyvin ja puhukaa selvemmin. _Raninen_. Malttakaa vaan; kyllä tässä vielä kaikki selvitän! _Martta_. Vaan ettehän te tunne minua, ettekä liioin miestänikään. _Raninen_. Mitä? Miestännekö? Onko tuo halliparta nainut mies? Ohoo — tässäpä kiehuu vielä kumma soppa; virallisessa allmänningissä, huustaplaatissa julkaisen tään asian. _Teitti_. Mutta kuulkaa toki — hillitkää itsenne —, eihän — _Raninen_. En, mie en kuule, enkä mie hillitse! Ette työkään ole voineet hillitä itseänne, te vanha naisten naurattaja! _Martta_. Mutta Teitti — _Raninen_. Perhana vie! Mie oon kunniallinen teurastaja, enkä salli kanssani piettävän tommoista leikkiä. _Martta_. En minäkään, sillä tämä on minun asuntoni. Koska olette slahtari, niin pitäkää huolta lihoistanne ja tietäkää, että pysyköön suutari lestissänsä - — tuossa —! (Osoittaa ovea.) _Raninen_. Vai niin! Lihoistaniko? Eikö se mielestänne ole kylliksi hyvää? Ehkä se on hampaillenne liika sitkeää? Niin kai, sillä luultavasti teillä on paljon tekemistä hammaslääkärin kanssa. _Martta_. Ja tuota sinä Teitti sallit! _Teitti_. Oles vaiti vähän! (Raniselle.) Sanokaa toki mitä te täältä haette ja miksi tulitte? _Raninen_. Miksi tulin? Tyttäreni tähden. Hänen päänsä on puoli pyörällä — _Teitti_. Ainoastaanko tyttärenne? _Raninen_. Kaikki päivät aamusta iltaan nuohoo hän kaikki kirjastot läpi. Nyt alkoi hän itsekin kirjoittamaan, eikä huoli tarjoamastani miehestä, eräästä saippuankeittäjästä, joka kuitenkin kaikin puolin on kelpo ja kunnon mies. Parantaakseni hänet noista hullutuksista lähetin hänet tänne — _Teitti_ (itseksensä). Jo ymmärrän, se on isäukko Rosenvinge. _Raninen_. Arvelinpa että tuommoinen paljasnuppinen ja harmaahapsinen äijä helposti saattaisi tytön oikealle tielle — kyllä kai! — Päinvastoin ajaa hän kaikenlaisia hullutuksia pään täyteen. _Martta_. Ah! _Teitti_. Mutta, herra Rosenvinge — _Raninen_ (kovasti). Raninen!! _Teitti_ (kummastuen). Teitti on nimeni! _Raninen_. Kyllä tiedän! — Taidatteko kieltää, että tyttäreni oli täällä, että hän puhui kanssanne? _Teitti_. En! _Raninen_. Siinäpä se. _Teitti_. Mutta miksikä lähetätte sellaista puolihassua ihmistä luokseni? Miksikä kasvatatte lapsenne niin huonosti? _Raninen_. Minäkö? Työ ja teijän töherröksenne ovat syypäät kaikkeen. (Ottaa Teitin hatun ja lyöpi sen pöytään.) Vaan mie oonkin ansainnut tämän, sillä oon ollut liika hellä ja hyvä. Kyllä mie vasta paremmin piän varani ja katson eteeni. _Teitti_. Nyt ette ainakaan pidä varaanne, ettekä katso eteenne, ettekä taaksenne, sillä tämä on minun hattuni. (Tempaa Raniselta hatun pois.) _Raninen_. Sama se! Ettekö myös luvanneet lukea hänen runojansa? _Teitti_. Lupasin kyllä, päästäkseni erilleen hänestä. _Raninen_. Semmoinen nuori, kokematon tyttö pitää sen totena. _Teitti_. Malttakaapa, mitä tytön nuoruuteen tulee — _Raninen_. Hän on liika nuori käsittämään tuommoista vanhaa syntisäkkiä, joka alkaa liverrellä rakkauden lörpötyksiä. _Martta_. Voi, kaikkea pitääkin kuulla! _Teitti_. Mutta hyvä herra Rosenvinge — _Raninen_ (huutaen). Raninen!! _Teitti_. Teitti on nimeni! _Raninen_. Kyllä tiedän! (Martalle.) Perhana vie! Ettekö häpiä vähääkään, kun ette voi tommoista kärrin kuokkaa kurissa pitää. _Martta_, (pakenee hätäisesti Teitin luo), Teitti, hän aikoo lyödä minua! _Teitti_ (puolipeloissansa uhkaavaisesti Raniselle). Mitä, ai'otteko lyödä vaimoani? _Raninen_. Vieläpä mitä! Mitä mie sitä löisin, enhän mie lyö omaanikaan. _Teitti_ (rauhoittaen Marttaa). Kuulitko? _Martta_. Aja tuo ihminen ulos! _Teitti_. Sen mielelläni tekisin, jos jaksaisin. _Raninen_ (kävelee vihaisesti edes takaisin). Tuhat tulimaista! Mie oon rauhan mies ja maksan veroni — _Teitti_. Niin minäkin teen, siihen ei suuria temppuja tarvita. _Raninen_. Vaan jos joku häiritsee kotirauhaani, niin mie kyllä kyyvin näytän ja saippuankeittäjä kuuluu kotirauhaani. _Teitti_. Saippuankeittäjäkö? Minä en saata ymmärtää, mitä tyttärenne on mahtanutkaan lörpöttää teille. _Raninen_. Olkaa huoleti, hyvä herra, tyttäreni ei valehtele. _Teitti_. Sitten hän on varmaan väärin käsittänyt sanani, sillä minä vakuutan teille — _Raninen_. Olkoon niin! Mie tuon hänet tänne ja sanokoon hän sen teille suoraan silmiin. Mutta muistakaa se, että tämä leikki ei tähän lopu. _Teitti_. Mutta herra Rosenvinge — _Raninen_ (huutaa), Raninen! _Teitti_. Teitti on nimeni. _Raninen_ (huutaa kovemmin). Kyllä tiedän! (Menee keskiovesta,) _Teitti_. Rosenvingen perhe alkaa peloittaa minua. (Istuu.) _Martta_. Teitti — tuollaisia puheita — vanhoilla päivilläsi. _Teitti_. Älä nyt sinäkin! _Martta_. Älä nyt väittelekkään; enhän minä tämänpäiväinen lapsi ole; eihän tuo mies sitä tuulesta ole ottanut. _Teitti_. Vaan kaikki oli tyhjää hullutusta. _Mari_ta. Se on helppo sanoa. Varmaankin olisit toisin käyttäynyt, jos olisit oikeassa ollut. _Teitti_. Ei tässä suinkaan turhasta kärsimys lopu! _Martta_. Mutta minä tiedän, mitä teen — mikä on velvollisuuteni, ei kukaan saata siitä paheksua minulle. Väliämme on rikottu, — siis mitä pikemmin pääsemme eroon toisistamme, sitä parempi — minä teen sen minkä hyväksi näen. (Menee vasemmalle.) _Teitti_. En tiedä valvonko vai uneksinko? Varmaankin olen liian hyvä olemaan tässä maailmassa, sillä tahtoessani kaikille tehdä mieliksi, piinaavat ja vaivaavat ne minua kahta kauheemmin. Ei, nyt en enää sovi nahkoihini! 18:ta kohtaus. Aurora. Mari. Teitti. _Mari_ (avaa oven). Tohtori on kotona. (Päästää Auroran sisään ja menee itse pois.) _Aurora_. Sepä onkin oivaa, odotus tuntui minusta ijankaikkiselta. _Teitti_. Neitoni, mitä olette te matkaansaattaneet, mitkä hirmuiset hetket minulle tuottanut! _Aurora_. Vai niin, te olette siis lukenut? Jopa arvelinkin sen teissä tekevän syvän vaikutuksen. Mikä kohtaus miellyttää teitä enimmän? Ehkä se, jossa koko perhe yhdessä poimii sieniä? Tarkastakaamme sitä oikein niinkuin virkaveljet. (Istuu.) Tehkää hyvin, istukaa! _Teitti_ (puoli ääneen). Semmoista ei vielä ole tapahtunut. _Aurora_. Ei olekaan — ei tähän asti ainakaan — tämä varmaan muodostaa uuden aikakauden draamassa! Vaan istukaa toki — tehkää hyvin — olkaa niin hyvä! _Teitti_. Mutta neiti — (Istuu.) _Aurora_. Tehkää mielikseni ja nimittäkää minua vaan Auroraksi. _Teitti_. En — tuhannen kiitosta — sitä en minä tee! _Aurora_ (ojentaa hänelle kätensä). Ovathan sielumme sukua toisilleen — _Teitti_ (siirtyen tuolinensa kauemmaksi). Taivas minua siitä suojelkoon! _Aurora_ (siirtyy tuolinensa lähemmäksi). Ette saata uskoa, kuinka harvoin minun laiseni neidot kohtaavat myötätuntoisuutta. Ette voi aavistaakaan, kuinka se tuntuu suloiselta! _Teitti_ (siirtyen kauemmaksi). Olkaa niin hyvä ja pysykää paikoillanne! _Aurora_. Mikä teitä vaivaa? _Teitti_. Te pidätte, hyvä neitini, kaikki niin traagillisena! _Aurora_. Traagillisenako? Niin se on minussa jo synnynnäinen luonnontaipumus. (Siirtyy tuolinensa lähemmäksi Teittiä.) _Teitti_ (nouse ylös ja pitää kiini tuolin karmista, niin että tuoli on hänen ja Auroran välillä). Paljon mahdollista. Mutta nyt vasta minä alan käsittää, kuinka tämä koko sekaannus on syntynyt. _Aurora_. Kaikessa tapauksessa se on jotain uutta ja hämmästyttävää, erittäinkin viides näytös. _Teitti_. Joko taas — jättäkää nyt näyttämiset — minä tarkoitan niitä mielipahoja, jotka te olette minulle saattaneet. _Aurora_. Minäkö? _Teitti_. Juuri te. — Varmaankin olette isällenne kertoneet yhtä ja toista, josta sieluparkani ei ole koskaan uneksinutkaan. _Aurora_. Isälleni sanoin vaan käyneeni täällä, sehän oli luonnollista — sehän oli lapsen velvollisuus isäänsä kohtaan. _Teitti_ (itseksensä). Sievä laps! _Aurora_. Muutoin tahdon huomauttaa, ettei hän ole oikein tyytyväinen minun kirjallisiin toimiini. _Teitti_. Sen hän kyllä osoitti — hän luulee minun olevan siihen syypään. _Aurora_. Siis hän oli itse täällä. _Teitti_. Noin neljännes takaperin. _Aurora_. Niin, isäni ei tunne vähääkään minun runollista kutsumustani. _Teitti_. Se on varma, mutta tietäkää, neitiseni, että minä olen jo vanha mies ja sen vuoksi annan teille hyvän neuvon — mitä tuohon saippuankeittäjään tulee. _Aurora_ (kummastuen). Saippuankeittäjäänkö? _Teitti_. Niinpä kyllä. Ottakaa saippuankeittäjä mieheksenne. Minulla ei tosin ole kunnia tuntea häntä, vaan hänen pitäisi olemaan kunnon mies! _Aurora_. Saippuankeittäjäkö? Ottaa mieheksi — ja minun vielä? _Teitti_. Niin, niin! Isänne sanoi minulle varustaneensa teitä varten erään saippuakauppiaan. _Aurora_. Minulleko miehen? (Menee kiireesti vasemmalle, pukee kohtauksen alussa riisutun hatun ja huivin kiireesti päällensä), Siitä ei hän ole virkkanut minulle sanaakaan — minun täytyy nyt oitis — _Teitti_. Täyttäkää isänne tahto! _Aurora_. Luonnollisesti! — En silmänräpäystäkään ai'o viipyä — Aurora — aamurusko — viimeinkin koitat! _Teitti_. Ettekö ota kirjaanne mukananne? _Aurora_. Voikaa hyvin herra tohtori! (Menee ulos keskiovesta.) 19:ta kohtaus. Martta. Teitti. _Martta_ (on tullut sisään edellisen kohtauksen lopulla ja seisattunut oven luo). Joko taas on vaimoväkeä luonasi? _Teitti_. Niin Martta rouvaseni! — Katsahda minuun ja vastaa, tarvitseeko vaimoni olla mustasukkainen? _Martta_. Puhu vielä — te miehet olette kaikki samanlaisia ketun poikia. _Teitti_. Tuon toimitin tiehensä, eikä hän enää tänne päätänsä pistä — tästä lähin en ota yhtään naisihmistä vastaan. 20:s kohtaus. Edelliset ja Raninen. _Raninen_. Suokaa anteeksi, jos häiritsen. _Teitti_. Joko taas! Vaan sama se. Te tulette parhaaseen aikaan. Kaikki on selvillä ja te olette oleva tyytyväinen kanssani. Tyttärenne nimittäin suostuu rupeamaan saippuankeittäjän vaimoksi. _Raninen_. Hahaha! _Martta_. Niin juuri, omilla korvillani sen kuulin. _Raninen_. Kyllä pian olette näkevä omituisen saippuankeittäjän, hahaha! (Nauraa aina kovemmin.) _Teitti_. Vaan mitä te, herra Rosenvinge, nauratte? _Raninen_. Rosenvinge! Sanokaapa miksi työ nimitätte minua Rosenvingeksi? — Raninen! _Teitti_ (äkäisesti). Miksikäs te sanotte minua aina Raniseksi? _Raninen_. Mie itse olen Raninen — teurastaja Raninen. _Martta_. Aivan oikein — teurastaja Raninen. _Teitti_. Vai niin! Miksi ette sitä oitis sanonut? Muutoin on se sama minusta, Raninen eli Rosenvinge yhdentekevä — se vaan on varma, että tyttärenne naipi saippuankeittäjän — ja siis jättäkää minut tästä lähin rauhaan. _Raninen_. Hyvä ihminen, se on minun asiani kenen tyttäreni ottaa ja nyt hän ottaa mieheksensä veljenne pojan, »sen mie olen sallinut. _Teitti_. Ei nyt kummempaa! Sitten ei veljeni poika ole täysijärkinen. _Raninen_. Päinvastoin! Hän on kelpo kauppamies ja se on mieleeni; en mie niin välttämättömästi tahdo saippuankeittäjää, kunhan ei oo mikään kynien kaluuja, se ei oo mieleeni. 21:ta kohtaus. Edelliset. Kaarlo ja Aina (keskiovesta). _Kaarlo_. Hyvä setä ja täti. Minä olen onnellisin olento auringon alla. (Syleilee Teittiä ja Marttaa.) _Aina_ (Teitille). Saanko Kaarlon morsiamena syleillä teitä? _Teitti_. (kummastuen). Syleillä kyllä saatte, vaan Kaarlon morsiamena —! _Aina_. Niin juuri. (Katsoen Raniseen.) Sillä onhan pappa sen sallinut! _Martta_. Mutta kuinka tämä kaikki on tapahtunut? _Kaarlo_. Se on sukkela seikka! — Setä saattaa kirjoittaa siitä novellin. _Raninen_. Niin se nyt on: asia on päätetty. (Kättelee Teittiä ja Marttaa.) Unhottakaamme vanhat vihat ja suokaa anteeksi, jos tulin olleeksi hieman röyhkeä teille. Virkani luonne on siihen syypää. Kyllä mie hienostun ja pulieraan itseni, jahka joudun hovislahtariksi. (Ainolle ja Kaarlolle.) Työ, lapsukaiset, ottakaa toisenne ja alkakaa onnellista elämää, sillä mie oon sen sallinut. Esirippu laskee. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 76564 ***